Add files from ibiblio as of 2025-03-07 14:08:17HEADmain

1 files changed, 6180 insertions, 0 deletions

diff --git a/43836-0.txt b/43836-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..133561c
--- /dev/null
+++ b/43836-0.txt
@@ -0,0 +1,6180 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43836 ***
+
+OUKKARI
+
+Kertomus kansan elämästä
+
+
+Kirjoittanut
+
+P. PÄIVÄRINTA
+
+
+J. V. Hissa, Lapua, 1889.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+    I. Syntyähän sitä täytyy.
+   II. Eipä se paljon parannut.
+  III. Parempaan päin.
+   IV. Yhä edelleen.
+    V. Toiset tuumat.
+   VI. Kivelle meni.
+  VII. Uudet tuumat.
+ VIII. Eteenpäin vaan.
+   IX. Yhä vaan.
+    X. Elämää vaan.
+   XI. Odottamaton pulma.
+  XII. Onni onnettomuudessa.
+ XIII. Kotoisia kohtauksia.
+  XIV. Valoisampia aikoja.
+
+
+
+
+I.
+
+Syntyähän sitä täytyy.
+
+
+Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin
+moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista
+kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin
+kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa
+rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta
+heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä
+ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän
+on isänsä näköinen. Kun lapsi vähän kasosi ja vöyristyi, oli hän yhtä
+kaunis ja täyteläinen kuin mikä muu lapsi hyvänsä; olisipa hän
+syntymänsä ja näkönsä puolesta kelvannut kuulumaan vaikka vapaasukuiseen
+säätyyn. -- Kyllä kai -- mutta, mutta.
+
+Niin. Onnetar ei ollut suonut Oukkarille ylhäistä syntyperää. Hänen
+vanhempansa olivat tuota köyhää tilatonta väkeä, jota niin runsaasti
+Savossakin löytyy. Toisen huoneen nurkassa, muiden jalvoissa ja tiellä,
+kokivat he lapsiensa kanssa aikaansa viettää. Ei ollut lihavat päivät
+vasta maailmaan tulleen vanhemmilla. Isä koki kyllä ahkerasti olla
+vieraan työssä ja äitikin vuovasi minkä suinkin voi, mutta työtä oli
+niukalta ja palkat olivat huonot. Talvella, työttömänä aikana, täytyi
+ottaa kesätyön päälle viljaa, jos mieli oli päivästä toiseen päästä. Kun
+parassa aikanakin maksettiin vaan kappa jyviä päivältä, puoleksi rukiita
+ja ohria, meni kesä velkoja maksaissa, eikä talven varaksi tullut mitään
+kokoon.
+
+Tällä tavalla sitä kuitenkin mennä kilkuteltiin eteen päin. Jos ei ollut
+isot varat, niin eipä vaatimuksetkaan olleet suuret, sillä eihän oltu
+paljolle totuttukaan. Pettua pantiin leipään ja kun sen höysteeksi
+saatiin pisara hapanpiimää ja muikun suolavettä, oli kaikki hyvin. Kun
+saatiin joku kappa jyviä, jauhettiin ne käsikivillä petäjäisen
+höystöksi. Jauhamisen vaivojen palkinnoksi ja päätökseksi keitettiin
+tavallisesti selvästä viljasta puuroa ja silloin oli oikein riemu- ja
+juhla-päivä.
+
+Niin. Olisihan sitä tällä tavalla menty, eikä elämä olisi tuntunut
+pahaltakaan eikä puutteenalaiselta, tavalliselta menolta vaan, mutta
+pahempaa seurasi perästä. Tuli, näette, kova katovuosi ja sitä seurasi
+tuhoa tuottava kulkutauti. Tämä työnsi tuhansia näljän ja puutoksien
+kanssa taistelevia ihmisiä tuonen tuville. Se sulki apajaansa isän sekä
+kaksi heidän lapsistansa ja niin he peitettiin maan mustiin multiin.
+
+Leski jäi nyt nuorimman poikansa kanssa, tuettomana ja turvattomana,
+avaraan, mutta samassa ahtaasen maailmaan. Kovin suri hän ensimältä
+miehensä kuolemaa, mutta päähän se tulee vihdoin surullekin.
+
+Vaikka olikin kovat ja ahtaat ajat, tuli leski kuitenkin pikku poikansa
+kanssa toimeen kuta kuinkin. Hän oli ahkera ihminen ja koki ansaita
+talvisina aikoina käsitöillään ja kesällä isompaa työtä raatamalla.
+
+Jo aikaisin opetti hän poikansa lukemaan ja pojalla olikin niin ankara
+halu siihen, että äidin täytyi häntä opettaa, vaikkei olisi kaikesti
+joutanutkaan. Lukemiseen opettamisen ohessa opetti äiti myös pojallensa,
+mitä hyötyä lukemisesta ihmiselle on. Hän kertoi nuorelle ja
+halulliselle oppilaalleen Jumalasta ja Jumalan Pojasta, kuinka he
+rakastavat kaikkia ihmisiä, kun ihmiset vaan heitä rakastavat ja kuinka
+hyvät ihmiset pääsevät kuoltuansa Jumalan luo taivaasen. Poika kuunteli
+suurella halulla äitinsä opetuksia ja ne painuivat syvälle hänen
+lapsi-sydämeensä. Tämä kiihoitti suuresti pojan lukuhalua, sillä hän
+tahtoi kirjasta tulla tuntemaan vielä paremmin Jumalaa.
+
+Heidän mielestään olisi elämä ollut varsin hyvä, mutta Jumala oli toisin
+säätänyt. Kun poika oli kahdeksan vuoden vanha, kaatui äiti kovaan
+tautivuoteesen. Poika ei liikkunut koko sairastuksen aikana vuoteen
+äärestä; tuskin malttoi hän syödä ja nukkuakaan. Usein rukoili hän
+lapsellisella rukouksella, ettei Jumala ottaisi pois hänen äitiään. Äiti
+puheli siinä paljon pojalle, kehoittaen häntä pelkäämään ja rakastamaan
+Jumalaa kaikkena elin-aikanaan.
+
+Kun aika joutui, katkasi tuonen rautakoura äidin elämänlangan ja niin
+jäi poika vähäväkisenä orvoksi tähän maailmaan.
+
+Kun poika näki, että hänen äitinsä ainakin kuoli, itki hän niin kovin,
+että oli vedeksi sulata, eikä häntä oltu saada pois kuolinvuoteen
+vierestä. Vaikkei hän ollutkaan sen vanhempi, ymmärsi hän kuitenkin,
+kuinka paljon hän nyt oli kadottanut. Kuka häntä nyt hoitaisi ja
+holhoisi, kuka puhuisi Jumalasta? Hän oli jo tullut tuntemaan, että
+maailma oli tyly ja kova. Ei yhdelläkään toisella ollut sitä lempeä,
+rakkautta, sitä uhraavaisuutta ja alttiiksiantavaisuutta häntä kohtaan
+kuin äidillä oli ollut. Mihin hän nyt pakonsa ja turvansa ottaisi?
+
+Tämmöisiä mietti ja tunsi poika. Eipä kummakaan, jos mieli kävi mustaksi
+ja apeaksi.
+
+Lähimmät ihmiset rupesivat pitämään äidin kuoltua pojasta huolta. He
+sioittivat hänet erääsen taloon siksi aikaa, kunnes köyhäinhoito
+kerkiäisi hänet vastaan-ottamaan.
+
+Voi kuinka toisenlaiseksi nyt muuttui pojan elämä. Ruokaa ja juomaa
+kyllä oli, mutta ihmiset olivat niin vieraita ja kylmiä. Hän älysi, että
+häntä pidetään liikana kappaleena ja vastuksena, joka on joutunut
+syrjästä heidän lisäkuormakseen ja vastuksekseen. Hänelle tuotiin ruokaa
+uunin pankolle ja karsinaloukkoon tehtiin hänelle makuuvuode. Ei äiti
+koskaan niin tehnyt eikä eroitellut. Yhdestä kupista he söivät ja
+yhdellä vuoteella makasivat ja silloin oli niin hyvä olla. Voi kuinka
+mielellänsä hän olisi mennyt äitinsä luo, puutostakin näkemään, kun vaan
+se olisi käynyt laatuun, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista. Näitä
+muistellessaan itki poika monta itkua.
+
+Köyhäinhoidon johtokunnan kokous tuli. Siinä sioitettiin poika erääsen
+avonaiseksi tulleesen ruotuun toiselle puolen pitäjästä.
+
+Kun poika kuuli mihin hän nyt joutuu, kävi hänen mielensä kovin apeaksi.
+"Kunpa tässäkään edes olisi saanut olla," mietti hän. "Olisivathan
+ihmiset täällä tutumpia ja ehkä vähitellen tottuisi sorron-alaiseen
+tilaansa. Mutta nyt pitää mennä toiselle puolelle pitäjästä, jossa ei
+tunne ainuttakaan ihmistä, eikä tiedä minkälaisia he ovat, ovatko he
+hyviä vai pahoja."
+
+Vaikkei poika ollut sen ijäkkäämpi, vaivasi nämät ajatukset kuitenkin
+häntä myötäänsä, ikäänkuin jonakuna vaistomaisena aavistuksena.
+
+Muuton aika tuli. Pojalla oli huonot ketineet, sillä eipä äidinkään
+voimat olleet riittäneet poikaa hyvästi vaatettamaan. Kun oli kireä
+talvi-ilma, käärästiin hänen ympärilleen vanhat turkkikulut ja sitten
+lähdettiin häntä kiidättämään ruotuunsa. Talo, johon hänet vietiin, oli
+pitäjän varakkaampia ja niin isoveroinen, että se muodosti koko ruodun.
+-- Kitsala oli talon nimi.
+
+Kun poika tuli taloon, huomasi hän aivan pian, ettei hänen aavistama
+pelkonsa turha ollut. Kartanolle tultua käyskenteli siinä kookas,
+täyteläinen ja itsestään pitävän näköinen mies. Hän oli hyvissä
+tamineissa ja kaikista näkyi, ettei hän ollut laihoja päiviä nähnyt.
+Arvokkaasti käveli hän pihalla paikasta toiseen, kopistellen yhtä ja
+toista pihalla olevaa työkalua.
+
+"Ahaa! Täältäkös se nyt tulee tämä meidän uusi perintö-ruhtinas?
+Harmillista -- --! Kun viitsisivät tehdä työtä, niin ei tuommoisia
+olisi. Milloinkahan noista tuommoisista hylkiöistä pääsee... Viekää
+häntä huoneesen, ettei palellu tähän meidän pihalle -- -- haukkuisivat
+sitten," sanoi pihalla oleva mies, huomattuansa tulijat.
+
+Oitis käsitti poika, että se on hänen tuleva isäntänsä, ja tämä tunto jo
+viileskeli hänen sydäntänsä.
+
+"Nytkös se meidän kotiristi tulee! Niinhän se on paljaskin kuin
+nauta...; koetapas ottaa tuo turkkikapura päältäsi, että nähdään mitä
+sieltä alta tulee... Enkö minä sitä arvannut...; ei mitään muuta kuin
+puoli-alastoin pojan mukura vaan -- --. No, no, parempaahan ei ollut
+ajattelemistakaan... -- Viitsisivät tehdä työtä, senkin laiskat, niin ei
+tulisi tuommoisia," sanoi lihasta hyllyvä nainen pojan huoneesen tultua.
+
+Tämän keksi poika uudeksi emännäkseen.
+
+"Äläpä nyt siinä vesittele. -- Kyllä näitä tämmöisiä on nähty...;
+parempaahan ei ollut odottamistakaan. -- Alaston ja nälkäinen, sehän on
+tavallista. Syötä ja vaateta sitten kaikki laiskat ja laiskojen
+penikat ... kyllä siinä käskee kestää, -- -- Tuossa on vaatetta
+päällesi, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että meillä olet viluun
+kuollut," puheli emäntä toistamiseen, sittenkuin hän oli palannut
+takaisin joltakin asialtaan.
+
+Hänen käsissään oli vanha ja monikertaan kulunut miehen röijy ja
+kuluneet, kauhean suuret, senkin seitsemään kertaan paikatut
+vaimonpuolen kenkärajat. Nämät laski hän lattialle pojan eteen ja käski
+pukea ne yllensä.
+
+Nyyhkien ja kyynel silmissä koki poika raiska tukkia kuivettuneita
+kenkärajoja jalkoinsa, jotka kaikessa avaruudessaankin olivat niin
+kuivettuneet ja rajottuneet, etteipä niissä tahtonut olla sitä rakoa,
+mihin niinkään pienen jalan olisi pistänyt kuin pojalla oli. Kun hän
+nämät oli saanut jalkoihinsa tukituksi, antoi emäntä hänelle röijykulun
+ja vaativalla äänellä käski pojan panna sen päälleen. Poika koki totella
+ja tukkia pieniä käsiänsä röijyn pitkiin hihoihin. Kun hän oli sen
+saanut tehdyksi, sitoi emäntä sen nuoran palasella kiinni.
+
+"Kas niin! Nythän ei kukaan voi syyttää, ettei meillä vaatetta anneta,"
+sanoi emäntä, kun poika oli saanut yllensä sovitelluksi emännän mielestä
+niin arvokkaat lahjat.
+
+Emännän poismentyä nousi poika uunin pankolle istumaan, sillä olipa
+hänellä vielä jotenkin kylmä, pitkällä tulotaipaleella vilustumisen
+tähden. Siinä hän istui kuin pellon peljäte, sillä eipä hän ensinkään
+ollut ikäisensä ihmisen näköinen. Pitkät röijyn hihat riippuivat niin
+pitkällä, että ne ulottuivat liki lattiaa. Niihin pistetyt pienet kädet
+eivät salkinneet niissä niin mitään ja sen vuoksi näytti siltä kuin
+röijy olisi ollut jonkun halon ympärille käärästynä. Suuret ja
+kuivettuneet vaimonpuolen ruojupieksut ne kuitenkin näkyivät röijyn
+lievetten alta. Ne riippuivat pankon laidalla niin palvelleen ja
+ansiokkaan näköisinä; oli niinkuin ne eivät olisi välittäneet yhtään
+mitään niistä pikku jalvoista, mitkä niiden sisään oli pistetty.
+Pitkälle riippuvat, pojalle vyöksi laitetut ja pitkästi kehinneet
+hamppunuoran päät täydensivät vielä tätä kuvaa.
+
+Siinä istuissaan tunsi poika katkeruudella, mitä hänellä on
+odotettavissa. Kuumat kyyneleet rupesi tulvaamaan hänen silmistänsä,
+mutta kauvan ei hän saanut antaa niidenkään rauhassa vuotaa, sillä pari
+melkein saman ikäistä isännän ja emännän poikaa kuin hänkin, tulivat
+huoneesen. Melkein samassa tuli heidän äitinsäkin.
+
+"Äiti, äiti, kuulkaa! Onko tuo se uusi istukas, jonka sanoitte meille
+tulevan -- onko se?" sanoi toinen pojista, pyörien äitinsä ympärillä.
+
+"Ole nyt vaiti... Olipa tuo nyt mikä tahansa," sanoi äiti.
+
+"Onko se, sanokaa, äiti -- onko se?" kiilasi vaan poika.
+
+"No, onhan se ... mitäpä te hänestä... Kyllähän te vielä häneen
+kerkeätte vähemmälläkin tutustua," sanoi äiti ja alkoi poistua poikainsa
+kanssa.
+
+Äidin mennessä pitelivät pojat kiinni äitinsä hameesta ja katsoivat
+vielä mennessäänkin olkansa yli tuota uutta istukasta, ikäänkuin he
+olisivat peljänneet häntä.
+
+Pian tuli ilta ja poika yhä istui pankolla. Väki tuli työstä,
+kopistellen lumisia jalkineitaan ja nakellen työaseitaan minkä mihinkin.
+Oitis huomasivat he pankolla istuvan ja vesittelevän pojan.
+
+"Ahaa! Tuossapa meille taitaa olla oikein avullinen pihti-Mikko. Ihan
+paikallaan jo tuossa pankolla ... ei muuta kuin pistää päreen vaan
+pihtiin, niin kaikki on hyvin," räyhähti eräs rengeistä, joka ensin
+huomasi pankolla istuvan pojan.
+
+"Niin oikein. Mutta minä luulen, ettei hän ole niinkään hyvä
+pihti-Mikoksi, kuin sinä luulet. Katsos vaan, kuinka märkä hän kuitenkin
+on; silmistäkin tippuu lähteen verosta vettä; hän kai kastelee
+vesitulvallaan kuivatkin päreet vesilie'oiksi," säesti toinen.
+
+"No, no! Kylläpä hänet kuivaksi saamme, jos ei muutoin, niin nostamme
+hänet yön-ajoiksi orsille; kyllä vesi kuivaa. Onpa hänellä hyviäkin
+puolia, esimerkiksi niin laajat alustimet, että kyllä kait pystyssä
+pysyy. Onpa hän vielä monipuolinenkin, sillä hän kelpaa kesällä pellon
+peljätteeksi ja talvella pihti-Mikoksi," lisäsi kolmas.
+
+Samassa rupesi emäntä kantamaan illallista pöydälle. Suurilla
+visakupeilla kantoi hän höyryävää velliä useaan paikkaan pitkälle
+petäjäiselle pöydälle. Kuppien välille asetteli hän leipää ja
+järvimuikkuja. Kun hän oli saanut ruoan pannuksi, kokoontui väki pöydän
+ympärille ja alkoi härppiä velliä, rusennellen leipää ja muikkuja samaan
+joukkoon.
+
+Sitten toi emäntä pojallekin velliä pienellä puukupposella ja leivän
+kipeneen sekä tölisköisen puulusikka kolhon. Hän asetti ne pojan viereen
+pankolle ja sanoi:
+
+"Tuossa on sinullekin illallista. Syö nyt ja levähdä, että huomenna
+jaksat asiaa tehdä."
+
+Poika ei saattanut syödä vähääkään, niin oli hänen mielensä paha. Kuta
+enemmän hän tilaansa mietti ja ajatteli, sitä mustemmalta näytti hänen
+tulevaisuutensa.
+
+Miehet kantoivat nyt huoneesen kylmettyneitä pärepuita ja muudan veti
+sinne rikkaantuneen työreen korjattavaksi.
+
+"No, pihti-Mikko! Tuleppas nyt ammattiisi, valkeaa näyttämään, että
+nähdään kuinka taitava sinä olet ammatissasi," sanoi eräs miehistä
+pojalle.
+
+Poika kyhnäytti itseään.
+
+"Älähän nyt ... anna hänen nyt vielä olla... Katsokoon tämän illan
+syrjästä, miten se käypi, että oppisi taitavammaksi ammatissaan," sanoi
+toinen.
+
+Ja pankolle jäi poika.
+
+Miehet pälkkivät pärepuita, toiset kiskoivat sulanneista lohkareista
+päreitä ja pari miestä korjasi rikkinäistä rekeä, jonkun heille
+näyttäessä päreellä erityistä valkeaa.
+
+Maatapanon aikana kynttivät kaikki maata vuoteelleen, mutta pankolla
+istui poika, vellikuppi, leipäpala ja lusikka vieressä, sillä ei hän
+voinut niihin kajota. Kauvan muiden maata pantuakin istui hän vielä
+siinä, miettien tilaansa, mutta viimein voitti hänet väsymys ja hän
+kytkähti pankon viereen lattialle makuulleen, käärästen jotakin ryysyä
+päänsä alle. Hänelle ei oltu, näette, laitettu minkäänlaista makuusiaa.
+
+Aamun tultua nousi väki ylös, kuten tavallisesti. Päreesen otettiin
+valkea ja itsekukin alkoi kiireenkynttä tukkia vaatteita ylleen.
+
+Joku heistä huomasi pankon vieressä nukkua käyröttävän pojan.
+
+"Kas pihti-Mikkoa! Onpa hän kaatunut, vaikka hänellä onkin niin laajat
+jalustimet, että niitä voisi veneinä käyttää nuotan vedossa," sanoi hän,
+potkaisten samassa poikaa.
+
+Poika kavahti istualleen unen toreissa ja raapi korvallisiaan, eikä
+tiennyt miten päin maailma nyt oli.
+
+Ryske ja pauke yltyi nyt huoneessa. Eipä kummakaan, sillä olihan sekin
+pieni osa maailmasta, joka siinä elehti, jospa kohtakaan ei se
+käsittänyt kaikkia yhteiskunnallisia tehtäviään. Mikä veti pärepuun
+lohkareita eteensä ja alkoi niitä repiä, kuka koetti koverrella ja
+näverrellä jotakin puun palasta, tarkoittaen saadakseen siitä jotakin
+hyödyllistä ja tarpeellista kalua, vaikkei niistä juuri usein mitään
+semmoista tullutkaan, mutta oltiinhan kuitenkin touhussa ja eteenpäin
+piti pyrkiä, meni sitten syteen tai saveen.
+
+Kun tuli se aika, että väen piti lähteä töihin, alkoi emäntä kantaa
+einettä pöydälle. Kesäpiimää, leipää ja muikun silakkata kantoi hän.
+Miehet kääreentyivät pöydän ympärille, rusentelivat leipää, kastoivat
+sitä silakkaan, pistivät suuhunsa, ryyppäsivät kesäpiimää päälle ja niin
+tuli ruumis ravituksi ja työkelpoiseksi.
+
+Emäntä silmäsi uutta istukastakin. Siinä se pankon vieressä istui ja
+kyhni korvallisiaan.
+
+"Eikö se vietä...! Eihän sille ole kelvannut illallinenkaan...; aivan
+koskemattahan on tuossa leipäpalanen ja vellikuppi -- -- luulee ne
+suuriakin olevansa... -- Sukkelaan siitä ylös ja lasta liikuttamaan...
+Kyllä minä sinun... Vai rupeat sinä tässä laiskuttelemaan ja äkäilemään
+-- -- -- kyllä minä sinun... Jatketaanpas aterian väliä, niin nähdäänpäs
+sitten, kelpaako ruoka... Ylös siitä sukkelaan, sanon minä," säyhysi
+emäntä.
+
+Poika raiska koki kömpiä ylös minkä kerkesi. Polvilleen hän ensinnä
+nousi ja siitä seisoalleen. Hän ei ensinkään tiennyt, mistä oli kysymys
+ja mitä piti tehdä, mutta sen hän vaan ymmärsi, että häntä käsketään ja
+häneltä jotakin vaaditaan. Sen vuoksi hän neuvottomana raapi
+korvallisiansa, seisoen selin emäntään.
+
+"Mitä siinä töllistelet ja saivarilta neuvoa kysyt? Laita itsesi
+sukkelaan lasta liikuttamaan," sanoi emäntä, sorasten jalallaan pojan
+isoihin kenkäruojuihin.
+
+Poika lähti liikkeelle, tietämättä mihinkä hän meni. Oven suussa tuli
+emäntä häntä vastaan, kantain sylissään kehtoa lapsineen.
+
+"Äläpäs mene -- -- palaa heti takaisin, liikuttamaan lasta...; tänne
+näin, likelle pöytää, ja etkä saa liikkua koko päivänä kätkyen luota,
+sanon minä, et muutoin kuin minun luvallani, sanon minä. Joudathan
+jotakin tehdä ruokasi edestä, sanon minä. Ja, jos et tottele, sanon
+minä, niin saat nähdä... Ilta- ja aamupuhteina saat miehille valkeaa
+näyttää, sanon minä," sanoi emäntä kaikkien sanomisien, uhkaustensa ja
+vakuutustensa ohella.
+
+Emäntä laski kehdon lapsineen lattialle pöytälavitsan eteen. Poika istui
+lavitsalle, tarttui kehdon korvuksiin ja alkoi liikuttaa. Tätä teki hän
+lakkaamatta, huolimatta siitä, nukkuiko tai valvoi, nauroiko vai itki
+lapsi. Myötäänsä se vaan kehto liekkui, sillä jos ei käsi aina ollut
+kehdon korvassa, oli suurikenkäinen pieni jalka kuitenkin kehdon
+jalaksella.
+
+Liikutettava lapsi oli toisella vuodella oleva poika. Hän oli tuon
+liikuttamistaidon monet mutkat oppinut tuntemaan jo jotenkin tarkoin.
+Milloin tahtoi hän rajumpaa, kulloin hiljaisempaa liikutusta; olipa
+aikoja, jolloin ei hän tyytynyt kumpaankaan, huutaa rämisti vaan ja
+nakkeli itseään kehdon liikkumisen mukaan puolelta toiselle, niin että
+luuli hänet ylenkuppuraisiaan lentävän kehdosta tuotakin tuokemmaksi.
+
+Välisti tuskaantui lapsi monestakin syystä. Milloin kasteli hän siansa
+ja tuli sen vuoksi tyytymättömäksi, kulloin hänellä oli jano tai nälkä
+ja tuskaantuipa hän tavasta alin-omaiseen liikutukseenkin. Oli miten
+oli, mutta kaikista näistä vastahakoisuuksista sai istukas nuhteita ja
+toria, vaikkei äitikään, viimein hätään tultuansa, voinut kaikesti lasta
+tyydyttää muutoin kuin puutetten poistamalla.
+
+Huonot arvolauseet sai poika emännältä ensimäisen päivän työstä.
+
+Kun ilta taasen tuli ja miehet metsästä kotiin tulivat, täytyi pojan
+todellakin ruveta pihti-Mikon virkaa toimittamaan. Vaikka se oli niin
+yksinkertainen tehtävä, ei se ollut kuitenkaan pojalle niin helppoa kuin
+outo luulisi. Päreet olivat tavasta tuoreita, niin etteivät ne ottaneet
+oikein palaakseen, vieläpä ne olivat hyvän päälle kierojakin ja
+sentähden pyrki tuli aina ylilaitaan ja uhkasi sammua. Pitkät röijyn
+hihatkin tekivät vastusta, sillä vaikka ne olivatkin käärityt niin ylös,
+että pikku käsi niistä pilkisteli esille, tahtoi tuo kurikkamoinen
+käärös kuitenkin valua liian alas ja peittää pienen, pärettä pitävän
+käden. -- Ei ollut hyvä mitenkään. Välisti oli karsi pitkä ja valo
+huono. Tavasta oli valkea liian kaukana tai liian likellä tehtävästä
+työstä. Kaikista virheistä ja puutoksista sai poika solvaisevia ja
+sättiviä sanoja. Ja vaikka hän koki kaikkensa tehdä, parantuaksensa
+ammatissaan, tuli kuitenkin joskus yhtä ja toista rötöstä.
+
+Pahinta oli se, että poika olisi niin hartaalla halulla tahtonut katsoa,
+kuinka mikin työ tehdään. Hänen olisi haluttanut tulla tietämään, kuinka
+reen pajun kaula tehdään, miten astia uurretaan ja muuta semmoista.
+Mutta kun hän näitä parhaaltansa mietti ja aprikoitsi, sammuikin valkea
+ja hän sai tavallisesti tuosta huolimattomuudesta oikein tuntuvia
+muistutuksia.
+
+Niin. Sittenkuin päivä tuli ja valkean-näyttö loppui, ja kun miehet
+olivat metsään menneet, alkoi pojalla taasen toinen leikki
+kurikka-hihoineen ja suurine kenkineen. Emäntä kantoi, näette, taasenkin
+kätkyeineen päivineen nuorimman tuutulapsensa uuden istukkaan hoteisiin.
+-- Molemmat sekä liikutettava että liikuttaja tutustuivat yhä enemmän
+toisiinsa. Kun lapsi näki, että tuo ankara liikuttaja on taasenkin hänen
+kehtonsa ääressä, rupesi hän jo varaselta juonikkaaksi. Kun uusi istukas
+koetti häntä liikuttaa ja tyynnyttää, palkkelehti sikiö vaan liikutuksen
+tahdin mukaan laidalta toiselle. Tavasta kävikin niin, että poika pudota
+moksahti kehdon laidan ylitse suin päin lattialle. Siinä se sitten
+huusi, että kieli suussa tärisi. Tavallisesti emäntä riensi hätään, kun
+kuuli huudon, ja auta armias, minkä löylyn uusi istukas silloin sai,
+vaikkei hänessä ollut syytä vähääkään.
+
+Kun pikku Janne -- se oli pojan nimi -- jolloinkin nukkui, istui poika
+uunin pankolle suurine kenkineen ja pitkähihaisille röijyilleen. Silloin
+poika otti kirjan käteensä ja lueskeli sitä. Siinä oli niin kummallisia
+asioita, joita kaikkia ei hänen pikku ymmärryksensä käsittänyt. "Jumala
+rakastaa kaikkia ihmisiä", sanottiin kirjassa, "mutta rakastiko se
+häntäkin -- koska hänen on niin paha olla ja koska ihmiset ovat niin
+pahoja ja katsovat häntä ylön?" mietti poika. Olisivat ne hetket
+kuitenkin hänelle olleet oikein nautinto- ja hupa-hetkiä, jos hän olisi
+siinä yksinäisyydessään saanut miettiä. Olisihan ollut niin hyvä
+kirjasta katsella, minkä kaltainen se Jumala oikeastaan on, josta hänellä
+oli niin hämärä käsitys ja rakastaako se häntäkin, vaikka hän on niin
+pieni ja kurja. Mutta sitäkään ei hän saanut rauhassa tehdä. Talon pojat
+ne silloin olivat aina hänen kimpussaan, tehden kaikenlaista kiusaa
+pankolla istuvalle ja kirjaa katselevalle uudelle istukkaalle. Milloin
+he nykkivät kirjaa hänen käsistänsä, kulloin hänen isoista kengistään ja
+isosta röijystään. Tavasta nakkelivat he tuota heidän mielestään itseään
+niin paljon halvempaa poikaa puunpalasilla, kenkärajolla ja millä
+milloinkin, joita sattuivat käsiinsä saamaan. Jos sitten poika sattui
+jolloinkin torjumaan heidän ilkeyksiään, tästäkös nämät huutain ja
+hoilaten menivät äitillensä kantelemaan, kuinka istukas-poika oli räähkä
+ja häijy, ja pieksi heitä. Tavallisesti tuli äiti paikalla poikiensa
+puolesta kostamaan ja silloin sai poika semmoisen tukkapöllyn, että
+kyllä kait olisi luullut muistavan vasta olla koskematta parempiinsa,
+vaikkapa he vielä vääryyttäkin tekisivät. Pojat olivat tavallisesti
+äitinsä mukana, hekumoimassa, kun halpaa istukasta äiti rangaisi.
+
+Nämät luku-hetket olivat kuitenkin kaikkine kiusauksineen ja
+vastuksineen kaikkian parhaampia pojan nykyisessä elämässä. Eihän aina
+tullut riitaa ja kinastusta talon poikien kanssa, ja silloin hän sai
+lueskella ja mietiskellä tilaansa. Ja vaikkapa asia oli pahimmillaankin,
+oli siinä kuitenkin jotakin vaihettelevaisuutta tuon yksitoikkoisen
+liikuttamisen sekä valkean näyttämisen suhteen. Sen tähden koettikin
+poika saada pikku Jannen nukkumaan kertakaan päivässä, mutta se ei
+kaikesti onnistunut. Sillä kun lasta alinomaa liikuteltiin, heräsi hän
+melkein aina, kun poika lakkasi liikuttamasta, vaikka näytti nukkuvan
+sikeintä unta. Kuitenkin onnistui se joskus ja silloin helpotti pojan
+henkeä.
+
+Semmoista oli pojan elämä. Jos ken häntä milloinkin löylyytti tahi
+sätti, oli hänen viimeinen sanansa tavallisesti: "Ei tuosta tule ihmistä
+pahastakaan." Tämä alin-omainen arvostelu sointui pojan korvissa niin
+kummalliselta ja masentavalta. Hän rupesi vähitellen älyämään, mikä väli
+kuitenkin hänellä ja muilla ihmisillä oli. Hän vertaili itseään talon
+saman-ikäisiin poikiin ja suuren eron huomasi hän olevan itsensä ja
+heidän välillä. Heillä oli hyvät, ehyet ja parhaan kokoiset vaatteet,
+eikä tuommoiset pitkähihaiset aikamiehen röijykulut. Kengätkin olivat
+parhaan kokoiset ja niin mukavan näköiset, oikein varsisaappaat;
+olivatpa ne toista kuin hänen suuret ruojukenkä-rajansa. Saivat maata
+pehmeillä ja lämpymillä vuoteilla, ja syödä isänsä ja äitinsä kanssa
+kamarissa. Hänelle tuotiin vaan jotakin ruoan jäännöstä pankolle ja
+yönsä sai hän viettää mihin loukkoon milloinkin pääsi pitkäksensä
+käyrähtämään. -- Eikäpä heidän tarvinnut pikku Janneakaan liikuttaa,
+eikä valkeaa näyttää, saivat olla miten haluttivat... Heitä ei
+haivallettu, pölyytetty eikä toruttu koskaan...; saivat tehdä pahaakin,
+eikä sittenkään... Jokainen heitä vaan kilvan palveli, hyvitteli ja
+mielitteli, eikä kukaan ainuttakaan kertaa sanonut, ettei heistä ihmistä
+tule.
+
+Niin, väliähän sitä oli hänellä ja talon pojilla, olipa oikein
+kosoltakin. "Ehkäpä hänestä ei tulekaan ihmistä," mietti hän. "Eivät
+suinkaan sitä muutoin alituisesti hokisi ja tottapa he tietävät, mistä
+ihminen tulee, mistä ei ... eivät kai sitä aina muutoin -- -- eivät
+hokisikaan ... tottapa he tietävät..."
+
+Näitä miettiessään mitteli poika mielessään omaa itseään ja vertaili
+kokoansa ikäänsä. Hän tuntui mielestänsä niin pieneltä, nykertyneeltä ja
+kuivettuneelta, vertaillessaan itseään muihin saman-ikäisiin poikiin.
+Mikä suuri väli. "Toiset olivat isompia ja lihavampia, ja raskaampiakin
+kai ne olivat kuin hän --. Heistä kai tulee ihmisiä -- ... ehkäpä jo
+lienevätkin, mutta mitäs minusta tulee? Ei mitään..."
+
+Näitä mietti poika itsekseen ja vähitellen juurtui häneen se ajatus,
+ettei hänestä ihmistä tulekaan, ja Jumalakinhan rakastaa vaan ihmisiä.
+Äiti-vainaja muistui niin elävänä hänen mieleensä. Hän oli ainoa ihminen
+maailmassa, joka häntä oli rakastanut niin sanomattoman suurella
+rakkaudella, mutta tuonen kylmä käsi vei senkin pois. -- Voi, voi!
+
+Poika rupesi katsoa tuijottamaan suuriin kenkärajoihinsa ja pitkiin
+röijynsä hihoihin. Niitä hän katsoi ja katsoi, eikä huomannut mitään
+muuta ympärillänsä. Jos kuinkakin hän katsoi niihin, ei hän kuitenkaan
+muuta ymmärtänyt, kuin sen, että ne olivat muistuttavina todistajina
+hänen huonoudestansa. Viimein raukesi hän katkeraan itkuun näitä kaikkia
+miettiessään.
+
+Tavasta oli pojalla sekin halu, että yrittää jotakin tekemään. "Jospa
+edes olisi veitsi, että saisi kovertaa lusikkaa itselleen, tai jotakin
+tuommoista niverä-piippua. Mutta ei; mistäpä semmoinen tulisi. Kaikki
+sanovat, ettei hänestä ihmistä tule, mutta kukaan ei häntä ohjaa, eikä
+anna hänelle minkäänlaista asetta. Kyllähän renki-Pekan puukko on tuolla
+seinän raossa, tuolla noin, akkunan yläpuolella, mutta kukapa siihen
+tohtisi koskea, sillä onhan hän kahdeksan vuotta jo palvellut taloa
+parhaimpana renkinä, ja hän on kai jo päässyt ihmiseksi --- niin, niin,
+kukapa sitä tohtii ja uskaltaa..." mietti poika.
+
+Viettelys se kuitenkin oli pojalle. Lakkaamatta katsoi hän siihen,
+vaikka pikku Jannekin itki. Se näytti niin lupaavalta ja viettelevältä;
+oli niinkuin puukko olisi sanonut: tässä on sinun tulevaisuutesi. Niin,
+siinähän se puukko oli ja siinä myös poika mietteillensä, mutta
+renki-Pekka -- puukon omistaja, tuo, joka oli jo ihminen...? Olihan hän
+nyt sydänmaalla tervaksia särkemässä oikein viikkokunnissa.
+
+Poika ei voinut viettelystä kestää. Päivästä toiseen katsoi hän vaan
+tuota seinänraossa olevaa veistä. "Mitähän, jos minä ottaisin tuon ja
+koettaisin vuoleskella sillä jotakin? Eihän ne kuitenkaan tiedä, eikähän
+tässä mitään muutoinkaan tule. Otan, kun otankin ja koetan nakerrella
+minkä voin," mietti hän edelleen.
+
+Poika nousi penkille ja koetti kurottaa, mutta ei vaan ollut ylettyä;
+ylettyi kuitenkin viimein, kun hyvin kurotti ja varpailleen nousi, ja
+renki-Pekan puukko oli kun olikin hänen kädessään.
+
+Voi kun nyt oli hyvä pojan mielestä. Vaikka pää olikin niin paksu kuin
+perunapulkin, sai sillä kuitenkin lastuja irti. Poika pukarti nyt niin,
+että lastuja pirisi ympäri huonetta.
+
+"Voi, voi! Kun on ottanut renki-Pekan puukon, tuolta seinän raosta --
+tuo istukas... -- Tylsyttää sen -- ja, ja särkee. -- Minä menen äidille
+sanomaan," huusi Kalle niminen talon poika, kun näki istukas-pojan
+vuolta jykertelevän loukossa.
+
+Huutain hoilaten lähtivät pojat pois huoneesta.
+
+Kauvan ei viipynyt, ennenkuin emäntä tuli toukosessa tomussa poikain
+kanssa takaisin.
+
+"Eikö sen ryökäle ... kyllä minä sinun ... no uskaltaakin se... Vai otit
+sinä sen renki-Pekan terävän veitsen kalutaksesi ja tylsyttääksesi ...
+voisitpa katkaistakin sen," säyhysi emäntä ja otti veitsen pois pojalta,
+tuppien samassa häntä niskaan jotenkin kovasti.
+
+Sitten nousi hän penkille ja pisti veitsen niin korkealle seinänrakoon
+kuin ylettyi.
+
+"Annahan sen veitsen vaan olla siinä ... näenhän minä, jos sinä sitä
+siitä ... senkin mokoma... Jos kosket, niin kyllä minä sinun..." sanoi
+emäntä säyhyten.
+
+Hän sieppasi kainaloonsa kätkyen, jossa pikku Janne nukkui ja lähti
+poikineen ja kuormineen ulos huoneesta. Ovessa hän kääntyi vielä poikaan
+päin ja sanoi: "Muistakin kantaa puut huoneisin!" -- Se olikin ollut
+alusta aikain pojan yhtenä työlaatuna.
+
+Kun miehet olivat ulkotöissä ja piiatkin navetassa, jäi poika yksin
+huoneesen. Hän unehtui siihen miettimään tilaansa, eikä muistanutkaan
+mennä puita kantamaan. Hiljaisena istui hän siinä ja viljavat kyyneleet
+vuotivat hänen silmistänsä.
+
+Semmoisessa tilassa oli poika, kun emäntä tuli tovin ajan päästä
+huoneesen.
+
+"Oletkos nyt puita kantanut...? Olisikin kumma, kun totteleisit. Sitäkös
+nyt siinä vesittelet, kun et saanut renki-Pekan puukkoa taittaa...?
+Pääsetkös siitä...", sanoi emäntä pojalle, tuuppien häntä niskasta.
+
+Vesissä silmin lähti poika hitaasti kävellä telsimään ovea kohden. Hänen
+suurten ja pitkäin kenkärajainsa ylöspäin keulalle kääntyneet nokat
+keijahtelivat pojan astellessa säännöllisesti ylös- ja alaspäin, juuri
+kuin korkeakeulaiset sukset, joilla pyritään mäkijyrkännettä ylös. --
+Kuitenkin tulivat puut kannetuiksi ennen pimeän tultua.
+
+Ennenkuin miehet kerkesivät lauvantaina metsästä tultuaan huoneesenkaan
+tulla, olivat talon pojat jo porstuassa huutamassa, että istukas oli
+ottanut renki-Pekan puukon.
+
+"Minunko puukkoni? -- Ka sen vie ... senkin täikassia -- --! Uskaltaakin
+se ryökäle ottaa sen tylsyttääkseen... Olisi sen vielä katkaissut,"
+melusi renki-Pekka ja tormasi huoneesen tultuansa penkille,
+tunnustelemaan ja tutkimaan tuota niin suureen vaaraan joutunutta
+puukkoansa.
+
+"No, ei tuo tuolle toki mitään suurempaa vaaraa ole saanut, mutta
+tykyttänyt on pakana, kovasti tykyttänyt -- joka oli niin kovin
+terävä... Mutta otahan se vasta, senkin kutjale..." sanoi hän sitten.
+
+"Niin, ja arvelepas, minkälaiseksi se olisi sen pannut, ellen minä olisi
+saanut sitä siltä pois," sanoi emäntä, joka juuri oli tullut huoneesen.
+
+"Olipa hyvä, että satuitte näkemään ... muuten nyt puukotta ... ja niin
+kauvan kuin se on ollut ... viisi vuotta," sanoi renki-Pekka, hyvillänsä
+tuosta onnesta.
+
+"Minä sen ensiksi näin ja sanoin äidille," sanoi Kalle poika, ikäänkuin
+hän olisi tahtonut ilmoittaa, että hänelläkin on iso osa tuossa suuressa
+pelastustyössä.
+
+"Parasta on, ettet sitä enään tuohon seinään ... ottaa vielä ... mikä
+sen tietää... Parasta on, että vien sen kaappiini ja annan aina sieltä
+sinulle, kuu tarvitset," esitteli emäntä toimellisesti.
+
+"Parasta se on," sanoi renki-Pekka ja kaikki muutkin sanoivat, että se
+on parasta.
+
+Ja kaappiinsa, lukon taa, vei emäntä niin suuressa vaarassa olleen
+puukon.
+
+Minkälainen sitten oli tuo puukko, jolle niin iso arvo annettiin ja
+josta niin suurta melua pidettiin? Ei se juuri niin häävi ollut,
+tuommoinen päre-puukko vaan. Pääkin siinä oli niin paksu, etteivät
+pitkätkään sormet olleet sen ympärille ylettyä, sillä terä oli pistetty
+ymmyrkäiseen koivuhalon palaseen, josta hädin tuskin kuori oli pois
+raavittu. Eipä terän kanssakaan ollut paljon paremmasti laita. Sen
+teränsuu oli niin mylääntynyt ja paksu, että se oli kuin silahkan maha.
+Muutoin oli se sekä päineen että terineen niin piintynyt ja mustunut
+kärpästen jätteistä ja muusta liasta, ettei siinä missään näkynyt
+alkuperäistä väriä.
+
+Ei Pekkakaan sillä muuta tehnyt kuin päreitä vaan kiskoi. Ja yhtä
+kykenemätön hän olikin muuta parempaa työtä tekemään kuin puukkonsakin
+muihin tehtäviin. Mutta vaikka niin oli, olisi se pojalle kuitenkin
+ollut suuresta arvosta, sillä olisihan sillä kumminkin jotakin saanut
+nakerretuksi puusta irti, synkän aikansa ratoksi, mutta sitäkään hyvää
+ei hänelle suotu.
+
+Tästäpuoleen pidettiin oikein erin-omaista huolta siitä, ettei poika
+mitään muuta terä-asetta käsiinsä saanut kuin kirvesnyrhin, joka oli
+hänelle puiden pilkkomista varten uskottu. Poika oikein kadehti
+renki-Pekkaa, kun hän sai pitää puukkoa. Hän olisi niin mielellään
+tahtonut olla renki-Pekan veroinen, mutta poika ei tiennyt sitä, että
+Pekka oli käynyt samaa koulua kuin hänkin ja juuri sen vuoksi jäänyt
+noin tökeröksi.
+
+Niin oli pojalla tukala aika, ettei ollut toimeen tulla. Kaikki häntä
+sättivät ja kiusasivat. Eivät kaikesti tyytyneet suullisiin parjauksiin
+ja halventamisiin, vaan yksi ja toinen kävi häntä nykimässä ja
+repimässä, kun hän vaan vähänkin rauhassa istui. Tyyneellä, mutta
+raskaalla mielellä koki poika kaikki kärsiä; eipä sekään ollut kaikesti
+hyvä, sillä silläkin häntä pilkattiin ja kiusattiin. Mutta yhä
+hartaammin mietti poika, että kun hänestä ei tule ihmistä.
+
+Talossa oli Pirjo niminen piika. Hän oli jo useat vuodet palvellut
+talossa ja oli jo ikäpuoli ihminen. Nykyään palveli hän kyökkipiikana.
+Hän oli ainoa henkilö talossa, joka sääli poikaa. Aina kuin muut
+pilkkasivat ja kiusasivat häntä, koki Pirjo pitää hänen puoltaan;
+useinpa hän häväisikin, kun joku kävi kovin rajusti pojan kimppuun. Kun
+niin sopei ja sattui, toimitti hän pojalle jotakin ruoan lisäksikin,
+sillä mielipahalla näki hän, kuinka huonolla ruoalla emäntä häntä piti.
+Ensimältä ei hänkään piitannut pojasta hyvää eikä pahaa, mutta
+vähitellen rupesi pojan sortotila käymään hänen sääliksensä ja kuta
+enemmän aika kului, sitä enemmän tämä sääli kasvoi. Tavasta, kun Pirjo
+sai tilaa, puheli hän pojan kanssa ja koetti häntä rohkaista elämän
+kovalla tiellä.
+
+Tämä Pirjon ystävyys lievensi paljon pojan katkeraa mieltä. Hän perehtyi
+niin Pirjoon, ettei hän olisi muualla ollut kuin hänen parissaan, mutta
+siitäkin sai hän emännältään nuhteita, ja sitäkin ainoaa ystävyyttä
+täytyi rajoittaa.
+
+Talviset ajathan ne kumminkin menivät, mutta kesäisinä aikoina oli
+pahempi. Talvella eivät toisetkaan poikaset ja tyttöset olleet niin
+paljon ulkona kuin kesällä. Ja jos he joskus kävivätkin mäen laskussa,
+olipa istukkaallakin asiansa ulos puiden pilkkomisen ja kantamisen
+tähden. Ja vaikka heidän toimensa olivatkin niin erilaiset, ajoi heidän
+yhteinen vainoojansa, pakkanen, heidät kuitenkin yhteisesti huoneesen.
+Toisin oli laita kesäisinä aikoina. Silloin ei pakkanen pureskellut
+tassuja ja korvia; lempeä lämpö siveli vaan korvia ja koko olentoa, ja
+tuore elonvirta tuntui virtaavan koko elimistön lävitse. Se oli niin
+elähdyttävää ja virkistyttävää, ettei sieltä malttanut poissa olla ja
+kotikiireet tuntuivat silloin olevan kaukana.
+
+Näihin yleisiin lasten riemuihin ei istukas saanut ottaa osaa niin
+paljon kuin talvisiin ulkona käymisiin. Hänen täytyi olla vaan aina
+pikku Jannea liikuttamassa, silloinkin kuin toiset pihan nurmella
+telmivät ja iloitsivat. Voi kuinka mielellään poikakin olisi mennyt
+heidän seuraansa ja heittänyt viheriäisellä nurmella heidän kanssaan
+kuperkeikkaa, huolimatta suurista ja rikkinäisistä ruojukenkä-rajoistaan
+ja pitkistä takin hihoistaan niin mitään. Mutta eipä se käynyt laatuun,
+sillä lakkaamatta piti hänen olla pikku Jannea liikuttamassa ja siihen
+oli annettu käskevä, uhkaava ja vaativa käsky, ja pitihän hänen totella,
+vaikkei hänestä kohtakaan ihmistä tullut.
+
+Pitkältä tuntuivat pojasta päivät tuolla ummehtuneessa huoneessa. Hän
+veti kätkyen akkunan luo, istui penkille ja liikutti jalallaan kätkyttä,
+tirkistellen akkunasta ulos. Toiset iloitsivat ja leikkivät siellä
+luonnon uudistuksen helmassa, niinkuin lampaan vuonat, leikkien sitä ja
+tätä, ja kaikkien oli niin hyvä olla -- parempi kuin ennen moneen aikaan
+-- paljonkin parempi kuin ennen. Mutta pojalla tuvassa ei ollut parempi.
+
+Pikku Jannea liikuttava jalka se välisti unehtui liikuttamattomaksi tätä
+kaikkea nähdessään. Tavasta vetäysi hänen suunsa nauruun, ja tuskinpa
+hän olisi muistanut tehtäväänsä ja ammattiansa ensinkään, ellei pikku
+Janne olisi kirkunallaan herättänyt poikaa unelmistaan. Silloin uneutti
+hän leikkivän joukon, kevään ihanuuden, oman nuoruutensa,
+lapsimaisuutensa ja elämänsä, kääntyen hoideltavaansa päin, koettaen
+siten tyydyttää häntä ja itseään. Hän koki hoitaa ja vaalia lasta, kuten
+parhaiten taisi, kokien kouhotella hänen kuumentunutta ja ummehtunutta
+makuusiaansa. Tavasta lapsi hänelle naurahtelikin, sillä mistäpä hän
+olisi tiennyt, että se oli vaan istukas, joka häntä näin huolellisesti
+hoiteli.
+
+Huolellisemmasti entistänsä hoiteli nyt poika pikku Jannea, sillä olihan
+lapsen hyvä hänen oma hyvänsäkin. Sillä kuta tyyneempi lapsi oli, sitä
+enemmän oli pojalla tilaa katsella akkunasta toisten iloa nurmikentällä.
+Huolellisemmasti ja osaa-ottavammasti hoidettuna nukkui lapsi useammin
+kuin ennen. Silloin sai istukas tilaisuutta mennä porstuan ovelle
+katselemaan, kuinka toiset pihalla leikkivät ja telmivät. Usein hän
+kyllä heiltä kuuli, kuinka hänellä on pitkät röijyn hihat ja suuret
+kengät ja että hän on istukas, mutta mitä huoli poika kaikista niistä,
+sillä olihan hän semmoisiin tottunut kuin härkä sääskiin. Siinä oli
+kyllä, kun hän sai haukata raitista ilmaa ja katsella viheriäistä pihaa
+ja kaikki muut, yksin oman huonoutensakin, unhotti hän silloin. Sen
+etemmäksi ei poika uskaltanutkaan mennä, sillä olipa hänen korvin
+kuunneltava, josko lapsi heräisi, ja silmin katseltava toisien
+temmellystä ja kesän tuoksuvaa ihanuutta. Väliin oli lapsi niin
+lyhyt-uninen, ettei poika uskaltanutkaan mennä porstuan ovelle asti,
+vaan hänen täytyi tyytyä akkunasta katsomiseen. Niissä tapauksissa oli
+hän lyhimmätkin hetket polvillaan akkunan alla penkillä, katsella
+tirkistellen silmiään räpäyttämättä ulos, huolimatta yhtään mitään
+siitä, jos ei pihalla ollutkaan toisia telmäämässä. Siinä akkunan alla,
+aivan multahirren vieressä, lekotti hyötyisiä voikkokukkia ja niissähän
+oli pojalle kyllin ihailemista. Nuot voikukat palkitsivat kaiken
+tyhjyyden ja poika olisi niin mielellään kurottanut kätensä pitkistä
+takkinsa hihoista ja ottanut ne omaksensa, mutta eihän hän voinut, sillä
+olihan likaantuneita, savustuneita ja rikkinäisiä akkunanruutu-repaleita
+edessä, joita hän ei suinkaan uskaltanut särkeä vähäpätöisen asiansa
+vuoksi. Niissä tiloissa tyytyi poika katselemiseen ja Jannen
+lyhyt-aikaisiin hoitelemisiin.
+
+Tämmöistä oli pojan elämä ja toiminta useampana ensimäisenä vuotena,
+mutta höltyihän se loppupuolella kuitenkin sen kautta, että hän pantiin
+karjaa paimentamaan. Ei ollut sekään hauskaa tointa, mutta kuitenkin
+parempaa entistä. Olihan toki raitista ilmaa haukattavana yllin kyllin;
+vilppaisempikin oli paljon kuin tuolla huoneessa, eikä tarvinnut
+päiväkausia istua yhdessä paikassa kehtoa liikuttamassa. Saihan siellä
+vapaasti hypellä mättäältä mättäälle, kiveltä kivelle, juosta vasikkain
+kanssa kilpaa ja silpoilla puihin, ja tämä oli pojan mielestä iso muutos
+parempaan päin. Pirjo toimitti usein hänen mukaansa tuon niin halutun
+veitsen ja pojasta tuntui siltä kuin hän olisi päässyt hyvin arvokkaasen
+taideteokseen käsiksi.
+
+Poika oli jo viidennellätoista ikävuodellaan. Viimeisinä vuosina oli hän
+paljon kasonnut ja vahvistunut, vaikkei sitä poika itsekään suuresti
+huomannut, sitä vähemmin muut, heidän mielestään kun pojasta ei
+kuitenkaan tule ihmistä.
+
+
+
+
+II.
+
+Eipä se paljon parannut.
+
+
+On eräs sunnuntai syyspuolella kesää. Paimeneen on poika taasenkin
+menossa -- mitenkäs muutoin; kukas sinne muista pyhänä menisi kuin
+istukas-Jussi, hänhän on siihen ikäänkuin vihitty. Pieni kontti oli
+hänellä seljässä, johon emäntä oli pistänyt pojalle evääksi palasen
+leipää ja suolamuikkuja. Pirjo oli myös pitänyt paimenen eväästä huolta
+ja salakättä pistänyt pojan konttiin kipeneen voita ja maitopullon;
+omasta puolestaan oli poika varannut konttiin ison tuohisen.
+
+Ilma oli kaunein mitä siihen vuoden aikaan olla saattaa. Aamu-aurinko
+paistoi lämpymästi, eikä pienintäkään tuulenhenkäystä tuntunut.
+
+Omituista oli, että poika oli tänään niin iloinen ja tyytyväinen;
+tuskinpa hän eläissään oli niin keveällä mielellä ollut. Aina oli ennen
+paimeneen meno tuntunut hänestä vastenmieliseltä, mutta nyt oli hän
+oikein hyvillään, kun sinne pääsi. Tyytyväisenä hääri poika kontti
+seljässä ulos lasketun karjan ympärillä, ohjaten niitä kujan suuhun,
+jota myöten vainion halki mennen, päästiin metsään. Olipa pojalla
+syytäkin tähän tyytyväisyyteen. Ensikerran ruodille tulon jälkeen oli
+hänellä omat vaatteet yllä, oikein häntä itseään varten tehdyt. Tosin
+olivat ne kokoiltu vanhoista aikamiesten vaatteista, mutta siitä huoli
+poika viisi, sillä olihan ne raatari häntä varten tehnyt ja oikein
+mitatkin hänestä ottanut, ja silloin oli tuntunut niin oudolta ja
+somalta. Ja kun vaatteita tehdessä oli käännetty nurja puoli päälle,
+eivätpä ne näyttäneet niinkään huonoilta, tuskinpa uutta huonommilta --
+ja eihän kaikilla muillakaan aina niin uusia ole. -- Oli miten oli,
+mutta olivathan ne kuitenkin toista kuin nuot vanhat ja kuluneet,
+aikamiesten suuret mekot, joita hän oli tähän saakka vaatteinaan pitänyt
+-- sopivat niin hyvästi yllekin ... ja mistäpä tietävät, että ne
+vanhoista ovat tehdyt...
+
+Olipa hänellä parhaan kokoiset kengätkin, oikein varrelliset saappaat --
+paikatut tosin, mutta sittenkin ne olivat parhaan kokoiset, eikä
+tuommoiset varrettomat ruojurajat, joissa olisi ollut kokoa vaikka
+nuottaveneeksi.
+
+Tämmöiseltä pojan mielestä tuntui, kun hän ajeli lehmiä metsään; vieläpä
+se tuntui semmoiseltakin, että tämä muutos parempaan päin on hänen oma
+ansionsa. --
+
+Pojan vaatetten parannus tapahtui seuraavalla tavalla. Joka vuosi oli
+rovasti lukusioilla kaivannut ruotupoikaa, kun häntä ei oltu moneen
+herran vuoteen lukusioilla käytetty. Isäntä ja emäntä olivat aina
+silloin vakuuttaneet rovastille, että he kyllä ovat pojan lu'usta huolta
+pitäneet ja pitävät vastakin ja että poika lukea osaa, sen he kyllä
+takaavat. Tällä he ensimältä pääsivätkin läpi, mutta rovasti kävi yhä
+kiinteämmäksi ja eräänä kertana täytyi jo naapurin emännänkin todistaa,
+että kyllä se osaa. Mutta rovasti ei viimein uskonut todistuksiakaan ja
+uhkasi kirkkoraadin jäsenillä noudattaa, jos vaan poikaa ei tuotaisi
+ensimäisiin lukusiin.
+
+Tästäkös nyt hätä käteen isännälle ja emännälle. Tiesiväthän he pojan
+olevan hyvän lukemaan, vaikkei se suinkaan heidän ansionsa ollut.
+Lukemisen tähden eivät he siis olleet poikaa lukusioille viemättä, mutta
+kun hän oli niin huonoissa ketineissä, eivät he kehdanneet häntä
+semmoisenaan ihmisten ilmoille viedä.
+
+Kun ensimäiset lukuset lähestyivät, rupesivat isäntä ja emäntä
+aprikoimaan, mikä tässä neuvoksi tulee.
+
+"Mikäpä siinä auttaa, täytyy teettää pojalle vaatteet ja kengät," arveli
+isäntä.
+
+"Kylläpä se olisi liika kulutus... Eiköhän Kallen vanhat...?" tuumi
+emäntä.
+
+"Eihän tuolla Kallellakaan...; kovin on huonot arkivaatteet --
+paikatut... Täytyy katsoa omaakin arvoa -- -- häväisisivät vielä... Ei
+muuta neuvoa kuin uudet...; saahan nuot sitten pois," intteli isäntä.
+
+"En tottavie antaisi uudesta, en vaikka ... vielä -- --. Omat pojatkin
+kasvavat ja vaatteet eivät mahtuisi päälle -- -- menisivät hukkaan
+-- --. Ennen teetän sinun vanhoista vaatteistasi ja sittenkin ne tulevat
+liian hyvät," tenäsi emäntä.
+
+"Teetä sitten mistä tahdot, kun ne vaan tulevat semmoiset, ettemme saa
+häpeätä," sanoi isäntä vähän tyytymättömänä ja lähti pois.
+
+Tästä keskustelusta sitten seurasi se, että kun oli muutakin
+raataroittamista, kutsuttiin raatari taloon ja silloin sai istukaskin
+vaatteen parannusta. Isäntä haki Kallen vanhat saappaat ja paikkautti ne
+renki-Pekalla ehyiksi; kun ne sitten vielä voideltiin, eipä poika ollut
+mielestänsä koskaan ennen semmoisissa kengissä kävellyt; oikeinhan ne
+pitivät enintä vettäkin.
+
+Kun sitten tuli ensimäiset lukuset, vietiin istukas-Jussikin sinne. Muun
+talonväen muassa asteli hänkin urhoollisesti pappien eteen. Kun poika ei
+niin pitkään aikaan ollut käynyt lukusioilla, otti itse rovasti hänet
+koetellaksensa. Solkenaan ja ujostelematta luki poika sisältä ja ulkoa.
+Kun rovasti tämän huomasi, koetteli hän hänet oikein tarkoin, mutta
+poika ei vaan takertunut.
+
+Luettamisen lopetettuaan, kohotti rovasti silmälasejaan ja asettui hyvin
+juhlalliseen asemaan.
+
+"Nyt minä huomaan, että olette totta puhuneet. Te olette kunnollisesti
+pojan kasvattaneet, sillä hän on parempi lukija, kun osasin aavistaakaan
+--; se olkoon teille kunniaksi sanottu," sanoi sitten rovasti.
+
+"Kyllähän sitä -- ... onhan tuota koetettu sen voiman mukaan kuin, tuota
+-- niin, Jumala on antanut," sanoi emäntä liikutettuna, kyyneleitä
+pyyhiskellen silmistänsä.
+
+Kun rovasti oli Kallen luettanut, sanoi hän:
+
+"Kuinka se on ymmärrettävä? Ruotipoika oli hyvä lukemaan ja oma poikanne
+ei osaa paljon mitään."
+
+Samassa katsoi hän emäntää terävästi silmiin.
+
+"Tuota -- eikö se saa sanaa?" sanoi emäntä punastellen.
+
+"Juuri hän vaivalla sanan saa kokoon, mutta kovin on heikko Kallen luku.
+Se minua kummastuttaa, kun ruotipoika osaa niin hyvästi lukea. Missä nyt
+on vika?" sanoi rovasti perään-antamattomasti.
+
+"Kyllä sitä on tuota meidänkin poikaa opetettu, mutta lieneehän sillä
+huonompi pää kuin tuolla ruotipojalla," koki emäntä sanoa.
+
+"Ruvetkaa pitämään parempaa huolta omien poikiennekin lukemisesta, sillä
+ei se käy Iikaltakaan paremmasti. Rippikoulun aika lähenee, eikä poikain
+luku näytä edistyvän siitä siihen," sanoi rovasti ja päästi heidät
+menemään.
+
+Punastellen lähtivät isäntä ja emäntä väkensä kanssa pois pappien
+edestä.
+
+Kovin sekavat tunteet olivat isännällä ja emännällä kotiin tultua.
+Ruoti-poika oli heille tuonut kunniaa, omat pojat häpeää. Kyllähän he
+tunnossaan tunsivat, että väärällä tavalla olivat itsellensä anastaneet
+kunnian ruotipojan hyvästä lukutaidosta, mutta mitäpä siitä, tuottihan
+se kuitenkin kunniaa, sillä eiväthän muut tienneet, miten asiat
+oikeastaan olivat, kuin ainoastaan kotiväki. Kauvan aikaa sinne tänne
+tuumiteltuansa, päättivät he kun päättivätkin, että lukusiksi laitetut
+vaatteet ja kengät saisi poika myötyriksi pitää, koskeivät he joutuneet
+häpeään hänen tähtensä. -- Omille pojille hankittiin kotiin opettaja,
+jonka tuli heitä opettaa lukemaan. -- -- --
+
+Tällä tavallahan ruoti-poika sai asianmukaista vaatteen parannusta, joka
+hänen mieltään nyt niin ylenti karjaa metsään viedessänsä.
+
+Paitsi tätä oli pojalla muutakin mielessä. Hänen sydämessään oli
+kiitollisuuden tunne, ja tämä oli ensimäinen sitä laatua, mitä hän oli
+eläissään, äitinsä kuoltua, tuntenut. Isäntäväkeänsä kohtaan ei hän
+tuota tunnetta kantanut, sillä liian syvälle oli pojan sydämeen painunut
+se halveksiva ylönkatse, jolla he olivat häntä kohdelleet, ja niinkuin
+sanottu, piti hän omana ansionaan tuon vaatteen parannuksen, eikä
+suinkaan isäntäväen hyvyytenä.
+
+Se oli Pirjo, jota hän muisti. Hän oli ainoa ihminen äitinsä kuoltua,
+mikä häntä oli säälinyt, lempeydellä ja rakkaudella kohdellut. Useasti
+oli poika miettinyt, millä tavalla hän voisi hyväntekijälleen
+kiitollisuuttansa osoittaa, mutta mitään semmoista ei hän keksinyt. Nyt
+se oli hänelle selvinnyt, ja miehevänä ja iloisena ohjasi hän karjaa
+metsään.
+
+Hänellä oli tiedossa eräs aho, jossa hän oli useasti ennenkin paimenessa
+ollessaan käynyt, ja sinne hän nytkin ohjasi karjan. Etelään päin
+jotenkin jyrkästi kallistuvalla multavalla mäkivierulla kasvoi runsaasti
+ihmeen suuria ja meheviä mesimarjoja. Siinä hän oli useasti ahminut
+vatsansa täyteen näitä maukkaita luonnon antimia, pitäen niin oikein
+herkkupäiviä, appaen niitä kuivan leipäkannikkansakin särpymeksi.
+
+Kun poika pääsi tähän haluttuun paikkaansa, riisui hän kontin
+seljästänsä, otti sieltä esille ison tuohisen ja nosti sitten kontin
+puun-oksalle. Karja hajausi mäen ympäristöllä olevaan laaksoon, eikä se
+siitä liikkunut päiväkausiin, sillä siinä oli kyllitellen mehevää
+ruohoa.
+
+Poika rupesi nyt noukkimaan mesimarjoja tuohiseensa. Viljaa oli niin
+varalta, ettei hauelle kelvannut kuin kaikkein suurimmat ja kauniimmat.
+Tätä teki hän niin kauvan, että tuohinen oli kukkurapäänä. Sitten meni
+hän konttinsa luo, otti sen oksalta alas ja rupesi syömään.
+Voimallisesti juohtui taasen Pirjon hyvyys hänen mieleensä. Ilman hänen
+huolenpidottaan olisi hänellä nytkin karu ateria, ei muuta kuin
+suolamuikkua ja kuivaa leipää vaan.
+
+Mielihyvällä veti hän kontista esille voipalan ja maitopullon. Oikein
+hekumoiden veti hän veitsellä voita leipänsä päälle ja alkoi vinhasti
+haukata kannikkaansa, tavasta ryypäten palan painoksi maitoa pullosta.
+
+Mesimarja-tuohinen siinä ison kiven päällä, aivan silmäin edessä, iski
+silmää pojalle hänen syödessään.
+
+"Äläpä siinä nyt niin näyttele itseäsi, en minä ota sinua kuitenkaan...
+Pirjolle sinun täytyy mennä...; hän on niin hyvä. Onhan minulla muuta
+ruokaa yllin kyllin ja se on Pirjon ansio --; en teitä nyt tarvitse,
+olkaa niin punottavia ja viettelevän näköisiä kuin vielä olettekin
+-- --. Pirjolle vaan koreasti, kun päästään kovaan kotiin.
+
+"Kyllä minä tiedän, että pojatkin ... ja emäntäkin ... mutta minkä
+edestä...? Ei tule mieleenkään...; Pirjo nämät saa ja hän ansaitseekin
+saada, sillä hän on niin hyvä.
+
+"Voisipa käydä niinkin, että Kalle väkisinkin -- Iikka ei ole niin paha
+-- mutta nyt ei hän tule saamaan, sen takaan ... ei sen kalu soikoon
+tulekaan, sen takaan tällä paikalla", mietti poika pureskellen
+evästänsä.
+
+Kun päivä alkoi illalle käydä, lähti poika karjaa kotiin viemään. Kontti
+seljässä kokoili hän jälkimäisiä matkaan ja pian mennä rakutettiin kotia
+päin. Yksi ja toinen karjasta poikkesi kuitenkin syrjään, nähdessään
+siellä jonkun mehevän palan, koettaen vielä päälle tarpeenkin raahnia
+siitä itsensä täytettä, jota niukka talvi oli hyväksi katsonut tarmonsa
+takaa väljennellä. Vielä sittenkin kuin poika huiskansa kanssa oli jo
+aivan kintereillä, koki elukat pitää turpaansa maassa, vaikka koko muu
+runko oli menossa toisaalle päin; ainapa siitä viimeryöväyksestä
+kuitenkin jotakin jäi kielen päälle.
+
+Kun sitten kerran kurssille päästiin, mennä nolpateltiin hyvässä
+järjestyksessä kotia kohden.
+
+"Ei Kalle saa, vaikka olisi kuinkakin rikas... Minkä hyvän työn
+edestä?... Ei minkään... Mitäs -- Ei osaa lukeakaan ja yhtäkaikki kehtaa
+-- no julkeaakin se," mietti poika vielä lehmien jäljessäkin
+kulkiessaan, oman arvonsa tunnossa.
+
+Näitä miettiessään arvosteli hän itseänsä ja vertaili Kalleen. Hänen
+korvissaan soi: "ei sinusta tule ihmistä," mutta kun hän katseli entistä
+parempaa pukuansa, kehkeentynyttä kasvuansa ja ruumistansa, muistellen
+entistä ja nykyistä aikaansa, huomasi hän itsessänsä tapahtuneen
+jonkunlaisen muutoksen parempaan päin. Hän ei ollut mielestänsä lyhempi
+eikä kehnompikaan muita samanikäisiään; päinvastoin oli hän monta muuta
+täyteläisempi ja vantterampi ja olipa olemassa joku ihminen, joka soi
+hänelle kaikkea hyvää. -- Tulkoonpa nyt Kalle marjoja ottamaan.
+
+Kun hän näitä ajatteli, tuntui pojasta, että voisi olla valhe- ja
+sortopuhetta kaikki tuo, mitä hän oli pitkin ikäänsä kuullut
+julistettavan, ettei hänestä muka ihmistä tulisi. Hän puristeli
+nyrkkejänsä, katseli sivuillensa ja piti jokseenkin paljon itsestänsä.
+-- -- "Ehkäpä minä kasvan ja vahvistun ihmiseksi, niinkuin kaikki
+muutkin ihmiset ja tulen kuitenkin ihmiseksi -- ainakin renki-Pekan
+veroiseksi -- enhän paremmaksi tahtoisikaan ... eikä minua sitten enään
+niin paljon pilkata ... -- Tulkoonpa vaan Kalle väkisin ottamaan,
+niin..."
+
+Karja tuli kotiveräjälle; piiat olivat karjaa vastaanottamassa ja poika
+konttineen käveli asuinhuoneen eteiseen. Siinä riisui hän kontin
+seljästänsä ja otti sieltä esille marjatuohisensa. Juuri kuin hän oli
+sen lattialle nostanut, tuli Kalle huoneesta eteiseen.
+
+"Mitä sinulla tuossa on?" kysyi hän oikeutetun käskeväisyydellä.
+
+"Missä?" sanoi paimen, napuloiden konttia auki.
+
+"Tuossa tuohisessa, pöllö."
+
+"Näethän sen kysymättäkin, viisas."
+
+"Sinun pitää antaa nämät minulle", sanoi Kalle, tapaillen ottamaan
+tuohista käteensä.
+
+"Et saa koskea niihin, ne ovat minun," sanoi poika ja vanui
+marjatuohiseensa kiinni.
+
+"Sinun! Mikä sinä sitten olet? Meidän istukashan sinä olet ja kaikki
+mitä sinulla on, on myös meidän -- olethan meidän elätettävä," sanoi
+Kalle ja terenteli tarttumaan tuohiseen toistamiseen.
+
+"Et saa, nämät annan Pirjolle," sanoi poika ja oman arvon tunteen
+nostama vihan puna nousi hänen kasvoillensa.
+
+"Sinultako lupaa kysyisin, mokomalta meidän istukkaalta," sanoi Kalle
+likennellen poikaa tuohisineen.
+
+"Koetapahan sinä tyhmä, lukematon rikas," sanoi poika yhä enemmän
+punehtuen.
+
+Kalle törmäsi käsiksi ja tarttui tuohiseen kiinni. Kova temmellys alkoi,
+Kahtaanne päin vedettiin tuohista, poika koettaen suojella sitä, kuten
+parhaiten taisi ja Kalle kokien anastaa tuohista kaikilla mahdollisilla
+keinoilla. Taistelu kävi yhä ankarammaksi ja lopputulos kaikesta tuosta
+oli se, että marjat kaatuivat ja pirisivät ympäri lattiaa kaikenlaisien
+rikkojen sekaan. Siellä ne nyt olivat, eikä niistä hyötynyt Pirjo, ei
+Kalle, eikä kukaan.
+
+Viha nousi ruoti-pojan päähän. Hänen sydämensä oli niin täysi, että hän
+luuli sen halkeavan. Hän tunsi taasenkin saaneensa kärsiä syyttömästi
+sortoa, vääryyttä ja väkivaltaa, ja tämä hänen sydäntänsä pakotti.
+Epätoivon vimmassa karkasi hän Kallen kimppuun ja alkoi häntä
+myllyyttää. Kalle koki panna parastansa puoliaan pitääksensä, mutta
+tällä kerralla ei auttanut rikkauskaan, vaan hän jäi kun jäikin
+alakynteen ja ruoti-poika löylyytti häntä oikein kelpolailla.
+
+Kalle päästi viimein hädissään aika parakan. Tämän kuultuaan tormasi
+isäntä porstuaan.
+
+"No, mitä sen vietävää te täällä teette?" kysyi hän tuimasti.
+
+"Tuo istukas pieksää minua ja haukkuu lukemattomaksi rikkaaksi," ehätti
+Kalle itkunsa seasta sanomaan.
+
+Isännän ei tarvinnut muuta kuulla. Hän otti ruoti-pojan niskasta kiinni,
+repi häntä tukasta, pieksi ja potki.
+
+"Vai niin, vai sillä tavalla sinä palkitset kaiken sen hyvän, kun olemme
+sinua näin monta vuotta elättäneet ja kärsineet... Kun kehtaatkin, sen
+hävytön," sanoi isäntä hammasta purren.
+
+Sitten otti hän poikaa käsipuolesta kiinni ja viskasi hänet
+säälimättömän kovalla kädellä portaan päähän nurin niskoin.
+
+"Saat nyt mennä mihin tahdot ja muista, ettet astu jalkaasi koskaan
+meidän kynnyksen yli -- senkin hävytön... Siitä minä sinulle lukematonta
+rikasta annan, lurjus," sanoi isäntä voimallisen voiton riemulla.
+
+Surkeasti itkien kömpi poika ylös porrasten päästä. Hän ymmärsi, ettei
+isännän teko ja puhe leikintekoa ollut ja ettei ollut muuta neuvoa kuin
+lähteä pois talosta. Tosin ei talo tuntunut hänestä miltään hauskalta
+eikä kodikkaalta, sillä ankaraa sortoa ja ylönkatsetta oli hän kaiken
+aikaa osakseen saanut, mutta se oli kuitenkin laillaan hänen kotinsa,
+koska ei hänellä mitään muuta semmoista ollut. -- Näin surkean lopun sai
+pojan itserakkaus.
+
+
+
+
+III.
+
+Parempaan päin.
+
+
+Itkeä nyrrytellen suuntasi poika askeleensa maantielle vievälle kujalle.
+Tielle päästyänsä istui hän metsän suojaan kivelle, miettimään onnetonta
+tilaansa. Hän ei ollut sanonut kenellekään hyvästikään lähteissään,
+mutta se ei häntä vaivannut, sillä ei hän tuntenut olevansa heille
+kiitollisuuden velassakaan. Mutta Pirjo, häntä olisi poika tahtonut
+tavata, sanoa hyvästi ja kiitellä häntä kaikesta hyvyydestä, mitä hän
+oli osoittanut häntä kohtaan. "Kunpa olisivat edes antaneet sen
+marjatuohisen hänelle antaa, mutta ei ... vaikka olihan se aivan omani
+--. Takaisin on mahdoton palata, sillä pieksäisivät ja haukkuisivat
+vielä enemmän," mietti poika ja hänen surunsa yhä vaan lisääntyi.
+
+Samassa rupesi kuulumaan jalan kapsetta toisaalta päin. Poika kääntyi
+sinnepäin ja oikein hän säpsähti, kun näki Pirjon sieltä tulla kapsivan.
+Pirjo ei ollut uskaltanut suoraan lähteä pojan jälkeen, vaan oli
+kaaratellen rientänyt hänen eteensä, ettei häntä huomattaisi.
+
+"Voi Junnu raukka! Käyt niin kovin säälikseni, kun he ovat niin pahoja
+sinulle ... nytkin aivan syyttömästi... Toin vähän evästä, että saat
+edes kerran nälkäsi sammuttaa -- -- ja, ja sukat, että tarkeneisit,"
+sanoi Pirjo ja istui pojan viereen kivelle.
+
+Poika pillahti uudestansa itkemään. Kaksinkertaisella kauhulla aukesi
+nyt hänen eteensä kurja ja turvaton tilansa, kun oli joku, joka säälien
+otti osaa siihen sortotilaan, jota hän alusta alkain oli saanut kärsiä.
+Tähän sekaantui vielä kiitollisuuden tunne Pirjoa kohtaan ja tämä teki
+pojan surun hellemmäksi ja sydämellisemmäksi, poistaen sieltä pois
+paljon sitä mielen katkeruutta, jota jo niin nuorena oli hänen
+sydämeensä niin runsaassa määrässä juurrutettu.
+
+"Älä itke, Junnu! Kyllä Jumala pitää huolen köyhistä ja orvoista," koki
+Pirjo lohdutella.
+
+"Kun kaasi ne marjatkin...; teillehän minä ne olisin antanut ja sitä
+varten ne poiminkin," sanoi poika itkunsa seasta.
+
+"Minä tiedän sen -- tiedänhän minä sen ... minä kuulin kaikki, kun
+Kallen kanssa inttelit...; se on yhtä hyvä kuin olisin ne saanut -- ole
+siitä huoletta... Vedä nämät sukat jalkoisi, että syksympänä
+tarkenet...; eihän sinulla ole sukkia olemassakaan. Tässä on voinpala ja
+leipää, että saat pureskella, kun kovin nälkä tulee," toimitti Pirjo ja
+pisti nyytin pojan käteen.
+
+"Mihin päin aiot mennä?" lisäsi hän sitten.
+
+"Eiköpä tuota tuonne kirkolle päin," sanoi poika.
+
+"Koe nyt jo lähteä, pitkä on matka ja tulee yö. Minunkin pitää mennä,
+etteivät arvaisi. Hyvästi nyt ja olkoon Jumala kanssasi!" sanoi Pirjo ja
+puristi pojan kättä.
+
+Poika katsoi Pirjon jälkeen niin kauvan kuin häntä näkyi. Hänestä tuntui
+kaikki niin autiolta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi kadottanut
+kaiken toivonsakin, jos hänellä jotakin semmoista olisi --. Löytäisikö
+hän maailmassa enään ainuttakaan säälivää sydäntä -- niin, löytäisikö?
+
+Kitsalasta oli kirkolle matkaa kaksi peninkulmaa, josta heti talosta
+lähtien peninkulma asumatonta taivalta.
+
+Muistaissaan matkan pituutta ja lähenevää yötä, havahtui poika
+haaveksimisistaan. Hän kapsahti kiveltä ylös ja alkoi astella nurpotella
+tietä myöten. Alkoi jo hämärtää ja matka oli pitkä. Tämän tähden
+kiirehti hän kulkuaan minkä voi. Mutta ilta pimeni pimenemistään;
+päälliseksi meni vielä paksuun pilveen ja vettä rupesi sataa vihmomaan.
+
+Eipä olisi poika raiskalla ollut muuta neuvoa, vaan olisi täytynyt yöpyä
+taivas-alle, ellei joku kovan-onnen sortama mies olisi viime keväänä
+rakentanut mökkiään puolivälille talotonta taivalta. Tämä muistui nyt
+pojan mieleen ja hän koki kaikin tavoin ehättää sinne. Kuitenkaan ei se
+ollut helppo tehtävä, sillä vettä rupesi satamaan kuin saavista kaatain
+ja oli pimeä kuin säkissä; sitä paitsi oli mökki hyvän matkan päässä
+tieltä. Vihdoin löysi hän sinne vievän polun ja alkoi sitä myöten
+kompuroida mökkiä kohden.
+
+Mökki oli sangen pieni, kokoon kyhätty veistämättömistä pölkyistä. Ei
+ollut asumus loistava, mutta voi kuinka hyvältä se kuitenkin pojan
+mielestä näytti, semminkin kuin niiden muutamien lasinsirpaleiden
+lävitse -- jotka akkunan virkaa toimittivat -- näkyi valkea.
+
+Poika koperoitsi oven ja kömpi mökkiin. Heikko valkea palaa kituutti
+liedellä ja loi hiukan valoa pieneen ja kurjaan asuntoon. Useita lapsia
+oli mökissä ja semmoinen ahtaus, ettei käsi kääntynyt, jalka
+jakaantunut; tuskin mahtui poika oven sisäpuolelle seisomaan.
+
+"Kenen poika sinä olet, joka näin myöhään ja tämmöisellä säällä olet
+liikkeellä?" kysyi Tukalan Antti, mökin isäntä, pojalta.
+
+"Oukkarin Juho vainajan," sanoi poika,
+
+"Sinäkö olet Kitsalassa ollut ruoti-poikana?"
+
+"Minä."
+
+"Miksi lähdit siitä pois kesken aikaasi ja näin sopimattomalla ajalla."
+
+"Minä en _lähtenyt_, he _ajoivat_ minut," selitti poika.
+
+"Tottapa he luulivat sinussa jotakin syytä olevan -- mitäs teit?"
+
+"Rikokseni ei ollut sen suurempi, kuin että tänään paimenessa ollessani
+noukin tuohisellisen mesimarjoja. Nämät olisin antanut Pirjolle, sillä
+hän on minulle ollut niin hyvä, mutta talon poika tahtoi ne anastaa
+minulta. Minä tietysti panin vastaan, mutta siinä mylläkässä kaatuivat
+marjat. Minä tuskaannuin siitä ja pölyytin vähän vääryyden tekijää.
+Tästä hän huutaa mölyämään. Isä tämän kuultuaan tuli hätään, pieksi
+minut pahanpäiväiseksi, nakkasi ulos ja käski mennä," selitti poika.
+
+"Niinhän se on. Meidän, köyhäin, täytyy aina sortoa ja vääryyttä
+kärsiä... Mutta paras olisi sinun kuitenkin ollut olla kostamatta, sillä
+olethan vielä niin nuori ja turvaton. Paljon olen minäkin eläissäni
+kärsinyt, mutta nyt olen oma herrani ja isäntäni, ja tuntuu niin
+hyvältä, kun ei ole muiden tiellä ja jalvoissa --. Säälikseni käyt poika
+parka, mutta minä en voi sinua auttaa," sanoi mökin isäntä.
+
+"Saisinko minä kuitenkin olla tässä yötä," pyysi poika murtunein mielin.
+
+"No, kyllähän, mutta ei meillä ole mitään sinulle antamista.
+Makuusiastakin tulee puute, sillä ei tässä tahdo kaikki sopia
+pitkäksensä," sanoi isäntä.
+
+"En minä suuria vuoteita tahdokaan ... enhän ole niille tottunut ...
+kyllähän minä tuolla nurkassa pöydän allakin -- ... ja onhan minulla
+vähän evästäkin, jota Pirjo toimitti," sanoi poika.
+
+Nyt asetuttiin maata. Isäntä ja emäntä asettausivat hekin lapsineen
+lattialle pitkäkseen, kun ensin oli levitetty joitakin likaisia ryysyjä
+alustaksi ja pään-alaseksi, sillä minkäänlaista vuodetta ei mökissä
+ollut. Kun näin oli talon perhe pitkälleen pannut, tuli paikat niin
+täyteen, ettei pojalle todellakaan jäänyt muualle tilaa kuin pöydän
+alla, jonne hän kömpi; hän pisti nyyttinsä päänsä alle ja käyrähti sinne
+maata.
+
+Pian vaipui talon väki makeaan ja rauhalliseen uneen, usea ankarasti
+kuorsata päristäen.
+
+Poika oli rasitettu kovin paljoilta murheilta ja huolilta, sentähden ei
+hän saanutkaan unta. Ajatukset pyörivät vaan sinne tänne ja hänen
+vastainen elämänsä tuntui niin toivottomalta ja mustalta. -- Myrskysade
+pieksi mökin seiniä ja tämä synkenti vielä enemmän hänen ennestäänkin
+synkkää mieltänsä. Voi kuinka onnellisilta nuot nukkujat tuntuivat pojan
+mielestä. Olihan heillä kuitenkin oma suoja päänsä päällä, josta ei
+kukaan voinut heitä yönselkään ajaa, jospa ei muuta rikkautta ollutkaan.
+He rakastivat toinen toistansa, uhrasivat kaikki toinen toisensa eduksi
+ja kärsivät kaikki yhteisesti. Hänellä ei ollut mihinkä päänsä
+kallistaa, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei yhtään
+ystävää ja auttajaa, yksin vaan tuetta ja turvatta, ja paha, tyly,
+tunnoton, armahtamaton ja kova, tuntematon maailma edessä. -- Voi toki
+kuitenkin -- ---!
+
+Näitä miettiessään nukahti poika kuitenkin viimein.
+
+Aamulla kun hän heräsi, olivat mökin isäntä ja emäntä jo askareissaan.
+Tämän huomattuaan hypähti poika ylös, avasi nyyttinsä ja rupesi
+pureskelemaan einepalaa. Useat talon lapsista olivat myös jo nousseet
+makuultaan ja nämät kääreentyivät pojan ympärille, nähdäkseen hänen
+suuhunsa. He katsoivat tarkasti pojan silmiin ja näyttivät lukevan joka
+palan, minkä tämä pisti poskeensa. Poika ei voinut tätä nähdä
+säälimättä; hän jakoi palan kullekin ja pian olivat hänen vähät
+eväsvaransa pistetty poskeen.
+
+Sitten lähti poika taipaleelle, kiitellen isäntää ja emäntää yösian
+edestä.
+
+Raju-ilma oli tauvonnut ja oli kaunis kirkas päivä. Monenlaiset
+ajatukset risteilivät nytkin pojan mielessä tietä kulkeissaan. Kuitenkin
+oli hänen mielensä verrattain keveämpi eilistä. Olihan mökin asukkaat
+olleet hänelle niin ystävällisiä ja sääliväisiä. He eivät haukkuneet
+häntä istukkaaksi, eikä ruotilaiseksi, ottivat vaan osaa hänen
+kurjuuteensa ja olisivat suoneet hänelle kaikkea hyvää.
+
+Ensimäinen kylän talo oli aivan tien vieressä. Oikeastaan se ei
+ollutkaan talo, vaan varakas, Käkelä niminen torppa. Siihen kääntyi
+poika. Isäntä oli portailla istumassa, kun poika tuli paikalle.
+
+"Oh? Kenen poika-ressu?" äyhähti tuo jokseenkin lihava Käkeläinen.
+
+"Oukkarin Juho-vainajan."
+
+"Kitsalan ruoti-poika, vai?"
+
+"Niin."
+
+"Oletko jo irti Kitsalasta?"
+
+"Olen."
+
+"Karannut, vai?"
+
+"Ei kun pantu."
+
+"Teit kai jonkun rötöksen -- taisit näpistellä, luulen ma?"
+
+"En minä ole ikänä varastanut, enkä vastakaan varasta," sanoi poika ja
+pillahti itkemään.
+
+"Ohoh! Älä tuota niin kovin pahakses pane; minä arvelin vaan, sillä
+sinunlaisesi kyllä osaavat semmoista tehdä. Sen parempi sinulle, kun
+olet rehellinen; sen uskonkin nyt, koska niin kipeästi otti. Mutta
+tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi Kitsalaiset sinut pois panivat?"
+hövelsi ukko.
+
+Poika kertoi koko jutun alusta loppuun.
+
+"Sen parempi sinulle, kun niin on. Eihän se ole rikos eikä mikään, jos
+sortajaansa vähän pölyyttää; sen parempi, kun on miehessä vähän
+kuraassia. Mutta voitko vakuuttaa, etteivät Kitsalaiset tule sinua takaa
+ajamaan?" sanoi isäntä.
+
+"Eivätkä tule," sanoi poika nyrpeissään.
+
+"No, no, sen parempi sinulle -- sehän on hyvä, oikein hyvä," sanoi ukko
+hymysuin.
+
+"Mitähän paremmuutta tuossa kaikessa minulle olisi?" sanoi poika
+kyllästyneenä.
+
+"No, no, poikaseni. Ei niin, ei niin. Voipipa siitä olla hyvääkin. Minä
+olen juuri tuommoista poikasta vailla kuin sinä olet. Kohta alkaa nuotan
+veto ja siinä minä tarvitseisin tuommoista poikaa. Voisithan alasia
+vetää ja muuta pientä tehtävää toimittaa, mutta sukkela siinä pitäisi
+olla ... saakelin sukkela -- oletko sukkela, vai?" selitteli isäntä.
+
+"Kyllähän tuota," sanoi poika hämillään, sillä hän ei osannut
+aavistaakaan, että hänelle nyt jo jotakin paikkaa tarjottaisiin.
+
+"Joko nyt tahdot ruveta yrittämään? Sen parempi sinulle, jos olet
+joutuisa ja nöyrä. Paljoa en voi palkkaa luvata, mutta jos näen
+kannattavan, niin voinhan antaa vaatteen apua ja muuta semmoista --.
+Suostutko tuumaani, vai häh?"
+
+Pojan sydän sykähti semmoisesta äkkinäisestä ilon puuskasta, että hän
+pillahti taasenkin itkemään. "Minäkö, tämmöinen orpo, turvaton, kaikilta
+ylönkatsottu ja hyljätty kurja raukka, saisin näin pikaan semmoisen
+paikan, jossa työlläni saisin ruokani ansaita ja niin elää muiden
+armoitta ja ettäkö vielä saisin vaatteen apuakin," ajatteli poika
+itkunsa sekaan.
+
+"No, no, poika. Ei niin, ei niin. En minä väkisten...; saathan tehdä
+kuinka tahdot; minä sanoin vaan," sanoi ukko.
+
+"Kyllä minä tahdon," sai poika itkunsa seasta sanoneeksi.
+
+"Mitä siinä sitten vesittelet...? Eihän tämä mikään hirveä asia ole...;
+kyllähän semmoista ennenkin... Mutta minä näen, että sinulla on hellä
+sydän ja se on sen parempi sinulle... Ei oikea äkäpussi hevillä itke,
+vähästä kummasta ei ensinkään... Saattaisihan sinusta tulla hyvinkin
+nöyrä -- saattaisipa vaan. Lähde nyt tupaan, että saan sinut muillekin
+näyttää ja että saat ruokaa. Tänään ei sinun tarvitse mitään tehdä,
+syödä ja levätä vaan; huomena sitten aloitamme asian teon," hälisi tuo
+hyvä ja omituinen ukko.
+
+Sitten otti hän poikaa kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.
+
+"Kas tässä on parhaallainen poika, jota olemme ollut vailla. Hän tuli
+hakematta, ikäänkuin kutsuttu. Kelpaako tämä muille, vai?" sanoi ukko.
+
+Poika pelkäsi kovasti, että jos ei hän kelpaisikaan.
+
+Pojan ympärille kääreysi nyt emäntä, aikainen poika ja tyttö. Heille
+piti pojan tehdä tarkka tili entisestä ja nykyisestä elämästään,
+vanhemmistaan ynnä muista; missä isäntä suinkin voi, autti hän poikaa.
+
+"Kyllä kai -- -- miks'eikäs. Hänestähän saattaisi tulla hyvinkin näppärä
+poika. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän köyhänä on syntynyt ja
+ihminenhän köyhäkin on... Koetetaan vaan ottaa," sanoi emäntä.
+
+Voi kuinka iloiseksi poika nyt tuli. Hänellä oli nyt jo turvapaikka,
+jota ei hän luullut koskaan saavansa. Ja ihmisetkin tuntuivat niin
+hyviltä ja ystävällisiltä, aivan toisenlaisilta kuin tuolla Kitsalassa.
+Hän sai muun väen kanssa oikein pöydässä syödä, eikä uunin pankolla
+jäännöksiä, niinkuin Kitsalassa. Illan tultua sai hän panna pehmoseen ja
+lämpöiseen vuoteesen maata --; niin, olipa tämäkin toista kuin hänen
+entisessä kodissaan, jossa ei hänellä koskaan vakinaista makuusiaa
+ollut, vaan hän sai käyrähtää paljaan puun päälle mihin nurkkaan
+milloinkin pääsi, jotakin ryysyä käärästynä pään alle. -- Sanalla
+sanoen: pojasta tuntui nyt kaiken haaran kautta niin hyvältä, ettei hän
+tahtonut todeksikaan sitä uskoa ja samalla tuntui siltä kuin uuden
+elämän alku hänelle koittaisi. -- Viimein vaipui hän makeaan ja
+levolliseen uneen.
+
+Käkelän isäntäväki oli itsekin monta kovaa kokenut. Hekin köyhinä
+syntyneitä, olivat saaneet kokea melkein samaa kuin nuori Oukkarikin ja
+moni muu. Molemmin olivat he köyhiä naimisiin mentyänsä, mutta he olivat
+terveet ja itseensä luottavat. Matti oli onnistunut saamaan
+keinotelluksi itselleen karun, mutta laajatiluksisen torpan maan.
+Ilomielin antoi maan-omistaja tuon hyödyttömän maapalstan Matille kovia
+päivätöitä vastaan. Monta surkeaa esimerkkiä nähtyään, kuinka moni
+torppari oli varomattomuutensa takia joutunut onnettomaksi
+maan-omistajan ahneuden tähden, oli Matti varova kirjain teossa ja
+laitti ne niin vakaville pohjille, ettei maan-omistaja parhaalla
+tahdollaankaan voinut missään tapauksessa päästä kaikkia hänen hikeään
+syömään.
+
+Pahaa ilvettä ja mahtia pitivät ihmiset Matilla, kun hän tuohon karuun
+korpeen rupesi tyhjänä miehenä mökkiänsä perustamaan, mutta näistä huoli
+Matti viisi, eikä hän ensinkään peljännyt, mitenkä siinä kävisi, teki
+työtä vaan.
+
+Mutta suuriksipa kävivät ihmisten silmät kymmenen vuoden kuluttua, kun
+Matti alkoi elää kellitellä omistansa. Nyt oli heillä kymmenkunta
+lypsävää lehmää, pari hevosta ja viljaa syödä ja säästää. --
+Maan-omistaja kovin kadehti Matin toimeentuloa. Useat erät koetti hän
+jos jollakin syyllä saada torppaa pois tai lisätä maksuja, vaan se ei
+ensinkään onnistunut, Matti kun oli edeltä päin asiansa vakavalle
+kannalle perustanut.
+
+Kun Käkeläiset olivat itsekin köyhinä eläneet ja sitten tyhjin käsin
+elämänsä alkaneet, eivät he ylpistyneet hyvän toimeentulonsa vuoksi,
+eivätkä katsoneet kaikkian köyhintäkään ihmistä ylön, vaan kokivat
+säälitellen lievennellä heidän hätäänsä ja puutoksiansa, minkä suinkin
+voivat.
+
+Nöyränä koki poika tehdä kaikki mitä hänelle käskettiin ja mihinkä hän
+suinkin kykeni. Kömpelösti ja huonosti se kävi ensimältä asian teko, kun
+hän ei ollut muuhun tottunut kuin lasta liikuttamaan ja karjaa
+paimentamaan. Kuitenkaan eivät Käkeläiset tuskaantuneet pojan huonoon
+saattoon, vaan kokivat neuvoa ja ohjata häntä parhaan taitonsa ja
+ymmärryksensä mukaan. --
+
+Palkollisista pitäin kohtelivat Käkeläiset poikaa siivosti ja
+ystävällisesti. He eivät antaneet hänelle yhtään halveksivaa ja
+moittivaa sanaa, vaan kaikki pitivät häntä niinkuin hän olisi ollut oman
+perheen jäsen. Tämä oli pojasta ensimältä niin outoa, ettei hän tiennyt,
+oliko hän taivaassa vai maassa.
+
+Ensimäinen käsityö, jota poika sai ruveta tarentelemaan, oli nuotan
+kutominen. Kovin kömpelösti se kävi ja silmätkin tulivat juoksusilmiä.
+Kävipä usein niinkin, että jäi ottamattomia silmiäkin, ja näitä saivat
+sitten tottuneemmat verkkomiehet korjailla. Uutterasti koki poika
+harjoitella tätä uutta työn-laatua, vaikka tukalalta se tuntui, jopa
+niin tukalalta, että selkäkin tuntui kokoon kämertyvän ja hiki päällä
+valui. Viimein edistyi hän niin paljon, ettei juoksusilmiä tullut, eikä
+ottamattomia silmiä jäänyt. Mutta oikein navakkaa verkkomiestä ei
+hänestä koskaan tullut, kun ei ollut saanut siihen lapsuudesta pitäen
+harjoitella.
+
+Muuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän
+ukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi
+hän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää,
+törkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin
+käsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan
+samalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut
+muidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin
+yrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä
+mestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina.
+
+Kun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa
+maailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä
+vertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta
+nahasta -- noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja
+mukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka,
+päivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka
+oli syksyinen kylmä vesi. -- Tuntui niin hyvältä ja miehevältä --,
+melkein renki-Pekan veroiselta. -- Ja muikut ne niin sulisivat ja
+lipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja
+lystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi
+kuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä
+hyppelivät ja lipisivät.
+
+Jouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta
+aikamies -- melkein muiden veroinen... Tuntui siltä kuin hänestä tulisi
+ihminen.
+
+Kumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua
+pojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän
+oikein säikähti tämän seikan muistaissaan.
+
+"Mitenkäs se onkaan -- tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?" kysyi
+ukko pojalta yht'äkkiä.
+
+Poikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen
+niin pian vastaamaan.
+
+"Häh -- vai?"
+
+"Kyllähän tuota vähän."
+
+"Vähänkö vaan -- -- niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon...
+Kumma kun en tuota ennen ole ... -- annas koetan," sanoi ukko ja sivalsi
+Uuden testamentin pöydältä.
+
+"Noh, tuosta noin," sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa,
+mikä sattui eteen aukenemaan.
+
+"Ja -- minä -- kaikene -- tavarani -- kulutane -- köyhäine --
+ravinnoksi," tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt.
+
+"Ei se niin ole."
+
+"Häh -- kuinkas?"
+
+Poika luki solkeensa useita värsyjä.
+
+"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse -- osaatko ulkoakin?
+sanoi ukko ihmetellen.
+
+"Osaahan tuota."
+
+"Mihin asti?"
+
+"Kirjani yli."
+
+"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle...;
+ovathan he kelpo ihmisiä," päätteli ukko.
+
+"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet."
+
+"Kukas sitten?"
+
+"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut,"
+sanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä.
+
+"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun -- -- -- Saat olla
+meillä niin kauvan kuin haluttaa," arveli ukko hyvillään.
+
+
+
+
+IV.
+
+Yhä edelleen.
+
+
+Vuosia on kulunut. Juho Oukkari ei ole enään poikanen vaan aikainen
+mies. Leveä-hartiainen, lyhyenläntä, tanakka mies on hän. Kaikki
+pienuudesta pitäen kohdanneet puutokset ja kärsimiset eivät olleet
+voineet turhaksi tehdä hänen kehkeentymistänsä.
+
+Oukkari ei ole enään Käkelässä. Siinä on hän ollut yhteenkolmatta
+ikävuoteensa asti. Siinä oli hän käynyt kunnialla rippikoulun, siinä
+kasonnut mieheksi ja saanut luottamusta, arvoa ja kunnioitusta. Hyvä ja
+ystävällinen väli oli koko ajan vallinnut Käkeläisten ja Oukkarin
+välillä; ei ainuttakaan harkkasanaa oltu koko sillä pitkällä ajalla
+vaihdettu. Alusta alkain oli hänen vaatteistansa pidetty hyvää huolta,
+niin että hänellä aina oli ehyet, terveet, puhtaat ja lämpymät verhot.
+Rahapalkkaakin hänelle maksettiin viimeiseltä hyväsestään ja se tuntui
+Oukkarista joltakin.
+
+Eräänä kertana tuli Käkelään Römölän isäntä.
+
+"Minkälainen on tuo Oukkari-vainajan poika?" kysyi hän Käkeläiseltä.
+
+"Mitä parasta olla saattaa," vastasi Käkeläinen.
+
+"Mutta Kitsalan isäntä sanoi, ettei hänestä tule ikänä ihmistä.
+
+"Hym! Mitä Kitsalaisista. Ketä he juuri ihmisenä pitävät, paitsi
+itseään? -- Hänestä on tullut jo ihminen, ja kelvos on tullutkin,"
+vakuutti ukko.
+
+"Vieläkö teidän haluttaa häntä pitää? Ottaisin hänet rengiksi."
+
+"No, kyllähän tuota --. Mutta olenhan ajatellut, että tulisimme aikaan
+poikasemmallakin, mutta miten voisimme erota," sanoi Käkeläinen.
+
+"No, mutta ellette te häntä enään niin välttämättömästi tarvitse, niin
+minä koetan saada hänet rengikseni. Minä maksan hyvän palkan, sillä olen
+minäkin luullut huomanneeni hänet kelpo pojaksi."
+
+Oukkari kutsuttiin saapuville.
+
+"Mitä sanot? Römölä tahtoo sinua rengikseen," sanoi Käkeläinen pojan
+tultua.
+
+Poika säpsähti, sillä mitään semmoista ei hän ollut odottanut.
+
+"Mitä sanot?" kysyi ukko toisen kerran, kun poika ei vastannut
+ensimäiseen kysymykseen.
+
+"No, ettekö te sitten enään...? Minä luulin, että te vielä..." sanoi
+poika punastellen.
+
+"Enhän minä sinua ... mutta kun tulisimme poikasella toimeen... Eikähän
+sinua vähällä palkalla ilkeä, niin..." sanoi Käkelän ukko hämyillen.
+
+"Kun te ette enään, niin kyllä kaiketi minä," sanoi nuori Oukkari
+ujosti.
+
+"Niin, rupea vaan meille, minä maksan hyvän palkan. -- Kyllä meilläkin
+on työtä ja ruokaa," sanoi Römöläinen.
+
+Hän esitteli Oukkarille, mitä hän antaisi palkkaa ja kysyi, olisiko hän
+siihen tyytyväinen.
+
+"Onhan sitä siinä liiaksikin," sanoi nuorukainen, katsettaankaan
+lattiasta kohottamatta.
+
+Kun sitten muutto-aika tuli, täytyi hänen muuttaa Römölään. Vaikealta se
+tuntui, sillä olihan Käkelän isäntä ja emäntä olleet hänelle niinkuin
+toinen isä ja äiti, ja muu väki niinkuin veljet ja sisaret. Vesissä
+silmin jätteli hän kaikki hyvästi ja lähti astelemaan Römölää kohden.
+
+Nyt oli Oukkari alhaisesta tilastaan kohonnut rengiksi, oikein
+isopalkkaiseksi rengiksi. Tuo yhteiskunnan liika, joka oli ollut
+tarpeettomana rasituksena ja vaivallisena kuormana useankin mielestä,
+oli kuitenkin siitä huolimatta käynyt semmoiseksi kaluksi, että häntä
+voitiin nyt edullisesti käyttää.
+
+Juho itsekään ei ollut huomaamatta tätä ylennystään. "Olenhan nyt jo
+niinkuin muutkin ihmiset, vaikkeivät sanoneet minusta ihmistä tulevan
+-- -- ainakin renki-Pekan veroinen ... jos en vähän parempikin ... eihän
+hänellä niin isoa palkkaakaan ... olenhan rippikoulun käynyt mies ja
+ensikerrallapa tuota pääsi, hyvinpä pääsikin, etunenässä vaan, vaikka
+hyvätkin käyvät useita vuosia... Kitsalan Kallekin kahdesti," mietti
+Juho itseksensä ja kummaili itsekin, kun hänestäkin tuli semmoinen
+ihminen, jota tarvitaan.
+
+Römölä oli varakas talo. Isäntä ja emäntä olivat hyvän luontoisia ja
+niitä harvinaisia rikkaita ihmisiä, jotka pitävät työmiestäkin ihmisenä
+ja antavat heille arvoa. Tämän tähden ei Juhosta paikkojen vaihdos
+tuntunut niin pahalta kuin hän pelkäsi. Kuitenkin oli hänellä ensimältä
+ikävä Käkelään ja sen vuoksi kävikin hän siellä niin usein kuin
+tilaisuus salli. Pian perehtyi hän kuitenkin uuteen kotiinsa.
+
+Vaikka Juho olikin jo näin nuorena saanut luottamusta, ja sai suuremman
+palkan kuin moni muu, ei hän ollut kuitenkaan mikään monipuolinen mies.
+Kun hän ei ollut nuoruudessaan saanut minkäänlaista ohjausta ja oppia
+minkäänlaiseen teollisuuteen, eipä vielä saanut itsekseenkään
+harjoitella siihen, jäi hän tökeröksi, niinkuin moni muukin, ja niin oli
+kun olikin hänellä "peukalo keskellä kämmentä". Kuitenkin oli hän nyt
+mies, omatakeinen mies, ja tämän voimasta oli hän hankkinut itsellensä
+tuon jo poikasesta pitäin niin kovin halutun puukon, sillä eihän kuka
+voinut häntä sitä itsellensä hankkimasta estää.
+
+Niin teki Oukkari, mutta mitäpä siitä oli enään hyvää. Salaa muilta,
+aivan ypö yksinänsä, koetteli hän vuolta jykerrellä ja valmistella yhtä
+ja toista kaluntapaista, sillä tunsipa hän vielä nytkin itsessänsä
+jonkunlaista puutetta siinä suhteessa ja samassa halua jotakin opetella.
+Mutta "ruuna" aina vaan tuli, yritti hän vielä mitä yrittikin. Näitä
+yrityksiään ei hän tuonutkaan koskaan muiden näköön, vaan särki ne
+palasiksi, ja niin ne menivät samaa tietä kuin syntyneetkin olivat.
+
+Näin tavoin supistui Juhon puukon virka päretten kiskomiseen ja vitsojen
+karsimiseen. Ennestään jo tiedämme, että hän oli jonkunlainen verkon
+kutoja. Ja kun vielä lisäämme, että hän oli oppinut lisäksi nuotan
+tiheimmässä perukassa tekemään silmän yhdellä pistolla -- joka taito oli
+hyvinkin tarpeellinen, kun ei töpelö sormen pää mahtunut pieneen silmään
+-- niin ovat kaikki käsityöt luetellut, mitä Oukkari-poika kykeni
+tekemään. -- -- Eipä vielä aivan kaikki, sillä Kitsalasta paimenessa
+kulkiessaan oli hän oppinut tekemään hyviä tuohisia.
+
+Mutta vaikka Juho olikin näin tökerö käsityön tekijä, raatoi hän isoa
+työtä kahden edestä. Kun hän pääsi kovan työn rintamaan, kas silloin oli
+hän oikeassa elementissään. Siinä hän raatoi kuin karhu, hellittämättä
+ja helpottamatta vähääkään, oli paikka kova tai pehmeä. Poissa piti
+silloin olla keppamiesten. Aamusta varhain, illasta myöhään, myllehti
+hän yhtä ahkerasti ja samoin teki hän, oli yksin tai kaksin, joukossa
+taikka itsekseen. Ei häntä tarvinnut nukittaa eikä nakittaa, vaan hän
+teki aina yhtä uutterasti, olipa asiat miten olivat; työ oli vaan hänen
+käskijänsä. -- Niin, kelpasipa Römöläisen semmoista renkiä pitää.
+
+Tämä olikin Römölän isännän mielestä pää-asia, sillä eipä koko pitäjässä
+harrastettu eikä harjoiteltu yleiseen käsityön tekoa.
+
+Juho ei ollut mikään mallikas mieskään, niinkuin ennestään tiedämme.
+Päälle päätteeksi oli hänellä niin leveät kämmenet, että kun hän puristi
+vanhan virsikirjan pitkän painoksen kouraansa, ei sitä näkynyt eikä
+kuulunut.
+
+Kun hän oli pienuudesta pitäin oppinut yllänsä pitämään tavattoman
+suuria aikamiesten vanhoja mekkoja, oli hän siihen niin tottunut,
+etteivät parhaankokoisetkaan vaatteet ottaneet häntä aikaisenakaan
+oikein seuratakseen. Ne näyttivät olevan ikäänkuin Juhon vieressä, ei
+erin kaukana, mutta ei oikein lähelläkään. Aina ne näyttivät vaan
+hänestä erilleen pyrkivän, eikä hän huolinut niitä suurin kohennella.
+Tavasta hän kuitenkin rinnuksista riuhtasi takkiansa lähemmäksi, kun se
+kovin kaukana miehestä avonaisena reuhotti ja kohautti molemmin käsin
+housujansa, kun ne kovin alas valuivat. Paidankaulus se ei koskaan ollut
+huivin alla, vaan huivi oli paljaalla kaulalla, niinkuin mikäkin vanne,
+joka on pantu jonkun pölkyn päähän, estämään sen hajoamista. Kengätkin
+ne tahtoivat olla läntässä milloin yhdelle, kulloin toiselle puolelle.
+
+Niinkuin arvata sopii, ei Oukkari ollut kaiken tämän tähden mikään
+tyttöjen hempukka. Eikäpä Juhokaan heistä näyttänyt piittaavan niin
+mitään, eleli ja oleili vaan itseksensä omaa elämäänsä, niinkuin tyttöjä
+ei olisi olemassakaan.
+
+Kylän kulkija ei Juho ensinkään ollut. Se ei tullut kysymykseenkään että
+hän olisi yöllä kyliä kulkenut, sillä sitä ei hän koskaan tehnyt. Mutta
+päivilläkään ei hän halunnut kodistansa mihinkään liikkua,
+tilaisuudenkaan tarjoutuessa. Pyhäpäivätkin istui hän tavallisesti
+kotona, lueskellen ahkerasti raamattua, virsikirjaa ja muita kirjoja.
+Nuorten hommista, puuhista ja leikeistä ei hän välittänyt suurin mitään,
+mutta kun he kisapaikaksensa valitsivat Römölän taloa lähellä olevan
+tasaisen hiekkanummen ja kokoontuivat siihen iloansa pitämään, pistäysi
+Juhokin toisinansa sinne. Ei hän kuitenkaan osaa ottanut toisien iloon,
+seisoi vaan ullankanteella ja katseli heidän iloaan. Kun sitten sattui
+miellyttävä ja riehakka kohtaus, vetäysi Juhonkin suu nauruun, mutta
+ääneensä se ei koskaan päässyt.
+
+Sattuipa sitten niin, että eräänä kesäisenä pyhä-iltana Kitsalankin
+pojat tulivat Römölän luona oleviin nuorten kisoihin; Oukkari sattui
+myös olemaan siellä. Toisten siinä remutessa, sattui Kalle vihdoin
+huomaamaan Juhon.
+
+"Kas vaan! Eikö totta vieköön meidän istukas-Jussikin ole täällä ... eipä
+olisi uskonut," räyhähti Kalle, kävellen samassa Juhon luo ja potkasten
+häntä kintuille.
+
+Paheksumisen nurinaa rupesi kuulumaan joukosta.
+
+Juhon ahavoitunut leveä naama lensi entistäkin punaisemmaksi. Hänen
+huulensa värähtelivät ja kaikki luulivat, että hän ankarasti kostaa tuon
+julkean hävyttömyyden.
+
+"Minä en ole enään teidän istukkaanne, enkä teidän kiusattavanne ja
+potkittavanne; ne ajat ovat menneet. -- Voisin ehkä kostaa tuon
+hävyttömyytesi, mutta minä en tahdo," sanoi Juho vaan sävyisästi.
+
+Hän oli oppinut hillitsemään itsensä.
+
+Kaikki kummastelivat Juhon mielen malttia ja tyyneyttä noin sokaisevassa
+kohtauksessa. Heidän kunniantuntonsa tuli loukatuksi tuon Kallen
+hävyttömyyden tähden niin, että he rupesivat yksistä neuvoin häväisemään
+Kallea ja tämä kävi viimein niin ankaraksi, että Kitsalan pojat
+katsoivat parhaaksi pötkiä sääriinsä.
+
+Kun sitten palkollisten pestuu-aika taasen tuli, kutsui isäntä Juhon
+kamariinsa.
+
+"Mitenkä se on, Juho, vieläkö haluat olla meillä renkinä?" kysyi isäntä.
+
+"Kyllähän tuota -- ... mitäpä se hyppelemälläkään paranee."
+
+"Kuinkas sen palkan kanssa on?"
+
+"Kyllä sitä siinä on, mitä minulla nyt on ollut," sanoi Juho lakkiaan
+pyöritellen.
+
+Sillä ne olivat kaupat tehty, eikä siitä sen enempää puhuttu. Ja niin
+kauvan kuin Juho Römölässä oli, ei niistä rengin-kaupoista piitattu
+yhtään mitään. Isäntä ei pyytänyt ei koskenut Juhoa, eikä Juho kysynyt,
+saako hän olla vielä talossa tahi ei. Kun palkan makson aika tuli,
+maksoi isäntä palkan ja siihen oli Juho tyytyväinen. Sitten oli hän
+edelleenkin Römölässä niinkuin kotonaan ainakin.
+
+Eräänä vuonna koetti eräs talon isäntä saada Juhon rengikseen, luvaten
+vielä isomman palkan kuin hänellä Römölästä oli.
+
+"Kyllä siinä on palkkaa minun laiselleni miehelle, enkä minä lähde tästä
+talosta pois," sanoi Juho ja siihen se asia jäi.
+
+Tämmöistä elämää elänyt, tämmöistä aikaa viettänyt oli Juho Römölässä jo
+yhdeksän vuotta ja sen enempää ei oltu koskaan kysytty ei käsketty. Yhtä
+yhtäkaikkinen oli Juho koko ajan tyttölöille kuin muullekin maailman
+humulle; oli niinkuin hän olisi katkeroitunut jostakin syystä maailman
+menoa vastaan.
+
+Mutta kaikella on rajansa. Tulipa Juhon kymmenentenä palvelusvuotena
+Römölään uusi piika, tuolta toisesta Nätkinän kylästä; Riettuksi häntä
+kutsuttiin. Hän oli tuommoinen luja jässäkkä, joka ei vähästä kummasta
+rutistunut korviansa riputtamaan, eikä vaivojansa valittamaan. Leveä- ja
+punaposkisena, lyhyt ja paksuvartaloisena raatoi hän paksuilla
+käsivarsillansa kaiket päivät mitä raskaampia maantöitä, kertaakaan
+uupumatta ja nurkumatta.
+
+Heti kun Riettu Römölään tuli, huomasi hän, ettei Jussi ole Pekkoja
+pahempi. Vähät huoli hän siitä, etteivät Juhon vaatteet tahtoneet
+seurata miestä, jos ei paidankaulus pysynyt huivin alla ja jos eivät
+kengänkannat olleet aina niin suorassa; ne olivat pikku asioita hänen
+mielestään, sillä Riettu katseli, minkälainen hän oli työnrinnassa;
+samasia tähtäili Juhokin Rietusta. -- Oli miten oli, mutta he eivät
+katselleet huonoilla silmillä toisiansa, eikä Juhosta Rietun paksu
+vartalokaan näyttänyt miltään muulta kuin semmoiselta, jommoisen sen
+ollakin pitää.
+
+Kuitenkaan nämät eivät tulleet milloinkaan muiden näkyviin, sillä
+kumpikin heistä oli olevinaan, niinkuin ei mitään olisi.
+
+Vaikka niin oli, viihtyivät he kuitenkin aivan hyvin, silloin kuin he
+yksissä olivat. Oliko heistä toinen tahi toinen poissa joltakin
+työpaikalta, tunsi siellä ollut sydämessään salaista kaihoa ja ikävää.
+Ei ollut oikein selvillä, mitä se oli, mutta painoi se vaan mieltä niin
+oudosti ja sydän-alassa tuntui niin somalta. -- Ja Riettu se kohteli
+Juhoa niin ystävällisesti ja miellyttävästi. Ei hän koskaan halveksijan
+lailla pisteliäästi Juholle puhunut, vaan aina hänen puheensa oli
+jonkunmoista kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Juhoa kohtaan.
+
+Tämmöisessä myötätuntoisuudessa kului aikaa toista vuotta. Tällävälin
+oli kuitenkin jotakin muidenkin silmiin pistävää ilmi tullut. Ei oltu,
+nimittäin, koskaan nähty, että Juho olisi kenenkään muun piian kengistä
+pitänyt semmoista huolta kuin Rietun. Joka ilta kuin Riettu riisui
+jalkansa, tarkasteli Juho, olivatko kengät rikki tai tervan puutteessa.
+Molemmissa tapauksissa korjasi Juho puutteen ja ehyenä ja täydessä
+voimassa löysi Riettu kenkänsä aamusilla ylösnoustuansa uunin pankolta.
+Samoin olivat asiat päinvastaisessa tapauksessakin, sillä eipä
+Juhollakaan ollut nyt koskaan rikkinäisiä vaatteita, vaan erinäisellä
+huolella olivat ne aina eheiksi paikatut. Ketkä näitä kaikkia tekivät,
+ei Juhon ja Rietun mielestä ollut olevinaan ensinkään selvillä, vaikka
+muut kaikki sen älysivät, ja kuitenkin Juho ja Riettu sen parhaiten
+tiesivät.
+
+Tällä menolla kului aikaa pari vuotta.
+
+Eräänä pyhä-iltana sattui niin, että kaikki muu väki luisti pois, mikä
+mihinkin, ja Juho ja Riettu jäivät kahden huoneesen.
+
+"On nyt niin lämmin ja kaunis ilma," aloitteli Riettu.
+
+"Niin on, mutta onhan nyt kaunein kesäkin," sanoi Juho, katsellen
+häpeillen ulos ikkunasta.
+
+"Kaikki ovat menneet kylään, tai mihin lienevät menneet," jatkoi Riettu.
+
+"Paitsi me," jämäytti Juho.
+
+"Niin, paitsi me ... mehän olemme täällä kotona, vaikka kaikki muut ovat
+menneet. Ja se on kumma: ei minun haluta mennä mihinkään," jatkoi
+Riettu.
+
+"Eikä minunkaan."
+
+"Se on kummallista -- -- ... miksi me molemmat, sinä ja minä, olemme
+niin yhdenlaisia...; oikein minusta on kumma! -- -- ettei haluta
+kyläänkään," tuumaili Riettu.
+
+"Niinköhän."
+
+"Niinpä se on," sanoi Riettu vähän kylmentyneenä Juhon
+yhtäkaikkisuudesta, joka yhä vaan katseli ulos akkunasta.
+
+Seurasi pitkä äänettömyys ja Juho naputteli sillä välin sormellaan
+akkuna-ruutua.
+
+"Mitenkä on, Riettu, kävisiköhän se...?" sanoi Juho viimein ja kääntyi
+Riettuun päin.
+
+"Miks'ei se kävisi," sanoi Riettu, mutta hän kävi entistä punaisemmaksi.
+-- -- --
+
+Seuraavana pyhänä tuli Juho aamulla varhain isännän kamariin.
+
+"Kävisiköhän se ... -- minä olen ajatellut..." aloitteli Juho.
+
+"Mikä niin?" kysyi isäntä, ollen vielä unen horroksissa.
+
+"Minä olen ajatellut -- tuota noin, että..."
+
+"Että mitä?"
+
+"Että tuo Riettu."
+
+"Minä arvaan...; olenhan sen huomannut. -- Sinä tahtoisit kai sanoa,
+että menisitte naimisiin."
+
+"Niinhän sitä."
+
+"Ja"
+
+"Enhän minä olisi uskaltanut, mutta..."
+
+"Mutta tahtoisit minua puhemieheksi?" autteli isäntä.
+
+"Niinhän sitä..."
+
+"Mutta eihän kerkeä enään täksi pyhäksi -- muutoin aivan mielelläni,"
+sanoi isäntä.
+
+"Eihän sillä niin kiirettä..." sanoi Juho ja lähti pois kamarista.
+
+Mitään muutosta Juhon ja Rietun elämässä ei huomattu seuraavalla
+viikolla; he olivat vaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä
+vakava isäntäkään siitä mitään virkannut.
+
+Kovinpa ihmiset ällistelivät ensi pyhänä, kun Juho ja Riettu
+kuulutettiin avioliittoon.
+
+"Kuka olisi uskonut, että tuo meidän istukaskin..." sanoi Kitsalan
+emäntäkin.
+
+"Mitä kummempi asia se on kuin monen muunkaan," tokaisi siihen
+Käkeläinen.
+
+"Niin, mitäs teidän ... kyllähän teidän," sanoi emäntä hieman häveten.
+
+"Mitä väliä siinä on...? -- Ihmisiähän hekin ovat," sanoi Käkelän ukko,
+käänsi halveksivaisesti selkänsä emännälle ja lähti mennä pynttäämään
+pois.
+
+Mieliharmissaan lähti Kitsalan emäntä hamppasemaan toisaanne päin --
+orleanssi vaatteet ne pieksivät kinttuja niin ahkerasti, huolimatta
+siitä vähääkään, vaikka helmukset olivat saaneet lisäpainoa ja väriä
+kaikenlaisesta rapakosta ja liasta.
+
+"Nuokin nyt ... tuommoinen tollisko tuommoisen sarsi-Rietun, jolla ei
+ole yllä muuta kuin villavaatetta, mukaistaanhan mullikin puskee ...
+kyllähän minä tiedän kuinka siinä käypi: laittavat vaan uusia istukkaita
+taasen ja ehkä mekin saamme niistä osamme... Ja tuo Käkeläinenkin
+sitten..." mutisi Kitsalan emäntä itsekseen, arvostellen maailman menoa
+omalta kannaltaan.
+
+Kun kuulutukset olivat laillisessa järjestyksessä loppuun tulleet,
+pidettiin Juhon ja Rietun häät. Ei ne olleet mitkään loistavat, mutta
+siirappi-viinaa niissä oli runsaasti ja kaikkian enimmän sitä tarjottiin
+Römölän ja Käkelän isäntä-väelle.
+
+Näin oli Juho kohonnut niin paljon, että hän oli etevämpi renki-Pekkaa,
+sillä olipa hänellä nyt oma puukko, niinkuin Pekallakin, mutta vieläpä
+Riettukin, jonkalaista Pekalla ei ennen ollut, eikä vastakaan saanut.
+
+Edelleenkin oli Juho Riettuneen Römölässä, niinkuin ei olisi mitään
+tapahtunut; alkuperäisillä puheilla olivat he talossa niinkuin renki ja
+piika ainakin.
+
+Ajan-oloon kävi kuitenkin niin, että eräs Oukkari tuli entisten lisäksi
+Römölään, ja tämä ei ollut Juhon ja Rietun mielestä oikein sopevaa
+siihen asemaan nähden, missä he tunsivat olevansa. Vaikkei talon
+puolelta tätä vastaan tehty pienintäkään muistutusta, vaivasi se asia
+kuitenkin Juhon ja Rietun mieltä, sillä myötäänsä täytyi kuitenkin
+jonkun henkilön olla heille erotetussa huoneen nurkassa hoitelemassa
+vaativaa pikku Oukkaria, jos heidän mieli oli myötäänsä olla työssä.
+
+
+
+
+V.
+
+Toiset tuumat.
+
+
+"Kuinkahan se on...? Näinköhän se käypi laatuun? Minusta tuntuu, etteivät
+asiat ole oikein... -- Tuo lapsihan se...", aloitteli Riettu eräänä
+iltana maata pannessaan puhelemaan.
+
+"Niinkö sinustakin...? Niin minustakin," sanoi Juho.
+
+"Vaikkeivät isäntä ja emäntä ole mitään sanoneet, olen minä kuitenkin
+huomaavinani, ettei ole niinkuin ennen," jatkoi Riettu.
+
+"Niin minäkin."
+
+"Eiköhän meidän ole elämäämme muuttaminen? Rupeaisimme vaikka
+huonemiehiksi," esitteli Riettu.
+
+"Eihän toki huonemiehiksi...; ei sekään hääviä... Parempihan toki
+torpparinakin..." arveli Juho.
+
+"Niin, niin. Parempihan olisi oma mökki kuin toisen huoneen nurkka ...
+vaikkapa huonompikin -- eihän olisi muiden tiellä. Mutta eivät hekään
+kaikki niin hyviä päiviä elä," arveli Riettu.
+
+"Maailma on niin monittain...; eläväthän Käkeläisetkin ... -- onhan
+ihmisessä itsessäänkin useinkin vikaa," puolusteli Juho jo kauvan
+hautuneita mielipiteitään.
+
+"Kunhan saataisiinkin hyvä torpan maa, semmoinen kuin Käkeläisilläkin --
+voi kun olisi hyvä; sittenhän emme olisi muiden tiellä ja saisimme elää
+itsenäisinä ja tehdä työtä omalla maatilkullamme --; olisihan se niin
+hyvä -- Juho kulta," tuumaili Riettu, halaillen Juhoa.
+
+"Älähän nyt tuossa -- olenhan sitä jo kauvan miettinyt. Kiverän isäntä
+kuuluisi ottavan torpparin, ja olen miettinyt mennä hänen kanssaan
+kaupantekoon," ilmoitteli Juho.
+
+"Niinkö? Sittenhän ajattelet samaa kuin minäkin. -- Voi Juho-kulta! Mene
+heti kaupantekoon, että päästäisiin itsenäisiksi ja saataisiin oma mökki
+-- olisi niin hyvä. Mene Kiverän luo jo huomenna, tuumailemaan asiasta,"
+hopitti Riettu.
+
+"Maltahan nyt -- kyllähän minä, kun joudun," sanoi Juho ja käännähti
+toiselle kyljelle.
+
+Huomen päivän illalla oli Juho Kiverässä kauppaa hieromassa.
+
+"Kyllä kaiketi minä -- miks'eikäs, kun vaan kaupoissa sovitaan --
+miks'enkäs minä... Koko hakapalstan saat haltuusi, mutta maksuja myös
+täytyy olla -- sehän on tietty... Eihän sitä toki muutoin," tuumaili
+Kiverä kaupanteon aikana.
+
+"Enhän minä muutoin toki tahdokaan, -- kuinkas muutoin," myönteli Juho.
+
+"Senhän minä tiedänkin --... Olethan sinä... Kyllähän sinä osaat työtä
+tehdä -- kyllähän minä uskallan, mutta hyvä kirjuri meidän pitää saada,"
+tuumaili Kiverä.
+
+"Mistähän se saataisiin?"
+
+"Kyllähän niitä on, kun kirkolle mennään -- onhan niitä, mutta kyllä
+siltavouti, Kiskonen, on hyvä, paras näillä tienoilla; sopiihan mennä
+hänen luoksensa," esitteli Kiverä.
+
+"Kyllä kaiketi, mutta emmeköhän ota mukaamme Käkeläisenkin?" ehdoitteli
+Juho.
+
+"Mitäpä me hänellä...? Kyllä kaiketi se siltavoutikin... Hän on
+ymmärtäväisempi kuin kaikki Käkeläiset yhteensä...; kyllä hän ymmärtää,"
+vastusteli Kiverä.
+
+Lähdettiin sitten yksistä tuumin kirkonkylään torpan kirjoja teettämään.
+
+Siltavoudin luo sitä sitten mentiin ja hyvästipä siellä otettiinkin
+kirjain teettäjät vastaan.
+
+Niinkuin käytännöllinen mies ainakin, ryhtyi siltavouti heti työhön;
+Kiverä selitteli ehtoja ja kirjuri laati ne paperille. Ensimäiseksi
+vuodeksi pantiin vain päivätöitä joka viides viikko omassa ruoassa,
+toisena joka kolmas ja kolmantena joka toinen viikko. Tämmöisenä
+pysyivät sitten päivätyöt kaksi vuotta, mutta sitten piti torpasta olla
+joka päivä mies talon työssä. Kun nämät ehdot olivat paperille pantu,
+esitteli Kiverä kirjaan pantavaksi vielä seuraavan määräyksen:
+"Maan-omistaja olkoon oikeutettu tekemään torpalle sittemmin
+koroituksia, jos hän sen tarpeelliseksi näkee."
+
+"Koroituksia!? Mitä ne koroitukset ovat? Minun mielestäni on siinä
+kylläksi koroituksia, kun joka päivä mies on työssä," sanoi Juho ja
+kohotti päätään ylemmäksi.
+
+"Mitä, vaadinkos minä torpasta heti täydet päivätyöt, vaikka olisin
+voinut...? Eikähän se niin vaarallista ole, mutta sinä et ymmärrä -- --
+ainahan se on tavallista... Ja enkähän minä suinkaan väkisten...;
+kyllähän minä muitakin -- --... Vai mitä te arvelette, eikö se ole aivan
+tavallista?" tuumaili Kiverä, kääntyen viimeistä kysymystä tehdessään
+siltavoudin puoleen.
+
+"Joo. Kyllä sitä paljon käytetään 'almänninkein' vuoksi," sanoi
+siltavouti, kohottaen päätänsä ja silmälasejansa.
+
+"Mitä ne almänninkit ovat, onko semmoisia Käkeläisenkin torpan
+kirjoissa?" kysyi Juho tohtunnena.
+
+"Kyllä niitä on aina ja ovat ne Käkeläisenkin ... kuinkas muutoin,"
+ehätti Kiverä sanomaan.
+
+Niihin selityksiin tyytyi Juho ja niin tehtiin kauppakirjat valmiiksi,
+oikein kaksipuoliset, joista toisen sai Kiverä, toisen Oukkari.
+
+Kiverä ei ollut ennestään mikään kartanon omistaja, mutta muutoin
+varakas mies. Hän oli muualta vasta paikkakuntaan muuttanut ja oli
+nykyään ostanut Laholan laajan, mutta rappiolla olevan tilan. Hän oli
+paljon kulkenut maata ja tullut tuntemaan torppari-olot kovimmissakin
+muodoissa. Hän aikoi nyt ottaa usiampia torppareita laajalle
+maatilallensa ja niillä hyödyttää itseään.
+
+Voi kuinka vapaalta ja itsenäiseltä Juho nyt mielestänsä tuntui,
+astellessaan vaimonsa luo, kun oli torpan kirjat lakkarissa.
+
+Oitis ryhtyi Juho toimeen. Hän oli hyvin säästäväinen mies. Koko pitkän
+palveluksensa ajalla ei hän ollut hukannut ainuttakaan penniä muihin
+kuin välttämättömiin tarpeisiin... Tämän tähden oli hänellä säästössä
+useammat sadat markat. Näillä teetti hän huoneet ja muut tarvittavat
+kalut, sillä eipä hän töpelyytensä vuoksi kyennyt koemmin huoneen
+nurkalle kuin muuhunkaan parempaan puutyöhön. Itse ryhtyi hän heti
+innolla hirsien, halkojen ja aidaksien hakkuusen, ja sitä hän kyllä
+osasi. Kesällä kaatoi hän kaskea, raatoi peltoa, raivasi niittyä, pani
+aitaa --; niin, kyllähän sitä aina työtä on, semminkin niin uudessa
+talossa.
+
+Ensi syksyn tullessa päästiin oman katon alle asumaan ja se tuntui
+joltakin. Keväällä kaadettu kaski oli saatu paloksi ja kylvetyksi.
+Varoja oli vielä jäljellä, että voitiin ostaa viljaa talven varaksi ja
+laakkasarvinen kyttökin mylvi navetassa. Olihan hyvä elämän alku, toivoa
+ja elämää täynnä, ja kahta kertaa paremmaksi ja onnellisemmaksi tunsi
+Juho itsensä renki-Pekkaa, joka vielä naimatonna yhä koki olla
+kötyytellä joutuisasti pienenevällä palkalla renkinä; silmin nähtävästi
+ei ollut enään kaukana se aika, jolloin hänestä tulee vakinainen
+istukas.
+
+Oukkarin torpan tilukset olivat todellakin laajat, mutta karut ne
+olivat. Siitä huoli Juho kuitenkin viisi, mutta itseensä luottavana teki
+hän vaan työtä, laskematta vähääkään lukua, oliko siinä vähän vai paljon
+työtä, oliko maa karua taikka lihavaa. Tämmöinen itsensä uhraavaisuus ja
+ponnisteleminen ei voinut mennä vastaavitta hedelmittä ja heidän
+toimeentulonsa vaurastui aika ajalta.
+
+Pitkin aikaakin oli Juho ahkera lukemaan, mutta nyt päässeenä oman kodin
+rauhaan, jossa etäisyyden vuoksi eivät vieraatkaan juuri usein
+häirinneet, tuli tämä kaikkina joutohetkinä hänen varsinaiseksi
+työkseen. Tästä sai hän yhä enemmän ja enemmän uutta valoa. Sillä
+vaikkei hänen ymmärryksensä ollutkaan juuri terävintä laatua, selkeni
+hänelle kuitenkin ajan-oloon yksi ja toinen ennen ymmärtämätön kohta ja
+paikka, jopa semmoisiakin, joita ei hän osannut aavistaakaan. Viimein
+vakaantui tämä tieto Juhossa syväksi uskonnolliseksi vakuutukseksi; ja
+panipa hän niissä asioissa monen viisaammankin häpeään. Nyt hän rupesi
+käsittämään, minkälaista rakkautta se on, jolla Jumala ihmisiä rakastaa
+ja kuinka äärettömästi hän on häntäkin rakastanut hamasta lapsuudestaan,
+vaikka hän ymmärtämättömyydessään ensinnä nurkui tätä Jumalan
+järjestystä vastaan. -- Voi kuinka onnellisilta ja itsenäisiltä he nyt
+mielestänsä tuntuivat.
+
+Tämmöisissä oloissa oli kulunut aikaa kymmenkunnan vuotta. Oukkarin
+elämä oli niin vaurastunut, että he elivät ja tulivat toimeen omasta
+varasta. Vaikka päivätyöt olivat niin raskaat, ei niistäkään ollut
+jäänyt koko ajalla ainuttakaan päivää rästiksi, sillä Juho oli
+vuonnavuotuistansa palkannut miehen niitä tekemään.
+
+Koska tällä ajalla ei Kiverä käynyt torpassa ainuttakaan kertaa, mutta
+nyt tuli hän sinne eräänä päivänä. Juhoa kummastutti tämä tapaus kovin,
+eikä hän ymmärtänyt oliko se hyvä tai paha, mutta oudolta se vaan
+tuntui. Niin arvokkaalle vieraalle koettiin heti toimittaa istuinta,
+samassa kehoittaen häntä istumaan.
+
+"Te tulette tässä hyvästi toimeen," aloitteli Kiverä.
+
+"Kyllähän, Jumalan kiitos, kun tekee kovasti työtä," myönteli Juho.
+
+"Kyllä teillä on hyvä torppa," kehuskeli Kiverä.
+
+"Kyllähän... Työnteollahan ne karutkin maat paranevat," arveli Juho.
+
+"Teidän täytyy nyt jo ruveta tekemään koroituksia," sanoi Kiverä.
+
+"Mitä? -- Eivätkö kaikki päivätyöt ole rehellisesti tehdyt?" kysyi Juho
+ällistyneenä.
+
+"Noo -- kyllähän, mutta..."
+
+"Mitä siinä sitten on puhumista?"
+
+"Onpa siinä. Kuka näin laajatiluksisen ja hyvän torpan antaa sen
+vertaisella maksulla?"
+
+"Kovalla työnteolla tässä elää kituuttaa, mutta ei sen kadehdittavaa
+elämää luulisi olevan. Minusta on tästä maksua kylläksi ja ovathan ne
+torpan kirjoissa määrätyt," selitteli ja puolusteli Juho.
+
+"Niin, mutta minä pidätin itselleni oikeuden tehdä koroituksia, jos ma
+tahdon ja minä tahdon...; se on sanottu --. Jaa-a," sanoi Kiverä
+voitollisesti.
+
+"Semmoisiako ne teidän almänninkinne olivatkin?" sanoi Juho
+alakuloisesti, sillä hän alkoi käsittää mitä nuot koroitukset ja
+almänninkit merkitsivät.
+
+"Niin, semmoisia ne olivat. Jokaisen täällä tulee pitää itsestänsä
+huolta," sanoi Kiverä ilkkuen.
+
+Tämä vaikutti Juhoon niinkuin salahman isku. Hän alkoi käsittää, mikä
+nyt on edessä ja että heiltä aiotaan riistää elämisen mahdollisuuskin.
+Kaikki vastukset, vaivat ja ponnistukset, joita hän oli perheensä eduksi
+uhrannut, näytti nyt raukeevan tyhjäksi, ja kauhea epätoivo ja tyhjyys
+tuntui ammottavan kitaansa, nielläksensä kaikki yhdellä nielauksella.
+Kaiken tämän tähden ei Juho voinut sanoa kaukaan aikaan mitään, istui
+vaan kumarassa, tukien toisella kädellään päätään.
+
+"Minkälaisia koroituksia te sitten tahtoisitte panna?" kysyi hän vihdoin
+epätoivon ponnistuksella.
+
+"Kaksi tynnyriä rukiita, kaksi leiviskää voita vuosittain ja joka toinen
+päivä hevospäivätyö lisäksi entisille päivätöille," luetteli Kiverä
+koroituksiaan.
+
+"Siihen en voi mennä, koska on sula mahdottomuus saada niitä maksetuksi.
+Tässä on työtä niukasta elämisestä nukkaan asti ja jos siihen vielä
+lisämaksuja tulee, niin on varma perikato edessä," sanoi Juho ja
+kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
+
+"Siihen en minä voi mitään... Olkoon kauppa sitten purettu," sanoi
+Kiverä kylmästi.
+
+"Ja kuitenkin voitte, jos tahdotte. -- Seuratkaa nyt omantuntonne ääntä
+ja antakaa kaupat olla entisellään," sanoi Juho, turvaten pyytelemiseen
+ja Kiverän omaantuntoon.
+
+"Minkä minä olen sanonut, siinä minä pysyn, siinä eivät auta tunnot
+eivätkä itkut," sanoi Kiverä pilkallisesti ja meni vihoissaan pois.
+
+
+
+
+VI.
+
+Kivelle meni.
+
+
+Tuli kova katovuosi. Oukkarikin on niittänyt torpas taan hallan paneman
+laihon, huonomman kuin moni muu -- eipä kummakaan, sillä olihan se
+syrjäinen paikka. Se oli viimeinen niukka sato, jonka hän torpastaan
+korjasi, sillä Kiverä hääti todellakin hänet pois pesiltään. Oukkari ei
+ollutkaan enään omissa pienissä ja rakkaissa huoneissaan, vaan hän oli
+perheensä kanssa loisena eräässä pienessä syrjäisessä talossa. --
+Huoneetkin olivat menneet "almänninkeihin".
+
+Kovat ajat tulivat nyt tilattomalle kansalle. Tilalliset kokivat tulla
+toimeen niin vähällä työväellä kuin suinkin mahdollista oli. Tämän
+tähden ei köyhä kansa saanut työtä ja jos joku saikin, eivät saaneet
+muuta palkkaa kuin ruoan ja silläkin oli työmiehiä tarjona vaikka kuinka
+paljon. Seuraus siitä oli se, että työmiesten perheet jäivät lumelle
+suin ja muuta neuvoa ei ollut kuin että heidän täytyi lähteä mierolle.
+
+Oukkari oli kuitenkin tänä tukalana aikana paremmassa asemassa kuin moni
+muu vertaisensa. Torpastansa oli hän kuitenkin saanut jotakin pöhnää
+leivän lisäksi ja paitsi sitä oli heillä lehmiä, joista oli iso apu
+heidän elämiselleen.
+
+Vaikka seuraavat vuodet eivät olleet katovuosia, ei työväen tila siitä
+paljon parannut, sillä kova katovuosi oli maakunnan niin tyhjentänyt,
+ettei se ollut siitä ensinkään toipua ja työpalkat olivat niin pienet,
+ettei perhe niistä paljon kostunut. Oukkarikin koki raataa niinkuin
+orja, niin paljon kuin voimat vähänkin riittivät, mutta ansiot eivät
+riittäneet perheen toimeentuloksi, sillä se oli käynyt jo
+monilukuiseksi. Tämän tähden hupenivat hänen entiset varansa
+hupenemistaan; lehmä lehmän perästä, kalu kalun jäljestä meni, ja
+viimein menivät kaikki niin tarkkaan, ettei ollut jäljellä muuta kuin
+tyhjät kädet ja alaston, nälkäinen joukko.
+
+Pitäjässä oli tapana, että kaikki itselliset pantiin tilallisien
+holhouksen alaisiksi; yhdellä isännällä oli tavallisesti useampia
+itsellisiä perheitä kaitseltavana. Semmoisen holhouksen alle pantiin
+Oukkarikin.
+
+Nämät holhouksen alle pannut henkilöt eivät saaneet isäntänsä
+kirjallisetta luvatta liikkua paikkakunnastansa mihinkään muuanne
+työn-ansiota etsimään, vaikkeivät omassa pitäjässä olisi palkakseen
+saaneet mitään muuta kuin ruoan. Tilalliset kyllä osasivat näitä
+sääntöjä hyväksensä käyttää, niin etteivät työmiehet nytkään juuri
+paljon työpalkoistansa kehuneet. Tämän tähden vallitsi monessa perheessä
+kova hätä ja puutos. Usealla ei ollut vieläkään muuta neuvoa kuin että
+latoa ja turjustaa lapsiliutansa isoon koriin ja lähteä kelkalla niitä
+vetelemään pitkin tietä, elääkseen armoleivästä. Mutta kun kerjääminen
+on kovasti kielletty, kävi tämänkin elinkeinon tavallisesti niin, että
+he tuotiin kyydillä kotipaikoillensa ja kustannukset sai kunta
+suorittaa. Tämmöistä ja nälkäkuolemaa välttääkseen, turvaannuttiin
+yleiseen pettuleipään, jolla tavallisesti ei ollut muuta höysteenä kuin
+yhtä karvaat kyyneleet kuin leipäkin oli.
+
+Oukkarikin koki ponnistella kaikki voimansa, saadaksensa perheellensä
+elatusta, mutta vähäksipä näkyivät miehen voimat. Hän mietti päänsä
+ympäri löytääksensä jotakin keinoa, joka auttaisi tässä tukalassa
+tilassa, mutta eipä sitä ollut helppo löytää. Vihdoin päätti hän mennä
+vieraisiin paikkakuntiin parempaa työn-ansiota hakemaan. Siinä
+tarkoituksessa meni hän kaitsija-isäntänsä luo, saadaksensa häneltä
+lupaa hankkeillensa.
+
+"Mitäs Oukkari nyt asioitsee?" kysyi kaitsijamies viran-omaisesti.
+
+"Olisihan sitä vähän, aikoisin -- tuota..."
+
+"Mitä aikoisit?"
+
+"Aikoisin mennä ... kun tuota täälläkin niin huonosti... Kun antaisitte
+kirjan, niin menisin..." aloitteli Juho arasti.
+
+"Mihin menisit? Sano asiasi suoraan, en minä jouda yhden asian kanssa
+kauvan venyttelemään," sanoi isäntä.
+
+"Menisin muualta työtä etsimään, kun saisin kirjan...; niinhän tuota
+täälläkin vähän..."
+
+"Ei ajatustakaan. Pysy vaan koreasti paikoillasi; kyllä täälläkin on
+työtä, ken sitä vaan tehdä haluttaa," sanoi isäntä kaikella
+virkamahtinsa painolla.
+
+"Joukko kuolee nälkään, enkä minä kerjäämäänkään..." sanoi Juho ja lähti
+alakuloisena pois.
+
+Huomena meni Juho nimismiehen luo, pyytämään häneltä työkirjaa, mutta
+tämäkään ei sitä antanut, kun ei ollut kaitsijamiehen lupaa.
+
+Katkeralla mielellä palasi Juho kotiin. Sinne päästyänsä huusivat lapset
+leipää, mutta sitä ei ollut antaa. Tämä teki kovin kipeää Juhon
+sydämelle ja koko seuraavana yönä ei hän voinut nukkua silmän täyttä.
+Omasta näljästään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta vaimo ja lapset kun
+kärsivät, sitä ei hän voinut kestää. Epätoivo tahtoi valloittaa sielun
+ja mielen. Hän oli kaikkensa koettanut, kaikkensa yrittänyt, ajatellut
+sinne ja tänne, mutta aina vaan oli suo siellä, vetelä täällä ja apua ei
+kuulunut kustaan. -- -- --
+
+Täysi kesä oli jo. Aamulla sivui Juho tyhjän kontin selkäänsä ja alkoi
+astella pois kylästä niine kirjoineen. Ei kukaan muu kuin hänen vaimonsa
+tiennyt, mihin hän meni. Tuskan pakottamana täytyi Juhon, huolimatta
+kaikista säännöistä, lähteä ulompaa hakemaan edullisempaa työtä. Pitkät
+matkat kuljettuaan, tapasi hän vihdoin S----n pitäjässä kuokkatyötä. Hän
+sai mielestänsä edullisen urakan ja alkoi siinä raataa kuin nälkäinen
+karhu.
+
+Kun hän oli siinä ollut noin kolmisen viikkoa, tuli nimismies
+kyselemään, onko Juholla passia. Tästä hämmästyi Juho niin, että hän
+lensi punaiseksi kuin leppäkerttu. Hän ei voinut sanoa ainuttakaan
+sanaa, ja hän oikein vapisi pelvosta.
+
+"Onko sinulla passia, vai eikö ole? Sano suoraan," sanoi nimismies
+virka-innossaan.
+
+"Ei minulla ole mitään passia...; minä en saanut, vaikka tahdoin," sanoi
+Juho vapisevalla äänellä.
+
+"Se on huono puolustus; sen enemmän on syytä epäillä sinun
+rehellisyydestäsi," sanoi nimismies.
+
+"Kyllä minä rehellinen mies olen," puolusteli Juho itseänsä.
+
+"Samaa sanoo suurin konnakin itsestänsä," sanoi nimismies.
+
+Pitemmittä mutkitta pisti nimismies Juhon kiinni ja passitti hänet
+vangin-kyydillä vietäväksi sen nimismiehen luo, josta Juho ilmoitti
+itsensä olevan.
+
+Mustaakin mustemmaksi kävi nyt Juhon mieli. Hän oli vankina, vaikkei hän
+ollut neulan edestä yhdellekään ihmiselle mitään pahaa ja vääryyttä
+tehnyt. Sallimus ja koko maailma näytti hänet kietoneen pauloihinsa,
+kiristääkseen, piirittääkseen ja ahdistaakseen häntä joka puolelta, niin
+ettei ollut mitään mahdollisuuden toivoakaan siitä pois päästä. Entinen
+elämänsäkin muistui nyt Juhon mieleen aina lapsuudesta saakka. Ruusujen
+ja kukkasten päällä kävelemistä ei sekään ollut, mutta ei häntä
+kuitenkaan koskaan ennen oltu vangittu. Kaikki tämä kävi niin Juhon
+sydämelle, ettei hän vankirattailla istuessaan voinut katsoa vastaan
+tulevia ihmisiäkään silmiin, vaan koki vältellä heidän katseitaan niin
+paljon kuin voi. Yö- ja syöttöpaikoissa oli kaikkian pahin, sillä
+silloin oli hän kaikkien uteliaisuuden esineenä. Kaikki häntä katselivat
+niinkuin lehmä uutta konttia ja melkein kaikki kyselivät Juho raiskalta,
+mitä pahaa hän oli tehnyt, koska oli kiinni pantu ja nyt vangin kyydillä
+kuljetettiin. Pitkiä selityksiä eivät he tosin Juholta saaneet, vaan
+mitäpä sekään Juhon surua auttoi.
+
+Koko sillä ajalla, kun hän kotimatkalla viipyi, ei Juho voinut syödä
+yhtään palaa, vaikka ruokaa kyllä oli tarjolla. Ei hän myös silmää
+ummistanut niinä kolmena vuorokautena, mitkä matkalla kuluivat, niin
+apeana oli hänen mielensä.
+
+Kun he tulivat kotipitäjän nimismiehen luo, ei tämä ollut kotona, eikä
+sanottu tulevan ennenkuin illalla. Päiväkauden sai hän istua kytkettynä
+väentuvan penkillä, kaikkein katseltavana ja arvosteltavana. Yksi ja
+toinen kuiski toisille: "Mitähän pahaa Oukkari on tehnyt, koska on
+kiinni pantu?"
+
+Juho kuuli kaikki nämät kuiskeet ja ne kävivät kipeästi hänen
+sydämelleen kuin puukon pistokset. -- Häntä luullaan nyt varkaaksi,
+kenties murhamieheksikin, mietti hän.
+
+Kun nimismies tuli kotia, meni hän heti väentupaan Oukkaria katsomaan,
+sillä hän oli jo saanut asiasta tiedon. Hänkin oli kuullut noita
+ihmisien kuiskeita ja arveluita. Niin paljon kuin ihmisiä saapuvilla
+oli, hyömäsi nimismiehen perässä väentupaan, kuulemaan, mitä tämä
+Oukkarille sanoisi.
+
+Nimismies otti vanginkuljettajan mukana olevan matkapassin ja silmäili
+sitä.
+
+"Se siitä tulee, kun lähtee passitta toisiin pitäjiin työhön," sanoi
+nimismies ja päästi Juhon irti.
+
+"Eikö sillä sen pahempaa rikosta ollutkaan?" kyseli monikin nyt
+toisiltaan kummastellen; tuntuipa siltä, että he olisivat mieluummin
+kuulleet Juhon olevan ison rikoksen tekijän, kuin viattoman miehen.
+
+Kovin alakuloisena lähti Juho astelemaan majataloansa kohden. Tuntui
+siltä, kuin hän todellakin olisi joku iso pahantekijä ja että häntä
+ajettaisiin takaa ja pantaisiin taasen kiinni. Tämän tähden säikähti hän
+jokaista lentoon pyrähtävää lintustakin. Jos hän näki jonkun ihmisen
+metsäisellä tiellä vastaansa tulevan, pökäsi hän suoraa päätä metsään,
+ettei vastaan tulija häntä huomaisi. Väsymys ja uupumus rupesi häntä nyt
+niin mielenliikutuksen kanssa yksissäneuvoin vaivaamaan, että kaikki
+esineet rupesivat näyttämään ihmisiltä ja hänen täytyi poiketa muutamaan
+metsätaloon, jonka saunaan hän kenenkään huomaamatta hiipi, sillä nyt
+oli jo yö. Sen penkille oikaisi hän väsyneen ruumiinsa ja vaipui
+levottomaan uneen.
+
+Kun aurinko nousi, hiipi hän kenenkään huomaamatta saunasta ulos ja
+alkoi astella pesäpaikkaansa kohden.
+
+Nälkäisenä olivat siellä vaimo ja lapset. Ei heille jäänyt Juhon
+lähtiessä muuta syömistä kuin muutamia pettuleipiä ja pianhan semmoiset
+varat olivat syödyt. Kovalla oli nälkä pitänyt perhettä sillä aikaa, kun
+Juho oli ollut poissa, mutta olihan kuitenkin hengissä pysytty. Vaimo
+oli kokenut kaikin tavoin ansaita suurus-hiukkaa petäjäisen sekaan ja
+armelijaat emännät antoivat hänelle joskus hiukan muikun silakkata ja
+piimä-pisaretta, etteivät kaikenai hiukeneisi. He olivat odottaneet,
+että isä lähettäisi heille vähänkään varoja, että saisivat ankaraa
+hätäänsä lievitetyksi, mutta kovin kummaksi kävi heille, kun isä tuli
+näin äkki-arvaamatta ja aivan odottamatta kotiin.
+
+Nolona istui Juho jakkaralle kotiin päästyänsä. Ei hän eikä vaimonsa
+puhuneet isoon aikaan ainuttakaan sanaa, sillä vaimokin aavisti,
+etteivät asiat ole oikeassa.
+
+"Pianpa sieltä tultiinkin," sanoi vaimo vihdoin.
+
+"Pianhan tuota."
+
+"Eikö saanut sielläkään työtä?"
+
+"Kyllä kaiketi, mutta..."
+
+Siihen jäi keskustelu hyväksi aikaa.
+
+Pitkän ajan päästä rupesi Juho hitaasti kaivamaan poveansa. Vihdoin sai
+hän näkösälle liivin povitaskun, joka oli äimällä ja nuoralla ommeltu
+kiinni. Tätä rupesi hän varovasti ratkomaan auki. Sen tehtyään veti hän
+taskusta esille kokoon käärityn likaisen rievun, joka oli vielä langalla
+kiinni solmieltu. Sitä hän nyt rupesi auki kehittelemään ja kun se oli
+vihdoin tapahtunut, otti hän sieltä muutamia setelirahoja ja ojensi ne
+vaimollensa.
+
+"Tuossa on vähän rahaa, että saat itsellesi ja lapsille ruokaa," sanoi
+hän sitten.
+
+Vaimo oikein säikähti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Juho
+olisi sillä ajalla mitään saanut kokoon.
+
+Vapisevin käsin rupesi hän rahoja levittelemään ja ihmeekseen huomasi
+hän niitä olevan kolmekymmentä markkaa. Tämän summan oli Juho ennen
+kiinnipanoansa kerinnyt ansaita ja isäntä, jolle hän kuokki, oli
+rehellisesti maksanut joka pennin, mitä hän oli ansainnut, vaikka
+hänellä olisi ollut hyvä tila juonitella Juhon äkkinäisen kiinnipanon
+vuoksi.
+
+Vaimon mielestä se oli paljon, odottamattoman paljon. Kaukaan aikaan ei
+oltu niin rikkaita oltu; hätäkö nyt elää ja olla. Vaimon huolet
+poistuivat kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen ja lapsetkin tulivat
+iloisiksi kuin käki metsässä; oliko kumma, sillä olivathan he kuulleet
+saavansa ruokaa.
+
+Heti meni vaimo talosta ruokavärkkiä ostamaan. Pian palasi hän sieltä;
+pari kappaa perunoita ja muutaman naulan muikkuja toi hän tullessaan.
+
+Pian olivat perunat kuorineen padassa kiehua porisemassa. Lapset eivät
+tahtoneet malttaa odottaa niiden kypsymistä. Terävillä tikuilla
+pistelivät he pataan heti kun perunat rupesivat kiehumaan; olipa äidillä
+koko työ, saadaksensa lapsia pysytetyksi ulohtaalla niin kauvan kuin
+perunat kypsyivät.
+
+Kauvan ei viipynyt, ennenkuin ne isossa puukupissa höyrysivät pöydällä.
+Niiden höyryävä tuoksu tuntui lasten mielestä niin hyvältä, että oikein
+vesi kielelle valui.
+
+Lapset kääreentyivät perunakupin ympärille niine käskemisine ja äiti
+kiiruhti heidän perässään, pitämään järjestystä. Eivät ne lapset
+joutaneet kuorimaan ja perkkailemaan perunoita. Olipa se mikä rupinen
+tahi muu vikanainen peruna tahansa, mutta armotta se rutistettiin
+kouransilmässä rikki ja pudotettiin muikun silakkakuppiin. Siitä ne
+sitten paksujen puulusikoiden avulla luisuivat hyvästä putouksesta alas
+ja pettuleipäkin sai siinä samassa semmoisen kyydin, ettei äsken ollut
+mointa saanut.
+
+Perunain ääreen päästyänsä näki vaimo ihmeekseen, ettei Juho tullutkaan.
+Tavallisesti oli hän aina niine käskemisine tullut syömään, kun näki,
+että ruoka oli pöydällä ja että muutkin menivät.
+
+"Tule nyt Juho, sinäkin syömään...! Tietystihän sinullakin on nälkä,"
+sanoi vaimo.
+
+Juho ei liikahtanut paikaltakaan. Hän istui vaan yhdessä ja samassa
+paikassa, mihin hän oli kotiin tullessa istunut. Pää käteen
+nojauntuneena oli hän aloittanut istumisensa ja niin hän istui vieläkin.
+Kun joku ulkonainen asia häiritsi häntä mietteissään, kohautti hän vähän
+itseään ja tuhrasi käsiseljällään nokkaansa.
+
+Niin hän teki nytkin, kun vaimonsa perunakupille kutsui.
+
+"Etkö kuullut?" sanoi vaimo, kun huomasi, ettei Juho ollut kuten ennen.
+
+Juho ei liikahtanut entistä enempää, tuhrasi vaan taasenkin nokkaansa ja
+jäi entiselleen. Vaimon mielestä näytti siltä kuin joku luonnoton asia
+olisi painamassa hänen mieltään, ja niinhän olikin.
+
+"No, tule nyt, Juho, perunat loppuvat ja sinä jäät ilman," kehoitti
+vaimo, kun näki, ettei Juho ollut taallaankaan.
+
+"Enhän minä -- en tarvitse," sanoi Juho, vähän itseään liikuttaen.
+
+Niin. Juholla oli jotakin toista miettimistä kuin nälkä, perunat muikun
+silakoineen ja kaikki muut hyvät yhteensä. Hän oli ollut vankina ja
+sehän oli jotakin hirveää, joka saatti kaikki ruumiilliset tarpeet ja
+puutokset tuntumattomaksi. Kova sielun tuska raivosi hänen sydämessään
+ja hän tunsi itsensä kaikkian kurjimmaksi ja vihelijäisemmäksi
+ihmiseksi, mitä maa kantaa, huonommaksi renki-Pekkaakin, sillä eihän hän
+toki ollut koskaan vankina ollut.
+
+"Voi voi! Ethän sinä ole enään entiselläsi, et kuule etkä näe enään
+yhtään mitään, olet vaan niinkuin kuollut, eikä sinusta saa mitään
+selvää," sanoi vaimo ja siihen se hänenkin syömisensä jäi.
+
+"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen?" kysyi hän sitten
+miehensä luo astellen.
+
+"Panivat minut kiinni ja toivat vankina vallesmanniin," sanoi Juho.
+
+"Herra Jumala...! Panivat kiinni!? Ethän, herran tähden vaan noita
+rahoja...? ilmankos niitä olikin niin paljon," sanoi Riettu ja hän
+oikein vapisi kauhusta.
+
+"Sinäkinkö semmoista... Ettäkö minä...? Älä minusta semmoista luule...
+Vaikka paikalle kuolisin, en sittenkään... Kovalla työlläni olen rahat
+ansainnut," sanoi Juho ja katsoa muljautti Riettua silmiin.
+
+"No miksikä ne sitten sinut kiinni panivat?"
+
+"Kun ei minulla ollut kirjoja."
+
+"Senkö vuoksi vaan? Eihän se ole rikos, eikä mikään... Olethan yhtä
+kunniallinen mies kuin ennenkin. En minä tuommoisen asian vuoksi antaisi
+surulle noin suurta valtaa," sanoi vaimo ilostuneena, kun kuuli, ettei
+Juho ollutkaan mitään rikosta tehnyt.
+
+"Niin, vain kun ei enään saa omassa vapaudessakaan olla, panevat kiinni,
+vaikkei ole mitään pahaakaan tehnyt. Millä me nyt elämme, kun ei pääse
+muualle työtä hakemaan? -- Kuolema kai tässä..." sanoi Juho ja kyynelet
+valuivat alas hänen karkeita poskiansa myöten.
+
+Siihen jäi Juho miettimään ja suremaan. Hänestä tuntui elämä niin
+tukalalta, pahalta ja kiusalliselta, jopa täydelliseltä orjan
+elämältäkin. Tästä halusi hän päästä ja hän koetti keksiä keinoja tästä
+pelastuakseen, mutta niitäpä ei vaan löytynyt, vaikka kuinkakin olisi
+koettanut päätänsä vaivata. Hänen mieleensä muistui heidän entinen
+rauhaisa torppansa, jossa sai elää ja olla aivan oman mielensä mukaan,
+eikä siellä ollut kenenkään tiellä ja nyrvittävänä, eikä kukaan tullut
+kiinni panemaan. Voi kuinka hyviltä ja vapailta ne ajat tuntuivat
+Juhosta. "Jospa sen olisi saanut pitää ja siinä asua ja olla, niin,
+jospa. Vääryydellä ja kavaluudella oli sekin heiltä viety, ja sitten oli
+Kiverä myönyt heidän hikensä ja vaivansa muille korkeasta hinnasta.
+Koettaisiko aloittaa uudestaan, mutta mitenkäpä aloitti, lapsia oli jo
+paljon ja eikä ollut muuta kuin tyhjät kädet ... mitenkäpä aloitti --?
+Ja jos alottaiskin, niin mistäpä saisi maata...? Kukapa antaisi, ei
+kukaan, ja vaikkapa antaisivatkin, niin pettäisivät taas kuitenkin,
+niinkuin ennenkin."
+
+Näitä mietti Juho ja hänen mielensä kävi entistäkin katkerammaksi ja
+synkemmäksi. Tässä piirissä pyörivät ja risteilivät hänen ajatuksensa,
+eivätkä ne osanneet ulos siitä sokkelosta. Vaikka kuinkakin hän olisi
+koettanut niitä toisaalle johtaa, eivät ne kuitenkaan mihinkään muualle
+lyöneet eivätkä laskeneet.
+
+Siinä istui Juho sen päivän ja melkein koko yönkin; vasta aamupuolella
+yötä kömpi hän vuoteesen maata.
+
+
+
+
+VII.
+
+Uudet tuumat.
+
+
+Kolmannen päivän aamuna kotiin tulonsa jälkeen, pisti Juho pettua
+konttiin, nakkasi sen selkäänsä, otti kirveen olallensa ja alkoi astella
+metsää kohden. Hän oli nyt mielestänsä keksinyt pelastuskeinon tästä
+orjan ahdistuksesta. Entistä elämäänsä muistellessaan, oli hänen
+mieleensä muistunut, kuinka onnelliselta Tukalan Antti näytti joukkonsa
+keskellä, silloin kuin hän Kitsalasta pois ajettiin ja oli siinä yötä.
+Vaikka asunto näyttikin silloin niin kurjalta ja pieneltä hänen
+mielestään, olivat he kuitenkin oloonsa tyytyväisiä ja omassa
+vapaudessaan, eivätkä olleet kenenkään käskyläisiä ja vallan-alaisia.
+
+Tämä muisto elvytti Juhon. Hänkin aikoi laittaa itsellensä ja
+perheellensä mökin, vaikka kuinka huono ja pieni se vielä tulisikin,
+vaikkapa pienempi kuin Tukalan Antin. --
+
+Tätä mökin paikkaa lähti Juho nyt haeskelemaan. Suurin ei hän
+kenellekään puhunut mietteistään ja keksinnöistään, vaan piti ne omana
+tietonaan.
+
+"Mihin sinä nyt menet?" kysyi vaimo, kun näki Juhon hankkivan itseänsä
+matkaan.
+
+"Menen mä häntä," sanoi vaan Juho ja siihen selitykseen sai vaimo
+tyytyä.
+
+Kauvas kruunun salolle asteli Juho, aina tuonne Lemmesvaaran liepeille.
+Sen eteläisellä rinteellä oli niin tiheää korpea, ettei päivä päässyt
+läpi paistamaan; siellä korven juurella oli saman niminen lampi kuin
+vaarakin oli.
+
+Kaukana oli se paikka muista ihmis-asunnoista. Kahta peninkulmaa
+lähempänä ei ollut ainuttakaan taloa.
+
+Siinä korven ja vaaran rajamailla riisui Juho kontin pois seljästänsä ja
+rupesi katselemaan, mitä siellä sisällä on. Hän otti sieltä esille
+petäjäistä, suoloja ja muutamia muikkuja. Sitten hän otti lakin pois
+päästänsä, pani kätensä ristiin ja siunasi. Hyvällä halulla söi hän
+karuja eväitänsä, sillä hänelle oli tullut kiivas nälkä,
+tallustellessaan pitkän matkan. Syötyään joi hän tuohilipillä vettä
+Lemmeslammista. Syönnin jälkeen rupesi häntä raukaisemaan ja hän
+kytkähti kuusen juurelle pitkällensä, pannen kontin päänsä alle.
+
+Kun hän oli siinä vähän nukahtanut, hyppäsi hän ylös ja lähti
+katselemaan mökin paikkaa. Siellä hän samoili ristirastiin vaaran
+rinteitä, kierteli lammin-rantoja ja korpia, mutta niin mukavaa paikkaa
+ei hän vaan mistään löytänyt, kuin se, missä hän oli syönyt ja levännyt
+ja missä hänen konttinsa riippui kuusen oksalla --; oikeinpa se jo
+tuntui Juhosta kodikkaalta.
+
+Siinä löi hän kirveensä ensikerran petäjän kylkeen, aloittaaksensa uutta
+taloa. Juhlalliselta tuntui Juhosta se hetki. "Olihan tämä kruunun, eikä
+kenenkään muun... Kaukanakin oli tässä poissa muiden tieltä, johon ei
+ihmisien vääryys ja ahneus ylettyisi orjuuttamaan ja rasittamaan. Kukaan
+ei voi häntä tästä pois ajaa, eikä kiinni panna."
+
+Näin mietti Juho työtä alkaissaan ja hän oikein iloitsi tästä
+vapaudestaan.
+
+Kolme vuorokautta voi Juho vaan olla sillä kerralla mökkinsä työssä,
+sillä karu eväs ei riittänyt sen pitemmäksi ajaksi.
+
+Kun Juho tuli kotia, kysyi Riettu: "Missä sinä nyt olet ollut?"
+
+"01en ma häntä vaan ollut," sanoi Juho, eikä siitä sillä kerralla sen
+selvempää tullut.
+
+Riettu koki panna miehellensä ruokaa mitä parasta voi: petäjäistä,
+perunoita ja muikkuja.
+
+"Ostamme, Riettu, kaikella rahallamme viljaa ja panemme paljon
+petäjäistä sekaan ... aion olla kauan omassa ruoassa," sanoi Juho,
+ahkerasti pistellen ruokaa suuhunsa.
+
+"Tehdään vaan niin, mutta mitä sinulla todellakin on mielessä?" sanoi
+vaimo.
+
+"No, saahan tuon sinulle sanoa, vaikkeihän tuota sinunkaan muille...
+Minulla on taasenkin uuden talon alku ... semmoinen pieni," sanoi Juho
+iloisesti ja hänen suunsa vetäysi oikein hymyyn.
+
+"Älähän nyt toki narraa minua, Juho; mitenkäpä me enää saisimme
+pahaisenkaan mökin ja kukapa meille maata antaisi?" sanoi vaimo
+epätoivoisasti.
+
+"Enkä narraa...; se on totinen tosi. Enkä minä Kiverältä, ja muilta
+laisiltansa maata tahdokaan, minä otan sitä isommasta talosta," vakuutti
+Juho.
+
+"No mistä vainen?"
+
+"Kruunulta."
+
+"Kruunulta! Onko keisarillakin maita?" kysyi Riettu ihmeissään, joka ei
+juuri paljon tiennyt kameraalillisista asioista.
+
+"Silläpä sitä onkin oikein oloksi asti," sanoi Juho.
+
+"Missä se talonpaikka on?"
+
+"Tuolla Lemmesvaaran kupeella."
+
+"Enhän tiedä missä koko Lemmesvaara onkaan...; onko se kaukana?"
+
+"Onpa sinne... Ei ole ainuttakaan taloa kahta peninkulmaa lähempänä,"
+sanoi Juho arvokkaasti.
+
+"Olkoonpa vaan, vaikka kuinka kaukana tahansa. Kunhan vaan saadaan oma
+mökki, vaikkapa vaan pahanenkin, ja omaa maata palanenkaan haltuumme,
+niin siinä on kyllä. Voi, voi, Juho, kuinka hyvä mies sinä olet --
+aikapa tässä nyt suremaan, vaikka kiinnikin panivat, kun ei ole
+kuitenkaan mitään pahaa tehnyt," sanoi vaimo iloisesti, kietoen kätensä
+miehensä kaulaan.
+
+Hän tiesi nyt varmasti, ettei Juho häntä narrannut ja toivon säde
+valaisi hänenkin epätoivoista sydäntänsä.
+
+Seuraavana maanantaina lähti Juho taasen astelemaan, kontti selässä,
+Lemmesvaaraa kohden. Sinne päästyänsä, teki hän ensitöikseen erään
+tuuhean kuusen juurelle hakokotuksen, johon hän sitten kokoili kuivia
+sammalia. Tässä lepäsi hän yönsä, sillä kesäiset ilmat eivät olleet
+kylmät.
+
+Vaikka Juho oli ollut vaan kolme päivää talonpaikalla työssä, oli
+hänellä kuitenkin jo huoneen alkua. Vaaran rinteeltä oli hän puukangilla
+vieritellyt kiviä kivijalaksi ja niitä saatuansa, rupesi hän lyömään
+hirsiä kokoon; niin tulivat multahirret paikoilleen.
+
+Tätä aloitettua työtänsä rupesi Juho nyt innolla jatkamaan. Hänellä ei
+ollut piilua, seinävaraa, luotilautaa, vääntiötä, kuorimarautaa eikä
+sahaa, mitkä työ-aseet ovat salvumiehelle niin välttämättömät -- ei
+muuta kuin kirves vaan, mutta sillä huimi hän tarmonsa takaa.
+
+Turhiapa nuot niin monilukuiset työ-aseet Juholle olisivat olleetkin,
+sillä eipä hän olisi edes tiennyt, mitä kummia kaikilla noilla
+tehtäisiinkään. Entisen torppansa huoneet ja muut tarpeellisimmat kalut
+oli hän silloin voinut teettää säästetyillä palkkarahoillansa, mutta
+milläpä hän nyt teetti, kuin ei ollut muuta kuin suuri joukko ja kaksi
+tyhjää kättä. Täytyipä nyt itse tehdä mitä voi, vaikkapa jälki kuinka
+huonoa vielä olisi tullutkin.
+
+Tästä kaikesta saattamattomuudestansa ei Juho nyt joutanut suurin lukua
+laskemaan, sillä hänen piti saada oma mökki, tulkoon se sitten kuinka
+huono tahansa.
+
+Ei hän yrittänytkään pälkkimään ja veistämään hirsiä kirveellään, hän
+vaan ne kuori ja koloi. Sitten hän vyörytteli ne teloja myöten mökin
+alun seinälle. Koiran kaulalle hän sitten telskitti hirsien salvointen
+kohdat. Tavasta muljautti hän hirren suullen, tunnustellaksensa, joko se
+läheneisi toisen hirren selkää. Kun se painui likimaihinkaan, oli Juho
+tyytyväinen, sillä varauksista ja muista tiheyksistä huoli hän viisi.
+"Pannaan rohtua rakoon, onhan metsässä niitä," mutisi Juho itseksensä
+tyytyväisenä. Tulivatko nurkat yhtäpitkät, se oli Juholle yhden tekevä
+ja tämän yhtäkaikkisuuden vuoksi tulivatkin toiset nurkanpäät
+kyynärittäin pitempiä kuin toiset.
+
+Ei Juhon rakennus ollut suuri, kahdeksakyynäräinen vaan. Ei voinut
+vankkakaan mies yksin hallita pitempiä, sylintäyteisiä ja satavuotisia
+korven honkia. Työtäpä oli niitäkin väännellessä ja seinälle pusatessa.
+Kovin pakotti hartioita illalla maata pannessa, mutta kun pääsi
+pitkäkseen sammalvuoteelle hakokotukseen, tuntui niin hyvältä ja
+mukavalta.
+
+Ei Juho saanut rakennustaan erin korkeaksikaan, sillä ei hän voinut
+yksin hirsiä korkealle saada. Hätinä sai hän sen niin korkeaksi, että
+pitkällainen mies voi suorana seisoa kurkihirren alla. Kun hän sai
+harjavuolen pannuksi, rupesi hän veistelemään onsista petäjistä kouruja
+vesikattoa varten. Niitä riittävästi saatuansa, latoi hän ne katoksi.
+
+Voi kuinka hyvä nyt oli Juhosta, kun oli oma suoja. Vaikka kuinkakin
+olisi myrsky raivonnut ja taivas vettä valunut, ei vaan ne tuntuneet
+tuvassa, eikä sade niskaan valunut. Sinne hän muutti sammalvuoteensa ja
+siellä oli niin hyvä levätä, olipa ulkona minkälainen ilma tahansa.
+
+Sitten tuli muurin teko. Puulapiolla kaivoi hän savea ja vaaranrinteeltä
+sai hän kiviä ja hiekkaa. Mökin teelmän luo teki hän maahan kolon ja
+siihen hän kantoi kontilla hiekkaa, ja savea ja vettä isolla tuohesta
+tehdyllä töselöllä Lemmeslammesta. Kolossa hän sitten polki paljain
+jalvoin aineksia niin kauvan, että siitä vihdoin tuli jonkunlaista
+muurisaven tapaista. Sitten hän vyörytteli kiviä mökkiin, eikä ollut
+arka niitä valikoidessaan, sillä mistäpä Juho tiesi mikä niistä mihinkin
+paikkaan sopi. Niitä hän koki sovitella paikoillensa kuten parhaiten
+taisi, ja puulastalla lapikoitsi hän savea rakoihin. Kun hän oli melkein
+pari viikkoa muhjannut uunin teon kanssa ja päätänsä vaivannut
+miettimisellä, miten siitä hyvä tulisi, sai hän uunin valmiiksi. Ei se
+ollut mitään sievintä laatua, mutta uuni, tai oikeimmin kiuvas se
+kumminkin oli.
+
+Niinkuin ennestään jo tiedetään, ei Juho ollut mikään erin-omainen
+mestari semmoisiin töihin, mutta sen käytännöllisempi hän oli. Mökin
+siaa tiheään korpeen peratessaan, hakkasi hän kantojen päät
+tasapäisiksi, varustellen siten jo istuimia mökkiinsä. "Nepä eivät säry,
+eivätkä lapset voi niitä kaadella ja kolistella ... ja mistäpä tässä
+paremmat nikkarit tulevat," mietti Juho ja hän oikein iloitsi
+keksinnöstään.
+
+Eräästä talosta kylällä oli hän saanut pari vanhaa navetan pientä
+akkuna-purria tienatuksi. Pienet ne olivat ja rikkeimiä ruutujakin
+niissä oli, mutta olipa niissä kylliksi kokoa muuttaa toisesta päästä
+terveet ruudut rikkeinten siaan, ja yhtäkaikki oli niissä ruudullisissa
+päissä yllin kyllin kokoa Juhon uuden rakennuksen akkunoiksi. Tätä
+lasimestarin virkaa toimittaissaan särkyi kuitenkin Juholta muudan
+tarpeellinen ruutu ja toista ei ollutkaan sialle panna. "Voi
+voikanenkin," sanoi Juho silloin ja raapasi korvan taustaansa.
+Neuvottomaksi ei hän kuitenkaan nytkään tullut, sillä pitemmittä
+miettimisittä pisti hän rikkeimmen sialle kahdesta vastakkain ommellusta
+tuohesta toisen, ja sillä se asia oli autettu. Näin varustetut akkunat
+kantoi hän sitten mökillensä ja alkoi sovitella niitä paikoillensa.
+Kirveellä alkoi hän seinän ulkopuolelle reikien pieliin jyskyttää
+jonkunmoista lovea, johon vanha navetan akkunapuite mahtuisi
+kokonaisuudessaan rikkeimine ja terveine ruutuineen; kuitenkin koki hän
+sovittaa terveet ruudut seinässä olevien läpien kohdalle.
+
+Oven teki Juho myös mökkiin omalla laillaan. Hän, näette, veisteli
+hienollaisia kuusia litteiksi ja sovitellen liitteli niitä jonkunlaiseen
+puitteen muotoon. Tämän kokoon saatuansa, naulasi hän niihin
+puunauloilla niin monin kerroin tuohilevyjä, että niitä tuli paria
+tuumaa paksusti. Sen hän sitten sovitti puusaranoilla ovenreiälle, ja
+niin oli ovi valmis.
+
+Lattiasta huoli Juho viisi. Hän kantoi vaan kontilla hiekkaa permannolle
+ja levitteli sen kantojen väliin, ja sillä se sai kelvata.
+
+Kuusi viikkoa oli Juho telminyt uuden mökkinsä rakentamisessa, ja siihen
+oli hän uhrannut sielunsa ja ruumiinsa voimat niin tarkkaan, ettei
+niistä olisi ollut muruakaan muuhun suuntaan pois antaa. Mutta senpä
+hedelmänä olikin nyt uusi ja aivan oma mökki, jonka kanssa ei Juho
+luullut olevan kenenkään muun tekemistä kuin hänen oman itsensä, ja se
+oli hänen mielestänsä nykyisissä oloissa iso asia.
+
+Kun hän oli uuden keksintönsä saanut näin pitkälle toteuntumaan, riensi
+hän keveällä mielellä sitä vaimollensa ilmoittamaan, esitellen, että
+muutettaisiin omaan mökkiin.
+
+Sitä iloa ei voi kukaan kuolevainen kuvailla, minkä tämä uutinen
+vaimossa vaikutti. Toivotonna oli hän jo maailman menoa kauvan
+katsellut, ja tuntenut olevansa perheensä kanssa auttamattomasti
+pinnistettynä siihen kuiluun, jossa he ovat kaikkien syötävänä, mutta
+eipä kukaan heidän. Hänkö -- hekö... Heilläkö olisi nyt oma mökki --
+ihan semmoinen, jota ei voisi enään kukaan heiltä mielivaltaisesti pois
+ottaa, eipä itse Kiveräkään... Tämähän oli vaimonkin mielestä jotakin
+suurta ja kekseliästä Juhonkin puolelta ajateltuna, ja näitä tuntiessaan
+ei hän voinut muuta kuin ihaella Juhonsa suurta miehuutta, pontevuutta
+ja kekseliäisyyttä.
+
+Eihän muuta. Ehdottomasti suostui vaimo Juhon esitykseen, että
+muutettaisiin heti omaan mökkiin. Olihan hänkin kyllikseen saanut nähdä
+ja tuntea, minkälainen on olla toisen huoneen nurkassa ja muiden
+isäntävallan alaisena. Olihan hän ihmisenä ja perheen äitinä kokenut
+toimia perheensä eduksi ja siinä uhrata kaikki voimansa ja tarmonsa,
+mutta yhtäkaikki oli heidän täytynyt olla alla-airoin ja muiden
+armoilla.
+
+Tämän ilosanoman palkinnoksi Juholle ei ollut vaimolla muuta antaa kuin
+vanhentuneet käsivartensa. Nämät kiersi hän miehensä kaulaan, ja tämän
+teki hän yhtä suurella rakkaudella, helleydellä ja varmuudella, kuin jos
+sen olisi tehnyt joku nuori, vasta naitu, urhoollista ritariaan
+syleilevä aatelis-nainen.
+
+Eipä tuo Rietun syleily ollut vaikutukseltaankaan vähäisempi, sillä
+vedet kiertyivät Juhon silmiin ja eikä hän hennonnut häiritä tätä
+sydänten kohtausten lämmintä tulta.
+
+Kun näin oltiin yksimielisiä majanmuuton suhteen, ei siinä pitkiä
+neuvotteluita tarvittu, vaan ryhdyttiin tuumasta toimeen. Ei siinä
+liioin tarvittu pitkää aikaa muuttamisen varustamiseen, sillä pian
+olivat vähät tavarat koolla. Juho pani kontin pohjalle pienen padan,
+vähäisen suola- ja jauhopussin ja päällimmäksi pettuleipiä. Sitten
+kieppasi hän kontin selkäänsä, koppoi nuorimmasta vanhimman lapsen
+syliinsä ja alkoi astella. Vaimo kääri nuorimman lapsen ryysyihin, otti
+sen syliinsä ja kiirehti Juhon jälkeen; vanhimmat lapset saivat kävellä
+perässä. Siinä se sitten oli.
+
+Ei ollut mikään helppo tehtävä kuitenkaan tuo majanmuutto. Ei oltu vielä
+kovinkaan pitkältä menty, kun jo kävelevistä nuorin lapsi alkoi
+nihkailla ja ehtimiseen valittaa väsymystänsä. Koettiin usein istahtaa
+ja viihdyttää lasta sekä kehoittaa häntä kaikin tavoin jatkamaan matkaa,
+mutta ei tämäkään keino kauvaksi auttanut, sillä yhä tiheämpään
+päivitteli lapsi uupumistaan. Vaikka Juholla oli ennestäänkin kyllä
+tarakkaa, ei ollut muuta neuvoa kuin nostaa uupunut lapsi kontin päälle
+istumaan; sitten sitä taasenkin mennä ponnistettiin eteenpäin.
+Minkäänlaista tietä ei ollut. Kylästä lähtein oli tosin karjan-polkuja,
+mutta pian nekin loppuivat. Aivan poluttomia maita ja korpia samottiin
+nyt Lemmesvaaraa kohden. Juho kömpi edellä, taivutellen ja taitellen
+puunoksia pois tieltä, että joukko pääsisi jäljessä, ja joukko se
+seurasi Juhoa niin luottavasti ja turvallisesti kuin olisi hän heitä
+vienyt johonkin isoon palatsiin. -- Niin paljon kuin mahdollista, koki
+Juho vältellä veteliä soita ja rämeitä, mutta kaikesti ei se ollut
+mahdollinen. Oli niin laajoja nevoja, että olisi peninkulmittain
+jatkunut matka, jos olisi lähtenyt niitä kaikkia kiertämään; sen vuoksi
+täytyi rämpiä joskus niiden ylikin. Usein pudottiin vyötärettä myöti
+vetelään suohon, mutta sieltä kömmittiin jälleen ylös ja vuovattiin
+eteenpäin.
+
+Matka oli siksi pitkä, ettei voitu yhteen menoon perille päästä.
+Lapsetkin alkoivat ehtimiseen nälkäänsä ja väsyänsä päivitellä. Tämän
+tähden täytyi muutaman ison suon poikki päästyä ruveta ruokailemaan ja
+levähtämään. Kun oli mättäille istuttu, otti Juho vaimon seljässä
+olleesta kontista, jossa oli kaikenlaista keveämpää kamuskaa, ison
+tuohisen ja lähti kävelemään. Lähtiessään kehoitti hän joukkoansa
+odottamaan niin kauvan, kun hän palaa takaisin. Kauvan ei hän viipynyt
+sillä retkellä. Tullessaan toi hän tuohisen täyden kypsiä suomuuramia.
+Kontti otettiin nyt käsille ja sieltä vedettiin esille pettuleipiä ja
+suolapussi. Niiden ympärille kokoontui nyt perhe. Poikkeuksena noista
+niukoista ruokavaroista loisti keskellä muurama-tuohinen niin
+viettelevän ja viehättävän näköisenä. Nuorimmat lapset eivät olleet
+koskaan ennen semmoisia nähneet ja heitä se enimmän ihmetytti;
+käsittivät kuitenkin sen, että suuhunpantavia ne olivat. Juho murti
+pettua palasen kullekin ja niin oli ateria alkanut. Pettua kastettiin
+suolaan ja haukattiin hyvällä halulla. Juho kehoitti, että otettaisiin
+tuohisesta palalle painoa. Kun lapset panivat ensikerran suuhunsa
+muuramia, eivät he tienneet mitä sanoa ja ajatella. Koskaan eivät he
+ennen olleet saaneet niin makeata ja hyvää särvintä ja pettu se huilasi
+nyt taasen niin mielellään kurkusta alas.
+
+"Voi, isä! Mitä tämä on?... Ei ikään me ole näin hyvää ruokaa saaneet...
+Onko siellä uuvessa ko'issa tämmöistä särvintä...? Isä, onko?! -- Onko
+teillä vielä tämmöistä, onko, isä --? Antakaa vielä," hälisivät lapset
+yhteen ääneen, pyörien isänsä ympärillä, samalla nykien häntä takin
+liepeestä.
+
+Juho ei voinut vastustaa lastensa pyyntöä, niin väsynyt ja uupunut kuin
+hän olikin. Hän otti tyhjennetyn tuohisen ja lähti toisia muuramia
+korvesta noukkimaan. Ja lapset ne niin iloisesti ja luottavasti
+hyppelivät ja iloitsivat; olihan syytäkin, sillä oltiinhan nyt menossa
+omaan kotiin.
+
+Kun Juho palasi täysinäisen muurama-tuohisensa kanssa, tyhjensivät
+lapset sen riemuissaan, sillä olihan nyt entistä parempi.
+
+"Ken ei syrji syötyään, sille ei sikiä sian porsaat, eikä kasva lampahan
+karitsat," sanoo sananlasku. Syrjälleen paneminen täytyi tapahtua
+Oukkarinkin perheessä tämän syömisen jälkeen. Sillä vaikkei ateria ollut
+sen väkevämpi, raukasi se nälistyneet ja väsyneet lapset niin, etteivät
+he voineet paikalta päkähtää. Kun heitä kehoitettiin lähtemään,
+päivittelivät he, etteivät jaksa kävellä. Heidän silmänsä laukkasivat ja
+luppailivat, ja viimein heistä yksi ja toinen kellistyi mättään koloon
+nukkumaan. He olivat ryystäneet tuohisen pohjalta hyvästi kypsyneistä
+muuramista valunutta nestettä ja tämä oli mennyt heidän heikkoihin
+jäseniinsä. -- Niin, olihan heidän ateriallansa nyt oikein juomisiakin.
+
+Ei vanhemmat parhaalla tahdollaankaan voineet tälle odottamattomalle
+pulmalle mitään, vaikka mieli paloi matkaa jatkamaan. Ei ollut muuta
+neuvoa, kuin että heidänkin täytyi panna pitkäkseen, odottamaan lasten
+heräämistä. Väsyneetpä heidänkin raajansa olivat, mutta siitä eivät he
+olisi mitään huolineet, kun vaan olisivat päässeet eteenpäin samoamaan;
+kyllähän he semmoisia olivat oppineet elämässään näkemään.
+
+Lapset nukkuivat kauvan. Iltakin alkoi lähetä ja matkaa oli vielä
+pitkästi. Suurella vaivalla saatiin he viimeinkin hereille, mutta kovin
+raukeita he vielä sittenkin olivat. Kuitenkin lähdettiin matkaa
+jatkamaan, mutta kovin kävelevät lapset päivittelivät kinttujaan
+kipeiksi ja muutakin väsymystään. Ja tosiaankaan ei heidän tilansa juuri
+kadehdittavalta näyttänyt. Risut, kivet ja kannot olivat repineet heidän
+paljaat jalkansa rikki, niin että veri juoksi pitkin kinttuja, sillä
+heillä ei ollut minkäänlaisia jalkineita.
+
+Ilta läheni ja ilma rupesi jäähtymään, mutta vielä oli pitkästi matkaa
+uuteen kotiin. Kaiken muun hyvän lisäksi rupesi vielä kylmäkin
+hätyyttämään vetelissä soissa rämpiviä, läpi märjiksi kastuneita lapsia.
+Kipeästi kävivät edellä meniöiden sujuttamat ja takaisin ponnahtavat
+varpujen nauvahdukset, risujen reväisemiset, kantojen kopsahdukset ja
+kivien kömähtelemiset rikki revityihin ja kylmästä turtauneisin
+raajoihin, mutta eteenpäin piti vaan päästä. Voi kuinka mielellään Juho
+ja Riettu olisivat ottaneet nihkaa tekevät ja paapattavat lapsensa
+kuormansa lisäksi, mutta heillä oli jo tarakkaa liiaksikin, eikähän
+heillä ollut ylimääräisiä voimia.
+
+Ilman kylmeneminen vaikutti sen, että maasta nousi niin ankara sumu,
+ettei parin kolmen sylen päähän voinut toista ihmistä nähdä. Tämä teki
+vielä hankalammaksi ennestäänkin jo niin vaivaloisen matkan. Täysi työ
+oli vanhuksilla saada koossapidetyksi yhä jäljemmäs jääviä lapsia.
+Viimeiseltä ei ollut muuta neuvoa, kuin että täytyi heitä kädestä
+taluttaa.
+
+Olisipa luullut, että niin synkällä, oudolla, poluttomalla sydänmaalla
+ja niin paksussa sumussa vielä eksyminenkin tulisi vaaraksi kaiken muun
+hyvän lisäksi, ja tätä vaimo kovin pelkäsikin. Turha oli kuitenkin se
+pelko, sillä vaistonsa avulla osasi Juho määräpaikkaansa yhtä varmasti
+kuin joku tuiki tarkka maanmittari.
+
+Aurinko kohoitteli laitaansa synkän korven yli, valaisten paksun ja
+synkän sumun vaalean savun kaltaiseksi usvaksi. Tämä näky virkistytti
+majanmuuttajat ponnistelemaan viimeiset voimansa ja pian olivatkin he
+perillä.
+
+Voi kuinka hyvältä tuntui Juhosta ja Rietusta, kun he saivat laskea
+raskaat tarakkansa oman mökkinsä eteen. Oli niinkuin kaikki se
+sortovalta, jota he elämässään olivat niin runsaassa määrässä osaksensa
+saaneet, olisi heidän hartioiltaan yhdellä kerralla pois vierähtänyt.
+Sanomaton ilo ja vapauden tunne valtasi heidän mielensä, sillä olivathan
+he nyt taasenkin vapaita ja itsenäisiä ihmisiä ja aivan riippumattomia
+kenenkään oikuista ja mielivallasta. Molemmin he itsekseen päättivät
+hiljaisuudessa, että he kaiken voimansa ja tarmonsa takaa koettavat tätä
+uutta vapaata elämää perustaa.
+
+Kauvan ei kuitenkaan ollut aikaa tunteitten vallassa olla. Kova väsymys
+vaivasi niin lapsia kuin vanhempiakin; täytyi ruveta toimimaan niin,
+että saatiin tuota niin välttämätöntä ruumiin lepoa.
+
+Juho avasi mökin oven ja perhe astui "sisälle". Varaselta oli hän
+laittanut sinne sammalista vuoteita perhettänsä varten. Hyvältä tuntui,
+kun sai oikaista väsyneet raajansa pehmeälle sammalvuoteelle ja vielä
+aivan omassa mökissä. Turtaantuneet ja kangistuneet jäsenet alkoivat
+vähitellen lämmetä ja norjeta, ja oikein tykytti selkää ja muita
+raajoja, niin hyvää teki lepääminen. -- Pian nukkuivat he kaikin
+virkistävään uneen.
+
+
+
+
+VIII.
+
+Eteenpäin vaan.
+
+
+Aurinko oli jo korkealla, kun he heräsivät. Juho ja Riettu tunsivat
+itsensä virkistyneiltä ja sydän oli toivoa täynnä. Juhlalliselta tuntui
+se hetki, kun he oman mökkinsä edessä kannon nenässä istuivat kauniina
+kesä-aamuna. Ilma oli tyyni ja aurinko loimotti pilvettömältä taivaalta
+täydellä terällä, valaisten ja lämmittäen kolkkoa korpea. Linnut
+lauloivat ja visertelivät aamuvirttänsä liiaksikin lähellä uutta taloa
+olevissa puissa. Hyönteiset surisivat, survoivat, pyörivät ja tanssivat
+suurissa parvissa mökin ympärillä olevalla aukiolla. Yksi ja toinen
+lintu tuiskahti puusta alas ja noukasi lennosta hyörivän hyönteisen
+suuhunsa, lentäen sen kanssa poikiensa luo pesään, siten hankkien heille
+einepalaa. -- Niin, olihan luonto heille avoinna, niinkuin kaikille
+muillekin.
+
+Tämä näky teki Juhoon syvän vaikutuksen. "Voi kuinka Jumala on hyvä!"
+huudahti hän. "Katsokaat taivaan lintuja, eivät he kylvä, eivätkä niitä,
+eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät.
+Ettekö te paljon enempi ole kuin he," lisäsi hän sitten raamatun omilla
+sanoilla.
+
+Kauvan eivät he joutaneet kuitenkaan tätä vakuuttavaa ja ihanaa luonnon
+kauneutta nauttimaan, sillä elämän velvollisuudet kutsuivat heitä
+toimintaan. Piti ruveta einettä hankkimaan --; niinkuin lintuisetkin
+olivat tehneet.
+
+Riettu rupesi virittämään tulta ja Juho meni Lemmeslammesta noutamaan
+vettä padalla ja tuohisella. Juhlallisen hetken kunniaksi keitettiin
+selvästä viljasta nytkin puuro; sopihan nyt juhlia, sillä olihan se
+ensimmäinen ateria heidän toisessa kodissaan.
+
+Lapset olivat nukkuneet yhtä kytkää aina siihen saakka kuin puuro tuli
+valmiiksi, mutta nyt he herätettiin syömään. Makeata tuli puuro, vaikka
+silmänä oli vaan suolavettä ja vaikkei särvin ollut sen parempaa kuin
+Lemmeslammin vettä. Kummako se, sillä kauvan oli siitä, kuin perhe oli
+selvää puuroa syönyt.
+
+Talouden parantamisen puuhat tulivat nyt joka-aikaiseksi huoleksi. Kesä
+kyllä oli jo jotenkin kulunut, mutta ei kuitenkaan niin, ettei vielä
+voinut kaskea kaataa. Tähän työhön ryhtyivätkin Juho ja Riettu nyt
+kaikkein ensiksi. Lemmesvaaran rinteelle alkoivat he halmetta hakata
+yksistä neuvoin. Eipä kauvan viipynytkään, ennenkuin heillä oli
+semmoinen ala aukiona, etteivät luulleet sen enempää voivansa kylvöön
+saada.
+
+Nyt ruvettiin hankkimaan huoneita lisää. Oli päätetty hankkia pari
+vasikkaa talveksi, että saataisiin ajanoloon lehmiä. Piti ruveta niiden
+varalta hankkimaan navettaa ja rehulatoa. Navetta rakennettiin paljoa
+isompi kuin tupa -- --; mikäpä sen tietää, vaikka talo vielä
+paisuisikin, täytyi olla varuillansa. Ja eipä ollut nyt konstikaan
+isompaa huonetta tehdä, sillä olihan heitä nyt kaksi, että voitiin
+pitempiä hirsiä liikutella. Rakennukseltaan ei uusi rakennus tullut
+yhtään parempi kuin tupakaan, sillä eipä Riettu ollut parempi
+rakennusmestari kuin Juhokaan, mutta navetta siitä kumminkin tuli.
+
+Vaikka navetan teko oli vienyt paljon aikaa, piti kuitenkin saada vielä
+rehu-vajakin, sillä tarvitsihan laittaa kesän aikana rehua aiottuin
+vasikkain varalla. Kasken poltto ja muut kiireiset työt estivät, ettei
+rehusuojaa joudettu perin vankkaa tekemään. Vedettiinhän vaan neljä
+hirrenkaitturaa rakennuksen pohjaksi. Niihin hakkasi Juho kirveellä
+jonkunlaisia lovia ja pystytti niihin pönkkien turviin patsaat. Sitten
+vedettiin toiset neljä hirttä; nekin lovitettiin ja patsaat
+ruodotettiin. Patsasten neniin hinattiin lovitetut hirret, kurki-hirsi
+pantiin ja veistetyitä kouruja katoksi, ja niin oli vajan ulko-asu
+valmis. Sisustamatta se kuitenkin vielä oli, sillä Juho tahtoi siihen
+rakentaa vielä oikein parvekkeen erilaisia tarpeita varten. Ympäri
+rakennusta kiertävä aita rakennettiin muka sitä varten, etteivät eläimet
+saisi syödä vajaan kertyneitä varoja, vaikkeihän siellä mitään eläimiä
+ollut, joku sattumalta sinne osaantunut kulkuhevonen toisinaan vaan.
+
+Tosin tämä rakennus tehtiin vaan väliaikaiseksi, mutta vahva ei siitä
+tullutkaan rakenteeltaan. Vähimmälläkin tuulella vapisi se kuin sarpa
+virrassa ja kovemmalla tuulella heilui se niin kovasti, että luuli sen
+siinä paikassa kaatuvan. Juhossa ei ollut miestä koneellisesti
+pöngitsemään huojuvaa vajaa, mutta kuitenkin koki hän tukea sitä maahan
+lyödyillä tu'eilla minkä voi. Paljon ei se siitäkään parannut, mutta
+vähän kuitenkin. Semmoiseksi se sitten jäi kauaksi aikaa, sillä:
+"Siltään on sikasen kärsä, kun se kerran kesken jää."
+
+Sitten poltettiin kaski ja laitettiin kylvökuntoon. Kun vielä oli
+hankittu rehua vasikkain varalta ja pantu talteen uuteen vajaan, olivat
+tärkeimmät talon kesätyöt tehdyt.
+
+Uudessa talossa ei ollut ensimältä minkään muunlaista astiaa kuin pata
+ja tuohinen, ne mitkä tullessa tuotiin. Juurisaavi koselo ja
+rappeentunut ämpäriresu, perheen entiset ja ainoat astiat, jotka Juho
+mökille jälestäpäin kuljetti, eivät suuresti lisänneet talon niukkoja
+astiavaroja.
+
+Juhossa ei ollut miestä tätä puutetta poistamaan, sillä hän ei osannut
+senkään verran puuta toisiinsa liittää, että hänen tekemänsä astia olisi
+pitänyt pieniä kivejäkään; eipä hän olisi saanut astiaa niin paljon
+kokoonkaan, että pitämistä olisi voitu edes koettaakaan.
+
+Vaikka niin olivat asiat, ei kuitenkaan Juholla mennyt käsi päähän, eikä
+hän tullut neuvottomaksi. Hän oli käytännöllisempi mies nyt kuin koskaan
+ennen, eikä häntä estänyt mikään pulma, sillä hän tahtoi kaikista
+vastuksista huolimatta perustaa oman vapaan ja muista riippumattoman
+elämän.
+
+Juho oli kaikessa tökeryydessään varttunut erittäin hyväksi tuohisen
+tekijäksi. Jo Kitsalassa ollessaan oli hän paimenessa kulkiessaan siihen
+taiteesen itseään harjoitellut. Puukkoa ei hän tosin Kitsalasta mukaansa
+saanut, niiden pyhyyttä kun niin ankarasti valvottiin. Kuitenkin
+kaiketenkin onni Juhoa ohjasi. Hän, näette, tapasi retkillään usein
+toisia paimenpoikia, mitkä eivät olleet niin tarkan yhteiskunnan
+kasvatuksen alaisia kuin Juho. Heillä oli veitset mukanaan ja heiltä sai
+Juhokin tavasta niitä lainaksi. Laittipa Pirjokin joskus hänelle veitsen
+mukaan salaa Kitsalassa ollessaan. Niissä tiloissa koetettiin usein, ken
+parhaan ja pitävämmän tuohisen saapi. Tässä ammatissa harjaannuttiin
+niin, että raaka-aineetkin tutkittiin ja valikoitiin tarkoin
+kilpailemaan ruvetessa. Tuohen piti olla paksua, pehmeää, nuorteaa ja
+pieni-ällästä. Kyllä kaiketi varjokkaissa korveissa oli hyvinkin
+paksutuohisia koivuja, mutta niiden tuohi oli rauskaa, haurasta ja
+tiheää ja pitkä-ällästä, eikä niinmuodoin kelvannut kelpo tuohisen
+aineeksi. Korven sydämeen ei yritettykään aineita etsimään, vaan
+etsittiin ahojen laidoilla olevia urpakoivuja ja nämätpä useinkin saivat
+nahkansa heittää tuohi-teollisuutta harjoittaville paimenpojille. Totta
+kyllä, etteivät nämät tämän käsityön harjoittelijat olleet mitään
+mittaus-opillisia yrittelijöitä, sillä eihän heillä semmoisista ollut
+mitään tietoa. Kuitenkin he osasivat aivan tarkoin niitata tuohilevyjen
+kulmat, samassa valvoen, ettei tuohinen vaan tulisi laidoiltansa löysä.
+
+Tätä opittua taitoaan käytti nyt Juho tökeröisyytensä palkinnoksi.
+Pehmeimmät, nuorteimmat, tuhteimmat, paksuimmat ja ällittömimmät tuohet
+valitsi hän aineikseen ja ajanpitkään rakensi hän leväys-aikoina mitä
+kauneimpia ja tiviimpiä tuohisia semmoisen paljouden, ettei niitä
+suinkaan ollut vähä; olipa semmoisiakin joukossa, jotka vetivät
+ummelleen kaksi kappaa.
+
+Jonkun ajan kuluttua oli Juholla uuden navetan perällä semmoinen kasa
+tuohisia, ettei niiden olisi luullut mihinkään mahtuvan. Nämätpä sitten
+olivatkin astioina talon kaikissa tarpeissa, olivatpa ne minkä laatuisia
+tahansa. Niinpä olivat ne suola- ja jauho-kopsina, vesi-, ruoka- ja
+sarvin-astioina, aina vaan, missä asiassa milloinkin vaan astiaa
+tarvittiin.
+
+Kun näin oli varattu, mitä varata voitiin, täytyi Juhon lähteä
+pois kotoa. Kotiin jäävistä ruokavaroista huoli hän viisi.
+Petäjänkuori-levyjä oli kylläksi puiden oksilla kuivamassa ja saihan
+toisia metsästä, elleivät entiset riittäisi. Juho oli Lemmeslampeen
+tehnyt jonkunmoisen katiskan tapaisen. Vaikkei se häävi ollutkaan, eksyi
+sinne kuitenkin aina joku sydänmaan oppimaton ja pöllö kala, sillä eihän
+heitä kukaan ollut milloinkaan käynyt kiusaamassa ja kavaloiksi
+opettamassa. Niinpä sai perhe joskus lammesta petäjäiselle höystöä ja
+tätä pidettiin tarkasti kuin yrttiä, etteihän vaan kovin pitkiä välejä
+tulisi. Kun vielä päälliseksi metsä antoi marjoja särpimeksi, niin
+mitäpä Juholla oli syytä huolehtia kotiin jääneen perheensä eväistä. --
+Kyllä kai elävät, sillä yhteisestihän täytyi kärsiä uutta taloa
+tehdessä.
+
+Niin, se seikka ei ollut ensinkään syynä Juhon poismenemisellä. Hänellä
+oli toiset tuumat, sillä eihän heillä ollut vielä vasikoita ja kuitenkin
+oli niitä varten jo navetta tehty ja rehua laitettu. Niitä täytyi nyt
+lähteä hankkimaan yhdellä tai toisella tavalla, muutoinhan ei päästäisi
+koskaan karjaan käsiksi ja eikä toimeentulo koskaan paraneisi.
+
+Juho lähti nyt hakemaan semmoista työpaikkaa, mistä saisi ansaita rahaa
+vasikkain hinnaksi taikka suorastansa vasikat. Talosta taloon kulki hän
+näitä etuja kyselemässä, mutta turhaan, sillä kaikkialla tarjottiin
+hänelle vaan jyväkappa päiväpalkaksi. Tämmöiseen kauppaan ei Juho voinut
+suostua, sillä eihän hän sillä tavalla olisi saanut vasikoita.
+
+Kun hän oli aikansa kulkenut ja kysellyt, eikä mitään semmoista
+tienestiä löytänyt, alkoi hän käydä epätoivoiseksi koko vasikkojen
+saamisesta. Epätoivossaan päätti hän lähteä pitkän sydänmaan poikki
+polkutietä menemään toiseen pitäjääsen etsimään, että eikö tuota sieltä
+löytyisi vasikka-työtä. -- Ei hän peljännyt kiinnipanoakaan.
+
+Puolivälissä taivalta oli Heikale niminen uudistalo. Nämät olivat
+pitkällisen taistelun jälkeen päässeet siihen asemaan, että he
+tarentelivat jo pitämään vierasta väkeäkin, lisätäksensä viljelyksiään.
+Heillä oli puute viljasta ja rahasta, mutta he olivat kasvattaneet
+eläimiä ja niitä he olisivat antaneet työpalkaksi, mutta eivät he olleet
+ketään sillä kaupalla saaneet.
+
+Tähän saapui Juho väsyksissä myöhään illalla. Hyvän-illan sanottuaan
+istahti hän penkille ja huokasi raskaasti.
+
+"Mistäs sitä ollaan?" kysyi Heikaleen isäntä.
+
+"Tuolta ollaan vaan oman pitäjään Metsäkulman takalistolta," sanoi Juho.
+
+"Mihin sitä ollaan matkassa?"
+
+"Olenpahan vaan kuljeskellut etsimässä, mistä saisi ansaita työllä rahaa
+tai vasikkata."
+
+"Rahaa meillä ei ole, mutta elukkata meillä kyllä olisi työstä antaa,"
+sanoi isäntä.
+
+"Näinköhän?" sanoi Juho ja oikasi itsensä suoraksi, tuhraten nokkaansa.
+
+"Kyllä olisi, kun vaan kaupoissa sovittaisiin," sanoi isäntä.
+
+"Mikäpä olisi sopeissa... Minkälaista elukkata teillä olisi?"
+
+"Isompata, pienempätä, vanhempata, nuorempata, mikä vaan sopisi."
+
+"Pitäisi olla lehmäsiä."
+
+"Niitä ne juuri ovatkin."
+
+"Minkäslaista työ on...? Minä en ole juuri mikään mestari," sanoi Juho
+pelvollaan.
+
+"Oja-työtä."
+
+"Sitä kyllä voin tehdä, mutta oja ei tule minulta oikein suoraa," sanoi
+Juho yhä vielä arkana.
+
+"Ei haittaa mitään, sillä vedellä on notkeat niskat... Mutta vielä on
+eräs paha juttu... Oma ruokako?" puheli isäntä.
+
+"Ei suinkaan minun eväilläni paljon työtä tehdä," sanoi Juho nolosti.
+
+"Meillä on petäjä-leipä," sanoi isäntä vähän häpeissään.
+
+"Eikö sen pahempaa? Kyllä siihen olen tottunut... Se ei haittaa mitään,
+kun vaan pääsen talon ruokaan," sanoi Juho jo vähän ilostuneena.
+
+"Kun vaan siihen tyydytte, niin aivan kernaasti saatte ruveta talon
+ruuassa työhön. Nyt lepäämme ja aamulla katselemme elukat ja työn,"
+sanoi isäntä.
+
+Sattumalta olivat semmoiset ihmiset tavanneet toisensa, mitkä toinen
+toistaan tarvitsivat. Yhteiset puutokset ja ponnistukset olivat
+pysyttäneet heidät samalla arvo-asteella, jonka vuoksi he pian
+ymmärsivät toisensa, vaikka ensimältä huonouttansa häveten vähän
+ujosteltiin.
+
+Juhon sydän tuli nyt niin keveäksi, että tuntui siltä kuin monen
+leiviskän painoinen kuorma olisi sieltä pois pudonnut. Olihan nyt toivoa
+saada vasikat, joita hän niin hartaasti halusi -- "niin ja miks'eikäs
+sitä vasikkain ja ojaamisen hinnoista sovittaisi, koska häntä tähänkin
+asti," mietti Juho. Hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja
+voimistuneeksi, että hän olisi paikalla tarttunut työhön kiinni, kun
+vaan olisi ollut päivä. -- "Ei ole kuin petäjäleipää -- no kaikkiakin
+häntä sitten peljätäänkin, ikäänkuin ei se kelpaisi ja sillä toimeen
+tulisi," tuumaili Juho iltasta syödessään ja puri pettua niin vinhasti
+ja hyvällä halulla kuin se olisi ollut ranskan pullaa.
+
+Aamulla lähdettiin elukoita katsomaan, ennenkuin ne metsään laskettiin.
+
+"Siinä ovat, valitkaa mitä vaan haluatte, nuorempata tai aikaista
+elukkata," kehoitti isäntä.
+
+"Minä haluan vasikoita; aikaisiin ei varani ja voimani riitä...; yhden
+aikaisen hinnalla saan hyvässä lykyssä kaksi vasikkata," arveli Juho.
+
+"Olkoon sitten niin," sanoi isäntä.
+
+Ja kaksi viimetalvista vasikkaa valitsi Juho.
+
+Nyt lähdettiin ojamaata katsomaan. Ojattava maa oli korpi-rämettä ja
+hyvin vesiperäistä. Siinä oli paljon pystyssä olevia tuoreita puita ja
+liekojakin oli maassa runsaasti. Ennenkin oli siinä kaivaa rääpöstetty
+vähän ojaa, niin että ojamaan kovuus oli kaikki näköisällä.
+
+Ikäänkuin aavistaen, oli Heikaleen isäntä miettinyt, että korvesta voisi
+ehkä tulla viljamaa. Omilla voimillansa koetti hän tätä aatettansa
+toteuttaa, mutta pian huomasi hän, että yhtäällä on yhden jälki. Hänen
+tointansa, apuansa ja työtänsä tarvittiin joka paikassa ja tämän tähden
+ei hän voinut mitään uudistusta aikaan saada. Tämä pulma se oli
+Heikaleen isännän saanut miettimään, että eiköhän tuota saisi elukoilla
+uudistyön tekijää, vaikka onkin petäjäleipä syötävänä.
+
+"Paljonkohan tällaiseen maahan kaivaisitte ojaa kahdesta vasikasta?"
+kysyi isäntä.
+
+"Niin paljon kuin tahdotte."
+
+"Vaan pitäisihän olla joku määrä."
+
+"Pankaa sitten semmoinen."
+
+"Se on vähän vaikea, sillä pitäisihän tietää, montako penniä syleltä ja
+montako syliä," mietti isäntä.
+
+"Mitä niillä tiedoilla tehtäisiin?"
+
+"Eihän muutoin tiedä, kuinka paljon kahdella vasikalla ojaa saapi,"
+väitteli isäntä.
+
+"Minä en ymmärrä penni- ja sylilaskuja, vaan kyllä minä ojaan mutkille
+ja muuten, ja niin kauvas kuin vasikalla pääsee...; sanokaa sitten kun
+piisaa," vakuutti Juho.
+
+Siihen selitykseen tyytyi isäntäkin ja hyvällä syyllä kylläkin, sillä
+eipä hänkään ollut mikään pätevä laskumies.
+
+Nyt ryhtyi Juho työhön täydellä innolla. Korpi huiskui ja lekahteli, kun
+hän siellä ryskäsi ja huimi. Märjässä maassa väänteli hän sylin kanssa
+juurineen kaatuneita puita ja poikkihakatuita liekoja. Tämän tähden oli
+hän yltä päältä niin murassa ja rapakossa, ettei hänessä ollut muuta
+valkosta näköisällä kuin silmävalkuaiset. Tuskin malttoi hän hetkeäkään
+huovahtaa syömän-aikoinakaan, ja aamulla ani varahin, ennen muiden
+ylösnousemista, oli hän jo työssä. Illasta oli hän niin myöhään kuin
+vaan vähänkin näki. Mutta väsynyt olikin Juho iltasilla taloon
+tullessaan. Usein kävi niin, ettei hän voinut kättään ojentaa
+oven-linkkua avatakseen. Niissä tapauksissa täytyi hänen kolkuttaa, että
+huoneessa-olijat tietäisivät tulla ovea avaamaan.
+
+Ensimäisellä viikolla kävi Heikaleen isäntä katsomassa Juhon työtä.
+Tosiaankaan ei ollut oja erin suoraa ja kaunista, mutta kokoa siinä oli
+hyvällä varalla ja sitä näytti tulevan rutosti, niin kovaan maahan
+nähden.
+
+Luottaen kokemuksesta saatuun vahvaan uskoon, että vedellä on notkeat
+niskat, ei isäntä piitannut mitään vähäisistä mutkista; kokoahan siinä
+oli hyvästi ja se oli pää-asia. Kaiken tämän tähden ei hän pitkin
+pistätellyt Juhon työtä katsomassa, sillä näkihän hän, että ojaa sitä
+tulee; paitsi sitä oli hänellä itselläänkin kylliksi työtä ja hommaa,
+niin ettei hän suinkaan pitkin joutanut muiden kintereillä pyörimään.
+
+Kun aikaa oli kulunut useampia viikkoja Juhon työhöntulosta, arveli
+isäntä, että kyllä pitäisi käydä katsomassa taasen vasikkain ansaitsijan
+työpaikkaa.
+
+Tällä välin oli Juho möyrästänyt työpaikalla mielensä mukaan ja jälkeä
+sitä oli tullut.
+
+Suuriksi kävivät isännän silmät, kun hän huomasi, mikä muutos korvelle
+oli tullut. Ennen hyllyvä ja porahteleva korpi oli muuttunut
+miehenkantavaksi maaksi ja torvenaan vaelsi vesi Juhon kaivamia ojia
+myöten tiehensä. Tätä näkö-alaa oli näinkin lyhyessä ajassa karttunut
+niin paljon Juhon työstä ja sehän se isännästäkin oli kumma.
+
+Näitä katsellessaan ja ymmärtäessään tuli hän niin ymmälle, ettei
+tiennyt mitä ajatella ja päättää; olipa pelkoa, etteivät vasikat enään
+piisaisikaan. Kiireen kynttä lähti hän pois eikä puhunut Juholle
+hiotuista sanaa.
+
+Oli siinä peninkulman päässä eräässä uudistorpassa asumassa tavaton
+kirjamies, jonka taitoa koko paikkakunta ihmetteli. Hän tiesi sanoa,
+kuinka monta ohranjyvää menee pääksyttäin ryssänvirstaan ja annakan
+osasi hän lukea niin tarkkaan, ettei lukematta jäänyt ainuttakaan
+pilkkua. Kaikki kuun syntymiset ja auringon pimenemiset osasi hän
+selittää niinkuin viisi sormeansa. Olipa hän oppinut ennustamaankin,
+milloin aurinko tulee semmoiselle paikalle, jolloin se ennustaa tuhoa
+tai onnea.
+
+Tämän luo laputti nyt Heikaleen isäntä hädässään. Tietomies lähti hänen
+mukanaan, tähystelemään, onko Juho todellakin kaivanut ojaa niin paljon
+kuin vasikoista olisi pitänyt kaivaa.
+
+Isäntä ja tietomies tulivat yhtenä Juhon työmaalle. Juho ei ollut
+millänsäkään heidän tulostaan, kaivoi ja myllehti vaan, niinkuin ei
+olisi mitään tapahtunut.
+
+"Minusta näyttää, että Juho on enemmän tehnyt kuin tehdä olisi pitänyt
+kahdesta vasikasta," sanoi annakka-mies.
+
+"Niin minustakin tuntuu."
+
+"No, miks'ette häntä kiellä?"
+
+"Enhän itsekään tiedä mitenkä se on ... onkohan nyt jo liian paljon?"
+sanoi isäntä.
+
+"0npa vaan... Jos ette tahdo maailmaa nurin saattaa, ja kaikkea
+omaisuuttanne menettää, niin teidän tulee hänet hyvän-sään aikana
+kieltää. Eikö se ole oikeus ja kohtuus?"
+
+"Kyllä kaiketi, mutta en vieläkään käsitä, mitä te oikeastaan
+tarkoitatte," sanoi Heikaleen isäntä.
+
+"Mitäkö minä tarkoitan -- --? sepä on kumma. Asiahan on aivan selvä:
+Oukkari on tehnyt työtä liiaksi kahdesta vasikasta," sanoi tietomies.
+
+"Niin, vain kokonaisuudessaan ... onkohan hän jo liiaksi...? Mitä minun
+pitäisi tehdä?"
+
+"Ei mitään muuta kuin antaa hänelle ensinnäkin vasikat ja korvata sitten
+liika työ," selitti tuo rehellinen tietomies.
+
+"Paljonkohan minun pitäisi vielä korvata?" kysyi isäntä peloissaan.
+
+"Noo ... ehkä noin tynnyri ruista," arveli luottamusmies.
+
+"Eihän se paljon olekaan, kun katselee tätä työ-alaa...; luulin
+enemmänkin ... kyllä minä sen mielellänikin," tuumaili isäntä
+luottavasti.
+
+Siitä sitten lähdettiin Juhon luo. Parhaaltansa oli hän sylikaupalla
+vääntämässä kantoja.
+
+"Kuule, Juho. Sinun ei tarvitse enään vasikoista kaivaa," sanoi isäntä.
+
+"Näinköhän," sanoi Juho ja oikasi selkänsä suoraksi.
+
+Hän näytti kummastelevan, että joko nyt on loppu.
+
+"Niin; olet tehnyt työtä liiaksikin ja nyt saat heittää," sanoi isäntä.
+
+"Onkohan? -- Enhän ole luullut vielä toistakaan vasikkaa ansainneeni...;
+onkohan niinkuin sanoitte?" sanoi Juho ja katsoi isäntää silmiin
+kysyvästi.
+
+"Niin on. Vasikat olet nyt ansainnut," vakuutti isäntä.
+
+"Mutta olenkohan niistä jo kylläksi tehnyt?" arveli Juho yhä epäillen.
+
+"Olet kuin oletkin, siitä et pääse mihinkään. Onhan tässä ojaa niinkuin
+luodevettä, enkä minä liikoja tahdo," vakuutti isäntä.
+
+"Jokohan niin ... tuumitaanpahan sitten, mutta ojaani en minä voi kesken
+heittää," sanoi Juho, ja taasen lyödä läimäytti hän työ-aseellaan niin
+että korpi kajahti.
+
+Kun Juho tuli kotiin ja kolkuttamalla saanut oven aukeamaan, oli isäntä
+häntä vastassa.
+
+"Olet kaivanut vasikkain edestä ja vielä muutakin ... lisäksi -- --;
+vasikat ovat nyt sinun ja toivon että ylimääräisestä työstäkin
+sovitaan," tuumaili isäntä kotiin tulleelle vasikkain tienaajalle.
+
+"Näinköhän? Oletteko laskeneet, mitä vasikka ja ojasyltä maksaa?" arveli
+Juho.
+
+"01en laskenut ja tullut siihen päätökseen, että saat vasikkain
+päälliseksi vielä tynnyrillisen rukiita," selitti isäntä.
+
+"Eihän toki! Kyllä kai ne vasikatkin... Entäs oman perheenne leipä?"
+arveli Juho salaperäisesti.
+
+"Se ei kuulu väliimme. Söimme me mitä söimme, se ei kuulu sinuun. Mutta
+ruistynnyrin annamme sinulle liiasta työstäsi kuitenkin, ajattele siitä
+mitä vielä ajatteletkin. Mun ei auta, ja se on sanottu, mikä on
+sanottu", sanoi Heikaleen isäntä, vähän liiaksi itsetietoisesta.
+
+"Kylläkaiketi minä, mutta olisinhan minä vielä..." sanoi Juho
+ällistellen.
+
+Niin sen kävi kuin Heikaleen isäntä oli sanonut ja päättänyt: vasikat
+olivat nyt Juhon ja vieläpä ruistakin talven varaksi. Juho ei ollut
+osannut aavistaakaan, että hän nyt olisi jo vasikat ansainnut ja sitä
+kummemmalta tuntui hänestä koko juttu. Hän hommasi nyt lähteä vasikoita
+yksin kotiinsa viemään, mutta Heikaleen isäntäväki katsoi sen perin
+mahdottomaksi. Sentähden laittivat he Juholle kumppanin avuksi, jonka
+piti saattaa hänet perille asti. Juholle pantiin kovasti evästä konttiin
+kotimatkan varalle. Ja kuin eronhetki tuli, oli Juhon oikein vaikea
+erota niin hyvistä ihmisistä. Kyyneleet kierähtivät hänen silmiinsä, kun
+hän hyvästijätöksi mykkänä puristi isännän ja emännän kättä. -- -- --
+
+Sitä iloa ei voi kukaan kuvailla, mikä Oukkarissa nousi, kun Juho
+vasikoineen kotiin tuli. He eivät olleet saaneet minkäänlaista tietoa
+sen koommin kuin Juho kotoa lähti, mihin päinkään hän on mennyt.
+Vasikatkin heillä muistuivat usein mieleen, mutta sen ajatuksen kokivat
+he kuolettaa, sillä semmoinen rikkaus tuntui heistä peräti
+mahdottomalta. Mutta nyt. Isä tulikin näin pian ja äkki-arvaamatta
+kotiin, kahden kauniin vasikan kanssa. Kilvan hyväilivät vaimo ja lapset
+isää ja vasikoita ja tämä teki elämän niin iloiseksi, hauskaksi ja
+rattoisaksi. Kahdenpuoliset kärsimykset, vaivat ja ponnistukset
+unhotettiin taasenkin ja nautittiin vaan hetken tuottamaa iloa ja
+riemastusta. -- Niin. Tuskin suurin sotapäällikkökään voittoretkiltä
+kotiin palattuansa on suurempaa riemua ja sydämellisyyttä voinut
+perheensä keskessä aikaan saada kuin Juho nyt.
+
+Vasikoista pidettiin erin-omaista huolta. Itsekukin koetti tarjota
+niille mehevimmän palan ja Juho sanoi, ettei niiltä suinkaan petäjävelli
+saa puuttua.
+
+
+
+
+IX.
+
+Yhä vaan.
+
+
+Kauvan ei joudettu tässä riemun valossa hekumoimaan. Kova talvi oli
+tulossa ja täytyi varustella sitä vastaan-ottamaan. Huoleksi ei se kyllä
+Oukkarin isäntäväelle käynyt, mutta olisihan ollut peräti huonosti
+tehty, ellei olisi mitään huolta pidetty pitkän talven varalta. Tosinhan
+heillä oli tynnyri ruista petäjäisen höystöksi ja se oli heistä paljon,
+mutta kuitenkin älysivät he, ettei se riitä lukuisan perheen
+elatukseksi. Petäjänkuori-levyjä oli kyllä varattu suuri karsinallinen
+navetan nurkkaan, niin ettei niistä puutetta tullut, mutta pitihän
+haalia jotakin särvinvärkkiäkin.
+
+Ruvettiin kokoilemaan kaikenlaisia marjoja, mitä saatavissa oli. Tässä
+työssä oli osallisina kaikki lapsetkin, mitkä vaan kynnelle kykenivät.
+Pian oli suurin osa suuresta tuohisjoukosta täytetty monenlaisilla
+punapintaisilla marjoilla. Lemmeslammen vettä saivat marjoilla täytetyt
+tuohiset vielä niin paljon kuin niihin mahtui, ja siinä oli niiden
+höysteleminen ja maustaminen.
+
+Lemmesvaaran kylkeen kaivoi Juho luolan alle jotenkin välkeän kuopan.
+Tänne sioitettiin marjatuohiset ja tämä oli tästä lähtien talon
+varsinaisena kellarina. Eikä tämä semmoiseksi turhanpäiväinen ollutkaan,
+sillä kylmä oli kallioinen luola; eikä siellä talvella mikään
+jäätynytkään, sillä Juho laitti jonkunlaista katosta kuopan päälle ja
+piti aukon aina suljettuna ja peitettynä.
+
+Syksympänä ruvettiin ansojen punontaan ja linnun pyyntiin. Tökeröisiä
+tulivat ansat ja tökerösti kävi pyytäminenkin. Juho oli niin kömpelö ja
+tottumaton siihen toimeen, ettei koko tuumasta olisi tullut niin mitään,
+ellei Riettu olisi ollut hieman nokkelampi ja kätevämpi; vanhimmat
+lapset jo myös vähin auttivat. Ei se pyynti käynyt sittenkään
+rivakkaasti ja sälevästi. Paksuja olivat seljäspuut, paksuja
+viritystikut ja ansat. Vihit tehtiin niin korkeita ja vankkoja, että ne
+melkein olisivat pidättäneet lehmikarjan --; sen vuoksi kai niin
+tehtiin, etteivät linnut ylitse pääsisi.
+
+Vaikka pyydykset olivat tämmöisiä kölsyjä, käpertyi kuitenkin yksi ja
+toinen metso, koppelo, ukko- ja akkateeri, pyy ja riekko ansaan. Ne
+harvat loukkaat, mitkä olivat pyydystämässä, olivat niin kömpelösti
+tehdyt, ettei niillä saatu ainuttakaan päätä.
+
+Jospa Juho olisi voinut pyssyä käyttää, olisi hänellä ollut kyllitellen
+metsänriistaa tarjona kaikesta nimestä, metsän kultaiseen kuninkaasen
+saakka. Niin, kyllä kaiketi, mutta mistäpä tuli Juholle pyssyt, ruudit,
+lyijyt? Ja jospa niitä olisi ollutkin, mitäpä hän olisi niillä tehnyt,
+sillä koko elämänsä ajalla ei hän ollut laukassut pyssyä kuin yhden
+ainoan kerran, eikä osannut silloin riihen seinäänkään; siitä saakka
+pelkäsi Juho pyssyä pahemmin kuin kuolemaa.
+
+Niin. Saatuja lintuja ei suinkaan hauskoin pidetty. Pikkuisen keitettiin
+tavasta lintua petäjäisen särpymeksi ja tuntuipa se liemineen antavan
+petäjäiselle aika kyydin, sillä eipä se nyt joutanut suussa pyörimään.
+Mitä vähänkin voitiin säästää, suolattiin ne ja paistettiin; näin
+laitettuna pantiin ne tuohisiin ja vietiin kuoppaan talven varaksi.
+
+Näin tavoin oli heille karttunut melkoiset määrät lintua ja marjoja.
+Hyvällä ja iloisella mielellä ottivat he vastaan kovan ja pitkän talven.
+Tästä kaikesta hyvästä kiitteli Juho usein Jumalaa, kun hän on heitä
+niin paljon auttanut ja heille näin paljon hyvyyttä uskonut.
+
+Kesällä ei tietty ahtaudesta mitään, kun tarjettiin maata heinävajassa
+ja navetassa. Mutta ahtaalta tuntui ensi-alussa maja, kun perhe
+talven tullen sinne kokoontui. Ei siellä ollut paljon käden eikä jalan
+siaa, mutta siellä sitä kuitenkin oltiin ja toimeen tultiin. Ei tuota
+rakennusta tehdessä ollut mikään arkkitehti mitään piirustusta antanut,
+eikä laskenut lukua, kuinka monta kuutiojalkaa siinä tulee ilmaa kunkin
+huoneessa olijan osalle. Paljon ei sitä olisi osaksi tullutkaan, sillä
+makuulla kun oltiin, oli kylki kyljessä kiinni, ellei vaan kannot
+sitä estäneet. Ei siinä kyllä ollut venttiilejä, eikä muita
+ilmanvaihtotorvia, mutta onneksi oli Juho semmoinen rakennustaituri,
+että hän kyllä oli kohti miettimisin osannut rakentaa niin, että siinä
+oli kylläksi ilmanvaihtoa hataruutensa tähden; lakeen heitetty reppana
+täydensi sen vielä täydellisemmäksi.
+
+Siellä pärevalkean ääressä luki Juho vanhaa raamattuansa, virsikirjaansa
+ja katekismoansa. Hän opetti lapsiansa lukemaan ja silloin istuivat
+lapset piirissä kantojen nenissä, isä keskellä; näyttipä se
+jonkunmoiselta koululta. Ei kukaan lapsista niskoitellut ainuttakaan
+kertaa, kun isä antoi merkin, että nyt lukeminen alkaa, vaan hiljaisina
+kokoontuivat he hyvässä järjestyksessä niinkuin luokalle ainakin. Niissä
+tilaisuuksissa opetti Juho lapsillensa kykynsä mukaan Jumalan pelkoa ja
+rakkautta, samassa tyrkyttäen heille, minkälainen ihmisen velvollisuus
+on lähimmäistään kohtaan. Tällä ei kuitenkaan ymmärrettäkö sitä, ettei
+Juho milloinkaan muulloin olisi lapsilleen puhellut Jumalasta kuin
+lukuhetkillä, ei, sillä se oli hänen ainaisena huolenansa ja
+tehtävänänsä, mutta luku-ajoilla oli se välttämätön tehtävä.
+
+Semmoinen koulu se Oukkarin lapsilla oli.
+
+Paljon ei työtä tehty Oukkarissa talvella. Juho vaan hakkaili
+tarvittavat pirttipuut ja vähän aidaksia, joita hän luuli tarvittavan
+syksyllä raivaamallensa niitylle. Koetettiinpa pyydystellä jäniksiäkin
+särpymen lisäksi, mutta ei yksikään pitkäkorva takertunut heidän
+pyydyksiinsä, niin kömpelösti olivat ne laitetut. Syksyllä oli Juho
+kyhäillyt muutamia katoksia puiden alle ja viritellyt niihin ansoja.
+Niitä kävi hän tavantakaa katsomassa ja korjailemassa; joskus hän niiltä
+retkiltään toi jonkun koppelon tai teeren.
+
+Siihen rajoittuivat talon talviset ulkotyöt.
+
+Sisätöistä ei ollut puhettakaan. Lukuun-ottamatta sitä, että niin
+pienessä mökissä olisi ollut mahdoton mitään semmoista yrittääkään,
+olivat he -- kuten tunnetaan -- niin kykenemättömiä mihinkään
+käsityöhön, ettei semmoista voinut tulla kysymykseenkään. Ei kuulunut
+mökistä karstan karsketta, ei rukin surinaa, eikä pirran pauketta; ei
+siellä myös kirves kapsahdellut, ei höylä hissahdellut eikä saha
+karnahdellut. Kuitenkin kuului mökistä joskus jotakin outoa kolketta,
+joka ei suorastaan kuulunut käsitöihin, vaikka se oli laillaan
+sisätyötä. Silloin kuin tuo kolke kuului, survottiin mökissä isossa
+haapaisessa huhmarissa puu-petkeleellä petäjän kuoria hienoksi. --
+Semmoinen oli talon mylly, semmoiset syötävät suurukset. --
+
+Näin elettiin Oukkarissa talven yli ilman ihmisten avutta, muiden turvan
+tuottamatta. Kaikki ihmiset ihmettelivät, että millä herran voimalla he
+hengissä pysyvät, kun Juhoa ei talvikautena näkynyt kylillä apua
+etsimässä. Usea oli hommassa lähteäkseen katsomaan, oliko heistä enään
+ainuttakaan päätä hengissä. Pelkkään aikomiseen nuot huolehtimiset
+kuitenkin jäivät ja oukkarilaiset jäivät kuin jäivätkin oman onnensa
+nojaan. Juho huolehti kaikkian vähimmän tämmöisistä asioista, sillä
+petäjäistä oli yllin kyllin; olipa selvää viljaakin pitkin talvea
+silloin tällöin linnusta keitettyyn laimeaan liemeen velliksi vispata,
+ja marjoja ja marjavettä pistettiin suuhun petäjäiselle kyytimieheksi
+--. Hätäkös silloin oli. Se vaan, että talossa oli keväällä aika kasa
+oikein isoja ja paksuja rukiin-olkeja, jopa niin isoja, että olisivat
+kelvanneet vaikka minkälaisen huoneen seinälle, nimittäin kuorituita --
+petäjiä.
+
+
+
+
+X.
+
+Elämää vaan.
+
+
+On kulunut joku aika. Eteenpäin on pyritty Oukkarissa ja eteenpäin on
+laillaan mentykin. Juho on vointinsa mukaan koettanut purastaa peltoa.
+Paljon ei sitä karttunut, sillä kovaa vastarintaa tekivät kankaan kivet
+ja ikikorven kannot. Vähitellen karttui sitä kuitenkin, niin että
+voitiin kylvää perunaa ja vähän muutakin viljaa. Niittypalasia oli Juho
+myös kokenut raivata korven laiteille, mutta eipä sitäkään paljon
+tullut, sillä: "yhtäällä on yhden jälki", varsinkin uutta taloa
+tehdessä.
+
+Hyötymään päin sitä kuitenkin oltiin yhdessä ja toisessa suhteessa.
+Rukiita oli saatu ensimäisestä halmeesta kokonaista kaksi tynnyrillistä
+ja se oli paljon; toista kaskea oli kaadettu. Vasikat olivat kasonneet
+aikaisiksi elukoiksi; ne olivat poikineet ja lypsivät nyt maitoa.
+Petäjät seisoivat yhtä uljaina ja hyväntahtoisina kuin ennenkin,
+tarjoten nahkaansa yhtä alttiisti kuin ennenkin perheen tarpeeksi, jos
+muutoin entiset petäjä-varat puuttuisivat. Lintumaat sekä marikot olivat
+entisessä kunnossa; siis entiset edut olivat aivan samat kuin ennenkin
+ja mitä oli työn kautta hyödytty, se oli pelkkä voitto.
+
+Kun näin hyvästi asiat olivat, oltiin hyvässä toivossa. Juho jo usein
+puhui uuden ja paremman asuinhuoneen teosta, mutta siltäänpä se aina
+jäi.
+
+"Jospa meillä heti alussa olisi ollut näin vapaa ja ominainen
+talonpaikka, niin toisin olisivat nyt asiamme ... olisi parempi tupakin,
+vaikka hyvä tämä näinkin on, parempi kuin mitenkään muutoin... Jospa
+oltaisiin edes nuorempia," arveli Juho joskus.
+
+Eipä kummakaan, vaikka Juho tavasta näin arvelikin. Hän oli jo ikämies.
+Päälliseksi olivat koko elämänaikaiset ankarat ponnistukset, nälkä ja
+kärsimiset hänet ennen aikaansa vanhantaneet. Kai tunsi Juho voimansa
+vähenevän edellä mainituita sanoja lausuissaan.
+
+Niin. Olihan hieman edistytty kaikilla aloilla, mutta eräässä suhteessa
+oli taloudellinen edistys suurin ja huomattavin. Talon emäntä, Riettu,
+oli, näette, siunatussa tilassa, ja kun kesä tuli kauneimmilleen,
+lahjoitti hän perheelle yhden henkilön lisää. Tämä oli kuudes heidän
+elävistä lapsistaan ja tytär se oli.
+
+Tuskin koko elämässään oli Juho ollut niin tukalassa tilassa kuin nyt.
+Ei ollut ajattelemistakaan saada lasta hengissä viedyksi kirkolle
+kastettavaksi. Kastamatta ei hän tahtonut missään tapauksessa lasta
+jättää, sillä Juhosta tuntui synti ja pakanuus pääsevän pesimään
+perheesen, jos vaan lapsi jäisi pitemmäksi aikaa kastamatta.
+
+"Mutta mitenkä saada pappi tänne näin synkälle salolle, johon oli niin
+pitkä matka ja johon ei ollut minkäänlaista tietä, eipä edes
+polkupahastakaan? Ja jospa jotenkin saisi papin, mistä saisi kummit,
+sillä eipä ole ihmisiä lähellä, ja kukapa turhan-päiten lähtisi
+semmoista vaivaa näkemään?" mietti Juho.
+
+Vuorokauden vaivasi Juhoa nämät ajatukset, mutta sitten teki hän
+päätöksensä.
+
+Ensinnä rupesi hän pitämään kummeista huolta, sillä papin saantia ei hän
+niinkään paljon epäillyt. Kolmen neljänneksen päässä Juhon mökistä oli
+toinenkin uudis-asukas. Tämä oli Juhon esimerkistä rohkaistuneena
+ruvennut haluamaan päästäksensä oman turpeen mieheksi. Kappaleen aikaa
+jälemmin kuin Juho, perusti hänkin mökkinsä kruunun metsään ja tuli niin
+Oukkarin likimmäiseksi naapuriksi. Kirveläksi kutsuttiin tätä uutta
+naapuritaloa.
+
+Näiden likimmäisten naapureinsa puoleen kääntyi Juho ensi hädässään. Hän
+meni Kirvelään, esitti asiansa ja pyysi sekä isäntää että emäntää
+tulemaan kummeiksi vastasyntyneelle lapsellensa, luvaten papin noutaa
+kotiinsa. Ilolla lupasivat he sen tehdä ja Juho lähti sieltä suoraan
+metsiä myöten samoamaan pappilaa kohden. Päästyänsä likimmäiseen taloon,
+meni hän huoneesen ja pyysi arasti isäntää ja emäntää kummiksi.
+
+"Kyllähän sitä pitäisi, mutta onhan sinne niin pitkä matka, eikähän
+sinne osaisikaan, kun ei ole tietä eikä mitään," sanoi isäntä, pyörien
+selin Juhoon, maahanluoduilla silmillä.
+
+Emäntä myös ei ollut Juhoa näkevinäänkään, kuljeskelihan vaan siinä
+maatapäisenä.
+
+Juho ymmärsi oitis, ettei heidän haluta. Alakuloisena lähti hän. Pihalla
+tapasi hän talon rengin ja piian.
+
+"Ehkä nuot... He eivät ole rikkaita," ajatteli Juho.
+
+Hän läheni heitä ja pyysi kummeiksi.
+
+"Ei häntä tiedä ... mutta voisihan sitä sentään... Mietitäänpä häntä
+tässä asiaa," sanoi renki, mutta Juho luuli huomanneensa, että renki ja
+piika vilkasivat pilkallisesti toisiansa silmiin.
+
+Eräässä toisessa talossa kävi Juho samalla asialla ja samansuuntaisia
+vastauksia sai hän siellä kuin edellisessäkin talossa. Sitten ei hän
+puhunut kenellekään mitään koko kummijutusta. -- --
+
+Päivä oli puolessa, kun Juho astui sisälle kirkkoherran virkahuoneesen.
+Hän oli myöhän joutunut kotoaan lähtemään ja asiainsa sekä pitkän matkan
+tähden oli hänen täytynyt olla välillä yötä.
+
+"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra tavallisuuden mukaan.
+
+"Kuuluuhan sitä... Minulle taas on syntynyt pikkunen," sanoi Juho.
+
+"Nyt vielä!?"
+
+"Niinpä meidän Herramme on nähnyt hyväksi tehdä."
+
+"Eipä silti. Mitä hän tekee, se on kaikki hyvin tehty. Mutta mitä te
+oikein tarkoitatte, lasta kastetuksi, vai mitä?" sanoi kirkkoherra.
+
+"Semmoinen on tarkoitukseni."
+
+"Onko lapsi täällä?"
+
+"Eikä ole, se on kotona."
+
+"No kuinka sitten voidaan kastaminen toimittaa, kun ei lapsikaan ole
+täällä?" sanoi kirkkoherra kummastellen, ja katsoi kysyvästi Juhoa
+silmiin.
+
+"Tarkoitukseni oli, että tuota ... niinkuin että ... pyytää kirkkoherraa
+sinne kotiin lasta ristimään," puheli Juho.
+
+"Miks'ei lasta tuotu tänne?"
+
+"Sitä ei voi; heikkoa lasta ei voi hengissä tänne saada."
+
+"Panisitte hätäkasteesen."
+
+"Kukapa senkään tekisi; ... ei pistättele meillä vieraat."
+
+"Kyllä se on mahdoton, että minun lähteä sinne; niin pitkä matka, eikä
+tietä minkäänlaista."
+
+"Mentäisiin sen mukaan kuin jaksettaisiin... Oltaisiin välillä yötä."
+
+"Kuka minulle kaikki tämmöiset vaivat maksaa?" sanoi kirkkoherra,
+ikäänkuin huomaamatta, sillä hän oli jo tuntonsa kanssa ahtaalla.
+
+"Semmoiset vaivat maksetaan vanhurskasten ylösnousemisessa... 'Minkä te
+teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen te teitte minulle'. Muistakaa
+näitä Vapahtajan omia sanoja," muistutti Juho terävästi.
+
+Vesikierteet nousivat kirkkoherran silmiin. Hän tarttui syliksi
+ryysyiseen Juhoon ja virkahti:
+
+"Olette oikeassa, veliseni. Te olette antaneet minulle terveellisen
+muistutuksen; kiitos siitä! -- Kun minä otan vähän ruokaa, niin sitten
+heti lähdemme," sanoi kirkkoherra.
+
+Juho meni väenpuolelle odottamaan ja kirkkoherra toimitti hänellekin
+ruokaa.
+
+Kirkkoherra oli hyvänluontoinen mies ja valmis palvelemaan ja auttamaan
+kaikkia, samassa kuin hän uskon vakuutuksella ja tunnon rauhalla teki
+työtä sielun hoidossa, eikä vaan palkan edestä ja elääkseen. Mutta
+vaikka näin oli, tuntui tuo matka hänestä liialliselta ja
+vastahakoiselta, jopa siihen määrään asti, että oli horjahtua pois
+oikealta laidalta.
+
+Pian tuli kirkkoherra ja sitten lähdettiin tallustelemaan Juhon mökkiä
+kohden.
+
+Kirkkoherra oli paljon nuorempi Juhoa, norja ja voimakas mies.
+Ravakkaasti ja kepeästi käveli hän ja kulkeminen tuntui hänestä
+leikinteolta.
+
+Kankeasti ja kömpelösti kävi rapistuneen ja vaivoistaan väsyneen Juhon
+kulku, mutta varmasti. Sääliksi kävi kirkkoherran, kun hän paksuissa,
+monikertaan paikatuissa sarkavaate-pantuksissa ja tuohivirsuissa mennä
+väännätteli eteenpäin kuumalla kesähelteellä.
+
+Paljon ei puhuttu taipaleella.
+
+"Tokkohan vaan jaksatte kävellä perille asti?" sanoi kirkkoherra
+muutamasti.
+
+"Olenpa minä tämän välin niin monasti ... kunhan vaan itse jaksaisitte,"
+arveli Juho.
+
+"Eikö noihin teidän virsuihinne mene vesi?" kysyi kirkkoherra eräällä
+vetisellä rämeellä.
+
+"Tottahan menee jos tuleekin... Pahemmin on teidän laitanne, sillä
+teidän kengissänne ei ole tuloreikiä ja menopaikkoja kyllä löytyy,"
+arveli Juho.
+
+Pian ilmestyi kaksi vastakohtaa. Juho virkistyi sitä paremmaksi
+kävelijäksi, mitä enemmän hän kulki, mutta kirkkoherra teki uupumusta.
+Kangistuneet ja köntistyneet jäsenet norjenivat ja notkistuivat vaan
+Juholla, kun hän sai niitä kiusailla ja liikutella, jota vastaan
+kirkkoherran vähemmän kärsineet ja harjoitetut raajat alkoivat uupua ja
+veltostua.
+
+Juhon vauhti kävi viimein niin sietämättömäksi, ettei kirkkoherra ollut
+mitenkään voida perässä pysyä. Kivi kiveltä, kanto kannolta ja mätäs
+mättäältä otti Juho semmoisia harppoja, että olisi luullut jonkun jousen
+häntä nakkelevan.
+
+"Ai, ai, Juho! Älkää kävelkö niin hurjasti, minä en voi seurata," sanoi
+kirkkoherra viimein.
+
+"Joko nyt?" sanoi Juho ja hiljensi vauhtiansa.
+
+Illalla ehdittiin muutamaan taloon ja jäätiin siihen yöksi.
+
+"Meidän pitää lähteä auringon noustessa, että kerkeän palata huomenna
+kotiin," sanoi kirkkoherra Juholle.
+
+"Kyllä."
+
+"Herätä sinä minua, jos en minä itse heräisi, pyyteli kirkkoherra.
+
+"Kyllä."
+
+Kovin kipeinä ja kankeina olivat kirkkoherran kintut, kun Juho hänet
+aamulla herätti. Tuntui siltä, ettei niillä ensinkään voi kävellä.
+Kuitenkin lähdettiin taipaleelle. Kaikessa kömpelyydessään ja
+kankeudessaan oli Juho nyt verrattain parempi kävelymies kuin
+kirkkoherra. Vähitellen vertyivät kirkkoherrankin jalat niin, että
+voitiin mennä tavallista kytkää.
+
+"Onko täällä kummejakaan?" kysyi kirkkoherra, kun oli kappaleen aikaa
+kävelty.
+
+"Eiköpä niitä liene," sanoi Juho, eikä kääntänyt päätänsäkään, kävellä
+telsi vaan.
+
+Se oli ainoa haastelu, mitä tällä viime taipaleella puhuttiin.
+
+Nyt tultiin perille. Mikä näky. Kauhean korkean vaaran kupeella,
+pienessä jylhän ja synkän korven silmässä on Juhon asumus, mataloine
+asuin-, navetta- ja vaja-huoneineen. Kevätkesän aamupäivän aurinko
+lempeästi ja lämpymästi valaisi ja lämmitti kolkkoa ja jylhää seutua ja
+Lemmeslammen tyyni ja peilikirkas pinta näytti siltä, kuin se silmää
+iskien olisi kuiskinut: täälläkin asuu ihmisiä, joilla on sydän.
+
+Kirkkoherra oli kyllä kuullut puhuttavan Oukkarin yksinkertaisesta ja
+alkuperäisestä elämästä ja asunnosta, mutta tämmöiseksi ei hän ollut
+sitä käsittänyt; mielikuvitus kertomusten johdosta oli synnyttänyt
+väärän kuvan. Omituisilta siis näyttivät todellisuudessa nämät talouden
+huoneet jo päältäkin päin, pitkine tasaamattomine nurkkineen ja
+veistämättömine hirsineen.
+
+Pihalla vastaan-ottamassa oli koko Oukkarin lapsiliuta ryysyvaatteineen,
+ja sieltä täältä pilkisti heidän paljas ihonsa repaleisten ryysyjen
+alta. Kullakin heillä oli aivan uudet tuohivirsut jalvoissa, ja siitä
+piti ymmärtää, että he olivat oikein juhlatamineissaan. Etunenässä
+seisoi Kirvelän Tahvo lakki kourassa; hänelläkin oli uudet virsut
+jalvoissa ja yhtä monikertaan paikatut vaatteet päällä kuin
+Oukkarillakin. Syvästi kumartaen toivotti hän kirkkoherran
+tervetulleeksi.
+
+Kirkkoherra astui esille ja tervehti vastaan-ottajia. Sitten rupesi hän
+pyrkimään huoneesen ja Juho avasi tuohi-ovensa. Köykkysissään astui
+kirkkoherra sisälle. Huoneessa oli melkein pimeä, sillä ne muutamat
+lasinsirpaleet, jotka Juho oli seinään sovittanut, olivat savun ja lian
+kanssa niin piintyneet, ettei tiennyt juuri, oliko huoneessa ikkunoita
+olemassakaan. Sitten vasta kun silmä oli tottunut tuohon ankaraan
+hämärään, huomasi parilla seinällä jotakin mustan-punaiselta kuultavaa
+pientä reikää.
+
+Heti kun kirkkoherra oli huoneesen astunut, painoi Juho oven kiinni.
+Köykkysissään yritti kirkkoherra astumaan eteenpäin, mutta ensimäisen
+askeleen otettuansa, kompastui hän kantoon ja kaatui ylönkuppuraisiaan.
+Ponnahtaen siitä ylös, löi hän päänsä kattoon, sillä hän oli tavallista
+pitempi mies.
+
+"Antakaa oven olla auki. Täällä on niin pimeä, etten näe vähääkään
+eteeni ja loukon itseni palasiksi," kehoitti kirkkoherra ulkopuolella
+ovenvartiana olevaa Juhoa.
+
+Juho totteli ja nyt rupesi kirkkoherra paremmin näkemään eteensä.
+
+Omituinen näky aukeni kirkkoherran eteen täälläkin. Korkeita kantoja oli
+siellä täällä permannolla, eikä minkäänlaista lattiaa ollut, paljas maa
+vaan kantojen välillä. Perällä makasi talon emäntä lapsivuodettansa.
+Vuoteena oli hänellä vanha rikkinäinen takareki, jonka päällä oli
+joitakin kirveellä veistetyitä lautoja. -- Joiltakin mastopuun
+hakijoilta oli särkynyt takareki, jonka vuoksi he heittivät sen
+kelpaamattomana metsään. Tämän sattui Juho löytämään ja hänen mielestään
+oli väärin, että semmoinen taideteos saa jäädä metsän hyväksi. Sentähden
+kantoi hän sen kotiinsa ja nyt hän oli sovittanut sen tärkeään
+toimeensa, ja semmoisena oli se talon ainoana ylellisyys-tavarana.
+
+Siinä ei vielä kaikki. Tämän omituisen, ryysyillä peitetyn vuoteen
+kohdalle seinään oli lyöty jotenkin pitkä, koukkupäinen ja tukeva
+puunaula. Pitkästä vitsasangasta riippui naulan koukussa tavattoman iso
+tuohinen. Se oli tehty eri tavalla kuin tavalliset tuohiset. Ensinnäkin
+oli se tavattoman pitkä leveytensä suhteen ja kaksinkertainen joka
+paikasta, paikoin useamman kertainenkin. Tuohia oli pantu pitkittäin ja
+poikittain ja selvästi näki, että se oli tehty useammasta kappaleesta.
+Lutasimia oli siinä tavallista enemmän, laidoillakin, ja paikoittain oli
+niitä pantu ristiinkin, ikäänkuin koristukseksi. Huomiota herätti sekin,
+kuin siinä joka paikassa oli tuohen ihopuoli päälläpäin, aivan
+päinvastoin kuin tavallisesti.
+
+Oitis herätti tuo kummallinen koukusta riippuva tuohinen kirkkoherran
+huomion. Hänen ajatuksensa pyörähtivät juuri miettimään tuon kummallisen
+esineen merkitystä, mutta samassa sai hän elävän ja todellisen
+vastauksen kysyville mietteillensä. Pieni, kireä ja äkkinäinen kirahdus
+kuului kummallisesta tuohisesta, ja vaimo ojensi heti kätensä ja alkoi
+liikuttaa riippuvaa tuohista. Kirkkoherra oikein säpsähti tuota outoa
+ilmiöä. "Kehto", mutisi hän puoli-ääneen. Vaimon liikutellessa
+pienokaistaan, huomasi kirkkoherra, että tuossa uuden-aikaisessa
+kehdossa oli tuohen ihopuoli kehdon sisäpuolella samoin kuin päälläkin
+päin. -- Juho oli ollut näin juhlallisessa tilassa oikein
+taitelijatuulella.
+
+Kirkkoherra oli nähnyt kylläksi. Hän kömpi ovesta ulos, missä Juho ja
+Tahvo, ynnä talon lapset olivat uskollisesti vahtia seisomassa.
+
+"Ketä tässä kirjoitetaan kummeiksi?" kysyi kirkkoherra.
+
+"Eipä tässä näy muita vieraita, kun tuo naapurin isäntä," selitti Juho.
+
+"Eikö hänen emäntäänsäkään?"
+
+"Hän olisi kyllä kernaasti tullut, mutta hän tuli kipeäksi, kovin
+kipeäksi, juuri kun piti lähteä ... ei kyennyt lähtemään," selitti
+Kirvelän Tahvo.
+
+"Mistä nyt kummeja saadaan?" kysyi kirkkoherra.
+
+"Otetaan mitä on. Kirkkoherra rupeaa yhdeksi, Tahvo toiseksi ja kyllä
+minäkin rupean...; mistäpä tässä nyt enemmän... Pilkkana pitivät muut
+kummiksi kutsutut," selitteli Juho.
+
+Kirkkoherra kirjoitti sitten kummeiksi mitä saatavissa oli.
+
+"Huoneessa ei saata lasta kastaa, siellä ei sovi," sanoi kirkkoherra.
+
+"Jos niin on, niin toimitetaan kastaminen täällä ulkona, onhan nyt
+kaunis ilma," arveli Juho.
+
+"Parasta on. Laittakaa tänne kaste-vettä," toimitti kirkkoherra.
+
+Juho lähti liikkeelle. Suorastaan meni hän navettaan. Pian palasi hän
+sieltä. Hänellä oli tuohinen kädessä ja hän kiirehti sen kanssa lammesta
+vettä noutamaan. Sieltä tultuaan asetti hän vedellä täytetyn tuohisen
+aivan metsän rintaan pitkän kannon päähän.
+
+Tämän tuohisen oli Juho vasituisesti tehnyt kastemaljaa varten. Se oli
+tehty samaan malliin kuin tavalliset tuohiset, mutta yhtäkaikki oli Juho
+osannut laittaa sille sen merkityksen, minkä tämmöinen juhlallinen
+tilaisuus vaati. Hän, nimittäin, oli ottanut tuohen hilsepuolelta pois
+ensimäisen yli asti lähtevän ohkasen hilsekerroksen ja tehnyt tuohisen
+nurin päin, niin että hilsepuoli oli sisällä ja ihopuoli päällä. Kun
+tähän sitten pantiin vettä, näytti siltä kuin vesi olisi peljännyt
+tuohisen pintaa, sillä niin erillään se siitä koki pysytellä.
+Hopeakirkkaana seisoi vesi tuohisessa, korkeammalla keskeltä kuin
+laidoilta ja helmeili ympäri reunojansa niin kauniisti, että olisi
+luullut kaikkein kauniimman helminauhan käärityn tuohisen reunoille.
+
+Juhlallinen oli hetkikin, mutta kylläpä Juhokin oli kaikki taitonsa
+pannut liikkeelle, saadaksensa kaikki oikein juhlalliseksi.
+
+Kirvelän Tahvo nouti nyt lapsen mökistä ja toimitus alkoi. Tahvo piti
+lasta, ja Juho ja hän asettuivat kahden ison petäjän väliin, jotka
+olivat niin parhaanlaisen matkan päässä toisistansa, että he parhaaksi
+mahtuivat niiden väliin: lapset pilkistelivät mikä minkin puun takaa,
+kummastellen tätä outoa toimitusta.
+
+Koko toimituksen ajan lauloivat linnut monenkaltaisilla äänillänsä
+iloisia ja kauniita säveleitänsä puiden latvoissa, niin että koko seutu
+tuntui olevan yhtenä sävelistönä. Lempeä, mutta jotenkin navakka tuuli
+humahteli ja suhahteli petäjäin latvoissa ja oksissa, ja tämä tuntui
+siltä, kuin tuuli olisi yhtynyt lintujen lauluun ja soittanut passoa
+sekaan.
+
+Kuinkahan lienee niin sattunut, mutta samassa kun kirkkoherra kysyi
+kummeilta: "Tahdotkos sinä kastetta tämän uskon tunnustuksen päälle?"
+lentää tohautti muutamia teeriä aivan pihan aukian äärimmäisien puiden
+latvaan, vaikkei suinkaan ollut se vuoden-aika, jolloin teeret puissa
+istuvat. Metsän asukkaat näyttivät itsekin oudostuvan tätä asemaansa,
+sillä ne kääntelivät itseänsä joka suunnalle niinkuin viiri, päät ja
+pyrstöt pystyssä. Niidenkin petäjien latvoissa oli muutamia, joiden
+välissä Juho ja Tahvo lapsen kanssa seisoivat.
+
+Kun kirkkoherra pani vettä omituisesta kastemaljasta lapsen päähän,
+sanoen: "Minä kastan sinun, Kreeta, nimeen Isän" j.n.e., kuikistelivat
+teeret pitkäkaulaisina puista alas, ikäänkuin tiedustellen, mitä kaikkea
+siellä alhaalla on tekeillä. Sitten ne muutaman kerran ännähtää
+kuhauttivat ja lähtivät lentämään.
+
+Koko toimitus tuntui kirkkoherrasta Väinämöisen soitolta. Hänen
+mielessään väikkyi semmoinen tunne, että Lemmeslammen pinnalle
+nousisivat rynttäillensä Ahto Vellamonsa ja tytärtensä kanssa, sillä
+Tapioa ja metsän kultaista kuningasta ei hänen mielestänsä puuttunut,
+koska Juho ja Tahvo hänen mielikuvituksissaan, paksuissa
+paikkanutuissaan seisoessaan puiden seassa korven varjokkaassa
+siimeksessä, näyttivät hänestä semmoisilta.
+
+Toimitus tuli nyt päätetyksi. Lapsi oli tullut otetuksi kristillisen
+kirkon ja seurakunnan jäseneksi. Niinkuin tiedämme, oli hän tyttö ja
+hänestä tehtiin äidin kaima, sillä ennestään ei heillä semmoista ollut;
+mutta tuskinpa yksikään lapsi on juhlallisemmin kastettu kuin tämä.
+
+Juho rupesi laittamaan kirkkoherralle ruokaa, sillä eihän emäntä nyt
+miten voinut sitä tehdä. Kahden pitkän kannon päähän pihalle asetti hän
+kirveellä veistetyn laudan, jolle hän alkoi tuoda ruokavarojansa. Hän
+oli hankkinut tätä tarvetta varten vähän melkein selvää leipää. Aivan
+uusissa tuohisissa kantoi hän laudalle voita ja viiliä kuopasta. Olipa
+hänellä vielä varastossa tuoresuolasta lahnaakin, sillä hän oli
+onnistunut Lemmeslammesta saamaan niitä muutamia joku päivä sitten. Kun
+hän oli vielä tuonut laudalle puukkotölänsä ja tökeröisesti tehdyn
+puulusikka-koliskon, niin oli pöydän kattaminen päättynyt.
+
+Juho kehoitti nyt kirkkoherraa syömään. Nälkä kaivelikin kirkkoherran
+sydän-alaa, sillä hän ei ollut voinut syödä aamulla, varhain kun
+yöpaikasta lähdettiin. Mielellään totteli hän kehoitusta ja istuuntui,
+ei pöydän, vaan laudan ääreen. Voi ja viili oli niin puhdasta, että
+kirkkoherra oikein ihmetteli sitä mielessään, vertaillessaan tätä
+vastakohtaa heidän muuhun elämäänsä. Viilissäkään ei ollut ainutta
+rikkaa, eikä tomun hiukkaa. Paksu päällinen oli vaan puhdas ja valkea
+kuin kiko, ja hieno-röyhelöinen pinta osoitti, että piimiminen oli niin
+hyvässä järjestyksessä onnistunut kuin se suinkin onnistua saattaa.
+
+Hyvällä halulla pisteli kirkkoherra ruokaa suuhunsa omituiselta
+pöydältä, kummallisista astioista ja oudossa ruokasalissa. Viili se
+seisoi jäykkänä ja jyrkkälaitaisena pohjaa myöti kuin seinä, eikä
+lievahdellut vähintäkään siihen koloon, josta kirkkoherra ahnaasti
+poskeensa pisteli; petunsekainen leipäkään ei yhtään kaakarrellut vanhan
+viilin mukana alas mennessään.
+
+"Kuinka te olette noin hyvää voita ja viiliä voineet saada?" kysyi
+kirkkoherra syömästä päästyään.
+
+"Lehmäthän niitä antavat," sanoi Juho, oudoksuen kirkkoherran kysymystä.
+
+"Minä tarkoitan sitä, kun voi on niin puhdasta ja maukasta, ja viili
+niin hyvästi piimynyttä," oikasi kirkkoherra.
+
+"Ei käy lehmän-antiin paneminen sekaa niinkuin leipään ... tuota --: ja
+-- ja meillä on hyvä kuoppa," selitti Juho viattomasti.
+
+"Tuohisissako te piimitätte kaikki maitonne?"
+
+"Joka tipan, mitä ei muutoin syödä."
+
+"Onko teillä ensinkään muita astioita kuin tuohisia?" kysyi kirkkoherra.
+
+"On pata ja juurisaavi."
+
+"Kirnu?"
+
+"Sekin on tuohesta ... mutta saattaahan tuota silläkin..." arveli Juho.
+
+"Kyllä teillä on viheliäisin ja kurjin elämä, mitä olla saattaa." arveli
+kirkkoherra.
+
+"Kuinka niin?" kysyi Juho loukatun tunnolla ja rengautti silmänsä
+suuriksi kuin suitsirenkaat.
+
+"Teidän asuinhuoneenne on niin kurja, etten ole koskaan moista nähnyt,
+ja teidän koko elämänne osoittaa suurinta kurjuutta ja puutosta, sillä
+teiltä näyttää puuttuvan välttämättömimmätkin elämän tarpeet," sanoi
+kirkkoherra avonaisesti.
+
+"Näinköhän arvelette? ... minä ajattelen toisin -- mikäpä meillä täällä
+olisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä
+sorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja
+uskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä.
+Loistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa ...; syömme mitä saamme ja olemme
+osaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä
+pitää huolen meistä," tuumaili Juho luottavasti,
+
+"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on
+osaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa," sanoi kirkkoherra ja tarttui
+Juhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon
+tarkoituksen.
+
+Kun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän
+itsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen
+hyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi
+jätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen.
+
+Nyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä
+eihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä
+takaisin tulla.
+
+Kotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja
+otti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui
+sangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä.
+
+"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo
+pitkät matkat kulkeneet.
+
+"Onpahan."
+
+Se oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä
+puhuttiin.
+
+"Kyllä tästä osaan jo itsekin, saatte palata takaisin," sanoi
+kirkkoherra Juholle ensimäisiin taloihin tultua.
+
+"Ei ole vississä...; vielä on sekavia, tiettömiä paikkoja ... vien
+perille saakka...; periltä olen teidät noutanutkin," sanoi Juho.
+
+Myöhään illalla päästiin pappilaan. Tuohisine päivineen tunkeusi Juho
+kirkkoherran jäljessä virkahuoneesen. Väsyneenä istahti kirkkoherra
+tuolille, mutta Juho jäi ovipieleen seisomaan. Kirkkoherra kehoitti
+häntäkin istumaan, mutta Juho tuhrasi vaan nokkaansa ja sioittteli
+jalkojaan.
+
+"0tin tämän tuohisen," alkoi hän tovin päästä. "... Muuta antamista ei
+minulla ole suurista vaivoistanne... Siinä on voita -- -- pyydän sen
+saada jättää teille," sanoi Juho matalalla äänellä.
+
+"Ei, en missään tapauksessa minä ota teidän voitanne," sanoi
+kirkkoherra, hypähtäen ylös tuolilta.
+
+"En minä olisi sitä uskaltanutkaan ... mutta kun sanoitte meidän voin
+olevan semmoista, että sitä saattaa syödä," sanoi Juho, taasen tuhrasten
+nokkaansa.
+
+"Kyllä kaiketi, mutta kuitenkaan en voi sitä ottaa. Kenties on se ainoa
+voi, mitä teillä on, ja eihän teillä muutoinkaan ole isot varat; voinne
+tarvitsette kyllä itse," vastusteli kirkkoherra.
+
+"Ei se tee mitään ... olkoon vaan viimeinen ... ei haittaa...; kyllä
+lehmät toista antavat. -- Onhan meillä lehmiä... Tänne minä sen jätän,
+vaikka kuinka vastustaisitte. Te olette tehneet suuren rakkauden työn
+-- -- antaisin enemmänkin, mutta minulla ei ole...; minun tuntoni sanoo
+sen..."
+
+Näin sanoen laski Juho tuohisensa kirkkoherran virkapöydän alle
+lattialle. Sanaa sanomatta puristi hän kirkkoherran kättä ja kyyneleet
+vyöryivät hänen karkeita kasvojansa myöten. Sitten poistui hän hitain
+askelin.
+
+Kyynelet kiertyivät kirkkoherrankin silmiin Juhon pois mentyä. "Hänellä
+ei ole maallista rikkautta eikä viisautta, mutta hän omistaa suuren
+aarteen, jota ei kaikilla ole -- hän pelkää Jumalaa ja hänellä on
+rehellinen sydän," mutisi kirkkoherra. -- -- --
+
+Jonkun vuorokauden kuluttua löysi Juho eräänä aamuna mökkinsä edestä
+pari kantamusta jauhoja. Ei ollut Juhon vaikea arvata kenen toimesta
+jauhot olivat tuodut. --
+
+
+
+
+XL
+
+Odottamaton pulma.
+
+
+Joku määrä on taaskin aikaa kulunut. Elämä Oukkarissa ei ole entisestään
+paljon muuttunut, se vaan, että lapset olivat kasvaneet isoimmiksi ja
+vaativat enemmän ruokaa ja vaatetta, mutta isoja työn-apuja ei heistä
+vielä ollut. Talouttakin oli koetettu parantaa niin paljon kuin oli
+voitu, mutta se kävi niin hitaasti, ettei elämä siittänsä parannut, jos
+ei juuri pahennutkaan, ja pettu ei vaan leivästä poistunut. Kun
+edistyminen kävi näin tasan varttuvain leivänpurijain kanssa, jäi uuden
+tuvan laittaminenkin yhä kaukaisemmaksi ajatukseksi, mutta toivoa ei
+kuitenkaan heitetty.
+
+Oukkarissa ei juuri usein nähty vieraita, mutta eräänä syksynä
+syyskierän aikana nähtiin se kumma, että Oukkarin pihalle ajettiin
+oikein hyvissä värkeissä olevalla hevosella; näyttivätpä reessä olevat
+miehetkin herrasmiehiltä.
+
+Juho oli tullut juuri ansateiltään. Hän oli laskenut lintukonttinsa
+mökin eteen ja könttinyt mökkiin, jossa hän istui väsyksissä kannon
+nokkaan.
+
+Kun hän kuuli, että kartanolle tuli joku hevosella, raotti hän mökin
+ovea, nähdäkseen, keitä tulijat olisivat.
+
+Äkkiä vetäsi hän mökin oven kiinni ja sanoi hätääntyneellä äänellä:
+"Herra Jumala! nimismies ja lautamies! He eivät varmaankaan ole hyvällä
+asialla ... -- mitähän pahaa minä olen tehnyt!"
+
+Samassa nykästiin mökin ovi auki.
+
+"Ohhoh! Täällähän on niin pimeä, ettei eteensä näe; ottakaahan toki
+valkea," sanoi nimismies sisään kömpiessään.
+
+Juho otti valkean päreesen.
+
+Oudoksuen katseli nimismies huoneen sisustusta, jossa niin monta
+ihmishenkeä asui.
+
+"Eihän täällä käsi käänny, ei jalka jakaannu. Täällähän on väkeä kuin
+helluntain epistolassa, niin että aivan silmämunalta paistaa," sanoi
+nimismies.
+
+"Eihän täällä perin väljä ole," koki Juho sanoa, vaikka hän vapisi niin
+ettei ollut sanaa suustaan saada.
+
+"Kylläpä teillä on kurja asunto!" arveli nimismies.
+
+"Eihän tämä taida monenkaan mielestä häävi olla, mutta meillä ei ole
+tämän parempaa," koki Juho sanoa, vaikka ääni tahtoi tukehtua kurkkuun.
+
+Juho olisi niin mielellään kysynyt, mitä asiaa vierailla oli, mutta ei
+uskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa kuulla jotakin hyvin hirveää;
+ehkäpä ovat tulleet häntä kiinni panemaan. Tästä tukalasta tilasta
+päästi hänet nimismies.
+
+"Olemme tulleet tänne ikävän asian kanssa," aloitteli hän.
+
+Juho istahti kannolle, sillä hän ei voinut seisoa, eikä vastannut
+mitään.
+
+"Olemme tulleet häätämään teitä pois mökiltänne," pitkitti nimismies.
+
+"Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?" huusi Juho tukahtuneella äänellä.
+
+"Te olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan ja sen vuoksi
+häädetään teidät tästä pois," selitti nimismies.
+
+"Eikö kruunun metsässäkään, vapaalla maalla, joka ei ole kenenkään oma,
+saa köyhä ihminen asua?" kysyi Juho kauhistuen.
+
+"Ei saa ilman luvatta. Eikä olisi mikään vissi, että hakemallakaan
+olisitte lupaa saaneet, sillä kruunu pitää metsiään isossa arvossa, eikä
+anna niihin mielellään uudisasutuksia perustaa. -- Ja kyllä kruunulla on
+täysi omistusoikeus maihinsa," selitti nimismies yhä.
+
+"Minä en niitä asioita ymmärrä, mutta minusta tuntuu niin
+kummalliselta... Tekeekö kruunu itse peltoa ja niittyä metsäänsä?" utasi
+Juho jo vähän toipuneena.
+
+"Ei suinkaan, mutta kruunu suojelee maitansa metsien vuoksi." vastasi
+nimismies.
+
+"Tuota noin ... -- ettäkö kruunu metsien vuoksi ei anna maitaan
+viljellä...? Mutta -- sen mukaan kuin minä ymmärrän -- kansa ei voi
+lisääntyä ilman leivättä, ja leipää ei saada, ellei maata viljellä.
+Kruunulla on tässäkin pitäjäässä paljon viljelykseen kelpaavaa maata,
+muttako ei anna niitä viljellä metsien vuoksi...? Vaikken minä niitä
+asioita ymmärrä, tuntuu kuitenkin niin oudolta ja somalta -- --. Kuinka
+se on, sanokaa te, joka ymmärrätte: onko maa kruunun vai kansan?"
+tuumaili Juho, joka kerran vertyneenä oli uteliaampi ja puheliaampi nyt
+kuin kenties koskaan ennen.
+
+"Luultavasti maa on paremmin kansan kuin kruunun ja paljonhan kansalla
+onkin maata, jota se saapi viljellä, paljon enemmän kuin kruunulla. Sitä
+paitsi kruunu tarvitsee myös omansa," sanoi nimismies.
+
+"Kyllähän on kansaa, joilla on maata hallussaan, mutta paljon on, joilla
+ei olekaan ja ne nääntyvät puutoksiinsa. Mutta kuinka se on? Onko kansa
+kruunua varten vai kruunu kansaa varten?" kysyi Juho taas.
+
+"Luultavasti ne ovat yhtä tarpeelliset niin toinen kuin kumpainenkin,
+sillä ei suinkaan kruunua tarvittaisi, jollei kansaa olisi; toisaalta
+taas ei ole koskaan krunnutonta kansaa; siis tarvitsevat ne toinen
+toistaan."
+
+"Vai niin! Mutta kumpi on kruunulle parempi: sekö, että maassa on paljon
+väkeä, vaan se, että on vähän?"
+
+"Tiettävästi on se kaikille hyödyksi, kun on paljon väkeä."
+
+"Niin, mutta kun tahdotaan paljon väkeä, niin niille pitää antaa
+maata...; muutoin liiat ihmiset, tuota, kuolevat nälkään... Mutta mitä
+se kruunu metsällä tekee, onko sillä niin paljon taloja, että se
+tarvitsee semmoisen joukon metsää polttopuita varten?" sanoi Juho
+totisena.
+
+Nimismies naurahti.
+
+"Tuskin te tiedätte, mikä kruunu onkaan?" sanoi hän sitten.
+
+"En minä häntä niin tarkoin tiedä, mutta eiköhän se vaan ole korkea
+esivalta," arveli Juho.
+
+"Likipitäin. Ja nyt saat tietää, ettei kruunu polttopuikseen metsiä
+tarvitse, vaan se myöpi pölkkyjä metsistään. Pitäisihän sinun se
+tietämään, sillä olethan itsekin usein ollut tukkitöissä," selitteli
+nimismies.
+
+"01en kyllä ollut muiden töissä, vaan en koskaan omasta puolestani...
+Olen luullut isäntäin vaan myöneen metsiään kauppiaille... Mistä minä
+sitten tiedän, että kruunu... Mutta minun mielestäni ei kruunu pidä
+juuri niin tarkkaa huolta metsiensä myömisestä. Voi sitä petäjän
+paljoutta, mikä näilläkin laajoilla kruununmetsäsaloilla kaatuneena
+maassa mätänemässä makaa; parhaat puut ovat siellä ja kuka niistä nyt
+hyötyy? Olisi kai niistä saanut vaikka montakin kirkkoa. Niillä maar
+rahaa olisi saatu, kun ne aikanaan olisi myöty," päätteli Juho.
+
+Juho oli unhottanut pelkonsa ja hämmästyksensä keskustelun ajalla niin,
+että hän voi vapaasti puhella ja hänellä oli semmoista salaista luuloa,
+että hän on puheessa voittanut nimismiehen ja hän ei uskallakaan häätää
+häntä pois mökiltään.
+
+Seurasi hetkinen äänettömyyttä.
+
+"Niin, tässä kuluu aika turhia jaaritellessa. Teidän täytyy muuttaa
+täältä pois ensi puolipastoksi. Ellette silloin ole muuttaneet, olen
+minä pakoitettu repimään teidän mökkinne," sanoi nimismies virallisesti.
+
+"Oikeinko se on täyttä totta?" kysyi Juho hyväsestään jo masentuneena.
+
+"Enpähän minä nyt toki leikilläni semmoisia puhu --. Tässä on
+kuvernöörin häätämiskäsky," sanoi nimismies, ottaen paperin taskustansa
+ja tarjoten sitä Juholle.
+
+"Mikä siinä on oikeastaan syynä, että meidät mökiltämme?... En tiedä
+mitään pahaa tehneeni," sanoi Juho nolosti, sillä hänellä alkoi kapuilla
+tosi hätä.
+
+"Äskettäin jo sanoin, että olette omin lupinne asettuneet kruunun
+metsään asumaan. Siinä syy, jonka vuoksi teidät pois ajetaan. On sitä
+vikaa teissäkin, eikä vaan aina kruunussa," sanoi nimismies voitollisen
+pisteliäästi.
+
+"Enhän minä kruunua...; esivalta olla pitää... Mihinkä sitä, jos ei
+lakia ja asetuksia... Enhän minä muuta, kun sanoin, että köyhä kansa
+tarvitseisi maata... Ei suinkaan vallesmanni nyt siitä..." höpötti Juho
+hätäyksissään, sillä kaiken muun hädän lisäksi pelkäsi hän puhuneensa
+pahasti esivallasta, ja joutuvansa siitä kiinni.
+
+"Ettehän te ole mitään liikoja puhuneet; olkaa siitä huoleti," sanoi
+nimismies, jota Juhon tukala tila alkoi säälittää.
+
+"Kiitoksia, hyvä vallesmanni...! Mutta keneltä minun olisi pitänyt
+pyytää lupaa mökkini perustamiseen tänne kruunun salolle?" kysyi Juho.
+
+"Kuvernööriltä tietysti. Jos hän olisi hakemukseen suostunut, olisi hän
+velvoittanut maanmittarin mittaamaan ja paaluttamaan teille maat; muussa
+tapauksessa olisi hän hyljännyt koko pyyntönne," selitti nimismies.
+
+"Kuka niitä semmoisia ymmärtää ja mistä ne rahat sitten...?" sanoi Juho
+nolona.
+
+"Tässä on tämä kuvernöörin häätämispäätös, saatte valittaa sitä vastaan,
+jos niin tahdotte," sanoi nimismies, ojentaen paperia Juholle.
+
+"Mitäs, herran tähden minä ... kyllähän minä esivaltaa... Enhän osaa,
+enkä tahdo valittaa muille kuin teille -- --. Mutta se minua
+kummastuttaa, että mistä se kuvernööri tietää, että me täällä...;
+taitaahan se esivalta kaikki tietää... Kovin paha mieleni on kuitenkin,
+kun pitää pois mökeiltään," sanoi Juho värisevin ja tukehtunein äänin.
+
+"Ei kuvernööri tiedä, missä kaikissa mikin asuu, mutta Kiverä on
+kirjoittanut kuvernöörille ja vaatinut teidän häätämistänne," sanoi
+nimismies.
+
+"En täälläkään rauhassa...! Joka paikassa minua vainotaan ja ahdistetaan
+kuin metsän petoa. Miksikä lienen syntynytkään tähän maailmaan ja mihin
+minä onneton nyt joudun huonon joukkoni kanssa?" puhkesi Juho valittavin
+äänin sanomaan.
+
+Hän sortui nyt kauhean surun valtaan. Entinen kolkko, kova ja hyödytön
+elämän taistelu aukesi yhtähaavaa hänen eteensä, ja synkkä, toivoton
+tulevaisuus haamoitti kaikkine sortovaltoineen mustana irvikuvana hänen
+edessään. Hädissään koetti hän ajatella sinne tänne, hakien jotakin
+pelastuksen keinoa, mutta kaikki turhaan, sillä apua ei kuulunut
+kustaan.
+
+Näitä tuntiessaan ja miettiessään, valtasi Juhon oikein äänekäs itku. --
+Vaivattu, ahdistettu ja vanhentunut karhea sydän murtui elämän kuorman
+alla, ja puhkesi päällekin päin näkyväksi myrskyksi murtuissaan.
+
+"Eihän tämmöisen talon tähden sovi noin kovin pahakseen panna; hennoohan
+tästä lähteä," sanoi nimismies.
+
+"Tämä on yhtä isosta arvosta meille kuin paras hovi monelle muulle...;
+me emme tahtoisi parempaa ... me tyytyisimme tähän...; mihin me nyt
+joudumme?" koki Juho änkyttää.
+
+Nimismies oli hyvänluontoinen mies. Kovin kävi hänen säälikseen Juhon
+suru ja hätä. Hänkin rupesi miettimään jotakin keinoa, joka voisi auttaa
+Juho-parkaa tukalasta tilastaan. -- Semmoisen luuli hän nyt
+löytäneensäkin.
+
+"Älkäähän nyt niin kovin sureko, ehkä tässä joku keino keksitään," sanoi
+nimismies lohdutellen.
+
+"Jos vaan voitte, niin auttakaa meitä; nyt on apu tarpeesen," sanoi Juho
+rukoilevasti.
+
+"Hakekaa tämä mökkinne kruunun torpaksi," kehoitti nimismies.
+
+"Saisimmeko sitten tässä asua niinkuin tähänkin asti?" kysyi Juho
+toivovasti.
+
+"Saisitte aivan vapaasti, vieläpä paljon helpommalla verolla kuin
+uudistalolaiset."
+
+"Mutta enhän ymmärrä, enkä osaa mitään, miten ja missä sitä
+haettaisiin ... eikä ole varojakaan," sanoi Juho, alkaen taasenkin
+nolottumaan.
+
+"Mutta jos minä ottaisin sen asian ajaakseni."
+
+"Voi hyvä vallesmanni...! Tehkää se, hyvä vallesmanni... Voi kun te
+olette hyvä, vallesmanni... -- Mutta milläs minä teille palkan maksan,
+hyvä vallesmanni?" höpisi Juho iloissaan, tietämättä itsekään mitä hän
+oikeastaan sanoi.
+
+"Kyllähän niistä sovitaan. Jos satutte saamaan lintuja ja tuotte jonkun
+linnun, sitten kuin asia on päättynyt -- jonka minä luulen onnistuvan --
+niin sillä se on maksettu," sanoi nimismies.
+
+"Voi, vai linnuilla! Kyllähän niitä täältä saloilta saamme. Kytkin on
+minulla mökin edessä lintukontti, sen annan nyt aluksi," sanoi Juho
+iloissaan.
+
+"Ei, ei; en minä sitä tarkoittanut. Minä en tahdo mitään, ennenkuin asia
+on päässä," eitti nimismies.
+
+"Kyllä teidän täytyy tämä kontti rouvallenne tuliaisiksi... Konttineen
+lintuineen pitää se teidän...; kyllähän me näitä..." väitti Juho ja
+ottaa piti nimismiehen.
+
+Nimismies lähti nyt pois ja hän oli Juhosta kirkkoherran jälkeen paras
+mies maailmassa.
+
+Juhon suru ja pelko lakkasi nyt siihen paikkaan. Elämän huolet eivät
+vaivanneet häntä nyt kovemmin kuin ennenkään ja hän luotti niin lujasti
+nimismiehen lupaukseen, että piti jo itseänsä oikein laillisena mökkinsä
+omistajana, jota ei kukaan enään voisi häneltä pois ottaa. -- Tunsipa
+hän olevansa paljon viisaampikin entistänsä.
+
+
+
+
+XII.
+
+Onni onnettomuudessa.
+
+
+Juho on nyt talonsa herra ja isäntä, sillä nimismies on pitänyt sanansa
+kuin mies. Hän on kun onkin hakenut ja saanut Juhon mökille kruunun
+torpan oikeudet. Juholla oli nyt oikein kuvernöörin sinetillä varustetut
+kirjalliset vakuutukset, että mökki oli todellakin hänen ja ettei kukaan
+voi sitä häneltä pois ottaa. Tämä tieto ja tunto vieritti Juhon elämän
+kuormasta pois isoimman ja raskaimman kiven, ja elämä tuntui nyt niin
+keveältä ja huolettomalta.
+
+Mökkinsä vakuutuskirjaa piti Juho erinomaisen isossa arvossa. Tosin ei
+hän tiennyt sen sisällöstä ainuttakaan sanaa, mutta hän uskoi
+nimismiestä, että se se on, jonka voimasta mökki on hänen. Isoa,
+kaunista, punaista sinettiä katseli hän ihmeen sekaisella
+kunnioituksella, sillä hän ymmärsi, että sekin vaikuttaa asiaan sangen
+lujasti ja mahtipontisesti. Juho teki tälle talon kalliimmalle ja
+arvokkaammalle kappaleelle tuohesta litteän kannellisen laatikon ja
+sekin sai sen arvon, että hän sovitti tuohen ihopuolen sekä sisä- että
+ulkopuolelle. Sinne pisti hän arvokkaan paperinsa ja sulki laatikon
+kannella. Sitten vei hän laatikon kuoppaan, pisti sen erityiseen luolan
+koloon ja sulki huolellisesti kolon kivellä. -- Tarkkaa huolta piti hän
+arvopaperin tallessa pysymisestä. Tuon tuostakin kävi hän kuopassa
+katsomassa, oliko kivi kolon suulla ja oliko laatikko kolossa. Tavasta
+kävi viettelys niin suureksi, ettei Juho malttanut olla ottamatta
+laatikkoa kolosta. Silloin aukasi hän kannen ja veti varovasti paperin
+esille. Saatuansa sen laskokset auki, katseli hän kauvan ääneti ja
+ajatuksiinsa vaipuneena sen punaista sinettiä. Kun hän viimein siitä
+autuaallisesta nautinnostaan havahtui, nosti hän tavallisesti paperin
+ylös, samassa ulottaen sen vähän ulommaksi, ja katsoen siihen vielä
+tosi-ihastuksella; silloin sanoi hän: "Ottakoonpa vielä, ken tahtoo,
+minulta taloni pois." Sitten kääri hän paperin laskoksiin, pisti sen
+laatikkoon, lykkäsi kannen kiinni, pani luolan koloon, sulki sen kivellä
+ja lähti pois.
+
+Paljon oli Juho vanhentunut ja heikontunut. Työnteko kävi hitaaksi,
+kankeaksi ja heikoksi. Uuden asuinhuoneen tekoa ei hän enään
+ajatellutkaan, sillä hän tunsi jo voimainsa määrän. Eipä hän sitä
+suuresti kaivannutkaan, sillä hän oli tyytyväinen entiseen asuntoonkin.
+Niittyä ja peltoa ei enään tullut lisää ja Juholla oli kyllitellen työtä
+entisten voimassapitämisestä. Kun näin asiat olivat, ei voitu karjaakaan
+lisätä; kahdella lehmällä vaan oltiin, kuten alussakin, ja nämät olivat
+heidän elinehtonsa. -- Vanhin poikakin, josta olisi työn-apua ollut,
+meni vieraan palvelukseen, nähtyään, ettei tässä tuosta tuohon tultu.
+-- -- --
+
+Eräänä kesä-iltana odotettiin Oukkarin lehmiä kotiin tulevaksi, mutta
+niitä ei tullut. Odotettiin paljon sivu tavallisen ajan -- koko yökin,
+ei sittenkään. Aamulla varhain lähti Juho hakemaan niitä. Hän samosi
+salot, kulki korvet, kapusi kalliot, rämpi rämeet, nevat ja suot, mutta
+turhaan. Väsyneenä palasi Juho illalla kotiin.
+
+Seuraavana aamuna meni hän Kirvelän Tahvoa pyytämään avuksensa lehmiä
+hakemaan. Yhdessä lähtivätkin nämät tasaväkiset likimmäiset naapurukset
+epätietoiselle retkelleen. He suuntasivat matkansa Oukkaria kohden,
+aikoen painaa sieltä toisille maille, missä Juho ei ollut ennen käynyt.
+Heiltä estyi kuitenkin tämä pitempi matkasuunnitelma, sillä Oukkariin
+tullessaan löysivätkin he molemmat lehmät, mutta kontion kaatamina. --
+Lemmeslammen korven laidassa oli metsän kuningas ne ruhtonut ja
+peittänyt rahkamättäillä.
+
+Juho ei näyttänyt olevan taallaankaan koko tapauksesta, mutta kovin
+kauhistuivat Tahvo ja Riettu tuota ankaraa tuhoa. Riettu päivitellä
+pälpätti ja itkeä killisteli yhtenään, eikä loppua surusta näyttänyt
+ensinkään tulevan. Nyt on muka elämä kaikki, kun ainoat lehmät _metsä_
+kaati, ja mistäpä toiset enään saataisiin, sillä työ ja tuskapa oli
+ollut entisiäkin saadessa, vaikka silloin vielä oltiin nuorempia ja
+voimakkaampia työntekijöitä. Mikäpä muu nyt neuvoksi tulee kuin
+nälkäkuolema, sillä lehmien turvissahan melkein yksin-omaan on henkeä
+pidetty ja elää kituuteltu.
+
+Tähän suuntaan paapatti Riettu katkeamatta ja Tahvo säesti häntä,
+tavantakaa lausuen Rietun surun sekaan jonkun surkuttelevan ja säälivän
+sanan, ja nämät lisäsivät vettä Rietun myllyyn.
+
+Olisipa niin kovan kohtauksen luullut vaikuttavan masentavasti
+Juhoonkin, mutta hän ei vaan ollut taallaankaan koko jutusta. Hän koki
+vaikittaa ja lohdutella vaimoaan niin paljon kuin voi, mutta kun se ei
+näyttänyt mitään auttavan, meni hän ulos. Kuoppaansa meni hän silloin.
+Siellä otti hän esille taasenkin arvopaperinsa ja katseli kauvan ja
+hartaasti sen punaista lakkaa. Kun hän sieltä palasi, oli Riettu jo sen
+verran tyyntynyt, että hän voi kuunnella muiden puhetta.
+
+"Mitäpä me noita lehmiä suremme, kyllähän Jumala meille toisia antaa,"
+sanoi Juho luottavasti.
+
+"Kyllähän Jumala hyvinkin sinulle lehmät sarvista tänne taluttaa;
+kovalla työlläsipä piti entisienkin alku ansaita," sanoi Riettu
+epäilevästi.
+
+"Sinä, Riettu, teet syntiä Herraa vastaan. Häneltähän tulee onni ja
+onnettomuus ja hänen tahdostaan saamme me mitä saamme. Väärin on nurkua
+Herraa vastaan," sanoi Juho nuhtelevasti.
+
+Riettua rupesi hävettämään. Hänestä rupesi tuntumaan siltä, että Juho on
+sittenkin oikeassa ja hänen surunsa haihtui siihen paikkaan.
+
+Niin. Juho luotti Jumalaansa ja mökkinsä vakuutuskirjaan ja niissä oli
+hänelle kylläksi; mitä huoli hän silloin lehmistä, karhuista ja muista
+elämän suruista.
+
+Pian oli kylälle levinnyt tieto, että karhu oli kaatanut Oukkarin
+molemmat ja ainoat lehmät. Säälin tunne kävi monenkin mielen lävitse,
+sillä yleiseen tiedettiin, kuinka niukkaa ja karua elämää Oukkarissa
+eletään. Toisissa ei tämä tieto vaikuttanut yhtään mitään; heistä oli
+saman tekevä, oliko Oukkarissa lehmiä tai ei, kaatoiko ne karhu tahi oli
+kaatamatta, elettiinkö siellä hyvästi vai huonosti; kaikki oli heistä
+yhtäkaikki.
+
+Toisena iltana lehmien löytämisen jälkeen katosi Oukkarin alun
+toisellakymmenellä oleva, Matti niminen poika. Hänet oli vielä myöhän
+nähty olevan peltoa purastamassa muka, mutta nyt hän oli kadonnut kuin
+kaste maahan, eikä tietty, oliko hän joutunut puuhun vai pitkään.
+Koetettiin huhuilla ja huudella, ja kun ei siitäkään apua ollut, puhalsi
+Juho jo useat kerrat tuohiseen ämyriinsäkin, jota vaan hätätilassa
+käytettiin. Vaikka Juhon torvi oli maan kuulu vahvasta äänestään ja
+vaikka se oli aina eksyksiin joutuneen kotimökille ohjannut, ei
+kuitenkaan Mattia kuulunut. Levotonta yötä täytyi nyt ruveta viettämään
+Matin vuoksi, sillä oli jo niin myöhäinen, ettei voinut lähteä häntä
+etsimäänkään.
+
+Aamulla varhain auringon noustessa tuli Matti, mutta hän ei ollut yksin,
+sillä hänellä oli kumppanina Römölän Vilho niminen poika. Vilho oli
+vähän vanhempi Mattia ja hänellä oli kädessä pienireikäinen oravapyssy.
+Ilo loisti poikien silmistä.
+
+"Missä sinä olet ollut? Koko yön olemme sinua peljänneet; ja missä sinä
+olet Vilhoon yhtynyt?" sanoi Juho vähän nuhtelevaisesti.
+
+"En minä ole ollut missään pahuudessa... Me -- me olemme, isä, ampuneet
+karhun," sanoi Matti loistavin silmin.
+
+"Karhun! Älä narraa," sanoi Juho, hypähtäen ylös makuultaan.
+
+"En minä narraa ... emmekö olekin, Vilho?" sanoi Matti.
+
+"Olemme me ampuneet karhun, tosi se on. Ellette usko, niin lähtekää
+katsomaan," vakuutti Vilho.
+
+Juho pisti päälleen ja sitten lähdettiin karhua katsomaan.
+
+Kun tultiin haaskoille, makasi siinä iso uros-karhu verissään. Metsän
+kuningas peitettiin vahvasti kuusen havuilla ja jätettiin siihen, sillä
+mitäpä he sille muuta voivat.
+
+"Kuinka te uskalsitte, tuommoiset poikanulikat, käydä niin vaarallisen
+elävän kimppuun?" kysyi Juho ihmetellen.
+
+"Uskalsimmepa tuota vaan," sanoi Vilho hymyssä suin, heilutellen
+uljaasti pyssyänsä.
+
+"Ei lavaa ei mitään."
+
+"Mistäpä semmoisen olisimme saaneet ... tuolta kuusenjuurelta vaan..."
+sanoi Vilho, viitaten taampana olevaa tiheä-oksaista kuusta.
+
+Juho meni katsomaan ampumapaikkaa ja pojat seurasivat jäljessä.
+
+Kuusi oli maahan asti oksainen ja hyvin luppoinen. Ainoastaan muutamia
+havuja oli pantu haaskan puolelle suojaksi.
+
+"Tässä me vahtasimme ja tästä minä ammuin... Veitsenikin on jäänyt
+tuohon...; sen päällä oli pyssynsuu," sanoi Vilho, ottaen veitsensä ja
+pistäen sen tuppeensa.
+
+"Mutta jos otso olisi tullut tältä puolen?"
+
+"Mutta sepä ei tullut... Korvesta päinhän se..."
+
+"Kuinka se kävi? -- kertokaapas."
+
+"Minä tulin jo hyvään aikaan illalla teidän mökkinne saataville. En
+uskaltanut näyttää itseäni teille, sillä pelkäsin, että olisitte estänyt
+aikeeni. Piilostani tähtäilin Mattia, saadakseni puhutella häntä ja
+kumppanikseni, sillä enhän olisi osannut yksinäni haaskalle. Ilokseni
+huomasinkin hänet kaivelemassa kangasta. Heti annoin hänelle merkin,
+että tulisi luokseni. Kun hän tuli, esittelin hänelle asian ja hän
+suostui kohta tuumaani. Matti olisi käynyt teille ilmoittamassa
+lähtönsä, mutta minä estin sen, sillä tiesin, että te ette päästäisi
+häntä.
+
+"Haaskalle päästyämme laitimme heti tämän vahtipaikan ja rupesimme
+vahtimaan..."
+
+"Eikö hyvin peljättänyt?" keskeytti Juho.
+
+"Eipä pahoinkaan; tuntui tuo vähän oudolta sydänalassa, mutta hätää se
+ei tehnyt."
+
+"Mitäs olisitte tehneet, jos karhu päälle?..."
+
+"Päätimme kipasta puuhun, ennenkuin otso kerkiäisi."
+
+"Entä sitten? Kertokaa!"
+
+"Kun viimeinen ämyrinne törähdys myöhän illalla kuului, yritti otso jo
+silloin tulemaan haaskalle. Mutta kun se sen kuuli, seisahtui se ja
+alkoi hiipiä metsään takaisin; tämän teki otso niin varovasti ja hiljaa,
+että tuskin risahdusta kuului. Harmiksi tahtoi käydä, mutta ei ollut
+muuta neuvoa kuin täytyi ruveta odottamaan, että eikö tuo vielä tulisi.
+Päivä jo alkoi ruveta sarastamaan, eikä vielä kuulunut mitään. Ikäväksi
+alkoi käydä aika ja tuumailimme jo kuiskimalla toisillemme, että
+lähtisimme pois. Mutta samassa tuokiossa rupesi metsästä kuulumaan
+jonkulaista kähnimistä. Sydän sykähti silloin ja minä vedin pyssyni
+hanan vireille, sekä panin uuden nallin piikkiin.
+
+"Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin otso tuli näköisälle. Hiljaa hiipien
+se tuli ja näytti hyvin varovaiselta. Rauhattomana pyöri hän ympäri ja
+tarkasteli kätköänsä joka puolelta. Sitten se rupesi rivosti syytämään
+sammalia pois haaskan päältä, ja saatuansa sen paljaaksi, laskeusi se
+käpälillensä ja alkoi levollisen näköisenä aterioida.
+
+"Otso oli melkein aina selin meihin, paitsi silloin kuin se
+tarkastellessaan ympäri pyörähteli; selin se oli meihin nytkin, kun hän
+syödä ahmi. Minä en uskaltanut sitä ampua takaapäin, kun pyssyni oli
+kovin pienireikäinen, odotin vaan sitä hetkeä, jolloin se kääntyisi
+päin. Tukalalta tuntui aika; emme tohtineet oikein hengittääkään, mutta
+karhu ei vaan kääntynyt.
+
+"Tästä tukalasta tilasta päästi meidät pieni sattumus. Matti liikahti
+vähän, korjatakseen huonoa asemaansa. Tätä tehdessä risahti joku kuiva
+risu poikki. Vaikkei risahdus ollut sen isompi, huomasi otso kuitenkin
+sen. Se käännähti sivuttain meihin, mutta ei noussut käpäliltään
+jalvoilleen; se näytti kuuntelevan tarkasti; silloin tähdin minä korvan
+sisään ja laukasin.
+
+"Kauheasti karjasten hyppäsi otso pystöön kahdelle jalalle, mutta kaatui
+heti. Tätä teki se useat kerrat, mutta vihdoin jäi se liikkumattomaksi.
+
+"Tällä välin kipasimme me puuhun. Tähän saakka emme peljänneet
+sanottavaa, mutta kun otso kuolon tuskissa mellasti, niin kauheaksi
+alkoi käydä. Olen kuullut sanottavan, että karhulla on yhden miehen
+mieli ja yhdeksän miehen voima. Emme sittenkään vielä uskaltaneet puusta
+pois laskeuda, vaikkei karhu enään liikahtanutkaan. Luulimme, näette,
+että se kavaluudella heitti itsensä kuolluksiin, saadaksensa meidät
+kynsiinsä. Vasta sitten kuin oli jo melkein selvä päivä, tulimme
+vakuutetuksi, että karhu oli todellakin kuollut, ja silloin uskalsimme
+laskeutua puusta alas."
+
+Näin kertoeli Römölän Vilho hymyssä suin, mutta Oukkarista oli tämä niin
+kauheata, että tukka pystyyn nousi. Olivathan pojat poikamaisuudessaan
+antautuneet silmin nähtävään hengenvaaraan. -- -- --
+
+Kyllä Oukkarissakin kovasti peljättiin Matin yöllistä poissa oloa, mutta
+Römölässä se vasta hätä oli Vilhon äkkinäisen katoamisen tähden.
+Pienestä poikapahasesta pitäin oli Vilho pyssyä viljellyt ja
+metsästäjänä oli hän jo saavuttanut mainetta tarkkana ampujana ja
+oivallisena lintu- ja oravamiehenä; olipa hän koirainsa avulla jo eräänä
+kertana kaatanut ilveksenkin. Vilho tunsi itsekin, että hän on
+saavuttanut metsästäjän mainetta. Tämä kiihoitti kunniantuntoaan ja hän
+himoitsi saadaksensa maineensa täydelliseksi. Kauvan oli hän mielessään
+miettinyt, kuinka pääsisi karhun kimppuun ja saisi sen kaadetuksi; jos
+se onnistuisi, olisi hän tarkoituksensa voittanut. Hän ei kuitenkaan
+ilmoittanut kenellekään tätä uhkarohkeaa mielipidettänsä, sillä hän
+oivalsi, että kaikki olisivat pitäneet hänen mietteitänsä pelkkänä
+hulluutena ja kokeneet ehkäistä hänen aikeitansa, jos semmoinen
+tilaisuus sattuisi tarjoontumaan.
+
+Kun hän sitten kuuli karhun kaataneen Oukkarin molemmat lehmät, päätti
+hän mielessään, että mennä sinne onneansa koettelemaan. Niin salaa kuin
+suinkin voi, otti hän pyssynsä ja ampumaneuvot mukaansa, vähän evästä
+taskuunsa ja pökäsi suoraan metsään, ettei kukaan häntä näkisi.
+
+Kun sitten ei Vilho yöksi kotiin tullutkaan, kuten ennen tavallisesti,
+tuli koko talon väki pahaan hätään. Hypättiin naapureissa ja kaikilta
+ihmisiltä kyseltiin, että eikö kukaan olisi heidän Vilhoa nähnyt. Ja kun
+ei mitään muuta tietoa saatu, kuin että joku oli hänet aamulla varhain
+nähnyt pyssyn kanssa metsään menevän, niin yltyi pelko ja hätä kahta
+kauheammaksi. Mutta huomena se vasta kukkurilleen nousi, kun ei Vilhoa
+vielä nytkään ollut kotiin saapunut, vaikka päivä oli jo hyväsestään
+kulunut. Kymmenenkin laisia turmia koetettiin keksiä, joissa hän olisi
+tuhonsa saanut, ja itsekukin koetti olla mestari arvaamaan oikean turman
+laatua. Vilho oli vanhempiensa nuorin lapsi ja hekin kävivät kovin
+levottomiksi ja lohduttomiksi. Viimeiseltä ei isä voinut muuta tehdä,
+kuin ruveta Jaakopin tavalla voivottelemaan: "Voi minun poikaani, voi
+minun poikani."
+
+Suuriksi kävivät Römöläisten, semminkin vanhempien silmät, kun Vilho
+myöhemmin illalla tuli kotiin ihka elävänä, vieläpä aivan
+vahingoittumattomanakin.
+
+"Missä, Jumalan tähden sinä olet ollut...? Kun saattaakin semmoisen
+murheen laittaa meille, eikä sanokaan edes kenellekään..." sanoi vanha
+isä nuhtelevaisesti, kun näki Vilhon.
+
+"Älkää olko, isä, millännekään, minä olen kaatanut karhun viime yönä,"
+sanoi Vilho iloisesti.
+
+"Karhun! Älä joutavia narrittele," sanoi ukko kulmiaan rypistellen.
+
+"Oikein totta; kuinka minä teille voisin valehdella," vakuutti Vilho.
+
+"No, herran tähden, missä sitten... Kerro ... sano," sanoi ukko,
+remauttaen suuret harmaat silmänsä seljälleen, niin että tuuheat
+kulmakarvat nousivat siansa ylemmäksi.
+
+"Tuolla Lemmesvaaran korvessa, Oukkarien lehmien haaskoilta..." sanoi
+Vilho.
+
+"No voi sun poikaa! Onpas sinussa miestä tulossa, mutta siitä hyvästä
+annan minä Oukkarille lehmän," sanoi ukko ilosta liikutettuna.
+
+Römölässä kääntyi nyt pelko ja murhe suurimmaksi iloksi ja riemuksi.
+
+Kauvan ei joudettu miettimään ja iloitsemaan, sillä saalis oli saatava
+kotiin. Vankka ruuna pantiin aisoihin ja vielä läpi-yötä lähdettiin
+otsoa noutamaan. Vaikka Vilho oli väsyksissä, ei hän voinut olla mukaan
+lähtemättä, sillä "saalis miehen virkuttaa".
+
+Vaikea kulku oli Lemmeskorpeen ja pitkiä kierroksia täytyi nevojen
+vuoksi tehdä, mutta eihän lujaa tahtoa voinut mikään estää.
+
+Iloisesti hälisten tuotiin otsoa huomena kylään.
+
+Sattui niin, että otson kanssa tulla rytistettiin kylään Käkelän kautta.
+Käkelän ukko oli jo hyvin vanha ja hän oli istumassa portailla heidän
+tullessaan. Ukko ei ollut kuullut ensinkään, että Vilho on karhun
+kaatanut.
+
+"Lehmän raatoko, vai?" kysyi Käkelän ukko, kun näki, että rekeen oli
+peitetty jokin isompi esine.
+
+"Ei kuin karhu," sanoi joku hiljaisesti, seisottaen hevosen kartanolle.
+
+"Hääh? Karhuko kaatanut taas?" kysyi ukko, sillä hänen kuulonsa oli
+käynyt huonoksi.
+
+"Eikä ole ... karhu on nyt kaadettu itse," sanoi Vilho hilpeästi
+kimakalla äänellä.
+
+"Kuinka ... karhuko kaadettu, vai?" sanoi ukko, kallistaen korvaansa.
+
+"Juuri niin," huudahti Vilho melkein ukon korvaan.
+
+"Annas katson... Eihän toki liene tarkoituksesi puijata vanhaa miestä,"
+sanoi ukko ja alkoi kömpiä ylös.
+
+Hän mennä köntysteli suoraa päätä reen luo ja kohotti peittoa; sitten
+pyyhkäsi hän kämmenellään pitkin otson lihavaa selkää.
+
+"Tosi...; ei mitään vilppiä. Onko meidän kylässäkin semmoisia miehiä?
+Jos on, sen parempi heille -- ... Kuka -- hääh...?" sanoi ukko ja
+oikaisi itsensä suoraksi.
+
+"Minun luodistani sai otso surmansa," sanoi Vilho.
+
+"Kas pertanan poikaa ... miespä sinusta ... sen parempi sinulle... Mutta
+mistä -- hääh?" tuumaili ukko.
+
+"Lemmeskorvesta," selitti Vilho.
+
+"Oukkarin lehmien haaskoiltako, vai?"
+
+"Juuri sieltä."
+
+"No, sen parempi Oukkarille. Mutta minulla on eräs ehdoitus sinulle,
+poikaseni: riisukaa hevonen, pankaa talliin ja kauroja eteen... Metsän
+kuningas meidän tupaan...; siellä nyljetään se ja siitä hyvästä minä
+pidän aika peijaat. Mitäs sanot, vai hääh?" esitteli ukko.
+
+"Karhu on minun poikani kaatama; paitsi sitä olen siitä hyvästä luvannut
+Oukkarille lehmän. Näiden syiden vuoksi en voi sitä kunniaa myöntää
+kenellekään, vaan otso on vietävä meille ja siellä nyljettävä," sanoi
+Römölän isäntä, joka oli tullut karhua vastaan-ottamaan ja oli juuri nyt
+paikalle saapunut.
+
+"Ettetkö anna, hääh...? Mutta minä annan Oukkarille toisen lehmän, kun
+vaan karhu nyljetään meillä. Mitä sanot, hääh? Tahdotko turhaksi tehdä
+köyhän vahingon palkkion, vai?" sanoi ukko vakavasti ja katsoi kysyvästi
+Römölän ukkoa silmiin.
+
+"Se on päätetty. Minä en tahdo kova-onnisen Oukkarin etuja vähentää...
+Riisukaa hevonen valjaista ja viekää talliin; sitten otso pirttiin --
+heti, pojat!" sanoi Römölän isäntä.
+
+Tuumasta toimeen. Pian oli otsolta komea turkki riistetty ja myöhään
+yöhön juotiin iloisesti karhun peijaita, ylistellen nuorta päivän
+sankaria. -- -- --
+
+Oukkarissa elettiin vaan entistä tavallista elämää, kappaletta kuivempaa
+vaan, sillä pienen lapsenkaan suuhun ei ollut maitotilkkaa antaa. Riettu
+tahtoi olla vielä pahalla päällä tapahtuneen kovan-onnen vuoksi.
+
+"Kun et korjannut edes niitä haaskojakaan, olisihan niistä jotakaan
+ruoan-apua saanut," sanoi Riettu eräänä kertana.
+
+"Mitäpä me niistä... Minkä Jumala on sallinut tapahtua, ei voi ihminen
+sitä toiseksi tehdä...; eikäpähän niistä olisi paljon tainnut ruoan-apua
+kointua ... kovin oli karhu raadellut," arveli Juho.
+
+"Kyllä tässä kuolema tulee ... ei tässä muu neuvoksi tule...; tietäähän
+sen ... ei maidon märkää," päivitteli Riettu yhä.
+
+"Vielä mitä ... -- onhan meillä talo," lohdutteli Juho.
+
+"Tämmöinen talo, pettuleivän talo, lehmätön talo! Miksikähän Jumala
+meitä niin kovasti kohtelee?" kiilasi Riettu edelleen.
+
+"Mitä meidän syrjäisten Jumalan töihin tulee? Kaikki mitä hän tekee, se
+on sangen hyvin," sanoi Juho luottavasti.
+
+Toviin aikaan ei puhuttu mitään.
+
+"Olisit edes nylkenytkään... Olisi kerrankaan saanut oikeat kengätkään
+jalkaansa," nurkui Riettu yhä.
+
+"Eihän sitten olisi saatu karhuakaan ammutuksi... Nyt kun kärsimystäsi
+koetellaan ja pitäisi nöyrtyä Jumalan tahdon alle ja kantaa nurkumatta
+ristiänsä, rupeat sinä nurisemaan ja tulet vaateliaammaksi kuin koskaan
+ennen...; se ei ole oikein, hyvä Riettu," vakuutti Juho.
+
+"Mitähän tuosta mesikämmenen kaatamisesta sitten oli hyvää...? Ja
+puhuisi häntä _metsästä_ kunnioittavammasti ... kylläkait se
+vastakin ... jos sattuisi vielä joskus jonkun elikon saamaan," tinki
+Riettu yhä, alkaen itkeä tihistää.
+
+"Ei suinkaan se enään... Onhan karhu korvista ammuttu läpi...; mitenkä
+se vielä...? Sinä olet nyt epäuskoinen, ikäänkuin ei Jumalaa
+olisikaan...; paha ja kärsimätön olet myös...; en minä nyt sinun
+kanssas..." sanoi Juho ja lähti kävelemään pois.
+
+Tämä keskustelu tapahtui ulkona navetan luona -- huono paikka, sillä
+navetta muistutti Rietulle niitä hyviä aikoja, jolloin heillä oli kaksi
+lehmää ja tämä muisto saatti hänet aina pahalle tuulelle ja nurisemaan.
+
+Samassa kuin Juho sanoi viimeisen sanansa ja kääntyi menemään pois,
+alkoi metsästä kuulua iloista puheen hälinää. Molemmin he heti
+oivalsivat, että ihmisiä oli heidän mökilleen tulossa. Riettu koki
+pyyhkiä kuivaksi itkusta vetistyneitä silmiänsä ja Juho heitti
+menemisensä siihen. Molemmin he katselivat metsään päin, odotellen,
+keitä sieltä tulisi.
+
+Samassa tuli näkyviin kaksi miestä ja yksi nainen. Kumpikin mies talutti
+nuorasta lehmää perässään ja nainen jäljessä ajeli niitä. Lähemmäksi
+tultua tunsivat he molemmin, että tulijat olivat: Römölän Vilho, Käkelän
+renki ja piika.
+
+"Hyvää päivää! Me tuomme teille lehmiä," sanoi Vilho iloisesti,
+nähtyänsä Juhon ja Rietun.
+
+"No minkä vuoksi...? enhän minä ymmärrä..." sanoi Juho hätäyksissään.
+
+"Isä antoi lehmän sentähden kuin minä sain ampua karhun teidän
+haaskoiltanne ja Käkelän ukko silti kuin otso nyljettiin hänen
+tuvassaan. Näin tavoin tahtoivat he palkita, kun karhu kaatoi teidän
+molemmat lehmänne," selitti Vilho, pitäen pulskaa lehmää nuorasta
+kiinni.
+
+"Katsopas, Riettu! Karhun kaatamisesta oli kuitenkin meillekin jotakin
+hyvää, ja Jumalalla oli sittenkin antaa meille lehmiä, vaikket sitä
+uskonut," sanoi Juho iloisesti.
+
+
+
+
+XIII.
+
+Kotoisia kohtauksia.
+
+
+Vaikka edellä on jo kerrottu yhtä ja toista Oukkarilaisten
+koti-elämästä, sietää se kuitenkin vielä tarkastelemista.
+
+Oukkarissa ei juuri usein käynyt vieraita, semminkään ensimältä, mutta
+kuitenkin sattui joskus niin, että joku kauvas sydänmaan saloille
+sortunut hevosenhakija tuli yötä pitämään Oukkariin, saadaksensa jotakin
+suojaa päänsä päälle, tahi että joku metsästäjä tuli sinne väsyneitä
+raajojansa lepuuttamaan.
+
+Tulipa vieraat mistä syystä vielä tulivatkin, aina he tapasivat talossa
+vierasvaraisen ja ystävällisen isännän ja emännän. Mitä parasta talossa
+oli, sitä tarjottiin vieraalle. Kaikesti eivät vieraan varat olleet
+suuret, mutta tarjottiin sitä mitä oli, sillä: "Sitä lintu linnulle,
+mitä linnulla itsellään." Sattuipa joskus niinkin, ettei ollut muuta
+tarjottavaa kuin petäjäleipää, suolaa ja maitosinukkaa, mutta sitä ei
+hävetty, tarjottiin vaan ja hyvästä sydämestä tarjottiinkin. Pää-asia
+oli vaan se, ettei yksikään vieras saanut jäädä ruokkimatta. -- Vuode
+laitettiin ahtaasen mökkiin semmoinen vieraalle, että siinä voi raajansa
+suoraksi oikaista, vaikka useinkin osa talonväestä sai nurkassa istua
+kykkien yönsä viettää.
+
+Muutamana kertana kopeusi niin-ikään eräs hevosenhakija Oukkariin
+yötänsä viettämään. Tarpeesen olikin saada jotakin suojaa yllensä, sillä
+sade-ilma oli tulossa.
+
+Vieras otettiin ilolla vastaan, kuten tavallista oli.
+
+On jäänyt mainitsematta, että Oukkarin tupaa käytettiin kolmenlaiseen
+tarpeesen, sillä siinä asuttiin, kylvettiin ja puitiin elot. Juuri
+samana iltana kuin vieras taloon saapui, oli Oukkarin väki kylpeä
+peidellyt.
+
+Kuten ennenkin, tehtiin vieraalle kantojen väliin lattialle vuode.
+
+Vieras ei ollut tottunut tämmöisiin oloihin. Kun niin pienessä mökissä
+oli paljon ihmisiä ja kun vielä päälliseksi siinä oli illalla kylvetty,
+tuntui hänestä niin hirveän tukalalta, ettei hän voinut unta saada.
+Vesimärkänä oli hän palavasta ja henkeä ahdisti. Kun kerran tämmöinen
+tukaluus ja unettomuus vaivasi, ilmestyi siihen pian muutakin lisäksi,
+rupesi, näette, lattialta kömpimään syöpäläisiä vaatteisin, jossa ne
+kuhnivat ja kähnivät, tehden olon aivan sietämättömäksi ja tukalaakin
+tukalammaksi. Talon väki nukkui vaan niin makeasti ja raskaasti, kuin he
+olisivat maanneet parhaassa huoneessa höyhenpatjoilla; kuorsaamisen
+hyrinä kuului vaan joka paikasta ympäri mökkiä.
+
+Mökissä oleminen kävi vieraalle vihdoin sietämättömäksi. Hän hiipi
+hiljaa ulos, saadaksensa hengittää edes raitista ilmaa. Ilma oli
+muuttunut melkein rajumyrskyksi. Vettä satoi taivaan täydeltä ja tuuli
+vinkui puiden latvoissa, sujuttain tavasta vahvatkin puut lähes luokan
+muotoon, josta asemasta ne taasen vonkuen ponnahtivat entisiin
+asemiinsa, sujuakseen yhä uudestaan.
+
+Kauvan ei vieras joutanut miettimään, sillä hänen täytyi hakea jotakin
+suojaa tulvanaan tulevaa sadetta vastaan, sillä mökkiin ei hän tahtonut
+takaisin mennä. Kiireesti ohjasi hän askeleensa vajaa kohden ja sinne
+päästyänsä kapusi hän ylisille ja kuoppausi siellä oleviin heiniin
+maata.
+
+Unta ei tullut sielläkään, sillä myrsky ulvoi ja pauhasi vonkuen
+heikosti rakennetun vajan patsaissa, nurkissa ja onkaloissa, heilutellen
+ja rusautellen sitä sieltä ja täältä. Joka hetki pelkäsi vieras vajan
+kaatuvan ja tämän tähden ei hän voinut silmää ummistaa.
+
+Näin tavoin oli yö kulunut lähelle aamua. Silloin tuli yhä rajumpia
+myrskyn puuskia ja vaja vapisi, rutisi ja heilui entistä kovemmin. --
+Yht'äkkiä kaatui se ylönkuppuraisiaan, patsaineen, parvineen, kattoineen
+päivineen. Vieras säikähti pahanpäiväiseksi, sillä katon kourut ja
+patsaat tulivat kolisten hänen niskaansa. Onneksi ei hänelle tullut
+mitään vahinkoa, syvälle kun oli kuoppaantunut heiniin ja niin pääsi hän
+pelkällä säikähdyksellä.
+
+Ei ollut vieraalla muuta neuvoa kuin palata mökkiin, mutta siellä
+nukkuivat kaikki mökin asukkaat niin rauhallista ja lepeellistä unta,
+ettei missään muuallakaan sen paremmin nukuta.
+
+"Onkos hullumpata...! Eipä se koskaan ennen ole kaatunut," sanoi Juho
+aamulla ja rupesi levollisesti samaan tapaan rakentamaan vajaansa.
+-- -- --
+
+Ei ollut Oukkarin lapsilla isoja hupeja eikä isoja huvittelupaikkoja.
+Kesäisinä aikoina olivat kyllä ahot, vaarat ja salot avaroita paikkoja,
+joissa lapset saivat vapaasti temmeltää. Viattomia leikkejä ja ruumiin
+liikkeitä ei isä kieltänyt, mutta tarkan vaarin otti hän kaikista
+lastensa toimista, teoista ja puheista ja liikoja ei hän suinkaan
+kärsinyt lastensa tekevän.
+
+Niin, kyllähän kesällä oli lapsilla parempi, mutta toista oli talvella.
+Ketineet olivat huonot ja kylmät olivat talviset ilmat. Mökki taasen
+kantoisine lattioineen oli niin ahdas, ettei siinä olisi sopinut
+tikahtamaan, jos mielikin olisi tehnyt.
+
+Usein käypi niin, että hätä neuvon keksii, ja niinpä tässäkin. Navetta
+oli välkeämpi kuin tupa, eikä sen lattialla ollut kantojakaan. Keskelle
+lattiaa oli Juho laittanut pöngän, kannattamaan kattoa, joka alkoi
+painua sisään. Tämän hienokaisen tuen oli Juho kuorinut, jonka vuoksi se
+oli jotenkin sileä.
+
+Navettaa ja katon pönkää käyttivät nyt lapset hyväksensä, kun he
+tahtoivat leikkiä. Hiljaa toisillensa kuiskien ilmoittivat he, milloin
+sitä lähdettiin. Hiipien pujahtivat he yksi toisensa perästä ulos
+mökistä ja navettaan piti heidän matkansa. Useallakaan heillä ei ollut
+kengän aanaakaan jalvoissa ja muutoinkin vilkkui paljas iho, mutta vähät
+siitä. Paljain jalvoin vaan tarvottiin paksussa lumessa ja kovassa
+pakkasessa navettaa kohden.
+
+Vanhimmat lapset ottivat joskus nuorimmankin, hädin tuskin kävelemään
+ruvenneen lapsen mukaansa, ottamaan osaa yhteiseen iloon. Enimmiten
+koetettiin kumminkin lähteä pienokaiselta salaa, sillä eihän aina olisi
+viitsitty ottaa häntä mukaan. Harvoin tämä viaton pettäminen kuitenkaan
+onnistui, sillä pienimmistäkin toisien lasten liikkeistä ja kuiskeista
+huomasi pienokainen, mitä heillä oli tekeillä. Yrittivätkö toiset
+silloin pujahtelemaan mökistä ulos, päästi pienokainen semmoisen
+parakan, että hänet täytyi välttämättömästi ottaa mukaan. -- Eihän lapsi
+tahtonut olla poissa niistä iloisista ja hauskoista hetkistä, joita
+navetassa vietettiin.
+
+Sattui niin, että eräänä talvena tuli muudan mies Oukkariin muutamaksi
+ajaksi majaa pitämään. Hän tarvitsi jotakin rakennusta varten melkeän
+joukon tavallista isompia puita. Hän oli kruunun metsistä ostanut niitä
+ja oli nyt hakkaamassa ja kokoamassa erään kumppanin kanssa ostetuita
+puitansa.
+
+Tämän huomioon otti heti lasten umpimieliset salaviittaukset ja
+ulospujahtelemiset. Hän otti selvän lasten vehkeistä ja huomasi, että he
+kulkivat navetassa leikkimistä varten.
+
+Eräänä päivänä pyrkivät vanhimmat lapset taasenkin nuorimmalta salaa
+menemään navettaan. Mutta tämä älyten, mihin sitä taaskin mennään, nosti
+nytkin semmoisen porun, että kylläkaiketi riitti. Jo olivat vanhimmat
+menneet, mutta vähäväkisin heistä, kuten tavallista, jäi jälkeen. Ei
+ollut hänelläkään minkäänlaisia jalkineita, eikä paljon muutakaan
+vaatetta. Tämä palasi takaisin ja väänsi syliinsä parkuvan sisarensa, ja
+alkoi retostaa häntä ulos. Pienimmällä ei ollut minkään muunlaista
+vaatetta yllä kuin rikkein paita satkale.
+
+Taavetti -- se oli vieraan nimi -- seurasi heidän menoansa. Pihalla oli
+paljon lunta, sillä oli ollut iso pyry. Vanhimmat lapset juoksivat
+paljain jalvoin navettaan, niin että lumi pölisi, eivätkä piitanneet
+koko lumesta yhtään mitään. Vähän vaikeammaksi tuli vähäväkisemmän,
+toista kantaa retostavan kulkeminen. Hänellä olisi ollut tietämistä
+itsessäänkin ja kuitenkin täytyi hänen toista kantaa. -- Pihalle
+tultuaan kaatuivat sekä kantaja että kannettava ylönkuppuraisiaan
+lumikinokseen. Kun kinos oli kylmällä pyryllä viime yönä muodostunut,
+oli se niin pehmeä, että he molemmin muksahtivat sinne umpipäähän, niin,
+ettei heitä ensimältä näkynyt ensinkään; pian kuitenkin rupesi
+kinoksesta näkymään soristelevia pikku käsiä ja jalkoja. Ei valitettu,
+ei itketty, eikä huudettu apua; ylös vaan pyrittiin ja yritettiin
+uudestaan. -- Ja navettaan sitä mentiin -- nurkumatta mentiin.
+
+Vieras halusi omin silmin nähdä, minkälainen leikki- ja ilopaikka
+lapsilla oli navetassa, jonne he kaikkien vastuksien lävitse niin
+innokkaasti ja hartaasti pyrkivät.
+
+Hän meni navetan ovelle.
+
+"Voi, voi...! Taavetti tuli," sanoi joku lapsista ja he lakkasivat
+leikkimästä.
+
+"Älkää olko millännekään...; leikkikää vaan ... -- olenhan minä teidän
+ystävänne ... ja minä sitten annan taasen kyytiäkin..." kehoitti vieras.
+
+Ujous katosi lapsista vähitellen, sillä he olivat perehtyneet vieraasen
+ja kutsuivat häntä nimeltänsä vaan Taavetiksi.
+
+Hiljolleen läheni kaksi heistä keskellä lattiaa olevaa patsasta ja
+asettuivat niin, että he tulivat vastakkaa toisiansa, patsas välissä.
+Sitten ottivat he patsaasta kiinni ja alkoivat hiljolleen pyöriä patsaan
+ympäri. Pyöriessään lauloivat he omituisella nuotilla seuraavaa omaa
+kyhäämäänsä laulua:
+
+    "Remputa, rämpytä, ramputa rallaa,
+    Näin sitä meilläkin ympäri pannaan.
+    Patsahan ympäri tanssimme kaikin,
+    Toisetpa kohta jo vuoronsa saikin.
+    Hauskapa meidän on leikissä olla,
+    Kenpä nyt tahtoisi tanssihin tulla?"
+
+Ensinnä kävi pyöriminen hitaasti, ikäänkuin ujostellen, mutta vähitellen
+se yltyi, samassa kuin laulun tahtikin tiheni; viimeiseltä vauhti oli
+niin kiihkeä, etteivät voimat olisi sen enempää myöntäneet.
+
+Toisien tätä tehdessä katsoivat muut lapset hymyillen toisien menoa ja
+huojuttelivat ruumistaan tahdin mukaan --; täydellinen tyytyväisyys
+loisti heidäukasvoistaan. Tuo vähäväkinen parikin, mikä oli alastonna
+juuri lumikinoksesta noussut ja viimeiseksi paikalle saapunut, oli
+unhottanut kaikki vastukset ja kommellukset, mitkä heitä tänne tullessa
+olivat kohdanneet, ja ilo loisti heidän silmistään. Paljaaseen ihoon
+takertunut vitilumi sulasi parhaaltaan ruumiin lämmön vuoksi, ja
+lokoillen putoili se punottavasta ihosta, mutta mitäpä siitä -- mitä se
+oli sen hauskuuden suhteen, jota täällä saatiin nauttia.
+
+Kun kukin oli laulun tahdin mukaan saanut pyöriä patsaan ympäri,
+lähtivät he tyytyväisinä pois.
+
+Juho oli kyllä ottanut huomioonsa lasten navettaleikit; hän oli
+salakättä tarkastellut niitä, mutta kun huomasi ne olevan viatonta
+laatua, ei hän hennonnut kieltää heitä.
+
+Tuo toisen kantaja sairastui nyt kovasti. Kova kuume nousi hänen
+ruumiisensa. Koko ruumis vapisi kuin sarpa virrassa ja heleä tuskan-puna
+nousi hänen kasvoihinsa. Hän ei taipunut panemaan makuulle, vaikka
+vanhemmat, vieras ja toiset lapsetkin siihen kehoittivat.
+
+Parina päivänä sairastumisensa jälkeen piti hän erin-omaisen tarkan
+huolen siitä, milloin toiset lapset menevät navettaan leikkimään. Sinne
+sitä piti hänenkin päästä, vaikkeivät voimat olisi riittäneetkään.
+Vavisten seisoi hän ja katseli toisien pyörimistä hymyillen, voimatta
+kuitenkaan itse osaa ottaa tuohon hauskaan iloon. Toisena päivänä piti
+toisien lasten kantaa hänet pois, koska hän ei omin voimin pysynyt enään
+pystyssä. Silloin täytyi pikku Tiinan panna makuulle.
+
+"Kuule, Antti, kuule!" sanoi pikku Tiina huomena itseään vähän isommalle
+veljelleen.
+
+Kutsuttu meni ja kallisti korvansa likelle sairasta.
+
+"Sanokaa minulle, milloin menette leikkimään tuonne navettaan ... minun
+olisi vähän parempi," kuiskutti pikku Tiina.
+
+Puhuteltu oikasi itsensä ja meni kuiskuttamaan jotakin toisien lasten
+korvaan.
+
+Syvin hiljaisuus ja alakuloisuus saavutti sisarukset.
+
+Kappaleen ajan kuluttua meni vanhin sisaruksista pikku Tiinan luo,
+kiersi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa:
+
+"Nyt me menemme."
+
+"Menkää te vaan, minä en jaksa ... mutta kun kuulen, niin minun on
+parempi," sanoi pikku Tiina ja painoi raukeat silmänsä kiinni.
+
+Näin tapahtui useana päivänä.
+
+"Kuulkaa!... Menettekö te taas sinne ... tuonne navettaan...? Onko se
+meidän kukko jo tullut kotia? -- -- Se on niin komea, komeampi kuin
+pappilan," sanoi pikku Tiina eräänä päivänä toisille lapsille.
+
+Lapset olivat viime kesänä käyneet vanhempiensa kanssa kirkolla; silloin
+olivat he käyneet pappilassakin. Ihmetellen olivat lapset katselleet
+kanakarjaa ja sitäkin enemmän karjan ylpeää isäntää, kukkoa, mikä
+korkeasti kirkuen näytti heidän mielestänsä hirmuisen mahtipontiselta ja
+käskevältä. Olipa kanakarja lasten mielestä jotenkin yhtäläinen
+kyläläisien itsiensäkin kanssa, koskapa he olivat puolikesuja ja
+kuitenkin siksi arkoja, etteivät kiinni antaneet, mutta kukko oli vaan
+komea ja käskevä.
+
+Kun he tältä kyläretkeltä kotiin tulivat, tuli huuhkaja aivan Oukkarin
+mökin viereen ja alkoi siinä huuhkata jyryyttää. Ensimältä säikähtivät
+lapset tuota rumaa ääntä niinkuin jotakin hirmua. Mutta kun Juho heille
+näytti linnun ja selitti, että se on heidän kukko, rupesivat lapset
+todellakin pitämään huuhkajaa omana omaisuutenaan ja kukkonaan. Sen
+äänteleminenkin tuli heille niin kodikkaaksi ja oli heidän mielestään
+paljon kauniimpaa kuin pappilan kukon.
+
+Syksyin, keväimin tuli huuhkaja säännöllisesti Oukkarin mökin luo ja
+ilmoitti säännöttömällä rumalla äänellänsä läsnäolonsa. Silloin aina
+lapset menivät ihastuksella kukkoansa katsomaan ja kuuntelemaan; eipä
+kummakaan, sillä olihan se heidän mielestään paljon parempi pappilan
+pöyhkeilevää ja ylpeätä kukkoa.
+
+Tätä kaipasi nyt pikku Tiina, sillä eihän huuhkajaa ollut taaskaan
+kuulunut pitkiin aikoihin, talvi kun oli -- ja Tiinan oli niin paha
+olla, kun poltti kovasti ja tuntui kovin tukalalta. Olisihan ollut
+parempi, kun olisi kyennyt menemään navettaan, toisien kanssa laulun
+mukaan pyörimään patsaan ympärillä, mutta sitäpä ei kyennytkään
+tekemään, eikä kukkoakaan kuulunut -- -- -- oli vaan niin tukala, paha
+ja ikävä.
+
+"Nyt on talvi, ei meidän kukko ole vielä tullut," sanoi Kaisa niminen
+sisar sairaalle siskolleen, hellästi puristaen häntä kaulasta.
+
+"No, menkää te sitten navettaan leikkimään ... minunkin on sittemmin
+parempi ... tottahan meidänkin kukko tulee, kun aika joutuu ja silloin
+on parempi -- -- Tiinaa väsyttää," sanoi sairas ja hän vaipui
+hermottomana vuoteelleen.
+
+"Nyt me menemme taasenkin navettaan," sanoi Kaisa sisar eräänä päivänä
+osan-ottavalle, sairastavalle siskolleen.
+
+"Niinkö -- navettaanko patsaan ympärille?...
+
+"Meidän kukkoko -- --? onhan se komea, komeampi kuin pappilan -- sitä
+oli niin hyvä katsoa...; hyväpä oli siellä patsaan ympärilläkin olla,
+mutta enhän voi," sanoi sairas katkonaisesti. Samassa valahti hän
+maaperävuoteellensa ja elämän kovuus oli uhrinsa ottanut.
+
+Siihen jäi toisien lastenkin meno navettaan ja tänään ei ollut ketään
+patsaan ympärillä pyörimässä.
+
+Pikku Tiina se vietiin navettaan, mutta kalpeampana ja tyyneempänä
+entistään. Eipä hän pyrkinyt enään patsaan ympärille pyörimään, eikä
+mahtavaa kukkoaan kuulemaan; tyyneenä ja rauhaisena makasi hän vaan isän
+veistämällä laudalla navetassa.
+
+Seuraavina päivinä kävivät toiset lapset kuten ennenkin navetassa, mutta
+nyt eivät hekään pyörineet patsaan ympäri, vaan syleilivät rakasta
+siskoaan ja leikkikumppaniaan, mikä oli heidät jättänyt. -- -- --
+
+Niinhän se oli. Pikku Tiina haalattiin kirkolle ja olipa vähältä, ettei
+hän ollut nyt yhtä suuri kuin muutkin onnellisemmat. Hautausmaan
+syrjäiseen kolkkaan oli hiekkakankaasen kaivettu kolo hänellekin, samaan
+tarhaan kuin kaikille muillekin, ja siihen kytkähti pikku Tiina lepoonsa
+yhtä hyvästi kuin mikäkin muu yhteiskunnan paras pohatta. -- Siinä
+suhteessa oli pikku Tiinallakin täydelliset yhteiskunnalliset oikeudet.
+Totta kyllä on, ettei saattojoukossa ollut mitään loistavaa seuraa,
+mutta oli siinä kuitenkin isä, äiti ja sisarjoukko, ja he ehkä tiesivät
+ja tunsivat köyhän kohtalosta enemmän kuin koko maailma yhteensä.
+
+Niin. Vähitellen haihtui Oukkarilaisista tuokin surun tunne, sillä
+olihan se vaan sallimuksen tahto. Olisihan annettu vaatetta ja ruokaa
+Tiinallekin kyllitellen, jos olisi voitu. Olisihan kaikki elämän tarpeet
+ja mukavuudet laitettu koko perheellekin, kun vaan olisi voitu. Oli
+yritetty kaikki mitä oli voitu, mutta sittenkin oli kaikenlaisia
+vajavuuksia ja puutoksia. Katkeralta tosin tuntui Oukkarin vanhuksista
+ajatus, että eiköhän se olisi voinut toisinkin olla, mutta eiväthän
+parhaalla tahdollakaan voimat riittäneet ja minkäpä sille sitten tekee.
+-- -- --
+
+Yhä enemmän kiintyivät jäljelle jääneet Oukkarin lapset tuohon heille
+vasta tulleesen ja osaa-ottavaan tukki-Taavettiin. Eipä kummakaan, sillä
+eihän usein oltu Oukkarissa vieraita nähty, sitä vähemmin semmoisia,
+joilla olisi hevonenkin. Jos hän milloin ajoi mökille, ei hän sinne
+salaa päässyt, sillä lapset siitä kyllä huolen pitivät, ettei niin
+saanut käydä.
+
+Tämä Taavetti oli lapsille koko lohdutus tämän surun aikana, sillä
+olihan hän niin ystävällinen.
+
+"Mitenkähän on, saako pikku Tiina pyöriä patsaan ympäri, vaikka hän on
+kuollutkin?" kysyivät lapset eräänä kertana Taavetilta.
+
+"Saa se; paljon paremman patsaan ympärillä pyörii Tiina nyt kuin teistä
+yksikään," sanoi Taavetti ja kyyneleet valuivat hänenkin silmistänsä.
+
+Sittenkuin Taavetti taaskin lähti hevosellaan metsään ajamaan, oli koko
+Oukkarin lapsiliuta hänen kannaksillaan.
+
+"Kyllä se niin on, että teidän täytyy nyt kotiin palata, sillä olettehan
+alastomia kuin nykityt linnut," sanoi Taavetti kappaleen matkan päässä
+lapsille, jotka kaikin mokomin kokivat pysytellä kannaksilla.
+
+"Ei ... antakaa meidän vielä olla... Ei meillä ole vilu ... kyllä me
+vielä..." kokivat lapset sanoa, vaikka huulet olivat siniset ja vaikka
+kylmän tähden hampaat värisemisestä niin kalisivat, ettei puheesta
+tahtonut tulla mitään. Vihdoin lähtivät he juosta vilistämään takaisin,
+että lumi suihtusi, ja niin oli saatu taaskin haluttua kyytiä.
+
+Eräänä tämmöisenä kertana oli Kaisa niminen tyttö taasenkin Taavetin
+kannaksilla. Hän koetti pelkästä säälistä häätää puoli-alastonta lasta
+palaamaan takaisin, mutta tyttö ei vaan taipunut.
+
+"En minä ennenkuin vaarakupeen kivellä..." sanoi hän vaan ja olla
+jauvotti kannaksilla.
+
+Vaarakupeen kiven kohdalla pudottikin tyttö itsensä kannaksilta,
+niinkuin luvannutkin oli, mutta kaatui kinokseen.
+
+Tytön yllä ei ollut muuta kuin kulunut läningin tapaan kursittu vaate;
+joku hakaspari piti sitä takaapäin kiinni.
+
+Tytön kaatuissa lumipurkuun, aukesivat nuot hakasparit ja läninkiresu
+soljahti pois päältä vyötäreitä myöten. Silloin huomasi Taavetti, ettei
+tyttöraiskalla ollut edes paidan ransaakaan. -- Aivan paljain ihoin
+muljahti hän hankeen.
+
+Vieras säikähti tuosta kolttosesta niin, että hän seisotti hevosen ja
+riensi apuun.
+
+"Ei, ei... Kyllä minä tästä..." sanoi tyttö ja samassa hyppäsi hän ylös,
+vetäsi läninkiresun ylleen ja lähti juosta vilistämään mökkiä kohden,
+niin että lumi pölisi.
+
+Vieras hämmästyi tuosta tepposesta niin, ettei hän voinut toviin aikaan
+paikalta liikkua. Hän katsoa tuijotti tytön jälkeen niin kauvan kuin hän
+pääsi mökin ovesta sisälle.
+
+Kun vieras palasi metsästä, juoksi tyttö häntä vastaan pihalle.
+
+"Pääsinpä minä sieltä itsekin," sanoi hän, nauraa virnistellen ja oli
+niin iloinen kuin ei olisi mitään tapahtunut.
+
+Tämmöisiä yhä uusia näkö-aloja aukesi ehtimiseen vieraan eteen
+Oukkarissa, ja hän suuresti kummaili sitä mielessään, etteivät kaikki
+Oukkarin lapset olleet kuolleet elämän puutoksiin. -- -- --
+
+Juho piti aina vaan sangen tarkkaa huolta lastensa kasvatuksesta:
+etenkin heidän rehellisyyttänsä piti hän tarkasti silmällä.
+
+Äidin kanssa kävivät lapset joskus kylällä, niinkuin kirkossa ja
+lukusioilla, sillä Juho, ainoana työmiehenä, ei joutanut niin
+vähäväkisen ja hidaskulkuisen joukon johtajaksi.
+
+Näiltä retkiltänsä toivat lapset kotiin tullessansa minkä mitäkin kalua
+ja esinettä. Häävejä ne eivät tosin olleet, mutta onhan lapsi aina
+halukas omistamaan ja haltuunsa saamaan semmoista, jota ei hänellä
+itsellään ole, vaikkeivät ne muiden mielestä olisikaan mistään arvosta.
+Nämät eivät olleetkaan sen parempia kuin muilta hyljätyitä ja pois
+nakatuita mitättömiä ja arvottomia kappaleita, niinkuin rikkeimiä
+pulloja, posliinin- ja kivikupinpalasia ja muuta semmoista. Kuitenkin
+olivat nämät Oukkarin lapsista suuresta arvosta heidän tavarastossaan,
+sillä eihän heillä itsellään mitään semmoista ylellisyystavaraa ollut.
+Näitä mielikalujaan kokoilivat he rikkaläjistä, nurkkien takaa ja mistä
+milloinkin sattuivat niitä löytämään, eikä äiti ollut millänsäkään koko
+tuosta lasten tavaran kokoamisesta.
+
+Kaukaan aikaan ei Juho näistä uusista tavaranlisistä tiennyt yhtään
+mitään, sillä lapset pitivät niitä piilossa jossakin metsänkolossa
+Lemmesvaaran rinteellä. Tämä oli heidän talospaikkansa ja se oli oikea
+juhla, kun he kesäisinä aikoina kokoontuivat joskus hetkeksi näitä
+aarteitansa ihailemaan. -- Vaikkei näistä tämmöisistä isä ollut koskaan
+mitään puhunut, oli lapsilla kuitenkin vaistomainen aavistus, ettei hän
+niitä suvaitsisi; tämän tähden pitivät he aarrettansa isältä salassa.
+
+Muutamana kesänä kävi Riettu erään poikansa kanssa lähimmässä
+kaupungissa. Hänellä oli sinne jotakin asiaa ja pojan otti hän mukaansa
+huvikseen, eikä sitä varten, että hänestä mitään apua olisi ollut. Poika
+olikin vaan kymmenvuotias ja siis tasaväkinen vanhanpuoleisen äitinsä
+kanssa jalan kävelemään tuota kymmenen peninkulman pituista matkaa.
+
+Kiireesti ei matka kulunut, mutta perille sitä vihdoin kumminkin
+tultiin.
+
+Voi kuinka paljon katselemista oli äidillä ja pojalla kaupungissa.
+Tuntui siltä kuin eivät he olisi valveellaankaan, vaan näkisivät unta
+jostakin satumaailmasta. Kuinka toisenlaisia olivat nuot monikertaiset,
+isoilla akkunoilla varustetut ja komeiksi maalatut pytingit, kuin heidän
+mökkinsä tuolla Lemmesvaaran korvessa. Ja entä ihmiset sitten? He
+näyttivät noiden yksinkertaisten sydänmaan asukasten mielestä niin
+kummallisilta, hienoilta, heikoilta ja pyntätyiltä, että Riettu
+poikineen pelkäsi heidät raukeevan yhteen tyhjään kuin saippuarakot,
+jotka hetken loistavat kauneilla väreillänsä, mutta pian sitten
+sammuvat.
+
+Niin. Eipä Riettu poikineen juuri hyvää ajatellut viimein koko tuosta
+ihmeellisestä kaupungista. Kaikkialla luulivat he näkevänsä
+teeskentelyä, tekokopeutta, luuloittelevaisuutta ja käskeväistä
+komentavaisuutta, jotka kaikki kuitenkaan eivät heidän mielestään olleet
+mitään muuta kuin tyhmien, tai oikeimmittain kokemattomien varalta
+keksityitä juonia.
+
+Kauniit rakennukset ja niissä asuvat hienohenkiset ja -tuntoiset
+asukkaat rupesivat inhottamaan Riettua ja poikaa. Katukivet ja maa
+tuntuivat polttelevan heidän jalkojansa ja koko heidän vähäpätöisyytensä
+tuntui kutistuvan kokoon, ja tulevan niin pieneksi ja mitättömäksi.
+Pois, pois vaan teki heidän mielensä näiltä turhuuden markkinoilta,
+missä eivät he luulleet tunnolla olevan mitään siaa. Tuonne kovaan
+kotiin paloi heidän mielensä, sillä siellähän sai olla vapaana, muiden
+pilkkaamatta, käskemättä, komentamatta ja huonouttaan häpeämättä, niin,
+ja vetää vapaata, raitista Jumalan ilmaa keuhkoihinsa, ja olla laillansa
+maailman valloittajana.
+
+Semmoista sekavaa tunnettahan sitä oli heillä kaupungin menosta, ja
+eivät he itsekään tienneet, oliko se oikein vai väärin, mutta
+semmoiselta se heistä tuntui.
+
+Kun näin asiat olivat, koki Riettu kiireen mukaan toimittaa niin, että
+he pääsisivät lähtemään tuonne metsämökkiin, joka oli heidän ominainen
+ja omavaltainen maailmansa.
+
+Kun tämmöiset mielipiteet kerran pääsivät vallalle noissa ensikertaa
+kaupungissa kävijöissä, eipä kauvan viipynyt, ennenkuin Riettu poikineen
+oli taasenkin tallustelemassa kotiansa kohden.
+
+Kaupungissa ollessaan oli pojalla hyvä tilaisuus kartuttaa tuota heidän
+-- lasten -- omatakeista tavarastoaan. Hänen mielestään oli niin paljon
+tarpeettomana pois viskattu semmoista tavaraa, joka heille muka olisi
+isosta arvosta. Niitä hän kokoili suurella mielihalulla sieltä täältä ja
+pani omaan kassaansa. Paljon arvokkaampi oli tämä kokoelma kuin se, mikä
+siellä kotona oli. Paitsi kauniita, oikein kullatuita posliinin palasia,
+oli siinä melkein eheitä kahvikuppeja ja vateja, aivan terveitä
+hajuvesi-pulloja, kauniine nimileimoineen ja palkintomerkkeineen;
+samaten tyhjiä kengänmuste- ja ruo'astensailytysrasioita, mitkä
+tyhjennettyinä olivat pois viskattu. Näitä hyvyyksiä oli viimeiseltä
+karttunut pojalle niin paljon, että hänen oli mahdoton voida niitä
+kaikkia kotiin viedä. Tämän tähden täytyi pojan tehdä kalujensa kanssa
+valikoiminen, mitä hän veisi ja mitä jättäisi, mutta vaikea tehtävä se
+oli. Senkin seitsemään kertaan hän niitä katseli, käänteli ja väänteli,
+punnitsi sormissaan ja mietti, mutta tolkkua ei tahtonut tulla, sillä
+olisihan kaikki olleet vietäviä, mutta voimat kun eivät riittäneet.
+Viimein täytyi hänen jonkunmoinen vaali tehdä ja näitä valituitakin
+karttui niin paljon, että niissä oli kyllä hänelle kantamista.
+
+Näistä pojan puuhista ei Riettu tiennyt mitään. Vasta kotimatkalla kysyi
+hän pojalta, mitä tämän pussissa oli, kun se niin kalahteli. Poika
+selitti kokoilleensa kaupungissa ollessaan ulosviskatuita kapineita ja
+vievänsä ne toisille lapsille tuliaisiksi. Siihen selitykseen Riettu
+tyytyikin ja sitten ei niistä puhuttu koko kotimatkalla mitään.
+
+Iso ilo nousi Oukkarissa, kun Riettu ja poika tulivat kotiin. Juho ja
+lapset kokoontuivat tulleitten ympärille ja tulvanaan sateli kysymyksiä
+ja vastauksia kahden puolen. Ilo ja tyytyväisyys loisti jokaisen
+kasvoista. Eipä kummakaan, sillä olihan kaksi heidän perheensä jäsenistä
+käynyt tuossa ihmeellisessä kaupungissa, josta he niin usein olivat
+kuulleet puhuttavan.
+
+Kun ne vähät makeiset olivat jaettu lapsille, mitkä Riettu oli mukanansa
+tuonut, koetti Juho pojan pussia ja sanoi:
+
+"Mitäs täällä on?"
+
+Se kalahti Juhon mielestä niin oudosti.
+
+"Mitä lienee poika kaupungista kokoillut toisille lapsille tuomisiksi,"
+sanoi Riettu.
+
+"Kokoillut kaupungista...! Niinkö --?" sanoi Juho vaaleten.
+
+"Niinpä juuri...; mitäs kummaa siinä sitten olisi?" sanoi Riettu
+huolimattomasti.
+
+"Mitäkö kummaa...? Minusta tuntuu, että puheessasi oli jotakin
+semmoista, jota ei siinä saisi olla. -- Kokoillut, se on sama kuin itse
+ottaa ja itse ottaminen ei ole mikään muu kuin varkaus. Hyvä Jumala...!
+Ja mitä lienevät vielä tuolla pussissa?" puheli Juho hätäyksissään.
+
+"Ei niitä ole varastettu," sanoi Riettu yhtäkaikkisesti.
+
+"Ovatko ne sitten pyydetyt, vai?" sanoi Juho ja katsoi terävästi Riettua
+silmiin.
+
+"No, ei niitä juuri ole pyydettykään, mutta eivät ne sen veroisia taida
+ollakaan," arveli Riettu.
+
+"Vaikkeivät ne olisi tinanapin veroisia yhteensäkään, niin sittenkään ei
+niitä ole lupa omin lupinsa ottaa... 'Joka varastaa neulan, se varastaa
+naulan ja joka varastaa naulan, se varastaa naskalimen ja joka varastaa
+naskalimen, se varastaa muutakin.' -- Vähästä alkaa synnin juuri ja
+rikoksen tie, ja ne ovat hyvät juurtumaan... Minä tahdon nähdä ne synnin
+saaliit," puheli Juho totuudessa.
+
+Pelvollaan oli poika, kun hän vapisevin käsin näpläsi monikertaan
+nuoralla solmieltua pussiansa auki. Hänellä kyllä oli tieto, kuinka
+ankaran tarkka isä oli tämmöisissä asioissa, mutta kun hän oli äidin
+kanssa kulussa, joka ei tämmöisistä asioista piitannut yhtään mitään,
+luuli hän ilman haitatta voivansa lisätä tuota heidän yhteistä
+omaisuuttansa oikein arvokkaalla lisällä. Pojan aikomus olikin isän
+tietämättä viedä saadut kalunsa yhteiseen varastoon, mutta näin pitkä
+poissa-olo kotoa ja kotiin tulon ilo oli tämän aikeen pojan mielestä
+haihduttanut, niin että hän huomaamatta toi pussinsa kaikkein
+nähtäväksi. Näin tavoin oli lapsiin juurtumaisillaan pahe, jota he itse
+tuskin paheeksi tiesivätkään, nimittäin: he tahtoivat isältänsä jotakin
+salata ja toimia omin päinsä.
+
+Kun poika oli saanut pussin auki, kukisti isä sen sisällön kaikkien
+nähtäväksi. Yhä enemmän hämmästyi hän, sillä hän ei ollut osannut
+aavistaakaan pojan tuomisia niin arvokkaiksi kuin ne hänen mielestänsä
+olivat; niissä oli hänestä moninkerroin enemmän arvoa kuin neulassa,
+naulassa ja naskalimessa.
+
+"Jumala sentään! Mitä minun pitää nähdä...? Tuommoisia kaluja otetaan
+omin lupinsa ... tuommoisia kaluja, melkein terveitä posliini-astioita
+ja sitten aivan terveitä tuommoisia rasioita ... jos lienevät hopeasta,
+kun ovat niin kauniita... Pitääkö minun lapsistani tulla varkaita?
+Voi...! Pitääkö minun nähdä heidät kaakissa riippuvan?... Voi Riettu!
+Huonosti sinä valvot lasten rehellisyyttä," puheli Juho murtunein
+mielin.
+
+"Kaikki nuot ovat jo hyljätyitä ja ulosviskatuita kaluja," rohkeni
+Riettu muistuttaa.
+
+"Sanotko niin?... Sinä puolustat...! -- Kuka tuommoisia kaluja
+tarpeettomina pois viskaa? Minä en salli, että lapsista tulee
+epärehellisiä ja varkaita... Poika saa viedä ne takaisin kaupunkiin,"
+sanoi Juho päättävästi.
+
+"Tottahan nuot posliinin palaset ainakin saavat jäädä ... ei suinkaan
+niillä kuka mitään tee," sanoi Riettu.
+
+"Ei mitään saa jäädä...; nekään eivät ole meidän rehellisesti saatua
+omaisuuttamme... Pois, pois, kaikki pois -- ne polttavat minua," sanoi
+vaan Juho lujasti.
+
+Tämän sanottuaan alkoi Juho syytää romua takaisin pussiin ja ne sinne
+saatuansa, solmieli hän pussin suun rihmalla niin lujaan kuin taisi.
+
+Huomena sai poika lähteä tallustelemaan takaisin kaupunkiin. Nurpolla
+nokin asteli hän poispäin kodosta, kantaen seljässään tuota luvattomasti
+anastettua tavarapussiaan. Ennen lähtöä oli isä poikaa varoittanut, että
+hänen tulee kokia saada pannuksi kukin kalu siihen paikkaan, mistä hän
+ne ottikin, ja että hänen tuli tuoda kirjoitettu todistus siitä, että
+hän on kalut takaisin tuonut. -- -- --
+
+Pojan tällä matkalla ollessa oli Juho erittäin umpi- ja raskasmielinen;
+oli niinkuin joku raskas rikos olisi painanut hänen tuntoansa.
+Äänetönnä, sanatonna teki hän työtänsä. On taikka ei, oli hänen
+vastauksensa, jos Riettu tahi lapset häneltä jotakin kysyivät.
+
+Toisien lasten omatunto heräsi, nähdessään, kuinka kaupungissa käyneen
+veljen tavaran kokoamisen kävi. Isän murheellinen mieli kävi lapsille
+sääliksi ja kauhukseen huomasivat he, että he olivat tehneet vasten isän
+tahtoa ja opetuksia ja tällä teollaan saattaneet hänet murheelliseksi.
+
+Tämän tunnon valossa tunnustivat he isälle, että heillä on jo
+ennestäänkin ollut tuommoisia kaluja ja on vieläkin.
+
+"Näyttäkää ne minulle," sanoi isä murtuneella äänellä.
+
+Lapset lähtivät tunnossaan lyötyinä kävellä nolpottelemaan edellä ja
+raskain askelin seurasi isä heidän jäljessään. Talospaikalleen veivät he
+isän.
+
+Sinne tultua katseli Juho kauvan ja sanaa sanomatta lasten erikoista
+omaisuutta.
+
+"Mistä ja mitenkä olette nuot saaneet?" kysyi isä viimein kolkosti.
+
+"Kylästä olemme ulkoa kokoilleet, kun äidin kanssa olemme käyneet
+siellä," sanoivat lapset hiljaa.
+
+Juho ei puhunut mitään. Äänetönnä lähti hän kävelemään mökille, mutta
+pian palasi hän sieltä, tuoden mukanansa vanhan säkkikulun. Siihen syysi
+hän kaikki lasten kalut, mitkä he olivat kylästä kantaneet. Sitten lähti
+hän saaliinsa kanssa astelemaan mökille ja alakuloisina kävellä
+nurpottelivat lapset jäljessä.
+
+"Olet kai tiennyt näistäkin, vai?" sanoi Juho vaimollensa, näyttäen
+hänelle pussia ja katsoen häntä terävästi silmiin.
+
+"Olenhan nuista," sanoi Riettu alakuloisesti, sillä eipä hän uskaltanut
+enään inttää oikeaksi sitä tekoaan, että oli antanut lasten omin lupinsa
+kokoilla leikkikalujaan.
+
+"Niin kauvan on epärehellisyys jo saanut pesiä seassamme ja se on sinun
+syysi, Riettu!... Eipä ole takeita, voidaanko tästä rikoksen tiestä
+enään kunnialla perääntyä. -- -- Pahasti olette, lapset, tehneet,
+samaten pahasti olet sinä, Riettu, tehnyt, kun olet tietesi sallinut
+tämmöistä tapahtua," sanoi Juho murtuneella mielellä.
+
+Tämän sanottuaan lähti hän pussineen kävelemään kuoppaa kohden, jossa
+hän tuon niin vaarallisia kaluja sisältävän pussin asetti aivan mökkinsä
+vakuutuskirjan viereen. -- -- --
+
+Suuriksi remahtivat kaupungissa Oukkarin Rietun ja pojan entisen pienen
+majatalon emännän silmät, kun poika näin pian taasenkin ilmestyi heille,
+väsyneen ja nälkäisen näköisenä, kantain samaa pussia takaisin, minkä
+hän oli lähtiessään vienyt.
+
+"No, mitä nyt? Miksi näin pian taas tänne tulit, vai unohtuiko jotakin?"
+utasi emäntä hämmästyksissään pojalta.
+
+"Eikä unohtunut ... tulin tuomaan näitä takaisin," sanoi poika ja
+kalautti pussiaan.
+
+"Mitä ne sitten ovat?" kysyi emäntä.
+
+Poika kukisti pussinsa sisustan lattialle.
+
+"Tuotako joutavaa romua...!? Minkä vuoksi ne piti takaisin tuoda?"
+
+"Isä niin tahtoi, kun nämät olin ominluvin ottanut," sanoi poika
+alakuloisesti.
+
+"Ahaa! Sinulla on rehellinen isä ja hän tahtoisi, että sinustakin tulisi
+rehellinen... Kyllä isä oikeassa on," sanoi emäntä, sillä hän ei
+tahtonut isän hyvää tarkoitusta pojalle turhaksi tehdä, vaikka Juho
+tuntuikin hänen mielestään turhan tarkalta tässä asiassa.
+
+"Isä käski nämät viedä samoille paikoille, mistä ne otinkin, mutta miten
+ne kaikki muistaisin," sanoi poika vesiä silmistään pyyhiskellen.
+
+"No no -- no no... Ei hätää, ei hätää. Koeta nyt viedä niitä paikoilleen
+niin tarkkaan kuin muistat ja joita et muista, viskaa ne johonkin...; ei
+se niin vaarallista ole," sanoi emäntä.
+
+Poika väänsi pussin selkäänsä ja lähti. Myöhän illalla hän vasta palasi
+väsyneenä ja nolona. Emäntä tarjosi hänelle ruokaa, mutta poika ei
+syönyt monta palaa ja ainuttakaan sanaa sanomatta kytkähti hän hänelle
+tehtyyn vuoteesen maata. -- Kova alakuloisuus näkyi hänet valloittaneen.
+
+"Isä käski minun tuoda täältä kaupungista kirjan, todistukseksi, että
+minä olen kalut takaisin tuonut," sanoi poika aamulla ylösnoustuaan.
+
+"Mitä joutavata."
+
+"En tohdi muutoin kotiin mennä... Isä ei pidä sitä joutavana."
+
+"Keneltä tuo kirjallinen todistus sitten pitäisi saada?" kysyi emäntä
+hämillään.
+
+"Sitä en tiedä...; jos te antaisitte."
+
+"Minä en osaa kirjoittaa, ja mitäpä sitten minun todistukseni auttaisi,"
+sanoi emäntä.
+
+Samassa tuli eräs kaupungin poliisi huoneesen. Tämä oli talon tuttava ja
+pistäysi usein virkamatkoillaan tervehtimässä talonväkeä. Emäntä kertoi
+pojan historian hänelle alusta loppuun saakka ja pyysi, että hän
+kirjoittaisi tuon välttämättömän todistuksen.
+
+Hymyssä suin kuunteli poliisi emännän kertomusta. Näytti siltä, että hän
+olisi taipuisa ivaamaan pojan niinkuin isänkin yksinkertaisuutta. Mutta
+kun hän loi katseensa poikaan, joka arkana ja vapisevana kuunteli
+emännän kertomusta ja arasti katseli vuoroon emäntää, vuoroon poliisia,
+ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut keskustelun päätöksestä, ei
+poliisi puhunut mitään, vaan kirjoitti tuon vaaditun todistuksen ja
+painoi sinettinsä sen alle.
+
+Poika tuli nyt niin iloiseksi kuin käki; näytti siltä kuin raskas taakka
+olisi pudonnut hänen seljästänsä. Oitis rupesi hän hankkimaan itsensä
+kotimatkalle.
+
+"Mihin sinulla niin kiire on? Levähdä nyt täällä tämäkään päivä, että
+jaksat sitten kävellä," sanoi emäntä pojalle.
+
+Poika totteli, vaikka vastahakoista se näytti olevan. Hänellä oli nyt
+mielestänsä semmoinen aarre, jota ei hän olisi vaihtanut koko maailman
+tavaroihin ja rikkauksiin, nimittäin tuo poliisin antama todistus, joka
+puhdisti hänen epäilyksen alle joutuneen maineensa ja rehellisyytensä ja
+jonka voimasta hän toivoi isänkin rupeavan häntä rehellisenä lapsenaan
+taasenkin pitämään, kuten ennenkin.
+
+Tapaus oli herättänyt huomiota niissä kaupungin alhaisissa piireissä,
+mihin tieto asiasta oli levinnyt. Heidän säälikseen kävi pojan kurja,
+nälkäinen ja puoli-alastoin asu ja paljon vaivaa tuottava nöyrä, mutta
+ankara ponnistus, jolla hän koki sitä epäluuloa päältään poistaa, joka
+häntä oli kohdannut. Hätäpikaa kokosivat he keskenänsä vaatetta ja
+ruokavärkkiä, antaaksensa ne pojalle, että hän olisi kyennyt kotiinsa
+menemään. Näillä he sitten puettivat hämmästyneen pojan kireestä
+kantapäähän saakka ja jäipä niitä jäljellekin niin paljon, että pojan
+pussi tuli niistä täyteen.
+
+"En minä näitä ota," sanoi poika.
+
+"No miks'ei?" kysyttiin.
+
+"En uskalla."
+
+"Miks'et uskalla?"
+
+"Isä luulee..."
+
+"Niin, niin! Isäsi on tarkka mies ... annetaan näistäkin todistus,"
+sanoi joku ja alkoi kirjoittaa todistusta.
+
+"Ei, älkää kirjoittako," sanoi poika hätäisesti.
+
+"Minkätähden ei?" kysyi kirjoittaja.
+
+"Onkos teillä tämmöistä punaista lakkaa kuin tässä on?" sanoi poika,
+näyttäen poliisin antamaa todistusta, sillä punanen lakka oli hänen
+mielestänsä vähintään sen arvoinen kuin sinetti hänen isänsä torpan
+vakuutuskirjassa.
+
+"On, on -- kyllä on," vakuutettiin pojalle.
+
+"No sitten..." sanoi poika luottavasti.
+
+Todistus tehtiin ja sinetillä varustettuna annettiin se pojalle, joka
+sen otti luottamuksella vastaan.
+
+Näin varustettuna uusilla tavaroilla ja eväällä, lähti poika kirjoineen,
+todistuksineen kävellä nyhjertelemään kotimökkiänsä kohden. -- -- --
+
+Kun poika tuli kotiin, loi isä häneen epäilevän, tutkivan ja kysyvän
+katseen. Kaukaan aikaan ei yksikään puhunut luotuista sanaa.
+
+Vihdoin katkaisi isä tuon tuskallisen ja synkän äänettömyyden.
+
+"Mistä nuot vaatteet?" sanoi hän värisevällä ja sisällistä tuskaa
+osoittavalla äänellä, osoittaen sormellansa pojan vaatteita.
+
+"Kaupunkilaiset lahjoittivat nämät minulle," sanoi poika pelokkaasti.
+
+"Ja mitä tuossa pussissa on?"
+
+"Siinäkin on vaatetta... Panivat sinne, mitkä eivät päälle," sanoi poika
+ja rupesi avaamaan pussiansa.
+
+"Ei, älä avaa sitä ... anna sen olla kiinni... Minä en tahdo nähdä sen
+sisustaa," sanoi Juho puolituimasti.
+
+Taasenkin hetki äänettömyyttä.
+
+"Onko sinulla mitään todistusta," sanoi isä alakuloisesti; nähtävästi
+hän pelkäsi, ettei mitään semmoista ollut.
+
+"On kaksikin," sanoi poika ja alkoi hitaasti kaivaa taskujansa.
+
+Vihdoin veti hän sieltä esille rievulla päällystetyn pienen kääryn, joka
+oli monikertaan langalla solmieltu kiinni. Kauvan meni pojalta kääröä
+auki näplätessä, jota tehdessä isä kärsiväisesti odotteli. Kun poika
+vihdoinkin sai kääröksensä auki, ojensi hän paperit isälleen.
+Sananlausumatta otti hän ne vastaan ja nousi hitaasti ylös. Pojan tuoman
+pussin hän otti käteensä ja alkoi astella mökistä ulos.
+
+"Mihin sinä menet?" kysyi Riettu.
+
+"Menen mä häntä," sanoi Juho, eikä mitään muuta.
+
+Synkkänä kuin sadetta uhkaava pilvi, tallusteli Juho kuoppaansa kohden.
+Sieltä otti hän torpan vakuutuskirjansa vierestä toisen pussin, joka
+sisälsi lasten leikkipaikalta takavarikkoon otettua tavaraa. Saatuaan
+molemmat epäilyksen-alaiset pussit haltuunsa, lähti hän pussineen ja
+kirjallisine todistuksineen kävellä teilaamaan kylää kohden.
+
+Niin. Pappilaa kohden kävi Juhon tie. Hänen tunnollaan oli raskas taakka
+ja tästä tahtoi hän päästä, jos suinkin mahdollista olisi. Hän oli ollut
+huomaavinaan vaimossaan ja lapsissaan vilppiä ja tämä häntä kovin
+vaivasi. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän pääsi sen asian
+kanssa selville. Hänellä oli nyt muka kirjoitettuja todistuksiakin
+heidän rehellisyydestänsä ja luotettavaisuudestansa, vaan Juho ei
+huolinut niitä uskoa, koska ei hän itse osannut kirjoitusta lukea ja
+sentähden täytyi hänen mennä niitä kirkkoherralla luetuttamaan.
+
+Pusseineen, päivineen astui Juho kirkkoherran kamariin.
+
+"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra, kun oli Juhon hyvänpäivän
+vastannut.
+
+"Eihän tuota... Joutaisiko kirkkoherra minua vähän kuulemaan?" sanoi
+Juho ujosti.
+
+"Kyllä minulla aikaa on; puhukaa vaan," sanoi kirkkoherra.
+
+Juho yritti monet kerrat jotakin sanomaan, mutta sanat takertuivat
+kurkkuun ja siihen se jäi koko yritys sillä kerralla.
+
+"Puhukaa vaan! Mitä teillä olisi minulle asiaa?" kehoitti kirkkoherra,
+kun näki Juhon hämmingin.
+
+"Olisihan sitä asiaakin, kun ma rohkeneisin ja voisin puhua... Voi, hyvä
+kirkkoherra ... minä -- minä luulen, etteivät Riettu ja lapset ole
+rehellisiä," sanoi Juho murtuneella mielellä.
+
+"Mistä te semmoisia luuloja olette saaneet?"
+
+"He kantavat kotiin semmoista tavaraa, jota eivät he voi toteen näyttää,
+mistä he ovat niitä saaneet... Hyvä Jumala...! Ettäkö minun perheessäni
+olisi varkaita," sanoi Juho hätäillen.
+
+"Sepä olisi tosiaankin ikävä asia, jos se niin olis mutta saattaisihan
+se ollakin vaan pelkkää luuloa, koska ette itsekään ole sen asian kanssa
+selvillä," sanoi kirkkoherra. "Mutta minkälaista tavaraa he sitten ovat
+kantaneet?" kysyi hän sitten.
+
+"Tässäpä niitä on," sanoi Juho ja kukisti lasten leikkipaikalta otetun
+romun pussista kirkkoherran nokan eteen.
+
+"Tuommoista mitätöntä romuako se vaan onkin," sanoi kirkkoherra
+naurahtaen.
+
+"Semmoista vaan, mutta eipä se ole rehellistä tietä meille tullut,"
+sanoi Juho tohtuneena.
+
+"No, mutta tuommoista viskataan joka talosta kelpaamattomana ulos ja
+silloin on se kaikkien yhteistä tavaraa, jos ken sen jonkun väärtiksi
+katsoo," vakuutti kirkkoherra.
+
+"Niinhän se taitaa olla teidän mielestänne, kun eivät teidän ole
+niitä ... mutta toista on minun kanssani, sillä minun lapseni ovat niitä
+omin lupinsa ottaneet, ja minä en tahdo, että he... Ja -- ja onhan tässä
+vielä muutakin. Riettu kävi pojan kanssa kaupungissa, ja sieltä he
+toivat paljon arvokkaampaa kalua kuin tämä ja eivät voineet sanoa mistä
+he...; minä pelkään, että nekin ovat... Hyvä Jumala! onko minunkin
+perheessäni...?" sanoi Juho ja kyynelet vyöryivät hänen silmistänsä.
+
+"Toivat kaupungista...? Ovatko ne myös täällä muassanne?" kysyi
+kirkkoherra hämmästyen, sillä hänen ajatuksensa alkoivat käydä
+hajalleen.
+
+"Eivätkä ole ja ovat. Kun he tulivat kaupungista, laitin pojan viemään
+takaisin, mitä hän oli ominluvin anastanut, varoituksella, että hän
+ottaisi todistuksen siitä, että hän on ne takaisin tuonut, mutta hän toi
+sieltä palatessaan paljon enemmän tavaraa, kuin takaisin vei," sanoi
+Juho.
+
+"No, saiko hän sitten todistusta," kysyi kirkkoherra.
+
+"Siinäpä se on. Papereita poika kyllä toi matkalta palattuaan, mutta
+mitä minä heistä ymmärrän; voisivathan olla vääriä, tuommoisia
+mitättömiä vaan, ja sitä vastenhan minä lähdin, että te lukisitte..."
+sanoi Juho.
+
+"Antakaapas tänne," sanoi kirkkoherra kokottaen.
+
+Kirkkoherra luki ja hänen suunsa meni hymyyn.
+
+"Mitä siinä seisoo?" kysyi Juho vaaleten.
+
+     "Minä Mikko Nuuskinen todistan, että Oukkarin poika K----n
+     pitäjästä on tänään takaisin tuonut täältä ennen ottamansa
+     hylky-tavaran: kaulattomia ja pohjattomia pulloja,
+     posliini-astiain palasia, käytetyitä ja tyhjennetyitä
+     hajuvesipulloja, kengänmuste-rasioita ynnä muuta hylkyromua,
+     todistaa K----ssa
+
+      M. Nuuskinen, poliisi.",
+
+luki kirkkoherra ääneensä.
+
+"Se on hyvä, että poika on vienyt anastamansa kalut takaisin, niinkuin
+käskin, mutta täällä on vielä toinenkin kirja, jonka poika toi...
+Hänellä oli hyvät vaatteet palatessaan ja hänellä vielä oli tämä
+pussi...; eiköhän ne...?" sanoi Juho ahdistuneena, ojentaen paperin
+palan kirkkoherralle, ja puistaen pussista pojan tuomat vaatteet
+lattialle.
+
+"Ettäkö vielä toinenkin ... saapas nähdä -- --. Antakaapas se tänne,"
+sanoi kirkkoherra maltittomasti.
+
+Juho ojensi toisen paperin vavisten.
+
+Kirkkoherra luki:
+
+     "Sääliessämme Oukkarin pojan vaikeaa tehtävää, olemme antaneet
+     hänelle vaatetta päälle ja vieläpä viedä kotiinkin toisille
+     lapsille, todistetaan. K----a 21 päivä lokakuussa 18--.
+
+      Sohvi K. K----ssa."
+
+"Noo, onhan se poika tuonut todistukset, näen mä, mutta voinko luottaa,
+että ne ovat oikeat," arveli Juho.
+
+"Kuinkas muutoin? Sopiihan sitä uskoa muitakin ihmisiä ja onhan näissä
+oikein sinetitkin," vakuutti kirkkoherra.
+
+"Minä saan siis olla aivan vakuutettu, etteivät ne ole...?"
+
+"Saatte, saatte. Ei niissä ole yhtään sielun seulomista teille. Kyllä
+poika on rehellisesti asian toimittanut ja vaatteet saanut," sanoi
+kirkkoherra, rauhoittaaksensa rauhatonta Juhoa.
+
+"Mutta mitä mä teen näiden kylältä koottujen kalujen kanssa?" kysyi nyt
+Juho, nokkaansa tuhrasten.
+
+"Jos ette viitsi niitä kantaa kotiinne lapsillenne leluiksi, niin
+nakatkaa ne jonnekin nurkan taa --; ei suinkaan niillä kukaan mitään
+tee," neuvoi kirkkoherra.
+
+Juho rupesi nyt kokoilemaan pusseihin lattialle kukistettua romua. Kun
+hän oli ne saanut kokoon, nousi hän hitaasti ylös, tuhrasi taasenkin
+nokkaansa, jätteli kiitellen ja kostellen kirkkoherran hyvästi ja lähti
+astelemaan kotimökkiänsä kohden. Kun hän pääsi pappilan takapihan taa,
+tyhjensi hän lasten talospaikalta ottamansa romun sinne. Hänen
+omatuntonsa oli vielä niin arka, ettei hän voinut niitä kotonaan nähdä.
+
+Paljon keveämmällä sydämellä asteli Juho nyt kotiaan kohden kuin hän
+kylään tullessa oli. Hän oli ollut kovissa omantunnon vaivoissa luullun
+perheensä epärehellisyyden tähden. Kaikin tavoin oli hän siitä koettanut
+selvää ottaa, kuitenkaan sitä saamatta, sillä kotiväkensä selityksiin ja
+todistuksiin ei hän voinut luottaa. Hädissään meni hän sielunpaimenen
+luo, päivittämään hänelle tukalaa tilaansa ja saamaan häneltä neuvoa ja
+lohdutusta. Molempia hän saikin päälle toivonsa, ja tämä kevensi hänen
+sydäntänsä.
+
+"Saat antaa kaikki nämät vaatteet toisille lapsille, Riettu ... poika on
+ne rehellisellä tavalla saanut," sanoi Juho kotiin tultuaan, ojentaen
+vaatepussin vaimollensa.
+
+
+
+
+XIV.
+
+Valoisampia aikoja.
+
+
+Joku vuosi on vierähtänyt. Sama tupa, samat muutkin huoneet ovat
+Oukkarissa kuin ennenkin. Samat elämisen keinot, samat elämän tavat,
+samat mielipiteet vallitsevat perheessä kuin ennenkin. Karjakaan ei ole
+karttunut kahta lehmää isommaksi, siis sekin asia oli entisellään. Se
+muutos oli vaan tapahtunut, että toinenkin poika oli mennyt
+palvelukseen, jonka vuoksi Juho joutui yhä ahtaammalle, kun ainoa
+työn-apu meni pois, ja hän itse alkoi käydä voimattomaksi.
+
+Vaikka Oukkarilaiset olivat yhteiskunnan alhaisemmilla asteilla, oli
+heillä kuitenkin eräs sukulainen, joka eli toisenlaisissa ja paljon
+paremmissa olosuhteissa kuin he. Rietulla oli, näette, sisar ja tämä oli
+pienestä tyttösestä pitäin ollut Pietarissa. Jonkun kaukaisen sukulaisen
+kanssa oli hän sinne kulkeunut. Tämä sisar ei ollut käynyt
+kotipuolessaan sen koommin kuin hän sinne meni. Tavasta oli hän sieltä
+kirjoittanut, josta tiettiin, että hän oli kymmeniä vuosia ollut
+palveluksessa eräällä ylhäisellä venäläisellä perheellä.
+
+Kun kesä oli ihanammallaan, tuli Rietun sisar käymään kotipuoleensa.
+Päästyänsä kirkolle, kyseli hän, missä hänen sisarensa miehensä ja
+lastensa kanssa asuu. Saatuansa sen tietoonsa, urkki hän kyselemällä
+tietoja heidän varallisuudestansa, elämästänsä, asunnostansa,
+lapsistansa, ynnä muusta, mikä vähänkin koski heidän elämäänsä. Sitten
+tuli salaperäinen tiedusteleminen, kutka ovat olleet avuliaampia ja
+auttavampia ihmisiä hänen köyhiä ja kurjia sukulaisiaan kohtaan. Tässä
+urkkimistaidossa, oli hän semmoinen mestari, etteivät ihmiset huomanneet
+hänen mitään tietoja urkkivankaan, sillä hän kierteli ja kaarteli
+kyselemisissään kautta rantain ja niin kieroon ja ristiin toisien
+asioiden kanssa, etteivät he älynneet Oukkarilaisia olevan
+kysymyksessäkään. -- -- --
+
+Suuriksipa remahtivat Oukkarilaisten silmät, kun eräänä kauniina
+pyhäpäivänä näkivät metsäntäydeltä tulevan ihmisiä heidän mökkiänsä
+kohden, sillä sisar oli saanut kaikki Oukkarilaisten hyväntekiät
+liikkeelle. Heidän hämmästyksensä kävi vielä suuremmaksi, kun he tuon
+ison ihmisjoukon seassa huomasivat kirkkoherran, nimismiehen ja erään
+rouvas-ihmisen, jota eivät he tunteneet. Tulijain joukossa olivat myös
+Römölän ja Käkelän ihmiset; molempien talojen ukotkin lykkäsivät sauvan
+kanssa itseään muiden mukaan. Joukossa oli useita nuoria miehiä, joilla
+oli isot kantamukset seljässä.
+
+Hitaasti ja arvokkaan näköisesti läheni joukko. Kaikki mökin asukkaat
+olivat kerääntyneet pihalle, katsomaan tuota uutta ja kummaa. Nyt läheni
+joukko. Kantajat laskivat kannettavansa maahan ja kiireisin askelin
+asteli tuo tuntematon rouvas-ihminen Rietun luo. Päästyään niin lähelle
+ryysyistä ja hämmästynyttä mökin emäntää, että hän ylöttyi, vanui hän
+syliksi häneen, puristi häntä hellästi rintaansa vasten ja painoi
+kasvonsa Rietun repaleisiin vaate-ryysyihin. "Voi rakas sisareni!" hoki
+tuo rouvaksi luultu ehtimiseen ja kyynelet juoksivat hänen silmistänsä.
+
+Riettu oli kuin puusta pudonnut. Hän oli niin hämmästyksissään, ettei
+kyennyt toviin aikaan sanomaan ainuttakaan sanaa. Hänen kasvonsa
+vapisivat ja värisivät suonenvedon tapaisesti ja se osoitti, että hän
+olisi jotakin sanonut, vaan ei voinut, sillä puhuimet eivät totelleet
+tahtoa.
+
+"Sisareni Annako...? Todellakinko sisareni Anna? Voi ihme toki sentään
+-- toki sentään... Johan nyt kaikkea...!" sai Riettu vihdoin
+änkyttäneeksi.
+
+Sitten kuin siitä oli päästy, tervehti emännän sisar Juhon ja lapset, ja
+sitten alkoi yleinen tervehtiminen.
+
+"Kylläpä te, raukat, elätte täällä kurjaa elämää," sanoi täti, kääntyen
+talonväen puoleen.
+
+"Mikäpä meillä täällä on hätänä," sanoi Juho loukatun tunnolla.
+
+"Älä niin sano, sisareni... Me elämme täällä omassa vapaudessamme,
+emmekä ole mitään vailla... Ja ... ja minulla on hyvä mies ja hyvät
+lapset," sanoi Riettu, ikäänkuin poistaakseen sisaren luuloa, että hän
+olisi muka huonoissa naimisissa.
+
+"No, no... Eipä silti -- eipä silti. Mutta ettehän kuitenkaan väittäne,
+että teillä on kaikkia elämän tarpeita yllin kyllin, ja minun käypi niin
+säälikseni. -- Mutta kuinka nyt saataisiin jonkunlaisia pöytiä ja
+istuimia, sillä tässä tulee nyt oikein juhla-puoliset? Täällä ulkona
+olisi niin hyvä ... tuolla puiden suojassa, sillä tuonne mökkiin ei
+mahdu, eikä siellä näe... Onhan nyt kaunis ilma," tuumaili tuo talouden
+pitoon tottunut sisar, kurkistettuaan ensin mökkiin.
+
+"Pian niitä Juho saapi," sanoi Riettu luottavasti.
+
+Oitis ryhtyikin Juho toimiin ja useita nuoria miehiä yhtyi samaan
+puuhaan. Paaluja lyötiin maahan ja niiden päälle soviteltiin veistetyitä
+lautoja. Samoin tehtiin istumien kanssa, mutta enimmiten voitiin ne
+sioitella pitkien ja paksujen kantojen nokkiin. Kun laudat loppuivat
+kesken, otettiin navetan luona olevan vajan katolta lisää. -- Pian
+olikin pöydät ja lavitsat valmiina.
+
+Sillä välin oli täti ankarasti toimessa. Hän oli hakenut talon ainoan
+padan, puhdistanut sen ja nyt se oli jo paikoillansa Lemmesvaaran
+rinteellä olevassa piisissä, jonka muutamat miehistä olivat hätäpikaa
+kivistä kokoon kyhänneet. Hän purki kiireesti miesten tuomia myttyjä ja
+veti sieltä esille puhtaita, valkoisia ja kiiltäväksi silitettyjä
+pöytäliinoja ja salveetteja. Pikaisesti levitti hän liinat paalujen
+neniin rakennetuille korkeoille pöydille ja asetteli salveetit
+paikoillensa. Toisista mytyistä otti hän posliini-lautasia, lusikoita,
+veitsiä ja kahveleita, ja asetteli ne paikoilleen. Pian purki hän
+ruoka-aineitakin aluksi pöydälle ja sitten hän kehoitti sekä vieraita
+että talonväkeä syömään.
+
+"Entäs sinä itse...? Kyllä minä jään pois ja kannan ruokia ... mene sinä
+syömään," esitteli Riettu hyvyydessään.
+
+"Mitäs sinä Riettu-rukka ... itse minä tahdon olla emäntänä, kun kerran
+olen tilaisuudessa kestitsemään rakkaan syntymäseutuni ihmisiä ja teitä,
+ainuvia sukulaisiani. -- -- Istu sinä vaan pöytään, kyllä minä
+palvelen," sanoi sisar hilpeästi.
+
+Kutsutut istuivat pöytään.
+
+Kyllä löysi täti mytyistänsä ruokia, joita hän kiidätti pöydälle.
+Kaviarit [Kaspian meressä ja Volkavirrassa olevan ison kalan mätiä. Mäti
+on mustaa ja pidetään erinomaisena herkkuna.], monenkaltaiset konservit
+[suljetuissa läkkirasioissa säilytettyjä monenkaltaisia liha- ja
+kalaruokia], kellarilohet, kravunlihat, koviksi keitetyt munat,
+lihamakkarat ja muut semmoiset ilmestyivät yksi toisensa perästä
+pöydälle. Tuolla talon ainoalla padalla jonka alla jo iloinen valkea
+räiski, ei ollut muuta virkaa kuin että täti lämmitti siinä lihalientä,
+jota hänellä myös oli pulloissa mukana ja pian oli sekin vehnäleivosten
+kanssa pöydällä.
+
+"Ei tässä ole muuta lämmintä ruokaa, mutta syökää aristelematta mitä
+siinä on... Minun kyökkini ei ole oikein reilassa," sanoi täti hilpeästi
+lihalientä tuodessansa.
+
+"Kyllä tässä on jo liiaksikin," sanoi kirkkoherra ihmetellen.
+
+Pian sen jälkeen ilmestyi pöydälle useamman laatuisia viinejä pikarien
+kanssa.
+
+"Tässä ei kerkeä kaikkia... Ottakaa näistä ruoan väliin, että ruoka
+paremmin maistaisi," sanoi täti viinejä tuodessaan.
+
+"Mutta kuule, Anna!... Etkö sinä tahdo, että viiliäkin...?" sanoi
+Riettu.
+
+"No, jos sinulla vaan on...; eipähän tässä särpimet liiaksi haitanne,"
+arveli täti.
+
+"Emme me niin köyhiä toki ole, ettei meillä viiliä..." sanoi Riettu,
+kiepsahtaen pöydästä ylös ja astellen kuoppaa kohden.
+
+Pian palasi hän sieltä, tuoden tullessaan useampia isoja tuohisia,
+joissa oli puhdasta ja vankkaa viiliä kuin minkä mänkkiä. Äkkiä ilmestyi
+niitä sinne tänne pitkin pöytää ja lusikoita työnnettiin niihin
+ahnaasti. Jälkihippeiksi kantoi täti pöydälle monenlaisia sylttejä
+[sokerin kanssa keitettyjä ja höystettyjä monenlaisia marjoja], joita
+kylläisinäkin vielä ahnaasti maisteltiin,
+
+Paljon oli syömämiesten joukossa semmoisia, jotka eivät osanneet
+kahvelia käyttää, mutta sitä enemmän veistä ja hyppysiä. Kävipä usean
+niinkin hullusti, että kun he rupesivat oromaan pöytäveitsellä ja
+kahvelilla, putosivat ne kalinkalia heidän käsistänsä maahan. Sitten
+eivät he enään yrittäneetkään koko konstia, vaan ottivat omat veitsensä
+ja alkoivat entisellä totutulla tavalla toimittamaan ruokaa suuhunsa;
+hyvinpä se usealta kävikin laatuun, sillä eivätpä he suinkaan muita
+vähemmälle jääneet. Oukkarin väki tuskin oli nähnytkään tuommoisia
+pitkiä ja leveäkärkisiä veitsiä, sitä vähemmin noita noin pieniä
+monihaaraisia aseita, joita heidän eteensä oli nyt syömä-aseiksi pantu.
+Käyttämättömäksi ne heiltäkin jäivät ja ihmetellen he, niinkuin moni
+muukin, katselivat, kuinka kätevästi niitä kirkkoherra ja nimismies
+käyttivät. Ja nälilleen jäivät Oukkarilaiset keskellä herkkupöytää,
+sillä heidän kävi niin kovin häpeäkseen, kun he olivat tädin sukulaisia.
+
+Kun vieraat olivat syöneet ja nousseet pöydästä ylös, kiittelivät ja
+kostelivat he vierasvaraista emäntäänsä kymmenin kerroin, sanoen, ettei
+Oukkarissa ole ennen syöty semmoista ateriaa ja ei ehkä vastakaan syödä.
+Täti hymyili vaan.
+
+Muiden pöydästä noustua, otti emännöitsiäkin jonkun palan. Kauvan ei hän
+kuitenkaan velvollisuuksiltaan saanut tyydyttää luonnon tarpeitaan,
+sillä hänellä oli vieläkin velvollisuuksia --; eihän ollut kahvia.
+Kiireesti hyppäsi hän ylös ja kiirehti Lemmesvaaran kupeelle laitetun
+piisin luo, keittämään kahvia, Eipä sekään kauvan viipynyt, sillä olihan
+täti ammatissaan taitava.
+
+Kun kahvit oli aterian täytteeksi -- tai oikeimmittain tyhjennykseksi --
+juotu, rupesi täti toisiin tuumiin. Myttyjä ja säkkejä aukoi hän nytkin,
+mutta ei hakien enään niistä ruokia ja juomia, mutta vaatteita. Isompaa
+ja pienempää esinettä veti hän niistä esille, silmät loistaen
+tyytyväisyydestä. Saatuansa käsille, mitä hän oli hakenut, saapui hän
+kutsuvierastensa ja talonväen luo. Sitten rupesi hän jakelemaan lapsille
+vaatteita ja tätä teki hän niin kauvan, että jokainen heistä sai uuden
+pukimen. Riettukin sai sievät uudet vaatteet, mutta Juholle ei ollut
+tädillä semmoisia antaa. Kuitenkaan ei hän ollut Juhoakaan unhottanut,
+sillä hänelle oli täti tuonut sopivaa kangasta, josta hän sai itse
+teettää vaatteet. -- Tädin lahjoittamat vaatteet eivät olleet
+turhanpäiväisiä korukaluja ja kalleuksia, vaan ne olivat asianmukaisesti
+vahvasta ja lujasta vaatteesta tehdyt, ja soveltuivat hyvin
+Oukkarilaisten oloihin.
+
+Kovin hämmästelivät vieraat ja talonväki, nähdessään sitä aulista
+anteliaisuutta, melkeinpä tuhlaavaisuutta, millä suuren kaupungin
+ylellisyyksiin tottunut sukulainen kohteli köyhiä ja halpoja omaisiaan.
+Tämä hämmästys kävi vieläkin isommaksi, kun emännän sisar veti
+taskustansa esille lompakon, ja alkoi vedellä sieltä esille kauniita
+seteleitä. Sata ruplaa latoi hän niitä tyyneesti pöydälle.
+
+"Saapa nähdä, mitä hän noin paljoilla rahoilla aikoo tehdä, vai pistikö
+häneen nyt semmoinen turhuus, että tahtoo näytellä rikkauksiansa?"
+ajatteli usea vieras, nähdessänsä rahat.
+
+Mutta pian loppuivat nämät arvelut, kun täti otti rahat käteensä ja
+sanoi:
+
+"Tämä on aivan pieni lahja, verraten sydämeni haluun ja tahtoon, jolla
+tahtoisin köyhiä sukulaisiani auttaa. Voi kuinka mielelläni antaisin
+enemmänkin, mutta hitaasti karttuu palvelemalla saatu kassa. Ota vastaan
+teitä säälivän sukulaisen pieni lahja ja käytä sitä niukan
+toimeentulonne parantamiseksi," sanoi hän ja ojensi rahat Juholle.
+
+Juho oli niin ällistyksissä, ettei hän voinut sanoa paljon mitään. Hänen
+kasvonsa värähtelivät ja mutuilivat suonenvedon tapaisesti, mutta sanoja
+ei vaan tahtonut tulla. "Millä minä ... mitä minä...?" sai hän vihdoin
+suurella vaivalla änkytetyksi.
+
+Silloin huomasivat vieraatkin täydellisesti, ettei maailman kaupungin
+hurmaava elämä ollut voinut tukauttaa sisaren rakkautta köyhiin
+sukulaisiinsa ja synnyinseutuun. -- Kauvaksi aikaa jäivät hekin
+äänettömiksi.
+
+"No, en minä olisi uskonut, että tuosta Annasta tuommoinen... Mutta sen
+parempi hänelle. -- Viitsiikö kukaan minua kuunnella ... minua... häh?"
+sanoi Käkelän ukko vihdoin.
+
+"Kyllä kuunnellaan, puhukaa vaan," sanoi joku joukosta isolla äänellä.
+
+"Oukkari on köyhä, mutta rehellinen mies, vai?" sanoi Käkelän ukko,
+katsoen toisia vieraita silmiin.
+
+"Kyllä niin on," myönnettiin.
+
+"Ja hän on hyvä työmies, ahkera ja säästäväinen, eli kuinka?"
+
+"Niin on."
+
+"Hän asuisi ja toimittaisi paremminkin, mutta hän ei voi, vai mitenkä?"
+
+"Niin se on."
+
+"Niin se on, eikä se siitä parane. Minun ajatukseni on semmoinen, että
+meidän tulee auttaa Juhoa. Hänen perheellään on kovin kurja asunto,
+tehkäämme hänelle parempi huone. Hänellä on nyt kyllä lahja-rahoja, ne
+käyttäköön hän pellon ja niityn lisäämiseksi... Onhan tässä puita omasta
+taasta, vai eikö ole?" puheli ukko.
+
+"On, on," huudettiin.
+
+"No, mitä arvelette?"
+
+"Suostutaan, suostutaan; tehdään vaan Oukkariin parempi tupa," sanoi
+usea ääni yht'aikaa.
+
+"Sen parempi teille... Se on päätetty asia -- siitä ei enään mitään,"
+sanoi ukko ja oikaisi kumaraiset hartionsa suoraksi.
+
+Anna käveli kiireesti Käkelän ukon luo.
+
+"Kiitos teille, joka köyhiä ja sorretuita muistatte!" sanoi hän,
+puristaen ukon kättä.
+
+"Etkö sinä luule muistaneesikaan, vai?" sanoi ukko, tuhrasten karhealla
+käsiseljällänsä kyyneleet silmistänsä.
+
+"Lähdetkö sinä tädin kanssa Pietariin? Siellä saat vielä koreammat
+vaatteet ja syödä makeampaa ruokaa kuin nyt," sanoi Anna sitten pikku
+Rietulle, silitellen hänen päätänsä.
+
+"En minä lähde ... täällä minun on hyvä olla isän ja äidin kanssa,"
+sanoi tyttö, takertuen kiinni äitinsä hameesen.
+
+"Hyvä Jumala, mikä rakkaus tuolla lapsellakin on vanhempiinsa ja kovaan
+kotiinsa!" sanoi kirkkoherra. -- --
+
+Vieraat rupesivat hankkimaan poislähtöä. Kiitellen, kostellen jättelivät
+he järkiään hyvästi talonväen ja tuon vierasvaraisen emännän sisaren,
+sillä hän aikoi joksikin ajaksi jäädä vielä Oukkariin.
+
+Niin vieraat lähtivät.
+
+Täti järjesteli siellä kaikki jääneet ruoat ja muut kapineensa. Hän
+jätti kaikki ruokain jäännökset taloon, laitteli ne kuoppaan ja neuvoi
+sisartansa, kuinka niitä käytetään. Sitä tehdessään viskoi hän pois
+tyhjiä säilyke- (konservi-) rasioita.
+
+"Tuossa on samanlaisia rasioita, joita minä kaupungista toin," sanoi
+Pertti poika.
+
+"Ole sinä siinä taas... Tahdotkos uusia sen ikävän asian...?" sanoi isä
+hätäisesti. Selvästi näkyi, ettei Juho suvainnut mitään siitä asiasta
+virkattavan.
+
+"Mitä ne sitten olivat, joita kaupunkiin takaisin vietiin?" kysyi täti.
+
+Vaikka koetettiin kaikin tavoin kierrellä, ei täti kuitenkaan
+helpottanut, kerran asian päästä kiinni saatuansa, ennenkuin koko juttu
+oli hänelle juurtenjaksain kerrottu.
+
+Koko kertomuksen ajan oli Juho hyvin levoton. Nähtävästi pelkäsi hän,
+että täti tulee huomaamaan, että hänen joukkonsa on epärehellinen ja
+sitä ei hän olisi tahtonut.
+
+"Nyt saatte kaikki nämät, eikä näitä tarvitse koskaan takaisin viedä,"
+sanoi täti naurussa suin lapsille, kun oli kuullut kertomuksen. Sitten
+kokoili hän kaikki tyhjät säilyke-rasiat ja antoi ne lapsille.
+
+Lapsista oli tämä verraton saalis, parempi kuin uudet vaatteet ja muut
+lahjat yhteensä. Olivathan nämät nyt aivan heidän omiansa, joita he
+saivat vapaasti pidellä, eikä isäkään pakottanut niitä pois viemään.
+
+Heitettyään kaikki tuomansa astiat, lasit, veitset ja kahvelit,
+pöytä- ja käsiliinat Oukkariin, lähti täti muutaman päivän takaa Juhon
+saattamana pois, ja meni jälleen Pietariin. -- -- --
+
+Tarpeettomiksi jäivät tädin lahjoittamat oudot pöytäkalut Oukkarissa. Ne
+käärittiin huolellisesti riepuihin, pantiin tuohiseen ja säilytettiin
+kuopassa torpan vakuutuskirjain vieressä. Tavasta tarkastettiin niitä,
+etteiväthän ne vaan pilaannu. -- Entisillä kaluilla entisenlaista ruokaa
+söivät he vaan edelleenkin. -- -- --
+
+Kun tuli lumikeli, tuli miehiä ja hevosia Oukkariin. He hakkasivat
+hirsiä ja siirtelivät niitä kartanon paikalle. Kyläläiset olivat
+pitäneet sanansa ja puuhailivat nyt Oukkariin uutta tupaa. Oukkariin ei
+mahtunut paljon miehiä kerrallaan, vaan he kulkivat siellä vuorotellen
+niin kauvan, että luulivat olevan hirsiä riittämiin asti. Keväällä tuli
+salvumiehiä kirveineen, piiluineen, sahoineen ja vääntiöineen.
+Juhannukseksi oli avara tupa oikein kamarin kanssa valmistunut niin,
+että ne olivat vesikatossa ja lattioissa.
+
+Voi kuinka somalta ja mahtavalta tuo rakennus Oukkarilaisista tuntui,
+vaikkei se suinkaan uljainta laatua ollut. Kesä-asuntoa siinä jo
+pidettiin, vaikkei ollut vielä oveja ja akkunoita, eipä takkaakaan.
+Siellä maattiin ja asuskeltiin ja siellä luki Juho kirjaansa ja opetti
+lapsiansa.
+
+Syksympänä toivat kyläläiset ovet ja akkunat sekä asettivat ne
+paikoillensa. Samassa tuli muurarikin ja hän muurasi tupaan oikein
+uloslämpiävän uunin keittotakkoineen ja kamariin pienen, sievän takan.
+
+Näiden valmiiksi tultua muutettiin koko elanto uuteen tupaan. Tuntui
+niin somalta, oudolta ja välkeältä; oli niinkuin olisi muutettu kurjasta
+luolasta suurimpaan ja ihmeellisimpään hoviin mitä maailmassa on. Oli
+niin oudon valoisaakin, että oikein silmiä tahtoi huikaista, kun
+avaroista ja kirkkaista lasi-akkunoista päivä niin vapaasti usealta
+taholta pääsi huoneesen virtaamaan. Vakoiset seinät ja katto sekä
+peileille nikkaroidut ovet, ruusatut akkunain ja ovien pielet
+vuorilautoineen, näyttivät niin ihmeen kauniilta ja ihanoilta, että he
+luulivat elävänsä unissaan. -- Käveleminen se ensin tahtoi takeltaa
+lattialla, kun entisessä majassa oli kantoja, joita oli opittu
+kiertelemään ja väistelemään. Kun vaan mielestä unehtui, että oltiin
+uudessa asunnossa, tuntui siltä kuin tässäkin olisi kierreltäviä ja
+väisteltäviä kantoja, ja silti se jalka toisinaan niin oudosti
+töpsähteli. Mutta kuin oikein tajuihinsa tultiin, huomattiin, että
+käveltävänä olikin nyt oikein höylätyistä lankuista tehty sileä ja
+valkoinen lattia, jossa ei mitään kantoja ollut. Silloin tavallisesti
+naurahdettiin ja sanottiinpa tavasta: "Kah nyt taas."
+
+Kaiken puolesta tuntui niin hyvältä. Oli niin lämmin, puhdas, valoisa ja
+välkeä, ja illoin valaisi iloinen takkavalkea huonetta; näytti niin
+iloiselta ... eikä savua eikä mitään. -- Eipä ensimältä voitu nukkua
+oudostamisen vuoksi, mutta sitten se kyllä kävi laatuun, sillä
+kaikkiinhan ihminen oppii. -- -- --
+
+Tarkkaan käytti Juho tädin antamat rahat viljelysten levittämiseksi,
+niin tarkkaan, ettei ainuttakaan penniä niistä muihin tarpeisin
+käytetty. Juho itsekin tuntui nuortuvan, sillä valoisammat ajat olivat
+luoneet häneen uutta elämäntoivoa ja intoa. Uuden toivon elähyttävän
+voiman vahvistamana ryhtyi hän innokkaammin taasen työhön, vaikka olikin
+jo vanha mies. Sillä tavoin alkoi korven-rinta vähitellen paeta ja
+pellonlaita levetä. Kauvan ei viipynytkään, ennenkuin pellolla oli joku
+auna lisempää ja niityllä useampi heinäpieles.
+
+Palveluksessa olevista pojista oli tullut kelpomiehiä. He olivat hyviä
+työmiehiä ja heille maksettiin hyviä palkkoja. Käsistäänkin olivat he
+niin varttuneet, että kykenivät tekemään kaikenlaista talouskalua. --
+Eipä kummakaan, sillä eiväthän he koskaan olleet ruotilaisina. Tämän
+korkeamman yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat he vapaasti saaneet
+puukkoa käyttää ja harjoitella käsitöitä.
+
+Kummallakin heillä oli pieni säästönsä, sillä he eivät tuhlanneet työllä
+ja hiellä ansaituita rahojansa mihinkään joutaviin. Kun he sitten
+näkivät, että kurjassa kodissakin on jotakin elämän toivoa ja että
+siellä voidaan enemmän jo eläimiä elättää, hankki toinen heistä
+vanhuksilleen hevosen, toinen lehmän.
+
+Nytkös kelpasi Oukkarissa elää. Uusi tupa, oma hevonen ja kolme lehmää.
+Semmoisen rikkauden haltiaksi eivät he olleet viimeiseltä koskaan
+toivoneetkaan pääsevänsä. Tosinhan he olivat muiden avulla siihen
+onnelliseen tilaan päässeet, mutta mitä se haittasi, sillä eihän se
+ollut vääryydellä saatu. -- -- Voi kuinka hyviä ihmiset kuitenkin ovat
+-- semmoisilta ne asiat Oukkarilaisista nyt tuntuivat.
+
+Yhä puohasi ja mullosti Juho ja nythän se kävikin laatuun, kun oli oma
+hevonenkin; vanhimmat kotona olevat lapsetkin rupesivat häntä vähin
+työssä auttamaan.
+
+Vihdoin näkivät palveluksessa olevat pojatkin parhaaksi tulla kotiin.
+Tuohiset astiat alkoivat vähitellen ammatistaan poistua ja uusia sieviä
+puuastioita alkoi ilmestyä siaan. Mutta Juho ei luopunut tuohisistaan,
+sillä missä hän vaan omissa tarpeissaan astiaa tarvitsi, käytti hän aina
+tuohista. Korvenlaita yhä pakeni ja sen kanssa petäjäleipäkin.
+Huuhkajaakaan ei ole enään kuulunut, sillä se on paennut korven kanssa,
+mutta nuorimmat lapset sitä vielä ikävällä muistelevat. -- Tämän kaihon
+palkitsee kuitenkin heille moninkerroin se seikka, kun he saavat kyytiä
+oman hevosen kannaksilla, jopa välisti reessäkin.
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Oukkari, by Pietari Päivärinta
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43836 ***