NormalizeHEADmain

5 files changed, 17 insertions, 9796 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..d7b82bc
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,4 @@
+*.txt text eol=lf
+*.htm text eol=lf
+*.html text eol=lf
+*.md text eol=lf
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..b74b258
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #52467 (https://www.gutenberg.org/ebooks/52467)
diff --git a/old/52467-8.txt b/old/52467-8.txt
deleted file mode 100644
index a991cac..0000000
--- a/old/52467-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,9796 +0,0 @@
-The Project Gutenberg EBook of Tunnustus, by Maksim Gorki
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
-other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
-whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
-the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
-www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
-to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
-
-
-
-Title: Tunnustus
-       Novelli
-
-Author: Maksim Gorki
-
-Translator: Hella Wuolijoki
-
-Release Date: July 1, 2016 [EBook #52467]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNNUSTUS ***
-
-
-
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-
-
-
-
-
-TUNNUSTUS
-
-Novelli
-
-
-Kirj.
-
-MAKSIN GORKI
-
-
-Suom. Hella Wuolijoki
-
-
-
-
-
-Turku,
-Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta I. L.
-1908.
-
-
-
-
-SUOMENTAJAN ESIPUHE.
-
-
-Katso:
-
-"... Kaikkia teitä ja polkuja myöten kulkee horjuen harmaita
-olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkevat ilman
-kiirettä, vaan kumminkin joutuisasti, päät syvästi alaspainuneina; he
-kulkevat lempeinä, miettiväisinä, luottavaisin, avonaisin sydämin..."
-
-"Heitä kulkee, kulkee nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin
-yksi ja sama ääni olisi kutsunut kaikkia ja tuntuu jonkinlainen
-ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia
-teitä myöten, ja se voima valtaa minut, saattaa sieluni kuohumaan,
-ikäänkuin se lupaisi jotain sielulleni?..."
-
--- Mene, kysy, tiedustele!
-
-"... Tuossa ihminen kulkee tottelevaisena, varovaisena; se hakee,
-katselee, kuuntelee herkkänä ja taas kulkee, vaeltaa. Maa soi
-hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien,
-metsien ja meren kautta, -- yhä kauvemmas, kaikkialle sinne, missä
-seisoo yksinäisiä luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle
-sinne missä hengittää toivo johonkin muuhun kuin tähän katkeraan,
-vaikeaan, ahtaaseen elämään."
-
-Niin kulkee Venäjän kansa, talonpoikaiskansa, hakemassa jumalaa.
-
-Elämä on tullut levottomaksi, sietämättömäksi; ihmiset ovat
-kadottaneet tuon vanhan jumalan, joka heillä oli vanhoina,
-rauhallisina aikoina. Nyt he hakevat. Ja ennen kaikkea vanhoista
-luostareista, kirkoista.
-
-Löytävätkö he sen sieltä?
-
-Maksim Gorjki tunnustaa tässä kirjassa oman jumalanhakemisensa.
-
-Se on tarina jumalanhakijasta, joka löytää jumalansa kaikkien
-jumalien synnyttäjästä -- kansasta.
-
-Kirja on ensimäinen laadultaan, tarina siitä miten ajatteleva,
-syvästi tunteva ihminen taistelee itsensä personallisen jumalan
-uskonnosta köyhälistön maailmankatsantokantaan. Ihminen
-taistelee, kärsii äärettömiä sieluntuskia ja pelkoa, hyläten
-kaikkivaltiaan, auttavan, palkitsevan jumalakäsitteen sielustaan, sen
-jumalakäsitteen, jota se ei huomaa missään, vaan jonka olemassaolon
-edellytys on ihmisen turvana, -- ja ihminen voittaa olemattoman
-edellytyksen sijaan avun elämälleen, turvan ja lohduttajan -- uudesta
-jumalastansa, kansasta, tovereistaan.
-
-Sellaisesta ihmisestä kirjoittaa Gorjki.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Jumalanhakijoita on koko maailma täynnä, on niitä Suomessakin.
-
-Sellaisia hiljaisia, syviä, miettiväisiä ihmisiä, jotka tahtovat
-oikeutta ja hyvää ja kärsivät siitä, että he itse eivät aina kykene
-menettelemään oikein ja hyvin, tahi sen mukaan kuin heille on
-opetettu.
-
-Hiljasilla metsäseuduilla lienee ihmisiä, jotka ennen muinoin
-elivät, työskentelivät, maksoivat veronsa, kuolivat, uskoen vanhaan
-jumalaan ja taivaaseen kuoleman jälkeen. Nyt ovat taloudelliset
-olot muuttumaisillaan, ajat ovat tulleet levottomiksi, maailman
-elämä koskee metsäseutujen asukkaisiinkin, torppari pelkää häätöjä,
-mökkiläinen työttömyyttä. Jostain kaupungista ilmestyy ihmisiä, jotka
-sanovat, että työväki siellä on laittanut puolueen, joka tappelee
-työtätekevän kansan etujen vuoksi, joka tahtoo, että kaikki saisivat
-pitää torppansa, mökkinsä, että työväki tahtoo parempaa palkkaa,
-työtaakkaa vähennetyksi ja muita elinehtojaan parannetuiksi.
-
-Hiljainen ihminen metsäseudulla tuntee, että nämä ihmiset ajavat
-sen etua, liittyy niihin joko saavuttaakseen itse etuja ja suojaa
-tahi helpottaakseen lastensa elämää, jotka maattomina kulkevat työtä
-hakemassa.
-
-Ja elämä tulee helpommaksi, valoisammaksi.
-
-Mutta mitenkäs on uskonnon laita?
-
-Toiset siellä sanovat, että nämä uudet ihmiset, jotka tappelevat
-kansan puolesta, tahtovat hävittää jumalan ja uskonnon; ja mitä
-ihminen sitte muka tekee kuoleman sattuessa?
-
-Lorua, -- kyllä metsäseudun mieskin tuntee, että nämä uudet ihmiset
-täyttävät paljoa paremmin rakkauden ja oikeuden ja puhtauden käskyt,
-he auttavat toisiaan ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla, auttavat
-häntäkin, paremminkin kuin niiden vanhojen ihmisten jumala sitä on
-tehnyt. Mutta kuitenkin. Täytyy ajatella loppuun saakka: mikä tulee
-kuolemani jälkeen, onko siellä jumala, onko taivas? Mihin minä menen?
-
-Uudet ihmiset tahtovat laittaa taivaan maan päälle, tahtovat että
-kaikilla ihmisillä maan päällä olisi vielä parempi kuin tuolla
-pappien lupaamassa taivaassa. Tuntuu siltä kuin ei jumalaa eikä
-taivasta enää tarvittaisikaan...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Tässä "Tunnustuksessa" sanoo vanha lukkari:
-
-"Jumala on sitä varten, ettei ihmistä pelottaisi kuolla, vaan miten
-elät, se on sinun asiasi."
-
-Jumalanhakija kulkee elämässä ja kyselee kaikilta minkälainen jumala
-kullakin on ja hän huomaa, että ihmiset elämässään eivät todellakaan
-enää tarvitse suurta, kaikille yhteistä jumalaa. Joka ihmisellä on
-oma jumalansa.
-
-"Ihmiset ovat hajottaneet jumalan palasiin, jokainen tarpeensa
-mukaan."
-
-Yhden jumala on puolittain lääkäri, toinen taas pitää jumalasta
-kiinni, koska pelkää kuolemaa; kolmannen jumala on hyvä, neljännen
--- hirmuinen. Papit ovat palkanneet sen rengikseen ja maksavat sille
-palkan rukouksilla ja pyhällä savulla.
-
-Jumalaa komennetaan rankaisemaan ja palkitsemaan, jumalan täytyy
-ennättää täyttämään ihmisten mitättömät, pienet rukoukset.
-
-Varas rukoilee että jumala auttaisi häntä varastamaan toisen
-omaisuutta, koska varkaan on nälkä. Omaisuuden omistaja taas
-rukoilee, että jumala suojelisi hänen omaisuuttansa varkaalta.
-
-Niin! Elämässä ihmiset tulevat toimeen ilman jumalaa, he tarvitsevat
-ainoastaan palvelijaa, joka tekisi kaikkensa heidän hyvinvointiaan
-varten ja joka on erilainen jokaisen mielestä.
-
-Ymmärrettävää on, ettei totinen ihminen voi palvella sellaista pientä
-jumalaa.
-
-Entäs kuolema?
-
-Niin, siinä ihmiset tarvitsevat jumalaa. Ihminen ei tahdo lakata olla
-olemassa.
-
-Ja kuitenkin hän näkee, miten toiset ihmiset nauravat, iloitsevat,
-surevat ja kärsivät, miten he kuolevat kuin kärpäset, häviävät tuosta
-aurinkoisesta, säteilevästä maailmasta.
-
-Kysymys jumalasta on sama kuin kysymys kuolemasta.
-
-Ja ketkä kysyvät: mitä tulee kuoleman jälkeen, mistä ihminen on
-tullut, mihin hän menee?
-
-Juuri ne, joiden elämä on tullut siksi levottomaksi, että usko siihen
-kaikkiauttavaiseen jumalaan on lakannut, usko siihen, ettei ihmisen
-pitäisi huolehtia nykyelämän suhteen, koska taivaassa kerran kaikki
-kärsimykset palkitaan. Juuri ne, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi,
-turvattomiksi maailmassa ja joilta kokemus on hävittänyt uskon
-kaikkivaltiaaseen jumalaan.
-
-Siellä, missä kuten Venäjän talonpoikien keskuudessa, vuosisatain
-kuluessa taloudellinen elämä on ollut pysähtynyttä, jähmettynyttä,
-siellä ovat aina kehityksen ja epäilyksen kannattajina ja levittäjinä
-olleet sellaiset ihmiset, jotka jostain syystä ovat joutuneet
-ulkopuolelle yhteiskuntaa, joko rikkomalla tuon pysähtyneen
-yhteiskunnan tapoja vastaan tahi koska heidän taloudellinen
-asemansa on eronnut ympäristön taloudellisesta asemasta. Sellaiset
-ulkopuolella yhteiskuntaa "pohjalla" olevat ihmiset, juopot, rentut,
-paljasjalkaset "jumalan kukkaset" ovat Gorjkin lempilapsia, koska
-oikeastaan, niin ihmeelliseltä kun se kuuluukin, juuri nämät ovat
-Venäjän kukkasia, Venäjän liikkuvin aines, täynnä kiukkua tuota
-harmaata, likaista elämää vastaan, jossa kansan joukot makaavat
-sortavan virkavallan nukuttamina.
-
-Juuri niin, koska sellaisen, luokkansa ulkopuolelle joutuneen ihmisen
-taloudellinen asema epävarmuutensa ja tavattomuutensa takia herättää
-epäilyksiä maailmanjärjestelmän suhteen. Sellainen epäilevä ja
-jumalaa hakeva ihminen on myöskin tämän kertomuksen sankari, ja sitä
-ovat muutkin huomattavimmat henkilöt, jotka siinä esiintyvät.
-
-Kertomuksen päähenkilö on avioton lapsi, löytölapsi. Jo tämä hänen
-erikoisasemansa sellaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa antaa hänen
-ajatuksilleen erikoisleiman, siihen suuntaan vaikuttavat vielä hänen
-kasvattajansa, juoppo, yksinäinen luonnonihminen, lukkari Larion ja
-tunnettu hevosvaras, leikinlaskija ja laulaja Savelka. Sellaisia
-olentoja on kertomuksessa useita ja kertoja Matvei on itse vallan
-samanlainen. Hänen erikoisasemansa panee hänet ajattelemaan ja
-hakemaan jumalaa, sellaista jumalaa, joka todenteolla olisi olemassa,
-joka voisi ja tahtoisi auttaa ihmisiä, sellaista eheätä, yleispätevää
-jumalaa, joka ei olisi pappien palvelija.
-
-Pitkä on jumalanhakijan matka ja paljon ihmiskunnan tuskia ja suruja
-näkee hän sillä matkallaan, mutta samalla hän huomaa, ettei hän ole
-yksin, että paljon on maailmassa sellaisia hakijoita kuin hän, ja
-silloin hän saa käsityksen kansasta. Hän kuljeskelee luostareita
-pitkin, yhden erakon ja viisaan jumalanmiehen luota toisen luo ja
-huomaa, että useat itsekin epäilevät jumalan olemassaoloa, tahi ovat
-ainoastaan uhraamalla järkensä päässeet noista epäilyksistä. Ja se
-mies taas, joka nähtävästi on joutunut elämän huipulle, ainoa joka
-ei tuskastu jumalanhakijan kysymyksiin, kaunis, viisas, sivistynyt,
-nautinnonhaluinen munkki Antonius, myöntää kysyjälle vasten
-naamaa: "ainoastaan ihminen on olemassa, kaikki muu on vaan sen
-mielipidettä". Ja tämä tappaa Matvein uskon siihen olentoon, jonka
-sanottiin olevan ulkopuolella ihmistä ja ohjaavan ihmisen kohtaloa.
-Tästä lähtien tarkastaa jumalanhakija enimmäkseen juuri ihmisten
-kohtaloita ja miten eri kohtalot eri ihmisille ovat laittaneet
-eri jumalat, eri käsitteet jumalasta ja sitten hän tulee siihen
-johtopäätökseen, ettei ole olemassa sitä suurta jumalaa, joka hänet
-lapsena rukouksen aikana yhdisti koko suureen luontoon. "Ihmiset ovat
-repineet tuon lapsen jumalan kappaleiksi, jokainen tarpeensa mukaan."
-
-Siis pääpaino tässä maailmassa on ihmisissä, eikä jumalassa.
-
-Ja sitte kun maailma on opettanut Gorjkin jumalanhakijan katselemaan
-ihmisiä, tutkistelemaan niitä, niin löytää hän vaellusmatkallaan
-ihmisen, samanlaisen luokastaan ulospotkitun ihmisraukan, joka
-puolestaan on löytänyt jumalansa ja joka ilmaisee sen tällekin
-hakijalle.
-
-"Kuka on jumalanrakentaja?" kyselee Matvei.
-
--- Kansa se on! Lukematon maailman kansa! Suurempi marttyyri kuin
-kaikki ne, joita kirkko on pyhiksi tunnustanut! Kuolematon kansa...
-ja hän on kaikkien, niin entisten kuin nykyistenkin jumalien isä!
-
-Ihmiskunta se on, joka on aina luonut jumalakäsitteensä sen mukaan
-kun se on tarvinnut niitä kehityksessään ja ihmiskunta se on, joka ne
-kerran hävittää, silloin kun se niitä enään ei tarvitse.
-
-Matvei on jo nähnyt vaelluksensa aikana, että ihmiset itse
-muodostavat jumalansa ja nyt se lausutaan julki.
-
-Kummallinen viha puhuu siitä vanhasta poispotkitusta papista,
-joka on tullut sosialidemokraatiksi ja taistelee salaista, vaan
-varmaa ja lakkaamatonta taistelua tuon jumalanluojan, kansan
-edestä! Hän vihaa tuota ihmisen yksinäistä, omia etujaan valvovaa
-"minää", joka on repeytynyt pois äidistään, kansasta, joka vapisee
-pelosta yksinäisyytensä takia ja joka turvatakseen itseään ja omaa
-hyvinvointiaan murhaa muita ja luo jumalia, jotta nämä palkitsisivat
-sitä jossain taivaassa, silloin kun elämä maailmassa tuottaa
-kärsimyksiä.
-
-Ja tämä kulkuripappi jumaloi kansaa ja sen kärsimyksiä, siitä hänen
-vihiinsä yksilöllistä minää vastaan, joka on eronnut kansasta,
-jumalasta ja jumalanluojasta, on sortanut kansanjoukkoja, on luonut
-kaikki onnettomuudet maailmaan. Hän kertoo Matveille sorretun
-ihmiskunnan historiaa ja Venäjän kansan kohtaloita, mutta koska hän
-itse on voimakas taisteluluonne, joka kaikin elinvoiminensa tappelee
-tuota minäänsä vastaan, niin muodostuu hänen käsityksensä maailmasta
-ja sen kehityksestä vallan uudeksi uskonnoksi. Hän ei huomaa enää
-mitään siitä, miten paljon hyötyä tuo yksilöllinen minä on tuonut
-maailmaan. Hän vaan vihaa sitä, koska se nykyään on ihmiskunnan
-kehityksen tiellä, tuon jumaloidun kansan tiellä.
-
-Matvei on ihan kuin huumauksessa, hän ei uskalla eikä kykene
-suostumaan tuohon uuteen oppiin, jonka hän jo kauvan on aavistanut.
-Pappi lähettää hänet erääseen tehtaaseen työläisten, uutten ihmisten
-luokse, näkemään omin silmin, että tosiaankin uusi ihmislaji on
-maailmassa muodostumaisillaan.
-
-Mestarillisesti on Gorjki kuvannut Venäjän herääviä työläistyyppejä.
-
-Jumalanhakija saapuu heidän luokseen kysymyksineen: "Missä on Jumala?
-Mistä ihminen tulee, mihin menee?"
-
-Ennen kaikkea karsitaan tuolta hakijalta pois käsitys hänen
-erityisestä "minästään", osotetaan, että sellaisia kuin hän on,
-miljooneja maailmassa, jotka joko katselevat kipuineen maailmaa
-jokainen omasta luolastaan ja itkeä nyyhkyttävät tämän onnettoman
-maailman takia, tahi jos niillä on tilaisuus, niin ratsastavat
-toisten selässä, nylkevät muita ihmisiä.
-
-Ja kun jumalanhakija on mielestänsä tullut tavalliseksi
-joukkoihmiseksi, silloin saa hän vastauksia kysymyksiinsä ja saa
-niitä kahdelta eri taholta.
-
-Työläisissä siinä tehtaassa erottautuu kaksi eri tyyppiä jotka
-antavat tavallaan eri vastauksia niihin kysymyksiin.
-
-Setä Pjotr, voimakas, taisteluhaluinen seppä, joka kokonaan on
-kiinni köyhälistön taistelussa, ei tarvitse jumalia eikä sellaisia
-kysymyksiä ollenkaan:
-
-"... Ei ole jumalia! Uskonto, kirkkoja muu sellainen on kuin synkkä
-metsä; se on synkkä metsä ja siinä asuu ryöväreitä! Petosta vaan
-kaikki!"
-
-Hän on työläinen, joka luokkavaistonsa kautta on löytänyt tehtävänsä
-elämässä, joka elää vaistonsa kautta luokkansa elämää, taistelee
-itsetietoisesti sen edestä, ei erota itseänsä eikä omia etujaan
-luokkansa eduista ja elämästä. Hän ei ajattele kuolemaa, ei tunne
-sitä, ei välitä elämän alusta eikä lopusta, kuten nuori tanssijapari,
-poika ja tyttö, jotka yhdessä sopusointuisesti, voimakkaasti liikkuen
-nauttivat musiikista, liikunnasta, sulautumisesta toisiinsa,
-välittämättä, tietämättä, että heitä koskaan maailmassa odottaa
-kuolema tahi jonkinlainen onnettomuus. Hän vihaa jumalan nimeä ja
-käsitettä, eikä kärsi, että siitä ollenkaan puhutaan, se on niin
-täydellisesti vierasta hänen maailmankatsantokannalleen:
-
-"Sinä, Mishka, olet siepannut päähäsi kirkollisia ajatuksia,
-ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta yrttitarhasta ja
-hämmennät tässä ihmisiä! Jos sanot, että työläiskansa on kutsuttu
-uusimaan elämää, niin uusi se, äläkä kerää tomusta sitä, minkä papit
-ovat pitäneet rikki ja heittäneet pois!"
-
-Hänen kannaltaan se on oikein, hän on luokkatietoinen työmies, hän
-elää luokassaan. Jos hän kuolee, niin se on hänestä luokkaruumiin
-osan aineellisen muodon muuttamista, jotta koko luokka voisi elää,
-jatkaa elämäänsä ja taisteluansa ja hän muassa siinä; ikäänkuin
-ihminen leikkaa kyntensä pois ja kynsi putoaa multaan, josta
-ihmisen ruumis saa ravintonsa elämänsä jatkamiseksi, samaten kuolee
-työläinen, osa hänen luokkansa ruumiista, jotka hän itse, hänen
-koko ruumiinsa, koko luokkansa voisi elää. Työläinen ei kuole
-koskaan, koska sen luokka ei kuole. Hänen ja hänen luokkansa edut
-ovat samat, vaistomaisesti ovat taloudelliset olot yhdistäneet
-työläisen hänen luokkansa kanssa samaksi kokonaisuudeksi. Ja setä
-Pjotr köyhälistöluokan edustajana ei kaipaa jumalia eikä turhia
-kysymyksiä siitä, mistä ihminen tulee, mihin hän menee. Hän tietää
-ne, ei järkiperäisesti, vaan vaistomaisesti, hänen mielestään nämä
-kysymykset ovat järjettömiä.
-
-Setä Pjotrin on ollut helppo saada sellainen maailmankatsantokanta.
-Hän on työmies, hänen taloudellinen asemansa on vaistomaisesti
-painanut hänen mieleensä sen, että hänen ja toveriensa edut ja elämä
-ovat yhteiset, samanlaiset. Mutta meidän ja Gorjkin jumalanhakija
-on kotosin pikkuporvarillisesta talonpoikaiskylästä, jossa vielä
-kaikki "minä" vaistot kukostavat. Hän on joutunut tuon kotipiirinsä
-ulkopuolelle, sentakia hän onkin ruvennut epäilemään ja hakemaan,
-mutta hänen taloudellinen asemansa ei selvitä hänelle suorastaan
-niitä kiusaavia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Hän hakee tukea
-niillä kysymyksillä, koska hänellä ei ole tukea elämässä, koska hän
-on yksinäinen, sentakia hän hakee Jumalaa, tiedustelee mistä hän on
-tullut ja mihin pitäisi mennä.
-
-Ja koska hän ei löydä enää vastausta vaistomaisesti, täytyy hänelle
-sen selvitä järjen avulla.
-
-Samassa asemassa ovat kautta maailman ne ihmiset, jotka jokin
-silmiinpistävä taloudellinen etu on tuonut työväenpuolueeseen,
-vaan joille kuitenkaan siitä huolimatta vielä ei vaistomaisesti
-tule luokkatietoisuutta, eheätä yhteistunnetta koko työväenluokan
-kanssa, sellaista tunnetta, että jokainen elää tuossa luokassa,
-ettei kenellekään tule minkäänlaisia kysymyksiä kuoleman tahi elämän
-suhteen ulkopuolella luokkaa. Mutta he kuitenkin pyrkivät yhtymään
-työväenluokan maailmankatsantokantaan kaikkine vanhoine käsitteineen,
-he hakevat jumalaa ja -- kykeneekö sosialidemokratia tarjoamaan sitä
-heille?
-
-He hakevat jumalaa, s.t.s. he kysyvät: mihin joudumme kuolemamme
-jälkeen? He hakevat tukea elämässä, koska heillä ei ole sitä,
-mutta samalla myöskin tukea kuolemassa. Kykeneekö köyhälistön
-maailmankatsantokanta antamaan heille sitä?
-
-Opettaja Mihail tässä kirjassa koettaa auttaa jumalanhakijaamme,
-osottaa sille, että jumalaa vielä ei ole olemassa, vaan että kansa
-tulee luomaan ihmeitä tekevän jumalan, kansassa on pääpaino, kansa on
-luonut kaiken maailmassa.
-
-Mutta mikä jumala se on, jonka kansa tulee luomaan?
-
-Ihmiskunta oli kerran eheä, silloin kun kaikkien ihmisten kokemus
-oli samanlainen, silloin kuin kaikilla ihmisillä oli yhtäläiset
-taloudelliset edut. Mutta ihmisten oli pakko taistelussa olemassaolon
-edestä, ravinnon hankkimista varten luonnolta, antautua eri aloille;
-spesialiseerautua taloudellisen elämän suhteen. Silloin ihmisen
-kokemus tuli erilaisiksi, ihmisen "minä" erosi ihmiskunnan ja luonnon
-kokonaisuudesta, yksityistalous toi ihmisille eri etuja, ihmiskunta
-jakaantui orjiin ja herroihin, jakaantui kaikenlaisiin palasiin.
-Mutta kerran tulee aika jolloin työväenluokka, yhdistäen etujen
-samanlaisuuden kautta isomman osan ihmiskuntaa, aikaansaa taas
-sellaisen järjestelmän, että kaikille ihmisille tulee sama kokemus ja
-samat edut, että ihmiskunta tuntee taas itsensä eheäksi, jatkuvaksi,
-kuolemattomaksi kokonaisuudeksi.
-
-Gorjki lausuu opettaja Mihailin sanoilla: "Tulee aika jolloin
-koko kansan tahto yhdistyy taas yhdeksi; silloin siinä herää
-vastustamaton, ihmeellinen voima ja -- silloin nousee jumala
-kuolleista. Ja sitä te juuri haette...!"
-
-Yhden sellaisista jumalanluomisen hetkistä näkee Gorjkin jumalanluoja
-erään luostarin luona, jossa koko kansa, ja hän mukana, yhdistää
-palavat toivomuksensa ja tahtonsa siihen, että eräs raajarikko tyttö
-nousisi kävelemään; tyttö itse uskoo ja kansa uskoo tahtonsa ja
-rukouksensa voimaan, ja tyttö tulee terveeksi.
-
-Kansa tekee ihmeitä ja on aina maailmassa tehnyt ihmeitä, kansa luo
-jumalan.
-
-Mikä jumala se on?
-
-Se on kaikkea auttava, kaikkea armahtava jumala, koska se on kansan
-hyvä ja armelias tahto, joka rakastaa lapsiaan ja tekee hyvää
-kaikille.
-
-Jumalanhakijat, te jotka haette jumalaa tueksenne -- katsokaa:
-yhdistetyn kansan yhtenäinen tahto on voimakkain tuki mitä ihminen
-voi ajatella. Säästää ja suojaahan ihminen jäseniään, miksei kansa
-voisi samaten turvata jäseniään, joitten loukkaus tuntuu yhdistetyn
-kansan ruumiissa!
-
-Jumalanhakijat, te jotka pelkäätte kuolemaa! Jos tahtonne,
-toimintanne, elämänne on sama kuin kansan elämä, niin olette
-kuolemattomia, koska kansa on kuolematon. Jos voitte sanoa: kansa
-ja minä olemme sama -- kansan etu on minun etuni, kansan suru minun
-suruni, silloin ei ole kuolemaa. Jos voitte sanoa, että taistelu
-itsenne vuoksi on samassa taistelu koko kansan edestä, silloin elätte
-ikuisesti kuten taistelunne jäljetkin elävät.
-
-Jumalanhakijat, jos tarkotatte jumalallanne onnen kaipausta, niin
-löydätte onnenne siitä yhdistetystä kansantahdosta. Muistatteko
-miten lapsena rukoillessanne sulauduitte yhteen koko maailman kanssa
-suureen hämärään kokonaisuuteen ja olitte onnellisia -- lähtekää
-nyt sinne missä tuhannet ajattelevat, vaativat samaa, niin tunnette
-miten sulaudutte taas ihmisiin, maailmaan, Jumalaan, tulette hyviksi,
-onnellisiksi -- kuten lapset!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Uskonnon siinä muodossa kun se nyt on, sosialismi kerran tulee
-hävittämään, mutta uskonnollinen tunnelma, tunnelma siitä, että koko
-maailma ja ihmisyys on sama, onnen tunnelma jota ihmiset tähän asti
-ovat koettaneet saavuttaa epätoivossaan keksien jumalia itselleen,
-se tunnelma tulee jäämään ja vahvistumaan ja taloudelliset olot,
-yhdistämällä ihmisiä samaan taloudelliseen, taisteluun, tulevat
-edistämään tämän tunnelman kartuttamista elämässä, joka on ihmisen
-suurin onni.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Gorjki on tunnustanut miten hän, jolle ei alkuaan taloudellinen asema
-ole antanut köyhälistön maailmankatsantokantaa, löysi sen, kulkien
-jumalaa, suurta voittamatonta jumalaa hakemassa, sellaista jumalaa,
-jonka ihmiset olivat riistäneet palasiksi.
-
-Jumalanhakija löysi jumalansa kansan tahdosta!
-
-Jospa pian, pian kaikki sen löytäisivät sieltä!
-
-Silloin tulisivat ihmiset hyviksi, koska heillä ei olisi enää syytä
-olla pahoja...
-
-Helsingissä 17 päivänä maaliskuuta 1909.
-
-_Hella Wuolijoki_.
-
-
-
-
-Sallikaa että kerron elämäni; tämä kertomus ei vie teiltä paljoakaan
-aikaa ja teidän kumminkin täytyy se tietää.
-
-Minä olen nokkonen, löytölapsi, laiton ihminen; en tiedä kuka minut
-lienee synnyttänyt, minut löydettiin herra Lossevin maatilalla,
-Sokolin kylässä, Krasnoglinin piirikunnassa. Joko äitini tahi joku
-muu oli asettanut minut herrasväen puistoon, sen kappelin rappusille,
-johon vanha rouva Losseva on haudattu; Danila Vjalov, puutarhuri,
-löysi minut sieltä. Hän tuli varhain aamulla puistoon ja näki, että
-rukoushuoneen oven edessä liikkui lapsi räsyihin verhottuna ja sen
-ympärillä käyskeli harmaa kissa kuin vartijana.
-
-Danilan luona minä elin neljänteen ikävuoteeni saakka, vaan hänellä
-oli itsellään paljon lapsia eikä minun ruuastani kukaan huolta
-pitänyt, söin mitä sain, ja kun en enään mistään löytänyt ruokaa niin
-porasin, porasin ja sitte nukuin nälkäsenä.
-
-Kun tulin neljä vuotta vanhaksi, niin otti lukkari Larion minut
-luoksensa; hän oli yksinäinen ja hyvin kummallinen ihminen; hän
-otti minut ikävänsä takia. Hän oli pieni, pyöreä kuin pallo, ja
-kasvonsakin olivat pyöreät; hiukset punaset ja ääni kimeä kuin naisen
-ääni ja sydämensäkin oli kuin naisen sydän, niin hellä kaikille.
-Hän piti viinasta ja joi sitä paljon; raittiina hän oli vaitelias,
-silmät aina puoleksi kiinni ja oli aina sen näköinen kuin olisi hän
-jonkun rikoksen tehnyt, vaan juovuksissa lauloi hän äänekkäästi
-kirkkolauluja, piti päänsä suorana ja hymyili kaikille.
-
-Hän oli kaukana ihmisistä, eli köyhästi, antoi maaosuutensa papille
-ja itse kävi talvella ja kesällä kaloja pyytämässä, ja huvin vuoksi
-joskus lintujakin, jonka viimemainitun konstin hän opetti minullekin.
-Hän piti linnuista, eivätkä ne peljänneet häntä; ihan liikuttavaa on
-muistella miten joskus punatulkku juoksenteli hänen päätänsä pitkin
-ja sekaantui hänen punasiin hiuksiinsa. Tahi joskus se istuutui
-olkapäälle ja katseli hänen suuhunsa, kumartaen pikkuista, viisasta
-päätänsä. Ja joskus panee Larion pitkäkseen penkille, ripottaa
-hamppua hiuksiinsa ja partaansa ja kas, jopa lentävät keltasirkut,
-tikliäiset, tiaiset, tilhit hänen luoksensa, myllertävät lukkarin
-hiuksissa, ryömivät hänen poskiansa pitkin, nokkivat hänen korviaan,
-istuskelevat hänen leuoilleen, vaan hän makaa ja nauraa hohottaa,
-silmät puoleksi kiinni ja puheskelee ystävällisesti niiden kanssa.
-Minä kadehdin häntä siitä, koska minua linnut pelkäsivät.
-
-Hellä sielu oli Larion, ja kaikki eläimet käsittivät sen; ihmisistä
-sitä en sano, en sano sitä tuomitakseni heitä, vaan koska
-tiedän ettei vatsaa hellyydellä täytetä. Talvella hänellä oli
-vaikeanpuolista: puita ei ollut eikä ollut rahaa ostaa niitä, raha
-oli tullut juoduksi; mökissä oli kylmä kuin kellarissa, ainoastaan
-lintuset visertelivät ja laulelivat ja me makasimme kylminä uunin
-päällä, päällämme kaikki mikä vaan voi suojella pakkaselta ja
-kuuntelimme lintusten laulua... Larion vihelsi heille -- hän olikin
-siinä aika mestari, ja hän itsekin näytti isolta käpylinnulta: nenä
-oli iso, nokankaltainen ja pää punanen. Sanoipa hän joskus minulle:
-
--- Kas, kuunteleppas Motjka -- minut oli ristitty Matvjeiksi --
-kuuleppas!
-
-Hän asettuu selälleen, kädet pään alle, tirkistää silmillään ja alkaa
-kimeällä äänellänsä hyräillä jotain sielumessua. Linnut vaikenevat,
-kuuntelevat ja sitten alkavat itsekin laulaa kilpaa, vaan Larionin
-ääni kuuluu kumminkin yli kaiken ja linnut oikein vimmastuvat,
-erittäinkin keltasirkut ja tikliäiset tahi rastaat ja kottaraiset.
-Ja toisinaan hän lauloi, kunnes silmistään vuosi kyyneleitä, jotka
-kastelivat hänen poskensa ja hänen kasvonsa kyynelien kostuttamina
-tulivat vallan harmaiksi.
-
-Sellainen laulu joskus kerrassaan pelotti ja kerran minä sanoin
-hänelle hiljakseen:
-
--- Miksi sinä setä aina laulat kuolemasta? Hän lakkasi, katsoi minuun
-ja lausui nauraen:
-
--- Älä pelkää, tyhmyri! Ei se merkitse mitään että minä
-laulan kuolemasta, sehän on vaan kaunista! Kaikkein kauniinta
-jumalanpalveluksessa on sielumessu: siinä on hellyyttä, sääliä
-ihmistä kohtaan. Meillä ei osata sääliä muita kuin kuolleita!
-
-Nämä sanat minä muistan hyvin, kuten kaikki hänen puheensa, vaan
-silloin minä tietysti en voinut niitä ymmärtää. Ainoastaan vanhana,
-vasta viisaimpina vuosina käsitetään oikein kaikki lapsena kuultu.
-
-Myös muistan kysyneeni häneltä: miksi Jumala niin vähän auttaa
-ihmisiä?
-
--- Se ei ole Hänen asiansa! selitti Larion minulle. -- Auta itse
-itseäsi, sitä varten sinulle järkesikin on annettu! Jumala on vaan
-sitä varten, ettei kuolema pelottaisi, vaan miten elät -- se on sinun
-asiasi!
-
-Liian pian minä vaan unhotin nämä hänen sanansa, ja kun ne uudelleen
-muistin -- oli se jo liian myöhään, olin jo kärsinyt paljon turhia
-suruja.
-
-Merkillinen mies hän oli! Kaikki ihmiset, kun ovat ongella, eivät
-huuda eivätkä puhu, jotteivät vaan pelottaisi kaloja, -- vaan
-Larion laulaa lakkaamatta, tahi kertoo minulle kaikenlaisia pyhäin
-taruja tahi puhuu Jumalasta ja aina hän sai kaloja liiaksikin.
-Lintujakin pyydystetään hyvin varovaisesti, vaan hän viheltää koko
-ajan, ärsyttää niitä, puhuu niiden kanssa ja kaikesta huolimatta
-lintuja tulee vaan verkkoihin. Ja niinpä mehiläistenkin kanssa
--- kun siirretään niitä tahi tehdään niille jotain muuta, niin
-vanhat mehiläishoitajat rukoilevat ennen, eikä se silloinkaan vielä
-heille onnistu, vaan täytyy heidän kutsua avuksi lukkari, hän lyö
-mehiläisiä, likistää niitä, haukkuu, -- ja tekee kumminkin kaiken
-vallan loistavasti. Hän ei pitänyt mehiläisistä: ne olivat tehneet
-hänen tyttärensä sokeaksi. Pikku tyttö, hän oli vasta kolmenvuotias,
-oli kiivennyt mehiläispesän luo, jossa mehiläinen oli pistänyt häntä
-silmään. Pikkusilmä tuli kipeäksi ja sitten sokeaksi, sen perästä
-myöskin toinen; sitten pikkutyttö kuoli päänkivun takia, ja äiti tuli
-mielipuoleksi...
-
-Hän teki kaikki vallan toisin kuin muut ihmiset, oli minulle hellä
-kuin äiti; kylässä minua ei juuri kovinkaan suosittu: elämä oli
-ahdasta ja minä olin kaikille vieras, liikanainen ihminen... Ehkäpä
-soinkin laittomasti jonkun muille kuuluvan suupalasen!
-
-Larion opetti minua kirkossakin käymään ja minä rupesin
-auttamaan häntä jumalanpalveluksessa, lauloin köörissä, sytytin
-suitsutusastioita, tein kaikkea mitä tarvittiin; autoin vahtimestari
-Vlassia kirkon siivouksessa, ja pidin kovasti niistä hommista,
-erittäinkin talvella. Kirkko oli kivestä, lämmitettiin hyvin ja oli
-siellä aina lämmin.
-
-Iltajumalanpalvelus oli minusta vielä hauskempi kuin aamupalvelus,
-illaksi, työn kirkastamina, luopuvat ihmiset suruistaan, seisovat
-hiljaa, vakavina, ja heidän sieluissaan palavat pikkuiset, lämpöiset
-tulet, ikäänkuin vahakynttilät; silloin näkyy, että vaikka ihmisillä
-on erilaiset kasvot, niin suru heillä kumminkin on yhteinen.
-
-Larion piti palveluksesta kirkossa: tällöin hän sulkee silmänsä,
-heittää punasen päänsä taaksepäin, kastelee kurkkuaan ja alkaa
-laulaa. Ja laulaa laulamisen, laulaa turhiakin, -- niin että pappikin
-alttarilta hänelle tekee viittauksia, -- mihinkäs nyt sinua tuuli
-vie? Ja hän lukee myöskin hyvin, laulellen sointuvasti, ääni on
-hellä, värisee, iloitsee. -- Pappi ei kärsinyt häntä eikä hän pappia
--- ja usein tapahtui että hän valitti minulle:
-
--- Mikä pappi hän on! Hän ei ole pappi vaan rumpu, johon hätä ja
-tottumus iskevät kepeillään. Jos minä olisin pappi, niin puhuisin
-niin ettei ainoastaan ihmiset, vaan pyhät jumalankuvatkin itkisivät!
-
-Ja se oli totta -- pappi ei kelvannutkaan paikalleen: hänen kasvonsa
-olivat mustat, ikäänkuin ruudilla poltetut, nenänsä oli nykerö,
-suunsa leveä -- hampaaton, partansa haaskanen, hiuksia vähän,
-etupuolelta päätä oli hän aivan kalju, kätensä olivat pitkät. Hänen
-äänensä oli käheä ja usein hän hengästyi, ikäänkuin olisi hän
-kantanut liian raskasta taakkaa. Hän oli ahne ja aina suuttunut,
-mutta olihan hänellä iso perhe, vaan kylä oli köyhä, talonpoikien
-maat olivat huonot eikä mistään ollut lisäansioita.
-
-Kesällä kun sääskiä oli paljon, olimme Larionin kanssa yöt päivät
-metsässä lintuja pyydystelemässä tahi joella kalastamassa. Vaan
-joskus tapahtui että yhtäkkiä tarvittiin lukkaria, vaan hän ei ole
-kotona, eikä kukaan tiedä mistä häntä hakisi. Silloin lähetetään
-kaikki pojat kylästä häntä hakemaan; ja ne juoksevat ikäänkuin
-jäniksenpojat ja huutavat:
-
--- Lu-u-ukkari, Larioon, huuu... kotia!
-
-Mutta tuskin he löytävät... Pappi haukkuu, uhkaa valittaa, vaan
-talonpojat nauravat.
-
-Oli hänellä eräs ystäväkin Savelka Migun, tunnettu varas ja
-juoppo, usein hän oli saanut selkäänsä varkaudesta, oli istunut
-vankilassakin, vaan muutoin oli hän ylipäätään harvinainen ihminen.
-Hän lauloi lauluja ja kertoi satuja, niin että mahdotonta on muistaa
-häntä ihmettelemättä.
-
-Lukemattomia kertoja olen kuunnellut häntä, ja aivan hän seisoo
-elävänä edessäni: kuivettuneena, vilkkaana, parrassaan ainoastaan
-kolme karvaa, hän on joka taholta ikäänkuin repeytynyt, kasvonsa ovat
-pienet, otsa iso ja sen alla kaksi varasmaista iloista silmää, jotka
-usein loistavat kuten kaksi mustaa tähteä.
-
-Joskus toi hän viinapullon mukanaan, joskus taas pakotti Larionin
-ostamaan; sitten he istuutuivat vastakkain pöydän taakse ja Savelka
-lausui:
-
--- No lukkari, paneppas "katumusta!"
-
-Sitte juotiin... Larion on hiukan hämillään ja alkaa laulaa, vaan
-Savelka istuu, ikäänkuin kiinni naulattuna, vilkuttaa silmiään ja
-keikuttaa partaansa kyyneleet silmissä, silittää kädellään otsaansa
-ja hymyilee, karkottaen sormillaan kyyneleet poskiltaan. Sitten
-kimmoaa pallona ylös ja huutaa:
-
--- Erinomaista, Larja! Minä oikein kadehdin herraa Jumalaa -- onpa
-hänen kunniakseen laitettu hyviä lauluja! Onkos Larja ihminen, mitä?
-Mikä ihminen hän on? niin hyvä ja rikas sielultaan; mitä? Kyllä hänen
-kelpaa Jumalan edessä kulkea! Vaan Larja, hän sanoo Jumalalle: Sinä
-herra Jumala, -- älä anna minulle mitään, vaan minä annan sinulle --
-koko sieluni!
-
--- Älä herjaa Jumalaa! -- sanoo Larion.
-
--- Minäkö? -- huutaa Savelka. -- En mitenkään! Ei ole aikomustakaan!
-Mitenkäs minä herjaan? En mitenkään! Iloitsen vaan Jumalan puolesta
--- eikä mitään muuta! Ja nyt laulan minä sinulle! Hän nousee, ojentaa
-kätensä ja alkaa taikoa. Sitte laulaa hän hiljaa, salaperäisesti,
-silmänsä ovat selällään, niissä palaa jonkinlainen erityinen tuli
-ja hänen ojennetun kätensä kuivettuneet sormet liikkuvat ikäänkuin
-ne hakisivat jotain tyhjyydestä. Larion laskeutuu vasten seinää,
-nojaten käsillään penkkiin, avaa suunsa ja katselee ihmeissään: minä
-makaan uunilla ja sydämeni vapisee ihanan surullisesti. Koko Savelka
-mustenee, ainoastaan hänen pienet, valkoset hampaansa loistavat ja
-kuiva kieli liikkuu ikäänkuin käärmeellä ja hiki tilkkuu otsallaan
-suurin pisarin. Hänen äänellänsä ei ole loppua, se virtaa ja säteilee
-ikäänkuin puro kedolla. Kun hän lopettaa, niin hän heiluu hiukan,
-pyyhkii kädellään kasvojaan, sitte he juovat taas ja ovat molemmat
-pitkän aikaa vaiti. Sitte Savelka pyytää:
-
--- No Larja, viritäppäs "Meren aalloilla!"
-
-Ja sillä neuvoin he koko illan huvittelevat toisiaan, kunnes kumpikin
-ovat ihan juovuksissa; sitte Migun alkaa kertoa rivoja juttuja
-papeista, tilanomistajista ja kuninkaista: lukkari nauraa hohottaa,
-ja minä samaten, vaan Savelka juttelee väsymättä sadun sadun päästä
-ja niin hullunkurisesti, että joskus voi miltei kuolla naurusta.
-
-Ja vielä paremmin laulaa hän juhlapäivinä kapakan vieressä: hän astuu
-kansan eteen, siristää silmiään niin että ohimotkin ovat rypyssä ja
-alkaa; ja kun häneen katsot niin tuntuu, kuin laulu suoraan maasta
-nousisi hänen rintaansa: kuiskaapa maa hänelle sanatkin ja äänenkin
-voiman maa hänelle antaa. Ja talonpojat istuvat ja seisovat hänen
-ympärillään; joku heistä on painanut päänsä alas ja puree olkea,
-joku taas katsoo Savelkan suuhun ja ihan säteilee onnesta, vieläpä
-naiset itkevätkin häntä kuullessaan. Ja kun hän lopettaa, niin kaikki
-pyytävät:
-
--- Annappas veli vielä! Ja tarjoavat hänelle juotavaa.
-
-Migunista kerrottiin seuraava juttu: hän oli jotakin varastanut
-kylästä, saatiin kiinni ja miehet sanoivat hänelle:
-
--- No, -- onpa sinun asiasi lopussa! Nyt me sinut hirtämme, emme enää
-voi kärsiä sinua!
-
-Ja hän muka oli vastannut:
-
--- Antakaa olla, miehet, ei se ole mikään miesten asia! Sen, minkä
-varastin, otitte pois minulta, niin ette ole mitään kadottaneet, ja
-uutta tavaraa aina voidaan hankkia vanhan sijalle, vaan mistäs te
-otatte sellaisen miehen kuin minä olen. Kuka teitä lohduttaa kun
-minua enää ei ole?
-
--- Lörpöttele vaan, -- sanoivat miehet.
-
-Hänet vietiin metsään hirtettäväksi, vaan matkalla hän alkoi laulaa.
-Alussa astuttiin kiireesti, sitten lakattiin kiirehtimästä ja kun
-tultiin metsään, niin vaikka nuora olikin valmiina, odotettiin
-kumminkin kunnes hän viimeisen laulunsa lopetti ja silloin päätettiin:
-
--- Laulakoon vielä kerran ja olkoon se hänen sielumessunsa!
-
-Hän lauloi vielä kerran ja sitte vielä jonkun verran. Aurinkokin
-laskeutui ja miehet katsovat toisiinsa: jo nousee selvä päivä idästä,
-vaan Migun heidän keskellään hymyilee ja odottaa kuolemaa ilman
-minkäänlaista pelkoa. Miehet tulivat ihan hämilleen.
-
--- No lapset, menköön hän helvettiin! -- sanoivat viimein he. -- Jos
-hänet hirttääkin, niin tulee siitä vaan syntiä ja menoa.
-
-Ja niin päättivät he jättää Migunin vielä tähän maailmaan.
-
--- Laulusi vuoksi, -- sanoivat he, -- kumarramme sinua maahan asti,
-mutta varkaudesta aina saat selkäsaunan.
-
-Migun sai pienen selkäsaunan ja sitte he lähtivät kaikki yhdessä
-kotiin.
-
-Kaikki tämä on kenties vaan keksittyä juttua, vaan osottaa se
-kumminkin ihmisistä hyvää ja asettaa Savelkankin korkealle. Ja
-ajatelkaas vielä, jos ihmiset keksivät niin hyviä juttuja, niin eivät
-he itsekään silloin ole huonoja ja -- sehän se on pääasia!
-
-Vaan ei ainoastaan lauluja laulelleet Savelka ja Larion keskenään,
-keskustelivatpa he monestakin asiasta, usein myöskin pirusta; eivätkä
-he ollenkaan pitäneet siitä.
-
-Niinpä lausui kerran lukkari:
-
-Piru on vihasi perikuva, sielun pimeytesi heijastus.
-
--- Se tahtoo sanoa, tyhmyyteni? -- kysyy Savelka.
-
--- Juuri se, -- eikä mitään muuta!
-
--- Luultavasti, niin se onkin, sanoi Migun nauraen. -- Koska, jos hän
-olisi olemassa, niin hänen olisi aikoja sitten jo pitänyt kraapata
-minut!
-
-Eikä Larion ollenkaan uskonut piruja: muistan miten hän kerrankin
-riihessä huusi vanhauskoisille talonpojille, riidellessään niiden
-kanssa:
-
--- Ei pirullinen, vaan -- eläimellinen! Hyve ja pahe on ihmisessä
-itsessään; jos tahdotte hyvää -- on hyvä olemassa; jos tahdotte
-pahetta -- niin tulee pahe teistä ja teille! Jumala ei pakota teitä
-hyvään eikä pahaan, hänen tahtonsa on teidät luonut itsevaltiaiksi
-ja te teette vapaasti niin hyvää kuin pahaakin. Nälkäpä ja sokeus
-on teidän pirunne. Kaikki hyvä on tosi-inhimillistä, koska se tulee
-Jumalasta; pahe on taas teissä itsessänne -- se ei ole pirullista,
-vaan eläimellistä!
-
-Ne huusivat hänelle:
-
--- Punapartanen kerettiläinen!
-
-Mutta hän jatkaa kumminkin:
-
--- Sentakia kuvataankin pirua sarvipääksi ja laitetaan hänelle
-pukinsorkka, koska hän on se eläimellinen alku ihmisessä.
-
-Parhaiten puhui Larion Kristuksesta; itkinpä minä aina kuullessani
-hänen suustaan pyhän Jumalanpojan katkeraa kohtaloa. Alkaen hänen
-väittelystään temppelissä oppineitten kanssa aina Golgataan saakka
-seisoi hän edessäni puhtaana, kauniina lapsena, joka sanomattomasti
-rakasti kansaansa, hymyili herttaisesti kaikille, lohduttaen
-kaikkia hellillä sanoillaan, -- kaikkialla oli lapsi, joka häikäisi
-kauneudellaan! Ja temppelinkin viisaitten kanssa, -- kertoi Larion
-- puhui Kristus kuin lapsi, sentakia hän näyttikin olevan heitä
-korkeampana yksinkertaisessa viisaudessaan. Sinä -- Motja, muista
-aina sitä ja koeta pitää sielussasi lapsuutesi koko elinikäsi, koska
-siinä on totuus!
-
-Kysyinpä minä häneltä:
-
--- Tuleeko Kristus pian takasin?
-
--- Pianpa, pian, -- sanoi hän. -- Pian -- koska kuuluu että ihmiset
-uudelleen hakevat häntä!
-
-Kun nyt muistuvat mieleeni Larionin sanat, niin tuntuu minusta siltä,
-kuin olisi hän ajatellut Jumalaa kaikkein kauniimpien asioitten
-suurimpana mestarina, ja ihmisen luuli hän tyhmäksi olennoksi, joka
-oli sotkeutunut maailman menoihin -- ja Larion sääli sitä typerätä
-suurten rikkauksien perillistä, jotka rikkaudet Jumala siltä oli
-kieltänyt tässä maailmassa.
-
-Hänellä ja Savelkalla oli sama uskonto. Muistan miten yhtäkkiä
-ilmestyi meidän kyläämme ihmeitätekevä Jumalankuva. Kerran syksyllä,
-varhain aamulla tuli nainen kaivolle vettä hakemaan ja yhtäkkiä
-huomaa, että pimeässä kaivon pohjalla on ihmeellinen loisto. Hän
-huusi tietysti ihmisiä kokoon, tuli maakuntapäällikkö, pappi tuli,
-Larionkin juoksi sinne, ihminen laskettiin alas kaivoon ja sieltä
-nousi esiin Pyhän Neitsyen kuva. Tässä paikalla alkoi messu ja
-päätettiin rakentaa kappeli kaivon ympäri. Pappi huutaa:
-
--- Oikeauskoiset, uhratkaa!
-
-Maakuntapäällikkö myös käskee ja itsekin antaa kolme ruplaa.
-Talonpojat hakevat kukkaronsa esiin, naiset vetävät innokkaasti
-liinakankaita ja kaikenlaisia tavaroita, koko kylä juhlii ja
-minä olin iloinen kuin ensimäisenä pääsiäispyhänä. Vaan jo
-jumalanpalveluksen aikana huomasin, että Larionin kasvot olivat
-surulliset ja ettei hän katsonut kehenkään, vaan Savelka naureskeli
-ja juoksi ihmisjoukossa kuin hiirenpoika.
-
-Yöllä minä kävin katsomassa ilmestynyttä: se seisoi kaivon yli ja
-siitä kävi savuntapainen, sinivalkonen valo, ikäänkuin joku näkymätön
-hellästi hengittäisi sen päälle, lämmittäen ja valaisten sitä; tuntui
-pelottavalta ja samassa hyvältä.
-
-Vaan kun tulin kotiin niin kuulin, miten Larion lausui surullisena:
-
--- Sellaista Jumalanäitiä ei ole olemassa! Ja Savelka toistaa nauraen:
-
--- Minä tie-edän! Moses eli kauan ennen Kristusta! Ei, onpas varkaita
-olemassa? Ihme! Kas vaan! Voi teitä tyhmyreitä!
-
--- Vankilaampa tästä pitäisi panna niin pappi, kuin
-maakunnanpäällikkö! -- sanoo Larion ihan hiljaa. -- Etteivät vaan
-tappaisi Jumalaa ihmisissä oman hyvänsä vuoksi!
-
-Minusta tuntuu sellainen puhe vastenmieliseltä ja niinpä kysynkin
-uunilta:
-
--- Mistä te puhutte, setä Larion?
-
-He vaikenivat molemmat, kuiskuttelevat hiljaa, nähtävästi ovat
-molemmat levottomia. Sitte huutaa Savelka:
-
--- Mitäs sinä? Itse tässä valitat, että ihmiset ovat pässinpäitä,
-etkä yhtään häpeä tehdä tyhmyriä Matveikasta? Miksi?
-
-Sitten hän hyppäsi ylös ja sanoi minulle:
-
--- Katsos Motjka, tässä on tikkuja! Kas -- nyt hieron niitä
-käsissäni... Näetkö? Sammuta tuli, Larion!
-
-Lamppu sammutettiin ja kas, pimeydessä loistavat Savelkan kädet juuri
-samaten, kuin ilmestynyt Jumalanäidin kuva, juuri sama sininen savu.
-Kamalaa ja loukkaavaa oli nähdä sitä.
-
-Savelka puhuu jotain, vaan minä vetäydyin etemmäksi uunin päälle,
-tukin korvani sormillani ja olin vaiti. Silloin he hiipivät molemmat
-uuninpäälle minun luokseni, -- viinan olivat he myös ottaneet
-mukaansa -- ja kauvan kertoivat he minulle kilvan todellisista
-ihmeistä ja petturimaisista loukkauksista ihmisten uskoa kohtaan.
-Lopuksi minä nukuin heidän puhuessaan.
-
-Vaan parin, kolmen päivän päästä tuli kylään paljon virkamiehiä ja
-pappeja, Jumalanäidin kuva otettiin takavarikkoon, maakuntapäällikkö
-erotettiin virasta ja pappia uhattiin myöskin oikeusjutulla. Vasta
-silloin minä uskoin petoksen, vaikka minun olikin vaikeata myöntää,
-että kaikki tämä oli tehty vaan kiskoakseen naisilta liinakankaita ja
-talonpojilta viisikopekkaisia.
-
-Kun tulin kuusi vuotta vanhaksi, alkoi Larion opettaa minua lukemaan
-kirkonkirjoja ja kun kaksi vuotta myöhemmin meillä avattiin koulu,
-niin vei hän minut kouluun. Alussa minä siellä tulin jonkun verran
-vieraaksi Larionille. Minua miellytti lukeminen ja minä olin
-kiihkoisasti kiinni kirjoissa, niin että hän joskus kysyttyään
-läksyäni lausui:
-
--- Erinomaista, Motjka!
-
-Ja kerran hän sanoi:
-
--- Hyvääpä verta sinussa on, nähtävästi ei isäsi ole ollut tyhmä!
-
-Minä kyselin:
-
--- Missä hän on?
-
--- Kukas sitä tietää?
-
--- Onko hän talonpoika?
-
--- Ainoastaan yhden seikan voi hänestä varmasti sanoa: hän oli mies.
-Vaan mitä tulee säätyyn, niin se on aivan tuntematonta. Kuitenkin:
-tuskin hän on talonpoika! Kasvoistasi ja ihostasi päättäen,
-luonteeseen katsomattakaan, olet nähtävästi herrasmiehestä kotosin.
-
-Nämä hänen satunnaiset sanansa jäivät mieleeni eivätkä juuri saaneet
-hyvää aikaan. Kun minua koulussa sanottiin löytölapseksi niin suutuin
-ja huusin:
-
--- Te olette talonpoikaiskakaroita, vaan minun isäni -- on herra!...
-
-Ja kovastipa minä pysyin siinä kiinni, -- pitihän jollain tavalla
-puolustautua irvistelijöitä vastaan ja muuta puolustuskeinoa en
-keksinyt. Eivät ne pitäneet minusta yhtään ja alkoivatpa ärsyttääkin
-minua, vaan minä rupesin antamaan heille selkään. Olin vahva poika ja
-tappelin taitavasti. Jo alkoi kuulua valituksia, ihmiset sanoivat,
-isät ja äidit valittivat lukkarille:
-
--- Kesytähän luoksesi eksynyttä!
-
-Vaan muutamat repivät itsekin korviani sen kun vaan kerkisivät.
-
-Sitte Larion sanoi minulle:
-
--- Kenties sinä, Matvei, oletkin kenralin poika, vaan ei se ole
-suurikaan kunnia. Kaikki ihmisethän syntyvät samanlaisina, niin on,
-siitä syystä -- pitää olla sama kunnia kaikilla.
-
-Vaan tämä hänen sanansa tuli liian myöhään -- olin silloin jo
-kaksitoista vuotta vanha ja tunsin loukkaukset jo hyvin kipeästi.
-Jokin pakotti minua vetäytymään pois ihmisten seuroista ja taas tulin
-lukkaria lähemmäksi, koko talven me kiipesimme yhdessä metsää myöten,
-pyydystelimme lintuja ja minun lukuni menivät jo huonommin.
-
-Kolmetoista vuotiaana pääsin pois koulusta ja Larion rupesi
-miettimään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä kanssani. Joskus kun yhdessä
-istuimme venheessä, -- minä airoissa, hän piti perää -- niin johti
-hän minua ajatuksillaan ihmiskohtalon kaikkia polkuja myöten, kertoi
-kaikenlaisia elämänsuunnitelmia.
-
-Jo näkee hän minun pappina, sitte taas sotilaana, kauppapalvelijana,
-ja kaikkialla aina vaan on pahaa minulle:
-
-Ja kysyypä hän: -- Miten sitte, Motjka?
-
-Taas katsoo hän minuun ja lausuu nauraen:
-
--- Ei mitään, älä pelkää! Joskin lankeat, niin kyllä kiipeät taas
-ylös! Ainoastaan sotapalvelusta vältä, siinä on ihmisen: loppu!
-
-Elokuussa, pian neitsyt Maarian taivaasen astumisen päivän jälkeen,
-lähdimme yhdessä Ljubushajoelle monneja kalastamaan, Larion oli
-jonkun verran päissään ja oli hänellä viinaa mukanakin. Hän
-nieleskelee pullostaan vähitellen, meluaa ja laulelee.
-
-Hänen venheensä oli huono, pikkuinen ja kiikkerä. Hän käänteli
-itseänsä siinä hiukan varomattomasti, venhe kaatui ja me molemmat
-löysimme itsemme yhtäkkiä vedestä. Eipä se ensimäisen kerran
-tapahtunut, enkä minä peljästynytkään. Nousin vedenpinnalle ja näen,
-että Larion ui jo aivan vieressäni, keikuttaa päätänsä ja sanoo:
-
--- Ui rantaan, minä ajan tuon kirotun kaukalonkin sinnepäin!
-
-Emme olleet kaukana rannasta, virta oli heikko, minä uin vallan
-rauhallisesti, vaan yhtäkkiä -- tuntui ikäänkuin joku olisi vetänyt
-minua jalasta tahi olisin sattunut kylmään virranpyörteeseen ja
-katsoin taakseni. Siellä tuli kyllä venheemme kumoonkäännettynä,
-mutta Larionia -- ei ole missään. Häntä ei ole olemassa!
-
-Säpsähdin ikäänkuin kivi olisi sattunut päähän vavistus kävi läpi
-sydämeni, heikonsi koko ruumiini, ja minä vajosin pohjaan.
-
-Juuri sinä hetkenä ajoi maatilan työnjohtaja Jegor Titov rannalla;
-hän näki miten venheemme kaatui, näki miten Larion hävisi; ja kun
-minä aloin upota, oli Titov jo riisuutumassa rannalla. Hän pelasti
-minut, vaan Larion löydettiin vasta yöllä.
-
-Niin sammui hänen rakas sielunsa ja paikalla tuli minulle kaikki
-pimeäksi ja kylmäksi. Kun häntä haudattiin, makasin minä sairaana
-enkä voinut saattaa rakastani viimeiseen leposijaan, vaan kun nousin
-jaloilleni taas, oli ensimäinen asiani lähteä hänen haudalleen;
-istuin sinne, enkä itkeäkään voinut, niin oli ikävä. Muistelin hänen
-ääntänsä, muistuivat ilmielävinä mieleeni hänen puheensa, vaan sitä
-ihmistä, joka hellän kätensä olisi asettanut pääni päälle ei ollut
-enää maan päällä. Kaikki oli vierasta, kaukaista... Suljin silmäni,
-istuin. Yhtäkkiä -- minua ottaa joku kädestäni kiinni ja nostaa ylös.
-Kas, Titov seisoo vieressäni.
-
--- Mitä sinä täällä teet, -- sanoo hän, -- tule, lähdetään!
-
-Ja hän vei minut. Minä menin. Hän sanoi minulle:
-
--- Onpa sinulla poikarukka hyvä sydän, koska muistat hyväntekijääsi.
-
-Vaan ei se minun sydäntäni keventänyt. Minä olin vaiti. Sitte lausuu
-Titov:
-
--- Jo silloin kun sinut löydettiin mietin minä: jos ottaisi tuon
-lapsen luokseen; vaan enpä ennättänyt silloin. No, vaan nyt näyttää
-siltä että se on Jumalan tahto -- kas, onpa hän uudelleen antanut
-elämäsi minun käsiini. Niin siis tulet elämään kanssani!
-
-Minusta oli silloin vallan samaa, -- elää tahi kuolla, niin miten
-elää, kuin kenen kanssa elää... Niin minä astuinkin yhdeltä pisteeltä
-toiselle vallan itse huomaamattani.
-
-Muutaman ajan päästä minä aloin katsella ympärilleni.
-
-Tämä Titov oli pitkä, synkkä mies, hiukset lyhyet kuten sotilaalla,
-viikset isot ja parta ajettu. Hän puhui hitaasti, ikäänkuin varoen
-ettei vaan sanoisi mitään liikaa, tahi ikäänkuin hän ei uskoisi itse
-omia sanojaan. Hän piti käsiään aina selän takana tahi taskuissa,
-ikäänkuin häveten niitä. Minä tiesin etteivät talonpojat kylässä
--- eikä oikeastaan koko piirikunnassa pitäneet hänestä, ja pari
-vuotta sitten olivat he häntä iskeneet nuijalla Malinovkan kylässä.
-Kerrottiin, että hän aina kulki revolveri taskussa. Hänen vaimonsa,
-Nastasja Vasiljevna, oli hyvin kaunis nainen, vaan hän oli aina
-sairaana; hän oli laiha, tuskin pystyi kulkemaan, hänen kasvoissaan
-ei ollut veren tilkkaa, vaan hänen silmänsä olivat isot ja paloivat
-arasti. Heidän tyttärensä Olga oli kolme vuotta minua nuorempi,
-myöskin kalpeahko ja sairaalloinen, ja kaikki heidän ympärillään
-oli hiljaista: lattialla oli paksut matot, askeleita ei kuulunut,
-ihmiset puhuivat hiljaa puoliääneen, jopa kellokin seinällä nakutti
-varovaisesti. Jumalanäidin kuvien edessä paloivat sammumattomat
-lamput, kaikkialla seinillä oli kuvia: tuomiopäivä, apostolien ja
-Pyhän Barbaran kärsimykset. Ja nurkassa makuusijalla makaa vanha,
-lihava, harmaa kissa ja katselee kaikkialle vihreillä silmillään,
-valvoo, että kaikki olisi hiljaa. Siinä varovaisessa hiljaisuudessa
-en voinut pitkään aikaan unohtaa en Larionin laulua enkä meidän
-lintujamme.
-
-Piankin vei minut Titov konttoriin ja alkoi opettaa minulle
-konttoritöitä, kirjanpitoa. Niin minä elin. Ja minä huomasin, että
-Titov tarkasteli minua, yhä vaan katseli töitäni ja oli vaiti,
-ikäänkuin hän odottaisi jotain minulta. Minun oli paha olla, iletti.
-
-Minä en ole koskaan ollut iloinen, vaan siihen aikaan tulin ihan
-synkkämieliseksi, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin puhunut, enkä
-juuri tahtonutkaan puhua. Titov ja hänen vaimonsa kyselivät minulta
-usein jotain Larionista; vaan minä en tahtonut kertoa hänestä, jokin
-ikäänkuin esti minua tekemästä sitä.
-
-Vaikealta ja kammottavalta tuntui kaikki sielussani, eikä minua
-yhtään miellyttäneet Titovit ja heidän epäilyttävän hiljainen
-elämänsä. Kävinpä silloin usein kirkossa avustamassa vahtimestari
-Vlassia ja uutta lukkaria, -- hän oli nuori, kaunis mies, lienee
-ennen ollut opettajana; hän oli laiska jumalanpalveluksien suhteen,
-imarteli pappia, suuteli sen kättä ja juoksi ihan koirarakkina sen
-perässä. Minua hän aina haukkui ja vallan turhaan, koska minä tunsin
-messun yhtä hyvin kuin hän ja tein kaikki niin kuin tarvittiin.
-
-Siihen aikaan minä aloinkin vaikean elämäni -- minä aloin rakastaa
-Jumalaa.
-
-Kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilöitä jumalanäidin
-kuvan edessä, ja kas -- niin Hän kuin Lapsensa katsoivat minuun
-vakavina ja niin herttaisesti... Aloin itkeä ja asetuin polvilleni
-Heidän eteensä, rukoillen jonkun, luultavasti Larionin edestä.
-Kauvanko minä rukoilin, sitä en tiedä, vaan minun tuli helpompi olla,
-sydämeni lämpeni ja minä elvystyin. Vlas hommasi alttarin luona ja
-mutisi käsittämättömiä sanoja. Menin hänen luokseen, hän katsoi
-minuun ja kysyi:
-
--- Mitäs sinä iloitset? Kopeekanko löysit?
-
-Minä tiesin, miksi hän niin kysyi, -- olin usein löytänyt
-rahoja lattialta, -- vaan nyt näyttivät hänen sanansa minusta
-vastenmielisiltä, ikäänkuin hän olisi purrut sydämeeni.
-
--- Rukoilin Jumalaa, -- sanoin minä.
-
--- Minkälaista Jumalaa? -- kysyy hän. -- Onpa niitä Jumalia tässä
-meillä enemmän kuin sata! Vaan missä on hän, se elävä Jumala? Missä
-on se joka on se oikea, eikä ainoastaan puusta, niin! Haepas häntä!
-
-Kyllä minä tiesin hänen sanojensa arvon, vaan kuitenkin ne
-loukkasivat minua juuri sinä hetkenä. Vlas oli hyvin vanha mies,
-tuskin pysyi enää jaloillaan, polvet koukussa kävi hän aina ikäänkuin
-astuskelisi riukua myöten, keikkuen edestakasin. Hampaita ei ollut
-enää ainoatakaan suussaan, hänen kasvonsa olivat tummat ja ikäänkuin
-vanhaa räsyä ja niistä pilkistivät esiin vallan hullut silmät. Ja
-Vlasin kuoleman enkelikin oli, luultavasti, vanha, ei enää jaksanut
-nostaa kättään iskeäkseen vanhukseen, vaikka tämä oli jo ihan järkeä
-vailla: joku aika ennen Larionin kuolemaa hän alkoi hourailla:
-
--- Enpä olekaan kirkon, vaan eläimien vartija -- lausui hän.
-
--- Minä olen paimen, paimenena olen syntynyt ja niin kuolenkin! Kas
--- pian lähden kirkosta karjamaalle.
-
-Vaan kaikki tiesivät, ettei hän koskaan ollut palvellut paimenena.
-
--- Kirkko, -- sanoi hän, -- on hautausmaa, kuollut paikka, vaan minä
-tahdon elävää tointa, tahdon hoitaa karjaa, kaikki minun esi-isäni
-ovat olleet paimenina ja niin minäkin 42 ikävuoteeni saakka.
-
-Larion teki pilaa hänestä ja kysyi häneltä kerran nauraen:
-
--- Muinaisaikoina oli olemassa Veles, eläimien jumala, -- ehkä hän on
-esi-isäsi?
-
-Ja Vlas käski hänen enemmän kertomaan Velesislä ja kuunneltuaan
-tarkkaan, sanoi hän:
-
--- Niin se onkin! Kauvanhan minä olen jo tiennyt kuka olen, vaan
-pelkään pappia! Sinä lukkari kuule, älä kerro sitä hänelle! Kun tulee
-aika, niin minä itse sanon ja...
-
-Ja siihen vanhus pysähtyikin.
-
-Ja vaikka minä tiesin hänen mielivikaisuutensa, niin kumminkin hän
-loukkasi minua.
-
--- Varo, -- sanoin minä, -- kyllä Jumala sinua rankaisee!
-
-Vaan hän mutisi:
-
--- Minä itse -- olen Jumala! Niin!
-
-Ja yhtäkkiä hän tarttui kiinni jalustaan ja oli vähällä kaatua; minä
-käsitin sen ihan Jumalan sormeksi.
-
-Siitä päivästä alkaen pidin kiihkosasti kaikista kirkollisista
-toimituksista; koko lapsellisen sydämeni innolla minä heittäydyin
-kirkon helmaan, niin että kaikki tuli minusta pyhäksi; eivätkä
-ainoastaan jumalanäidin kuvat ja kirjat olleet kalliita minulle, vaan
-myöskin kynttilänjalat ja suitsutusastiat sekä sydet niissä. Siihen
-kaikkeen minä koskin vavistuksella, pelonsekasella ilolla, ja jos
-astuin alttarin luo, niin sydämeni jähmettyi, olin valmis suutelemaan
-lattiakiviä. Tunsin olevani kaikkinäkevän silmän valosäteessä ja se
-suuntasi askeleeni, syleili minua taivaallisella voimalla lämmitti
-säteilevällä valolla, joka häikäisi silmiä, eikä ihminen enää nähnyt
-muuta kuin itseänsä. Joskus seisoin yksin kirkossa -- ympärilläni oli
-pimeys, vaan sydämessäni oli valoisaa, koska siinä oli Jumalani, eikä
-siellä enää ollut paikkaa lapsellisille suruille ei loukkauksille,
-eikä millekään, mikä oli ympärilläni, mikä oli ihmisen elämä. Jumalan
-läheisyys johti kauvas pois ihmisistä, vaan sinä aikana minä en
-tietysti voinut käsittää sitä.
-
-Rupesin lukemaan jumalisia kirjoja, -- luin kaikki läpi mitkä
-vaan sain käsiini ja sydämeni täyttyi jumalansanan hiljaisella
-kauneudella; ahnaasti imi sieluni sitä lohduttavaa juomaa, ja siitä
-aukeni kiitollisten kyynelten lähde. Tapahtuipa, että tulen kirkkoon
-ennen kaikkia muita, asetun polvilleni Kolmiyhteyden kuvan eteen
-ja itken, kevyesti ja tottelevaisesti, ilman ajatuksia ja ilman
-rukousta: ei minun mitään tarvinnut rukoilla häneltä ja ihan omaa
-voittoa pyytämättä palvelin minä Jumalaa.
-
-Muistelin Larionin sanat:
-
--- Jos rukoilet huulillasi, niin rukoilevat ne ilmaa eikä Jumalaa;
-koska Jumala käsittää ajatukset eikä sanat, kuten ihmiset.
-
-Vaan minulla ei ollut ajatuksiakaan: yksinkertaisesti seisoin
-polvillani ja laulan iloista laulua vaieten, ja iloitsen siitä, koska
-käsitän, etten ole yksin maailmassa, vaan Jumalan suojan alla ja
-Hänen lähellänsä.
-
-Tämä aika teki niin hyvää minulle, tämä aika oli yhtä ainoata
-hiljaista, vaan kumminkin iloista juhlaa. Minä olin niin mielelläni
-yksin kirkossa ja niin, ettei pienintäkään melua tahi kahinaa olisi
-ympärilläni; silloin, hiljaisuudessa, minä aivan maailmasta hävisin,
-ikäänkuin nousin pilviin ja niiden korkeudesta hukkuivat minulta
-ihmiset ihan huomaamatta enkä nähnyt mitään, mikä oli inhimillistä.
-
-Vaan Vlas häiritsi minua: hän laahasi jalkojaan lattiakiviä
-myöten, vapisi, ikäänkuin kuivettunut puunrunko tuulessa ja mutisi
-hampaattomalla suullaan:
-
--- Mitä varten minä olen täällä, onkos tämä minun toimeni! Itsepä
-minä olen jumala, kaikkien maan päällä elävien eläimien paimen, juuri
-niin! Ja menen huomenna niitylle. Mitä varten minut on pakotettu
-tänne kylmään pimeyteen? Onko se minun asiani?
-
-Hän teki minut levottomaksi jumalanpilkallaan, koska minusta silloin
-näytti, että hän rikkoo kirkon puhtautta ja että Jumala ei pidä
-hänestä talossaan.
-
-Siihen aikaan muutkin huomasivat minun jumalisuuteni ja intoni, niin
-että papin nenä alkoi jollain erityisellä tavalla nuhista kun hän
-tapasi minut sekä siunasi minua -- ja minun täytyi suudella hänen
-kättään, joka aina oli kylmä ja hiessä. Minä kadehdin häntä, koska
-hän sai olla niin lähellä jumalallisia salaisuuksia, vaan minä en
-pitänyt hänestä ja pelkäsin häntä.
-
-Vaan Titov katseli yhä tarkemmin minuun pienillä, tummilla
-silmillään, jotka muistuttivat nappeja. Kaikki he käyttäytyivät minun
-kanssani niin varovaisesti, ikäänkuin minä olisin lasista ja pikku
-Olga kysyi usein hiljakseen minulta:
-
--- Tuleeko sinusta pyhä mies?
-
-Hän oli hyvin arka minun kanssani, myös silloin, kun olin
-ystävällinen hänelle ja kerroin hänelle pyhimyksien elämäkertoja,
-tahi jotain muuta jumalista. Talvella, iltaisin minä luin ääneen
-Prologeja [Jumalisia elämänopetuksia ja pyhimyksien elämänkertoja.
-Suom. muist.] tahi Mineitä. Ikkunain takana juoksentelee peltoja
-myöten koditon myrsky, naputtelee seiniin, huokaa ja ulvoo,
-kylmettynyt raukka. Huoneessa on kaikki hiljaista, kaikki istuvat,
-eivätkä liikuta sormeakaan; Titov on painanut päänsä syvään alas,
-eikä hänen kasvojansa näy, Nastasja katsoo minuun liikkumattomilla
-silmillänsä, pikku Olga uinahtaa, vaan kun kylmä iskee seinään niin
-hän herää, katselee ympärilleen ja hymyilee hiljaa minulle. Joskus,
-kun hän ei ymmärrä jotain slaavilaista sanaa, niin hän kysyy minulta,
-hänen pehmeä äänensä soi hetkiseksi ja taas on kaikki hiljaa,
-ainoastaan siivekäs tuuli laulaa, valittaa, hakee rauhaa, lentelee
-pelloilla.
-
-Pyhät marttyyrit, jotka taistelivat Jumalan edestä, elämällään ja
-kuolemallaan ilmaisten Hänen valtaansa, ne olivat kaikkein lähinnä
-sieluani; ne autuaat ja armeliaat, jotka antoivat rakkautensa
-ihmisille, myöskin liikuttivat minua, vaan ne, jotka Jumalan tähden
-lähtivät pois maailmasta erämaahan ja luoliin, erakot, ne olivat
-vieraita minulle, minä en käsittänyt heitä: liian voimakas oli heistä
-saatana.
-
-Larion kielsi pirun, vaan täytyi kumminkin suostua sen olemassaoloon,
-ilman pirua tuli ihmisen lankeemus käsittämättömäksi. Larion näki
-Jumalan ainoana maailman luojana, kaikkivoipana ja voittamattomana,
--- vaan mistä silloin tuli kaikki ruma? Pyhimyksien elämäkerroista
-näkyi, että kaiken rumuuden mestari juuri oli piru. Ja minäkin
-myönsin sen: Jumala luo kirsikkapuun, piru -- rokon, Jumala leivän,
-piru -- pöllön.
-
-Vaan kumminkin, vaikka minä myönsin pirun olemassaolon, niin
-kuitenkaan en pelännyt sitä; minä käytin sitä selittääkseni paheen
-syntymistä, vaan samalla se kumminkin häiritsi minua, alentamalla
-Jumalan mahtavuutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, vaan Titov
-johti alituisesti minut ajattelemaan syntiä ja pirun valtaa.
-
-Minä luin, vaan hän kyseli minulta katse alas painettuna:
-
--- Matvei, mitä merkitsee "kamo"? [Kirkkokielessä käytetty
-slaavilainen sana. Suom. muist.]
-
-Minä vastasin:
-
--- Se merkitsee: mihin.
-
-Hiljakseen lausuu hän:
-
--- Mihin lähtisin sinun silmistäsi ja mihin pakenisin vihasi edestä?
-
-Hänen vaimonsa huokaa syvästi ja vielä enemmän pelästyneenä
-katsoo hän minuun, ikäänkuin odottaen jotain. Ja Olga, pilkistäen
-pikkuisilla sinisillä silmillään, ehdottaa:
-
--- Vaan entä jos metsään?
-
--- "Grjadu" [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.]
--- merkitseekö se "lähden" -- kysyy Titov.
-
--- Kyllä.
-
-Minä muistan mitenkä hän otti silloin kätensä ulos taskuista ja
-alkoi niillä kiertää pitkiä viiksiään, vaan kulmakarvansa otsalla
-vapisivat. Sitten hän nopeasti peitti kätensä ja sanoi:
-
--- Se oli kuningas David, joka kysyi: mihin pakenisin! Jaa-ah!
-Kuningas hän oli, vaan kumminkin pelkäsi! Nähtävästi oli piru häntä
-paljoa voimakkaampi. Hän oli Jumalan voitelema kuningas, vaan piru
-hänet voitti... Mihinkä lähtisin? Pirun kynsiin lähdet -- eikä
-kysyäkään kannata! Kas niin se on! Ja se tahtoo sanoa, ettei meidän,
-orjien, kannata yrittääkään vastustaa, kun kerran kuninkaatkin sinne
-joutuvat.
-
-Hän kävi usein tätä polkua myöten ja vaikka minä en käsittänytkään
-hänen puheitaan, niin kuitenkin ne olivat minulle aina
-vastenmielisiä. Minun jumalisuudestani puhuttiin yhä enemmän ja nyt
-Titov alkoi rukoilla minua:
-
--- Rukoile, rukoile minun ja perheeni edestä, Matvei! Kovasti sinua
-pyydän, rukoile! Olkoon se sinun palkkasi siitä, että olen antanut
-sinulle lämpösen ja ystävällisen kodin!
-
-Vaan minä? Minun rukoukseni oli ollut ilman sisältöä, kuten linnun
-laulu auringolle -- vaan nyt minä rukoilin hänen ja hänen vaimonsa
-edestä ja eniten pikku Olgan edestä, -- hänestä tuli hyvä tyttö,
-hiljainen, kaunis, hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Davidin
-psalmien sanoilla ja myös kaikilla muilla rukouksilla, joita vaan
-tiesin ja minua miellytti kovasti lausua itsekseni hyvin sointuvia
-sanoja, vaan niin pian kuin Titov vaan muistui mieleeni, lausuin:
-
-Armahda, herra Jumala, suuressa armossasi orjaasi Georgia...
-
-Ja yhtäkkiä sydän jähmettyy ja tuntuu ikään kuin loppuisi
-rukoussanojeni virta, iloni ei enää ole puhdas, selvä, minä ikäänkuin
-häpeän Jumalan edessä -- en voi enää! Ja silmät poiskäännettyinä,
-jotten vaan näkisi jumalanäidin kasvoja, nousen -- olen hämilläni,
-tahi surullinen. Ja minä tulin levottomaksi, en tiennyt miksi niin
-tapahtui? Koetin ymmärtää, vaan en voinut, ja minun tuli paha olla
-kun iloni hävisi tuon ihmisen takia.
-
-Ja kun ihmiset alkoivat panna huomiota minuun, niin minäkin aloin
-huomata heitä.
-
-Tapahtuipa, että kun juhlapäivinä kävelin kadulla, niin kansa katseli
-minuun uteliaana, muutamat tervehtivät minua hyvin totisina, toiset
-taas nauraen, mutta kaikki katsoivat minuun.
-
--- Kas -- sanoivat he -- siinä rukoilijamme!
-
--- Varo vaan, Matvei, kai sinusta vielä pyhimys tulee?
-
--- Kuulkaas te pojat, älkää naurako, hän ei ole pappi, eikä usko
-rahan vuoksi Jumalaan!
-
--- Ikäänkuin talonpoikia ei olisi pyhimyksien joukossa?
-
--- Meistä tulee kaikki hyve, eikä meille siitä hyötyä ole!
-
--- Onkos hän talonpoika? Eikös hän ole salainen herrasmies...?
-
-Ja niin he puhuivat, joko imartelivat tahi loukkasivat.
-
-Siihen aikaan tahdoin minä kaikkien kanssa elää hiljaisessa sovussa
-ja niin että kaikki minuakin kohtaan olisivat ystävällisiä, vaan
-ihmisten irvistelyt aina estivät minua siitä.
-
-Erittäin hullusti minua vainosi Savelka Migun; jos hän vaan huomasi
-minut, asettui hän heti polvilleen, kumarteli ja lueskeli:
-
--- Teidän pyhyytenne, kumarran teille tomuun asti! Rukoilkaa Savelkan
-edestä, että sille tulisi jotain hyötyä Jumalasta! Opettakaa, miten
-pitäisi olla Jumalan mieliksi, pitäisikö lakata varastamasta tahi
-varastaa ja asettaa jumalanäidille parin puudan painoinen kynttilä?
-
-Ihmiset nauroivat, vaan minusta tuntui kummalliselta ja ilkeältä
-kuulla Savelkan pilaa. Vaan hän yhä jatkoi:
-
--- Oikeauskoiset, kumartakaa pyhälle miehelle! Hän pettää talonpoikia
-konttorissa ja lueskelee sitten kirkossa pyhiä kirjoja, silloin
-Jumala ei kuulekaan, miten talonpoika itkeä nyyhkyttää.
-
-Minä olin silloin kuusitoista vuotias ja olisin voinut iskeä
-häntä vasten naamaa tämän irvistelyn takia, vaan sen sijaan minä
-aloin väistyä Migunin tieltä ja hän huomasi sen, sekä tuli vielä
-hullummaksi. Hän oli laittanut laulun; kävi juhlapäivinä katua pitkin
-ja lauloi, balalaikan säestämänä:
-
-    Herrat ne viettää likkain kanssa
-          öitä pimiöitä
-    Ja likat ne kivulla synnyttää
-          noita orposikiöitä.
-
-    Jos likat ne joskus kakaransa
-          herrojen hoiviin antaa,
-    Niin silloin siitä tulee herrain renki
-          mi köyhiltä veroja kantaa.
-
-Se oli oikeastaan pitkä laulu, ja kaikkia hän siinä pieksi, vaan
-eniten Tito via ja minua. Ja niin hullusti hän minua kiusasi, että
-kun sattumaltakin näin hänen haaskasen partansa, lakkiräysänsä ja
-kaljun päänsä, niin minä suorastaan vapisin; teki mieleni heittäytyä
-hänen päällensä ja olisin voinut repiä hänet kappaleiksi.
-
-Mutta vaikka olinkin silloin nuori, niin osasin sentään pitää
-sydäntäni kurissa; hän kulki perässäni ja lauleskeli, vaan minä en
-välittänyt hänestä enkä yhtään näyttänyt ihmisille miten vaikeata
-minun oli, astuskelin vaan hitaasti enkä ollut mitään kuulevinani.
-
-Yhä enemmän vaan rukoilin; tunsin, ettei minulla ollut mitään muuta
-suojaa kuin rukous, vaan nyt ilmestyi rukouksiini valituksia ja
-katkeria sanoja:
-
--- Minkä tähden, Jumalani? Olenko minä syypää siihen, että äitini
-ja isäni eivät tahdo tuntea minua, että heittivät lapsen kuin
-kissanpojan pensastoon?
-
-Enkä minä nähnyt muuta syytä itsessäni -- koska ihmiset kaikki
-seisovat erikseen elämässä, jokainen on tottunut asiaansa ja on
-tehnyt tavastaan lain, mistä sitten yhtäkkiä pitäisi käsittää, ketä
-vastaan vieras voima suuntaa sinua?
-
-Vaan kumminkin rupesin tarkemmin katsomaan ympärilleni, koska elämäni
-tuli yhä levottomammaksi ja käsittämättömämmäksi.
-
-Meidän herramme, Konstantin Nikolajevitsh Losev, oli rikas ja
-sillä oli paljon maata; harvoin kävi hän meidän maatilallamme:
-heidän perheessään pidettiin tätä tilaa onnettomana, siinä oli joku
-kuristanut kuoliaaksi herran äidin, hänen isoisänsä oli pudonnut
-hevosen selästä itsensä kuoliaaksi ja hänen vaimonsa oli siellä
-karannut pois. Kaksi kertaa näin minä herran: hän oli pitkä, lihava
-mies, kultasankaset silmälasit nenällä, pitkä takki päällään ja
-lakissaan oli punanen reuna. Kerrottiin että hän oli hyvin tärkeässä
-virassa tsaarin palveluksessa ja hyvin oppinut -- kirjottipa
-kirjojakin. Vaan Titovia hän oli kaksi kertaa kovasti haukkunut jopa
-uhkaillut nyrkilläänkin.
-
-Sokolin maatilalla oli Titovilla kaikki valta ja voima. Tila ei
-ollut iso, viljaa kylvettiin ainoastaan niin paljon kuin tarvittiin
-taloutta varten ja muu maa vuokrattiin ulos talonpojille; sitten oli
-käsketty vähentää vuokramaa ja kylvää pellavaa, -- koska lähistöön
-oli perustettu tehdas.
-
-Paitsi minua, istui konttorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin,
-mykkäsieluinen ihmisraukka, joka aina oli päissään. Hän oli ollut
-sähkölennätinvirkamies, vaan oli karkotettu paikastaan juoppouden
-takia. Hän piti kaiken kirjanpidon, kirjotti kirjeet, sopimukset
-talonpoikien kanssa ja oli niin vaitelias, että suorastaan
-kummastutti; hänelle puhuttiin, vaan hän nyökkäsi ainoastaan päätään,
-naureskeli hiljakseen ja joskus lausui:
-
--- Niin.
-
-Ja siinä kaikki mitä voi sanoa hänestä.
-
-Hän oli pikkuinen, laiha, vaan kasvonsa olivat pyöreät ja turvonneet,
-silmiä ei näkynyt juuri ollenkaan, pää oli kalju, hän kävi
-varpaisillaan, hiljaa ja horjuen, ikäänkuin sokea.
-
-Kasanin jumalanäidin päivänä olivat talonpojat juottaneet Judinin
-juovuksiin, ja kun hän kuoli, -- jäin minä yksin konttoriin. Titov
-asetti minulle palkaksi 40 ruplaa vuodessa ja käski Olgan auttamaan
-minua.
-
-Jo ennenkin olin huomannut, että talonpojat kuljeksivat konttorin
-vieressä, ikäänkuin sudet loukkujen ympärillä: he kyllä näkevät
-loukun, vaan täytyy syödä, lihakappale viettelee, ja silloin he
-joutuvatkin kiikkiin.
-
-Kun minä yksin jäin konttoriin, ja kun pääsin tarkastamaan kaikkia
-kirjoja ja suunnitelmia, niin tietysti huomasin paikalla omallakin
-pienellä järjelläni, että kaikki maatilallamme oli suorastaan
-rosvousta, talonpojilla oli veroja loppumattomiin, kaikki olivat
-velkaantuneita, ja tekivät työtä ainoastaan Titovin hyväksi. Enkä
-juuri voi sanoa, että minä kummastuin tahi häpesin. Ja vaikka minä
-käsitin nyt, miksi Savelka haukkuu, niin kuitenkaan hän ei ollut
-oikeassa minun mielestäni -- enhän minä ollut aikaansaanut tuota
-rosvousta!
-
-Huomaan, ettei Titov ole puhdas isännän edessä, että hän täyttää omia
-taskujaan mahdollisimman paljon. Jo aikaisemminkin minä käyttäydyin
-rohkeasti hänen kanssaan, aavistaen että hän tarvitsee minua
-jotakin varten; vaan nyt minä tuumin: kas, sitähän varten hän minua
-tarvitsee, että suojelisin häntä, varasta, Jumalan edessä.
-
-Niin hän kuin hänen vaimonsakin kutsuivat minua aina vaan rakkaaksi
-pojakseen; he pukivat minut hyvin ja minä tietysti kiitin heitä
-siitä, vaan sieluni ei lähestynyt heitä, eikä sydämeni lämmennyt
-heidän hellyydestänsä. Vaan Olgan ja minun välillä yhä vaan kasvoi
-ystävyys; minua miellytti hänen hiljainen hymyilynsä, ystävällinen
-äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.
-
-Titov ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä ikäänkuin hevoset,
-joilla on kuolaimet suussa, ja ikäänkuin peittivät alistuvaisella
-arkuudellaan jotain syntiä, joka oli vielä kamalampi kuin varkaus.
-Titovin kädet eivät miellyttäneet minua, hän yhä vaan peitteli niitä
-ja sillä aiheutti kaikenlaisia huonoja ajatuksia, kenties ovat hänen
-kätensä kuristaneet ihmisen kuoliaaksi -- kenties ne ovat veressä?
-
-Ja aina vaan niin hän kuin hänen vaimonsa pyysivät minua:
-
--- Rukoile meidän syntisten edestä, Motja!
-
-Kerran kun en enää voinut pidättyä, minä sanoin:
-
--- Oletteko te sitte niin paljon synnillisempiä kuin muut?
-
-Nastasja huokasi ja lähti pois, vaan Titov käänsi kasvonsa
-sivullepäin eikä vastannut mitään.
-
-Kotona hän oli aina kiinni ajatuksissaan, puhui hyvin vähän vaimonsa
-ja tyttärensä kanssa ja enimmiten ainoastaan talonasioista. Hän ei
-haukkunut koskaan talonpoikia, vaan oli hyvin ylpeä heidän kanssaan
--- ja se oli juuri hänen luonteellaan paljon kamalampaa kuin
-haukkuminen. Ei koskaan, eikä missään hän antanut perään heille: jos
-hän sanoi jotain, niin siinä hän myöskin pysyi, ikäänkuin hän olisi
-vyöhön saakka kaivettu maahan.
-
--- Jos antaisi heille perään? -- sanoin minä hänelle kerran.
-
-Ja hän vastasi:
-
--- Ei koskaan saa tuumaakaan antaa perään ihmisille, muuten hukut!
-
-Taas toinen kerta -- hän käski minua laskemaan väärin, vaan minä
-sanoin hänelle:
-
--- Tämä on mahdotonta!
-
--- Miksi?
-
--- Se on synti.
-
--- Ethän sinä minua pakota syntiä tekemään, vaan minä sinua. Kirjota
-kuten minä käsken, sinulta ei sitä kysytä, sinä olet ainoastaan
-minun käteni! Et sinä sillä loukkaa vanhurskauttasi, älä pelkää! Ja
-kymmenellä ruplalla kuukaudessa en minä eikä kukaan muu osaa elää
-rehellisesti. Ymmärräthän?
-
--- Voi sinua roskaa ja tomua! -- mietin minä.
-
--- Kuulkaas nyt -- tämä jo riittää! -- sanoin minä. -- Tämä täytyy
-lopettaa. Ja jos te ette lakkaa pettämästä ihmisiä, niin minä annan
-teidät joka kerta ilmi kylässä.
-
-Hän nosti viiksensä nenälle, kohautti olkapäitään korviin saakka,
-irvisteli ja murjotti pyöreitä silmiään. Mittailimme silmillämme
-toisiamme.
-
-Sitten hän kysyi hiljaa:
-
--- Onko se totta?
-
--- Totta.
-
-Silloin Titov nauroi sellaista naurua, joka kuului ihan siltä
-kun olisi kourallinen kahdenkymmenen kopekan kappaleita heitetty
-lattialle ja sanoi:
-
--- Hyvä, vanhurskaani! Niin kai minun täytyy tehdä -- jopa inhottaa
-pyydystellä kopekoita ruplien vieressä. Kun ahdistettiin varkaita --
-tuli niistä rehellisiä!
-
-Sitten hän poistui paiskaten oven niin että ikkunanruudut helisivät.
-
-Ja minusta näytti ikäänkuin Titov siitä päivästä saakka olisi tullut
-siivommaksi. Ainakin lakkasi hän minua ahdistamasta.
-
-Hän oli suuri saituri ja vaikk'ei hän juuri itseltään mitään
-kieltänyt, niin kuitenkin tiesi hän kopeekan arvon. Hän piti hyvästä
-ruuasta ja himoitsi naisia vallan tavattomasti, ja kun hänen valtansa
-oli niin suuri ei kukaan nainen rohjennut kieltäytyä häneltä ja niitä
-hän käyttikin hyväkseen; tyttöihin hän ei juuri koskenut, nähtävästi
-pelkäsi; vaan naineista naisista jokainen varmaan kerran oli ollut
-hänen rakastajattarenaan. Ja yllyttipä hän minuakin usein siihen:
-
--- Mitäs sinä, Matvei, häpeät? -- sanoi hän. -- Syleillä nainutta
-naista, on samaa, kuin antaa almua! Tässä joka nainen haluaa
-hellyyttä, vaan miehet ovat heikkoja, väsyneitä, mitäs niistä otat?
-Vaan sinähän olet voimakas nuorukainen, ja kaunis, -- mitäs sinulle
-maksaa syleillä naista? Jopa itsekin saat hiukan nauttia...
-
-Hän otti kaikki konnamaisuutensa noin sivultapäin, voi roistoa!
-Kerran hän kysyi minulta:
-
--- Miten sinä luulet, Matvei, onkos vanhurskaalla paljon vaikutusta
-Jumalan luona.
-
-En yhtään pitänyt hänen kyselyistään.
-
--- En tiedä, -- sanoin minä. Hän mietti ja lisäsi:
-
--- Katsoppas, Jumala johti Lotin Sodomasta ulos ja pelasti Noakin,
-vaan tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on sanottu:
-älä tapa! Joskus minusta näyttää, kun sentakia nämä tuhannet ihmiset
-hukkuivatkin, kun niiden joukossa oli vanhurskaita. Jumala näki, että
-vaikka hänen lakinsa olivatkin ankaria, niin kuitenkin muutamien
-onnistui elää vanhurskaasti. Ja jos ei ainoatakaan vanhurskasta
-olisi ollut Sodomassa -- niin olisi Jumala huomannut, ettei kukaan,
-jaksa elää hänen lakinsa mukaan ja olisi kenties helpottanut ne
-hukuttamatta tuota ihmisjoukkoa. Hänestä sanotaan, että hän on hidas
-vihaan ja sangen hyvä -- vaan missä hänen hyvyytensä näkyy?
-
-En minä silloin vielä käsittänyt, että tämä ihminen hakee vapautta
-tehdä syntiä, vaan kuitenkin hänen sanansa hermostuttivat minua.
-
--- Te herjaatte Jumalaa, -- sanoin minä. -- Te pelkäätte Jumalaa,
-ettekä rakasta häntä.
-
-Hän tempasi kätensä ulos taskuista, heitti ne selän taakse ja tuli
-vallan harmaaksi kasvoiltaan, nähtävästi suuttui.
-
--- Onko se oikein tahi ei, sitä en tiedä, -- vastasi hän. -- Vaan
-minusta näyttää, että te, jumalanmiehet, rukoilette Jumalaanne vaan
-osottaaksenne hänelle muitten syntiä. Jos teitä ei olisi olemassa,
-niin kaikki synnit menisivät sekasin Jumalan mielestä.
-
-Vielä kauvan tämän jälkeen hän ei ollut huomaavinaan minua, vaan
-minun sielussani alkoi kasvaa vallan sietämätön viha häntä vastaan,
--- hän tuli mielestäni pahemmaksi kuin Savelka.
-
-Yöllä, kun rukouksessani vaan mainitsin hänen nimeänsä, niin syttyi
-sielussani viha ja kenties juuri sinä hetkenä lausuin ensimäisen
-inhimillisen rukoukseni:
-
--- En tahdo, Jumalani, sinun armoasi varkaalle: rukoilen sinulta
-hänelle rangaistusta! Ja älköön hän rankaisematta varastako
-kerjäläisiltä.
-
-Ja niin kiivaasti minä puhuin Titovia vastaan, että ihan itsekin
-peljästyin hänen kohtalonsa vuoksi.
-
-Vaan pian sen jälkeen minä tapasin Migunin -- hän tuli konttoriin
-pyytämään niiniä, ja minä olin ihan yksin siellä.
-
-Kysyinpä minä:
-
--- Savelka, miksi sinä pilkkaat minua?
-
-Hän osotti minulle hampaitaan, pistäen terävillä silmillään
-kasvoihini.
-
--- Minulla ei ole paljon asiaa, -- sanoi hän, -- tulin vaan niiniä
-pyytämään.
-
-Minun jalkani vapisivat ja sormeni puristuivat nyrkkiin; otin hänen
-kurkustaan kiinni ja puristin hiukan.
-
--- Mitä minä olen tehnyt? Hän ei peljästynyt eikä loukkaantunut, vaan
-otti yksinkertaisesti käteni, ja vei sen pois kurkustaan, ikäänkuin
-en minä, vaan hän olisi vahvempi meistä.
-
--- Kun ihmistä kuristetaan on sen vaikea puhua, -- lausui hän. --
-Älä sinä koske minuun, olenpas kokenut kaikenlaisia iskuja -- sinun
-iskusi ovat liikaa minulle. Ja tapella sinun ei sovi, sillä silloin
-kumoat kaikki Jumalasi käskyt.
-
-Hän puhui levollisesti, leikillisesti, kevyesti. Minä huusin hänelle:
-
--- Mitä sinä tahdot?
-
--- Niiniä.
-
-Näen etten sanoillani häntä jaksa voittaa ja vihanikin on poissa,
-minun on ainoastaan kylmä ja tekee kipeätä.
-
--- Olettepas kaikki petoja! -- sanon minä. -- Voidaanko nauraa
-ihmiselle sentakia, että isä ja äiti siitä ovat luopuneet?
-
-Vaan hän iskee minuun leikkisanoillaan, ikäänkuin kivillä:
-
--- Äläpä viatonta teeskentele, kyllä me totuuden tiedämme; onko
-sokeus sinut lyönyt, kun olet varkaan leipää syönyt.
-
--- Valehteletpas, -- sanon minä, -- minä teen työtä leipäni vuoksi.
-
--- Ilman työtä ei sovi kanaakaan varastaa, se on tietty!
-
-Hän katselee minuun pirullinen nauru silmissään ja sanoo
-myötätuntoisesti:
-
--- Oh, Matvei, olitpas hyvä lapsi ennen! Ja nyt sinusta on tullut
-kirjaviisas, jumalansyöjä ja, kuten kaikki maamme varkaat, rakennat
-sinäkin Jumalan lakia sillä perusteella, ettei kaikilla ole yhtä
-pitkiä sormia.
-
-Ajoin hänet ulos konttorista. Hänen pilasanojaan minä en tahtonutkaan
-ymmärtää, koska luulin itseni uskolliseksi jumalanpalvelijaksi ja
-samaten luulin, että minun ajatuksenikin olivat paljon oikeampia kuin
-muitten ihmisten ajatukset... Jäin yksinäiseksi, tuli ikävä ja tunsin
-että sieluni heikontui.
-
-Valittaa en voinut ihmisten takia, en päästänyt itseäni siihen, joko
-ylpeydestä tahi sentähden, etten kuitenkaan vielä ollut fariseus,
-vaikka olinkin tyhmä ihminen. Asetuin polvilleni Abalatskin
-Jumalanäidin kuvan eteen, katselin sen kasvoja ja sen käsiä, joita se
-nostaa taivaan puoleen. -- Tuli lampussani vapisi, hiljainen varjo
-liikkui kuvalla, vaan tämä varjo laskeutui kylmänä sydämelleni ja
-jotain näkymätöntä, tuntematonta asettui Jumalan ja minun väliin
-ja painoi minua. Minä kadotin rukousiloni, tulin surulliseksi enkä
-tullut toimeen Olgankaan kanssa.
-
-Vaan hän katseli minuun yhä rakkaammin; olinpa silloin jo yli
-kahdeksantoista vuotta vanha, olin kaunis nuorukainen, suortuvani
-olivat punertavat, kasvoni kauniit. Ja minä tahdoin lähestyä häntä,
-vaan samalla häpesin, olin silloin vielä vallan viaton naisten
-suhteen; kylässä naiset tekivät minusta pilaa tämän takia; joskus
-minusta näytti että Olgakin hymyili hiukan pahasti. Ja usein jo minä
-ajattelin hänestä suloisesti:
-
--- Tuossa on nainen minulle! Minä istuin hänen kanssaan konttorissa
-vaieten päiväkausia, jos hän kysyi minulta jotain asioista, niin
-vastasin ja siinä tavallisesti oli koko meidän keskustelumme.
-
-Hän oli vieno, valkonen, ikäänkuin nuori pikkuinen koivu, silmät
-siniset, miettiväiset, hän oli kaunis ja kevyt hiljaisessa minulle
-tuntemattomassa surussaan.
-
-Kerran hän kysyi minulta:
-
--- Miksi sinä, Matvei olet tullut niin synkäksi?
-
-Minä en ollut koskaan kenenkään kanssa puhunut itsestäni, enkä
-ajatellut, enkä ollut tahtonut puhua, vaan tässä yhtäkkiä avautui
-sydämeni, tässä hänen edessänsä, kaikki haavani ja kipuni esitin.
-Minun häpeästäni hänen vanhempiensa takia ja irvistelyistä, joita
-kärsin, yksinäisyydestäni ja sieluni köyhyydestä ja hänen isästänsä,
-kaikki minä kerroin. Ei juuri siten, että minä olisin valittanut,
-vaan yksinkertaisesti näytin hänelle kaikki ajatukseni --, niitä oli
-paljon ja kaikki ne olivat -- roskaa. Minua suorastaan loukkasi, että
-ne olivat roskaa.
-
--- Mieluummin lähden luostariin, -- sanoin minä. Hän tuli
-surulliseksi, painoi päänsä alas eikä vastannut minulle mitään. Hänen
-tuskansa miellytti minua, vaan hänen vaitiolonsa teki minut taas
-surulliseksi. Mutta parin, kolmen päivän päästä lausui hän minulle
-hiljaa:
-
--- Se on turhaa, että sinä niin paljon panet huomiotasi ihmisiin;
-etkös näe, että jokainen elää itseään varten? Tietysti olet sinä nyt
-yksin maan päällä, vaan kun perustat itse itsellesi perheen etkä
-tule ketään tarvitsemaan, niin elät kuten kaikki, oman seinän takana
-omassa talossa. Vaan minun isääni älä sinä tuomitse; minä kyllä
-huomaan, miten kaikki vihaavat häntä, vaan minkä puolesta hän olisi
-huonompi muita, Sitä en käsitä? Missä on rakkautta?
-
-Hänen sanansa lohduttivat minua. Minä tein aina kaikki yhtäkkiä, -- ja
-niin tein tässäkin:
-
--- Tulisitkos sinä minun vaimokseni? -- kysyin minä. Hän kääntyi pois
-ja kuiskasi:
-
--- Tulisin.
-
-Niin oli asia päätetty. Seuraavana päivänä sanoin Titoville miten
-asia oli.
-
-Hän hymyili, kohenteli viiksiään ja alkoi ristiinnaulata sieluani.
-
--- Se on oikea tie sinulle, Matvei, että tulet pojakseni, luulen että
-se on Jumalan osottama, siitä en väittele vastaan! Sinä olet vakava,
-vaatimaton ja terve nuorukainen, rukoilet Jumalaa meidän edestämme
-ja kaikin puolin olet suorastaan aarre, sanon ilman imartelua! Vaan
-elääkseen hyvin, täytyy osata tehdä afäärejä, vaan toimintahalu juuri
-on sinulla heikko. Tämä on yksi asia. Toinen on se, että sinut parin
-vuoden päästä kutsutaan sotapalvelukseen ja sinun täytyy lähteä. Jos
-sinulla olisi rahoja säästössä noin 500 ruplaa, niin voisit ostaa
-itsesi vapaaksi sotapalveluksesta, kyllä minä sen laittaisin...
-Vaan ilman rahaa täytyy sinun lähteä ja sitten jää Olga, ei juuri
-aviovaimoksi eikä leskeksikään...
-
-Sillä tavalla sahasi hän sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen
-viiksensä vapisivat ja silmissään leikki vihreä tuli. Sotapalvelus
-nousee eteeni, se on kauhea ja inhottava sielulleni -- mikä sotamies
-minä olisinkaan? Jo se, että kasarmissa aina täytyy olla ihmisten
-kanssa, ei ole minua varten, ja sitten juoppous, haukkuminen,
-tappelu? Siinä palveluksessa on kaikki vastoin ihmistä, sen tiesin.
-Titovin puhe musersi minut kokonaan.
-
--- Noh, sitten lähden luostariin!... -- sanoin minä.
-
--- Nyt olet jo myöhästynyt! -- nauraa Titov. -- Eivät he paikalla
-vihi munkiksi, vaan ottavat sinut ensin palvelemaan luostariveljenä.
-Ei Matvei, muulla kuin rahalla et saa kohtaloa lahjotuksi! Silloin
-minä sanoin hänelle:
-
--- Antakaa te minulle rahaa, teillähän on paljon.
-
--- Aha! -- lausui hän. -- Sen sinä olet hyvin keksinyt. Vaan
-ajatteleppas, onko se minulta hyvin tehty? Ajattele nyt: minä olen
-kenties suurella synnillä ostanut rahani, kenties olen myynyt sieluni
-pirulle niiden edestä. Sillä välin kun minä elin synnissä ja liassa,
-elit sinä vanhurskaudessa, ja nyt tahdot tehdä samoin, vaan nyt jo
-minun syntieni kustannuksella! Hyvin helppoa on vanhurskaan päästä
-taivaaseen, kun hän elää synnillisen niskassa, vaan minä en suostu
-palvelemaan sinua hevosenasi! Teeppäs mieluummin nyt itse syntiä,
-kyllä Jumala sinulle anteeksi antaa, -- kai sinä olet häneltä jo
-edeltäpäinkin ansainnut!
-
-Minä katselin häneen, ja minusta tuntui kuin olisi Titov yhtäkkiä
-kasvanut syltä pitemmäksi minua ja minä ryömin jossain hänen
-jalkojensa luona. Sitten minä ymmärsin, että hän tekee pilaa
-minusta, lopetin keskustelun ja illalla kerroin Olgalle, mitä isänsä
-oli sanonut. Kyyneleet loistivat tytön silmissä ja hänen korvansa
-vieressä vapisi pieni sininen suoni ja tämä surkea vavistus löysi
-vastakaikua minunkin sydämessäni. Ja sanoipa Olga hymyillen:
-
--- Katsoppas, ei se käykään niinkuin me tahdoimme...
-
--- Ei, -- sanoin minä, -- kyllä se käy!
-
-Minä sanoin sen vallan ajattelematta, vaan tämän kautta ikäänkuin
-annoin sanani niin hänelle kuin itsellenikin, -- sanani, josta en
-voinut luopua.
-
-Siitä päivästä saakka tuli elämäni likaseksi; alkoi pimeä ja
-päihtynyt aika, mies kierieli ikäänkuin kyyhkynen tulipalossa
-savupilvessä. Minun oli Olgaa sääli, tahdoin häntä vaimokseni,
-rakastin tyttöä, vaan pääasia oli se, että Titov oli jossain
-suhteessa vahvempi ja voimakkaampi minua ja sitä ylpeyteni ei voinut
-sietää. Minä halveksin varkauksia ja koko hänen likaista sieluansa,
-vaan yhtäkkiä tuli ilmi, että siinä sielussa oli jonkinlaista voimaa,
-joka katseli valtavana minuun.
-
-Kylässä oli kuultu, että minä muka olin saanut rukkaset; tytöt
-naureskelivat, naiset lörpöttelivät, Savelka irvisteli ja kaikki se
-ärsytti minua, pilkko pimeäksi tuli sieluni.
-
-Kun nousin rukoilemaan, niin tuntui ikäänkuin Titov seisoisi selkäni
-takana ja hengittäisi niskaani, sentakia rukoilinkin sekasesti,
-suorastaan herjasin sillä Jumalaa, koska en iloinnut hänestä, vaan
-mietin omia asioitani -- miten minä toimeen tulisin?
-
--- Auta, -- rukoilin, -- Jumalani, ja opeta minua, etten vaan
-kadottaisi Sinun teitäsi, ettei sieluni vaipuisi synnin likaan! Sinä
-olet voimakas ja armelias, suojele siis orjaasi paheessa ja anna
-sille voimaa taistella koettelemusta vastaan, älä anna vihollisen
-viekkauden voittaa minua, jotten epäilisi sinun rakkauttasi orjaasi.
-
-Sillä tavalla minä alensin Jumalaa sen sanomattomien kauneuksien
-korkeudesta minun pienien asioitteni puolustajan virkaan, ja
-alennettuani Jumalani minä itse alennuin mitättömyyteen saakka.
-
-Vaan Olga sulaa päivä päivältä surussaan ikäänkuin vahakynttilä. Minä
-ajattelen, miten hän tulisi elämään jonkun muun miehen kanssa; enkä
-voi asettaa ketään hänen viereensä, paitsi itseäni.
-
-Rakkautensa voimalla luo ihminen itsensä kaltaisen, ja sentakia minä
-ajattelin, että tyttö ymmärtää sieluani, näkee ajatuksiani ja sen
-takia on minulle välttämätön, ikäänkuin minä itse itselleni. Hänen
-äitinsä tuli vielä synkemmäksi, katseli minuun kyynelsilmin, vaikeni
-ja huokasi, vaan Titov peitteli inhottavia käsiänsä ja kävi myös
-vaieten minun ympärilläni; hän kiertelee ikäänkuin korppi kuolevan
-koiran ympärillä, jotta hän siltä kuoleman silmänräpäyksenä voisi
-repiä ulos silmät. Meni koko kuukausi, vaan yhä vielä minä seisoin
-samalla paikalla, ikäänkuin olisin matkallani tavannut syvän haudan,
-enkä tiennyt miten pääsisin sen yli. Minun oli niin vaikeata, kaikki
-iletti. Kerran tuli Titov konttoriin ja sanoi minulle hiljaa:
-
--- Katsoppas Matvei, tässä nyt on sinun onneksesi eräs asia, tartu
-siihen jos tahdot olla ihminen!
-
-Asia oli sellainen, että siitä talonpojat olisivat paljon hävinneet,
-tila olisi jonkun verran voittanut, vaan Titovin taskuun olisi voinut
-tulla noin kaksisataa ruplaa.
-
-Hän kertoi sen minulle ja kysyi:
-
--- Mitä, uskallatko? Jos hän olisi kysynyt toisin, niin en olisi
-kenties mennytkään hänen käsiinsä, vaan nämä sanat suututtivat minua.
-
--- Minäkö en uskaltaisi varastaa? -- lausuin minä. Siihen ei tarvitse
-rohkeutta, vaan ainoastaan konnamaisuutta. Noh antakaa vaan tulla,
-ruvetaan varastamaan!
-
-Ja hän, konna, naureskeli ja kyseli:
-
--- Vaan entäs synti?
-
--- Itse minä vastaan synneistäni.
-
--- Noh, niinhän se on hyvin! -- sanoi hän. -- Nyt tiedä, että päivä
-päivältä yhä vaan hääsi lähestyvät!
-
-Ikäänkuin sutta lampaalla hän niillä häillä pyydysteli minua
-pauloihinsa.
-
-Ja niin se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioissa ja hävyttömyyttä
-minulla oli aina ollut tarpeeksi. Aloimme siis yhdessä ryöstää
-kansaa, ikäänkuin shakkipeliä pelattiin, -- hän otti askeleen,
-ja minä vielä hurjemman. Olimme molemmat vaiti, katsoimme vaan
-toisiimme, hänen silmissään oli omituista vihreätä naurua ja
-minun silmissäni -- vihaa. Tämä ihminen voitti minut, vaan kaikki
-hävittyäni hänelle, en minä kuitenkaan voinut antaa hänelle perään
-ilettävimmissäkään tapauksissa. Kun otin pellavaa vastaan, punnitsin
-väärin, sakkoja syöttövahingosta pidättelin itselleni, kaikilla
-tavoilla likistin kopeekoita talonpojilta, vaan rahaa minä en
-laskenut enkä ottanut käsiinikään, -- kaikki meni Titoville; tietysti
-ei se minua helpottanut enempää kuin talonpoikiakaan.
-
-Sanalla sanoen, minä olin sinä aikana kuin hullu, rinnassani tuntui
-raskaalta, ahdistavalta, kylmältä; niin pian kuin muistin Jumalaa,
--- niin kaikki pakotti ja poltti. Vaan kuitenkin minä usein nuhtelin
-häntä:
-
--- Miksi -- sanoin minä, -- et sinä voimallasi pidättänyt minua
-lankeamasta; miksi annoit minulle koettelemuksen, johon järkeni ei
-pystynyt, tahi etkö näe, Jumalani, että sieluni hukkuu? --
-
-Oli tunteja, jolloin Olgakin tuli minulle vieraaksi; katsoin häneen
-ja ajattelin vihaisesti:
-
--- Sinun takiasi, onneton, myyn sieluni!
-
-Vaan näitten sanojen perästä minä häpesin häntä, tulin hiljaiseksi ja
-niin helläksi hänelle kuin vaan voin.
-
-Vaan, ymmärtäkäähän toki, en minä säälistä itseäni tahi ihmisiä
-kohtaan kärsinyt enkä kiristänyt hampaitani, vaan sentakia, etten
-voinut voittaa Titovia ja siitä hirveästä surusta, että olin
-myöntynyt hänen tahtoonsa. Kun joskuskin muistelin hänen sanojansa
-vanhurskaista, niin koko olemukseni jäähtyi. Ja hän nähtävästi
-käsitti kaiken tämän.
-
-Hän iloitsi. Hän sanoi minulle:
-
--- No pyhimys, nythän sinun täytyy ajatella kammiotasi, meidän
-kanssamme kun sinulla vaimoinesi on liian ahdasta, tuleehan teille
-lapsia?
-
-Hän kutsui minua pyhimykseksi, minä olin vaiti.
-
-Ja yhä useammin alkoi hän kutsua minua sillä tavalla, vaan tyttärensä
-tuli yhä rakkaammaksi, yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan,
-nähtävästi hän käsitti miten vaikeata minun oli.
-
-Ja Titov kävi kumarrusmatkoilla Losevin pehtorin luona sekä sai siltä
-rukoilluksi kauniin paikan kartanon takana; siihen hän alkoi rakentaa
-taloa meitä varten, vaan minä yhä vainosin ihmisiä ja varastelin.
-Asiat menivät hyvin, kukkaro tuli yhä pulleammaksi, rakennuksen alla
-ja loisti auringossa. Kattokin tuli sen päälle, sinne asetettiin
-uunit ja syksyllä siinä jo voitiin asuakin.
-
-Vaan kerran, iltasella, -- minä juuri tulin Jakimofkasta, jossa
-panttasin talonpoikien karjaa, -- saavuin metsästä kylään ja katselin
--- aurinko laskeutui, vaan siinä sen alla paloi taloni ikäänkuin
-kynttilä.
-
-Alussa minä ajattelin, että se olisi ainoastaan auringon liekkiä,
-se oli ympäröinyt talon punasilla säteillään ja nosti sen ylös,
-taivaaseen, luokseen, kuitenkin huomasin, että ihmiset juoksivat ja
-jo kuulin miten tuli vihelsi ja puu paukkui.
-
-Sydämeni sykki, luulin että Jumalakin oli tullut vihollisekseni
-ja jos minulla silloin juuri olisi ollut kivi kädessäni, olisin
-varmaankin sen heittänyt taivaaseen. Katselin, miten varastettu
-omaisuuteni savuna ja tuhkana hajosi, sydämeni paloi yhdessä sen
-kanssa ja minä lausuin:
-
--- Tahdotko sinä osottaa minulle että tomun ja tuhkan takia olen
-saattanut hukkaan sieluni, sitäkö sinä tahdot? En usko, en tahdo
-että sinä alentuisit siihen, ei se pala sinun tahdostasi, vaan
-talonpojat ovat sen sytyttäneet, koska he vihaavat Titovia ja minua!
-En usko sinun vihaasi, ei sentakia, etten minä ansaitsisi sitä, vaan
-sentakia, ettei sellainen viha ole sinun arvoistasi! Sinä et tahtonut
-auttaa minua silloin kuin apuasi olisin tarvinnut. Et tahtonut auttaa
-heikkoa ihmistä hänen taistelussaan syntiä vastaan. Sinä olet syypää
-enkä minä! Minä painuin syntiin ikäänkuin pimeään metsään, se oli
-olemassa ennen minua ja miten minä olisin voinut pelastautua siitä?
-
-Ei nämä tyhmät sanat lohduttaneet minua... Eivätkä ne myöskään
-kelvanneet puolustukseksi, vaan ne herättivät sielussani jonkinlaisen
-vihamielisen itsepäisyyden.
-
-Minun taloni paloi poroksi ennenkuin vihani sammui. Yhä vielä minä
-seisoin metsän reunassa nojaten puuhun, ja kiroilin, vaan Olgan
-vaaleat, kyyneleiset kasvot eivät menneet silmistäni.
-
-Ja minä lausuin Jumalalle rohkeasti, ikäänkuin vertaiselleni:
-
--- Jos sinä olet vahva, niin olen minäkin vahva, -- ja niin täytyykin
-olla!
-
-Tulipalo sammui, kaikki tuli hiljaiseksi, pimeäksi, vain silloin
-tällöin vielä kiilsivät pimeässä tulikielet ikäänkuin pieni lapsi,
-joka on väsynyt itkemään ja hiljaa nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki
-loisti, kuin väännetty veitsi, joka oli hukkunut peltojen keskelle,
-ja minä tahdoin nostaa tuon veitsen ja iskeä sillä.
-
-Puoliyön seudussa minä tulin kylään -- maatilan portilla seisoi Olga
-ja hänen isänsä, he odottivat minua.
-
--- Missä sinä olit? -- kysyi Titov.
-
--- Seisoin vuorella ja katselin tulipaloa.
-
--- Miksi et juossut sammuttamaan?
-
--- Olenkos minä ihmeittentekijä, mitä? Olisiko tuli sammunut, vaikka
-olisin siihen sylkenytkin?...
-
-Olgan silmät olivat itkusta punaset, hän oli kokonaan noessa, savusta
-mustunut -- oli niin naurettava.
-
--- Teitkö työtä? -- kyselin minä. Hän alkoi itkeä.
-
-Titov lausui synkkänä:
-
--- En tiedä mitä nyt pitäisi tehdä...
-
--- Alkaa alusta, täytyy rakentaa taas, -- vastasin minä.
-
-Minussa kehittyi silloin sellainen itsepäisyys, että olin paikalla
-valmis hirsiä kaatamaan ja seiniä laittamaan, ja olisin vaikka
-lepäämättä paikalla saattanut työn loppuun, koska, vaikka minä
-vastustinkin Jumalan tahtoa, minun kuitenkin täytyi saada varmaan
-tietää, oliko hän minua vastaan tahi ei?
-
-Ja uudelleen alkoi varkaus. Minä keksin jos minkälaisia kavalluksia.
-Entisinä aikoina, öisin rukoillen Jumalaa unohdin kokonaan oman
-olemassaoloni, vaan nyt makasin ja mietin vaan miten taas ruplasen
-saisin taskuuni; olin kokonaan hukkunut siihen, tiesin, että useat
-juuri samaan aikaan itkivät minun takiani, että niinä useilta olin
-vienyt leipäpalasen suusta ja että pienokaisia kenties oli kuollut
-nälkään minun ahneuteni takia, niin ilkeätä ja kamalata on nyt sitä
-tietää ja naurettavaakin -- vaan silloin olin liian typerä ja ahne.
-
-Pyhimyksien kasvot eivät katso minuun enää hyväntahtoisesti ja
-surullisesti, kuten ennen, vaan jollain tavalla varoen, samaten kuin
-Olgan isä. Kerran minä varastin kylänvanhuksen pöydältä viisikymmentä
-kopeekkaa -- niin kauniiksi olin tullut.
-
-Ja kerran, kun minulle jotain erittäin hyvin onnistui, niin tuli Olga
-luokseni, asetti kevyet kätensä minun olkapäilleni ja sanoi:
-
--- Matvei, Jumala varjelkoon, minä rakastan sinua enemmän kuin
-kaikkea muuta maailmassa!
-
-Kummastuttavan yksinkertaisesti lausui hän nämä valoisat sanat,
-niinkuin lapsi lausuu sanan "äiti". Ja voimani lisääntyivät siitä,
-hän tuli minulle yhä rakkaammaksi. Ensi kerran hän sanoi että hän
-rakastaa minua ja ensimäisen kerran minä silloin syleilin häntä ja
-suutelin häntä niin, että minä kokonaan hävisin, lakkasin olemasta,
-kuten jo ennen oli tapahtunut kanssani palavan rukouksen aikana.
-
-Pyhän neitsyen esirukouksen juhlaksi oli meidän talomme valmis -- se
-oli sangen kirjava, muutamat hirret olivat mustia, palaneita. Pian
-vietimme häätkin, appiukkoni joi itsensä siellä juovuksiin ja nauroi
-koko ajan kuin piru, joka oli jossain asiassa menestynyt, anoppini
-katseli meitä, itki -- hän oli vaiti, hymyili, vaan poskia myöten
-vuosi kyyneleitä.
-
-Titov huusi huutamistaan: -- No, äläpä poraa! Katsos minkälainen vävy
-meillä on? Pyhä mies!
-
-Ja samalla hän päästi kamalan kirouksen.
-
-Arvokkaita vieraitakin oli kutsuttu, -- pappi, piiripäällikkö,
-kaksi kunnanvanhinta ja vielä muutamia haukia särkien joukossa,
-vaan ikkunain taka oli kokoontunut kylän kansaa ja niiden keskellä
-näytteli Migun suurinta osaa -- tuo vanhoin päiviinsä saakka
-kuolemattoman iloinen ihminen. Hänen balalaikkansa vaan kilisi.
-
-Minä istuin ikkunan vieressä. Savelkan kimeä ääni kuului vallan
-hyvin, vaikka hän pelkääkin äänekkäästi tehdä pilaa; kuitenkin
-kuulen, kun hän laulelee:
-
-    Juokaa kunnes kuralle tulette,
-    Syökää kunnes vatsanne repee.
-
-Hänen pilansa miellytti minua silloin, vaikk'ei minulla juuri
-ollutkaan aikaa miettiä sen johdosta. -- Olga nojautui minuun ja
-kuiskutteli:
-
--- Jospa tämä vaan pian loppuisi tämä syöminki ja juominki!
-
-Hän voi pahoin tuosta ihmisten ahneudesta ja minuakin iletti.
-
-Kun olimme tulleet kokonaan lähelle toisiamme, niin itkimme kumpikin;
-istuimme sängyllä syleillen toisiamme ja itkimme ja nauroimme suuren
-ja aavistamattoman aviopuolisoitten onnen takia. Aamuun saakka emme
-nukkuneet, yhä suutelimme toisiamme ja keskustelimme miten tulisimme
-elämään; nähdäksemme toisiamme sytytimme kynttilän.
-
-Hän puhui minulle, syleillen minua lämpösillä käsillänsä:
-
--- Eletään niin että kaikki meistä pitävät! Hyvä on sinun kanssasi,
-Matvei!
-
-Olimme kumpikin ikäänkuin juovuksissa sanomattomasta onnestamme ja
-minä sanoin hänelle:
-
--- Rangaiskoon minua Jumala jos sinä Olga koskaan minun takiani itket
-toisenlaisia kyyneleitä! Vaan hän sanoi:
-
--- Minä otan sinulta vastaan kaiken, kaiken, olen sinulle äiti ja
-sisar, rakkaani!
-
-Olimme nyt yhdessä kuin ihanassa huumauksessa. Toimiani löin laimin,
-en nähnyt mitään enkä tahtonut nähdä mitään, aina vaan kiiruhdin
-kotiin, vaimon luo; kävelin hänen kanssaan niityllä, metsässä.
-
-Muistelin entisiä aikoja, hankin itselleni lintuja, talomme
-oli valoisa, iloinen, kaikkialla seinillä riippui häkkiä,
-linnut laulelivat. Hiljainen vaimokultani piti niistä; joskus
-kotiin palattuani kertoi hän mitä tiainen oli tehnyt ja miten
-viheriävarpunen oli laulanut.
-
-Iltasin minä lueskelin Mineita tahi Proloogia, ja useimmiten
-kertoilin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, miten he lauloivat
-lauluja Jumalalle, mitä he hänestä puhuivat; sitten puhuin hullusta
-Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, puhuin kaikesta mitä
-tiesin -- ja näkyi että minä tiesin aika paljon ihmisistä, linnuista
-ja kaloista.
-
-Onneni koko suuruutta en osaa sanoilla kuvata eikä ihminen ylipäätään
-osaa kertoa iloistaan, hän ei ole tottunut siihen, -- harvoja ovat
-ilonsa ja lyhyitä muuhun elämään nähden.
-
-Kävimme yhdessä kirkossa, seisoimme vieretysten nurkassa ja yhdessä
-rukoilimme. Kiitollisuuden rukouksilla käännyin Jumalan puoleen, vaan
-oli niissä ylpeyttäkin -- minusta tuntui kuin olisin saanut Jumalan
-voimaa, ikäänkuin olisin vastoin tahtoaan pakottanut Jumalaa antamaan
-minulle onneni; hän on antanut perään minulle ja minä kiitänkin
-häntä: kas, hyvinpäs olet Jumalani tehnyt, vallan kohtuullisesti,
-kuten pitikin!
-
-Voi kerjäläispakanuutta!
-
-Talvi meni minulta ihan huomaamatta, kuten yksi ainoa valoisa päivä;
-sitten sanoi Olga minulle, että hän on raskaana, -- ja alkoi meillä
-uusi ilo. Appini kotkottaa synkkänä, anoppini katselee sääliväisesti
-vaimoani ja yhä kuiskuttelee sille jotain. Minä olin aikonut alottaa
-uutta tointa, suunnittelin rakentaa mehiläistarhaa ja nimittää sitä
-onnemme vuoksi Larionin tarhaksi, sitten päätin laittaa vihannes- ja
-hedelmätarhan ja ruveta linnunpyytäjäksi, -- tällä kaikella olisi
-voitu tulla toimeen loukkaamatta muita ihmisiä.
-
-Mutta kerran sanoi minulle Titov oikein ankarasti:
-
--- Matvei, oletpa sinä liian varhain sokeroitunut, katsos vaan, ettet
-pian tule happamaksi. Kesällä sinulle syntyy lapsi -- joko olet sen
-unohtanut?
-
-Minä tahdoin jo kauvan sanoa hänelle totuuden sellaisena kun minä sen
-käsitin, ja niinpä sanoinkin:
-
--- Minä olen tehnyt niin paljon syntiä kuin täytyi tehdä, tullakseni
-teidän kaltaiseksenne, -- no, alemmas teitä minä en mene!
-
--- En ymmärrä, -- sanoo hän, -- mitä sinä minulle tahdot todistaa.
-Minä sanon sinulle yksinkertaisesti: seitsemänkymmentäkaksi ruplaa
-vuodessa ei riitä perheelliselle ihmiselle ja tyttäreni myötäjäisiä
-minä en salli tuhlattavan! Ajattele nyt! Sinun viisautesi ei ole
-mitään muuta kuin vihaa minua vastaan, koska minä olen sinua
-viisaampi, ja siitä ei ole hyötyä ei sinulle eikä minulle. Jokainen
-on pyhä, siksi kuin piru hänet ottaa!
-
-Minun oli hyvin vaikea, vaan kuitenkin säälistä Olgaa kohtaan olin
-lyömättä häntä.
-
-Kylässä jo tiedettiin, etten minä elä sovussa appini kanssa, jopa
-alkoivat ihmiset kohdella minua ystävällisemmin. Minä itse tulin
-onneni takia hellemmäksi ja Olgakin oli sydämeltään hyvä -- ja nyt
-minä aioin hiljakseen maksaa talonpojille velkaani mahdollisuuden
-mukaan. Minä aloin vähitellen hyvitellä heitä; avustin yhtä ja
-suojelin toista. Vaan maalla on ikäänkuin lasin takana jokainen
-kädenliike kaikkien näkyvissä. Titov suuttui suuttumistaan:
-
--- Tahdotkos taas lahjoa Jumalaa? -- sanoi hän. Minä päätin erota
-konttorista, sanoin vaimolleni:
-
--- Kuusi ruplaa kuukaudessa ja vielä enemmänkin saan lintuja
-pyydystellen!
-
-Ystävättäreni tuli surulliseksi.
-
--- Tee miten paraiten osaat, jos vaan emme joutuisi kerjäläisiksi!
-Sääli tulee isää, sanoi hän, -- hän tahtoo sinulle hyvää ja on
-ottanut paljo syntiä niskoilleen meidän takiamme...
-
--- Voi, kyllä tiedän, rakkaani! Hänen varansa, juuri ne minua
-piinaavat.
-
-Seuraavana päivänä minä sanoin apilleni, että minä lähden. Hän
-hymähti ja kysyi:
-
--- Sotamieheksikö?
-
-Paloipa siipeni. Ymmärsin hyvin, että hän voi sen tehdä minulle
--- se on vallan helppoa hänelle: hänellä on kaikkialla korkeita
-tuttavuuksia, kaikkialla miestä kunnioitettiin, ja jos minut
-otettaisin sotilaaksi, olisin hukassa kuten kivi vedessä. Hän ei
-tulisi säälimään tytärtänsä, -- olipa hän muutenkin pelannut korkeata
-peliä Jumalan kanssa.
-
-Ja solmu solmun päästä kietoo käteni: vaimoni on hiljakseen alkanut
-itkeä, silmänsä ovat aina punaiset. Kysyinpä häneltä:
-
--- Mikä sinua vaivaa Olga? Vaan hän sanoo.
-
--- En ole terve.
-
-Minä muistan valani, jonka hänelle tein, minun on vaikea
-olla ja häpeän. Olisinpa silloin ottanut erään askeleen -- ja
-päättäväisyyttäkin oli -- vaan sääli tulee rakastettua naista! Jos
-häntä ei olisi ollut, olisin mennyt vaikka sotilaaksi, ainoastaan
-välttääkseni Titovia.
-
-Heinäkuun lopussa syntyi meille poika ja minä tulin taas hulluksi
-joksikin aikaa. Synnytys oli hyvin vaikea, Olga huusi ja minun
-sydämeni aivan jähmettyi pelosta. Titov tuli ihan mustaksi
-kasvoiltaan, vapisi, nojautui pihalla rappuun, piilotti tapansa
-mukaan kätensä ja kuiskasi pää alaspainuneena:
-
--- Jos hän kuolee on elämäni turha, Jumala armahda... Jos sinulle
-tulee lapsia Matvei, niin kenties käsität tuskani ja elämäni ja
-lakkaat pitämästä muita ihmisiä syntisinä.
-
-Minä säälin häntä sillä hetkellä. Itse kävelin pihaa myöten ja
-ajattelin:
-
--- Uudelleen uhkaat minua, Jumalani, uudestaan on kätesi raskaasti
-päälläni! Olisitpas ihmisen antanut parantua, olisitpas auttanut
-häntä väistymään sivulle! Tahi oletko tullut saidaksi armosi annossa,
-eikö voimasi olekaan hyvyydessä.
-
-Kun nyt muistelen näitä puheita, häpeän tyhmyyttäni.
-
-Lapsi syntyi ja vaimoni muuttui, äänensäkin tuli vahvemmaksi, koko
-vartalo ikäänkuin ojentui ja minua kohtaan hän nähtävästi tuli hiukan
-kieroksi. Ei siten että hän olisi tullut ahneeksi, vaan kuitenkin
-alkoi hän laskea leipäpalasia; jopa harvemmin antoi almuja, muisteli
-kuka talonpojista meille oli velkaa ja kuinka paljon. Tosin ne olivat
-viiden kopekan velkoja, vaan kumminkin hän ne muisti. Alussa minä
-ajattelin, että se menee ohi; minä kävin jo silloin aika reipasta
-lintukauppaa, pari kertaa kuukaudessa kävin häkkineni kaupungissa ja
-joka matka tuotti ruplia viisi tahi enemmänkin. Meillä oli lehmä,
-noin kymmenisen kanoja -- mitäs vielä puuttui?
-
-Vaan Olgan silmät kipenöivät pahasti. Jos satuin tuomaan hänelle
-lahjan kaupungista, valitti hän:
-
--- Mitä varten? Säästäisit mieluummin.
-
-Minun tuli ikävä ja sen ikävän takia minä kiinnyin lintujahtiin.
-Lähdin metsään, asetin verkon, ripustin paulat, paneuduin makaamaan,
-viheltelin ja mietin. Sielussani oli hiljaista, puhdasta, en
-tarvinnut mitään. Ajatuksia silloin syntyi, ne koskivat sydäntä ja
-hukkuivat taas tietämättömiin, ikäänkuin kivi järveen; ja sielu sen
-jälkeen aaltoili ja tunsi Jumalan läsnäolon.
-
-Niinä silmänräpäyksinä on sininen taivas ja ääretön maailma
-jumalani ja kullalla kirjaeltu syys- tahi talvimetsä on hopeinen
-temppelini; joet, pellot, kukkulat, tähdet ja kukat, kaikki mikä on
-kaunista on jumalallista, kaikki jumalallinen on sukua sielulleni.
-Vaan kun ihmiset muistuvat mieleeni, niin sydämeni säikähtää
-ikäänkuin unessa peljästynyt lintunen ja hämmentyneenä se katsoo
-elämään -- eipä sulaudu yhteen Jumalan kauneus ja ihmisen likainen
-kerjäläiselämä. Valon Jumala on jossain kaukana ja loistaa siellä
-voimassaan ja ylpeydessään, ihmiset taas ovat erikseen niukassa
-ja surkeassa elämässään. Minkätähden Jumalan lapset ovat uhratut
-tyhjyydelle ja nälälle, minkä tähden he ovat alennetut ja sorretut
-kuin madot liassa; minkä takia Jumala on sen sallinut? Mitä iloa
-hänellä on nähdä luomiensa lasten alennustilaa? Missä ovat ihmiset,
-jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen kauneuttansa? Likainen,
-jokapäiväinen puute on pimittänyt sielun ihmisestä. Yltäkylläisyys
-lasketaan iloksi ja rikkaus onneksi, ihmiset hakevat synnin vapautta
-eivätkä ole vapaita synnistä. Ja missä on isän kauneuden voima, missä
-niissä on Jumalan kauneus? Onko Jumala elossa? Missä on jumalallinen?
-
-Yhtäkkiä kiehahtaa sauhuna sielussa joku aavistus tahi viittaus,
-täyttää kaiken, tyhjentää kaiken ja sielussa on kylmää ja tyhjää,
-ikäänkuin talvella pelloilla. Silloin minä en uskaltanut sanoilla
-koskea siihen ajatukseen, vaan vaikk'ei se noussutkaan eteeni
-sanoihin puettuna, niin kuitenkin minä tunsin sen voiman ja pelkäsin
-sitä kuin pieni lapsi pimeätä luolaa. Hyppään ylös, hommaan
-asioitani, kiiruhdan kotiin, kokoon verkkoni, kävelen nopeasti ja
-laulan ääneen poistaakseni luotani voimatonta pelkoani.
-
-Jopa alkoivat ihmiset ivata minua, koska lintujen pyydystelijöitä
-ei juuri kunnioiteta maalla ja Olgakin huokaa syvästi, nähtävästi
-hänestäkin hommani näyttää lapselliselta. Appini saarnaa
-saarnaamistaan, minä olen vaiti, odotan syksyä; minusta näyttää, että
-pääsen asevelvollisuudesta -- siihen läpeen en tällä kertaa mene.
-
-Vaimoni tuli uudelleen raskaaksi ja samalla synkkämieliseksi.
-
--- Mikä sinua vaivaa, Olga?
-
-Alussa hän kielsi -- ei mitään, niin vaan, mutta kerran hän tuli
-luokseni, pani kätensä kaulaani ja purskahti itkuun.
-
--- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- minä kuolen synnytyksessä.
-
-Minä tiesin, että naiset usein puhuvat niin, vaan kuitenkin minä
-pelästyin. Lohdutin häntä, vaan ei hän kuullut.
-
--- Taas sinä jäät yksin, -- sanoi hän, -- eikä kukaan sinusta pidä.
-Sinä et tule toimeen ihmisten kanssa, olet kaikessa liian suora --
-minä pyydän sinua lasten tähden: älä ole ylpeä, kaikki ovat syypäitä
-Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa...
-
-Usein hän minulle puhui sellaista ja minä tulin levottomaksi, säälin
-häntä, pelkäsin hänen puolestansa. Appini kanssa tuli jonkinlainen
-sovinto ja hän käytti sitä paikalla omalla tavallansa hyväkseen;
-tässä Matvei, kirjota alle. Ja hänellä oli tärkeitä tekosyitä --
-kutsunnat nenän edessä, -- toinen lapsi lähellä.
-
-Jopa alkoivat kutsuntajuopottelut, pojat kutsuivat minuakin; minä
-kieltäydyin -- silloin meiltä särettiin ikkunalasit.
-
-Tuli sekin päivä ja minä ajoin kaupunkiin arpaa nostamaan, vaimoni
-jo pelkäsi poistua talosta. Appini saattoi minua ja kertoi minulle
-koko matkan, miten paljon hän oli nähnyt vaivaa minun takiani, miten
-paljon hän oli tuhlannut rahaa ja miten hän kaiken oli hyvin saanut
-järjestetyksi.
-
--- Kenties olettekin turhaan nähneet vaivaa, -- sanoin minä.
-
-Niin se olikin. Minun arpani oli yksi viimeisistä. Titov ei jaksanut
-uskoakaan onneani ja sitten nauroi synkästi.
-
--- Tosiaankin, nähtävästi on Jumala sinun kanssasi! Minä olin vaiti,
-vaan kuitenkin sanomattoman iloinen; minut tämä vapautti kaikesta
-mikä painoi sieluani, vaan etenkin se vapautti minut rakkaasta
-apistani. Kotona oli Olga suunnattoman iloinen; itki ja nauroi,
-rakkaani, kiitti minua ja syleili ikäänkuin minä olisin karhun
-tappanut.
-
--- Kiitän sinua, Jumalani, -- sanoi hän, -- nyt minä voin rauhassa
-kuolla.
-
-Minä tein pilaa hänestä, vaan itsestäni kuului kamalalta, koska
-tiesin, että hän uskoo kuolemaansa ja ymmärsin, miten vaarallinen
-semmonen usko on, miten se hävittää elinvoimia hänestä.
-
-Noin kolmen päivän päästä alkoi hän synnyttää. Kaksi vuorokautta hän
-kärsi kauheita tuskia ja kolmannella kuoli, synnytettyään kuolleen
-lapsen; hän kuoli, niinkuin hän, rakas ystäväni, oli itse uskonutkin.
-
-Hänen hautajaisiansa minä en muista, koska minä jonkun aikaa olin
-vallan kuuro ja sokea.
-
-Titov minut herätti, -- se oli Olgan haudalla. Vielä nytkin näen sen
-selvästi -- hän seisoi edessäni, katsoi minua kasvoihini ja sanoi:
-
--- Kas, Matvei, toisen kerran me jo tapaamme toisemme kuolleitten
-luona; tässä alkoi ystävyytemme ja tässä sen pitäisi uudestaan
-vahvistua...
-
-Minä katsoin ympärilleni, ikäänkuin olisin ensi kerran eläessäni
-tullut maailmaan; satoi vettä, sumussa heiluivat paljaat puut ja
-hautojen ristit näkyivät epäselvästi kuin sumumerestä kohoavat
-linnut, kylmä oli ollut riistomatkalla ja oli pukenut kaiken
-painostuttavaan märkyyteen, oli raskas hengittääkin, oli kuin sade ja
-sumu olisivat syöneet koko ilman. Minä sanoin Titoville:
-
--- Mitä sinä tahdot? Mene pois!
-
--- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit suruani. Kenties sinunkin
-takiasi, sen takia että minä estin sinua elämästä sinun tahtosi
-mukaan on Jumala nyt rangaissut minua ottaen pois tyttäreni...
-
-Maa sulaa jalkojeni alla tarttuvaksi liaksi, jalkani imeytyvät siihen.
-
-Minä tartuin häneen ja heitin hänet likaan ikäänkuin säkin puita ja
-huusin:
-
--- Ole kirottu!
-
-Ja nyt minulle alkoi hullu ja järjetön aikakausi, -- en voinut nostaa
-ylös päätäni, tuntui kuin joku olisi vihaisella kädellä heittänyt
-minua alas ja voimatonna minä makasin maassa. Sieluani särki, vihasin
-Jumalaa, jos silmäni sattui pyhiin kuviin, poistuin kiireesti niiden
-läheltä; minä en tahtonut katua vaan riidellä. Tiedän, että Jumalan
-käskyn mukaan pitäisi nöyrästi katua, pitäisi sanoa:
-
--- Niin, Jumalani! Raskas oli kätesi vaan oikeudenmukainen, ja vihasi
-on suuri, vaan hyvä!
-
-Vaan omantuntoni mukaan minä en voi sanoa näitä sanoja, seison kuin
-hukassa eri ajatusten välillä enkä löydä itseäni.
-
-Ajattelin:
-
--- Eiköhän tämä isku ole nyt tullut siitä syystä, että epäilin sinun
-olemassaoloasi?
-
-Tämä pelottaa minua ja minä puolustaudun:
-
--- Enhän minä epäillyt olemassaoloasi vaan armoasi, koska minusta
-näytti, että sinä olet jättänyt kaikki ihmiset ilman apua ja armoasi!
-
-Vaan kaikki tämä ei ole sitä, mikä hehkuu sielussani, hehkuu
-ja sietämättömästi polttaa sitä. En voi maata, en tee mitään,
-öisin jonkinlaiset varjot tukehuttavat minua, näen Olgan, se on
-kammottavaa, eikä ole voimia elää.
-
-Minä päätin hirttää itseni.
-
-Se oli yöllä; minä makasin sängyssä puettuna ja vaivasin itseäni;
-muistossani ilmestyi viaton vaimoni; siniset silmänsä loistavat
-hiljaisella tulella, kutsuvat minua. Ikkunasta katseli sisään
-kuutamo, lattialla oli valojuovia -- ne tekivät sieluni vielä
-synkemmäksi. Hypähdin ylös, revin nuoran lintuverkosta, löin naulan
-seinään, tein solmun ja asetin tuolin naulan eteen. Teki mieli
-ottaa takki pois päältäni, otin sen, revin paidasta kauluksen -- ja
-yhtäkkiä huomasin miten seinälle salaa ilmestyivät pienet, epäselvät
-kasvot. Melkein huudahdin pelosta, vaan samassa huomasin, että ne
-olivatkin minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Tarkastin
-itseäni, näytin mielipuolelta, surkealta, hiukset pörrössä, posket
-lovilla, nenä terävänä, suu puolittain auki, ikäänkuin ihminen olisi
-ollut tukehtumaisillaan, vaan silmät niistä kasvoista katsoivat
-tuskastuneina, suuren surun valtaamina.
-
-Minun tuli sääli niitä ihmiskasvoja, niiden entistä kauneutta ja
-minä itkin itseni takia, ikäänkuin loukkaantunut lapsi, ja kyynelien
-jälkeen näytti nuoran solmu vallan häpeälliseltä, kuin pilalta. Minä
-suutuin, revin nuoran pois ja heitin sen nurkkaan. Kuolema on myös
-arvoitus ja minä hain elämän arvoituksen ratkaisua.
-
-Mitä minun pitäisi tehdä? Meni taas muutamia päiviä ja minusta
-näytti, että minä tahdoin rauhaa ja että täytyi pakottaa itsensä
-katumaan, kiristin hampaitani ja lähdin papin luo.
-
-Pyhäpäivänä, illalla minä tulin hänen luokseen. Hän istui vaimonsa
-kanssa pöydän takana, joi teetä, mukana istui neljä lasta. Papin
-mustilla kasvoilla loisti hiki ikäänkuin kalan suomus. Hän otti minut
-oikein hyväntahtoisesti vastaan.
-
--- Istu, juo teetä...
-
-Huoneessa oli lämpöstä ja valoisaa, kaikki oli puhdasta,
-järjestyksessä; minä muistin miten huolimattomasti tämä pappi
-käyttäytyi jumalanpalveluksessa ja mietin itsekseni.
-
--- Kas, missä hänen kirkkonsa on!
-
-Ja minussa ei ole välttämätöntä nöyryyttä.
-
--- Mitä, Matvei, suretko? -- kyselee pappi.
-
--- Kyllä suren...
-
--- Jaha!... Täytyy tilata sielumessuja. Ilmestyykö hän unessa?
-
--- Ilmestyy.
-
--- Välttämättömästi messuja.
-
-Minä vaikenin. Minä en voinut puhua papin vaimon läsnäollessa, en
-minä koskaan ole voinut kärsiä häntä; hän oli niin leveä, kasvonsa
-isot ja rasvaset, hän hengitti aina raskaasti ja liikkui sitten
-ikäänkuin suo. Hän lainasi rahoja korkoa vastaan.
-
--- Rukoile innokkaasti! -- opettaa pappi. -- Äläkä sure -- se on
-vastoin Jumalaa, hän kyllä tietää mitä hän tekee...
-
-Minä kysyin:
-
--- Tietääkö hän?
-
--- Miten sitten? Voi nuorukainen, tiedän, että sinä olet ylpeä
-ihmisille, vaan älä uskalla ylpeydelläsi koskea Jumalan käskyihin, --
-sata kertaa raskaammin rangaistaan sinua siitä. Larioninko siemeniä
-sinussa itää? Vainaja oli juoppouden asioitten takia tullut vallan
-jumalankieltäjäksi, muista se!
-
-Papin vaimo sekaantui puheeseen.
-
--- Hän, tuo Larion, olisi jo aikoja sitten täytynyt lähettää
-luostariin, vaan isähän tässä oli liian hyvä eikä hänen päälleen
-kannellut.
-
--- Ei ole totta, -- sanon minä, -- hän kanteli, mutta ei Larionin
-mielipiteitten takia, vaan huolimattomuudesta jumalanpalveluksessa,
-johon batjushka itsekin on syypää.
-
--- Meille tuli riita. Alussa pappi syytti minua hävyttömyydestä,
-toisti sanoja, joita minä tunsin yhtä hyvin kuin hän ja sekottikin
-niitä suutuksissaan ja sitten niin hän kuin hänen vaimonsakin
-alkoivat suorastaan haukkua minua.
-
--- Niin sinä, -- sanoivat he, -- kuin sinun appi-isäsikin -- olette
-molemmat ryöväreitä, olette varastaneet kirkolta: Mokri dol -- on
-aikoja sitten jo ollut kirkon niittynä, vaan te riistitte sen meiltä,
-sentähden nyt teitä Jumala onkin rangaissut...
-
--- Se on totta, -- sanoin minä, -- Mokri dol on vääryydellä teiltä
-pois otettu, vaan te olitte sen ensin ottaneet talonpojilta! Minä
-nousin, aikoen poistua.
-
--- Odotappas! -- huutaa pappi. -- Entäs rahat messuista?
-
--- Ei tarvitse pitää, sanoin minä. Ja lähdin miettien:
-
--- Etpäs vienyt sieluasi oikeaan paikkaan!
-
-Noin kolmen päivän päästä kuoli lapseni Sasha; se oli ottanut
-arsenikkia sokerin sijasta, oli nuollut sitä ja kuoli. Se ei
-ihmetyttänyt minua ollenkaan, minä olin jollain tavalla tullut
-kylmäksi kaikkea vastaan, olin tylsistynyt.
-
-Päätin lähteä kaupunkiin. Siellä oli eräs rovasti, joka vietti
-jumalista elämää ja oli hyvin oppinut -- hän oli innokkaasti
-väitellyt harhauskoisten kanssa uskonnon asioista ja oli vallan
-profeetan maineessa. Minä ilmotin apilleni, että lähden pois sekä
-jätän taloni ja kaikki mikä minulle kuului hänelle ja pyysin siitä
-kaikesta sata ruplaa.
-
--- Ei, -- sanoi hän, -- ei se käy! Kirjota minulle vekseli
-kolmestasadasta ruplasta puoleksi vuodeksi.
-
-Minä kirjotan, otin passini ja lähdin. Juuri vartavasten lähdin
-jalkasin, toivossa, että tiellä kenties rauhottuisi sieluni myrsky.
-Ja vaikka matkustin katumusasioissa, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa,
--- joko pelosta, tahi koska minua tuskastutti, -- kaikki ajatukseni
-olivat kieroja, ryömivät kuin mädäntynyt piikko ja musta ja pilvinen
-oli taivas minulle.
-
-Suurella vaivalla pääsin rovastin luo, ei tahdottu päästää hänen
-luokseen. Joku virkamies, nuori ja turhamielinen kaunis poika otti
-vastaan hänen puheilleen pyrkiviä, vei minut noin neljään kertaan
-nurkkaan ja sanoi:
-
--- Minä olen sihteeri, minulle täytyy antaa kolme ruplaa.
-
--- Minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.
-
--- Vaan minä en päästä sinua sisään.
-
--- Minä menen itse!
-
-Sitten hän huomasi etten minä anna perään.
-
--- Mennään, -- sanoi hän, -- minä laskin vaan leikkiä, oletpa sinä
-aika naurettava!
-
-Hän vei minut pieneen huoneeseen. Siellä istui nurkassa sohvalla
-harmaa vanhus vihreässä papinpuvussa, hän yski, kasvonsa olivat
-laihat, silmänsä ankarat ja syvällä otsan alla.
-
--- No, -- mietin minä, -- tämä sanoo minulle jotain!
-
--- Miksi tulit? -- kysyi hän.
-
--- Sieluni on hämmennyksissä, batjushka.
-
-Vaan se sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa minulle:
-
--- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne! Minä sanoin:
-
--- Käskekää palvelijanne lähteä pois, minun on vaikeata hänen
-läsnäollessaan kertoa...
-
-Rovasti katsoi minuun, liikutti huuliaan ja käski:
-
--- Lähde oven taka, Aleksei! No, puhu, mitä olet tehnyt?
-
--- Minä, näettekös, epäilen Jumalan armahtavaisuutta.
-
-Hän pani kätensä otsallensa, katsoi minuun ja kuiskasi: -- Mitä? Mitä
-teit? Tolvana!
-
-Ei minulla ollut aikaa loukkaantua siitä, eikä se ollutkaan
-loukkaavaa, onhan meidän valtaihmisillämme sellainen tapa haukkua
-muita, eivätkä ne tee sitä niin paljon häijyyttään kuin tuhmuuttaan.
-
-Ja minä sanon hänelle: -- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!
-
-Ja minä olin jo tuolille istumaisillani kun vanhus yhtäkkiä alkoi
-heitellä käsiään ja huusi:
-
--- Nouse! Nouse! Polvillesi sinun täytyy langeta eteeni, sinä
-riivattu!
-
--- Minkä takia polvilleni? sanoin minä. -- Jos minä olen syypää, niin
-en ole sitä teidän vaan Jumalan edessä!
-
-Mutta hän suuttui vielä enemmän: --. Kuka olen minä? Kuka olen minä
-sinulle? Kuka olen minä Jumalalle?
-
-Minua hävetti riidellä hänen kanssaan sellaisen pikkuseikan takia.
-Minä laskeuduin polvilleni. -- Vaan hän sihisi uhaten minua
-sormellaan:
-
--- Minä opetan sinua kunnioittamaan pyhyyttä!
-
-Haluni puhua hänen kanssaan hävisi ja ennättääkseni ennen sanoa
-asiaani kun se kokonaan oli hävinnyt, aloin minä puhua; aloin ja
-unohdin pian tuon vanhuksen -- ensimäisen kerran lausuin ääneen
-ajatuksiani, ihmettelin omia sanojani ja olin ihan kuin tulessa.
-
-Yhtäkkiä kuulen miten vanhus huutaa:
-
--- Ole vaiti onneton!
-
-Minusta tuntui kuin olisin juossut seinää vastaan. Hän seisoi minun
-edessäni, heilutti käsiään ja kuiskasi:
-
--- Ymmärrätkö sanojasi, mielipuoli eläin? Tunnetko suurta
-kiusaustasi, sinä ilkiö? Valehtelet, kerettiläinen, et ole tullut
-katumaan, vaan piru on lähettänyt sinut kiusaamaan minua!
-
-Minä näen että hänen kasvoissaan ei ole vihaa, vaan pelkoa. Partansa
-liikkuu ja minuun päin ojennetut kätensä hiljaan vapisevat.
-
-Minä peljästyin myöskin.
-
--- Miten niin, -- sanoin minä, -- teidän kunnianarvoisuutenne,
-minähän uskon Jumalaan!
-
--- Sinä valehtelet, eksynyt koira!
-
-Ja hän alkoi uhkailla minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- alkoi
-puhua hiljaisella äänellä, puhua ja pelotella. Hän aivan vapisee
-ja viittansa poimuilee kuten kiemurteleva joki ja liehuu vihreänä
-sauhuna.
-
-Jumala astuu eteeni uhkaavana ja ankarana, kasvoiltaan mustana,
-sydämeltään vihasena, armoltaan saitana ja julmuudeltaan Jehovan,
-vanhan Jumalan kaltaisena.
-
-Ja minä sanoin rovastille:
-
--- Itse te tulette kerettiläiseksi, -- onko se kristillinen Jumala?
-Mihin te peitätte Kristuksen? Minkä takia asetatte tuomarin ihmisten
-auttajan ja ystävän sijalle?
-
-Tässä hän tarttui hiuksiini, kiskoi niitä, kuiskasi ja nyyhkytti:
-
--- Kirottu, kuka sinä olet, kuka? Sinut täytyy antaa polisin käsiin,
-vankilaan, luostariin, Siperiaan...
-
-Silloin minä tulin järkiini. Selvää on, että kun ihminen huutaa
-polisia tukemaan jumalaansa, niin luonnollisesti ei ole hänellä eikä
-hänen jumalallansa minkäänlaista voimaa ja vielä vähemmän kauneutta.
-
-Nousin polviltani ja sanoin:
-
--- Antakaa minun mennä... Vanhus perääntyi, tukehtui:
-
--- Mitä sinä tahdot tehdä?
-
--- Tahdon lähteä pois! En minä teiltä, näettekös, voi mitään oppia,
-teidän puheenne on kuollutta ja sillä te tapatte itse Jumalankin!
-
-Hän alkoi taas puhua polisista, noh, minulle se oli vallan sama: ei
-polisi minulta ainakaan sen enempää riistä kuin mitä hän tahtoi tehdä.
-
--- Jumalaa palvelevat enkelit mutta ei polisi, -- sanoin minä, --
-vaan jos te toisin uskotte -- niin menetelkää uskontonne mukaan.
-
-Hän hyökkäsi minun kimppuuni vallan vihreänä naamaltaan.
-
--- Aleksei, -- huusi hän, -- aja hänet ulos! Tuo Aleksei lykkäsi
-minut sangen innokkaasti kadulle. Oli ilta. Pari tuntia olin puhunut
-rovastin kanssa.
-
-Kadulla oli sumuista, rumaa. Kaikkialla käveli ihmisiä, kaikkialla
-oli puhetta ja naurua -- silloin juuri oli joulunpyhät. Kävelin
-heikkona, katselin ihmisiä, niin tuskastuttavaa oli kaikki, olisin
-mielelläni huutanut:
-
--- Hei ihmiset! Minkä vuoksi iloitsette? Teidän Jumalanne tehdään
-rumaksi, varokaa!
-
-Kävelin kuin juovuksissa, sydäntäni särki, en tietänyt mihin
-menisin. Vieraskotiin ei tehnyt mieleni yöpyä, siellä oli melua ja
-juoppoutta. Tulin johonkin kaupungin ulkopuolelle, siellä oli pieniä
-taloja, jotka keltaisilla ikkunoillaan katselivat pellolle päin;
-tuuli leikitteli lumen kanssa, peitteli taloja ja vihelteli niiden
-ympärillä. Janotti, olisin juonut vaikka itseni juovuksiin, mutta en
-ihmisten seurassa. Olin kaikille vieras ja kaikkien edessä syypää.
-
--- Mitä minä välitän, -- mietin minä, -- kuljen peltoja myöten,
-johonkin kuitenkin tulen?
-
-Yhtäkkiä hypähti jonkun portin takaa eräs nainen ulos, ilman
-päällysvaatteita, tuskin huivi pään peitteenä; hän katsoi minua
-kasvoihin ja kysyi:
-
--- Mikä nimesi?
-
-Minä ymmärsin, että hänen tarkotuksenaan oli taikoa ja sanoin:
-[Venäjällä on naisilla tapana joulunpyhinä juosta ulos ja kysyä
-ensimäisen vastaantulevan miehen nimeä; siten saavat he muka tietää
-tulevan sulhasensa nimen.]
-
--- En sano, koska minä olen onneton ihminen.
-
-Hän nauroi.
-
--- Juhlapäivinäkö?
-
-Minä en voinut iloita.
-
--- Kuulkaa, olisiko täällä lähellä jonkinlainen kapakka, istuisinpa
-siellä hiukan, tässä on kylmää, -- kysyin minä.
-
-Hän katsoi minuun terävästi ja sanoi sitten oikein ystävällisesti:
-
--- Tuolla on kyllä kapakka, vaan jos tahdot niin tule minun luokseni,
-saat teetä!
-
-Minä en ajatellut mitään ja vallan tahdottomana lähdin hänen
-perässään. Pian olinkin hänen huoneessaan. Siellä paloi seinällä
-lamppu, nurkassa pyhäinkuvien alla istui lihava vanha nainen ja söi
-jotain, pöydällä kiehui samovari. Siellä oli kodikasta ja lämpöstä.
-Äskeinen nainen käski minut istumaan pöydän taakse; hän oli nuori,
-punaposkinen ja rintansa oli korkea. Akka katsoi minuun nurkan
-takaa ja myrisi jotain. Hänen kasvonsa olivat isot, lakastuneet ja
-ikäänkuin silmiä vailla. Minun oli epämukavata -- mitävarten minä
-olin tullut? Ketä nämä ihmiset ovat?
-
-Kyselin nuoremmalta:
-
--- Mitäs tointa teillä on?
-
--- Virkkaamme pitsejä.
-
-Totta; hyllyltä riippuu pitsinappuloita.
-
-Vaan yhtäkkiä hän hymyili viekkaasti ja sanoi minulle suoraan vasten
-silmiä:
-
--- Ja sitäpaitsi -- käyskelen kadullakin!
-
-Akka nauroi rasvasta naurua.
-
--- Voih, Tanka, oletpas sinä hävytön!
-
-Jos akka ei olisi siten sanonut, niin minä en olisi käsittänytkään
-Tankan sanoja, vaan nyt ymmärsin ja jouduin hämilleni. Ensimäisen
-kerran eläessäni näen katutytön niin läheltä, ja tietysti ajattelin
-niistä pahaa. Tatjana nauraa.
-
--- Katsos, Petrovna, hän punastuu!
-
-Vaan minussa jo kiukkukin nousee: kas mihin jouduin! Suoraan
-katumusmatkaltani alennuin helvettiin!
-
-Ja niinpä sanoinkin tytölle:
-
--- Tokkohan sellaisilla asioilla kerskaillaan?
-
-Hän vastasi julkeasti:
-
--- Minä ainakin kerskailen!
-
-Akka inisi taas:
-
--- Voi sinua, Tatjana, Tatjana!
-
-Vaan minä en tiedä mitä sanoa, ja miten lähteä pois niiden luota,
-pääni oli ihan tyhjä! Istun ja vaikenen. Tuuli naputtelee ikkunassa,
-samovari sihisee, vaan Tatjana puhuu aivan kuin hän tahtoisi ärsyttää
-minua.
-
--- Voi, minun on kuuma!
-
-Hän oli jo aukaissut puseronsa kauluksen. Hänen kasvonsa olivat
-kauniit ja vaikka hänen silmänsä olivatkin julkeat, miellyttivät ne
-kuitenkin minua. Akka pani viinaa pöydälle.
-
--- Kas, -- mietin minä, -- juon tässä lasillisen, annan heille sitte
-rahaa ja lähden pois!
-
-Tatjana kyseli reippaasti:
-
--- Mitäs suret?
-
-En minä voinut pidättyä ja vastasin:
-
--- Vaimoni kuoli.
-
-Silloin hän kysyi jo hiljaa:
-
--- Koska?
-
--- Viisi viikkoa sitten.
-
-Tyttö pani puseronsa kiinni ja tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Se
-miellytti minua kovasti; minä katsoin häneen vaieten ja sanoin
-itsekseni: kiitos! Niin raskasta kuin minun olikin, niin olinhan
-kuitenkin nuori ja oli jo tottumusta naisiin, -- kaksi vuottahan olin
-ollut avioliitossa.
-
-Akka lausui hengästyneenä:
-
--- Vaimoko kuoli -- ei se mitään ole! Sinä olet nuori ja meidän
-tapaisia on kaikki kadut täynnä.
-
-Mutta silloin Tatjana sanoi sille ankarasti:
-
--- Mene, Petrovna, ja pane maata! Kyllä minä itse saatan vieraan pois
-ja suljen portin. -- Sitte kun akka oli lähtenyt, kysyi hän minulta
-totisena ja ystävällisenä:
-
--- Onko teillä sukulaisia?
-
--- Ei ole ketään.
-
--- Vaan tovereita?
-
--- Ei tovereitakaan ole.
-
--- Mitä te sitten tahdotte tehdä?
-
--- Minä en tiedä.
-
-Hän mietti ja nousi sitten.
-
--- Näettekös, -- sanoi hän, -- näyttää siltä, että sielunne on hyvin
-levoton ja hämmennyksissä, enkä minä neuvo teitä kulkemaan yksin.
-Ensimäisen sanan perästä tulitte paikalla tänne, sillä tavalla voitte
-vielä joutua sellaiseen paikkaan, josta niin helposti ei pääsekään
-pois: tässähän on kaupunki. Jääkää yöksi tänne minun luokseni, --
-kas, siinä on sänky, maatkaa Jumalan rauhassa! Jos ette ilmaiseksi
-tahdo maata, niin maksakaa Petrovnalle niin paljon kuin tahdotte.
-Ja jos minun takiani teille on vaikeata, niin sanokaa vaan -- minä
-lähden pois...
-
-Minua miellyttivät hänen puheensa ja hänen silmänsä, enkä minä voinut
-pidättää jonkinlaista omituista iloa, ja sanoin:
-
--- Voi esipappia! Tatjana ihmetteli:
-
--- Mitä esipappia?
-
-Vallan hassua, -- minä tulin taas hämilleni.
-
--- Tämä on, näettekös, sellainen lauseparsi vaan minulla... tahi
-oikeastaan se tahtoo sanoa, se ei ole oikeastaan -- lauseparsi, vaan
-minä näen unessa joskus rovastin...
-
--- No, -- sanoi hän, -- hyvästi!
-
--- Ei, näettekös, pyydän, älkää lähtekö pois, istukaa minun kanssani,
-jos teille ei ole vaikeata!
-
-Hän istui, hymyili:
-
--- Olen hyvin iloinen.
-
-Hän pyysi minua juomaan likööriä tahi teetä, kysyi, tokko minä
-tahtoisin syödä. Minun silmiini tuli kyyneleitä hänen totisen
-hellyytensä takia, sydämeni iloitsi kuin aamulintunen kevätauringosta.
-
--- Antakaa anteeksi suora sanani, -- sanoin minä, -- vaan tahtoisin
-tietää, puhuitteko totta itsestänne, tahi tahdoitteko vaan laskea
-leikkiä minun kanssani?
-
-Hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi:
-
--- Totta se oli. Minä olen niitä sellaisia. Mitä sitten?
-
--- Minä näen ensikerran eläessäni sellaisen tytön. Minua hävettää.
-
--- Mitä te sitten häpeätte, enhän minä istu alastomana!
-
-Hän nauroi hiljaa, hellästi.
-
--- Näettekös, enhän minä häpeä teidän vaan itseni takia, oman
-tyhmyyteni takia!
-
-Minä kerroin hänelle avomielisesti kaikki ajatukseni katutyttöjen
-suhteen. Hän kuunteli minua tarkkaan, rauhallisesti.
-
--- Meidän joukossamme on erilaisia, -- sanoi hän, -- on huonompiakin
-kuin te kuvasitte. Liianhan helposti te luotatte ihmisten sanoihin!
-
-Minun oli omituista tottua siihen ajatukseen, että sellainen tyttö
-möi itsensä. Taas minä kyselin häneltä:
-
--- Mitenkäs te sitten -- puutteenko takia?
-
--- Alussa, -- kertoi hän, -- eräs minua petti, silloin hänelle
-kostaakseni otin toisen ja niin jatkoinkin leikkiä... Ja nyt joskus
-täytyy leivänkin takia ottaa joku mies vastaan.
-
-Hän puhui yksinkertaisesti, eikä hänen sanoissaan tuntunut mitään
-sääliä itseään kohtaan.
-
--- Käyttekö te kirkossa?
-
-Tässä hän säikähti ja tuli ihan punaseksi.
-
--- Kirkon tielle, -- sanoi hän, -- ei pakoteta ketään.
-
-Minä ymmärsin, että olin loukannut häntä ja sanoin nopeasti:
-
--- Te ette ymmärtäneet minua oikein! Minä tunnen raamattua ja muistan
-Maria Magdaleenaa ja syntistä vaimoa, jolla fariseukset kiusasivat
-Kristusta. Minä tahdoin kysyä, ettekö te ole äkäinen Jumalalle
-elämänne takia, ettekö te epäile hänen hyvyyttänsä?
-
-Hän rypisti silmäkulmiaan, mietti hiukan ja kysyi kummastuneena:
-
--- Minä en näe mitä tekemistä tässä on Jumalalla?
-
--- Miten niin, -- näettekös, Hän on meidän paimenemme ja isämme ja
-Hänen valtavassa kädessään on ihmisen kohtalo!
-
-Vaan hän sanoi:
-
--- Enhän minä tee mitään pahaa ihmisille, mihinkäs minä olen syypää?
-Keneenkä se kuuluu etten minä pidä itseäni puhtaana? Ainoastaan
-minuun itseeni!
-
-Minä tunsin että hänessä silloin oli jotain hyvää, sydämellistä, vaan
-minä en jaksanut käsittää.
-
--- Syntieni edestä vastaan minä itse! -- sanoi hän, kumartuen
-luokseni ja hymyillen. -- Eikä minun syntini näytä suurilta...
-Kenties se ei ole hyvä mitä minä puhun, vaan se on totta! Minä
-käyn hyvin mielelläni kirkossa; meillä on uusi kirkko, sellainen
-valoisa, hyvin rakas! Laulajat laulavat vallan erinomaisesti. Joskus
-liikuttavat niin sydäntä että rupean itkemään. Kirkossa lepää sieluni
-eikä tiedä mitään maailman menosta...
-
-Hän vaikeni ja lisäsi sitten:
-
--- Tietysti on muutakin huvia -- miehet katselevat! Hän kummastutti
-minua niin, että suorastaan hiki tuli otsalleni, enkä minä käsittänyt
-miten hänellä tämä kaikki niin eheästi ja yhtenäisesti sopi yhteen.
-
--- Pidittekö kovasti vaimostanne? -- kysyi hän.
-
--- Kovasti, -- sanoin minä.
-
-Ja yhä enemmän miellytti minua hänen hyvä yksinkertaisuutensa.
-
-Ja minä aloin hänelle kertoa kaikkia sielunasioitani. Kerroin hänelle
-vihastani Jumalaa vastaan, koska hän salli minun tehdä syntiä ja
-rankaisi minua sitten kohtuuttomasti Olgan kuolemalla. Hän vuoroin
-vaaleni vuoroin tuli alakuloiseksi, sitten yhtäkkiä hänen poskensa
-tulivat tulipunasiksi ja hänen silmissänsä syttyi tuli, joka minuakin
-kiihotti.
-
-Ensi kerran elämässäni minä luulin käsittäväni koko ihmiselämän
-ympyrän, ja se seisoi edessäni rikkinäisenä, särettynä, hävyttömänä,
-likaisena, vihan ja heikkouden, huutojen, huokauksien ja valituksien
-keskeltä.
-
--- Missä täällä on jumalallisuuden alku? -- sanoin minä. -- Ihmiset
-istuvat ihan kirjaimellisesti toinen toisensa päällä, imevät toinen
-toisensa verta, kaikkialla käy eläimellinen tappelu leipäkannikan
-edestä -- mikä tässä on jumalallista? Missä on hyvyys, rakkaus, voima
-ja kauneus? Olkoonpa että olin nuori, vaan minä en ole sokeana tullut
-maailmaan -- missä on Kristus, Jumalan lapsi? Kuka on saastuttanut ne
-kukat, jotka hän on kylvänyt puhtaalla sydämellänsä, joilla hän on
-koristanut rakkautensa viisauden?
-
-Minä kerroin hänelle rovastista, miten se pelotti minua mustalla
-jumalallansa, miten hän tahtoi huutaa polisia jumalansa avuksi.
-Tatjana nauroi ja minustakin rovasti tuli naurettavaksi, hän näytti
-vihreältä sirkalta; nariseepa sirkka ja hyppii, ikäänkuin jotain
-hommailisi, vaan katsoppas, eipä se itsekään niin varmasti usko
-asiansa totuutta! Vaan naurettuaan tuli hyvä tyttö surulliseksi.
-
--- Kaikkea minä en käsittänyt, -- sanoi hän, -- ja muutama asia
-kuuluu ihan kauhealta: ajatteletpa sinä aika uskaliaasti Jumalasta!
-
-Minä sanoin:
-
--- Mahdotonta on elää kun ei näe Jumalaa!
-
--- Niin, -- sanoi hän, -- tehän aioitte vallan nyrkeillä tapella
-hänen kanssaan, onko se sitte oikein? Vaan se, että elämä ihmisillä
-on vaikeata, se on totta, minä myöskin ajattelen joskus, miksi
-se niin on? Tiedättekö, mitä minä sanon teille? Tässä lähellä on
-naisluostari ja siinä on eräs erakkonainen, hän on hyvin viisas
-vanha ihminen! Hän puhuu niin hyvin Jumalasta -- jos kävisitte hänen
-luonaan.
-
--- Vaikkapa menisinkin! Minä käyn nyt kaikkialla, kaikkien pyhien
-ihmisten luona, minun täytyy rauhottua!
-
--- Vaan minä menen nyt maata ja niin tekin pankaa maata, -- sanoi hän
-ojentaen minulle kätensä.
-
-Minä tartuin siihen, pudistin sitä ja sanoin koko sielustani:
-
--- Kiitän teitä! Miten paljon te minulle olette antaneetkaan, en
-tiedä, enkä tiedä nyt vielä, miten kallista se on, vaan tunnen että
-hyvä ihminen te olette, kiitoksia teille!
-
--- Mitä te nyt, -- sanoi hän, -- Jumala varjelkoon!
-
-Hän punastui, hämmentyi.
-
--- Minä olen niin iloinen jos teille tuntuu helpommalta.
-
-Ja minä näen, että hän tosiaankin on iloinen. Mitä minä olen hänelle?
-Vaan hän on iloinen siitä, että hän on hiukan rauhottanut ihmistä.
-
-Minä sammutin tulen, panin maata ja ajattelin:
-
--- Kas kun odottamatta satuin juhlaan.
-
-Niin, vaikkei sydämeni olekaan kevyt, niin kuitenkin siinä tuntuu
-jotain uutta ja hyvää. Näen Tatjanan silmät joko veitikkamaisina tahi
-totisina; niissä on enemmän inhimillistä kuin naisellista; ajattelen
-häntä puhtaalla ilolla ja eikö se ole juhlapäivä, kun voi sillä
-tavalla ajatella ihmisestä?
-
-Minä päätin huomenna hänelle lahjottaa sinisillä kivillä varustetun
-sormuksen. Vaan sitten unohdin enkä ostanutkaan. Kolmetoista vuotta
-on siitä kulunut, vaan yhä vielä muistelen sitä tyttöä ja aina
-kaduttaa, etten sille sormusta ostanut.
-
-Aamulla hän naputti ovelle.
-
--- Aika on nousta.
-
-Me tapasimme toisemme kuin vanhat ystävät, istuimme teetä juomaan, ja
-hän yhä kehotti minua käymään tuon erakkomummon luona, otti minulta
-sananikin että niin tekisin. Jätimme sydämellisesti toisillemme
-hyvästit ja hän saattoi minut portin taakse.
-
-Minä olin kaupungissa yksin kuin erämaassa. Luostariin oli
-kolmekymmentäkolme virstaa, minä lähdin paikalla matkalle sinne ja
-seuraavana päivänä olin jo siellä kirkossa.
-
-Minun ympärilläni oli musta nunnain joukko, tuntui ikäänkuin joku
-vuori olisi hajonnut ja kappaleet pudonneet kirkkoon. Luostari
-oli rikas, sisaria oli paljon ja kaikki olivat sellaisia isoja;
-kasvot olivat lihavia, pehmeitä, valkosia, ikäänkuin taikinasta
-tehtyjä. Pappi saarnasi innokkaasti vaan lyhyesti, ja oli myöskin
-syötäissä ollut kotona, hänellä oli iso bassoääni. Laulajat olivat
-valiojoukkoa, kaikki kaunottaria ja lauloivat ihanasti. Kynttilät
-itkivät valkosia kyyneliä, niiden tulet vapisivat, säälien ihmisiä.
-
--- Sieluni ikävöi temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... nöyrästi
-laulavat nuoret äänet.
-
-Aivan tottumuksesta toistin itsekseni messun sanoja, vaan katselin
-kuitenkin ympärilleni ja tahdoin päästä selville kuka oli erakko,
-eikä minussa ollut mielestäni tarpeellista hartautta. Ymmärsin sen
-ja häpesin... Enhän ollut tullut leikkimään -- vaan sentähden että
-sielussani oli tyhjää. Enkä millään voinut koota itseäni, kaikki
-minussa on rikkinäistä, ajatukseni hyppivät. Näen muutamia uupuneita,
-kuivettuneita kasvoja -- vanhoja puolikuolleita vaimoja, jotka
-katsovat pyhiin kuviin, liikuttavat huuliaan, vaan kuiskaustakaan ei
-kuulu.
-
-Jumalanpalvelus loppui. Minä kävelin kirkon ympärillä. Oli kirkas
-päivä, aurinko säteili lumella, puissa hyppelivät tiaiset, jotka
-ravistivat lunta oksilta. Astuin aidan luokse ja katsoin kauas,
-kauas sinisiin maan syvyyksiin; luostari seisoi vuorella ja sen alla
-makasi maaäiti komeasti puettuna lumen sinertävään hopeaan. Pikkuisia
-kyliä näkyi metsän takana, jonka joki leikkasi kahtia, teitä näkyi
-ja olivat ne kuin pudonneita nauhoja ja kaiken sen yli kylvi aurinko
-salaisia säteitään. Kaikkialla oli hiljaista, rauhaa ja kauneutta...
-
-Jonkun ajan päästä olin minä äiti Fevronian kammiossa. Hän oli pieni
-akka, silmissään koko ajan kyyneleet, ja ryppysillä kasvoillaan
-vapisi lakkaamatta hyvä hymy. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaamalla
-ja laulavalla nuotilla.
-
--- Älä syö, -- sanoi hän, -- nuorukainen, omenaa ennen Kristuksen
-kirkastumisen juhlaa, varo, kunnes rakas Jumala sen kasvattaa
-valmiiksi, kunnes sen siemenet mustenevat.
-
-Minä ajattelin: mitä varten hän tuota puhuu?
-
--- Kunnioita, -- sanoi hän, -- isääsi ja äitiäsi...
-
--- Näettekös, ei minulla ole niitä!...
-
--- Rukoile kuitenkin heidän sielukultansa pelastuksen puolesta...
-
--- Vaan kenties ne elävät vielä?
-
-Hän katselee minuun ja pyyhkien kyyneliä silmistänsä hymyilee minulle
-säälivästi. Sitten hän taas nyykäyttää päätään ja laulaa:
-
--- Herramme on hyvä Jumala, kaikille oikeudenmukainen, kaikille hän
-jakaa armoansa!
-
--- Vaan minä, -- näettekös, epäilen sitä...
-
-Minä näen miten hän pelästyy, laskee kätensä syliinsä ja vaikenee
-räpyttäen silmiään. Sitte vetää hän henkeään ja laulaa taas hiljaa:
-
--- Muista, että rukouksella on siivet ja että se on kaikkia lintuja
-nopeampi ja aina se saavuttaa Jumalan valtaistuimen! Hevosella ei ole
-kukaan ajanut Herran valtakuntaan...
-
-Minä käsitän nyt, että Jumala hänen mielestään on hyväntahtoinen ja
-rakas herra, eikä vanhuksen mielestä ole mitään lakia jota ei Jumala
-seuraisi. Ja yhä hän vaan eksyy vertauskuviinsa, vaan minä en käsitä
-niitä ja minua se kiukuttaa.
-
-Kumarsin hänelle ja poistuin. -- Katsos, ajattelin itsekseni, ihmiset
-ovat jakaneet Jumalan eri kappaleisiin, jokainen on siitä ottanut
-tarpeensa mukaan, -- yhden mielestä hän on hyväntahtoinen, toisen
-mielestä pelottava, papit ovat Hänet palkanneet apulaisekseen ja
-maksavat Hänelle pyhällä savulla sen, että Hän hyvin ravitsee heitä.
-Ainoastaan Larionin Jumala oli rajaton.
-
-Nunnat vetivät lunta reellä, ajoivat ohi, nauraa hihittivät, vaan
-minun oli raskas olla enkä minä tiennyt mitä tehdä. Lähdin ulos
-portista, siellä oli hiljaista. Lumi loisti, härmällä peitetyt
-puut eivät liikkuneet, kaikki oli mietteisiin vaipunutta. Ja
-taivas sekä maa katselivat ystävällisesti hiljaista luostaria.
-Vaan minua pelotti, että minä yhtäkkiä häiritsin tätä hiljaisuutta
-jonkinlaisella huudolla.
-
-Soitettiin iltajumalanpalvelukseen... Ihana kello! Kutsuu lempeästi
-ja selvästi, vaan minulla ei ollut halua lähteä kirkkoon. Päässäni on
-ikäänkuin pieniä nauloja.
-
-Ja jollain tavalla vallan yhtäkkiä minä päätin: lähden elämään
-johonkin luostariin, jossa on mitä ankarimmat säännöt. Elelenpä
-siellä yksin kammiossani, mietin, luen kirjoja... Enköhän
-yksinäisyydessäni saa kootuksi rikkinäistä sieluani eheäksi, vahvaksi
-voimaksi.
-
-Viikon päästä seisoin Savvatejevin erämaassa apotin edessä; hän
-miellytti minua. Kasvonsa olivat kauniinmuotoiset, hän oli harmaa,
-kalju, punaposkinen ja muutoin vahva, vaan katsantonsa oli totinen ja
-silmänsä lupaavat.
-
--- Minkävuoksi, poikani, tahdot välttää maailmaa? kysyi hän.
-
-Minä selitin, että sieluni on murheissaan vaimoni kuoleman takia,
-enkä minä mitään muuta voinut sanoa, jokin ikäänkuin esti minua...
-Hän katsoi minuun terävästi, nipistäen partaansa ja sanoi taas:
-
--- Onko sinulla rahaa sisäänmaksua varten?
-
--- On minulla noin sata ruplaa.
-
--- Anna tänne! Mene pyhiinvaeltajain asuntoon, huomenna
-jumalanpalveluksen jälkeen puhun vielä sinun kanssasi.
-
-Pyhiinvaeltajista piti huolta isä Nifont, joka myös miellytti minua.
-
--- Meillä, -- sanoi hän, -- on yksinkertainen luostari, ihan
-tosiveljellinen, täällä kaikki tekevät yhtä paljon työtä Jumalaa
-varten, eikä niinkuin muissa paikoissa. On meillä muuten eräs
-herrasmieskin, vaan hän ei koske mihinkään eikä häiritse ketään.
-Täällä sinä löydät lepoa ja rauhaa sielullesi!
-
-Päivän kuluessa minä olin jo tarkastanut koko luostarin. Se oli
-ennen nähtävästi ollut vallan metsässä, vaan nyt oli metsä pois
-hakattu, muutamissa paikoin portin edessä näkyi nytkin vielä
-kantoja; vaan aidan takana alkoi heti metsä, ikäänkuin kaksi mustaa
-siipeä syleili se vaalean sinistä kirkon kupoolia ja valkosia
-rakennuksia. Vastapäätä makaa Sinijärvi jäässä, se on puolikuun
-muotoinen, pituudeltaan kymmenen virstaa ja leveydeltään neljä;
-järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Tolokontsevin Nikolan
-kultakupooli, vaan luostarin toisella puolen näkyy Kudejarovin kylä,
-kaksikymmentäkaksi taloa. Yltympäri on mahtava metsä.
-
-Kaikki on kaunista. Sieluni heltyi hiljaa. Kas tässä minä tulen
-keskustelemaan Jumalan kanssa, avaan Hänen eteensä kaikkein
-salaisimmankin sieluni sopukan ja nöyrällä itsepäisyydellä minä
-pyydän Häntä osottamaan minulle tietä Hänen lakiensa tuntemiseen.
-
-Olin iltajumalanpalveluksessa. Se kävi ankarasti kirkon sääntöjen
-mukaan ja kaikki olivat innokkaita; kuitenkin laulu oli
-epäsointuisaa, ei ollut hyviä ääniä.
-
-Minä rukoilin:
-
--- Herra Jumala, anna anteeksi jos olen julkeasti ajatellut sinusta,
-tiedäthän etten ole tehnyt sitä uskottomuudesta, vaan rakkaudesta
-sinuun, kaikkitietäjä, koska olen janonnut sinua.
-
-Yhtäkkiä edessäni seisova munkki katsoi taaksepäin ja hymyili
-minulle, nähtävästi minä olin liian äänekkäästi lausunut kirottuja
-sanojani! Hän hymyili ja miten kauniit kasvot minä näin!... Jopa
-päänikin painui alas ja silmäni sulkeutuivat, en koskaan ennen enkä
-myöhemmin ollut nähnyt niin kaunista miestä. Minä siirryin likemmäs
-häntä ja katselin hänen ihmeellisiä kasvojaan, ne olivat valkoset
-kuin vaahto, partansa oli musta, siinä näkyi vaan muutamia harmaita
-karvoja. Silmänsä olivat isot, kosteahkot ja himmeät sekä ylpeät,
-hän oli hoikka ja korkeavartaloinen. Nenä oli hiukan käyrä ja
-muistutti hiirihaukan nokkaa, koko hänen olemuksessaan näkyi jotain
-jalosyntyistä. Hän hämmästytti minua niin, että sinä yönäkin vielä
-näin hänet unissani.
-
-Varhain aamulla herätti minut Nifont.
-
--- Isä apotti on sinulle määrännyt työtä, -- sanoi hän, -- mene
-leipomoon, tämä nöyrä munkki johtaa sinut sinne, hänpä on juuri sinun
-käskijäsikin! Tässä saat kruunun vaatteetkin!
-
-Minä pukeuduin luostarin vaatteisiin, puku sopikin vallan hyvin,
-vaan se oli kokonaan kulunut ja likainen, eikä toisessa kengässä
-enää ollut anturaakaan. Minä tarkastin päällysmiestäni: hän oli
-kömpelö, hartiansa olivat leveät, otsassaan ja poskissaan oli hänellä
-ruuppia ja näppylöitä, joista kasvoi harmaita karvapensaita, kasvonsa
-olivat ikäänkuin lampaanvilloilla peitetyt. Hän olisi ollut muuten
-hyvin naurettavan näkönen, -- vaan hänen otsassaan oli suunnattoman
-syviä ryppyjä, huulensa olivat ankarasti yhteenlikistetyt ja pienet
-silmänsä synkät.
-
--- Kuule sinä, tule nopeammin! -- käski hän. Hänen äänensä oli raaka,
-vaan repeytynyt, ikäänkuin rikkinäinen kello.
-
-Hymyillen sanoi Nifont:
-
--- Häntä kutsutaan veli Mihaksi! Jumala kanssanne!
-
-Me lähdimme pihalle, siellä oli pimeätä; Miha tarttui johonkin kiinni
-ja päästi kamalia kirouksia. Sitte hän kysyi:
-
--- Osaatko taikinaa vastata?
-
--- Olen nähnyt, -- sanoin minä, -- miten naiset vastaavat.
-
-Hän myrisi:
-
--- Akat! Annappas teille akkoja, yhä vaan akkoja! Niiden takia on
-maailma kirottu, täytyy se muistaa!
-
--- Mutta olihan Jumalan äitikin nainen.
-
--- No?
-
--- Ja paljon on pyhiä marttyyreja naisia.
-
--- Lörpöttele vaan. Pirun luo helvettiin sinä joudut!
-
-Kuitenkin minä luulen, että hän oli totinen ihminen.
-
-Me tulimme leipomoon ja hän sytytti tulen. Siellä seisoi kaksi isoa
-säkeillä peitettyä kaukaloa ja pitkä hinkalo, siellä oli jauhomatto
-ruisjauhoja täynnä ja nisujauhoja säkissä, kaikki oli likaista,
-hämähäkin verkkojen ja harmaan tomun peittämää. Miha repi yhden
-kaukalon päältä säkit pois, heitti ne lattialle ja komensi!
-
--- Opi! Kas tässä on nuija! Näetkös huokosia? Siis se on valmista, on
-noussut!
-
-Hän otti jauhosäkin, nosti sen kaukalon reunalle ikäänkuin
-kolmevuotisen lapsen, leikkasi sen veitsellä irti ja huusi kuin
-tulipalossa.
-
--- Kaada vettä neljä ämpäriä! Vastaa taikinaa!
-
-Ja hän oli jo ihan valkonen, ikäänkuin puu härmässä. Minä heitin pois
-takkini ja käärin hihani ylös.
-
-Hän sanoi:
-
--- Mihin sinä nyt, se ei kelpaa, riisu housut... Jaloilla! --
-Näettekös, minä en ole kauvaan aikaan ollut saunassa...
-
--- Kuka sinulta sitä kysyi?
-
--- Mitenkäs sitten likaisilla jaloilla? Mutta nyt hän huusi:
-
--- Oletkos sinä minun päällysmieheni, tahi minä sinun?
-
-Hänen suunsa oli iso, hampaansa olivat isot, kädet pitkät ja hän
-heilutti niitä sangen epäystävällisesti.
-
--- No, mietin minä, koira sinut vieköön!
-
-Minä pyyhkin jalkani märällä räsyllä, kiipesin kaukaloon, vaan
-päällysmieheni hyörii leipomoa pitkin ja mutisee:
-
--- Minä sinut taivutan, mamman poika!... Minä sinulle opetan
-nöyryyttä!
-
-Vastasin minä yhden kaukalon, jopa oli toinen valmis; vastasin toisen
--- ja jopa valmistui nisujauhotaikinakin vastattavaksi; sitä piti jo
-käsillä vastata.
-
-Olin minä vahva poika, vaan en ollut juuri tottunut työtä tekemään:
-jauhot tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini, tulin
-kuuroksi, en nähnyt enää mitään, hiki virtasi otsaani myöten, vuosi
-taikinaan.
-
--- Tiedättekös, eiköhän teillä löytyisi jotain räsyä hikeä
-pyyhkiäkseni?
-
-Miha suuttui:
-
--- Samettihantuukeja me tässä hankimme sinua varten. Kaksisataa
-kolmekymmentä kaksi vuotta on luostari ollut olemassa ja on yhä
-odottanut sinun sääntöjäsi!
-
-Minua nauratti.
-
--- Enhän minä, näettekös, itseäni varten tahdo! Ihmisethän sitä
-leipää tulevat syömään!
-
-Hän tuli luokseni, nosti karvansa pystyyn ikäänkuin siili, vapisi
-miesraukka ja hirnui:
-
--- Pyyhki itseäsi säkillä, jos olet herkkusuu! Vaan sinun
-julkeudestasi minä ilmotan apotille!
-
-Tämä ihminen kummastutti minua niin, etten ollenkaan voinut hänelle
-suuttua. Hän teki työtä äärettömästi, viisi puutaa raskaat säkit
-olivat hänen käsissänsä kopeekoita, hän oli ihan jauhoissa, murisi,
-haukkui, rähisi:
-
--- Nopeammin tee!
-
-Minä koetin niin seurata häntä että pääni aivan pyörtyi.
-
-Vaikeita olivat minulle ensimäiset palvelukseni päivät. Leipomo oli
-ruokasalin alla kellarissa, siinä oli matala holvikatto ja yksi ainoa
-kovasti suljettu ikkuna, ilmaa oli vähän, jauhon tomu aikaansai aina
-paksun sumun, Miha siellä juoksenteli kuin karhu ketjussa, sekavasti
-säteili tuli uunissa, se oli painajainen, eikä työ! Ja koko sen
-ajan olimme kahden, ainoastaan harvoin jotakuta rangaistiin sillä
-että lähetettiin meitä auttamaan. Ei ollut aikaa käydä kirkossa
-jumalanpalveluksessa. Miha opetti minua joka päivä ja tuntui siltä
-kuin hän sitoisi minut vahvalla nuoralla johonkin kiinni; hän paloi
-kokonaan vihasta maailmaa vastaan, ja minä hengitin hänen puheitaan
-ja olin jo sisältäpäin ihan noessa.
-
--- Sinä olet nyt erossa ihmisistä, -- sanoi hän, -- he tekevät syntiä
-siinä maailmassa ja sinä olet pois siitä. Ja kun sinun ruumiisi on
-pois sieltä, niin sinun täytyy poistua siitä myös ajatuksissasi,
-täytyy unohtaa se. Kun alat ajatella ihmisiä, niin et voi välttää
-naistenkin muistelemista ja hän se on, joka maailman on heittänyt
-synnin pimeyteen ja on sen ikuisesti sitonut!
-
-Tapahtui joskus, että tuskin ennätin aukaista suuni kun hän jo huusi:
-
--- Ole vaiti! Kuuntele kunnioituksella vanhempaa, kokenutta ja ota
-huomioon hänen sanansa! Minä tiedän että sinä mutiset Jumalanäidistä!
-Vaan sentakia Kristus kuolikin ristinpuulla, että nainen hänet oli
-synnyttänyt, eikä hän siis ollut tullut taivaasta pyhänä ja puhtaana,
-vaan elämänsäkin aikana oli ystävällinen niille konnille, akoille.
-Hänen olisi pitänyt heittää kaivoon tuo Samarian nainen, eikä puhua
-hänen kanssaan ja sitä langennutta naista olisi pitänyt heittää
-kivillä otsaan, ja -- katsos, maailma olisikin pelastunut!
-
--- Mutta eihän se olisi ollut kristillistä!
-
--- Ja vielä kerran minä sanon: suus kiinni! Mitä sinä tiedät
-kristillisestä tai eikristillisestä. Kirkko on kokonaan maallisen
-henkisen säädyn käsissä, kerettiläisten, keikarien häväistävänä; he
-itse siinä kävelevät silkkipuvuissa, ikäänkuin naisten alushameissa!
-Kerettiläisiä ne ovat kaikki, heittiöitä, heidän pitäisi tanssata
-eikä kirkon sääntöjä kirjottua! Voiko nainut mies puhtaasti miettiä
-Herran asioita? Hän ei voi, koska hän jatkaa hirveätä huorintekoa,
-jonka vuoksi Jumala on karkottanut ihmiset paratiisin puutarhoista!
-Tuon synnin kautta olemme kaikki halpamaisesti heitetyt ikuiseen
-hätään, olemme tuomitut hampaita kiristämään, pirua pelkäämään,
-olemme pimitetyt, emmekä ikinä näe Jumalan kasvoja, emme ikinä! Pyhä
-sääty, joka itse kutoo synnin verkkoa, siittäen vaimolle lapsia, se
-ainoastaan vahvistaa maailman häviötä, ja puolustaakseen rikostansa
-Jumalan lain suhteen on se väärentänyt kaikki lait!
-
-Yhä enemmän likistää tämä ihminen minua seinien kivien väliin, laskee
-rakennuksen holveja pääni päälle, minun on ahdas ja vaikea olla hänen
-sanojensa takia.
-
--- Miten sitten, näettekös, Jumala on sanonut: hedelmöitykää,
-lisääntykää?
-
-Opettajani tuli vallan siniseksi, polki jalkaansa ja huusi:
-
--- On sanonut, on sanonut!... Mutta tiedätkös sinä, miten hän on
-sanonut, sinä narri? Hän on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää ja
-täyttäkää maa, annan teidät pirun valtaan ja olkaat kirotut nyt ja
-aina ja ikuisesti -- kas, niin hän on sanonut! Vaan haureilijat
-ovat muuttaneet Jumalan kirouksen Hänen käskykseen! Ymmärrätkö
-inhottavaisuutta ja valhetta?
-
-Hän luhistuu päälleni ikäänkuin mäki ja tukehuttaa; kaikki mustenee
-minun ympärilläni. Minä en voi uskoa, vaan en myöskään jaksa kumota
-hänen hulluuksiaan, minä jouduin ihan hämilleni hänen intohimoisen
-kiihkonsa painon alla. Minä esitän hänelle raamatunlauseen, vaan hän
-tuo minulle niitä kolme ja riistää rohkeuden ajatukseltani. Raamattu
-on kirjava kukkaisniitty; jos tahdot punasia kukkia -- niitä on,
-jos tahdot valkosia -- niin kasvaa siellä niitäkin. Minä vaikenen
-hänen edessänsä puolikuolleena, vaan hän iloitsee, hänen silmänsä
-polttavat kuin suden silmät. Ja koko ajan me pyörimme työssä; minä
-vastaan taikinaa, hän tekee leipiä ja asettaa niitä uuniin; kun ne
-ovat kypsiä, ottaa hän ne ulos ja minä asetan ne hyllyille, polttaen
-käteni. Minä olen ihan taikinan ja jauhojen peittämänä, sokea ja
-kuuro ja käsitän huonosti väsymyksen takia.
-
-Meidän luonamme kävi muita munkkeja, he puhuivat jostain
-viittauksilla ja irvistelivät; Miha haukkui vihasena kaikkia, ajoi
-ne ulos leipomosta, vaan minä olin kuin keitetty: olin tullut
-synkkämieliseksi ja minun oli vaikea olla Mihailin kanssa, en pitänyt
-hänestä, pelkäsin häntä.
-
-Joskus hän kysyi minulta:
-
--- Näetkös alastomia naisia unissasi?
-
--- En, en koskaan.
-
--- Valehteleppas vielä! Miksi valehtelet?
-
-Hän suuttuu, kiristää hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:
-
--- Valehtelija, haureilija!
-
-Minä vaan ihmettelen häntä. Mistäs siinä ottaisi alastomia
-naisia? Ihminen kun tekee työtä kello kolmesta aamulla kello
-kymmeneen illalla ja kun panee maata, niin luut laulavat ikäänkuin
-kerjäläisillä talvella, ja hän vain naisista lörpöttelee!
-
-Kerran minä lähdin kellariin hakemaan hiivaa, se oli samassa
-kerroksessa, vastapäätä leipomoa, -- näen, ovi ei ole lukossa ja
-lyhty palaa. Avasin oven, ja näen että Miha ryömii vatsallaan lattiaa
-myöten ja kiljuu:
-
--- Herra Jumala, vie pois naisen halu, rukoilen sinua! Vie pois
-naisen halu! Vapauta.
-
-Minä lähdin, tietysti, paikalla pois, enkä käsittänyt mitä se oli.
-
-Hän puhui inholla naisista ja aina ilkeästi, haukkui kaikkea
-naisellista raa'asti, talonpoikaismaisesti, sylki puhuessaan
-niistä, kouristi sormensa ja veti niillä ilmassa, ikään kuin hän
-olisi ajatuksissa repinyt ja nipistänyt naisen ruumista. Minun oli
-sietämätöntä kuulla sitä, tukehduin. Muistelin vaimoani ja meidän
-onnellisia kyyneleitämme avioliittomme ensimmäisenä yönä, puoleksi
-häveliästä ja hiljaista ihmettelyä toistemme edessä ja suurta
-iloamme...
-
--- Eikö se ole Sinun suuri lahjasi ihmisille, Herra Jumalamme?
-
-Muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, sen yksinkertaisuutta ja minä
-loukkaannuin kyyneliin saakka naisen puolesta! Ajattelin itsekseni:
-
--- Kun apotti kutsuu minua puheilleen, sanon hänelle kaikki!
-
-Vaan hän ei kutsunut. Päivät menivät toisensa perästä, ikäänkuin
-sokeat kapeata metsätietä törmäten toinen toisensa päälle, vaan
-apotti ei vieläkään kutsunut minua. Sieluni oli pimeä.
-
-Silloin minun päähäni ilmestyivät ensimäiset harmaat hiukset.
-
-Minä tahdoin puhua tuon kauniin munkin kanssa, vaan näin hänet
-harvoin ja ohimennen -- jossain kaukana lensivät ohi hänen ylpeät
-kasvonsa ja minun ikäväni kulki hänen perässään näkymättömänä varjona.
-
-Kerran minä kysyin Mihaililta jotain tuosta munkista.
-
--- Jahah! -- huusi Miha. -- Tuo? Niin, hän on eläin, joka muka
-elää jumalista elämää, niin! Korttipelin takia hänet erotettiin
-sotapalveluksesta, naisskandaalien takia hengellisestä akatemiasta!
-Mitäs, hän on oppinut! Upseeri lähti akatemiaan. Tshudovin
-luostarissa hän pelasi kaikki munkit korteilla puti puhtaiksi,
-maksoi seitsemän ja puolituhatta ruplaa sisään, sitte hän tuli
-tänne, lahjotti maakappaleen ja osti sillä itselleen suuren kunnian,
-niin! Täällä hän myös pelaa korttia -- apotti, muonavarain- ja
-rahastonhoitajat ja hän niiden kanssa. Sitte käy täällä tyttö hänen
-luonaan... Voi roistoja! Hänellä on erityinen kammio, no, siellä hän
-elääkin miten vaan tahtoo! Voi kamalata ruokottomuutta!
-
-Minä en uskonut sitä, en voinut.
-
-Tapahtui sitte, että minä kerran pyysin muonavarainhoitajaa, isä
-Isidoria päästämään minut apotin puheille.
-
--- Mistä asiasta sitte puhuttaisi?
-
--- Uskonnosta, näettekös.
-
--- Mitä sitten uskonnosta?
-
--- Minulla on eri kysymyksiä.
-
-Hän katseli halveksivasti minuun; hän oli päätänsä pitempi minua,
-laiha, isoluinen, silmänsä olivat viisaat, nenänsä oli kiero ja
-terävä, partansa pitkä.
-
--- Sano suoraan -- lihako viettelee? Olipa niillä aina se liha niin
-tärkeä.
-
-Ei minulla juuri ollut halua, vaan kuitenkin kerroin hänelle lyhyesti
-epäilyksiäni. Hän synkistyi, hymyili.
-
--- Sitä vastaan, poikani, on rukous päälääke, rukouksella teet
-terveeksi sielusi taudin! Kuitenkin, ottaen huomioon sinun
-ahkeruutesi ja sinun omituisen pyyntösi minä ilmoitan sinut apotille.
-Odota!
-
-Sana "omituinen" kummastutti minua, minä tunsin siinä tyhjyyttä, joka
-oli viholliseni.
-
-Ja niin kutsuttiin minut isä apotin luokse. Hän katsoi terävästi
-minuun, kun minä kumarsin hänelle ja sanoi minulle valtavalla äänellä:
-
--- Isä Isidor kertoi minulle, että sinä tahtoisit koettaa voimiasi
-minun kanssani uskonnon asioissa...
-
--- Näettekös, en minä tahdo väitellä...
-
--- Älä keskeytä vanhimman puhetta! Jokainen kahden henkilön
-keskustelu samasta asiasta on jo väittely ja jokainen kysymys on
-ajatuksen viettely, tietysti, jos se vaan ei koske jokapäiväistä
-veljeselämää, juoksevia asioita! Tässä meillä on työtätekevä
-veljeskunta, me teemme työtä lihan ylöspitoa varten, jotta siinä
-väliaikaisesti asuva sielu voisi kääntyä Herran puoleen, rukoillen
-ja kumartuen Hänen eteensä, tämän maailman syntien takia. Täällä ei
-ole viisastelukouluja, vaan on työtä; emmekä tarvitse viisautta,
-vaan sielun yksinkertaisuutta. Sinun väittelysi veli Mihailin kanssa
-minä tunnen, enkä voi sitä hyväksyä. Malta ajatuksesi julkeutta
-pelastuaksesi kiusauksesta, koska irtipäästetty ajatus, jota ei
-uskonto sido, on pirun terävin ase. Järki tulee lihasta ja liha
-pirusta, vaan sielun voima on osa Jumalan hengestä; ilmestys tulee
-vanhurskaalle syvään rukoukseen vaipumisen kautta. Veli Mihail, sinun
-päällysmiehesi, on ankara munkki, vaan hän on todellinen taistelija
-ja veli, josta kaikki täällä pitävät hänen töittensä takia. Minä
-asetan sinulle rangaistuksen -- päivätyösi loputtua täytyy sinun
-vasemmassa syrjäalttarissa ristiinnaulitun kuvan edessä lukea
-ylistysvirttä Kristukselle kolme kertaa yössä kymmenenä yönä. Sitte
-minä määrään sinut puhumaan pyhän munkki Mardariuksen kanssa, aika ja
-tunti ilmotetaan sinulle sitten. Sinähän olit kai jossain maatilalla
-pehtoorina? Mene rauhassa, minä tulen muistamaan sinua! Sukulaisia
-kai sinulla ei ole maailmassa? Mene, minä rukoilen sinun puolestasi!
-Toivo kaikkein parhainta!
-
-Minä tulin takaisin leipomooni ja aloin punnita sitä puhetta
-ajatuksissani -- ja se painoi niin vähän!
-
-Kenties järki erehtyykin hakemuksissaan, vaan tuskin on ihmisarvoista
-ja jumalista elää pässinä. Ja rukouksellisen miettimisen käsitin
-minä sinä aikana syventymiseksi sieluni syvyyksiin, jossa on kaikki
-juuret, joista ajatus pyrkii ylös, ikäänkuin hedelmäpuu. Minä en
-löytänyt omassa sielussani mitään vihamielistä tahi itselleni
-käsittämätöntä, vaan tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielistä
-maailmassa, se tahtoo sanoa, ulkopuolella itseäni. Vaan se, että
-veljeskunta piti Mihailista, oli suorastaan valhe; vaikka minä
-seisoinkin sivussa kaikista enkä sekaantunut puheisiin, niin
-kuitenkin katselin kaikkia ja huomasin, että niin varsinaiset munkit
-kuin luostariveljetkin halveksivat Mihailia, pelkäsivät ja inhosivat
-häntä.
-
-Minä huomasin myös, että luostarilla oli aika suuri liike: se kävi
-metsäkauppaa, vuokrasi maita talonpojille ja kalastamisoikeutta
-järvellä, sillä oli mylly, iso yrtti- ja hedelmätarha; se möi omenia,
-marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljiä oli
-enemmän kuin viisikymmentä ja kaikki olivat vahvoja, työskenteleviä
-miehiä, vanhuksia oli vähän, niitä tuskin riitti paraadin ja
-pyhiinvaeltajien varalta. Munkit joivat viinaa ja harrastivat
-innokkaasti naisia; nuoremmat juoksentelivat öisin kylässä, vaan
-vanhempien luona kävivät naiset kammioissa, muka lattiaa pesemässä;
-tietysti käytettiin myös naisia, jotka kävivät rukousmatkoilla.
-Vaan tämä kaikki ei ollut minun asiani, enkä minä heitä voinut
-tuomita, en nähnyt siinä minkäänlaista syntiä, vaan valhe minua
-iletti. Luostariveljiä oli paljon, vaan palvelukset olivat niin
-raskaita, että harvat pysyivät paikallaan, muut karkasivat. Minun
-aikanani, niiden kahden vuoden kuluessa kun luostarissa olin, karkasi
-siitä yksitoista ihmistä; elivät pari kuukautta -- ja auta, Herra,
-jalkojani! Oli raskasta!
-
-Tietysti oli myös houkutuksia pyhiinvaeltajia varten: pyhän munkin
-Josafat-vainajan kahleet, jotka auttoivat polvisärystä; hänen
-patalakkinsa, joka paransi päänsärkyä, jos se asetettiin pään päälle;
-metsässä oli lähde, jossa oli hyvin kylmää vettä, joka pesuvetenä
-vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Neitsyt Maarian taivaaseen
-astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisille; pyhä munkki Mardarius
-ennusti tulevaisuutta ja lohdutti ihmisten surua. Kaikki oli niinkuin
-pitikin olla ja keväällä, toukokuussa, kävi meillä kovasti ihmisiä.
-
-Tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, olisin
-mielelläni lähtenyt toiseen luostariin, jossa olisi ollut köyhempää,
-yksinkertaisempaa, eikä olisi ollut niin paljon työtä; jossa munkit
-olisivat lähempänä asiaansa ja tämän maailman synnin tuntemusta, vaan
-erinäiset tapahtumat saivat minut vallan luopumaan aikomuksestani.
-
-Minä tutustuin erääseen toiseen veljeen, Grishaan, -- hän oli
-luostarin konttorissa työssä. Jo kauvan aikaa sitten olin huomannut
-hänet: veljien keskellä kävi aina kiireesti ja meluttomasti eräs
-nuorukainen tummat lasisilmät päässä, hänen köyristyneet kasvonsa
-eivät herättäneet juuri huomiota; hän käveli pää alas painettuna,
-ikäänkuin hän ei tahtoisi nähdä mitään paitsi omaa tietään.
-
-Seuraavana päivänä tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin
-kanssa, ilmestyi tämä Grisha leipomoon. -- Mihail oli silloin juuri
-rahastonhoitajan puheilla. Hän tuli hiljaa, tervehti minua ja kysyi:
-
--- Veli, olitteko apotin luona?
-
--- Olin.
-
--- Juttelitteko?
-
--- En.
-
--- Ajoiko hän ulos?
-
--- Kuinka niin?
-
-Hän korjasi silmälasiaan, tuli hämilleen ja sanoi:
-
--- Anteeksi, Herran nimessä!
-
--- Onko hän teidät ulos ajanut?
-
-Hän nyökäytti päällään.
-
-Hän istui hinkalolle, ihan kokoon luhistuen, yski kuivasti, kolisteli
-kengänkorollaan seinää, ja minä kerroin hänelle, mitä apotti sanoi
-minulle. Ja yhtäkkiä hän hypähti jaloilleen, vetäysi suoraksi, kuin
-vieteri ja puhui heleästi, lämpimästi:
-
--- Miksi sitten kutsutaan tätä paikkaa sielun pelastamispaikaksi,
-kun täällä kaikki on rakennettu rahalle, elämme rahaa varten, kuten
-muussakin maailmassa? Minä juoksin tänne kauppaa pakoon, kaupan
-syntiä pakoon, vaan se on täällä taas minua vastassa; mihin minä
-juoksen nyt?
-
-Hän ihan vapisi ja kertoi kiiruusti kaikki itsestään; hän oli
-kauppiaan, leipurin poika, oli lopettanut kauppakoulun ja oli jo
-isossa kaupassa toimessa.
-
--- Jonkinlaisilla vähäpätöisimmillä asioilla minä kyllä olisin
-voinut käydä kauppaa, vaan ei leivällä -- se oli vaikeata,
-häpeällistä! Leipää tarvitsevat kaikki, ei saa koota sitä yhteen
-käteen ja ottaa välihyötyä ihmisen puutteesta! Isä olisi kenties
-saanut minut murretuksi, vaan hänet itsensä oli ahneus murtanut
-rikki. Minulla oli sisar, kimnaasin oppilas, iloinen, reipas, sillä
-oli ylioppilastuttuja, hän luki kirjoja, ja yhtäkkiä ilmoitti isä
-hänelle: "Jätä opintosi, Lisaveta, olen sinulle löytänyt sulhasen."
-Hän itki, raivosi ja huusi: "Minä en tahdo!" vaan isä otti sen
-palmikosta kiinni ja pakotti pikkusiskon tottelemaan itseänsä.
-Sulhanen oli hyvin rikas teekauppiaan poika; kierosilmä, iso mies,
-raaka ja yhä vaan ylvästeli rikkaudellansa. Liisa inhosi häntä kuten
-hiiri koiraa, mies iletti häntä! Vaan isä sanoi: "tyhmä tyttö,
-hänellä on kauppa useimmissa Wolgan kaupungeissa!" No, hän vihittiin,
-vaan hääpäivällisen aikana hän lähti huoneeseensa ja ampui itseänsä
-revolverilla rintaan. Minä löysin hänet vielä elävänä, hän sanoi
-minulle: "Hyvästi Grisha, tahtoisin kovasti vielä elää, vaan en voi
--- pelottaa, en voi, en voi!"
-
-Minä muistan miten Grisha puhui hirveän nopeasti, ikäänkuin juosten
-pois menneisyydestä, ja minä kuuntelin, katselin uuniin. Sen suu oli
-edessäni ikäänkuin jonkinlaiset vanhat sokeat kasvot, musta kita oli
-täynnä iloitsevan tulen vihasia kieliä, se märehti, puut vihelsivät,
-sihisivät. Näin tulessa Grishan sisaren ja mietin vihasena: miksi
-ihmiset tekevät väkivaltaa toisilleen ja turmelevat toisiaan?
-
-Ja ikäänkuin syksyn kuivat lehdet putoilivat Grishan nopeat sanat:
-
---... Isä tuli mielipuoleksi, polki jalkaansa maata vasten, huusi:
-"häpeään hän on saattanut vanhempansa, sielunsa hän on saattanut
-häviölle!" Ja ainoastaan hautauksen jälkeen, kun hän näki, että
-koko Kasan oli tullut saattamaan Liisaa ja että koko ruumisarkku
-peitettiin seppeleillä, silloin hän sai järkensä takaisin. -- "Jos
-koko kansa on noussut hänen puolestansa", sanoi hän, "niin olin kai
-minä konna tyttäreni suhteen!"
-
-Grisha itki, pyyhki silmälasiaan, ja hänen kätensä vapisivat.
-
--- Minulla oli jo ennen sitä onnettomuutta aikomus lähteä luostariin,
-ja sitte minä sanoin isälle: päästäkää minut pois! -- Hän sekä
-haukkui että löi minua, vaan minä sanoin varmasti: minä en tahdo olla
-kauppiaana, päästäkää minut! Hän oli jo peljästyksissään Liisan takia
-ja antoi minulle vapauden ja, näettekös, neljän vuoden sisällä asun
-jo kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käy kauppa, eikä missään
-ole tilaa sielulleni! He kauppaavat maata, Jumalan sanaa, mettä ja
-ihmeitä... En voi katsella sitä!
-
-Hänen kertomuksensa herätti sieluni, vähäpä minä olin ajatellut,
-työni oli väsyttänyt minua, kapinalliset ajatukseni olivat
-nukahtaneet -- ja yhtäkkiä kaikki syttyi uudestaan.
-
-Kysyinpä Grishalta:
-
--- Missähän on Jumalamme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta,
-paitsi mielivaltaista ja mielipuolta ihmisen tyhmyyttä, pientä
-petosta, joka synnyttää suuria onnettomuuksia, -- missä on Jumala?
-
-Vaan sitte tuli Mihail ja karkoitti meidät toistemme luota.
-
-Siitä päivästä alkaen alkoi Grisha usein juosta luokseni, minä
-kerroin hänelle ajatukseni, vaan hän kauhistui ja neuvoi minulle
-nöyrtymistä. Minä sanoin hänelle:
-
--- Mitä varten ihmisillä pitää olla niin paljon suruja?
-
--- Heidän syntiensä takia, -- vastasi hän. -- Ja kaikki hänen
-mielestään tuli Jumalan kädestä, niin nälkä kuin tulipalo, onnettomat
-kuolemantapaukset, hävittävät vedenpaisumukset -- kaikki!
-
--- Näettekös onkos Jumala sitten onnettomuuksien kylväjä maan päällä?
-
--- Muista Jobia, sinä hullu! -- kuiskaa hän minulle.
-
--- Job, -- sanoin minä, -- ei liikuta minua ollenkaan! Minä hänen
-sijassaan olisin sanonut Jumalalle: älä pelota, vaan vastaa selvästi
--- missä on tie sinun luoksesi? Koska minä olen sinun poikasi ja olen
-luotu sinun kaltaiseksesi, -- älä alenna itse itseäsi, työntäen pois
-lastasi!
-
-Ja tapahtui että Grisha itki näitten tyhmien hävyttömyyksieni tähden
-ja syleili minua.
-
--- Rakas veljeni, -- kuiskasi hän. -- pelkään kauheasti sinun
-takiasi! Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat pirusta kotoisin.
-
--- Minä en usko pirua -- jos Jumala on kaikkivoipa...
-
-Hän kiihtyi yhä enemmän; hän oli puhdas ja hellä ihminen, minä
-rakastin häntä.
-
-Minä kärsin silloin rangaistustani. Niin pian kuin lopetin työni,
-lähdin kirkkoon. Veli Nikodim avasi minulle ovet ja sulki minut
-sinne lukon taka, häiriten kirkon hiljaisuutta raudan kalinalla.
-Minä odotin oven luona, kunnes se melu hävisi kivilattialla, sitten
-lähdin hiljaa ristiinnaulatun kuvan eteen ja istuin laattialla sen
-edessä -- ei mulla ollut voimaa seisoa, luut ja ruumiini olivat
-kipeät työstä, eikä minua haluttanut lukea ylistysvirttä. Istuin,
-kädet polvien ympärillä, katselin ympärilleni unisilla silmilläni,
-ajattelin Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä, yöt olivat lämpösiä,
-vaan täällä oli viileän hämärä, siellä täällä pyhimyksien kuvien
-edessä vilkkuivat lamput, siniset tulet kohosivat ylöspäin, ikäänkuin
-ne tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle, aina
-taivaaseen asti, kesäisten tähtien luo. Kuului hiljainen tulien
-rätiseminen, se soi ikäänkuin monenlaisia äänillä, siinä uinailussani
-minusta näytti, että kirkossa asui joku näkymätön, joka salaa
-jutteli aralla tulivilkkunalla. Lämpösessä hiljaisuudessa ja sumussa
-vapisivat pyhimyksien miettiväiset kasvot, ikäänkuin niidenkin edessä
-olisi seisonut jotain ratkaisematonta. Tontun tapaiset varjot, hiljaa
-koskettaen kasvojani, tuoksuvat makeata öljyn ja kypressin tuoksua.
-Kulta ja vaski olivat tulleet pehmeämmiksi ja vaatimattomammiksi,
-hopea loistaa lämpimästi ja ystävällisesti ja yhä sulaa, hajoaa,
-sulautuu laajaan, suureen unelmaan. Ikäänkuin iso tuoksuava
-omena vapisee ja ui kirkko minulle käsittämättömän rukouksen
-hiljaisessa huminassa. Minä pyörin varjojen piiritanssissa ja hellä
-uni nostattaa minut ylös lattialta. Vaan ennen kuin soitetaan
-aamujumalanpalvelukseen, astuu luokseni vaitelias veli Nikodim,
-herättää minut, koskettuaan hiljaa päähäni ja lausuu:
-
--- Mene Jumalan nimessä!
-
--- Anna anteeksi, olen taas nukkunut!
-
-Nousen ja horjun jaloillani, vaan Nikodim, tukien minua lausuu aivan
-hiljaa:
-
--- Jumala sinua armahtakoon, hyväntekijäni!
-
-Nikodim oli vanhus, joka ei juuri herättänyt huomiota, hänen tapansa
-oli peittää kasvonsa, ja joka ihmistä hän kutsui "hyväntekijäkseen".
-
-Kerran minä kysyin häneltä:
-
--- Kuule Nikodimushka, lupausko sinut vaikenemaan sitoo?
-
--- Ei, -- sanoi hän, -- muuten vaan. Ja huokasi.
-
--- Jos tietäisin mitä sanoa, niin puhuisinkin!
-
--- Miksi sinä tulit pois maailmasta?
-
--- Tulin vaan.
-
-Jos kysyt häneltä enemmän, niin hän ei vastaa, joskus hän katselee
-sinua kasvoihin sellaisen näköisenä, kuin olisi hän johonkin syypää
-ja sanoo hiljaa:
-
--- En tiedä, hyväntekijäni! Joskus ajattelet:
-
--- Kenties tämäkin ihminen haki kerran vastauksia... Ja tekee mieli
-karata luostarista.
-
-Vaan sitte tuli sinne vielä eräs herrasvekkuli, -- yhtäkkiä,
-ikäänkuin pallo olisi lentänyt aidan ylitse, -- vahva, reipas,
-pikkuinen hyppijä. Silmät olivat pyöreät, ikäänkuin pöllöllä,
-nenä oli kookas, suortuvat vaaleat, parta kuohkea, hampaansa
-loistivat lakkaamattomassa hymyilyssä. Hän huvitti kaikkia munkkeja
-leikinlaskullaan, kertoi naisista rumia juttuja, hankki naisia öisin
-luostariin, sai jostain viinaa vallan rajattomasti ja oli kaikessa
-ihmeellisen näppärä. Minä katselin häntä ja kysyin:
-
--- Mitä sinä luostarista haet?
-
--- Minäkö? Syötävää!
-
--- Leipää hankitaan työllä!
-
--- Sen on Jumala säätänyt talonpoikien tehtäväksi, -- sanoi hän,
--- vaan minä olen porvari ja sitä paitsi olen palvellut vielä
-kaksi vuotta rahatoimikamarissa, niin lasken itseni jonkun verran
-virkamieheksikin.
-
-Minä aloin tutkistella tuotakin lystiniekkaa -- nyt minun täytyi
-tietää kaikki vieterit, jotka panevat eri ihmisiä liikkeelle. Kun
-minä totuin työhöni, niin Mihail alkoi laiskotella, yhä karkasi
-johonkin, ja vaikka minun olikin vaikeata työskennellä yksin,
-niin oli se kuitenkin hauskempaa. Toiset kävivät vallan vapaasti
-leipomossa ja aina silloin juttelimme.
-
-Useimmiten olimme me kolme: Grisha, minä ja iloinen Serafim, yhdessä.
-Grisha kiihtyy, heiluttaa käsiään minuun päin, Serafim viheltää,
-ravistaen suortuviaan ja hymyilee.
-
-Kerran minä kysyin häneltä:
-
--- Serafim sinä kulkuri uskotko sinä Jumalaa?
-
--- Myöhemmin sanon, -- lausui hän, -- odota kolmekymmentä vuotta.
-Kun tulen noin kuusikymmentä vuotta vanhaksi, niin tulen varmaan
-tietämään uskonko tahi en, vaan nyt minä en ymmärrä sitä; eikä ole
-halua valehdellakkaan!
-
-Ja hän alkoi kertoa merestä. Hän kertoi siitä ikäänkuin suuresta
-ihmeestä, kummallisilla sanoilla, hiljaa ja ääneen, pelolla ja
-rakkaudella, hän ihan paloi ilosta ja tuli vallan tähden näköiseksi.
-Me kuuntelimme häntä, vaikenimme ja ne olivat ihan liikuttavia nuo
-hänen kertomuksensa tuosta suuresta elävästä kauneudesta.
-
--- Meri, -- sanoi hän tulisesti, on maan sininen silmä, joka katselee
-taivaan korkeuksiin. Se näkee kaiken mikä on maan yläpuolia, ja
-vedessä, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, näkyy tähtien leikit --
-valojen salainen juoksu. Ja jos kauvan katselet meren aaltoilemista,
-niin taivaskin tuntuu kaukaiselta mereltä ja tähdet ovat kultaisia
-saaria siinä.
-
-Grisha kuunteli häntä kalpeana ja hymyillen hiljaista kuutamon hymyä
-kuiskaa hän surullisesti:
-
--- Ja kaikkien niiden salaisuuksien ja kauneuksien silmien edessä me
-ainoastaan teemme kauppaa! Eikä mitään muuta... Oi Herra Jumala!
-
-Tahi Serafim puhuu meille Kaukaasiasta, kuvaa meille synkän ja
-kauniin maan, paikan, joka näyttää ihanalta sadulta, jossa helvetti
-ja paratiisi syleilevät toisiaan, ovat sopineet ja loistavat
-kauneudessaan veljellisen samanlaisina, ylpeinä suuruudestaan.
-
--- Nähdä Kaukaasia, -- juttelee Serafim, -- se merkitsee nähdä maan
-todelliset kasvot, jossa ilman ristiriitaa sulautuu yhteen hymyilyyn
-lumipuhdas lapsen sielu, ja pirullisen ylpeä naurahdus. Kaukaasia on
-ihmisen voimien koe, heikko sielu sortuu siellä ja vapisee peloissaan
-maan voimien edessä, vaan voimakas saa lisää vahvuutta, kohoaa
-korkeaksi ja teräväksi ikäänkuin vuoreksi, joka kohottaa jalokivisen
-huippunsa taivaan erämaitten syvyyksiin, ja tämä huippu on salamain
-valtaistuin.
-
-Grisha huokaa ja kysyy:
-
--- Kuka osottaa sielulle tietä? Täytyykö lähteä maailmaan, tahi pois
-siitä? Mitä täytyy hyväksyä, mitä kieltää?
-
-Serafim hymyilee hajamielisenä ja valoisana.
-
--- Ei auringon voima juuri lisäänny eikä vähene siitä, että sinä,
-Grisha katselet taivaaseen; älä välitä siitä, rakkaani!
-
-Minusta tuntuu kuin käsittäisin Serafimia, enkä kuitenkaan käsitä.
-Kysyn häneltä kiukkusesti:
-
--- Vaan mitä ovat ihmiset sinun käsityksesi mukaan? Mitä varten he
-ovat olemassa?
-
--- Hän kohottaa olkapäitään, hymyilee.
-
--- Mitä ovat ihmiset? Ihmiset ovat kuten kasvit, kaikki erilaisia.
-Sokean mielestä on aurinkokin musta. Jos joku itse itsestään ei
-pidä, ei hänestä pidä Jumalakaan. Muuten ovat ihmiset niin nuoria --
-kolmevuotista Ivania ei vielä kutsuta isän nimen mukaan!
-
-Sanasutkauksia oli hänellä, kuten Savelkalla, suu täynnä, ja hän
-heitteli niitä ikäänkuin omenapuu kukkiansa. Niin pian kun hänelle
-asetat jonkun totisen kysymyksen, niin hän heittelee sinne paikalla
-sukkeluuksiaan, ikäänkuin kukkia lapsen ruumisarkulle. Minua
-kiukuttaa tämä hänen karttavaisuutensa, olen suutuksissani, vaan hän,
-piru, nauraa hohottaa.
-
-Joskus sanon hänelle kiukkusena:
-
--- Turhanpäiten sinä vetelehdit, laiskuri! Ilmaiseksi syöt vierasta
-leipää!
-
--- Se joka meillä syö omaa leipäänsä, näkee nälkää, -- sanoi hän. --
-Kas, talonpojat laittavat koko elinikänsä leipää, eivätkä kuitenkaan
-rohkene syödä sitä. Vaan se on totta etten minä pidä työstä. Sillä
-näenhän minä että työstä ihminen vaan väsyy, eikä kumminkaan tule
-rikkaaksi, vaan se joka paljon makaa, on, kiitos Jumalalle, -- vallan
-kylläinen. Sinä, Matvei, olet myöskin pitänyt varasta veljenäsi, olet
-itsekin ottanut vierasta varaa!
-
-Riitelet siinä hänen kanssaan ja naurat lopuksi. Hän oli niin
-yksinkertainen ja veti sillä puoleensa, eikä hän teeskennellyt, vaan
-puhui aina suoraan:
-
--- Minä olen pieni elävä, enkä suurtakaan vahinkoa tuota ihmisille
-sillä, että pyydän leipäpalasen ja syön sen.
-
-Minä huomasin että sillä ihmisellä oli Savelkan sielunlaatu ja
-ihmettelin, miten sellaiset ihmiset voivat kesken elämän kuohuntaa
-säilyttää henkensä selvyyden ja järkensä ilon?
-
-Serafim oli Grishan vastakohta, ikäänkuin selvä kevätpäivä on
-syysillan vastakohta, vaan kuitenkin he sopivat keskenään paremmin
-kuin minun kanssani. Se loukkasi minua jonkun verran. Pian he
-lähtivätkin yhdessä pois, Grisha oli päättänyt lähteä Olonetzkiin,
-vaan Serafim sanoi:
-
--- Minä saatan häntä, lepään siellä viikon verran ja sitten taas
-Kaukaasiaan! Ja sinunkin Matvei, pitäisi tulla kanssamme, liikkuen
-löydät nopeammin sen mitä tarvitset. Tahi hukkaat sen ja sekin on
-hyvä! Et sinä maasta Jumalaa voi esiin kaivaa!
-
-Vaan minä en voinutkaan lähteä -- kävin siihen aikaan juttelemassa
-Mardariuksen kanssa ja minä olin sangen huvitettu hänestä.
-
-Tavattoman surullisena olin minä saattamassa heitä, hiljaista iltaani
-ja iloista päivääni.
-
-Pyhä munkki Mardarius asui kirkon seinän luona, alttarin takana
-maakuopassa; ennen, vanhaan aikaan oli tämä kuoppa ollut salapaikka,
-johon kätkettiin luostarin kalleuksia ryöväreiltä ja suoraan alttarin
-luota oli sinne maanalainen käytävä. Tuon kuopan yli oli laitettu
-kiviholvi, joka oli peitetty paksuilla laudoilla ja joitten päälle
-oli asetettu pikkuinen kammio, katossa ikkuna. Vaan lattialla
-oli käsipuitten ympäröimä ristikko, jonka läpi pyhiinvaeltajat
-katselivat pyhää munkkia. Kammion nurkassa oli ylösnostettava, ovi
-siitä menivät kiertoportaat alas Mardariuksen luo. Kuoppa oli hyvin
-syvä, kaksitoista askelta pohjaan saakka, valoa siinä oli ainoastaan
-yksi säde, vaan ei sekään ulottunut lattialle saakka vaan hajaantui
-maanalaisen asunnon märkään pimeyteen.
-
-Kauvan ja aika terävästi täytyi katsoa ristikon lävitse, kunnes
-syvyyden pimeydessä huomaa jonkun tummemman esineen, joka näyttää
-isolta kiveltä tahi multamöhkäleeltä, ja se onkin juuri pyhä munkki,
-joka istuu liikkumattomana.
-
-Jos laskeudut alas hänen luokseen, niin ympäröi sinua lämmin, haiseva
-märkyys ja alussa et näe suorastaan mitään. Sitten erotat pimeydessä
-alttarin ja mustan ruumisarkun, ja siinä istuu kokoonkäyristyneenä
-pikkuinen vanhus, mustassa kuolinpuvussa, jossa on valkoisia
-ristejä, pääkalloja, kalkki ja keihäs, kaikki se on rypistynyttä
-ja rikkinäistä hänen kuivettuneella ruumiillaan. Nurkassa on pieni
-pyöreä rautauuni, siitä kohoaa ylös piippu, ikäänkuin paksu käärme;
-tiilit seinässä ovat vallan vihreät homeesta. Valon säde lävistää
-pimeyttä, ikäänkuin valkonen miekka.
-
-Höylänlastuilla liikuttelee itseään pyhä munkki hiljaa, ikäänkuin
-varjo, kädet polvilla sormitellen rukousnauhaa, pää on painettu
-rinnalle, selkä on käyristynyt kuin luokka.
-
-Muistan miten minä tulin hänen luokseen, asetuin polvilleni ja
-vaikenin. Hän oli myös vaiti ja kaikki meidän ympärillämme oli täynnä
-kuollutta hiljaisuutta. Minä en nähnyt muuta hänen kasvoistansa, kuin
-terävän nenänsä tumman huipun.
-
-Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:
-
--- Noh...
-
-Vaan minä en voinut puhua, minua säälitti niin äärettömästi hän, joka
-oli elävänä pantu hautaan.
-
-Jonkun ajan päästä hän kysyi taas:
-
--- Mitäs tahdot?... puhu...
-
-Hän käänsi kasvonsa minuun päin, ne olivat tummat, eikä niissä
-näkynyt silmiä, vaan ainoastaan valkoset silmäkulmat, parta ja
-viikset. Kuulen äänensä kuiskaavan:
-
--- Sinä itse riitelet... Miksi riidellä... Jumalaa täytyy palvella
-nöyränä. Mitäs Hänen, Jumalan kanssa riidellä: Jumalaa täytyy vaan
-yksinkertaisesti rakastaa.
-
--- Minä, näetkös, rakastan Häntä.
-
--- No niin. Hän rankaisee, mutta älä sinä ole huomaavinasikaan sitä
-vaan sano -- kiitän sinua Jumala, kiitän sinua! Ja aina sano niin. Ei
-mitään sen enempää.
-
-Nähtävästi hänen oli vaikeata joko heikkouden takia, tahi oli hän
-unohtanut puhumisen, -- hänen sanansa tuskin elivät ja hänen äänensä
-kuului kuolevan linnun siipien kohinalta.
-
-Minä en voinut mitään kysyä vanhukselta, minun tuli sääli häntä ja
-pelkäsin häiritseväni hänen kuolemaa kaipaavaa hiljaisuuttaan...
-Seisoin liikkumatta. Ylhäällä kuului kirkon kellon ääni, se liikutti
-hiuksia pääni päällä ja minä tahdoin niin sanomattomasti nostaa
-päätäni ja katsella taivaaseen, vaan pimeys painoi raskaana niskaani
-ja minä en liikkunut.
-
--- Rukoile sinä, -- sanoi hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun
-edestäsi.
-
-Hän jähmettyi. Kaikki oli hiljaista, kummallinen pelko tunkeutui
-ruumiiseeni vuodattaen rintaani jäistä kylmää.
-
-Jonkun ajan kuluttua hän kuiskasi:
-
--- Oletko sinä vielä täällä?
-
--- Olen.
-
--- Minä en näe. Noh, mene Jumalan nimessä! vaan älä riitele.
-
-Minä poistun hiljaa. Kun nousin ylös ja hengitin puhdasta ilmaa,
-tulin vallan juovuksiin ilosta, pääni pyörtyi. Olin ihan märkä,
-ikäänkuin olisin ollut kellarissa. Vaan hän, Mardarius istuu siellä
-jo neljättä vuotta!
-
-Minun oli määrä viisi kertaa jutella hänen kanssaan, vaan minä olin
-aina vaan vaiti. En voinut. Laskeusin hänen luokseen, hän kuunteli ja
-kysyi äänellä, joka ei ollut maan päältä kotoisin.
-
--- Joku on tullut. Onko se eilinen?
-
--- On, se olen minä.
-
-Silloin hän alkaa kuiskata keskeytyen silloin tällöin:
-
--- Älä sinä loukkaa Jumalaa... Mitä sinä tarvitset... Kenties palasen
-leipää. Vaan on synti loukata Jumalaa. Se on jo perkeleestä. Perkele
-asettaa kaikin tavoin jalkansa ihmisten eteen. Kyllä minä tunnen sen.
-Hän on kiukkuinen. On suutuksissaan. Hän on loukkaantunut, sen takia
-se on vihainen. Älä sinä loukkaannu, muuten tulet pirun kaltaiseksi.
-Sinua loukataan, vaan sano sinä heille: pelastakoon teidät Kristus!
-Ja lähde pois. Mitäs niistä! Mätää ne ovat kaikki. Pääasia on se
-sinun omasi. Etteivät vaan sielua pois ottaisi. Peitä se, silloin he
-eivät ota sitä pois.
-
-Hän kylvää hiljaa sanojaan ja ne putoavat päälleni ikäänkuin
-kaukaisen tulipalon tuhka, enkä minä tarvitse niitä, eivätkä
-ne liikuta sieluani. Tuntuu kuin näkisin mustaa unta, jotain
-käsittämätöntä ja raskasta ja ikävää.
-
--- Sinä olet vaiti, -- sanoo hän miettiväisesti, -- se on hyvä.
-Olkoot muut miten vaan tahtovat, vaan ole sinä vastedeskin vaiti.
-Toiset, jotka käyvät luonani, puhuvat. Puhuvat paljon. Enkä voi
-käsittää mistä. Jonkinlaisista naisista. Vaan mitä se minuun koskee?
-Kaikesta he puhuvat, vaan mitä se on se kaikesta? Käsittämätöntä.
-Sinä, tiedätkö, ole vaiti. En minäkään puhuisi, vaan tässä apotti
-vaan käskee, -- lohduta, ja täytyy lohduttaa! No, hyvä. Vaan minä
-itse olisin hyvin mielelläni vaiti. No, menkäät kaikki Jumalan luo!
-Minulta on kaikki otettu pois. Ainoastaan rukous on jäänyt. Älä
-ole huomaavinasi että sinua vaivataan. Pirut vaivaavat. Vaivasivat
-minuakin. Oma veljeni. Löi minua. Ja sitten vaimoni. Tahtoi
-myrkyttää minut arsenikilla. Olin hänen mielestänsä nähtävästi
-hiiri. Varastivat minulta kaiken. Sanoivat että minä muka olin
-sytyttänyt kylän palamaan. Tahdottiin heittää minut tuleen. Jopa
-istuin vankilassakin. Kaikkea, kaikkea oli. Sitten tuomittiin. Istuin
-vieläkin vankilassa. Jumala armahtakoon niitä! Minä olen kaikki
-antanut anteeksi. En ollut syypää ja kumminkin annoin anteeksi. Se
-on itseni takia. Minun päälläni lepäsi kokonainen vuori loukkauksia
-ja kärsimyksiä. En voinut hengittää. Vaan kun annoin anteeksi ei
-ollut enää mitään! Ei ollut enää sitä vuorta. Pirut suuttuivat
-ja poistuivat. Kas niin tee sinäkin -- anna kaikille anteeksi...
-Minä en tarvitse mitään. Ja sinun kanssasi tulee olemaan juuri
-samaten. Neljäntenä päivänä hän pyysi minua: Tuoppas minulle hiukan
-leivänkuorta. Imeskelisin hiukan sitä. Olen niin heikko -- anna
-minulle anteeksi Kristuksen nimessä!
-
-Minun oli niin sääli häntä, että sydäntäni särki. Kuuntelin hänen
-hourailuaan ja ajattelin:
-
--- Mitä varten sellaista, voi Jumalani, mitä varten? Vaan hän
-suhistaa kuivettuneella kielellään:
-
--- Luitani särkee. Särkee yötä ja päivää. Kun imen pikkusen
-leivänkuorta, niin kenties tulee helpommaksi. Vaan niin luut
-nyyhkyttävät, häiritsevät. Häiritseväthän rukoustani. Kaikkien täytyy
-rukoilla joka hetki. Ja unessakin täytyy. Muuten paikalla muistuttaa
-piru olemassaoloansa. Muistuttaa mieleesi nimesi, ja missä elit ja
-kaiken. Hän istuu, kas, täällä uunilla. Hän ei välitä siitä että
-se joskus on kuuma, tulipunanen. Hän on tottunut siihen. Sitten se
-harmaa istuu minun vastapäätäni. Minä teen ristimerkin, enkä enää
-katso häneen! Hän kyllästyttää jo minua. Olkoon vaan. Ja joskus hän
-ryömii seinällä ikäänkuin hämähäkki. Tahi keikkuu ilmassa harmaan
-räsyn muodossa. Se minun piruni on niin monena... Sillä on niin
-ikävätä vanhuksen kanssa. Vaan hän on kerran asetettu tänne ja hänen
-täytyy vartioida. Eikä hänenkään ole suinkaan hauskaa vanhuksen
-kanssa. Enkä minä enää ole yhtään äkäinen hänelle. Ei pirukaan ole
-vapaa. Minä olen tottunut häneen. Noh sinua, sanon, sinä ikävystytät
-minua! Enkä katsele sinuun päin. Vaan hän on niin vaan, hän ei ole
-vallaton. Ainoastaan muistuttaa minua, mikä minun nimeni oli.
-
-Ja vanhus nosti päänsä ja sanoi aika äänekkäästi:
-
--- Nimeni oli Mihail Petrovitsh Wjahirev!
-
-Ja taas istuutui hän kokonaan ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:
-
--- Kuitenkin piru työnsi... Voi sinä, piru! Oletko sinä täällä vielä
-veli? Mene Jumalan nimeen!
-
-Sinä päivänä olisin minä itkenyt vihasta... Mitä varten se vanhus on
-niin? Mitä kauneutta on hänen sankarityössään? En ymmärrä kerrassaan
-mitään! Koko päivän ja vielä kauvan yölläkin minä muistin häntä
--- ikäänkuin minuakin ärsyttäisi joku piru, laittaen kaikenlaisia
-irvisteleviä naamoja.
-
-Kun minä viimeisen kerran läksin hänen luokseen, niin minä panin
-taskuni täyteen lämmintä, pehmeätä leipää -- vihaten ja halveksien
-ihmisiä vein hänelle tuota leipää. Ja kun annoin sen hänelle niin hän
-kuiskasi:
-
--- Ohohoho! Lämpönen! Oho-ho-ho! Hän liikkui arkussaan, lastut
-narisivat hänen allaan, hän peitti leivän ja yhä vaan kuiskutteli:
-
--- Ohoho...
-
-Ja pimeys ja home seinillä kaikki liikkuu ja toistaa hiljaisella
-huokauksella pyhän munkin kuiskausta:
-
--- O-o-o.
-
-Hän otti vaan neljä kertaa viikossa ruokaa, tietysti oli hänen nälkä.
-
-Sinä viimeisenä kertana hän ei puhunut enään mitään minun kanssani,
-maiskutteli vaan suutaan, imien leipää, nähtävästi ei hänellä ollut
-enää ollenkaan hampaita.
-
-Minä seisoin jonkun aikaa ja sanoin sitte:
-
--- No, anna minulle anteeksi, Kristuksen nimessä, isä Mardarius, minä
-menen nyt enkä tule enää! Ota vastaan kiitokseni!
-
--- Niin, kyllä, -- vastasi hän kiireesti, -- kiitoksia sinulle,
-kiitoksia! Älä sano munkeille. Näes, siitä leivästä. Kenties ottavat
-vielä sen pois. Ne ovat niin kateellisia ne munkit. Heitähän pirut
-kanssa kiusaavat. Pirut tuntevat kaikki. Mutta ole sinä vaan vaiti!
-
-Pian sen jälkeen hän sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin hyvin
-juhlallisesti -- piispa ja papit tulivat kaupungista ja piispa piti
-kirkossa sielujumalanpalveluksen. Sitten minä kuulin, että vanhuksen
-haudalle öisin itsestään syttyy sininen tuli.
-
-Miten surkeata se kaikki on ja miten häpeällistä ihmisille.
-
-Pian sen jälkeen kääntyi elämäni yhtäkkiä hyvin jyrkästi.
-
-Vielä Grishan aikana tapahtui minulle inhottava asia: tulin kerran
-kellariin, vaan siellä makaa Mihail jauhosäkeillä ja tekee onanismin
-syntiä. Minua se iletti sanomattomasti, muistin minkälaisia
-raakuuksia hän minulle oli kertonut naisista, muistin hänen vihansa
-niitä vastaan, syljin, juoksin leipomoon, ihan vapisin vihasta, minua
-hävetti ja oli niin surullista. Hän tuli minun perässäni... Lankesi
-polvilleen ja rukoili minua, jotta minä vaikenisin, karjui:
-
--- Kiusaahan se sinuakin öisin, minä tiedän. Pirun valta on suuri...
-
--- Valehtelet, -- sanoin minä, -- ja mene helvettiin, mätäne! sinähän
-paistat leipiä, koira!
-
-Haukuin häntä, en voinut pidättyä.
-
-Vaan hän yhä ryömii vaan ja rukoilee että minä vaikenisin.
-
--- Ja voiko sitä nyt kertoa ihmisille? -- sanoin minä. --
-Hävettäähän. Vaan työtä en enää tahdo tehdä kanssasi! Ja sinä mene ja
-sano, että minulle annettaisi jotain toista työtä.
-
-Ja pysyin sanassani.
-
-Sinä aikana minä en vielä osannut nähdä ihmisiä, eivätkä ne minusta
-vielä olleet eläviä, minä koetin ainoastaan pysyä syrjässä kaikista.
-
-Mihail sairastui ja lähti sairashuoneeseen, minä tulin nyt
-päällysmieheksi ja sain kaksi apulaista; meni kolme viikkoa, vaan
-yhtäkkiä muonavarain hankkija kutsui minut luokseen ja ilmotti
-minulle, että Mihail on tullut terveeksi, vaan ettei hän enää tahdo
-työskennellä yhdessä minun kanssani minun vastahakoisen luonteeni
-takia ja että minut väliaikaisesti määrätään metsään kantoja
-nostamaan. Tätä pidettiin siellä rangaistuksena.
-
--- Minkä takia? -- kysyin minä.
-
-Yhtäkkiä tuli konttoriin sisään tuo kaunis munkki isä Antonius, ja
-asettui vaatimattomasti sivulle ja kuunteli. Muonavarain hoitaja
-selitti minulle:
-
--- Juuri sinun luonteesi vastahakoisuuden takia ja niitten julkeitten
-arvostelujen takia, joita sinä olet lausunut veljistä. Se on sinun
-iässäsi ja sinun asemassasi hyvin tyhmää ja tietämätöntä ja sinua
-täytyy rangaista sen takia. Juuri isä apotti oli hyväntahtoisesti
-puhunut, että sinut pitäisi siirtää konttoriin hiukan helpompaan
-palvelukseen, vaan kas mikä nyt tuli, niin se on...
-
-Hän puhui kauvan, halveksivasti ja tunnottomasti; huomasin, ettei
-tuo ihminen sovita sanojaan omantuntonsa, vaan virkansa mukaan.
-Vaan isä Antonius katsoo minuun, nojaten sänkyyn ja hymyilee
-kauneilla silmillänsä, silittäen partaansa, ikäänkuin ärsyttäen
-minua. Minun teki mieleni näyttää hänelle luonnettani ja minä sanoin
-taloudenhoitajalle:
-
--- Minä en hae ylennystä enkä myöskään halua ottaa vastaan alennusta,
-koska en ole ansainnut sitä, kuten itsekin tiedätte. Minä tahdon
-oikeutta ja kohtuutta!
-
-Taloudenhoitaja punastui ja iski keppiä maahan.
-
--- Hiljaa, hävytön!
-
-Isä Antonius kumartui hänen korvansa luo ja sanoi hänelle jotain.
-
--- Se on mahdotonta, -- sanoi taloudenhoitaja. -- Hänen täytyy ottaa
-rangaistus vastaan nurisematta.
-
-Antonius kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun päin, -- hänen äänensä
-oli syvä ja lämmin:
-
--- Alistu, Matvei!
-
-Hän voitti minut niillä kahdella sanalla ja ystävällisellä
-silmäyksellään. Kumartuen maahan saakka taloudenhoitajan eteen minä
-kumarsin hänellekin ja sitten kysyin taloudenhoitajalta, koska minun
-pitäisi lähteä metsään.
-
--- Kolmen päivän päästä, -- sanoi hän, -- vaan nämä kolme päivää sinä
-istut vankilassa! Niin, niin!
-
-Jos siellä ei olisi ollut isä Antoniusta, niin minä olisin
-luultavasti musertanut taloudenhoitajan luut. Vaan minä käsitin hänen
-sanansa jonkinlaiseksi viittaukseksi siihen, että se antaisi minulle
-mahdollisuuden lähestyä häntä, ja sen vuoksi minä olisin ollut valmis
-hakkaamaan pois käteni ja sanalla sanoen valmis kaikkeen.
-
-Minut vietiin vankilahuoneeseen, se oli kuoppa konttorin alla,
-siellä ei voinut seisoa eikä maata, vaan ainoastaan istua. Lattialla
-oli olkia, jotka olivat märkiä. Oli hiljaista, ikäänkuin haudassa,
-hiiriäkään ei ollut ja niin pimeätä oli, että kädet siinä upposivat:
-ojennat käden kasvojen eteen, eikä sitä enää ole olemassa.
-
-Istun ja olen vaiti. Kaikki minussa vaikenee ikäänkuin tinaa
-olisi valettu päälleni, olen raskas kuin kivi, kylmä kuin jää.
-Kiristin hampaitani yhteen ikäänkuin olisin sillä tahtonut pidättää
-ajatuksiani, vaan ne syttyivät sysinä, polttivat minua. Olisin ollut
-valmis puremaan, vaan ei olut ketään jota olisin purrut. Tartuin
-käsilläni hiuksiini, keikutin itseäni ikään kuin kellon kieltä,
-huusin, kiljuin, hulluttelin.
-
--- Missä on totuutesi, Jumalani? Eivätkös häpäisijäsi leiki sen
-kanssa, eivätkö vallassaolijat tallaa sitä kurjasti juopuneina
-vallastaan? Kuka olen minä sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri
-tahi sinun totuutesi ja kauneutesi valvoja?
-
-Muistuu nyt mieleeni luostarin elämän laatu. Kamalalta ja
-rumalta se näyttää. Miksi munkit ovat Herran palvelijoita? Millä
-he ovat pyhempiä kuin maailman lapset? Minä tunnen raskasta
-talonpoikaiselämää maalla. Kylmä ja ankara on talonpojan elämä! He
-ovat kaukana Jumalasta: he juopottelevat, varastavat ja tekevät
-kaikenlaista syntiä, vaan he eivät tunne Hänen teitään eikä heillä
-ole voimia eikä aikaa kulkea totuuden tietä, -- jokainen on kiinni
-maassaan ja on sidottu taloonsa nälän voimakkailla kahleilla;
-mitä niiltä vaatisikaan? Vaan täällä elävät ihmiset vapaasti ja
-ylellisesti; täällä ovat viisaat kirjat auki heidän edessänsä, --
-vaan kuka heistä palvelee Jumalaa? Ainoastaan heikot ja verettömät,
-Grishan tapaiset, vaan muille on Jumala ainoastaan verho, jonka
-takana tekevät syntiä, ja valheen lähde.
-
-Muistuu mieleeni munkkien kamala naisiin menevyys ja kaikki heidän
-lihanhimonsa, joka ei halveksi eläintäkään; heidän laiskuutensa ja
-ylensyömisensä ja heidän riitansa kolehtia jakaessaan. Grisha oli
-kertonut minulle, miten paljon talonpojat tekevät työtä luostaria
-varten ja miten heidän velkansa yhä vaan kasvaa.
-
-Ajattelin itseänikin: Kas, tässä minä vaikeroin jo kauvan vaan mitä
-olen saavuttanut sielulleni? Ainoastaan haavoja ja mustelmia. Millä
-minä olen rikastuttanut järkeäni? Ainoastaan sillä että olen oppinut
-tuntemaan kaikenlaisia ruokottomuuksia ja vihaan ihmisiä.
-
-Ja ympärilläni on hiljaista. Ei kellon äänikään saavuta minua, ei ole
-mitään millä mittaisin aikaa, ei minulla ole yötä eikä päivää -- kuka
-uskaltaa riistää valon ihmiseltä!
-
-Mätänevä pimeys painaa minua, sieluni palaa siellä, valaisematta
-tietäni ja samalla sulaa ja hajoaa sydämelle niin kallis usko
-oikeuteen ja kohtuuteen, usko Jumalan kaikkitietäväisyyteen. Vaan
-heleänä tähtenä loistavat edessäni isä Antoniuksen kasvot, ja kaikki
-ajatukseni ovat hänen ympärillään, ikäänkuin yöperhoset tulen
-ympärillä. Hänen kanssaan minä juttelen, hänelle valitan, häntä
-kyselen ja näen pimeydessä hänen kaksi ystävällistä silmäänsä.
-Kalliiksipa tulivat minulle nämä kolme päivää; kun tulin ulos
-vankeudesta, olivat silmäni puoleksi sokeat, pääni oli kuin vieras,
-jalkani vapisivat. Vaan veljet nauroivat?
-
--- Mitä, saitko kunnian nauttia henkistä saunaa? Illalla kutsui
-apotti minut luokseen, käski minua lankeamaan polvilleni ja piti
-pitkän puheen.
-
--- On sanottu: muserran syntisen hampaat ja taivutan hänen niskansa
-maahan...
-
-Minä olin vaiti, pidin sydäntäni kourassani. Rauhoittava isä Antonius
-seisoi edessäni ja sulki vihaisen suuni hellällä silmäyksellään.
-
-Vaan yhtäkkiä tuli apotti ystävälliseksi.
-
--- Sinua, narria, pidetään arvossa; -- sanoi hän, -- sinun työintosi
-on huomattu, sinun järjellesi haetaan sopivaa työtä. Ja kas nyt minä
-ehdotan sinun valittavaksesi kaksi tointa: tahdotko istua konttorissa
-tahi lähteä isä Antoniuksen kammiopalvelijaksi?
-
-Minusta tuntui kuin hän olisi kaatanut lämmintä vettä päälleni, minä
-olin tukehtumaisillani ja tuskin osasin lausua:
-
--- Siunatkaa minua, kammiopalvelijaksi...
-
-Hän rypisti kasvonsa, mietti hiukan ja katsoi minua tutkivasti.
-
--- Jos sinä menet konttoriin, niin sinun ei tarvitsisi lähteä kantoja
-nostamaan, vaan jos aijot kammiopalvelijaksi, niin minä lisään
-metsätyötä.
-
--- Siunatkaa minua, tahdon kammiopalvelijaksi. Hän kysyi ankarana:
-
--- Miksi? sinä tyhmyri! Konttorissahan on helpompaa ja kunniakkaampaa!
-
-Minä pysyin sanassani. Hän kallisti päätänsä ja mietti.
-
--- No, minä suostun ja siunaan, -- sanoi hän. -- Oletpas kummallinen
-nuori mies, kuitenkin, sinua täytyy pitää silmällä... Kuka tietää,
-mikä tuli sinussa palaa? Mene rauhassa?
-
-Minä lähdin metsään. Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.
-
-Työ oli raskasta, metsä oli vanhaa, juuret olivat syvässä ja
-leveällä, -- kaivat -- kaivat, hakkaat ja hakkaat ja alat hevosella
-vetää ulos kantoa. Hevonen koettaa kaikin voimin, vaan se repii
-ainoastaan valjaita. Jo puolenpäivän aikaan luut narisevat,
-hevosenikin vapisee ja on ihan vaahdossa, katselee minua pyöreillä
-silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa:
-
--- En voi, veli, se on liian raskasta! Silitän sitä, taputtelen sen
-kaulaa.
-
--- Näetkös, kyllä huomaan. Ja taas alan kaivaa ja hakata, vaan
-hevonen katselee ravistaen nahkaansa ja nyökäyttäen päätään. Hevoset
-ovat viisaita; minä luulen, että he huomaavat ihmisten tekojen
-järjettömyyden.
-
-Silloin minä kerran tapasin Mihailin; ja tämä tapaaminen oli vähällä
-loppua hyvin huonosti. Lähdin kerran päivällisen jälkeen työhön, olin
-jo melkein sisällä metsässä, kun yhtäkkiä huomasin hänen juoksevan
-perässäni keppi kädessä, kasvot eläimellistyneinä. Hampaat irvissä
-inisee hän ikäänkuin karhu... Mitä se merkitsee?
-
-Minä pysähdyin, odotin häntä. Vaan hän puhumatta sanaakaan nosti
-keppinsä iskeäkseen minua. Minä kumarruin kumminkin aikanaan alas
-ja töyttäsin häntä päälläni vatsaan; kaasin hänet, istuin rintansa
-päälle, revin kepin hänen kädestänsä ja kysyin:
-
--- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten? Hän väänteleikse allani, kähisee:
-
--- Mene pois luostarista...
-
--- Mitä varten?
-
--- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois!
-
-Hänen silmänsä ovat punaset ja niistä juoksee kyyneliä, jotka
-näyttävät punasilta; huulillaan kiehuu vaahto. Hän repii vaatteitani,
-nipistää ihoani, raapii, yhä pyrkii vaan minun kasvojeni kimppuun.
-Minä likistin häntä hiukan, nousin pois hänen rinnaltaan ja sanoin:
-
--- Sinä olet munkki säädyltäsi ja kuitenkin kannat sellaista vihaa
-itsessäsi! Ja minkä tähden?
-
-Hän istui liassa ja vaati yhtä itsepäisesti:
-
--- Lähde pois! Älä saata hukkaan sieluani... Minä en ymmärtänyt
-mitään! Sitten aavistin ja kysyin häneltä hiljaa:
-
--- Kenties, sinä Miha, luulet, että minä olen jollekin kertonut
-sinun salaisesta paheestasi? Se on turhaa, minä en ole kenellekään
-kertonut, Herran nimessä!
-
-Hän nousi, horjui puun luokse, ympäröi sen käsillään ja katsoi sitte
-minuun puunrungon takaa villeillä silmillään ja kiljui:
-
--- Olisitpas sanonut koko maailmalle, se olisi helpompaa! Ihmisten
-edessä minä kadun, ja he antavat anteeksi, vaan sinä, roisto,
-halveksit kaikkia, -- minä en tahdo olla kiitollisuuden velassa, sinä
-ylvästelyä, kerettiläinen! Mätäne, äläkä johdata minua verisyntiin!
-
--- No, sehän on nyt kerrassaan hullua, mene itse pois, jos sinun
-täytyy, minä en mene, tiedä nyt.
-
-Vaan nyt heittäytyi hän taas päälleni, me kaaduimme molemmat
-saastaan, likaannuimme kuin sammakot, minä olin paljon voimakkaampi
-häntä, nousin, vaan hän, onneton, makaa ja itkee.
-
--- Kuule, Mihail, -- sanoin minä. -- Minä menen pois jonkun ajan
-päästä, vaan nyt en voi! Se ei ole itsepäisyyttä, vaan minun täytyy
-tehdä niin, minun täytyy olla täällä!
-
--- Mene helvettiin isäsi luo, huokaa hän ja kiristää hampaitaan.
-
-Minä lähdin pois hänen luotaan, vaan jonkun päivän päästä sai hän
-käskyn matkustaa luostarin maatilalle, enkä minä enää nähnyt häntä.
-
-Minä päätin palvelukseni ja kas -- seisoin siis kerran Antoniuksen
-luona, ihan uusi puku päällä. Tätä uutta elämänjaksoa sen
-ensimäisestä päivästä viimeiseen saakka muistan minä, ikäänkuin se
-olisi polttamalla poltettu minun sisääni ja leikattu ihooni.
-
-Hän kuljetti minua kanssansa kammiosta toiseen ja opetti
-rauhallisesti, yksityiskohtaisesti, miten, koska ja millä minun
-täytyisi palvella häntä. Yksi huone oli vallan täynnä kaappeja ja
-nämä olivat täynnä sekä maallisia että hengellisiä kirjoja.
-
--- Tämä, -- sanoi hän, -- on rukoushuoneeni!
-
-Keskellä huonetta oli iso pöytä, ikkunan vieressä pehmeä tuoli,
-yhdellä puolella pöytää oli sohva, joka oli peitetty kalliilla
-matolla ja pöydän edessä oli tuoli, jossa oli korkea selkänoja
-ja joka oli hienolla nahalla vuorattu. Toinen huone oli hänen
-makuuhuoneensa: siinä oli leveä sänky, kaappi pukuja ja
-liinavaatteita varten, pesukaappi, jossa oli iso peili, siinä oli
-vielä paljon harjoja, kampoja, eri värisiä pulloja; vaan kolmannen
-huoneen seinissä, joka huone muuten oli kolkko ja tyhjä, oli
-kaksi salakaappia: yhdessä niistä oli viiniä ja ruokia, toisessa
-teekapineet, leivoksia, sylttiä ja kaikenlaisia makeisia.
-
-Kun me lopetimme tämän tarkastuksen, vei hän minut kirjastoon ja
-sanoi:
-
--- Istu! Katsos miten minä elän. Eikö totta, ei se juuri näytä
-munkkimaiselta.
-
--- Niin, näettekös, ei se ole juuri sääntöjen mukaan.
-
--- Katsos, -- sanoi hän, -- sinä tuomitset kaikkia, tulet kai
-minuakin tuomitsemaan.
-
-Hän hymyili, ikäänkuin kellotornista, niin ynseästi. Minä pidin
-hänestä kovasti hänen kasvojensa kauneuden vuoksi, vaan tämä hymyily
-ei miellyttänyt minua.
-
--- Minä en tiedä, näettekös, tulenko tuomitsemaan teitä, vaan minä
-tahdon välttämättömästi käsittää teitä!
-
-Hän nauroi hiljaa syvää, vaan loukkaavaa naurua.
-
--- Sinähän olet avioton lapsi?
-
--- Kyllä.
-
--- Sinussa on hyvää verta, -- sanoi hän!
-
--- Mitä se merkitsee, -- hyvä veri? -- kysyin minä.
-
-Hän nauroi ja vastasi selvästi:
-
--- Hyvä veri on aines, josta muodostuu ylpeä sielu! Oli selvä päivä,
-aurinko paistoi sisään ikkunasta ja Antonius istui ihan sen säteissä.
-Yhtäkkiä omituinen ajatus nosti päätänsä ikäänkuin käärme, ja pisti
-minua sydämeen -- minä huudahdin ikäänkuin poltettu, hypähdin ylös
-tuolilta ja katselin munkkiin. Hän nousi myöskin ylös, -- näin että
-hän otti veitsen pöydältä, leikki sen kanssa ja kysyi minulta:
-
--- Mikä sinuun tuli?
-
-Ja minä kysyin häneltä:
-
--- Kenties olette te isäni?
-
-Hänen kasvonsa tummenivat, tulivat liikkumattomiksi, sinertäviksi,
-ikäänkuin ne olisivat jäästä veistetyt; hän sulki puolittain silmänsä
-ja ne sammuivat. Hiljaa sanoi hän:
-
--- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Koska? Miten vanha sinä olot?
-Kuka on äitisi?
-
-Ja kun minä kerroin, miten minut oli löydetty maasta, hymyili hän ja
-pani veitsen pöydälle.
-
--- Siihen aikaan minä en käynyt niillä seuduin, -- sanoi hän.
-
-Minun oli epämukavata, vaikeata: ikäänkuin minä olisin kerjännyt
-almua, eikä minulle sitä annettu.
-
--- No, vaan jos minä olisin sinun isäsi -- mitä sitten? -- kysyi hän.
-
--- Ei mitään, -- vastasin minä.
-
--- Minäkin ajattelin samoin. Me sinun kanssasi elämme paikassa, jossa
-ei ole lihallisia isiä eikä lapsia, vaan henkisiä. Vaan toiselta
-puolelta olemme me kaikki maailmassa löytölapsia ja se tahtoo sanoa,
-veljiä siinä onnettomuudessa, jota kutsutaan elämäksi! Ihminen on
-sattuma maailmassa, tiedätkö sinä sitä? Hänen silmistänsä minä
-huomasin, että hän tekee pilkkaa minusta. Minä olin hämilläni ja
-musertunut tuon minulle itsellenikin käsittämättömän kysymykseni
-takia, minun teki mieleni puolustaa sitä jollain tavalla tahi unohtaa
-se. Vaan minä kysyin vielä hullummin:
-
--- Vaan miksi te otitte veitsen käsiinne? Antonius katsoi minuun ja
-nauroi hiljaa.
-
--- Sinä olet rohkea kyselijä! -- sanoi hän. -- Otinpa -- otin, vaan
-miksi, sitä en tiedä! Pidän siitä, se on hyvin kaunis.
-
-Hän antoi minulle veitsen. Se oli vino ja terävä, terään oli kullasta
-laitettu koristuksia, varsi oli hopeinen ja siinä hopeassa oli
-punanen kivi.
-
--- Tämä on araapialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä
-leikkaan sillä kirjojani auki ja pidän sitä öisin tyynyni alla.
-Minusta huhutaan, että minä olisin hyvin rikas, vaan ihmiset
-ympärilläni elävät köyhästi ja kammioni on kaukana muista.
-
-Veitsestä ja Antoniuksen kädestä nousee jonkinlainen voimakas kirpeä
-haju, -- se saattaa minut juovuksiin, ja pääni pyörtyy.
-
--- No jatketaanpa keskusteluamme, -- lausuu Antonius tummalla ja
-pehmeällä iltabassollaan. -- Tiedätkö että minun luonani käy nainen?
-
--- Minä olen kuullut.
-
--- Se ei ole totta että hän on sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.
-
-Minä kysyin häneltä:
-
--- Mitä varten te kerrotte kaikkea sitä minulle?
-
--- Sitä varten, että sinä heti paikalla kummastuisit ja ainaiseksi
-lakkaisit ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?
-
--- Minä en ole lukenut niitä.
-
-Hän otti kaapistaan pienen punakantisen kirjan, antoi sen minulle ja
-komensi:
-
--- Mene, pane samovari kiehumaan ja lue tuota! Minä aukaisin kirjan,
-jo ensimäisellä sivulla oli kuva, jossa seisoi nainen, jalat polviin
-saakka paljaina ja sen edessä mies, joka myöskin riisuutui.
-
--- Minä en tule lukemaan sitä, -- sanoin minä. Silloin hän lähestyi
-minua ja sanoi ankarana:
-
--- Vaan jos sinun rippi-isäsi käskee sinua? Tiedätkös sinä mitä
-varten se on välttämätöntä?... Mene!
-
-Sivurakennuksessa, jossa oli minun paikkani, istuin minä sängylleni
-ja jähmetyin pelosta ja ikävästä. Tunsin itseni vallan myrkytetyksi,
-olin heikko ja vapisin! En tiedä mitä ajattelisinkaan; en voi
-käsittää mistä minulle ilmestyi ajatus, että hän olisi minun isäni;
-tämä ajatus oli minulle vieras, tarpeeton. Muistelen hänen sanojansa
-sielusta -- sielu syntyy verestä; sitten hänen sanaansa ihmisestä,
-että ihminen on sattuma maan päällä. Tämä kaikkihan oli selvää
-kerettiläisyyttä! Muistan miten hänen kasvonsa muuttuivat minun
-kysymykseni johdosta. Minä aukaisin kirjan, siinä kerrottiin jostain
-ranskalaisesta kavaljeerista ja hienoista naisista... Mitä se minuun
-kuului?
-
-Hän soitti, kutsui. Minä menin, hän otti minut ystävällisesti vastaan.
-
--- Missä samovari on?
-
--- Miksi te annoitte minulle tuon kirjan?
-
--- Jotta sinä tietäisit minkälainen on synti!
-
-Minä tulin iloiseksi; minusta näytti, että minä nyt ymmärsin hänen
-aikomuksensa koetella minua. Syvästi kumarrettuani lähdin ulos, panin
-nopeasti samovarin kiehumaan, vein sen huoneeseen jossa Antonius jo
-itse oli kaikki valmistanut teetä varten; kun minä tahdoin poistua,
-sanoi hän:
-
--- Jää tänne, juo teetä minun kanssani.
-
-Minä olin hänelle, kiitollinen, koska minun niin äärettömästi teki
-mieleni käsittää jotain.
-
--- Kerro minulle, -- sanoi hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi
-sinä olet tullut tänne?
-
-Ja minä aloin kertoa itsestäni, peittämättä ainoatakaan salaista
-aikomusta, ainoatakaan ajatusta, jonka muistin; vaan hän, silmät
-puoleksi kiinni, kuunteli minua niin tarkkaan, ettei hän juonut
-teetäkään. Hänen takanansa katselee ilta sisään ikkunasta, punasella
-taivaalla piirtävät puitten mustat oksat kertomuksiaan, vaan minä
-kerron omaa kertomustani ja katselen Antoniuksen kätten valkosia
-sormia: hänen kätensä ovat ristissä hänen rinnallansa. Kun minä
-lopetin, kaasi hän minulle lasin tummaa ja makeata viiniä.
-
--- Juo! Minä huomasin sinut jo silloin kun sinä kirkossa rukoilit
-ääneen, -- sanoi hän. -- Eikö luostari auta?
-
--- Ei. Katsokaa, teidän suhteenne minulla on vahva toivo, auttakaa te
-minua! Te olette oppinut ihminen, teillä täytyy kaikki olla selvillä.
-
-Sitte hän lausui hiljaa, katsomatta minuun:
-
--- Minä tiedän yhden asian: jos nouset vuorelle, niin mene huipulle
-saakka; jos kaadut, niin kaadu kuilun pohjaan saakka. Vaan itse
-minä en seuraa tätä lakia, koska minä olen laiska. Matvei, ihminen
-on mitätön ja on käsittämätöntä, miksi hän on mitätön. Koska elämä
-on kaunista ja maailma on viettelevä! Miten paljon on annettu huvia
-sille, vaan ihminen on mitätön! Miksi? Tätä arvoitusta en ole
-ratkaissut... Enkä tahdo ajatellakkaan sitä...
-
-Soitettiin iltajumalanpalvelukseen, hän vavahti ja sanoi minulle:
-
--- Mene Herran rauhassa! Olen väsynyt ja täytyy lähteä kirkkoonkin.
-
-Jos minä olisin ollut viisaampi, niin minun olisi jo samana päivänä
-täytynyt lähteä pois hänen luotansa: hän olisi silloin säilynyt
-minulle hyvässä muistissa. Vaan minä en käsittänyt hänen sanojensa
-merkitystä.
-
-Minä tulin huoneeseeni ja panin maata, ja kylkeni alta löysin tuon
-kirjan. Sytytin tulen ja aloin lukea kiitollisuudesta opettajaani
-kohtaan. Luen, että joku kavaljeeri yhä pettää aviomiehiä, kiipeää
-öisin ikkunain kautta heidän vaimojensa luo; aviomiehet pyydystelevät
-häntä, tahtovat häntä lävistää miekoillaan ja hän välttää ne. Ja
-kaikki tämä oli hyvin ikävätä ja minulle käsittämätöntä. Se tahtoo
-sanoa, minä tietysti ymmärrän että nuori mies elämöi, laskee leikkiä,
-vaan minä en käsitä, miksi se kaikki on kirjotettu ja painettu, enkä
-ymmärrä miksi minun pitäisi sellaista tyhjää sanahelinää lukea?
-
-Ja taas minä mietin: miksi minä yhtäkkiä rupesin epäilemään häntä
-isäkseni? Tämä ajatus syö sieluani ikäänkuin ruoste rautaa. Sitten
-minä nukuin. Unessa tunsin että minua ravistettiin; hypähdin ylös ja
-hän seisoi minun edessäni.
-
--- Minä soitin ja soitin! -- sanoi hän.
-
--- Näettekös, antakaa anteeksi, Herran nimessä, minä olen tehnyt
-hyvin raskasta työtä!
-
--- Tiedän.
-
-Eikä sanonutkaan "Jumala anteeksi antaa", kuten on tapa.
-
--- Minä lähden isä apotin luokse, -- sanoi hän, -- valmista kaikki
-kuten sinulle osotin. Jahah! Oletkos sinä lukenut sitä kirjaa? Se on
-vahinko, että sinä olet alkanut; se ei ole sinua varten, sinä olet
-oikeassa! Sinä tarvitset toista.
-
-Minä laitoin vuodetta: lakanat olivat hienot, peite oli pehmeä,
-kaikki oli rikasta, sellaista, jota koskaan ennen en ollut nähnyt ja
-kaikessa oli tuo voimakas, äitelä haju.
-
-Aloin minä elää siinä juopuneessa sumussa, ikäänkuin unessa, paitsi
-Antoniusta en nähnyt mitään, vaan hän itse oli minulle kokonaan
-varjossa ja jakaantui ikäänkuin kahtia. Hän puhui hellästi, vaan
-silmät irvistelivät. Jumalan nimeä hän lausui harvoin, -- "Jumalan"
-sijasta hän lausui "henki", pirun sijaan "luonto", vaan minun
-mielestäni eivät sanat muuttaneet käsitteitä. Hän teki myös kevyttä
-pilaa munkeista ja kirkonmenoista.
-
-Hän joi paljon viinaa, vaan ei hän horjunut, -- ainoastaan hänen
-otsansa tuli kalpeansinertäväksi ja hänen silmänsä läpinäkyväisten
-poskiensa yläpuolella syttyivät tummaan tuleen, punaset huulensa
-mustenivat ja kuivuivat. Usein tapahtui, että hän tuli apotin
-luota kotia vasta puoliyön aikana, tahi vielä myöhemmin, herätti
-minut ja käski antamaan hänelle viinaa. Sitten hän istui, joi ja
-puhui syvällä äänellänsä lakkaamatta ja kauan, -- joskus melkein
-aamujumalanpalvelukseen saakka.
-
-Vaikeata minun oli käsittää hänen puheitansa ja paljon minä olen
-unohtanut niistä, vaan muistan, miten ne alussa pelottivat minua,
-ikäänkuin ne aukaisisivat jonkinlaisen kuilun ja työntäisivät siihen
-sisään kaikki mitä maailmassa oli olemassa.
-
-Joskus, sellaisten hänen puheittensa jälkeen tuntui minusta kaikki
-niin pelottavalta ja tyhjältä ja minä olin valmis kysymään häneltä:
--- Ettekö te ole piru?
-
-Hän oli tumma, puhui valtiaana, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä
-jakaantuivat yhä enemmän kahtia, pudoten syvälle otsan alle. Hänen
-kalpeat kasvonsa hieman vääntyivät hymyilyssä; sormensa, ohuet ja
-pitkät, koko ajan nipistelivät hänen sinimustaa partaansa, ne vuoroin
-käyristyivät vuoroin suoristuivat ja koko hänen olemuksestaan tuuli
-kylmää.
-
-Vaan, kuten jo aikaisemmin sanoin, minä en uskonut piruun ja tiesin
-myöskin raamatusta, että pirun voima on hänen ylpeydessään, hän
-taistelee aina, hänellä on intohimoa ja hän osaa vietellä ihmisiä,
-vaan isä Antonius ei viettele minua millään. Hän puki elämän
-harmaaksi, osotti minulle sen järjettömyyden, ihmiset olivat hänen
-mielestänsä mielipuoli sikalauma, jossa siat eri nopeudella juoksivat
-kuiluun.
-
--- Tehän sanoitte, että elämä on kaunista!
-
--- Niin, jos se tunnustaa minut, niin se on kaunis, -- vastasi hän ja
-naurahti.
-
-Ja ainoastaan tämä hymyily on minulle jäänyt kaikista hänen
-puheistansa. Tuntui siltä, että hän aina kaikkea katseli nurkan
-takaa, ihan kuin joku olisi hänet kaikkialta karkottanut, eikä hän
-ollut kovasti loukkaantunutkaan siitä, että oli karkotettu. Hänen
-ajatuksensa oli terävä ja kekseliäs, se oli notkea kuin käärme,
-vaan se ei jaksanut voittaa minua, -- minä, näettekös, en uskonut
-sitä, vaikka joskus ihailinkin sen sukkeluutta, ihmisjärjen korkeita
-hyppäyksiä. Muuten joskus, -- vaikkei usein, -- suuttuikin hän.
-
--- Minä olen aatelismies, -- huusi hän, -- kuuluisan suvun
-jälkeläinen, minun isoisäni ja isoisieni isät ovat rakentaneet
-Venäjää, ovat historiallisia henkilöitä, vaan sinä kurja, keskeytät
-sanojani, sinä loiseläin, tomu, jahaha?!... Kaikki kaunis häviää, jää
-jälelle ainoastaan matoja ja niiden keskellä yksi ihminen kuuluisasta
-suvusta!
-
-Nämä hänen puheensa eivät huvittaneet minua, minä olen itse, kenties,
-kuuluisasta suvusta, mutta eihän mikään riipu esi-isästä, vaan
-totuudesta eikä eilinen enää tule takaisin, silloin kuin huomen
-varmaan tulee olemaan!
-
-Tahi joskus istui hän nojatuolissaan, kasvot verettöminä ja kertoi:
-
--- Taas, Matvei, pelasivat nämä munkit minut putipuhtaaksi.
-Mikä on munkki? Ihminen, joka tahtoo peittää muilta ihmisiltä
-ruokottomuutensa, peljäten sen voimaa. Tahi ihminen, jota
-heikkoutensa vaivaa ja joka pelossaan karkaa maailmasta,
-jottei maailma söisi sitä. Ne ovat parhaita munkkeja, kaikkein
-huvittavimpia, vaan muut ovat yksinkertaisesti suojattomia,
-kodittomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolleina syntyneitä lapsia.
-
--- Vaan te, -- sanoin minä, -- kuka olette te niiden joukossa?
-
-Kenties minä kysyin sitä häneltä noin kymmenen kertaa, tahi vielä
-enemmän, ihan hellittämättä, vaan hän vastasi minulle aina jotain sen
-laatuista:
-
--- Sinä olet satunnainen ihminen, niin täällä kuin kaikkialla ja aina!
-
-Ja hänen Jumalansa oli vallan salaisuus minulle. Minä koetin kysellä
-häneltä jotain Jumalasta, kun hän oli selvällä päällä, mutta hän
-vastasi minulle naurahtaen jonkinlaisilla tutuilla raamatunlauseilla,
--- vaan minun Jumalani oli yläpuolella raamattua. Silloin minä aloin
-kysyä häneltä juopuneena, miten hän katselee Jumalaa.
-
-Vaan Antonius oli juopuneenakin vahva.
-
--- Oletpas sinä viekas, Matvei! -- sanoi hän. -- Sinä olet viekas ja
-itsepäinen! Minun on sääli sinua!
-
-Ja minä myös aloin sääliä häntä, koska minä huomasin miten yksinäinen
-hän oli, minä kunnioitin ajatuksien runsautta hänessä ja säälin, että
-ne turhaan hukkuivat kammiossa.
-
-Vaan vaikka minä säälinkin häntä, niin kuitenkin minä kiusasin häntä
-yhä itsepäisemmin ja kerran hän sanoi vastoin omaa tahtoansa:
-
--- Minä en katsele Jumalaa samoilla silmillä kuin sinä Matvei!
-
--- Vaan minä, näettekös, vaikken näe, niin kuitenkin tunnen hänet,
-enkä minä kysele hänen olemassaoloansa, vaan ainoastaan sitä, miten
-pitäisi käsittää niitä lakeja, joiden mukaan hän rakentaa elämää?
-
--- Katsele sinä lakeja Nomokanonista! -- sanoi hän! -- Vaan jos sinä
-tunnet Jumalan, niin minä onnittelen sinua!
-
-Hän kaasi minulle lasin viiniä, kilisti lasiaan minun kanssani ja
-joi; minä huomasin, että vaikka hänen kasvonsa olivatkin totiset,
-ikäänkuin kuolleella, niin kuitenkin silmät tekivät pilaa minusta.
-
-Se, että hän oli herrasmies, alkoi jo vähitellen hävittää minun
-kiintymystäni häneen, koska hän oli jo useamman kerran sillä tavalla
-esiintuonut herrasmiehuutensa, että se minua oli vereen saakka
-loukannut.
-
-Juopuneena puhui hän mielellään naisista.
-
--- Katsos, luonto pitää meitä kamalassa ja raskaassa vankeudessa
-naisen, tuon makeimman syöttinsä kautta, ja jos ei olisi lihanhimoa,
-joka nielee ihmishengen parhaat voimat, niin kenties ihminen
-saavuttaisikin kuolemattomuuden!
-
-Vaan kun veli Miha oli vielä paksummin puhunut siitä asiasta, niin
-minä jo tunsin tavatonta vastenmielisyyttä näitä ajatuksia vastaan;
-sitäpaitsi Mihail puhui naisista vihalla, haukkuen niitä vallan
-villinä, vaan isä Antonius jutteli tunnottomasti ja ikävästi.
-
--- Muistatkos, -- sanoi hän, -- minä annoin sinulle erään kirjan?
-Sinun täytyi huomata siitä kirjasta, miten viekas, valheellinen ja
-irstas nainen on koko olemuksessaan.
-
-Omituisen inhottavaa oli kuunnella miten ihminen, jonka nainen
-oli synnyttänyt ja imettänyt, likasi, soimasi äitiään, kieltäen
-siltä kaikki ominaisuudet, paitsi lihanhimon, miten hän alensi
-äitiraukkansa järjettömäksi eläimeksi.
-
-Kerran minä sanoin hänelle jotain sen suuntaista, tietysti en niin
-suoraan, vaan sileämmin. Hän raivostui ja kiljui:
-
--- Idiootti, puhunkos minä äidistäni!
-
--- Vaan, näettekös, joka nainen on äiti.
-
--- Usea on, -- huusi hän, -- mutta muut eivät ole muuta kuin
-irstailijoita koko elinikänsä.
-
--- Muutamilla ihmisillä on kyttyräselkä, vaan eihän sentään kyttyrä
-ole määrätty kaikille ihmisille.
-
--- Ulos, narri!
-
-Upseeriakin vielä eli hänessä.
-
-Usean kerran meillä oli yhteentörmäyksiä, kun oli kysymys Jumalasta;
-minua suututtivat hänen viekkaat verukkeensa ja kerran yöllä minä
-iskin häneen koko voimallani.
-
-Minun luonteeni oli silloin tullut hyvin huonoksi; kärsin hirveitä
-tuskia ja kuljin Antoniuksen vieressä ikäänkuin nälkänen suljetun
-leipäkaapin ympärillä, -- oven takana haisee leivältä, -- ja siitä
-minäkin raivostuin ja sinä yönä hän ärsytti minua äärettömästi
-puoleksi lausutuilla sanoillansa.
-
-Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:
-
--- Kertokaa minulle kaikki, miten ajattelette, muuten minä leikkaan
-itseltäni kaulan poikki, laitan teille skandaalin!
-
-Hän hermostui, iski minua käteen, tempasi pois veitsen ja puuhasi
-niin etten minä enää tahtonut tuntea häntä.
-
--- Sinua täytyisi rangaista siitä, vaan mitä rangaistus hullua
-auttaa! -- sanoi hän!
-
-Ja sitten hän puhui ja minusta tuntui, ikäänkuin hän iskisi nauloja
-päähäni:
-
--- Katsos, mitä minä nyt sanon sinulle: olemassa on ainoastaan
-ihminen; kaikki muu on ainoastaan sen mielipidettä. Sinun Jumalasi
-on sinun sielusi unelma. Sinä voit ainoastaan itsesi tuntea, etkä
-sitäkään varmaan.
-
-Hänen sanansa saivat minut horjumaan ikäänkuin tuulessa ja musersivat
-minut. Hän puhui kauvan ja selvästi ja minä tunsin, ettei siinä
-ihmisessä ollut surua eikä iloa, ei pelkoa, ei loukkausta eikä
-ylpeyttä. Ikäänkuin vanha hautausmaanpappi olisi pitänyt sielumessua
-haudalla: hän tuntee hyvin kaikki sanansa, vaan ne eivät liikuta
-hänen sieluansa. Alussa näytti hänen puheensa kamalalta, vaan sitten
-minä hoksasin, että hänen epäilyksensä ovat liikkumattomia, koska ne
-ovat kuolleita...
-
-Oli toukokuu, ikkuna oli auki... yö hengitti lempeästi
-kukkaintuoksua... puutarhassa omenapuut näyttivät tytöiltä, jotka
-menevät ripille, ne olivat vaaleansinisiä kuutamon hopeassa. Yövartia
-lyö tunteja ja vaski, jota iskut vaivaavat, huutaa, vaan ihminen
-istuu edessäni kasvot jäässä ja jatkaa rauhallisena veretöntä
-puhettansa; tuhanharmaat sanansa kaikuvat kolkosti, minä olen
-loukkaantunut ja surullinen -- huomasin kullan olevan metallikuonaa.
-
--- Mene pois! -- sanoi minulle Antonius.
-
-Minä lähdin puutarhaan ja samalla soitettiinkin jo
-aamujumalanpalvelukseen; lähdin kirkkoon, valitsin pimeän nurkan,
-seisoin ja mietin:
-
--- Ja miksi täällä rukoilisikin puolikuollutta jumalaa?
-
-Veljeskunta kokoontuu, -- tuntui ikäänkuin kuutamo olisi särkenyt
-yön pimeyden palasiksi, ja ne hiljaa hiipivät kirkkoon ja peittävät
-itsensä siellä.
-
-Siitä ajasta alkaen tuli minulle kaikki sekaseksi.
-
-Antonius puhui kanssani kuivasti, herrasmaisesti, oli suutuksissaan
-eikä kutsunut minua enää luokseen. Hän otti pois kirjatkin, jotka
-oli antanut minulle luettaviksi. Yksi niistä kirjoista oli Venäjän
-historia -- se kertoi minulle hyvin kummastuttavia asioita, vaan minä
-en ennättänyt lukea sitä loppuun saakka. Ajattelin, millä minä olin
-voinut suututtaa häntä, enkä huomannut sitä.
-
-Vaan hänen puheensa alku on jäänyt muistiini, ja elää siellä nytkin
-vielä kaiken yläpuolella, häiritsemättä minua.
-
--- Jumala on sielusi unelma, -- toistan minä itsekseni, -- vaan en
-tunne juuri tarvetta riidellä sitä ajatusta vastaan, se näytti niin
-köykäseltä.
-
-Pian ilmestyi sinne hänen neitinsäkin: se oli myöhään yöllä. Kuulin,
-Antonius soittaa ja huutaa:
-
--- Nopeasti samovari!
-
-Ja kun minä vein samovarin sisään, niin istui sohvalla nainen
-leveässä, vaaleanpunasessa puvussa, vaalea tukka hajalla olkapäillä;
-hän oli pieni, ikäänkuin nukke, kasvot olivat vaaleanpunaset, silmät
-siniset; hän näytti minusta vaatimattomalta ja surulliselta.
-
-Asetin astioita pöydälle ja Antonius yhä vaan kiiruhti:
-
--- Nopeammin, laitas nyt pikemmin!
-
--- Katsos, -- ajattelin minä, -- miten hän on tulessa!
-
-Hänen rakkausasiansa miellytti minua; koska oli hauskaa nähdä
-Antoniuksen johonkin kykenevän, vaikkakin vaan rakkauteen, joka
-ei tosin olekaan mikään vaikea asia. Itse minä olin sinä aikana
-hyvin kylmä siinä suhteessa ja munkkien irstaisuuskin minua iletti,
-vaan eihän isä Antonius ollut mikään munkki?... Hänen naisensa oli
-omituisen kaunis, sellainen tuo reenlainen, ikäänkuin joku uusi
-leikkikalu.
-
-Aamulla minä menin siivoamaan huoneita, häntä ei ollut siellä, oli
-lähtenyt apotin luo, vaan nainen istui sohvalla kirja kädessä,
-jalat ristissä; hän oli ainoastaan puolittain puettu, eikä vielä
-kammattukaan. Hän kysyi, mikä minun nimeni on, -- minä sanoin; sitten
-miten kauvan minä olen ollut luostarissa, -- minä vastasin.
-
--- Eikö täällä ole ikävätä?
-
--- Ei.
-
--- Kummallista, jos se on totta!
-
--- Miks'ei se olisi totta? kysyin minä.
-
--- Sinä olet niin nuori, kaunis.
-
--- Onko luostari sitten hirviöitä varten!
-
-Hän nauroi ja laski paljaan jalkansa alas sohvalta. Katseli minua ja
-alkoi jonkunverran huonosti käyttäytyä: paljasti käsiään olkapäihin
-saakka, aukaisi pukunsa rinnalta.
-
--- Sitä sinä teet turhaan, ajattelin minä: -- alastomuuttasi täytyy
-sinun säilyttää rakastettuasi varten!
-
-Vaan hän, pikku narri, kysyi:
-
--- Eivätkös sinua naiset saa levottomaksi?
-
--- Näetkös minä en näe niitä, ja millä ne voisivat häiritä
-sielunrauhaani?
-
--- Miten niin -- millä? -- ja hän nauraa hohotti. -- Miten niin --
-millä?
-
-Vaan ovella seisoi Antonius ja kysyi suuttuneena:
-
--- Mitä se merkitse, Sonja? Mitä?
-
--- Voi, -- huusi hän, -- hän on niin hauska tämä tässä!
-
-Ja nyt hän alkoi visertää visertämistään, kertoi miten lystikäs minä
-olen. Vaan Antonius ei kuunnellut häntä yhtään, komensi minua vaan
-ankarana:
-
--- Mene, järjestä siinä ne pussit ja laatikot, sitte täytyy osa viedä
-apotille!
-
-Jopa päivällisen aikana sinä päivänä olivat he aika lailla juoneet,
-vaan illalla teen jälkeen oli se nainen jo vallan juovuksissa ja
-Antoniuskin oli nähtävästi enemmän päissään kuin tavallisesti. Ajoi
-minua nurkasta nurkkaan -- tarjoo tuota, tuo sitä, lämmitä viiniä ja
-jäähdytä sitä. Minä juoksentelen, ikäänkuin lakeija kapakassa, ja
-he häpeävät minua yhä vähemmän, neidillä on kuuma ja hän yhä vaan
-riisuutuu vähitellen, vaan yhtäkkiä kysyi herra minulta:
-
--- Matvei, onko hän kaunis?
-
--- Menee mukiin.
-
--- Ei, katseleppas oikein.
-
-Vaan nainen nauraa hohottaa juopuneena.
-
-Minä tahdoin poistua, vaan Antonius huusi raivossaan:
-
--- Mihin nyt? Seis! Sonjka, näytä itseäsi hänelle alastomana...
-
-Minä ajattelin, että kuulin väärin, vaan nyt nainen repii jonkun
-paitasen päältään pois ja nousee horjuen jaloillensa. Minä katson
-Antoniukseen ja hän minuun... Minun sydämeni ei juuri tyki hyvin,
-vaan kuitenkin on minun jonkun verran sääli tuota herrasmiestä:
-sikamaisuus ei juuri sopinut hänelle ja naisen takiakin häpesin.
-
-Ja katsos hän huutaa:
-
--- Ulos, sinä tolvana!
-
-Minä huusin hänelle:
-
--- Sitä olet sinä itse.
-
-Hän hypähti ylös, pullot kaatuivat pöydältä, astiat vavahtivat ja
-jotain virtasi nopeana surullisena ojana permannolle. Minä lähdin
-puutarhaan, panin siellä maata. Sydämeni nyyhkytti, siihen koski.
-Kaikki oli hiljaista ja minä kuulin Antoniuksen huutavan:
-
--- Ulos!
-
-Vaan nainen vastasi vaikeroiden:
-
--- Uskaltaapas, narri!
-
-Sitten valjastettiin pihalla hevosia, ja nämä iskivät jalkojaan
-kuivaan maahan tyytymättöminä hirnuen. Ovet paukkuivat, vaunun
-rattaat narisivat ja aidan portti ritisi. Antonius käyskeli
-puutarhassa ja kutsui minua hiljaa:
-
--- Matvei! Missä sinä olet?
-
-Kas, siinä hänen pitkä musta vartalonsa liikkuu omenapuitten välissä,
-hän tarttuu käsillään oksiin, ravistaa maahan tuoksuvaa kukkaislunta
-ja mutisee:
-
--- Narri... hoi!
-
-Hän vetelehtii ohitse ja maata myöten vetäytyy hänen perässänsä hänen
-tumma, raskas varjonsa.
-
-Minä makasin puutarhassa aamuun saakka, ja aamulla lähdin isä
-Isidorin luokse.
-
--- Antakaa minulle passini, minä lähden pois! Hän kummastui, jopa
-hypähti ylöskin paikaltaan.
-
--- Minkätähden? Mihin?
-
--- Maailmaan, vaan en tiedä mihin, -- sanoin minä.
-
-Hän alkoi kysellä.
-
--- Minä en selitä mitään.
-
-Sitte tulin ulos hänen kammiostansa ja istuuduin sen vieressä
-olevalle penkille, vanhan männyn alle, -- nimenomaan istuin tähän,
-koska tällä penkillä aina istuivat ne, jotka lähtivät pois, tahi
-jotka ajettiin pois luostarista. Veljet kävivät ohitse, katsoivat
-kierosti minuun, jopa muutamat sylkivätkin; minä unohdin sanoa että
-oli liikkeelle pantu sellainen huhu, että Antonius on ottanut minut
-rakastajakseen; luostariveljet olivat kateellisia minulle ja munkit
-minun herralleni, -- niin sitten haukkuivat kumpaakin.
-
-Ja veljet kulkivat ja juttelivat:
-
--- Jaha, on tämäkin pois ajettu, Herralle kiitos!
-
-Isä Assatius, viekas ja ilkeä vanhus, apotin salaurkkija, joka
-näytteli luostarissa jumalisen kerjääjähupsun osaa, alkoi minua
-haukkua, jopa niin inhottavilla sanoilla, että minä sanoin hänelle:
-
--- Mene pois, vanhus, muuten minä otan sinua korvista kiinni ja
-laahaan itse sinut pois!
-
-Vaikka hän olikin olevinaan hupsu, käsitti hän kuitenkin sanani.
-
-Sitten vaati luostarin johtaja minut luokseen ja sanoi ystävällisesti:
-
-Minä mainitsin sinulle, Matvei poikani, että olisi ollut parempi,
-jos sinä olisit lähtenyt konttoriin, siinä minä olin oikeassa! Ja
-niin ovat aina vanhemmat oikeassa! Voitko sinä, niin vastahakoinen
-kun olet, kestää kammiopalvelusta? Katsos, nyt oletkin niin pahasti
-soimannut kunniallista isä Antoniusta...
-
--- Onko hän sen teille sanonut?
-
--- Kuka sitten? Sinä et ole vielä kertonut.
-
--- Vaan sanoiko hän myöskin miten hän minulle näytti alastonta naista?
-
-Isä apotti teki ristinmerkin, oli vallan vanhurskaan pelon vallassa
-ja sanoi iskien kämmeniään yhteen:
-
--- Mitäs sinä, mitäs sinä nyt, Herran nimessä! Mikä nainen? Se ei ole
-muuta kuin sinun unennäkösi, jota lihasi pirun kiusaamana on luonut!
-Voi--voi--voi! Ajattelehan toki, mistäs miesten luostariin olisi
-päässyt nainen!
-
-Minun teki mieleni rauhoittaa häntä:
-
--- Vaan kuka se oli, -- sanoin minä, -- joka teille eilen toi
-portviiniä, juustoa ja kaviaaria?
-
-Hän ihmetteli vielä enemmän:
-
--- Mikä sinun on, pelastakoon sinua Herra Jumala! Mitenkäs sinä
-sellaista olet osannut keksiä?
-
-Minua iletti. Tästä olisi voinut tulla hulluksi.
-
-Puolenpäivän aikana minä soudin järven toiselle puolelle, istuuduin
-rannalle ja katselin luostaria, jossa yli kaksi vuotta olin tehnyt
-raskasta työtä.
-
-Metsä oli paiskannut auki siipensä ja näytti luostaria rinnallansa.
-Rehevässä vihreässä näkyivät selvästi valkoset, lovilliset seinät,
-vanhan kirkon siniset kupoolit, uuden kirkon kultanen kupooli,
-punaset katot; ristit säteilevät, loistavat kutsuvasti ja niiden yllä
-soi sininen taivaan kupooli iloista kevätmelua ja aurinko juhlii
-voittojaan.
-
-Tässä kauneudessa, joka täyttää sielun voimakkaalla ihastuksella,
-ovat piilossa mustat ihmiset pitkissä puvuissa ja mätänevät siellä,
-eläen tyhjiä päiviä, ilman rakkautta, ilman iloa, järjettömässä
-työssä ja liassa.
-
-Minun tuli sääli kaikkia ja itseänikin, melkeinpä olisin itkenyt.
-Sitten nousin ja lähdin.
-
-Maa ja kaikki mikä siinä on elävää, hengittää tuoksua ja laulaa;
-aurinko kasvattaa kukkia kentillä, ne nousevat taivaaseen päin,
-kumartavat auringolle; puitten nuoret, vihreät lehdet kuiskuttelevat
-ja liikkuvat; linnut visertävät, kaikkialla palaa rakkaus, -- multa
-on mustaa ja juopunut voimastaan!
-
-Kun tapaan talonpojan ja tervehdin, niin hän tuskin nyökäyttää
-päätään minulle; jos tulee nainen vastaan, niin hän väistyy syrjään
-tieltäni. Ja minun teki niin mieleni jutella ihmisten kanssa ja
-olisin heille puhunut hyvin ystävällisesti.
-
-Ensimäisenä vapauteni yönä minä olin metsässä yötä; makasin kauvan,
-katselin taivaaseen, lauloin hiljakseen ja nukuin. Aamulla minä
-heräsin aikaseen, koska minun oli kylmä ja taas astuskelin eteenpäin
-kohden uutta elämää, ikäänkuin minulla olisi siivet. Jokainen askel
-vetää yhä vaan etemmäs ja olen valmis juoksemalla juoksemaan kauvas,
-kauvas!
-
-Vaan ihmiset, joita tapaan, katselevat minuun kierosti: talonpojat
-eivät pidä munkkien mustasta puvusta, suorastaan vihaavat sitä.
-Enkä minä voi riisua sitä pukua: minun passini on kyllä pidennetty,
-vaan apotti oli kirjottanut sen päälle todistuksen, että minä olen
-Savvatejevin luostarinveli ja olen lähtenyt vierailemaan pyhiin
-paikkoihin.
-
-Ja niinpä lähdin minä matkalle sellaisiin paikkoihin yhdessä niiden
-kulkurien kanssa, jotka sadottain täyttivät meidän luostarimme
-juhlapäivinä. Veljeskunta oli niitä vastaan sangen kylmä ja
-vihamielinen, tietysti, olivathan ne ilmaiseksi syömässä, -- ja
-koetti riistää niiltä niiden viimeisetkin viiskopeekkaiset, pakotti
-niitä tekemään luostarin töitä ja kaikella tavalla ilmaisi heille
-ylenkatsomistaan, pusertaen niistä viimeisenkin mehun. Vaan minä
-olin hyvin vähän tavannut niitä kulkureita, koska aina olin kiinni
-toimissani, enkä pyrkinytkään tapaamaan heitä, koska pidin itseni
-sellaisena ihmisenä, jolla oli omia erityisiä aikomuksia ja asetin
-itsekseni oman olemukseni yläpuolelle kaikkia muita.
-
-Ja minä näin, että kaikkia teitä ja polkuja myöten kulki horjuen
-harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkivat
-hitaasti, päät syvästi alas painettuina; he kulkivat miettiväisinä,
-lempeinä, sydämet luottavaisesti avoinna. He virtaavat yhteen
-paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat siellä, tekevät siellä
-hiukan työtä; jos siellä on joku vanhurskas vanhus, juttelevat he
-hänen kanssaan hiljaa jostain, ja uudestaan hajoavat teitä myöten,
-surullisina astuskellen seuraavaan paikkaan.
-
-Heitä kulkee, kulkee, heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, naisia
-ja lapsia, ikäänkuin sama ääni olisi kutsunut kaikkia niitä ja
-tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa
-maan kaikkia teitä myöten, ja se voima vallottaa minut, kiihottaa,
-ikäänkuin se lupaisi jotain avata sielulleni. Kummalliselta tuntuu
-sellainen levoton ja nöyrä vaellus äskeisen liikkumattoman elämäni
-jälkeen.
-
-Ikäänkuin maa itse tempaisi ihmisen irti rinnaltansa ja lausuisi
-sille käskeväisesti, työntäen sitä pois:
-
--- Mene, kysy, tiedustele, ota selvää! Tuossa Ihminen kulkee
-tottelevana ja varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä
-ja kulkee taas, kulkee eteenpäin. Maa soi hakijain jalkojen alla ja
-työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta,
--- vielä etemmäs, kaikkialle missä yksinäisinä seisoo luostareita,
-jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle missä hengittää toivo, joka lupaa
-muutakin kuin tätä katkeraa, vaikeata, ahdasta elämää.
-
-Minua ihmetytti tämä yksinäisten sielujen hiljainen kapina, ja se
-teki minut inhimilliseksi; minä aloin ajatella mitä nämä ihmiset
-hakevat? Ja kaikki ympärilläni alkoi näyttää yhtä kiihtyneeltä ja
-horjuvalta, kuin minä itsekin.
-
-Useat hakevat Jumalaa samaten kuin minä, eivätkä tiedä mihin
-menisivät; ja he ovat jo hajottaneet koko sielunsa hakemistensa
-teillä ja nyt kuljeskelevat eteenpäin ainoastaan sentakia, ettei
-heillä enää ole voimaa pysähtyä; he lentävät kuin sipulinkuoret
-ilmassa, kevyinä ja hyödyttöminä.
-
-Toiset eivät voi voittaa laiskuuttansa ja kantavat sitä hartioillaan,
-alentuvat ja elävät valheella; toiset taas palavat halusta nähdä
-kaikkea, vaan heillä ei ole voimaa rakastaa mitään.
-
-Näen vielä paljon tyhjiä ihmisiä, likaisia varkaita, hävyttömiä,
-ilmaiseksi eläviä, ahneita kuin sudet, näen kaikenlaisia, vaan
-kaikki se on ainoastaan tomua niiden ihmisjoukkojen takana, jotka
-jumalanhakemisen into on vallannut.
-
-Vastustamattomana se vetää minua mukaansa.
-
-Ja sen ympärillä juoksee huutaen ja meluten erilaisia ihmisiä, joiden
-inhottavaisuus kummastuttaa minua.
-
-Kerran Bjelo-oserissa minä näin erään keski-ikäisen, sangen reippaan
-ihmisen; nähtävästi hän oli varakas, hän oli sangen puhtaasti puettu.
-
-Hän oli asettunut puitten varjoon, hänen vieressänsä oli räsyjä,
-rasia jonkinlaista voidetta ja vaskinen vati -- ja tämä ihminen huusi:
-
--- Oikeauskoiset! Kellä on jalat haavoissa, tulkaa luokseni: minä
-teen ne terveiksi! Teen ilmaiseksi ne terveeksi, lupaukseni takia,
-jonka olen Jumalalle antanut!
-
-Bjelo-oserissa oli silloin kirkkojuhla, rukoilijoita tuli kaikilta
-tahoilta kuin sadetta; he lähtivät hänen luokseen, istuutuivat,
-ottivat irti jalkariepunsa; hän pesi heidän jalkojaan, voiteli
-haavoja ja opetti:
-
--- Oh, veli, oletpas sinä järjetön! Sinun tallukkasihan on liian iso
--- voiko nyt sellaisessa kävellä!
-
-Ihminen, jolla oli iso tallukka, vastasi hiljaa:
-
--- Minulle annettiin tämäkin Kristuksen nimessä pyydettyäni sitä!
-
--- Se joka antoi teki hyvän työn, vaan että sinä sellaisessa
-tallukassa kävelet, se on sinun tyhmyytesi, eikä mikään urostyö, eikä
-Jumala sitä panekaan sinun laskuusi.
-
--- Kas, -- ajattelin minä, -- tämäpä ihminen tietää hyvin Jumalan
-työt!
-
-Tulipa hänen luokseen eräs nainen, joka ontui.
-
--- Oh, naisraukka! huusi hän. -- Eihän sinulla ole kanavarvasta, vaan
-on kenties, ranskan tauti! Oikeauskoiset, tämä on tarttuva tauti,
-kokonaisia perheitä se hävittää, äärettömän tarttuva se on!
-
-Nainen tuli hämilleen, nousi ja lähti pois alakuloisena, vaan hän
-huusi yhä edelleen:
-
--- Tulkaa tänne oikeauskoiset, pyhän Kyrilluksen nimessä!
-
-Ihmiset astuvat hänen luokseen, riisuvat kenkänsä huoaten, hän pesee
-heidän jalkojansa ja he lausuvat hänelle:
-
--- Palkitkoon sinua Kristuksemme!
-
-Vaan minä huomasin, että hänen hyväntahtoiset kasvonsa tempautuivat
-suonenvedontapaisesti ja taitavat kätensä vapisivat. Pian hän
-sulkikin vanhurskautensa kaupan ja kiiruhti nopeasti johonkin:
-
-Yöksi vei minut eräs munkki latoon, tuo ihminen oli myös siellä; minä
-asetuin hänen viereensä maata ja aloin hiljaa puhua hänen kanssaan.
-
--- Miksi te, hyvä ihminen, olette täällä yötä likaisten ihmisten
-kanssa? Teidän vaatteistanne päättäen on teidän paikkanne hotellissa.
-
--- Minä olen antanut sellaisen lupauksen, -- sanoi hän, -- että
-tahdon olla viimeinen viimeisistä kolmen kuukauden kuluessa! Tahdon
-kokonaisuudessaan täyttää pyhiinvaellukseni, -- syökööt minua täit
-niinkuin kaikkia muitakin! Teen minä vielä paljon enemmänkin! Minä,
-näettekös, -- en voi katsella haavoja, minua oksettaa, -- vaan niin
-ilettävää kuin se onkin, minä kuitenkin pesen joka päivä vaeltajain
-jalkoja. Vaikeata on palvella Jumalaa, suuri on toivo Hänen armoonsa!
-
-Minua ei enää haluttanut puhua hänen kanssaan, minä tekeydyin
-nukkuvaksi, makasin ja ajattelin:
-
--- Eipä hänen uhrinsa Jumalalle ole kovinkaan viljava.
-
-Heinä narisi minun naapurini alla, hän nousi varovaisesti polvilleen
-ja rukoili, alussa sanattomana, vaan sitten kuulin kuiskausta:
-
--- Vaan sinä pyhä Kyrillus, rukoile Jumalaa syntisen puolesta ja
-parantakoon Jumala minun haavani ja naarmuni, kuten minä parannan
-ihmisten haavoja! Kaikkinäkevä Jumala, katso töitäni ja armahda
-minua! Minun elämäni on sinun kädessäsi: minä tiedän, että sinä
-olet leppymätön vihassasi, vaan minä olen jo tarpeeksi saanut
-rangaistusta; älä työnnä minua pois kuten koiraa, äläkä anna
-ihmistesi riistää vaimoani, minä rukoilen sinua ja minun rukoukseni
-nouskoon kuin suitsutus Sinun eteesi!
-
-Tässä oli ihminen sekoittanut Jumalan lääkäriin, se iletti minua.
-Minä suljin korvani sormillani.
-
-Ja kun hän oli rukoillut, niin hän otti pussistaan eväänsä ja
-massutteli kuin sika.
-
-Paljon sellaisia ihmisiä olen minä nähnyt. Öisin he ryömivät
-Jumalansa edessä, vaan jo päivällä tallaavat he ilman sääliä ihmisten
-rintoja. He ovat alentaneet Jumalan ruokottomuuksiensa suojelijaksi,
-he lahjovat Häntä ja tekevät kauppaa Hänen kanssaan:
-
--- Älä unohda, Jumalani, miten paljon minä olen antanut sinulle!
-
-He ovat sokeita ahneuden orjia ja kohottavat sen yläpuolelle
-itseänsä, kumartuvat pimeän ja pelkurimaisen sielunsa inhottavan
-epäjumalan edessä ja rukoilevat häntä:
-
--- Herra Jumala, älä anna minua ilmi vihoissasi, älä rankaise minua
-raivossasi!
-
-He kulkevat, kulkevat maailmaa myöten Jumalansa salaurkkijoina ja
-ihmisten tuomareina; he huomaavat paikalla kaikki rikokset kirkon
-sääntöjä vastaan; touhuavat ja meluavat, syyttävät ja valittavat:
-
--- Uskonto sammuu ihmisissä, voi meitä!
-
-Eräs mies nauratti minua kovasti innollansa; me kuljimme yhdessä
-hänen kanssaan Perejaslavlista Rostoviin ja koko matkan hän huusi
-minulle:
-
--- Missä ovat Fedor Studitin pyhät säännöt?
-
-Hän oli lihava, terve mies, mustapartanen ja punaposkinen, hänellä
-oli rahaa ja yömajoissa hän touhusi naisten kanssa.
-
--- Minä kadotin sielunrauhani, -- sanoi hän, -- kun näin miten laki
-oli kumottu ja miten ihmiset olivat irstaita; heitin toimeentuloni --
-tiilitehtaan -- pojilleni ja, kas, nyt minä kuljen jo neljättä vuotta
-ja tarkastan kaikkea: kauhu täyttää sieluni! Pappien kirkkopukujen
-huoneissa on hiiriä ja niiden hampaat purevat rikki lain vahvoja
-pukuja, -- kansa suuttuu kirkkoon, kääntyy pois siitä ruokottomiin
-lahkoihin ja kerettiläisyyksiin, vaan mitä tekee kirkko sitä vastaan;
-se, jonka täytyy taistella Jumalan puolesta? Kirkko lisää varojansa
-ja kasvattaa itselleen vihollisia! Kirkon täytyisi elää köyhyydessä;
-kuten köyhä Lazarus, jotta kansaraukka näkisi, että köyhyys, jota
-Kristus on opettanut, on tosipyhä; kansa näkisi sen, eikä nurisisi
-enää, eikä enää varastaisi vierasta omaisuutta! Onkos kirkolla muuta
-tehtävää? Pidä vaan kansaa oikein suitsissa -- se on ainoa!
-
-Nämä lainpuoltajat eivät kuitenkaan osaa peittää ajatuksiaan, kun he
-huomaavat lain heikkouden, vaan ilman häpeätä saattavat ilmi salaset
-tarkotuksensa.
-
-Pyhien Vuorten luostarin luona eräs kauppias, tunnettu matkustaja,
-joka oli kuvannut pyhiinvaelluksiaan hengellisissä aikakauskirjoissa,
-saarnasi kansalle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä.
-
-Hän puhui lämpimästi, melkein kyyneleet silmissä. Hän rukoili ja
-uhkaili, kansa kuunteli vaieten, päät alas painettuina.
-
-Minä sekaannuin hänen puheeseensa, kysyin:
-
--- Vaan mitenkäs on ilmeisen laittomuuden laita, täytyykö sitäkin
-kärsiä?
-
--- Kärsi rakkaani! -- huusi hän. -- Välttämättömästi kärsi! Itse
-Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta!
-
--- Vaan miten sitten, näettekös, marttyyrit ja kirkonisät, kuten
-Juhana Kultasuu, eivät hävenneet, vaan syyttivät itse kuninkaitakin?
-
-Hän tuli vallan mielipuoleksi, punastui ihan luonnottomasti, polki
-jalkojaan maata vastaan.
-
--- Mitä sinä lörpöttelet, sokaisija! Ketä he syyttivät? Pakanoita!
-
--- Olikos, näettekös, tsaritsa Eudoxia pakana? Ja Iivana Hirmuinen?
-
--- Ei siitä puhuta! -- huusi hän ja heilutti käsiään ikäänkuin
-vapaaehtoinen palokuntalainen tulipalossa. -- Ei puhuta kuninkaista
-nyt, vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se viisastelee epäuskoa, sillä
-ei ole enää oikeata pelkoa! Se on peto, kirkon täytyy se kesyttää --
-se on sen asia!
-
-Vaikka he puhuivatkin yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan vielä
-käsittänyt sinä aikana sitä heidän huolenpitoansa kansasta, vaikkakin
-selvästi tunsin siinä jonkinlaista pelkoa; en käsittänyt, koska minä
-olin sokea hengeltäni, enkä nähnyt kansaa.
-
-Tämän väittelyn jälkeen tuon kirjailijan kanssa tuli luokseni
-muutamia ihmisiä ja sanoivat minulle, ikäänkuin he eivät odottaisi
-mitään hyvää minulta:
-
--- Tässä on eräs nuorukainen, etkö sinä tahtoisi jutella hänen
-kanssaan?
-
-Ja iltajumalanpalveluksen aikana laitettiin minulle tilaisuus jutella
-tuon nuorukaisen kanssa järven rannalla, metsässä.
-
-Hän oli sellainen musta, ikäänkuin salama olisi hänet polttanut;
-hänen hiuksensa olivat leikatut, kuivat ja karheat; kasvoissa oli
-ainoastaan luita ja niiden välissä paloi kaksi ruskeata silmää:
-hän yski lakkaamatta ja ihan vapisi. Hän katseli minuun ilmeisen
-vihamielisesti ja lausui hengästyneenä:
-
--- Nämä ihmiset kertoivat minulle sinusta, että sinä kiellät
-kärsivällisyyden ja lempeyden. Minkä vuoksi, selitä?
-
-En muista enää, mitä minä silloin sanoin ja miten väittelin hänen
-kanssaan, muistan vaan hänen vaivaantuneet kasvonsa ja hänen kuolevan
-äänensä, kun hän huusi minulle:
-
--- Me emme ole tätä, vaan tulevaista elämää varten! Taivas on meidän
-isänmaamme, kuulitko sitä?
-
-Häntä vastaan esiintyi eräs ontuva sotilas, joka oli kadottanut
-jalkansa Kiinan sodassa ja sanoi ankarana:
-
--- Minun mielipiteeni, oikeauskoiset, on se, että missä on vähemmän
-pelkoa, siinä on enemmän totuutta!
-
-Ja kääntyen nuorukaisen puoleen, sanoi hän:
-
--- Jos sinä pelkäät kuolemaa, niin on se sinun asiasi eikä muitten,
-älä pelota toisia! Me pelkäämme ilman sinuakin jo tarpeeksi, vaan
-sinä, ruskea mies, puhu!
-
-Hän hävisi pian, tuo nuorukainen, vaan kansanjoukko, noin puolisataa
-ihmistä, jäi ja kuunteli minua. En tiedä millä minä sinä aikana
-olinkaan voinut herättää huomiota, vaan minun oli hauska, kun minua
-kuunneltiin ja minä puhuin kauvan pimeässä korkeitten mäntyjen ja
-totisten ihmisten keskellä.
-
-Ja muistan miten silloin sulautuivat mielestäni kaikki kasvot
-yksiksi ainoiksi kasvoiksi, jotka näyttivät minusta miettiväisiltä
-ja itsepäisiltä, mykiltä, vaan rohkeilta, ja sadoissa silmissä näin
-lakkaamatta palavan saman tulen kuin omassa sielussani paloi.
-
-Vaan sitten aika pyyhki pois muististani nämä useitten yhteiset
-kasvot ja vasta pitkän ajan päästä minä käsitin, että juuri yhteen
-ajatukseen keskeytynyt kansan tahto herättää lain käyttäjissä huolia
-kansasta ja pelkoa sen edessä. Olkoon vaan, ettei se ajatus vielä ole
-syntynyt, tahi ettei sitä vielä voi huomata, vaan jo liikkuu ilmassa
-epäilyksiä tuon vihamielisen lain pysyväisyyden suhteen, ja siitä
-johtuu lainpuolustajain levottomuus. He huomaavat tuon itsepäisesti
-kysyvän katseen; huomaavat, että kansa kulkee maan päällä hiljaisena
-ja mykkänä, vaari he tuntevat jo sen ajatuksen näkymättömät säteet,
-ymmärtävät että vaiteliaitten ajatusten salainen tuli polttaa
-poroksi heidän lakinsa ja että toisenlainen laki on mahdollinen, on
-mahdollinen!
-
-He tuntevat sen hyvin herkästi, ikäänkuin varkaat varovat sen
-heräävän isännän liikkeitä, jonka taloa he olivat yöllä riistäneet
-ja he tietävät, että jos kansa aukaisee silmänsä, niin elämä kääntyy
-ylös alaisin.
-
-Ihmisillä ei ole Jumalaa, niinkauan kuin he elävät hajallaan ja
-vihaavat toisiaan. Ja mitä tekee kylläinen elävällä Jumalalla?
-Kylläinen hakee ainoastaan jotain puolustuskeinoa, jolla hän voisi
-selittää minkätähden hänen vatsansa on kylläinen silloin kuin toisten
-vatsassa kurnii nälkä. Hänen elämänsä on naurettava ja säälittävä ja
-yksinäinen ja kaikkialla häntä ympäröi kauhut.
-
-Kerran minä huomasin, että eräs vanhus, joka oli harmaa, pikkuinen
-ja paljaspäinen, tarkasteli minua ja kulki minun perässäni. Hänen
-silmänsä olivat vaipuneet syvälle, ikäänkuin ne olisivat jostain
-syystä peljästyneet; hän oli kuivettunut ja vahva kuin pukki ja
-nopeajalkainen. Aina hän tunkeutui ihmisten keskelle, katseli ihmisiä
-kasvoihin ikäänkuin hän hakisi jotain tuttua. Hän tahtoo jotain
-minulta, vaan ei uskalla kysyä. Minun tuli sääli tuota arkaa vanhusta.
-
-Minä kuljin Lubnyiin "Istuvan Afanasjin" luo, vaan hän, mittaillen
-askeliaan pikkuisella valkoisella kepillä, hiipii hiljaan minun
-perässäni.
-
-Sitte minä kysyin:
-
--- Vanhus, oletko jo kauvan vaeltanut?
-
-Hän tuli oikein iloiseksi, nosti päänsä ja nauraa hihitti.
-
--- Jo yhdeksän vuotta, rakkaani, jo yhdeksän vuotta!
-
--- No, mitäs, kannat kai suurta syntiä?
-
--- Koskas on syntiä kapottain mitattu? -- sanoi hän, -- yksin Herra
-Jumalani tuntee syntini.
-
--- Mutta kuitenkin, mitä sinä olet tehnyt? Minä nauran ja hän
-hymyilee.
-
--- Eipä juuri mitään. Elin niinkuin kaikki elivät. Minä olen
-Siperiasta, Tobolskin luota, nuoruudessani olin kyytipoika, vaan
-myöhemmin oli minulla kestikievari, kapakka myös... kauppakin oli...
-
--- Mitäs, riistitkö jonkun putipuhtaaksi?
-
-Ukko peljästyi.
-
--- Miksi? Siitä on Jumalani minut pelastanut,... mitäs sinä!
-
--- Minä, näettekös, lasken leikkiä. Näin, että tässä kulkee pikkuinen
-ihminen ja ajattelin, mitenkäs hän nyt olisi voinut tehdä suurta
-syntiä!
-
-Vanhus suoristi itsensä ja raaputteli pikkuista päätänsä.
-
--- Sieluhan on kaikilla yhtä suuri, -- sanoi hän, -- ja yhtä paljon
-niistä piru pitää! Vaan sano minulle, miten sinä ajattelet kuolemaa?
-Katsos sinä siellä yömajassa puhuit vaan: "elämä, elämä", vaan missä
-on sitten kuolema?
-
--- Tässä, näetkös, jossain!
-
-Hän uhkasi minua sormellaan noin hauskasti ja sanoi:
-
--- Sehän se on! Se on aina täällä, niin!
-
--- Noh, entä sitten?
-
--- Ilman vaan!
-
-Hän nousi varpailleen ja melkein kuiskasi minun korvaani:
-
--- Sehän on juuri kaikkivoipa! Itse Jesus Kristus ei voinut sitä
-välttää. Säästä minua siitä maljasta, sanoi hän, vaan taivaan Isä ei
-säästänyt häntäkään, eipä voinut! On sanottu, että kuolemakulta tulee
-ja aurinkokulta kuolee, niin!
-
-Ja ukko puhui ja puheensa juoksi kuin puro mäeltä.
-
--- Kaikkien yllä se lentää ja ihminen kulkee ikäänkuin rimaa myöten
-kuilun ylitse, ja jos kuolema koskee siivellään hiukan ihmiseen,--
-niin ihmistä ei ole enää missään. Oh, Jumalani! "Sinun voimallasi
-vahvistukoon maailma", -- vaan miten sen pitäisi vahvistua, kun
-kuolema on asetettu kaiken yläpuolelle? Sinun järkesi on rohkea,
-kirjoja olet niellyt paljon, vaan kuitenkin elät ainoastaan niinkauan
-kuin olet terve, niin se on!
-
-Hän nauroi, vaan silmissään oli kyyneliä!
-
-Mitäs minä voin hänelle sanoa? Minä en ollut koskaan ajatellut
-kuolemaa, eikä nytkään ollut aikaa siihen.
-
-Vaan hän hyppii ja pilkistää minun kasvoihini, hänen silmänsä ovat
-tulleet vallan vaaleiksi, partansa vapisee, vasemman kätensä hän on
-peittänyt poveensa ja yhä vaan katselee hän ympärilleen, ikäänkuin
-vartoisi, että kuolema jostain pensaan takaa tarttuisi hänen käteensä
-ja heittäisi hänen helvettiin. Minä katselin häneen vallan ihmeissäni.
-
-Meidän ympärillämme kiehuu elämä: smaragdimainen heinä peittää maan,
-leivoset laulavat, kaikki kasvaa ylöspäin päästäen eriäänisiä heleitä
-ilohuutoja.
-
--- Miten sinä olet tullut sellaisiin ajatuksiin? -- kyselen minä
-matkatoveriltani. -- Oletko ollut hyvin sairas?
-
--- En, -- sanoi hän, -- minä elin rauhallisena ja tyytyväisenä
-neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteeni saakka! Vaan silloin
-kuoli vaimoni ja miniäni hirtti itsensä, -- molemmat hävisivät samana
-vuonna!
-
--- Et suinkaan sinä itse ajanut miniääsi hirteen?
-
--- En, -- sanoi hän, -- irstaisuudesta hän sen teki! Minä en ollut
-häneen koskenut, en! Ja jos minä olisin elänytkin hänen kanssaan,
-niin kyllä se leskelle anteeksi annettaisiin: minä en ole pappi,
-eikä hän ollut vieras minulle! Minä elin vaimonikin aikana leskenä:
-neljään vuoteenhan ei vaimoni enää tullut uunilta alas, oli niin
-kipeä; ja kun hän kuoli, niin minä tein ristinmerkin: Herralle
-kiitos, nyt olen vapaa! Tahdoin vielä kerran mennä naimisiin, vaan
-yhtäkkiä rupesin miettimään: minä elän, kaikki on hyvin, olen
-tyytyväinen kaikkeen, vaan yhtäkkiä täytyy kuolla; ja mitä varten?
-Tulin levottomaksi! Jätin kaikki pojalleni ja lähdin vaeltamaan!
-Ajattelin, ettei matkalla niin kovasti huomaakaan, että tie vie
-hautaan, -- kaikki on kirjavata, liikkuu ja ikäänkuin viittaa pois
-hautausmaalta. Ja kuitenkin, se on kaikki samaa!
-
-Sitte minä kysyin häneltä:
-
--- Onko se vaikeata?
-
--- Voi rakas, miksei se olisi kauheaa, en voi kertoakaan! Päivällä
-koetan olla ihmisten keskellä, ikäänkuin he muka jollain tavalla
-suojelisivat minua, kuolema on sokea, kenties se ei löydä minua
-tahi ottaa jonkun toisen minun sijastani! Vaan katsos, yöllä, kun
-kukaan ei varjele toista, silloin on kamalata maata unettomana!
-Aina näkyy musta käsi ylläni, se koskee rintaani, ja hakee minua.
-Se leikkii sydämelläni, ikäänkuin kissa hiirellä, ja sydän pelkää,
-vavahtaa... voi! Ja kun nouset, katselet ympärillesi, niin makaa
-vieressäsi ihmisiä, vaan tietämätöntä on, tokko ne koskaan nousevat!
-Tapahtuuhan, että kuolema vie ihan joukottain: meillä kylässä kuoli
-koko perhe, mies, vaimo ja kaksi lasta saunassa häkään. Hänen
-huulensa vapisevat, ikäänkuin hän hymyilisi, vaan silmistään vuotaa
-kyyneliä.
-
--- Ei se vielä mitään olisi, jos kuolema tulisi yhtäkkiä, tahi
-unessa, vaan annappas kun tulee tauti ja alkaa vähitellen purra!
-
-Hän rypisti silmänsä, kutistui kokoon, näytti vallan homehtuneelta;
-hän juoksi, hyppi, silmät sammuksissa ja mutisi hiljaa joko itsekseen
-tai minulle:
-
--- Herra Jumala! Antaisitpas edes sääskenä elää maailmassa! Älä tapa,
-Herra! Vaikka kirppusena, tahi pikkuisena hämähäkkinä.
-
--- Voi sinua onnetonta! -- ajattelin minä.
-
-Vaan yömajassa, ihmisten keskellä elvystyi hän taas ja alkoi paikalla
-kertoa emännästään ja kuolemasta ja vieläpä oikein reippaasti. Hän
-vakuutti ihmisille: te kuolette, näettekös, ettekä tiedä päivää
-ettekä tuntia; kenties kolmen virstan päästä tästä paikasta ukkonen
-teidät tappaa.
-
-Muutamat surivat, toiset suuttuivat, haukkuivat häntä, vaan eräs
-nuori nainen huomautti hänelle:
-
--- Kai sinun pussisi on piukkaan ahdettu kun kuolemaa pelkäät!
-
-Ja hän sanoi sen niin katkeralla äänellä, että se painui mieleeni,
-vaan vanhus, tuo kuoleman pelkääjä, vaikeni.
-
-Koko matkan Lubnyiin saakka hän lohdutteli minua ja toisinaan
-ikävystyttikin! Paljon minä olen nähnyt sellaisia, jotka pakenevat
-kuolemaa ja piilottautuvat sen edestä vallan typerinä. Noita
-pelkureita on nuortenkin joukossa ja ne ovat vielä inhottavampia
-kuin vanhukset ja kaikki he ovat tietysti jumalattomia nylkyreitä.
-Heidän sielussansa on pimeää kuin savupiipussa ja aina siinä viheltää
-pelko, jopa hyvälläkin ilmalla. Heidän ajatuksensa ovat vanhojen
-pyhiinvaeltaja-akkain kaltaisia: he tallaavat maata, kulkevat,
-tietämättä mihin, tallaavat sokeina elämän polkua, muistavat Jumalan
-nimeä vaan eivät rakasta Häntä, eivätkä voi mitään tahtoa. Ainoastaan
-yksi seikka heitä huvittaa: he koettavat jakaa pelkonsa kaikille
-ihmisille, jotta ihmiset ottaisivat heitä, kerjäläisiä, vastaan ja
-olisivat heille ystävällisiä.
-
-Vaan he eivät tule ihmisten luo ainoastaan mettä syömään, vaan
-vieläpä koettavat kaataa muittenkin sieluihin mätänevää myrkkyä
-omasta mädäntyneestä sielustaan. He ovat itserakkaita ja äärettömän
-hävyttömiä mitättömyydessään; he ovat niiden kerjäläisilkiöitten
-kaltaisia, jotka kirkkokulkueitten aikana istuvat tien vieressä
-ja paljastavat ihmisten edessä haavojaan, naarmujaan ja
-ilettäväisyyksiään, herättääkseen ihmisissä sääliä ja saadakseen
-niiltä sitten vaskikolikoita.
-
-He kulkevat ja koettavat kaikkialle kylvää levottomuutensa mustia
-siemeniä, he huokaavat ja pyrkivät kuuntelemaan muitten huokauksia
-vastaukseksi, vaan heidän ympärillään nousee mahtava valli,
-vaatimattomain jumalanhakijain valli ja tuhatvärisenä palaa ihmisten
-suru.
-
-Ja katsos sitäkin vähävenäläistä tyttöä, joka vanhukselle
-huomautti rahapussista. Hän on vaiti, hampaat yhteenkiristettyinä,
-tummanruskeat kasvonsa ovat suuttuneet ja silmissäkin näkyy terävä
-viha. Jos kysyt jotain, niin hän vastaa niin terävästi, ikäänkuin
-veitsellä leikkaisi.
-
--- Sinä, rakas, älä pelkää minua, vaan kerro minulle surusi... --
-sanoin minä, -- kenties sinun tulee helpompi olla!
-
--- Mitä te tahdotte minusta?
-
--- Enhän minä tahdo mitään, älä pelkää!
-
-Hän kiivastui:
-
--- Enhän minä pelkääkään, vaan minua ilettää!
-
--- Minkätähden minä sitte olen vastenmielinen teille?
-
--- Miksi te kiusaatte minua? Minä huudan ihmisiä avukseni!
-
-Ja sillä tavalla hän haukkui kaikkia niin nuoria kuin vanhoja ja
-naisiakin.
-
--- Minä en tarvitse sinua, -- sanoin minä, -- vaan minä tarvitsen
-sinun suruasi, tahdon tietää mikä ihmisiä vaivaa.
-
-Hän katsoi minuun sivultapäin ja sanoi:
-
--- Lähtekää muitten luo! Kaikki valittavat, olkoot ne kirotut!
-
--- Miksi heitä kirootte?
-
--- Minä niin tahdon!
-
-Hän näytti minusta hiukan hullulta.
-
--- Kenenkäs edestä sinä lähdet rukoilemaan? -- kysyin minä.
-
-Hän naurahti koko kasvoillaan, kulki hitaammin ja puhui ikäänkuin
-itsekseen:
-
--- Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille, puita uittamaan ja hävisi!
-Kenties hän on uponnut, kenties on löytänyt toisen naisen, kuka
-sen tietää? Appini ja anoppini olivat köyhiä, ilkeitä ihmisiä.
-Minulla oli kaksi lasta, tyttö ja poika, millä minä niitä olisin
-ruokkinut? Minä tein työtä, olin valmis tappamaan itseni työllä,
-vaan työtä ei ole ja mitä nainen saa työstään? Appini haukkui: "sinä
-olet lapsiesi kanssa kuin kivi kaulassamme, olet syönyt ja juonut
-meidät putipuhtaiksi!" Vaan anoppini sanoi: "sinä olet nuori, lähde
-kulkemaan luostareita pitkin, munkit ovat ahneita naisen perään, saat
-paljon rahaa". Minä en voi kärsiä, että lapseni näkisivät nälkää, --
-siksipä nyt kuljeskelenkin! Pitäisikö upottaa ne, mitä? Katsos, tässä
-nyt kuljeskelen. Hän puhuu ikäänkuin unessa, epäselvästi hampaittensa
-välitse, vaan silmänsä huutavat äidin tuskasta.
-
--- Pikkupoikani on jo neljännellä. Hänen nimensä on Jooseppi ja
-tyttö on Hanka. Minä pieksin heitä, kun he pyysivät leipää, minä
-pieksin heitä. Minä olen kulkenut nyt jo kuukauden. Olen koonnut
-neljä ruplaa. Munkit ovat saitoja. Kunniallisella työllä olisin
-enemmän ansainnut! Voi piruja, piruja! Millä vedellä nyt pesen itseni
-puhtaaksi!
-
-Täytyi jotain sanoa hänelle ja minä sanoin:
-
--- Lasten takia antaa Jumala sinulle anteeksi! Vaan nyt hän huudahti,
-ulvoi!
-
--- Mitäs minä siitä välitän? Minä en ole syypää Jumalan edessä. Jos
-hän ei anna anteeksi -- niin olkoon antamatta; vaan jos hän antaa
-anteeksi, niin ei kuitenkaan itse voi unohtaa! Helvetissä ei ole
-kamalampaa! Siellä ei ole lapsia kanssani!
-
--- Oh, -- ajattelin minä, -- turhaanpa minä häntä ärsytin kertomaan!
-Vaan hän ei enää voinut pysähtyäkään.
-
--- Eikä köyhiä varten ole Jumalaa, ei ole! Kun me lähdimme Seleny
-Kliniin, Amurin joelle, niin pidimme jumalanpalveluksia, rukoilimme
-ja itkimme apua, -- vaan auttiko Hän? Kolme vuotta vaivasimme
-itseämme siellä, ja ne jotka eivät kuolleet kuumeeseen, tulivat
-takasin kerjäläisinä. Isänikin kuoli, vaan äidiltäni mursi ratas
-jalan, kun olimme matkalla sinne, veljeni hukkuivat molemmat
-Siperiassa...
-
-Hänen kasvonsa kivettyivät. Vaikka hän olikin synkkä, niin oli hän
-kuitenkin totinen, kaunis, hänen silmänsä olivat mustat, tukka
-paksu. Koko yön, aamuun saakka, juttelimme yhdessä, istuimme metsän
-reunalla, ratavartijan mökin takana, ja minä huomasin, että tuon
-ihmisen sydän oli palanut poroksi, hän ei voinut enää itkeäkään;
-ainoastaan silloin, kun hän muisteli lapsuusvuosiaan, hymyili hän
-kerran pari vasten tahtoaan ja hänen silmänsä tulivat pehmeämmiksi.
-
-Ajattelin hänen puhuessaan:
-
--- Hän veristää varmaankin jonkun, murhaa jonkun! Tahi tulee hänestä
-julma irstailija, hän ei pääse siitä mihinkään!
-
-Jumalaa minä en näe, enkä rakasta ihmisiä! -- sanoi hän. Mitä ihmisiä
-ne ovat, kun ne eivät voi auttaa toisiaan? Ihmiset! Voimakkaan edessä
-he ovat lampaita, heikon edessä susia! Sudetkin elävät laumottain,
-vaan ihmiset ovat kaikki hajalla ja ovat vihollisia toisilleen!
-Oh, paljon minä olen nähnyt ja näen, kaikkien pitäisi hävitä. He
-synnyttävät maailmaan lapsia, vaan eivät jaksa kasvattaa niitä, onko
-se hyvä? Minä, näettekös, löin omiani, kun ne pyysivät leipää, minä
-löin!
-
-Vaan aamulla hän lähti pois luotani myymään ruumistansa munkeille, ja
-poistuessaan, sanoi hän häijynä:
-
--- Noh, yhdessä makasimme ja sinä olet voimakkaampi minua, miksi et
-käyttänyt hyväksesi ilmaista lihaa? Oh sinua!
-
-Tuntui kuin hän olisi antanut korvapuustin!
-
-Minä sanoin hänelle:
-
--- Turhaanpas loukkasit minua!
-
-Hän loi silmänsä alas ja sanoi sitten:
-
--- Tekee niin mieli loukata ihmistä, vaikka syytöntäkin! Kas, sinä
-olet nuori vielä, vaan jopa olet vallan kuivettunut ja ohimosikin
-ovat harmaat, ymmärrän, että sinullakin on suruja... Mutta minusta on
-kaikki samantekevää! En sääli enää ketään. Hyvästi!
-
-Hän lähti.
-
-Kuutena vaellusvuotenani olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat
-olleet surun suututtamia: niissä on palanut sammumaton viha kaikkea
-vastaan, eivätkä ne ole voineet nähdä mitään, paitsi pahaa. He
-katselevat pahetta ja kylpevät siinä ikäänkuin kuumassa saunassa, he
-juovat sappea, ikäänkuin juopot viinaa ja nauravat, iloitsevat.
-
--- Meidän totuutemme on: kaikkialla pahetta, kaikkialla
-onnettomuutta, ulkopuolella sitä ei ole ihmiselle paikkaa!
-
-He lankeavat villiin epätoivoon ja sen särkeminä elävät he mitä
-irstainta elämää ja likaavat maailmaa kaikin tavoin, ikäänkuin
-kostavat sille, että se on synnyttänyt heidät ja että heidän,
-oman heikkoutensa orjien, täytyy kuolemanpäiväänsä saakka ryömiä
-voimattomina maailman teitä myöden.
-
-He kohottavat surun Jumalakseen ja kumartavat sitä, eivätkä tahdo
-nähdä mitään muuta kuin omia haavojansa, eivätkä tahdo kuulla muuta
-kuin epätoivon huokauksia.
-
-Niitä tulee sääli, koska ne ovat jo kuten mielipuolia, vaan se taas
-ilettää kun näet, että he ovat valmiita sylkemään sappea silmiin
-jokaiselle ja sammuttaisivat auringonkin sapellaan jos he vaan
-voisivat.
-
-Toiset taas ovat hädän sortamina niin peljästyneitä, että he
-vaikenevat, piiloutuvat elämän edestä, pikkuisina, arkoina, vaan he
-eivät kuitenkaan voi lähteä vallan piiloon.
-
-Paljon ihmisiä ja sanoja on painautunut muistiini, suunnattomia
-kyyneleitä on itketty edessäni, vaan ei minua kertaakaan vielä ole
-huumannut kamala epätoivon nauru; kaikkia myrkkyjä olen maistanut,
-olen juonut vettä sadoista lähteistä enkä kertaakaan ole vielä itse
-vuodattanut heikkouden katkeria kyyneleitä.
-
-Elämä nousi eteeni hirveänä hourailuna ja unelmana, se oli
-levottomien sanojen lumivihuri ja kyynelien polttava sade,
-lakkaamaton epätoivon huuto ja koko maailmaa kiusaava suonenveto,
-joka oli kipeä jonkun pyrkimyksen takia, jota järkeni ja sydämeni
-eivät käsittäneet.
-
-Sieluni voivotti:
-
--- Ei se ole sitä!
-
-Likaiset surun virrat vuotavat kaikkia maailman teitä myöten, ja
-kamalasti kauhistuen huomaan minä, ettei Jumalalla ole tilaa siinä
-sekavassa yksinäisten ihmisten joukossa. Hän ei voi missään ilmaista
-voimaansa, hän ei voi mihinkään tukea jalkojansa, surun ja pelon,
-vihan ja epätoivon, ahneuden ja irstaisuuden matojen syömä elämä
-hajoaa tomuksi, ihmiset yksinäisyyden heikontamina häviävät, koska he
-ovat erossa toisistaan.
-
-Minä kyselen:
-
-Oletko sinä tosiaankin ainoastaan ihmisen sielun unelma ja toivo,
-jonka epätoivo synkkänä voimattomuuden tuntina on luonut?
-
-Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa ja jokaisen Jumala
-on ainoastaan hiukan korkeampi ja kauniimpi kuin sen palvelija
-ja synnyttäjä. Se painaa minua. Ihminen ei hae Jumalaa, vaan
-kärsimyksiensä unohdusta. Tuska karkottaa ihmisen kaikkialta ja
-hän lähtee pakoon itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää
-olla mukana elämässä ja hakee vaan hiljaista nurkkaa, johon voisi
-piiloutua. Enkä enää tunne ihmisissä pyhää Jumalanhakemisen
-levottomuutta, vaan ainoastaan kuolemanpelkoa; enkä enää näe
-pyrkimystä iloita Jumalasta, vaan näen surua siitä miten pääsisi
-kärsimyksistään.
-
-Sieluni huutaa:
-
--- Se ei ole sitä!
-
-Tapahtui, että tapasin jonkun ihmisen: hän oli vakavissa mietteissä
-ja hänen silmänsä paloivat puhtaina... Tapaat hänet toisen kerran,
-hän on vielä samanlainen, vaan kolmannella tahi neljännellä kerällä,
-katsos, on hän vihanen tahi päissään, eikä enää ole vaatimaton, vaan
-hävytön, raaka ja pilkkaa Jumalaa.
-
-Etkä voi käsittää miksi ihminen on mennyt rikki, missä hän on
-särkenyt itsensä? Kaikki ovat ikäänkuin sokeita ja kompastuvat
-helposti; harvoin kuulet elävää, henkevää sanaa; liian usein
-puhuvat ihmiset tottumuksesta vieraita sanoja eivätkä käsitä niiden
-merkityksen hyötyä eikä vahinkoakaan.
-
-He kokoavat autuaitten munkkien puheita, erakkojen ja pyhimyksien
-sanoja ja jakavat niitä toisilleen, ikäänkuin lapset vaihtavat
-leikkiessään rikkimenneitten astiain kappaleita. Lopuksi en näe enää
-ihmisiä, vaan ainoastaan hävitetyn elämän jätteitä, -- likainen
-ihmistomu ajelehtii maailmaa myöten ja monenlaiset tuulet lakasevat
-sen kirkon rapuille.
-
-Lukemattomat kansanjoukot hyörivät pyhäinjäännösten ja
-ihmeitätekevien jumalankuvien ympärillä, kylpevät lähteissä -- ja
-kaikkialta ne hakevat ainoastaan unohdusta.
-
-Kirkolliset juhlakulkueet tuskastuttivat minua, -- ihmeitätekeviin
-jumalankuviin en uskonut enää lapsuudestani saakka ja luostarin elämä
-oli sen uskon lopullisesti hävittänyt minulta. Katselin joskus miten
-ihmiset suunnattomana harmaana matona ryömivät maantien tomussa,
-tuntemattoman voiman takaa-ajamina ja kiihtyneinä huusivat toisilleen:
-
--- Jouduta askeleitasi! Pian!
-
-Ja niiden yläpuolella ui jumalankuva keltaisena lintuna, painaa
-heidän päänsä maahan ja minusta näyttää, että sen paino on kaikille
-liian raskas.
-
-Tomuun ja likaan, kansan joukon jalkojen alle heittäytyy hulluja
-naisia, kuuluu villi kiljunta ja ihmisjoukko virtaa vapisevan ruumiin
-yli, tallaa, iskee sitä ja huutaa Jumalanäidin kuvalle:
-
--- Iloitse, kaikkein pyhin!
-
-Kaikkien kasvot ovat tulleet inhottaviksi, ovat villiytyneet
-jännityksestä, märkinä hiestä, mustina liasta, -- ja koko tämän
-joukon kulkue, kumea jalkojen töminä loukkaa maata ja surettaa
-taivasta.
-
-Vaan tien vieressä, puitten alla näkyy kerjäläisrivejä kuin kaksi
-kirjavaa nauhaa: sairaita, raajarikkoja täynnä mätäneviä haavoja,
-kädettömiä, jalattomia, sokeita, seisovia ja makaavia...
-
-Maassa kiemuroivat vaivatut ruumiit; ilmassa vapisevat inhottavat
-kädet ja jalat ojentuvat ihmisten puoleen herättääkseen niiden
-sääliä. Kerjäläiset voivottelevat ja ulvovat; heidän haavansa palavat
-auringossa, he rukoilevat ja vaativat itselleen kopeekkaa Jumalan
-nimessä. Siellä on useita kasvoja, joissa ei ole silmiä, muutamissa
-taas silmät palavat sysinä; lakkaamatta syö tuska ruumiita ja luita,
-ne näyttivät kauheilta kukilta. Näet, että ihmisiä ajetaan takaa ja
-minä vihaan sitä voimaa, joka vetää ihmisiä tomussa ja liassa, --
-mihin?
-
--- Ei se ole sitä!
-
-Kävin ihanassa Kiovan kaupungissa, hämmästyin tuon vanhan venäläisen
-pesän kauneudesta ja suuremmoisuudesta.
-
-Koetin jutella siellä erään munkin kanssa, -- häntä sanottiin hyvin
-viisaaksi.
-
-Kerroin hänelle pitkin ja poikin, mikä minua vaivasi, ja etten voinut
-käsittää lakeja, joitten mukaan ihmisten elämä rakennetaan.
-
--- Kuka sinä olet?
-
--- Talonpoika.
-
--- Osaatko lukea?
-
--- Hiukan.
-
--- Lukutaito on lakki, joka ei sovi teidän päähänne! -- sanoi hän
-ankarana.
-
-Huomasin, että hän tosiaankin oli viisas.
-
--- Oletko sinä shtundisti? -- kyseli hän.
-
--- En.
-
--- Jaha! Duhoboriko?
-
--- Miten niin?
-
--- Ajatuksistasi päättäen.
-
-Hänen kasvonsa olivat vaaleanpunaset kuten keitetty kinkku ja
-silmänsä olivat pienet.
-
--- Jos sinä haet Jumalaa, -- sanoi hän, niin haet sitä tietysti
-kukistaaksesi hänet!
-
-Ja hän uhkasi minua sormellaan:
-
--- Tunnenhan minä teidät! Vaan katsos, etkö sinä tahtoisi lukea
-sata kertaa "Uskon?" Kas, lue! Ja kaikki sinun tyhmyytesi häviävät
-kuin savu. Vaan yleensä, teidät kerettiläiset pitäisi lähettää
-Abessiniaan, Afrikaan, ethiopialaisten luo, niin! Siellä te piankin
-kuumuuden tähden oikaisisitte koipenne!
-
-Minä kysyin häneltä:
-
--- Oletteko te olleet siellä Abessiniassa, te?
-
--- Olen, -- vastasi hän.
-
--- Vaan katsokaas, ette olekaan siellä heittäneet henkeänne.
-
-Munkki suuttui.
-
-Tapasin erään ihmisen Dnjeprillä: hän istui rannalla,
-vastapäätä luostaria ja heitteli kiviä veteen; hän oli noin
-viisikymmentävuotias, parrakas, kalju, kasvot täynnä ryppyjä, pää oli
-iso; sinä aikana minä jo tunsin vakavat ihmiset heidän silmistänsä,
--- lähdin hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä.
-
-Oli ilta. Likainen Dnjepr kuljetti kiireesti vesiään, ja Dnjeprin
-takana kukki mäki kirkkoja; kirkkokupoolien pöyhkeä kulta vapisi
-auringossa, ristit säteilivät, jopa ikkunoittenkin lasit paloivat
-ikäänkuin jalokivet, -- näytti siltä kuin koko maa olisi avannut
-sylinsä ja olisi ylpeän anteliaana näyttänyt auringolle aarteitansa.
-Vaan ihminen minun vieressäni lausui hiljaa ja surullisesti:
-
--- Koko luostari pitäisi panna lasin alle, pitäisi karkottaa munkit
-sieltä ulos, eikä pitäisi päästää sinne ketään, -- ei ole enää
-olemassa ihmisiä, jotka ansaitsisivat elää sellaisen kauneuden
-keskellä.
-
-Ikäänkuin satu, jonka joku viisas ja suuri mies oli kertonut, makasi
-luostari joen takana; kaukaa juoksevat sinne Dnjeprin aallot ja
-loiskivat iloisesti nähdessään sitä, vaan eipä sammu ihmisen ääni
-joen kummastuneessa laulussa.
-
--- Miten voimakkaasti se oli alettu, miten valtavasti rakennettu!
-
-Ikäänkuin vanhaa unta muistelen ruhtinas Vladimiria, Antoniusta,
-Feodosiusta, venäläisiä sankareita, ja minun tuli jotain sääli.
-
-Äänekkäästi ja iloisesti soivat lukemattomat kellot toisella
-rannalla, vaan vielä paremmin kuulen surullisia ajatuksia elämästä.
-
--- Emme kukaan muista sukulaisuuttamme. Kas, minä lähdin hakemaan
-oikeata uskontoa, vaan nyt ajattelen, missä on ihminen? En näe
-ihmistä. Näen kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja,
-kauppiaita, vaan yksinkertaisesti ihmistä, jolla ei olisi mitään
-tekemistä jokapäiväisten ja tavallisten asioitten kanssa, -- sitä en
-näe. Jokainen palvelee jotain, jokainen komentaa jotakuta. Johtajan
-yläpuolella on vielä johtaja ja kaikki tämä nousee vaan korkeammalle
-ja korkeammalle, eikä silmä saavuta sen loppua. Ja siellä on Jumala
-piilossa.
-
-Tuli yö; vesi joessa tuli siniseksi, ristit kirkoilla eivät enää
-säteilleet. Ihminen yhä vaan heittelee pikkukiviä veteen, enkä minä
-enää näe niiden tekemiä ympyröitä vedessä.
-
--- Kolme vuotta sitten oli meillä Makopissa kapina eläinruton
-takia. Kutsuttiin rakuunoita meitä vastaan ja kristityt tappoivat
-kristittyjä. Eläinten takia! Useat ihmiset joutuivat perikatoon.
-Ja minä aloin itsekseen miettiä, mikä uskonto meillä venäläisillä
-oikeastaan on, kun me härkien takia tapamme toisiamme silloin kun
-Jumalamme on sanonut: älä tapa!
-
-Luostari hukkuu sumuun, se tuntuu vaipuvan mäen sisään kuin
-harhanako. Kasakka penkoo maata ympärillään, hakee kiviä, löytää
-niitä ja heittää niitä jokeen. Vesi soi.
-
--- Niin niin, ihmiseni! -- lausuu kasakka, kumartaen päätänsä. --
-Jumalan laki on henkinen maito, vaan me saamme lopuksi ainoastaan
-heraa. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat
-nähdä Jumalan" -- vaan voiko sydämesi koskaan olla puhdas, kun et saa
-elää tahtosi mukaan? Ja jos sinulla ei ole vapaata tahtoa, niin ei
-ole todellista uskoakaan, vaan on ainoastaan unelma.
-
-Hän nousi, ravisteli itseään, katseli ympärilleen; hän oli aika
-tanakka:
-
--- Me emme ole vapaita Jumalaa varten, kas, siinä se on, ajattelen
-minä.
-
-Hän nosti lakkiansa ja lähti, vaan minä jäin, ikäänkuin olisin ollut
-kiinninaulattu maahan. Tahdoin käsittää kasakan sanat enkä oikein
-osannut sitä, vaan tunsin, että niissä oli totuutta.
-
-Pimeä etelänyö syleilee minua, vaan minä ajattelen:
-
--- Onko ihmisen sielunkauneus tosiaankin ainoastaan tuskassa? Missä
-on se varsi, jonka ympärillä liitelee ihmisten vihuri? Mikä on tämän
-touhun tarkotus?
-
-Talvella minä tavallisesti koetin päästä etelään, jossa oli
-lämpöisempää, vaan jos lumi ja kylmä saavuttivat minut pohjoisessa,
-niin silloin kävin luostareissa. Alussa tietysti munkit katsoivat
-minuun kierosti, vaan kun näytin itseni työssä, tulivat he paikalla
-ystävällisemmiksi, olihan heistä hauskaa, kun ihminen teki hyvin
-työtä eikä vaatinut heiltä palkkaa. Silloin jalkani lepäsivät, vaan
-käteni ja pääni työskentelivät. Silloin muistelin kaikkea sitä, mitä
-olin nähnyt kesän kuluessa, koetin saada tuosta taakasta jotain
-ruokaa sielulleni, -- punnitsin, valitsin, koetin käsittää mikä
-mitäkin varten on olemassa ja sitten eksyin joskus kaikessa siinä
-ihan kyyneliin saakka.
-
-Tunsin, että olin saanut jo tarpeekseni maan voivotuksista sekä
-tuskasta ja sieluni uskallus väheni; tulin synkäksi, vaiteliaaksi,
-minussa kasvoi viha kaikkea ja kaikkia vastaan. Ajottain minä
-tulin tavattoman alakuloiseksi: viikottain minä elin joko unisena
-tahi sokeana, en tahtonut mitään, en nähnyt mitään. Aloin miettiä:
-jos jättäisinkin tuon vaeltamisen ja alkaisin elää kuten kaikki,
-asettamatta itselleni arvotuksia ja nöyrästi alistuen muitten
-säädöksien alle? Päivä on minulle yhtä pimeä kuin yö; olen yksinäni
-maailmassa kuten kuu taivaalla, vaan en voi mitään valaista. Joskus
-ikäänkuin astun hiukan etemmäs itsestäni ja näen, miten terve, nuori
-mies seisoo tienhaarassa, hän on kaikille vieras, mikään ei miellytä
-häntä, hän ei usko mihinkään. Mitä varten hän elää? Miksi hän on
-poishakattu maailmasta?
-
-Ja sieluni jäätyy...
-
-Kävin myös naisluostareissa, olin niissä viikon, pari -- ja kerran
-yhdessä niistä, Volgalla, löin kirveellä jalkaani, kun olin puita
-hakkaamassa. Minua hoiti siellä äiti Feoktista, hyvin ystävällinen ja
-hyvä mummo. Luostari oli pikkuinen, vaan rikas; sisaret olivat kaikki
-hyvin ruokittuja ja arvokkaita. Minua iletti heidän itaruutensa,
-siirappihymyilynsä ja heidän rasvaset kupunsa.
-
-Olin kerran iltajumalanpalveluksessa ja kuulin köörin ihanaa laulua.
-Esilaulajatar oli solakka, kasvot tuliset, silmät mustat, ankarat,
-huulet heleänpunaset ja äänensä iso sekä uljas, hän lauloi kuin hän
-kyselisi jotain ja siinä äänessä tuntui tuskankyynel.
-
-Jalkani tuli jo terveemmäksi, valmistauduin poislähtöön ja tein jo
-työtä. Kerran puhdistin teitä lumesta, kun se köörilaulajatar tuli
-kirkosta, hän käveli hiljaa ja ikäänkuin kivettyneenä. Oikeassa
-kädessään, joka likisti hänen rintaansa, oli rukousnauha, vasen
-riippui hervottomana; huulensa olivat yhteenpuristetut, silmäkulmansa
-rypistetyt, kasvonsa kalpeat. Minä tervehdin häntä, vaan hän tempasi
-päänsä ylös ja katsoi minuun ikäänkuin olisin minä häntä joskus
-pahoinpidellyt.
-
-Se ärsytti minua, enkä minä yleensä pitänyt niistä nuorista nunnista.
-
--- Mitäs, neitoseni, -- sanoin minä, -- ei elämä kai ole helppoa?
-
-Hän pysähtyi, punastui.
-
--- Mitä sinä sanoit? -- kyseli hän.
-
--- Näettekös, on kai vaikeata voittaa itsensä?
-
-Vaan hän vastasi siihen yhtäkkiä vihasena ja hiljakseen?
-
--- Voi pirua!
-
-Ja lähti kiireesti pois, mustana kuin ukkospilvi tuulisena päivänä.
-
-En osaa selittää miksi minä hänelle sanoin niin: siihen aikaan syttyi
-minussa usein sellaisia ajatuksia, ne syttyivät ja lensivät kipinöinä
-jonkun silmään. Minusta näytti, että kaikki ihmiset valehtelevat,
-teeskentelevät.
-
-Jonkun ajan päästä näin hänet taas toisella polulla. Ja vielä enemmän
-nousi minussa viha: mitä varten hän tässä on kääriytynyt mustiin,
-kenenkä tähden hän on piiloutunut tänne? Kun hän meni ohitseni,
-sanoin minä hänelle:
-
--- Tahdotko karata täältä?
-
-Tyttö vavahti, nosti päänsä, suoristui kuin nuoli; minä luulin, että
-hän rupeaa huutamaan.
-
-Vaan hän meni ohitse ja minä kuulin odottamattoman vastauksen:
-
--- Illalla sanon.
-
-Minä hämmästyin; luulin kuulleeni väärin, vaan vaikka hän sanoi sen
-hiljaa, niin kuitenkin se kuului vallan selvästi kuin kellon soitto.
-Ja vaikka minua nauratti, niin kuitenkin hermostuin, vaan sitten
-rauhotuin ja ajattelin, että tyttö laski leikkiä.
-
-Sinä iltana makasin vuoteellani ja ajattelin itsekseni, että minun
-täytyisi oikeastaan lopettaa tuo kulkurielämä, -- menen johonkin
-kaupunkiin leipomoon työhön. Enkä minä ollenkaan tahtonut ajatella
-tuota tyttöä.
-
-Yhtäkkiä koputettiin hiljaa ovelle... hypähdin ylös, avasin oven,
-siellä seisoi vanha nunna, tervehti ja sanoi:
-
--- Olkaa hyvä, tulkaa!
-
-Ymmärsin mihin; en kysynyt mitään, lähdin mummon perässä ja uhkailin
-itsekseni:
-
--- Vai niin? Odotappas rakkaani, kyllä minä sinun sieluasi ravistan!
-
-Kuljettuamme monen käytävän ja oven kautta saavuimme sitte paikalle,
-akka avasi oven, työnsi minut sisään ja kuiskasi:
-
--- Minä saatan sitte pois!...
-
-Tulitikku leimahti, pimeydessä se valaisi tutut kasvot, kuulin äänen:
-
--- Sulkekaa ovi!
-
-Minä suljin. Löysin haparoimalla uunin ja nojauduin siihen, sitten
-kysyin:
-
--- Eikö tulta tulekaan?
-
-Tyttö nauroi hiljakseen:
-
--- Minkälaista tulta? -- kysyi hän.
-
--- Voi sinuakin räsyä, -- ajattelin minä.
-
-Ja olin vaiti. Tuskin näin tyttöä, pimeydessä hän näytti tummalta
-pilveltä öisellä taivaalla.
-
--- Miksi te olette vaiti? -- kysyi hän. Ääni oli herrasmainen.
-
--- Onpa nähtävästi varakas, -- päätin minä ja sanoin:
-
--- Puhevuoro on teillä!
-
--- Sanoitteko vakavasti, että minä karkaisin?
-
-Minä mietin miten voisin oikein myrkyllisesti vastata ja jonkun ajan
-päästä sanoin oikein levollisesti, ihan roistomaisesti:
-
--- Ei, näettekös, minä vaan koettelin teidän vanhurskauttanne!
-
-Taas hän sytytti tulitikun, kasvonsa leimahtivat, mustat silmänsä
-katsoivat julkeasti. Minun oli hiukan tukalaa. Näin pimeydessä miten
-hän seisoi solakkana ja mustana keskellä huonetta ja omituisen
-suorana hän seisoi.
-
--- Minun vanhurskauttani ei kannattanut koetella, ei teitä sitä
-varten tänne kutsuttu, ja jos ette ymmärrä, niin lähtekää pois, --
-kuiskasi hän kiihkeänä.
-
-Hänen kuiskauksensa oli raaka, ja siitä kuului jotain totisempaa
-kuin leikinlasku. Seinässä minun edessäni oli ikkuna, ikäänkuin
-uloshakattu käytävä yön syvyyteen, -- minun oli vastenmielistä
-katsella sitä. Minun oli paha olla, tunsin, että olen erehtynyt
-jossakin, ja yhä vaan tulee tilani tukalammaksi, jopa jalkanikin
-vapisevat. Vaan hän sanoo:
-
--- Minulla ei ole paikkaa johon karkaisin, setäni on väkisin sulkenut
-minut tänne... minulla ei ole voimaa elää täällä, hirtän itseni...
-
-Sitten hän vaikeni, ikäänkuin hän olisi pudonnut kaivoon.
-
-Minä olin vallan hämilläni, vaan hän tuli yhä lähemmäs minua,
-raskaasti hengittäen.
-
--- Mitä te sitten tahdotte? -- sanoin minä.
-
-Hän tuli vallan lähelle, asetti kätensä minun olkapäälleni, käsi
-vapisi ja minä vavahdin myös, polveni taipuivat ja pimeys ryömi
-kurkkuuni, tukehutti minua.
-
--- Kenties se on uskonhullu? -- ajattelin minä.
-
-Vaan hän jo itki ja kuiskutteli, kuuma hengityksensä koski kasvoihini:
-
--- Minulle syntyi pikku poikanen, he ottivat sen pois minulta ja
-ajoivat minut tänne, enkä minä jaksa olla täällä. He sanoivat, että
-lapseni oli kuollut, setä ja täti sanoivat niin, he ovat holhoojiani.
-Kenties he murhasivat sen, heittivät sen pois löytölapsena,
-ajatteles, hyvä ihmiseni! Minun täytyy vielä kaksi vuotta olla heidän
-vallassansa kunnes tulen täysi-ikäiseksi, vaan täällä minä en voi
-olla!
-
-Ja sillä tavalla hän nyyhkyttää, ruumiinsa vapisee; tunnen, että olen
-syypää hänen edessänsä, minun on sääli häntä, vaan samalla pelkään
-häntä, uskon häntä ja epäilen taas.
-
-Vaan hän kuiskaa, läähättäin:
-
--- Minä tahdon lasta... Jos tulen raskaaksi, niin he karkottavat
-minut täältä! Minä tahdon pienokaista, jos ensimäinen on kuollut,
-niin tahdon synnyttää toisen, enkä enää anna ryöstää sitä minulta,
-riistää sieluani! Minä pyydän armoa ja apua, hyvä ihminen: auta minua
-voimallasi, anna minulle takasin se, joka riistettiin minulta...
-Usko, Herran nimessä, -- minä olen äiti, enkä irstailija, en tahdo
-syntiä, vaan poikaa; en tahdo huvia, vaan synnytystä!
-
-Minä olin ihan kuin unessa. Minä uskoin häntä, mahdotonta oli olla
-uskomatta, kun nainen sillä tavalla puolustaa oikeuttansa, että
-kutsuu tuntemattoman ihmisen ja sanoo sille suoraan:
-
--- Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, auta minua!
-
-Ja minä muistelin tuntematonta äitiäni: kenties hänkin oli samalla
-naisellisella voimallaan heitetty isäni valtaan? Minä syleilin tyttöä
-ja sanoin hänelle:
-
--- Anna anteeksi että minä niin huonosti ajattelin sinusta...
-Jumalanäidin nimessä -- anna anteeksi!
-
-Vaan täytettyään pyhän avioliiton sakramentin hänen kanssaan, taas
-paha ajatus hämmensi minua.
-
--- Vaan jos hän on pettänyt minua, enkä minä ole ensimäinen tässä,
-jonka kanssa hän elää?
-
-Hän kertoi minulle elämänsä. Hän oli lukkosepän tytär; setänsä oli
-koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja ankara ihminen. Kesällä hän oli
-laivalla ja talvella satamassa, eikä tytöllä ollut missä eläisi.
-Isä ja äiti olivat kuolleet tulipalossa sellaisella lossilaivalla,
-jota virta kulettaa; kolmetoista vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi
-ja seitsemäntoistavuotiaana tuli raskaaksi eräästä herrasmiehestä.
-Hänen hiljainen äänensä vuosi sieluuni, hänen lämmin kätensä lepäsi
-kaulallani, päänsä minun olkapäälläni; kuuntelen häntä, vaan
-inhottava mato imeytyy sydämeeni, minä epäilen.
-
-Me olemme unohtaneet, että nainen on synnyttänyt Kristuksen ja on
-nöyränä saattanut hänet Golgatalle; me olemme unohtaneet, että hän
-on menneisyyden kaikkien pyhien ja kauniitten ihmisten äiti ja että
-me kamalassa ahneudessamme olemme unohtaneet naisen arvon, käytämme
-häntä huviksemme ja kotieläimeksemme työtä varten, sentakia hän ei
-synnytäkään enää elämän pelastajaa, vaan kylvää siihen ainoastaan
-ilkiöitä, heikkoutemme hedelmiä.
-
-Hän kertoo luostarista, kuulen että useat siinä elävät pakosta. Ja
-yhtäkkiä hän lausuu syleillen minua:
-
--- Minulla on täällä ystävätär, hyvä, puhdas tyttö rikkaasta
-perheestä... voi miten vaikeata on hänelle, jos sinä tietäisit!
-Katsos, hänenkin pitäisi tulla raskaaksi: jos hänet ajettaisi ulos
-täältä, niin hän lähtisi kummiäitinsä luokse.
-
--- Herra Jumala! ajattelin minä. -- Voi onnetonta... Ja vielä
-kerran vavahti uskoni Jumalan kaikkitietäväisyyteen ja lakien
-oikeudenmukaisuuteen, -- voidaanko ihminen panna sellaiseen asemaan,
-jotta laki tulisi täytetyksi?
-
-Vaan Kristiina kuiskasi hiljaa korvaani:
-
--- Jos sinä voisit myöskin hänen kanssaan...
-
-Hän murhasi minut niillä sanoillaan, olin valmis suutelemaan hänen
-jalkojaan! Koska minä ymmärsin, että ainoastaan puhdas nainen, joka
-tuntee äitiyden arvon, voi puhua sillä tavalla. Minä tunnustin
-hänelle epäilykseni; hän työnsi minut pois ja alkoi itkeä pimeydessä,
-enkä minä enää uskaltanut lohduttaakaan häntä.
-
--- Luuletko, ettei minua hävettänyt kutsua sinua? -- sanoi hän
-nuhdellen. -- Minä olen kaunis ja terve, luuletko, että minun on
-niinkään helppoa kerjätä mieheltä syleilyä kuin almua? Miksi minä
-lähdin luoksesi? Huomasin, että sinä olit ankara ihminen, sinulla
-olivat totiset silmät, puhuit vähän, etkä kiivennyt nuorten nunnain
-kimppuun. Ohimollasi oli harmaita hiuksia. Vaan sitäpaitsi, en juuri
-tiedä minkä tähden, vaan sinä näytit minusta hyvältä, ystävälliseltä.
-Ja kun sinä niin pahasti sanoit tuon ensimäisen sanan, niin minä
-rupesin itkemään, luulin että olin erehtynyt. Vaan sitten kuitenkin
-päätin, Jumala siunatkoon! -- ja kutsuin.
-
--- Anna minulle anteeksi, -- pyysin minä. Hän suuteli minua.
-
--- Jumala antaa anteeksi!
-
-Tässä koputteli akka ovelle, ja kuiskasi:
-
--- Lähtekää nyt, paikalla soitetaan aamujumalanpalvelukseen.
-
-Ja kun hän saattoi minut käytävien läpi, sanoi hän:
-
--- Antaisitteko minulle ruplasen? Minä olisin mielelläni tappanut
-hänet.
-
-Noin viisi päivää elin Kristjan kanssa, vaan enemmän ei enää ollut
-mahdollista: niin köörilaulajattaret kuin nunnatkin alkoivat kovasti
-kiusata minua ja minun teki mieleni olla yksin ja miettiä tuota
-tapausta. Miten voidaan naista kieltää lapsia synnyttämästä, jos
-hän tahtoo niitä ja jos lapsia aina on ollut ja tulee olemaan uuden
-elämän alkuna, uutten voimien kantajina. Oli vielä yksi seikka, jota
-minun täytyi välttää; Kristja näytti minulle ystävättärensä: hän oli
-vieno, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttörukka, kovasti Olgan
-näköinen. Kasvonsa olivat puhtaat ja äärettömän surullisena katseli
-hän maailmaan. Kaikki veti minua hänen puoleensa ja Kristjakin
-aina vaan kehotti. Vaan minusta oli hänen laitansa hiukan toinen:
-Kristiinahan ei enää ollut tyttö, vaan Julia oli viaton ja hänen
-miehensäkin täytyi olla samanlaisen. Enkä minä luottanut itseeni, en
-tiennyt kuka minä olen; Kristjan kanssa se ei häirinnyt minua, vaan
-sen toisen kanssa se voi häiritä; miksi, sitä en tiennyt, tunsin
-vaan, että se voi. Sanoin hyvästi Kristjalle; hän itki hiukan, pyysi
-että minä kirjoittaisin hänelle, tahtoi ilmottaa, jos hän tulee
-raskaaksi ja antoi minulle salaisen osotteen. Piankin minä kirjotin
-hänelle, hän vastasi hyvin hyvällä kirjeellä; sitten kirjotin taas,
-vaan en enää saanut vastausta. Ja vasta puolentoista vuoden päästä
-sain häneltä kirjeen Donin takaisilla seuduilla, se oli myös kauvan
-maannut postissa. Siinä hän ilmotti, että hänelle oli syntynyt poika,
-Matvei, se oli terve ja iloinen; setä oli juonut itsensä kuoliaaksi
-ja hän asui nyt tätinsä luona. Nyt, kirjotti hän, olen itse herrani
-ja käskijäni ja jos tulet, otan sinut ilolla vastaan. Minun teki
-kyllä mieleni nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, vaan sinä
-aikana olin juuri löytämäisilläni oikean tien enkä päässyt, lupasin
-myöhemmin tulla.
-
-Sitten hän meni naimisiin erään kirja- ja kuvakauppiaan kanssa ja
-siirtyi Rybinskiin asumaan.
-
-Kristiinassa minä tapasin ensi kerran ihmisen, jolla ei ollut
-pelkoa sielussansa ja joka oli kaikin voimin valmis taistelemaan
-olemassaolonsa edestä. Vaan silloin minä en vielä osannut pitää
-täydessä arvossa sitä suurta piirrettä hänessä.
-
-Sen tapauksen jälkeen Kristiinan kanssa koetin minä työskennellä
-kaupungissa, vaan ei miellyttänyt siellä, oli ahdasta ja
-tukahuttavaa. Työnjohtajat eivät miellyttäneet minua sielunsa
-alastomuuden takia ja koska he noin avonaisesti antautuivat isännän
-valtaan, jokaisen käytös ikäänkuin huusi:
-
--- Noh, ottakaa, syökää ruumistani ja juokaa vertani, minulla ei ole
-mihin menisin maailmassa!
-
-Minun oli tuskallista heidän kanssaan, he joivat, haukkuivat toisiaan
-turhanpäiten, lauloivat tuskastuttavan surullisia lauluja, tekivät
-työtä yötä päivää ja isännät lämmittelivät vaan rasvasia kylkiään
-heidän vieressänsä. Leipomossa oli ahdasta, likaista, ihmiset
-nukkuivat kuin koirat, viina ja irstaisuus oli heidän ainoa ilonsa.
-Kun minä puhuin elämän epäjärjestyksestä, kuuntelivat he kyllä ilman
-mitään, tulivat surullisiksi, myönsivät; kun minä sanoin, että meidän
-pitäisi hakea Jumalaa, huokasivat he, vaan minun sanani eivät juuri
-pysyväisesti tarttuneet heihin. Joskus he yhtäkkiä alkoivat laskea
-leikkiä minusta, ilman, että käsitin miksi? Ja pilkkasivat hyvin
-pahasti.
-
-Kaupungeista minä en pitänyt. Minä en kärsinyt ihmisten ahnetta melua
-ja huoletonta kaupantekoa kaikella ja kaikkien kanssa; suurkaupungin
-melusta hullaantuneet ihmiset olivat vieraita minulle. Siellä oli
-liiaksi kapakoita, liiaksi kirkkoja, oli rakennettu paljon ja suuria
-taloja, vaan ihmisten oli ahdasta elää; ihmisiä oli paljon eikä
-kukaan elänyt itseään varten, jokainen oli sidottu kiinni asiaansa ja
-nähtävästi juoksee elinikänsä yhtä rataa myöten kuten koira ketjussa.
-
-Kaikissa äänissä kuulen väsymystä; jopa kirkonkin kello soi
-toivottomana ja koko sielullani tunnen, että kaikki ei ole juuri niin
-kuin sen pitäisi olla, ei ole!
-
-Joskus teen pilaa itsestäni, kas kun on olemassa vielä
-sääntöintoilija! Vaan vaikka se on naurettavaa, ei se kuitenkaan ole
-lystiä: näen ainoastaan virheitä kaikkialla enkä kumminkaan käsitä
-järjelläni syytä siihen ja sitä enemmän se vaivaa. Vajoan pohjaan.
-
-Öisin muistuu mieleeni vapaa elämäni ja erittäin selvästi yösijani
-kentillä.
-
-Kentällä on maa ympyriäinen, käsitettävä, rakas sydämelle. Makaat
-joskus siellä kuin kämmenellä pikkuisena ja yksinkertaisena,
-ikäänkuin lapsi, puettuna lämpöiseen sumuun, tähtitaivaan peittämänä
-ja liitelet siellä sen kanssa tähtien ohi.
-
-Väsynyt ruumis täyttyy voimakkaalla heinien ja kukkien tuoksulla;
-tuntuu ikäänkuin makaisi kehdossa ja näkymätön käsi liekuttaisi sitä
-hiljaa, nukuttaen ihmistä...
-
-Varjot uivat, koskettelevat heinien varsia: yltympärillä on kahinaa
-ja kuiskauksia; jossain on maamyyrä ryöminyt esiin kolostaan ja
-viheltää hiljaa. Kaukana maan äärellä nousee jotain mustaa, kenties
-on se joku hevonen, se seisoo ja sulaa sitten lämpösen sumun mereen.
-Ja taas se ilmestyy toisessa paikassa, toisessa muodossa... Niin
-liikkuu hiljakseen koko yön kentillä maan unen mykkiä vartijoita,
-kesäöitten helliä varjoja. Tunnet, että sinun ympärillesi, koko
-maailman ympärille on elämä piiloutunut, leväten herkässä puoliunessa
-ja ihminen tuntee omantunnontuskia siitä, että se ruumiillaan on
-lämännyt heinää.
-
-Yölinnut lentävät hiljaa, palanen maata on saanut elämää, on
-tempautunut pois maasta, on saanut siivet halultaan, ja lentää
-täyttämään sen.
-
-Heinät kahisevat... Joskus vierii käteni yli pikkuinen pehmoinen
-hiiri, -- vavahdan ja vielä syvemmin tunnen elämän runsauden, jopa
-maakin, mehukas maa elpyy allani, se tuntuu niin omaiselta.
-
-Ja minä kuulen miten se hengittää, tekee mieli tietää, minkälaista
-unta se mahtaa nähdä ja minkälaiset voimat salaa kypsyvät sen
-syvyydessä, miten se huomenna katsoo aurinkoon, millä se ilahuttaa
-aurinkoa, joka sitä kaunotarta rakastaa.
-
-Tuntuu ikäänkuin koko ihminen sulaisi nojaten sen rintaan ja koko
-ruumis kasvaa täyttyen lämpösellä ja tuoksuvalla mehulla rakkaan
-äidin rinnasta; näen itseni lakkaamatta, ikuisesti maan lapsena ja
-ajattelen kiitollisena: -- Minun omaiseni!
-
-Maasta vuotaa näkymätön hyvien voimien virta, ilmassa värehtii
-kirpeitä tuoksuja -- maa näyttää taivaan suitsutusastialta ja ihminen
-on siinä sysi ja suitsutusaine.
-
-Kiireesti palavat tähdet osottaakseen koko kauneutensa ennen kuin
-aurinko nousee; uni ja rakkaus syleilevät minua, juovuttavat ja
-sielusi kautta käy polttavan valoisa toivon säde: jossain on kaunis
-Jumala! -- Hakekaa ja te löydätte -- se on hyvin sanottu ja niitä
-sanoja ei pidä unohtaa, koska ne sanat ovat tosiaankin ihmisjärjen
-arvoiset.
-
-Niin pian kuin vaan kevät pilkisti kaupunkiin, lähdin minä tieheni;
-olin päättänyt kulkea Siperiaan, koska kerran sitä minulle oli
-kiitetty, vaan matkalla minut pysäytti ihminen, joka antoi sielulleni
-siivet koko elinijäkseni ja osotti minulle oikean tien Jumalan luokse.
-
-Minä tapasin hänet matkalla Permistä Verhoturjeeseen.
-
-Makasin metsän reunalla, olin laittanut itselleni tulen ja keitin
-vettä teetä varten. Oli puolipäivä, kovasti kuuma, ilma oli täynnä
-puunpihkaa, tuntui öljyseltä ja paksulta, vaikea oli hengittää.
-Linnuillakin oli kuuma, ne olivat paenneet syvälle metsään, iloisesti
-rakentaen siellä elämätään. Oli hiljaista. Tuntui siltä kuin pian
-kaikki sulaisi auringon alla ja maata myöten olisi virrannut
-erivärisissä ojissa puita, kiviä ja minun kivettynyt ruumiini.
-
-Yhtäkkiä kulkee Permin puolelta ihminen ja laulaa korkealla
-värisyttävällä äänellä. Nostin pääni, kuuntelin ja näin: sieltä päin
-astuskelee pikkuinen vaeltaja Valkosessa papinpuvussa, teekannu
-vyöllä ja vasikannahkanen laukku sekä pieni pata selässä. Hän kävelee
-reippaasti ja jo kaukaa nyökkää hän minulle päätään sekä hymyilee.
-Hän oli vallan tavallinen kulkuri, sellaisia on paljon ja se on
-vahingollinen ihmislaji: kulkeminen on heistä tuottava ammatti, ne
-ovat tyhmiä, lörpöttelijöitä, valehtelevat aina kamalasti; juovat
-paljon ja ovat valmiita varastamaankin. Minä vihasin heitä koko
-sieluni voimalla.
-
-Hän tuli luokseni, otti pois lakin päästään, ravisti päätänsä, niin
-että hiuspalmikkonsa hyppi ja alkoi lörpötellä.
-
--- Rauha sinulle, ihmiseni! Onpas tämä kuumuutta, kaksikymmentäkaksi
-astetta kuumempaa kuin helvetissä!
-
--- Koskas te sieltä tulitte? -- kysyin minä.
-
--- Kuusisataa vuotta sitten!
-
-Hänellä oli reipas, iloinen ääni, pää oli pikkuinen, otsa korkea;
-kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä, näytti siltä kuin hämähäkin
-verkko olisi peittänyt ne; hänen partansa oli sellainen puhdas,
-harmaa, vaan ruskeat silmänsä säteilevät kuin nuorella ihmisellä.
-
--- Katsos, -- mietin minä, -- mikä lysti sääskinen!
-
-Vaan hän yhä vain jutteli:
-
--- Voi tuota Uralia!... Sehän vasta on kaunis! Onpa tuo Herra Jumala
-suuri mestari mitä tulee maailman koristamiseen: mitenkä hän on
-kaikki metsät ja joet ja mäet niin hyvin asettanut!
-
-Hän riisui päältänsä matkatamineet, hyörii ja pyörii siinä pukin
-tavalla; huomasi, että minun teekannuni kiehui, nosti sen paikalla
-pois ja kysyi ikään kuin vanha toveri:
-
--- Panetko omaa teetäsi sisään, tahi juommeko minun teetäni?
-
-Minä en vielä ennättänyt vastata, kun hän oli jo päättänyt asian:
-
--- Juodaanpas minun teetä, se on aika hyvää, eräs kauppiaanvaimo
-lahjoitti sitä minulle, se on kallista teetä!
-
-Minä hymähdin:
-
--- Oletpas sinä aika pukinnäköinen!
-
--- Mitäs siitä! -- sanoi hän. -- Tuo kuumahan kuolettaa, vaan
-varroppas kun lepään, niin silitän kaikki ryppyni!
-
-Hänessä oli jotain, mikä muistutti Savelkaa ja minun teki mieleni
-laskea leikkiä hänen kanssaan.
-
-Vaan jo viiden minuutin päästä minä kuuntelin suu auki hänen
-puhettansa, joka tuntui niin kummallisen tutulta ja kuitenkin niin
-uudelta, kuuntelin häntä ja tuntui kuin ei hän puhuisi, vaan minun
-oma sydämeni laulaisi aurinkoisten päivien iloa.
-
--- Katsos... Eikö tämä ole juhlaa, eikö tämä ole paratiisi?
-Juhlallisina kohoavat vuoret auringon puoleen ja nousevat metsät
-vuorten huipuille; pikkuinen tomuteränen jalkojesi alla nousee
-siivekkäänä elämän valoon, ja kaikki laulaa ilon psalmeja, vaan sinä,
-ihminen, sinä maailman isäntä, miksi sinä istut synkkänä?
-
--- Mikähän kummallinen lintu tämä on, -- kysyin minä itseltäni ja
-sanoin hänelle tutkivasti:
-
--- Vaan jos surulliset ajatukset vaivaavat? Hän osotti sormellaan
-maahan:
-
--- Mikä tämä on?
-
--- Maa.
-
--- Ei! Katso korkeammalle!
-
--- Heinäkö?
-
--- Vielä korkeammalle!
-
--- Noh, varjoni!
-
--- Sinun ruumiisi varjo, -- sanoi hän, -- vaan ajatukset ovat sinun
-sielusi varjot! Mitä sinä pelkäät?
-
--- Minä en pelkää mitään.
-
--- Valehtelet! Jos sinä et pelkäisi, niin olisivat ajatuksesi
-reippaita. Pelko synnyttää surua, vaan pelko tulee uskon puutteesta.
-Niin, niin! Juo teetä!
-
-Hän kaataa teetä kuppeihin ja puhuu lakkaamatta:
-
--- Tuntuu ikäänkuin olisin sinut jo kerran nähnyt, mitä? Oletko sinä
-ollut Walaamilla?
-
--- Olen.
-
--- Koska? Jahah, -- sitten se ei ollut siellä! Vaan minusta näytti,
-että minä sinun punasen tukkasi olisin nähnyt siellä. Huomattavat
-kasvot! Niin! Olenkos nähnyt sinut Solovetzkissa?
-
--- Minä en ole ollut Solovetzkissa.
-
--- Et ole ollut? Se on väärin se! Luostari on vanha ja hyvin kaunis.
-Käy katsomassa!
-
--- Niinpä et olekaan nähnyt minua! -- sanoin minä ja tuntuu ikäänkuin
-loukkaavalta, että asianlaita on sillä tavalla.
-
--- No mikä sitte! -- huudahti hän. -- Ennen en ole nähnyt, mutta
-nytpäs näen! Vaan silloin oli nähtävästi toinen siellä, joka oli
-sinun näköisesi. Eikö se ole sama?
-
-Minä nauroin.
-
--- Mitenkäs se sitten olisi sama?
-
--- Miksi sitte ei?
-
--- Vaan minähän olen minä ja toinen on toinen!
-
--- Oletko sinä häntä parempi?
-
--- En tiedä.
-
--- Enkä minäkään tiedä.
-
-Katselen häneen ja tulen kärsimättömäksi. Tahtoisin, että hän puhuisi
-ja puhuisi lakkaamatta. Vaan hän ryyppäsi teetä ja muistutteli jotain
-mieleensä:
-
--- Niin, vaan sehän oli raajarikko ja häpesi sitä sangen kovasti.
-Kaikki nämä raajarikot, kierot, olkoot ne sitä sisältä tahi ulkoapäin
-ovat luonnottoman itserakkaita! Katsokaa, minä olen kierosilmä, --
-tahi siellä toinen sanoo: minäpä olen raajarikko, vaan te ihmiset
-älkää huomatko, että minä olen sitä. Ja tuokin oli sellainen. Hän
-kertoi minulle: "kaikki ihmiset ovat roistoja; he näkevät, että
-minulla on yksi silmä ja sanovat minulle: sinä olet kierosilmä.
-Ja sentakia ne ovat ilkiöitä!" Vaan minä sanoin hänelle: sinä,
-velikulta, olet itse roisto ja ilkiö, ellet ole narri, valitseppas
-kumpana tahdot olla mieluummin! Ymmärräthän: eihän se ole
-tärkeätä, miten ihmiset katsovat sinuun, vaan se, miten sinä itse
-katselet ihmisiin. Sentakia, ystäväni, olemmekin sekä kieroja että
-sokeita, että yhä vaan katselemme ihmisiä, haemme niissä likaa ja
-sammutammekin valomme toisten pimeydessä. Vaan valaise sinä valollasi
-toisten pimeyttä ja sinun tulee hyvä olla. Ihminen ei näe hyvää
-kenessäkään paitsi itsessään ja sentakia on koko maailma hänelle
-surullinen erämaa.
-
-Hän ilvehtii ja katselee minuun, vaan minä kuuntelen häntä ikäänkuin
-metsään eksynyt kaukaista kellonääntä ja pelkään erehtyväni; ettei
-vaan pöllö huutaisi kaukaa! Ymmärrän, että hän on paljon nähnyt, on
-paljon rauhottanut itseään, vaan minusta näyttää, ettei hän pidä
-minusta, laskee minusta leikkiä jollain käsittämättömällä tavalla,
-hänen nuoret silmänsä hymyilevät. Sen jälkeen, kun olin kohdannut
-Antoniuksen, oli minun vaikeata luottaa ihmisen hymyilyyn. Minä
-kysyin häneltä kuka hän on.
-
--- Minua kutsutaan Jehudiiliksi, -- sanoi hän, -- ihmisille olen
-iloinen narri, itselleni hyvä ystävä!
-
--- Pappissäädystäkö?
-
--- Olin pappina jonkun aikaa, vaan sitten riistettiin minulta arvoni
-ja istuin kuusi vuotta Susdal-luostarissa! Sinä kysyt kai miksi?
-Saarnasinpa minä kirkossa kansakullalle, vaan se käsitti minua sangen
-jyrkästi sielunsa yksinkertaisuuden takia ja sitten sitä piestiin
-sentakia, vaan minut tuomittiin, ja siihen asia päättyikin. En
-enää muistakaan, mitä saarnasin. Olihan se aikoja sitten, siitähän
-tulee jo kahdeksantoista vuotta -- kyllä sen voikin jo unohtaa.
-Elin kaikenlaisissa ajatuksissa, eivätkä ne kaikki juuri mihinkään
-kelvanneet.
-
-Kun hän nauroi, niin jokaisessa hänen kasvojensa rypyssä leikki nauru
-ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin juuri hän olisi luonut kaikki
-mäet ja metsät.
-
-Kun ilma tuli viileämmäksi, jatkoimme matkaamme yhdessä etemmäs ja
-sitten hän kysyi tiellä:
-
--- Vaan mistä sinä olet kotoisin?
-
-Uudestaan, kuten Antoniuksen edessäkin, teki mieleni asettaa kaikki
-menneet päivät vielä kerran riviin silmieni eteen ja katsella
-vielä kerran niiden kirjaviin kasvoihin. Juttelin lapsuudestani,
-Larionista, Savelkasta; vanhus nauraa hohotti ja huusi:
-
--- Voi rakkaita ihmisiä! Voi Jumalan hovinarreja, mitäs? Nämä,
-kultani, ovat ne oikeat, nämä vasta ovat Venäjän maan kukkia. Voi
-jumalanrakkaita!
-
-Minä en käsittänyt niitä kiitoksia ja oli kummallista katsella hänen
-iloansa, vaan hän ei voinut kävelläkään naurun takia; hän pysähtyi
-pää selässä ja soi sekä huudahteli suoraan taivaaseen, ikäänkuin
-hänellä siellä asuisi hyvä ystävä jonka kanssa hän jakaa ilonsa.
-
-Minä sanoin ystävällisesti:
-
--- Sinä olet jonkunverran Savelkan kaltainen.
-
--- Olenkos? -- huusi hän. -- Veli kulta, sehän on hyvin hyvä jos olen
-hänen kaltaisensa! Voi rakkaani, jos meidän veljeämme, tuota elävää
-ihmistä oikeauskoinen kirkko ei olisi hävittänyt jo aikoja sitten,
-olisivatkin asiat toisin Venäjän maassa!
-
-Hänen puheensa oli käsittämätön.
-
-Kerroin Titovista, vaan hän jo ikäänkuin näki appini edessään,
-pilkkasi sitä.
-
--- Kas tuota! Olenhan nähnyt tuollaisia, olenpas nähnyt! Ahneita,
-typeriä, pelkurimaisia kirppusia...
-
-Vaan kun hän kuuli kertomukseni Antoniuksesta, ajatteli hän hiukan ja
-sanoi sitten.
-
--- Nii-iin! Tuomas. Vaan ei jokaisella Tuomaalla ole järkeä paljon,
-muutama Tuomas on itse typeryys!
-
-Ja sivaltaen kädellä kimalaisia, koettaa hän niille vakuuttaa:
-
--- Pois, pois täältä! Voi hullua, kiipeää suoraan silmään... no,
-varoppas!
-
-Minä pyydystelen hänen sanojansa tarkkaan, en jätä mitään pois:
-minusta näyttää, että ne kaikki ovat suuren ajattelun lapsia.
-
-Minä puhuin ikäänkuin ripillä; vaan joskus, kun koskettelin Jumalaa,
-minä takerruin: minua pelotti ja samassa oli sääli jonkun takia.
-Jumalan kasvot olivat ajankuluessa likaantuneet sielussani, tahdoin
-puhdistaa niitä päivien noesta, vaan huomasin, että pyyhkin sieluani
-tyhjyyteen saakka ja sydämeni, herkkä sydämeni vavahti siitä.
-
-Vaan vanhus yhä vain rohkaisi minua nyökäten päällään:
-
--- Ei mitään, älä pelkää! Jos salaat niin valehtelet itsellesi etkä
-minulle. Puhu, puhu! Älä säästä sitä, mitä omistat, jos säret sen,
-teet uuden sijalle taas!
-
-Kaikkiin minun puheisiin vastaa hän herkällä kaiulla ja yhä helpompaa
-on minun olla hänen kanssaan.
-
-Tuli yö.
-
--- Seis, -- sanoi hän. -- Haetaan paikka yösijaa varten.
-
-Me löysimme suojaa ison kiven alla, joka oli pois repeytynyt
-kotivuorestaan; siinä kasvoi pensaita, jotka mustana peitteenä
-riippuivat siitä alas, niiden lämpimään varjoon panimme maata.
-Sytytimme nuotiotulen, keitimme teetä.
-
-Minä kysyin sitten:
-
--- Mitäs sinä nyt kerrot minulle, isä?
-
-Hän hymyili.
-
--- Kerron kaikki mitä tiedän. Vaan älä sinä vain hae sanoistani
-kehotusta: minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne vain tahtovat
-kehottaa ja vakuuttaa, joille elämän kulku on vaarallinen, joita
-totuuden lisääntyminen vahingoittaa. He näkevät, että totuus palaa
-yhä heleämmin, koska yhä useammat ihmiset pitävät yllä sen tulta
-sydämissään, -- he huomaavat sen ja pelkäävät sitä. He kokoavat
-kiireimmän kautta niin paljon totuutta kun se heille on edullista,
-pusertavat sen pikkuiseen lippaaseen ja huutavat koko maailmalle:
-tässä on totuus, puhdas hengenravinto, katsokaas, niin se on ja tulee
-ikuisesti olemaan! Ja ne kirotut istuutuvat totuuden kasvoille ja
-kuristavat sitä, tarttuvat sen kurkkuun ja estävät kaikella tavalla
-sen voimia kasvamasta; ne ovat meidän ja kaiken olevaisen vihollisia!
-Vaan minä voin sanoa ainoastaan yhden asian: tänä päivänä se on niin,
-vaan miten se huomenna tulee olemaan, sitä en tiedä! Koska näetkös
-elämässä ei ole oikeata laillista isäntää; hän ei ole vielä tullut,
-enkä minä tiedä, miten hän tulee järjestämään asiat kun hän kerran
-saapuu: en tiedä mitä suunnitelmia hän tulee vahvistamaan, mitä hän
-hävittää ja minkälaisia temppeleitä hän tulee rakentamaan? Apostoli
-Paavali on kerran sanonut: "kaikki mikä tapahtuu on parasta" -- useat
-ovat ottaneet nämä sanat ikuiseksi totuudeksi ja ovat kadottaneet
-voimansa niiden takia, koska he ovat pysähtyneet yhdelle paikalle!
-Tämä kivi on voimaton, miksi? -- koska se on liikkumaton, veljeni!
-Eikä saa sanoa ihmiselle: pysy tässä! vaan täytyy sanoa: -- lähde
-etemmäs tästä!
-
-Ensi kerran eläessäni kuulin sellaista puhetta ja se soi vieraalta
-korvissani, -- sillä ihminen itse kielsi itsensä, vaan minä hain sitä
-mikä ihmistä vahvistaisi.
-
--- Kuka sitten on se isäntä, onko se Jumala?
-
-Vanhus hymyili.
-
--- Ei, -- sanoi hän, -- se on lähempänä meitä! Minä en tahdo sanoa
-sen nimeä, on parempi että itse arvaat sen. Koska ennen muita ja
-kaikkein voimakkaimmin uskoivat Kristukseen juuri ne, jotka tunsivat
-Hänet sydämessään jo ennen kuin he tapasivat Hänet, ja heidän uskonsa
-voimalla Hän nostettiin jumaluuden korkeuteen.
-
-Hän piti minua ikäänkuin oven edessä, hän ei avannut ovea eikä
-sanonut, mitä hän oli peittänyt tuon oven taakse. Minussa kasvoi
-kärsimättömyys ja jonkinlainen harmi. Vanhuksen puheet näyttivät
-hämäriltä ja vaikka ajoittain säteili jonkinlaisia herkkiä kipinöitä
-hänen sanoissaan, niin ne ainoastaan pimittivät minua, valaisematta
-pimeyttä sielussani. Oli kuutamoyö, mustat varjot ympäröivät meitä,
-metsä päällämme kohosi vaieten ylös vuorelle, ja vuorten huippujen
-yläpuolella, puunoksien välissä säteilivät tähdet, ikäänkuin tuliset
-linnut. Jossain lähellä surisi oja, metsässä huudahteli silloin
-tällöin huuhkain ja kaiken sen yli elää hiljaa yössä vanhuksen puhe.
-Kummallinen ukko! Katsos, nyt hän ottaa poskeltaan jonkinlaisen
-koppakuoriaisen, pitelee sitä kämmenellään ja kyselee:
-
--- Mihin sinä, hulivili? Ai? Juoksepas heinään, olentoseni!
-
-Tämä miellytti minua, minä pidän myös kovasti kaikista
-koppakuoriaisista ja aina minua huvittaa heidän salainen elämänsä
-heinien ja kukkien keskellä.
-
-Asetin erilaisia kysymyksiä vanhukselle, tahdoin että hän puhuisi
-yksinkertaisemmin ja lyhyemmin, vaan sitte huomasin, että hän
-kierteli arvotuksiani, ikäänkuin hypäten niiden yli. Minä pidän hänen
-elävistä kasvoistaan, hellästi silittävät niitä nuotiotulen punaset
-heijastukset ja ne ihan vapisevat tuolla rauhallisella ilolla, jota
-minä niin haluaan. Kadehdin häntä; tämä ihminen on kokenut kaksin
-kerroin sen mitä minä ja vielä enemmänkin, vaan hänen sielunsa on
-nähtävästi kirkas.
-
-Minä sanoin hänelle:
-
--- Eräs ihminen on sanonut minulle, että uskonto on ihmisten
-keksintö, vaan mitä sinä sanot siitä?
-
--- Minä sanon, että se ihminen ei tietänyt, mitä hän puhui, --
-vastasi hän, -- koska uskonto on suuri ja luova tunne! Ja se syntyy
-ihmisessä sen elinvoimien yltäkylläisyydestä; voima on suuri tekijä
-ja häiritsee aina ihmisen nuorta järkeä, kiihottaen sitä toimintaan.
-Vaan ihminen on toiminnassaan sidottu ja ahdistettu, häntä estetään
-kaikilla tavoilla ulkoapäin, yhä vaan tahdotaan, että hän hankkisi
-leipää ja rautaa, eikä eläviä aarteita sielustaan. Ja ihminen on
-vielä tottumaton, ei osaa käyttää kaikkia voimiaan, pelkää henkensä
-kapinaa, luo hirviöitä ja pelkää epäsointuisan sielunsa heijastuksia
-eikä ymmärrä sen olemusta; ihminen palvelee uskonsa muotoja, omia
-varjojaan, sanon minä!
-
-En tahdo väittää, että olisin ymmärtänyt häntä sinä silmänräpäyksenä,
-vaan minä suutuin kovasti jostain syystä ja ajattelin:
-
--- No, nyt minä en päästä sinua mihinkään tästä paikasta ennenkuin
-vastaat minulle peruskysymykseen!
-
-Ja ankarana minä kysyin:
-
--- Miksi sinä kierrät Jumalaa?
-
-Hän katseli minuun, kohottaen silmäkulmiaan ja sanoi:
-
--- Mutta, rakkaani, minä juttelen koko ajan Hänestä! Etkö sinä tunne?
-
-Hän asettui polvilleen ja tulen valaisemana ojensi hän minulle
-kätensä, lausuen hiljaa ja selvästi:
-
--- Kuka on ihmeitätekevä Jumala? Oletko sinä meidän sielumme isä tahi
-poika?
-
-Minä vavahdin ja muistan miten katselin ympärilleni, tuntui niin
-tukalalta: näin vanhuksessa jotain hullua. Ja mustat varjot lepäsivät
-ympärillämme kuunnellen; metsän kahina ryömii kaikkialta luoksemme
-tukahuttaen sysien heikon ryskeen ja ojan hiljaisen äänen. Minun teki
-myös mieleni asettua polvilleni. Hän puhui jo äänekkäästi, ikäänkuin
-väitellen:
-
--- Ei ihmisen heikkous ole luonut Jumalaa, vaan sen voimien
-yltäkylläisyys. Eikä hän asu ulkopuolella meitä, vaan meidän
-sisässämme! Ihmiset ovat peloissaan sielun kysymysten edessä
-vetäneet sen ulos meistä ja ovat asettaneet sen yläpuolelle meitä,
-rajottaakseen ylpeyttämme, meidän tahtoamme, joka ei koskaan tyydy
-rajotuksiin. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi sillä, että
-sen kasvua väkivaltaisesti on estetty! Täydellisyyden perikuvia
-asetetaan liian hätiköiden; se on meidän vahinkomme ja surumme.
-Vaan ihmiset jakaantuvat kahteen rotuun: yhdet ovat ikuisia
-jumalanrakentajia, toiset ovat ikuisesti tuon kahlehtivan pyrkimyksen
-orjia, joka hakee valtaa noiden edellisten ja koko maailman yli. He
-ovat anastaneet tuon vallan ja vahvistavat sillä Jumalan olemisen
-ulkopuolella ihmistä, tuon Jumalan, joka on ihmisten vihollinen,
-maailman tuomari ja herra. He ovat pilanneet Kristuksen sielun
-kasvot, he ovat hylänneet Hänen käskynsä, koska elävä Kristus on
-heitä vastaan, Hän ei tahdo että ihmisellä olisi valta lähimäisensä
-yli!
-
-Hän puhuu ja tuntuu ikäänkuin hän horjuttaisi kipeätä hammasta
-sielussani ja tahtoisi temmata pois sen; minulle tekee kipeätä ja
-tekisi mieli huutaa:
-
--- Se ei ole sitä!
-
-Vaan hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja hän on vallan juopunut ja
-päihtynyt ilosta; minä näen hänen puheessaan hulluutta vaan ihailen
-vanhusta, vaikka sieluani särkee ja tuskastuttaa; ahneesti kuuntelen
-hänen puhettansa.
-
--- Vaan jumalanrakentajat elävät ja ovat kuolemattomia; nykyaikana he
-luovat taas salaa ja innokkaasti uutta Jumalaa. Juuri sitä, mitä sinä
-ajattelet, kauneuden ja järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa!
-
-Hänen puheensa tärisyttää minua, nostaa minua jaloilleni ja ikäänkuin
-antaa aseen käsiini, kevyt varjo vavahtaa ympärilläni koskettaen
-kasvojani siivillään, minua pelottaa, maa pyörii jalkojeni alla ja
-minä ajattelen:
-
--- Vaan kenties on totta että piru koettelee ihmisiä kauniilla
-puheilla ja tässä vanhus nyt sitoo viekkaita solmuja,
-takerruttaakseen minua suurimman synnin verkkoihin?
-
--- Kuule, -- sanoin minä, -- ketä ovat ne jumalanrakentajat? Kuka on
-se isäntä jota sinä odotat?
-
-Hän nauroi hellästi kuin nainen ja vastasi:
-
--- Jumalanrakentaja on kansakulta! Lukematon maailman kansa! Se
-suurempi marttyyri kuin kaikki ne yhteensä, joita kirkko kunnioittaa,
-ja se on se Jumalakin, joka tekee ihmeitä! Kuolematon kansa, hänen
-sieluunsa minä uskon, hänen voimaansa tunnustan; hän on ainoa ja
-epäilemätön elämän alku; hän on kaikkien entisten ja tulevien
-jumalien isä!
-
--- Vanhus on mielipuoli, -- ajattelin minä.
-
-Tähän saakka minusta oli tuntunut siltä, että minä hitaasti, vaan
-kuitenkin varmasti nousen ylös vuorelle; usein koskivat hänen
-sanansa tulisilla sormillaan sieluuni, ja minä tunsin polttavia
-vaan parantavia polttohaavoja ja pistoksia, vaan nyt yhtäkkiä
-tuli sydämeni raskaaksi ja minä pysähdyin matkalla katkerasti
-kummastuneena. Minun sielussani paloi erilaisia tulia, minun oli
-tuskallista olla ja kuitenkin olin käsittämättömästi iloinen, vaan
-samassa pelkäsin petosta ja olin hämilläni.
-
--- Puhutko sinä tosiaankin talonpojista? -- kysyin minä.
-
-Hän vastasi äänekkäästi ja arvokkaasti:
-
--- Puhun, koko maailman työläiskansasta, koko sen voimasta, siitä
-ainoasta ja ikuisesta jumalanluomisen lähteestä! Kas, tuossa herää
-jo kansan tahto, yhtyy se suuri, väkivallalla hajotettu, useat jo
-hakevat mahdollisuutta, miten sulattaa kaikki maailman voimat yhdeksi
-ainoaksi voimaksi ja siitä sitten muodostuu valoisa ja kaunis, kaikki
-käsittävä maan Jumala!
-
-Hän puhui niin kovaa kuin ei yksin minun, vaan myöskin vuorten,
-metsien ja kaiken mikä eli ja valvoi yössä, täytyisi kuulla häntä;
-hän puhui ja vapisi kuin lintu, joka on lentämäisillään pois, ja
-minusta näytti, että kaikki tämä oli unta ja tämä uni alensi minua.
-Minä manaan muistostani esiin minun Jumalani perikuvan ja asetan
-Hänen eteensä arkojen, ällistyneitten ihmisten hämärät joukot --
-nämäkö luovat Jumalan? Muistelen niiden pikkumaista häijyyttä,
-pelkurimaista ahneutta, niiden työn ja alennuksen taivuttamia
-ruumiita, niiden surun himmentämiä silmiä, niiden henkistä
-änkyttämistä, ajatuksen mykkyyttä ja niiden kaikenlaisia taikauskoja,
-hekö, nämä hyönteisetkö voivat luoda uutta Jumalaa?
-
-Minun sydämessäni syttyi viha ja katkera nauru. Ymmärsin, että vanhus
-oli jo jotain riistänyt minulta ja sanoin hänelle:
-
--- Voi, isä! Oletpas sekottanut sieluni kuten pukki yrttitarhan,
-siinäpä on sinun puheittesi tulos! Vaan uskallatko sinä tosiaan
-kaikille puhua tätä? Minusta se on suuri synti, eikä sinussa ole
-sääliä ihmisiä kohtaan! Hehän hakevat lohdutuksia eikä epäilyksiä,
-vaan sinä kylvät epäilyksiä!
-
-Hän hymyili.
-
--- Tuletpas kulkemaan minun tietäni! -- sanoi hän.
-
-Minua loukkasi tämä hymy.
-
--- Valehtelet, -- näetkös. -- Minä en tule koskaan asettamaan ihmistä
-Jumalan rinnalle!
-
--- Ei tarvitsekaan, -- sanoi hän, -- älä asetakaan, muuten asetat sen
-paikalla herraksi yläpuolelle itseäsi!
-
-Minä en puhu sinulle ihmisestä, vaan maailman hengen koko voimasta,
-kansasta!
-
-Minä suutuin; minua iletti tuo niinikenkänen jumalanluoja, joka oli
-täynnä täitä, aina juovuksissa, aina tapettu ja piiskattu.
-
--- No, oleppas vaiti, vanha jumalanherjaaja ja mielipuoli! --
-sanoin minä. -- Mikä on kansa? Se on likainen ruumiin ja ajatuksien
-puolesta, se on kerjäläinen järjeltään ja leivältään, se myy
-kopeekasta sielunsa...
-
-Nyt tapahtui jotain ihmeellistä, hän hyppäsi jaloillensa ja huusi:
-
--- Vaiti!
-
-Hän heilutti käsiään, tömisti jaloillaan maata, oli valmis sylkemään
-minua kasvoihin. Kun hänessä oli jotain ennustavaa, seisoi hän
-kaukana minusta, niin pian kuin häneen ilmestyi jotain naurettavaa,
-tuli hän minua lähemmäs.
-
--- Vaiti! -- huusi hän, -- sinä patahiiri!... Näkyy tosiaankin että
-sinussa on tuota mädännyttä herrasverta. Sinä kansan löytölapsi!
-Käsitätkö kenestä sinä puhut? Kas, niin te kaikki, verenimijät,
-loiseläjät ja maan ryöstäjät ette tiedä, ketä te haukutte, te
-rupiset koirat! Olette syöneet kuittiin ihmiset, olette riistäneet
-niiltä kaiken, ratsastatte niillä ja haukutte vielä, koska ne eivät
-tarpeeksi nopeasti kuljeta teitä!
-
-Hän hyppii minun ympärilläni, hänen varjonsa ikäänkuin putosi minuun,
-iski minua kylmästi kasvoihin, minä siirryin kummastuneena etemmäs,
-pelkäsin että hän lyö minua. Minä olin kasvultani kaksi kertaa häntä
-pitempi ja voimia minulla oli kenties kymmenen kertaa enemmän,
-vaan minulla ei ollut tahtoa pysäyttää tuota ihmistä. Nähtävästi
-hän oli unohtanut, että ympärillämme oli yö ja erämaa ja että jos
-minä koskisin häneen, niin hän jäisi siihen paikkaan makaamaan
-hautaan saakka. Minä muistelen miten minua kerran haukkui vihreä,
-peljästynyt rovasti, haukkui villi Mihail ja muut vanhan uskon
-ihmiset. Kas tämäkin haukkui, vaan tämän viha paloi toisella tulella.
-Ne olivat minua vahvempia, vaan heidän sanoissaan minä kuulin vain
-yhä pelkoa, tämä taas on heikompi, vaan ilman pelkoa. Ja hän huutaa
-minulle ikäänkuin lapsi ja samalla ikäänkuin äiti: kummallisen hellä
-on hänen vihansa, ikäänkuin kevään ensimäinen ukkonen. Vanhuksen
-käsittämätön rohkeus saattaa minut hämilleni ja vaikka hänen vihansa
-on naurettava, on minun kuitenkin paha olla, koska olin ihmisen sillä
-tavoin saattanut suuttumaan. Hän haukkui sangen loukkaavasti, sillä
-minä ollenkaan en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löytölapseksi,
-vaan hänen vihansa teki minulle hyvää, koska ymmärsin, että tässä
-suuttui ihminen, joka vilpittömästi uskoi totuuteensa ja sellainen
-viha tekee aina hyvää sielulle, siinä on paljon rakkautta, sydämen
-makeata ruokaa.
-
-Minä pyörin hänen jalkojensa välissä, vaan hän huutaa ylhäältä:
-
--- Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, sokea narri, tunnetko sinä
-historiaa? Sinä, lueppas tuota elämäkertaa joka on korkeampi
-kaikista, meidän pyhän isämme suurimman marttyyrin, kansan,
-elämänkertaa! Sitten kenties onneksesi ymmärrät kuka sinun edessäsi
-on, mikä voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinä, suojaton kerjäläinen
-vieraassa maassa. Tiedätkö mikä on Venäjä? Ja mikä on Kreikka,
-entinen Hellas ja myös Rooma? Tiedätkö kenenkä tahto ja henki on
-rakentanut kaikki valtiot? Kenenkä luilla seisovat kirkot? Kenenkä
-kieltä puhuvat kaikki viisaat? Kaikki mikä on maailmassa ja sinun
-muistissasi, kaikki se on kansan luoma, ja tuo valkonen luu on
-ainoastaan poleerannut sen työtä...
-
-Minä olin vaiti. Hauska oli nähdä ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa
-totuuttaan.
-
-Hän istuutui, hengästyi, oli ihan punanen ja kokonaan hiessä, ja
-näin kyyneliäkin hänen silmissänsä. Se hämmästytti minua, koska muut
-entiset opettajani, joita minä olin loukannut, eivät koskaan olleet
-näyttäneet minulle kyyneliään. Hän huusi:
-
--- Kuules, kulkuri, minä kerron sinulle nyt venäläisestä kansasta!
-
--- Katsohan, jos lepäisit hiukan...
-
--- Vaiti! -- sanoi hän, uhaten minua kädellään. -- Ole vaiti, muuten
-lyön sinua!
-
-Minä aloin nauraa, en voinut pidättyä.
-
--- Vaari, rakas! Sinä olet niin sanomattoman kummallinen! Anna Herran
-tähden anteeksi, jos olen loukannut sinua!
-
--- Tyhmyri, millä sinä olisit voinut loukata minua? Vaan sinä sanoit
-pahaa suuresta kansasta, sinä onneton sielu... Herrojen kyllä vielä
-voi sallia haukkuvan kansaa, täytyyhän heidän sammuttaa omaatuntoaan,
-he ovat vieraita maan päällä, vaan kuka olet sinä?
-
-Hauskaa oli katsella häntä sinä hetkenä, -- hän oli arvokas, jopa
-ankarakin, äänensä oli alentunut, syventynyt, hän puhui sujuvasti ja
-laulellen, ikäänkuin olisi saarnannut, kasvonsa olivat taivaaseen
-päin käännetyt, silmät ympyräisinä. Hän seisoi polvillaan, vaan
-kuitenkin oli hän ikäänkuin kohonnut kasvultaan. Minä aloin kuunnella
-hänen puhettansa epäluottavasti hymyillen, vaan pian muistui mieleeni
-Antoniuksen kirja, Venäjän historia, ja tuntui ikäänkuin se taas
-olisi ollut avoinna edessäni. Hän laulelee minulle ihmeellistä
-satuaan, vaan minä seuraan tuota satua kirjan mukaan, kaikki on
-oikein, vaan ainoastaan ajatus on toinen. Hän tuli Kievin Venäjän
-hajoamiseen ja kysyi:
-
--- Oletkos kuullut?
-
--- En ole, kerro, -- sanoin minä.
-
--- No, tiedäppäs nyt: sellaisia sankareita ei ole ollut olemassa,
-kansa itse on kuvannut omia urotöitään niissä henkilöissä, on sillä
-tavalla pannut muistiin suuren työnsä Venäjän maan rakentamisessa.
-
-Ja sitten hän jatkoi Susdalin maasta.
-
-Muistan että jossain vuoren takaa jo nousi aurinko; yö piiloutui
-metsiin ja herätti linnut; vaaleanpunaisia pilvenhattaroita liiteli
-yllämme, vaan me istuimme kiven vieressä kasteisella heinällä ja
-toinen meistä kutsuu muistiinsa vanhoja aikoja, vaan toinen laskee
-ihmeellisesti ihmisten lukemattomia töitä eikä usko satuun vihollisen
-metsämaan voittamisesta.
-
-Vanhus on ikäänkuin itse nähnyt kaikki: raskaat kirveet tömisevät
-voimakkaissa käsissä, ihmiset kuivaavat soita, rakentavat
-kaupungeita, luostareita, siirtyvät yhä etemmäs kylmien jokien
-virtauksia myöten paksujen metsien syvyyksiin, voittavat villiä
-maita ja se tulee hyväksi, viljavaksi. Vaan ruhtinaat, kansan
-herrat, leikkaavat, särkevät sitä pieniin palasiin, tappelevat
-keskenään kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja katsos, tuli arolta
-tatarilaisia, vaan ruhtinaissa ei löytynyt taistelijoita kansan
-vapauden edestä, ei löytynyt ei kunniaa, ei voimaa eikä järkeä; he
-kavalsivat kansan tatarilaisille, möivät sen kaaneille, ikäänkuin
-eläimiä myödään, ostivat talonpojan veren hinnalla itselleen
-kaaneilta vallan juuri tuon talonpojan yli. Vaan sitten kun he
-oppivat kaaneilta miten täytyy hallita, niin alkoivat he lähettää
-toisiaankin kaaneille tapettaviksi.
-
-Yö ympärillämme oli hellä kuin meidän viisas vanhempi sisaremme.
-
-Jopa keskeytyy vanhuksen ääni väsymyksestä, jopa aurinko katselee
-häntä, vaan hän yhä vain kuljeksii menneisyydessä, valaisee minulle
-totuutta palavilla sanoillaan.
-
--- Näetkös nyt, -- kysyi hän, -- mitä kaikkia kansa on tehnyt ja
-miten sitä on vaivattu ja sorrettu kunnes sinäkin tulit haukkumaan
-sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen tässä nyt kertonut enimmäkseen
-siitä, mitä se on tehnyt pakosta, vaan kun olen levännyt niin kerron,
-millä sen sielu on elänyt ja miten se on hakenut Jumalaa!
-
-Hän kääriytyi palloksi ja nukkui kuin pikkuinen lapsi.
-
-Mutta minä en voinut nukkua vaan istuin kuin tulisilla hiilillä.
-Sitäpaitsi oli aamuaurinko jo korkealla, linnut lauloivat, metsä
-peseytyi kasteessa ja kahisi hellänä ja vihreänä.
-
-Tietä myöten kävi ihmisiä, vallan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka
-kulkivat päät alaspainettuina, en nähnyt niissä mitään uutta, eivät
-ne ollenkaan olleet nousseet silmissäni.
-
-Minun opettajani nukkui ja kuorsasi, ja minä hänen vieressänsä
-jähmetyin ajatuksissani; ihmiset kulkivat yksi toisensa perässä
-meidän ohitsemme, katselivat meihin kierosti eivätkä nyökänneet
-päätäänkään vastaukseksi tervehdykseeni.
-
--- Onko se mahdollista, -- ajattelin minä, -- että nämä ovat niiden
-vanhurskaitten maan rakentajien lapsia, joista minä äsken kuulin?
-
-Minun väsyneessä päässäni sekaantuivat uni ja todellinen elämä,
-käsitin vain, että tämä kohtaaminen oli kohtaloni käännekohta.
-Vanhuksen sanat Jumalasta kansan hengen lapsena tekivät minut
-levottomaksi, minä en voinut myöntää sitä, en tuntenut muuta henkeä
-kuin sen, mikä eli minussa itsessäni. Ja minä tarkastin muistissani
-kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, joita olin tuntenut; tongin
-niistä läpi kaikki sopukat, muistutin mieleeni niiden puheet:
-sukkelia sanan tapoja siinä oli paljon, vaan ajatuksia vähän.
-Vaan toiselta puolelta näin elämän hämärän pakkotyölaitoksen,
-lakkaamatonta työtä vain leivän vuoksi, nälkätalvia, tyhjien päivien
-loppumatonta tuskaa ja kaikenlaista ihmisen alennustilaa, sen
-syljettyä sielua.
-
--- Missä on Jumala tuossa elämässä, missä siinä on tilaa Häntä varten?
-
-Vanhus nukkui. Minun teki mieleni ravistaa häntä ja huutaa:
-
--- Puhu!
-
-Pian hän heräsi itsekin, räpytti silmiään, hymyili.
-
--- Ohoh, -- sanoi hän, -- aurinko on jo keskitaivaalla! Täytyy
-minunkin lähteä!
-
--- Mihinkäs nyt tällaisessa kuumassa lähtisitkään? Meillä on leipää,
-teetä ja sokeria. Enkä minä voikaan päästää sinua pois, anna ennen
-se, minkä lupasit!
-
-Hän nauroi:
-
--- En minä itsekään luovu sinusta, sinä äkäpää!
-
-Sitten hän lausui miettivästi:
-
--- Kuule Matvei, heitäppäs tuo kulkeminen helvettiin; se on sinulle
-liian myöhäistä ja liian aikaista! Täytyy lukea; kas se olisi oikein!
-
--- Eikö se ole jo myöhäistä?
-
-Katsos minuun, -- sanoi hän, -- viisikymmentäkolme vuotta olen vanha,
-vaan vielä tähän päivään saakka opin lapsilta lukutaitoa!
-
--- Minkälaisilta lapsilta? -- kysyin minä.
-
--- On sellaisia olemassa! Katsos, sinun pitäisi elää niiden kanssa
-noin vuosi tahi pari. Lähdeppäs sinä täältä erääseen tehtaaseen, se
-ei ole kaukana täältä, noin satasen virstaa, siellä minulla on hyviä
-ystäviä!
-
--- Näetkös, kerro sinä ensin mitä aioit kertoa, sitten minä mietin
-mihin lähtisin!
-
-Me kävelimme polulla tien vieressä ja taas minä kuuntelin hänen
-sointuisaa ääntänsä ja omituisia sanojansa.
-
--- Kristus, ensimäinen tosikansallinen Jumala syntyi kansan hengestä
-kuin fenikslintu liekistä.
-
-Ja samassa hän itse leimahti tuleen, heilutti pientä kättänsä
-kasvojensa edessä, ikäänkuin hän olisi pyydystellyt ilmasta uusia
-sanoja ja lauloi:
-
--- Kauvan on kansa kantanut hartioillaan yksityisiä ihmisiä,
-lukemattomia kertoja se on antanut niille työnsä ja tahtonsa; on
-kohottanut ne yläpuolelleen ja on nöyrästi odottanut, että ne
-näkisivät niille laitetuista korkeuksista oikeuden ja kohtuuden
-teitä. Vaan kansan valitsemat päihtyivät, noustuaan korkealle ja
-turmeltuivat nauttien valtaansa, unohtivat sen, joka heidän oli
-kohottanut, jäivät huipuille, vaan iloisen helpotuksen sijaan tulivat
-he vaikeaksi sorroksi koko maailmalle. Kun kansa huomasi, että
-hänen lapsensa, joita se oli imettänyt verellään, olivat tulleet
-sen vihollisiksi, lakkasi se luottamasta heihin, se tahtoo sanoa,
-kansa ei ruokkinut niitä enää vaan jätti hallitsijat yksinäisiksi ja
-ne kaatuivatkin, sekä samalla hävisi heidän valtioittensa suuruus
-ja voima. Kansa käsitti, ettei elämän laki ole siinä, että kun on
-kohotettu yksi jäsen perheestä ja ravittu häntä kansan tahdolla,
-sitte eletään hänen järjellään, vaan että elämän todellinen laki
-on siinä, että kaikki itse nousevat korkeuteen, jotta jokainen
-omilla silmillään näkisi elämän tiet, -- ja sinä päivänä jolloin
-kansa käsitti välttämättömäksi, että kaikkien ihmisten pitäisi
-olla samanlaisia, sinä päivänä syntyi Kristus! Useat kansat ovat
-eri tavalla koettaneet kuvata unelmiaan oikeudesta ja kohtuudesta
-elävässä henkilössä, ovat koettaneet luoda kaikille samanlaisen
-Jumalan ja usein ovat yksityiset ihmiset, joita kansan ajatus siihen
-on pakottanut, koettaneet takoa sitä vahvoihin sanoihin, jotta
-se ikuisesti eläisi. Ja kun kaikki nämä ajatukset tulivat yhteen
-liitetyiksi niin syntyi niistä elävä Jumala, kansan rakas lapsi,
-Jesus Kristus!
-
-Se, mitä hän puhui Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, oli läheistä
-minulle, vaan sitä kansaa, joka synnytti Kristusta, en voinut
-käsittää.
-
-Minä sanoin sen hänelle, vaan hän vastasi:
-
--- Jos tahdot tietää, niin kyllä kerran tulet käsittämäänkin, jos
-tahdot uskoa, niin tulet tietämään!
-
-Kolme vuorokautta me kävelimme pitämättä kiirettä ja koko ajan hän
-opetti minua, jutellen menneistä ajoista.
-
-Hän kertoi koko kansan elämäkerran siihen päivään saakka; kertoi
-meteliajasta ja siitä miten kirkko vainosi narreja, iloisia
-ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kylvivät sille totuutta
-leikinlaskullaan.
-
--- Ymmärrätkö, -- kysyi hän, -- kuka sinun Savelkasi on?
-
--- Kyllä huomaan!
-
--- Niin, niin! Muista: pieni tulee suuresta ja suuri on kokoonpantu
-pienistä osista!
-
-Saavuimme Verhoturjeen Stefanin luo, sitte sanoi ukko minulle:
-
--- Tästä käännyn minä pois ja sinun tiesi kulkee toisaalle päin!
-
-Minun ei tehnyt mieleni erota hänestä, vaan huomasin että täytyi se
-tehdä, koska hänen ajatuksensa masensivat minua, hän oli herättänyt
-sieluni syvyyksiä myöten, hän oli kyntänyt sen ylös kuin keväisen
-pellon.
-
--- Mitä sinä mietit? -- kysyi hän. -- Meneppäs tehtaaseen ja
-työskentele siellä sekä juttele ystävieni kanssa; et sinä sillä
-mitään häviä, usko pois! Se on selväpäistä kansaa siellä, katsos,
-minä olen oppinut niiden luona, ja näethän etten olekaan vallan
-tyhmä, vai mitä?
-
-Hän kirjotti jonkinlaisen kirjelapun ja pisti sen minun kouraani.
-
--- Tosiaankin, mene sinne! Kyllä näet, etten tarkota sinulle pahaa.
-Siellä on uudestisyntynyttä ja elävää kansaa? Etkös usko?
-
--- Näetkös, pikkuiset silmät näkevät paljon, vaan onko se kaikki
-olemassa, mikä heistä näkyy?
-
--- Sinä, -- huusi hän, -- katsoppas koko olemuksellasi, sydämelläsi,
-sielullasi! Sanoinkos minä sinulle; usko? Minä sanoin -- hanki
-tietoja!
-
-Me suutelimme toisiamme ja hän lähti. Hän kulki kevyesti,
-ikäänkuin hän olisi kaksikymmentävuotias ja ikäänkuin pelkät ilot
-odottaisivat häntä tulevaisuudessa. Minusta tuntui niin ikävältä
-seurata silmilläni tuota lintua, joka lensi minulta pois tietämättä
-minne, johonkin, jossa hän taas tulee laulamaan laulunsa. Minun
-päässäni oli hirveä epäjärjestys, ajatukset vetelehtivät siellä kuin
-vähävenäläiset aamulla varhain markkinoilla; hitaasti, unisesti,
-kömpelösti, eivätkä mitenkään löytäneet oikeata paikkaansa. Kaikki
-oli omituisesti sekasin: minun ajatuksellani oli vieras loppu,
-vieraalla ajatuksella minun alkuni. Minua kiukutti ja nauratti, olin
-ikäänkuin survottu sisältäpäin.
-
-Kun tulin pois Verhoturjeesta ja kysyin ihmisiltä mihin tie vie,
-vastasivat he minulle:
-
--- Issetin tehtaaseen.
-
-Sinne juuri lähetti minut vanhus, sentakia käännyin siltä tieltä
-paikalla pois. Minua ei haluttanut lähteä sinne.
-
-Kuljeskelin kyliä myöten, katselin. Kansa oli siellä paikkakunnalla
-synkkämielistä ja korskeaa, eikä minua haluttanut puhua kenenkään
-kanssa. Kaikki katselivat minua epäluulosesti, nähtävästi pelkäsivät,
-etten vaan mitään varastaisi.
-
--- Jumalanrakentajia, -- ajattelin minä, katsellen rokonarpisia
-talonpoikia. Kysyin heiltä: minne matka?
-
--- Issetin tehtaaseen.
-
--- Mitä nyt, vievätkös tässä kaikki tiet siihen tehtaaseen? --
-ajattelin minä ja lähdin kiertämään kyliä ja metsiä, ryömin ikäänkuin
-koppakuoriainen heinää myöten ja yhtäkkiä huomasin kaukaa tuon
-tehtaan. Siitä nousi savu, vaan ei se houkutellut minua. Minusta
-näytti että olin hukannut puolet itsestäni, enkä voinut ymmärtää mitä
-minä tahdoin. Minun oli paha olla. Harmaa, laiska kiukku liikkui
-sielussani, ilkeä nauru leimahti, kipinöi, teki mieleni loukata
-kaikkia ihmisiä ja itseänikin.
-
-Ja yhtäkkiä, vallan itsekin huomaamatta minä päätin: menen tuohon
-tehtaaseen, piru vieköön menenkin.
-
-Ja minä lähdin siihen likaiseen helvettiin: laaksossa, vuorien
-välissä, joilta metsä oli hakattu pois, makasivat rakennukset;
-kattojen alta kävi tuli ylös, pitkät savupiiput kohosivat taivaaseen,
-kaikkialta herui höyryä ja savua, maa oli likaantunut noesta, vasara
-ulvahteli kumeasti; ryske, vinkuna ja villi kitinä tärisyttivät
-savuista ilmaa. Kaikkialla rautaa, puita, tiiliä, savua, höyryä ja
-pahaa hajua ja siinä kuopassa, joka on täynnä kaikenlaista raskasta
-ja painavaa, vilahtelevat ihmiset, mustat kuin kekäleet.
-
--- Kiitoksia vaari! -- ajattelin minä. -- Oletpas lähettänyt minua
-oikeaan paikkaan!
-
-Ensi kerran eläessäni näen tehtaan läheltä, tulen vallan kuuroksi
-tottumattomuudesta ja on vaikea hengittää.
-
-Kävelen katuja myöten, haen lukkoseppä Pjotr Jagihia. Kysynpä keneltä
-tahansa, kaikki vastaavat karkeasti, ikäänkuin olisivat kaikki
-aamulla tapelleet keskenään eivätkä vielä ole rauhottuneet.
-
-Mietin itsekseni:
-
--- Jumalanrakentajat!
-
-Tulipa vastaan mies, joka näytti ihan karhulta, hän oli liassa
-kiireestä kantapäähän saakka, hänen vaatteittensa rasvanen lika
-vallan säteili auringossa, -- minä kysyin häneltä, eikö hän tuntisi
-lukkoseppää Pjotr Jagihia.
-
--- Ketä?
-
--- Pjotr Jagihia.
-
--- Mitä varten?
-
--- Tarvitsen häntä.
-
--- Minä se olen!
-
--- Päivää!
-
--- No, päivää! Mitäs sitte?
-
--- Tässä teille on kirjelappu.
-
-Mies oli pitempi minua, hänellä oli leveä parta ja leveät hartiat,
-kasvot noessa, pieniä harmaita silmiä tuskin näkyi tiheitten
-kulmakarvojen alta, lakki oli takaraivolla, hiukset lyhyiksi
-leikatut. Hän näytti talonpojalta eikä kuitenkaan näyttänyt siltä.
-
-Hän luki nähtävästi suurella vaivalla, hänen kasvonsa rypistyivät
-kokonaan, viiksensä vapisivat. Vaan yhtäkkiä kasvonsa sulivat,
-valkoset hampaat pilkistivät esiin, avautuivat hyvät lapsensilmät ja
-iho poskillaan alkoi kiiltää.
-
--- Jahah, -- huusi hän, -- onpahan elossa tuo Jumalan kukkanen! Hyvä.
-Meneppäs poika tuota katua loppuun saakka, sitte käänny vasemmalle
-metsään; päin, siellä on vuoren juurella talo, jossa on vihreät
-ikkunaluukut, siellä kysy opettajaa, häntä kutsutaan Mihailiksi,
-hän on veljenpoikani. Näytä hänelle tuo lappu; minä tulen pian itse
-sinne, näkemiin!
-
-Hän puhui ikäänkuin sotamies puhaltaa torvella merkinantoa, heilautti
-kättään ja lähti pois.
-
--- Aluksi on tämäkin huvittavaa! -- ajattelin minä. Talossa otti
-minut eräs kömpelö poika vastaan, jolla oli karttuunipaita päällä ja
-esiliina edessä, hänen hihansa olivat ylöskäärityt, kätensä hienot ja
-valkoset. Hän luki paperilapun ja kysyi:
-
--- Onko isä Joonas terve?
-
--- Jumalan kiitos, kyllä.
-
--- Eikö hän luvannut käydä täällä?
-
--- Hän ei puhunut siitä mitään. Kutsutaanko häntä Joonaaksi.
-
-Nuorukainen katsoi minuun epäluulosesti ja luki vielä kerran tuon
-lapun.
-
--- No mitenkä sitte? -- sanoi hän.
-
--- Hän sanoi itsensä Jehudiiliksi.
-
-Nuorukainen hymyili.
-
-Se on vaan lisänimi, niin minä häntä kutsun.
-
--- Katsos sinua, -- ajattelin minä.
-
-Hänellä oli suorat, pitkät hiukset kuin papilla, kalpeat kasvot,
-vesisiniset silmät ja hän oli joka suhteessa ikäänkuin jostain muusta
-maailmasta kotoisin, ei ainakaan hänen oikea kotinsa ollut tässä
-likaisessa maapalasessa. Hän käveli huonetta pitkin ja mittaili minua
-silmillään ikäänkuin verkaa; minua se ei miellyttänyt.
-
--- Oletteko jo kauvan tuntenut isä Joonaan?
-
--- Neljä vuorokautta.
-
--- Neljäkö vuorokautta? -- toisti hän. Se on hyvä.
-
--- Miksi se on hyvä? -- kysyin minä.
-
--- Niin vaan! -- sanoi hän kohottaen olkapäitään.
-
--- Miksi teillä on esiliina edessänne?
-
--- Sidoin kirjoja? -- sanoi hän. -- Pian tulee setä, alamme syödä
-illallista; kenties te tahdotte pestä itsenne, kun tulette matkalta?
-
-Minun teki mieleni olla hänelle hävytön, -- hän näytti liian
-vakavalta eikä se sopinut hänen iälleen.
-
--- Pestäänkö täällä itseänsä?
-
-Hän kohotti kulmakarvansa.
-
--- Miten sitte?
-
--- En minä juuri nähnyt pestyjä! -- sanoin minä.
-
-Hän räpytti silmiänsä, katsoi minuun ja sanoi ihan levollisesti:
-
--- Täällä ihmiset eivät ole tyhjäntoimittajia, vaan tekevät työtä;
-niillä ei ole aikaa usein peseytyä.
-
-Huomasin, etten ollut satuttanut oikeaan paikkaan, tahdoin vastata
-hänelle, vaan hän kääntyi ja lähti pois. Istuin siellä vallan
-narrina, katselin ympärilleni. Huone oli iso ja puhdas, nurkassa oli
-pöytä ja sinne oli laitettu illallinen, seinillä oli kirjahyllyjä,
-kirjat olivat enimmäkseen maallisia, vaan löytyi myöskin raamattu,
-evankeliumi ja vanha slaavilainen virsikirja. Lähdin pihalle ja
-peseydyin, sieltä tuli setäkin, lakki vielä enemmän takaraivolla,
-heilutti käsiään ja kulki kuten härkä. -- No, minäkin yritän
-peseytyä; -- sanoi hän, -- kaada minulle vettä.
-
-Äänensä soi kuin torvi, kahmalonsa oli sopiva vati kaalisoppaa
-varten. Hän pesi nokea jonkunverran pois ja sen alta ilmestyivät
-punertavan vasken väriset kasvot, josta poskipäät aika lailla
-ulkonivat.
-
-He istuutuivat syömään, söivät ja keskustelivat asioistaan, kysymättä
-kuka minä olen ja miksi olen tullut. Kehottivat minuakin syömään ja
-olivat muuten ystävällisiä.
-
-Heissä oli hyvin paljon jonkinlaista varmuutta, näkyi paikalla, että
-maa oli vahva heidän jalkojensa alla. Vaan minä tahdoin että se
-vavahtelisi, -- missä suhteessa he olivat minua parempia?
-
--- Oletteko te vanhauskoisia? -- kysyin minä. Mekö? -- sanoi setä. --
-Emme.
-
--- Merkitseekö se, että olette oikeauskoisia?
-
-Veljenpoika synkistyi, vaan setä kohautti olkapäitään ja hymyili.
-
--- Mihail, kenties meidän täytyy näyttää hänelle passimme?
-
-Minä ymmärsin käyttäytyneeni tyhmästi, vaan kuitenkaan en tahtonut
-siitä lakata.
-
--- Näettekös, minä en ole tullut katsomaan teidän passianne, vaan
-ajatuksianne!
-
-Setä alkoi kiljua:
-
--- Ajatuksiako? Paikalla, teidän ylhäisyytenne! Ajatukset, -- riviin!
-järjestykää!
-
-Ja hän nauroi ikäänkuin kolme aika isoa varsaa olisi hirnunut.
-
-Vaan Mihail lausui rauhallisesti, kaataen teetä:
-
--- Minä kyllä tiedän, että te sentakia tulitte. Te ette ole
-ensimäinen, kenenkä Joonas on lähettänyt luoksemme; hän tuntee
-ihmiset eikä lähetä tänne tyhjiä päitä.
-
-Vaan setä työnsi minua otsaan kämmenellään ja yhä vain kiljui:
-
--- Oleppas iloisempi? Äläkä paikalla rupea trumffaamaan, muuten
-häviät koko pelin!
-
--- Nähtävästi he pitivät itsensä sangen varakkaina sieluina ja minä
-olin heidän mielestänsä vain kerjäläinen, ja nyt he valmistautuivat,
-ilman kiirutta, juottamaan janoavaa sieluani viisautensa lähteestä
-Tekisi mieleni väitellä, riidellä heidän kanssaan, vaan en osaa enkä
-näe mihin voisin käydä kiinni ja se ärsyttää minua vielä enemmän.
-Kysyin niin vaan ilman minkäänlaista tarkotusperää.
-
--- Mikä on tyhjä pää? Setä vastasi:
-
--- Se jota millä tahansa voidaan täyttää!
-
-Yhtäkkiä istuutui Mihail hiljaa lähemmäs minua ja tiedusteli
-lempeällä äänellä:
-
--- Uskotteko te Jumalaa?
-
--- Uskon.
-
-Vaan minä tulin hämilleni vastaukseni johdosta: ei se ollut sitä!
-Uskonkos minä -- tosiaankin? Mihail kysyi uudelleen:
-
--- Kunnioitatteko te ihmisiä?
-
--- En, -- vastasin minä.
-
--- Eivätkö ne teidän mielestänne ole luodut Jumalan kuviksi ja Hänen
-kaltaisikseen? -- kysyi hän.
-
-Tuo setä, piru hänet periköön, hymyili kuin vaskinen vati auringossa.
-
--- Ei, ajattelin minä, -- niiden kanssa täytyy taistella
-avomielisyydellä; hajotanpa itseni palasiksi heidän edessään, pankoot
-he sitten taas kokoon!
-
-Ja minä sanoin:
-
--- Tarkastaen ihmisiä, aloin epäillä Herran voimaa...
-
-Eihän se taas ollut oikein: minulla oli epäilyksiä Jumalan suhteen
-jo ennen kuin näin ihmisiä. Mihail katsoi minuun miettien silmät
-pyöreinä, vaan setä käveli huonetta myöten raskain askelin, silitti
-partaansa ja mutisi hiljaan. Minun oli paha olla, kun olin alentunut
-valehtelemaan. Sielussani oli kaikki niin omituisen läpinäkyväistä.
-Ajatukset hyörivät järjettöminä ja levottomina kuin pelästynyt
-mehiläisjoukko ja minä aloin kiihtyneenä ajaa niitä ulos, teki
-mieleni tyhjentää itseni kokonaan. Kauvan minä puhuin, huolimatta
-siitä oliko puheeni johdonmukainen ja oikeastaan koetin sitä vallan
-tarkotuksella joskus sotkea: jos he ovat viisaita, niin pääskööt itse
-kaikesta selville. Sitten väsyin ja kysyin äreästi:
-
--- Millä ja miten te sitten hoidatte sairasta sielua?
-
-Mihail vastasi hiljaa, katsomatta minuun:
-
--- Minä en lue teitä sairaaksi...
-
-Setä taas nauraa hohotti, jyrisi ikäänkuin piru olisi pudonnut
-uunilta.
-
--- Silloin vasta on ihminen sairas, -- jatkoi Mihail, -- kun hän ei
-tunne itseänsä, tietää ainoastaan oman tuskansa ja elää sillä. Vaan
-te ette ole nähtävästi kadottaneet itseänne: te haette elämän iloja,
--- sitä voi tehdä ainoastaan terve ihminen.
-
--- Vaan miksi sitten sieluani särkee?
-
--- Koska se teistä on hauskaa, -- sanoi hän.
-
-Minä kiristin hampaitakin, en voinut sietää enää hänen
-levollisuuttansa.
-
--- Näettekös, tiedättekö te varmaan, että se on niin hauskaa?
-
-Hän katselee minua suoraan silmiin ja iskee ilman kiirettä nauloja
-rintaani.
-
--- Avomielisenä ihmisenä teidän täytyy tunnustaa, että tämä sielunne
-tuska on teille välttämätön, -- sanoi hän, -- se asettaa teidät
-korkeammalle muita ihmisiä, ja te suojelette sitä, koska se erottaa
-teidät jonkun verran muista ihmisistä; eikö se ole niin?
-
-Hänen laihat kasvonsa kuivettuivat, vetäytyivät pitkiksi, silmänsä
-tummenivat, hän silitteli poskiansa ja puhdisteli minua kuin vaskea
-hiekalla.
-
--- Nähtävästi te pelkäätte sekaantua muitten ihmisten kanssa ja
-sen takia ajattelette, kenties, vallan itsetiedottomasti; vaikka
-ne ovatkin haavoja, niin ne ovat kuitenkin minun haavojani! Eikä
-sellaisia haavoja ole kenelläkään muulla kuin minulla!
-
-Teki mieleni vastata hänelle, vaan en löydä sanoja. Hän on nuorempi
-ja heikompi minua, en voi uskoa että minä olisin tyhmempi häntä. Setä
-nauroi kuin pappi saunan lauteilla.
-
--- Vaan se ei yhtään erota teitä ihmisistä, te erehdytte, -- sanoi
-Mihail. -- Kaikki ajattelevat niin. Sentakia elämä onkin voimaton
-ja ruma. Jokainen koettaa vaan päästä pois elämästä, koettaa kaivaa
-maahan oman kuoppansa ja katsella siitä yksinäisenä maailmaa.
-Kuopasta päin näyttääkin elämä matalalta, mitättömältä; ja yksinäisen
-on edullista nähdä se sellaisena. Minä puhun niistä ihmisistä
-nimittäin, jotka jostain syystä eivät kykene ratsastamaan lähimäisen
-selässä ja ajamaan sen päällä sinne missä parhaiten ruokitaan.
-
-Hänen sanansa kiukuttavat ja loukkaavat minua.
-
--- Tämä mitätön ja ihmisjärjelle arvoton elämä alkoi siitä hetkestä,
-kuin ensimäinen ihmisolento repeytyi irti kansan ihmeitätekevästä
-voimasta, irti joukosta, äidistään, ja pelosta yksinäisyytensä
-ja voimattomuutensa edessä se pusertui mitättömään ja ilkeän
-pikkumaisten halujen mykkyrään, joka sai nimekseen -- "minä". Kas
-tämä "minä" juuri on ihmisen suurin vihollinen! Itsensäpuolustuksen
-vuoksi ja vahvistaakseen maan päällä se on hyödyttömästi tappanut
-kaikki sielun voimat, kaikki suuret ominaisuudet, joilla olisi voitu
-luoda henkisiä hyveitä.
-
-Minusta näytti, että kuulin jo tuttua puhetta ja sanoja, joita jo
-kauvan salaa olin odottanut.
-
--- Se "minä" on hengeltään köyhä, on voimaton luomaan mitään. Se
-on kuuro elämän suhteen, se on sokea ja mykkä, sen päämäärä on
-itsepuolustus, rauha ja mukavuus. Se luo kaiken mikä on uutta ja
-tosi-inhimillistä ainoastaan välttämättömyydestä, useitten ulkoapäin
-tulevien työntien jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät"
-pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat sitä. He vihaavat sitä,
-koska kokonaisuudesta repeytynyt "minä", muistaa sukulaisuuttaan
-tuohon kokonaiseen ja pyrkii yhdistämään särettyä ja revittyä
-kokonaiseen ja suuremmoiseen.
-
-Minä kuuntelin ja ihmettelin: kaikki se oli vallan selvää minulle,
-eikä ainoastaan selvää, vaan se näytti vielä likeiseltä, oikealta.
-Ikäänkuin minä itse jo kauvan olisin ajatellut sillä tavalla,
-vaan siihen saakka ilman sanoja, mutta nyt löytyivät sanat ja
-asettuivat järjestyksessä eteeni, ikäänkuin rappujen portaat, joita
-myöten sopii nousta. Muistelen Joonaan puheita, ne elävät edessäni
-selvinä ja monivärisinä. Vaan samassa minusta tuntuu levottomalta
-ja epämukavalta, ikäänkuin minä seisoisin heikolla keväisellä
-jääpalasella keskellä virtaa. Setä oli huomaamatta lähtenyt pois, me
-istuimme kahden kesken; huoneessa ei ollut tulta, oli kuutamoinen yö
-ja minun sielussanikin tuntui ikäänkuin kuutamon sumua.
-
-Keskiyöllä lopetti Mihail puheensa, vei minut nukkumaan ulos, latoon;
-panimme siellä heiniin maata, hän nukkui pian, vaan minä lähdin
-ulos, portin taka ja istuin siellä jonkinlaisille hirsille. Katselin
-ympärilleni...
-
-Kuu ja kaksi isoa tähteä kulkevat vartioina taivaalla. Vuoren
-yläpuolella näkyy selvästi sinistä taivasta vastaan hampaallinen
-metsänranta, vaan itse vuorella on metsä kokonaan hakattu pois ja
-hakattu palasiksi, maassa on mustia hautoja, ikäänkuin haavoja.
-Alhaalla ahneesti irvistelee tehdas, osottaen punasia hampaitaan: se
-meluaa, savuaa, sen kattojen alla ja yläpuolella kiitää tuli, nousee
-ylös, vaan ei voi repeytyä irti ja hajoaa sauhuna. Haisee käryltä,
-minua tukehuttaa.
-
-Ajattelen ihmisen yksinäisyyttä. Mihail puhuu huvittavasti, hän uskoo
-ajatuksiaan, minä näen että niissä on totuutta, vaan miksi minun
-on kylmä? Minun sieluni ei sulaudu tuon ihmisen sieluun, se seisoo
-yksinäisenä kuin keskellä erämaata...
-
-Ja yhtäkkiä minä huomaan, että minä jo ajattelen Joonaan ja Mihailin
-sanoilla, että heidän ajatuksensa valtavina elävät minussa, vaikkakin
-syvällä sielussani liikkuu jotain heille vihollista, joka tarkastaa
-kaikkia heidän sanojansa.
-
-Missä minä olen ja mikä kuuluu minulle? Minä pyörin epäilyksissäni
-kuin hyrrä, yhä vain nopeammin, niin että korvissani meluaa ja
-viheltää.
-
-Tehtaassa alkoi pilli soida, alussa kimeästi ja valittaen, sitten
-vihlovasti kiljuen ja käskevästi. Vuorilta katseli aamu-unisena alas;
-yö, joka hiljaa laskeutui laaksoon, nosti ohuen peitteensä puista,
-kääri sen kokoon ja kätki sen sitten luoliin ja vuorenrotkoihin.
-Riistetty maa paljastui, yltympäri oli kaikki poiskynitty ja nielty
-ikäänkuin joku jättiläisnulikka olisi hyppinyt vuorenrotkossa olisi
-repinyt ylös kokonaisia metsäpalstoja, iskien maahan syviä haavoja.
-Umpilaaksossa makasi tuo tehdas, likaisena, rasvaisena, sauhun
-peittämänä ja inisi. Kaikilta tahoilta kulki siihen mustia ihmisiä ja
-se nieli ne yhden toisensa perästä.
-
--- Jumalanrakentajia! -- ajattelin minä --. Ovatpas rakentaneet
-laitoksen!
-
-Setä tuli ulos portista, hiukset pörrösinä, raappi itseänsä;
-haukotteli niin että poskipäänsä ratisivat ja hymyili minulle.
-
--- Jaha, -- huusi hän, -- oletkos jo noussut?
-
-Vaan paikalla kysyi hän hellästi:
-
--- Tahi etkö vielä olekaan pannut maata? Noh, ei se mitään tee,
-makaat päivällä. Tule sisään, juodaan teetä!
-
-Pöydässä hän kertoi:
-
--- En minäkään, veljeseni, nukkunut öitä ja oli aika jolloin
-teki mieli iskeä kaikkia vasten naamaa! Minulla oli jo ennen
-sotapalvelusta sieluni sekasin, vaan siellä minut tehtiin kuuroksi,
--- eräs upseeri löi korvalle, nyt en enää kuule oikealla korvallani
-mitään. Mutta eräs välskäri auttoi minua, antakoon...
-
-Hän aikoi nähtävästi lausua Jumalan nimen, vaan pysähtyi, nyki
-partaansa ja hymyili. Minusta se näytti hiukan lapselliselta, ja
-hänen silmänsäkin säteilivät lapsellisesti, niin yksinkertaisesti ja
-luottavasti.
-
--- Kovin hyvä ihminen hän vaan oli! Huomasi minun haavani -- mitäs
-tämä on? Minä vastasin: onko tämä inhimillistä elämää? Totta, vastasi
-hän, -- kaiken täytyy muuttua! Annappas, Pjotr Vasiljev, minä tulen
-sinulle opettamaan kansantaloustiedettä! Ja alkoikin opettaa. Alussa
-minä en ymmärtänyt mitään, vaan sitten yhtäkkiä pääsin selville
-kaikesta tästä jokapäiväisestä ja ikuisesta ilettäväisyydestä. Minä
-tulin melkein hulluksi ilosta, -- voi teitä roistoja, kiljuin minä!
-Tuo tiedehän avautuu aina yhtäkkiä: alussa kuulet ainoastaan uusia
-sanoja, vaan sitten tulee sellainen silmänräpäys, jolloin ne kaikki
-yhtyvät ja muuttuvat valoksi! Ja tuo silmänräpäys on kummallinen, se
-on ihmisen todellinen uudestaansyntyminen.
-
-Hänen kasvonsa tulivat iloisiksi, hänen silmänsä hymyilivät
-lempeästi, hän nyökäytti kerittyä päätään ja sanoi:
-
--- Tämä kaikki on sinulla vielä edessä!
-
-Oli hauska katsella häntä, hänessä yhä vaan lisääntyi lapsellisia
-piirteitä. Ja minä olin jonkunverran kadekin.
-
--- Kaksi kolmannesta osaa elämästä olen elänyt kuin hevonen -- se
-on surullista! Noh, ei mitään, koetan nyt saada takasin niin paljon
-kuin mahdollista! Minulla ei ole vaan tarpeeksi järkeä vielä. Järki
-on niin kuin käsi, joka vaatii harjotusta. Vaan minun käteni ovat
-viisaammat kuin pääni.
-
-Minä katselen häntä ja ajattelen.
-
--- Miksi nämä ihmiset eivät pelkää puhua kaikesta?
-
--- Sensijaan on Mishkalla järkeä kahta varten, -- jatkoi hän. --
-Hän on kirjaviisas! Odota vaan, kyllä hän vielä näyttää itsensä!
-Tehtaan pappi kutsui häntä kerettiläispiispaksi. Valitettavasti on
-hänellä Jumalan suhteen jotain sekaannusta päässä. Se tulee hänen
-äidistänsä. Minun sisareni oli kuuluisa nainen jumalisuuden asioissa,
-hän jätti oikeauskoisuuden ja meni lahkolaiseksi, vaan ne karkottivat
-hänet taas sieltä pois. Hän puhui ja valmistautui samassa työhön,
-hommasi nurkasta nurkkaan ja kaikki hänen ympärillään järähti, tuolit
-putosivat, lattia vapisi. Minua nauratti ja oli niin hyvä nähdä hänet
-sellaisena.
-
--- Mitä ihmisiä ne ovat? -- ajattelen minä.
-
--- Saanko minä elää kolme päivää teillä?
-
--- Anna tulla, vaikka kolme kuukautta! -- sanoi hän! Voi sinua
-kummaa! Eihän meillä ole ahdasta, Jumalan kiitos!
-
-Hän raappi päätään ja lausui nauraen:
-
--- Katsos vaan, kuitenkin taas muistelen tuota Jumalaa! Voi
-tottumusta!
-
-Taas soi uudestaan tehtaan piippu ja setä lähti pois. Minä menin
-latoon. Siellä makasi Mihail, kädet ristissä rinnalla, kasvot
-punasina, kulmakarvat ankarasti rypistyneinä. Hän oli parraton,
-ilman viiksiä, poskipäät ulkonivat siihen määrään että hän
-kokonaisuudessaan näytti vain vahvalta luulta.
-
--- Mitä ihmisiä nämä ovat? Näin ajatellen minä nukahdin.
-
-Kun minä heräsin, oli ympärilläni vaan melua, huutoa, vihellystä,
-ikäänkuin olisivat kaikki pirut koolla. Katsoin ovesta ulos -- piha
-oli täynnä pikkupoikia ja Mihail seisoi niiden keskellä valkosessa
-paidassaan ikäänkuin purjelaiva pienien venheitten joukossa. Hän
-seisoi ja nauroi. Pää oli selässä, suu auki, silmät puoleksi kiinni
-eikä hän yhtään ollut eilisen paastoavan ihmisen näköinen. Lapset
-sinisissä, punasissa ja vaaleissa paidoissa säteilevät auringossa,
-hyppivät, huutavat. Minua veti jokin heidän joukkoonsa, kiipesin ulos
-ladosta, eräs niistä huomasi minut ja huudahti:
-
--- Katsokaas pojat, munkki!
-
-Ja ikäänkuin olisivat höylänlastut syttyneet palamaan leimahtivat
-lapset, hyörivät ympärilläni, kiljuivat, säteilivät...
-
--- Katsos, mikä punatukka!
-
--- Oih, katsos hiuksia.
-
--- Varoppas, hän antaa sinulle selkään.
-
--- Jaah, piru vieköön, kun on vahva mies.
-
--- Se ei ole munkki, vaan kirkontorni!
-
--- Mihail Ivanitsh, kuka se on?
-
-Opettaja tuli jonkun verran hämilleen, vaan nämä pirunpenikat vain
-nauraa hohottivat. Minä en tiennyt, millä minä ne sain nauramaan,
-vaan nauru tarttui minuunkin -- nauroin ja huusin:
-
--- Ush, hiiret!
-
-Ja tässä oli aurinkoa ja ilmassa oli monenlaista melua -- tuntui
-ikäänkuin kaikki ympärillämme, vapisten ja juopuneena ilosta,
-kiitäisi johonkin huumaavalla vihurilla ja veisi minua mukanaan,
-häikäisten minua valolla, käärien minut lämpimään vaippaan. Mihail
-tervehti minua, likisti kättäni.
-
--- Me menemme metsään, -- sanoi hän, -- ettekö te tahdo tulla
-kanssamme?
-
-Se kaikki oli niin hauskaa: eräs lihavahko pikkupoika oli pistänyt
-päähänsä minun patalakkini ja lensi nyt perhosena pihaa myöten.
-
-Minä menin metsään tuossa hulivilijoukossa ja sitä päivää minä tulen
-vielä kauvan muistamaan.
-
-Lapset riensivät kadulle ja kevyesti, ikäänkuin höyhenet tuulessa
-kiisivät he vuorelle, minä kuljin heidän opettajansa vieressä ja
-minun täytyi tunnustaa, että ensikerran eläessäni näin niin hauskoja
-lapsia. Mihail ja minä kävelimme heidän takanaan, hän komensi,
-huusi, vaan lapset eivät kuunnelleet häntä, työnsivät toisiaan,
-painivat, heittivät toisiansa männynkävyillä ja kiistelivät. Ja kun
-he väsyivät, piirittivät he meidät, pyörivät jalkojemme välissä
-ikäänkuin koppakuoriaiset, nykivät opettajaansa käsistä, kysyivät
-häneltä jotain jonkinlaisista heinistä, kukista. Hän puhui kaikille,
-ikäänkuin heidän kaltaisensa ja kohosi kuitenkin yläpuolelle heitä
-ikäänkuin valkonen purje. Kaikki olivat reippaita lapsia, vaan
-muutamat heistä, olivat ikäisikseen liiankin totisia ja miettiväisiä,
-ja ne kävelivät enimmäkseen opettajan läheisyydessä ja olivat vaiti.
-
-Myöhemmin hajaantuivat lapset jonkun verran ja silloin sanoi Mihail
-minulle hiljaa:
-
--- Ovatkos nämä ainoastaan työtä ja juoppoutta varten maailmassa?
-Jokaisessa niissä asuu elävä henki ja he voivat kiiruhtaa sen
-ajatuksen kasvamista, joka meidät vapauttaa epäilyksiemme
-vankeudesta. Vaan he astuvat tuohon samaan pimeään ja ahtaaseen
-uomaan, jossa sekavina virtaavat heidän isiensä elämän päivät. Heitä
-käsketään tekemään työtä ja heitä kielletään ajattelemasta. Useat
-heistä ja kenties kaikki alistuvat kuolettavan voiman alle ja alkavat
-palvella sitä. Maailman tuskan lähde on se, että ihmisen henki ei saa
-kasvaa vapaasti!
-
-Hän puhui, vaan vieressämme käveli muutamia poikia jotka kuuntelivat
-häntä ja minua huvitti se huomaavaisuus! Mitä voivat nämä nuoret
-elämänidut ymmärtää hänen puheistansa? Muistelin omaa opettajaani:
-hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein juovuksissa!
-
--- Elämä on täynnä kauhua, -- sanoi Mihail, -- keskinäinen viha
-syö ihmisen hengenvoimat. Elämä on ruma! Vaan antakaa lapsille
-aikaa kasvaa vapaasti, älkää tehkö heistä työeläimiä, ja vapaina ja
-reippaina he valaisevat koko elämän teidän sisässänne ja ulkopuolella
-teitä sielun nuoren uljuuden kauniilla liekillä, lakkaamattoman
-toiminnan suurella kauneudella!
-
-Meidän ympärillämme oli kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä
-silmiä, punasia poskia, ikäänkuin eläviä kukkia tumman vihreässä
-havumetsässä, oli naurua ja iloisten lintusten, uuden elämän
-ennustajien sointuisia ääniä.
-
-Ja kerran ahneus tallaa likaan koko tämän elävän kauneuden. Mitä
-järkeä siinä on? Syntyy rakas lapsi, iloiten kasvaa kaunis poika, ja
-kas sielläpä se aikaihmisenä kiroo haukkuu inhottavilla sanoilla,
-voivottelee katkerasti, lyö vaimoaan ja tukehuttaa tuskansa viinalla.
-
-Ja ikäänkuin vastaten ajatuksiini, lausuu Mihail:
-
--- He hävittävät kansan, elävän Jumalan, ainoan todellisen temppelin
-ja hävittäjät itse hukkuvat raunioitten alle, katselevat ilkityötään
-ja huutavat: kauheata! He kiitävät ympäri maailmaa ja ulvovat: missä
-on Jumala? Ja he itse ovat tappaneet sen.
-
-Minä muistelin Joonaan puheita Venäjän kansan jakaantumisesta ja
-ajatukseni kulkivat helposti ja hauskasti Mihailin sanojen rinnalla.
-Vaan minä en käsittänyt miksi hän puhui niin hiljaa, ilman vihaa,
-ikäänkuin koko tämä vaikea elämä olisi jo eletty?
-
-Maa hengitti lämpimästi ja hellästi juovuttavaa pihkan ja kukkien
-tuoksua. Linnut lentelivät ja lauloivat.
-
-Lapset hyörivät ja pyörivät, voittivat metsän ja sen hiljaisuuden ja
-minulle selvisi yhä enemmän, etten tähän päivään saakka vielä ollut
-käsittänyt heidän voimaansa, enkä ollut nähnyt heidän kauneuttaan.
-
-Niin kauniilta näytti se Mihail heidän keskellään, rauhallinen hymy
-kasvoilla.
-
-Sanoin hänelle hymyillen:
-
--- Lähden hiukkasen etemmäs, minun täytyy miettiä!
-
-Hän katseli minuun, hänen silmänsä säteilivät, kulmakarvansa
-vapisivat ja minun sydämeni vavahti hänelle vastaukseksi.
-
-Minä olin harvoin saanut osakseni hellyyttä, osasin pitää sitä
-arvossa ja sanoin hänelle:
-
--- Olettepas te hyvä ihminen!
-
-Hän häpesi hiukan, painoi silmänsä alas ja minä jo tulin siitä
-kovasti hämilleni. Seisoimme vaieten. Sitte minä lähdin. Hän huusi
-minun jälkeeni:
-
--- Älkää lähtekö liian kauvas, voitte eksyä!
-
--- Kiitos!
-
-Minä käännyin metsään, hain itselleni paikan ja istuuduin. Lasten
-äänet hukkuivat etemmäs, nauru katosi tiheässä metsän vihreässä,
-metsä huokasi. Oravat nirskuttelivat minun yläpuolellani,
-viheriävarpunen lauleskeli. Minä tahdoin sielullani syleillä kaikkea
-mitä tiesin ja olin kuullut viimeisinä päivinä, vaan se kaikki
-sulautui sateenkaareen, syleili minua, aaltoili hiljaa ympärilläni,
-täytti sieluni; se kasvoi rajattomasti ja minä unohdin itseni ja
-hukuin äänettömien ajatuksien kevyeen pilveen.
-
-Yöksi minä lähdin kotiin ja sanoin Mihailille, että minä tahtoisin
-asua heidän kanssaan, kunnes oppisin tuntemaan heidän uskontonsa ja
-pyysin, että Pjotr hakisi minulle työtä tehtaassa.
-
--- Älkää te juuri hätäilkö! -- sanoi hän, -- levätkää, ja täytyyhän
-teidän lueskellakin!
-
-Minä luotin häneen.
-
--- Antakaa minulle kirjojanne!
-
--- Ottakaa.
-
--- Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa minulle itse jotain
-mikä minulle olisi välttämättömintä, esimerkiksi Venäjän historiaa?
-
--- Ihmisen täytyy tietää kaikkea! -- sanoi hän ja katsoi kirjoihin
-yhtä hellästi kuin lapsiin.
-
-Ja nyt minä aloin lukea; luin kokonaisia päiväkausia. Minun oli
-vaikeata ja suorastaan kiukutti. Kirjat eivät väitelleet kanssani,
-ne eivät yksinkertaisesti tahtoneet tuntea minua. Eräs kirja
-vaivasi minua kovasti: siinä puhuttiin maailman ja ihmisen elämän
-kehityksestä ja se oli kirjotettu raamattua vastaan. Kaikki se oli
-hyvin yksinkertaista, käsitettävää ja välttämätöntä, vaan minulla ei
-ollut tilaa siinä yksinkertaisuudessa, minun ympärilleni nousi koko
-joukko mitä erilaisimpia voimia ja minä olin niiden keskellä kuin
-hiiri loukussa. Minä luin sen kahteen kertaan: luin ja vaikenin,
-tahdoin itse siinä löytää jonkun aukon, jonka kautta olisin voinut
-kiivetä vapauteen, vaan en löytänyt.
-
-Kysyin opettajaltani:
-
--- Mitäs tämä merkitsee? Missä on ihminen?
-
--- Minusta tuntuu myöskin ettei se ole totta, -- sanoi hän, -- vaan
-en voi selittää missä olisi virhe! Kuitenkin se on hyvin kaunis, kuin
-aavistus maailman suunnitelmasta!
-
-Minua miellytti hänen sanansa "en tiedä", "en voi sanoa", ja se
-vei minut niin kovasti lähelle häntä, sillä siinä näkyi hänen
-rehellisyytensä. Jos opettaja uskaltaa myöntää tietämättömyytensä,
-niin se merkitsee, että hän tietää paljon! Hän tiesi paljon, josta
-minulla ei ollut aavistustakaan ja kertoi kaikesta kummallisen
-yksinkertaisesti. Hän puhui joskus siitä, miten aurinko, tähdet ja
-maa tulivat luoduiksi ja tuntui ikäänkuin hän itse olisi nähnyt tuon
-tuntemattoman ja viisaan käden tulisen työn!
-
-Minä en ymmärtänyt hänen Jumalaansa, vaan se ei häirinnyt minua. Hän
-kutsui jonkinlaista ainetta maailman päävoimaksi, vaan minä asetin
-ajatuksissani aineen sijaan Jumalan ja kaikki meni hyvin.
-
--- Jumalaa ei ole vielä olemassa! -- sanoi hän hymyillen.
-
-Jumalakysymys oli alituinen kiistan aihe Mihailin ja hänen setänsä
-välillä. Niin pian kuin Mihail lausui sanan "Jumala", suuttui setä
-Pjotr.
-
--- Kas se alkoi taas! Älä sinä usko sitä, Matvei! Se on häneen
-tarttunut äidiltään!
-
--- Varoppas, setä! Jumala on Matvein pääkysymys!
-
--- Älä valehtele Mishka! Heitä sinä se helvettiin, Matvei! Ei
-minkäänlaisia Jumalia! Uskonto, kirkko ja muu tuon kaltainen on pimeä
-metsä, pimeä metsä, jossa ovat ryövärit sisällä! Petosta vaan!
-
-Vaan Mihail väitti itsepäisesti:
-
--- Se Jumala, josta minä puhun, oli silloin olemassa, kun ihmiset sen
-loivat ajatuksen aineesta, valaistakseen olemisen pimeyttä; vaan kun
-kansa jakaantui orjiin ja herroihin, kappaleisiin ja palasiin, kun se
-katkaisi ajatuksensa ja tahtonsa, -- silloin Jumala hukkui, Jumala
-hävisi!
-
--- Kuuletkos, Matvei? -- huutaa setä Pjotr iloisena, -- Levätköön hän
-rauhassa!
-
-Vaan veljenpoika katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi matalalla
-äänellään:
-
--- Elämän herrojen päärikos on siinä, että he ovat hävittäneet kansan
-luomisvoiman. Tulee aika, jolloin koko kansan voima taas yhtyy yhteen
-pisteeseen; silloin siinä syntyy ihmeellinen ja vastustamaton voima
-ja Jumala nousee haudasta! Hän on juuri se, jota te haette, Matvei!
-
-Setä Pjotr heilutti käsiään kuin puunhakkaaja.
-
--- Älä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!
-
-Ja kääntyen veljenpoikansa puoleen haukkui hän tätä:
-
--- Sinä, Mishka, olet nokkinut niitä kirkollisia ajatuksia ikäänkuin
-olisit varastanut kurkkuja vieraasta tarhasta, ja nyt sinä sekotat
-ihmisiä! Jos sinä sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan
-elämää, niin uusi, äläkä noki ylös sitä minkä papit ovat pitäneet
-rikki ja ovat heittäneet pois luotaan!
-
-Minua huvitti kuulla näitä ihmisiä ja he ihmetyttivät minua
-sillä, että he yhtä paljon kunnioittivat toisiaan; he väittelivät
-kiihkeästi, vaan eivät kuitenkaan loukanneet toisiaan ei vihalla eikä
-haukkumisella. Setä Pjotr joskus tuli veripunaseksi ja vallan vapisi,
-vaan Mihail alensi ääntään ja painoi tuon ison miehen ikäänkuin
-maahan. Nämä kaksi ihmistä kilpailivat edessäni ja kumpikin oli
-täynnä todellista uskontoa, vaikka he kielsivätkin Jumalan.
-
--- Vaan mikä on minun uskontoni? -- kyselen itse itseltäni, -- enkä
-osaa vastata.
-
-Sinä aikana kun elin Mihailin kanssa, hävisivät minun ajatukseni
-Jumalan paikasta ihmisten keskellä, heidän voimansa hukkui, niistä
-hävisi entinen itsepäisyyteni, useat toiset ajatukset tunkivat ne
-ulos. Ja tuon kysymyksen sijaan: missä on Jumala? -- nousi toinen:
-mikä minä olen ja miksi olen olemassa? Siksikö, että hakisin Jumalaa?
-
-Ymmärrän, että se on järjetöntä.
-
-Iltasin kävi työmiehiä Mihailin luona ja silloin syntyi aina
-huvittava keskustelu. Opettaja puhui heille elämästä ja paljasti
-sen hävittäviä lakeja, -- hän tiesi ne ihmeellisen hyvin ja osotti
-ne vallan selvästi. Työmiehet olivat enimmäkseen nuoria, tulen
-kuivattamia, heidän ihonsa sisään oli noki imeytynyt, kaikilla oli
-tummat kasvot ja tulehtuneet silmät. Kaikki ahnehtivat totista
-puhetta, kuuntelivat vaieten ja vakavina. Alussa he näyttivät minusta
-surullisilta ja aroilta, vaan myöhemmin minä huomasin, että elämässä
-nämä ihmiset kyllä osasivat myöskin laulaa ja tanssia ja huvitella
-tyttöjen kanssa.
-
-Mihailin ja hänen setänsä puheet koskivat aina vaan yhtä asiata:
-rahan valtaa, työläisten alennustilaa, välttämättömyyttä hävittää
-ihmisten jakaantuminen säätyihin. Vaan minä en ollut työmies enkä
-myöskään isäntä, minun sieluani nämä puheet eivät liikuttaneet.
-Minusta vaan näytti, että nämä ihmiset panevat liian paljon huomiota
-pääomiin ja alentavat sillä itsensä. Aloin väitellä Mihailin kanssa,
--- todistelin, että ihmisen ensin täytyy löytää henkinen isänmaa ja
-silloin hän löytää myös paikkansa maailmassa, löytää vapautensa.
-Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työläiset kuuntelivat puhettani
-hyväntahtoisesti ja tarkkaan, rehellisinä tuomareina, vaan ne, jotka
-olivat vanhempia, olivat joskus samaa mieltä kanssani.
-
-Mutta niin pian kuin minä lopetin, alkoi Mihail puhua rauhallinen
-hymyilynsä kasvoillaan, ja pyyhkikin pois minun sanani.
-
--- Sinä olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää
-pimeydessä, eikä tiedä, onko Jumala ja sen henki vihollinen tai
-ystävä, vaan sinä et ole oikeassa, kun väität, että me, orjat,
-raskaan jokapäiväisen työn kahlehtimina, voimme vapautua ahneuden
-vankeudesta, hävittämättä tuon aineellisen vankilan... Ennen kaikkea
-meidän täytyy oppia tuntemaan tarkemmin vihollisemme voima ja
-sen rikkaudet. Sitä varten meidän täytyy löytää toisemme, täytyy
-jokaisessa avata se mikä kaikille on yhteistä ja se yhteinen on
-meidän voittamaton, sanon ihmeitä tekevä voimamme! Orjilla ei
-ole koskaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloineet ihmisten lakeja,
-jotka heille ulkoapäin ovat annetut, eikä orjilla koskaan tule
-olemaan Jumalaa, koska Hän syntyy siinä suuressa tunnelma-liekissä,
-jossa jokainen käsittää henkisen sukulaisuutensa kaikkien kanssa!
-Temppeleitä ei rakenneta puupalasista ja kivikappaleista, vaan
-vahvoista, kokonaisista kivistä. Yksinäisyys on tunne siitä, että
-sinä olet pois revitty omasta kokonaisuudestasi, se on sielun
-voimattomuuden merkki ja sen sokeus; kokonaisuudessa sinä löydät
-kuolemattomuuden, yksinäisyydessä välttämättömän orjuuden ja
-pimeyden, lohduttamattoman tuskan ja kuoleman.
-
-Ja kun hän puhui sillä tavalla, niin minusta näytti, että hänen
-silmänsä näkivät kaukana suuren valon, hän veti minunkin piiriinsä,
-kaikki unohtivat minut ja katsoivat ilolla häneen.
-
-Alussa se loukkasi minua; minä ajattelin, että minun ajatukseni
-otetaan huonosti vastaan, eikä kukaan tahdo niihin syventyä yhtä
-mielellään kuin Mihailin ajatuksiin.
-
-Joskus lähdin vallan heidän huomaamattaan pois heidän luotansa,
-istuuduin johonkin nurkkaan ja juttelin hiljaa ylpeyteni kanssa.
-
-Tulin hyväksi ystäväksi koulupoikien kanssa; pyhäpäivinä he
-piirittivät minut ja setä Pjotrin kuin varpuset ruissitomet, hän
-mestaroi heille jonkinlaisia kapineita, vaan minulta lapset kyselivät
-kaikkea, mitä minä olin nähnyt maailmassa, Kiovaa ja Moskovaa ja
-muuta. Mutta usein joku niistä asetti minulle sellaisen kysymyksen,
-että minä kummastuneena vaan jäin silmiäni räpyttämään.
-
-Siellä oli eräs Fedja Satshkov, hiljainen ja totinen poika. Kerran
-minä kävelin hänen kanssaan metsässä ja puhuin sille Kristuksesta,
-vaan yhtäkkiä hän lausuu oikein aika totisena:
-
--- Eipäs ymmärtänyt Kristus koko elinijäkseen jäädä pieneksi, noin,
-esimerkiksi, minun ikäisekseni! Olisipa hän jäänyt sellaiseksi,
-olisi elänyt, nuhdellut rikkaita ja auttanut köyhiä, niin ei häntä
-olisikaan ristiin naulittu, koska hän olisi ollut pikkuinen!
-Olisivatpa säälineet häntä! Vaan nyt, kun hän on niin tehnyt, on
-ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan olemassa...
-
-Fedja oli yksitoistavuotias, hänen pikkuiset kasvonsa olivat kalpeat
-ja läpinäkyväiset ja silmänsä olivat epäluuloiset.
-
-Toinen, Mark Ljubov, oli jo korkeammalla luokalla, hän oli vallaton
-ja terävä poika, tavaton hulivili ja tappelupukari: hän vihelsi
-hiljaa, nipisteli, hakkasi, tuuppasi lapsia kuten pikkuinen
-paimenpoika tekee lampaille. Kerran minä satuin näkemään, miten hän
-kiusasi erästä hiljaista poikaa joka pian alkoi itkeä.
-
--- Mark, -- sanoin minä, -- vaan jos hän puolestaan lyö sinua?
-
-Mark katsoi minuun ja vastasi nauraen:
-
--- Hän ei lyö takasin! Hän on hiljainen ja kiltti poika.
-
--- Miksi sinä sitten loukkaat häntä?
-
--- Niin vaan, -- sanoi hän.
-
-Ja sitten lisäsi hän, viheltäen:
-
--- Hän on niin nöyrä!
-
--- Mitäs sitte? -- kysyin minä.
-
--- Mitä varten sitten nöyrät elävät maailmassa?
-
-Hän sanoi tämän kummallisen rauhallisena, -- nähtävästi oli tämä
-kaksitoistavuotias ihmisenalku jo vakuutettu siitä, että nöyrät
-ihmiset ovat olemassa loukkauksia varten.
-
-Jokainen lapsi oli tavallaan viisas ja yhä enemmän he huvittivat
-minua, yhä useammin minä rupesin ajattelemaan heidän kohtaloansa.
-Millä nämä lapset ovat ansainneet tuon raskaan, loukkaavan elämän,
-joka heitä odottaa. Muistelin Kristusta ja omaa poikaani ja
-sielussani heräsi ilkeä ajatus:
-
--- Kenties sentakia kiellättekin naisia vapaasti synnyttämästä, koska
-pelkäätte, ettei maailmaan vaan syntyisi joku vaarallinen ja teille
-vihamielinen henkilö? Ehkä te sentakia teettekin väkivaltaa naisen
-tahdolle, koska pelkäätte sen vapaata poikaa, jota eivät mitkään
-siteet sido teihin? Kasvattaessanne lapsianne ja opettaen heille
-elämää, on teillä aikaa ja oikeus pimittää heitä, vaan te pelkäätte,
-ettei vain lapsi, joka ei kuulu kenellekään, kasvaisi kaukana teidän
-tarkastusvallastanne, ettei siitä vaan tulisi teidän leppymätön
-vihollisenne!
-
-Olipa siinä tehtaassa myös sellainen ihminen, joka ei kuulunut
-kenellekään, nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin sysi,
-rokonarpinen, ilman kulmakarvoja, silmänsä pikkuiset. Muuten hän oli
-hyvin taitava ja iloinen nuorukainen.
-
-Meidän tuttavuutemme alkoi sillä, että hän eräänä pyhäpäivänä tuli
-luokseni ja kysyi:
-
--- Munkki! Sinä kuulemma olet avioton lapsi? Minä olen samanlainen!
-
-Ja sitte hän käveli rinnallani. Hän oli noin kolmetoistavuotias, oli
-jo päässyt koulusta ja teki työtä tehtaassa. Hän käveli, pilkistäen
-silmiänsä ja kyseli:
-
--- Onko maailma suuri?
-
-Minä selitin hänelle miten vaan osasin.
-
--- Vaan mitäs sinä sillä teet?
-
--- Tarvitsen! Mitäs minä sitten samassa paikassa tulisin istumaan?
-En ole puu. Katsos, kun vaan oikein osaan lukkosepän ammatin,
-niin lähden Venäjälle, Moskovaan, ja mihinkäs sitten vielä olisi
-lähdettävä? -- Kaikkialle minä lähden!
-
-Hän puhui niinkuin hän olisi uhannut jotakuta:
-
--- Minä -- tulen!
-
-Tämän perästä minä aloin katsella tuota poikaa ja huomasin, että
-poika pitää totisista asioista. Missä vaan Mihailin toverit
-juttelivat keskenään, siellä oli hänkin, kuunteli ja pilkisteli
-silmillään, ikäänkuin tähdäten mihinpäin vaan suuntaisi itsensä.
-
-Ja hänen kepposensakin olivat erityisiä: hän koetteli vaan kiusata
-niitä ihmisiä, jotka olivat paremmissa suhteissa esivaltaan, -- hän
-kätki niiden työvälineitä, särki niiltä jotain, riputteli niille
-hiekkaa sorvauspenkkeihin.
-
-Kerran päivällisen aikana hän sanoi minulle:
-
--- Täällä on niin ikävätä, munkki!
-
--- Miksi?
-
--- En tiedä. Ihmiset elävät niin vetelästi! Ainoastaan työtä ja
-huolia! Jospa vaan pikemmin oppisin ammattini, niin kylläpä minä
-täältä lähtisin!
-
-Ja kun hän puhui tulevasta sotaretkestänsä, niin hänen silmänsä
-avautuivat, katselivat rohkeasti etemmäs ja hän näytti voittajalta,
-joka ei usko mihinkään, paitsi omiin voimiinsa. Minua miellytti tämä
-olento ja hänen puheissaan minä tunsin kypsyyttä.
-
--- Tämäpä ei huku! -- ajattelin minä joskus, katsellen häntä.
-Ja sieluni ikävöi poikaani: minkälainen hän on ja mikä on hänen
-kohtalonsa maailmassa?
-
-Aloin huomata itsessäni uusien tunteitten lievää värinää, ikäänkuin
-joka ihmisestä kävisi minuun terävä ja hieno valonsäde, ja yhä
-herkemmin otti sydämeni vastaan niitä salaisia säteitä. Joskus
-työmiehet kokoontuivat Mihailin luokse ja ikäänkuin hengittivät
-siellä kokoon sellaisen ajatusten pilven, joka kätki minut kokonaan
-ja nostatti minut ylös niin eriskummallisesti. Yhtäkkiä kaikki
-käsittivät minut puolesta sanasta, minä seisoin ihmisten keskellä ja
-he olivat ikäänkuin minun ruumiini, vaan minä olin heidän sielunsa ja
-tahtonsa sinä hetkenä. Ja minun puheeni oli heidän äänensä. Joskus
-tunsin itsenikin jonkun ruumiin osaksi, kuulin sieluni huudon toisten
-suista ja niinkauvan kuin kuuntelin sitä, oli minun hyvä olla, vaan
-muutaman ajan päästä se vaikeni ja minä olin taas yksin, vain itseäni
-varten.
-
-Muistelin entistä yhtymistäni Jumalaan rukouksissani: oli niin
-hyvä, kun minä hävisin muististani, lakkasin olemasta! Vaan
-yhteensulautumisessani ihmisten kanssa minä en poistunut itsestäni,
-vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin yläpuolelle itseäni ja sieluni voima
-lisääntyi monenkertaiseksi. Tässäkin oli itsensä unhottamista, mutta
-se ei hävittänyt minua, vaan ainoastaan sammutti katkeria ajatuksiani
-ja minun levottomuuttani yksinäisyyden takia.
-
-Tämä aavistus tuli minulle heikkona ja epäselvänä: tunsin että
-sielussani iti uusi siemen, vaan en voinut käsittää sitä; huomasin
-vain, että jokin minua veti ihmisiin yhä itsepäisemmin. Niinä päivinä
-minä työskentelin tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivässä,
-vedin hartioillani ja kärryillä kaikenlaista, malmia, kuonaa ja
-tiiliä -- ja vihasin tuota helvetin paikkaa ja kaikkea sen likaa,
-melua, kiljuntaa ja sen ruumista vaivaavaa kuumuutta.
-
-Tehdas oli tarttunut kiinni maahan, oli likistänyt sen kokoon,
-ja täyttymättömän ahneena se imi sitä yöt ja päivät, hengästyen
-ahneudesta se kiljui ja sylki ulos tulisesta kuonostaan tulista maan
-verta. Tämä jäähtyi, musteni, vaan tehdas sulatti sen taas, kumisi,
-tömisi, likistäen punasta rautaa, räiskytti säteitä ja vavahtaen
-kokonaan veti se pitkiä eläviä kaistaleita, ikäänkuin suonia maan
-ruumiista.
-
-Minä näin siinä villissä työssä jotain kauheata, melkeinpä
-mielipuolista. Ulvova hirviö tyhjensi maan sisintä, kaivoi kuilua
-alleen ja tietäen, että se kerran putoaa siihen, inisi se vihaisena
-tuhansilla äänillä:
-
--- Nopeammin, nopeammin, nopeammin!
-
-Tulessa ja jyrinässä, tulisäteitten sateessa työskentelivät
-mustentuneet ihmiset, -- näytti siltä kuin heillä ei olisi siellä
-tilaa, koska kaikki heidän ympärillänsä uhkasi tehdä heidät tuhaksi,
-likistää heidät raskaalla raudalla; kaikki teki kuuroksi ja
-pimitti, sietämätön kuume kuivatti verta, vaan kuitenkin tekivät he
-rauhallisina tehtäviänsä, hommasivat isäntien varmuudella kuin pirut
-helvetissä; he eivät pelänneet mitään, tunsivat kaiken.
-
-He käänsivät vahvoilla käsillään pieniä vipuja ja kaikkialla niin
-ihmisten ympärillä kuin heidän päittensä päällä liikkuivat nöyrinä
-ja kamalina konehirviöitten leuat ja käpälät, märehtien rautaa...
-Oli vaikeata ymmärtää kenenkä tahto ja järki siinä pääasiallisesti
-hallitsi! Joskus näytti, että ihminen oli asettanut suitsiin
-tehtaan ja johti sitä niinkuin halusi, vaan joskus taas luulin,
-että niin ihmiset kuin koko tehdas tottelivat pirua, joka nauraa
-hohotti juhlallisesti ja ilkeästi, katsellen tuon raskaan homman
-järjettömyyttä, jota ahneus ohjasi.
-
-Työmiehet sanoivat toisilleen:
-
--- Nouskaa työhön, hoi!
-
-Vaan minä en käsittänyt, kulkivatko ihmiset työn päällä, tahi työkö
-likisti ja sorti niitä -- minä en ymmärtänyt! Työ oli raskasta ja
-valtavaa, vaan olipa ihmisenkin järki terävä ja taitava.
-
-Joskus siinä helvetin töminässä ja koneitten jyrinässä yhtäkkiä
-voittavana ja huolettomana leimahti iloinen laulu, -- sitte minä
-hymyilin sielussani, muistelin Ivanushkaa -- tyhmeliiniä, joka oli
-matkalla taivaaseen ihmeellistä tulilintua hakemaan.
-
-Minä pidin ihmisistä siinä tehtaassa: he olivat kaikki jyrkkiä,
-rohkeita, ja vaikka he kirosivatkin paljon, juoksivat hameitten
-perässä ja juopottelivat, olivat he kuitenkin vapaita ja pelottomia.
-He olivat vallan toisenlaisia kuin ne pyhiinvaeltajat ja maan orjat,
-joiden arkuus, sieluntoivottomuus, voittamaton tuska ja pikkumainen
-petollisuus Jumalan asioissa ja heidän omassa keskuudessaan
-loukkasivat minua.
-
-Nämä ihmiset olivat rohkeita ajatuksiltaan, ja vaikka he olivatkin
-alinomaan vihaisia tuon pakkotyön takia, vaikka he riitelivät
-keskenään, jopa tappelivatkin, vaan jos esivalta rikkoi kohtuutta
-vastaan, nousivat he kaikki yksimielisinä esivaltaa vastaan.
-
-Vaan ne pojat, jotka kävivät Mihailin luona, olivat aina kaikkien
-edellä, juttelivat kovemmin kaikista, eivätkä pelänneet kerrassaan
-mitään. Kun minä ennen ajattelin kansaa, niin en huomannut ihmisiä,
-vaan nyt minä katselin niitä ja yhä vaan koetin löytää erilaisuutta
-niiden välillä, jotta jokainen seisoisi erikseen edessäni. Joskus
-se onnistui vaan toisinaan taas ei: heillä oli erilaisia puheita ja
-jokaisella oli eri kasvot, vaan heillä kaikilla oli yksi uskonto
-ja sama aikomus kaikilla, -- hätäilemättä, vaan yhteisesti ja
-innokkaasti rakensivat he jotain.
-
-Jokainen heistä oli ihmisten keskellä valoisa ja hyvä, niinkuin
-niitty on tiheään metsään eksyneelle; jokainen veti puoleensa niitä
-työläisiä, jotka olivat järkevämpiä ja kaikki Mihailin pojat pitivät
-aina yhtä puolta sekä muodostivat tehtaassa jonkinlaisen henkisen
-piirin ja valoisain ajatusten lieden.
-
-Alussa he olivat epäystävällisiä minulle, huusivat ja pilkkasivat:
-
--- Hei sinä punanen kärpänen! Pyhä kirppu! Loiseläin! Selässä
-kannettava!
-
-Joskus joku tuuppasikin minua, vaan sitä minä en voinut sietää
-enkä sellaisissa tapauksissa säälinyt nyrkkiäni. Ja vaikka voima
-miellyttääkin ihmisiä, ei kuitenkaan nyrkillä juuri voi hankkia
-itselleen kunnioitusta eikä huomaavaisuutta, ja minä olisin kai
-aika tavalla saanut selkääni, jos erääseen minun riitaani ei olisi
-sekaantunut Gavrilo Kostin, Mihailin ystävä, nuori valaja, hyvin
-kaunis ja huomattava poika tehtaassa.
-
-Noin kuusi miestä hyökkäsi päälleni, eivätkä ne juuri hellyyttä
-uhanneet kylkiluilleni, vaan hän asettui rinnalleni ja sanoi:
-
--- Miksi te, toverit, ärsytätte ihmistä? Eikö hän ole samanlainen
-työläinen kuin me kaikki? Se on kohtuutonta, toverit, eikä se ole
-hyvä teille! Meidän voimamme on keskinäisessä ystävyydessämme...
-
-Hän ei sanonut montaa sanaa, vaan hyvin ja yksinkertaisesti hän ne
-sanoi. Samaten kaikki Mihailin toverit käyttivät jokaista tilaisuutta
-hyväkseen kylvääkseen hänen ajatuksiansa. Minun viholliseni tulivat
-hämilleen Kostinin sanoista ja minunkin sydämeeni; ne sattuivat, --
-minäkin aloin puhua:
-
--- Näettekös, en minä mennyt munkiksi sentähden, että olisin
-tahtonut paljon syödä, vaan koska sieluni oli nälässä! Minä elin
-ja huomasin, että kaikkialla oli ikuista työtä ja jokapäiväisintä
-nälkää, petollisuutta ja ryöstöä, surua ja kyyneliä, eläimellisyyttä
-ja kaikenlaista sielun pimeyttä. Kuka sen kaiken on asettanut, missä
-on meidän oikeudellinen ja viisas Jumalamme; näkeekö Hän ihmistensä
-ikuista, loppumatonta piinaa? Meidän ympärillemme kokoontui paljon
-ihmisiä, he kuuntelivat totisina, kun minä lopetin, niin olivat
-kaikki vaiti. Sitte sanoi vanha metallityöläinen Krjukov Kostinille:
-
--- Kenties tuo munkki näkee vielä syvemmälle kuin sinä ja toverisi!
-Hän alkaa kaiken alkujuuresta; kuulitko?
-
-Minun oli hauska kuulla sellaisia sanoja ja Krjukov taputti minua
-olkapäälle ja sanoi:
-
--- Sinä, veli, puhu, se on hyvä! Vaan hiuksesi sinä kuitenkin
-leikkaa, vaikka arshinan verran: sellainen läjä tulee likaiseksi ja
-ihmisetkin tekevät pilkkaa!
-
-Ja joku iloinen vielä huusi:
-
--- Ja tapellakin on epämukavata, katsos vaan!
-
-He laskivat leikkiä, se merkitsi että viha oli pois. Missä on naurua,
-siinä on ihmistäkin; peto ei naura.
-
-Kostin vei minut hiukan sivulle:
-
--- Sinä, Matvei, -- sanoi hän, -- ole varovaisempi sellaisten sanojen
-kanssa, niiden takia pääset vielä vankilaankin, sellaista tapahtuu!
-Minä kummastuin.
-
--- Mitä?
-
--- Vankilaan... Etkö tiedä? Hän nauroi.
-
--- Minkä tähden?
-
--- No katsos, arvostelun takia!
-
--- Lasketkos leikkiä?
-
--- Kysy Mihaililta, -- sanoi hän, -- vaan minun täytyy nyt lähteä
-työhön!
-
-Hän lähti. Minä olin kovasti ihmeissäni enkä uskonut koko asiaa,
-vaan illalla Mihail vakuutti kaiken oikeaksi. Koko illan hän kertoi
-minulle miten julmasti ihmisiä vainotaan; kuulin, että sellaisten
-puheitten takia, kuin minä olin pitänyt, oli ihmisiä telotettu ja
-tuhansia oli kuollut Siperiassa pakkotöissä, eikä Herodeksen vaino
-vieläkään ollut lakannut, vaan uskovaisten luku kasvoi kuitenkin
-salassa.
-
-Silloin sielussani kaikki kohosi ja tuli valoisaksi, kaikki Mihailin
-ja hänen toveriensa puheet saivat toisen merkityksen. Ennen kaikkea,
-jos ihminen uskontonsa vuoksi on valmis kadottamaan vapautensa ja
-elämänsä, niin se merkitsee, että hän uskoo koko sielullaan ja on
-niiden ensimäisten marttyyrien kaltainen, jotka kärsivät Kristuksen
-opin vuoksi.
-
-Kaikki Mihailin sanat liittyivät toisiinsa, puhkesivat kukkimaan ja
-painautuivat sieluuni sinä hetkenä.
-
-Minä en tahdo sanoa, että olisin paikalla ottanut ne vastaan ja
-olisin jo silloin käsittänyt koko niiden syvyyden, vaan ensikerran
-tunsin vasta sinä iltana miten läheistä sukua ne olivat sielulleni
-ja koko maailma näytti minusta silloin Betlehemiltä, joka oli
-täynnä verta. Minä käsitin nyt jumalanäidin palavan halun, kun hän
-nähdessään helvetin, rukoili pääenkeliä Mikaelia:
-
--- Pääenkeli! Päästä minua tuleen kärsimään! Minäkin tahtoisin tulla
-niitten piinasta osalliseksi!
-
-Mutta tässä minä en nähnyt syntisiä, vaan pyhimyksiä; he tahtoivat
-hävittää helvetin maan päältä ja olivat sen takia valmiit kärsimään
-mitä tuskia tahansa.
-
--- Kenties sentakia ei olekaan enää pyhiä erakoita, koska ihminen nyt
-menee maailmaan eikä enää pois maailmasta? -- kysyin minä Mihaililta.
-
--- Todellinen uskonto, -- vastasi hän, -- on välttämättömästi
-toiminnan lähde!
-
--- Ottakaa minutkin siihen toimintaan! -- pyysin minä.
-
-Kaikki minussa paloi.
-
--- Ei, -- vastasi hän. -- Odottakaa ja miettikää, teille se on vielä
-liian aikaista! Jos te, teidän luonteellanne nyt satutte vihollisen
-solmuun, niin vedätte sen itse vielä kiinnemmäksi. Päinvastoin,
-tuon teidän puheenne jälkeen täytyy teidän lähteä pois täältä.
-Teillä on vielä paljon ratkaisematonta meidänkin työtämme varten
--- te ette vielä ole vapaa. Teitä innostuttaa ja viehättää sen
-kauneus ja suuruus, vaan te näette sen nyt kaikessa sen voimassa,
-te seisotte nyt ikäänkuin torilla ja näette sen keskellä koko tuon
-loistavan temppelin kaikessa sen kauneudessa ja suuruudessa, vaan
-sitä rakennetaan hiljaisella ja salaisella jokapäiväisellä työllä,
-ja jos te nyt, kun vielä huonosti tiedätte sen yleistä suunnitelmaa,
-alatte myös rakentaa, niin teiltä häviävät temppelin piirteet, tuo
-näkö, joka ei vielä ole vahvistunut sielussanne, hajoaa ja vaivanne
-näyttävät teistä mitättömiltä voimiinne nähden.
-
--- Miksi te sammutatte minua? -- kysyin minä tuskastuneena. --
-Minä olin löytänyt paikan itselleni, olin iloinen, nähdessäni että
-voimiani tarvittiin...
-
-Vaan hän puhui rauhallisesti ja surullisesti:
-
--- Minä en luule että te kykenette elämään suunnitelman mukaan,
-joka teille ei ole selvä; minä näen, ettei teidän sielussanne vielä
-ole hereillä käsite siitä, että se on yhteensidottu työläiskansan
-sielun kanssa. Minusta te olette jo nytkin elämän hieronnan
-hijoma, sen esiinnostama kansan ajatus, vaan te itse ette vielä
-katso itseenne sillä tavalla. Omasta mielestänne te olette vielä
-sankari, joka on valmis jakamaan heikoille almuja ja apua voimiensa
-yltäkylläisyydestä. Te olette jotain erityistä, joka on ainoastaan
-itseänsä varten olemassa; te olette mielestänne alkuja loppu, ettekä
-ole kauniin ja suuren ikuisuuden jatko!
-
-Minä alan käsittää, miksi hän minua likistää maahan, tunnen hänen
-sanoissansa minulle vielä epäselvää totuutta.
-
--- Teidän täytyy uudelleen lähteä matkalle, jotta näkisitte uusilla
-silmillänne kansan elämää, -- sanoi hän. Kirjoja te ette ota vastaan,
-lukeminen antaa teille liian vähän, ette vieläkään usko, ettei
-kirjoissa ole ihmisen järkeä, vaan että niissä loppumattomasti
-eri tavalla ilmaantuu yhtenäinen kansan hengen vapauspyrkimys;
-kirja ei hae valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa teille aseita
-itsevapautuaksenne, mutta te ette vielä osaa ottaa käsiinne sitä
-asetta!
-
-Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras sinä aikana.
-
-Minä olin tottunut kirkon kirjoihin ja käsitin hyvin vaikeasti
-maallisia ajatuksia, -- elävä sana antoi minulle paljon enemmän
-kuin painettu, ne ajatukset, jotka minä sain kirjoista, asettuivat
-kevyesti sieluuni ja hävisivät pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät
-vastanneet pääkysymykseeni: minkälaisten lakien alle alistuu Jumala,
-miksi hän alentaa minua, jonka hän on luonut omaksi kuvakseen,
-itsensä kaltaiseksi, alentaa minua vastoin minun tahtoani, joka on
-Hänenkin tahtonsa?
-
-Ja tämän vieressä elää toinen kysymys vallan sopusoinnussa ensimäisen
-kanssa: onko Jumala astunut taivaasta alas maan päälle, tahi onko
-ihmisten voima nostanut Hänet maasta taivaaseen? Ja tässä juuri
-polttaa ajatus jumalanrakentamisesta, kuin koko kansan ikuisesta
-asiasta.
-
-Sieluni repeytyy kahtia: minun tekee mieleni jäädä näiden ihmisten
-luokse, ja taas toisaalta vetää minua maailmalle tarkistamaan uusia
-ajatuksiani, hakemaan tuota tuntematonta, joka on riistänyt vapauteni
-ja on hämmentänyt henkeni.
-
-Setä Pjotrkin alkoi minua kehottaa:
-
--- Matvei, sinun täytyy lähteä pois joksikin ajaksi, koska sinun
-puheistasi kulkee vaarallinen huhu...
-
-Ja piankin asia tuli ratkaistuksi ikäänkuin ilman minun tahtoani:
-jostain toisesta tehtaasta tuli yöllä ratsumies ja ilmotti, että
-heidän tehtaassansa santarmit käyvät kotitarkastuksilla ja että
-niillä on aikomus tulla meidänkin tehtaaseen.
-
--- Oi, liian aikaista! -- sanoi Mihail surullisena. Alkoi hälinä ja
-melske ja setä Pjotr huusi minulle:
-
--- Hei, Matvei, veli! Et sinä täällä mitään voi tehdä, et sinä ole
-keittänyt tätä soppaa, eikä sinun kannata ryypiskellä sitä!
-
-Ja Mihailkin neuvoi vallan lujasti, katsoen minua silmiin:
-
--- On parempi että lähdette pois. Teidän läsnäolostanne ei ole mitään
-hyötyä, vaan voi olla vahinkoa!
-
-Minä ymmärsin, että he tahtoivat saada minut pois ja loukkaannuin.
-Vaan samassa minä tunsin, että pelkäsin santarmeja; en vielä nähnyt
-niitä vaan jo pelkäsin! Tiesin, ettei ole hyvä lähteä pois ihmisten
-luota, kun ne ovat hädässä, vaan kuitenkin alistuin heidän tahtonsa
-alle.
-
-He saivat minut ulos. Lähdin ylös vuorelle kantojen yli, kompastuin,
-ikäänkuin joku olisi tarttunut kantapäihini, minun takanani kiiruhti
-vaitelias nuorukainen Ivan Bykov, iso taakka selässä, hän oli
-lähetetty peittämään kirjoja metsään.
-
-Me saavuimme metsän rannalle, hän löysi siellä salapaikkansa ja
-asetti sinne taakkansa. Sitten tuli hän vallan levolliseksi. Vaan
-minua kammotti. Kyselin häneltä:
-
--- Eivätkö ne tule tänne myöskin?
-
--- Kuka ne tietää! -- sanoi hän. -- Kenties, ne tulevat tännekin.
-Täytyy pian laittautua kuntoon!
-
-Hän oli hyvin kömpelö poika, ikäänkuin tammen rungosta kirveellä
-hakattu, pää oli iso, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, kädet
-olivat tavattoman pitkät ja äänensä oli synkkä.
-
--- Pelkäätkö sinä? -- kysyin minä.
-
--- Mitä?
-
--- Jos ne tulevat ja ottavat sinut kiinni?
-
--- Jos ne vaan eivät löytäisi sitä, mikä on kätketty, muuten ottakoot
-vaan!
-
-Hän pani kaiken kunnollisesti aukkoon, kaivoi sen kiinni, tasotti
-maan, heitti sinne puunoksia päälle, istui sitte alas ja kun hän
-huomasi, että minä aioin poistua, sanoi hän:
-
--- Odota, sinulle tuodaan paikalla kirje mukaan vietäväksi!
-
--- Mikä kirje?
-
--- En tiedä!
-
-Minä katselin puitten takaa laaksoon, tehdas narisi, ikäänkuin olisi
-joku tukehuttanut voimakasta ihmistä. Näytti kuin kylän teillä
-ihmiset ajaisivat toisiaan takaa pimeydessä, ikäänkuin siellä
-tapeltaisi, kuorsattaisi vihasta, murrettaisi toistensa luita.
-Ivankin alkoi vähitellen laskeutua.
-
--- Mihinkäs sinä?
-
--- Kotiin.
-
--- Vaan jos ne ottavat sinut kiinni?
-
--- Minä en ole kauvan ollut mukana hommassa, minua luultavasti ei
-tiedetä, vaan joskin ottavat minut, mitäs siitä? Vankilassa ihmiset
-viisastuvat.
-
-Yhtäkkiä joku kysyi minulta vallan selvästi ja äänekkäästi:
-
--- Mitenkäs sinä Matvei, Jumalaa sinä et pelkää, vaan santarmeja
-pelkäät?
-
-Minä katsoin Ivaniin. Hän seisoi ja katsoi ajatuksissaan alas.
-
--- Mitä sinä sanoit?
-
--- Vankilassa... luetaan paljon.
-
--- Eikö mitään muuta?
-
--- Onko sitä vielä vähän?
-
-Minussa hehkuu jonkinlainen valhe ja häpeälliset kysymykset
-leimahtavat pistävillä tulisäteillä. Yö oli viileä, vaan minun oli
-kuuma.
-
--- Minä menen myös kanssasi!
-
--- Sinua ei käsketty! -- sanoi Ivan ankarasti. -- Sinut otetaan
-varmasti kiinni, -- sinun puheittesi takiahan koko hälinä on alkanut!
-
--- Miten niin?
-
--- Pappi on lähettänyt ilmiannon Verhoturjeeseen.
-
-Minä istuuduin maahan, ja sanoin kuitenkin:
-
-Silloin minun täytyy lähteä!
-
-Vaan pelkoni pidätti minua.
-
--- Tänne juoksee joku! -- kuiskasi Ivan hiljaa. Katselin alas, tiheät
-varjot ryömivät vuorelle ylös, taivas oli pilvessä, kuu joko ilmestyi
-pilvien alta tahi hukkui taas niihin, koko maailma ympärillä liikkui
-ja hiljainen liike minua iletti ja pelotti vielä enemmän. Seurasin
-silmilläni, miten varjojen virrat vuosivat maata myöten kätkien
-kannot ja minun sieluni mustaan vaippaan. Pensaissa vilkahti eräs
-pää, se hyppi oksien välissä kuin pallo.
-
-Ivan vihelsi hiljaa ja sanoi:
-
--- Se on Kostja!
-
-Minä tunsin Kostjan, -- hän oli noin viisitoistavuotias poika,
-sinisilmäinen ja valkotukkainen, heikko veikari. Hän oli lopettanut
-koulun kaksi vuotta sitten. Mihail valmisti hänestä itselleen
-apulaista, myös opettajaa.
-
-Minä ymmärsin, että vartavasten ajattelin sitä: tahdoin tukehuttaa
-häpeätäni ja pelkoani näillä sivuajatuksilla.
-
-Kostja hypähti esiin pensastosta, hän oli hengästynyt, äänensä
-katkonainen.
-
--- Tulivat jo! Kyselevät sinua, munkki! Kas tuossa... Setä Pjotr
-kirjotti kirjeen ja käski minun saattamaan sinua Lobanovin erakkojen
-asuntoon, mennään!
-
-Minä nousin ja sanoin Ivanille:
-
--- Hyvästi, veli, tervehdi kaikkia; sano, että antaisivat anteeksi
-minulle!
-
-Vaan Kostja tuuppasi minua ja komensi ankarana:
-
--- Sinä, marss' vaan! Ketä siellä pitäisi tervehtiä? Luultavasti
-napataan kaikki kiinni, ikäänkuin kanat markkinoille!
-
-Lähdettiin menemään. Kostja käveli edellä ja kertoi hiljaa, mitä hän
-siellä alhaalla oli nähnyt; minä astuskelin hänen perässään, vaan
-kaikkialta minua temmattiin, liepeistä, hihoista, ikäänkuin joku
-kyselisi:
-
--- Mihin sinä? Sait ihmiset satimeen ja nyt karkaat itse!
-
-Juttelin ääneen itselleni:
-
--- Siis minun takiani joutuivat ihmiset kiinni...
-
-Poika vastasi:
-
--- Ei sinun vaan totuuden takia! Oletkos sinä totuus? Kas, mitä se
-vielä tahtoo olla!
-
-Hänen sanansa olivat huvittavia, hän oli pikkuinen, vaan kuitenkin
-ärsytti hän minua jollain. Minun teki mieleni puolustautua hänen
-edessänsä ja aloin ladella hänelle ajatuksiani, ikäänkuin kerjäläinen
-leivänpalasia pussistaan.
-
--- Niin näetkös, tässä nyt näkyy miten suuri valhe minussa elää --
-
-Vaan hän murisi ja vastasi jokaiseen sanaani kuin omatunto:
-
--- Vai onpa se jo suuri! Kaikkea sinä tahdot itsellesi enemmän kuin
-muille!
-
--- Nämä ovat vieraita sanoja, -- ajattelin minä.
-
--- Eipä Kostin turhaan sinua sanonut kellotorniksi, -- kertoi hän,
--- sinä et ole sellainen kellotorni joka oikeaan aikaan kutsut
-jumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka vaan aina itsekseen soi,
-koska se on rakennettu vinoon ja koska kellot siinä ovat huonosti
-kiinni, niin sanoi Kostin...
-
-Hän oli vaiti ja ilmotti sitten yhtäkkiä:
-
--- Minä en pidä sinusta, munkki, sinä olet jonkinlainen vieras...
-
--- Minkälainen?
-
--- En tiedä... Sinä kai et ole venäläinen? Olet niin paha...
-
-Jonakuna toisena aikana olisin minä suuttunut häneen, vaan nyt --
-olin vaiti. Ja yhtäkkiä tulin niin heikoksi, väsyin kuolemaan saakka.
-
-Meidän ympärillämme oli metsä. Puitten väliin oli tiheästi
-kasaantunut märkää pimeyttä, ei osannut erottaa missä oli puu, missä
-yö. Ylhäältä loisti joskus kuutamon säde, murtautui pimeyden liassa
-ja hävisi. Oli hiljaista. Ainoastaan jalkojemme alla narisivat oksat
-ja rutisivat kuivat risut.
-
-Poika ei pelännyt lausua totuutta. Kaikki tuollaiset ihmiset
-Joonaksesta alkaen eivät tunne pelkoa ollenkaan. Muutamilla niistä
-on paljon vihaa, toiset taas ovat aina iloisia; eniten on heidän
-keskuudessaan vaatimattoman rauhallisia ihmisiä, jotka ikäänkuin
-häpeävät näyttää mitä hyvää heissä on.
-
-Vaan Kostja kulki polkua myöten, hänen valkonen päänsä
-paistoi hiljaa. Muistelin pyhän lapsen Bartholomeuksen,
-Aleksei-Jumalanihmisen ja muitten elämäkertoja... Vaan se ei ollut
-sitä... Ajatukseni olivat ikäänkuin rantasipiä, jotka hyppivät suossa
-mättäältä mättäälle.
-
-Kysyin pojalta:
-
--- Oletko sinä lukenut pyhien elämäkertoja?
-
--- Kun olin pikkuinen, niin luin. Äiti pakotti. Mikä sitten?
-
--- Pidätkö sinä vanhurskaista?
-
--- En tiedä... Panteleimon minua miellytti, Georgi myöskin.
-
-Hänhän taisteli lohikäärmettä vastaan. En tiedä mikä ilo se ihmisille
-on jos kymmenkunta heistä on tullut pyhiksi?
-
-Kostja kasvoi silmissäni.
-
--- Jos nyt kuninkaan tahi jonkun pohatan tytär alkaa uskoa
-Kristukseen ja hänet piinataan kuoliaaksi, niin eiväthän kuningas
-ja pohatta siitä ole tulleet paremmiksi ihmisiä kohtaan. Niissä
-elämäkerroissa ei ole sanottu, että kuninkaat, kiusaajat olisivat
-tulleet paremmiksi ihmisiksi! -- kertoi Kostja.
-
-Sitten pienen vaitiolon jälkeen hän sanoi:
-
--- Enkä minä tiedä mitä varten Kristuksen tarvitsi kärsiä. Hän tuli
-voittamaan hätää, vaan lopuksi...
-
-Hän mietti hiukan ja lisäsi:
-
--- Lopuksi siitä ei tullut mitään!
-
-Minun teki mieleni syleillä häntä: minun oli sääli Kostjaa ja
-Kristusta ja niitä ihmisiä, jotka jäivät tuohon tehtaaseen -- oli
-sääli koko inhimillistä maailmaa. Ja itseänikin. Missä on minulle
-tilaa? Mihin minä menen?
-
-Lyhyen kesäyön pimeys harvenee, ylhäältä, mäntyjen oksien välistä,
-vuotaa hiljaista valoa.
-
--- Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?
-
--- Minäkö? -- sanoi poika reippaasti. -- En. Minä pidän kävelemisestä
-yöllä, tuntuu kuin kulkisi yön lävitse jossain erityisessä maassa.
-Minä pidän saduista.
-
-Aamun koittaessa panimme maata. Kostja sukelsi uneen ikäänkuin
-jokeen, vaan minä kuljin ajatuksissani kuin kerjäävä tattari talvella
-kirkon ympärillä: ulkona on kylmää ja lumimyrsky, vaan kirkkoon
-Muhamet ei anna lähteä.
-
-Aamulla minä keksin jotain, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle:
-
--- Anna anteeksi, että turhaan olet kulkenut kanssani, minä en lähde
-erakkojen luo, en tahdo paeta!
-
-Hän katsoi totisena minuun ja huomautti;
-
--- Vaan sinähän olet jo paennut! Hän heilautti oksalla, eikä katsonut
-minuun.
-
--- No, hyvästi, kyyhkyseni! Hän nyökäytti päätään.
-
--- Hyvästi!
-
-Minä lähdin pois. Katselin takasin, hän seisoi puitten välissä,
-saattoi minua silmillään.
-
--- Hoi, -- huusi hän. -- Hyvästi!
-
-Ja minun tuli hyvä, koska hän toisti tuon sanan nyt ystävällisemmin.
-
-Useita päiviä minä kuljeskelin kuin sairas, täynnä painostuttavaa
-ikävää. Sielussani oli hiljainen, hehkuva tulipalo, sieluni paloi
-kuin kulovalkea ja ajatukset joko ryömivät varjoina edessä tahi
-kulkivat takana kirpaisevana savuna. Häpesinkö minä tahi oliko siinä
-jotain muuta, -- en muista enkä voi sanoa. Minussa syntyi eräs musta
-ajatus ja se kiemuroi jossain ulkopuolella minua kuin yölepakko.
-
--- Jumalattomia, vaan ei jumalanrakentajia!...
-
-Vaan painostuttavampi ja kiusaavampi kuin kaikki ajatukseni oli,
-muistaakseni, jonkinlainen autio hiljaisuus, laiska lepo, joka oli
-syvä kuin sekava pohjaton suovesi ja siinä, sen syvyydessä uivat
-raskaasti mykät ajatukset, kuin pelkurimaiset kalat, ne kiemurtelivat
-siellä eivätkä voineet sukeltaa ylös valoon siitä tukehuttavasta
-pohjavedestä.
-
-Ulkoapäin en saanut minkäänlaisia vaikuttimia, ikäänkuin unessa
-muistan tavanneeni ihmisiä.
-
-Jossain Omskin läheisyydessä minä satuin kylän markkinoille ja siellä
-minä heräsin.
-
-Tien vieressä, tomussa istui sokea ja lauloi laulua; sokean taluttaja
-oli polvillaan hänen vieressään ja säesti ukkoa harmonikalla. Vanhus
-katseli taivaaseen tyhjillä silmillään ja kaukaisella ruosteisella
-äänellä hän lauloi vanhoista ajoista:
-
--- Tsaari Ivan Vasiljevin luona...
-
--- U-u-u...
-
-Minä laskeuduin polvilleni sokean viereen, hän ojensi minulle
-kätensä, piti sitä, päästi sitten taas pois käteni ja lauloi
-lakkaamatta:
-
--- Ja olipa Jermak Timofein poika...
-
--- A-a-a... -- toisti harmonikka ja hiljakseen kokoontui laulajan
-ympärille paljon miettivän näköisiä ihmisiä, jotka totisina
-kuuntelivat vanhoja tarinoita, silmät maahan painettuina.
-
-Minun ympärilläni tuntui lämpöä, huomasin, miten uteliaat silmät
-säteilivät ja joku kysyi:
-
--- Eikö tämä laula?
-
--- Hän laulaa myöhemmin, odota vaan!
-
-Minä olin usein kuullut ryövärien lauluja, vaan en tiennyt, kuka
-niiden sanat oli sepittänyt, kenenkä sielu niissä säteili, vaan
-tällä kertaa minä käsitin sen: tämän laulun kautta puhuivat minulle
-tuhannet vanhan kansan suut:
-
--- Ihminen, minä annan sinulle pienenkin palveluksen edestä kaikki
-suuret syntisi minua vastaan anteeksi!
-
-Kansa katseli yhä uteliaampana minuun, sytytti sieluani.
-
-Kun vanhus lopetti laulunsa, nousin minä ja sanoin:
-
--- Oikeauskoiset! Katsokaa, elipä kerran ryöväri, joka riisti
-kansaa, sorti sitä... Hänen omatuntonsa heräsi lopuksi ja hän
-lähti pelastamaan sieluansa, -- hän tahtoi palvella kansaa rajulla
-voimallaan ja palvelikin -- -- --
-
-Ihmiset kokoontuivat tiheämmin ympärilleni, ikäänkuin syleilivät
-minua, heidän huomionsa kohotti sanani voimaa, kauneutta, se soija
-minä upposin puheessani ja unohdin kaikki; tunsin ainoastaan, että
-vahvistuin maan päällä ja ihmisissä, -- he kohottivat minua ylös
-korkealle ja muistuttivat vaieten:
-
--- Puhu! Puhu koko totuus, kuten itse tiedät!
-
-Tietysti ilmestyi polisi, huusi: "hajotkaa!" kyseli miksi siinä
-huudettiin, vaati passiani. Kansa suli vähitellen kuin pilvi
-auringossa; polisi tahtoi tiukasti tietää, mitä minä olin puhunut.
-Muutamat vastasivat:
-
--- Jumalasta...
-
--- Niin vaan, monenlaista...
-
--- Jumalasta enimmiten...
-
-Vaan joku ulkotyöläisen näköinen mies seisoi sivussa vaunujen luona,
-katseli minuun terävästi ja hymyili ystävällisesti. Polisi tarttui
-kuitenkin kaulukseeni; minun teki mieleni ravistaa hänet, vaan
-huomasin miten ihmiset katselivat minuun vinosti kulmiensa alta
-ikäänkuin kysyen:
-
--- Mitä sinä nyt sanot?
-
-Minä köyhdyin heidän epäluottamuksestansa.
-
-Kuitenkin oikaisin itseni vielä aikoinaan, vein esivallan käden pois
-niskastani ja sanoin polisille:
-
--- Tahdotteko tietää mitä minä puhuin?
-
-Ja taas minä aloin kertoa kohtuuttomasta elämästä, -- taas kasaantui
-markkinaväki lukuisana joukkona kuuntelemaan, polisi hukkui siinä,
-kansa sysäsi sen syrjään. Muistelin Kostjaa ja tehtaan poikia, tunsin
-itsessäni ylpeyttä ja suurta iloa -- taas minä olin voimakas ja
-ikäänkuin unessa... Polisi vihelsi, silmieni edessä välähti erilaisia
-kasvoja, paloi lukemattomia silmiä, heilui kuuma ihmisaalto, minua
-tuupattiin ja olin niin kevyt heidän joukossansa. Joku tarttui sitten
-olkapäähäni ja kuiskasi korvaani:
-
--- Mene, riittää jo, mene nyt!
-
-Ja minua tuupattiin ja työnnettiin... Kas, olinkin yhtäkkiä jossain
-pihassa; vieressäni seisoi eräs mustapartainen mies ja poika, joka
-oli ilman lakkia. Musta komensi:
-
--- Kiipeä aidan yli!
-
-Kiipesin sen ja vielä toisenkin aidan ylitse; minun oli oikein hauska.
-
--- Jahah! -- ajattelin minä, -- sitäpä te siis olettekin?
-
-Mutta mustapartainen yhä vaan kiiruhteli:
-
--- Pikemmin, toveri, pikemmin!
-
-Matkalla, minä kysyin häneltä:
-
--- Minkälaisiin te kuulutte?
-
--- No, sellaisiin, niihin! -- sanoi hän.
-
-Tuo lakiton poika kulki perässäni ja vaikeni. Me pääsimme tarhoista
-ja laskeuduimme vuorenrotkoon, -- sen pohjassa juoksi oja,
-pensastossa näkyi polku. Musta tarttui käteeni, katsoi silmiini ja
-sanoi nauraen:
-
--- Noh, onnellista matkaa! Fedjuk saattaa sinut varmalle tielle,
-lähtekää nyt!
-
-Poika sanoi hänelle:
-
--- Vaan mene sinä itse pian tiehesi...
-
-Musta köyristyi ja kiipesi vuorelle takasin, vaan minä ja Fedjuk
-jatkoimme matkaamme.
-
--- Mikä ihminen se on? -- kysyin minä.
-
--- Karkotettu, seppä. Myöskin politikan takia.
-
--- Sellaisia kyllä tunnen!
-
-Minä olin niin iloinen. Vaan hän oli vaiti.
-
-Minä katselin nuorukaista: hänellä oli pyöreät kasvot, ikäänkuin
-raudasta hakatut, nykänenä ja harmaat, ulkonevat silmät. Hän puhui
-kumeasti, käveli hiljaa ja suoraan, ikäänkuin hän kuuntelisi jotain
-tahi ikäänkuin joku suuri voima tempaisi häntä ylöspäin. Hän piti
-käsiään selän takana niinkuin ennen appi-isäni.
-
--- Oletko sinä täältä kotoisin.
-
--- Olen papin renki.
-
--- Missä sinun lakkisi on?
-
-Hän koetti päätään, katseli minuun ja kysyi:
-
--- Mitä sinä sillä teet?
-
--- Niin vaan. Tulee kylmä ilta...
-
-Hän vaikeni, sitten hän mutisi vastenmielisesti:
-
--- Piru vieköön lakin, jos vaan pää on paikallaan! Rotko syventyi yhä
-enemmän, oja soi kuuluvammin, ilta nousi pensaitten takaa.
-
-Sielussani oli kaikki epäselvää, vaan hauskaa, teki mieleni puhua
-ihmisen kanssa.
-
--- Onko teillä vaan yksi ainoa karkotettu? -- kysyin minä.
-
-Tässä poika avautui kokonaan, ikäänkuin olisi repinyt auki turkkinsa
-ja hitaasti, kumeasti täristi hän:
-
--- Neljä niitä on. Eräs herrasmies Moskovasta ja kolme työmiestä
-Donin seudulta. Kaksi on hiljaista, nöyrää, juovat viinaakin, vaan
-herrasmies ja tämä Ratkov, he puhuvat! Salaa. Muutamille. Vaan koko
-kansanjoukolle eivät vielä ole uskaltaneet tähän saakka. Heitä on
-täällä paljon. Nimittäin lähiseuduilla. Minä itse olen Birista,
-Fedor Mitkov. Olen jo viidettä vuotta täällä. Sinä aikana on heitä
-yksitoista ollut täällä. Oleshinassa -- kahdeksan, Shirokovassa --
-kolme...
-
-Hän laski kauvan, tuli kuuteenkymmeneen; sitten hän lopetti, mietti
-ja puhui taas, liikuttaen sormiaan:
-
--- Myös muutamia talonpoikia on heidän joukossansa. Kaikki he puhuvat
-yhtä: sellainen elämä ei kelpaa! Se ahdistaa! Minä elin rauhallisesti
-ennen kuin kuulin siitä. Vaan nyt huomaan, vaikken juuri paljon
-ole kasvanut pitemmäksi, että kuitenkin täytyy taivuttaa päätäni,
-nähtävästi on tosiaankin täällä liian ahdasta!
-
-Poika puhui hyvin vaikeasti, ikäänkuin veti sanoja ulos jalkojenpa
-alta.
-
-Hän käveli edessäni voimakkaana, hartiakkaana, ei katsahtanut
-kertaakaan taakseen minuun. Minä kysyin:
-
--- Osaatko lukea?
-
--- Osasin, vaan olen unohtanut. Nyt opiskelen alusta taas. Ei se
-mitään tee, voinpas vielä. Jos täytyy, niin voinkin. Ja täytyy,
-täytyy... Jos vain herrat puhuisivat elämän ahtaudesta, niin piru
-ne vieköön, niillä on aina ollut toinen uskonto! Vaan jos oma veli,
-köyhä, työläisihminen jo on alkanut, niin kai se on totta! Ja sitten
--- on jo niin, että joku yksinkertainen ihminen näkee jo kauvemmaskin
-kuin herrat. Se merkitsee siis, että jotain yleistä inhimillistä on
-tullut. He sanovatkin juuri niin: yleinen inhimillinen. Ja minä olen
-ihminen. Se tahtoo sanoa, että minunkin matkani on sama. Kas, näin
-minä ajattelen...
-
-Minä kuuntelin häntä ja sanoin itselleni:
-
--- Opi, Matvei!...
-
-Vaan sitten minä sanoin hänelle:
-
--- Mitä siitä miettisi? -- Se on Jumalan asia!
-
-Hän pysähtyi, ikäänkuin seipäänä iskeytyi hän maahan, niin että
-minä töksähdin hänen selkäänsä, -- sitte käänsi hän kasvonsa minun
-puoleeni ja kysyi ankarasti:
-
--- Niin, niin, onko se vaan Jumalan asia? Kas niin minä juuri
-ajattelen. Koska on sanottu; kunnioita isääs! Ja esivallastakin on
-sanottu, että se tulee Jumalasta. Se on ihmeillä vakuutettu. Se
-merkitsee, että jos vanha laki muuttuu, niin täytyy taas ihmeitten
-tapahtua! Vaan missä ne ovat? Eikö ole uusiin oloihin viittaavia
-ihmeitä? Ei minkäänlaisia. Kaikki on vanhalla tavalla. Katsos,
-Nishnissa löydettiin pyhät jäännökset, nähtiin ihmeitä; kyllä
-puhuttiin, etteivät ne olisi samoja jäännöksiä, että Serafiimilla
-muka olisi ollut harmaa parta vaan ne näyttivät ruskeata. Mutta
-asiahan ei riipu parrasta, vaan ihmeistä. Onko ollut ihmeitä? On! He
-eivät myönnä sitä. He luulevat että kaikki ihmeet ovat petoksia. Tahi
-he sanovat -- uskonto tekee ihmeitä. Ja joskus on niin, että tekisi
-mieli hakata niitä, jotteivät hämmentäisi sieluani.
-
-Taas hän seisahtui ja hänen ympärillään nousee yö maasta. Polku
-putosi jyrkemmin alas, oja juoksi nopeammin ja pensaat kahisivat,
-hiljaa heiluen.
-
-Minä sanoin hiljakseen tuolle ihmiselle:
-
--- Jatketaan matkaamme, veli!
-
-Hän lähti. Eikä hän kompastunut pimeässä, vaikka minä aika-ajottain
-työntäydyin hänen päälleen.
-
-Hän vieri alas kuin kivi ja hiljaisuudessa soivat hänen pelottavat
-sanansa:
-
--- Ja jos minä lopullisesti uskon heihin -- niin on loppu! Minä en
-tunne armoa, en! Minulla oli veli sotaväessä, hän hirtti itsensä;
-sisareni oli palvelijana kumysin kauppiaitten perheessä Birskin
-läheisyydessä, hänellä on lapsi heiltä ja sillä on vinot jalat, se on
-neljä vuotta vanha eikä kävele vielä. Niin on tyttö hukassa herrojen
-leikin takia. Mihinkä se enää lähtisi? Isä on juoppo ja vanhin veli
-on riistänyt itselleen koko maapalstan. Tässä minä nyt olen...
-
-Me pyörimme hänen kanssaan pensaissa ja kosteassa pimeydessä, oja
-joko putosi syvyyteen tahi vieri taas jalkojemme alla. Meidän
-päittemme päällä lensivät yölinnut hiljaa, niiden yllä säteilivät
-tähdet. Minun teki mieltä kulkea nopeammin, vaan ihminen edessäni ei
-kiiruhtanut, vaan mutisi lakkaamatta, ikäänkuin laskien ajatuksiansa
-tahi punniten niiden painoa.
-
--- Se musta Ratkov on hyvä ihminen! Hän elää jo uuden lain mukaan.
-Hän puolustaa niitä, joita loukataan. Poliisi hakkasi minua kepillä,
-hän löi poliisin paikalla maahan. Siitä hän istui vankilassa
-viisitoista päivää. Se oli meidän ensimäinen tuttavuutemme. Kun
-hän tuli ulos vankilasta, niin minä kysyin häneltä: "mitenkä sinä
-voit sillä tavalla vastustaa esivaltaa?" Hän kertoi minulle sitten
-paikalla oman lakinsa. Minä lähdin heti papin luo. Vaan pappi sanoi:
-"Jaha, katsos minkälaisia mietteitä sinä pyörität päässäsi!" Ratkov
-vietiin kaupungin vankilaan, siellä hän istui kolme kuukautta, vaan
-minä yhdeksäntoista päivää. Siellä kysyttiin minulta: "mitä hän
-puhui sinulle?" "Ei mitään". "Mitä hän opetti?" "Hän ei opettanut
-mitään." "Enhän minäkään ollut tyhmeliini!" Ratkov tuli sitte takasin.
-Minä rukoilin: "anna anteeksi, minä olin hullu". Hän nauroi vain.
-"Roskaa!" -- sanoi hän!
-
-Oppaani oli jonkun aikaa vaiti ja jatkoi sitte hiljaa, ikäänkuin
-uudella äänellä.
-
--- Hän sanoo kaikesta että "roskaa"! Hän yskii verta, se on myös
-roskaa!
-
-Hänellä ei ole mitään syötävää, sekin on roskaa!
-
-Yhtäkkiä hän päästi aika joukon hirveitä kiroussanoja, kääntyi minuun
-päin ja vihelsi hampaittensa välistä:
-
--- Minä voin kaikkea käsittää. Veljeni hukkui, -- sitä tapahtuu usein
-sotapalveluksessa. Sisarenikaan asia ei ole mikään harvinainen.
-Vaan miksi tätä ihmistä on kiusattu, piinattu vereen saakka, sitä
-en voi käsittää. Minä juoksen hänen perässään kuin koira, minne
-hän vaan käskee. Hän kutsuu minua "maaksi"... "Maa!" -- sanoo hän
-ja naureskelee. Ja se, että häntä aina kiusataan, se on veitsi
-sydämessäni!
-
-Ja taas hän päästi inhottavia kiroussanoja, ikäänkuin päihtynyt
-munkki.
-
-Vuorenrotko loppui, avautui kedolle päin, sen seinät köyristyivät,
-sulivat pimeyteen.
-
--- Noh, -- sanoi oppaani, -- hyvästi nyt!
-
-Hän osotti minulle tien Omskiin, sitten kääntyi takasin ja hukkui
-pimeyteen. Ja ilman lakkia!
-
-Kun hänen askeleensa hukkuivat hiljaisuuteen, istuuduin minä. Ei
-tehnyt mieli kulkea etemmäs!
-
-Tumma yö lepäsi maan yli ja nukkui tuoreena, sakeana kuin voi.
-Taivaassa ei ollut tähtiä, ei kuuta eikä ainoatakaan tulta ollut
-ympäristössä, vaan minun oli lämpönen ja valoisa olla. Muistissani
-soivat oppaani raskaat sanat ja hän näytti kellolta, joka oli kauvan
-maannut maassa, oli ihan mullassa, ruosteen syömänä, ja vaikka se soi
-kumeasti, oli se kuitenkin uutta. Edessäni seisoi maalaiskansa, joka
-totisena ja herkkänä kuunteli puhettani, ja välähtelivät huolestuneet
-kasvot, jotka kätkivät minut esivallan silmiltä.
-
--- Kas, mitä se oli? -- mietin minä kummastuneena, ja oli vaikeata
-uskoa, että kaikki niin oli tapahtunut.
-
-Ja taas minä ajattelin:
-
--- Tuo nuorukainen hakee ihmeitä, -- hän on itse ihme, jos hän
-on elämän kauhuissa osannut säilyttää rakkauden ihmiseen. Ja se
-kansanjoukko, joka minua kuunteli, sekin oli ihme, koska se vielä
-ei ollut tullut kuuroksi ja sokeaksi, vaikka sitä jo kauvan ja
-tarmokkaasti oli huumattu ja pimitetty. Ja vielä suurempi ihme oli
-Mihail ja hänen toverinsa.
-
-Rauhallisesti ja sujuvasti virtaavat ajatukseni; se on minulle
-tavatonta ja odottamatonta. Tarkastan itseäni varovaisesti, hiljaa
-haen sydäntäni, tahdon sieltä löytää hälinää ja riitaisia epäilyksiä.
-Hymyilen äänettömässä hiljaisuudessa ja pelkään liikahtaa, jotten
-vaan pilaisi tätä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täynnä ääriä
-myöten. Uskon ja taas epäilen tätä ihmeellistä sielun täyteläisyyttä,
-tuota odottamatonta löytöäni.
-
-Tuntuu kuin joku valkonen lintu, joka jo kauvan sitten oli syntynyt,
-olisi uinaillut sieluni sumussa, mutta minä en tiennyt, enkä tuntenut
-sitä. Vaan, kas, vallan aavistamatta olin koskenut siihen, se heräsi
-ja lauloi hiljaa aamutervehdystä -- sen kevyet siivet vapisivat
-sydämessäni ja epäilykseni jää suli tuosta palavasta laulusta ja
-muuttui kiitollisiin kyyneliin. Minun teki mieleni puhua jonkinlaisia
-sanoja, nousta, nousta, juosta, laulaa, tavata ihmistä ja syleillä
-sitä ahneesti!
-
-Näin edessäni Joonaan säteilevät kasvot, Mihailin rakkaat silmät,
-Kostjan ankaran naurahduksen: kaikki tutut, rakkaat ja uudet ihmiset
-elvystyivät, kokoontuivat rintaani ja levittivät sitä, -- oli niin
-äärettömän hyvä!
-
-Niin minä ennen joskus rakastin itseäni ja ihmisiä
-pääsiäisaamujumalanpalveluksessa. Istuin nyt ja ajattelin vavahtaen:
-
--- Jumalani! Sinäkö se olet? Oletko sinä se, kauneuksien kauneus,
-iloni ja onneni?
-
-Ja minä silitin maata käsilläni, tyhmänä taputin sitä kämmenilläni,
-ikäänkuin se olisi hevoseni ja tuntisi hellyyteni.
-
-En voinut istua, nousin ja kuljin etemmäs, läpi yön, muistelin
-Kostjan sanoja, näin edessäni hänen lapsellisten silmiensä
-ankaruuden, kuljin etemmäs ja juopuneena ilosta kävelin myöhään
-syksyyn saakka maailmaa myöten, kooten sieluuni sen uusia auliita
-antimia.
-
-Omskissa minä näin asemalla siirtolaisia, vähävenäläisiä; paljon
-maata peittivät he ruumiillaan, tämä suuri työvoiman armeija. Minä
-kävelin heidän joukossaan, kuuntelin heidän pehmeätä puhettaan ja
-kyselin:
-
--- Ettekö te pelkää lähteä niin kauvas?
-
-Eräs niistä, harmaa työn köyristämä vanhus, vastasi:
-
--- Jos vaan maa olisi jalkojemme alla, on sen päällä kaikki niin
-läheistä! Ihmiseni, niin ahdasta on maan päällä sille, jonka täytyy
-elää omalla työllään; oi, niin ahdasta!
-
-Ennen tuli tuskan ja surun sanoista tuskaa sieluuni, vaan nyt ne
-sytyttivät sitä terävällä säteellä, koska kaikkien suru on nyt myös
-minun suruni ja kansan vapaudenpuute ahdistaa minuakin.
-
-Ihmisillä ei ole tilaa eikä aikaa kasvaa henkisesti ja se on
-katkerata ja vaarallista sille, joka on kansan edellä, koska hän jää
-yksin, ihmiset eivät näe häntä, eivätkä voi tukea häntä voimillaan,
-ja yksinäisenä, hyödyttömänä palaa hän poroksi halujensa tulessa.
-
-Minä puhuin vähävenakoille, koska osasin heidän lempeätä kieltään.
-
--- Vuosisatoja jo kulkee kansa maata myöten sinne ja tänne ja hakee
-paikkaa, jossa se vapaasti voisi käyttää voimaansa rakentaakseen
-oikeata elämää; vuosisatoja te kuljeskelette maata myöten, te, maan
-lailliset isännät -- ja miksi? Kuka riistää maan kansalta, maailman
-kuninkaalta, kuka karkottaa sen valtaistuimelta, paikasta paikkaan,
-maasta maahan, sitä kaiken olemassaolevan luojaa, sitä kaunista
-puutarhuria, joka on kaivattanut kaikki maan kauneudet?
-
-Ihmisten silmät säteilivät, niissä loisti ihmisen herännyt sielu,
-ja minun näkönikin tuli laajemmaksi ja herkemmäksi kun huomasin
-ihmisten kasvoissa kysymyksen; vastasin siihen paikalla. Kun huomasin
-epäluottamusta, taistelin paikalla sitä vastaan. Ammensin voimaa
-niistä sydämistä, jotka olivat avoinna edessäni ja sillä voimalla
-yhdistin ne kaikki yhdeksi sydämeksi.
-
-Jos, puhuessani ihmisille, kosketan sanani siihen, mikä on kaikille
-yhteinen, siihen tosi-inhimilliseen mikä on salaa ja syvästi kätketty
-jokaiseen sieluun, niin vuotaa ihmisten silmistä säteilevä voima,
-joka täyttää sinut ja kohottaa sinut korkealle. Vaan älä ajattele,
-että se olisi sinun tahtosi, joka on nostanut sinut, vaan sinun
-sielussasi ovat yhtyneet kaikki voimat, jotka ulkoapäin syleilevät
-sinua, sinä olet vahva siitä voimasta, jonka ihmiset sinuun juuri
-ovat antaneet, se antaa sinulle siipiä; jos ihmiset hajoavat, häviää
-heidän henkensä ja sinä olet taas samanlainen kuin kaikki muut.
-
-Sillä tavalla alotin minä vaatimattoman saarnani, kutsuen ihmisiä
-uuden elämän nimessä uuteen jumalanpalvelukseen, tuntematta vielä
-uutta Jumalaani.
-
-Slatoustissa puhuin minä taas torilla jonakuna juhlapäivänä, taas
-sekaantui polisi puheeseeni, pyydysteli minua, vaan kansa kätki minut
-taaskin.
-
-Siellä minä tutustuin suuremmoisiin ihmisiin, yksi oli niistä
-Jasha Vladykin, ylioppilas, joka nyt on paras ystäväni ja tulee
-sitä olemaan koko elinikäni! Hän ei usko Jumalaa, vaan pitää
-kirkkomusiikista kyyneliin saakka, soittaa virsiä harmoonilla ja
-itkee. Sellainen rakas tyhmeliini hän on.
-
-Minä usein kyselen häneltä nauraen:
-
--- Miksi sinä ulvot, kerettiläinen, jumalansalaaja? Vaan hän huutaa
-minulle, heiluttaen käsiään:
-
--- Ilosta itken, itken koska aavistan niitä suuria kauneuksia,
-jotka tulevat luoduksi! Jos sellaisessakin turhanpäiväisessä ja
-mitättömässä elämässä mitättömät yksilöiden voimat ovat kyenneet
-luomaan niin suuria kauneuksia, -- niin mitä sitten vielä tulee
-tehdyksi maan päällä, kun koko henkisesti vapautettu ihmiskunta
-ilmaisee suuren sielunsa liekit virsissä ja musiikissa?
-
-Hän alkaa puhua tulevaisuudesta, joka on kummallisen selvä hänelle,
-ja hän itse ihmettelee tarkkaa näköään! Minä olen paljon velkaa sille
-ystävälleni, samaten kuin Mihailillekin.
-
-Olen nähnyt kymmeniä ihmeellisiä ihmisiä, he lähettivät minua yksi
-yhden, toinen toisen luo, kaupungista kaupunkiin, -- minä kuljin kuin
-tuliviittain opastamana ja kaikki ne viitat paloivat saman uskonnon
-liekillä. Mahdotonta on kertoa kaikkien niiden ihmisten erilaisuutta
-ja ilmaista sitä iloa, mitä tunsin, kun näin, että he henkisesti
-kaikki olivat yksi.
-
-Suuri on Venäjän kansana sanomattoman kaunis on elämä!
-
-Kasanin läänissä minä sain viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun, joka
-lopullisesti valmistaa temppelin.
-
-Se oli Sedmioserin luostarissa juhlakulkueessa ihmeitätekevän
-Jumalanäidinkuvan takana. Sinä päivänä odotettiin Jumalanäidinkuvan
-palauttamista kaupungista luostariin, -- oli suuri juhlapäivä.
-
-Minä istuin kukkulalla järven vieressä ja katselin, miten koko
-ympäristö oli täynnä ihmisiä ja tummissa aalloissa virtasi kansan
-ruumis luostarin porttien luo, kiemuroi sen seinien ympärillä --
-aurinko laskeutui ja sen syysillan säteet olivat heleänpunasia.
-Kellot värisivät kuin linnut, jotka ovat valmiit lentämään laulunsa
-jälkeen ja kaikkialla punersivat auringossa ihmisten paljaat päät,
-ikäänkuin täysinäiset valmut.
-
-Luostarin porttien luona odotettiin ihmettä; pienessä vaunussa makasi
-nuori tyttö liikkumattomana; hänen jähmettyneet kasvonsa näyttivät
-valkoselta vahalta, hänen harmaat silmänsä olivat puoleksi auki ja
-koko hänen elämänsä näkyi ainoastaan pitkien silmäripsien hiljaisessa
-värinässä.
-
-Sen vieressä seisoi isä, pitkä, kaljupäinen ja harmaapartanen mies,
-isonenänen, -- sitten tytön äiti, lihava, pyöreäkasvoinen nainen;
-hän oli nostanut kulmakarvansa, silmät suurina katsoi hän suoraan
-eteenpäin, liikutellen sormiaan, ja näytti ikäänkuin paikalla olisi
-valmis läpitunkevaan, räikeään kiljuntaan.
-
-Ihmiset kulkivat ohi, katselivat sairasta kasvoihin, ja isä puhui
-heille tahdikkaalla äänellään, täristäen partaansa:
-
--- Säälikää, armahtakaa oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman edestä,
-jalattomana ja kädettömänä se makaa jo neljättä vuotta; rukoilkaa
-apua Jumalanäidiltä ja Jumala kyllä palkitsee teidät pyhien
-rukouksienne vuoksi, auttakaa isää ja äitiä heidän hädässään.
-
-Nähtävästi on hän jo kulettanut kauvan tytärtänsä luostarista
-luostariin, ja on jo hukannut kaikki toiveensa sen terveeksi
-tulemisen suhteen; lakkaamatta lauleskelee hän aina vaan samoja
-sanoja, ja ne soivat kuolleilta hänen suussansa. Ihmiset kuuntelevat
-hänen rukoustansa ja tekevät huoaten ristimerkkejä, ja tytön
-silmäkarvat yhä vaan vapisevat, ikäänkuin siivet tuskastuneilla
-silmillä.
-
-Kenties jo kaksikymmentä heikontunutta tyttörukkaa minä olin nähnyt,
-kymmeniä uskonhulluja naisia ja muita voimattomia, ja aina minä
-tunsin omantunnonvaivoja ja olin loukkaantunut niiden takia, -- oli
-sääli niiden voimattomia ruumisraukkoja, oli sääli niiden turhaa
-ihmeen odotusta. Vaan en minä vielä koskaan ollut tuntenut niin
-voimakasta sääliä kuin tällä kerralla.
-
-Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tytön vaaleille,
-puolikuolleille kasvoille ja äänetön tuska täytti äidin. Minun tuli
-vaikea olla, astuin tuonnemmas, vaan kuitenkaan en voinut unohtaa
-sitä.
-
-Tuhannet silmät katsoivat kauvas ja ympärilläni ui kuin pilvi
-lämpönen ja yhä uudistuva kuiske:
-
--- Jo tuovat, jo tuovat!
-
-Raskaasti ja hitaasti nousee kansa vuorelle, ikäänkuin musta
-meren aalto, punasena vaahtona palaa sen harjalla lippujen kulta,
-räiskyttäen heleitä sädekimppuja, notkeasti keinuu, liehuu
-Jumalanäidinkuva auringonsäteissä, ikäänkuin tulinen lintu.
-
-Kansan ruumiista nousee sen valtava huokaus, tuhatääninen laulu:
-
--- Suuren Jumalan äiti, puolustajamme, ainoamme!
-
-Kumeat huudot keskeyttävät laulun:
-
--- Astu! Nopeammin! Nopeammin!
-
-Sinisen metsän keskellä hymyilee järvi valoisasti, punanen aurinko
-sulaa, hukkuu metsään, kellot soivat iloisina. Vaan yltympäri on
-kärsiviä kasvoja, hiljaista ja surullista rukouksien kuisketta,
-kyynelien pimittämiä silmiä, ja siellä täällä välähtelevät kädet,
-jotka tekevät ristinmerkkejä.
-
-Minä olin niin yksinäni. Tämä kaikki oli minusta surullinen erehdys,
-täynnä voimatonta epätoivoa, väsynyttä armonodotusta.
-
-Ihmiset alhaalta lähestyvät; heidän kasvonsa ovat tomussa, hiki
-virtaa heidän poskiansa myöten, he hengittävät raskaasti, katselevat
-kummallisesti, ikäänkuin he eivät näkisi mitään, ja tuuppivat
-toisiaan, horjuen jaloillaan. On sääli heitä, on sääli tuota
-uskonvoimaa, joka tuntuu ilmassa.
-
-Ei ole loppua ihmisvirralla!
-
-Kiihtyneenä, vaan synkkänä ja ikäänkuin syyttäen, kaikuu ilmassa
-valtava huuto:
-
--- Iloitse, kaikkein autuain, iloitse! Ja taas:
-
--- Nopeammin, nopeammin!
-
-Tomupilvessä näkyi satoja mustia kasvoja, tuhansia silmiä, ikäänkuin
-linnunradan tähtiä. Ja minä huomasin, että kaikki nämä silmät olivat
-kuin yhden ainoan sielun tulisäteitä, joka intohimoisesti odotti
-tuntematonta iloa.
-
-Ihmiset kulkivat kuin yksi ainoa ruumis, lujasti kiinni toisissaan,
-käsikädessä, ja he astuivat niin nopeasti, ikäänkuin heidän matkansa
-olisi hirveän pitkä ja he kuitenkin olisivat paikalla valmiit
-kulkemaan lepäämättä loppuun saakka.
-
-Minun sieluni värisi, vavahti, jonkun käsittämättömän levottomuuden
-tähden; kuin salama syttyi muistissani Joonaan suuri sana:
-
--- Jumalanrakentaja-kansa!?
-
-Minä hyökkäsin kansan sekaan, hyppäsin mäeltä sen joukkoon, lähdin
-sen kanssa ja lauloin koko rinnastani:
-
--- Iloitse sinä siunattu, sinä kaikkien voimien voima!
-
-Minut temmattiin mukaan, syleiltiin, ja ihminen ui ja suli
-suunnattomissa polttavissa hengähdyksissä.
-
-Ei ollut maata jalkojeni alla, ei ollut minua eikä ollut aikaa
-silloin, oli ainoastaan iloa, niin suunnatonta iloa kuin taivas. Minä
-olin liekkivän uskon hehkuva sysi, olin huomaamaton ja suuri kuin
-kaikki, jotka ympäröivät minua yhteisen lentomme aikana.
-
--- Nopeammin!
-
-Ja vastustamatta lentää kansa maan yli valmiina astumaan yli kaikkien
-esteitten ja kuilujen, kaikkien epäilyksiensä ja mustien kauhujensa
-yli.
-
-Muistan, miten sitten kaikki pysähtyi ympärilläni, syntyi hämminki,
-meteli, olin yhtäkkiä tuon vaunun vieressä, jossa makasi sairas,
-muistan huutoja ja nurinaa:
-
--- Messua, messua!
-
-Vallitsi ääretön kiihtymys: vaunua tuupattiin, tytön pää kiikkui
-heikkona, voimatonna, isot silmänsä katselivat pelokkaasti. Sadat
-silmät vuodattivat sairaaseen säteitään, tuhansia voimia yhtyi sen
-heikontuneella ruumiilla, voimia, joita kutsui esiin valtava halu
-nähdä sairaan nousevan makuusijaltaan, ja minäkin katsoin sairaan
-katseen syvyyteen ja niin sanomattomasti minä tahdoin, kuten kaikki,
-hänen nousevan, ei minun eikä hänen takiansa, vaan jonkun muun takia,
-jonka edessä niin minä kuin hän olimme ainoastaan linnun höyheniä
-tulipalon tulessa.
-
-Kuten sade täyttää maan elävällä kosteudella, niin täytti kansa tytön
-kuivettuneen ruumiin omalla voimallaan, se kuiskasi ja huusi niin
-minulle kuin hänelle:
-
--- Nouse, sinä rakas, nouse! nosta kätesi, älä pelkää! Sinä nouse,
-nouse, ilman pelkoa. Kipeärukka nouse! Rakas! Nostahan kätesi!
-
-Sadat tähdet syttyivät hänen sydämessään ja vaaleanpunaset varjot
-hänen kuolleilla kasvoillaan, yhä enemmän avautuivat hänen
-kummastuneet ja iloiset silmänsä ja hitaasti liikahdellen hartioitaan
-hän nosti nöyrästi vapisevat kätensä ja ojensi ne tottelevasti
-eteenpäin -- hänen suunsa oli auki ja hän näytti linnunpojalta, joka
-ensi kertaa lentää ulos pesästään. Silloin kaikki ympärillä huoahti,
--- ikäänkuin maa olisi vaskikello ja joku Svjatogor-sankari iskisi
-siihen kaikella voimallaan, -- kansa vavahti, horjui ja kaikki
-sekaisin huusivat, kiljuivat:
-
-Jaloillesi! Auttakaa häntä! Nouse, tyttö, jaloillesi! Nostakaa hänet!
-
-Me tartuimme tyttöön, nostimme hänet, asetimme hänet maan päälle ja
-pitelimme häntä kevyesti. Hän horjui kuin tähkä tuulessa ja huudahti:
-
--- Rakkaani! Herra Jumala! Voi haltiattareni! Rakkaat!
-
--- Kävele, -- huusi kansa, -- kävele!
-
-Muistan tomusia kasvoja, hiessä ja kyynelissä ja kyynelien kosteuden
-lävitse säteili valtavana ihmeitätekevä voima -- usko omaan valtaan,
-usko valtaan tehdä ihmeitä.
-
-Hiljaa kulki terveeksi tullut keskuudessamme, luottavaisesti nojautui
-se elvystyneen ruumiinsa kansan ruumiiseen, hymyili ihan valkosena
-kuin kukka ja lausui:
-
--- Päästäkää minut, minä kävelen yksin!
-
-Hän pysähtyi, horjui ja käveli. Hän kulki kuin veitsiä myöten, jotka
-leikkasivat hänen varpaitaan, vaan kuitenkin hän kulki yksin, hän
-pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi ja kansakin hänen ympärillään
-oli iloinen ja hellä sille kuin pienelle lapselle. Hänen ruumiinsa
-kuohui, vapisi, hän ojensi kätensä etemmäs, nojaten niillä ilmaan,
-joka oli täynnä kansan voimaa ja kaikkialta häntä tukivat tuhannet
-valoisat säteet.
-
-Luostarin portilla minä kadotin hänet silmistäni ja toinnuin hiukan,
-katselin ympärilleni: kaikkialla oli juhlaa ja juhlamelua, kellon
-ääntä ja kansan valtavaa keskustelua, taivaassa paloi heleänä
-iltarusko ja järvi oli pukeutunut sen punaisiin heijastuksiin.
-
-Minun ohitseni kulki eräs ihminen, se hymyili ja kysyi:
-
--- Näitkö sinä?
-
-Minä syleilin ja suutelin häntä kuin veljeäni pitkän erossaolon
-jälkeen, eikä meillä löytynyt sanaakaan sen enempää sanottavaa
-toisillemme; hymyillen erosimme me ja vaieten.
-
-... Yöllä minä istuin metsässä järven rannalla, taas yksin, nyt jo
-sielultani ainaiseksi ja katkeamatta sidottuna kansan sieluun, maan
-herraan ja ihmeittentekijään.
-
-Minä istuin ja kuuntelin miten kaikki, mitä olin nähnyt ja saanut
-tietää, kasvoi minussa ja paloi yhtenäisellä tulella ja minä
-heijastin tätä valoa taas maailmaan ja kaikki siinä leimahti suurta
-merkillisyyttä, pukeutui ihmeelliseen pukuun, ja minä tahdoin niellä
-koko maailman, niinkuin se oli niellyt minut, ja se antoi sielulleni
-siivet.
-
-Minulla ei ole sanoja kuvatakseni tämän yön iloja ja ihastusta,
-kun minä yksin pimeydessä syleilin koko maailmaa rakkaudellani,
-asetuin kaiken koetteeni huipulle ja näin maailman elävien voimien
-tulivirtain kaltaisena, jotka myrskyisesti vuotavat, sulautuakseen
-yhteen ainoaan, jonka päämäärä oli minulle saavuttamaton.
-
-Vaan iloisena ymmärsin minä, että päämäärän saavuttamattomuus on
-henkeni loppumattoman kasvamisen lähde, ja siihen loppumattomuuteen
-sisältyy elävän ihmishengen ilojen lukemattomuus.
-
-Aamulla näytti aurinkokin minusta vallan uudelta: näin miten sen
-säteet varovaisesti ja hellästi sulattivat pimeyttä, sytyttivät sen,
-paljastivat maailman yön peitteistä ja, kas, siinä se seisoi edessäni
-kirjavissa ja komeissa syyskoristeissa -- ihmisten suurten leikkien
-jalokivikenttä, tappelukenttä, jossa taistellaan ihmisten leikkien,
-vapauden edestä, pyhässä juhlakulkupaikassa kauneuden ja totuuden
-juhlina.
-
-Näin sen, äitini, avaruudessa tähtien välillä, miten se ylpeästi
-katseli valtamerisilmillään kaukaisuuksiin ja syvyyksiin; näin
-sen maljana, joka oli täynnä heleänpunasta, lakkaamattomasti
-kiehuvaa, elävää ihmisverta ja näin sen hallitsijan, kaikkivoivan,
-kuolemattoman kansan.
-
-Se antoi siipiä äitini elämälle, sen toimien ja yritysten
-suuruudelle, ja minä rukoilin:
-
--- Sinä olet Jumalani ja kaikkien jumalien luoja, joka on synnyttänyt
-ne oman henkensä kauneuksista etsimisensä tuskalla ja vaivalla!
-
--- Ja älköön olko maailmassa muita jumalia, Sinun kaltaisiasi, koska
-Sinä olet ainoa Jumala, joka tekee ihmeitä!
-
--- Niin minä uskon ja tunnustan!
-
-... Ja sentakia minä palaan sinne, jossa ihmiset vapauttavat
-lähimäistensä sielut pimeyden ja epäuskon vankeudesta, kokoavat
-kansan yhteen, valaisevat hänen edessänsä hänen salaisia kasvojansa,
-auttavat sitä käsittämään, ymmärtämään tahtonsa voimaa, osottavat
-ihmisille ainoan ja oikean tien yleiseen sulautumiseen suuren asian,
-yleismaailmallisen jumalanrakentamisen vuoksi!
-
-
-
-
-
-
-
-
-End of the Project Gutenberg EBook of Tunnustus, by Maksim Gorki
-
-*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TUNNUSTUS ***
-
-***** This file should be named 52467-8.txt or 52467-8.zip *****
-This and all associated files of various formats will be found in:
-        http://www.gutenberg.org/5/2/4/6/52467/
-
-Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions will
-be renamed.
-
-Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
-law means that no one owns a United States copyright in these works,
-so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
-States without permission and without paying copyright
-royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
-of this license, apply to copying and distributing Project
-Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
-concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
-and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
-specific permission. If you do not charge anything for copies of this
-eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
-for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
-performances and research. They may be modified and printed and given
-away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
-not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
-trademark license, especially commercial redistribution.
-
-START: FULL LICENSE
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
-Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
-www.gutenberg.org/license.
-
-Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
-Gutenberg-tm electronic works
-
-1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or
-destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
-possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
-Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
-by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
-person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
-1.E.8.
-
-1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement. See
-paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
-agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
-electronic works. See paragraph 1.E below.
-
-1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
-Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
-of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
-works in the collection are in the public domain in the United
-States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
-United States and you are located in the United States, we do not
-claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
-displaying or creating derivative works based on the work as long as
-all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
-that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
-free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
-works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
-Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
-comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
-same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
-you share it without charge with others.
-
-1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
-in a constant state of change. If you are outside the United States,
-check the laws of your country in addition to the terms of this
-agreement before downloading, copying, displaying, performing,
-distributing or creating derivative works based on this work or any
-other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
-representations concerning the copyright status of any work in any
-country outside the United States.
-
-1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
-immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
-prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
-on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
-phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
-performed, viewed, copied or distributed:
-
-  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
-  most other parts of the world at no cost and with almost no
-  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
-  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
-  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
-  United States, you'll have to check the laws of the country where you
-  are located before using this ebook.
-
-1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
-derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
-contain a notice indicating that it is posted with permission of the
-copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
-the United States without paying any fees or charges. If you are
-redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
-Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
-either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
-obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
-trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
-additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
-will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
-posted with the permission of the copyright holder found at the
-beginning of this work.
-
-1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
-any word processing or hypertext form. However, if you provide access
-to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
-other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
-version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
-(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
-to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
-of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
-Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
-full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
-provided that
-
-* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
-  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
-  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
-  within 60 days following each date on which you prepare (or are
-  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
-  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
-  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
-  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
-  Literary Archive Foundation."
-
-* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-  License. You must require such a user to return or destroy all
-  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
-  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
-  works.
-
-* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
-  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
-  receipt of the work.
-
-* You comply with all other terms of this agreement for free
-  distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
-Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
-are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
-from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
-Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
-trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
-Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
-electronic works, and the medium on which they may be stored, may
-contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
-or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
-intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
-other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
-cannot be read by your equipment.
-
-1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from. If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium
-with your written explanation. The person or entity that provided you
-with the defective work may elect to provide a replacement copy in
-lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
-or entity providing it to you may choose to give you a second
-opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
-the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
-without further opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
-OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
-LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of
-damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
-violates the law of the state applicable to this agreement, the
-agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
-limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
-unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
-remaining provisions.
-
-1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
-accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
-production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
-electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
-including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
-the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
-or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
-additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
-Defect you cause.
-
-Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of
-computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
-exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
-from people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
-generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
-Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
-www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
-U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
-mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
-volunteers and employees are scattered throughout numerous
-locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
-Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
-date contact information can be found at the Foundation's web site and
-official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-
-    Dr. Gregory B. Newby
-    Chief Executive and Director
-    gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment. Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements. We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
-DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
-state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations. To
-donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
-
-Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
-Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
-freely shared with anyone. For forty years, he produced and
-distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
-volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
-the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
-necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
-edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search
-facility: www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
-
diff --git a/old/52467-8.zip b/old/52467-8.zip
deleted file mode 100644
index 85953fe..0000000
--- a/old/52467-8.zip
+++ /dev/null