diff options
Diffstat (limited to '43836-0.txt')
| -rw-r--r-- | 43836-0.txt | 6180 |
1 files changed, 6180 insertions, 0 deletions
diff --git a/43836-0.txt b/43836-0.txt new file mode 100644 index 0000000..133561c --- /dev/null +++ b/43836-0.txt @@ -0,0 +1,6180 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43836 *** + +OUKKARI + +Kertomus kansan elämästä + + +Kirjoittanut + +P. PÄIVÄRINTA + + +J. V. Hissa, Lapua, 1889. + + + +SISÄLLYS: + + I. Syntyähän sitä täytyy. + II. Eipä se paljon parannut. + III. Parempaan päin. + IV. Yhä edelleen. + V. Toiset tuumat. + VI. Kivelle meni. + VII. Uudet tuumat. + VIII. Eteenpäin vaan. + IX. Yhä vaan. + X. Elämää vaan. + XI. Odottamaton pulma. + XII. Onni onnettomuudessa. + XIII. Kotoisia kohtauksia. + XIV. Valoisampia aikoja. + + + + +I. + +Syntyähän sitä täytyy. + + +Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin +moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista +kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin +kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa +rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta +heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä +ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän +on isänsä näköinen. Kun lapsi vähän kasosi ja vöyristyi, oli hän yhtä +kaunis ja täyteläinen kuin mikä muu lapsi hyvänsä; olisipa hän +syntymänsä ja näkönsä puolesta kelvannut kuulumaan vaikka vapaasukuiseen +säätyyn. -- Kyllä kai -- mutta, mutta. + +Niin. Onnetar ei ollut suonut Oukkarille ylhäistä syntyperää. Hänen +vanhempansa olivat tuota köyhää tilatonta väkeä, jota niin runsaasti +Savossakin löytyy. Toisen huoneen nurkassa, muiden jalvoissa ja tiellä, +kokivat he lapsiensa kanssa aikaansa viettää. Ei ollut lihavat päivät +vasta maailmaan tulleen vanhemmilla. Isä koki kyllä ahkerasti olla +vieraan työssä ja äitikin vuovasi minkä suinkin voi, mutta työtä oli +niukalta ja palkat olivat huonot. Talvella, työttömänä aikana, täytyi +ottaa kesätyön päälle viljaa, jos mieli oli päivästä toiseen päästä. Kun +parassa aikanakin maksettiin vaan kappa jyviä päivältä, puoleksi rukiita +ja ohria, meni kesä velkoja maksaissa, eikä talven varaksi tullut mitään +kokoon. + +Tällä tavalla sitä kuitenkin mennä kilkuteltiin eteen päin. Jos ei ollut +isot varat, niin eipä vaatimuksetkaan olleet suuret, sillä eihän oltu +paljolle totuttukaan. Pettua pantiin leipään ja kun sen höysteeksi +saatiin pisara hapanpiimää ja muikun suolavettä, oli kaikki hyvin. Kun +saatiin joku kappa jyviä, jauhettiin ne käsikivillä petäjäisen +höystöksi. Jauhamisen vaivojen palkinnoksi ja päätökseksi keitettiin +tavallisesti selvästä viljasta puuroa ja silloin oli oikein riemu- ja +juhla-päivä. + +Niin. Olisihan sitä tällä tavalla menty, eikä elämä olisi tuntunut +pahaltakaan eikä puutteenalaiselta, tavalliselta menolta vaan, mutta +pahempaa seurasi perästä. Tuli, näette, kova katovuosi ja sitä seurasi +tuhoa tuottava kulkutauti. Tämä työnsi tuhansia näljän ja puutoksien +kanssa taistelevia ihmisiä tuonen tuville. Se sulki apajaansa isän sekä +kaksi heidän lapsistansa ja niin he peitettiin maan mustiin multiin. + +Leski jäi nyt nuorimman poikansa kanssa, tuettomana ja turvattomana, +avaraan, mutta samassa ahtaasen maailmaan. Kovin suri hän ensimältä +miehensä kuolemaa, mutta päähän se tulee vihdoin surullekin. + +Vaikka olikin kovat ja ahtaat ajat, tuli leski kuitenkin pikku poikansa +kanssa toimeen kuta kuinkin. Hän oli ahkera ihminen ja koki ansaita +talvisina aikoina käsitöillään ja kesällä isompaa työtä raatamalla. + +Jo aikaisin opetti hän poikansa lukemaan ja pojalla olikin niin ankara +halu siihen, että äidin täytyi häntä opettaa, vaikkei olisi kaikesti +joutanutkaan. Lukemiseen opettamisen ohessa opetti äiti myös pojallensa, +mitä hyötyä lukemisesta ihmiselle on. Hän kertoi nuorelle ja +halulliselle oppilaalleen Jumalasta ja Jumalan Pojasta, kuinka he +rakastavat kaikkia ihmisiä, kun ihmiset vaan heitä rakastavat ja kuinka +hyvät ihmiset pääsevät kuoltuansa Jumalan luo taivaasen. Poika kuunteli +suurella halulla äitinsä opetuksia ja ne painuivat syvälle hänen +lapsi-sydämeensä. Tämä kiihoitti suuresti pojan lukuhalua, sillä hän +tahtoi kirjasta tulla tuntemaan vielä paremmin Jumalaa. + +Heidän mielestään olisi elämä ollut varsin hyvä, mutta Jumala oli toisin +säätänyt. Kun poika oli kahdeksan vuoden vanha, kaatui äiti kovaan +tautivuoteesen. Poika ei liikkunut koko sairastuksen aikana vuoteen +äärestä; tuskin malttoi hän syödä ja nukkuakaan. Usein rukoili hän +lapsellisella rukouksella, ettei Jumala ottaisi pois hänen äitiään. Äiti +puheli siinä paljon pojalle, kehoittaen häntä pelkäämään ja rakastamaan +Jumalaa kaikkena elin-aikanaan. + +Kun aika joutui, katkasi tuonen rautakoura äidin elämänlangan ja niin +jäi poika vähäväkisenä orvoksi tähän maailmaan. + +Kun poika näki, että hänen äitinsä ainakin kuoli, itki hän niin kovin, +että oli vedeksi sulata, eikä häntä oltu saada pois kuolinvuoteen +vierestä. Vaikkei hän ollutkaan sen vanhempi, ymmärsi hän kuitenkin, +kuinka paljon hän nyt oli kadottanut. Kuka häntä nyt hoitaisi ja +holhoisi, kuka puhuisi Jumalasta? Hän oli jo tullut tuntemaan, että +maailma oli tyly ja kova. Ei yhdelläkään toisella ollut sitä lempeä, +rakkautta, sitä uhraavaisuutta ja alttiiksiantavaisuutta häntä kohtaan +kuin äidillä oli ollut. Mihin hän nyt pakonsa ja turvansa ottaisi? + +Tämmöisiä mietti ja tunsi poika. Eipä kummakaan, jos mieli kävi mustaksi +ja apeaksi. + +Lähimmät ihmiset rupesivat pitämään äidin kuoltua pojasta huolta. He +sioittivat hänet erääsen taloon siksi aikaa, kunnes köyhäinhoito +kerkiäisi hänet vastaan-ottamaan. + +Voi kuinka toisenlaiseksi nyt muuttui pojan elämä. Ruokaa ja juomaa +kyllä oli, mutta ihmiset olivat niin vieraita ja kylmiä. Hän älysi, että +häntä pidetään liikana kappaleena ja vastuksena, joka on joutunut +syrjästä heidän lisäkuormakseen ja vastuksekseen. Hänelle tuotiin ruokaa +uunin pankolle ja karsinaloukkoon tehtiin hänelle makuuvuode. Ei äiti +koskaan niin tehnyt eikä eroitellut. Yhdestä kupista he söivät ja +yhdellä vuoteella makasivat ja silloin oli niin hyvä olla. Voi kuinka +mielellänsä hän olisi mennyt äitinsä luo, puutostakin näkemään, kun vaan +se olisi käynyt laatuun, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista. Näitä +muistellessaan itki poika monta itkua. + +Köyhäinhoidon johtokunnan kokous tuli. Siinä sioitettiin poika erääsen +avonaiseksi tulleesen ruotuun toiselle puolen pitäjästä. + +Kun poika kuuli mihin hän nyt joutuu, kävi hänen mielensä kovin apeaksi. +"Kunpa tässäkään edes olisi saanut olla," mietti hän. "Olisivathan +ihmiset täällä tutumpia ja ehkä vähitellen tottuisi sorron-alaiseen +tilaansa. Mutta nyt pitää mennä toiselle puolelle pitäjästä, jossa ei +tunne ainuttakaan ihmistä, eikä tiedä minkälaisia he ovat, ovatko he +hyviä vai pahoja." + +Vaikkei poika ollut sen ijäkkäämpi, vaivasi nämät ajatukset kuitenkin +häntä myötäänsä, ikäänkuin jonakuna vaistomaisena aavistuksena. + +Muuton aika tuli. Pojalla oli huonot ketineet, sillä eipä äidinkään +voimat olleet riittäneet poikaa hyvästi vaatettamaan. Kun oli kireä +talvi-ilma, käärästiin hänen ympärilleen vanhat turkkikulut ja sitten +lähdettiin häntä kiidättämään ruotuunsa. Talo, johon hänet vietiin, oli +pitäjän varakkaampia ja niin isoveroinen, että se muodosti koko ruodun. +-- Kitsala oli talon nimi. + +Kun poika tuli taloon, huomasi hän aivan pian, ettei hänen aavistama +pelkonsa turha ollut. Kartanolle tultua käyskenteli siinä kookas, +täyteläinen ja itsestään pitävän näköinen mies. Hän oli hyvissä +tamineissa ja kaikista näkyi, ettei hän ollut laihoja päiviä nähnyt. +Arvokkaasti käveli hän pihalla paikasta toiseen, kopistellen yhtä ja +toista pihalla olevaa työkalua. + +"Ahaa! Täältäkös se nyt tulee tämä meidän uusi perintö-ruhtinas? +Harmillista -- --! Kun viitsisivät tehdä työtä, niin ei tuommoisia +olisi. Milloinkahan noista tuommoisista hylkiöistä pääsee... Viekää +häntä huoneesen, ettei palellu tähän meidän pihalle -- -- haukkuisivat +sitten," sanoi pihalla oleva mies, huomattuansa tulijat. + +Oitis käsitti poika, että se on hänen tuleva isäntänsä, ja tämä tunto jo +viileskeli hänen sydäntänsä. + +"Nytkös se meidän kotiristi tulee! Niinhän se on paljaskin kuin +nauta...; koetapas ottaa tuo turkkikapura päältäsi, että nähdään mitä +sieltä alta tulee... Enkö minä sitä arvannut...; ei mitään muuta kuin +puoli-alastoin pojan mukura vaan -- --. No, no, parempaahan ei ollut +ajattelemistakaan... -- Viitsisivät tehdä työtä, senkin laiskat, niin ei +tulisi tuommoisia," sanoi lihasta hyllyvä nainen pojan huoneesen tultua. + +Tämän keksi poika uudeksi emännäkseen. + +"Äläpä nyt siinä vesittele. -- Kyllä näitä tämmöisiä on nähty...; +parempaahan ei ollut odottamistakaan. -- Alaston ja nälkäinen, sehän on +tavallista. Syötä ja vaateta sitten kaikki laiskat ja laiskojen +penikat ... kyllä siinä käskee kestää, -- -- Tuossa on vaatetta +päällesi, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että meillä olet viluun +kuollut," puheli emäntä toistamiseen, sittenkuin hän oli palannut +takaisin joltakin asialtaan. + +Hänen käsissään oli vanha ja monikertaan kulunut miehen röijy ja +kuluneet, kauhean suuret, senkin seitsemään kertaan paikatut +vaimonpuolen kenkärajat. Nämät laski hän lattialle pojan eteen ja käski +pukea ne yllensä. + +Nyyhkien ja kyynel silmissä koki poika raiska tukkia kuivettuneita +kenkärajoja jalkoinsa, jotka kaikessa avaruudessaankin olivat niin +kuivettuneet ja rajottuneet, etteipä niissä tahtonut olla sitä rakoa, +mihin niinkään pienen jalan olisi pistänyt kuin pojalla oli. Kun hän +nämät oli saanut jalkoihinsa tukituksi, antoi emäntä hänelle röijykulun +ja vaativalla äänellä käski pojan panna sen päälleen. Poika koki totella +ja tukkia pieniä käsiänsä röijyn pitkiin hihoihin. Kun hän oli sen +saanut tehdyksi, sitoi emäntä sen nuoran palasella kiinni. + +"Kas niin! Nythän ei kukaan voi syyttää, ettei meillä vaatetta anneta," +sanoi emäntä, kun poika oli saanut yllensä sovitelluksi emännän mielestä +niin arvokkaat lahjat. + +Emännän poismentyä nousi poika uunin pankolle istumaan, sillä olipa +hänellä vielä jotenkin kylmä, pitkällä tulotaipaleella vilustumisen +tähden. Siinä hän istui kuin pellon peljäte, sillä eipä hän ensinkään +ollut ikäisensä ihmisen näköinen. Pitkät röijyn hihat riippuivat niin +pitkällä, että ne ulottuivat liki lattiaa. Niihin pistetyt pienet kädet +eivät salkinneet niissä niin mitään ja sen vuoksi näytti siltä kuin +röijy olisi ollut jonkun halon ympärille käärästynä. Suuret ja +kuivettuneet vaimonpuolen ruojupieksut ne kuitenkin näkyivät röijyn +lievetten alta. Ne riippuivat pankon laidalla niin palvelleen ja +ansiokkaan näköisinä; oli niinkuin ne eivät olisi välittäneet yhtään +mitään niistä pikku jalvoista, mitkä niiden sisään oli pistetty. +Pitkälle riippuvat, pojalle vyöksi laitetut ja pitkästi kehinneet +hamppunuoran päät täydensivät vielä tätä kuvaa. + +Siinä istuissaan tunsi poika katkeruudella, mitä hänellä on +odotettavissa. Kuumat kyyneleet rupesi tulvaamaan hänen silmistänsä, +mutta kauvan ei hän saanut antaa niidenkään rauhassa vuotaa, sillä pari +melkein saman ikäistä isännän ja emännän poikaa kuin hänkin, tulivat +huoneesen. Melkein samassa tuli heidän äitinsäkin. + +"Äiti, äiti, kuulkaa! Onko tuo se uusi istukas, jonka sanoitte meille +tulevan -- onko se?" sanoi toinen pojista, pyörien äitinsä ympärillä. + +"Ole nyt vaiti... Olipa tuo nyt mikä tahansa," sanoi äiti. + +"Onko se, sanokaa, äiti -- onko se?" kiilasi vaan poika. + +"No, onhan se ... mitäpä te hänestä... Kyllähän te vielä häneen +kerkeätte vähemmälläkin tutustua," sanoi äiti ja alkoi poistua poikainsa +kanssa. + +Äidin mennessä pitelivät pojat kiinni äitinsä hameesta ja katsoivat +vielä mennessäänkin olkansa yli tuota uutta istukasta, ikäänkuin he +olisivat peljänneet häntä. + +Pian tuli ilta ja poika yhä istui pankolla. Väki tuli työstä, +kopistellen lumisia jalkineitaan ja nakellen työaseitaan minkä mihinkin. +Oitis huomasivat he pankolla istuvan ja vesittelevän pojan. + +"Ahaa! Tuossapa meille taitaa olla oikein avullinen pihti-Mikko. Ihan +paikallaan jo tuossa pankolla ... ei muuta kuin pistää päreen vaan +pihtiin, niin kaikki on hyvin," räyhähti eräs rengeistä, joka ensin +huomasi pankolla istuvan pojan. + +"Niin oikein. Mutta minä luulen, ettei hän ole niinkään hyvä +pihti-Mikoksi, kuin sinä luulet. Katsos vaan, kuinka märkä hän kuitenkin +on; silmistäkin tippuu lähteen verosta vettä; hän kai kastelee +vesitulvallaan kuivatkin päreet vesilie'oiksi," säesti toinen. + +"No, no! Kylläpä hänet kuivaksi saamme, jos ei muutoin, niin nostamme +hänet yön-ajoiksi orsille; kyllä vesi kuivaa. Onpa hänellä hyviäkin +puolia, esimerkiksi niin laajat alustimet, että kyllä kait pystyssä +pysyy. Onpa hän vielä monipuolinenkin, sillä hän kelpaa kesällä pellon +peljätteeksi ja talvella pihti-Mikoksi," lisäsi kolmas. + +Samassa rupesi emäntä kantamaan illallista pöydälle. Suurilla +visakupeilla kantoi hän höyryävää velliä useaan paikkaan pitkälle +petäjäiselle pöydälle. Kuppien välille asetteli hän leipää ja +järvimuikkuja. Kun hän oli saanut ruoan pannuksi, kokoontui väki pöydän +ympärille ja alkoi härppiä velliä, rusennellen leipää ja muikkuja samaan +joukkoon. + +Sitten toi emäntä pojallekin velliä pienellä puukupposella ja leivän +kipeneen sekä tölisköisen puulusikka kolhon. Hän asetti ne pojan viereen +pankolle ja sanoi: + +"Tuossa on sinullekin illallista. Syö nyt ja levähdä, että huomenna +jaksat asiaa tehdä." + +Poika ei saattanut syödä vähääkään, niin oli hänen mielensä paha. Kuta +enemmän hän tilaansa mietti ja ajatteli, sitä mustemmalta näytti hänen +tulevaisuutensa. + +Miehet kantoivat nyt huoneesen kylmettyneitä pärepuita ja muudan veti +sinne rikkaantuneen työreen korjattavaksi. + +"No, pihti-Mikko! Tuleppas nyt ammattiisi, valkeaa näyttämään, että +nähdään kuinka taitava sinä olet ammatissasi," sanoi eräs miehistä +pojalle. + +Poika kyhnäytti itseään. + +"Älähän nyt ... anna hänen nyt vielä olla... Katsokoon tämän illan +syrjästä, miten se käypi, että oppisi taitavammaksi ammatissaan," sanoi +toinen. + +Ja pankolle jäi poika. + +Miehet pälkkivät pärepuita, toiset kiskoivat sulanneista lohkareista +päreitä ja pari miestä korjasi rikkinäistä rekeä, jonkun heille +näyttäessä päreellä erityistä valkeaa. + +Maatapanon aikana kynttivät kaikki maata vuoteelleen, mutta pankolla +istui poika, vellikuppi, leipäpala ja lusikka vieressä, sillä ei hän +voinut niihin kajota. Kauvan muiden maata pantuakin istui hän vielä +siinä, miettien tilaansa, mutta viimein voitti hänet väsymys ja hän +kytkähti pankon viereen lattialle makuulleen, käärästen jotakin ryysyä +päänsä alle. Hänelle ei oltu, näette, laitettu minkäänlaista makuusiaa. + +Aamun tultua nousi väki ylös, kuten tavallisesti. Päreesen otettiin +valkea ja itsekukin alkoi kiireenkynttä tukkia vaatteita ylleen. + +Joku heistä huomasi pankon vieressä nukkua käyröttävän pojan. + +"Kas pihti-Mikkoa! Onpa hän kaatunut, vaikka hänellä onkin niin laajat +jalustimet, että niitä voisi veneinä käyttää nuotan vedossa," sanoi hän, +potkaisten samassa poikaa. + +Poika kavahti istualleen unen toreissa ja raapi korvallisiaan, eikä +tiennyt miten päin maailma nyt oli. + +Ryske ja pauke yltyi nyt huoneessa. Eipä kummakaan, sillä olihan sekin +pieni osa maailmasta, joka siinä elehti, jospa kohtakaan ei se +käsittänyt kaikkia yhteiskunnallisia tehtäviään. Mikä veti pärepuun +lohkareita eteensä ja alkoi niitä repiä, kuka koetti koverrella ja +näverrellä jotakin puun palasta, tarkoittaen saadakseen siitä jotakin +hyödyllistä ja tarpeellista kalua, vaikkei niistä juuri usein mitään +semmoista tullutkaan, mutta oltiinhan kuitenkin touhussa ja eteenpäin +piti pyrkiä, meni sitten syteen tai saveen. + +Kun tuli se aika, että väen piti lähteä töihin, alkoi emäntä kantaa +einettä pöydälle. Kesäpiimää, leipää ja muikun silakkata kantoi hän. +Miehet kääreentyivät pöydän ympärille, rusentelivat leipää, kastoivat +sitä silakkaan, pistivät suuhunsa, ryyppäsivät kesäpiimää päälle ja niin +tuli ruumis ravituksi ja työkelpoiseksi. + +Emäntä silmäsi uutta istukastakin. Siinä se pankon vieressä istui ja +kyhni korvallisiaan. + +"Eikö se vietä...! Eihän sille ole kelvannut illallinenkaan...; aivan +koskemattahan on tuossa leipäpalanen ja vellikuppi -- -- luulee ne +suuriakin olevansa... -- Sukkelaan siitä ylös ja lasta liikuttamaan... +Kyllä minä sinun... Vai rupeat sinä tässä laiskuttelemaan ja äkäilemään +-- -- -- kyllä minä sinun... Jatketaanpas aterian väliä, niin nähdäänpäs +sitten, kelpaako ruoka... Ylös siitä sukkelaan, sanon minä," säyhysi +emäntä. + +Poika raiska koki kömpiä ylös minkä kerkesi. Polvilleen hän ensinnä +nousi ja siitä seisoalleen. Hän ei ensinkään tiennyt, mistä oli kysymys +ja mitä piti tehdä, mutta sen hän vaan ymmärsi, että häntä käsketään ja +häneltä jotakin vaaditaan. Sen vuoksi hän neuvottomana raapi +korvallisiansa, seisoen selin emäntään. + +"Mitä siinä töllistelet ja saivarilta neuvoa kysyt? Laita itsesi +sukkelaan lasta liikuttamaan," sanoi emäntä, sorasten jalallaan pojan +isoihin kenkäruojuihin. + +Poika lähti liikkeelle, tietämättä mihinkä hän meni. Oven suussa tuli +emäntä häntä vastaan, kantain sylissään kehtoa lapsineen. + +"Äläpäs mene -- -- palaa heti takaisin, liikuttamaan lasta...; tänne +näin, likelle pöytää, ja etkä saa liikkua koko päivänä kätkyen luota, +sanon minä, et muutoin kuin minun luvallani, sanon minä. Joudathan +jotakin tehdä ruokasi edestä, sanon minä. Ja, jos et tottele, sanon +minä, niin saat nähdä... Ilta- ja aamupuhteina saat miehille valkeaa +näyttää, sanon minä," sanoi emäntä kaikkien sanomisien, uhkaustensa ja +vakuutustensa ohella. + +Emäntä laski kehdon lapsineen lattialle pöytälavitsan eteen. Poika istui +lavitsalle, tarttui kehdon korvuksiin ja alkoi liikuttaa. Tätä teki hän +lakkaamatta, huolimatta siitä, nukkuiko tai valvoi, nauroiko vai itki +lapsi. Myötäänsä se vaan kehto liekkui, sillä jos ei käsi aina ollut +kehdon korvassa, oli suurikenkäinen pieni jalka kuitenkin kehdon +jalaksella. + +Liikutettava lapsi oli toisella vuodella oleva poika. Hän oli tuon +liikuttamistaidon monet mutkat oppinut tuntemaan jo jotenkin tarkoin. +Milloin tahtoi hän rajumpaa, kulloin hiljaisempaa liikutusta; olipa +aikoja, jolloin ei hän tyytynyt kumpaankaan, huutaa rämisti vaan ja +nakkeli itseään kehdon liikkumisen mukaan puolelta toiselle, niin että +luuli hänet ylenkuppuraisiaan lentävän kehdosta tuotakin tuokemmaksi. + +Välisti tuskaantui lapsi monestakin syystä. Milloin kasteli hän siansa +ja tuli sen vuoksi tyytymättömäksi, kulloin hänellä oli jano tai nälkä +ja tuskaantuipa hän tavasta alin-omaiseen liikutukseenkin. Oli miten +oli, mutta kaikista näistä vastahakoisuuksista sai istukas nuhteita ja +toria, vaikkei äitikään, viimein hätään tultuansa, voinut kaikesti lasta +tyydyttää muutoin kuin puutetten poistamalla. + +Huonot arvolauseet sai poika emännältä ensimäisen päivän työstä. + +Kun ilta taasen tuli ja miehet metsästä kotiin tulivat, täytyi pojan +todellakin ruveta pihti-Mikon virkaa toimittamaan. Vaikka se oli niin +yksinkertainen tehtävä, ei se ollut kuitenkaan pojalle niin helppoa kuin +outo luulisi. Päreet olivat tavasta tuoreita, niin etteivät ne ottaneet +oikein palaakseen, vieläpä ne olivat hyvän päälle kierojakin ja +sentähden pyrki tuli aina ylilaitaan ja uhkasi sammua. Pitkät röijyn +hihatkin tekivät vastusta, sillä vaikka ne olivatkin käärityt niin ylös, +että pikku käsi niistä pilkisteli esille, tahtoi tuo kurikkamoinen +käärös kuitenkin valua liian alas ja peittää pienen, pärettä pitävän +käden. -- Ei ollut hyvä mitenkään. Välisti oli karsi pitkä ja valo +huono. Tavasta oli valkea liian kaukana tai liian likellä tehtävästä +työstä. Kaikista virheistä ja puutoksista sai poika solvaisevia ja +sättiviä sanoja. Ja vaikka hän koki kaikkensa tehdä, parantuaksensa +ammatissaan, tuli kuitenkin joskus yhtä ja toista rötöstä. + +Pahinta oli se, että poika olisi niin hartaalla halulla tahtonut katsoa, +kuinka mikin työ tehdään. Hänen olisi haluttanut tulla tietämään, kuinka +reen pajun kaula tehdään, miten astia uurretaan ja muuta semmoista. +Mutta kun hän näitä parhaaltansa mietti ja aprikoitsi, sammuikin valkea +ja hän sai tavallisesti tuosta huolimattomuudesta oikein tuntuvia +muistutuksia. + +Niin. Sittenkuin päivä tuli ja valkean-näyttö loppui, ja kun miehet +olivat metsään menneet, alkoi pojalla taasen toinen leikki +kurikka-hihoineen ja suurine kenkineen. Emäntä kantoi, näette, taasenkin +kätkyeineen päivineen nuorimman tuutulapsensa uuden istukkaan hoteisiin. +-- Molemmat sekä liikutettava että liikuttaja tutustuivat yhä enemmän +toisiinsa. Kun lapsi näki, että tuo ankara liikuttaja on taasenkin hänen +kehtonsa ääressä, rupesi hän jo varaselta juonikkaaksi. Kun uusi istukas +koetti häntä liikuttaa ja tyynnyttää, palkkelehti sikiö vaan liikutuksen +tahdin mukaan laidalta toiselle. Tavasta kävikin niin, että poika pudota +moksahti kehdon laidan ylitse suin päin lattialle. Siinä se sitten +huusi, että kieli suussa tärisi. Tavallisesti emäntä riensi hätään, kun +kuuli huudon, ja auta armias, minkä löylyn uusi istukas silloin sai, +vaikkei hänessä ollut syytä vähääkään. + +Kun pikku Janne -- se oli pojan nimi -- jolloinkin nukkui, istui poika +uunin pankolle suurine kenkineen ja pitkähihaisille röijyilleen. Silloin +poika otti kirjan käteensä ja lueskeli sitä. Siinä oli niin kummallisia +asioita, joita kaikkia ei hänen pikku ymmärryksensä käsittänyt. "Jumala +rakastaa kaikkia ihmisiä", sanottiin kirjassa, "mutta rakastiko se +häntäkin -- koska hänen on niin paha olla ja koska ihmiset ovat niin +pahoja ja katsovat häntä ylön?" mietti poika. Olisivat ne hetket +kuitenkin hänelle olleet oikein nautinto- ja hupa-hetkiä, jos hän olisi +siinä yksinäisyydessään saanut miettiä. Olisihan ollut niin hyvä +kirjasta katsella, minkä kaltainen se Jumala oikeastaan on, josta hänellä +oli niin hämärä käsitys ja rakastaako se häntäkin, vaikka hän on niin +pieni ja kurja. Mutta sitäkään ei hän saanut rauhassa tehdä. Talon pojat +ne silloin olivat aina hänen kimpussaan, tehden kaikenlaista kiusaa +pankolla istuvalle ja kirjaa katselevalle uudelle istukkaalle. Milloin +he nykkivät kirjaa hänen käsistänsä, kulloin hänen isoista kengistään ja +isosta röijystään. Tavasta nakkelivat he tuota heidän mielestään itseään +niin paljon halvempaa poikaa puunpalasilla, kenkärajolla ja millä +milloinkin, joita sattuivat käsiinsä saamaan. Jos sitten poika sattui +jolloinkin torjumaan heidän ilkeyksiään, tästäkös nämät huutain ja +hoilaten menivät äitillensä kantelemaan, kuinka istukas-poika oli räähkä +ja häijy, ja pieksi heitä. Tavallisesti tuli äiti paikalla poikiensa +puolesta kostamaan ja silloin sai poika semmoisen tukkapöllyn, että +kyllä kait olisi luullut muistavan vasta olla koskematta parempiinsa, +vaikkapa he vielä vääryyttäkin tekisivät. Pojat olivat tavallisesti +äitinsä mukana, hekumoimassa, kun halpaa istukasta äiti rangaisi. + +Nämät luku-hetket olivat kuitenkin kaikkine kiusauksineen ja +vastuksineen kaikkian parhaampia pojan nykyisessä elämässä. Eihän aina +tullut riitaa ja kinastusta talon poikien kanssa, ja silloin hän sai +lueskella ja mietiskellä tilaansa. Ja vaikkapa asia oli pahimmillaankin, +oli siinä kuitenkin jotakin vaihettelevaisuutta tuon yksitoikkoisen +liikuttamisen sekä valkean näyttämisen suhteen. Sen tähden koettikin +poika saada pikku Jannen nukkumaan kertakaan päivässä, mutta se ei +kaikesti onnistunut. Sillä kun lasta alinomaa liikuteltiin, heräsi hän +melkein aina, kun poika lakkasi liikuttamasta, vaikka näytti nukkuvan +sikeintä unta. Kuitenkin onnistui se joskus ja silloin helpotti pojan +henkeä. + +Semmoista oli pojan elämä. Jos ken häntä milloinkin löylyytti tahi +sätti, oli hänen viimeinen sanansa tavallisesti: "Ei tuosta tule ihmistä +pahastakaan." Tämä alin-omainen arvostelu sointui pojan korvissa niin +kummalliselta ja masentavalta. Hän rupesi vähitellen älyämään, mikä väli +kuitenkin hänellä ja muilla ihmisillä oli. Hän vertaili itseään talon +saman-ikäisiin poikiin ja suuren eron huomasi hän olevan itsensä ja +heidän välillä. Heillä oli hyvät, ehyet ja parhaan kokoiset vaatteet, +eikä tuommoiset pitkähihaiset aikamiehen röijykulut. Kengätkin olivat +parhaan kokoiset ja niin mukavan näköiset, oikein varsisaappaat; +olivatpa ne toista kuin hänen suuret ruojukenkä-rajansa. Saivat maata +pehmeillä ja lämpymillä vuoteilla, ja syödä isänsä ja äitinsä kanssa +kamarissa. Hänelle tuotiin vaan jotakin ruoan jäännöstä pankolle ja +yönsä sai hän viettää mihin loukkoon milloinkin pääsi pitkäksensä +käyrähtämään. -- Eikäpä heidän tarvinnut pikku Janneakaan liikuttaa, +eikä valkeaa näyttää, saivat olla miten haluttivat... Heitä ei +haivallettu, pölyytetty eikä toruttu koskaan...; saivat tehdä pahaakin, +eikä sittenkään... Jokainen heitä vaan kilvan palveli, hyvitteli ja +mielitteli, eikä kukaan ainuttakaan kertaa sanonut, ettei heistä ihmistä +tule. + +Niin, väliähän sitä oli hänellä ja talon pojilla, olipa oikein +kosoltakin. "Ehkäpä hänestä ei tulekaan ihmistä," mietti hän. "Eivät +suinkaan sitä muutoin alituisesti hokisi ja tottapa he tietävät, mistä +ihminen tulee, mistä ei ... eivät kai sitä aina muutoin -- -- eivät +hokisikaan ... tottapa he tietävät..." + +Näitä miettiessään mitteli poika mielessään omaa itseään ja vertaili +kokoansa ikäänsä. Hän tuntui mielestänsä niin pieneltä, nykertyneeltä ja +kuivettuneelta, vertaillessaan itseään muihin saman-ikäisiin poikiin. +Mikä suuri väli. "Toiset olivat isompia ja lihavampia, ja raskaampiakin +kai ne olivat kuin hän --. Heistä kai tulee ihmisiä -- ... ehkäpä jo +lienevätkin, mutta mitäs minusta tulee? Ei mitään..." + +Näitä mietti poika itsekseen ja vähitellen juurtui häneen se ajatus, +ettei hänestä ihmistä tulekaan, ja Jumalakinhan rakastaa vaan ihmisiä. +Äiti-vainaja muistui niin elävänä hänen mieleensä. Hän oli ainoa ihminen +maailmassa, joka häntä oli rakastanut niin sanomattoman suurella +rakkaudella, mutta tuonen kylmä käsi vei senkin pois. -- Voi, voi! + +Poika rupesi katsoa tuijottamaan suuriin kenkärajoihinsa ja pitkiin +röijynsä hihoihin. Niitä hän katsoi ja katsoi, eikä huomannut mitään +muuta ympärillänsä. Jos kuinkakin hän katsoi niihin, ei hän kuitenkaan +muuta ymmärtänyt, kuin sen, että ne olivat muistuttavina todistajina +hänen huonoudestansa. Viimein raukesi hän katkeraan itkuun näitä kaikkia +miettiessään. + +Tavasta oli pojalla sekin halu, että yrittää jotakin tekemään. "Jospa +edes olisi veitsi, että saisi kovertaa lusikkaa itselleen, tai jotakin +tuommoista niverä-piippua. Mutta ei; mistäpä semmoinen tulisi. Kaikki +sanovat, ettei hänestä ihmistä tule, mutta kukaan ei häntä ohjaa, eikä +anna hänelle minkäänlaista asetta. Kyllähän renki-Pekan puukko on tuolla +seinän raossa, tuolla noin, akkunan yläpuolella, mutta kukapa siihen +tohtisi koskea, sillä onhan hän kahdeksan vuotta jo palvellut taloa +parhaimpana renkinä, ja hän on kai jo päässyt ihmiseksi --- niin, niin, +kukapa sitä tohtii ja uskaltaa..." mietti poika. + +Viettelys se kuitenkin oli pojalle. Lakkaamatta katsoi hän siihen, +vaikka pikku Jannekin itki. Se näytti niin lupaavalta ja viettelevältä; +oli niinkuin puukko olisi sanonut: tässä on sinun tulevaisuutesi. Niin, +siinähän se puukko oli ja siinä myös poika mietteillensä, mutta +renki-Pekka -- puukon omistaja, tuo, joka oli jo ihminen...? Olihan hän +nyt sydänmaalla tervaksia särkemässä oikein viikkokunnissa. + +Poika ei voinut viettelystä kestää. Päivästä toiseen katsoi hän vaan +tuota seinänraossa olevaa veistä. "Mitähän, jos minä ottaisin tuon ja +koettaisin vuoleskella sillä jotakin? Eihän ne kuitenkaan tiedä, eikähän +tässä mitään muutoinkaan tule. Otan, kun otankin ja koetan nakerrella +minkä voin," mietti hän edelleen. + +Poika nousi penkille ja koetti kurottaa, mutta ei vaan ollut ylettyä; +ylettyi kuitenkin viimein, kun hyvin kurotti ja varpailleen nousi, ja +renki-Pekan puukko oli kun olikin hänen kädessään. + +Voi kun nyt oli hyvä pojan mielestä. Vaikka pää olikin niin paksu kuin +perunapulkin, sai sillä kuitenkin lastuja irti. Poika pukarti nyt niin, +että lastuja pirisi ympäri huonetta. + +"Voi, voi! Kun on ottanut renki-Pekan puukon, tuolta seinän raosta -- +tuo istukas... -- Tylsyttää sen -- ja, ja särkee. -- Minä menen äidille +sanomaan," huusi Kalle niminen talon poika, kun näki istukas-pojan +vuolta jykertelevän loukossa. + +Huutain hoilaten lähtivät pojat pois huoneesta. + +Kauvan ei viipynyt, ennenkuin emäntä tuli toukosessa tomussa poikain +kanssa takaisin. + +"Eikö sen ryökäle ... kyllä minä sinun ... no uskaltaakin se... Vai otit +sinä sen renki-Pekan terävän veitsen kalutaksesi ja tylsyttääksesi ... +voisitpa katkaistakin sen," säyhysi emäntä ja otti veitsen pois pojalta, +tuppien samassa häntä niskaan jotenkin kovasti. + +Sitten nousi hän penkille ja pisti veitsen niin korkealle seinänrakoon +kuin ylettyi. + +"Annahan sen veitsen vaan olla siinä ... näenhän minä, jos sinä sitä +siitä ... senkin mokoma... Jos kosket, niin kyllä minä sinun..." sanoi +emäntä säyhyten. + +Hän sieppasi kainaloonsa kätkyen, jossa pikku Janne nukkui ja lähti +poikineen ja kuormineen ulos huoneesta. Ovessa hän kääntyi vielä poikaan +päin ja sanoi: "Muistakin kantaa puut huoneisin!" -- Se olikin ollut +alusta aikain pojan yhtenä työlaatuna. + +Kun miehet olivat ulkotöissä ja piiatkin navetassa, jäi poika yksin +huoneesen. Hän unehtui siihen miettimään tilaansa, eikä muistanutkaan +mennä puita kantamaan. Hiljaisena istui hän siinä ja viljavat kyyneleet +vuotivat hänen silmistänsä. + +Semmoisessa tilassa oli poika, kun emäntä tuli tovin ajan päästä +huoneesen. + +"Oletkos nyt puita kantanut...? Olisikin kumma, kun totteleisit. Sitäkös +nyt siinä vesittelet, kun et saanut renki-Pekan puukkoa taittaa...? +Pääsetkös siitä...", sanoi emäntä pojalle, tuuppien häntä niskasta. + +Vesissä silmin lähti poika hitaasti kävellä telsimään ovea kohden. Hänen +suurten ja pitkäin kenkärajainsa ylöspäin keulalle kääntyneet nokat +keijahtelivat pojan astellessa säännöllisesti ylös- ja alaspäin, juuri +kuin korkeakeulaiset sukset, joilla pyritään mäkijyrkännettä ylös. -- +Kuitenkin tulivat puut kannetuiksi ennen pimeän tultua. + +Ennenkuin miehet kerkesivät lauvantaina metsästä tultuaan huoneesenkaan +tulla, olivat talon pojat jo porstuassa huutamassa, että istukas oli +ottanut renki-Pekan puukon. + +"Minunko puukkoni? -- Ka sen vie ... senkin täikassia -- --! Uskaltaakin +se ryökäle ottaa sen tylsyttääkseen... Olisi sen vielä katkaissut," +melusi renki-Pekka ja tormasi huoneesen tultuansa penkille, +tunnustelemaan ja tutkimaan tuota niin suureen vaaraan joutunutta +puukkoansa. + +"No, ei tuo tuolle toki mitään suurempaa vaaraa ole saanut, mutta +tykyttänyt on pakana, kovasti tykyttänyt -- joka oli niin kovin +terävä... Mutta otahan se vasta, senkin kutjale..." sanoi hän sitten. + +"Niin, ja arvelepas, minkälaiseksi se olisi sen pannut, ellen minä olisi +saanut sitä siltä pois," sanoi emäntä, joka juuri oli tullut huoneesen. + +"Olipa hyvä, että satuitte näkemään ... muuten nyt puukotta ... ja niin +kauvan kuin se on ollut ... viisi vuotta," sanoi renki-Pekka, hyvillänsä +tuosta onnesta. + +"Minä sen ensiksi näin ja sanoin äidille," sanoi Kalle poika, ikäänkuin +hän olisi tahtonut ilmoittaa, että hänelläkin on iso osa tuossa suuressa +pelastustyössä. + +"Parasta on, ettet sitä enään tuohon seinään ... ottaa vielä ... mikä +sen tietää... Parasta on, että vien sen kaappiini ja annan aina sieltä +sinulle, kuu tarvitset," esitteli emäntä toimellisesti. + +"Parasta se on," sanoi renki-Pekka ja kaikki muutkin sanoivat, että se +on parasta. + +Ja kaappiinsa, lukon taa, vei emäntä niin suuressa vaarassa olleen +puukon. + +Minkälainen sitten oli tuo puukko, jolle niin iso arvo annettiin ja +josta niin suurta melua pidettiin? Ei se juuri niin häävi ollut, +tuommoinen päre-puukko vaan. Pääkin siinä oli niin paksu, etteivät +pitkätkään sormet olleet sen ympärille ylettyä, sillä terä oli pistetty +ymmyrkäiseen koivuhalon palaseen, josta hädin tuskin kuori oli pois +raavittu. Eipä terän kanssakaan ollut paljon paremmasti laita. Sen +teränsuu oli niin mylääntynyt ja paksu, että se oli kuin silahkan maha. +Muutoin oli se sekä päineen että terineen niin piintynyt ja mustunut +kärpästen jätteistä ja muusta liasta, ettei siinä missään näkynyt +alkuperäistä väriä. + +Ei Pekkakaan sillä muuta tehnyt kuin päreitä vaan kiskoi. Ja yhtä +kykenemätön hän olikin muuta parempaa työtä tekemään kuin puukkonsakin +muihin tehtäviin. Mutta vaikka niin oli, olisi se pojalle kuitenkin +ollut suuresta arvosta, sillä olisihan sillä kumminkin jotakin saanut +nakerretuksi puusta irti, synkän aikansa ratoksi, mutta sitäkään hyvää +ei hänelle suotu. + +Tästäpuoleen pidettiin oikein erin-omaista huolta siitä, ettei poika +mitään muuta terä-asetta käsiinsä saanut kuin kirvesnyrhin, joka oli +hänelle puiden pilkkomista varten uskottu. Poika oikein kadehti +renki-Pekkaa, kun hän sai pitää puukkoa. Hän olisi niin mielellään +tahtonut olla renki-Pekan veroinen, mutta poika ei tiennyt sitä, että +Pekka oli käynyt samaa koulua kuin hänkin ja juuri sen vuoksi jäänyt +noin tökeröksi. + +Niin oli pojalla tukala aika, ettei ollut toimeen tulla. Kaikki häntä +sättivät ja kiusasivat. Eivät kaikesti tyytyneet suullisiin parjauksiin +ja halventamisiin, vaan yksi ja toinen kävi häntä nykimässä ja +repimässä, kun hän vaan vähänkin rauhassa istui. Tyyneellä, mutta +raskaalla mielellä koki poika kaikki kärsiä; eipä sekään ollut kaikesti +hyvä, sillä silläkin häntä pilkattiin ja kiusattiin. Mutta yhä +hartaammin mietti poika, että kun hänestä ei tule ihmistä. + +Talossa oli Pirjo niminen piika. Hän oli jo useat vuodet palvellut +talossa ja oli jo ikäpuoli ihminen. Nykyään palveli hän kyökkipiikana. +Hän oli ainoa henkilö talossa, joka sääli poikaa. Aina kuin muut +pilkkasivat ja kiusasivat häntä, koki Pirjo pitää hänen puoltaan; +useinpa hän häväisikin, kun joku kävi kovin rajusti pojan kimppuun. Kun +niin sopei ja sattui, toimitti hän pojalle jotakin ruoan lisäksikin, +sillä mielipahalla näki hän, kuinka huonolla ruoalla emäntä häntä piti. +Ensimältä ei hänkään piitannut pojasta hyvää eikä pahaa, mutta +vähitellen rupesi pojan sortotila käymään hänen sääliksensä ja kuta +enemmän aika kului, sitä enemmän tämä sääli kasvoi. Tavasta, kun Pirjo +sai tilaa, puheli hän pojan kanssa ja koetti häntä rohkaista elämän +kovalla tiellä. + +Tämä Pirjon ystävyys lievensi paljon pojan katkeraa mieltä. Hän perehtyi +niin Pirjoon, ettei hän olisi muualla ollut kuin hänen parissaan, mutta +siitäkin sai hän emännältään nuhteita, ja sitäkin ainoaa ystävyyttä +täytyi rajoittaa. + +Talviset ajathan ne kumminkin menivät, mutta kesäisinä aikoina oli +pahempi. Talvella eivät toisetkaan poikaset ja tyttöset olleet niin +paljon ulkona kuin kesällä. Ja jos he joskus kävivätkin mäen laskussa, +olipa istukkaallakin asiansa ulos puiden pilkkomisen ja kantamisen +tähden. Ja vaikka heidän toimensa olivatkin niin erilaiset, ajoi heidän +yhteinen vainoojansa, pakkanen, heidät kuitenkin yhteisesti huoneesen. +Toisin oli laita kesäisinä aikoina. Silloin ei pakkanen pureskellut +tassuja ja korvia; lempeä lämpö siveli vaan korvia ja koko olentoa, ja +tuore elonvirta tuntui virtaavan koko elimistön lävitse. Se oli niin +elähdyttävää ja virkistyttävää, ettei sieltä malttanut poissa olla ja +kotikiireet tuntuivat silloin olevan kaukana. + +Näihin yleisiin lasten riemuihin ei istukas saanut ottaa osaa niin +paljon kuin talvisiin ulkona käymisiin. Hänen täytyi olla vaan aina +pikku Jannea liikuttamassa, silloinkin kuin toiset pihan nurmella +telmivät ja iloitsivat. Voi kuinka mielellään poikakin olisi mennyt +heidän seuraansa ja heittänyt viheriäisellä nurmella heidän kanssaan +kuperkeikkaa, huolimatta suurista ja rikkinäisistä ruojukenkä-rajoistaan +ja pitkistä takin hihoistaan niin mitään. Mutta eipä se käynyt laatuun, +sillä lakkaamatta piti hänen olla pikku Jannea liikuttamassa ja siihen +oli annettu käskevä, uhkaava ja vaativa käsky, ja pitihän hänen totella, +vaikkei hänestä kohtakaan ihmistä tullut. + +Pitkältä tuntuivat pojasta päivät tuolla ummehtuneessa huoneessa. Hän +veti kätkyen akkunan luo, istui penkille ja liikutti jalallaan kätkyttä, +tirkistellen akkunasta ulos. Toiset iloitsivat ja leikkivät siellä +luonnon uudistuksen helmassa, niinkuin lampaan vuonat, leikkien sitä ja +tätä, ja kaikkien oli niin hyvä olla -- parempi kuin ennen moneen aikaan +-- paljonkin parempi kuin ennen. Mutta pojalla tuvassa ei ollut parempi. + +Pikku Jannea liikuttava jalka se välisti unehtui liikuttamattomaksi tätä +kaikkea nähdessään. Tavasta vetäysi hänen suunsa nauruun, ja tuskinpa +hän olisi muistanut tehtäväänsä ja ammattiansa ensinkään, ellei pikku +Janne olisi kirkunallaan herättänyt poikaa unelmistaan. Silloin uneutti +hän leikkivän joukon, kevään ihanuuden, oman nuoruutensa, +lapsimaisuutensa ja elämänsä, kääntyen hoideltavaansa päin, koettaen +siten tyydyttää häntä ja itseään. Hän koki hoitaa ja vaalia lasta, kuten +parhaiten taisi, kokien kouhotella hänen kuumentunutta ja ummehtunutta +makuusiaansa. Tavasta lapsi hänelle naurahtelikin, sillä mistäpä hän +olisi tiennyt, että se oli vaan istukas, joka häntä näin huolellisesti +hoiteli. + +Huolellisemmasti entistänsä hoiteli nyt poika pikku Jannea, sillä olihan +lapsen hyvä hänen oma hyvänsäkin. Sillä kuta tyyneempi lapsi oli, sitä +enemmän oli pojalla tilaa katsella akkunasta toisten iloa nurmikentällä. +Huolellisemmasti ja osaa-ottavammasti hoidettuna nukkui lapsi useammin +kuin ennen. Silloin sai istukas tilaisuutta mennä porstuan ovelle +katselemaan, kuinka toiset pihalla leikkivät ja telmivät. Usein hän +kyllä heiltä kuuli, kuinka hänellä on pitkät röijyn hihat ja suuret +kengät ja että hän on istukas, mutta mitä huoli poika kaikista niistä, +sillä olihan hän semmoisiin tottunut kuin härkä sääskiin. Siinä oli +kyllä, kun hän sai haukata raitista ilmaa ja katsella viheriäistä pihaa +ja kaikki muut, yksin oman huonoutensakin, unhotti hän silloin. Sen +etemmäksi ei poika uskaltanutkaan mennä, sillä olipa hänen korvin +kuunneltava, josko lapsi heräisi, ja silmin katseltava toisien +temmellystä ja kesän tuoksuvaa ihanuutta. Väliin oli lapsi niin +lyhyt-uninen, ettei poika uskaltanutkaan mennä porstuan ovelle asti, +vaan hänen täytyi tyytyä akkunasta katsomiseen. Niissä tapauksissa oli +hän lyhimmätkin hetket polvillaan akkunan alla penkillä, katsella +tirkistellen silmiään räpäyttämättä ulos, huolimatta yhtään mitään +siitä, jos ei pihalla ollutkaan toisia telmäämässä. Siinä akkunan alla, +aivan multahirren vieressä, lekotti hyötyisiä voikkokukkia ja niissähän +oli pojalle kyllin ihailemista. Nuot voikukat palkitsivat kaiken +tyhjyyden ja poika olisi niin mielellään kurottanut kätensä pitkistä +takkinsa hihoista ja ottanut ne omaksensa, mutta eihän hän voinut, sillä +olihan likaantuneita, savustuneita ja rikkinäisiä akkunanruutu-repaleita +edessä, joita hän ei suinkaan uskaltanut särkeä vähäpätöisen asiansa +vuoksi. Niissä tiloissa tyytyi poika katselemiseen ja Jannen +lyhyt-aikaisiin hoitelemisiin. + +Tämmöistä oli pojan elämä ja toiminta useampana ensimäisenä vuotena, +mutta höltyihän se loppupuolella kuitenkin sen kautta, että hän pantiin +karjaa paimentamaan. Ei ollut sekään hauskaa tointa, mutta kuitenkin +parempaa entistä. Olihan toki raitista ilmaa haukattavana yllin kyllin; +vilppaisempikin oli paljon kuin tuolla huoneessa, eikä tarvinnut +päiväkausia istua yhdessä paikassa kehtoa liikuttamassa. Saihan siellä +vapaasti hypellä mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle, juosta vasikkain +kanssa kilpaa ja silpoilla puihin, ja tämä oli pojan mielestä iso muutos +parempaan päin. Pirjo toimitti usein hänen mukaansa tuon niin halutun +veitsen ja pojasta tuntui siltä kuin hän olisi päässyt hyvin arvokkaasen +taideteokseen käsiksi. + +Poika oli jo viidennellätoista ikävuodellaan. Viimeisinä vuosina oli hän +paljon kasonnut ja vahvistunut, vaikkei sitä poika itsekään suuresti +huomannut, sitä vähemmin muut, heidän mielestään kun pojasta ei +kuitenkaan tule ihmistä. + + + + +II. + +Eipä se paljon parannut. + + +On eräs sunnuntai syyspuolella kesää. Paimeneen on poika taasenkin +menossa -- mitenkäs muutoin; kukas sinne muista pyhänä menisi kuin +istukas-Jussi, hänhän on siihen ikäänkuin vihitty. Pieni kontti oli +hänellä seljässä, johon emäntä oli pistänyt pojalle evääksi palasen +leipää ja suolamuikkuja. Pirjo oli myös pitänyt paimenen eväästä huolta +ja salakättä pistänyt pojan konttiin kipeneen voita ja maitopullon; +omasta puolestaan oli poika varannut konttiin ison tuohisen. + +Ilma oli kaunein mitä siihen vuoden aikaan olla saattaa. Aamu-aurinko +paistoi lämpymästi, eikä pienintäkään tuulenhenkäystä tuntunut. + +Omituista oli, että poika oli tänään niin iloinen ja tyytyväinen; +tuskinpa hän eläissään oli niin keveällä mielellä ollut. Aina oli ennen +paimeneen meno tuntunut hänestä vastenmieliseltä, mutta nyt oli hän +oikein hyvillään, kun sinne pääsi. Tyytyväisenä hääri poika kontti +seljässä ulos lasketun karjan ympärillä, ohjaten niitä kujan suuhun, +jota myöten vainion halki mennen, päästiin metsään. Olipa pojalla +syytäkin tähän tyytyväisyyteen. Ensikerran ruodille tulon jälkeen oli +hänellä omat vaatteet yllä, oikein häntä itseään varten tehdyt. Tosin +olivat ne kokoiltu vanhoista aikamiesten vaatteista, mutta siitä huoli +poika viisi, sillä olihan ne raatari häntä varten tehnyt ja oikein +mitatkin hänestä ottanut, ja silloin oli tuntunut niin oudolta ja +somalta. Ja kun vaatteita tehdessä oli käännetty nurja puoli päälle, +eivätpä ne näyttäneet niinkään huonoilta, tuskinpa uutta huonommilta -- +ja eihän kaikilla muillakaan aina niin uusia ole. -- Oli miten oli, +mutta olivathan ne kuitenkin toista kuin nuot vanhat ja kuluneet, +aikamiesten suuret mekot, joita hän oli tähän saakka vaatteinaan pitänyt +-- sopivat niin hyvästi yllekin ... ja mistäpä tietävät, että ne +vanhoista ovat tehdyt... + +Olipa hänellä parhaan kokoiset kengätkin, oikein varrelliset saappaat -- +paikatut tosin, mutta sittenkin ne olivat parhaan kokoiset, eikä +tuommoiset varrettomat ruojurajat, joissa olisi ollut kokoa vaikka +nuottaveneeksi. + +Tämmöiseltä pojan mielestä tuntui, kun hän ajeli lehmiä metsään; vieläpä +se tuntui semmoiseltakin, että tämä muutos parempaan päin on hänen oma +ansionsa. -- + +Pojan vaatetten parannus tapahtui seuraavalla tavalla. Joka vuosi oli +rovasti lukusioilla kaivannut ruotupoikaa, kun häntä ei oltu moneen +herran vuoteen lukusioilla käytetty. Isäntä ja emäntä olivat aina +silloin vakuuttaneet rovastille, että he kyllä ovat pojan lu'usta huolta +pitäneet ja pitävät vastakin ja että poika lukea osaa, sen he kyllä +takaavat. Tällä he ensimältä pääsivätkin läpi, mutta rovasti kävi yhä +kiinteämmäksi ja eräänä kertana täytyi jo naapurin emännänkin todistaa, +että kyllä se osaa. Mutta rovasti ei viimein uskonut todistuksiakaan ja +uhkasi kirkkoraadin jäsenillä noudattaa, jos vaan poikaa ei tuotaisi +ensimäisiin lukusiin. + +Tästäkös nyt hätä käteen isännälle ja emännälle. Tiesiväthän he pojan +olevan hyvän lukemaan, vaikkei se suinkaan heidän ansionsa ollut. +Lukemisen tähden eivät he siis olleet poikaa lukusioille viemättä, mutta +kun hän oli niin huonoissa ketineissä, eivät he kehdanneet häntä +semmoisenaan ihmisten ilmoille viedä. + +Kun ensimäiset lukuset lähestyivät, rupesivat isäntä ja emäntä +aprikoimaan, mikä tässä neuvoksi tulee. + +"Mikäpä siinä auttaa, täytyy teettää pojalle vaatteet ja kengät," arveli +isäntä. + +"Kylläpä se olisi liika kulutus... Eiköhän Kallen vanhat...?" tuumi +emäntä. + +"Eihän tuolla Kallellakaan...; kovin on huonot arkivaatteet -- +paikatut... Täytyy katsoa omaakin arvoa -- -- häväisisivät vielä... Ei +muuta neuvoa kuin uudet...; saahan nuot sitten pois," intteli isäntä. + +"En tottavie antaisi uudesta, en vaikka ... vielä -- --. Omat pojatkin +kasvavat ja vaatteet eivät mahtuisi päälle -- -- menisivät hukkaan +-- --. Ennen teetän sinun vanhoista vaatteistasi ja sittenkin ne tulevat +liian hyvät," tenäsi emäntä. + +"Teetä sitten mistä tahdot, kun ne vaan tulevat semmoiset, ettemme saa +häpeätä," sanoi isäntä vähän tyytymättömänä ja lähti pois. + +Tästä keskustelusta sitten seurasi se, että kun oli muutakin +raataroittamista, kutsuttiin raatari taloon ja silloin sai istukaskin +vaatteen parannusta. Isäntä haki Kallen vanhat saappaat ja paikkautti ne +renki-Pekalla ehyiksi; kun ne sitten vielä voideltiin, eipä poika ollut +mielestänsä koskaan ennen semmoisissa kengissä kävellyt; oikeinhan ne +pitivät enintä vettäkin. + +Kun sitten tuli ensimäiset lukuset, vietiin istukas-Jussikin sinne. Muun +talonväen muassa asteli hänkin urhoollisesti pappien eteen. Kun poika ei +niin pitkään aikaan ollut käynyt lukusioilla, otti itse rovasti hänet +koetellaksensa. Solkenaan ja ujostelematta luki poika sisältä ja ulkoa. +Kun rovasti tämän huomasi, koetteli hän hänet oikein tarkoin, mutta +poika ei vaan takertunut. + +Luettamisen lopetettuaan, kohotti rovasti silmälasejaan ja asettui hyvin +juhlalliseen asemaan. + +"Nyt minä huomaan, että olette totta puhuneet. Te olette kunnollisesti +pojan kasvattaneet, sillä hän on parempi lukija, kun osasin aavistaakaan +--; se olkoon teille kunniaksi sanottu," sanoi sitten rovasti. + +"Kyllähän sitä -- ... onhan tuota koetettu sen voiman mukaan kuin, tuota +-- niin, Jumala on antanut," sanoi emäntä liikutettuna, kyyneleitä +pyyhiskellen silmistänsä. + +Kun rovasti oli Kallen luettanut, sanoi hän: + +"Kuinka se on ymmärrettävä? Ruotipoika oli hyvä lukemaan ja oma poikanne +ei osaa paljon mitään." + +Samassa katsoi hän emäntää terävästi silmiin. + +"Tuota -- eikö se saa sanaa?" sanoi emäntä punastellen. + +"Juuri hän vaivalla sanan saa kokoon, mutta kovin on heikko Kallen luku. +Se minua kummastuttaa, kun ruotipoika osaa niin hyvästi lukea. Missä nyt +on vika?" sanoi rovasti perään-antamattomasti. + +"Kyllä sitä on tuota meidänkin poikaa opetettu, mutta lieneehän sillä +huonompi pää kuin tuolla ruotipojalla," koki emäntä sanoa. + +"Ruvetkaa pitämään parempaa huolta omien poikiennekin lukemisesta, sillä +ei se käy Iikaltakaan paremmasti. Rippikoulun aika lähenee, eikä poikain +luku näytä edistyvän siitä siihen," sanoi rovasti ja päästi heidät +menemään. + +Punastellen lähtivät isäntä ja emäntä väkensä kanssa pois pappien +edestä. + +Kovin sekavat tunteet olivat isännällä ja emännällä kotiin tultua. +Ruoti-poika oli heille tuonut kunniaa, omat pojat häpeää. Kyllähän he +tunnossaan tunsivat, että väärällä tavalla olivat itsellensä anastaneet +kunnian ruotipojan hyvästä lukutaidosta, mutta mitäpä siitä, tuottihan +se kuitenkin kunniaa, sillä eiväthän muut tienneet, miten asiat +oikeastaan olivat, kuin ainoastaan kotiväki. Kauvan aikaa sinne tänne +tuumiteltuansa, päättivät he kun päättivätkin, että lukusiksi laitetut +vaatteet ja kengät saisi poika myötyriksi pitää, koskeivät he joutuneet +häpeään hänen tähtensä. -- Omille pojille hankittiin kotiin opettaja, +jonka tuli heitä opettaa lukemaan. -- -- -- + +Tällä tavallahan ruoti-poika sai asianmukaista vaatteen parannusta, joka +hänen mieltään nyt niin ylenti karjaa metsään viedessänsä. + +Paitsi tätä oli pojalla muutakin mielessä. Hänen sydämessään oli +kiitollisuuden tunne, ja tämä oli ensimäinen sitä laatua, mitä hän oli +eläissään, äitinsä kuoltua, tuntenut. Isäntäväkeänsä kohtaan ei hän +tuota tunnetta kantanut, sillä liian syvälle oli pojan sydämeen painunut +se halveksiva ylönkatse, jolla he olivat häntä kohdelleet, ja niinkuin +sanottu, piti hän omana ansionaan tuon vaatteen parannuksen, eikä +suinkaan isäntäväen hyvyytenä. + +Se oli Pirjo, jota hän muisti. Hän oli ainoa ihminen äitinsä kuoltua, +mikä häntä oli säälinyt, lempeydellä ja rakkaudella kohdellut. Useasti +oli poika miettinyt, millä tavalla hän voisi hyväntekijälleen +kiitollisuuttansa osoittaa, mutta mitään semmoista ei hän keksinyt. Nyt +se oli hänelle selvinnyt, ja miehevänä ja iloisena ohjasi hän karjaa +metsään. + +Hänellä oli tiedossa eräs aho, jossa hän oli useasti ennenkin paimenessa +ollessaan käynyt, ja sinne hän nytkin ohjasi karjan. Etelään päin +jotenkin jyrkästi kallistuvalla multavalla mäkivierulla kasvoi runsaasti +ihmeen suuria ja meheviä mesimarjoja. Siinä hän oli useasti ahminut +vatsansa täyteen näitä maukkaita luonnon antimia, pitäen niin oikein +herkkupäiviä, appaen niitä kuivan leipäkannikkansakin särpymeksi. + +Kun poika pääsi tähän haluttuun paikkaansa, riisui hän kontin +seljästänsä, otti sieltä esille ison tuohisen ja nosti sitten kontin +puun-oksalle. Karja hajausi mäen ympäristöllä olevaan laaksoon, eikä se +siitä liikkunut päiväkausiin, sillä siinä oli kyllitellen mehevää +ruohoa. + +Poika rupesi nyt noukkimaan mesimarjoja tuohiseensa. Viljaa oli niin +varalta, ettei hauelle kelvannut kuin kaikkein suurimmat ja kauniimmat. +Tätä teki hän niin kauvan, että tuohinen oli kukkurapäänä. Sitten meni +hän konttinsa luo, otti sen oksalta alas ja rupesi syömään. +Voimallisesti juohtui taasen Pirjon hyvyys hänen mieleensä. Ilman hänen +huolenpidottaan olisi hänellä nytkin karu ateria, ei muuta kuin +suolamuikkua ja kuivaa leipää vaan. + +Mielihyvällä veti hän kontista esille voipalan ja maitopullon. Oikein +hekumoiden veti hän veitsellä voita leipänsä päälle ja alkoi vinhasti +haukata kannikkaansa, tavasta ryypäten palan painoksi maitoa pullosta. + +Mesimarja-tuohinen siinä ison kiven päällä, aivan silmäin edessä, iski +silmää pojalle hänen syödessään. + +"Äläpä siinä nyt niin näyttele itseäsi, en minä ota sinua kuitenkaan... +Pirjolle sinun täytyy mennä...; hän on niin hyvä. Onhan minulla muuta +ruokaa yllin kyllin ja se on Pirjon ansio --; en teitä nyt tarvitse, +olkaa niin punottavia ja viettelevän näköisiä kuin vielä olettekin +-- --. Pirjolle vaan koreasti, kun päästään kovaan kotiin. + +"Kyllä minä tiedän, että pojatkin ... ja emäntäkin ... mutta minkä +edestä...? Ei tule mieleenkään...; Pirjo nämät saa ja hän ansaitseekin +saada, sillä hän on niin hyvä. + +"Voisipa käydä niinkin, että Kalle väkisinkin -- Iikka ei ole niin paha +-- mutta nyt ei hän tule saamaan, sen takaan ... ei sen kalu soikoon +tulekaan, sen takaan tällä paikalla", mietti poika pureskellen +evästänsä. + +Kun päivä alkoi illalle käydä, lähti poika karjaa kotiin viemään. Kontti +seljässä kokoili hän jälkimäisiä matkaan ja pian mennä rakutettiin kotia +päin. Yksi ja toinen karjasta poikkesi kuitenkin syrjään, nähdessään +siellä jonkun mehevän palan, koettaen vielä päälle tarpeenkin raahnia +siitä itsensä täytettä, jota niukka talvi oli hyväksi katsonut tarmonsa +takaa väljennellä. Vielä sittenkin kuin poika huiskansa kanssa oli jo +aivan kintereillä, koki elukat pitää turpaansa maassa, vaikka koko muu +runko oli menossa toisaalle päin; ainapa siitä viimeryöväyksestä +kuitenkin jotakin jäi kielen päälle. + +Kun sitten kerran kurssille päästiin, mennä nolpateltiin hyvässä +järjestyksessä kotia kohden. + +"Ei Kalle saa, vaikka olisi kuinkakin rikas... Minkä hyvän työn +edestä?... Ei minkään... Mitäs -- Ei osaa lukeakaan ja yhtäkaikki kehtaa +-- no julkeaakin se," mietti poika vielä lehmien jäljessäkin +kulkiessaan, oman arvonsa tunnossa. + +Näitä miettiessään arvosteli hän itseänsä ja vertaili Kalleen. Hänen +korvissaan soi: "ei sinusta tule ihmistä," mutta kun hän katseli entistä +parempaa pukuansa, kehkeentynyttä kasvuansa ja ruumistansa, muistellen +entistä ja nykyistä aikaansa, huomasi hän itsessänsä tapahtuneen +jonkunlaisen muutoksen parempaan päin. Hän ei ollut mielestänsä lyhempi +eikä kehnompikaan muita samanikäisiään; päinvastoin oli hän monta muuta +täyteläisempi ja vantterampi ja olipa olemassa joku ihminen, joka soi +hänelle kaikkea hyvää. -- Tulkoonpa nyt Kalle marjoja ottamaan. + +Kun hän näitä ajatteli, tuntui pojasta, että voisi olla valhe- ja +sortopuhetta kaikki tuo, mitä hän oli pitkin ikäänsä kuullut +julistettavan, ettei hänestä muka ihmistä tulisi. Hän puristeli +nyrkkejänsä, katseli sivuillensa ja piti jokseenkin paljon itsestänsä. +-- -- "Ehkäpä minä kasvan ja vahvistun ihmiseksi, niinkuin kaikki +muutkin ihmiset ja tulen kuitenkin ihmiseksi -- ainakin renki-Pekan +veroiseksi -- enhän paremmaksi tahtoisikaan ... eikä minua sitten enään +niin paljon pilkata ... -- Tulkoonpa vaan Kalle väkisin ottamaan, +niin..." + +Karja tuli kotiveräjälle; piiat olivat karjaa vastaanottamassa ja poika +konttineen käveli asuinhuoneen eteiseen. Siinä riisui hän kontin +seljästänsä ja otti sieltä esille marjatuohisensa. Juuri kuin hän oli +sen lattialle nostanut, tuli Kalle huoneesta eteiseen. + +"Mitä sinulla tuossa on?" kysyi hän oikeutetun käskeväisyydellä. + +"Missä?" sanoi paimen, napuloiden konttia auki. + +"Tuossa tuohisessa, pöllö." + +"Näethän sen kysymättäkin, viisas." + +"Sinun pitää antaa nämät minulle", sanoi Kalle, tapaillen ottamaan +tuohista käteensä. + +"Et saa koskea niihin, ne ovat minun," sanoi poika ja vanui +marjatuohiseensa kiinni. + +"Sinun! Mikä sinä sitten olet? Meidän istukashan sinä olet ja kaikki +mitä sinulla on, on myös meidän -- olethan meidän elätettävä," sanoi +Kalle ja terenteli tarttumaan tuohiseen toistamiseen. + +"Et saa, nämät annan Pirjolle," sanoi poika ja oman arvon tunteen +nostama vihan puna nousi hänen kasvoillensa. + +"Sinultako lupaa kysyisin, mokomalta meidän istukkaalta," sanoi Kalle +likennellen poikaa tuohisineen. + +"Koetapahan sinä tyhmä, lukematon rikas," sanoi poika yhä enemmän +punehtuen. + +Kalle törmäsi käsiksi ja tarttui tuohiseen kiinni. Kova temmellys alkoi, +Kahtaanne päin vedettiin tuohista, poika koettaen suojella sitä, kuten +parhaiten taisi ja Kalle kokien anastaa tuohista kaikilla mahdollisilla +keinoilla. Taistelu kävi yhä ankarammaksi ja lopputulos kaikesta tuosta +oli se, että marjat kaatuivat ja pirisivät ympäri lattiaa kaikenlaisien +rikkojen sekaan. Siellä ne nyt olivat, eikä niistä hyötynyt Pirjo, ei +Kalle, eikä kukaan. + +Viha nousi ruoti-pojan päähän. Hänen sydämensä oli niin täysi, että hän +luuli sen halkeavan. Hän tunsi taasenkin saaneensa kärsiä syyttömästi +sortoa, vääryyttä ja väkivaltaa, ja tämä hänen sydäntänsä pakotti. +Epätoivon vimmassa karkasi hän Kallen kimppuun ja alkoi häntä +myllyyttää. Kalle koki panna parastansa puoliaan pitääksensä, mutta +tällä kerralla ei auttanut rikkauskaan, vaan hän jäi kun jäikin +alakynteen ja ruoti-poika löylyytti häntä oikein kelpolailla. + +Kalle päästi viimein hädissään aika parakan. Tämän kuultuaan tormasi +isäntä porstuaan. + +"No, mitä sen vietävää te täällä teette?" kysyi hän tuimasti. + +"Tuo istukas pieksää minua ja haukkuu lukemattomaksi rikkaaksi," ehätti +Kalle itkunsa seasta sanomaan. + +Isännän ei tarvinnut muuta kuulla. Hän otti ruoti-pojan niskasta kiinni, +repi häntä tukasta, pieksi ja potki. + +"Vai niin, vai sillä tavalla sinä palkitset kaiken sen hyvän, kun olemme +sinua näin monta vuotta elättäneet ja kärsineet... Kun kehtaatkin, sen +hävytön," sanoi isäntä hammasta purren. + +Sitten otti hän poikaa käsipuolesta kiinni ja viskasi hänet +säälimättömän kovalla kädellä portaan päähän nurin niskoin. + +"Saat nyt mennä mihin tahdot ja muista, ettet astu jalkaasi koskaan +meidän kynnyksen yli -- senkin hävytön... Siitä minä sinulle lukematonta +rikasta annan, lurjus," sanoi isäntä voimallisen voiton riemulla. + +Surkeasti itkien kömpi poika ylös porrasten päästä. Hän ymmärsi, ettei +isännän teko ja puhe leikintekoa ollut ja ettei ollut muuta neuvoa kuin +lähteä pois talosta. Tosin ei talo tuntunut hänestä miltään hauskalta +eikä kodikkaalta, sillä ankaraa sortoa ja ylönkatsetta oli hän kaiken +aikaa osakseen saanut, mutta se oli kuitenkin laillaan hänen kotinsa, +koska ei hänellä mitään muuta semmoista ollut. -- Näin surkean lopun sai +pojan itserakkaus. + + + + +III. + +Parempaan päin. + + +Itkeä nyrrytellen suuntasi poika askeleensa maantielle vievälle kujalle. +Tielle päästyänsä istui hän metsän suojaan kivelle, miettimään onnetonta +tilaansa. Hän ei ollut sanonut kenellekään hyvästikään lähteissään, +mutta se ei häntä vaivannut, sillä ei hän tuntenut olevansa heille +kiitollisuuden velassakaan. Mutta Pirjo, häntä olisi poika tahtonut +tavata, sanoa hyvästi ja kiitellä häntä kaikesta hyvyydestä, mitä hän +oli osoittanut häntä kohtaan. "Kunpa olisivat edes antaneet sen +marjatuohisen hänelle antaa, mutta ei ... vaikka olihan se aivan omani +--. Takaisin on mahdoton palata, sillä pieksäisivät ja haukkuisivat +vielä enemmän," mietti poika ja hänen surunsa yhä vaan lisääntyi. + +Samassa rupesi kuulumaan jalan kapsetta toisaalta päin. Poika kääntyi +sinnepäin ja oikein hän säpsähti, kun näki Pirjon sieltä tulla kapsivan. +Pirjo ei ollut uskaltanut suoraan lähteä pojan jälkeen, vaan oli +kaaratellen rientänyt hänen eteensä, ettei häntä huomattaisi. + +"Voi Junnu raukka! Käyt niin kovin säälikseni, kun he ovat niin pahoja +sinulle ... nytkin aivan syyttömästi... Toin vähän evästä, että saat +edes kerran nälkäsi sammuttaa -- -- ja, ja sukat, että tarkeneisit," +sanoi Pirjo ja istui pojan viereen kivelle. + +Poika pillahti uudestansa itkemään. Kaksinkertaisella kauhulla aukesi +nyt hänen eteensä kurja ja turvaton tilansa, kun oli joku, joka säälien +otti osaa siihen sortotilaan, jota hän alusta alkain oli saanut kärsiä. +Tähän sekaantui vielä kiitollisuuden tunne Pirjoa kohtaan ja tämä teki +pojan surun hellemmäksi ja sydämellisemmäksi, poistaen sieltä pois +paljon sitä mielen katkeruutta, jota jo niin nuorena oli hänen +sydämeensä niin runsaassa määrässä juurrutettu. + +"Älä itke, Junnu! Kyllä Jumala pitää huolen köyhistä ja orvoista," koki +Pirjo lohdutella. + +"Kun kaasi ne marjatkin...; teillehän minä ne olisin antanut ja sitä +varten ne poiminkin," sanoi poika itkunsa seasta. + +"Minä tiedän sen -- tiedänhän minä sen ... minä kuulin kaikki, kun +Kallen kanssa inttelit...; se on yhtä hyvä kuin olisin ne saanut -- ole +siitä huoletta... Vedä nämät sukat jalkoisi, että syksympänä +tarkenet...; eihän sinulla ole sukkia olemassakaan. Tässä on voinpala ja +leipää, että saat pureskella, kun kovin nälkä tulee," toimitti Pirjo ja +pisti nyytin pojan käteen. + +"Mihin päin aiot mennä?" lisäsi hän sitten. + +"Eiköpä tuota tuonne kirkolle päin," sanoi poika. + +"Koe nyt jo lähteä, pitkä on matka ja tulee yö. Minunkin pitää mennä, +etteivät arvaisi. Hyvästi nyt ja olkoon Jumala kanssasi!" sanoi Pirjo ja +puristi pojan kättä. + +Poika katsoi Pirjon jälkeen niin kauvan kuin häntä näkyi. Hänestä tuntui +kaikki niin autiolta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi kadottanut +kaiken toivonsakin, jos hänellä jotakin semmoista olisi --. Löytäisikö +hän maailmassa enään ainuttakaan säälivää sydäntä -- niin, löytäisikö? + +Kitsalasta oli kirkolle matkaa kaksi peninkulmaa, josta heti talosta +lähtien peninkulma asumatonta taivalta. + +Muistaissaan matkan pituutta ja lähenevää yötä, havahtui poika +haaveksimisistaan. Hän kapsahti kiveltä ylös ja alkoi astella nurpotella +tietä myöten. Alkoi jo hämärtää ja matka oli pitkä. Tämän tähden +kiirehti hän kulkuaan minkä voi. Mutta ilta pimeni pimenemistään; +päälliseksi meni vielä paksuun pilveen ja vettä rupesi sataa vihmomaan. + +Eipä olisi poika raiskalla ollut muuta neuvoa, vaan olisi täytynyt yöpyä +taivas-alle, ellei joku kovan-onnen sortama mies olisi viime keväänä +rakentanut mökkiään puolivälille talotonta taivalta. Tämä muistui nyt +pojan mieleen ja hän koki kaikin tavoin ehättää sinne. Kuitenkaan ei se +ollut helppo tehtävä, sillä vettä rupesi satamaan kuin saavista kaatain +ja oli pimeä kuin säkissä; sitä paitsi oli mökki hyvän matkan päässä +tieltä. Vihdoin löysi hän sinne vievän polun ja alkoi sitä myöten +kompuroida mökkiä kohden. + +Mökki oli sangen pieni, kokoon kyhätty veistämättömistä pölkyistä. Ei +ollut asumus loistava, mutta voi kuinka hyvältä se kuitenkin pojan +mielestä näytti, semminkin kuin niiden muutamien lasinsirpaleiden +lävitse -- jotka akkunan virkaa toimittivat -- näkyi valkea. + +Poika koperoitsi oven ja kömpi mökkiin. Heikko valkea palaa kituutti +liedellä ja loi hiukan valoa pieneen ja kurjaan asuntoon. Useita lapsia +oli mökissä ja semmoinen ahtaus, ettei käsi kääntynyt, jalka +jakaantunut; tuskin mahtui poika oven sisäpuolelle seisomaan. + +"Kenen poika sinä olet, joka näin myöhään ja tämmöisellä säällä olet +liikkeellä?" kysyi Tukalan Antti, mökin isäntä, pojalta. + +"Oukkarin Juho vainajan," sanoi poika, + +"Sinäkö olet Kitsalassa ollut ruoti-poikana?" + +"Minä." + +"Miksi lähdit siitä pois kesken aikaasi ja näin sopimattomalla ajalla." + +"Minä en _lähtenyt_, he _ajoivat_ minut," selitti poika. + +"Tottapa he luulivat sinussa jotakin syytä olevan -- mitäs teit?" + +"Rikokseni ei ollut sen suurempi, kuin että tänään paimenessa ollessani +noukin tuohisellisen mesimarjoja. Nämät olisin antanut Pirjolle, sillä +hän on minulle ollut niin hyvä, mutta talon poika tahtoi ne anastaa +minulta. Minä tietysti panin vastaan, mutta siinä mylläkässä kaatuivat +marjat. Minä tuskaannuin siitä ja pölyytin vähän vääryyden tekijää. +Tästä hän huutaa mölyämään. Isä tämän kuultuaan tuli hätään, pieksi +minut pahanpäiväiseksi, nakkasi ulos ja käski mennä," selitti poika. + +"Niinhän se on. Meidän, köyhäin, täytyy aina sortoa ja vääryyttä +kärsiä... Mutta paras olisi sinun kuitenkin ollut olla kostamatta, sillä +olethan vielä niin nuori ja turvaton. Paljon olen minäkin eläissäni +kärsinyt, mutta nyt olen oma herrani ja isäntäni, ja tuntuu niin +hyvältä, kun ei ole muiden tiellä ja jalvoissa --. Säälikseni käyt poika +parka, mutta minä en voi sinua auttaa," sanoi mökin isäntä. + +"Saisinko minä kuitenkin olla tässä yötä," pyysi poika murtunein mielin. + +"No, kyllähän, mutta ei meillä ole mitään sinulle antamista. +Makuusiastakin tulee puute, sillä ei tässä tahdo kaikki sopia +pitkäksensä," sanoi isäntä. + +"En minä suuria vuoteita tahdokaan ... enhän ole niille tottunut ... +kyllähän minä tuolla nurkassa pöydän allakin -- ... ja onhan minulla +vähän evästäkin, jota Pirjo toimitti," sanoi poika. + +Nyt asetuttiin maata. Isäntä ja emäntä asettausivat hekin lapsineen +lattialle pitkäkseen, kun ensin oli levitetty joitakin likaisia ryysyjä +alustaksi ja pään-alaseksi, sillä minkäänlaista vuodetta ei mökissä +ollut. Kun näin oli talon perhe pitkälleen pannut, tuli paikat niin +täyteen, ettei pojalle todellakaan jäänyt muualle tilaa kuin pöydän +alla, jonne hän kömpi; hän pisti nyyttinsä päänsä alle ja käyrähti sinne +maata. + +Pian vaipui talon väki makeaan ja rauhalliseen uneen, usea ankarasti +kuorsata päristäen. + +Poika oli rasitettu kovin paljoilta murheilta ja huolilta, sentähden ei +hän saanutkaan unta. Ajatukset pyörivät vaan sinne tänne ja hänen +vastainen elämänsä tuntui niin toivottomalta ja mustalta. -- Myrskysade +pieksi mökin seiniä ja tämä synkenti vielä enemmän hänen ennestäänkin +synkkää mieltänsä. Voi kuinka onnellisilta nuot nukkujat tuntuivat pojan +mielestä. Olihan heillä kuitenkin oma suoja päänsä päällä, josta ei +kukaan voinut heitä yönselkään ajaa, jospa ei muuta rikkautta ollutkaan. +He rakastivat toinen toistansa, uhrasivat kaikki toinen toisensa eduksi +ja kärsivät kaikki yhteisesti. Hänellä ei ollut mihinkä päänsä +kallistaa, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei yhtään +ystävää ja auttajaa, yksin vaan tuetta ja turvatta, ja paha, tyly, +tunnoton, armahtamaton ja kova, tuntematon maailma edessä. -- Voi toki +kuitenkin -- ---! + +Näitä miettiessään nukahti poika kuitenkin viimein. + +Aamulla kun hän heräsi, olivat mökin isäntä ja emäntä jo askareissaan. +Tämän huomattuaan hypähti poika ylös, avasi nyyttinsä ja rupesi +pureskelemaan einepalaa. Useat talon lapsista olivat myös jo nousseet +makuultaan ja nämät kääreentyivät pojan ympärille, nähdäkseen hänen +suuhunsa. He katsoivat tarkasti pojan silmiin ja näyttivät lukevan joka +palan, minkä tämä pisti poskeensa. Poika ei voinut tätä nähdä +säälimättä; hän jakoi palan kullekin ja pian olivat hänen vähät +eväsvaransa pistetty poskeen. + +Sitten lähti poika taipaleelle, kiitellen isäntää ja emäntää yösian +edestä. + +Raju-ilma oli tauvonnut ja oli kaunis kirkas päivä. Monenlaiset +ajatukset risteilivät nytkin pojan mielessä tietä kulkeissaan. Kuitenkin +oli hänen mielensä verrattain keveämpi eilistä. Olihan mökin asukkaat +olleet hänelle niin ystävällisiä ja sääliväisiä. He eivät haukkuneet +häntä istukkaaksi, eikä ruotilaiseksi, ottivat vaan osaa hänen +kurjuuteensa ja olisivat suoneet hänelle kaikkea hyvää. + +Ensimäinen kylän talo oli aivan tien vieressä. Oikeastaan se ei +ollutkaan talo, vaan varakas, Käkelä niminen torppa. Siihen kääntyi +poika. Isäntä oli portailla istumassa, kun poika tuli paikalle. + +"Oh? Kenen poika-ressu?" äyhähti tuo jokseenkin lihava Käkeläinen. + +"Oukkarin Juho-vainajan." + +"Kitsalan ruoti-poika, vai?" + +"Niin." + +"Oletko jo irti Kitsalasta?" + +"Olen." + +"Karannut, vai?" + +"Ei kun pantu." + +"Teit kai jonkun rötöksen -- taisit näpistellä, luulen ma?" + +"En minä ole ikänä varastanut, enkä vastakaan varasta," sanoi poika ja +pillahti itkemään. + +"Ohoh! Älä tuota niin kovin pahakses pane; minä arvelin vaan, sillä +sinunlaisesi kyllä osaavat semmoista tehdä. Sen parempi sinulle, kun +olet rehellinen; sen uskonkin nyt, koska niin kipeästi otti. Mutta +tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi Kitsalaiset sinut pois panivat?" +hövelsi ukko. + +Poika kertoi koko jutun alusta loppuun. + +"Sen parempi sinulle, kun niin on. Eihän se ole rikos eikä mikään, jos +sortajaansa vähän pölyyttää; sen parempi, kun on miehessä vähän +kuraassia. Mutta voitko vakuuttaa, etteivät Kitsalaiset tule sinua takaa +ajamaan?" sanoi isäntä. + +"Eivätkä tule," sanoi poika nyrpeissään. + +"No, no, sen parempi sinulle -- sehän on hyvä, oikein hyvä," sanoi ukko +hymysuin. + +"Mitähän paremmuutta tuossa kaikessa minulle olisi?" sanoi poika +kyllästyneenä. + +"No, no, poikaseni. Ei niin, ei niin. Voipipa siitä olla hyvääkin. Minä +olen juuri tuommoista poikasta vailla kuin sinä olet. Kohta alkaa nuotan +veto ja siinä minä tarvitseisin tuommoista poikaa. Voisithan alasia +vetää ja muuta pientä tehtävää toimittaa, mutta sukkela siinä pitäisi +olla ... saakelin sukkela -- oletko sukkela, vai?" selitteli isäntä. + +"Kyllähän tuota," sanoi poika hämillään, sillä hän ei osannut +aavistaakaan, että hänelle nyt jo jotakin paikkaa tarjottaisiin. + +"Joko nyt tahdot ruveta yrittämään? Sen parempi sinulle, jos olet +joutuisa ja nöyrä. Paljoa en voi palkkaa luvata, mutta jos näen +kannattavan, niin voinhan antaa vaatteen apua ja muuta semmoista --. +Suostutko tuumaani, vai häh?" + +Pojan sydän sykähti semmoisesta äkkinäisestä ilon puuskasta, että hän +pillahti taasenkin itkemään. "Minäkö, tämmöinen orpo, turvaton, kaikilta +ylönkatsottu ja hyljätty kurja raukka, saisin näin pikaan semmoisen +paikan, jossa työlläni saisin ruokani ansaita ja niin elää muiden +armoitta ja ettäkö vielä saisin vaatteen apuakin," ajatteli poika +itkunsa sekaan. + +"No, no, poika. Ei niin, ei niin. En minä väkisten...; saathan tehdä +kuinka tahdot; minä sanoin vaan," sanoi ukko. + +"Kyllä minä tahdon," sai poika itkunsa seasta sanoneeksi. + +"Mitä siinä sitten vesittelet...? Eihän tämä mikään hirveä asia ole...; +kyllähän semmoista ennenkin... Mutta minä näen, että sinulla on hellä +sydän ja se on sen parempi sinulle... Ei oikea äkäpussi hevillä itke, +vähästä kummasta ei ensinkään... Saattaisihan sinusta tulla hyvinkin +nöyrä -- saattaisipa vaan. Lähde nyt tupaan, että saan sinut muillekin +näyttää ja että saat ruokaa. Tänään ei sinun tarvitse mitään tehdä, +syödä ja levätä vaan; huomena sitten aloitamme asian teon," hälisi tuo +hyvä ja omituinen ukko. + +Sitten otti hän poikaa kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen. + +"Kas tässä on parhaallainen poika, jota olemme ollut vailla. Hän tuli +hakematta, ikäänkuin kutsuttu. Kelpaako tämä muille, vai?" sanoi ukko. + +Poika pelkäsi kovasti, että jos ei hän kelpaisikaan. + +Pojan ympärille kääreysi nyt emäntä, aikainen poika ja tyttö. Heille +piti pojan tehdä tarkka tili entisestä ja nykyisestä elämästään, +vanhemmistaan ynnä muista; missä isäntä suinkin voi, autti hän poikaa. + +"Kyllä kai -- -- miks'eikäs. Hänestähän saattaisi tulla hyvinkin näppärä +poika. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän köyhänä on syntynyt ja +ihminenhän köyhäkin on... Koetetaan vaan ottaa," sanoi emäntä. + +Voi kuinka iloiseksi poika nyt tuli. Hänellä oli nyt jo turvapaikka, +jota ei hän luullut koskaan saavansa. Ja ihmisetkin tuntuivat niin +hyviltä ja ystävällisiltä, aivan toisenlaisilta kuin tuolla Kitsalassa. +Hän sai muun väen kanssa oikein pöydässä syödä, eikä uunin pankolla +jäännöksiä, niinkuin Kitsalassa. Illan tultua sai hän panna pehmoseen ja +lämpöiseen vuoteesen maata --; niin, olipa tämäkin toista kuin hänen +entisessä kodissaan, jossa ei hänellä koskaan vakinaista makuusiaa +ollut, vaan hän sai käyrähtää paljaan puun päälle mihin nurkkaan +milloinkin pääsi, jotakin ryysyä käärästynä pään alle. -- Sanalla +sanoen: pojasta tuntui nyt kaiken haaran kautta niin hyvältä, ettei hän +tahtonut todeksikaan sitä uskoa ja samalla tuntui siltä kuin uuden +elämän alku hänelle koittaisi. -- Viimein vaipui hän makeaan ja +levolliseen uneen. + +Käkelän isäntäväki oli itsekin monta kovaa kokenut. Hekin köyhinä +syntyneitä, olivat saaneet kokea melkein samaa kuin nuori Oukkarikin ja +moni muu. Molemmin olivat he köyhiä naimisiin mentyänsä, mutta he olivat +terveet ja itseensä luottavat. Matti oli onnistunut saamaan +keinotelluksi itselleen karun, mutta laajatiluksisen torpan maan. +Ilomielin antoi maan-omistaja tuon hyödyttömän maapalstan Matille kovia +päivätöitä vastaan. Monta surkeaa esimerkkiä nähtyään, kuinka moni +torppari oli varomattomuutensa takia joutunut onnettomaksi +maan-omistajan ahneuden tähden, oli Matti varova kirjain teossa ja +laitti ne niin vakaville pohjille, ettei maan-omistaja parhaalla +tahdollaankaan voinut missään tapauksessa päästä kaikkia hänen hikeään +syömään. + +Pahaa ilvettä ja mahtia pitivät ihmiset Matilla, kun hän tuohon karuun +korpeen rupesi tyhjänä miehenä mökkiänsä perustamaan, mutta näistä huoli +Matti viisi, eikä hän ensinkään peljännyt, mitenkä siinä kävisi, teki +työtä vaan. + +Mutta suuriksipa kävivät ihmisten silmät kymmenen vuoden kuluttua, kun +Matti alkoi elää kellitellä omistansa. Nyt oli heillä kymmenkunta +lypsävää lehmää, pari hevosta ja viljaa syödä ja säästää. -- +Maan-omistaja kovin kadehti Matin toimeentuloa. Useat erät koetti hän +jos jollakin syyllä saada torppaa pois tai lisätä maksuja, vaan se ei +ensinkään onnistunut, Matti kun oli edeltä päin asiansa vakavalle +kannalle perustanut. + +Kun Käkeläiset olivat itsekin köyhinä eläneet ja sitten tyhjin käsin +elämänsä alkaneet, eivät he ylpistyneet hyvän toimeentulonsa vuoksi, +eivätkä katsoneet kaikkian köyhintäkään ihmistä ylön, vaan kokivat +säälitellen lievennellä heidän hätäänsä ja puutoksiansa, minkä suinkin +voivat. + +Nöyränä koki poika tehdä kaikki mitä hänelle käskettiin ja mihinkä hän +suinkin kykeni. Kömpelösti ja huonosti se kävi ensimältä asian teko, kun +hän ei ollut muuhun tottunut kuin lasta liikuttamaan ja karjaa +paimentamaan. Kuitenkaan eivät Käkeläiset tuskaantuneet pojan huonoon +saattoon, vaan kokivat neuvoa ja ohjata häntä parhaan taitonsa ja +ymmärryksensä mukaan. -- + +Palkollisista pitäin kohtelivat Käkeläiset poikaa siivosti ja +ystävällisesti. He eivät antaneet hänelle yhtään halveksivaa ja +moittivaa sanaa, vaan kaikki pitivät häntä niinkuin hän olisi ollut oman +perheen jäsen. Tämä oli pojasta ensimältä niin outoa, ettei hän tiennyt, +oliko hän taivaassa vai maassa. + +Ensimäinen käsityö, jota poika sai ruveta tarentelemaan, oli nuotan +kutominen. Kovin kömpelösti se kävi ja silmätkin tulivat juoksusilmiä. +Kävipä usein niinkin, että jäi ottamattomia silmiäkin, ja näitä saivat +sitten tottuneemmat verkkomiehet korjailla. Uutterasti koki poika +harjoitella tätä uutta työn-laatua, vaikka tukalalta se tuntui, jopa +niin tukalalta, että selkäkin tuntui kokoon kämertyvän ja hiki päällä +valui. Viimein edistyi hän niin paljon, ettei juoksusilmiä tullut, eikä +ottamattomia silmiä jäänyt. Mutta oikein navakkaa verkkomiestä ei +hänestä koskaan tullut, kun ei ollut saanut siihen lapsuudesta pitäen +harjoitella. + +Muuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän +ukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi +hän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää, +törkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin +käsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan +samalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut +muidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin +yrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä +mestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina. + +Kun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa +maailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä +vertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta +nahasta -- noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja +mukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka, +päivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka +oli syksyinen kylmä vesi. -- Tuntui niin hyvältä ja miehevältä --, +melkein renki-Pekan veroiselta. -- Ja muikut ne niin sulisivat ja +lipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja +lystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi +kuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä +hyppelivät ja lipisivät. + +Jouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta +aikamies -- melkein muiden veroinen... Tuntui siltä kuin hänestä tulisi +ihminen. + +Kumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua +pojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän +oikein säikähti tämän seikan muistaissaan. + +"Mitenkäs se onkaan -- tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?" kysyi +ukko pojalta yht'äkkiä. + +Poikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen +niin pian vastaamaan. + +"Häh -- vai?" + +"Kyllähän tuota vähän." + +"Vähänkö vaan -- -- niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon... +Kumma kun en tuota ennen ole ... -- annas koetan," sanoi ukko ja sivalsi +Uuden testamentin pöydältä. + +"Noh, tuosta noin," sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa, +mikä sattui eteen aukenemaan. + +"Ja -- minä -- kaikene -- tavarani -- kulutane -- köyhäine -- +ravinnoksi," tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt. + +"Ei se niin ole." + +"Häh -- kuinkas?" + +Poika luki solkeensa useita värsyjä. + +"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse -- osaatko ulkoakin? +sanoi ukko ihmetellen. + +"Osaahan tuota." + +"Mihin asti?" + +"Kirjani yli." + +"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle...; +ovathan he kelpo ihmisiä," päätteli ukko. + +"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet." + +"Kukas sitten?" + +"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut," +sanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä. + +"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun -- -- -- Saat olla +meillä niin kauvan kuin haluttaa," arveli ukko hyvillään. + + + + +IV. + +Yhä edelleen. + + +Vuosia on kulunut. Juho Oukkari ei ole enään poikanen vaan aikainen +mies. Leveä-hartiainen, lyhyenläntä, tanakka mies on hän. Kaikki +pienuudesta pitäen kohdanneet puutokset ja kärsimiset eivät olleet +voineet turhaksi tehdä hänen kehkeentymistänsä. + +Oukkari ei ole enään Käkelässä. Siinä on hän ollut yhteenkolmatta +ikävuoteensa asti. Siinä oli hän käynyt kunnialla rippikoulun, siinä +kasonnut mieheksi ja saanut luottamusta, arvoa ja kunnioitusta. Hyvä ja +ystävällinen väli oli koko ajan vallinnut Käkeläisten ja Oukkarin +välillä; ei ainuttakaan harkkasanaa oltu koko sillä pitkällä ajalla +vaihdettu. Alusta alkain oli hänen vaatteistansa pidetty hyvää huolta, +niin että hänellä aina oli ehyet, terveet, puhtaat ja lämpymät verhot. +Rahapalkkaakin hänelle maksettiin viimeiseltä hyväsestään ja se tuntui +Oukkarista joltakin. + +Eräänä kertana tuli Käkelään Römölän isäntä. + +"Minkälainen on tuo Oukkari-vainajan poika?" kysyi hän Käkeläiseltä. + +"Mitä parasta olla saattaa," vastasi Käkeläinen. + +"Mutta Kitsalan isäntä sanoi, ettei hänestä tule ikänä ihmistä. + +"Hym! Mitä Kitsalaisista. Ketä he juuri ihmisenä pitävät, paitsi +itseään? -- Hänestä on tullut jo ihminen, ja kelvos on tullutkin," +vakuutti ukko. + +"Vieläkö teidän haluttaa häntä pitää? Ottaisin hänet rengiksi." + +"No, kyllähän tuota --. Mutta olenhan ajatellut, että tulisimme aikaan +poikasemmallakin, mutta miten voisimme erota," sanoi Käkeläinen. + +"No, mutta ellette te häntä enään niin välttämättömästi tarvitse, niin +minä koetan saada hänet rengikseni. Minä maksan hyvän palkan, sillä olen +minäkin luullut huomanneeni hänet kelpo pojaksi." + +Oukkari kutsuttiin saapuville. + +"Mitä sanot? Römölä tahtoo sinua rengikseen," sanoi Käkeläinen pojan +tultua. + +Poika säpsähti, sillä mitään semmoista ei hän ollut odottanut. + +"Mitä sanot?" kysyi ukko toisen kerran, kun poika ei vastannut +ensimäiseen kysymykseen. + +"No, ettekö te sitten enään...? Minä luulin, että te vielä..." sanoi +poika punastellen. + +"Enhän minä sinua ... mutta kun tulisimme poikasella toimeen... Eikähän +sinua vähällä palkalla ilkeä, niin..." sanoi Käkelän ukko hämyillen. + +"Kun te ette enään, niin kyllä kaiketi minä," sanoi nuori Oukkari +ujosti. + +"Niin, rupea vaan meille, minä maksan hyvän palkan. -- Kyllä meilläkin +on työtä ja ruokaa," sanoi Römöläinen. + +Hän esitteli Oukkarille, mitä hän antaisi palkkaa ja kysyi, olisiko hän +siihen tyytyväinen. + +"Onhan sitä siinä liiaksikin," sanoi nuorukainen, katsettaankaan +lattiasta kohottamatta. + +Kun sitten muutto-aika tuli, täytyi hänen muuttaa Römölään. Vaikealta se +tuntui, sillä olihan Käkelän isäntä ja emäntä olleet hänelle niinkuin +toinen isä ja äiti, ja muu väki niinkuin veljet ja sisaret. Vesissä +silmin jätteli hän kaikki hyvästi ja lähti astelemaan Römölää kohden. + +Nyt oli Oukkari alhaisesta tilastaan kohonnut rengiksi, oikein +isopalkkaiseksi rengiksi. Tuo yhteiskunnan liika, joka oli ollut +tarpeettomana rasituksena ja vaivallisena kuormana useankin mielestä, +oli kuitenkin siitä huolimatta käynyt semmoiseksi kaluksi, että häntä +voitiin nyt edullisesti käyttää. + +Juho itsekään ei ollut huomaamatta tätä ylennystään. "Olenhan nyt jo +niinkuin muutkin ihmiset, vaikkeivät sanoneet minusta ihmistä tulevan +-- -- ainakin renki-Pekan veroinen ... jos en vähän parempikin ... eihän +hänellä niin isoa palkkaakaan ... olenhan rippikoulun käynyt mies ja +ensikerrallapa tuota pääsi, hyvinpä pääsikin, etunenässä vaan, vaikka +hyvätkin käyvät useita vuosia... Kitsalan Kallekin kahdesti," mietti +Juho itseksensä ja kummaili itsekin, kun hänestäkin tuli semmoinen +ihminen, jota tarvitaan. + +Römölä oli varakas talo. Isäntä ja emäntä olivat hyvän luontoisia ja +niitä harvinaisia rikkaita ihmisiä, jotka pitävät työmiestäkin ihmisenä +ja antavat heille arvoa. Tämän tähden ei Juhosta paikkojen vaihdos +tuntunut niin pahalta kuin hän pelkäsi. Kuitenkin oli hänellä ensimältä +ikävä Käkelään ja sen vuoksi kävikin hän siellä niin usein kuin +tilaisuus salli. Pian perehtyi hän kuitenkin uuteen kotiinsa. + +Vaikka Juho olikin jo näin nuorena saanut luottamusta, ja sai suuremman +palkan kuin moni muu, ei hän ollut kuitenkaan mikään monipuolinen mies. +Kun hän ei ollut nuoruudessaan saanut minkäänlaista ohjausta ja oppia +minkäänlaiseen teollisuuteen, eipä vielä saanut itsekseenkään +harjoitella siihen, jäi hän tökeröksi, niinkuin moni muukin, ja niin oli +kun olikin hänellä "peukalo keskellä kämmentä". Kuitenkin oli hän nyt +mies, omatakeinen mies, ja tämän voimasta oli hän hankkinut itsellensä +tuon jo poikasesta pitäin niin kovin halutun puukon, sillä eihän kuka +voinut häntä sitä itsellensä hankkimasta estää. + +Niin teki Oukkari, mutta mitäpä siitä oli enään hyvää. Salaa muilta, +aivan ypö yksinänsä, koetteli hän vuolta jykerrellä ja valmistella yhtä +ja toista kaluntapaista, sillä tunsipa hän vielä nytkin itsessänsä +jonkunlaista puutetta siinä suhteessa ja samassa halua jotakin opetella. +Mutta "ruuna" aina vaan tuli, yritti hän vielä mitä yrittikin. Näitä +yrityksiään ei hän tuonutkaan koskaan muiden näköön, vaan särki ne +palasiksi, ja niin ne menivät samaa tietä kuin syntyneetkin olivat. + +Näin tavoin supistui Juhon puukon virka päretten kiskomiseen ja vitsojen +karsimiseen. Ennestään jo tiedämme, että hän oli jonkunlainen verkon +kutoja. Ja kun vielä lisäämme, että hän oli oppinut lisäksi nuotan +tiheimmässä perukassa tekemään silmän yhdellä pistolla -- joka taito oli +hyvinkin tarpeellinen, kun ei töpelö sormen pää mahtunut pieneen silmään +-- niin ovat kaikki käsityöt luetellut, mitä Oukkari-poika kykeni +tekemään. -- -- Eipä vielä aivan kaikki, sillä Kitsalasta paimenessa +kulkiessaan oli hän oppinut tekemään hyviä tuohisia. + +Mutta vaikka Juho olikin näin tökerö käsityön tekijä, raatoi hän isoa +työtä kahden edestä. Kun hän pääsi kovan työn rintamaan, kas silloin oli +hän oikeassa elementissään. Siinä hän raatoi kuin karhu, hellittämättä +ja helpottamatta vähääkään, oli paikka kova tai pehmeä. Poissa piti +silloin olla keppamiesten. Aamusta varhain, illasta myöhään, myllehti +hän yhtä ahkerasti ja samoin teki hän, oli yksin tai kaksin, joukossa +taikka itsekseen. Ei häntä tarvinnut nukittaa eikä nakittaa, vaan hän +teki aina yhtä uutterasti, olipa asiat miten olivat; työ oli vaan hänen +käskijänsä. -- Niin, kelpasipa Römöläisen semmoista renkiä pitää. + +Tämä olikin Römölän isännän mielestä pää-asia, sillä eipä koko pitäjässä +harrastettu eikä harjoiteltu yleiseen käsityön tekoa. + +Juho ei ollut mikään mallikas mieskään, niinkuin ennestään tiedämme. +Päälle päätteeksi oli hänellä niin leveät kämmenet, että kun hän puristi +vanhan virsikirjan pitkän painoksen kouraansa, ei sitä näkynyt eikä +kuulunut. + +Kun hän oli pienuudesta pitäin oppinut yllänsä pitämään tavattoman +suuria aikamiesten vanhoja mekkoja, oli hän siihen niin tottunut, +etteivät parhaankokoisetkaan vaatteet ottaneet häntä aikaisenakaan +oikein seuratakseen. Ne näyttivät olevan ikäänkuin Juhon vieressä, ei +erin kaukana, mutta ei oikein lähelläkään. Aina ne näyttivät vaan +hänestä erilleen pyrkivän, eikä hän huolinut niitä suurin kohennella. +Tavasta hän kuitenkin rinnuksista riuhtasi takkiansa lähemmäksi, kun se +kovin kaukana miehestä avonaisena reuhotti ja kohautti molemmin käsin +housujansa, kun ne kovin alas valuivat. Paidankaulus se ei koskaan ollut +huivin alla, vaan huivi oli paljaalla kaulalla, niinkuin mikäkin vanne, +joka on pantu jonkun pölkyn päähän, estämään sen hajoamista. Kengätkin +ne tahtoivat olla läntässä milloin yhdelle, kulloin toiselle puolelle. + +Niinkuin arvata sopii, ei Oukkari ollut kaiken tämän tähden mikään +tyttöjen hempukka. Eikäpä Juhokaan heistä näyttänyt piittaavan niin +mitään, eleli ja oleili vaan itseksensä omaa elämäänsä, niinkuin tyttöjä +ei olisi olemassakaan. + +Kylän kulkija ei Juho ensinkään ollut. Se ei tullut kysymykseenkään että +hän olisi yöllä kyliä kulkenut, sillä sitä ei hän koskaan tehnyt. Mutta +päivilläkään ei hän halunnut kodistansa mihinkään liikkua, +tilaisuudenkaan tarjoutuessa. Pyhäpäivätkin istui hän tavallisesti +kotona, lueskellen ahkerasti raamattua, virsikirjaa ja muita kirjoja. +Nuorten hommista, puuhista ja leikeistä ei hän välittänyt suurin mitään, +mutta kun he kisapaikaksensa valitsivat Römölän taloa lähellä olevan +tasaisen hiekkanummen ja kokoontuivat siihen iloansa pitämään, pistäysi +Juhokin toisinansa sinne. Ei hän kuitenkaan osaa ottanut toisien iloon, +seisoi vaan ullankanteella ja katseli heidän iloaan. Kun sitten sattui +miellyttävä ja riehakka kohtaus, vetäysi Juhonkin suu nauruun, mutta +ääneensä se ei koskaan päässyt. + +Sattuipa sitten niin, että eräänä kesäisenä pyhä-iltana Kitsalankin +pojat tulivat Römölän luona oleviin nuorten kisoihin; Oukkari sattui +myös olemaan siellä. Toisten siinä remutessa, sattui Kalle vihdoin +huomaamaan Juhon. + +"Kas vaan! Eikö totta vieköön meidän istukas-Jussikin ole täällä ... eipä +olisi uskonut," räyhähti Kalle, kävellen samassa Juhon luo ja potkasten +häntä kintuille. + +Paheksumisen nurinaa rupesi kuulumaan joukosta. + +Juhon ahavoitunut leveä naama lensi entistäkin punaisemmaksi. Hänen +huulensa värähtelivät ja kaikki luulivat, että hän ankarasti kostaa tuon +julkean hävyttömyyden. + +"Minä en ole enään teidän istukkaanne, enkä teidän kiusattavanne ja +potkittavanne; ne ajat ovat menneet. -- Voisin ehkä kostaa tuon +hävyttömyytesi, mutta minä en tahdo," sanoi Juho vaan sävyisästi. + +Hän oli oppinut hillitsemään itsensä. + +Kaikki kummastelivat Juhon mielen malttia ja tyyneyttä noin sokaisevassa +kohtauksessa. Heidän kunniantuntonsa tuli loukatuksi tuon Kallen +hävyttömyyden tähden niin, että he rupesivat yksistä neuvoin häväisemään +Kallea ja tämä kävi viimein niin ankaraksi, että Kitsalan pojat +katsoivat parhaaksi pötkiä sääriinsä. + +Kun sitten palkollisten pestuu-aika taasen tuli, kutsui isäntä Juhon +kamariinsa. + +"Mitenkä se on, Juho, vieläkö haluat olla meillä renkinä?" kysyi isäntä. + +"Kyllähän tuota -- ... mitäpä se hyppelemälläkään paranee." + +"Kuinkas sen palkan kanssa on?" + +"Kyllä sitä siinä on, mitä minulla nyt on ollut," sanoi Juho lakkiaan +pyöritellen. + +Sillä ne olivat kaupat tehty, eikä siitä sen enempää puhuttu. Ja niin +kauvan kuin Juho Römölässä oli, ei niistä rengin-kaupoista piitattu +yhtään mitään. Isäntä ei pyytänyt ei koskenut Juhoa, eikä Juho kysynyt, +saako hän olla vielä talossa tahi ei. Kun palkan makson aika tuli, +maksoi isäntä palkan ja siihen oli Juho tyytyväinen. Sitten oli hän +edelleenkin Römölässä niinkuin kotonaan ainakin. + +Eräänä vuonna koetti eräs talon isäntä saada Juhon rengikseen, luvaten +vielä isomman palkan kuin hänellä Römölästä oli. + +"Kyllä siinä on palkkaa minun laiselleni miehelle, enkä minä lähde tästä +talosta pois," sanoi Juho ja siihen se asia jäi. + +Tämmöistä elämää elänyt, tämmöistä aikaa viettänyt oli Juho Römölässä jo +yhdeksän vuotta ja sen enempää ei oltu koskaan kysytty ei käsketty. Yhtä +yhtäkaikkinen oli Juho koko ajan tyttölöille kuin muullekin maailman +humulle; oli niinkuin hän olisi katkeroitunut jostakin syystä maailman +menoa vastaan. + +Mutta kaikella on rajansa. Tulipa Juhon kymmenentenä palvelusvuotena +Römölään uusi piika, tuolta toisesta Nätkinän kylästä; Riettuksi häntä +kutsuttiin. Hän oli tuommoinen luja jässäkkä, joka ei vähästä kummasta +rutistunut korviansa riputtamaan, eikä vaivojansa valittamaan. Leveä- ja +punaposkisena, lyhyt ja paksuvartaloisena raatoi hän paksuilla +käsivarsillansa kaiket päivät mitä raskaampia maantöitä, kertaakaan +uupumatta ja nurkumatta. + +Heti kun Riettu Römölään tuli, huomasi hän, ettei Jussi ole Pekkoja +pahempi. Vähät huoli hän siitä, etteivät Juhon vaatteet tahtoneet +seurata miestä, jos ei paidankaulus pysynyt huivin alla ja jos eivät +kengänkannat olleet aina niin suorassa; ne olivat pikku asioita hänen +mielestään, sillä Riettu katseli, minkälainen hän oli työnrinnassa; +samasia tähtäili Juhokin Rietusta. -- Oli miten oli, mutta he eivät +katselleet huonoilla silmillä toisiansa, eikä Juhosta Rietun paksu +vartalokaan näyttänyt miltään muulta kuin semmoiselta, jommoisen sen +ollakin pitää. + +Kuitenkaan nämät eivät tulleet milloinkaan muiden näkyviin, sillä +kumpikin heistä oli olevinaan, niinkuin ei mitään olisi. + +Vaikka niin oli, viihtyivät he kuitenkin aivan hyvin, silloin kuin he +yksissä olivat. Oliko heistä toinen tahi toinen poissa joltakin +työpaikalta, tunsi siellä ollut sydämessään salaista kaihoa ja ikävää. +Ei ollut oikein selvillä, mitä se oli, mutta painoi se vaan mieltä niin +oudosti ja sydän-alassa tuntui niin somalta. -- Ja Riettu se kohteli +Juhoa niin ystävällisesti ja miellyttävästi. Ei hän koskaan halveksijan +lailla pisteliäästi Juholle puhunut, vaan aina hänen puheensa oli +jonkunmoista kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Juhoa kohtaan. + +Tämmöisessä myötätuntoisuudessa kului aikaa toista vuotta. Tällävälin +oli kuitenkin jotakin muidenkin silmiin pistävää ilmi tullut. Ei oltu, +nimittäin, koskaan nähty, että Juho olisi kenenkään muun piian kengistä +pitänyt semmoista huolta kuin Rietun. Joka ilta kuin Riettu riisui +jalkansa, tarkasteli Juho, olivatko kengät rikki tai tervan puutteessa. +Molemmissa tapauksissa korjasi Juho puutteen ja ehyenä ja täydessä +voimassa löysi Riettu kenkänsä aamusilla ylösnoustuansa uunin pankolta. +Samoin olivat asiat päinvastaisessa tapauksessakin, sillä eipä +Juhollakaan ollut nyt koskaan rikkinäisiä vaatteita, vaan erinäisellä +huolella olivat ne aina eheiksi paikatut. Ketkä näitä kaikkia tekivät, +ei Juhon ja Rietun mielestä ollut olevinaan ensinkään selvillä, vaikka +muut kaikki sen älysivät, ja kuitenkin Juho ja Riettu sen parhaiten +tiesivät. + +Tällä menolla kului aikaa pari vuotta. + +Eräänä pyhä-iltana sattui niin, että kaikki muu väki luisti pois, mikä +mihinkin, ja Juho ja Riettu jäivät kahden huoneesen. + +"On nyt niin lämmin ja kaunis ilma," aloitteli Riettu. + +"Niin on, mutta onhan nyt kaunein kesäkin," sanoi Juho, katsellen +häpeillen ulos ikkunasta. + +"Kaikki ovat menneet kylään, tai mihin lienevät menneet," jatkoi Riettu. + +"Paitsi me," jämäytti Juho. + +"Niin, paitsi me ... mehän olemme täällä kotona, vaikka kaikki muut ovat +menneet. Ja se on kumma: ei minun haluta mennä mihinkään," jatkoi +Riettu. + +"Eikä minunkaan." + +"Se on kummallista -- -- ... miksi me molemmat, sinä ja minä, olemme +niin yhdenlaisia...; oikein minusta on kumma! -- -- ettei haluta +kyläänkään," tuumaili Riettu. + +"Niinköhän." + +"Niinpä se on," sanoi Riettu vähän kylmentyneenä Juhon +yhtäkaikkisuudesta, joka yhä vaan katseli ulos akkunasta. + +Seurasi pitkä äänettömyys ja Juho naputteli sillä välin sormellaan +akkuna-ruutua. + +"Mitenkä on, Riettu, kävisiköhän se...?" sanoi Juho viimein ja kääntyi +Riettuun päin. + +"Miks'ei se kävisi," sanoi Riettu, mutta hän kävi entistä punaisemmaksi. +-- -- -- + +Seuraavana pyhänä tuli Juho aamulla varhain isännän kamariin. + +"Kävisiköhän se ... -- minä olen ajatellut..." aloitteli Juho. + +"Mikä niin?" kysyi isäntä, ollen vielä unen horroksissa. + +"Minä olen ajatellut -- tuota noin, että..." + +"Että mitä?" + +"Että tuo Riettu." + +"Minä arvaan...; olenhan sen huomannut. -- Sinä tahtoisit kai sanoa, +että menisitte naimisiin." + +"Niinhän sitä." + +"Ja" + +"Enhän minä olisi uskaltanut, mutta..." + +"Mutta tahtoisit minua puhemieheksi?" autteli isäntä. + +"Niinhän sitä..." + +"Mutta eihän kerkeä enään täksi pyhäksi -- muutoin aivan mielelläni," +sanoi isäntä. + +"Eihän sillä niin kiirettä..." sanoi Juho ja lähti pois kamarista. + +Mitään muutosta Juhon ja Rietun elämässä ei huomattu seuraavalla +viikolla; he olivat vaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä +vakava isäntäkään siitä mitään virkannut. + +Kovinpa ihmiset ällistelivät ensi pyhänä, kun Juho ja Riettu +kuulutettiin avioliittoon. + +"Kuka olisi uskonut, että tuo meidän istukaskin..." sanoi Kitsalan +emäntäkin. + +"Mitä kummempi asia se on kuin monen muunkaan," tokaisi siihen +Käkeläinen. + +"Niin, mitäs teidän ... kyllähän teidän," sanoi emäntä hieman häveten. + +"Mitä väliä siinä on...? -- Ihmisiähän hekin ovat," sanoi Käkelän ukko, +käänsi halveksivaisesti selkänsä emännälle ja lähti mennä pynttäämään +pois. + +Mieliharmissaan lähti Kitsalan emäntä hamppasemaan toisaanne päin -- +orleanssi vaatteet ne pieksivät kinttuja niin ahkerasti, huolimatta +siitä vähääkään, vaikka helmukset olivat saaneet lisäpainoa ja väriä +kaikenlaisesta rapakosta ja liasta. + +"Nuokin nyt ... tuommoinen tollisko tuommoisen sarsi-Rietun, jolla ei +ole yllä muuta kuin villavaatetta, mukaistaanhan mullikin puskee ... +kyllähän minä tiedän kuinka siinä käypi: laittavat vaan uusia istukkaita +taasen ja ehkä mekin saamme niistä osamme... Ja tuo Käkeläinenkin +sitten..." mutisi Kitsalan emäntä itsekseen, arvostellen maailman menoa +omalta kannaltaan. + +Kun kuulutukset olivat laillisessa järjestyksessä loppuun tulleet, +pidettiin Juhon ja Rietun häät. Ei ne olleet mitkään loistavat, mutta +siirappi-viinaa niissä oli runsaasti ja kaikkian enimmän sitä tarjottiin +Römölän ja Käkelän isäntä-väelle. + +Näin oli Juho kohonnut niin paljon, että hän oli etevämpi renki-Pekkaa, +sillä olipa hänellä nyt oma puukko, niinkuin Pekallakin, mutta vieläpä +Riettukin, jonkalaista Pekalla ei ennen ollut, eikä vastakaan saanut. + +Edelleenkin oli Juho Riettuneen Römölässä, niinkuin ei olisi mitään +tapahtunut; alkuperäisillä puheilla olivat he talossa niinkuin renki ja +piika ainakin. + +Ajan-oloon kävi kuitenkin niin, että eräs Oukkari tuli entisten lisäksi +Römölään, ja tämä ei ollut Juhon ja Rietun mielestä oikein sopevaa +siihen asemaan nähden, missä he tunsivat olevansa. Vaikkei talon +puolelta tätä vastaan tehty pienintäkään muistutusta, vaivasi se asia +kuitenkin Juhon ja Rietun mieltä, sillä myötäänsä täytyi kuitenkin +jonkun henkilön olla heille erotetussa huoneen nurkassa hoitelemassa +vaativaa pikku Oukkaria, jos heidän mieli oli myötäänsä olla työssä. + + + + +V. + +Toiset tuumat. + + +"Kuinkahan se on...? Näinköhän se käypi laatuun? Minusta tuntuu, etteivät +asiat ole oikein... -- Tuo lapsihan se...", aloitteli Riettu eräänä +iltana maata pannessaan puhelemaan. + +"Niinkö sinustakin...? Niin minustakin," sanoi Juho. + +"Vaikkeivät isäntä ja emäntä ole mitään sanoneet, olen minä kuitenkin +huomaavinani, ettei ole niinkuin ennen," jatkoi Riettu. + +"Niin minäkin." + +"Eiköhän meidän ole elämäämme muuttaminen? Rupeaisimme vaikka +huonemiehiksi," esitteli Riettu. + +"Eihän toki huonemiehiksi...; ei sekään hääviä... Parempihan toki +torpparinakin..." arveli Juho. + +"Niin, niin. Parempihan olisi oma mökki kuin toisen huoneen nurkka ... +vaikkapa huonompikin -- eihän olisi muiden tiellä. Mutta eivät hekään +kaikki niin hyviä päiviä elä," arveli Riettu. + +"Maailma on niin monittain...; eläväthän Käkeläisetkin ... -- onhan +ihmisessä itsessäänkin useinkin vikaa," puolusteli Juho jo kauvan +hautuneita mielipiteitään. + +"Kunhan saataisiinkin hyvä torpan maa, semmoinen kuin Käkeläisilläkin -- +voi kun olisi hyvä; sittenhän emme olisi muiden tiellä ja saisimme elää +itsenäisinä ja tehdä työtä omalla maatilkullamme --; olisihan se niin +hyvä -- Juho kulta," tuumaili Riettu, halaillen Juhoa. + +"Älähän nyt tuossa -- olenhan sitä jo kauvan miettinyt. Kiverän isäntä +kuuluisi ottavan torpparin, ja olen miettinyt mennä hänen kanssaan +kaupantekoon," ilmoitteli Juho. + +"Niinkö? Sittenhän ajattelet samaa kuin minäkin. -- Voi Juho-kulta! Mene +heti kaupantekoon, että päästäisiin itsenäisiksi ja saataisiin oma mökki +-- olisi niin hyvä. Mene Kiverän luo jo huomenna, tuumailemaan asiasta," +hopitti Riettu. + +"Maltahan nyt -- kyllähän minä, kun joudun," sanoi Juho ja käännähti +toiselle kyljelle. + +Huomen päivän illalla oli Juho Kiverässä kauppaa hieromassa. + +"Kyllä kaiketi minä -- miks'eikäs, kun vaan kaupoissa sovitaan -- +miks'enkäs minä... Koko hakapalstan saat haltuusi, mutta maksuja myös +täytyy olla -- sehän on tietty... Eihän sitä toki muutoin," tuumaili +Kiverä kaupanteon aikana. + +"Enhän minä muutoin toki tahdokaan, -- kuinkas muutoin," myönteli Juho. + +"Senhän minä tiedänkin --... Olethan sinä... Kyllähän sinä osaat työtä +tehdä -- kyllähän minä uskallan, mutta hyvä kirjuri meidän pitää saada," +tuumaili Kiverä. + +"Mistähän se saataisiin?" + +"Kyllähän niitä on, kun kirkolle mennään -- onhan niitä, mutta kyllä +siltavouti, Kiskonen, on hyvä, paras näillä tienoilla; sopiihan mennä +hänen luoksensa," esitteli Kiverä. + +"Kyllä kaiketi, mutta emmeköhän ota mukaamme Käkeläisenkin?" ehdoitteli +Juho. + +"Mitäpä me hänellä...? Kyllä kaiketi se siltavoutikin... Hän on +ymmärtäväisempi kuin kaikki Käkeläiset yhteensä...; kyllä hän ymmärtää," +vastusteli Kiverä. + +Lähdettiin sitten yksistä tuumin kirkonkylään torpan kirjoja teettämään. + +Siltavoudin luo sitä sitten mentiin ja hyvästipä siellä otettiinkin +kirjain teettäjät vastaan. + +Niinkuin käytännöllinen mies ainakin, ryhtyi siltavouti heti työhön; +Kiverä selitteli ehtoja ja kirjuri laati ne paperille. Ensimäiseksi +vuodeksi pantiin vain päivätöitä joka viides viikko omassa ruoassa, +toisena joka kolmas ja kolmantena joka toinen viikko. Tämmöisenä +pysyivät sitten päivätyöt kaksi vuotta, mutta sitten piti torpasta olla +joka päivä mies talon työssä. Kun nämät ehdot olivat paperille pantu, +esitteli Kiverä kirjaan pantavaksi vielä seuraavan määräyksen: +"Maan-omistaja olkoon oikeutettu tekemään torpalle sittemmin +koroituksia, jos hän sen tarpeelliseksi näkee." + +"Koroituksia!? Mitä ne koroitukset ovat? Minun mielestäni on siinä +kylläksi koroituksia, kun joka päivä mies on työssä," sanoi Juho ja +kohotti päätään ylemmäksi. + +"Mitä, vaadinkos minä torpasta heti täydet päivätyöt, vaikka olisin +voinut...? Eikähän se niin vaarallista ole, mutta sinä et ymmärrä -- -- +ainahan se on tavallista... Ja enkähän minä suinkaan väkisten...; +kyllähän minä muitakin -- --... Vai mitä te arvelette, eikö se ole aivan +tavallista?" tuumaili Kiverä, kääntyen viimeistä kysymystä tehdessään +siltavoudin puoleen. + +"Joo. Kyllä sitä paljon käytetään 'almänninkein' vuoksi," sanoi +siltavouti, kohottaen päätänsä ja silmälasejansa. + +"Mitä ne almänninkit ovat, onko semmoisia Käkeläisenkin torpan +kirjoissa?" kysyi Juho tohtunnena. + +"Kyllä niitä on aina ja ovat ne Käkeläisenkin ... kuinkas muutoin," +ehätti Kiverä sanomaan. + +Niihin selityksiin tyytyi Juho ja niin tehtiin kauppakirjat valmiiksi, +oikein kaksipuoliset, joista toisen sai Kiverä, toisen Oukkari. + +Kiverä ei ollut ennestään mikään kartanon omistaja, mutta muutoin +varakas mies. Hän oli muualta vasta paikkakuntaan muuttanut ja oli +nykyään ostanut Laholan laajan, mutta rappiolla olevan tilan. Hän oli +paljon kulkenut maata ja tullut tuntemaan torppari-olot kovimmissakin +muodoissa. Hän aikoi nyt ottaa usiampia torppareita laajalle +maatilallensa ja niillä hyödyttää itseään. + +Voi kuinka vapaalta ja itsenäiseltä Juho nyt mielestänsä tuntui, +astellessaan vaimonsa luo, kun oli torpan kirjat lakkarissa. + +Oitis ryhtyi Juho toimeen. Hän oli hyvin säästäväinen mies. Koko pitkän +palveluksensa ajalla ei hän ollut hukannut ainuttakaan penniä muihin +kuin välttämättömiin tarpeisiin... Tämän tähden oli hänellä säästössä +useammat sadat markat. Näillä teetti hän huoneet ja muut tarvittavat +kalut, sillä eipä hän töpelyytensä vuoksi kyennyt koemmin huoneen +nurkalle kuin muuhunkaan parempaan puutyöhön. Itse ryhtyi hän heti +innolla hirsien, halkojen ja aidaksien hakkuusen, ja sitä hän kyllä +osasi. Kesällä kaatoi hän kaskea, raatoi peltoa, raivasi niittyä, pani +aitaa --; niin, kyllähän sitä aina työtä on, semminkin niin uudessa +talossa. + +Ensi syksyn tullessa päästiin oman katon alle asumaan ja se tuntui +joltakin. Keväällä kaadettu kaski oli saatu paloksi ja kylvetyksi. +Varoja oli vielä jäljellä, että voitiin ostaa viljaa talven varaksi ja +laakkasarvinen kyttökin mylvi navetassa. Olihan hyvä elämän alku, toivoa +ja elämää täynnä, ja kahta kertaa paremmaksi ja onnellisemmaksi tunsi +Juho itsensä renki-Pekkaa, joka vielä naimatonna yhä koki olla +kötyytellä joutuisasti pienenevällä palkalla renkinä; silmin nähtävästi +ei ollut enään kaukana se aika, jolloin hänestä tulee vakinainen +istukas. + +Oukkarin torpan tilukset olivat todellakin laajat, mutta karut ne +olivat. Siitä huoli Juho kuitenkin viisi, mutta itseensä luottavana teki +hän vaan työtä, laskematta vähääkään lukua, oliko siinä vähän vai paljon +työtä, oliko maa karua taikka lihavaa. Tämmöinen itsensä uhraavaisuus ja +ponnisteleminen ei voinut mennä vastaavitta hedelmittä ja heidän +toimeentulonsa vaurastui aika ajalta. + +Pitkin aikaakin oli Juho ahkera lukemaan, mutta nyt päässeenä oman kodin +rauhaan, jossa etäisyyden vuoksi eivät vieraatkaan juuri usein +häirinneet, tuli tämä kaikkina joutohetkinä hänen varsinaiseksi +työkseen. Tästä sai hän yhä enemmän ja enemmän uutta valoa. Sillä +vaikkei hänen ymmärryksensä ollutkaan juuri terävintä laatua, selkeni +hänelle kuitenkin ajan-oloon yksi ja toinen ennen ymmärtämätön kohta ja +paikka, jopa semmoisiakin, joita ei hän osannut aavistaakaan. Viimein +vakaantui tämä tieto Juhossa syväksi uskonnolliseksi vakuutukseksi; ja +panipa hän niissä asioissa monen viisaammankin häpeään. Nyt hän rupesi +käsittämään, minkälaista rakkautta se on, jolla Jumala ihmisiä rakastaa +ja kuinka äärettömästi hän on häntäkin rakastanut hamasta lapsuudestaan, +vaikka hän ymmärtämättömyydessään ensinnä nurkui tätä Jumalan +järjestystä vastaan. -- Voi kuinka onnellisilta ja itsenäisiltä he nyt +mielestänsä tuntuivat. + +Tämmöisissä oloissa oli kulunut aikaa kymmenkunnan vuotta. Oukkarin +elämä oli niin vaurastunut, että he elivät ja tulivat toimeen omasta +varasta. Vaikka päivätyöt olivat niin raskaat, ei niistäkään ollut +jäänyt koko ajalla ainuttakaan päivää rästiksi, sillä Juho oli +vuonnavuotuistansa palkannut miehen niitä tekemään. + +Koska tällä ajalla ei Kiverä käynyt torpassa ainuttakaan kertaa, mutta +nyt tuli hän sinne eräänä päivänä. Juhoa kummastutti tämä tapaus kovin, +eikä hän ymmärtänyt oliko se hyvä tai paha, mutta oudolta se vaan +tuntui. Niin arvokkaalle vieraalle koettiin heti toimittaa istuinta, +samassa kehoittaen häntä istumaan. + +"Te tulette tässä hyvästi toimeen," aloitteli Kiverä. + +"Kyllähän, Jumalan kiitos, kun tekee kovasti työtä," myönteli Juho. + +"Kyllä teillä on hyvä torppa," kehuskeli Kiverä. + +"Kyllähän... Työnteollahan ne karutkin maat paranevat," arveli Juho. + +"Teidän täytyy nyt jo ruveta tekemään koroituksia," sanoi Kiverä. + +"Mitä? -- Eivätkö kaikki päivätyöt ole rehellisesti tehdyt?" kysyi Juho +ällistyneenä. + +"Noo -- kyllähän, mutta..." + +"Mitä siinä sitten on puhumista?" + +"Onpa siinä. Kuka näin laajatiluksisen ja hyvän torpan antaa sen +vertaisella maksulla?" + +"Kovalla työnteolla tässä elää kituuttaa, mutta ei sen kadehdittavaa +elämää luulisi olevan. Minusta on tästä maksua kylläksi ja ovathan ne +torpan kirjoissa määrätyt," selitteli ja puolusteli Juho. + +"Niin, mutta minä pidätin itselleni oikeuden tehdä koroituksia, jos ma +tahdon ja minä tahdon...; se on sanottu --. Jaa-a," sanoi Kiverä +voitollisesti. + +"Semmoisiako ne teidän almänninkinne olivatkin?" sanoi Juho +alakuloisesti, sillä hän alkoi käsittää mitä nuot koroitukset ja +almänninkit merkitsivät. + +"Niin, semmoisia ne olivat. Jokaisen täällä tulee pitää itsestänsä +huolta," sanoi Kiverä ilkkuen. + +Tämä vaikutti Juhoon niinkuin salahman isku. Hän alkoi käsittää, mikä +nyt on edessä ja että heiltä aiotaan riistää elämisen mahdollisuuskin. +Kaikki vastukset, vaivat ja ponnistukset, joita hän oli perheensä eduksi +uhrannut, näytti nyt raukeevan tyhjäksi, ja kauhea epätoivo ja tyhjyys +tuntui ammottavan kitaansa, nielläksensä kaikki yhdellä nielauksella. +Kaiken tämän tähden ei Juho voinut sanoa kaukaan aikaan mitään, istui +vaan kumarassa, tukien toisella kädellään päätään. + +"Minkälaisia koroituksia te sitten tahtoisitte panna?" kysyi hän vihdoin +epätoivon ponnistuksella. + +"Kaksi tynnyriä rukiita, kaksi leiviskää voita vuosittain ja joka toinen +päivä hevospäivätyö lisäksi entisille päivätöille," luetteli Kiverä +koroituksiaan. + +"Siihen en voi mennä, koska on sula mahdottomuus saada niitä maksetuksi. +Tässä on työtä niukasta elämisestä nukkaan asti ja jos siihen vielä +lisämaksuja tulee, niin on varma perikato edessä," sanoi Juho ja +kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. + +"Siihen en minä voi mitään... Olkoon kauppa sitten purettu," sanoi +Kiverä kylmästi. + +"Ja kuitenkin voitte, jos tahdotte. -- Seuratkaa nyt omantuntonne ääntä +ja antakaa kaupat olla entisellään," sanoi Juho, turvaten pyytelemiseen +ja Kiverän omaantuntoon. + +"Minkä minä olen sanonut, siinä minä pysyn, siinä eivät auta tunnot +eivätkä itkut," sanoi Kiverä pilkallisesti ja meni vihoissaan pois. + + + + +VI. + +Kivelle meni. + + +Tuli kova katovuosi. Oukkarikin on niittänyt torpas taan hallan paneman +laihon, huonomman kuin moni muu -- eipä kummakaan, sillä olihan se +syrjäinen paikka. Se oli viimeinen niukka sato, jonka hän torpastaan +korjasi, sillä Kiverä hääti todellakin hänet pois pesiltään. Oukkari ei +ollutkaan enään omissa pienissä ja rakkaissa huoneissaan, vaan hän oli +perheensä kanssa loisena eräässä pienessä syrjäisessä talossa. -- +Huoneetkin olivat menneet "almänninkeihin". + +Kovat ajat tulivat nyt tilattomalle kansalle. Tilalliset kokivat tulla +toimeen niin vähällä työväellä kuin suinkin mahdollista oli. Tämän +tähden ei köyhä kansa saanut työtä ja jos joku saikin, eivät saaneet +muuta palkkaa kuin ruoan ja silläkin oli työmiehiä tarjona vaikka kuinka +paljon. Seuraus siitä oli se, että työmiesten perheet jäivät lumelle +suin ja muuta neuvoa ei ollut kuin että heidän täytyi lähteä mierolle. + +Oukkari oli kuitenkin tänä tukalana aikana paremmassa asemassa kuin moni +muu vertaisensa. Torpastansa oli hän kuitenkin saanut jotakin pöhnää +leivän lisäksi ja paitsi sitä oli heillä lehmiä, joista oli iso apu +heidän elämiselleen. + +Vaikka seuraavat vuodet eivät olleet katovuosia, ei työväen tila siitä +paljon parannut, sillä kova katovuosi oli maakunnan niin tyhjentänyt, +ettei se ollut siitä ensinkään toipua ja työpalkat olivat niin pienet, +ettei perhe niistä paljon kostunut. Oukkarikin koki raataa niinkuin +orja, niin paljon kuin voimat vähänkin riittivät, mutta ansiot eivät +riittäneet perheen toimeentuloksi, sillä se oli käynyt jo +monilukuiseksi. Tämän tähden hupenivat hänen entiset varansa +hupenemistaan; lehmä lehmän perästä, kalu kalun jäljestä meni, ja +viimein menivät kaikki niin tarkkaan, ettei ollut jäljellä muuta kuin +tyhjät kädet ja alaston, nälkäinen joukko. + +Pitäjässä oli tapana, että kaikki itselliset pantiin tilallisien +holhouksen alaisiksi; yhdellä isännällä oli tavallisesti useampia +itsellisiä perheitä kaitseltavana. Semmoisen holhouksen alle pantiin +Oukkarikin. + +Nämät holhouksen alle pannut henkilöt eivät saaneet isäntänsä +kirjallisetta luvatta liikkua paikkakunnastansa mihinkään muuanne +työn-ansiota etsimään, vaikkeivät omassa pitäjässä olisi palkakseen +saaneet mitään muuta kuin ruoan. Tilalliset kyllä osasivat näitä +sääntöjä hyväksensä käyttää, niin etteivät työmiehet nytkään juuri +paljon työpalkoistansa kehuneet. Tämän tähden vallitsi monessa perheessä +kova hätä ja puutos. Usealla ei ollut vieläkään muuta neuvoa kuin että +latoa ja turjustaa lapsiliutansa isoon koriin ja lähteä kelkalla niitä +vetelemään pitkin tietä, elääkseen armoleivästä. Mutta kun kerjääminen +on kovasti kielletty, kävi tämänkin elinkeinon tavallisesti niin, että +he tuotiin kyydillä kotipaikoillensa ja kustannukset sai kunta +suorittaa. Tämmöistä ja nälkäkuolemaa välttääkseen, turvaannuttiin +yleiseen pettuleipään, jolla tavallisesti ei ollut muuta höysteenä kuin +yhtä karvaat kyyneleet kuin leipäkin oli. + +Oukkarikin koki ponnistella kaikki voimansa, saadaksensa perheellensä +elatusta, mutta vähäksipä näkyivät miehen voimat. Hän mietti päänsä +ympäri löytääksensä jotakin keinoa, joka auttaisi tässä tukalassa +tilassa, mutta eipä sitä ollut helppo löytää. Vihdoin päätti hän mennä +vieraisiin paikkakuntiin parempaa työn-ansiota hakemaan. Siinä +tarkoituksessa meni hän kaitsija-isäntänsä luo, saadaksensa häneltä +lupaa hankkeillensa. + +"Mitäs Oukkari nyt asioitsee?" kysyi kaitsijamies viran-omaisesti. + +"Olisihan sitä vähän, aikoisin -- tuota..." + +"Mitä aikoisit?" + +"Aikoisin mennä ... kun tuota täälläkin niin huonosti... Kun antaisitte +kirjan, niin menisin..." aloitteli Juho arasti. + +"Mihin menisit? Sano asiasi suoraan, en minä jouda yhden asian kanssa +kauvan venyttelemään," sanoi isäntä. + +"Menisin muualta työtä etsimään, kun saisin kirjan...; niinhän tuota +täälläkin vähän..." + +"Ei ajatustakaan. Pysy vaan koreasti paikoillasi; kyllä täälläkin on +työtä, ken sitä vaan tehdä haluttaa," sanoi isäntä kaikella +virkamahtinsa painolla. + +"Joukko kuolee nälkään, enkä minä kerjäämäänkään..." sanoi Juho ja lähti +alakuloisena pois. + +Huomena meni Juho nimismiehen luo, pyytämään häneltä työkirjaa, mutta +tämäkään ei sitä antanut, kun ei ollut kaitsijamiehen lupaa. + +Katkeralla mielellä palasi Juho kotiin. Sinne päästyänsä huusivat lapset +leipää, mutta sitä ei ollut antaa. Tämä teki kovin kipeää Juhon +sydämelle ja koko seuraavana yönä ei hän voinut nukkua silmän täyttä. +Omasta näljästään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta vaimo ja lapset kun +kärsivät, sitä ei hän voinut kestää. Epätoivo tahtoi valloittaa sielun +ja mielen. Hän oli kaikkensa koettanut, kaikkensa yrittänyt, ajatellut +sinne ja tänne, mutta aina vaan oli suo siellä, vetelä täällä ja apua ei +kuulunut kustaan. -- -- -- + +Täysi kesä oli jo. Aamulla sivui Juho tyhjän kontin selkäänsä ja alkoi +astella pois kylästä niine kirjoineen. Ei kukaan muu kuin hänen vaimonsa +tiennyt, mihin hän meni. Tuskan pakottamana täytyi Juhon, huolimatta +kaikista säännöistä, lähteä ulompaa hakemaan edullisempaa työtä. Pitkät +matkat kuljettuaan, tapasi hän vihdoin S----n pitäjässä kuokkatyötä. Hän +sai mielestänsä edullisen urakan ja alkoi siinä raataa kuin nälkäinen +karhu. + +Kun hän oli siinä ollut noin kolmisen viikkoa, tuli nimismies +kyselemään, onko Juholla passia. Tästä hämmästyi Juho niin, että hän +lensi punaiseksi kuin leppäkerttu. Hän ei voinut sanoa ainuttakaan +sanaa, ja hän oikein vapisi pelvosta. + +"Onko sinulla passia, vai eikö ole? Sano suoraan," sanoi nimismies +virka-innossaan. + +"Ei minulla ole mitään passia...; minä en saanut, vaikka tahdoin," sanoi +Juho vapisevalla äänellä. + +"Se on huono puolustus; sen enemmän on syytä epäillä sinun +rehellisyydestäsi," sanoi nimismies. + +"Kyllä minä rehellinen mies olen," puolusteli Juho itseänsä. + +"Samaa sanoo suurin konnakin itsestänsä," sanoi nimismies. + +Pitemmittä mutkitta pisti nimismies Juhon kiinni ja passitti hänet +vangin-kyydillä vietäväksi sen nimismiehen luo, josta Juho ilmoitti +itsensä olevan. + +Mustaakin mustemmaksi kävi nyt Juhon mieli. Hän oli vankina, vaikkei hän +ollut neulan edestä yhdellekään ihmiselle mitään pahaa ja vääryyttä +tehnyt. Sallimus ja koko maailma näytti hänet kietoneen pauloihinsa, +kiristääkseen, piirittääkseen ja ahdistaakseen häntä joka puolelta, niin +ettei ollut mitään mahdollisuuden toivoakaan siitä pois päästä. Entinen +elämänsäkin muistui nyt Juhon mieleen aina lapsuudesta saakka. Ruusujen +ja kukkasten päällä kävelemistä ei sekään ollut, mutta ei häntä +kuitenkaan koskaan ennen oltu vangittu. Kaikki tämä kävi niin Juhon +sydämelle, ettei hän vankirattailla istuessaan voinut katsoa vastaan +tulevia ihmisiäkään silmiin, vaan koki vältellä heidän katseitaan niin +paljon kuin voi. Yö- ja syöttöpaikoissa oli kaikkian pahin, sillä +silloin oli hän kaikkien uteliaisuuden esineenä. Kaikki häntä katselivat +niinkuin lehmä uutta konttia ja melkein kaikki kyselivät Juho raiskalta, +mitä pahaa hän oli tehnyt, koska oli kiinni pantu ja nyt vangin kyydillä +kuljetettiin. Pitkiä selityksiä eivät he tosin Juholta saaneet, vaan +mitäpä sekään Juhon surua auttoi. + +Koko sillä ajalla, kun hän kotimatkalla viipyi, ei Juho voinut syödä +yhtään palaa, vaikka ruokaa kyllä oli tarjolla. Ei hän myös silmää +ummistanut niinä kolmena vuorokautena, mitkä matkalla kuluivat, niin +apeana oli hänen mielensä. + +Kun he tulivat kotipitäjän nimismiehen luo, ei tämä ollut kotona, eikä +sanottu tulevan ennenkuin illalla. Päiväkauden sai hän istua kytkettynä +väentuvan penkillä, kaikkein katseltavana ja arvosteltavana. Yksi ja +toinen kuiski toisille: "Mitähän pahaa Oukkari on tehnyt, koska on +kiinni pantu?" + +Juho kuuli kaikki nämät kuiskeet ja ne kävivät kipeästi hänen +sydämelleen kuin puukon pistokset. -- Häntä luullaan nyt varkaaksi, +kenties murhamieheksikin, mietti hän. + +Kun nimismies tuli kotia, meni hän heti väentupaan Oukkaria katsomaan, +sillä hän oli jo saanut asiasta tiedon. Hänkin oli kuullut noita +ihmisien kuiskeita ja arveluita. Niin paljon kuin ihmisiä saapuvilla +oli, hyömäsi nimismiehen perässä väentupaan, kuulemaan, mitä tämä +Oukkarille sanoisi. + +Nimismies otti vanginkuljettajan mukana olevan matkapassin ja silmäili +sitä. + +"Se siitä tulee, kun lähtee passitta toisiin pitäjiin työhön," sanoi +nimismies ja päästi Juhon irti. + +"Eikö sillä sen pahempaa rikosta ollutkaan?" kyseli monikin nyt +toisiltaan kummastellen; tuntuipa siltä, että he olisivat mieluummin +kuulleet Juhon olevan ison rikoksen tekijän, kuin viattoman miehen. + +Kovin alakuloisena lähti Juho astelemaan majataloansa kohden. Tuntui +siltä, kuin hän todellakin olisi joku iso pahantekijä ja että häntä +ajettaisiin takaa ja pantaisiin taasen kiinni. Tämän tähden säikähti hän +jokaista lentoon pyrähtävää lintustakin. Jos hän näki jonkun ihmisen +metsäisellä tiellä vastaansa tulevan, pökäsi hän suoraa päätä metsään, +ettei vastaan tulija häntä huomaisi. Väsymys ja uupumus rupesi häntä nyt +niin mielenliikutuksen kanssa yksissäneuvoin vaivaamaan, että kaikki +esineet rupesivat näyttämään ihmisiltä ja hänen täytyi poiketa muutamaan +metsätaloon, jonka saunaan hän kenenkään huomaamatta hiipi, sillä nyt +oli jo yö. Sen penkille oikaisi hän väsyneen ruumiinsa ja vaipui +levottomaan uneen. + +Kun aurinko nousi, hiipi hän kenenkään huomaamatta saunasta ulos ja +alkoi astella pesäpaikkaansa kohden. + +Nälkäisenä olivat siellä vaimo ja lapset. Ei heille jäänyt Juhon +lähtiessä muuta syömistä kuin muutamia pettuleipiä ja pianhan semmoiset +varat olivat syödyt. Kovalla oli nälkä pitänyt perhettä sillä aikaa, kun +Juho oli ollut poissa, mutta olihan kuitenkin hengissä pysytty. Vaimo +oli kokenut kaikin tavoin ansaita suurus-hiukkaa petäjäisen sekaan ja +armelijaat emännät antoivat hänelle joskus hiukan muikun silakkata ja +piimä-pisaretta, etteivät kaikenai hiukeneisi. He olivat odottaneet, +että isä lähettäisi heille vähänkään varoja, että saisivat ankaraa +hätäänsä lievitetyksi, mutta kovin kummaksi kävi heille, kun isä tuli +näin äkki-arvaamatta ja aivan odottamatta kotiin. + +Nolona istui Juho jakkaralle kotiin päästyänsä. Ei hän eikä vaimonsa +puhuneet isoon aikaan ainuttakaan sanaa, sillä vaimokin aavisti, +etteivät asiat ole oikeassa. + +"Pianpa sieltä tultiinkin," sanoi vaimo vihdoin. + +"Pianhan tuota." + +"Eikö saanut sielläkään työtä?" + +"Kyllä kaiketi, mutta..." + +Siihen jäi keskustelu hyväksi aikaa. + +Pitkän ajan päästä rupesi Juho hitaasti kaivamaan poveansa. Vihdoin sai +hän näkösälle liivin povitaskun, joka oli äimällä ja nuoralla ommeltu +kiinni. Tätä rupesi hän varovasti ratkomaan auki. Sen tehtyään veti hän +taskusta esille kokoon käärityn likaisen rievun, joka oli vielä langalla +kiinni solmieltu. Sitä hän nyt rupesi auki kehittelemään ja kun se oli +vihdoin tapahtunut, otti hän sieltä muutamia setelirahoja ja ojensi ne +vaimollensa. + +"Tuossa on vähän rahaa, että saat itsellesi ja lapsille ruokaa," sanoi +hän sitten. + +Vaimo oikein säikähti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Juho +olisi sillä ajalla mitään saanut kokoon. + +Vapisevin käsin rupesi hän rahoja levittelemään ja ihmeekseen huomasi +hän niitä olevan kolmekymmentä markkaa. Tämän summan oli Juho ennen +kiinnipanoansa kerinnyt ansaita ja isäntä, jolle hän kuokki, oli +rehellisesti maksanut joka pennin, mitä hän oli ansainnut, vaikka +hänellä olisi ollut hyvä tila juonitella Juhon äkkinäisen kiinnipanon +vuoksi. + +Vaimon mielestä se oli paljon, odottamattoman paljon. Kaukaan aikaan ei +oltu niin rikkaita oltu; hätäkö nyt elää ja olla. Vaimon huolet +poistuivat kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen ja lapsetkin tulivat +iloisiksi kuin käki metsässä; oliko kumma, sillä olivathan he kuulleet +saavansa ruokaa. + +Heti meni vaimo talosta ruokavärkkiä ostamaan. Pian palasi hän sieltä; +pari kappaa perunoita ja muutaman naulan muikkuja toi hän tullessaan. + +Pian olivat perunat kuorineen padassa kiehua porisemassa. Lapset eivät +tahtoneet malttaa odottaa niiden kypsymistä. Terävillä tikuilla +pistelivät he pataan heti kun perunat rupesivat kiehumaan; olipa äidillä +koko työ, saadaksensa lapsia pysytetyksi ulohtaalla niin kauvan kuin +perunat kypsyivät. + +Kauvan ei viipynyt, ennenkuin ne isossa puukupissa höyrysivät pöydällä. +Niiden höyryävä tuoksu tuntui lasten mielestä niin hyvältä, että oikein +vesi kielelle valui. + +Lapset kääreentyivät perunakupin ympärille niine käskemisine ja äiti +kiiruhti heidän perässään, pitämään järjestystä. Eivät ne lapset +joutaneet kuorimaan ja perkkailemaan perunoita. Olipa se mikä rupinen +tahi muu vikanainen peruna tahansa, mutta armotta se rutistettiin +kouransilmässä rikki ja pudotettiin muikun silakkakuppiin. Siitä ne +sitten paksujen puulusikoiden avulla luisuivat hyvästä putouksesta alas +ja pettuleipäkin sai siinä samassa semmoisen kyydin, ettei äsken ollut +mointa saanut. + +Perunain ääreen päästyänsä näki vaimo ihmeekseen, ettei Juho tullutkaan. +Tavallisesti oli hän aina niine käskemisine tullut syömään, kun näki, +että ruoka oli pöydällä ja että muutkin menivät. + +"Tule nyt Juho, sinäkin syömään...! Tietystihän sinullakin on nälkä," +sanoi vaimo. + +Juho ei liikahtanut paikaltakaan. Hän istui vaan yhdessä ja samassa +paikassa, mihin hän oli kotiin tullessa istunut. Pää käteen +nojauntuneena oli hän aloittanut istumisensa ja niin hän istui vieläkin. +Kun joku ulkonainen asia häiritsi häntä mietteissään, kohautti hän vähän +itseään ja tuhrasi käsiseljällään nokkaansa. + +Niin hän teki nytkin, kun vaimonsa perunakupille kutsui. + +"Etkö kuullut?" sanoi vaimo, kun huomasi, ettei Juho ollut kuten ennen. + +Juho ei liikahtanut entistä enempää, tuhrasi vaan taasenkin nokkaansa ja +jäi entiselleen. Vaimon mielestä näytti siltä kuin joku luonnoton asia +olisi painamassa hänen mieltään, ja niinhän olikin. + +"No, tule nyt, Juho, perunat loppuvat ja sinä jäät ilman," kehoitti +vaimo, kun näki, ettei Juho ollut taallaankaan. + +"Enhän minä -- en tarvitse," sanoi Juho, vähän itseään liikuttaen. + +Niin. Juholla oli jotakin toista miettimistä kuin nälkä, perunat muikun +silakoineen ja kaikki muut hyvät yhteensä. Hän oli ollut vankina ja +sehän oli jotakin hirveää, joka saatti kaikki ruumiilliset tarpeet ja +puutokset tuntumattomaksi. Kova sielun tuska raivosi hänen sydämessään +ja hän tunsi itsensä kaikkian kurjimmaksi ja vihelijäisemmäksi +ihmiseksi, mitä maa kantaa, huonommaksi renki-Pekkaakin, sillä eihän hän +toki ollut koskaan vankina ollut. + +"Voi voi! Ethän sinä ole enään entiselläsi, et kuule etkä näe enään +yhtään mitään, olet vaan niinkuin kuollut, eikä sinusta saa mitään +selvää," sanoi vaimo ja siihen se hänenkin syömisensä jäi. + +"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen?" kysyi hän sitten +miehensä luo astellen. + +"Panivat minut kiinni ja toivat vankina vallesmanniin," sanoi Juho. + +"Herra Jumala...! Panivat kiinni!? Ethän, herran tähden vaan noita +rahoja...? ilmankos niitä olikin niin paljon," sanoi Riettu ja hän +oikein vapisi kauhusta. + +"Sinäkinkö semmoista... Ettäkö minä...? Älä minusta semmoista luule... +Vaikka paikalle kuolisin, en sittenkään... Kovalla työlläni olen rahat +ansainnut," sanoi Juho ja katsoa muljautti Riettua silmiin. + +"No miksikä ne sitten sinut kiinni panivat?" + +"Kun ei minulla ollut kirjoja." + +"Senkö vuoksi vaan? Eihän se ole rikos, eikä mikään... Olethan yhtä +kunniallinen mies kuin ennenkin. En minä tuommoisen asian vuoksi antaisi +surulle noin suurta valtaa," sanoi vaimo ilostuneena, kun kuuli, ettei +Juho ollutkaan mitään rikosta tehnyt. + +"Niin, vain kun ei enään saa omassa vapaudessakaan olla, panevat kiinni, +vaikkei ole mitään pahaakaan tehnyt. Millä me nyt elämme, kun ei pääse +muualle työtä hakemaan? -- Kuolema kai tässä..." sanoi Juho ja kyynelet +valuivat alas hänen karkeita poskiansa myöten. + +Siihen jäi Juho miettimään ja suremaan. Hänestä tuntui elämä niin +tukalalta, pahalta ja kiusalliselta, jopa täydelliseltä orjan +elämältäkin. Tästä halusi hän päästä ja hän koetti keksiä keinoja tästä +pelastuakseen, mutta niitäpä ei vaan löytynyt, vaikka kuinkakin olisi +koettanut päätänsä vaivata. Hänen mieleensä muistui heidän entinen +rauhaisa torppansa, jossa sai elää ja olla aivan oman mielensä mukaan, +eikä siellä ollut kenenkään tiellä ja nyrvittävänä, eikä kukaan tullut +kiinni panemaan. Voi kuinka hyviltä ja vapailta ne ajat tuntuivat +Juhosta. "Jospa sen olisi saanut pitää ja siinä asua ja olla, niin, +jospa. Vääryydellä ja kavaluudella oli sekin heiltä viety, ja sitten oli +Kiverä myönyt heidän hikensä ja vaivansa muille korkeasta hinnasta. +Koettaisiko aloittaa uudestaan, mutta mitenkäpä aloitti, lapsia oli jo +paljon ja eikä ollut muuta kuin tyhjät kädet ... mitenkäpä aloitti --? +Ja jos alottaiskin, niin mistäpä saisi maata...? Kukapa antaisi, ei +kukaan, ja vaikkapa antaisivatkin, niin pettäisivät taas kuitenkin, +niinkuin ennenkin." + +Näitä mietti Juho ja hänen mielensä kävi entistäkin katkerammaksi ja +synkemmäksi. Tässä piirissä pyörivät ja risteilivät hänen ajatuksensa, +eivätkä ne osanneet ulos siitä sokkelosta. Vaikka kuinkakin hän olisi +koettanut niitä toisaalle johtaa, eivät ne kuitenkaan mihinkään muualle +lyöneet eivätkä laskeneet. + +Siinä istui Juho sen päivän ja melkein koko yönkin; vasta aamupuolella +yötä kömpi hän vuoteesen maata. + + + + +VII. + +Uudet tuumat. + + +Kolmannen päivän aamuna kotiin tulonsa jälkeen, pisti Juho pettua +konttiin, nakkasi sen selkäänsä, otti kirveen olallensa ja alkoi astella +metsää kohden. Hän oli nyt mielestänsä keksinyt pelastuskeinon tästä +orjan ahdistuksesta. Entistä elämäänsä muistellessaan, oli hänen +mieleensä muistunut, kuinka onnelliselta Tukalan Antti näytti joukkonsa +keskellä, silloin kuin hän Kitsalasta pois ajettiin ja oli siinä yötä. +Vaikka asunto näyttikin silloin niin kurjalta ja pieneltä hänen +mielestään, olivat he kuitenkin oloonsa tyytyväisiä ja omassa +vapaudessaan, eivätkä olleet kenenkään käskyläisiä ja vallan-alaisia. + +Tämä muisto elvytti Juhon. Hänkin aikoi laittaa itsellensä ja +perheellensä mökin, vaikka kuinka huono ja pieni se vielä tulisikin, +vaikkapa pienempi kuin Tukalan Antin. -- + +Tätä mökin paikkaa lähti Juho nyt haeskelemaan. Suurin ei hän +kenellekään puhunut mietteistään ja keksinnöistään, vaan piti ne omana +tietonaan. + +"Mihin sinä nyt menet?" kysyi vaimo, kun näki Juhon hankkivan itseänsä +matkaan. + +"Menen mä häntä," sanoi vaan Juho ja siihen selitykseen sai vaimo +tyytyä. + +Kauvas kruunun salolle asteli Juho, aina tuonne Lemmesvaaran liepeille. +Sen eteläisellä rinteellä oli niin tiheää korpea, ettei päivä päässyt +läpi paistamaan; siellä korven juurella oli saman niminen lampi kuin +vaarakin oli. + +Kaukana oli se paikka muista ihmis-asunnoista. Kahta peninkulmaa +lähempänä ei ollut ainuttakaan taloa. + +Siinä korven ja vaaran rajamailla riisui Juho kontin pois seljästänsä ja +rupesi katselemaan, mitä siellä sisällä on. Hän otti sieltä esille +petäjäistä, suoloja ja muutamia muikkuja. Sitten hän otti lakin pois +päästänsä, pani kätensä ristiin ja siunasi. Hyvällä halulla söi hän +karuja eväitänsä, sillä hänelle oli tullut kiivas nälkä, +tallustellessaan pitkän matkan. Syötyään joi hän tuohilipillä vettä +Lemmeslammista. Syönnin jälkeen rupesi häntä raukaisemaan ja hän +kytkähti kuusen juurelle pitkällensä, pannen kontin päänsä alle. + +Kun hän oli siinä vähän nukahtanut, hyppäsi hän ylös ja lähti +katselemaan mökin paikkaa. Siellä hän samoili ristirastiin vaaran +rinteitä, kierteli lammin-rantoja ja korpia, mutta niin mukavaa paikkaa +ei hän vaan mistään löytänyt, kuin se, missä hän oli syönyt ja levännyt +ja missä hänen konttinsa riippui kuusen oksalla --; oikeinpa se jo +tuntui Juhosta kodikkaalta. + +Siinä löi hän kirveensä ensikerran petäjän kylkeen, aloittaaksensa uutta +taloa. Juhlalliselta tuntui Juhosta se hetki. "Olihan tämä kruunun, eikä +kenenkään muun... Kaukanakin oli tässä poissa muiden tieltä, johon ei +ihmisien vääryys ja ahneus ylettyisi orjuuttamaan ja rasittamaan. Kukaan +ei voi häntä tästä pois ajaa, eikä kiinni panna." + +Näin mietti Juho työtä alkaissaan ja hän oikein iloitsi tästä +vapaudestaan. + +Kolme vuorokautta voi Juho vaan olla sillä kerralla mökkinsä työssä, +sillä karu eväs ei riittänyt sen pitemmäksi ajaksi. + +Kun Juho tuli kotia, kysyi Riettu: "Missä sinä nyt olet ollut?" + +"01en ma häntä vaan ollut," sanoi Juho, eikä siitä sillä kerralla sen +selvempää tullut. + +Riettu koki panna miehellensä ruokaa mitä parasta voi: petäjäistä, +perunoita ja muikkuja. + +"Ostamme, Riettu, kaikella rahallamme viljaa ja panemme paljon +petäjäistä sekaan ... aion olla kauan omassa ruoassa," sanoi Juho, +ahkerasti pistellen ruokaa suuhunsa. + +"Tehdään vaan niin, mutta mitä sinulla todellakin on mielessä?" sanoi +vaimo. + +"No, saahan tuon sinulle sanoa, vaikkeihän tuota sinunkaan muille... +Minulla on taasenkin uuden talon alku ... semmoinen pieni," sanoi Juho +iloisesti ja hänen suunsa vetäysi oikein hymyyn. + +"Älähän nyt toki narraa minua, Juho; mitenkäpä me enää saisimme +pahaisenkaan mökin ja kukapa meille maata antaisi?" sanoi vaimo +epätoivoisasti. + +"Enkä narraa...; se on totinen tosi. Enkä minä Kiverältä, ja muilta +laisiltansa maata tahdokaan, minä otan sitä isommasta talosta," vakuutti +Juho. + +"No mistä vainen?" + +"Kruunulta." + +"Kruunulta! Onko keisarillakin maita?" kysyi Riettu ihmeissään, joka ei +juuri paljon tiennyt kameraalillisista asioista. + +"Silläpä sitä onkin oikein oloksi asti," sanoi Juho. + +"Missä se talonpaikka on?" + +"Tuolla Lemmesvaaran kupeella." + +"Enhän tiedä missä koko Lemmesvaara onkaan...; onko se kaukana?" + +"Onpa sinne... Ei ole ainuttakaan taloa kahta peninkulmaa lähempänä," +sanoi Juho arvokkaasti. + +"Olkoonpa vaan, vaikka kuinka kaukana tahansa. Kunhan vaan saadaan oma +mökki, vaikkapa vaan pahanenkin, ja omaa maata palanenkaan haltuumme, +niin siinä on kyllä. Voi, voi, Juho, kuinka hyvä mies sinä olet -- +aikapa tässä nyt suremaan, vaikka kiinnikin panivat, kun ei ole +kuitenkaan mitään pahaa tehnyt," sanoi vaimo iloisesti, kietoen kätensä +miehensä kaulaan. + +Hän tiesi nyt varmasti, ettei Juho häntä narrannut ja toivon säde +valaisi hänenkin epätoivoista sydäntänsä. + +Seuraavana maanantaina lähti Juho taasen astelemaan, kontti selässä, +Lemmesvaaraa kohden. Sinne päästyänsä, teki hän ensitöikseen erään +tuuhean kuusen juurelle hakokotuksen, johon hän sitten kokoili kuivia +sammalia. Tässä lepäsi hän yönsä, sillä kesäiset ilmat eivät olleet +kylmät. + +Vaikka Juho oli ollut vaan kolme päivää talonpaikalla työssä, oli +hänellä kuitenkin jo huoneen alkua. Vaaran rinteeltä oli hän puukangilla +vieritellyt kiviä kivijalaksi ja niitä saatuansa, rupesi hän lyömään +hirsiä kokoon; niin tulivat multahirret paikoilleen. + +Tätä aloitettua työtänsä rupesi Juho nyt innolla jatkamaan. Hänellä ei +ollut piilua, seinävaraa, luotilautaa, vääntiötä, kuorimarautaa eikä +sahaa, mitkä työ-aseet ovat salvumiehelle niin välttämättömät -- ei +muuta kuin kirves vaan, mutta sillä huimi hän tarmonsa takaa. + +Turhiapa nuot niin monilukuiset työ-aseet Juholle olisivat olleetkin, +sillä eipä hän olisi edes tiennyt, mitä kummia kaikilla noilla +tehtäisiinkään. Entisen torppansa huoneet ja muut tarpeellisimmat kalut +oli hän silloin voinut teettää säästetyillä palkkarahoillansa, mutta +milläpä hän nyt teetti, kuin ei ollut muuta kuin suuri joukko ja kaksi +tyhjää kättä. Täytyipä nyt itse tehdä mitä voi, vaikkapa jälki kuinka +huonoa vielä olisi tullutkin. + +Tästä kaikesta saattamattomuudestansa ei Juho nyt joutanut suurin lukua +laskemaan, sillä hänen piti saada oma mökki, tulkoon se sitten kuinka +huono tahansa. + +Ei hän yrittänytkään pälkkimään ja veistämään hirsiä kirveellään, hän +vaan ne kuori ja koloi. Sitten hän vyörytteli ne teloja myöten mökin +alun seinälle. Koiran kaulalle hän sitten telskitti hirsien salvointen +kohdat. Tavasta muljautti hän hirren suullen, tunnustellaksensa, joko se +läheneisi toisen hirren selkää. Kun se painui likimaihinkaan, oli Juho +tyytyväinen, sillä varauksista ja muista tiheyksistä huoli hän viisi. +"Pannaan rohtua rakoon, onhan metsässä niitä," mutisi Juho itseksensä +tyytyväisenä. Tulivatko nurkat yhtäpitkät, se oli Juholle yhden tekevä +ja tämän yhtäkaikkisuuden vuoksi tulivatkin toiset nurkanpäät +kyynärittäin pitempiä kuin toiset. + +Ei Juhon rakennus ollut suuri, kahdeksakyynäräinen vaan. Ei voinut +vankkakaan mies yksin hallita pitempiä, sylintäyteisiä ja satavuotisia +korven honkia. Työtäpä oli niitäkin väännellessä ja seinälle pusatessa. +Kovin pakotti hartioita illalla maata pannessa, mutta kun pääsi +pitkäkseen sammalvuoteelle hakokotukseen, tuntui niin hyvältä ja +mukavalta. + +Ei Juho saanut rakennustaan erin korkeaksikaan, sillä ei hän voinut +yksin hirsiä korkealle saada. Hätinä sai hän sen niin korkeaksi, että +pitkällainen mies voi suorana seisoa kurkihirren alla. Kun hän sai +harjavuolen pannuksi, rupesi hän veistelemään onsista petäjistä kouruja +vesikattoa varten. Niitä riittävästi saatuansa, latoi hän ne katoksi. + +Voi kuinka hyvä nyt oli Juhosta, kun oli oma suoja. Vaikka kuinkakin +olisi myrsky raivonnut ja taivas vettä valunut, ei vaan ne tuntuneet +tuvassa, eikä sade niskaan valunut. Sinne hän muutti sammalvuoteensa ja +siellä oli niin hyvä levätä, olipa ulkona minkälainen ilma tahansa. + +Sitten tuli muurin teko. Puulapiolla kaivoi hän savea ja vaaranrinteeltä +sai hän kiviä ja hiekkaa. Mökin teelmän luo teki hän maahan kolon ja +siihen hän kantoi kontilla hiekkaa, ja savea ja vettä isolla tuohesta +tehdyllä töselöllä Lemmeslammesta. Kolossa hän sitten polki paljain +jalvoin aineksia niin kauvan, että siitä vihdoin tuli jonkunlaista +muurisaven tapaista. Sitten hän vyörytteli kiviä mökkiin, eikä ollut +arka niitä valikoidessaan, sillä mistäpä Juho tiesi mikä niistä mihinkin +paikkaan sopi. Niitä hän koki sovitella paikoillensa kuten parhaiten +taisi, ja puulastalla lapikoitsi hän savea rakoihin. Kun hän oli melkein +pari viikkoa muhjannut uunin teon kanssa ja päätänsä vaivannut +miettimisellä, miten siitä hyvä tulisi, sai hän uunin valmiiksi. Ei se +ollut mitään sievintä laatua, mutta uuni, tai oikeimmin kiuvas se +kumminkin oli. + +Niinkuin ennestään jo tiedetään, ei Juho ollut mikään erin-omainen +mestari semmoisiin töihin, mutta sen käytännöllisempi hän oli. Mökin +siaa tiheään korpeen peratessaan, hakkasi hän kantojen päät +tasapäisiksi, varustellen siten jo istuimia mökkiinsä. "Nepä eivät säry, +eivätkä lapset voi niitä kaadella ja kolistella ... ja mistäpä tässä +paremmat nikkarit tulevat," mietti Juho ja hän oikein iloitsi +keksinnöstään. + +Eräästä talosta kylällä oli hän saanut pari vanhaa navetan pientä +akkuna-purria tienatuksi. Pienet ne olivat ja rikkeimiä ruutujakin +niissä oli, mutta olipa niissä kylliksi kokoa muuttaa toisesta päästä +terveet ruudut rikkeinten siaan, ja yhtäkaikki oli niissä ruudullisissa +päissä yllin kyllin kokoa Juhon uuden rakennuksen akkunoiksi. Tätä +lasimestarin virkaa toimittaissaan särkyi kuitenkin Juholta muudan +tarpeellinen ruutu ja toista ei ollutkaan sialle panna. "Voi +voikanenkin," sanoi Juho silloin ja raapasi korvan taustaansa. +Neuvottomaksi ei hän kuitenkaan nytkään tullut, sillä pitemmittä +miettimisittä pisti hän rikkeimmen sialle kahdesta vastakkain ommellusta +tuohesta toisen, ja sillä se asia oli autettu. Näin varustetut akkunat +kantoi hän sitten mökillensä ja alkoi sovitella niitä paikoillensa. +Kirveellä alkoi hän seinän ulkopuolelle reikien pieliin jyskyttää +jonkunmoista lovea, johon vanha navetan akkunapuite mahtuisi +kokonaisuudessaan rikkeimine ja terveine ruutuineen; kuitenkin koki hän +sovittaa terveet ruudut seinässä olevien läpien kohdalle. + +Oven teki Juho myös mökkiin omalla laillaan. Hän, näette, veisteli +hienollaisia kuusia litteiksi ja sovitellen liitteli niitä jonkunlaiseen +puitteen muotoon. Tämän kokoon saatuansa, naulasi hän niihin +puunauloilla niin monin kerroin tuohilevyjä, että niitä tuli paria +tuumaa paksusti. Sen hän sitten sovitti puusaranoilla ovenreiälle, ja +niin oli ovi valmis. + +Lattiasta huoli Juho viisi. Hän kantoi vaan kontilla hiekkaa permannolle +ja levitteli sen kantojen väliin, ja sillä se sai kelvata. + +Kuusi viikkoa oli Juho telminyt uuden mökkinsä rakentamisessa, ja siihen +oli hän uhrannut sielunsa ja ruumiinsa voimat niin tarkkaan, ettei +niistä olisi ollut muruakaan muuhun suuntaan pois antaa. Mutta senpä +hedelmänä olikin nyt uusi ja aivan oma mökki, jonka kanssa ei Juho +luullut olevan kenenkään muun tekemistä kuin hänen oman itsensä, ja se +oli hänen mielestänsä nykyisissä oloissa iso asia. + +Kun hän oli uuden keksintönsä saanut näin pitkälle toteuntumaan, riensi +hän keveällä mielellä sitä vaimollensa ilmoittamaan, esitellen, että +muutettaisiin omaan mökkiin. + +Sitä iloa ei voi kukaan kuolevainen kuvailla, minkä tämä uutinen +vaimossa vaikutti. Toivotonna oli hän jo maailman menoa kauvan +katsellut, ja tuntenut olevansa perheensä kanssa auttamattomasti +pinnistettynä siihen kuiluun, jossa he ovat kaikkien syötävänä, mutta +eipä kukaan heidän. Hänkö -- hekö... Heilläkö olisi nyt oma mökki -- +ihan semmoinen, jota ei voisi enään kukaan heiltä mielivaltaisesti pois +ottaa, eipä itse Kiveräkään... Tämähän oli vaimonkin mielestä jotakin +suurta ja kekseliästä Juhonkin puolelta ajateltuna, ja näitä tuntiessaan +ei hän voinut muuta kuin ihaella Juhonsa suurta miehuutta, pontevuutta +ja kekseliäisyyttä. + +Eihän muuta. Ehdottomasti suostui vaimo Juhon esitykseen, että +muutettaisiin heti omaan mökkiin. Olihan hänkin kyllikseen saanut nähdä +ja tuntea, minkälainen on olla toisen huoneen nurkassa ja muiden +isäntävallan alaisena. Olihan hän ihmisenä ja perheen äitinä kokenut +toimia perheensä eduksi ja siinä uhrata kaikki voimansa ja tarmonsa, +mutta yhtäkaikki oli heidän täytynyt olla alla-airoin ja muiden +armoilla. + +Tämän ilosanoman palkinnoksi Juholle ei ollut vaimolla muuta antaa kuin +vanhentuneet käsivartensa. Nämät kiersi hän miehensä kaulaan, ja tämän +teki hän yhtä suurella rakkaudella, helleydellä ja varmuudella, kuin jos +sen olisi tehnyt joku nuori, vasta naitu, urhoollista ritariaan +syleilevä aatelis-nainen. + +Eipä tuo Rietun syleily ollut vaikutukseltaankaan vähäisempi, sillä +vedet kiertyivät Juhon silmiin ja eikä hän hennonnut häiritä tätä +sydänten kohtausten lämmintä tulta. + +Kun näin oltiin yksimielisiä majanmuuton suhteen, ei siinä pitkiä +neuvotteluita tarvittu, vaan ryhdyttiin tuumasta toimeen. Ei siinä +liioin tarvittu pitkää aikaa muuttamisen varustamiseen, sillä pian +olivat vähät tavarat koolla. Juho pani kontin pohjalle pienen padan, +vähäisen suola- ja jauhopussin ja päällimmäksi pettuleipiä. Sitten +kieppasi hän kontin selkäänsä, koppoi nuorimmasta vanhimman lapsen +syliinsä ja alkoi astella. Vaimo kääri nuorimman lapsen ryysyihin, otti +sen syliinsä ja kiirehti Juhon jälkeen; vanhimmat lapset saivat kävellä +perässä. Siinä se sitten oli. + +Ei ollut mikään helppo tehtävä kuitenkaan tuo majanmuutto. Ei oltu vielä +kovinkaan pitkältä menty, kun jo kävelevistä nuorin lapsi alkoi +nihkailla ja ehtimiseen valittaa väsymystänsä. Koettiin usein istahtaa +ja viihdyttää lasta sekä kehoittaa häntä kaikin tavoin jatkamaan matkaa, +mutta ei tämäkään keino kauvaksi auttanut, sillä yhä tiheämpään +päivitteli lapsi uupumistaan. Vaikka Juholla oli ennestäänkin kyllä +tarakkaa, ei ollut muuta neuvoa kuin nostaa uupunut lapsi kontin päälle +istumaan; sitten sitä taasenkin mennä ponnistettiin eteenpäin. +Minkäänlaista tietä ei ollut. Kylästä lähtein oli tosin karjan-polkuja, +mutta pian nekin loppuivat. Aivan poluttomia maita ja korpia samottiin +nyt Lemmesvaaraa kohden. Juho kömpi edellä, taivutellen ja taitellen +puunoksia pois tieltä, että joukko pääsisi jäljessä, ja joukko se +seurasi Juhoa niin luottavasti ja turvallisesti kuin olisi hän heitä +vienyt johonkin isoon palatsiin. -- Niin paljon kuin mahdollista, koki +Juho vältellä veteliä soita ja rämeitä, mutta kaikesti ei se ollut +mahdollinen. Oli niin laajoja nevoja, että olisi peninkulmittain +jatkunut matka, jos olisi lähtenyt niitä kaikkia kiertämään; sen vuoksi +täytyi rämpiä joskus niiden ylikin. Usein pudottiin vyötärettä myöti +vetelään suohon, mutta sieltä kömmittiin jälleen ylös ja vuovattiin +eteenpäin. + +Matka oli siksi pitkä, ettei voitu yhteen menoon perille päästä. +Lapsetkin alkoivat ehtimiseen nälkäänsä ja väsyänsä päivitellä. Tämän +tähden täytyi muutaman ison suon poikki päästyä ruveta ruokailemaan ja +levähtämään. Kun oli mättäille istuttu, otti Juho vaimon seljässä +olleesta kontista, jossa oli kaikenlaista keveämpää kamuskaa, ison +tuohisen ja lähti kävelemään. Lähtiessään kehoitti hän joukkoansa +odottamaan niin kauvan, kun hän palaa takaisin. Kauvan ei hän viipynyt +sillä retkellä. Tullessaan toi hän tuohisen täyden kypsiä suomuuramia. +Kontti otettiin nyt käsille ja sieltä vedettiin esille pettuleipiä ja +suolapussi. Niiden ympärille kokoontui nyt perhe. Poikkeuksena noista +niukoista ruokavaroista loisti keskellä muurama-tuohinen niin +viettelevän ja viehättävän näköisenä. Nuorimmat lapset eivät olleet +koskaan ennen semmoisia nähneet ja heitä se enimmän ihmetytti; +käsittivät kuitenkin sen, että suuhunpantavia ne olivat. Juho murti +pettua palasen kullekin ja niin oli ateria alkanut. Pettua kastettiin +suolaan ja haukattiin hyvällä halulla. Juho kehoitti, että otettaisiin +tuohisesta palalle painoa. Kun lapset panivat ensikerran suuhunsa +muuramia, eivät he tienneet mitä sanoa ja ajatella. Koskaan eivät he +ennen olleet saaneet niin makeata ja hyvää särvintä ja pettu se huilasi +nyt taasen niin mielellään kurkusta alas. + +"Voi, isä! Mitä tämä on?... Ei ikään me ole näin hyvää ruokaa saaneet... +Onko siellä uuvessa ko'issa tämmöistä särvintä...? Isä, onko?! -- Onko +teillä vielä tämmöistä, onko, isä --? Antakaa vielä," hälisivät lapset +yhteen ääneen, pyörien isänsä ympärillä, samalla nykien häntä takin +liepeestä. + +Juho ei voinut vastustaa lastensa pyyntöä, niin väsynyt ja uupunut kuin +hän olikin. Hän otti tyhjennetyn tuohisen ja lähti toisia muuramia +korvesta noukkimaan. Ja lapset ne niin iloisesti ja luottavasti +hyppelivät ja iloitsivat; olihan syytäkin, sillä oltiinhan nyt menossa +omaan kotiin. + +Kun Juho palasi täysinäisen muurama-tuohisensa kanssa, tyhjensivät +lapset sen riemuissaan, sillä olihan nyt entistä parempi. + +"Ken ei syrji syötyään, sille ei sikiä sian porsaat, eikä kasva lampahan +karitsat," sanoo sananlasku. Syrjälleen paneminen täytyi tapahtua +Oukkarinkin perheessä tämän syömisen jälkeen. Sillä vaikkei ateria ollut +sen väkevämpi, raukasi se nälistyneet ja väsyneet lapset niin, etteivät +he voineet paikalta päkähtää. Kun heitä kehoitettiin lähtemään, +päivittelivät he, etteivät jaksa kävellä. Heidän silmänsä laukkasivat ja +luppailivat, ja viimein heistä yksi ja toinen kellistyi mättään koloon +nukkumaan. He olivat ryystäneet tuohisen pohjalta hyvästi kypsyneistä +muuramista valunutta nestettä ja tämä oli mennyt heidän heikkoihin +jäseniinsä. -- Niin, olihan heidän ateriallansa nyt oikein juomisiakin. + +Ei vanhemmat parhaalla tahdollaankaan voineet tälle odottamattomalle +pulmalle mitään, vaikka mieli paloi matkaa jatkamaan. Ei ollut muuta +neuvoa, kuin että heidänkin täytyi panna pitkäkseen, odottamaan lasten +heräämistä. Väsyneetpä heidänkin raajansa olivat, mutta siitä eivät he +olisi mitään huolineet, kun vaan olisivat päässeet eteenpäin samoamaan; +kyllähän he semmoisia olivat oppineet elämässään näkemään. + +Lapset nukkuivat kauvan. Iltakin alkoi lähetä ja matkaa oli vielä +pitkästi. Suurella vaivalla saatiin he viimeinkin hereille, mutta kovin +raukeita he vielä sittenkin olivat. Kuitenkin lähdettiin matkaa +jatkamaan, mutta kovin kävelevät lapset päivittelivät kinttujaan +kipeiksi ja muutakin väsymystään. Ja tosiaankaan ei heidän tilansa juuri +kadehdittavalta näyttänyt. Risut, kivet ja kannot olivat repineet heidän +paljaat jalkansa rikki, niin että veri juoksi pitkin kinttuja, sillä +heillä ei ollut minkäänlaisia jalkineita. + +Ilta läheni ja ilma rupesi jäähtymään, mutta vielä oli pitkästi matkaa +uuteen kotiin. Kaiken muun hyvän lisäksi rupesi vielä kylmäkin +hätyyttämään vetelissä soissa rämpiviä, läpi märjiksi kastuneita lapsia. +Kipeästi kävivät edellä meniöiden sujuttamat ja takaisin ponnahtavat +varpujen nauvahdukset, risujen reväisemiset, kantojen kopsahdukset ja +kivien kömähtelemiset rikki revityihin ja kylmästä turtauneisin +raajoihin, mutta eteenpäin piti vaan päästä. Voi kuinka mielellään Juho +ja Riettu olisivat ottaneet nihkaa tekevät ja paapattavat lapsensa +kuormansa lisäksi, mutta heillä oli jo tarakkaa liiaksikin, eikähän +heillä ollut ylimääräisiä voimia. + +Ilman kylmeneminen vaikutti sen, että maasta nousi niin ankara sumu, +ettei parin kolmen sylen päähän voinut toista ihmistä nähdä. Tämä teki +vielä hankalammaksi ennestäänkin jo niin vaivaloisen matkan. Täysi työ +oli vanhuksilla saada koossapidetyksi yhä jäljemmäs jääviä lapsia. +Viimeiseltä ei ollut muuta neuvoa, kuin että täytyi heitä kädestä +taluttaa. + +Olisipa luullut, että niin synkällä, oudolla, poluttomalla sydänmaalla +ja niin paksussa sumussa vielä eksyminenkin tulisi vaaraksi kaiken muun +hyvän lisäksi, ja tätä vaimo kovin pelkäsikin. Turha oli kuitenkin se +pelko, sillä vaistonsa avulla osasi Juho määräpaikkaansa yhtä varmasti +kuin joku tuiki tarkka maanmittari. + +Aurinko kohoitteli laitaansa synkän korven yli, valaisten paksun ja +synkän sumun vaalean savun kaltaiseksi usvaksi. Tämä näky virkistytti +majanmuuttajat ponnistelemaan viimeiset voimansa ja pian olivatkin he +perillä. + +Voi kuinka hyvältä tuntui Juhosta ja Rietusta, kun he saivat laskea +raskaat tarakkansa oman mökkinsä eteen. Oli niinkuin kaikki se +sortovalta, jota he elämässään olivat niin runsaassa määrässä osaksensa +saaneet, olisi heidän hartioiltaan yhdellä kerralla pois vierähtänyt. +Sanomaton ilo ja vapauden tunne valtasi heidän mielensä, sillä olivathan +he nyt taasenkin vapaita ja itsenäisiä ihmisiä ja aivan riippumattomia +kenenkään oikuista ja mielivallasta. Molemmin he itsekseen päättivät +hiljaisuudessa, että he kaiken voimansa ja tarmonsa takaa koettavat tätä +uutta vapaata elämää perustaa. + +Kauvan ei kuitenkaan ollut aikaa tunteitten vallassa olla. Kova väsymys +vaivasi niin lapsia kuin vanhempiakin; täytyi ruveta toimimaan niin, +että saatiin tuota niin välttämätöntä ruumiin lepoa. + +Juho avasi mökin oven ja perhe astui "sisälle". Varaselta oli hän +laittanut sinne sammalista vuoteita perhettänsä varten. Hyvältä tuntui, +kun sai oikaista väsyneet raajansa pehmeälle sammalvuoteelle ja vielä +aivan omassa mökissä. Turtaantuneet ja kangistuneet jäsenet alkoivat +vähitellen lämmetä ja norjeta, ja oikein tykytti selkää ja muita +raajoja, niin hyvää teki lepääminen. -- Pian nukkuivat he kaikin +virkistävään uneen. + + + + +VIII. + +Eteenpäin vaan. + + +Aurinko oli jo korkealla, kun he heräsivät. Juho ja Riettu tunsivat +itsensä virkistyneiltä ja sydän oli toivoa täynnä. Juhlalliselta tuntui +se hetki, kun he oman mökkinsä edessä kannon nenässä istuivat kauniina +kesä-aamuna. Ilma oli tyyni ja aurinko loimotti pilvettömältä taivaalta +täydellä terällä, valaisten ja lämmittäen kolkkoa korpea. Linnut +lauloivat ja visertelivät aamuvirttänsä liiaksikin lähellä uutta taloa +olevissa puissa. Hyönteiset surisivat, survoivat, pyörivät ja tanssivat +suurissa parvissa mökin ympärillä olevalla aukiolla. Yksi ja toinen +lintu tuiskahti puusta alas ja noukasi lennosta hyörivän hyönteisen +suuhunsa, lentäen sen kanssa poikiensa luo pesään, siten hankkien heille +einepalaa. -- Niin, olihan luonto heille avoinna, niinkuin kaikille +muillekin. + +Tämä näky teki Juhoon syvän vaikutuksen. "Voi kuinka Jumala on hyvä!" +huudahti hän. "Katsokaat taivaan lintuja, eivät he kylvä, eivätkä niitä, +eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. +Ettekö te paljon enempi ole kuin he," lisäsi hän sitten raamatun omilla +sanoilla. + +Kauvan eivät he joutaneet kuitenkaan tätä vakuuttavaa ja ihanaa luonnon +kauneutta nauttimaan, sillä elämän velvollisuudet kutsuivat heitä +toimintaan. Piti ruveta einettä hankkimaan --; niinkuin lintuisetkin +olivat tehneet. + +Riettu rupesi virittämään tulta ja Juho meni Lemmeslammesta noutamaan +vettä padalla ja tuohisella. Juhlallisen hetken kunniaksi keitettiin +selvästä viljasta nytkin puuro; sopihan nyt juhlia, sillä olihan se +ensimmäinen ateria heidän toisessa kodissaan. + +Lapset olivat nukkuneet yhtä kytkää aina siihen saakka kuin puuro tuli +valmiiksi, mutta nyt he herätettiin syömään. Makeata tuli puuro, vaikka +silmänä oli vaan suolavettä ja vaikkei särvin ollut sen parempaa kuin +Lemmeslammin vettä. Kummako se, sillä kauvan oli siitä, kuin perhe oli +selvää puuroa syönyt. + +Talouden parantamisen puuhat tulivat nyt joka-aikaiseksi huoleksi. Kesä +kyllä oli jo jotenkin kulunut, mutta ei kuitenkaan niin, ettei vielä +voinut kaskea kaataa. Tähän työhön ryhtyivätkin Juho ja Riettu nyt +kaikkein ensiksi. Lemmesvaaran rinteelle alkoivat he halmetta hakata +yksistä neuvoin. Eipä kauvan viipynytkään, ennenkuin heillä oli +semmoinen ala aukiona, etteivät luulleet sen enempää voivansa kylvöön +saada. + +Nyt ruvettiin hankkimaan huoneita lisää. Oli päätetty hankkia pari +vasikkaa talveksi, että saataisiin ajanoloon lehmiä. Piti ruveta niiden +varalta hankkimaan navettaa ja rehulatoa. Navetta rakennettiin paljoa +isompi kuin tupa -- --; mikäpä sen tietää, vaikka talo vielä +paisuisikin, täytyi olla varuillansa. Ja eipä ollut nyt konstikaan +isompaa huonetta tehdä, sillä olihan heitä nyt kaksi, että voitiin +pitempiä hirsiä liikutella. Rakennukseltaan ei uusi rakennus tullut +yhtään parempi kuin tupakaan, sillä eipä Riettu ollut parempi +rakennusmestari kuin Juhokaan, mutta navetta siitä kumminkin tuli. + +Vaikka navetan teko oli vienyt paljon aikaa, piti kuitenkin saada vielä +rehu-vajakin, sillä tarvitsihan laittaa kesän aikana rehua aiottuin +vasikkain varalla. Kasken poltto ja muut kiireiset työt estivät, ettei +rehusuojaa joudettu perin vankkaa tekemään. Vedettiinhän vaan neljä +hirrenkaitturaa rakennuksen pohjaksi. Niihin hakkasi Juho kirveellä +jonkunlaisia lovia ja pystytti niihin pönkkien turviin patsaat. Sitten +vedettiin toiset neljä hirttä; nekin lovitettiin ja patsaat +ruodotettiin. Patsasten neniin hinattiin lovitetut hirret, kurki-hirsi +pantiin ja veistetyitä kouruja katoksi, ja niin oli vajan ulko-asu +valmis. Sisustamatta se kuitenkin vielä oli, sillä Juho tahtoi siihen +rakentaa vielä oikein parvekkeen erilaisia tarpeita varten. Ympäri +rakennusta kiertävä aita rakennettiin muka sitä varten, etteivät eläimet +saisi syödä vajaan kertyneitä varoja, vaikkeihän siellä mitään eläimiä +ollut, joku sattumalta sinne osaantunut kulkuhevonen toisinaan vaan. + +Tosin tämä rakennus tehtiin vaan väliaikaiseksi, mutta vahva ei siitä +tullutkaan rakenteeltaan. Vähimmälläkin tuulella vapisi se kuin sarpa +virrassa ja kovemmalla tuulella heilui se niin kovasti, että luuli sen +siinä paikassa kaatuvan. Juhossa ei ollut miestä koneellisesti +pöngitsemään huojuvaa vajaa, mutta kuitenkin koki hän tukea sitä maahan +lyödyillä tu'eilla minkä voi. Paljon ei se siitäkään parannut, mutta +vähän kuitenkin. Semmoiseksi se sitten jäi kauaksi aikaa, sillä: +"Siltään on sikasen kärsä, kun se kerran kesken jää." + +Sitten poltettiin kaski ja laitettiin kylvökuntoon. Kun vielä oli +hankittu rehua vasikkain varalta ja pantu talteen uuteen vajaan, olivat +tärkeimmät talon kesätyöt tehdyt. + +Uudessa talossa ei ollut ensimältä minkään muunlaista astiaa kuin pata +ja tuohinen, ne mitkä tullessa tuotiin. Juurisaavi koselo ja +rappeentunut ämpäriresu, perheen entiset ja ainoat astiat, jotka Juho +mökille jälestäpäin kuljetti, eivät suuresti lisänneet talon niukkoja +astiavaroja. + +Juhossa ei ollut miestä tätä puutetta poistamaan, sillä hän ei osannut +senkään verran puuta toisiinsa liittää, että hänen tekemänsä astia olisi +pitänyt pieniä kivejäkään; eipä hän olisi saanut astiaa niin paljon +kokoonkaan, että pitämistä olisi voitu edes koettaakaan. + +Vaikka niin olivat asiat, ei kuitenkaan Juholla mennyt käsi päähän, eikä +hän tullut neuvottomaksi. Hän oli käytännöllisempi mies nyt kuin koskaan +ennen, eikä häntä estänyt mikään pulma, sillä hän tahtoi kaikista +vastuksista huolimatta perustaa oman vapaan ja muista riippumattoman +elämän. + +Juho oli kaikessa tökeryydessään varttunut erittäin hyväksi tuohisen +tekijäksi. Jo Kitsalassa ollessaan oli hän paimenessa kulkiessaan siihen +taiteesen itseään harjoitellut. Puukkoa ei hän tosin Kitsalasta mukaansa +saanut, niiden pyhyyttä kun niin ankarasti valvottiin. Kuitenkin +kaiketenkin onni Juhoa ohjasi. Hän, näette, tapasi retkillään usein +toisia paimenpoikia, mitkä eivät olleet niin tarkan yhteiskunnan +kasvatuksen alaisia kuin Juho. Heillä oli veitset mukanaan ja heiltä sai +Juhokin tavasta niitä lainaksi. Laittipa Pirjokin joskus hänelle veitsen +mukaan salaa Kitsalassa ollessaan. Niissä tiloissa koetettiin usein, ken +parhaan ja pitävämmän tuohisen saapi. Tässä ammatissa harjaannuttiin +niin, että raaka-aineetkin tutkittiin ja valikoitiin tarkoin +kilpailemaan ruvetessa. Tuohen piti olla paksua, pehmeää, nuorteaa ja +pieni-ällästä. Kyllä kaiketi varjokkaissa korveissa oli hyvinkin +paksutuohisia koivuja, mutta niiden tuohi oli rauskaa, haurasta ja +tiheää ja pitkä-ällästä, eikä niinmuodoin kelvannut kelpo tuohisen +aineeksi. Korven sydämeen ei yritettykään aineita etsimään, vaan +etsittiin ahojen laidoilla olevia urpakoivuja ja nämätpä useinkin saivat +nahkansa heittää tuohi-teollisuutta harjoittaville paimenpojille. Totta +kyllä, etteivät nämät tämän käsityön harjoittelijat olleet mitään +mittaus-opillisia yrittelijöitä, sillä eihän heillä semmoisista ollut +mitään tietoa. Kuitenkin he osasivat aivan tarkoin niitata tuohilevyjen +kulmat, samassa valvoen, ettei tuohinen vaan tulisi laidoiltansa löysä. + +Tätä opittua taitoaan käytti nyt Juho tökeröisyytensä palkinnoksi. +Pehmeimmät, nuorteimmat, tuhteimmat, paksuimmat ja ällittömimmät tuohet +valitsi hän aineikseen ja ajanpitkään rakensi hän leväys-aikoina mitä +kauneimpia ja tiviimpiä tuohisia semmoisen paljouden, ettei niitä +suinkaan ollut vähä; olipa semmoisiakin joukossa, jotka vetivät +ummelleen kaksi kappaa. + +Jonkun ajan kuluttua oli Juholla uuden navetan perällä semmoinen kasa +tuohisia, ettei niiden olisi luullut mihinkään mahtuvan. Nämätpä sitten +olivatkin astioina talon kaikissa tarpeissa, olivatpa ne minkä laatuisia +tahansa. Niinpä olivat ne suola- ja jauho-kopsina, vesi-, ruoka- ja +sarvin-astioina, aina vaan, missä asiassa milloinkin vaan astiaa +tarvittiin. + +Kun näin oli varattu, mitä varata voitiin, täytyi Juhon lähteä +pois kotoa. Kotiin jäävistä ruokavaroista huoli hän viisi. +Petäjänkuori-levyjä oli kylläksi puiden oksilla kuivamassa ja saihan +toisia metsästä, elleivät entiset riittäisi. Juho oli Lemmeslampeen +tehnyt jonkunmoisen katiskan tapaisen. Vaikkei se häävi ollutkaan, eksyi +sinne kuitenkin aina joku sydänmaan oppimaton ja pöllö kala, sillä eihän +heitä kukaan ollut milloinkaan käynyt kiusaamassa ja kavaloiksi +opettamassa. Niinpä sai perhe joskus lammesta petäjäiselle höystöä ja +tätä pidettiin tarkasti kuin yrttiä, etteihän vaan kovin pitkiä välejä +tulisi. Kun vielä päälliseksi metsä antoi marjoja särpimeksi, niin +mitäpä Juholla oli syytä huolehtia kotiin jääneen perheensä eväistä. -- +Kyllä kai elävät, sillä yhteisestihän täytyi kärsiä uutta taloa +tehdessä. + +Niin, se seikka ei ollut ensinkään syynä Juhon poismenemisellä. Hänellä +oli toiset tuumat, sillä eihän heillä ollut vielä vasikoita ja kuitenkin +oli niitä varten jo navetta tehty ja rehua laitettu. Niitä täytyi nyt +lähteä hankkimaan yhdellä tai toisella tavalla, muutoinhan ei päästäisi +koskaan karjaan käsiksi ja eikä toimeentulo koskaan paraneisi. + +Juho lähti nyt hakemaan semmoista työpaikkaa, mistä saisi ansaita rahaa +vasikkain hinnaksi taikka suorastansa vasikat. Talosta taloon kulki hän +näitä etuja kyselemässä, mutta turhaan, sillä kaikkialla tarjottiin +hänelle vaan jyväkappa päiväpalkaksi. Tämmöiseen kauppaan ei Juho voinut +suostua, sillä eihän hän sillä tavalla olisi saanut vasikoita. + +Kun hän oli aikansa kulkenut ja kysellyt, eikä mitään semmoista +tienestiä löytänyt, alkoi hän käydä epätoivoiseksi koko vasikkojen +saamisesta. Epätoivossaan päätti hän lähteä pitkän sydänmaan poikki +polkutietä menemään toiseen pitäjääsen etsimään, että eikö tuota sieltä +löytyisi vasikka-työtä. -- Ei hän peljännyt kiinnipanoakaan. + +Puolivälissä taivalta oli Heikale niminen uudistalo. Nämät olivat +pitkällisen taistelun jälkeen päässeet siihen asemaan, että he +tarentelivat jo pitämään vierasta väkeäkin, lisätäksensä viljelyksiään. +Heillä oli puute viljasta ja rahasta, mutta he olivat kasvattaneet +eläimiä ja niitä he olisivat antaneet työpalkaksi, mutta eivät he olleet +ketään sillä kaupalla saaneet. + +Tähän saapui Juho väsyksissä myöhään illalla. Hyvän-illan sanottuaan +istahti hän penkille ja huokasi raskaasti. + +"Mistäs sitä ollaan?" kysyi Heikaleen isäntä. + +"Tuolta ollaan vaan oman pitäjään Metsäkulman takalistolta," sanoi Juho. + +"Mihin sitä ollaan matkassa?" + +"Olenpahan vaan kuljeskellut etsimässä, mistä saisi ansaita työllä rahaa +tai vasikkata." + +"Rahaa meillä ei ole, mutta elukkata meillä kyllä olisi työstä antaa," +sanoi isäntä. + +"Näinköhän?" sanoi Juho ja oikasi itsensä suoraksi, tuhraten nokkaansa. + +"Kyllä olisi, kun vaan kaupoissa sovittaisiin," sanoi isäntä. + +"Mikäpä olisi sopeissa... Minkälaista elukkata teillä olisi?" + +"Isompata, pienempätä, vanhempata, nuorempata, mikä vaan sopisi." + +"Pitäisi olla lehmäsiä." + +"Niitä ne juuri ovatkin." + +"Minkäslaista työ on...? Minä en ole juuri mikään mestari," sanoi Juho +pelvollaan. + +"Oja-työtä." + +"Sitä kyllä voin tehdä, mutta oja ei tule minulta oikein suoraa," sanoi +Juho yhä vielä arkana. + +"Ei haittaa mitään, sillä vedellä on notkeat niskat... Mutta vielä on +eräs paha juttu... Oma ruokako?" puheli isäntä. + +"Ei suinkaan minun eväilläni paljon työtä tehdä," sanoi Juho nolosti. + +"Meillä on petäjä-leipä," sanoi isäntä vähän häpeissään. + +"Eikö sen pahempaa? Kyllä siihen olen tottunut... Se ei haittaa mitään, +kun vaan pääsen talon ruokaan," sanoi Juho jo vähän ilostuneena. + +"Kun vaan siihen tyydytte, niin aivan kernaasti saatte ruveta talon +ruuassa työhön. Nyt lepäämme ja aamulla katselemme elukat ja työn," +sanoi isäntä. + +Sattumalta olivat semmoiset ihmiset tavanneet toisensa, mitkä toinen +toistaan tarvitsivat. Yhteiset puutokset ja ponnistukset olivat +pysyttäneet heidät samalla arvo-asteella, jonka vuoksi he pian +ymmärsivät toisensa, vaikka ensimältä huonouttansa häveten vähän +ujosteltiin. + +Juhon sydän tuli nyt niin keveäksi, että tuntui siltä kuin monen +leiviskän painoinen kuorma olisi sieltä pois pudonnut. Olihan nyt toivoa +saada vasikat, joita hän niin hartaasti halusi -- "niin ja miks'eikäs +sitä vasikkain ja ojaamisen hinnoista sovittaisi, koska häntä tähänkin +asti," mietti Juho. Hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja +voimistuneeksi, että hän olisi paikalla tarttunut työhön kiinni, kun +vaan olisi ollut päivä. -- "Ei ole kuin petäjäleipää -- no kaikkiakin +häntä sitten peljätäänkin, ikäänkuin ei se kelpaisi ja sillä toimeen +tulisi," tuumaili Juho iltasta syödessään ja puri pettua niin vinhasti +ja hyvällä halulla kuin se olisi ollut ranskan pullaa. + +Aamulla lähdettiin elukoita katsomaan, ennenkuin ne metsään laskettiin. + +"Siinä ovat, valitkaa mitä vaan haluatte, nuorempata tai aikaista +elukkata," kehoitti isäntä. + +"Minä haluan vasikoita; aikaisiin ei varani ja voimani riitä...; yhden +aikaisen hinnalla saan hyvässä lykyssä kaksi vasikkata," arveli Juho. + +"Olkoon sitten niin," sanoi isäntä. + +Ja kaksi viimetalvista vasikkaa valitsi Juho. + +Nyt lähdettiin ojamaata katsomaan. Ojattava maa oli korpi-rämettä ja +hyvin vesiperäistä. Siinä oli paljon pystyssä olevia tuoreita puita ja +liekojakin oli maassa runsaasti. Ennenkin oli siinä kaivaa rääpöstetty +vähän ojaa, niin että ojamaan kovuus oli kaikki näköisällä. + +Ikäänkuin aavistaen, oli Heikaleen isäntä miettinyt, että korvesta voisi +ehkä tulla viljamaa. Omilla voimillansa koetti hän tätä aatettansa +toteuttaa, mutta pian huomasi hän, että yhtäällä on yhden jälki. Hänen +tointansa, apuansa ja työtänsä tarvittiin joka paikassa ja tämän tähden +ei hän voinut mitään uudistusta aikaan saada. Tämä pulma se oli +Heikaleen isännän saanut miettimään, että eiköhän tuota saisi elukoilla +uudistyön tekijää, vaikka onkin petäjäleipä syötävänä. + +"Paljonkohan tällaiseen maahan kaivaisitte ojaa kahdesta vasikasta?" +kysyi isäntä. + +"Niin paljon kuin tahdotte." + +"Vaan pitäisihän olla joku määrä." + +"Pankaa sitten semmoinen." + +"Se on vähän vaikea, sillä pitäisihän tietää, montako penniä syleltä ja +montako syliä," mietti isäntä. + +"Mitä niillä tiedoilla tehtäisiin?" + +"Eihän muutoin tiedä, kuinka paljon kahdella vasikalla ojaa saapi," +väitteli isäntä. + +"Minä en ymmärrä penni- ja sylilaskuja, vaan kyllä minä ojaan mutkille +ja muuten, ja niin kauvas kuin vasikalla pääsee...; sanokaa sitten kun +piisaa," vakuutti Juho. + +Siihen selitykseen tyytyi isäntäkin ja hyvällä syyllä kylläkin, sillä +eipä hänkään ollut mikään pätevä laskumies. + +Nyt ryhtyi Juho työhön täydellä innolla. Korpi huiskui ja lekahteli, kun +hän siellä ryskäsi ja huimi. Märjässä maassa väänteli hän sylin kanssa +juurineen kaatuneita puita ja poikkihakatuita liekoja. Tämän tähden oli +hän yltä päältä niin murassa ja rapakossa, ettei hänessä ollut muuta +valkosta näköisällä kuin silmävalkuaiset. Tuskin malttoi hän hetkeäkään +huovahtaa syömän-aikoinakaan, ja aamulla ani varahin, ennen muiden +ylösnousemista, oli hän jo työssä. Illasta oli hän niin myöhään kuin +vaan vähänkin näki. Mutta väsynyt olikin Juho iltasilla taloon +tullessaan. Usein kävi niin, ettei hän voinut kättään ojentaa +oven-linkkua avatakseen. Niissä tapauksissa täytyi hänen kolkuttaa, että +huoneessa-olijat tietäisivät tulla ovea avaamaan. + +Ensimäisellä viikolla kävi Heikaleen isäntä katsomassa Juhon työtä. +Tosiaankaan ei ollut oja erin suoraa ja kaunista, mutta kokoa siinä oli +hyvällä varalla ja sitä näytti tulevan rutosti, niin kovaan maahan +nähden. + +Luottaen kokemuksesta saatuun vahvaan uskoon, että vedellä on notkeat +niskat, ei isäntä piitannut mitään vähäisistä mutkista; kokoahan siinä +oli hyvästi ja se oli pää-asia. Kaiken tämän tähden ei hän pitkin +pistätellyt Juhon työtä katsomassa, sillä näkihän hän, että ojaa sitä +tulee; paitsi sitä oli hänellä itselläänkin kylliksi työtä ja hommaa, +niin ettei hän suinkaan pitkin joutanut muiden kintereillä pyörimään. + +Kun aikaa oli kulunut useampia viikkoja Juhon työhöntulosta, arveli +isäntä, että kyllä pitäisi käydä katsomassa taasen vasikkain ansaitsijan +työpaikkaa. + +Tällä välin oli Juho möyrästänyt työpaikalla mielensä mukaan ja jälkeä +sitä oli tullut. + +Suuriksi kävivät isännän silmät, kun hän huomasi, mikä muutos korvelle +oli tullut. Ennen hyllyvä ja porahteleva korpi oli muuttunut +miehenkantavaksi maaksi ja torvenaan vaelsi vesi Juhon kaivamia ojia +myöten tiehensä. Tätä näkö-alaa oli näinkin lyhyessä ajassa karttunut +niin paljon Juhon työstä ja sehän se isännästäkin oli kumma. + +Näitä katsellessaan ja ymmärtäessään tuli hän niin ymmälle, ettei +tiennyt mitä ajatella ja päättää; olipa pelkoa, etteivät vasikat enään +piisaisikaan. Kiireen kynttä lähti hän pois eikä puhunut Juholle +hiotuista sanaa. + +Oli siinä peninkulman päässä eräässä uudistorpassa asumassa tavaton +kirjamies, jonka taitoa koko paikkakunta ihmetteli. Hän tiesi sanoa, +kuinka monta ohranjyvää menee pääksyttäin ryssänvirstaan ja annakan +osasi hän lukea niin tarkkaan, ettei lukematta jäänyt ainuttakaan +pilkkua. Kaikki kuun syntymiset ja auringon pimenemiset osasi hän +selittää niinkuin viisi sormeansa. Olipa hän oppinut ennustamaankin, +milloin aurinko tulee semmoiselle paikalle, jolloin se ennustaa tuhoa +tai onnea. + +Tämän luo laputti nyt Heikaleen isäntä hädässään. Tietomies lähti hänen +mukanaan, tähystelemään, onko Juho todellakin kaivanut ojaa niin paljon +kuin vasikoista olisi pitänyt kaivaa. + +Isäntä ja tietomies tulivat yhtenä Juhon työmaalle. Juho ei ollut +millänsäkään heidän tulostaan, kaivoi ja myllehti vaan, niinkuin ei +olisi mitään tapahtunut. + +"Minusta näyttää, että Juho on enemmän tehnyt kuin tehdä olisi pitänyt +kahdesta vasikasta," sanoi annakka-mies. + +"Niin minustakin tuntuu." + +"No, miks'ette häntä kiellä?" + +"Enhän itsekään tiedä mitenkä se on ... onkohan nyt jo liian paljon?" +sanoi isäntä. + +"0npa vaan... Jos ette tahdo maailmaa nurin saattaa, ja kaikkea +omaisuuttanne menettää, niin teidän tulee hänet hyvän-sään aikana +kieltää. Eikö se ole oikeus ja kohtuus?" + +"Kyllä kaiketi, mutta en vieläkään käsitä, mitä te oikeastaan +tarkoitatte," sanoi Heikaleen isäntä. + +"Mitäkö minä tarkoitan -- --? sepä on kumma. Asiahan on aivan selvä: +Oukkari on tehnyt työtä liiaksi kahdesta vasikasta," sanoi tietomies. + +"Niin, vain kokonaisuudessaan ... onkohan hän jo liiaksi...? Mitä minun +pitäisi tehdä?" + +"Ei mitään muuta kuin antaa hänelle ensinnäkin vasikat ja korvata sitten +liika työ," selitti tuo rehellinen tietomies. + +"Paljonkohan minun pitäisi vielä korvata?" kysyi isäntä peloissaan. + +"Noo ... ehkä noin tynnyri ruista," arveli luottamusmies. + +"Eihän se paljon olekaan, kun katselee tätä työ-alaa...; luulin +enemmänkin ... kyllä minä sen mielellänikin," tuumaili isäntä +luottavasti. + +Siitä sitten lähdettiin Juhon luo. Parhaaltansa oli hän sylikaupalla +vääntämässä kantoja. + +"Kuule, Juho. Sinun ei tarvitse enään vasikoista kaivaa," sanoi isäntä. + +"Näinköhän," sanoi Juho ja oikasi selkänsä suoraksi. + +Hän näytti kummastelevan, että joko nyt on loppu. + +"Niin; olet tehnyt työtä liiaksikin ja nyt saat heittää," sanoi isäntä. + +"Onkohan? -- Enhän ole luullut vielä toistakaan vasikkaa ansainneeni...; +onkohan niinkuin sanoitte?" sanoi Juho ja katsoi isäntää silmiin +kysyvästi. + +"Niin on. Vasikat olet nyt ansainnut," vakuutti isäntä. + +"Mutta olenkohan niistä jo kylläksi tehnyt?" arveli Juho yhä epäillen. + +"Olet kuin oletkin, siitä et pääse mihinkään. Onhan tässä ojaa niinkuin +luodevettä, enkä minä liikoja tahdo," vakuutti isäntä. + +"Jokohan niin ... tuumitaanpahan sitten, mutta ojaani en minä voi kesken +heittää," sanoi Juho, ja taasen lyödä läimäytti hän työ-aseellaan niin +että korpi kajahti. + +Kun Juho tuli kotiin ja kolkuttamalla saanut oven aukeamaan, oli isäntä +häntä vastassa. + +"Olet kaivanut vasikkain edestä ja vielä muutakin ... lisäksi -- --; +vasikat ovat nyt sinun ja toivon että ylimääräisestä työstäkin +sovitaan," tuumaili isäntä kotiin tulleelle vasikkain tienaajalle. + +"Näinköhän? Oletteko laskeneet, mitä vasikka ja ojasyltä maksaa?" arveli +Juho. + +"01en laskenut ja tullut siihen päätökseen, että saat vasikkain +päälliseksi vielä tynnyrillisen rukiita," selitti isäntä. + +"Eihän toki! Kyllä kai ne vasikatkin... Entäs oman perheenne leipä?" +arveli Juho salaperäisesti. + +"Se ei kuulu väliimme. Söimme me mitä söimme, se ei kuulu sinuun. Mutta +ruistynnyrin annamme sinulle liiasta työstäsi kuitenkin, ajattele siitä +mitä vielä ajatteletkin. Mun ei auta, ja se on sanottu, mikä on +sanottu", sanoi Heikaleen isäntä, vähän liiaksi itsetietoisesta. + +"Kylläkaiketi minä, mutta olisinhan minä vielä..." sanoi Juho +ällistellen. + +Niin sen kävi kuin Heikaleen isäntä oli sanonut ja päättänyt: vasikat +olivat nyt Juhon ja vieläpä ruistakin talven varaksi. Juho ei ollut +osannut aavistaakaan, että hän nyt olisi jo vasikat ansainnut ja sitä +kummemmalta tuntui hänestä koko juttu. Hän hommasi nyt lähteä vasikoita +yksin kotiinsa viemään, mutta Heikaleen isäntäväki katsoi sen perin +mahdottomaksi. Sentähden laittivat he Juholle kumppanin avuksi, jonka +piti saattaa hänet perille asti. Juholle pantiin kovasti evästä konttiin +kotimatkan varalle. Ja kuin eronhetki tuli, oli Juhon oikein vaikea +erota niin hyvistä ihmisistä. Kyyneleet kierähtivät hänen silmiinsä, kun +hän hyvästijätöksi mykkänä puristi isännän ja emännän kättä. -- -- -- + +Sitä iloa ei voi kukaan kuvailla, mikä Oukkarissa nousi, kun Juho +vasikoineen kotiin tuli. He eivät olleet saaneet minkäänlaista tietoa +sen koommin kuin Juho kotoa lähti, mihin päinkään hän on mennyt. +Vasikatkin heillä muistuivat usein mieleen, mutta sen ajatuksen kokivat +he kuolettaa, sillä semmoinen rikkaus tuntui heistä peräti +mahdottomalta. Mutta nyt. Isä tulikin näin pian ja äkki-arvaamatta +kotiin, kahden kauniin vasikan kanssa. Kilvan hyväilivät vaimo ja lapset +isää ja vasikoita ja tämä teki elämän niin iloiseksi, hauskaksi ja +rattoisaksi. Kahdenpuoliset kärsimykset, vaivat ja ponnistukset +unhotettiin taasenkin ja nautittiin vaan hetken tuottamaa iloa ja +riemastusta. -- Niin. Tuskin suurin sotapäällikkökään voittoretkiltä +kotiin palattuansa on suurempaa riemua ja sydämellisyyttä voinut +perheensä keskessä aikaan saada kuin Juho nyt. + +Vasikoista pidettiin erin-omaista huolta. Itsekukin koetti tarjota +niille mehevimmän palan ja Juho sanoi, ettei niiltä suinkaan petäjävelli +saa puuttua. + + + + +IX. + +Yhä vaan. + + +Kauvan ei joudettu tässä riemun valossa hekumoimaan. Kova talvi oli +tulossa ja täytyi varustella sitä vastaan-ottamaan. Huoleksi ei se kyllä +Oukkarin isäntäväelle käynyt, mutta olisihan ollut peräti huonosti +tehty, ellei olisi mitään huolta pidetty pitkän talven varalta. Tosinhan +heillä oli tynnyri ruista petäjäisen höystöksi ja se oli heistä paljon, +mutta kuitenkin älysivät he, ettei se riitä lukuisan perheen +elatukseksi. Petäjänkuori-levyjä oli kyllä varattu suuri karsinallinen +navetan nurkkaan, niin ettei niistä puutetta tullut, mutta pitihän +haalia jotakin särvinvärkkiäkin. + +Ruvettiin kokoilemaan kaikenlaisia marjoja, mitä saatavissa oli. Tässä +työssä oli osallisina kaikki lapsetkin, mitkä vaan kynnelle kykenivät. +Pian oli suurin osa suuresta tuohisjoukosta täytetty monenlaisilla +punapintaisilla marjoilla. Lemmeslammen vettä saivat marjoilla täytetyt +tuohiset vielä niin paljon kuin niihin mahtui, ja siinä oli niiden +höysteleminen ja maustaminen. + +Lemmesvaaran kylkeen kaivoi Juho luolan alle jotenkin välkeän kuopan. +Tänne sioitettiin marjatuohiset ja tämä oli tästä lähtien talon +varsinaisena kellarina. Eikä tämä semmoiseksi turhanpäiväinen ollutkaan, +sillä kylmä oli kallioinen luola; eikä siellä talvella mikään +jäätynytkään, sillä Juho laitti jonkunlaista katosta kuopan päälle ja +piti aukon aina suljettuna ja peitettynä. + +Syksympänä ruvettiin ansojen punontaan ja linnun pyyntiin. Tökeröisiä +tulivat ansat ja tökerösti kävi pyytäminenkin. Juho oli niin kömpelö ja +tottumaton siihen toimeen, ettei koko tuumasta olisi tullut niin mitään, +ellei Riettu olisi ollut hieman nokkelampi ja kätevämpi; vanhimmat +lapset jo myös vähin auttivat. Ei se pyynti käynyt sittenkään +rivakkaasti ja sälevästi. Paksuja olivat seljäspuut, paksuja +viritystikut ja ansat. Vihit tehtiin niin korkeita ja vankkoja, että ne +melkein olisivat pidättäneet lehmikarjan --; sen vuoksi kai niin +tehtiin, etteivät linnut ylitse pääsisi. + +Vaikka pyydykset olivat tämmöisiä kölsyjä, käpertyi kuitenkin yksi ja +toinen metso, koppelo, ukko- ja akkateeri, pyy ja riekko ansaan. Ne +harvat loukkaat, mitkä olivat pyydystämässä, olivat niin kömpelösti +tehdyt, ettei niillä saatu ainuttakaan päätä. + +Jospa Juho olisi voinut pyssyä käyttää, olisi hänellä ollut kyllitellen +metsänriistaa tarjona kaikesta nimestä, metsän kultaiseen kuninkaasen +saakka. Niin, kyllä kaiketi, mutta mistäpä tuli Juholle pyssyt, ruudit, +lyijyt? Ja jospa niitä olisi ollutkin, mitäpä hän olisi niillä tehnyt, +sillä koko elämänsä ajalla ei hän ollut laukassut pyssyä kuin yhden +ainoan kerran, eikä osannut silloin riihen seinäänkään; siitä saakka +pelkäsi Juho pyssyä pahemmin kuin kuolemaa. + +Niin. Saatuja lintuja ei suinkaan hauskoin pidetty. Pikkuisen keitettiin +tavasta lintua petäjäisen särpymeksi ja tuntuipa se liemineen antavan +petäjäiselle aika kyydin, sillä eipä se nyt joutanut suussa pyörimään. +Mitä vähänkin voitiin säästää, suolattiin ne ja paistettiin; näin +laitettuna pantiin ne tuohisiin ja vietiin kuoppaan talven varaksi. + +Näin tavoin oli heille karttunut melkoiset määrät lintua ja marjoja. +Hyvällä ja iloisella mielellä ottivat he vastaan kovan ja pitkän talven. +Tästä kaikesta hyvästä kiitteli Juho usein Jumalaa, kun hän on heitä +niin paljon auttanut ja heille näin paljon hyvyyttä uskonut. + +Kesällä ei tietty ahtaudesta mitään, kun tarjettiin maata heinävajassa +ja navetassa. Mutta ahtaalta tuntui ensi-alussa maja, kun perhe +talven tullen sinne kokoontui. Ei siellä ollut paljon käden eikä jalan +siaa, mutta siellä sitä kuitenkin oltiin ja toimeen tultiin. Ei tuota +rakennusta tehdessä ollut mikään arkkitehti mitään piirustusta antanut, +eikä laskenut lukua, kuinka monta kuutiojalkaa siinä tulee ilmaa kunkin +huoneessa olijan osalle. Paljon ei sitä olisi osaksi tullutkaan, sillä +makuulla kun oltiin, oli kylki kyljessä kiinni, ellei vaan kannot +sitä estäneet. Ei siinä kyllä ollut venttiilejä, eikä muita +ilmanvaihtotorvia, mutta onneksi oli Juho semmoinen rakennustaituri, +että hän kyllä oli kohti miettimisin osannut rakentaa niin, että siinä +oli kylläksi ilmanvaihtoa hataruutensa tähden; lakeen heitetty reppana +täydensi sen vielä täydellisemmäksi. + +Siellä pärevalkean ääressä luki Juho vanhaa raamattuansa, virsikirjaansa +ja katekismoansa. Hän opetti lapsiansa lukemaan ja silloin istuivat +lapset piirissä kantojen nenissä, isä keskellä; näyttipä se +jonkunmoiselta koululta. Ei kukaan lapsista niskoitellut ainuttakaan +kertaa, kun isä antoi merkin, että nyt lukeminen alkaa, vaan hiljaisina +kokoontuivat he hyvässä järjestyksessä niinkuin luokalle ainakin. Niissä +tilaisuuksissa opetti Juho lapsillensa kykynsä mukaan Jumalan pelkoa ja +rakkautta, samassa tyrkyttäen heille, minkälainen ihmisen velvollisuus +on lähimmäistään kohtaan. Tällä ei kuitenkaan ymmärrettäkö sitä, ettei +Juho milloinkaan muulloin olisi lapsilleen puhellut Jumalasta kuin +lukuhetkillä, ei, sillä se oli hänen ainaisena huolenansa ja +tehtävänänsä, mutta luku-ajoilla oli se välttämätön tehtävä. + +Semmoinen koulu se Oukkarin lapsilla oli. + +Paljon ei työtä tehty Oukkarissa talvella. Juho vaan hakkaili +tarvittavat pirttipuut ja vähän aidaksia, joita hän luuli tarvittavan +syksyllä raivaamallensa niitylle. Koetettiinpa pyydystellä jäniksiäkin +särpymen lisäksi, mutta ei yksikään pitkäkorva takertunut heidän +pyydyksiinsä, niin kömpelösti olivat ne laitetut. Syksyllä oli Juho +kyhäillyt muutamia katoksia puiden alle ja viritellyt niihin ansoja. +Niitä kävi hän tavantakaa katsomassa ja korjailemassa; joskus hän niiltä +retkiltään toi jonkun koppelon tai teeren. + +Siihen rajoittuivat talon talviset ulkotyöt. + +Sisätöistä ei ollut puhettakaan. Lukuun-ottamatta sitä, että niin +pienessä mökissä olisi ollut mahdoton mitään semmoista yrittääkään, +olivat he -- kuten tunnetaan -- niin kykenemättömiä mihinkään +käsityöhön, ettei semmoista voinut tulla kysymykseenkään. Ei kuulunut +mökistä karstan karsketta, ei rukin surinaa, eikä pirran pauketta; ei +siellä myös kirves kapsahdellut, ei höylä hissahdellut eikä saha +karnahdellut. Kuitenkin kuului mökistä joskus jotakin outoa kolketta, +joka ei suorastaan kuulunut käsitöihin, vaikka se oli laillaan +sisätyötä. Silloin kuin tuo kolke kuului, survottiin mökissä isossa +haapaisessa huhmarissa puu-petkeleellä petäjän kuoria hienoksi. -- +Semmoinen oli talon mylly, semmoiset syötävät suurukset. -- + +Näin elettiin Oukkarissa talven yli ilman ihmisten avutta, muiden turvan +tuottamatta. Kaikki ihmiset ihmettelivät, että millä herran voimalla he +hengissä pysyvät, kun Juhoa ei talvikautena näkynyt kylillä apua +etsimässä. Usea oli hommassa lähteäkseen katsomaan, oliko heistä enään +ainuttakaan päätä hengissä. Pelkkään aikomiseen nuot huolehtimiset +kuitenkin jäivät ja oukkarilaiset jäivät kuin jäivätkin oman onnensa +nojaan. Juho huolehti kaikkian vähimmän tämmöisistä asioista, sillä +petäjäistä oli yllin kyllin; olipa selvää viljaakin pitkin talvea +silloin tällöin linnusta keitettyyn laimeaan liemeen velliksi vispata, +ja marjoja ja marjavettä pistettiin suuhun petäjäiselle kyytimieheksi +--. Hätäkös silloin oli. Se vaan, että talossa oli keväällä aika kasa +oikein isoja ja paksuja rukiin-olkeja, jopa niin isoja, että olisivat +kelvanneet vaikka minkälaisen huoneen seinälle, nimittäin kuorituita -- +petäjiä. + + + + +X. + +Elämää vaan. + + +On kulunut joku aika. Eteenpäin on pyritty Oukkarissa ja eteenpäin on +laillaan mentykin. Juho on vointinsa mukaan koettanut purastaa peltoa. +Paljon ei sitä karttunut, sillä kovaa vastarintaa tekivät kankaan kivet +ja ikikorven kannot. Vähitellen karttui sitä kuitenkin, niin että +voitiin kylvää perunaa ja vähän muutakin viljaa. Niittypalasia oli Juho +myös kokenut raivata korven laiteille, mutta eipä sitäkään paljon +tullut, sillä: "yhtäällä on yhden jälki", varsinkin uutta taloa +tehdessä. + +Hyötymään päin sitä kuitenkin oltiin yhdessä ja toisessa suhteessa. +Rukiita oli saatu ensimäisestä halmeesta kokonaista kaksi tynnyrillistä +ja se oli paljon; toista kaskea oli kaadettu. Vasikat olivat kasonneet +aikaisiksi elukoiksi; ne olivat poikineet ja lypsivät nyt maitoa. +Petäjät seisoivat yhtä uljaina ja hyväntahtoisina kuin ennenkin, +tarjoten nahkaansa yhtä alttiisti kuin ennenkin perheen tarpeeksi, jos +muutoin entiset petäjä-varat puuttuisivat. Lintumaat sekä marikot olivat +entisessä kunnossa; siis entiset edut olivat aivan samat kuin ennenkin +ja mitä oli työn kautta hyödytty, se oli pelkkä voitto. + +Kun näin hyvästi asiat olivat, oltiin hyvässä toivossa. Juho jo usein +puhui uuden ja paremman asuinhuoneen teosta, mutta siltäänpä se aina +jäi. + +"Jospa meillä heti alussa olisi ollut näin vapaa ja ominainen +talonpaikka, niin toisin olisivat nyt asiamme ... olisi parempi tupakin, +vaikka hyvä tämä näinkin on, parempi kuin mitenkään muutoin... Jospa +oltaisiin edes nuorempia," arveli Juho joskus. + +Eipä kummakaan, vaikka Juho tavasta näin arvelikin. Hän oli jo ikämies. +Päälliseksi olivat koko elämänaikaiset ankarat ponnistukset, nälkä ja +kärsimiset hänet ennen aikaansa vanhantaneet. Kai tunsi Juho voimansa +vähenevän edellä mainituita sanoja lausuissaan. + +Niin. Olihan hieman edistytty kaikilla aloilla, mutta eräässä suhteessa +oli taloudellinen edistys suurin ja huomattavin. Talon emäntä, Riettu, +oli, näette, siunatussa tilassa, ja kun kesä tuli kauneimmilleen, +lahjoitti hän perheelle yhden henkilön lisää. Tämä oli kuudes heidän +elävistä lapsistaan ja tytär se oli. + +Tuskin koko elämässään oli Juho ollut niin tukalassa tilassa kuin nyt. +Ei ollut ajattelemistakaan saada lasta hengissä viedyksi kirkolle +kastettavaksi. Kastamatta ei hän tahtonut missään tapauksessa lasta +jättää, sillä Juhosta tuntui synti ja pakanuus pääsevän pesimään +perheesen, jos vaan lapsi jäisi pitemmäksi aikaa kastamatta. + +"Mutta mitenkä saada pappi tänne näin synkälle salolle, johon oli niin +pitkä matka ja johon ei ollut minkäänlaista tietä, eipä edes +polkupahastakaan? Ja jospa jotenkin saisi papin, mistä saisi kummit, +sillä eipä ole ihmisiä lähellä, ja kukapa turhan-päiten lähtisi +semmoista vaivaa näkemään?" mietti Juho. + +Vuorokauden vaivasi Juhoa nämät ajatukset, mutta sitten teki hän +päätöksensä. + +Ensinnä rupesi hän pitämään kummeista huolta, sillä papin saantia ei hän +niinkään paljon epäillyt. Kolmen neljänneksen päässä Juhon mökistä oli +toinenkin uudis-asukas. Tämä oli Juhon esimerkistä rohkaistuneena +ruvennut haluamaan päästäksensä oman turpeen mieheksi. Kappaleen aikaa +jälemmin kuin Juho, perusti hänkin mökkinsä kruunun metsään ja tuli niin +Oukkarin likimmäiseksi naapuriksi. Kirveläksi kutsuttiin tätä uutta +naapuritaloa. + +Näiden likimmäisten naapureinsa puoleen kääntyi Juho ensi hädässään. Hän +meni Kirvelään, esitti asiansa ja pyysi sekä isäntää että emäntää +tulemaan kummeiksi vastasyntyneelle lapsellensa, luvaten papin noutaa +kotiinsa. Ilolla lupasivat he sen tehdä ja Juho lähti sieltä suoraan +metsiä myöten samoamaan pappilaa kohden. Päästyänsä likimmäiseen taloon, +meni hän huoneesen ja pyysi arasti isäntää ja emäntää kummiksi. + +"Kyllähän sitä pitäisi, mutta onhan sinne niin pitkä matka, eikähän +sinne osaisikaan, kun ei ole tietä eikä mitään," sanoi isäntä, pyörien +selin Juhoon, maahanluoduilla silmillä. + +Emäntä myös ei ollut Juhoa näkevinäänkään, kuljeskelihan vaan siinä +maatapäisenä. + +Juho ymmärsi oitis, ettei heidän haluta. Alakuloisena lähti hän. Pihalla +tapasi hän talon rengin ja piian. + +"Ehkä nuot... He eivät ole rikkaita," ajatteli Juho. + +Hän läheni heitä ja pyysi kummeiksi. + +"Ei häntä tiedä ... mutta voisihan sitä sentään... Mietitäänpä häntä +tässä asiaa," sanoi renki, mutta Juho luuli huomanneensa, että renki ja +piika vilkasivat pilkallisesti toisiansa silmiin. + +Eräässä toisessa talossa kävi Juho samalla asialla ja samansuuntaisia +vastauksia sai hän siellä kuin edellisessäkin talossa. Sitten ei hän +puhunut kenellekään mitään koko kummijutusta. -- -- + +Päivä oli puolessa, kun Juho astui sisälle kirkkoherran virkahuoneesen. +Hän oli myöhän joutunut kotoaan lähtemään ja asiainsa sekä pitkän matkan +tähden oli hänen täytynyt olla välillä yötä. + +"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra tavallisuuden mukaan. + +"Kuuluuhan sitä... Minulle taas on syntynyt pikkunen," sanoi Juho. + +"Nyt vielä!?" + +"Niinpä meidän Herramme on nähnyt hyväksi tehdä." + +"Eipä silti. Mitä hän tekee, se on kaikki hyvin tehty. Mutta mitä te +oikein tarkoitatte, lasta kastetuksi, vai mitä?" sanoi kirkkoherra. + +"Semmoinen on tarkoitukseni." + +"Onko lapsi täällä?" + +"Eikä ole, se on kotona." + +"No kuinka sitten voidaan kastaminen toimittaa, kun ei lapsikaan ole +täällä?" sanoi kirkkoherra kummastellen, ja katsoi kysyvästi Juhoa +silmiin. + +"Tarkoitukseni oli, että tuota ... niinkuin että ... pyytää kirkkoherraa +sinne kotiin lasta ristimään," puheli Juho. + +"Miks'ei lasta tuotu tänne?" + +"Sitä ei voi; heikkoa lasta ei voi hengissä tänne saada." + +"Panisitte hätäkasteesen." + +"Kukapa senkään tekisi; ... ei pistättele meillä vieraat." + +"Kyllä se on mahdoton, että minun lähteä sinne; niin pitkä matka, eikä +tietä minkäänlaista." + +"Mentäisiin sen mukaan kuin jaksettaisiin... Oltaisiin välillä yötä." + +"Kuka minulle kaikki tämmöiset vaivat maksaa?" sanoi kirkkoherra, +ikäänkuin huomaamatta, sillä hän oli jo tuntonsa kanssa ahtaalla. + +"Semmoiset vaivat maksetaan vanhurskasten ylösnousemisessa... 'Minkä te +teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen te teitte minulle'. Muistakaa +näitä Vapahtajan omia sanoja," muistutti Juho terävästi. + +Vesikierteet nousivat kirkkoherran silmiin. Hän tarttui syliksi +ryysyiseen Juhoon ja virkahti: + +"Olette oikeassa, veliseni. Te olette antaneet minulle terveellisen +muistutuksen; kiitos siitä! -- Kun minä otan vähän ruokaa, niin sitten +heti lähdemme," sanoi kirkkoherra. + +Juho meni väenpuolelle odottamaan ja kirkkoherra toimitti hänellekin +ruokaa. + +Kirkkoherra oli hyvänluontoinen mies ja valmis palvelemaan ja auttamaan +kaikkia, samassa kuin hän uskon vakuutuksella ja tunnon rauhalla teki +työtä sielun hoidossa, eikä vaan palkan edestä ja elääkseen. Mutta +vaikka näin oli, tuntui tuo matka hänestä liialliselta ja +vastahakoiselta, jopa siihen määrään asti, että oli horjahtua pois +oikealta laidalta. + +Pian tuli kirkkoherra ja sitten lähdettiin tallustelemaan Juhon mökkiä +kohden. + +Kirkkoherra oli paljon nuorempi Juhoa, norja ja voimakas mies. +Ravakkaasti ja kepeästi käveli hän ja kulkeminen tuntui hänestä +leikinteolta. + +Kankeasti ja kömpelösti kävi rapistuneen ja vaivoistaan väsyneen Juhon +kulku, mutta varmasti. Sääliksi kävi kirkkoherran, kun hän paksuissa, +monikertaan paikatuissa sarkavaate-pantuksissa ja tuohivirsuissa mennä +väännätteli eteenpäin kuumalla kesähelteellä. + +Paljon ei puhuttu taipaleella. + +"Tokkohan vaan jaksatte kävellä perille asti?" sanoi kirkkoherra +muutamasti. + +"Olenpa minä tämän välin niin monasti ... kunhan vaan itse jaksaisitte," +arveli Juho. + +"Eikö noihin teidän virsuihinne mene vesi?" kysyi kirkkoherra eräällä +vetisellä rämeellä. + +"Tottahan menee jos tuleekin... Pahemmin on teidän laitanne, sillä +teidän kengissänne ei ole tuloreikiä ja menopaikkoja kyllä löytyy," +arveli Juho. + +Pian ilmestyi kaksi vastakohtaa. Juho virkistyi sitä paremmaksi +kävelijäksi, mitä enemmän hän kulki, mutta kirkkoherra teki uupumusta. +Kangistuneet ja köntistyneet jäsenet norjenivat ja notkistuivat vaan +Juholla, kun hän sai niitä kiusailla ja liikutella, jota vastaan +kirkkoherran vähemmän kärsineet ja harjoitetut raajat alkoivat uupua ja +veltostua. + +Juhon vauhti kävi viimein niin sietämättömäksi, ettei kirkkoherra ollut +mitenkään voida perässä pysyä. Kivi kiveltä, kanto kannolta ja mätäs +mättäältä otti Juho semmoisia harppoja, että olisi luullut jonkun jousen +häntä nakkelevan. + +"Ai, ai, Juho! Älkää kävelkö niin hurjasti, minä en voi seurata," sanoi +kirkkoherra viimein. + +"Joko nyt?" sanoi Juho ja hiljensi vauhtiansa. + +Illalla ehdittiin muutamaan taloon ja jäätiin siihen yöksi. + +"Meidän pitää lähteä auringon noustessa, että kerkeän palata huomenna +kotiin," sanoi kirkkoherra Juholle. + +"Kyllä." + +"Herätä sinä minua, jos en minä itse heräisi, pyyteli kirkkoherra. + +"Kyllä." + +Kovin kipeinä ja kankeina olivat kirkkoherran kintut, kun Juho hänet +aamulla herätti. Tuntui siltä, ettei niillä ensinkään voi kävellä. +Kuitenkin lähdettiin taipaleelle. Kaikessa kömpelyydessään ja +kankeudessaan oli Juho nyt verrattain parempi kävelymies kuin +kirkkoherra. Vähitellen vertyivät kirkkoherrankin jalat niin, että +voitiin mennä tavallista kytkää. + +"Onko täällä kummejakaan?" kysyi kirkkoherra, kun oli kappaleen aikaa +kävelty. + +"Eiköpä niitä liene," sanoi Juho, eikä kääntänyt päätänsäkään, kävellä +telsi vaan. + +Se oli ainoa haastelu, mitä tällä viime taipaleella puhuttiin. + +Nyt tultiin perille. Mikä näky. Kauhean korkean vaaran kupeella, +pienessä jylhän ja synkän korven silmässä on Juhon asumus, mataloine +asuin-, navetta- ja vaja-huoneineen. Kevätkesän aamupäivän aurinko +lempeästi ja lämpymästi valaisi ja lämmitti kolkkoa ja jylhää seutua ja +Lemmeslammen tyyni ja peilikirkas pinta näytti siltä, kuin se silmää +iskien olisi kuiskinut: täälläkin asuu ihmisiä, joilla on sydän. + +Kirkkoherra oli kyllä kuullut puhuttavan Oukkarin yksinkertaisesta ja +alkuperäisestä elämästä ja asunnosta, mutta tämmöiseksi ei hän ollut +sitä käsittänyt; mielikuvitus kertomusten johdosta oli synnyttänyt +väärän kuvan. Omituisilta siis näyttivät todellisuudessa nämät talouden +huoneet jo päältäkin päin, pitkine tasaamattomine nurkkineen ja +veistämättömine hirsineen. + +Pihalla vastaan-ottamassa oli koko Oukkarin lapsiliuta ryysyvaatteineen, +ja sieltä täältä pilkisti heidän paljas ihonsa repaleisten ryysyjen +alta. Kullakin heillä oli aivan uudet tuohivirsut jalvoissa, ja siitä +piti ymmärtää, että he olivat oikein juhlatamineissaan. Etunenässä +seisoi Kirvelän Tahvo lakki kourassa; hänelläkin oli uudet virsut +jalvoissa ja yhtä monikertaan paikatut vaatteet päällä kuin +Oukkarillakin. Syvästi kumartaen toivotti hän kirkkoherran +tervetulleeksi. + +Kirkkoherra astui esille ja tervehti vastaan-ottajia. Sitten rupesi hän +pyrkimään huoneesen ja Juho avasi tuohi-ovensa. Köykkysissään astui +kirkkoherra sisälle. Huoneessa oli melkein pimeä, sillä ne muutamat +lasinsirpaleet, jotka Juho oli seinään sovittanut, olivat savun ja lian +kanssa niin piintyneet, ettei tiennyt juuri, oliko huoneessa ikkunoita +olemassakaan. Sitten vasta kun silmä oli tottunut tuohon ankaraan +hämärään, huomasi parilla seinällä jotakin mustan-punaiselta kuultavaa +pientä reikää. + +Heti kun kirkkoherra oli huoneesen astunut, painoi Juho oven kiinni. +Köykkysissään yritti kirkkoherra astumaan eteenpäin, mutta ensimäisen +askeleen otettuansa, kompastui hän kantoon ja kaatui ylönkuppuraisiaan. +Ponnahtaen siitä ylös, löi hän päänsä kattoon, sillä hän oli tavallista +pitempi mies. + +"Antakaa oven olla auki. Täällä on niin pimeä, etten näe vähääkään +eteeni ja loukon itseni palasiksi," kehoitti kirkkoherra ulkopuolella +ovenvartiana olevaa Juhoa. + +Juho totteli ja nyt rupesi kirkkoherra paremmin näkemään eteensä. + +Omituinen näky aukeni kirkkoherran eteen täälläkin. Korkeita kantoja oli +siellä täällä permannolla, eikä minkäänlaista lattiaa ollut, paljas maa +vaan kantojen välillä. Perällä makasi talon emäntä lapsivuodettansa. +Vuoteena oli hänellä vanha rikkinäinen takareki, jonka päällä oli +joitakin kirveellä veistetyitä lautoja. -- Joiltakin mastopuun +hakijoilta oli särkynyt takareki, jonka vuoksi he heittivät sen +kelpaamattomana metsään. Tämän sattui Juho löytämään ja hänen mielestään +oli väärin, että semmoinen taideteos saa jäädä metsän hyväksi. Sentähden +kantoi hän sen kotiinsa ja nyt hän oli sovittanut sen tärkeään +toimeensa, ja semmoisena oli se talon ainoana ylellisyys-tavarana. + +Siinä ei vielä kaikki. Tämän omituisen, ryysyillä peitetyn vuoteen +kohdalle seinään oli lyöty jotenkin pitkä, koukkupäinen ja tukeva +puunaula. Pitkästä vitsasangasta riippui naulan koukussa tavattoman iso +tuohinen. Se oli tehty eri tavalla kuin tavalliset tuohiset. Ensinnäkin +oli se tavattoman pitkä leveytensä suhteen ja kaksinkertainen joka +paikasta, paikoin useamman kertainenkin. Tuohia oli pantu pitkittäin ja +poikittain ja selvästi näki, että se oli tehty useammasta kappaleesta. +Lutasimia oli siinä tavallista enemmän, laidoillakin, ja paikoittain oli +niitä pantu ristiinkin, ikäänkuin koristukseksi. Huomiota herätti sekin, +kuin siinä joka paikassa oli tuohen ihopuoli päälläpäin, aivan +päinvastoin kuin tavallisesti. + +Oitis herätti tuo kummallinen koukusta riippuva tuohinen kirkkoherran +huomion. Hänen ajatuksensa pyörähtivät juuri miettimään tuon kummallisen +esineen merkitystä, mutta samassa sai hän elävän ja todellisen +vastauksen kysyville mietteillensä. Pieni, kireä ja äkkinäinen kirahdus +kuului kummallisesta tuohisesta, ja vaimo ojensi heti kätensä ja alkoi +liikuttaa riippuvaa tuohista. Kirkkoherra oikein säpsähti tuota outoa +ilmiöä. "Kehto", mutisi hän puoli-ääneen. Vaimon liikutellessa +pienokaistaan, huomasi kirkkoherra, että tuossa uuden-aikaisessa +kehdossa oli tuohen ihopuoli kehdon sisäpuolella samoin kuin päälläkin +päin. -- Juho oli ollut näin juhlallisessa tilassa oikein +taitelijatuulella. + +Kirkkoherra oli nähnyt kylläksi. Hän kömpi ovesta ulos, missä Juho ja +Tahvo, ynnä talon lapset olivat uskollisesti vahtia seisomassa. + +"Ketä tässä kirjoitetaan kummeiksi?" kysyi kirkkoherra. + +"Eipä tässä näy muita vieraita, kun tuo naapurin isäntä," selitti Juho. + +"Eikö hänen emäntäänsäkään?" + +"Hän olisi kyllä kernaasti tullut, mutta hän tuli kipeäksi, kovin +kipeäksi, juuri kun piti lähteä ... ei kyennyt lähtemään," selitti +Kirvelän Tahvo. + +"Mistä nyt kummeja saadaan?" kysyi kirkkoherra. + +"Otetaan mitä on. Kirkkoherra rupeaa yhdeksi, Tahvo toiseksi ja kyllä +minäkin rupean...; mistäpä tässä nyt enemmän... Pilkkana pitivät muut +kummiksi kutsutut," selitteli Juho. + +Kirkkoherra kirjoitti sitten kummeiksi mitä saatavissa oli. + +"Huoneessa ei saata lasta kastaa, siellä ei sovi," sanoi kirkkoherra. + +"Jos niin on, niin toimitetaan kastaminen täällä ulkona, onhan nyt +kaunis ilma," arveli Juho. + +"Parasta on. Laittakaa tänne kaste-vettä," toimitti kirkkoherra. + +Juho lähti liikkeelle. Suorastaan meni hän navettaan. Pian palasi hän +sieltä. Hänellä oli tuohinen kädessä ja hän kiirehti sen kanssa lammesta +vettä noutamaan. Sieltä tultuaan asetti hän vedellä täytetyn tuohisen +aivan metsän rintaan pitkän kannon päähän. + +Tämän tuohisen oli Juho vasituisesti tehnyt kastemaljaa varten. Se oli +tehty samaan malliin kuin tavalliset tuohiset, mutta yhtäkaikki oli Juho +osannut laittaa sille sen merkityksen, minkä tämmöinen juhlallinen +tilaisuus vaati. Hän, nimittäin, oli ottanut tuohen hilsepuolelta pois +ensimäisen yli asti lähtevän ohkasen hilsekerroksen ja tehnyt tuohisen +nurin päin, niin että hilsepuoli oli sisällä ja ihopuoli päällä. Kun +tähän sitten pantiin vettä, näytti siltä kuin vesi olisi peljännyt +tuohisen pintaa, sillä niin erillään se siitä koki pysytellä. +Hopeakirkkaana seisoi vesi tuohisessa, korkeammalla keskeltä kuin +laidoilta ja helmeili ympäri reunojansa niin kauniisti, että olisi +luullut kaikkein kauniimman helminauhan käärityn tuohisen reunoille. + +Juhlallinen oli hetkikin, mutta kylläpä Juhokin oli kaikki taitonsa +pannut liikkeelle, saadaksensa kaikki oikein juhlalliseksi. + +Kirvelän Tahvo nouti nyt lapsen mökistä ja toimitus alkoi. Tahvo piti +lasta, ja Juho ja hän asettuivat kahden ison petäjän väliin, jotka +olivat niin parhaanlaisen matkan päässä toisistansa, että he parhaaksi +mahtuivat niiden väliin: lapset pilkistelivät mikä minkin puun takaa, +kummastellen tätä outoa toimitusta. + +Koko toimituksen ajan lauloivat linnut monenkaltaisilla äänillänsä +iloisia ja kauniita säveleitänsä puiden latvoissa, niin että koko seutu +tuntui olevan yhtenä sävelistönä. Lempeä, mutta jotenkin navakka tuuli +humahteli ja suhahteli petäjäin latvoissa ja oksissa, ja tämä tuntui +siltä, kuin tuuli olisi yhtynyt lintujen lauluun ja soittanut passoa +sekaan. + +Kuinkahan lienee niin sattunut, mutta samassa kun kirkkoherra kysyi +kummeilta: "Tahdotkos sinä kastetta tämän uskon tunnustuksen päälle?" +lentää tohautti muutamia teeriä aivan pihan aukian äärimmäisien puiden +latvaan, vaikkei suinkaan ollut se vuoden-aika, jolloin teeret puissa +istuvat. Metsän asukkaat näyttivät itsekin oudostuvan tätä asemaansa, +sillä ne kääntelivät itseänsä joka suunnalle niinkuin viiri, päät ja +pyrstöt pystyssä. Niidenkin petäjien latvoissa oli muutamia, joiden +välissä Juho ja Tahvo lapsen kanssa seisoivat. + +Kun kirkkoherra pani vettä omituisesta kastemaljasta lapsen päähän, +sanoen: "Minä kastan sinun, Kreeta, nimeen Isän" j.n.e., kuikistelivat +teeret pitkäkaulaisina puista alas, ikäänkuin tiedustellen, mitä kaikkea +siellä alhaalla on tekeillä. Sitten ne muutaman kerran ännähtää +kuhauttivat ja lähtivät lentämään. + +Koko toimitus tuntui kirkkoherrasta Väinämöisen soitolta. Hänen +mielessään väikkyi semmoinen tunne, että Lemmeslammen pinnalle +nousisivat rynttäillensä Ahto Vellamonsa ja tytärtensä kanssa, sillä +Tapioa ja metsän kultaista kuningasta ei hänen mielestänsä puuttunut, +koska Juho ja Tahvo hänen mielikuvituksissaan, paksuissa +paikkanutuissaan seisoessaan puiden seassa korven varjokkaassa +siimeksessä, näyttivät hänestä semmoisilta. + +Toimitus tuli nyt päätetyksi. Lapsi oli tullut otetuksi kristillisen +kirkon ja seurakunnan jäseneksi. Niinkuin tiedämme, oli hän tyttö ja +hänestä tehtiin äidin kaima, sillä ennestään ei heillä semmoista ollut; +mutta tuskinpa yksikään lapsi on juhlallisemmin kastettu kuin tämä. + +Juho rupesi laittamaan kirkkoherralle ruokaa, sillä eihän emäntä nyt +miten voinut sitä tehdä. Kahden pitkän kannon päähän pihalle asetti hän +kirveellä veistetyn laudan, jolle hän alkoi tuoda ruokavarojansa. Hän +oli hankkinut tätä tarvetta varten vähän melkein selvää leipää. Aivan +uusissa tuohisissa kantoi hän laudalle voita ja viiliä kuopasta. Olipa +hänellä vielä varastossa tuoresuolasta lahnaakin, sillä hän oli +onnistunut Lemmeslammesta saamaan niitä muutamia joku päivä sitten. Kun +hän oli vielä tuonut laudalle puukkotölänsä ja tökeröisesti tehdyn +puulusikka-koliskon, niin oli pöydän kattaminen päättynyt. + +Juho kehoitti nyt kirkkoherraa syömään. Nälkä kaivelikin kirkkoherran +sydän-alaa, sillä hän ei ollut voinut syödä aamulla, varhain kun +yöpaikasta lähdettiin. Mielellään totteli hän kehoitusta ja istuuntui, +ei pöydän, vaan laudan ääreen. Voi ja viili oli niin puhdasta, että +kirkkoherra oikein ihmetteli sitä mielessään, vertaillessaan tätä +vastakohtaa heidän muuhun elämäänsä. Viilissäkään ei ollut ainutta +rikkaa, eikä tomun hiukkaa. Paksu päällinen oli vaan puhdas ja valkea +kuin kiko, ja hieno-röyhelöinen pinta osoitti, että piimiminen oli niin +hyvässä järjestyksessä onnistunut kuin se suinkin onnistua saattaa. + +Hyvällä halulla pisteli kirkkoherra ruokaa suuhunsa omituiselta +pöydältä, kummallisista astioista ja oudossa ruokasalissa. Viili se +seisoi jäykkänä ja jyrkkälaitaisena pohjaa myöti kuin seinä, eikä +lievahdellut vähintäkään siihen koloon, josta kirkkoherra ahnaasti +poskeensa pisteli; petunsekainen leipäkään ei yhtään kaakarrellut vanhan +viilin mukana alas mennessään. + +"Kuinka te olette noin hyvää voita ja viiliä voineet saada?" kysyi +kirkkoherra syömästä päästyään. + +"Lehmäthän niitä antavat," sanoi Juho, oudoksuen kirkkoherran kysymystä. + +"Minä tarkoitan sitä, kun voi on niin puhdasta ja maukasta, ja viili +niin hyvästi piimynyttä," oikasi kirkkoherra. + +"Ei käy lehmän-antiin paneminen sekaa niinkuin leipään ... tuota --: ja +-- ja meillä on hyvä kuoppa," selitti Juho viattomasti. + +"Tuohisissako te piimitätte kaikki maitonne?" + +"Joka tipan, mitä ei muutoin syödä." + +"Onko teillä ensinkään muita astioita kuin tuohisia?" kysyi kirkkoherra. + +"On pata ja juurisaavi." + +"Kirnu?" + +"Sekin on tuohesta ... mutta saattaahan tuota silläkin..." arveli Juho. + +"Kyllä teillä on viheliäisin ja kurjin elämä, mitä olla saattaa." arveli +kirkkoherra. + +"Kuinka niin?" kysyi Juho loukatun tunnolla ja rengautti silmänsä +suuriksi kuin suitsirenkaat. + +"Teidän asuinhuoneenne on niin kurja, etten ole koskaan moista nähnyt, +ja teidän koko elämänne osoittaa suurinta kurjuutta ja puutosta, sillä +teiltä näyttää puuttuvan välttämättömimmätkin elämän tarpeet," sanoi +kirkkoherra avonaisesti. + +"Näinköhän arvelette? ... minä ajattelen toisin -- mikäpä meillä täällä +olisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä +sorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja +uskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä. +Loistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa ...; syömme mitä saamme ja olemme +osaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä +pitää huolen meistä," tuumaili Juho luottavasti, + +"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on +osaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa," sanoi kirkkoherra ja tarttui +Juhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon +tarkoituksen. + +Kun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän +itsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen +hyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi +jätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen. + +Nyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä +eihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä +takaisin tulla. + +Kotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja +otti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui +sangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä. + +"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo +pitkät matkat kulkeneet. + +"Onpahan." + +Se oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä +puhuttiin. + +"Kyllä tästä osaan jo itsekin, saatte palata takaisin," sanoi +kirkkoherra Juholle ensimäisiin taloihin tultua. + +"Ei ole vississä...; vielä on sekavia, tiettömiä paikkoja ... vien +perille saakka...; periltä olen teidät noutanutkin," sanoi Juho. + +Myöhään illalla päästiin pappilaan. Tuohisine päivineen tunkeusi Juho +kirkkoherran jäljessä virkahuoneesen. Väsyneenä istahti kirkkoherra +tuolille, mutta Juho jäi ovipieleen seisomaan. Kirkkoherra kehoitti +häntäkin istumaan, mutta Juho tuhrasi vaan nokkaansa ja sioittteli +jalkojaan. + +"0tin tämän tuohisen," alkoi hän tovin päästä. "... Muuta antamista ei +minulla ole suurista vaivoistanne... Siinä on voita -- -- pyydän sen +saada jättää teille," sanoi Juho matalalla äänellä. + +"Ei, en missään tapauksessa minä ota teidän voitanne," sanoi +kirkkoherra, hypähtäen ylös tuolilta. + +"En minä olisi sitä uskaltanutkaan ... mutta kun sanoitte meidän voin +olevan semmoista, että sitä saattaa syödä," sanoi Juho, taasen tuhrasten +nokkaansa. + +"Kyllä kaiketi, mutta kuitenkaan en voi sitä ottaa. Kenties on se ainoa +voi, mitä teillä on, ja eihän teillä muutoinkaan ole isot varat; voinne +tarvitsette kyllä itse," vastusteli kirkkoherra. + +"Ei se tee mitään ... olkoon vaan viimeinen ... ei haittaa...; kyllä +lehmät toista antavat. -- Onhan meillä lehmiä... Tänne minä sen jätän, +vaikka kuinka vastustaisitte. Te olette tehneet suuren rakkauden työn +-- -- antaisin enemmänkin, mutta minulla ei ole...; minun tuntoni sanoo +sen..." + +Näin sanoen laski Juho tuohisensa kirkkoherran virkapöydän alle +lattialle. Sanaa sanomatta puristi hän kirkkoherran kättä ja kyyneleet +vyöryivät hänen karkeita kasvojansa myöten. Sitten poistui hän hitain +askelin. + +Kyynelet kiertyivät kirkkoherrankin silmiin Juhon pois mentyä. "Hänellä +ei ole maallista rikkautta eikä viisautta, mutta hän omistaa suuren +aarteen, jota ei kaikilla ole -- hän pelkää Jumalaa ja hänellä on +rehellinen sydän," mutisi kirkkoherra. -- -- -- + +Jonkun vuorokauden kuluttua löysi Juho eräänä aamuna mökkinsä edestä +pari kantamusta jauhoja. Ei ollut Juhon vaikea arvata kenen toimesta +jauhot olivat tuodut. -- + + + + +XL + +Odottamaton pulma. + + +Joku määrä on taaskin aikaa kulunut. Elämä Oukkarissa ei ole entisestään +paljon muuttunut, se vaan, että lapset olivat kasvaneet isoimmiksi ja +vaativat enemmän ruokaa ja vaatetta, mutta isoja työn-apuja ei heistä +vielä ollut. Talouttakin oli koetettu parantaa niin paljon kuin oli +voitu, mutta se kävi niin hitaasti, ettei elämä siittänsä parannut, jos +ei juuri pahennutkaan, ja pettu ei vaan leivästä poistunut. Kun +edistyminen kävi näin tasan varttuvain leivänpurijain kanssa, jäi uuden +tuvan laittaminenkin yhä kaukaisemmaksi ajatukseksi, mutta toivoa ei +kuitenkaan heitetty. + +Oukkarissa ei juuri usein nähty vieraita, mutta eräänä syksynä +syyskierän aikana nähtiin se kumma, että Oukkarin pihalle ajettiin +oikein hyvissä värkeissä olevalla hevosella; näyttivätpä reessä olevat +miehetkin herrasmiehiltä. + +Juho oli tullut juuri ansateiltään. Hän oli laskenut lintukonttinsa +mökin eteen ja könttinyt mökkiin, jossa hän istui väsyksissä kannon +nokkaan. + +Kun hän kuuli, että kartanolle tuli joku hevosella, raotti hän mökin +ovea, nähdäkseen, keitä tulijat olisivat. + +Äkkiä vetäsi hän mökin oven kiinni ja sanoi hätääntyneellä äänellä: +"Herra Jumala! nimismies ja lautamies! He eivät varmaankaan ole hyvällä +asialla ... -- mitähän pahaa minä olen tehnyt!" + +Samassa nykästiin mökin ovi auki. + +"Ohhoh! Täällähän on niin pimeä, ettei eteensä näe; ottakaahan toki +valkea," sanoi nimismies sisään kömpiessään. + +Juho otti valkean päreesen. + +Oudoksuen katseli nimismies huoneen sisustusta, jossa niin monta +ihmishenkeä asui. + +"Eihän täällä käsi käänny, ei jalka jakaannu. Täällähän on väkeä kuin +helluntain epistolassa, niin että aivan silmämunalta paistaa," sanoi +nimismies. + +"Eihän täällä perin väljä ole," koki Juho sanoa, vaikka hän vapisi niin +ettei ollut sanaa suustaan saada. + +"Kylläpä teillä on kurja asunto!" arveli nimismies. + +"Eihän tämä taida monenkaan mielestä häävi olla, mutta meillä ei ole +tämän parempaa," koki Juho sanoa, vaikka ääni tahtoi tukehtua kurkkuun. + +Juho olisi niin mielellään kysynyt, mitä asiaa vierailla oli, mutta ei +uskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa kuulla jotakin hyvin hirveää; +ehkäpä ovat tulleet häntä kiinni panemaan. Tästä tukalasta tilasta +päästi hänet nimismies. + +"Olemme tulleet tänne ikävän asian kanssa," aloitteli hän. + +Juho istahti kannolle, sillä hän ei voinut seisoa, eikä vastannut +mitään. + +"Olemme tulleet häätämään teitä pois mökiltänne," pitkitti nimismies. + +"Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?" huusi Juho tukahtuneella äänellä. + +"Te olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan ja sen vuoksi +häädetään teidät tästä pois," selitti nimismies. + +"Eikö kruunun metsässäkään, vapaalla maalla, joka ei ole kenenkään oma, +saa köyhä ihminen asua?" kysyi Juho kauhistuen. + +"Ei saa ilman luvatta. Eikä olisi mikään vissi, että hakemallakaan +olisitte lupaa saaneet, sillä kruunu pitää metsiään isossa arvossa, eikä +anna niihin mielellään uudisasutuksia perustaa. -- Ja kyllä kruunulla on +täysi omistusoikeus maihinsa," selitti nimismies yhä. + +"Minä en niitä asioita ymmärrä, mutta minusta tuntuu niin +kummalliselta... Tekeekö kruunu itse peltoa ja niittyä metsäänsä?" utasi +Juho jo vähän toipuneena. + +"Ei suinkaan, mutta kruunu suojelee maitansa metsien vuoksi." vastasi +nimismies. + +"Tuota noin ... -- ettäkö kruunu metsien vuoksi ei anna maitaan +viljellä...? Mutta -- sen mukaan kuin minä ymmärrän -- kansa ei voi +lisääntyä ilman leivättä, ja leipää ei saada, ellei maata viljellä. +Kruunulla on tässäkin pitäjäässä paljon viljelykseen kelpaavaa maata, +muttako ei anna niitä viljellä metsien vuoksi...? Vaikken minä niitä +asioita ymmärrä, tuntuu kuitenkin niin oudolta ja somalta -- --. Kuinka +se on, sanokaa te, joka ymmärrätte: onko maa kruunun vai kansan?" +tuumaili Juho, joka kerran vertyneenä oli uteliaampi ja puheliaampi nyt +kuin kenties koskaan ennen. + +"Luultavasti maa on paremmin kansan kuin kruunun ja paljonhan kansalla +onkin maata, jota se saapi viljellä, paljon enemmän kuin kruunulla. Sitä +paitsi kruunu tarvitsee myös omansa," sanoi nimismies. + +"Kyllähän on kansaa, joilla on maata hallussaan, mutta paljon on, joilla +ei olekaan ja ne nääntyvät puutoksiinsa. Mutta kuinka se on? Onko kansa +kruunua varten vai kruunu kansaa varten?" kysyi Juho taas. + +"Luultavasti ne ovat yhtä tarpeelliset niin toinen kuin kumpainenkin, +sillä ei suinkaan kruunua tarvittaisi, jollei kansaa olisi; toisaalta +taas ei ole koskaan krunnutonta kansaa; siis tarvitsevat ne toinen +toistaan." + +"Vai niin! Mutta kumpi on kruunulle parempi: sekö, että maassa on paljon +väkeä, vaan se, että on vähän?" + +"Tiettävästi on se kaikille hyödyksi, kun on paljon väkeä." + +"Niin, mutta kun tahdotaan paljon väkeä, niin niille pitää antaa +maata...; muutoin liiat ihmiset, tuota, kuolevat nälkään... Mutta mitä +se kruunu metsällä tekee, onko sillä niin paljon taloja, että se +tarvitsee semmoisen joukon metsää polttopuita varten?" sanoi Juho +totisena. + +Nimismies naurahti. + +"Tuskin te tiedätte, mikä kruunu onkaan?" sanoi hän sitten. + +"En minä häntä niin tarkoin tiedä, mutta eiköhän se vaan ole korkea +esivalta," arveli Juho. + +"Likipitäin. Ja nyt saat tietää, ettei kruunu polttopuikseen metsiä +tarvitse, vaan se myöpi pölkkyjä metsistään. Pitäisihän sinun se +tietämään, sillä olethan itsekin usein ollut tukkitöissä," selitteli +nimismies. + +"01en kyllä ollut muiden töissä, vaan en koskaan omasta puolestani... +Olen luullut isäntäin vaan myöneen metsiään kauppiaille... Mistä minä +sitten tiedän, että kruunu... Mutta minun mielestäni ei kruunu pidä +juuri niin tarkkaa huolta metsiensä myömisestä. Voi sitä petäjän +paljoutta, mikä näilläkin laajoilla kruununmetsäsaloilla kaatuneena +maassa mätänemässä makaa; parhaat puut ovat siellä ja kuka niistä nyt +hyötyy? Olisi kai niistä saanut vaikka montakin kirkkoa. Niillä maar +rahaa olisi saatu, kun ne aikanaan olisi myöty," päätteli Juho. + +Juho oli unhottanut pelkonsa ja hämmästyksensä keskustelun ajalla niin, +että hän voi vapaasti puhella ja hänellä oli semmoista salaista luuloa, +että hän on puheessa voittanut nimismiehen ja hän ei uskallakaan häätää +häntä pois mökiltään. + +Seurasi hetkinen äänettömyyttä. + +"Niin, tässä kuluu aika turhia jaaritellessa. Teidän täytyy muuttaa +täältä pois ensi puolipastoksi. Ellette silloin ole muuttaneet, olen +minä pakoitettu repimään teidän mökkinne," sanoi nimismies virallisesti. + +"Oikeinko se on täyttä totta?" kysyi Juho hyväsestään jo masentuneena. + +"Enpähän minä nyt toki leikilläni semmoisia puhu --. Tässä on +kuvernöörin häätämiskäsky," sanoi nimismies, ottaen paperin taskustansa +ja tarjoten sitä Juholle. + +"Mikä siinä on oikeastaan syynä, että meidät mökiltämme?... En tiedä +mitään pahaa tehneeni," sanoi Juho nolosti, sillä hänellä alkoi kapuilla +tosi hätä. + +"Äskettäin jo sanoin, että olette omin lupinne asettuneet kruunun +metsään asumaan. Siinä syy, jonka vuoksi teidät pois ajetaan. On sitä +vikaa teissäkin, eikä vaan aina kruunussa," sanoi nimismies voitollisen +pisteliäästi. + +"Enhän minä kruunua...; esivalta olla pitää... Mihinkä sitä, jos ei +lakia ja asetuksia... Enhän minä muuta, kun sanoin, että köyhä kansa +tarvitseisi maata... Ei suinkaan vallesmanni nyt siitä..." höpötti Juho +hätäyksissään, sillä kaiken muun hädän lisäksi pelkäsi hän puhuneensa +pahasti esivallasta, ja joutuvansa siitä kiinni. + +"Ettehän te ole mitään liikoja puhuneet; olkaa siitä huoleti," sanoi +nimismies, jota Juhon tukala tila alkoi säälittää. + +"Kiitoksia, hyvä vallesmanni...! Mutta keneltä minun olisi pitänyt +pyytää lupaa mökkini perustamiseen tänne kruunun salolle?" kysyi Juho. + +"Kuvernööriltä tietysti. Jos hän olisi hakemukseen suostunut, olisi hän +velvoittanut maanmittarin mittaamaan ja paaluttamaan teille maat; muussa +tapauksessa olisi hän hyljännyt koko pyyntönne," selitti nimismies. + +"Kuka niitä semmoisia ymmärtää ja mistä ne rahat sitten...?" sanoi Juho +nolona. + +"Tässä on tämä kuvernöörin häätämispäätös, saatte valittaa sitä vastaan, +jos niin tahdotte," sanoi nimismies, ojentaen paperia Juholle. + +"Mitäs, herran tähden minä ... kyllähän minä esivaltaa... Enhän osaa, +enkä tahdo valittaa muille kuin teille -- --. Mutta se minua +kummastuttaa, että mistä se kuvernööri tietää, että me täällä...; +taitaahan se esivalta kaikki tietää... Kovin paha mieleni on kuitenkin, +kun pitää pois mökeiltään," sanoi Juho värisevin ja tukehtunein äänin. + +"Ei kuvernööri tiedä, missä kaikissa mikin asuu, mutta Kiverä on +kirjoittanut kuvernöörille ja vaatinut teidän häätämistänne," sanoi +nimismies. + +"En täälläkään rauhassa...! Joka paikassa minua vainotaan ja ahdistetaan +kuin metsän petoa. Miksikä lienen syntynytkään tähän maailmaan ja mihin +minä onneton nyt joudun huonon joukkoni kanssa?" puhkesi Juho valittavin +äänin sanomaan. + +Hän sortui nyt kauhean surun valtaan. Entinen kolkko, kova ja hyödytön +elämän taistelu aukesi yhtähaavaa hänen eteensä, ja synkkä, toivoton +tulevaisuus haamoitti kaikkine sortovaltoineen mustana irvikuvana hänen +edessään. Hädissään koetti hän ajatella sinne tänne, hakien jotakin +pelastuksen keinoa, mutta kaikki turhaan, sillä apua ei kuulunut +kustaan. + +Näitä tuntiessaan ja miettiessään, valtasi Juhon oikein äänekäs itku. -- +Vaivattu, ahdistettu ja vanhentunut karhea sydän murtui elämän kuorman +alla, ja puhkesi päällekin päin näkyväksi myrskyksi murtuissaan. + +"Eihän tämmöisen talon tähden sovi noin kovin pahakseen panna; hennoohan +tästä lähteä," sanoi nimismies. + +"Tämä on yhtä isosta arvosta meille kuin paras hovi monelle muulle...; +me emme tahtoisi parempaa ... me tyytyisimme tähän...; mihin me nyt +joudumme?" koki Juho änkyttää. + +Nimismies oli hyvänluontoinen mies. Kovin kävi hänen säälikseen Juhon +suru ja hätä. Hänkin rupesi miettimään jotakin keinoa, joka voisi auttaa +Juho-parkaa tukalasta tilastaan. -- Semmoisen luuli hän nyt +löytäneensäkin. + +"Älkäähän nyt niin kovin sureko, ehkä tässä joku keino keksitään," sanoi +nimismies lohdutellen. + +"Jos vaan voitte, niin auttakaa meitä; nyt on apu tarpeesen," sanoi Juho +rukoilevasti. + +"Hakekaa tämä mökkinne kruunun torpaksi," kehoitti nimismies. + +"Saisimmeko sitten tässä asua niinkuin tähänkin asti?" kysyi Juho +toivovasti. + +"Saisitte aivan vapaasti, vieläpä paljon helpommalla verolla kuin +uudistalolaiset." + +"Mutta enhän ymmärrä, enkä osaa mitään, miten ja missä sitä +haettaisiin ... eikä ole varojakaan," sanoi Juho, alkaen taasenkin +nolottumaan. + +"Mutta jos minä ottaisin sen asian ajaakseni." + +"Voi hyvä vallesmanni...! Tehkää se, hyvä vallesmanni... Voi kun te +olette hyvä, vallesmanni... -- Mutta milläs minä teille palkan maksan, +hyvä vallesmanni?" höpisi Juho iloissaan, tietämättä itsekään mitä hän +oikeastaan sanoi. + +"Kyllähän niistä sovitaan. Jos satutte saamaan lintuja ja tuotte jonkun +linnun, sitten kuin asia on päättynyt -- jonka minä luulen onnistuvan -- +niin sillä se on maksettu," sanoi nimismies. + +"Voi, vai linnuilla! Kyllähän niitä täältä saloilta saamme. Kytkin on +minulla mökin edessä lintukontti, sen annan nyt aluksi," sanoi Juho +iloissaan. + +"Ei, ei; en minä sitä tarkoittanut. Minä en tahdo mitään, ennenkuin asia +on päässä," eitti nimismies. + +"Kyllä teidän täytyy tämä kontti rouvallenne tuliaisiksi... Konttineen +lintuineen pitää se teidän...; kyllähän me näitä..." väitti Juho ja +ottaa piti nimismiehen. + +Nimismies lähti nyt pois ja hän oli Juhosta kirkkoherran jälkeen paras +mies maailmassa. + +Juhon suru ja pelko lakkasi nyt siihen paikkaan. Elämän huolet eivät +vaivanneet häntä nyt kovemmin kuin ennenkään ja hän luotti niin lujasti +nimismiehen lupaukseen, että piti jo itseänsä oikein laillisena mökkinsä +omistajana, jota ei kukaan enään voisi häneltä pois ottaa. -- Tunsipa +hän olevansa paljon viisaampikin entistänsä. + + + + +XII. + +Onni onnettomuudessa. + + +Juho on nyt talonsa herra ja isäntä, sillä nimismies on pitänyt sanansa +kuin mies. Hän on kun onkin hakenut ja saanut Juhon mökille kruunun +torpan oikeudet. Juholla oli nyt oikein kuvernöörin sinetillä varustetut +kirjalliset vakuutukset, että mökki oli todellakin hänen ja ettei kukaan +voi sitä häneltä pois ottaa. Tämä tieto ja tunto vieritti Juhon elämän +kuormasta pois isoimman ja raskaimman kiven, ja elämä tuntui nyt niin +keveältä ja huolettomalta. + +Mökkinsä vakuutuskirjaa piti Juho erinomaisen isossa arvossa. Tosin ei +hän tiennyt sen sisällöstä ainuttakaan sanaa, mutta hän uskoi +nimismiestä, että se se on, jonka voimasta mökki on hänen. Isoa, +kaunista, punaista sinettiä katseli hän ihmeen sekaisella +kunnioituksella, sillä hän ymmärsi, että sekin vaikuttaa asiaan sangen +lujasti ja mahtipontisesti. Juho teki tälle talon kalliimmalle ja +arvokkaammalle kappaleelle tuohesta litteän kannellisen laatikon ja +sekin sai sen arvon, että hän sovitti tuohen ihopuolen sekä sisä- että +ulkopuolelle. Sinne pisti hän arvokkaan paperinsa ja sulki laatikon +kannella. Sitten vei hän laatikon kuoppaan, pisti sen erityiseen luolan +koloon ja sulki huolellisesti kolon kivellä. -- Tarkkaa huolta piti hän +arvopaperin tallessa pysymisestä. Tuon tuostakin kävi hän kuopassa +katsomassa, oliko kivi kolon suulla ja oliko laatikko kolossa. Tavasta +kävi viettelys niin suureksi, ettei Juho malttanut olla ottamatta +laatikkoa kolosta. Silloin aukasi hän kannen ja veti varovasti paperin +esille. Saatuansa sen laskokset auki, katseli hän kauvan ääneti ja +ajatuksiinsa vaipuneena sen punaista sinettiä. Kun hän viimein siitä +autuaallisesta nautinnostaan havahtui, nosti hän tavallisesti paperin +ylös, samassa ulottaen sen vähän ulommaksi, ja katsoen siihen vielä +tosi-ihastuksella; silloin sanoi hän: "Ottakoonpa vielä, ken tahtoo, +minulta taloni pois." Sitten kääri hän paperin laskoksiin, pisti sen +laatikkoon, lykkäsi kannen kiinni, pani luolan koloon, sulki sen kivellä +ja lähti pois. + +Paljon oli Juho vanhentunut ja heikontunut. Työnteko kävi hitaaksi, +kankeaksi ja heikoksi. Uuden asuinhuoneen tekoa ei hän enään +ajatellutkaan, sillä hän tunsi jo voimainsa määrän. Eipä hän sitä +suuresti kaivannutkaan, sillä hän oli tyytyväinen entiseen asuntoonkin. +Niittyä ja peltoa ei enään tullut lisää ja Juholla oli kyllitellen työtä +entisten voimassapitämisestä. Kun näin asiat olivat, ei voitu karjaakaan +lisätä; kahdella lehmällä vaan oltiin, kuten alussakin, ja nämät olivat +heidän elinehtonsa. -- Vanhin poikakin, josta olisi työn-apua ollut, +meni vieraan palvelukseen, nähtyään, ettei tässä tuosta tuohon tultu. +-- -- -- + +Eräänä kesä-iltana odotettiin Oukkarin lehmiä kotiin tulevaksi, mutta +niitä ei tullut. Odotettiin paljon sivu tavallisen ajan -- koko yökin, +ei sittenkään. Aamulla varhain lähti Juho hakemaan niitä. Hän samosi +salot, kulki korvet, kapusi kalliot, rämpi rämeet, nevat ja suot, mutta +turhaan. Väsyneenä palasi Juho illalla kotiin. + +Seuraavana aamuna meni hän Kirvelän Tahvoa pyytämään avuksensa lehmiä +hakemaan. Yhdessä lähtivätkin nämät tasaväkiset likimmäiset naapurukset +epätietoiselle retkelleen. He suuntasivat matkansa Oukkaria kohden, +aikoen painaa sieltä toisille maille, missä Juho ei ollut ennen käynyt. +Heiltä estyi kuitenkin tämä pitempi matkasuunnitelma, sillä Oukkariin +tullessaan löysivätkin he molemmat lehmät, mutta kontion kaatamina. -- +Lemmeslammen korven laidassa oli metsän kuningas ne ruhtonut ja +peittänyt rahkamättäillä. + +Juho ei näyttänyt olevan taallaankaan koko tapauksesta, mutta kovin +kauhistuivat Tahvo ja Riettu tuota ankaraa tuhoa. Riettu päivitellä +pälpätti ja itkeä killisteli yhtenään, eikä loppua surusta näyttänyt +ensinkään tulevan. Nyt on muka elämä kaikki, kun ainoat lehmät _metsä_ +kaati, ja mistäpä toiset enään saataisiin, sillä työ ja tuskapa oli +ollut entisiäkin saadessa, vaikka silloin vielä oltiin nuorempia ja +voimakkaampia työntekijöitä. Mikäpä muu nyt neuvoksi tulee kuin +nälkäkuolema, sillä lehmien turvissahan melkein yksin-omaan on henkeä +pidetty ja elää kituuteltu. + +Tähän suuntaan paapatti Riettu katkeamatta ja Tahvo säesti häntä, +tavantakaa lausuen Rietun surun sekaan jonkun surkuttelevan ja säälivän +sanan, ja nämät lisäsivät vettä Rietun myllyyn. + +Olisipa niin kovan kohtauksen luullut vaikuttavan masentavasti +Juhoonkin, mutta hän ei vaan ollut taallaankaan koko jutusta. Hän koki +vaikittaa ja lohdutella vaimoaan niin paljon kuin voi, mutta kun se ei +näyttänyt mitään auttavan, meni hän ulos. Kuoppaansa meni hän silloin. +Siellä otti hän esille taasenkin arvopaperinsa ja katseli kauvan ja +hartaasti sen punaista lakkaa. Kun hän sieltä palasi, oli Riettu jo sen +verran tyyntynyt, että hän voi kuunnella muiden puhetta. + +"Mitäpä me noita lehmiä suremme, kyllähän Jumala meille toisia antaa," +sanoi Juho luottavasti. + +"Kyllähän Jumala hyvinkin sinulle lehmät sarvista tänne taluttaa; +kovalla työlläsipä piti entisienkin alku ansaita," sanoi Riettu +epäilevästi. + +"Sinä, Riettu, teet syntiä Herraa vastaan. Häneltähän tulee onni ja +onnettomuus ja hänen tahdostaan saamme me mitä saamme. Väärin on nurkua +Herraa vastaan," sanoi Juho nuhtelevasti. + +Riettua rupesi hävettämään. Hänestä rupesi tuntumaan siltä, että Juho on +sittenkin oikeassa ja hänen surunsa haihtui siihen paikkaan. + +Niin. Juho luotti Jumalaansa ja mökkinsä vakuutuskirjaan ja niissä oli +hänelle kylläksi; mitä huoli hän silloin lehmistä, karhuista ja muista +elämän suruista. + +Pian oli kylälle levinnyt tieto, että karhu oli kaatanut Oukkarin +molemmat ja ainoat lehmät. Säälin tunne kävi monenkin mielen lävitse, +sillä yleiseen tiedettiin, kuinka niukkaa ja karua elämää Oukkarissa +eletään. Toisissa ei tämä tieto vaikuttanut yhtään mitään; heistä oli +saman tekevä, oliko Oukkarissa lehmiä tai ei, kaatoiko ne karhu tahi oli +kaatamatta, elettiinkö siellä hyvästi vai huonosti; kaikki oli heistä +yhtäkaikki. + +Toisena iltana lehmien löytämisen jälkeen katosi Oukkarin alun +toisellakymmenellä oleva, Matti niminen poika. Hänet oli vielä myöhän +nähty olevan peltoa purastamassa muka, mutta nyt hän oli kadonnut kuin +kaste maahan, eikä tietty, oliko hän joutunut puuhun vai pitkään. +Koetettiin huhuilla ja huudella, ja kun ei siitäkään apua ollut, puhalsi +Juho jo useat kerrat tuohiseen ämyriinsäkin, jota vaan hätätilassa +käytettiin. Vaikka Juhon torvi oli maan kuulu vahvasta äänestään ja +vaikka se oli aina eksyksiin joutuneen kotimökille ohjannut, ei +kuitenkaan Mattia kuulunut. Levotonta yötä täytyi nyt ruveta viettämään +Matin vuoksi, sillä oli jo niin myöhäinen, ettei voinut lähteä häntä +etsimäänkään. + +Aamulla varhain auringon noustessa tuli Matti, mutta hän ei ollut yksin, +sillä hänellä oli kumppanina Römölän Vilho niminen poika. Vilho oli +vähän vanhempi Mattia ja hänellä oli kädessä pienireikäinen oravapyssy. +Ilo loisti poikien silmistä. + +"Missä sinä olet ollut? Koko yön olemme sinua peljänneet; ja missä sinä +olet Vilhoon yhtynyt?" sanoi Juho vähän nuhtelevaisesti. + +"En minä ole ollut missään pahuudessa... Me -- me olemme, isä, ampuneet +karhun," sanoi Matti loistavin silmin. + +"Karhun! Älä narraa," sanoi Juho, hypähtäen ylös makuultaan. + +"En minä narraa ... emmekö olekin, Vilho?" sanoi Matti. + +"Olemme me ampuneet karhun, tosi se on. Ellette usko, niin lähtekää +katsomaan," vakuutti Vilho. + +Juho pisti päälleen ja sitten lähdettiin karhua katsomaan. + +Kun tultiin haaskoille, makasi siinä iso uros-karhu verissään. Metsän +kuningas peitettiin vahvasti kuusen havuilla ja jätettiin siihen, sillä +mitäpä he sille muuta voivat. + +"Kuinka te uskalsitte, tuommoiset poikanulikat, käydä niin vaarallisen +elävän kimppuun?" kysyi Juho ihmetellen. + +"Uskalsimmepa tuota vaan," sanoi Vilho hymyssä suin, heilutellen +uljaasti pyssyänsä. + +"Ei lavaa ei mitään." + +"Mistäpä semmoisen olisimme saaneet ... tuolta kuusenjuurelta vaan..." +sanoi Vilho, viitaten taampana olevaa tiheä-oksaista kuusta. + +Juho meni katsomaan ampumapaikkaa ja pojat seurasivat jäljessä. + +Kuusi oli maahan asti oksainen ja hyvin luppoinen. Ainoastaan muutamia +havuja oli pantu haaskan puolelle suojaksi. + +"Tässä me vahtasimme ja tästä minä ammuin... Veitsenikin on jäänyt +tuohon...; sen päällä oli pyssynsuu," sanoi Vilho, ottaen veitsensä ja +pistäen sen tuppeensa. + +"Mutta jos otso olisi tullut tältä puolen?" + +"Mutta sepä ei tullut... Korvesta päinhän se..." + +"Kuinka se kävi? -- kertokaapas." + +"Minä tulin jo hyvään aikaan illalla teidän mökkinne saataville. En +uskaltanut näyttää itseäni teille, sillä pelkäsin, että olisitte estänyt +aikeeni. Piilostani tähtäilin Mattia, saadakseni puhutella häntä ja +kumppanikseni, sillä enhän olisi osannut yksinäni haaskalle. Ilokseni +huomasinkin hänet kaivelemassa kangasta. Heti annoin hänelle merkin, +että tulisi luokseni. Kun hän tuli, esittelin hänelle asian ja hän +suostui kohta tuumaani. Matti olisi käynyt teille ilmoittamassa +lähtönsä, mutta minä estin sen, sillä tiesin, että te ette päästäisi +häntä. + +"Haaskalle päästyämme laitimme heti tämän vahtipaikan ja rupesimme +vahtimaan..." + +"Eikö hyvin peljättänyt?" keskeytti Juho. + +"Eipä pahoinkaan; tuntui tuo vähän oudolta sydänalassa, mutta hätää se +ei tehnyt." + +"Mitäs olisitte tehneet, jos karhu päälle?..." + +"Päätimme kipasta puuhun, ennenkuin otso kerkiäisi." + +"Entä sitten? Kertokaa!" + +"Kun viimeinen ämyrinne törähdys myöhän illalla kuului, yritti otso jo +silloin tulemaan haaskalle. Mutta kun se sen kuuli, seisahtui se ja +alkoi hiipiä metsään takaisin; tämän teki otso niin varovasti ja hiljaa, +että tuskin risahdusta kuului. Harmiksi tahtoi käydä, mutta ei ollut +muuta neuvoa kuin täytyi ruveta odottamaan, että eikö tuo vielä tulisi. +Päivä jo alkoi ruveta sarastamaan, eikä vielä kuulunut mitään. Ikäväksi +alkoi käydä aika ja tuumailimme jo kuiskimalla toisillemme, että +lähtisimme pois. Mutta samassa tuokiossa rupesi metsästä kuulumaan +jonkulaista kähnimistä. Sydän sykähti silloin ja minä vedin pyssyni +hanan vireille, sekä panin uuden nallin piikkiin. + +"Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin otso tuli näköisälle. Hiljaa hiipien +se tuli ja näytti hyvin varovaiselta. Rauhattomana pyöri hän ympäri ja +tarkasteli kätköänsä joka puolelta. Sitten se rupesi rivosti syytämään +sammalia pois haaskan päältä, ja saatuansa sen paljaaksi, laskeusi se +käpälillensä ja alkoi levollisen näköisenä aterioida. + +"Otso oli melkein aina selin meihin, paitsi silloin kuin se +tarkastellessaan ympäri pyörähteli; selin se oli meihin nytkin, kun hän +syödä ahmi. Minä en uskaltanut sitä ampua takaapäin, kun pyssyni oli +kovin pienireikäinen, odotin vaan sitä hetkeä, jolloin se kääntyisi +päin. Tukalalta tuntui aika; emme tohtineet oikein hengittääkään, mutta +karhu ei vaan kääntynyt. + +"Tästä tukalasta tilasta päästi meidät pieni sattumus. Matti liikahti +vähän, korjatakseen huonoa asemaansa. Tätä tehdessä risahti joku kuiva +risu poikki. Vaikkei risahdus ollut sen isompi, huomasi otso kuitenkin +sen. Se käännähti sivuttain meihin, mutta ei noussut käpäliltään +jalvoilleen; se näytti kuuntelevan tarkasti; silloin tähdin minä korvan +sisään ja laukasin. + +"Kauheasti karjasten hyppäsi otso pystöön kahdelle jalalle, mutta kaatui +heti. Tätä teki se useat kerrat, mutta vihdoin jäi se liikkumattomaksi. + +"Tällä välin kipasimme me puuhun. Tähän saakka emme peljänneet +sanottavaa, mutta kun otso kuolon tuskissa mellasti, niin kauheaksi +alkoi käydä. Olen kuullut sanottavan, että karhulla on yhden miehen +mieli ja yhdeksän miehen voima. Emme sittenkään vielä uskaltaneet puusta +pois laskeuda, vaikkei karhu enään liikahtanutkaan. Luulimme, näette, +että se kavaluudella heitti itsensä kuolluksiin, saadaksensa meidät +kynsiinsä. Vasta sitten kuin oli jo melkein selvä päivä, tulimme +vakuutetuksi, että karhu oli todellakin kuollut, ja silloin uskalsimme +laskeutua puusta alas." + +Näin kertoeli Römölän Vilho hymyssä suin, mutta Oukkarista oli tämä niin +kauheata, että tukka pystyyn nousi. Olivathan pojat poikamaisuudessaan +antautuneet silmin nähtävään hengenvaaraan. -- -- -- + +Kyllä Oukkarissakin kovasti peljättiin Matin yöllistä poissa oloa, mutta +Römölässä se vasta hätä oli Vilhon äkkinäisen katoamisen tähden. +Pienestä poikapahasesta pitäin oli Vilho pyssyä viljellyt ja +metsästäjänä oli hän jo saavuttanut mainetta tarkkana ampujana ja +oivallisena lintu- ja oravamiehenä; olipa hän koirainsa avulla jo eräänä +kertana kaatanut ilveksenkin. Vilho tunsi itsekin, että hän on +saavuttanut metsästäjän mainetta. Tämä kiihoitti kunniantuntoaan ja hän +himoitsi saadaksensa maineensa täydelliseksi. Kauvan oli hän mielessään +miettinyt, kuinka pääsisi karhun kimppuun ja saisi sen kaadetuksi; jos +se onnistuisi, olisi hän tarkoituksensa voittanut. Hän ei kuitenkaan +ilmoittanut kenellekään tätä uhkarohkeaa mielipidettänsä, sillä hän +oivalsi, että kaikki olisivat pitäneet hänen mietteitänsä pelkkänä +hulluutena ja kokeneet ehkäistä hänen aikeitansa, jos semmoinen +tilaisuus sattuisi tarjoontumaan. + +Kun hän sitten kuuli karhun kaataneen Oukkarin molemmat lehmät, päätti +hän mielessään, että mennä sinne onneansa koettelemaan. Niin salaa kuin +suinkin voi, otti hän pyssynsä ja ampumaneuvot mukaansa, vähän evästä +taskuunsa ja pökäsi suoraan metsään, ettei kukaan häntä näkisi. + +Kun sitten ei Vilho yöksi kotiin tullutkaan, kuten ennen tavallisesti, +tuli koko talon väki pahaan hätään. Hypättiin naapureissa ja kaikilta +ihmisiltä kyseltiin, että eikö kukaan olisi heidän Vilhoa nähnyt. Ja kun +ei mitään muuta tietoa saatu, kuin että joku oli hänet aamulla varhain +nähnyt pyssyn kanssa metsään menevän, niin yltyi pelko ja hätä kahta +kauheammaksi. Mutta huomena se vasta kukkurilleen nousi, kun ei Vilhoa +vielä nytkään ollut kotiin saapunut, vaikka päivä oli jo hyväsestään +kulunut. Kymmenenkin laisia turmia koetettiin keksiä, joissa hän olisi +tuhonsa saanut, ja itsekukin koetti olla mestari arvaamaan oikean turman +laatua. Vilho oli vanhempiensa nuorin lapsi ja hekin kävivät kovin +levottomiksi ja lohduttomiksi. Viimeiseltä ei isä voinut muuta tehdä, +kuin ruveta Jaakopin tavalla voivottelemaan: "Voi minun poikaani, voi +minun poikani." + +Suuriksi kävivät Römöläisten, semminkin vanhempien silmät, kun Vilho +myöhemmin illalla tuli kotiin ihka elävänä, vieläpä aivan +vahingoittumattomanakin. + +"Missä, Jumalan tähden sinä olet ollut...? Kun saattaakin semmoisen +murheen laittaa meille, eikä sanokaan edes kenellekään..." sanoi vanha +isä nuhtelevaisesti, kun näki Vilhon. + +"Älkää olko, isä, millännekään, minä olen kaatanut karhun viime yönä," +sanoi Vilho iloisesti. + +"Karhun! Älä joutavia narrittele," sanoi ukko kulmiaan rypistellen. + +"Oikein totta; kuinka minä teille voisin valehdella," vakuutti Vilho. + +"No, herran tähden, missä sitten... Kerro ... sano," sanoi ukko, +remauttaen suuret harmaat silmänsä seljälleen, niin että tuuheat +kulmakarvat nousivat siansa ylemmäksi. + +"Tuolla Lemmesvaaran korvessa, Oukkarien lehmien haaskoilta..." sanoi +Vilho. + +"No voi sun poikaa! Onpas sinussa miestä tulossa, mutta siitä hyvästä +annan minä Oukkarille lehmän," sanoi ukko ilosta liikutettuna. + +Römölässä kääntyi nyt pelko ja murhe suurimmaksi iloksi ja riemuksi. + +Kauvan ei joudettu miettimään ja iloitsemaan, sillä saalis oli saatava +kotiin. Vankka ruuna pantiin aisoihin ja vielä läpi-yötä lähdettiin +otsoa noutamaan. Vaikka Vilho oli väsyksissä, ei hän voinut olla mukaan +lähtemättä, sillä "saalis miehen virkuttaa". + +Vaikea kulku oli Lemmeskorpeen ja pitkiä kierroksia täytyi nevojen +vuoksi tehdä, mutta eihän lujaa tahtoa voinut mikään estää. + +Iloisesti hälisten tuotiin otsoa huomena kylään. + +Sattui niin, että otson kanssa tulla rytistettiin kylään Käkelän kautta. +Käkelän ukko oli jo hyvin vanha ja hän oli istumassa portailla heidän +tullessaan. Ukko ei ollut kuullut ensinkään, että Vilho on karhun +kaatanut. + +"Lehmän raatoko, vai?" kysyi Käkelän ukko, kun näki, että rekeen oli +peitetty jokin isompi esine. + +"Ei kuin karhu," sanoi joku hiljaisesti, seisottaen hevosen kartanolle. + +"Hääh? Karhuko kaatanut taas?" kysyi ukko, sillä hänen kuulonsa oli +käynyt huonoksi. + +"Eikä ole ... karhu on nyt kaadettu itse," sanoi Vilho hilpeästi +kimakalla äänellä. + +"Kuinka ... karhuko kaadettu, vai?" sanoi ukko, kallistaen korvaansa. + +"Juuri niin," huudahti Vilho melkein ukon korvaan. + +"Annas katson... Eihän toki liene tarkoituksesi puijata vanhaa miestä," +sanoi ukko ja alkoi kömpiä ylös. + +Hän mennä köntysteli suoraa päätä reen luo ja kohotti peittoa; sitten +pyyhkäsi hän kämmenellään pitkin otson lihavaa selkää. + +"Tosi...; ei mitään vilppiä. Onko meidän kylässäkin semmoisia miehiä? +Jos on, sen parempi heille -- ... Kuka -- hääh...?" sanoi ukko ja +oikaisi itsensä suoraksi. + +"Minun luodistani sai otso surmansa," sanoi Vilho. + +"Kas pertanan poikaa ... miespä sinusta ... sen parempi sinulle... Mutta +mistä -- hääh?" tuumaili ukko. + +"Lemmeskorvesta," selitti Vilho. + +"Oukkarin lehmien haaskoiltako, vai?" + +"Juuri sieltä." + +"No, sen parempi Oukkarille. Mutta minulla on eräs ehdoitus sinulle, +poikaseni: riisukaa hevonen, pankaa talliin ja kauroja eteen... Metsän +kuningas meidän tupaan...; siellä nyljetään se ja siitä hyvästä minä +pidän aika peijaat. Mitäs sanot, vai hääh?" esitteli ukko. + +"Karhu on minun poikani kaatama; paitsi sitä olen siitä hyvästä luvannut +Oukkarille lehmän. Näiden syiden vuoksi en voi sitä kunniaa myöntää +kenellekään, vaan otso on vietävä meille ja siellä nyljettävä," sanoi +Römölän isäntä, joka oli tullut karhua vastaan-ottamaan ja oli juuri nyt +paikalle saapunut. + +"Ettetkö anna, hääh...? Mutta minä annan Oukkarille toisen lehmän, kun +vaan karhu nyljetään meillä. Mitä sanot, hääh? Tahdotko turhaksi tehdä +köyhän vahingon palkkion, vai?" sanoi ukko vakavasti ja katsoi kysyvästi +Römölän ukkoa silmiin. + +"Se on päätetty. Minä en tahdo kova-onnisen Oukkarin etuja vähentää... +Riisukaa hevonen valjaista ja viekää talliin; sitten otso pirttiin -- +heti, pojat!" sanoi Römölän isäntä. + +Tuumasta toimeen. Pian oli otsolta komea turkki riistetty ja myöhään +yöhön juotiin iloisesti karhun peijaita, ylistellen nuorta päivän +sankaria. -- -- -- + +Oukkarissa elettiin vaan entistä tavallista elämää, kappaletta kuivempaa +vaan, sillä pienen lapsenkaan suuhun ei ollut maitotilkkaa antaa. Riettu +tahtoi olla vielä pahalla päällä tapahtuneen kovan-onnen vuoksi. + +"Kun et korjannut edes niitä haaskojakaan, olisihan niistä jotakaan +ruoan-apua saanut," sanoi Riettu eräänä kertana. + +"Mitäpä me niistä... Minkä Jumala on sallinut tapahtua, ei voi ihminen +sitä toiseksi tehdä...; eikäpähän niistä olisi paljon tainnut ruoan-apua +kointua ... kovin oli karhu raadellut," arveli Juho. + +"Kyllä tässä kuolema tulee ... ei tässä muu neuvoksi tule...; tietäähän +sen ... ei maidon märkää," päivitteli Riettu yhä. + +"Vielä mitä ... -- onhan meillä talo," lohdutteli Juho. + +"Tämmöinen talo, pettuleivän talo, lehmätön talo! Miksikähän Jumala +meitä niin kovasti kohtelee?" kiilasi Riettu edelleen. + +"Mitä meidän syrjäisten Jumalan töihin tulee? Kaikki mitä hän tekee, se +on sangen hyvin," sanoi Juho luottavasti. + +Toviin aikaan ei puhuttu mitään. + +"Olisit edes nylkenytkään... Olisi kerrankaan saanut oikeat kengätkään +jalkaansa," nurkui Riettu yhä. + +"Eihän sitten olisi saatu karhuakaan ammutuksi... Nyt kun kärsimystäsi +koetellaan ja pitäisi nöyrtyä Jumalan tahdon alle ja kantaa nurkumatta +ristiänsä, rupeat sinä nurisemaan ja tulet vaateliaammaksi kuin koskaan +ennen...; se ei ole oikein, hyvä Riettu," vakuutti Juho. + +"Mitähän tuosta mesikämmenen kaatamisesta sitten oli hyvää...? Ja +puhuisi häntä _metsästä_ kunnioittavammasti ... kylläkait se +vastakin ... jos sattuisi vielä joskus jonkun elikon saamaan," tinki +Riettu yhä, alkaen itkeä tihistää. + +"Ei suinkaan se enään... Onhan karhu korvista ammuttu läpi...; mitenkä +se vielä...? Sinä olet nyt epäuskoinen, ikäänkuin ei Jumalaa +olisikaan...; paha ja kärsimätön olet myös...; en minä nyt sinun +kanssas..." sanoi Juho ja lähti kävelemään pois. + +Tämä keskustelu tapahtui ulkona navetan luona -- huono paikka, sillä +navetta muistutti Rietulle niitä hyviä aikoja, jolloin heillä oli kaksi +lehmää ja tämä muisto saatti hänet aina pahalle tuulelle ja nurisemaan. + +Samassa kuin Juho sanoi viimeisen sanansa ja kääntyi menemään pois, +alkoi metsästä kuulua iloista puheen hälinää. Molemmin he heti +oivalsivat, että ihmisiä oli heidän mökilleen tulossa. Riettu koki +pyyhkiä kuivaksi itkusta vetistyneitä silmiänsä ja Juho heitti +menemisensä siihen. Molemmin he katselivat metsään päin, odotellen, +keitä sieltä tulisi. + +Samassa tuli näkyviin kaksi miestä ja yksi nainen. Kumpikin mies talutti +nuorasta lehmää perässään ja nainen jäljessä ajeli niitä. Lähemmäksi +tultua tunsivat he molemmin, että tulijat olivat: Römölän Vilho, Käkelän +renki ja piika. + +"Hyvää päivää! Me tuomme teille lehmiä," sanoi Vilho iloisesti, +nähtyänsä Juhon ja Rietun. + +"No minkä vuoksi...? enhän minä ymmärrä..." sanoi Juho hätäyksissään. + +"Isä antoi lehmän sentähden kuin minä sain ampua karhun teidän +haaskoiltanne ja Käkelän ukko silti kuin otso nyljettiin hänen +tuvassaan. Näin tavoin tahtoivat he palkita, kun karhu kaatoi teidän +molemmat lehmänne," selitti Vilho, pitäen pulskaa lehmää nuorasta +kiinni. + +"Katsopas, Riettu! Karhun kaatamisesta oli kuitenkin meillekin jotakin +hyvää, ja Jumalalla oli sittenkin antaa meille lehmiä, vaikket sitä +uskonut," sanoi Juho iloisesti. + + + + +XIII. + +Kotoisia kohtauksia. + + +Vaikka edellä on jo kerrottu yhtä ja toista Oukkarilaisten +koti-elämästä, sietää se kuitenkin vielä tarkastelemista. + +Oukkarissa ei juuri usein käynyt vieraita, semminkään ensimältä, mutta +kuitenkin sattui joskus niin, että joku kauvas sydänmaan saloille +sortunut hevosenhakija tuli yötä pitämään Oukkariin, saadaksensa jotakin +suojaa päänsä päälle, tahi että joku metsästäjä tuli sinne väsyneitä +raajojansa lepuuttamaan. + +Tulipa vieraat mistä syystä vielä tulivatkin, aina he tapasivat talossa +vierasvaraisen ja ystävällisen isännän ja emännän. Mitä parasta talossa +oli, sitä tarjottiin vieraalle. Kaikesti eivät vieraan varat olleet +suuret, mutta tarjottiin sitä mitä oli, sillä: "Sitä lintu linnulle, +mitä linnulla itsellään." Sattuipa joskus niinkin, ettei ollut muuta +tarjottavaa kuin petäjäleipää, suolaa ja maitosinukkaa, mutta sitä ei +hävetty, tarjottiin vaan ja hyvästä sydämestä tarjottiinkin. Pää-asia +oli vaan se, ettei yksikään vieras saanut jäädä ruokkimatta. -- Vuode +laitettiin ahtaasen mökkiin semmoinen vieraalle, että siinä voi raajansa +suoraksi oikaista, vaikka useinkin osa talonväestä sai nurkassa istua +kykkien yönsä viettää. + +Muutamana kertana kopeusi niin-ikään eräs hevosenhakija Oukkariin +yötänsä viettämään. Tarpeesen olikin saada jotakin suojaa yllensä, sillä +sade-ilma oli tulossa. + +Vieras otettiin ilolla vastaan, kuten tavallista oli. + +On jäänyt mainitsematta, että Oukkarin tupaa käytettiin kolmenlaiseen +tarpeesen, sillä siinä asuttiin, kylvettiin ja puitiin elot. Juuri +samana iltana kuin vieras taloon saapui, oli Oukkarin väki kylpeä +peidellyt. + +Kuten ennenkin, tehtiin vieraalle kantojen väliin lattialle vuode. + +Vieras ei ollut tottunut tämmöisiin oloihin. Kun niin pienessä mökissä +oli paljon ihmisiä ja kun vielä päälliseksi siinä oli illalla kylvetty, +tuntui hänestä niin hirveän tukalalta, ettei hän voinut unta saada. +Vesimärkänä oli hän palavasta ja henkeä ahdisti. Kun kerran tämmöinen +tukaluus ja unettomuus vaivasi, ilmestyi siihen pian muutakin lisäksi, +rupesi, näette, lattialta kömpimään syöpäläisiä vaatteisin, jossa ne +kuhnivat ja kähnivät, tehden olon aivan sietämättömäksi ja tukalaakin +tukalammaksi. Talon väki nukkui vaan niin makeasti ja raskaasti, kuin he +olisivat maanneet parhaassa huoneessa höyhenpatjoilla; kuorsaamisen +hyrinä kuului vaan joka paikasta ympäri mökkiä. + +Mökissä oleminen kävi vieraalle vihdoin sietämättömäksi. Hän hiipi +hiljaa ulos, saadaksensa hengittää edes raitista ilmaa. Ilma oli +muuttunut melkein rajumyrskyksi. Vettä satoi taivaan täydeltä ja tuuli +vinkui puiden latvoissa, sujuttain tavasta vahvatkin puut lähes luokan +muotoon, josta asemasta ne taasen vonkuen ponnahtivat entisiin +asemiinsa, sujuakseen yhä uudestaan. + +Kauvan ei vieras joutanut miettimään, sillä hänen täytyi hakea jotakin +suojaa tulvanaan tulevaa sadetta vastaan, sillä mökkiin ei hän tahtonut +takaisin mennä. Kiireesti ohjasi hän askeleensa vajaa kohden ja sinne +päästyänsä kapusi hän ylisille ja kuoppausi siellä oleviin heiniin +maata. + +Unta ei tullut sielläkään, sillä myrsky ulvoi ja pauhasi vonkuen +heikosti rakennetun vajan patsaissa, nurkissa ja onkaloissa, heilutellen +ja rusautellen sitä sieltä ja täältä. Joka hetki pelkäsi vieras vajan +kaatuvan ja tämän tähden ei hän voinut silmää ummistaa. + +Näin tavoin oli yö kulunut lähelle aamua. Silloin tuli yhä rajumpia +myrskyn puuskia ja vaja vapisi, rutisi ja heilui entistä kovemmin. -- +Yht'äkkiä kaatui se ylönkuppuraisiaan, patsaineen, parvineen, kattoineen +päivineen. Vieras säikähti pahanpäiväiseksi, sillä katon kourut ja +patsaat tulivat kolisten hänen niskaansa. Onneksi ei hänelle tullut +mitään vahinkoa, syvälle kun oli kuoppaantunut heiniin ja niin pääsi hän +pelkällä säikähdyksellä. + +Ei ollut vieraalla muuta neuvoa kuin palata mökkiin, mutta siellä +nukkuivat kaikki mökin asukkaat niin rauhallista ja lepeellistä unta, +ettei missään muuallakaan sen paremmin nukuta. + +"Onkos hullumpata...! Eipä se koskaan ennen ole kaatunut," sanoi Juho +aamulla ja rupesi levollisesti samaan tapaan rakentamaan vajaansa. +-- -- -- + +Ei ollut Oukkarin lapsilla isoja hupeja eikä isoja huvittelupaikkoja. +Kesäisinä aikoina olivat kyllä ahot, vaarat ja salot avaroita paikkoja, +joissa lapset saivat vapaasti temmeltää. Viattomia leikkejä ja ruumiin +liikkeitä ei isä kieltänyt, mutta tarkan vaarin otti hän kaikista +lastensa toimista, teoista ja puheista ja liikoja ei hän suinkaan +kärsinyt lastensa tekevän. + +Niin, kyllähän kesällä oli lapsilla parempi, mutta toista oli talvella. +Ketineet olivat huonot ja kylmät olivat talviset ilmat. Mökki taasen +kantoisine lattioineen oli niin ahdas, ettei siinä olisi sopinut +tikahtamaan, jos mielikin olisi tehnyt. + +Usein käypi niin, että hätä neuvon keksii, ja niinpä tässäkin. Navetta +oli välkeämpi kuin tupa, eikä sen lattialla ollut kantojakaan. Keskelle +lattiaa oli Juho laittanut pöngän, kannattamaan kattoa, joka alkoi +painua sisään. Tämän hienokaisen tuen oli Juho kuorinut, jonka vuoksi se +oli jotenkin sileä. + +Navettaa ja katon pönkää käyttivät nyt lapset hyväksensä, kun he +tahtoivat leikkiä. Hiljaa toisillensa kuiskien ilmoittivat he, milloin +sitä lähdettiin. Hiipien pujahtivat he yksi toisensa perästä ulos +mökistä ja navettaan piti heidän matkansa. Useallakaan heillä ei ollut +kengän aanaakaan jalvoissa ja muutoinkin vilkkui paljas iho, mutta vähät +siitä. Paljain jalvoin vaan tarvottiin paksussa lumessa ja kovassa +pakkasessa navettaa kohden. + +Vanhimmat lapset ottivat joskus nuorimmankin, hädin tuskin kävelemään +ruvenneen lapsen mukaansa, ottamaan osaa yhteiseen iloon. Enimmiten +koetettiin kumminkin lähteä pienokaiselta salaa, sillä eihän aina olisi +viitsitty ottaa häntä mukaan. Harvoin tämä viaton pettäminen kuitenkaan +onnistui, sillä pienimmistäkin toisien lasten liikkeistä ja kuiskeista +huomasi pienokainen, mitä heillä oli tekeillä. Yrittivätkö toiset +silloin pujahtelemaan mökistä ulos, päästi pienokainen semmoisen +parakan, että hänet täytyi välttämättömästi ottaa mukaan. -- Eihän lapsi +tahtonut olla poissa niistä iloisista ja hauskoista hetkistä, joita +navetassa vietettiin. + +Sattui niin, että eräänä talvena tuli muudan mies Oukkariin muutamaksi +ajaksi majaa pitämään. Hän tarvitsi jotakin rakennusta varten melkeän +joukon tavallista isompia puita. Hän oli kruunun metsistä ostanut niitä +ja oli nyt hakkaamassa ja kokoamassa erään kumppanin kanssa ostetuita +puitansa. + +Tämän huomioon otti heti lasten umpimieliset salaviittaukset ja +ulospujahtelemiset. Hän otti selvän lasten vehkeistä ja huomasi, että he +kulkivat navetassa leikkimistä varten. + +Eräänä päivänä pyrkivät vanhimmat lapset taasenkin nuorimmalta salaa +menemään navettaan. Mutta tämä älyten, mihin sitä taaskin mennään, nosti +nytkin semmoisen porun, että kylläkaiketi riitti. Jo olivat vanhimmat +menneet, mutta vähäväkisin heistä, kuten tavallista, jäi jälkeen. Ei +ollut hänelläkään minkäänlaisia jalkineita, eikä paljon muutakaan +vaatetta. Tämä palasi takaisin ja väänsi syliinsä parkuvan sisarensa, ja +alkoi retostaa häntä ulos. Pienimmällä ei ollut minkään muunlaista +vaatetta yllä kuin rikkein paita satkale. + +Taavetti -- se oli vieraan nimi -- seurasi heidän menoansa. Pihalla oli +paljon lunta, sillä oli ollut iso pyry. Vanhimmat lapset juoksivat +paljain jalvoin navettaan, niin että lumi pölisi, eivätkä piitanneet +koko lumesta yhtään mitään. Vähän vaikeammaksi tuli vähäväkisemmän, +toista kantaa retostavan kulkeminen. Hänellä olisi ollut tietämistä +itsessäänkin ja kuitenkin täytyi hänen toista kantaa. -- Pihalle +tultuaan kaatuivat sekä kantaja että kannettava ylönkuppuraisiaan +lumikinokseen. Kun kinos oli kylmällä pyryllä viime yönä muodostunut, +oli se niin pehmeä, että he molemmin muksahtivat sinne umpipäähän, niin, +ettei heitä ensimältä näkynyt ensinkään; pian kuitenkin rupesi +kinoksesta näkymään soristelevia pikku käsiä ja jalkoja. Ei valitettu, +ei itketty, eikä huudettu apua; ylös vaan pyrittiin ja yritettiin +uudestaan. -- Ja navettaan sitä mentiin -- nurkumatta mentiin. + +Vieras halusi omin silmin nähdä, minkälainen leikki- ja ilopaikka +lapsilla oli navetassa, jonne he kaikkien vastuksien lävitse niin +innokkaasti ja hartaasti pyrkivät. + +Hän meni navetan ovelle. + +"Voi, voi...! Taavetti tuli," sanoi joku lapsista ja he lakkasivat +leikkimästä. + +"Älkää olko millännekään...; leikkikää vaan ... -- olenhan minä teidän +ystävänne ... ja minä sitten annan taasen kyytiäkin..." kehoitti vieras. + +Ujous katosi lapsista vähitellen, sillä he olivat perehtyneet vieraasen +ja kutsuivat häntä nimeltänsä vaan Taavetiksi. + +Hiljolleen läheni kaksi heistä keskellä lattiaa olevaa patsasta ja +asettuivat niin, että he tulivat vastakkaa toisiansa, patsas välissä. +Sitten ottivat he patsaasta kiinni ja alkoivat hiljolleen pyöriä patsaan +ympäri. Pyöriessään lauloivat he omituisella nuotilla seuraavaa omaa +kyhäämäänsä laulua: + + "Remputa, rämpytä, ramputa rallaa, + Näin sitä meilläkin ympäri pannaan. + Patsahan ympäri tanssimme kaikin, + Toisetpa kohta jo vuoronsa saikin. + Hauskapa meidän on leikissä olla, + Kenpä nyt tahtoisi tanssihin tulla?" + +Ensinnä kävi pyöriminen hitaasti, ikäänkuin ujostellen, mutta vähitellen +se yltyi, samassa kuin laulun tahtikin tiheni; viimeiseltä vauhti oli +niin kiihkeä, etteivät voimat olisi sen enempää myöntäneet. + +Toisien tätä tehdessä katsoivat muut lapset hymyillen toisien menoa ja +huojuttelivat ruumistaan tahdin mukaan --; täydellinen tyytyväisyys +loisti heidäukasvoistaan. Tuo vähäväkinen parikin, mikä oli alastonna +juuri lumikinoksesta noussut ja viimeiseksi paikalle saapunut, oli +unhottanut kaikki vastukset ja kommellukset, mitkä heitä tänne tullessa +olivat kohdanneet, ja ilo loisti heidän silmistään. Paljaaseen ihoon +takertunut vitilumi sulasi parhaaltaan ruumiin lämmön vuoksi, ja +lokoillen putoili se punottavasta ihosta, mutta mitäpä siitä -- mitä se +oli sen hauskuuden suhteen, jota täällä saatiin nauttia. + +Kun kukin oli laulun tahdin mukaan saanut pyöriä patsaan ympäri, +lähtivät he tyytyväisinä pois. + +Juho oli kyllä ottanut huomioonsa lasten navettaleikit; hän oli +salakättä tarkastellut niitä, mutta kun huomasi ne olevan viatonta +laatua, ei hän hennonnut kieltää heitä. + +Tuo toisen kantaja sairastui nyt kovasti. Kova kuume nousi hänen +ruumiisensa. Koko ruumis vapisi kuin sarpa virrassa ja heleä tuskan-puna +nousi hänen kasvoihinsa. Hän ei taipunut panemaan makuulle, vaikka +vanhemmat, vieras ja toiset lapsetkin siihen kehoittivat. + +Parina päivänä sairastumisensa jälkeen piti hän erin-omaisen tarkan +huolen siitä, milloin toiset lapset menevät navettaan leikkimään. Sinne +sitä piti hänenkin päästä, vaikkeivät voimat olisi riittäneetkään. +Vavisten seisoi hän ja katseli toisien pyörimistä hymyillen, voimatta +kuitenkaan itse osaa ottaa tuohon hauskaan iloon. Toisena päivänä piti +toisien lasten kantaa hänet pois, koska hän ei omin voimin pysynyt enään +pystyssä. Silloin täytyi pikku Tiinan panna makuulle. + +"Kuule, Antti, kuule!" sanoi pikku Tiina huomena itseään vähän isommalle +veljelleen. + +Kutsuttu meni ja kallisti korvansa likelle sairasta. + +"Sanokaa minulle, milloin menette leikkimään tuonne navettaan ... minun +olisi vähän parempi," kuiskutti pikku Tiina. + +Puhuteltu oikasi itsensä ja meni kuiskuttamaan jotakin toisien lasten +korvaan. + +Syvin hiljaisuus ja alakuloisuus saavutti sisarukset. + +Kappaleen ajan kuluttua meni vanhin sisaruksista pikku Tiinan luo, +kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa: + +"Nyt me menemme." + +"Menkää te vaan, minä en jaksa ... mutta kun kuulen, niin minun on +parempi," sanoi pikku Tiina ja painoi raukeat silmänsä kiinni. + +Näin tapahtui useana päivänä. + +"Kuulkaa!... Menettekö te taas sinne ... tuonne navettaan...? Onko se +meidän kukko jo tullut kotia? -- -- Se on niin komea, komeampi kuin +pappilan," sanoi pikku Tiina eräänä päivänä toisille lapsille. + +Lapset olivat viime kesänä käyneet vanhempiensa kanssa kirkolla; silloin +olivat he käyneet pappilassakin. Ihmetellen olivat lapset katselleet +kanakarjaa ja sitäkin enemmän karjan ylpeää isäntää, kukkoa, mikä +korkeasti kirkuen näytti heidän mielestänsä hirmuisen mahtipontiselta ja +käskevältä. Olipa kanakarja lasten mielestä jotenkin yhtäläinen +kyläläisien itsiensäkin kanssa, koskapa he olivat puolikesuja ja +kuitenkin siksi arkoja, etteivät kiinni antaneet, mutta kukko oli vaan +komea ja käskevä. + +Kun he tältä kyläretkeltä kotiin tulivat, tuli huuhkaja aivan Oukkarin +mökin viereen ja alkoi siinä huuhkata jyryyttää. Ensimältä säikähtivät +lapset tuota rumaa ääntä niinkuin jotakin hirmua. Mutta kun Juho heille +näytti linnun ja selitti, että se on heidän kukko, rupesivat lapset +todellakin pitämään huuhkajaa omana omaisuutenaan ja kukkonaan. Sen +äänteleminenkin tuli heille niin kodikkaaksi ja oli heidän mielestään +paljon kauniimpaa kuin pappilan kukon. + +Syksyin, keväimin tuli huuhkaja säännöllisesti Oukkarin mökin luo ja +ilmoitti säännöttömällä rumalla äänellänsä läsnäolonsa. Silloin aina +lapset menivät ihastuksella kukkoansa katsomaan ja kuuntelemaan; eipä +kummakaan, sillä olihan se heidän mielestään paljon parempi pappilan +pöyhkeilevää ja ylpeätä kukkoa. + +Tätä kaipasi nyt pikku Tiina, sillä eihän huuhkajaa ollut taaskaan +kuulunut pitkiin aikoihin, talvi kun oli -- ja Tiinan oli niin paha +olla, kun poltti kovasti ja tuntui kovin tukalalta. Olisihan ollut +parempi, kun olisi kyennyt menemään navettaan, toisien kanssa laulun +mukaan pyörimään patsaan ympärillä, mutta sitäpä ei kyennytkään +tekemään, eikä kukkoakaan kuulunut -- -- -- oli vaan niin tukala, paha +ja ikävä. + +"Nyt on talvi, ei meidän kukko ole vielä tullut," sanoi Kaisa niminen +sisar sairaalle siskolleen, hellästi puristaen häntä kaulasta. + +"No, menkää te sitten navettaan leikkimään ... minunkin on sittemmin +parempi ... tottahan meidänkin kukko tulee, kun aika joutuu ja silloin +on parempi -- -- Tiinaa väsyttää," sanoi sairas ja hän vaipui +hermottomana vuoteelleen. + +"Nyt me menemme taasenkin navettaan," sanoi Kaisa sisar eräänä päivänä +osan-ottavalle, sairastavalle siskolleen. + +"Niinkö -- navettaanko patsaan ympärille?... + +"Meidän kukkoko -- --? onhan se komea, komeampi kuin pappilan -- sitä +oli niin hyvä katsoa...; hyväpä oli siellä patsaan ympärilläkin olla, +mutta enhän voi," sanoi sairas katkonaisesti. Samassa valahti hän +maaperävuoteellensa ja elämän kovuus oli uhrinsa ottanut. + +Siihen jäi toisien lastenkin meno navettaan ja tänään ei ollut ketään +patsaan ympärillä pyörimässä. + +Pikku Tiina se vietiin navettaan, mutta kalpeampana ja tyyneempänä +entistään. Eipä hän pyrkinyt enään patsaan ympärille pyörimään, eikä +mahtavaa kukkoaan kuulemaan; tyyneenä ja rauhaisena makasi hän vaan isän +veistämällä laudalla navetassa. + +Seuraavina päivinä kävivät toiset lapset kuten ennenkin navetassa, mutta +nyt eivät hekään pyörineet patsaan ympäri, vaan syleilivät rakasta +siskoaan ja leikkikumppaniaan, mikä oli heidät jättänyt. -- -- -- + +Niinhän se oli. Pikku Tiina haalattiin kirkolle ja olipa vähältä, ettei +hän ollut nyt yhtä suuri kuin muutkin onnellisemmat. Hautausmaan +syrjäiseen kolkkaan oli hiekkakankaasen kaivettu kolo hänellekin, samaan +tarhaan kuin kaikille muillekin, ja siihen kytkähti pikku Tiina lepoonsa +yhtä hyvästi kuin mikäkin muu yhteiskunnan paras pohatta. -- Siinä +suhteessa oli pikku Tiinallakin täydelliset yhteiskunnalliset oikeudet. +Totta kyllä on, ettei saattojoukossa ollut mitään loistavaa seuraa, +mutta oli siinä kuitenkin isä, äiti ja sisarjoukko, ja he ehkä tiesivät +ja tunsivat köyhän kohtalosta enemmän kuin koko maailma yhteensä. + +Niin. Vähitellen haihtui Oukkarilaisista tuokin surun tunne, sillä +olihan se vaan sallimuksen tahto. Olisihan annettu vaatetta ja ruokaa +Tiinallekin kyllitellen, jos olisi voitu. Olisihan kaikki elämän tarpeet +ja mukavuudet laitettu koko perheellekin, kun vaan olisi voitu. Oli +yritetty kaikki mitä oli voitu, mutta sittenkin oli kaikenlaisia +vajavuuksia ja puutoksia. Katkeralta tosin tuntui Oukkarin vanhuksista +ajatus, että eiköhän se olisi voinut toisinkin olla, mutta eiväthän +parhaalla tahdollakaan voimat riittäneet ja minkäpä sille sitten tekee. +-- -- -- + +Yhä enemmän kiintyivät jäljelle jääneet Oukkarin lapset tuohon heille +vasta tulleesen ja osaa-ottavaan tukki-Taavettiin. Eipä kummakaan, sillä +eihän usein oltu Oukkarissa vieraita nähty, sitä vähemmin semmoisia, +joilla olisi hevonenkin. Jos hän milloin ajoi mökille, ei hän sinne +salaa päässyt, sillä lapset siitä kyllä huolen pitivät, ettei niin +saanut käydä. + +Tämä Taavetti oli lapsille koko lohdutus tämän surun aikana, sillä +olihan hän niin ystävällinen. + +"Mitenkähän on, saako pikku Tiina pyöriä patsaan ympäri, vaikka hän on +kuollutkin?" kysyivät lapset eräänä kertana Taavetilta. + +"Saa se; paljon paremman patsaan ympärillä pyörii Tiina nyt kuin teistä +yksikään," sanoi Taavetti ja kyyneleet valuivat hänenkin silmistänsä. + +Sittenkuin Taavetti taaskin lähti hevosellaan metsään ajamaan, oli koko +Oukkarin lapsiliuta hänen kannaksillaan. + +"Kyllä se niin on, että teidän täytyy nyt kotiin palata, sillä olettehan +alastomia kuin nykityt linnut," sanoi Taavetti kappaleen matkan päässä +lapsille, jotka kaikin mokomin kokivat pysytellä kannaksilla. + +"Ei ... antakaa meidän vielä olla... Ei meillä ole vilu ... kyllä me +vielä..." kokivat lapset sanoa, vaikka huulet olivat siniset ja vaikka +kylmän tähden hampaat värisemisestä niin kalisivat, ettei puheesta +tahtonut tulla mitään. Vihdoin lähtivät he juosta vilistämään takaisin, +että lumi suihtusi, ja niin oli saatu taaskin haluttua kyytiä. + +Eräänä tämmöisenä kertana oli Kaisa niminen tyttö taasenkin Taavetin +kannaksilla. Hän koetti pelkästä säälistä häätää puoli-alastonta lasta +palaamaan takaisin, mutta tyttö ei vaan taipunut. + +"En minä ennenkuin vaarakupeen kivellä..." sanoi hän vaan ja olla +jauvotti kannaksilla. + +Vaarakupeen kiven kohdalla pudottikin tyttö itsensä kannaksilta, +niinkuin luvannutkin oli, mutta kaatui kinokseen. + +Tytön yllä ei ollut muuta kuin kulunut läningin tapaan kursittu vaate; +joku hakaspari piti sitä takaapäin kiinni. + +Tytön kaatuissa lumipurkuun, aukesivat nuot hakasparit ja läninkiresu +soljahti pois päältä vyötäreitä myöten. Silloin huomasi Taavetti, ettei +tyttöraiskalla ollut edes paidan ransaakaan. -- Aivan paljain ihoin +muljahti hän hankeen. + +Vieras säikähti tuosta kolttosesta niin, että hän seisotti hevosen ja +riensi apuun. + +"Ei, ei... Kyllä minä tästä..." sanoi tyttö ja samassa hyppäsi hän ylös, +vetäsi läninkiresun ylleen ja lähti juosta vilistämään mökkiä kohden, +niin että lumi pölisi. + +Vieras hämmästyi tuosta tepposesta niin, ettei hän voinut toviin aikaan +paikalta liikkua. Hän katsoa tuijotti tytön jälkeen niin kauvan kuin hän +pääsi mökin ovesta sisälle. + +Kun vieras palasi metsästä, juoksi tyttö häntä vastaan pihalle. + +"Pääsinpä minä sieltä itsekin," sanoi hän, nauraa virnistellen ja oli +niin iloinen kuin ei olisi mitään tapahtunut. + +Tämmöisiä yhä uusia näkö-aloja aukesi ehtimiseen vieraan eteen +Oukkarissa, ja hän suuresti kummaili sitä mielessään, etteivät kaikki +Oukkarin lapset olleet kuolleet elämän puutoksiin. -- -- -- + +Juho piti aina vaan sangen tarkkaa huolta lastensa kasvatuksesta: +etenkin heidän rehellisyyttänsä piti hän tarkasti silmällä. + +Äidin kanssa kävivät lapset joskus kylällä, niinkuin kirkossa ja +lukusioilla, sillä Juho, ainoana työmiehenä, ei joutanut niin +vähäväkisen ja hidaskulkuisen joukon johtajaksi. + +Näiltä retkiltänsä toivat lapset kotiin tullessansa minkä mitäkin kalua +ja esinettä. Häävejä ne eivät tosin olleet, mutta onhan lapsi aina +halukas omistamaan ja haltuunsa saamaan semmoista, jota ei hänellä +itsellään ole, vaikkeivät ne muiden mielestä olisikaan mistään arvosta. +Nämät eivät olleetkaan sen parempia kuin muilta hyljätyitä ja pois +nakatuita mitättömiä ja arvottomia kappaleita, niinkuin rikkeimiä +pulloja, posliinin- ja kivikupinpalasia ja muuta semmoista. Kuitenkin +olivat nämät Oukkarin lapsista suuresta arvosta heidän tavarastossaan, +sillä eihän heillä itsellään mitään semmoista ylellisyystavaraa ollut. +Näitä mielikalujaan kokoilivat he rikkaläjistä, nurkkien takaa ja mistä +milloinkin sattuivat niitä löytämään, eikä äiti ollut millänsäkään koko +tuosta lasten tavaran kokoamisesta. + +Kaukaan aikaan ei Juho näistä uusista tavaranlisistä tiennyt yhtään +mitään, sillä lapset pitivät niitä piilossa jossakin metsänkolossa +Lemmesvaaran rinteellä. Tämä oli heidän talospaikkansa ja se oli oikea +juhla, kun he kesäisinä aikoina kokoontuivat joskus hetkeksi näitä +aarteitansa ihailemaan. -- Vaikkei näistä tämmöisistä isä ollut koskaan +mitään puhunut, oli lapsilla kuitenkin vaistomainen aavistus, ettei hän +niitä suvaitsisi; tämän tähden pitivät he aarrettansa isältä salassa. + +Muutamana kesänä kävi Riettu erään poikansa kanssa lähimmässä +kaupungissa. Hänellä oli sinne jotakin asiaa ja pojan otti hän mukaansa +huvikseen, eikä sitä varten, että hänestä mitään apua olisi ollut. Poika +olikin vaan kymmenvuotias ja siis tasaväkinen vanhanpuoleisen äitinsä +kanssa jalan kävelemään tuota kymmenen peninkulman pituista matkaa. + +Kiireesti ei matka kulunut, mutta perille sitä vihdoin kumminkin +tultiin. + +Voi kuinka paljon katselemista oli äidillä ja pojalla kaupungissa. +Tuntui siltä kuin eivät he olisi valveellaankaan, vaan näkisivät unta +jostakin satumaailmasta. Kuinka toisenlaisia olivat nuot monikertaiset, +isoilla akkunoilla varustetut ja komeiksi maalatut pytingit, kuin heidän +mökkinsä tuolla Lemmesvaaran korvessa. Ja entä ihmiset sitten? He +näyttivät noiden yksinkertaisten sydänmaan asukasten mielestä niin +kummallisilta, hienoilta, heikoilta ja pyntätyiltä, että Riettu +poikineen pelkäsi heidät raukeevan yhteen tyhjään kuin saippuarakot, +jotka hetken loistavat kauneilla väreillänsä, mutta pian sitten +sammuvat. + +Niin. Eipä Riettu poikineen juuri hyvää ajatellut viimein koko tuosta +ihmeellisestä kaupungista. Kaikkialla luulivat he näkevänsä +teeskentelyä, tekokopeutta, luuloittelevaisuutta ja käskeväistä +komentavaisuutta, jotka kaikki kuitenkaan eivät heidän mielestään olleet +mitään muuta kuin tyhmien, tai oikeimmittain kokemattomien varalta +keksityitä juonia. + +Kauniit rakennukset ja niissä asuvat hienohenkiset ja -tuntoiset +asukkaat rupesivat inhottamaan Riettua ja poikaa. Katukivet ja maa +tuntuivat polttelevan heidän jalkojansa ja koko heidän vähäpätöisyytensä +tuntui kutistuvan kokoon, ja tulevan niin pieneksi ja mitättömäksi. +Pois, pois vaan teki heidän mielensä näiltä turhuuden markkinoilta, +missä eivät he luulleet tunnolla olevan mitään siaa. Tuonne kovaan +kotiin paloi heidän mielensä, sillä siellähän sai olla vapaana, muiden +pilkkaamatta, käskemättä, komentamatta ja huonouttaan häpeämättä, niin, +ja vetää vapaata, raitista Jumalan ilmaa keuhkoihinsa, ja olla laillansa +maailman valloittajana. + +Semmoista sekavaa tunnettahan sitä oli heillä kaupungin menosta, ja +eivät he itsekään tienneet, oliko se oikein vai väärin, mutta +semmoiselta se heistä tuntui. + +Kun näin asiat olivat, koki Riettu kiireen mukaan toimittaa niin, että +he pääsisivät lähtemään tuonne metsämökkiin, joka oli heidän ominainen +ja omavaltainen maailmansa. + +Kun tämmöiset mielipiteet kerran pääsivät vallalle noissa ensikertaa +kaupungissa kävijöissä, eipä kauvan viipynyt, ennenkuin Riettu poikineen +oli taasenkin tallustelemassa kotiansa kohden. + +Kaupungissa ollessaan oli pojalla hyvä tilaisuus kartuttaa tuota heidän +-- lasten -- omatakeista tavarastoaan. Hänen mielestään oli niin paljon +tarpeettomana pois viskattu semmoista tavaraa, joka heille muka olisi +isosta arvosta. Niitä hän kokoili suurella mielihalulla sieltä täältä ja +pani omaan kassaansa. Paljon arvokkaampi oli tämä kokoelma kuin se, mikä +siellä kotona oli. Paitsi kauniita, oikein kullatuita posliinin palasia, +oli siinä melkein eheitä kahvikuppeja ja vateja, aivan terveitä +hajuvesi-pulloja, kauniine nimileimoineen ja palkintomerkkeineen; +samaten tyhjiä kengänmuste- ja ruo'astensailytysrasioita, mitkä +tyhjennettyinä olivat pois viskattu. Näitä hyvyyksiä oli viimeiseltä +karttunut pojalle niin paljon, että hänen oli mahdoton voida niitä +kaikkia kotiin viedä. Tämän tähden täytyi pojan tehdä kalujensa kanssa +valikoiminen, mitä hän veisi ja mitä jättäisi, mutta vaikea tehtävä se +oli. Senkin seitsemään kertaan hän niitä katseli, käänteli ja väänteli, +punnitsi sormissaan ja mietti, mutta tolkkua ei tahtonut tulla, sillä +olisihan kaikki olleet vietäviä, mutta voimat kun eivät riittäneet. +Viimein täytyi hänen jonkunmoinen vaali tehdä ja näitä valituitakin +karttui niin paljon, että niissä oli kyllä hänelle kantamista. + +Näistä pojan puuhista ei Riettu tiennyt mitään. Vasta kotimatkalla kysyi +hän pojalta, mitä tämän pussissa oli, kun se niin kalahteli. Poika +selitti kokoilleensa kaupungissa ollessaan ulosviskatuita kapineita ja +vievänsä ne toisille lapsille tuliaisiksi. Siihen selitykseen Riettu +tyytyikin ja sitten ei niistä puhuttu koko kotimatkalla mitään. + +Iso ilo nousi Oukkarissa, kun Riettu ja poika tulivat kotiin. Juho ja +lapset kokoontuivat tulleitten ympärille ja tulvanaan sateli kysymyksiä +ja vastauksia kahden puolen. Ilo ja tyytyväisyys loisti jokaisen +kasvoista. Eipä kummakaan, sillä olihan kaksi heidän perheensä jäsenistä +käynyt tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta he niin usein olivat +kuulleet puhuttavan. + +Kun ne vähät makeiset olivat jaettu lapsille, mitkä Riettu oli mukanansa +tuonut, koetti Juho pojan pussia ja sanoi: + +"Mitäs täällä on?" + +Se kalahti Juhon mielestä niin oudosti. + +"Mitä lienee poika kaupungista kokoillut toisille lapsille tuomisiksi," +sanoi Riettu. + +"Kokoillut kaupungista...! Niinkö --?" sanoi Juho vaaleten. + +"Niinpä juuri...; mitäs kummaa siinä sitten olisi?" sanoi Riettu +huolimattomasti. + +"Mitäkö kummaa...? Minusta tuntuu, että puheessasi oli jotakin +semmoista, jota ei siinä saisi olla. -- Kokoillut, se on sama kuin itse +ottaa ja itse ottaminen ei ole mikään muu kuin varkaus. Hyvä Jumala...! +Ja mitä lienevät vielä tuolla pussissa?" puheli Juho hätäyksissään. + +"Ei niitä ole varastettu," sanoi Riettu yhtäkaikkisesti. + +"Ovatko ne sitten pyydetyt, vai?" sanoi Juho ja katsoi terävästi Riettua +silmiin. + +"No, ei niitä juuri ole pyydettykään, mutta eivät ne sen veroisia taida +ollakaan," arveli Riettu. + +"Vaikkeivät ne olisi tinanapin veroisia yhteensäkään, niin sittenkään ei +niitä ole lupa omin lupinsa ottaa... 'Joka varastaa neulan, se varastaa +naulan ja joka varastaa naulan, se varastaa naskalimen ja joka varastaa +naskalimen, se varastaa muutakin.' -- Vähästä alkaa synnin juuri ja +rikoksen tie, ja ne ovat hyvät juurtumaan... Minä tahdon nähdä ne synnin +saaliit," puheli Juho totuudessa. + +Pelvollaan oli poika, kun hän vapisevin käsin näpläsi monikertaan +nuoralla solmieltua pussiansa auki. Hänellä kyllä oli tieto, kuinka +ankaran tarkka isä oli tämmöisissä asioissa, mutta kun hän oli äidin +kanssa kulussa, joka ei tämmöisistä asioista piitannut yhtään mitään, +luuli hän ilman haitatta voivansa lisätä tuota heidän yhteistä +omaisuuttansa oikein arvokkaalla lisällä. Pojan aikomus olikin isän +tietämättä viedä saadut kalunsa yhteiseen varastoon, mutta näin pitkä +poissa-olo kotoa ja kotiin tulon ilo oli tämän aikeen pojan mielestä +haihduttanut, niin että hän huomaamatta toi pussinsa kaikkein +nähtäväksi. Näin tavoin oli lapsiin juurtumaisillaan pahe, jota he itse +tuskin paheeksi tiesivätkään, nimittäin: he tahtoivat isältänsä jotakin +salata ja toimia omin päinsä. + +Kun poika oli saanut pussin auki, kukisti isä sen sisällön kaikkien +nähtäväksi. Yhä enemmän hämmästyi hän, sillä hän ei ollut osannut +aavistaakaan pojan tuomisia niin arvokkaiksi kuin ne hänen mielestänsä +olivat; niissä oli hänestä moninkerroin enemmän arvoa kuin neulassa, +naulassa ja naskalimessa. + +"Jumala sentään! Mitä minun pitää nähdä...? Tuommoisia kaluja otetaan +omin lupinsa ... tuommoisia kaluja, melkein terveitä posliini-astioita +ja sitten aivan terveitä tuommoisia rasioita ... jos lienevät hopeasta, +kun ovat niin kauniita... Pitääkö minun lapsistani tulla varkaita? +Voi...! Pitääkö minun nähdä heidät kaakissa riippuvan?... Voi Riettu! +Huonosti sinä valvot lasten rehellisyyttä," puheli Juho murtunein +mielin. + +"Kaikki nuot ovat jo hyljätyitä ja ulosviskatuita kaluja," rohkeni +Riettu muistuttaa. + +"Sanotko niin?... Sinä puolustat...! -- Kuka tuommoisia kaluja +tarpeettomina pois viskaa? Minä en salli, että lapsista tulee +epärehellisiä ja varkaita... Poika saa viedä ne takaisin kaupunkiin," +sanoi Juho päättävästi. + +"Tottahan nuot posliinin palaset ainakin saavat jäädä ... ei suinkaan +niillä kuka mitään tee," sanoi Riettu. + +"Ei mitään saa jäädä...; nekään eivät ole meidän rehellisesti saatua +omaisuuttamme... Pois, pois, kaikki pois -- ne polttavat minua," sanoi +vaan Juho lujasti. + +Tämän sanottuaan alkoi Juho syytää romua takaisin pussiin ja ne sinne +saatuansa, solmieli hän pussin suun rihmalla niin lujaan kuin taisi. + +Huomena sai poika lähteä tallustelemaan takaisin kaupunkiin. Nurpolla +nokin asteli hän poispäin kodosta, kantaen seljässään tuota luvattomasti +anastettua tavarapussiaan. Ennen lähtöä oli isä poikaa varoittanut, että +hänen tulee kokia saada pannuksi kukin kalu siihen paikkaan, mistä hän +ne ottikin, ja että hänen tuli tuoda kirjoitettu todistus siitä, että +hän on kalut takaisin tuonut. -- -- -- + +Pojan tällä matkalla ollessa oli Juho erittäin umpi- ja raskasmielinen; +oli niinkuin joku raskas rikos olisi painanut hänen tuntoansa. +Äänetönnä, sanatonna teki hän työtänsä. On taikka ei, oli hänen +vastauksensa, jos Riettu tahi lapset häneltä jotakin kysyivät. + +Toisien lasten omatunto heräsi, nähdessään, kuinka kaupungissa käyneen +veljen tavaran kokoamisen kävi. Isän murheellinen mieli kävi lapsille +sääliksi ja kauhukseen huomasivat he, että he olivat tehneet vasten isän +tahtoa ja opetuksia ja tällä teollaan saattaneet hänet murheelliseksi. + +Tämän tunnon valossa tunnustivat he isälle, että heillä on jo +ennestäänkin ollut tuommoisia kaluja ja on vieläkin. + +"Näyttäkää ne minulle," sanoi isä murtuneella äänellä. + +Lapset lähtivät tunnossaan lyötyinä kävellä nolpottelemaan edellä ja +raskain askelin seurasi isä heidän jäljessään. Talospaikalleen veivät he +isän. + +Sinne tultua katseli Juho kauvan ja sanaa sanomatta lasten erikoista +omaisuutta. + +"Mistä ja mitenkä olette nuot saaneet?" kysyi isä viimein kolkosti. + +"Kylästä olemme ulkoa kokoilleet, kun äidin kanssa olemme käyneet +siellä," sanoivat lapset hiljaa. + +Juho ei puhunut mitään. Äänetönnä lähti hän kävelemään mökille, mutta +pian palasi hän sieltä, tuoden mukanansa vanhan säkkikulun. Siihen syysi +hän kaikki lasten kalut, mitkä he olivat kylästä kantaneet. Sitten lähti +hän saaliinsa kanssa astelemaan mökille ja alakuloisina kävellä +nurpottelivat lapset jäljessä. + +"Olet kai tiennyt näistäkin, vai?" sanoi Juho vaimollensa, näyttäen +hänelle pussia ja katsoen häntä terävästi silmiin. + +"Olenhan nuista," sanoi Riettu alakuloisesti, sillä eipä hän uskaltanut +enään inttää oikeaksi sitä tekoaan, että oli antanut lasten omin lupinsa +kokoilla leikkikalujaan. + +"Niin kauvan on epärehellisyys jo saanut pesiä seassamme ja se on sinun +syysi, Riettu!... Eipä ole takeita, voidaanko tästä rikoksen tiestä +enään kunnialla perääntyä. -- -- Pahasti olette, lapset, tehneet, +samaten pahasti olet sinä, Riettu, tehnyt, kun olet tietesi sallinut +tämmöistä tapahtua," sanoi Juho murtuneella mielellä. + +Tämän sanottuaan lähti hän pussineen kävelemään kuoppaa kohden, jossa +hän tuon niin vaarallisia kaluja sisältävän pussin asetti aivan mökkinsä +vakuutuskirjan viereen. -- -- -- + +Suuriksi remahtivat kaupungissa Oukkarin Rietun ja pojan entisen pienen +majatalon emännän silmät, kun poika näin pian taasenkin ilmestyi heille, +väsyneen ja nälkäisen näköisenä, kantain samaa pussia takaisin, minkä +hän oli lähtiessään vienyt. + +"No, mitä nyt? Miksi näin pian taas tänne tulit, vai unohtuiko jotakin?" +utasi emäntä hämmästyksissään pojalta. + +"Eikä unohtunut ... tulin tuomaan näitä takaisin," sanoi poika ja +kalautti pussiaan. + +"Mitä ne sitten ovat?" kysyi emäntä. + +Poika kukisti pussinsa sisustan lattialle. + +"Tuotako joutavaa romua...!? Minkä vuoksi ne piti takaisin tuoda?" + +"Isä niin tahtoi, kun nämät olin ominluvin ottanut," sanoi poika +alakuloisesti. + +"Ahaa! Sinulla on rehellinen isä ja hän tahtoisi, että sinustakin tulisi +rehellinen... Kyllä isä oikeassa on," sanoi emäntä, sillä hän ei +tahtonut isän hyvää tarkoitusta pojalle turhaksi tehdä, vaikka Juho +tuntuikin hänen mielestään turhan tarkalta tässä asiassa. + +"Isä käski nämät viedä samoille paikoille, mistä ne otinkin, mutta miten +ne kaikki muistaisin," sanoi poika vesiä silmistään pyyhiskellen. + +"No no -- no no... Ei hätää, ei hätää. Koeta nyt viedä niitä paikoilleen +niin tarkkaan kuin muistat ja joita et muista, viskaa ne johonkin...; ei +se niin vaarallista ole," sanoi emäntä. + +Poika väänsi pussin selkäänsä ja lähti. Myöhän illalla hän vasta palasi +väsyneenä ja nolona. Emäntä tarjosi hänelle ruokaa, mutta poika ei +syönyt monta palaa ja ainuttakaan sanaa sanomatta kytkähti hän hänelle +tehtyyn vuoteesen maata. -- Kova alakuloisuus näkyi hänet valloittaneen. + +"Isä käski minun tuoda täältä kaupungista kirjan, todistukseksi, että +minä olen kalut takaisin tuonut," sanoi poika aamulla ylösnoustuaan. + +"Mitä joutavata." + +"En tohdi muutoin kotiin mennä... Isä ei pidä sitä joutavana." + +"Keneltä tuo kirjallinen todistus sitten pitäisi saada?" kysyi emäntä +hämillään. + +"Sitä en tiedä...; jos te antaisitte." + +"Minä en osaa kirjoittaa, ja mitäpä sitten minun todistukseni auttaisi," +sanoi emäntä. + +Samassa tuli eräs kaupungin poliisi huoneesen. Tämä oli talon tuttava ja +pistäysi usein virkamatkoillaan tervehtimässä talonväkeä. Emäntä kertoi +pojan historian hänelle alusta loppuun saakka ja pyysi, että hän +kirjoittaisi tuon välttämättömän todistuksen. + +Hymyssä suin kuunteli poliisi emännän kertomusta. Näytti siltä, että hän +olisi taipuisa ivaamaan pojan niinkuin isänkin yksinkertaisuutta. Mutta +kun hän loi katseensa poikaan, joka arkana ja vapisevana kuunteli +emännän kertomusta ja arasti katseli vuoroon emäntää, vuoroon poliisia, +ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut keskustelun päätöksestä, ei +poliisi puhunut mitään, vaan kirjoitti tuon vaaditun todistuksen ja +painoi sinettinsä sen alle. + +Poika tuli nyt niin iloiseksi kuin käki; näytti siltä kuin raskas taakka +olisi pudonnut hänen seljästänsä. Oitis rupesi hän hankkimaan itsensä +kotimatkalle. + +"Mihin sinulla niin kiire on? Levähdä nyt täällä tämäkään päivä, että +jaksat sitten kävellä," sanoi emäntä pojalle. + +Poika totteli, vaikka vastahakoista se näytti olevan. Hänellä oli nyt +mielestänsä semmoinen aarre, jota ei hän olisi vaihtanut koko maailman +tavaroihin ja rikkauksiin, nimittäin tuo poliisin antama todistus, joka +puhdisti hänen epäilyksen alle joutuneen maineensa ja rehellisyytensä ja +jonka voimasta hän toivoi isänkin rupeavan häntä rehellisenä lapsenaan +taasenkin pitämään, kuten ennenkin. + +Tapaus oli herättänyt huomiota niissä kaupungin alhaisissa piireissä, +mihin tieto asiasta oli levinnyt. Heidän säälikseen kävi pojan kurja, +nälkäinen ja puoli-alastoin asu ja paljon vaivaa tuottava nöyrä, mutta +ankara ponnistus, jolla hän koki sitä epäluuloa päältään poistaa, joka +häntä oli kohdannut. Hätäpikaa kokosivat he keskenänsä vaatetta ja +ruokavärkkiä, antaaksensa ne pojalle, että hän olisi kyennyt kotiinsa +menemään. Näillä he sitten puettivat hämmästyneen pojan kireestä +kantapäähän saakka ja jäipä niitä jäljellekin niin paljon, että pojan +pussi tuli niistä täyteen. + +"En minä näitä ota," sanoi poika. + +"No miks'ei?" kysyttiin. + +"En uskalla." + +"Miks'et uskalla?" + +"Isä luulee..." + +"Niin, niin! Isäsi on tarkka mies ... annetaan näistäkin todistus," +sanoi joku ja alkoi kirjoittaa todistusta. + +"Ei, älkää kirjoittako," sanoi poika hätäisesti. + +"Minkätähden ei?" kysyi kirjoittaja. + +"Onkos teillä tämmöistä punaista lakkaa kuin tässä on?" sanoi poika, +näyttäen poliisin antamaa todistusta, sillä punanen lakka oli hänen +mielestänsä vähintään sen arvoinen kuin sinetti hänen isänsä torpan +vakuutuskirjassa. + +"On, on -- kyllä on," vakuutettiin pojalle. + +"No sitten..." sanoi poika luottavasti. + +Todistus tehtiin ja sinetillä varustettuna annettiin se pojalle, joka +sen otti luottamuksella vastaan. + +Näin varustettuna uusilla tavaroilla ja eväällä, lähti poika kirjoineen, +todistuksineen kävellä nyhjertelemään kotimökkiänsä kohden. -- -- -- + +Kun poika tuli kotiin, loi isä häneen epäilevän, tutkivan ja kysyvän +katseen. Kaukaan aikaan ei yksikään puhunut luotuista sanaa. + +Vihdoin katkaisi isä tuon tuskallisen ja synkän äänettömyyden. + +"Mistä nuot vaatteet?" sanoi hän värisevällä ja sisällistä tuskaa +osoittavalla äänellä, osoittaen sormellansa pojan vaatteita. + +"Kaupunkilaiset lahjoittivat nämät minulle," sanoi poika pelokkaasti. + +"Ja mitä tuossa pussissa on?" + +"Siinäkin on vaatetta... Panivat sinne, mitkä eivät päälle," sanoi poika +ja rupesi avaamaan pussiansa. + +"Ei, älä avaa sitä ... anna sen olla kiinni... Minä en tahdo nähdä sen +sisustaa," sanoi Juho puolituimasti. + +Taasenkin hetki äänettömyyttä. + +"Onko sinulla mitään todistusta," sanoi isä alakuloisesti; nähtävästi +hän pelkäsi, ettei mitään semmoista ollut. + +"On kaksikin," sanoi poika ja alkoi hitaasti kaivaa taskujansa. + +Vihdoin veti hän sieltä esille rievulla päällystetyn pienen kääryn, joka +oli monikertaan langalla solmieltu kiinni. Kauvan meni pojalta kääröä +auki näplätessä, jota tehdessä isä kärsiväisesti odotteli. Kun poika +vihdoinkin sai kääröksensä auki, ojensi hän paperit isälleen. +Sananlausumatta otti hän ne vastaan ja nousi hitaasti ylös. Pojan tuoman +pussin hän otti käteensä ja alkoi astella mökistä ulos. + +"Mihin sinä menet?" kysyi Riettu. + +"Menen mä häntä," sanoi Juho, eikä mitään muuta. + +Synkkänä kuin sadetta uhkaava pilvi, tallusteli Juho kuoppaansa kohden. +Sieltä otti hän torpan vakuutuskirjansa vierestä toisen pussin, joka +sisälsi lasten leikkipaikalta takavarikkoon otettua tavaraa. Saatuaan +molemmat epäilyksen-alaiset pussit haltuunsa, lähti hän pussineen ja +kirjallisine todistuksineen kävellä teilaamaan kylää kohden. + +Niin. Pappilaa kohden kävi Juhon tie. Hänen tunnollaan oli raskas taakka +ja tästä tahtoi hän päästä, jos suinkin mahdollista olisi. Hän oli ollut +huomaavinaan vaimossaan ja lapsissaan vilppiä ja tämä häntä kovin +vaivasi. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän pääsi sen asian +kanssa selville. Hänellä oli nyt muka kirjoitettuja todistuksiakin +heidän rehellisyydestänsä ja luotettavaisuudestansa, vaan Juho ei +huolinut niitä uskoa, koska ei hän itse osannut kirjoitusta lukea ja +sentähden täytyi hänen mennä niitä kirkkoherralla luetuttamaan. + +Pusseineen, päivineen astui Juho kirkkoherran kamariin. + +"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra, kun oli Juhon hyvänpäivän +vastannut. + +"Eihän tuota... Joutaisiko kirkkoherra minua vähän kuulemaan?" sanoi +Juho ujosti. + +"Kyllä minulla aikaa on; puhukaa vaan," sanoi kirkkoherra. + +Juho yritti monet kerrat jotakin sanomaan, mutta sanat takertuivat +kurkkuun ja siihen se jäi koko yritys sillä kerralla. + +"Puhukaa vaan! Mitä teillä olisi minulle asiaa?" kehoitti kirkkoherra, +kun näki Juhon hämmingin. + +"Olisihan sitä asiaakin, kun ma rohkeneisin ja voisin puhua... Voi, hyvä +kirkkoherra ... minä -- minä luulen, etteivät Riettu ja lapset ole +rehellisiä," sanoi Juho murtuneella mielellä. + +"Mistä te semmoisia luuloja olette saaneet?" + +"He kantavat kotiin semmoista tavaraa, jota eivät he voi toteen näyttää, +mistä he ovat niitä saaneet... Hyvä Jumala...! Ettäkö minun perheessäni +olisi varkaita," sanoi Juho hätäillen. + +"Sepä olisi tosiaankin ikävä asia, jos se niin olis mutta saattaisihan +se ollakin vaan pelkkää luuloa, koska ette itsekään ole sen asian kanssa +selvillä," sanoi kirkkoherra. "Mutta minkälaista tavaraa he sitten ovat +kantaneet?" kysyi hän sitten. + +"Tässäpä niitä on," sanoi Juho ja kukisti lasten leikkipaikalta otetun +romun pussista kirkkoherran nokan eteen. + +"Tuommoista mitätöntä romuako se vaan onkin," sanoi kirkkoherra +naurahtaen. + +"Semmoista vaan, mutta eipä se ole rehellistä tietä meille tullut," +sanoi Juho tohtuneena. + +"No, mutta tuommoista viskataan joka talosta kelpaamattomana ulos ja +silloin on se kaikkien yhteistä tavaraa, jos ken sen jonkun väärtiksi +katsoo," vakuutti kirkkoherra. + +"Niinhän se taitaa olla teidän mielestänne, kun eivät teidän ole +niitä ... mutta toista on minun kanssani, sillä minun lapseni ovat niitä +omin lupinsa ottaneet, ja minä en tahdo, että he... Ja -- ja onhan tässä +vielä muutakin. Riettu kävi pojan kanssa kaupungissa, ja sieltä he +toivat paljon arvokkaampaa kalua kuin tämä ja eivät voineet sanoa mistä +he...; minä pelkään, että nekin ovat... Hyvä Jumala! onko minunkin +perheessäni...?" sanoi Juho ja kyynelet vyöryivät hänen silmistänsä. + +"Toivat kaupungista...? Ovatko ne myös täällä muassanne?" kysyi +kirkkoherra hämmästyen, sillä hänen ajatuksensa alkoivat käydä +hajalleen. + +"Eivätkä ole ja ovat. Kun he tulivat kaupungista, laitin pojan viemään +takaisin, mitä hän oli ominluvin anastanut, varoituksella, että hän +ottaisi todistuksen siitä, että hän on ne takaisin tuonut, mutta hän toi +sieltä palatessaan paljon enemmän tavaraa, kuin takaisin vei," sanoi +Juho. + +"No, saiko hän sitten todistusta," kysyi kirkkoherra. + +"Siinäpä se on. Papereita poika kyllä toi matkalta palattuaan, mutta +mitä minä heistä ymmärrän; voisivathan olla vääriä, tuommoisia +mitättömiä vaan, ja sitä vastenhan minä lähdin, että te lukisitte..." +sanoi Juho. + +"Antakaapas tänne," sanoi kirkkoherra kokottaen. + +Kirkkoherra luki ja hänen suunsa meni hymyyn. + +"Mitä siinä seisoo?" kysyi Juho vaaleten. + + "Minä Mikko Nuuskinen todistan, että Oukkarin poika K----n + pitäjästä on tänään takaisin tuonut täältä ennen ottamansa + hylky-tavaran: kaulattomia ja pohjattomia pulloja, + posliini-astiain palasia, käytetyitä ja tyhjennetyitä + hajuvesipulloja, kengänmuste-rasioita ynnä muuta hylkyromua, + todistaa K----ssa + + M. Nuuskinen, poliisi.", + +luki kirkkoherra ääneensä. + +"Se on hyvä, että poika on vienyt anastamansa kalut takaisin, niinkuin +käskin, mutta täällä on vielä toinenkin kirja, jonka poika toi... +Hänellä oli hyvät vaatteet palatessaan ja hänellä vielä oli tämä +pussi...; eiköhän ne...?" sanoi Juho ahdistuneena, ojentaen paperin +palan kirkkoherralle, ja puistaen pussista pojan tuomat vaatteet +lattialle. + +"Ettäkö vielä toinenkin ... saapas nähdä -- --. Antakaapas se tänne," +sanoi kirkkoherra maltittomasti. + +Juho ojensi toisen paperin vavisten. + +Kirkkoherra luki: + + "Sääliessämme Oukkarin pojan vaikeaa tehtävää, olemme antaneet + hänelle vaatetta päälle ja vieläpä viedä kotiinkin toisille + lapsille, todistetaan. K----a 21 päivä lokakuussa 18--. + + Sohvi K. K----ssa." + +"Noo, onhan se poika tuonut todistukset, näen mä, mutta voinko luottaa, +että ne ovat oikeat," arveli Juho. + +"Kuinkas muutoin? Sopiihan sitä uskoa muitakin ihmisiä ja onhan näissä +oikein sinetitkin," vakuutti kirkkoherra. + +"Minä saan siis olla aivan vakuutettu, etteivät ne ole...?" + +"Saatte, saatte. Ei niissä ole yhtään sielun seulomista teille. Kyllä +poika on rehellisesti asian toimittanut ja vaatteet saanut," sanoi +kirkkoherra, rauhoittaaksensa rauhatonta Juhoa. + +"Mutta mitä mä teen näiden kylältä koottujen kalujen kanssa?" kysyi nyt +Juho, nokkaansa tuhrasten. + +"Jos ette viitsi niitä kantaa kotiinne lapsillenne leluiksi, niin +nakatkaa ne jonnekin nurkan taa --; ei suinkaan niillä kukaan mitään +tee," neuvoi kirkkoherra. + +Juho rupesi nyt kokoilemaan pusseihin lattialle kukistettua romua. Kun +hän oli ne saanut kokoon, nousi hän hitaasti ylös, tuhrasi taasenkin +nokkaansa, jätteli kiitellen ja kostellen kirkkoherran hyvästi ja lähti +astelemaan kotimökkiänsä kohden. Kun hän pääsi pappilan takapihan taa, +tyhjensi hän lasten talospaikalta ottamansa romun sinne. Hänen +omatuntonsa oli vielä niin arka, ettei hän voinut niitä kotonaan nähdä. + +Paljon keveämmällä sydämellä asteli Juho nyt kotiaan kohden kuin hän +kylään tullessa oli. Hän oli ollut kovissa omantunnon vaivoissa luullun +perheensä epärehellisyyden tähden. Kaikin tavoin oli hän siitä koettanut +selvää ottaa, kuitenkaan sitä saamatta, sillä kotiväkensä selityksiin ja +todistuksiin ei hän voinut luottaa. Hädissään meni hän sielunpaimenen +luo, päivittämään hänelle tukalaa tilaansa ja saamaan häneltä neuvoa ja +lohdutusta. Molempia hän saikin päälle toivonsa, ja tämä kevensi hänen +sydäntänsä. + +"Saat antaa kaikki nämät vaatteet toisille lapsille, Riettu ... poika on +ne rehellisellä tavalla saanut," sanoi Juho kotiin tultuaan, ojentaen +vaatepussin vaimollensa. + + + + +XIV. + +Valoisampia aikoja. + + +Joku vuosi on vierähtänyt. Sama tupa, samat muutkin huoneet ovat +Oukkarissa kuin ennenkin. Samat elämisen keinot, samat elämän tavat, +samat mielipiteet vallitsevat perheessä kuin ennenkin. Karjakaan ei ole +karttunut kahta lehmää isommaksi, siis sekin asia oli entisellään. Se +muutos oli vaan tapahtunut, että toinenkin poika oli mennyt +palvelukseen, jonka vuoksi Juho joutui yhä ahtaammalle, kun ainoa +työn-apu meni pois, ja hän itse alkoi käydä voimattomaksi. + +Vaikka Oukkarilaiset olivat yhteiskunnan alhaisemmilla asteilla, oli +heillä kuitenkin eräs sukulainen, joka eli toisenlaisissa ja paljon +paremmissa olosuhteissa kuin he. Rietulla oli, näette, sisar ja tämä oli +pienestä tyttösestä pitäin ollut Pietarissa. Jonkun kaukaisen sukulaisen +kanssa oli hän sinne kulkeunut. Tämä sisar ei ollut käynyt +kotipuolessaan sen koommin kuin hän sinne meni. Tavasta oli hän sieltä +kirjoittanut, josta tiettiin, että hän oli kymmeniä vuosia ollut +palveluksessa eräällä ylhäisellä venäläisellä perheellä. + +Kun kesä oli ihanammallaan, tuli Rietun sisar käymään kotipuoleensa. +Päästyänsä kirkolle, kyseli hän, missä hänen sisarensa miehensä ja +lastensa kanssa asuu. Saatuansa sen tietoonsa, urkki hän kyselemällä +tietoja heidän varallisuudestansa, elämästänsä, asunnostansa, +lapsistansa, ynnä muusta, mikä vähänkin koski heidän elämäänsä. Sitten +tuli salaperäinen tiedusteleminen, kutka ovat olleet avuliaampia ja +auttavampia ihmisiä hänen köyhiä ja kurjia sukulaisiaan kohtaan. Tässä +urkkimistaidossa, oli hän semmoinen mestari, etteivät ihmiset huomanneet +hänen mitään tietoja urkkivankaan, sillä hän kierteli ja kaarteli +kyselemisissään kautta rantain ja niin kieroon ja ristiin toisien +asioiden kanssa, etteivät he älynneet Oukkarilaisia olevan +kysymyksessäkään. -- -- -- + +Suuriksipa remahtivat Oukkarilaisten silmät, kun eräänä kauniina +pyhäpäivänä näkivät metsäntäydeltä tulevan ihmisiä heidän mökkiänsä +kohden, sillä sisar oli saanut kaikki Oukkarilaisten hyväntekiät +liikkeelle. Heidän hämmästyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun he tuon +ison ihmisjoukon seassa huomasivat kirkkoherran, nimismiehen ja erään +rouvas-ihmisen, jota eivät he tunteneet. Tulijain joukossa olivat myös +Römölän ja Käkelän ihmiset; molempien talojen ukotkin lykkäsivät sauvan +kanssa itseään muiden mukaan. Joukossa oli useita nuoria miehiä, joilla +oli isot kantamukset seljässä. + +Hitaasti ja arvokkaan näköisesti läheni joukko. Kaikki mökin asukkaat +olivat kerääntyneet pihalle, katsomaan tuota uutta ja kummaa. Nyt läheni +joukko. Kantajat laskivat kannettavansa maahan ja kiireisin askelin +asteli tuo tuntematon rouvas-ihminen Rietun luo. Päästyään niin lähelle +ryysyistä ja hämmästynyttä mökin emäntää, että hän ylöttyi, vanui hän +syliksi häneen, puristi häntä hellästi rintaansa vasten ja painoi +kasvonsa Rietun repaleisiin vaate-ryysyihin. "Voi rakas sisareni!" hoki +tuo rouvaksi luultu ehtimiseen ja kyynelet juoksivat hänen silmistänsä. + +Riettu oli kuin puusta pudonnut. Hän oli niin hämmästyksissään, ettei +kyennyt toviin aikaan sanomaan ainuttakaan sanaa. Hänen kasvonsa +vapisivat ja värisivät suonenvedon tapaisesti ja se osoitti, että hän +olisi jotakin sanonut, vaan ei voinut, sillä puhuimet eivät totelleet +tahtoa. + +"Sisareni Annako...? Todellakinko sisareni Anna? Voi ihme toki sentään +-- toki sentään... Johan nyt kaikkea...!" sai Riettu vihdoin +änkyttäneeksi. + +Sitten kuin siitä oli päästy, tervehti emännän sisar Juhon ja lapset, ja +sitten alkoi yleinen tervehtiminen. + +"Kylläpä te, raukat, elätte täällä kurjaa elämää," sanoi täti, kääntyen +talonväen puoleen. + +"Mikäpä meillä täällä on hätänä," sanoi Juho loukatun tunnolla. + +"Älä niin sano, sisareni... Me elämme täällä omassa vapaudessamme, +emmekä ole mitään vailla... Ja ... ja minulla on hyvä mies ja hyvät +lapset," sanoi Riettu, ikäänkuin poistaakseen sisaren luuloa, että hän +olisi muka huonoissa naimisissa. + +"No, no... Eipä silti -- eipä silti. Mutta ettehän kuitenkaan väittäne, +että teillä on kaikkia elämän tarpeita yllin kyllin, ja minun käypi niin +säälikseni. -- Mutta kuinka nyt saataisiin jonkunlaisia pöytiä ja +istuimia, sillä tässä tulee nyt oikein juhla-puoliset? Täällä ulkona +olisi niin hyvä ... tuolla puiden suojassa, sillä tuonne mökkiin ei +mahdu, eikä siellä näe... Onhan nyt kaunis ilma," tuumaili tuo talouden +pitoon tottunut sisar, kurkistettuaan ensin mökkiin. + +"Pian niitä Juho saapi," sanoi Riettu luottavasti. + +Oitis ryhtyikin Juho toimiin ja useita nuoria miehiä yhtyi samaan +puuhaan. Paaluja lyötiin maahan ja niiden päälle soviteltiin veistetyitä +lautoja. Samoin tehtiin istumien kanssa, mutta enimmiten voitiin ne +sioitella pitkien ja paksujen kantojen nokkiin. Kun laudat loppuivat +kesken, otettiin navetan luona olevan vajan katolta lisää. -- Pian +olikin pöydät ja lavitsat valmiina. + +Sillä välin oli täti ankarasti toimessa. Hän oli hakenut talon ainoan +padan, puhdistanut sen ja nyt se oli jo paikoillansa Lemmesvaaran +rinteellä olevassa piisissä, jonka muutamat miehistä olivat hätäpikaa +kivistä kokoon kyhänneet. Hän purki kiireesti miesten tuomia myttyjä ja +veti sieltä esille puhtaita, valkoisia ja kiiltäväksi silitettyjä +pöytäliinoja ja salveetteja. Pikaisesti levitti hän liinat paalujen +neniin rakennetuille korkeoille pöydille ja asetteli salveetit +paikoillensa. Toisista mytyistä otti hän posliini-lautasia, lusikoita, +veitsiä ja kahveleita, ja asetteli ne paikoilleen. Pian purki hän +ruoka-aineitakin aluksi pöydälle ja sitten hän kehoitti sekä vieraita +että talonväkeä syömään. + +"Entäs sinä itse...? Kyllä minä jään pois ja kannan ruokia ... mene sinä +syömään," esitteli Riettu hyvyydessään. + +"Mitäs sinä Riettu-rukka ... itse minä tahdon olla emäntänä, kun kerran +olen tilaisuudessa kestitsemään rakkaan syntymäseutuni ihmisiä ja teitä, +ainuvia sukulaisiani. -- -- Istu sinä vaan pöytään, kyllä minä +palvelen," sanoi sisar hilpeästi. + +Kutsutut istuivat pöytään. + +Kyllä löysi täti mytyistänsä ruokia, joita hän kiidätti pöydälle. +Kaviarit [Kaspian meressä ja Volkavirrassa olevan ison kalan mätiä. Mäti +on mustaa ja pidetään erinomaisena herkkuna.], monenkaltaiset konservit +[suljetuissa läkkirasioissa säilytettyjä monenkaltaisia liha- ja +kalaruokia], kellarilohet, kravunlihat, koviksi keitetyt munat, +lihamakkarat ja muut semmoiset ilmestyivät yksi toisensa perästä +pöydälle. Tuolla talon ainoalla padalla jonka alla jo iloinen valkea +räiski, ei ollut muuta virkaa kuin että täti lämmitti siinä lihalientä, +jota hänellä myös oli pulloissa mukana ja pian oli sekin vehnäleivosten +kanssa pöydällä. + +"Ei tässä ole muuta lämmintä ruokaa, mutta syökää aristelematta mitä +siinä on... Minun kyökkini ei ole oikein reilassa," sanoi täti hilpeästi +lihalientä tuodessansa. + +"Kyllä tässä on jo liiaksikin," sanoi kirkkoherra ihmetellen. + +Pian sen jälkeen ilmestyi pöydälle useamman laatuisia viinejä pikarien +kanssa. + +"Tässä ei kerkeä kaikkia... Ottakaa näistä ruoan väliin, että ruoka +paremmin maistaisi," sanoi täti viinejä tuodessaan. + +"Mutta kuule, Anna!... Etkö sinä tahdo, että viiliäkin...?" sanoi +Riettu. + +"No, jos sinulla vaan on...; eipähän tässä särpimet liiaksi haitanne," +arveli täti. + +"Emme me niin köyhiä toki ole, ettei meillä viiliä..." sanoi Riettu, +kiepsahtaen pöydästä ylös ja astellen kuoppaa kohden. + +Pian palasi hän sieltä, tuoden tullessaan useampia isoja tuohisia, +joissa oli puhdasta ja vankkaa viiliä kuin minkä mänkkiä. Äkkiä ilmestyi +niitä sinne tänne pitkin pöytää ja lusikoita työnnettiin niihin +ahnaasti. Jälkihippeiksi kantoi täti pöydälle monenlaisia sylttejä +[sokerin kanssa keitettyjä ja höystettyjä monenlaisia marjoja], joita +kylläisinäkin vielä ahnaasti maisteltiin, + +Paljon oli syömämiesten joukossa semmoisia, jotka eivät osanneet +kahvelia käyttää, mutta sitä enemmän veistä ja hyppysiä. Kävipä usean +niinkin hullusti, että kun he rupesivat oromaan pöytäveitsellä ja +kahvelilla, putosivat ne kalinkalia heidän käsistänsä maahan. Sitten +eivät he enään yrittäneetkään koko konstia, vaan ottivat omat veitsensä +ja alkoivat entisellä totutulla tavalla toimittamaan ruokaa suuhunsa; +hyvinpä se usealta kävikin laatuun, sillä eivätpä he suinkaan muita +vähemmälle jääneet. Oukkarin väki tuskin oli nähnytkään tuommoisia +pitkiä ja leveäkärkisiä veitsiä, sitä vähemmin noita noin pieniä +monihaaraisia aseita, joita heidän eteensä oli nyt syömä-aseiksi pantu. +Käyttämättömäksi ne heiltäkin jäivät ja ihmetellen he, niinkuin moni +muukin, katselivat, kuinka kätevästi niitä kirkkoherra ja nimismies +käyttivät. Ja nälilleen jäivät Oukkarilaiset keskellä herkkupöytää, +sillä heidän kävi niin kovin häpeäkseen, kun he olivat tädin sukulaisia. + +Kun vieraat olivat syöneet ja nousseet pöydästä ylös, kiittelivät ja +kostelivat he vierasvaraista emäntäänsä kymmenin kerroin, sanoen, ettei +Oukkarissa ole ennen syöty semmoista ateriaa ja ei ehkä vastakaan syödä. +Täti hymyili vaan. + +Muiden pöydästä noustua, otti emännöitsiäkin jonkun palan. Kauvan ei hän +kuitenkaan velvollisuuksiltaan saanut tyydyttää luonnon tarpeitaan, +sillä hänellä oli vieläkin velvollisuuksia --; eihän ollut kahvia. +Kiireesti hyppäsi hän ylös ja kiirehti Lemmesvaaran kupeelle laitetun +piisin luo, keittämään kahvia, Eipä sekään kauvan viipynyt, sillä olihan +täti ammatissaan taitava. + +Kun kahvit oli aterian täytteeksi -- tai oikeimmittain tyhjennykseksi -- +juotu, rupesi täti toisiin tuumiin. Myttyjä ja säkkejä aukoi hän nytkin, +mutta ei hakien enään niistä ruokia ja juomia, mutta vaatteita. Isompaa +ja pienempää esinettä veti hän niistä esille, silmät loistaen +tyytyväisyydestä. Saatuansa käsille, mitä hän oli hakenut, saapui hän +kutsuvierastensa ja talonväen luo. Sitten rupesi hän jakelemaan lapsille +vaatteita ja tätä teki hän niin kauvan, että jokainen heistä sai uuden +pukimen. Riettukin sai sievät uudet vaatteet, mutta Juholle ei ollut +tädillä semmoisia antaa. Kuitenkaan ei hän ollut Juhoakaan unhottanut, +sillä hänelle oli täti tuonut sopivaa kangasta, josta hän sai itse +teettää vaatteet. -- Tädin lahjoittamat vaatteet eivät olleet +turhanpäiväisiä korukaluja ja kalleuksia, vaan ne olivat asianmukaisesti +vahvasta ja lujasta vaatteesta tehdyt, ja soveltuivat hyvin +Oukkarilaisten oloihin. + +Kovin hämmästelivät vieraat ja talonväki, nähdessään sitä aulista +anteliaisuutta, melkeinpä tuhlaavaisuutta, millä suuren kaupungin +ylellisyyksiin tottunut sukulainen kohteli köyhiä ja halpoja omaisiaan. +Tämä hämmästys kävi vieläkin isommaksi, kun emännän sisar veti +taskustansa esille lompakon, ja alkoi vedellä sieltä esille kauniita +seteleitä. Sata ruplaa latoi hän niitä tyyneesti pöydälle. + +"Saapa nähdä, mitä hän noin paljoilla rahoilla aikoo tehdä, vai pistikö +häneen nyt semmoinen turhuus, että tahtoo näytellä rikkauksiansa?" +ajatteli usea vieras, nähdessänsä rahat. + +Mutta pian loppuivat nämät arvelut, kun täti otti rahat käteensä ja +sanoi: + +"Tämä on aivan pieni lahja, verraten sydämeni haluun ja tahtoon, jolla +tahtoisin köyhiä sukulaisiani auttaa. Voi kuinka mielelläni antaisin +enemmänkin, mutta hitaasti karttuu palvelemalla saatu kassa. Ota vastaan +teitä säälivän sukulaisen pieni lahja ja käytä sitä niukan +toimeentulonne parantamiseksi," sanoi hän ja ojensi rahat Juholle. + +Juho oli niin ällistyksissä, ettei hän voinut sanoa paljon mitään. Hänen +kasvonsa värähtelivät ja mutuilivat suonenvedon tapaisesti, mutta sanoja +ei vaan tahtonut tulla. "Millä minä ... mitä minä...?" sai hän vihdoin +suurella vaivalla änkytetyksi. + +Silloin huomasivat vieraatkin täydellisesti, ettei maailman kaupungin +hurmaava elämä ollut voinut tukauttaa sisaren rakkautta köyhiin +sukulaisiinsa ja synnyinseutuun. -- Kauvaksi aikaa jäivät hekin +äänettömiksi. + +"No, en minä olisi uskonut, että tuosta Annasta tuommoinen... Mutta sen +parempi hänelle. -- Viitsiikö kukaan minua kuunnella ... minua... häh?" +sanoi Käkelän ukko vihdoin. + +"Kyllä kuunnellaan, puhukaa vaan," sanoi joku joukosta isolla äänellä. + +"Oukkari on köyhä, mutta rehellinen mies, vai?" sanoi Käkelän ukko, +katsoen toisia vieraita silmiin. + +"Kyllä niin on," myönnettiin. + +"Ja hän on hyvä työmies, ahkera ja säästäväinen, eli kuinka?" + +"Niin on." + +"Hän asuisi ja toimittaisi paremminkin, mutta hän ei voi, vai mitenkä?" + +"Niin se on." + +"Niin se on, eikä se siitä parane. Minun ajatukseni on semmoinen, että +meidän tulee auttaa Juhoa. Hänen perheellään on kovin kurja asunto, +tehkäämme hänelle parempi huone. Hänellä on nyt kyllä lahja-rahoja, ne +käyttäköön hän pellon ja niityn lisäämiseksi... Onhan tässä puita omasta +taasta, vai eikö ole?" puheli ukko. + +"On, on," huudettiin. + +"No, mitä arvelette?" + +"Suostutaan, suostutaan; tehdään vaan Oukkariin parempi tupa," sanoi +usea ääni yht'aikaa. + +"Sen parempi teille... Se on päätetty asia -- siitä ei enään mitään," +sanoi ukko ja oikaisi kumaraiset hartionsa suoraksi. + +Anna käveli kiireesti Käkelän ukon luo. + +"Kiitos teille, joka köyhiä ja sorretuita muistatte!" sanoi hän, +puristaen ukon kättä. + +"Etkö sinä luule muistaneesikaan, vai?" sanoi ukko, tuhrasten karhealla +käsiseljällänsä kyyneleet silmistänsä. + +"Lähdetkö sinä tädin kanssa Pietariin? Siellä saat vielä koreammat +vaatteet ja syödä makeampaa ruokaa kuin nyt," sanoi Anna sitten pikku +Rietulle, silitellen hänen päätänsä. + +"En minä lähde ... täällä minun on hyvä olla isän ja äidin kanssa," +sanoi tyttö, takertuen kiinni äitinsä hameesen. + +"Hyvä Jumala, mikä rakkaus tuolla lapsellakin on vanhempiinsa ja kovaan +kotiinsa!" sanoi kirkkoherra. -- -- + +Vieraat rupesivat hankkimaan poislähtöä. Kiitellen, kostellen jättelivät +he järkiään hyvästi talonväen ja tuon vierasvaraisen emännän sisaren, +sillä hän aikoi joksikin ajaksi jäädä vielä Oukkariin. + +Niin vieraat lähtivät. + +Täti järjesteli siellä kaikki jääneet ruoat ja muut kapineensa. Hän +jätti kaikki ruokain jäännökset taloon, laitteli ne kuoppaan ja neuvoi +sisartansa, kuinka niitä käytetään. Sitä tehdessään viskoi hän pois +tyhjiä säilyke- (konservi-) rasioita. + +"Tuossa on samanlaisia rasioita, joita minä kaupungista toin," sanoi +Pertti poika. + +"Ole sinä siinä taas... Tahdotkos uusia sen ikävän asian...?" sanoi isä +hätäisesti. Selvästi näkyi, ettei Juho suvainnut mitään siitä asiasta +virkattavan. + +"Mitä ne sitten olivat, joita kaupunkiin takaisin vietiin?" kysyi täti. + +Vaikka koetettiin kaikin tavoin kierrellä, ei täti kuitenkaan +helpottanut, kerran asian päästä kiinni saatuansa, ennenkuin koko juttu +oli hänelle juurtenjaksain kerrottu. + +Koko kertomuksen ajan oli Juho hyvin levoton. Nähtävästi pelkäsi hän, +että täti tulee huomaamaan, että hänen joukkonsa on epärehellinen ja +sitä ei hän olisi tahtonut. + +"Nyt saatte kaikki nämät, eikä näitä tarvitse koskaan takaisin viedä," +sanoi täti naurussa suin lapsille, kun oli kuullut kertomuksen. Sitten +kokoili hän kaikki tyhjät säilyke-rasiat ja antoi ne lapsille. + +Lapsista oli tämä verraton saalis, parempi kuin uudet vaatteet ja muut +lahjat yhteensä. Olivathan nämät nyt aivan heidän omiansa, joita he +saivat vapaasti pidellä, eikä isäkään pakottanut niitä pois viemään. + +Heitettyään kaikki tuomansa astiat, lasit, veitset ja kahvelit, +pöytä- ja käsiliinat Oukkariin, lähti täti muutaman päivän takaa Juhon +saattamana pois, ja meni jälleen Pietariin. -- -- -- + +Tarpeettomiksi jäivät tädin lahjoittamat oudot pöytäkalut Oukkarissa. Ne +käärittiin huolellisesti riepuihin, pantiin tuohiseen ja säilytettiin +kuopassa torpan vakuutuskirjain vieressä. Tavasta tarkastettiin niitä, +etteiväthän ne vaan pilaannu. -- Entisillä kaluilla entisenlaista ruokaa +söivät he vaan edelleenkin. -- -- -- + +Kun tuli lumikeli, tuli miehiä ja hevosia Oukkariin. He hakkasivat +hirsiä ja siirtelivät niitä kartanon paikalle. Kyläläiset olivat +pitäneet sanansa ja puuhailivat nyt Oukkariin uutta tupaa. Oukkariin ei +mahtunut paljon miehiä kerrallaan, vaan he kulkivat siellä vuorotellen +niin kauvan, että luulivat olevan hirsiä riittämiin asti. Keväällä tuli +salvumiehiä kirveineen, piiluineen, sahoineen ja vääntiöineen. +Juhannukseksi oli avara tupa oikein kamarin kanssa valmistunut niin, +että ne olivat vesikatossa ja lattioissa. + +Voi kuinka somalta ja mahtavalta tuo rakennus Oukkarilaisista tuntui, +vaikkei se suinkaan uljainta laatua ollut. Kesä-asuntoa siinä jo +pidettiin, vaikkei ollut vielä oveja ja akkunoita, eipä takkaakaan. +Siellä maattiin ja asuskeltiin ja siellä luki Juho kirjaansa ja opetti +lapsiansa. + +Syksympänä toivat kyläläiset ovet ja akkunat sekä asettivat ne +paikoillensa. Samassa tuli muurarikin ja hän muurasi tupaan oikein +uloslämpiävän uunin keittotakkoineen ja kamariin pienen, sievän takan. + +Näiden valmiiksi tultua muutettiin koko elanto uuteen tupaan. Tuntui +niin somalta, oudolta ja välkeältä; oli niinkuin olisi muutettu kurjasta +luolasta suurimpaan ja ihmeellisimpään hoviin mitä maailmassa on. Oli +niin oudon valoisaakin, että oikein silmiä tahtoi huikaista, kun +avaroista ja kirkkaista lasi-akkunoista päivä niin vapaasti usealta +taholta pääsi huoneesen virtaamaan. Vakoiset seinät ja katto sekä +peileille nikkaroidut ovet, ruusatut akkunain ja ovien pielet +vuorilautoineen, näyttivät niin ihmeen kauniilta ja ihanoilta, että he +luulivat elävänsä unissaan. -- Käveleminen se ensin tahtoi takeltaa +lattialla, kun entisessä majassa oli kantoja, joita oli opittu +kiertelemään ja väistelemään. Kun vaan mielestä unehtui, että oltiin +uudessa asunnossa, tuntui siltä kuin tässäkin olisi kierreltäviä ja +väisteltäviä kantoja, ja silti se jalka toisinaan niin oudosti +töpsähteli. Mutta kuin oikein tajuihinsa tultiin, huomattiin, että +käveltävänä olikin nyt oikein höylätyistä lankuista tehty sileä ja +valkoinen lattia, jossa ei mitään kantoja ollut. Silloin tavallisesti +naurahdettiin ja sanottiinpa tavasta: "Kah nyt taas." + +Kaiken puolesta tuntui niin hyvältä. Oli niin lämmin, puhdas, valoisa ja +välkeä, ja illoin valaisi iloinen takkavalkea huonetta; näytti niin +iloiselta ... eikä savua eikä mitään. -- Eipä ensimältä voitu nukkua +oudostamisen vuoksi, mutta sitten se kyllä kävi laatuun, sillä +kaikkiinhan ihminen oppii. -- -- -- + +Tarkkaan käytti Juho tädin antamat rahat viljelysten levittämiseksi, +niin tarkkaan, ettei ainuttakaan penniä niistä muihin tarpeisin +käytetty. Juho itsekin tuntui nuortuvan, sillä valoisammat ajat olivat +luoneet häneen uutta elämäntoivoa ja intoa. Uuden toivon elähyttävän +voiman vahvistamana ryhtyi hän innokkaammin taasen työhön, vaikka olikin +jo vanha mies. Sillä tavoin alkoi korven-rinta vähitellen paeta ja +pellonlaita levetä. Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin pellolla oli joku +auna lisempää ja niityllä useampi heinäpieles. + +Palveluksessa olevista pojista oli tullut kelpomiehiä. He olivat hyviä +työmiehiä ja heille maksettiin hyviä palkkoja. Käsistäänkin olivat he +niin varttuneet, että kykenivät tekemään kaikenlaista talouskalua. -- +Eipä kummakaan, sillä eiväthän he koskaan olleet ruotilaisina. Tämän +korkeamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat he vapaasti saaneet +puukkoa käyttää ja harjoitella käsitöitä. + +Kummallakin heillä oli pieni säästönsä, sillä he eivät tuhlanneet työllä +ja hiellä ansaituita rahojansa mihinkään joutaviin. Kun he sitten +näkivät, että kurjassa kodissakin on jotakin elämän toivoa ja että +siellä voidaan enemmän jo eläimiä elättää, hankki toinen heistä +vanhuksilleen hevosen, toinen lehmän. + +Nytkös kelpasi Oukkarissa elää. Uusi tupa, oma hevonen ja kolme lehmää. +Semmoisen rikkauden haltiaksi eivät he olleet viimeiseltä koskaan +toivoneetkaan pääsevänsä. Tosinhan he olivat muiden avulla siihen +onnelliseen tilaan päässeet, mutta mitä se haittasi, sillä eihän se +ollut vääryydellä saatu. -- -- Voi kuinka hyviä ihmiset kuitenkin ovat +-- semmoisilta ne asiat Oukkarilaisista nyt tuntuivat. + +Yhä puohasi ja mullosti Juho ja nythän se kävikin laatuun, kun oli oma +hevonenkin; vanhimmat kotona olevat lapsetkin rupesivat häntä vähin +työssä auttamaan. + +Vihdoin näkivät palveluksessa olevat pojatkin parhaaksi tulla kotiin. +Tuohiset astiat alkoivat vähitellen ammatistaan poistua ja uusia sieviä +puuastioita alkoi ilmestyä siaan. Mutta Juho ei luopunut tuohisistaan, +sillä missä hän vaan omissa tarpeissaan astiaa tarvitsi, käytti hän aina +tuohista. Korvenlaita yhä pakeni ja sen kanssa petäjäleipäkin. +Huuhkajaakaan ei ole enään kuulunut, sillä se on paennut korven kanssa, +mutta nuorimmat lapset sitä vielä ikävällä muistelevat. -- Tämän kaihon +palkitsee kuitenkin heille moninkerroin se seikka, kun he saavat kyytiä +oman hevosen kannaksilla, jopa välisti reessäkin. + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Oukkari, by Pietari Päivärinta + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43836 *** |