Add files from ibiblio as of 2025-03-07 14:39:50HEADmain

1 files changed, 5392 insertions, 0 deletions

diff --git a/43744-0.txt b/43744-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..5e0a7ed
--- /dev/null
+++ b/43744-0.txt
@@ -0,0 +1,5392 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43744 ***
+
+PIKKU MARI JA MUITA KERTOMUKSIA
+
+Kirj.
+
+P. Päivärinta
+
+
+
+Yrjö Weilin, Helsinki, 1903.
+
+
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ Pikku Mari.
+ Käkelän pikku Kerttu.
+ Tukkimetsässä.
+ Pullo-Heikki.
+ Kilpelän veljekset.
+ Ritulan Siina.
+
+
+
+
+PIKKU MARI.
+
+
+Oli kaunein kesäsydän. Auerta oli ilmassa ja auringonlämpö, ikäänkuin
+suudellen maaemoa, loihti sen povesta kaikellaista kauneutta esiin.
+Nurmi vihannoi rehevänä, tumman viheriänä, ja rehevää oli muukin
+kasvullisuus. Sinivuokot, voikot ja muut kukkaset heloittivat kaikessa
+kauneudessaan.
+
+Ihana ilma houkutteli minut ulos. Lähdin maantietä myöten tavallista
+pitemmälle kävelymatkalle. Tiellä ei näkynyt laisinkaan ihmisiä, sillä
+maamiehet olivat kaikin mikä missäkin työssä. Olin kävellyt noin
+kolmisen kilometriä, kun tapasin maantienojan partaalla istumassa noin
+kahdeksanvuotiaan tyttösen. Tytöllä oli kaunis keltainen, pitkä tukka,
+mutta se oli aivan ruokkoamatonna ja riippui hartioilla valtoinaan.
+Hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja terävät, silmät vilkkaat,
+mutta vaatteet hyvin repaleiset; hame paikoin melkein vyötäreisiin asti
+halki.
+
+Kun olin tullut tytön kohdalle, sanoi hän iloisesti: »hyvää päivää.»
+
+Seisahduin.
+
+»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyin.
+
+»Niin, ettekö tunne minua», sanoi tyttö, nauraa kiherrellen ja väännellä
+kiemuroiden itseään.
+
+»En todellakaan tunne sinua», vakuutin.
+
+»Nyt narraatte minua, ihi, hi», sanoi tyttö nauraa hihittäen.
+
+»Kyllä se on totta, etten tunne sinua; mutta voithan nyt sanoa minulle,
+kenen lapsia olet, että vasta tuntisin sinut.»
+
+»No senhän minä olen Kalasen-Iskon tyttö. Tottahan tunnette vanhempani.»
+
+»Kyllä tunnen. Onko vanhemmillasi montakin lasta?»
+
+»Onhan meitä neljä, ja minä olen vanhin.»
+
+»Onko teillä oma talo?»
+
+»Eikä ole. Tuolla Rakolan puhdossa me asumme eräässä talossa
+huonemiehinä.»
+
+»Ovatko vanhempasi rikkaita vai köyhiä?» kysyin, vaikka tiesinhän jo,
+etteivät he suinkaan rikkaita olleet.
+
+»Sitäpä en minä tiedä, mutta arvelen, ettemme taida kovinkaan rikkaita
+olla --i--hi--. Mihin te nyt olette menossa?» Näin sanoen katsoi tyttö
+minua lempeän veitikkamaisesti silmiin.
+
+»Lähdinpähän vaan huvikseni kävelemään. Mutta etpä sinäkään tunne
+minua.»
+
+»Tunnenpa, tunnenpa --i--hi.»
+
+»Sanopas, mistä olen?»
+
+»Tuolta kirkon kohdalla olevasta talosta.»
+
+»Kirkon kohdalla on monta taloa.»
+
+»Siitä keltaisesta --i--hi--hi, ettekös olekin?»
+
+»Siitä olen, oikeassa olet.»
+
+»Enkös tuntenutkin --i--hi.»
+
+»Tunsit, tunsit. Mutta mikäs se sun nimesi olikaan?»
+
+»Mariahan se on vain.»
+
+»Onko se mikään _vain_? Se on kylläkin kaunis nimi noin sievälle
+tyttöselle.»
+
+»Enhän minä ole mikään sievä. Minulla on näin resuiset vaatteet», sanoi
+tyttö ja katseli repaleisia verhojaan.
+
+»Kyllä silti tyttönen voi sievä olla, vaikkei olekaan eheitä ja kauniita
+vaatteita», sanoin häntä lohdutellen.
+
+Seurasi tovi äänettömyyttä.
+
+»Ettepä arvaa, mitä täällä minun helmassani on», sanoi tyttö, taasenkin
+ilostuen, ja katsoi hymyssä suin veitikkamaisesti minua silmiin. Hänellä
+oli vyöliinakulu, johon hän näytti jotakin käärineen.
+
+»Mistäpä minä tietäisin, mitä sinä sinne olet tallentanut.»
+
+»Onkos teillä lapsia?» kysyi hän sitten, ikäänkuin kääntäen puhetta
+toisaalle.
+
+»Onhan niitä kuusi kappaletta», vastasin.
+
+»Mutta ne ovat jo liian suuria.»
+
+»Ei, ei. Vanhin on vähän sinua isompi, muut melkein järkiään sinun
+kokoisiasi.»
+
+»Saankos minä jolloinkin käydä teillä?» sanoi tyttö ja katsoi minuun
+melkein rukoilevasti.
+
+»Saat, saat, lapseni. Käy vaan niin usein kuin haluat. Siellä on meidän
+lapsilla leluja, ja saat niillä leikkiä meidän lasten kanssa.»
+
+»Koska ette arvanneet, mitä täällä minun vyöliinassani on, niin nyt
+näytän ne teille», ja tyttö aukaisi käärönsä.
+
+Siellä oli sinivuokkoja, voikkoja, lemmenkukkia, katinliekoja ynnä muita
+kukkia. Siellä oli myös muutamia mustikoita, mesimarjoja ja juolukoita.
+Näitä oli hän raapinut kokoon, huolimatta vähääkään siitä, olivatko ne
+kypsiä vai raakiloita. Ja marjakokoelma olikin suureksi osaksi heikkoja
+raakiloita.
+
+»Saankos tarjota nämät teille, että veisitte ne lapsillenne minulta
+tuliaisiksi?» sanoi tyttö iloisesti.
+
+»Enhän minä toki raski sinulta näitä ottaa.»
+
+Tyttö hypähti ylös, syöksähti luokseni ja sanoi:
+
+»Teidän täytyy ystävyytemme ja tuttavuutemme vuoksi ottaa nämät», ja
+samassa hän tuppasi ne minun takkini taskuun.
+
+Tuo lapsen avonainen sydän ja mieli huvitti minua sanomattomasti.
+
+»Tunnetko sinä rahaa, pikku Mari?»
+
+»Kerran antoi vieras minulle ymmyriäisen lantin, jota sanottiin
+viisipenniseksi, mutta äiti otti sen pois. Sitä sanottiin rahaksi.»
+
+Otin kukkarostani puolimarkkasen ja ojensin sen tytölle. »Tuosta saat
+nyt vähäisen rahaa.»
+
+Tyttö otti rahan käteensä, katseli ja pyöritteli sitä.
+
+»Tämä on paljon pienempi kuin se raha, jonka vieras minulle antoi. Tämä
+ei taida tehdä paljon mitään. Mutta miksi se on niin valkea, taitaa olla
+tinaa?»
+
+Vakuutin hänelle, että tämä tekee paljon enemmän kuin se hänen
+viisipennisensä.
+
+»Mutta kun se oli niin paljon isompikin ja ruskea.»
+
+»Vaikka.»
+
+»Paljonko tämä sitten oikeastaan tekee?» kysyi tyttö epäröiden.
+
+»Se tekee kymmenen kertaa niin paljon kuin sinun viisipennisesi»,
+vakuutin hänelle.
+
+»Voi, niin paljon. Kun ei vaan äiti tätäkin minulta ottaisi», sanoi
+tyttö pyöritellen ja suudellen rahaa.
+
+»Mitä nyt aiot sillä tehdä?»
+
+»Ostan uuden katkismuksen, kun entinen on aivan resuna», sanoi tyttö,
+tarttuen käteeni ja kiitellen monikertaan.
+
+»Osaatko sinä jo lukea?»
+
+»Osaanpa hyvinkin. Sisältä luen hyvästi ja katkismustakin puoliväliin.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Joitakin viikkoja oli kulunut. Kun kerran palasin kotiin asioiltani, oli
+pikku Mari meillä leikkimässä lapsiemme kanssa.
+
+»Hyvää päivää! Nythän olen jo täällä», sanoi tyttö iloisesti ja tuli
+minua tervehtimään.
+
+»Ole vain, semmoinenhan se oli puhekin», sanoin hänelle, taputtaen hänen
+vaaleankeltaista päätään.
+
+Sitten laskeusi hän lattialle leikkimään toisten lasten kanssa.
+
+Sanoin vaimolleni, että hän laittaisi erikseen lapsille ruokaa. Kun
+ruoka oli valmis, kutsuttiin lapset syömään ja niin pikku Marikin.
+
+»En minä tule», esitti hän.
+
+»No mikset?»
+
+»Minulla on niin huonot vaatteet.»
+
+»Ei se mitään tee, tule nyt vaan.»
+
+»Sepä kummaa on, kun täällä ollaan niin hyviä; muualla haukutaan minua
+aina resuteiniksi», sanoi tyttö.
+
+Kun lapset olivat päässeet syömästä, tuli pikku Mari kädestä pitäin
+kiittelemään ateriasta.
+
+»Jopa teillä on hyvää ruokaa; onko teillä aina semmoista? Meillä ei ole
+milloinkaan niin hyvää ruokaa», sanoi tyttö sievästi niiaillen.
+
+»Kyllä meillä aina on semmoista. -- Jää nyt tänne minulle tytöksi, niin
+saat aina semmoista ruokaa», sanoin hänelle.
+
+»En, en, en.»
+
+»No, minkätähden et?»
+
+»Äiti on niin hyvä.»
+
+»Hyvähän minäkin olen sinulle.»
+
+»Kyllä tekin olette hyvä, mutta ette niin hyvä kuin äiti», vakuutti
+tyttö.
+
+Meidän tyttösillä oli posliinipäisiä nukkeja, joilla he yhteisesti
+leikkivät.
+
+»Voi, voi, kuinka kauniita ne ovat. Minun nukkeni, jonka äiti teki, on
+vaan tuommoinen vaatepäinen tallukka; se ei ole mikään näihin
+verrattuna», arvosteli tyttö.
+
+Kuiskasin muutamalle tytölleni, että he antaisivat yhden nuken pikku
+Marille lahjaksi, ja lupasin ostaa heille toisen. Sitten poistuin.
+
+Tovin ajan perästä juoksi pikku Mari luokseni nukke kädessä.
+
+»Tuo teidän Saimi antoi minulle tämän nuken; saanko sen pitää?» sanoi
+Mari ja katsoi niin toivovasti silmiini.
+
+»Kun se kerran on sinulle annettu, niin saathan sinä sen pitää.»
+
+Mari tarttui minua käteen ja kiitteli ja niiaili moneen kertaan.
+
+»Paljonkohan tämä on maksanut?» kysyi hän sitten.
+
+»Pääkin on maksanut puolitoista markkaa», sanoin hänelle.
+
+»Montako viisipennistä siihen menee?» tiedusteli Mari.
+
+»Kolmekymmentä.»
+
+»Voi, kuinka paljon! Minä en saa koskaan niin paljon rahaa», sanoi Mari
+ja painoi nukkea rintaansa vasten.
+
+Vaimoni antoi tytölle omain lastemme vanhan vaatekerran. Kun se puettiin
+hänen päälleen ja kun hänen kullankeltainen tukkansa oli siivottu ja
+palmikoitu, oli Mari hyvin kaunis lapsi.
+
+»Mitähän äiti sanoo, kun minä menen näin komeana kotiin», arveli tyttö.
+
+Ilta alkoi hämärtää, ja Mari lähti kotiinsa nukkeineen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Pikku Marista oli nukke niin mieluinen, että se piti olla aina hänen
+näkyvissään.
+
+Aika oli niin kulunut, että oli jo talvi. Usein nousi Mari yölläkin
+katsomaan nukkeansa. Kuutamoiltoina hän pistäysi ulos nukkeansa
+ihailemaan, kun huoneessa ei nähnyt. Avojaloin hän käväisi siellä, eikä
+hän välittänyt kylmästä, lumesta eikä purevasta pakkasesta niin mitään.
+
+Kun hän oli saanut nukkensa katselluksi, kapaisi hän huoneeseen ja
+kääriintyi peittoihinsa maata.
+
+Kerran hän meni taasenkin ulos nukkeansa katsomaan. Silloin hän huomasi,
+että lähimmässä talossa on valkea irti. Yösydän oli, ja kaikki nukkuivat
+sikeintä untansa.
+
+Mari ei pitkin aprikoinut. Hän viskasi nukkensa hangelle ja alkoi
+avojaloin juosta vilistää taloa kohden. Hän pääsi tupaan, sillä ovet
+olivat auki. Siellä hän rupesi huutamaan niin paljon kuin jaksoi:
+»Valkea on irti, herätkää, herätkää!»
+
+Talon väki kavahti ylös ja hädin tuskin he puolialastomina pelastuivat
+ovien ja akkunain kautta hirveästä kuolemasta. Valkea oli jo niin
+suuressa vauhdissa, että porstuassakin liekit leimahtelivat. Sen kautta
+syöksyi pikku Mari ulos, mutta hän sai valkean vaatteisiinsa.
+Pelastunut, talon aikainen poika huomasi vaaran. Hän sieppasi tytön
+syliinsä ja vyörytteli häntä lumihangessa. Sitten hän kantoi lapsen
+kotiinsa.
+
+Vaikka tytön vaatteitten palo olikin saatu niin pian sammumaan, paloi
+kuitenkin hänen lanteensa pahanpäiväisesti.
+
+Pian kertyi palopaikalle ihmisiä suuri joukko. Rivakasti ryhtyivät he
+sammutustyöhön, ja suurilla ponnistuksilla saatiin muut huoneet
+varjelluksi, mutta asuinrakennus paloi perustuksiaan myöten.
+
+Melkein ensimäisinä saavuin minäkin palopaikalle. Sinne tultuani
+kerrottiin minulle, kuka tulipalon oli ensiksi huomannut ja ken oli
+hälyyttänyt vaaranalaisen väen hereille, pelastautumaan hirveästä
+kuolemasta. Myös kerrottiin minulle, kuinka pikku Mari oli saanut tulen
+vaatteisiinsa ja kuinka hän oli nyt kauheissa tuskissa kotonaan.
+
+Kun väkeä oli melkein liiaksikin sammutustyössä, menin katsomaan Mari
+raukkaa.
+
+Hän oli tuskittelemassa vuoteessaan, nukke käsissään. Heti kun hän
+kannettiin kotiin, oli hän pyytänyt, että hänen nukkensa käytäisiin
+hangelta hakemassa.
+
+Kun astuin huoneeseen, koki raukka minulle hymyillä tuskansa välistä.
+
+»Näin minun asiani nyt ovat. Voi, voi, kun polttaa ja kihelmöitsee»,
+päivitteli tyttö kylläkin tuskaisesti, mutta ei hän parkunut eikä
+huutanut.
+
+Olin tottunut antamaan ensimäistä apua kaikenmoisissa tapaturmissa.
+Tuotin kylmää vettä huoneeseen ja aloin moninkertaisilla pehmeillä
+kylmillä kääreillä peitellä palaneita paikkoja. Heti tyttö rauhoittui,
+ja kun kääreet vähänkään lämpenivät, muutin ne uudestaan.
+
+Istuin aamuun asti tytön vuoteen vieressä, muutellen kääreitä, ja
+silloin oli viho jo poistunut palopaikoista. Voideltiin sitten palaneet
+paikat liinaöljyllä ja pantiin paksusti puuvillaa päälle; lakanalla
+käärittiin ne kiinni.
+
+Mari oli nyt niin rauhallinen ikäänkuin ei hänelle olisi mitään
+tapahtunut, sillä hän ei tuntenut enää kipua.
+
+»Voi, kuinka te olette minulle hyvä. Olisin tainnut kuolla, ellette
+olisi minua hoitanut.»
+
+»Jos olisit jäänyt minulle tytöksi, et olisi palanut», sanoin
+leikilläni.
+
+»Niin, mutta silloinpa olisi palanut toisen talon koko väki», sanoi
+tyttö oikeuden varmuudella.
+
+»Niin olisi käynyt, lapseni», myönsin.
+
+Hankkiuduin lähtemään.
+
+»Käyttekö minua enää katsomassa?» kysyi tyttö ja katsoi minua niin
+rukoilevasti silmiin.
+
+»Käyn, käyn; kyllä käyn», vastasin.
+
+»Saankos minä vielä käydä teillä?» kysyi tyttö.
+
+»Saat niin usein kuin haluat, kunhan ensin paranet.»
+
+Hankin kalkkilinjamenttiä ja rupesin sillä voitelemaan ja hoitelemaan
+pikku Marin palaneita paikkoja, ja pian alkoikin vamma näyttää
+paranemisen merkkejä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tapaus liikutti niin paikkakuntalaisia, että päätettiin panna
+pieni rahankeräys toimeen pikku Marin hyväksi. Keräys tuotti
+seitsemänkymmentäviisi markkaa. Rahat annettiin minulle jätettäväksi
+pikku Marille. Odotettiin, kunnes hän oli täydellisesti parannut.
+Silloin kutsuttiin hän meille.
+
+»Katsopas, lapseni! Tässä saat noin paljon rahaa», sanoin ojentaen
+samassa hänelle setelitukun.
+
+»Mitä nämät ovat? Ovatko nämät lankanippujen kuvia?» kysyi tyttö
+selaillen seteleitä.
+
+»Ei, kyllä ne ovat oikeita rahoja», koetin vakuuttaa.
+
+»Paljonko nämät sitten tekevät?»
+
+»Ne tekevät seitsemänkymmentäviisi markkaa.»
+
+»Montako viisipennistä näissä on?»
+
+»Näissä on tuhat viisisataa viisipennistä.»
+
+»Voi kuinka paljon; en minä osaa niin paljoa lukeakaan. Mutta miksi
+minulle niin paljon rahaa annetaan?» sanoi tyttö.
+
+»Kun pelastit toisen talon väen palamasta.»
+
+»Kaikkeakin häntä... Minähän tein vaan mitä tehdä pitää.»
+
+»Pidä vaan ne rahat, sinä olet ne kunnialla ansainnut», kehoitin häntä.
+
+»Saisiko näillä rahoilla uudet vaatteet?» kysyi tyttö.
+
+»Saa niillä vaikka lehmän», vakuutin.
+
+»Voi, voi, me saamme nyt lehmänkin. Minä vien rahat isälle ja äidille ja
+käsken heidän mennä heti lehmänostoon», sanoi pikku Mari ja alkoi juosta
+kotiinsa, niin että kantapäät vilisivät.
+
+
+
+
+KÄKELÄN PIKKU KERTTU.
+
+
+Se oli silloin kun Pohjanmaan rautatietä tehtiin. Työväkeä tulvasi
+paikkakunnalle idästä ja lännestä ja kaikilta maailman tuulilta.
+Kokoontui silloin yhteen ryhmään monenkaltaisia ihmisluonteita, joilla
+oli erinäiset käsitteet sekä uskonnollisissa että kansallisissa ja
+taloudellisissa asioissa, aina sen mukaan, minkälaiset käsitteet kunkin
+kodissa ja paikkakunnalla olivat vallitsemassa.
+
+Suuri ahdinko tuli paikkakunnalla asumuksista. Vaikka paikkakuntamme on
+tiheään asuttu, ei kuitenkaan ollut riittää asumuksia tuolle
+mahdottomalle väenpaljoudelle. Niinpä täytyi osan heistä asua saunoissa
+ja riihissä; kaikissa pienimmissäkin mökeissä ja tölleissä oli silloin
+majamiehensä, ja kaikkialla sai hyvä sopu antaa sijaa.
+
+Kylän takalistolla oli eräs torppa. Tässä pienessä asumuksessa vallitsi
+kaikkialla puhtaus ja hyvä järjestys. Torpan isäntä ja emäntä olivat
+täsmällisiä ihmisiä, jotka eivät laiminlyöneet mitään tehtäviään ja
+velvollisuuksiaan. Paitsi näitä olivat he kristillismielisiä ihmisiä ja
+viettivät hyvin säännöllistä elämää. Muutamana iltana astui torpan
+tupaan kolme miestä. He olivat kookkaita miehiä ja sangen jykevää tekoa.
+Heidän kasvonsa olivat jotenkin karkeapiirteiset ja hyvin ahavoituneet.
+Eräällä heistä oli useampia pahoja arpia kasvoissa ja toisellakin
+miehellä pari semmoista.
+
+»Saisiko tässä talossa majapaikkaa?» kysyi joku heistä.
+
+»Mistä miehet ovat kotoisin?» kysyi torpan isäntä, mitellen ja
+tarkastellen heitä kiireestä kantapäihin saakka.
+
+»Olemme Etelä-Pohjanmaalta», vastattiin.
+
+»Ei käy antaminen teille majapaikkaa», sanoi isäntä yksikantaan.
+
+»Minkätähden ei?»
+
+»Etelä-Pohjanmaalla on pahoja tappelijoita, enkä minä tahdo sellaisten
+kanssa olla tekemisissä», sanoi isäntä.
+
+»Emme me tahdo teidän kanssanne tapella.»
+
+»Mutta minä näen, että olette aika tappelijoita, kun kasvonne on niin
+isoissa ja rumissa arvissa», arveli isäntä.
+
+»Kyllä me muiden kanssa tappelemme, kun niin sattuu, mutta siivot ja
+rauhalliset ihmiset meiltä kyllä rauhan saavat.»
+
+»Miksi sitä sitten tarvitsee tapella kenenkään kanssa?»
+
+»Maailmassa on niin paljon pahoja ja ylpeitä ihmisiä, jotka tahtovat
+olla muita parempia, ja semmoisia emme kärsi. Vaadimme, että meitä
+pidetään ihmisinä niinkuin muitakin.»
+
+»Saattaapa niinkin olla», sanoi isäntä.
+
+»Mitenkä sen majapaikan laita onkaan, isäntä hyvä?»
+
+»Kun lupaatte noudattaa ihmisten tapoja, niin jos ma antaisin teille
+majapaikan muutamiksi viikoiksi koetteeksi.» -- -- --
+
+Miehet poistuivat, mutta pian palasivat he takaisin, kantaen
+kamuskoitaan, joita he olivat lähteneet noutamaan, ja nyt oli Käkelän
+torpassa kolmea henkeä enemmän asukkaita.
+
+Käkelässä oli viidennellä vuodella oleva Kerttuniminen tyttö. Lapsi oli
+ketterä, täyteläinen ja kaunis tyttönen. Hänellä oli suuret siniset
+silmät ja paksu kullankeltainen tukka. Tyttö oli järkevä ikäisekseen ja
+hyvin puhelias. Usein hän sai sukkelilla mietteillään ja kummallisilla
+kysymyksillään vanhemmat ihmiset nauramaan ja kummastelemaan, mistä nuot
+kaikki lapsen mieleen johtuivat.
+
+Ensimältä lapsi näytti pelkäävän ja kammovan noita partaisia ja
+karkeatekoisia miehiä. Mutta kun miehet koettivat kaikin tavoin
+lähennellä lasta, leperrellen hänelle hyväilysanoja ja mairitellen häntä
+kaikilla mahdollisilla keinoilla, rupesi tyttö vähitellen kesyttymään ja
+mieltymään heihin.
+
+Kun miehet tulivat työstä, toivat he Kertulle minkä mitäkin tuliaisiksi.
+Milloin heillä oli kompiaisia, kulloin joitakin puusta vuoleskeltuja
+leluja, joita he olivat ruokalevon aikana pukarrelleet.
+
+Pian kävi asia semmoiseksi, ettei Kerttu enää yhtään kammonut heitä. Kun
+miehet tulivat illalla työstä majapaikkaansa, oli Kerttu jo heitä
+vastassa lepertelemässä heille lapsellisia mietteitään. Hän kiipeili
+heidän polvilleen, kaivelemaan miesten taskuja, etteikö siellä taas
+jotakin olisi, samassa silitellen heidän karkeaa naamaansa ja tuuheaa
+partaansa. Miehet kiikuttelivat ja hyssyttelivät lasta polvellaan,
+samassa laulaa jurrotellen oppimiansa lauluja, jotka eivät suinkaan
+olleet ihanimpiin sävellaatuihin lasketut. Usein kävi niinkin, että
+Kerttu nukkui miesten polville, ja silloin riisuivat he lapsen ja
+kantoivat hänet hellävaroin kamariin vuoteeseensa.
+
+Kun Käkelän isäntäväki huomasi, etteivät nuot majamiehet olleetkaan
+mitään rivoja ja pahanilkisiä ihmisiä, ei heidän muuttamisestaan
+tullutkaan mitään, vaan he olivat Käkelässä kolmatta vuotta yhteen
+mittaan.
+
+Eräänä kertana sanoi Kerttu miehille: »Mutta eihän Kerttu vielä tiedä
+kyläisten nimiäkään, jotta Kerttu voisi teitä nimeltänne puhutella.»
+
+»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän siltä, jonka naamassa oli enimmän
+arpia.
+
+»Mattihan se on.»
+
+»Nyt tiedän. Matti, Matti se on.»
+
+»Entäs sinun?» kysyi tyttö siltä, jolla oli vähemmän arpia.
+
+»Jussi.»
+
+»Jopahan tiedän sinunkin nimesi. Entäs sinun?» kysyi tyttö arvettomalta.
+
+»Jaska minun nimeni on, lapsukaiseni», sanoi Jaska ja koppasi samassa
+lapsen syliinsä.
+
+Kerttu pyöräytti itsensä Jaskan sylistä ketterästi lattialle.
+
+»Nytpä tiedän, nytpä tiedän. Maa-maa-maa Matti, juu-juu-juu Jussi,
+jaa-jaa-jaa Jaska», sanoi Kerttu, samalla sormellaan osoitellen kutakin
+heistä erikseen.
+
+»Kenestä sinä enimmän pidät, Kerttu?» kysyi joku heistä.
+
+»Isästä ja äidistä tietysti.»
+
+»Kenestäkäs meistä enimmän pidät?»
+
+»Matistapa tietenkin.»
+
+»Minkätähden juuri Matista?»
+
+»Hän enimmän tuopi namusia ja puuhevosia ja lehmiä. Hän enimmän pitää
+minua sylissään ja kiikuttelee minua polvellaan», sanoi Kerttu.
+
+»Olemmeko me toiset sitten pahoja Kertulle?» kysyi Jaska.
+
+»Ette tekään ole pahoja, mutta ette kuitenkaan niin hyviä kuin Matti»,
+sanoi Kerttu ja käpäisi samassa Matin syliin.
+
+Matti hyväili lasta kaikella hellyydellä. Hän silitteli Kertun
+kullankeltaisia kutreja, taputteli hellävaroin hänen poskiaan ja
+kiikutteli lasta polvillaan, laulaa jurrotellen samalla noita juroja
+laulujaan.
+
+Kerttu oli lapsen lempeydellä ja ystävyydellä tehnyt syvän vaikutuksen
+noihin karkeihin, raakoihin miehiin, joiden ihanteena oli juominen ja
+tappelu. Tuntui siltä, etteivät he uskaltaneet Kertun ystävyyttä
+kadottaa eivätkä pahoittaa hänen mieltään, näyttämällä lapselle entisiä
+rivoja tapojaan. Miehet tulivat kotiin työstä aina täsmällisesti
+iltasella, ja he olivat kaikissa toimissaan lauhkeita kuin lampaat.
+
+Majamiesten ja isäntäväen väli oli käynyt niin hyväksi, että edellisillä
+oli oikein ikävä, kun miehet olivat päivät poissa työmaallaan.
+
+Joskus kesällä veivät miehet lapsen mukanaan työmaalle. Siellä he
+pitivät erinomaista huolta hänestä. Vaatteistaan laittoivat he Kertulle
+olopaikan, jossa hän sai istua tai maata, aina sen mukaan, kuinka häntä
+halutti. Miehet hankkivat ja hakivat hänelle sorasta monenmuotoisia ja
+-värisiä kiviä, joilla lapsi sai leikkiä.
+
+Kun se aika tuli, että marjat kypsyivät, toivat miehet tullessaan
+iltamilla Kertulle marjoja. Useinkin kävivät he työstä päästyään
+hakemassa niitä puolenkin penikulman päästä, varsinkin hilloja, joita ei
+lähempänä ollut.
+
+Eräänä iltana kun miehet asettelivat maata lauhturillensa, mässäsi ja
+mylleröitsi Kerttu heidän keskellänsä, tehden heille kaikenlaisia
+viattomia, lapsellisia kysymyksiä, jotka olivat useinkin hyvin sattuvia
+ja syvällisiä. Lapsen äiti tuli ottamaan Kerttua pois.
+
+»Mitä sinä siinä hälppäät ja häliset? Tule pois nukkumaan omalle
+vuoteellesi, että miehetkin saavat nukkua», sanoi äiti.
+
+»Ei, ei, antakaa lapsen olla; hän huvittaa meitä suuresti», sanoivat
+miehet yhteen ääneen.
+
+Äiti poistui.
+
+Miehet sijoittelivat nyt itseään ikäänkuin laittautuakseen todellakin
+nukkumaan.
+
+»Nytkö te rupeatte nukkumaan?» kysyi Kerttu.
+
+»Nyt.»
+
+»Mutta ettehän te ole vielä siunanneetkaan», sanoi Kerttu.
+
+»Emme ole», sanoivat miehet vähän häpeissään.
+
+»Ettekö te siunaa milloinkaan maatapannessanne?»
+
+»Ei ole tullut siunatuksi.»
+
+»Kuinka te uskallatte siunaamatta panna nukkumaan?» sanoi Kerttu ja
+katsoi kiinteästi miehiä silmiin.
+
+»Siunaako Kerttu?»
+
+»Joka ilta maatapannessani ja joka aamu noustuani.»
+
+»Mutta jos ette ole ennen siunanneet, niin siunatkaa nyt», jatkoi hän
+sitten.
+
+»Me emme osaa.»
+
+»Ettekö ennen lapsinakaan ole siunanneet?»
+
+»Kyllä, sillä äitimme opetti meitä siunaamaan, mutta se on unohtunut.»
+
+»Jos ette osaa, niin kyllä Kerttu opettaa. Sanelkaa te minun perässäni.»
+
+Ja Kerttu alkoi:
+
+»Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Jumala anna hyvää yötä, hyvän yön
+sanomaa, lepoa, rauhaa ja terveyttä. Ja anna kaikki minun syntini
+anteeksi poikasi ansion tähden. Amen.»
+
+Miehet sanelivat Kertun perässä sana sanalta jokaikisen sanan.
+
+»Kas niin! Nyt olitte kilttejä ja saattepa nähdä, että nukutte oikein
+hyvin», sanoi Kerttu ja meni kamariin nukkumaan.
+
+»Hyvä Jumala tuota lasta!» sanoi Matti Kertun mentyä, ja hänen mielensä
+tuntui murtuneen.
+
+Todellakin viettivät miehet levollisemman ja rauhallisemman yön kuin
+koskaan ennen. Lapsen viaton, rukoileva siunaus oli heihin tehnyt syvän
+vaikutuksen. Heidän sieluunsa oli tunkeentunut ikäänkuin uusi, ennen
+tuntematon valonsäde. Nukkuissaankin näkivät he kauniita unia ja heidän
+sielussaan soi tuo lapsen opettama iltasiunaus niin kauniilta ja
+valoisalta.
+
+Semmoisenaan kului aika kuukauden, toista. Sama ystävyys, sama sävyisyys
+ja sopusointuisuus vallitsi isäntäväen ja majamiesten välillä kuin
+ennenkin. Majamiehet olivat erinomaisen palvelevaisia ja osaaottavaisia
+talonväen toimissa ja askareissa. Kun heillä oli vaan vähänkin aikaa,
+tekivät he kaikenlaista apua talonväelle.
+
+Isäntäväki ei voinut kyllin ihmetellä noiden puolivilleiltä näyttävien
+miesten sävyisyyttä ja hyvänluontoisuutta. Varsinkin kummailivat he
+sitä, kun heidän juro luonteensa mukaantui tuon hälpän ja kielikellon
+tyttösen mukaiseksi, että he voivat hänen kanssaan leperrellä ja
+leikkiä.
+
+Eräänä kertana kävi niin, etteivät miehet tulleetkaan oikealla ajalla
+kotiin. Isäntä ja emäntä odottelivat heitä myöhäiseen yöhön, kummailivat
+ja paapottivat, mikä nyt miehille on tullut, kun eivät kotiin
+tulleetkaan. Kerttu valvoi uskollisesti vanhempiensa kanssa, eikä mennyt
+maata, vaikka vanhemmat olisivat kuinka kehoittaneet. Kertulla se vasta
+hätä oli. Ehtimiseen hän päivitteli, mihinkä Matti, Jaska ja Jussi ovat
+joutuneet, kun eivät kotiin tulleetkaan? Tyttö kärtti vanhempiaan, että
+he menisivät miehiä hakemaan, mutta tätä eivät he katsoneet
+tarpeelliseksi.
+
+Vihdoin väsyivät he odotukseen ja menivät maata.
+
+Aamupuolella yötä heräsi isäntäväki hirmuisesta melusta eteisessä.
+Sieltä kuului kolinaa, jyrinää, vastustelemisia ja karkeita kirouksia.
+
+»Miks'en minä saa tulla huoneeseen niinkuin tekin, senkin ruojukengät»,
+kuului eteisestä.
+
+»Et sinä saa tulla tuossa tilassa», kuului vastustava ääni.
+
+Se oli Matin ääni.
+
+»Minkälaisessa tilassa, sanopas.»
+
+»Olethan juovuksissa.»
+
+»Mitä parempia te itse olette, olettehan tekin juovuksissa.»
+
+»Olemmepa kylläkin, mutta me osaamme olla siivolla, mutta tuommoinen
+viiripää kuin sinä olet... Meillä on siivoa väkeä, joka ei suvaitse
+tuommoisia renttuja. Mitä Kerttukin sanoisi, kun pääsisit huoneeseen
+pitämään pahaa elämää; aivanhan hän kuolisi peljästyksestä.
+
+»Renttuja! Sanotko minua rentuksi!»
+
+»Mikäs muu sinä sitten olet?»
+
+»Yhtä hyvä kuin kaikki te muutkin ja kenties parempikin, mutta minä
+näytän, että minä menen huoneeseen niinkuin tekin», äysti vastustaja.
+
+»Sen sinä kuitenkin jätät tekemättä.»
+
+Nyt tartuttiin ovenripaan, mutta samassa alkoi eteisessä aika jytinä.
+
+»Pääsetkös ulos täältä.»
+
+»En.»
+
+»Siinä tapauksessa täytyy minun auttaa sinua», kuului kiivas ääni.
+
+Miehet veivät hangottelijan pihalle ja kokivat hillitä hänen raivoaan,
+mutta mies ei lannistunut, vaan kävi päälle niinkuin tiikeri.
+
+Vihdoin pääsivät miehet eteiseen ja saivat oven salpaan, mutta mies piti
+siellä pahaa elämää, jyskytti ja hakkasi ovea, uhaten särkeä sen, ellei
+vaan sitä avattaisi. Ei ollut muuta neuvoa, vaan Matin täytyi mennä
+häntä asettamaan.
+
+»Älä sinä luule, ettei sinua voida kurittaa; säälistä ja ihmisten rauhan
+tähden on sinua kärsitty», sanoi Matti.
+
+Mies ei totellut tätä varoitusta, vaan jatkoi päällekäymistään.
+
+Matti lyödä läimisti miestä kämmenellään naamaan ja tollankoppina lensi
+mies pihalle selälleen.
+
+Matti hyppäsi heti katsomaan, mitenkä miehen kävi. Mies oli liiallisesta
+päihtymyksestä, paljosta riehunnastaan ja saadusta iskusta niin
+herpaantunut, että hän nukkui kohta. Kun Matti näki, etteivät asiat
+senkään pahemmasti olleet, kantoi hän miehen heinävajaan, sillä oli
+jotenkin kylmä ilma ja alkoi sataa tihistää. Sitten sulkivat miehet
+eteisen oven ja hiipivät hiljaa kuin hiiret tupaan ja asettausivat
+lautturilleen maata.
+
+Pitkistä ajoista oli miesten helmasynti saanut vallan. He olivat
+tuottaneet kaupungista viinaa, ryypiskelleet sitä toveriensa kanssa ja
+tulleet kelpo humalaan. Siitä oli seurauksena, että syntyi riita
+semmoinen, että jo tapella kahautettiinkin. Matti, joka oli pahin
+tappelupukari, sai kahakassa naamaansa useita verinaarmuja.
+
+Kerttu ei ollut koko metelin aikana herännyt, ja miehet olivat siinä
+uskossa, ettei isäntäväkikään ollut tiennyt tästä mitään. Vaikka miehet
+olivatkin aika humalassa, toivoivat he kumminkin hiljaisella
+käytöksellään voivansa isäntäväeltä ja Kertulta peittää tämän ensimäisen
+rikoksen, jonka he majapaikassaan olivat tehneet.
+
+Aamulla kun talonväki heräsi, nukkuivat miehet raskaasti lautturillaan.
+
+Kerttu oli ensimäinen tarkastelemaan heitä.
+
+»Miksi meidän miehet haisevat nyt niin pahalta? Eivät he ennen ole
+tuommoiselta löyhkältä haisseet», sanoi Kerttu nuuskien heitä.
+
+Kertun siinä nuuskiessa ja hälistessä alkoivat miehet kähmiä ja hieroa
+silmiänsä. Kun Kerttu tämän huomasi, alkoi hän puhutella heitä.
+
+»Miksette te illalla tulleet kotiin?»
+
+»Me viivyimme kylässä.»
+
+»Mutta miksikäs teidän henkenne löyhkää niin pahalta?»
+
+»Löyhkääkö se? Eihän se löyhkänne pahemmalta kuin ennenkään.»
+
+»Nyt valehtelette. Löyhkää se, ja minäpä tiedän, miksikä se löyhkää.»
+
+»Sanopas, Kerttu.»
+
+»Te olette juoneet viinaa. Mutta miksikäs Matin naama on verissä?»
+
+»Lankesi.»
+
+»Nyt taas Matti valehteli; Matti on tapellut.»
+
+»Älä nyt, Kerttu, ole niin nenäkäs; tule tänne meidän keskellemme
+maata», sanoi Matti vältellen.
+
+»En tule, koska haisette niin ilkeältä. Ja muutenkin olette viime
+aikoina olleet minulle tylyjä.»
+
+»Mitenkä niin?»
+
+»Ette ole tuoneet minulle yhtään leikkikalua.»
+
+»Se on totta, lapsi kulta, mutta kerran tuon minä sinulle oikein hyviä
+leluja», sanoi Matti.
+
+»Minkälaisia?» utaisi Kerttu, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
+
+»Semmoisia kauniita nukkeja, tanssivia poikia ja mikäpä sen vielä
+tietää, mitä kaikkea minä tuon», sanoi Matti.
+
+»Milloin sinä tuot?»
+
+»Jahka ma käyn kaupungissa, sillä täällä ei niitä ole.»
+
+»Milloin sinä käyt?»
+
+»Enpä vielä tarkkaan tiedä, mutta sittenkun tässä joudun.»
+
+Kerttu tuli miettivämmän ja suopeamman näköiseksi, eikä pitänyt enää
+niin tarkkaa poliisitutkintoa miesten yöllisistä rikoksista.
+Miestenkin sydäntä helpoitti, kun huomasivat Kertun myöntyvän
+anteeksiantavaisuuteen, sillä olipa heillä paha omatunto, varsinkin kun
+Kerttu luki niinkuin kirjasta heidän yölliset rettelönsä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kylässä liikkui tulirokko, tuo lasten ankara surma. Vaikka Käkelä olikin
+syrjässä isosta kylästä, osui tauti kuitenkin sinne, ja Kerttu sairastui
+siihen. Kertun isä kävi penikulman päässä olevalta lääkäriltä neuvoja
+kyselemässä. Lääkäri antoikin tarpeellisia ohjeita sairaan hoidossa ja
+kirjoitti lääkkeitä. Vaikka noita apukeinoja koetettiin tarkoin seurata,
+tuli Kerttu kuitenkin hyvin heikoksi. Yöt ja päivät valvoi joku aina
+Kertun vuoteen ääressä. Paljosta valvomisesta uupuivat vanhempain
+voimat.
+
+Kun majamiehet tuon huomasivat, tarjoontuivat he vuorostansa valvomaan
+sairasta.
+
+Eräänä yönä istui Matti Kertun vuoteen vieressä, hartaasti pitäen
+silmällä, tarvitsisiko Kerttu jotakin. Huonosti palava talikynttilä loi
+himmeää valoa huoneeseen.
+
+Yhtäkkiä avasi Kerttu silmänsä ja loi katseensa Mattiin.
+
+»Matti», kuiskasi Kerttu tuskin kuultavasti ja ummisti silmänsä.
+
+»Niin, kullannuppuseni, tahdotko mitään?» kysyi Matti hellästi.
+
+»Ottaisin juomaa», kuiskasi lapsi.
+
+Hellävaroin nosti Matti karkeilla käsillään sairaan istumaan vuoteeseen
+ja antoi hänelle virkistävää juomaa. Sitten valahti Kerttu jälleen
+maata.
+
+Hellästi katsoi Matti Kerttua, kun tämä siinä voimatonna ja taudin
+kanssa kamppailevana puolihorroksissa heikkona riuvotti. Hän otti vaarin
+jokaisesta lapsen nykäyksestä, väreestä, jopa silmälautain
+värähtelemisistä.
+
+Jonkun ajan kuluttua rupesivat Kertun kasvot värähtelemään ja huulet
+liikahtelemaan; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jotakin sanoa.
+Hetken perästä avasi sairas silmänsä ja katsoi Mattiin.
+
+»Etpä sinä tuonutkaan minulle niitä leikkikaluja», sanoi lapsi, ummisti
+silmänsä ja näytti vaipuvan uneen.
+
+Tämä kävi kipeästi niinkuin puukonpisto Matin sydämeen. Hän tunsi,
+kuinka paha asia on, kun lapselle jotakin luvataan, eikä pidetä
+lupaustaan. Noin heikkona sairaanakin ollessaan muisti lapsi hänen
+lupauksensa, jota hän ei ollut täyttänyt. Lapsi luotti häneen
+ehdottomasti ja syyttää nyt häntä epärehellisyydestä. Kenties painaa se
+raskaana taakkana hänen mieltään ja lisää painoa hänen ankaralle
+taudillensa.
+
+Kun aamu tuli, saapui äiti Kerttua hoitamaan ja Matti lähti pois.
+
+Sinä päivänä ei Matti mennytkään työhön, vaikka toverit menivät, sillä
+hän oli kovin uupunut, kahtena yönä kun oli perätysten valvonut Kerttua;
+Matti tarvitsi nyt lepoa.
+
+Kun toverit palasivat illalla työstä, syntyi heidän keskensä neuvottelu,
+mitä noiden Kertun kaipaamien lelujen kanssa olisi tehtävä.
+
+Lähimäiseen kaupunkiin oli tekeillä olevan rautatien suuntaa myöten
+neljä penikulmaa ja maanteitse olisi matka tullut paljoa pitemmäksi.
+
+»Onhan hankala lähteä niin pitkää matkaa kävelemään vähäpätöisen asian
+takia; paitsi sitä voipihan sen toimittaa myöhemminkin sopivassa
+tilaisuudessa», esitteli Jaska.
+
+»Mutta minä en voi ottaa omalletunnolleni asian viivytystä, sillä se
+voisi maksaa tuon pikku enkelin hengen», sanoi Matti.
+
+»Kuinka niin?»
+
+»Onhan lapsi niin heikko, että sen elämä riippuu hiuskarvan nenässä.
+Voisihan olla, että meidän epärehellisyytemme vaivaisi taudin ohessa
+häntä niin, että tämä mielenpainon lisä tekisi olon niin tukalaksi,
+ettei hän voisi sitä kestää. En minä teitä vaadikaan lähtemään, kyllä
+minä sen matkan teen», arveli Matti.
+
+»Sanotaan rautatien varrelle kokoontuneen kaikenlaisia roistoja, jotka
+koettavat muiden kustannuksella elää, rosvoten mitä vaan käsiinsä
+saavat, käyttäen tavasta väkivaltaakin», muistutti Jussi.
+
+»Mitäpä siitä; kyllä minä ainakin kolme miestä ulohtaalla pidän»,
+ylvästeli Matti.
+
+Matti hankkiutui lähtemään.
+
+»Näinkö myöhään yötä vasten aiot lähteä?»
+
+»Ei ole aikaa viivytellä, sillä joka minuutti on kallis.» -- --
+
+Vettä satoi ankarasti ja vinha, kylmä tuuli vihelteli huoneitten
+nurkissa. Tästä huolimatta syöksyi Matti yön pimeyteen. -- --
+
+Seuraavan yön aamupuolella koputettiin kiivaasti eteisen ovea. Kun
+mentiin avaamaan, astui Matti huoneeseen. Hän oli märkänä kuin kuikka ja
+väsyksissä kuin koira, joka on pari päivää metsällä isäntänsä kanssa
+hypännyt. Heti huoneeseen saavuttuaan istui hän lavitsalle ja vohvotti
+niinkuin vasta kyydistä palannut hevonen. Toverit katsoivat Mattia
+kummeksuen. Verta näkyi Matin lakin alta valuvan hänen leveälle
+naamalleen.
+
+»No, miten niiden lelujen laita on?» kysyivät toverit.
+
+»Hyvästi; lelut ovat täällä.»
+
+»Eipä niitä näy.»
+
+»Ovat tuolla eteisessä.»
+
+»No, minkätähden sinä olet noin onnettoman näköinen; vertakin valuu
+lakkisi alta ja olet märkänä kuin kuikka, vaikkei enää sadakaan?»
+kysyivät toverit.
+
+»Olisittepahan itse olleet siinä löylyssä, ette tuommoisia kyselisi.
+Matka kävi onnellisesti. Perille päästyäni ostin lelut ja lähdin heti
+paluumatkalle. Mitään vastuksia en tavannut tiellä, ennenkuin tässä
+lähellä kylää. Noin kolme kilometriä tästä hyökkäsi metsästä kolme
+miestä kimppuuni. Toivoen kohta pääseväni perille en arvannut pitää
+varaani, ajatuksissani kun kävelin. Tämän tähden pääsi eräs heistä
+tietämättäni aivan lähelle minua. Hän tarttui minua kurkkuun, kähisten:
+'Rahasi tänne, taikka...!' Samassa löi toinen kangella päähäni. Menin
+toiselta jalalta polvilleni. Hyppäsin ylös ja kieraisin itseni irti
+kuristajastani. Samassa annoin hänelle kämmenelläni semmoisen
+läimäyksen, että hän lensi tuotakin tuokemmaksi kovaan kivikkoon
+selällensä. Kankimies heilutteli sillä välin kankeansa huimaavaa
+vauhtia, mutta kun olin vapaallani, ei hän osannut minuun. Syöksyin
+käsiksi häneen, sain kangesta kiinni, nykäisin sen pois hänen käsistään
+ja aloin sillä huimia molempia miehiä takapuolille, sillä en uskaltanut
+heitä luille lyödä. Molemmat miehet lähtivät nyt käpälämäkeen niin
+kiireesti kuin kerkesivät, ja niin olin heistä päässyt», selitteli
+Matti.
+
+»Eivätkö lelut menneet säpäleiksi tuossa kahakassa?»
+
+»Eivät menneet, sillä nähdessäni mitä tulee ennätin ne pistää muutaman
+kiven suojaan.»
+
+»Mutta entä tuo kastuminen?» utaisivat toiset.
+
+»Nuot veitikat olivat hyvin harkinneet asiansa. Niinkuin tiedätte, on
+tällä välillä syvä puro, joka sateesta paisuneena oli tulvillaan. Ettei
+heidän uhrinsa pääsisi heidän käsistään pakenemaan kylään, olivat he
+kiskoneet puron yli laitetut portaat pois. Eihän minulla ollut muuta
+neuvoa kuin täytyi kahlata puron yli, ja vettä oli niin paljon, että
+menin muutamasti umpeenkin.»
+
+»Eivätkö lelut kastuneet?»
+
+»Eivät. Pidin niitä käsissäni korkealla pääni päällä», sanoi Matti.
+
+»No, mutta riisuhan nyt toki nuot märät vaatteet yltäsi ja pue kuivat
+päällesi; aivanhan sinä palellut», muistuttivat toverit.
+
+»Niinpä kylläkin, kylmältä alkaa tuntua.»
+
+Matti riisui nyt kylmät ja märät vaatteet ja pukeutui kuiviin. Hän pesi
+kasvonsa ja toverit sitoivat jotenkuten päässä ammottavan haavan.
+
+»Olen unhottanut kysyä, miten Kerttu voipi», sanoi Matti ikäänkuin
+säpsähtäen.
+
+»Kerttu on samanlainen kuin ennenkin, mutta sangen heikko hän on.»
+
+Nyt noudettiin eteisestä lelut tarkasteltaviksi. Matti oli ostanut niitä
+koko joukon. Niitä oli pari posliinipäistä, vaatetettua isoa nukkea,
+tanssiva rummunlyöjäpoika, haukkuva koira ja juokseva, kärryjä vetävä
+poika.
+
+»Me lähdemme nyt viemään nämät Kertulle», sanoi Jussi.
+
+»Sen te toki jätätte tekemättä; tahdon ne itse viedä. Olenhan niistä
+enimmän vaivaa nähnyt», sanoi Matti lujasti.
+
+Sitten hän meni kamarinovelle, raoitti sitä ja kysyi kuiskaamalla
+valvovalta äidiltä: »Kuinka lapsi voipi?»
+
+»Kerttu oli juuri valveella ja kysyi kuiskaten, eikö Matti ole jo
+tullut? Sitten hän taasen raukesi unen horroksiin», vastasi äiti.
+
+Kertulle oli, näette, ilmoitettu, että Matti on mennyt leluja noutamaan.
+
+Matti nouti nyt lelunsa ja istui niiden kanssa sairaan lapsen vuoteen
+ääreen, odotellen milloin Kerttu havahtuisi. Himmeästi valaisevan
+kynttilän valossa katsoi Matti niin hartaasti sairasta lempilastaan.
+
+Kauankaan ei viipynyt, ennenkuin Kerttu avasi silmänsä. Hänen katseensa
+sattui Mattiin, ja lapsen suu näytti menevän vienoon hymyyn.
+
+»Matti on tullut», kuiskasi hän sitten.
+
+»Niin, kullannuppuseni. Matti on tullut ja on tuonut Kertulle leluja»,
+sanoi Matti, samassa ojentaen lelut Kertulle.
+
+Silminnähtävästi ilostuivat sairaan lapsen kasvot. Vapisevilla käsillään
+hän kokoili ne rintansa päälle ja painoi niitä hellästi rintaansa
+vasten. Pian kuitenkin rupesivat ne tuntumaan liian paljoilta, ja hän
+käski ottaa pois kärryt, koiran ja rummunlyöjäpojan, mutta nukkeja ei
+hän raskinut antaa; niitä hän painoi hellästi rintaansa vasten
+edelleenkin.
+
+Sitten loi Kerttu riutuvan katseensa Mattiin ja kuiskasi: »Matti on
+hyvä.» Samassa vaipui hän unenhorroksiin.
+
+Siinä oli Matille kylläksi kiitosta. Sairaan lapsen yksinkertainen,
+koruton lause teki Matin sieluun syvemmän vaikutuksen kuin pitkät
+ylistelyt ja korulauseihin puetut imartelut monelle ylemmillä asteilla
+olevalle henkilölle, joka niitä on oppinut viljalta niittämään. Nyt
+tiesi Matti, että pienokainen luotti häneen eikä pitänyt häntä enää
+epärehellisenä, sanaansa pitämättömänä miehenä.
+
+Kyynelkarpaleet vierähtivät Matin silmistä hänen karheille poskillensa,
+ja hän vetääntyi huoneesta pois. Silminnähtävästi rupesi Kerttu nyt
+virkistymään. Ei kulunut montakaan vuorokautta, ennenkuin hän alkoi
+tahtoa ruokaa ja puhe alkoi selvitä. Nämät merkit nähtyään iloitsivat
+vanhemmat, mutta eivät suinkaan miehet vähemmän.
+
+Sitätehden kuin Kerttu parani ja vahvistui, tahtoi hän hyljätyt lelunsa
+yksitellen haltuunsa. Ja kun lapsi parani täydellisesti, ei suinkaan
+Matilta silloin puuttunut Kertun ystävyyttä ja hyväilemisiä.
+
+Miehet olivat rautatien työssä niin kauan, kunnes se tuli valmiiksi, ja
+koko tämän ajan pitivät he Käkelässä majaa. He olivat niin perehtyneet
+paikkakunnan oloihin, että he jäivätkin siihen ainaiseksi asumaan. Kukin
+heistä perusti itselleen torpan, naivat ja niin rupesivat elämään
+ominaista perheellistä ja vakavaa elämää.
+
+
+
+
+TUKKIMETSÄSSÄ.
+
+
+Oltiin tukkimetsässä. Iso tukkiyhtiö oli kruunulta ostanut laajan
+tukkimetsän kaikkein syvimmästä Suomen salosta. Penikulmaa lähempänä ei
+ollut minkäänlaista ihmisasuntoa ja netkin, mitkä olivat sen matkan
+päässä, olivat kolme toisistaan etäällä olevaa kurjaa mökkirähjää,
+joiden asukkaat olivat tiheistä kylistä lähteneet ahtautta pakoon,
+levittääkseen viljelystä tuohon synkkään korpeen. Pitäjän kirkolle oli
+salosta lähes neljä penikulmaa.
+
+Kun tukinhakkuu ja vedätys alkoi tuolla ikivanhalla aarniosalolla,
+virtasi sinne mahdoton väenpaljous kaikilta ilmansuunnilta. Miehiä tuli
+suksilla, jalan ja hevosilla. Heillä oli kirveet kainalossa ja
+eväskontti selässä; hevosmiehet olivat varustautuneet lujilla sekä
+etu- että takareillä ja riittävillä köysivarastoilla.
+
+Kun ensimäiset saapuivat perille, oli heidän ensi tehtävänsä hakata
+aukea paikka tiheään petäjikköön ja ruveta rakentamaan siihen
+metsäsaunaa, sillä eipä ollut lähitienoissa, missä olisi saanut lämmintä
+majapaikkaa yöksi kovasta työstä väsyneelle ja useinkin vilustuneelle
+ruumiillensa. Ei kauan viipynytkään, ennenkuin kookas sauna oli
+valmiina, sillä eipä ollut puutetta rakennusaineista. Sylintäyteisiä
+petäjiä lyötiin päälletysten ja niitä koetettiin jotenkuten varatakin
+mukaan tuodulla seinävaralla. Sammalista oli paha puute, talvi kun oli,
+mutta pian siihenkin keino keksittiin. Muutamia miehiä meni ikivanhaan
+korpeen ja he nyhkivät sieltä kuusenluppoja, joita Tapio oli sinne
+runsaasti varannut. Näitä pantiin sammalen asemasta hirsien väliin, ja
+ne kyllä täyttivät tarkoituksensa. Tuosta väliaikaisesta asunnosta ei
+suinkaan tullut mikään taidelaitos. Sillä ympyriäisinä lyötiin hirret
+päälletysten ja salvettiin vain koirankaulaile. Lähellä olevalta
+kalliolta saatiin kiviä kiukaaksi ja ensi yötä jo vietettiin tuossa
+uudessa lämpimässä majassa.
+
+Tämä uusi sauna ei kuitenkaan kauaksi riittänyt sille väenpaljoudelle,
+jota sinne myötäänsä tulvaili. Täytyi tehdä ehtimiseen uusia, ja niin
+muodostui tuonne synkkään saloon ikäänkuin jonkunmoinen intiaanikylä.
+
+Omituista elämää viettivät tuolla kaukaisessa umpisalossa tukkimiehet.
+Ilta- ja aamupuhteet kertoilivat he kaikenlaisia satuja näkemistään ja
+kokemistaan pärevalkean loimottaessa, ja kaikesti eivät nuo kaskut
+olleet juuri siveellisintä laatua, sillä olihan enin osa miehistä tuota
+kulkevaa kansaa, joka ikänsä oli siirtyillyt työpaikasta toiseen ja
+niissä oppinut yhtä ja toista rivoakin.
+
+Tässä tukkileirissä ei ollut ainuttakaan naista ja se synnytti miesten
+mielissä jonkunmoista kaipiota, sillä olivathan he oppineet olemaan
+yhteydessä kauniimman sukupuolen kanssa.
+
+Tämmöisenään kului aika kuukauden päivät. Silloin tuli muutaman
+tukinajajan muassa leiripaikalle eräs Riikka-niminen nainen, joka oli
+ennenkin ollut tuommoisissa paikoissa kahvinkeittäjänä. Hän oli vanha
+tuttu usealle miehistä.
+
+Mikä ilo nousikaan nyt miehissä, kun Riikka saapui perille! Jokainen
+olisi tahtonut häntä syleillä ja käsissään kantaa. Hänelle laitettiin
+erityinen makuusija, jota ei kukaan muu saanut käyttää, sillä se oli
+ikäänkuin jokin pyhäkkö.
+
+Riikalla oli mukana puolen hehton säkki kahvia ja monta isoa
+sokeritoppaa ja kaikki tarpeelliset kahvinkeittokojeet.
+
+Miehet rakensivat Riikalle heti pienen kodan tulisijoineen, jossa hän
+sai kahvia keittää, ja halulla he härppivät tuota lämmintä
+mielijuomaansa. Eikäpä se kumma ollutkaan, jos tuossa särpimettömässä
+paikassa, vilusta kohmettuneena, joikin särpimekseen ja viluunsa jonkun
+lämpimän kupin.
+
+Tukinhakkaajien joukossa oli pari oikein renttumaista miestä. Toista
+heistä nimitettiin »Matka-Matiksi» ja toista »Riento-Jussiksi». Nämät
+nimet olivat he saaneet siitä, kun ei heillä ollut kotia missään, vaan
+he kulkivat paikasta toiseen, missä vaan isompaa työpaikkaa oli. Tällä
+tavalla kulkeentuivat he maakuntain ääristä toisiin. Joka paikan he
+tunsivat ja joka paikassa heidät tunnettiin.
+
+Jo aikaisin olivat he tutustuneet ja kiintyneet niin toisiinsa, että
+olisi luullut heidän olevan veljeksiä, vaikkeivät olleet sukua ei syntyä
+toisilleen.
+
+Kaikki mitä heillä oli, oli yhteistä, sillä mitä toisen paremman onnen
+sattuessa onnistui saamaan, siihen oli toinenkin osallinen.
+
+He olivat juopporenttuja, jonka takia heillä ei ollut kunnollista
+vaatetta päällä, ainoastaan ränsistynyt repaleinen puku, josta ei ollut
+paljon ruumiin suojaa.
+
+Huolimatta kaikesta tästä viheliäisyydestä, olivat he sangen iloisia ja
+kokkapuheisia ja tämän tähden olivat he koko tukkileirin ilona. He
+kärsivät vaikka minkälaista leikkiä ja pilapuhetta, mutta pisteleviä ja
+halveksivia juttuja eivät he suvainneet. Jos joku semmoista yritti, sai
+hän kohta tuta, kuka käski, sillä nämät toisillensa vieraat veljekset
+olivat osaavia ja liukkaita tappelijoita ja kun he raivostuivat, silloin
+oli leikki kaukana.
+
+Työmaalle tultuaan ei näillä velikullilla ollut ruokaa eikä rahaa, vaan
+he saivat yhdeltä ja toiselta ensimäiseen maksuun asti ruokavaroja
+lainaksi ja aina he rehellisesti maksoivat velkansa.
+
+Riikallekin olivat he vanhoja tuttuja. Kun he menivät ensi kerran Riikan
+luo, ilostuivat he molemmin puolin.
+
+»Kah! Onhan täällä Matti ja Jussikin», huudahti Riikka iloisesti.
+
+»Missäs lika muualla kuin rattaassa. Mutta antakaa, Riikka, nyt meille
+kahvia», sanoi Matti.
+
+»Mikseikäs vanhoille tuttaville.»
+
+»Mutta meillä ei ole taaskaan rahaa», sanoi Matti.
+
+»Ei tee mitään; kyllähän te aina maksatte», vastasi Riikka.
+
+Tavallista rataansa kulki elämä tukkimetsässä, eikä mitään erinomaista
+tapahtunut. Se oli vaan semmoista oloa kuin niissä oloissa on
+mahdollista. Se vaan antoi tukkimiehelle puheenainetta, kun Riikka
+kevättalvella kävi nolommaksi ja vähäpuheisemmaksi. Hän haeskeli
+yksinäisyyttä ja vältteli muiden seuraa. Riikka ei ollut niin innokas
+kahviakaan keittämään kuin ennen; usein kävi niinkin, että kahvia ei
+ollut saatavissa silloinkaan, kun tukkimiehet olisivat sitä halusta
+juoneet.
+
+»Mikähän Riikalle on mahtanut tulla, kun hän on niin alakuloinen»,
+arveli eräänä kertana Matka-Matti Riento-Jussille.
+
+»Sen ties taivas, mutta oikein hänen asiansa eivät ole. Eikö liene
+jotenkin kipeänä», vastasi Jussi.
+
+»Minua huolettaa hänen tilansa. Ajatteles, jos hän tulisi sairaaksi
+täällä sydänmaalla, mikä silloin neuvoksi tulisi.»
+
+»Älä muuta, äläkä toista. Minäkin olen sitä samaa miettinyt.»
+
+»Eiköhän olisi paras, että kysyttäisiin häneltä itseltään, mikä häntä
+vaivaa?»
+
+»Taitaisipa olla», myönsi Jussi.
+
+Molemmat miehet vartoivat aikaa, milloinka saisivat Riikkaa tavata
+yksinään, ja tilaisuuden tultua menivät he hänen luoksensa.
+
+»Mikä Riikkaa vaivaa, kun olet niin alakuloinen etkä välitä muista
+mitään?» kysyivät miehet.
+
+»Mitä, eihän minua mikään vaivaa... Miksi sitä kysytte?» sanoi Riikka,
+ja selvästi näki, että hän oli kovasti hämmästyksissään.
+
+»Kysymmehän vain. Ajattelimme, että jos tulisit sairaaksi, mikä silloin
+olisi neuvona», sanoivat miehet.
+
+»Ei minua mikään vaivaa, saatte olla aivan huoletta», sanoi Riikka ja
+poistui tavallista tulehtuneempana.
+
+Vaikka Riikka näin teetteli itsensä terveeksi, ei hän kuitenkaan saanut
+tukkimiehistä levottomuutta poistetuksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja
+yksinäisyydenhalunsa yhä vaan jatkui, vieläpä pahenikin.
+
+Kun kevät kului ja lumi alkoi pehmetä, ei Riikka noussutkaan koko
+päivään ylös, ja hänen pahoinvointinsa näytti yltyvän.
+
+Tämä havainto huoletti kovin tukkimiehiä, mutta enimmän kuitenkin Mattia
+ja Jussia.
+
+»Eiköhän olisi parasta, että käytäisiin tarkastamassa kesken päivin,
+kuinka Riikan laita on? Kovinpa sen tila näytti aamulla epäiltävältä»,
+esitteli Jussi Matille.
+
+»Sitä juuri mietin tässä minäkin. Käypäs katsomassa», sanoi Matti,
+samassa kun suuri petäjä kaatui ryskyen maahan.
+
+Toista käskyä ei Jussi tarvinnut, sillä paikalla, kun hän kuuli Matin
+myönnytyksen, alkoi hän juosta livistää metsäsaunoja kohden.
+
+Perille päästyään ohjasi Jussi askeleensa Riikan luo. Tämä ei vieläkään
+ollut noussut ylös. Siinä hän vaan yhä loikoi kippuroiden ja väännellen
+itseänsä.
+
+»Voi hyväinen aika! Mikä sinulle on tullut, kun olet noin kipeä? Minua
+rupeaa peloittamaan... Sano minulle, mikä sinua vaivaa?» koetti Jussi
+osanottavasti utaista päästyään Riikan luo.
+
+»Voi, hyvä Jussi! Et sinä voi minua auttaa, ja kenties minä kohta
+kuolen», sanoi Riikka tuskitellen.
+
+»Eihän nyt toki. Onhan täällä paljon ihmisiä, jotta ethän sinä aivan
+avutta ole», takaili Jussi.
+
+»Voi, voi -- ethän sinä ymmärrä ... mi-minä saan -- oi Jumalani! -- --
+pi-pikkusia.»
+
+Ei salaman isku taivaalta olisi kovemmin vaikuttanut Jussiin kuin tämä
+tieto. Yhdellä kertaa selvisi hänelle kaikki. Maailma musteni hänelle
+silmissään, ja hän vapisi niinkuin kahila virrassa. Oli luultu ja
+peljätty Riikan sairastuvan johonkin muuhun vähemmän vaaralliseen
+tautiin, joka ei olisi kaivannut niin hellää hoitoa. Mutta nyt! Mikä
+neuvoksi? Ei koko tukkileirissä ollut ainuttakaan naishenkilöä, joka
+semmoisessa tilaisuudessa voisi apua antaa, ja kuka miehistä siihen
+toimeen pystyisi. Nämät ajatukset risteilivät yhtenä myrskynä Jussi
+paran aivoissa, eikä hän ollut tajuta, mitä tässä olisi tehtävä.
+
+Kun Jussi vihdoin toipui, lähti hän juoksemaan työmaalle niin paljon
+kuin sääristä pääsi. Suoraa päätä töhmisti hän Matin luo. Jussi oli
+hyvin hätääntynyt, sen Matti heti huomasi.
+
+»Mitä sinne saunoille kuuluu?» kysäisi Matti.
+
+Jussi kuiskasi jotakin Matin korvaan, sillä pari muuta miestä oli siinä
+lähellä.
+
+Matti kävi kalpeaksi, ja kirves putosi hänen kädestänsä.
+
+»Mikä nyt on hätänä?» kysyi toinen läsnäolevista miehistä.
+
+Matti kuiskasi jonkun sanan miehen korvaan. Sekä Matti että Jussi
+lähtivät nyt niin äkkiä juoksemaan saunoja kohden, että lumi pölisi
+yhtenä suitsuna.
+
+Perille päästyään siivosivat ja puhdistivat he kaikkein pienimmän ja
+somimman saunan. Hätäpikaa puhkaisivat he kattoon reiän ja asettivat
+siihen pohjattoman silakkanelikon torniksi; tämän sentähden, ettei
+tarvinnut pitää ovea auki, silloin kun saunaa lämmitettiin. He
+laittoivat saunaan pehmeän vuoteen heinistä ja hevosenloimista.
+
+Sinne kantoivat he tuskittelevan Riikan ja kokivat parhaansa mukaan
+hoitaa ja lohdutella häntä, luvaten antaa apuansa, minkä vaan suinkin
+voivat.
+
+»Voi, voi minun selkääni, kuinka se on kipeä», päivitteli Riikka.
+
+»Hyvä Jumala! Onko se kovinkin kipeä?» sanoi Jussi ja alkoi hivutella ja
+painella hellävaroin kipeää selkää.
+
+Tämä rauhoittikin Riikkaa, ja hän vaipui uneen.
+
+Miehet rupesivat keskenään hiljaa puhelemaan.
+
+»Jos niin onnellisesti kävisi, että lapsi syntyisi, mihin sen
+käärisimme?» sanoi Jussi.
+
+»Minulla on laukussani puhdas paita, ja käyn sen varalta noutamassa»,
+sanoi Matti.
+
+»Mutta kun se on ainoa vaatekappale, mihinkäs lapsi silloin kääritään,
+kun sitä pestään?»
+
+»Hätä keinon keksii. Kunhan nyt päästään vaan ensimäisestä hädästä»,
+sanoi Matti ja lähti paitaansa noutamaan.
+
+»Pahin asia on se, kun ei meillä ole minkäänlaista lääkettä antaa
+sairaalle. Eikö sinun pulloosi ole säästynyt enää tippaakaan?» tuumaili
+Matti takaisin tullessansa.
+
+»Mitä vielä. Enemmänkin sitä olisi mennyt, kun vaan olisi ollut.
+Pakanalla on kuivat laidat. Mutta minä luulen tietäväni keinon»,
+tuumaili Jussi.
+
+»Annapas kuulua.»
+
+»Ei ole kulunut kuin pari vuorokautta siitä, kun pehtorin asiamies kävi
+kirkolla hänen hevosellaan, ja minä luulen, että hän on tuonut sieltä
+miestä väkevämpääkin», arveli Jussi.
+
+Miehet rakensivat oven eteen sisäpuolelle salvan, ettei joku
+varomattomuudessa olisi päässyt sisälle tulemaan.
+
+Jussi jäi nyt Riikan luo, ja Matti lähti kahvia polttamaan ja
+keittämään.
+
+Juuri kun hän sai keitoksensa valmiiksi, tuli pehtori kotiin. Oitis kävi
+Matti hänen kimppuunsa, ilmoitti hänelle, mitenkä asiat olivat ja mitä
+oltiin vailla, ja aivan oikein sai Matti pehtorilta puoli litraa hyvää
+konjakkia ja vielä puhtaan lakanankin. Ilomielin juoksi Matti
+saalistensa kanssa sairashuoneeseen. Kahvista ja konjakista tehtiin nyt
+hyvänlainen »plörö» ja tarjottiin tuskittelevalle sairaalle.
+
+Tämä helpoitti tuskia, ja sairas vaipui taasen uneen.
+
+»Tuntuisipa oikein hyvältä ottaa tuosta pullosta aika kulaus», sanoi
+Jussi suutaan maiskutellen.
+
+»Siitä ei ole puhettakaan; nyt tarvitaan lääkkeet parempiin suihin»,
+sanoi Matti.
+
+Miehet kokivat parhaansa mukaan pitää kaikista huolta. Sinkkinen
+hevosämpäri pestiin, puhdistettiin ja täytettiin lämpimällä vedellä ja
+vietiin saunaan.
+
+Kulovalkean tavalla oli työmaalla miehestä mieheen lentänyt tieto, miten
+Riikan asiat olivat, ja tämä herätti yleistä hämmästystä.
+
+Kun ilta tuli, vetääntyivät miehet saunoille. Kaikin kokivat he välttää
+melua ja hiljaa hiipien toimittivat he tehtäviään. Joku tuli saunan
+ovelle, raoitti sitä ja kuiskasi hiljaa: »Onko tullut mitään muutosta?»
+
+»Ei vielä», kuiskasi Matti vastaan.
+
+Ennen maatapanoa tuli Tölin Matti saunan ovelle. Matti oli
+vanhanpuoleinen mies ja monen lapsen isä.
+
+»Minkälainen on asiain meno? Ovatko tuskat lievät ja pitkäveteiset vai
+tiheät ja tuimat», kysyi Töli kuiskaten.
+
+»Tiheät ja tuimat ovat», vastasi Matti, sillä Jussi oli hivuttelemassa
+taasenkin Riikan selkää.
+
+»Hyvä siitä tulee, kun joutuu», sanoi Töli ja lähti pois.
+
+Vanhalla miehellä oli kokemusta.
+
+Aamulla aikaisin, ennenkuin leiri oli herännyt, oli Töli jo saunan
+ovella.
+
+»Mitä tänne kuuluu? Onko asia päätöksessä?» kysyi hän.
+
+»Kuuluu, kuuluu. Kaikki on hyvin», vastattiin.
+
+»Poika vai tyttö?»
+
+»Poika ja pulska.»
+
+Juoksujalkaa lähti Töli pois. Pian oli tietona kaikilla, että
+tukkileiriin oli tullut yksi mies lisää. Kukin heistä tahtoi nähdä,
+kuinka tuo heikko joukko voi. Tungettelemalla tungettelivat he saunalle
+katsomaan tuota outoa tapausta. Rauhallisena makasi uusi tukkimies
+äitinsä rinnoilla, käärittynä Matka-Matin puhtaaseen paitaan. Jussi,
+joka oli kätevämpi Mattia, oli ottanut lapsen vastaan, pessyt sen
+varatussa sinkkiämpärissä, käärinyt Matin puhtaaseen paitaan ja pannut
+äitinsä viereen.
+
+Tyytyväisenä oli Riikkakin, kun tuskat olivat loppuneet ja kun oli
+päässyt tuosta pälkähästä. Hän määräsi, että Matin ja Jussin tuli
+keittää hänen kahvivaroistaan koko tukkileirin miehistölle kahvit
+varpajaisiksi.
+
+Kevät oli jo niin kehittynyt, että vedet alkoivat aukeilla. Laumoittain
+poistuivat miehet nyt tältä synkältä työmaalta, niin hevos- kuin muutkin
+miehet. Kernaasti olisivat he vieneet mennessään Riikankin pienoisineen,
+mutta hän oli niin heikko, ettei sitä voitu tehdä. Ei voitu häntä
+yksinkään jättää synkälle salolle. Kun tuli kysymys, ken jäisi häntä
+hoitamaan, tarjoontuivat siihen toimeen Matti ja Jussi.
+
+Riikan paraneminen kävi hyvin hitaasti. Toinen miehistä oli aina hänen
+luonaan vartomassa, jos tuo heikko joukko jotakin tarvitseisi. Toinen
+miehistä tavallisesti oli puuhaamassa minkä mitäkin taloudentarvetta.
+Useat kerrat kävivät he penikulman päässä olevasta torpasta noutamassa
+maitoa hoidettavallensa. Miehet rakensivat muutamia pajumertoja, joilla
+pyysivät kaloja eräästä kahden lammen välillä olevasta purosta. Tämä
+toimi onnistuikin niin hyvin, että heillä oli myötäänsä tuoretta kalaa.
+He haeskelivat myös lampien rannoilta vesilintujen pesiä ja saivat
+niistä tuoreita munia. Näin tavoin oli noilla synkän salon asukkailla
+tavasta oikein herkulliset ateriat. Jonkun viikon kuluttua toipui Riikka
+niin paljon, että hän voi toimittaa emännän tehtävät, ja tämä helpoitti
+paljon miehiä, sillä kovin kömpelösti heiltä kävi emännöiminen.
+
+Riikka päivitteli useasti, kuinka paljon vaivaa miehet hänestä näkivät.
+Mutta miehet vaan sanoivat: »Kuinka me olisimme voineet jättää sinut
+tänne salolle lapsinesi kuolemaan.»
+
+Kun juhannus alkoi lähetä, oli Riikka niin voimistunut, että päätettiin
+lähteä vuovaamaan kirkolle. Riikalla oli niin paljon kapistuksia ja
+kahvikojeita, ettei niitä voitu mukaan ottaa. Ne koottiin kaikki
+saunaan, eikä niitä voitu sieltä pois saada, ennenkuin talvella.
+Kaikeksi onneksi oli lapsi niin hyväjuoninen, että se nukkui päivät ja
+yöt, kun sai vaan ruokaa ja muuta hoitoa.
+
+Matti kantaa keikkaisi koria, jossa lapsi makasi. Jussilla oli iso
+alustaan solmittu nyytti, jossa oli välttämättömimpiä tarpeita, ja
+Riikka käveli tyhjiltään, sillä olipa hän vielä jokseenkin heikko.
+
+Juhannuksen aattona pääsi tämä nelihenkinen matkue kirkolle. Heti kun
+majapaikka oli hankittu, lähti Matti rovastille kertomaan synkän salon
+tapahtumia. Hän kirjoitutti lapsen pitäjän kirkonkirjoihin ja panetti
+sille nimeksi _Salo_, sillä tuskinpa kukaan jäsen pitäjässä lienee
+syntynyt niin synkässä salossa ja semmoisissa oloissa kuin tämä
+seurakunnan lisäjäsen.
+
+Tarkkaan, yksityisseikkoja myöten, kyseli rovasti kuinka tuo kaikki
+kävi. Suuresti ihmetteli hän, kuinka semmoisissa oloissa niin vaikeat ja
+tärkeät asiat voivat käydä päinsä.
+
+Juhannuspäivänä kastettiin tämä uusi tulokas heidän majapaikassaan.
+Kummeina olivat talon isäntä, emäntä ja molemmat tyttäret. Poikakummeina
+juhlallisesti seisoivat Matti ja Jussi.
+
+Kun ristiäiskahvit oli leivosten kanssa juotu, sieppasivat Matti ja
+Jussi viilekkeillä varustetut tukkipussit selkäänsä ja alkoivat
+maantietä myöten kävellä keikkaista kauas sydänmaalle tukkijoelle,
+laulaa lojotellen tukkipojan laulujaan.
+
+
+
+
+PULLO-HEIKKI.
+
+
+Hän oli isätön ja äiditön poika raukka, jommoisia Jumala paratkoon, on
+paljonkin tässä matoisessa maailmassa. Tietysti ei hänkään ollut
+syntynyt isättä ja äidittä, mutta kumpaakaan ei hänellä sanan oikeassa
+merkityksessä ollut.
+
+Paikkakunnan kaunein impi oli hänen äitinsä ollut. Nuoret miehet
+pyörivät alati hänen kintereillään ja joukossa oli rikkaita talonpoikia,
+jospa renkimiehiäkin. Pahin tässä kaikessa kuitenkin oli se, että Hinni
+oli vaan -- piikatyttö. Vaarallinen lahja köyhälle tytölle on kauneus,
+sillä köyhyys alentaa useinkin hänen arvoansa, vaikka hän olisi kuinka
+suuria avuja Luojaltansa saanut.
+
+Niin oli Hinninkin laita. Monta rehellistä sydäntä lienee löytynyt
+noiden ihailijain joukossa, mutta Hinni ei välittänyt kenestäkään yhtään
+mitään; oli niinkuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa yhdellekään.
+
+Jonkun vuoden kuluttua rupesi Hinniä piirittämään eräs rikkaan talon
+ainoa poika; komea nuorukainen oli hänkin ihmisekseen. Hän valloitti nyt
+Hinnin niin erikoisomaisuudeksensa, etteivät muut ihailijat saaneet
+tulla maille halmeillekaan. Rikkauteensa ja voimiinsa luottaen osasi
+Kairalan Risto pitää kaikki muut ulohtaalla. Eräs torpan poika pyrki
+kumminkin Hinniä lähentelemään, ja tämä osoittikin pojalle jonkunmoista
+myötätuntoisuutta. Kun Risto tämän huomasi, pieksi hän poika raukan niin
+pahanpäiväiseksi, että oli vähällä henki mennä. Tästä työstään sai Risto
+maksaa pojalle sovinnoita parisataa markkaa. Tätä tekoa piti Hinni niin
+pahana, että hänen sydämensä kylmeni Ristoa kohtaan. Mutta ajanoloon
+onnistui Riston taasen sukeltautua Hinnin suosioon. Tästä lähtien olivat
+Hinni ja Risto aina yksissä. Yhdessä he tulivat aina nuorison tansseihin
+ja muihin kisa- ja leikkipaikkoihin. Niissäkin he olivat aina yksissä;
+olipa niinkuin heidän mielestään ei muita olisi ollut olemassakaan.
+Yhdessä he myös lähtivät niistä paikoista poiskin, katsomatta vähääkään,
+lähtikö muita vai ei. Heidän käytöksensä oli niin julkinen, että kylällä
+jo kolistiin, että Hinni ja Risto ovat kihloissa.
+
+Hinni kai kuvaili mielessään, kuinka onnelliseksi häh nyt tulee, kun
+pääsee niin ison talon emännäksi, sitten kun aika tulee. Päälle
+päätteeksi on hänen sulhasensa kylän pulskin poika. Niinhän se on.
+Kyllähän rikkaudella aina on vetovoimaa, vaikk'eivät asiat muutoin
+olisikaan niinkuin niiden tulisi olla.
+
+Kului aikaa vuosi, toista. Risto lakkasi seurustelemasta Hinnin kanssa,
+ja Hinni alkoi istuskella yksin kotonaan ja usein hänen kalpeilla
+poskillaan nähtiin kyynelten uria, mutta Risto kulki rentona ja uljaana
+nuorison kokouspaikoissa ja paljon vapaampana kuin ennen.
+
+»Mihinkäs Hinnin olet jättänyt?» kysyi kerran eräs talontyttö Ristolta.
+
+»Mitäpä hänestä», sanoi Risto yhtäkaikkisesti.
+
+Tyttö leimahti punaiseksi; kai häntä lienevät miellyttäneet Riston sanat
+ja eikö liene välähtänyt hänen sydämeensä joku toivonsäde.
+
+Kului aikaa. Hinnin tila kävi yhä surullisemmaksi ja hänet täytyi
+eroittaa pois palveluksestaan. Hän siirtyi nyt erään leskivaimon mökkiin
+ja mietti siellä surullista tilaansa. Ei kukaan käynyt häntä katsomassa,
+eikä kukaan säälinyt häntä; ainoastaan torpan leski koki häntä hoidella
+ja lohdutella.
+
+Eräänä kertana tuli mökkiin tuo torpan poika. He istuivat kauan Hinnin
+kanssa kahden ja molemmat itkivät, niin että olivat vedeksi sulaa. Kai
+he molemmat tunsivat, kuinka paljon paremmin kummankin asiat voisivat
+olla, jos ei rikkauden voimakas loiste olisi päässyt heidän sydäntensä
+tunteita häiritsemään. Kovin murtuneelta näytti poika poislähtiessään.
+
+Hinni lähetti lesken kutsumaan Ristoa käymään hänen luonaan.
+
+»Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?» oli Risto vaan ylpeästi
+sanonut ja kääntänyt selkänsä.
+
+Kun Hinni sai tämän tietää, mursi se hänen viimeisetkin voimansa.
+
+Aika tuli, ja Hinni synnytti pojan. Hän kävi niin heikoksi, että hän
+kauan aikaa väikkyi elämän ja kuoleman välillä. Kun hän vihdoin siitä
+toipui sen verran, että voi liikkua, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin
+lähteä kylälle lapsi sylissä, sillä leski ei voinut enää häntä elättää.
+Katkeralta tuntui Hinnistä kulkea talosta taloon, anellen ihmisiltä
+apua, mutta mikään muu ei auttanut. Hän oli koettanut vedota Ristonkin
+omaantuntoon, että hän antaisi jotakin apua, mutta Risto oli vaan
+tylysti sanonut:
+
+»Elättäköön kakaransa miten tahtoo, mitä se minuun kuuluu!»
+
+Hinni heikkoni vaan heikkonemistaan. Hän ei voinut kestää sitä häpeän ja
+tuskan painoa, mikä hänen tuntoaan alati rasitti. Pian hän sairastuikin
+ja kulkea retustaminen talosta taloon sekä kehnoilla vuoteilla kylmien
+huoneitten nurkissa viruminen jouduttivat hänen tautiaan.
+
+Hinni ei tahtonut lapselleen pettäjänsä nimeä, vaan pani hänelle tuon
+torpanpojan nimen, ja niin tuli pojasta Heikki.
+
+Jonkun ajan kuluttua oli Kairalassa häät, sillä Risto oli nainut sen
+tytön, joka Ristolta oli kerran kysynyt, mihinkä hän oli Hinnin
+jättänyt. Kun hääilo oli parhaillaan, tuli Kairalaan tieto Hinnin
+kuolemasta. Sen kuultuaan näytti Risto pari kertaa nielaisevan tyhjää,
+vaan sitten hän oli taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, yhtyi vaan
+iloisiin tanssin pyörteisiin.
+
+Surkeaan tilaan jäi nyt Heikki raukka. Silloin ei ollut mitään
+vaivaishoitolaitosta, vaan saamattomia köyhiä kuljetettiin talosta
+taloon. Tämmöinen retki se oli edessä Heikki raukallakin. Kylläpä sen
+arvaa, miten pieni, heikko lapsi tuli hoidetuksi. Jos jossakin talossa
+oli tunnollisia ihmisiä, jotka parhaansa mukaan kokivat hoidella
+hinteräistä lasta, olivat toiset taas semmoisia, etteivät välittäneet
+koko hoidokista niin mitään. Päiväkaudet sai lapsi märkänä ja
+siivottomana nälissään itkeä nyrryttää kenenkään huomaamatta ja
+sydämelle käymättä.
+
+Lapsi olikin niin hinterä, kivulias ja ruvissa, että kaikki päättelivät,
+ettei sillä ole pitkiä aikoja elettävissä.
+
+Mutta ihme kumma! Nuo ennustukset eivät toteentuneetkaan. Kaikista
+vaivoista, kiusauksista ja vastuksista huolimatta jäi poika kuin jäikin
+elämään. Hinteräisenä, kivulloisena hän tosin pysyi, mutta eli vaan
+edelleenkin.
+
+Kun hän kasvoi isommaksi, että voi syödä vahvempaa ruokaa ja pitää vähin
+itsekin itsestänsä huolta, rupesi hän äkkiä hyötymään.
+
+Tultuaan siihen ikään, että voi itsenäisesti ja vapaasti liikkua, sai
+poika itse pitää toimeentulostansa huolta. Melkein kelvotonna sai hän
+kävellä retostella talosta taloon elatustaan hankkimassa. Muutamissa
+taloissa säälittiin häntä ja pidettiin useita vuorokausia. Toisissa ei
+hänestä juuri paljon välitetty, annettiinhan vaan kuiva leipäpala tai ei
+sitäkään. Kaikesta tästä huolimatta hyötyi poika kuitenkin niin, että
+hänen poskensa olivat pulleat kuin limpunleipäre; oikein ne hyllyivät
+juostessa ja kävellessä. Tämän takia rupesivat ihmiset poikaa kutsumaan
+Pullo-Heikiksi.
+
+Heikki oli lyhyenläntä kasvultaan, mutta muuten jäntterää rakennetta.
+Hänellä ei näyttänyt olevan terävää ymmärrystä ja hän tuntui sangen
+hitaasti rupeavan käsittämään asioita. Kun hänelle selitettiin jotakin,
+niin hän katsoa töllötti avosuin puhujaan eikä näyttänyt ymmärtävän
+juuri mitään; hän oli perinyt isänsä paksun pään.
+
+Ei Heikin elämänalku ollut juuri kehittävää ja kasvattavaa laatua. Usein
+häntä pilkattiin, nimiteltiin ja nyrvittiin niinkuin koiranpenikkaa.
+Parempiosaisten poikaset useinkin aivan asiatta lyödä mukiloivat häntä,
+ja silloin itkeä nyrrytteli Heikki tiimakaudet yhtämittaa.
+
+Tämmöisissä oloissa kasvaen, sai poika semmoisen käsityksen, ettei
+hänestä tule minkäänlaista miestä vaan että koko hänen tuleva elämänsä
+on yhtenäistä kurjaa kärsimistä. Näiden ajatusten vallitessa oli poika
+hyvin jörömäinen ja vähäpuheinen. Jos joku yritti hänelle jotakin puhua,
+vastasi hän vaan yksikantaan: on taikka ei. Talojen välit hän kulki aina
+yksin ja maatapäisenä. Ei hänellä ollut mitään nuorten poikasten
+ilveitä, leikkejä eikä koukkuja; hän kulki tietään niinkuin vanha,
+kaikki elämänkärsimykset ja vaivat kokenut ukko.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paikkakunnalla oli eräs hiljakkoin nainut mökin mies, jota kutsuttiin
+Kirves-Mikoksi. Nimensä hän oli saanut siitä, kun hän oli roteva
+kirvesmies. Mikko teki vuodet melkein läpeensä urakalla salvutöitä;
+ainoastaan parhaana kesäsydännä hän oli kotitöissään.
+
+Oli Vapunpäivän aika. Kirves-Mikko oli nytkin salvamassa muutamalle
+talolle luuvariihtä, ja salvos oli likellä tietä. Kaukaa näki Mikko, kun
+Heikki alakuloisena tulla retosti tietä myöten salvokselle. »Mistäs nyt
+Heikki poika tulee?» kysyi Mikko iloisesti pojan tultua salvoksen
+kohdalle.
+
+Poika seisahtui ja katsoa töllötti avossa suin Mikkoa.
+
+»No mistä sinä tulet?» kysyi Mikko toistamiseen.
+
+»Tuoltahan minä Tulppolasta...» sanoi poika.
+
+»Mihinkäs aiot mennä?»
+
+»Seinälään.»
+
+»Levähdä nyt tässä, eivätkö ne jalat ole puutuneet», kehoitti Mikko.
+
+Mitään vastaamatta istui Heikki ikäänkuin vaistomaisesti hirsikon päälle
+päivänpuolimaiselle seinustalle. Pian alkoi poika siinä nuokahdella.
+
+»Hyvä Jumala tuotakin poika raukkaa! -- Ei suinkaan hänkään saa kävellä
+kukkasten ja ruusujen päällä -- -- -- Se tuhannen roisto -- --» puheli
+Mikko itsekseen.
+
+Tovin ajan perästä herätti Mikko pojan. Poika ikäänkuin säikähti ja
+katsella töllisteli Mikkoa.
+
+»Saitko sinä Tulppolassa einettä?» kysyi Mikko.
+
+»Eihän tuota...», sanoi poika.
+
+»Sinulla taitaa olla hyvin nälkä», arveli Mikko.
+
+»Onhan tuo...»
+
+Mikko nosti eväskonttinsa kuusenoksalta alas, kantoi sen lastukon päälle
+seinänvierustalle ja kehoitti poikaa syömään.
+
+»Mitä te minulle...», sanoi poika empien.
+
+»Tule nyt vaan, tarvitseehan Heikkikin syödä», kehoitteli Mikko.
+
+Ujostellen ja epäröiden asteli Heikki kontin luo ikäänkuin olisi
+epäillyt, että onkohan tämä nyt vaan oikein totta.
+
+Hyvällä halulla söikin poika Mikon eväitä. Tovin päästä hän pytjähti
+kyljelleen seinustalla olevan lastukon päälle ja nukkui heti raukeasti;
+luultavasti raukaisi ruoka häntä.
+
+Mikko pani hirsiä kiinni toisella puolella salvosta, ettei olisi
+häirinnyt poikaa.
+
+Kun alkoi iltakalve tulla, herätti Mikko pojan, ettei hän vilustuisi.
+
+»Mene nyt jo Seinälään, muuten tulee sinulle kylmä», kehoitti Mikko.
+
+»Siellä on niin paljon poikia, jotka aina rääkkäävät minua», sanoi poika
+pelkäävästi.
+
+»Mene nyt vaan sinne ja pysyttele jossakin nurkkapielessä; minäkin tulen
+sinne yöksi ja minä kyllä pidän huolta, ettei sinulle mitään pahaa
+tapahdu», takaili Mikko.
+
+Poika lähti kävellä telsimään.
+
+Kun Mikko työnsä lopetettuaan meni Seinälään, jossa hän piti yömajaa,
+oli jo jotenkin hämärä. Heti kun hän astui huoneeseen, ilmestyi Heikki
+hänen kintereilleen. Talonväki ei ollut häntä ennen nähnyt, luultavasti
+oli poika jossain piiloitellut Mikon neuvon mukaan.
+
+Aikainen talonväki ei näyttänyt pojasta pitävän hyvää eikä pahaa,
+olivathan vaan niinkuin koko poikaa ei olisi ollut olemassakaan; emäntä
+vaan antoi pojalle ruokaa silloin kun muukin väki illasteli.
+
+Illallisen jälkeen tuli muista huoneista tupaan talon poikavesseleitä.
+Kun he huomasivat Heikin, alkoivat he heti käydä hänen kimppuunsa, mutta
+tämän nähtyänsä poika juosta vilkaisi Kirves-Mikon turviin.
+Poikaviikarit kapittivat jäljessä ja Heikin luo päästyänsä pukkasi eräs
+heistä Heikkiä niin, että poika tollahti ison matkan päähän. Samassa
+sanoi sysääjäpoika:
+
+»Mitä sinä, Pullo-Heikki, täällä teet?»
+
+Heikki oli itkuun purskahtamaisillaan, mutta Kirves-Mikko sieppasi hänet
+luokseen ja hääti poikaviikarit ulommaksi hänen kimpustaan. Mikko
+nuhteli poikia ja uhkasi sanoa heidän vanhemmilleen, elleivät he antaisi
+köyhälle orpopoika raukalle rauhaa. Hän selitti poikasille, kuinka
+Heikki on Jumalan luoma niinkuin hekin, vaikkei hänellä olekaan
+vanhempia eikä kotia niinkuin heillä.
+
+Kun väki asetteli maata, ei Heikin makuusta huolehtinut kukaan mitään.
+Poika jäi yksin istua nyrryttelemään takkapenkille. Kun Kirves-Mikko
+tämän huomasi, käski hän pojan tulla viereensä maata.
+
+Poika kähnähti vähän, mutta ei liikkunut paikaltaankaan.
+
+»Tule, tule vaan, kyllä me kahdenkin sovimme tässä makaamaan»,
+kehoitteli Mikko.
+
+Hitaasti lähti poika kävellä kähnimään Mikon vuodetta kohden ja sanaa
+lausumatta hän pytjähti Mikon viereen maata.
+
+Kun aamu tuli, söi Mikko eineensä ja lähti työpaikalleen. Poika jäi
+vielä huoletonna nukkumaan; tuskinpa hän lienee koko elämänsä aikana
+nukkunut niin hyvällä makuusijalla ja niin turvallisesti kuin nyt.
+
+Kirves-Mikolla ei suinkaan ollut tarkoitus ottaa huostaansa turvatonta
+poika raukkaa, hän tahtoi vaan ihmisellisestä vaistomaisuudesta osoittaa
+myötätuntoisuutta viattomasti sorrettua kohtaan. Tästä syystä oli koko
+poika olemuksineen nyt unhottunut kerrassaan pois hänen mielestään.
+Vihellellen hän teki ja iloisesti tuota mielityötään, niin että lastut
+huristen lentelivät hänen kirveensä iskuista.
+
+Kun aika oli kulunut lähelle puolta päivää, ilmestyi Heikki taasenkin
+salvokselle. Kehoittamatta istui hän nyt hirsiläjän päälle vastapäätä
+Mikkoa.
+
+»No, kah! Johan Heikki on taas täällä!» sanoi Mikko iloisesti.
+
+»Johan minä...»
+
+»Saitko sinä einettä Seinälässä?» kysyi Mikko.
+
+»Sainhan minä, ja oli niin hyvä maata», sanoi poika.
+
+»Oltiinko sinulle siellä pahoja?»
+
+»Eikä oltu.»
+
+»Eivätkö pojatkaan?»
+
+»Ei pojatkaan», vakuutti poika.
+
+»Sepä hauskaa; nythän Heikistä alkaa tulla jo mies», sanoi Mikko
+iloisesti.
+
+Keskustelu taukosi nyt siihen, ja Mikko yhtyi taasen rivakasti työhönsä.
+
+Ääneti katseli poika Mikon työtä, mutta tuota katselemista ei hän tehnyt
+enää ujostellen eikä arkaillen töllistelemällä. Hänen suunsa ei ollut
+auki, ja koko katsannossa näytti olevan jotakin tyytyväisyyden ja
+itseluottamuksen ilmettä.
+
+Kun poika oli tovin tuota tehnyt, sanoi hän yhtäkkiä:
+
+»Kyllä ei minusta tule miestä.»
+
+»No, herrainen aika! Mikseikäs sinusta miestä tulisi, onhan monesta
+muustakin tullut», sanoi Mikko.
+
+»Kun kaikki minua sortavat ja pilkkaavat», sanoi poika surullisesti.
+
+»Eivätpähän kaikki, enpähän minäkään», sanoi Mikko.
+
+»No, ette te.»
+
+»Eivätkä Seinäläisetkään.»
+
+»Eivät Seinäläisetkään enää», myönteli poika.
+
+»Niinpä he vähitellen lakkaavat kaikin sinua sortamasta, ja sinusta
+tulee kuin tuleekin mies», vakuutteli Mikko.
+
+Taas taukosi keskustelu siihen, ja Heikki katseli mielihyvillään Mikon
+toimia.
+
+»Miksi te olette niin hyviä minulle», kysyi nyt poika.
+
+»Kaikkien ihmistenhän tulee olla hyvät toisilleen, ja ihminenhän
+Heikkikin on ja onhan Heikkikin hyvä minulle», sanoi Mikko.
+
+»Mitäs minusta», sanoi poika, yhä vielä epäillen.
+
+»Älä niin sano, vaan tule nyt katselemaan, mitä täällä meidän
+kontissamme on», sanoi Mikko.
+
+»En minä nyt enää», sanoi poika empien.
+
+»Tule nyt vaan, kyllä meidän kontti kestää», kehahti Mikko.
+
+Kun he olivat syöneet, olisi Mikko niin mielellään vähän levähtänyt
+ruuan päälle, mutta poika ei antanutkaan hänelle rauhaa.
+
+»Onko teillä emäntää?» kysyi poika.
+
+»Onhan tuo.»
+
+»Entäs taloa?»
+
+»On meillä talopahainenkin.»
+
+»Missä se on?»
+
+»Se on kaukana täältä, penikulman päässä sydänmaalla, Ulpukkalammen
+rannalla», selitteli Mikko.
+
+»Onko siinä peltoakin?»
+
+»On sitäkin vähän.»
+
+»Ja niittyäkin?»
+
+»On pikkusen niittyäkin», selitteli Mikko.
+
+»Taitaa olla eläimiäkin», utaisi poika edelleen.
+
+»On kaksi lehmää», vastasi Mikko.
+
+»Entäs, onkos teillä lapsia?»
+
+»On niitäkin kaksi, poika ja tyttö, ja poika on jo neljännellä.»
+
+»Mitkäs niiden nimet ovat?»
+
+»Pojan nimi on Mikko, isän kaima, ja tytön Anna, äidin kaima», selitteli
+Mikko pojalle tarkoin ikäänkuin hän olisi ollut poliisitutkinnossa.
+
+»Milloinkahan minä saisin käydä teillä?» tiedusteli Heikki.
+
+»Eipä sitä tiedä, jospa siellä saisit käydäkin jonakuna kesänä», sanoi
+Mikko -- -- --
+
+Poika perehtyi Mikkoon niin, että hän kävi salvoksella joka päivä.
+Pitemmiltäkin matkoilta hän tuli sinne, sillä hän kulki ympäristön
+taloissa yötä olemassa ja hakemassa iltasta ja einettä, mutta puolisensa
+hän söi aina salvoksella Mikon kanssa. Eräänä kertana istui poika kauan
+aikaa hirsiläjän päällä miettivän ja alakuloisen näköisenä.
+
+»Mitäs Heikki nyt miettii?» kysyi Mikko.
+
+»Kun ei ole mitään semmoista työtä, jota minäkin voisin tehdä», sanoi
+poika alakuloisesti.
+
+»Ole huoletta, kyllä sitäkin saadaan. Tulehan nyt ensin kontille»,
+lohdutteli Mikko.
+
+»Minkäslaista työtä se sitten olisi, jota minäkin voisin tehdä?» utaisi
+poika syömästä päästyä.
+
+»Voisitkohan sinä noita lastuja kokoilla tuohon latoon?» kysyi Mikko.
+
+»Miksen», sanoi poika iloisesti ja hyppäsi ylös ja alkoi hapuilla
+lastuja syliinsä.
+
+»No, no, älähän nyt päätäsi seinään lyö. Paras on levätä vähän syönnin
+päälle; kyllä vielä on aikaa työtäkin tehdä», sanoi Mikko jäähdytellen
+pojan liikanaista työintoa.
+
+Kun Mikko ryhtyi työhönsä, rupesi poikakin lastuja kantamaan. Kun hän
+oli jonkun ajan tuota tehnyt, kysyi hän äkkiä:
+
+»Mutta onkos teille mitään apua siitä, jos minä näitä lastuja kokoan?»
+
+»On, on.»
+
+»Saatteko te nämät lastut itsellenne?» sanoi poika ja katsoi kysyvästi
+Mikkoa silmiin.
+
+»Kyllä saan. Minä myön ne paikkakunnan mökkyreille, ja sillä keinoin
+saadaan konttiin evästen lisiä», toimitti Mikko.
+
+»No sitten ei mene minunkaan työni hukkaan», sanoi poika tohtuneena ja
+alkoi kantaa lastuja.
+
+Kun lastut tulivat vihdoin kannetuiksi, kysyi poika: »Mitäs minä nyt
+teen?»
+
+»Nyt on ilma jo niin lämmennyt, että kuori on hirsistä irti. Rupea
+senvuoksi repimään kuusihirsistä kuoria ja vie ne tuonne latoon
+kuivumaan», kehoitti Mikko.
+
+»Mitä niillä tehtäisiin?» utaisi poika.
+
+»Kannat ne kerppuina kylän karvarille, niin hän antaa sinulle niistä
+rahaa», sanoi Mikko.
+
+Heti ryhtyi poika työhön.
+
+Kun poika oli saanut tavaransa myödyksi, toi hän Mikolle kourallisen
+vaskilantteja.
+
+»Ei, ei. En minä ota niitä, nehän ovat sinun ansiotasi, pidä ne itse»,
+sanoi Mikko.
+
+»Mitä minä niillä tekisin, minä tahdon maksaa ruokani», sanoi Heikki
+itsepintaisesti.
+
+»Älä ole hauska rahojesi kanssa, kun ei ole mitään pakkoa niitä
+kuluttaa, kyllä sinä silti saat minun kontistani syödä. Kokoile nyt niin
+paljon rahoja, että saat kengät jalkaasi», kehoitteli Mikko.
+
+»Mitähän minä nyt tekisin, kun ei ole enää lastunkantamista eikä
+parkinkiskomista?» kysyi Heikki eräänä kertana.
+
+»Enpä nyt oikein tiedä, jokohan rupeisit soittelemaan», arveli Mikko
+leikillisesti.
+
+»Mutta kun minulla ei ole, millä minä soittelisin», muistutti Heikki.
+
+»Minun täytyy yönseutuna tehdä sinulle torvi», lupaili Mikko.
+
+Kun he menivät Seinälään taasenkin yöksi, hakkasi Mikko lepänkappaleen
+tienvierestä ja vei sen mennessään yöpaikkaansa. Siellä hän kaverteli
+lepästä oikein rattisuisen torven. Hän laittoi sen hienompaan päähän
+ohuesta katajanlastusta kielen, ja torvi rupesi heti törähtelemään.
+Heikki oikein vapisi innostuksesta ja pyhästä kunnioituksesta, kun kuuli
+todellakin torven ääntelevän. Mikko antoi Heikinkin koetella torven
+tenhovoimaa, ja sitä ihastusta ja riemua ei voi kielin kertoa, mitä
+poika nyt tunsi. Mikko selitti, ettei torvi vielä ollutkaan valmis. Hän
+poltti torven kupeeseen kaksi pientä reikää ja sanoi sitten Heikille,
+että hänen tuli pitää soittaissaan sormiansa noiden reikien päällä ja
+vuorotellen nostella niitä ja sulkea reiät jälleen, niin torvi antaa
+aina eri äänen.
+
+Tuo torvi oli jonkunmoisen klarinetin muotoinen rakennus. Kaiketi ei
+Mikkokaan ollut mikään soittokoneitten mestari, että hän olisi äänet
+voinut ääniasteikon mukaan sovittaa, mutta kuitenkin osui niin olemaan,
+että perusäänestä ensimäinen ääni oli kvartti ja siitä ensimäinen ääni
+ylöspäin kvartin iso terssi, ja niin muodoin oli tuossa koko koneistossa
+vaan kolme ääntä.
+
+Poika ei malttanut nukkua yökausiin, sillä torvi oli aina mielessä. Hän
+oli ylhäällä jo ennen Mikkoa ja valmiina lähtemään salvokselle.
+
+Sinne tultua kysyi hän: »Miten minä nyt tällä soitan?»
+
+»Sinä puhallat torveen, aukaiset ja suljet reiät sormillasi, ei siinä
+muuta tarvita», sanoi Mikko.
+
+Poika istui hirrentyvellä ja alkoi harjoitella.
+
+Kun hän piti aluksi etumaisen reiän auki ja sulki sen heti kiinni, äänti
+kvartti ensin ja sitten perusääni. Kun hän sitten vipautti toistakin
+reikää sormellansa, muodostui sävelikkö tämän kalttaiseksi: Tuu, tuu,
+tuutia tuu. Samana päivänä oli Heikille jo pysyvä sävel muodostunut,
+eikä se siitänsä koskaan muuttunut.
+
+»Missä minä tällä torvella soittelisin?» kysyi Heikki eräänä kertana.
+
+»Noo -- -- soittele häntä nyt pitkin teitä, sinne ja tänne kaikilla
+teillä ja kujilla, äläkä unhoita käydä minullekin soittamassa», esitteli
+Mikko.
+
+Poika lähti nyt kävellä telsimään pitkin tietä, puhaltaen vahvasti
+torveensa, ja nyt hänen poskensa vasta pullollaan olivat. »Tuu, tuu,
+tuutia tuu» kuului nyt kaikilta teiltä, kujilta ja talojen pihoilta.
+Ihmiset tutustuivat tuohon Heikin säveleeseen, niin että he sen
+kuultuaan sanoivat: »Pullo-Heikki sieltä tulee.» Heikin soittotaito teki
+hänen repaleisen elämänsä paljon paremmaksi. Ihmiset eivät enää
+kiusoitelleet eivätkä nyrvineet poikaa niinkuin jotakin yhteiskunnan
+hylkiötä, vaan rupesivat pitämään häntä tuutiatuineen ja pulloposkineen
+yhteisenä hupinaan, ja niin annettiin hänelle mielellään ruokaa ja
+turvaa.
+
+Heikki ei unhoittanut varminta ja parasta ystäväänsä Mikkoa, vaan
+tuontuostakin hän pistäysi Mikon salvokselle.
+
+»Menettekö te nyt kotiinne kesäksi?» kysyi poika eräänä kertana Mikolta,
+kun riihi alkoi olla jo harjapäällä.
+
+»En minä nyt menekään, minä olen ottanut ison asuinrakennuksen urakalla
+salvaakseni», selitti Mikko.
+
+»Missä se on?» kysyi poika.
+
+»Se on kaukana, et sinä sitä tiedä», sanoi Mikko umpikuljuun.
+
+»Mihinkäs minä nyt kesäksi joudun?» tiedusteli poika, ikäänkuin
+muistuttaen Mikkoa, että hän on luvannut hänet viedä kotiaan katsomaan.
+
+»Rupea Seinälään paimenpojaksi.»
+
+»Eivät he huoli minusta», arveli poika.
+
+»Kyllä. He puhuivat jo kerran siitä minulle, ja sinullahan on valmis
+paimentorvikin», sanoi Mikko.
+
+Niin kelvoton ja nuori kuin Heikki vielä olikin, pääsi hän kuin pääsikin
+Seinälään paimenpojaksi. Kyllä silloin Takaliston kylän saloilta kuului
+yhä vaan tuutiatuu -- -- --
+
+Kun syksy tuli ja karjat otettiin sisälle, ilmestyi Heikki yhtäkkiä
+Kirves-Mikon salvokselle. Siinä oli kymmenen muuta miestä työssä ja
+Mikko viidentenätoista. Ällistellen katseli Heikki noita miehiä, etsien
+heidän seastansa Mikkoa. Kun hän hänet vihdoin huomasi, päästi hän heti
+torvestaan iloissaan tuutiatuun.
+
+»Jopas taasenkin on Heikki maissa», sanoi Mikko ja tuli poikaa
+tervehtimään.
+
+»Voi, voi, kuinka paljon täällä on miehiä; ovatko he pahoja?» sanoi
+Heikki ja katsoi Mikkoa niin kysyvästi ja luottavasti silmiin.
+
+»Eivät he ole pahoja; he ovat kaikki minun palkkaamiani miehiä»,
+vakuutti Mikko.
+
+Tämän kuultuaan poika rupesi yhtämittaa puhaltamaan torvestaan
+tuutuutuutiatuuta.
+
+»Menettekös te tulevana kesänä kotiinne käymään?» kysyi Heikki eräänä
+kertana Mikolta.
+
+»Kyllä varmaankin menen», vakuutteli Mikko.
+
+»Saankos minä tulla silloin teidän kotianne?» kysyi Heikki.
+
+»Kuinkas muutoin. Olenhan minä luvannut Heikin käydä mökkiäni ja
+perhettäni katsomassa», myönteli Mikko.
+
+Pojalle tuli nyt hyvät päivät. Hän tuli yhteiseksi iloksi koko
+miehistölle. Kaikin vaalivat he poikaa ja vuorottain oli hän heidän
+eväskontillaan syömässä. Harvoin hän kävi kylillä soittelemassa ja
+ruokaansa etsimässä. Mutta muiden salvumiesten vuoteelle ei hän pannut
+maata, vaikka kuinkakin olisivat koettaneet häntä kehoittaa ja
+narrailla; Kirves-Mikon kupeilla hän vaan tahtoi yönsä viettää, eikä
+Mikko häntä siitä estänytkään.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän aikaan oli Kirves-Mikon asuntoon tullut eräs muutos. Siihen saakka
+oli hänen asuntonsa ollut vaan omin luvin kruununmaalle tehty mökki,
+mutta nyt oli Mikko hakenut mökilleen laillisessa järjestyksessä
+täydellisen asukasoikeuden, ja ensi kesänä oli maat mitattavat ja
+pyykitettävät. Mikon oli siis mentävä kotiinsa valvomaan etujaan, jouti
+taikka ei.
+
+Niinkuin hepo kesää odotti nyt Heikki sitä hetkeä, jolloin päästäisiin
+lähtemään tuonne Mikon kotiin. Kun kesänkielessä tuli urakka valmiiksi
+ja kun Mikko ilmoitti Heikille, että nyt sitä lähdetään meidän mökkiä
+katsomaan, ei Heikin ilolla ollut rajoja. Hän hyppeli ja pyöri
+ympäriinsä, ja kyllä silloin saatiin kuulla tuutiatuuta.
+
+Heikki oli silloin kahdeksan vuoden ikäinen. Hän oli Seinälässä
+ollessaan kiskonut parkkia ja sillä tavalla lisännyt lanttejaan, niin
+että oli voinut hankkia kengät jalkaansa, ja muuta vaatetta oli annettu
+talosta. Oikein miehen alulta näytti poika nyt juoksennellessaan Mikon
+ympärillä. Senkin seitsemän asiaa oli hänellä kaikenlaisiin
+syrjämutkiin, eikä häntä näyttänyt yhtään uupumus haittaavan tuolla
+penikulman pituisella matkalla.
+
+Kun tultiin Kirves-Mikon pihalle, oli se Heikistä paras paikka
+maailmassa. Kaikki epäsuotuisat kohdatkin olivat juuri niinkuin niiden
+tuli olla, ja tuo pieni tupakin näytti hänestä paremmalta kuin Seinälän
+isot rakennukset. Tämä kai tuli siitä, että se oli hänen parhaan
+ystävänsä koti, sillä olihan Mikko osoittanut hänelle enemmän kuin
+kukaan muu ihmisyyttä ja myötätuntoisuutta.
+
+»Voi, kun saisin täällä aina olla!» huudahti poika ikäänkuin peljäten,
+ettei hän saisi sinne ainaiseksi jäädä, ja kaivaten pysyväistä
+myötätuntoisuutta kurjaa olentoansa kohtaan.
+
+Pihalle tuli Mikon vaimo lapsineen jo tulokkaita vastaanottamaan.
+
+Mikko poika oli jo aika vikkelä poikavesseli, mutta Anna vasta huonosti
+kävellä taaperteli äitinsä käsipuolessa.
+
+»Olethan sinä tuonut vieraitakin mukanasi», sanoi vaimo Mikolle
+iloisesti.
+
+»Olenhan minä tuonut. Tämä on minun Heikki ystäväni, tulkaapa nyt
+tervehtimään, lapset, vierasta», kehoitteli Mikko.
+
+Lapset tulla hitustelivat Heikin luo ojennetuin käsin; ujostellen he
+katsella töllistelivät kahden puolen toisiaan.
+
+»Tulkaa nyt huoneeseen, että saatte lepoa ja ruokaa», kehoitteli emäntä.
+
+Kun tulokkaat olivat syöneet kelpo aterian, panivat he lepäämään ja
+Heikki nukkui pari tiimaa, mutta herätessään tuntui hänestä niin
+rauhalliselta ja turvalliselta.
+
+Seuraavana päivänä tuli maanmittari apumiehineen paikalle, ja
+mittaaminen, jyvittäminen ja tangoittaminen alkoi. Metsään lähtiessään
+sanoi Mikko Heikille: »Pidä nyt huolta lapsista, että emäntäkin pääsee
+asioihinsa.»
+
+Ilomielin täyttikin Heikki tuon tehtävänsä, ja lapset pian perehtyivät
+Heikkiin, niin että he pitivät häntä ikäänkuin veljenänsä. He tottelivat
+Heikkiä kaikissa niinkuin ainakin vanhempaa johtajaansa. He kulkivat
+ahoilla poimimassa kukkasia, marjoja, pyöreitä somia kiviä ja mitä muuta
+heille mieluista oli. Nämät he kantoivat talouspaikkoihinsa ja leikkivät
+niillä. Hän antoi lasten törähytellä tuohon mainioon torveensakin, jota
+hän ei ennen ollut antanut kenenkään tehdä. Erinomaista huolta piti
+Heikki siitä, etteivät lapset päässeet lähelle tuota syvävesistä
+järvenrantaa ja ettei heille tulisi mitään vaaraa ja vahinkoa.
+
+Emäntä oli hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, kun hänen ei
+alituisesti tarvinnut pitää huolta lapsista, vaan sai nyt vapaasti
+työskennellä.
+
+Vaikka Heikki olikin jo kahdeksanvuotias, ei hän tuntenut vielä
+iitäkään, vaikka olisi tiellä vastaan tullut; kukapa hänestä olisikaan
+huolta pitänyt. Tämä seikka huoletti Mikkoa ja emäntää kovin, sillä
+heidän mieleensä oli ikäänkuin itsestään juurtunut semmoinen
+vaistomainen tunne, että Heikki ei kuulu kenellekään muille kuin heille.
+Tuntui siltä kuin poika olisi heillä syntynyt ja kaiken ikänsä heidän
+luonaan ollut. Samanlainen tunne lienee Heikilläkin ollut. Tuo pojan
+lukemattomuus saattoi isäntäväen huomaamaan, että nuo vaistomaiset
+tunteet asettivat heille velvollisuuksiakin.
+
+Kuitenkaan ei isäntäväen mieleen vähääkään juolahtanut, että tuo orpo ja
+kaikkien hylkimä ja ylönkatsoma poika raukka olisi heiltä pois ajettava,
+varsinkin kun he huomasivat, millä rakkaudella ja luottavaisuudella tämä
+turvitteli heihin.
+
+Tähän kaikkeen nähden ruvettiin nyt poikaa kirjalle opettamaan. Emäntä
+ohjasi häntä alulle ja isäntäkin, silloin kun hänellä oli joutohetkiä.
+
+Tämä oli Heikille kova pähkinä purra. Vapaana ja valtoimena ja aivan
+ohjaamattomana retostellen ilotonta elämänsä aamua yksin maailmassa, ei
+hänellä ollut vähintäkään tietoa tuosta välttämättömästä ja tärkeästä
+ihmisen tehtävästä. Nyt tulivat nuot monilukuiset ja monimutkaiset
+kirjaimet äkkiä hänen eteensä, ja niitä hänen piti oppia tuntemaan. Ne
+olivat Heikin mielestä niin yhdennäköisiä ja samassa sanomattoman
+erilaisia, että niistä oli ihan mahdoton selvää saada. Kuitenkin oli
+Heikki nöyrä ja tottelevainen ohjaajilleen ja koki tankata kirjaimia
+päähänsä, silloin kun häntä siihen käskettiin. Vissit tiimat päivässä
+täytyi Heikin tehdä tuota mielestään tukalaa työtä.
+
+Kun poika pääsi pois lukuhommastaan, oli hän niinkuin maasta irti.
+Sutii, lähdettiin nyt heti ulos lasten kanssa leikkimään. Heikillä oli
+harras halu tehdä jotakin työtä. Hän oli ottanut tavakseen uurastaa
+kivikkomäkeen järvenrannalle peltoa. Maalla ei ollut kuin yksikerrassa
+kiviä, ja nekin enimmäkseen pieniä. Rautakangella hän väänteli pienimpiä
+kiviä ja vyörytteli mitä jaksoi järveen. Voi sitä iloa, mikä lapsille
+tuli, kun kivi jyrkkää mäkirinnettä vierien mennä molskahti järven
+syvään veteen. Silloin lapset kaikin riemuiten räpyttivät käsiään ja
+huutain hoilaten hyppäsivät jäljessä ja uudella innolla lähtivät toista
+kiveä irti kiskomaan.
+
+»Mitäs ne lapset siellä järvenrantatörmällä puuhaavat?» kysyi isäntä
+eräänä kertana.
+
+»Me teemme sinne oman pellon», selitti Heikki tohtuneena.
+
+»Katsosta vaan näitä nuoria työpukareita. Eipä vaan vähää ole pää
+väärässä, mutta varokaahan, ettette järveen putoa», sanoi isäntä
+nauraen.
+
+»Kyllä varotaan», sanoi Heikki.
+
+Kun sitten väsyttiin pellontekoon, istuttiin kivelle lepäämään tai
+mentiin marjailemaan, ja silloin kuului ehtimiseen tuutiatuu.
+
+Isäntä kulki päiväkaudet metsissä maanmittarien jäljessä, ja emäntä
+toimi muissa hommissa. Ainoastaan niiton- ja leikkuunajaksi
+keskeytettiin maanmittaustyöt.
+
+Eräänä kertana olivat lapset taasenkin pellonteossa. Heikki oli niin
+innostunut työhönsä, ettei huomannut ensinkään, että talon poika ja
+tyttö livahtivat pois pellontekopaikalta. Nämät olivat menneet
+venevalkamaan, jossa oli lukossa oleva vene. Poika meni veneeseen ja
+alkoi peräpuolessa melalla loria vettä, mutta tyttö jäi rannalle
+seisomaan. Kuinka poika siinä lienee loraillut, yhtäkkiä hän pulskahti
+päätänsä myöten järveen. Kun tyttö päästi kauhean hätähuudon, huomasi
+Heikki heti, että lapset olivat poissa ja että nyt on hätä käsissä.
+Nopeasti kuin nuoli juoksi hän rantaan ja käsitti heti vaaran suuruuden.
+Siinä oli rannalla verkkovapeita pystyssä; niihin oli jokaisen yläpäähän
+lyöty erityinen puunaula, josta verkot pantiin riippumaan, kun niitä
+ahdettiin kuivaamaan. Tuommoisen vapeen sieppasi Heikki käteensä ja
+juoksi veneenperään. Ilma oli kirkas ja järvi tyyni kuin peili. Oitis
+hän näki, kuinka poika maata kellotti järven hiekkapohjassa. Heti työnsi
+Heikki vapeensa kiinni pojan vaatteisiin, kieraisi vavetta muutaman
+kerran ympäri ja alkoi nostaa poikaa järven pohjasta ylös. Aivan
+helposti nousikin poika vedenpintaan, jossa Heikki sai hänet käsiinsä,
+ja niin hän nosti pojan suulleen veneen pohjalaudoille. Suureksi avuksi
+oli tuo puunaula vapeen päässä. Sillä kun Heikki kiersi vavetta,
+takertuivat pojan vaatteet lujasti siihen, niin että poika pysyi kiinni
+vapeessa.
+
+Tähän saakka oli Heikki toiminut niin kylmäverisesti kuin ei olisi
+mitään tapahtunut; lieneekö itse mitään siitä tietänytkään. Mutta nyt
+hän vapisi niinkuin haavanlehti. Hän koetti käännellä poikaa puolelta
+toiselle, jolloin tämän suusta pulpahti vettä.
+
+Sillä välin oli tyttö huutain juossut kotiinsa, ja emäntä kiiruhti
+hädissään rantaan. Mutta Mikko poika olikin jo istumassa veneen
+pohjalla, ja Heikki piteli häntä kiinni. Poika hengitti jo
+täydellisesti, mutta hän oli vielä heikko ja ikäänkuin pökerryksissä.
+
+Äiti ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa, niin valtavasti vaikutti häneen
+vaaran suuruus ja ilontunne poikansa pelastumisesta.
+
+Hetken aikaa annettiin pojan siinä toinnutella, mutta kun hän siitä
+vähän elpyi, kantoi äiti hänet huoneeseen, missä häneltä riisuttiin
+märät vaatteet yltä ja puettiin kuivat päälle.
+
+»Voi, voi, Heikki, kuinka huolettomasti sinä pidit lapsia silmällä, kun
+oli tuommoinen vaara yksin päivin tulla», sanoi emäntä hieman
+nuhtelevaisesti.
+
+Vaikkei nuhde ollut sen kovempi, vaikutti se kuitenkin Heikkiin niin,
+että hän purskahti valtavaan itkuun. Hän tunsi kipeästi, kuinka
+tottelematon ja huolimaton hän on ollut suurimpia hyväntekijöitänsä
+kohtaan. Hän itki yhtämittaa koko rupeaman, eikä häntä oltu saada
+vaikenemaan, vaikka isäntäkin kotiin tultuaan koetti häntä lohdutella
+parhaan taitonsa mukaan, lukien juuri Heikin ansioksi sen, että poika
+pelastui.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aika on vierähtänyt useita vuosia eteenpäin. Mikon asuntoa ei enää
+sanotakaan mökiksi. Maanmittarien työ on aikoja sitten loppuun
+suoritettu, ja suorat rajapiirteet kulmakivineen osoittavat selvästi,
+minkävertaisen maapalasen omistajaksi Kirves-Mikko on tullut Luojamme
+lahjoittamasta yhteisestä maasta. Mökistä tuli nyt erityinen
+Kirves-Mikkola niminen talo, joka juteusi yhteen tuon entisen
+tilallisten yhteiskunnan kanssa.
+
+Tällä välin oli Heikkikin miehistynyt kelpo lailla. Lyhyenläntä hän oli
+vieläkin ruumiiltaan, mutta hyvin juurevaa laatua. Työtä hän oli tehnyt
+pesässä vointinsa mukaan ja päivästä päivään, vuodesta vuoteen hän aina
+varmistui sen mukaan kuin ruumiilliset voimat kehittyivät. Ei hän ollut
+sen enempää kysynyt, saako hän talossa olla, eikä talonväki ollut
+pyytänyt Heikkiä vähän vähääkään edelleen talossa olemaan; se tuli
+kummaltakin puolelta ikäänkuin itsestään.
+
+Heikki oli nyt rippikoulun iässä.
+
+»Eikö Heikkiä jo haluttaisi mennä muualle onneansa etsimään, olethan nyt
+jo niin vaurastunut, että voit tulla toimeen missä tahansa?» sanoi
+isäntä eräänä kertana Heikille.
+
+Heikki ei vastannut siihen mitään.
+
+Mutta tämän puheen kuultuansa tuli Heikki sanomattoman noloksi ja
+umpikuljuiseksi. Hän ei puhunut kenellekään mitään, olla nuhjusteli vaan
+yksinään ja miettivän näköisenä; oli niinkuin joku raskas murhe olisi
+häntä painostanut.
+
+Kolmen vuorokauden perästä hän ilmestyi arkana ja ujona isännän kamarin
+ovipieleen. Siinä hän pelokkaan näköisenä sijoitteli jalkojaan.
+
+»Mitäs Heikki nyt tuumailee, kun niin miettivän näköisenä seisoskelee?»
+kysyi isäntä.
+
+»Niin, minä tuota vaan ajattelen, että eikö teillä enää työtä olekaan,
+kun minun pitää lähteä pois?» sanoi Heikki ujosti.
+
+»Kukas sinua on käskenyt pois lähtemään?» sanoi isäntä kummastellen.
+
+»Sanoittehan te, että saisin mennä muualle, jos tahtoisin, mutta minä en
+tahtoisi», sanoi Heikki värisevin äänin.
+
+»En minä sitä tarkoittanut, että sinun olisi mentävä; sitä vaan, että
+jos sinua ei haluttaisi meillä olla, niin saisit mennä muualta parempaa
+onneasi etsimään», selitteli isäntä.
+
+»Kyllä minua haluttaisi olla», sanoi Heikki, vähän häpeillen.
+
+»No, ole sitten Jumalan nimessä niin kauan kuin haluttaa; ole niinkuin
+kotonasi», sanoi isäntä.
+
+Heikki lähti pois.
+
+Nyt hän tuli taas iloiseksi ja avomieliseksi. Hän toimi, hyöri ja pyöri
+kaikilla talouden aloilla ja teki työtä niinkuin viisi miestä.
+
+Rippikoulun aika alkoi lähestyä. Tämä antoi Heikille paljon lisähuolta.
+Milloin vaan vähänkin oli loma-aikaa, koetti hän kaikin voimin iskeä
+kirjaimia päähänsä ja saada niiden avulla sanoja kokoon. Vaikka hän
+olikin jokseenkin paksupäistä laatua, takertui sinne onttoon otsaan
+kuitenkin yhtä ja toista sananmutkaa ja ongelmaa. Näin tavoin oli Heikki
+suurella työllä ja vaivalla tullut siihen määrään lukutaitoiseksi, että
+hän rippikoulun alkaessa voi jotenkuten kirjaa sisältä lukea.
+Katkismuksen hän oli hatarasti päähänsä päntännyt.
+
+Näin varustettuna lähti hän nyt rippikouluun. Mutta ensi luetuksessa
+hylkäsi papisto hänet huonon lukunsa takia.
+
+Nyt vasta Heikille takkalo tuli. Kovin kovasti koski se häneen, kun hän
+tuli noin vaan hyljätyksi rippikoulusta. Hän tuli niin alakuloiseksi ja
+noloksi, ettei viikkokausiin nähty hänen suutaan naurunhymyssä. Siihen
+sijaan hän luki nyt kahta ahkerammin kaikkina joutohetkinään. Varsinkin
+pyhäpäivät hän oli niin ahkera, että tuskin jouti syömään. Kyllä työ
+näytti kovalta, sillä leuka jätisi ja tuskanhiki valui kasvoilta. Oli
+omituista nähdä, kuinka moneen mutkaan ja soppeloon vääntyili Heikin
+pullea naama, kun hän koki sanoja päähänsä päntätä. Silmiä myöten olivat
+kasvojen lihakset liikkeessä tuossa tärkeässä, mutta vaikeassa työssä.
+
+Tuommoisella ahkeruudella voitti Heikki niin paljon, että häntä
+rippikoulun tullessa voi sanoa välttäväksi lukijaksi; katkismuksenkin
+oli hän jotenkin tarkoin iskenyt päähänsä.
+
+Näillä tiedoilla varustettuna lähti Heikki toisen kerran onneansa
+koettelemaan. Kun papisto oli tutkimuksensa tehnyt, sanoi rovasti:
+
+»Lukusi on kyllä välttävä, mutta oletko käynyt kiertokoulussa?»
+
+»No, enhän minä...», sanoi Heikki, ja hänen pulleat poskensa leimahtivat
+punaiseksi kuin turkinpippuri.
+
+»Mikset ole käynyt? Siellä pitää käydä, et sinä muutoin pääse ripille»,
+sanoi rovasti jyrkästi.
+
+»Mitenkäs minä siellä ... orpopoika? Ja leipä on ollut kerjäämisessä»,
+sanoi Heikki ujosti.
+
+»Niin no -- oma asiasi, saat mennä», sanoi rovasti, heiluttaen päätään
+taaksepäin ja nakaten samassa kirkonkirjan lehden nurin.
+
+Raskaalla mielellä, mutta vähän äkätuulella, lähti Heikki astelemaan
+Kirves-Mikkolaa kohden, yhtä täysinäinen eväskontti selässä kuin
+mennessäkin.
+
+»Kuinka siellä nyt kävi?» utaisi emäntä Heikin kotiin tultua.
+
+»Yhtä hyvästi kuin ennenkin, ei paremmasti eikä pahemmasti», sanoi
+Heikki yksikantaan.
+
+Tämä viimeinen koulumatka ei näyttänyt vaivaavan Heikkiä hetikään niin
+paljon kuin ensimäinen, näyttipä siltä kuin ei hän olisi piitannut koko
+kovasta onnestaan yhtään mitään.
+
+Kuitenkaan ei hän lukemasta herennyt.
+
+Uusi Testamentti tuli nyt hänen lempikirjakseen, mutta hän luki sen
+ohessa katkismustakin ja virsikirjaa. Ahkerasti hän oli joutohetkinä
+noiden kirjojen ääressä.
+
+Kun rippikouluaika taasenkin tuli, kysyi emäntä: »Eikös Heikki ala
+hankkia rippikouluun...?»
+
+»Mitäpä minä sinne...»
+
+»Kuinkas muutoin», arveli emäntä.
+
+»Eihän ne ota kuitenkaan, ja mitäs ja milläs minä nyt kiertokouluun,
+kahdeksantoista vanha mies?» arveli Heikki.
+
+»Mutta ethän sinä saa akkaakaan, ellet käy ensin ripilläsi», sanoi
+emäntä puolileikillään.
+
+»Mitäpä tämmöinen mies akalla... Hyväpä, kun omankin henkensä elättää»,
+arveli Heikki jurosti. -- -- --
+
+Pieni oli vielä Kirves-Mikkola talokseen, mutta työvoimia oli siinä
+sivussa lisääntynyt ikäänkuin tietämättä. Itse isäntä oli parhaissa
+voimissaan, ja hänellä sitäpaitsi oli intoa, halua ja kykyä vaikka
+minkälaiseen työhön. Heikistä oli juteentunut vankka ja roteva työmies
+taloon ja hän riehui työn ääressä niinkuin rämekarhu. Molemmat isännän
+lapsetkin kykenivät jo keveitä töitä tekemään, ja emäntä myöskin autteli
+voimiensa mukaan.
+
+»Eikö sinun, Heikki, tee mielesi lähteä Amerikkaan, johon muut niin
+innolla rientävät?» sanoi isäntä kerran.
+
+»Mitäpä minä siellä... Kyllä täälläkin on Amerikkaa minulle», arveli
+Heikki.
+
+»Noo -- kokoaisit rahoja.»
+
+»Mitäpäs minä niillä rahoilla...? Onhan tässä teillä hyvä ruoka ja
+riittävä vaate», tuumaili vaan Heikki.
+
+»Mutta kun tämä meidän tupakin on niin pieni, että se tahtoo käydä
+ahtaaksi», sanoi isäntä.
+
+»Ei se mitään tee; tehdään uusi ja isompi, onhan hirsiä ja miehiä»,
+arveli Heikki.
+
+»Mutta hevostapa ei ole», muisti isäntä.
+
+»No niin, se hevosen asia, mutta ehkäpä sekin vielä saadaan», sanoi
+Heikki.
+
+»Peltommekin ovat vielä niin pienet, että tahtoo väkisinkin toisina
+vuosina pyrkiä pettu pöydällemme», sanoi isäntä, ikäänkuin tehden
+tarkkaa luetteloa Heikille talonsa puutteellisuuksista.
+
+»Tulkoon vaan, mutta parempi on kaarnakin kotoinen, kuin on vieras
+vehnäleipä. Minä en pelkää pettua; me teemme lisää peltoa, niin pettukin
+loppuu pöydältämme», sanoi Heikki luottavasti.
+
+Kun Kirves-Mikkolaiset yksistä neuvoin tekivät uutteruudella työtä,
+vaurastui heidän elämänsä vähitellen, mutta varmasti. Vuosi vuodelta
+tuli aina lisää joku peltotilkku ja niittylampare; ilmestyipä
+navettaankin jokunen hatasarvi ja sonnimullikka entisten lisäksi, ja
+pettuleipä tuli aina harvemmin pöydälle.
+
+Kun kolmisen vuotta oli näin ponnisteltu, toi isäntä eräänä kertana
+nuoren hiirakkotamman taloon. Voi, minkä ilon se toi tullessaan noille
+salon yksinkertaisille asujamille! Jokainen sitä helli, taputteli,
+silitteli ja ruokki. Hevonen perehtyi pian noihin hyväluontoisiin
+ihmisiin niin, että se juoksi kaikkialla heidän jäljessään ikäänkuin
+koira. Erittäinkin piti Heikki elukasta hyvää huolta. Hän kantoi sen
+eteen mehevimmät, pehmeimmät ja makeimmat heinät ja suki, pesi, puhdisti
+ja loimitti sitä. Hevonen olikin lihava kuin hylje, ja sen karva kiilsi
+kuin sametti. Lyhyet kotiajot se suoritti niin virkusti ja rajusti, että
+sitä katseli oikein ilomielin.
+
+Eihän muuta, ensi talvena ruvettiin hirrenhakkuuseen ja -vetoon. Kun
+vetomatka ei ollut pitkä, kertyi niitä pian rakennuspaikalle tarpeeksi
+asti.
+
+Nyt ryhdyttiin rakennushommiin ja Mikko, tuo aimo salvomies, opetti
+Heikkiä ja poikaansa. Heikistäkin tuli välttävä kirvesmies, joka teki
+kunnollista työtä, vaikka se hitaastikin kävi, kun täytyi tarkkaa tehdä.
+
+Keväällä kylvöntekoon ruvetessa oli salvos harjapäällä ja vesikatossa.
+
+»Olen ajatellut -- tuota noin, että etteköhän te voisi minuttakin
+valmistaa noita huoneita, tehdä heinää ja leikata?» virkkoi Heikki
+eräänä kertana isännälle.
+
+»Mihinkäs sinä sitten aiot mennä?» kysyi isäntä kummastellen.
+
+»No enhän minä mihinkään ... ajattelin vaan, että kun minusta ei ole
+paljonkaan apua nikkaroimisessa ja kun voitte heinän tehdä ja vähät
+leikkuut leikata, niin -- niin mietin itsekseni, että minä saisin olla
+aina pellonteossa, että talo paisuisi ja petäjäinen poistuisi», tuumaili
+Heikki.
+
+»Saathan sinä tehdä, kuinka tahdot. Yhtähän se on, pieksi sutta tai
+petäjää, taloon päin se kumminkin on», sanoi isäntä ja nauraa hymähti.
+
+»Ottaisinkohan minä ensin käsiini tuon vierumäen pellon alun, jota minä
+poikasena jo aloittelin ja josta ei ole sen parempaa sittemmin tullut?
+Siinä olisi meillä aina siemenenvara», ehdoitteli Heikki.
+
+»Ryhdy vaan siihen. Yhtähän se on, veti tukasta tai parrasta, kunhan se
+vaan yhteen kokoon päin käypi; kyllä me pidämme huolen huoneenlaitosta,
+niitosta ja leikkuusta», myönteli isäntä.
+
+»Olen ajatellut sitäkin, että meillä on kovat ja ahtaat peltomaat,
+emmekä voi parhaalla tahdollammekaan niitä tarpeeksi asti levittää.
+Mutta meillä on tuolla lammen eteläpäässä tuo Jalkasuo, joka on
+avullista, savipohjaista viljelysmaata, ja siitä olisi hyvä vedenmeno
+lampeen. Minusta tuntuu siltä, että meidän täytyisi kuivata se
+Jalkaräme, jos mielimme talostamme taloa tulevan», esitteli Heikki.
+
+»Johan sinä nyt mahdottomia tuumailet! Ensin aiot raivata tuon
+kivikkomäen järvenrannalla ja sitten jo olet ajatuksissasi Jalkasuolla.
+Ei veikkonen, vähät voimat eivät kaikkeen riitä», sanoi isäntä
+naurahdellen.
+
+»Yksi ensin, toinen sitten. -- -- Hyvä tahto voipi paljon», sanoi Heikki
+ja lähti.
+
+Työnjako seurasi nyt itsestään. Heikki meni järvimäelle kiviä
+vääntelemään ja isäntä rupesi höyläilemään uuteen rakennukseen ovia ja
+akkunoita ja apunaan piti hän nuorta Mikkoa. Koko kesänä ei hän ollut
+tuosta työstä pois muulloin kuin kylvön, niiton ja leikkuun aikana. Näin
+tavoin valmistui syksyksi uudessa rakennuksessa kaksi huonetta
+asuttavaksi. -- Isäntä itse nikkaroi, muurasi ja teki kaikki mitä
+tarvittiin; hän oli mies, joka pystyi kaikkeen.
+
+Mutta olipa Heikilläkin järvimäen rinteellä jo laajalta kivikasoja,
+jossa oli koko lailla työnlisiä Hiirolle tulevana talvena.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aika on taasenkin vierähtänyt eteenpäin. Kirves-Mikkolassa on tapahtunut
+paljon muutoksia. Uusi tupa on kaikin puolin valmis, ja Heikilläkin on
+siinä ominainen kamari. Järvenvierulle on ilmestynyt semmoinen pelto,
+että siihen kylvetään kaksi tynnyriä ohria, eikä siinä ole koskaan
+pannut halla. Jalkarämeen halki on kaivettu kaunis viemäri, ja sen
+toisella puolen on pitkiä, suoria sarkoja, joista toiset savettuina
+kasvavat rehevää ruista ja kauraa ja vanhimmat kedot uhkeaa heinää;
+niissä paikoissa oli Heikki teutunut.
+
+Talon tyttärestä, Annasta, oli kasvanut soleva ja miellyttävä neito.
+Huhuja alkoi kuulua, että Seinälän Yrjö likentelee Annaa. Kun tämä puhe
+tuli Heikin korviin, tuntui hänestä siltä, että Anna olisi Yrjölle liian
+hyvä. Kun Heikiltä kysyttiin, mihin hän tuon luulonsa perusti, vastasi
+hän: Yrjö oli minulle poikasena paha, ja minä pelkään, että hän on
+Annallekin paha. Hänelle vakuutettiin, että Yrjö on vakaantunut kelpo
+mieheksi, silloin Heikki sanoi: »No ottakoon hän hänet sitten.»
+
+Eräänä syksynä toi isäntä Heikin kouraan sata markkaa rahaa.
+
+»Pitäähän sitä Heikillekin jolloinkin palkkaa maksaa; tuossa on rahaa
+vähän tarpeisiisi», sanoi isäntä.
+
+Ikäänkuin unissaan otti Heikki rahat vastaan, ja isäntä meni kamariinsa.
+Kauan aikaa katseli Heikki yksinään noita rahoja mietiskellen. Vihdoin
+selkeni hän, nousi ylös ja lähti astelemaan isännän kamariin.
+
+»Mitä minä näillä teen, onhan minulla ruoka ja vaate talosta? Ottakaa
+takaisin nämät rahat, paremmin te nämät tarvitsette», sanoi Heikki
+ujostellen.
+
+Isäntä ei tiennyt mitä ajatella. Puoliväliin toistakymmentä vuotta oli
+Heikki tehnyt palkatonta työtä, oli tehnyt niinkuin mies, ja nytkään ei
+hän tahtonut ottaa vastaan tuota vähäistä palkkiota.
+
+»Otahan nyt edes puoletkaan», sanoi isäntä hämmästyksestä selvittyään.
+
+»Enkä ota, mutta jos suvaitsette, niin otan markan, että vaan ostan
+kasakkia juhlatupakaksi», sanoi Heikki, joka oli joutohetkinään ahkera
+nurkantakaisia visapiipussaan kydettämään.
+
+Ja markan Heikki ottikin ja muut rahat laski isännän eteen pöydälle ja
+meni pois.
+
+Huhut Annan ja Yrjön suhteesta alkoivat toteentua. Eräänä kauniina
+talvipäivänä ajaa karautti Kirves-Mikkolan kartanolle pulskalla
+hevosella ja reellä pari miestä; he olivat Seinälän sulhasväkeä. Kun he
+astuivat huoneeseen, tuli talonväki heitä tervehtimään, mutta kovin
+ujosteli ja punasteli Anna sitä tehdessään.
+
+Mitä siitä. Kihlajaisethan siinä tuli kuin tulikin, eikä kellään ollut
+mitään vastaansanomista; asia lieneekin jo ennen varaselta ollut
+hiljaisuudessa sovittu. Heikki otti nyt kasakkinsa juhlallisesti esiin,
+avasi sen ja pani seisomaan kamarinsa pöydälle. Salakähmää oli hän
+pannut puhtaan paidankin päälleen ja nyt hän karisti perskat pois
+känäpiipustaan ja täytti sen kasakilla. Heikiltäkin tultiin kysymään,
+olisiko hänellä mitään vastaansanomista, jos Anna nyt vietäisiin pois.
+
+»Mitäpäs minulla... Mutta sen sanon, että Annaa pitää hyvästi kohdella;
+hän on hyvä tyttö», tuumaili Heikki.
+
+»Hyvästi minä aionkin häntä pitää», sanoi sulhanen naurussa suin.
+
+Mutta Heikin silmistä vierähti pari kyyneltä, joita hän koki tuhria
+näkymättömiin karkealla kädenseljällään.
+
+Juhlallisesti tarjosi Heikki kasakkia sulhasjoukollekin. Hänen
+mielikseen pistivät he piippuunsa, ja Heikki näytti olevan hyvin
+itsenäinen ja hyvällä tuulella.
+
+»Kas vaan! Oikeinhan Heikilläkin on kaupungin tupakkaa», sanoi sulhanen
+piippuun pannessaan.
+
+»Ei minulla monasti...», sanoi Heikki.
+
+Heikki tuli nyt totisen näköiseksi ja näytti miettivän jotakin. Yhtäkkiä
+puhalsi hän paksun savun suustaan ja sanoi samassa: »Poimitaan se mehevä
+marja kaukaisiltai kankahilta», ja samassa katsoa vilkaisi hän Annaa ja
+Yrjöä silmiin, ja nyt nähtiin Heikin pulloposket olevan hymyn vuoksi
+hyvin kikkeränä.
+
+Asiat menivät tavallista rataansa, ja tuo Kirves-Mikkolan metsäkukka
+vietiin vankkaan Seinälän taloon.
+
+Mutta muutakin vielä tapahtui Kirves-Mikkolassa. Nuori Mikko oli
+kasvanut pitkäksi, pulskaksi mieheksi. Hän oli hyvätapainen ja siivo
+nuorukainen. Jo pitemmän aikaa olivat kylän neitoset luoneet häneen
+halukkaita silmäyksiä. Eipä aikaakaan kun alettiin kuiskia, että Mikko
+lähentelee Seinälän Sannaa. Sitä ei pidetty ensimältä totenakaan, mutta
+kuiskeet eivät vaan lakanneet. Koko jutun loppu oli kuitenkin se, että
+Seinälän rikkaan talon tyttö parin vuoden päästä tuotiin
+Kirves-Mikkolaan, tuohon aloittelevaan uutistaloon miniäksi.
+
+Isoja häitä ei pidetty. Mutta kun puhemies morsiamen ja sulhasen kanssa
+ajoi kartanolle, otettiin heidät ystävällisesti ja avosylin vastaan.
+Hyvästi vieraat syötettiin, juotettiin ja kaikin puolin hoidettiin.
+
+Taaskin otti Heikki kasakin esille ja asetti sen pöydälleen. Kun vieraat
+sinne tulivat, tarjosi Heikki kohteliaasti heille kasakkiaan.
+
+»Kauanpa Heikillä kaupungin tupakka piisaakin, vai oletko sinä uutta
+ostanut?» kysyi puhemies.
+
+»Enhän minä, mutta eihän sitä niin huvasti...», arveli Heikki,
+puhallellen paksuja savuja kasakistaan.
+
+Näin tavoin ei Kirves-Mikkola tullut paljonkaan tappiolle, vaikka
+menettikin Annan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jalkaräme oli jo laajalti viljelty. Uhkeasti kasvoi se savettuna sekä
+viljaa että heinää. Siellä oli Heikki monta, monta vuotta yksin
+mullostellut. Talo oli paisunut siihen määrään, ettei pettua enää
+koskaan näkynyt pöydällä, ja navettaan oli ilmestynyt kaikkiaan
+viisitoista möököstä. Oli talossa leipää ja leivänsärvintä, ja Seinälän
+Sanna oli hyvin tyytyväinen oloonsa, vaikka tulikin rikkaasta Seinälästä
+tähän pieneen korpikotiin.
+
+Nuori Hiiro, vanhan Hiiron varsa, oli jo aikoja sitten kasvanut vankaksi
+hevoseksi. Sekin oli saanut varsan, hiirakko-oriin, joka oli Heikin
+lempieläin.
+
+Heikki oli nyt jo vanhanpuoleinen mies. Kun hän oli päivät päästään
+kesäisinä aikoina myllehtinyt tuolla Jalkarämeellä, istuskeli hän sieltä
+tullessaan iltamalla takkakivellä, vedellen ahkeraan savuja piipustaan.
+Useinkin oli muu väki levolla, kun hän tuli kotiin Jalkasuolta.
+
+Eräänä iltana palasi Heikki tuosta mielityöstään tavallista myöhemmin
+kotiin. Muut olivat jo menneet levolle, mutta Heikki istui nytkin
+lämpimälle takkakivelle vetelemään savuja ja mietiskelemään omia
+mietteitään.
+
+Kuinka Heikki siinä nyt istuskeli ja mietiskelikään, kuuli hän äkkiä
+kartanon takana olevasta hevoshaasta Hiiron kellon kiihkeän soimisen;
+oli niinkuin se olisi täyttä laukkaa hypännyt jotakin pakoon.
+Vaistomaisesti hypähti Heikki ylös ja syöksyi hakaan kellon ääntä
+kohden. Oli syyskuun puoliväli ja kuu valaisi taivaalta.
+
+Mikä näky! Hiiro kiersi täyttä laukkaa yhtä rengaskiertoa ja susi hypätä
+loikki vähän ulompana samaan suuntaan. Varsa hyppäsi emänsä edellä, ja
+emä näytti pitävän erinomaista huolta siitä, ettei varsa vaan jäisi
+takapuolelle.
+
+Hetkeäkään arvelematta syöksi Heikki sutta vastaan. Kun susi oli kovassa
+vauhdissa, tuli se Heikkiin palliksi, ja siinä sai hän sitä hännästä
+kiinni. Susi koetti riistää itseään irti, vaan häntä oli Heikin kourissa
+niin lujasti kuin ruuvipihdissä. Silloin heittäysi susi selälleen,
+käpertyi Heikin käteen ja pureskeli sitä pahanpäiväisesti. Mutta samassa
+sai Heikki tupestaan puukon oikeaan käteensä, kuotaisi sillä pedon mahan
+halki ja heti oikaisi susi konttinsa.
+
+»Vai tulet sinä, penteleen vonkale, taas meidän Hiiroa hätyyttämään»,
+karjahti Heikki työnsä tehtyään.
+
+Kun Hiiro huomasi vaaran olevan ohi, päästi se oikein höröttävän
+hirnauksen ja tuli aika vonkaa varsansa kanssa Heikin luo. Siinä se
+sitten hökötti ja tuhri turvallaan Heikkiä ikäänkuin kiitellen, kun tämä
+pelasti hänet varsoineen niin suuresta vaarasta.
+
+Heikki ei uskaltanut heittää hevosia hakaan, vaan toi ne tullessaan
+kotiin ja pani talliin.
+
+Tähän saakka ei Heikki ollut tuntenut mitään kipua kädessään, mutta kun
+hän jälleen istui takkakivelle rauhaan, tuli se tuimille tuskille ja
+verta tippui haavoista ehtimiseen. Hän ei voinut mennä maata, istui vaan
+takkakivellä tuskitellen kättänsä.
+
+Kun väki nousi ylös, tapasivat he Heikin kurjassa tilassa. Suuri lätäkkö
+oli verta lattialla ja Heikki ätyröi haavojansa.
+
+»Herra Jumala, mikä sinulle nyt on tullut? Missä olet itsesi
+haavoittanut?» hätäili emäntä Heikin nähtyänsä.
+
+Muukin väki kerääntyi Heikin ympärille.
+
+Hätimmiten selitti Heikki, mitä oli tapahtunut, ja kaikki kauhistelivat
+sitä kuullessaan.
+
+Kuten parhaiten taittiin, puhdistettiin Heikin käsi verestä ja sidottiin
+moninkertaisilla puhtailla liinarievuilla ja niin saatiin verenvuoto
+pysähtymään.
+
+Heikki oli nyt niin heikko ja valju, että hänet täytyi laittaa vuoteelle
+maata. Kipu yltyi yltymistään, ja käsi alkoi ajettua. Kolmen vuorokauden
+kuluttua oli käsi kuin tukki, ja Heikki tunsi kuoleman lähenevän.
+
+Hän kutsui silloin isännän luoksensa ja pyysi ujosti, että tämä noutaisi
+papin hänen luokseen.
+
+Isäntä lupasi ilolla täyttää sairaan toivomuksen ja heti lähti hän
+matkaan.
+
+Pitäjään oli hiljakkoin tullut nuori pappi rovastille apulaiseksi, ja
+tämä se nyt lähti sairaan luo. Kun hän tuli Heikin huoneeseen, tervehti
+hän sairasta ystävällisesti ja kysyi: »kuinka voitte?»
+
+»Huonosti.»
+
+»Sielun vai ruumiin puolestako vointi tuntuu huonolta?» utaisi pappi.
+
+»Molempain.»
+
+»Teillä ei taida olla paljonkaan hyviä töitä, joilla luulisitte
+ansaitsevanne Jumalan armon?» arveli pappi.
+
+»Eihän niitä paljoa... Erään työn tiedän kuitenkin tehneeni, jota en
+luule Jumalan minulle viaksi lukevan.»
+
+»Mikäs se olisi?»
+
+»Se kun pelastin isäntäni pojan hukkumasta», sanoi Heikki.
+
+»Kuinka se tapahtui?»
+
+Heikki selitti nyt kaikki juurtajaksain.
+
+»Luuletteko tällä teolla ansainneenne Jumalan armon?» kysyi pappi.
+
+»Mitäs sitä senvertaisella... Huonosti käypi, jos ei Jumala minua
+armostansa auta», sanoi Heikki.
+
+»Onko teidän tunnollanne mitään erityistä, joka teitä vaivaa?» utaisi
+nyt pappi.
+
+»Ei mitään erityistä, mutta kuitenkin tiedän joka päivä rikkoneeni
+Jumalaa vastaan. En ole elänyt niinkuin hänen pyhä oikeutensa vaatii ja
+sentähden tiedän ansainneeni iankaikkisen kadotuksen, jos ei Jumala
+minua laupeudessaan armahda», tuumaili Heikki.
+
+Pappi huomasi nyt, että hänen edessään oli murtunut ja katuva sielu. Hän
+rupesi laveasti puhelemaan Jumalan suuresta rakkaudesta katuvaisia
+syntisiä kohtaan, kuinka Hän tykönsä kutsuu kaikkia, jotka työtä tekevät
+ja ovat raskautetut, ja kuinka hän ei heikkoa ruokoa särje eikä
+suitsevaa kynttilää sammuta.
+
+»Mutta mitenkäs minun kanssani on, kun en minä ole tullut osalliseksi
+Herran ehtoollisesta? Sitä juuri minä tahtoisin pastorilta tietää»,
+sanoi Heikki.
+
+»Kuinka se niin on? Olethan jo vanhanpuoleinen mies», sanoi pappi
+hölmistyen.
+
+»Niin se on; minä en ole käynyt ripilläni», vakuutti Heikki.
+
+»Te ette siis osaa lukea?»
+
+»Kyllähän tuota sentään jotenkuten», arveli Heikki.
+
+Pappi luetti koetteeksi Heikillä Uutta Testamenttia ja kyseli häneltä
+ulkoa katkismusta sieltä täältä.
+
+»Ihmeellistä! Tehän osaatte lukea hyvästi sekä sisältä että ulkoa.
+Ettekö te sitten ole yrittänytkään kouluun», sanoi pappi ihmetellen.
+
+»Kyllä on yritetty kahdestikin, mutta minua ei huolittu», sanoi Heikki.
+
+»No, joko silloin osasitte lukea niin hyvästi kuin nytkin?» kysyi pappi.
+
+»Kyllä.»
+
+»Minkä sanottiin vikana olevan, kun ei huolittu?»
+
+»Kun en ollut kiertokoulua käynyt. Mutta mitenkäs minä kiertokouluun...?
+Olin isätön, äiditön orpopoika.»
+
+»Mitä, ettekö te olekaan tämän talon miehiä?» kysäisi pappi.
+
+»Olenhan minä laillani, mutta ei minulla ole hituistakaan osaa tähän
+taloon. Aivan avutonna kerjäläispoikana otti tämän talon isäntä minut
+huostaansa ja kasvatti mieheksi. Sitä hyvää työtä olen kokenut sittemmin
+työlläni maksaa. Kuitenkin luulen saavani tässä olla kuolemaani saakka,
+joka ei tunnu kaukana olevankaan», tuumaili Heikki.
+
+»Isäntä sanoi teidän taistelleen suden kanssa», sanoi pappi.
+
+»Taistelinhan minä, ja sillähän se tuo käsikin on tuommoinen...», sanoi
+Heikki.
+
+»Eikö se teistä tunnu hyvältä työltä?» kysyi pappi.
+
+»Eipä tuo, pelastin vaan Hiiron ja varsan», sanoi Heikki.
+
+Pappi tutkisteli nyt laveasti Heikin käsitystä uskosta ja syntein
+anteeksi saamisesta. Sitten hän kysyi:
+
+»Luuletteko nyt kuolevanne?»
+
+»Niin luulen.»
+
+»Ja luulette myös hukkaan joutuvanne?» kaiveli pappi syvemmälle ja
+syvemmälle.
+
+»Niin luulen, ellei Jumala armahda. Pelkään, että hän lukee minulle
+viaksi, kun en ole käynyt ripillä», selitteli Heikki tilaansa.
+
+Pappi huomasi edessään olevan yksinkertaisimman ihmisen, mitä suinkin
+olla saattaa, mutta joka yksinkertaisuudestaan huolimatta käsitti
+kristinopin perustukset paremmin kuin moni oppinut ja rikkiviisas. Pappi
+mietti tovin itseksensä. Sitten kävi hän kutsumassa koko talonväen
+Heikin kamariin. Hän piti pitkän ja liikuttavan puheen, kuinka hän on
+löytänyt murtuneen, totisesti uskovan kristityn, joka pienen muotoseikan
+vuoksi on tullut suljetuksi pois seurakunnan yhteydestä, ja että hän nyt
+tarkoin sairaan tilaa tutkittuansa aikoo omalla vastuullaan ottaa hänet
+seurakunnan jäseneksi ja jakaa hänelle pyhän ehtoollisen. Tähän tekoonsa
+pyysi hän läsnäolevia seurakunnan puolesta todistajiksi.
+
+Kun pappi oli ehtoollisen antanut, tuntui Heikistä kuin raskas kivi
+olisi vyörähtänyt pois hänen sydämeltään ja tyyni rauha ja tyytyväisyys
+astunut sijaan.
+
+Sitten tiedusteli pappi Heikiltä, mikä hänen nimensä on, että hän voipi
+kirkonkirjoihin merkitä hänet ripille lasketuksi mieheksi.
+
+»Pullo-Heikiksi minua on kaiken ikäni sanottu», vastasi Heikki.
+
+»Ei suinkaan se ole teidän oikea sukunimenne», sanoi pappi oudoksuen.
+
+»Hinni Kelpala kuuluu äitini nimi olleen», sanoi Heikki.
+
+Pappi kirjoitti sen muistiin.
+
+Nyt rupesi pappi tarkastelemaan Heikin ruumiillista tilaa. Hän otti
+kääreen pois haavojen ympäriltä, pesi ja puhdisti sen kuivuneesta
+verestä ja muusta liasta ja kääri koko käden olkapäätä myöten
+puhtaisiin, paksuihin kääreihin. Pappi neuvoi vieressä seisovaa Sannaa,
+miten on meneteltävä, ja määräsi, että kääreet on muutettava neljä
+kertaa päivässä.
+
+Pappi lähti nyt pois ja isäntä meni häntä kyytiin. Pappilan
+kotiapteekista lähetti nuori pappi voitehia isännän mukana Heikin käteen
+ja neuvoi, kuinka niitä käytetään.
+
+Ihme kumma! rupesi käsi vähitellen parenemaan, vaikka kaikki luulivat
+Heikin olevan mennyttä miestä. Kauan eli Heikki vielä sen jälkeen
+kaikkien kunnioittamana.
+
+Pitkin ikäänsä piti hän torveansa suuressa arvossa. Juhlallisesti se
+riippui hänen vuoteensa kohdalla naulassa. Paljosta ja ahkerasta
+pitelemisestä oli sen pinta mustunut ja tullut kiiltäväksi ikäänkuin se
+olisi kiilloitettu.
+
+Kun kesäilloin tultiin työstä ja Heikki sattui olemaan mietteissään,
+sivui hän torvensa, meni tuvan takana olevan jylhän kuusikon reunaan
+isolle kivelle istumaan, ja silloin saatiin taasenkin kuulla: »Tuu, tuu,
+tuutia tuu», niin että metsä kahjahteli.
+
+
+
+
+KILPELAN VELJEKSET.
+
+
+Kilpelän uudistalo Hämeessä oli synkällä sydänmaalla isonlaisen
+Vierujärven rannalla. Talo sijaitsi eteläänpäin viertävällä rinteellä.
+Vihreätä koivu- ja lepikkometsää oli laajalti ympäristössä, mutta
+taampana oli laaja, neitsyeellinen ikihongikko, jossa ei vielä koskaan
+ollut kirveenisku kalskahdellut.
+
+Neljä vuotta olivat Kilpeläiset asuneet tässä yksinäisessä salon
+sydämessä. Mutta vaikka asutusaika ei ollut sen pitempi, näkyi
+kuitenkin, että siinä oli paljon saatu aikaan. Mäellä seisoi puhdas,
+vanhoista hongista salvettu rakennus, jossa oli tilava pirtti ja
+toisessa päässä kaksi kamaria; tarpeelliset ulkohuoneet olivat myös
+kunnossa. Suuri ala peltoa oli tehty tuohon vieruun kankaaseen, jossa ei
+ollut kiviä kuin yksi kerros. Siinä kasvaa rehoitti jo hyötyisä ohra ja
+peruna. Taaempana oli iso kaski, jossa rehevänä kasvoi ruishalme.
+
+Paikka oli mehevä; mansikoita ja muita marjoja kasvoi ympäristössä.
+Järven rannalla oli nuottakota, johon isonlainen nuotta oli ahdettu.
+
+Useasta ehkä tuntuu kummalliselta, kun niin vähässä ajassa on saatu niin
+paljon aikaan, mutta Kilpeläiset olivatkin oikeata hämäläisväkeä, joka
+ei suinkaan kammonut työtä eikä vähästä säikähtynyt.
+
+Sopii luoda silmäys tuon uudistalon henkilökuntaan. Iisakki, perheenisä,
+oli iältään noin kuudenkymmenen vuoden paikoilla. Pituudeltaan oli hän
+yli kolmen kyynärän, ja hartiat olivat leveät kuin kuopankatto. Kun hän
+jykevillä kourillaan tarttui työhön käsiksi, ei silloin raskaskaan
+taakka näyttänyt paljon painavan. Hänen vaimonsa nimi oli Saara, kookas
+ja roteva oli hänkin. Rinnakkain olivat he pitkäaikaisen elämänsä
+taistelot taistelleet, yhtenä ilonsa iloinneet ja surunsa surreet.
+Heillä oli kolme lasta, kaksi poikaa ja yksi tytär. Vanhimman pojan nimi
+oli Aaro, nuorimman Pentti; tyttärestä oli tehty äitinsä kaima.
+
+Samaa maata olivat lapset kuin vanhemmatkin. Kumpainenkin pojista oli
+neljä tuumaa yli kolmen kyynärän. Niin jykeviä eivät he vielä olleet
+kuin isäukko, mutta täyteläisiä ja noreita he olivat kuin salon siroin
+honka. Saara tyttö oli myös kookkaimpia ja rotevimpia naisia mitä olla
+taitaa.
+
+Suvun yleisenä tunnusmerkkinä oli suuret siniset silmät ja
+vaaleankeltaiset kutrit. Vanhuksilla oli tosin jo hapset harmaantuneet,
+mutta nuoremmassa polvessa olivat ne täydessä kukoistuksessaan.
+Muutenkin olivat he kaikin puolin kauniita ja miellyttäviä ihmisiä. Aaro
+oli täyttänyt kaksikymmentäkolme, Pentti kaksikymmentä ja Saara
+kahdeksantoista vuotta.
+
+Piikoja ja renkejä olivat Iisakki ja Saara olleet, kun he naimisiin
+menivät. Kättensä työllä olivat he itsensä elättäneet ja lapsensa
+ihmisiksi kasvattaneet. Lopusta olivat he olleet muonarenkeinä
+muutamassa kartanossa ja tulleet siinä hyvästi toimeen.
+
+Kun lapset kasvoivat aikuisiksi, pisti Iisakille mieleen, että olisi
+parempi, jos olisi oma kontu, vaikkapa kehnompikin, jossa saisi mielensä
+mukaan raataa; jäisihän tehty työ perillisten hyväksi, joka muuten nyt
+menee hukkaan.
+
+Kun tämä kerran selkeni Iisakille, lähti hän sydänmaalle etsimään
+talonpaikkaa. Semmoisen hän löysikin Vierujärven rannalta, ja hänen
+valintansa onnistui hyvin.
+
+Oitis muutti perhe tälle uudelle talonpaikalle ja työtä alettiin tehdä
+ankarasti. Heidän jättiläisvoimiensa ja ahkeruutensa edessä eivät paljon
+kaakarrelleet kivet eikä kannot. Heidän kävi tekeminen työtä paremmin
+kuin monen muun, sillä tarkkoja kun olivat, oli heillä säästössä viljaa
+ja varoja niin paljon, ettei heidän tarvinnut elatuksesta huolehtia,
+vaikk'eivät ensi vuosina maasta mitään saaneetkaan.
+
+Kun kesäisin tuli sievä ilta, pistäysi perhe järvelle nuottaa vetämään,
+ja muutamalla kierroksella saivat he tuosta kalarikkaasta vedestä niin
+paljon kaloja kuin talouden tarpeissa meni. Eikä niitä kaupaksi
+kannattanutkaan pyytää, sillä mihinkäpä niitä olisi täällä synkällä
+salolla myöty. -- Tämä kalainen järvi edisti paljon heidän
+toimeentuloansa särpimen puolesta, sillä ei heillä ollut vielä kuin pari
+lehmää.
+
+Rauha, rakkaus ja yksimielisyys vallitsi perheessä, ja tämäkin auttoi
+suuresti heidän töitään ja pyrkimisiään. Nuoret rakastivat ja
+kunnioittivat vanhempiaan kaikella rakkaudella ja kuuliaisuudella. Isän
+pieninkin viittaus oli kylliksi, eikä kenenkään mieleen jolkahtanut
+tehdä mitään vastaväitteitä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä tuolla
+synkän korven keskellä ei nuorilla ollut mitään viettelevää seuraa, joka
+olisi voinut istuttaa heihin turmioon ja väärälle jäljelle viepiä
+intohimoja. Ainoastaan metsän tuore ja puhdas siimes ja linnut
+lauluineen olivat heidän ainaisina seurakumppaneinaan. Näistä ja
+toistensa kanssa seurustelusta saivat he hupinsa, ja siinä oli heille
+kylläksi. -- --
+
+Perheen miespuolisella henkilöllä oli jokaisella jykevä ja tarkka
+luodikkonsa. Näitä he hoitivat niinkuin silmäteräänsä ja ne olivat
+tulleet heille niin rakkaiksi kuin olisivat ne olleet heidän toinen
+sielunsa. Tarpeeseen olivatkin nämät aseet tuolla synkällä salolla, kun
+petoeläimet tahtoivat liika usein lähennellä heidän taloaan, vaanimaan
+heidän kotieläimiään. Usea kontiokin sai heille turkillaan maksaa
+liikanaisen rohkeutensa. Kun semmoinen vaara oli tarjolla, kävivät isä
+ja pojat yksissä neuvoin otson kimppuun. Pojilla oli pyssyt mukanaan,
+mutta isä oli varustettuna keihäällä, siltä varalta, jos luoti sattuisi
+pettämään. Vaikka kukin heistä oli varma ampuja, ei luoti aina
+sattunutkaan, ja silloin sai isä keihäällään vastaanottaa metsänkiivaan
+raivoisan ryntäyksen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Harvoin kulki mitään viestejä ja tietoja muusta maailmasta tuohon tiestä
+syrjässä olevaan uudistaloon. Aikaisemmin oli vain kuulunut, että Venäjä
+uhkasi nostaa sodan Ruotsia vastaan. Kuitenkin olivat nämät tiedot
+ainoastaan kaukaisia kulkupuheita ja semmoisinaan ei niistä paljonkaan
+välitetty.
+
+Jonkun ajan kuluttua meni Kilpelän Iisakki kirkolle, jonne oli kolme
+penikulmaa matkaa. Siellä sai hän tietää, että nuot huhut alkoivat
+toteutua. Venäjän tiedettiin varustelevan ja aikovan rikkoa rauhan ja
+rynnätä rajan yli Suomeen. Tämä tieto sai kaikki ihmiset huoliinsa,
+mutta syvimmin se tuntui koskevan Kilpelän Iisakkiin. Raskaalla mielellä
+palasi hän kirkolta kaukaiseen, yksinäiseen kotiinsa. Heti huomasivat
+kaikki, että perheenisä oli tavallista synkempi. Kuitenkaan ei kukaan
+tunkeutunut utelemaan syytä hänen raskasmielisyyteensä, koska he kaikin
+kunnioittivat melkeinpä arastellen häntä. He tiesivät ennestään, että
+kyllähän isä kuitenkin asiansa selittää, kun hän katsoo soveliaan ajan
+tulleeksi.
+
+Iisakki oli väsynyt matkan vaivoista ja hän tarvitsi ruokaa ja lepoa.
+Kun hän oli levännyt, tuli hän pirttiin ja synkkä varjo pimitti hänen
+otsansa. Hän istuuntui pöydän päähän penkille, ja muu perhe kokoontui
+lähitienoolle, sillä he arvasivat isän nyt rupeavan kertomaan
+kirkkokuulumisia.
+
+Iisakki päästi ensin syvän, pitkän huokauksen ja sitten hän alkoi puhua:
+
+»Huolettavia uutisia on minulla teille kerrottavana. Kovat ajat ovat
+kansallamme odotettavissa. Ei voi edeltäpäin arvata, mitä kärsimyksiä
+aika tullessansa meille tuopi. Venäjä varustelee ja aikoo tulla maahamme
+suuren sotajoukon kanssa. Maamme on aivan varustamaton ja vähäinen
+sotaväkemme on hajoitettuna ympäri maata ja Ruotsista ei ole paljon apua
+toivomista, sillä Tanska on myös julistanut sodan Ruotsia vastaan.
+Isänmaa on vaarassa ja se tarvitsee jokaisen poikansa torjumaan
+vihollisen ryntäystä. Jumala rankaisee meitä kovakorvaisuutemme tähden,
+kun emme ole ottaneet vaaria hänen varoittavasta äänestään. Itse olen jo
+liian vanha aseisiin tarttumaan, niin mielelläni kuin sen tekisinkin,
+mutta Jumala on minulle lahjoittanut kaksi vankkaa poikaa, ja toivon,
+että he ilolla tarjoavat voimansa isänmaan palvelukseen.»
+
+Kun isä oli puheensa lopettanut, kavahti Pentti ylös ja löi jykevän
+nyrkkinsä pöytään ja sanoi: »Se ei saa tapahtua; vihollinen on
+torjuttava pois maasta.» Aaro sieppasi luodikkonsa seinältä, puristeli
+ja tarkasteli sitä.
+
+»Semmoiset aseet eivät sodassa kelpaa; kyllä se antaa aseet, joka
+työnkin. Mutta mitä te mietitte, aiotteko uhrata itsenne isänmaan
+palvelukseen», puheli isäukko.
+
+»Se on hartain halumme, jos vaan te annatte suostumuksenne siihen»,
+sanoivat veljekset innostuneina.
+
+»Jumala teitä noista sanoistanne siunatkoon! Nyt voin rauhassa ja ilolla
+kuolla, kun minulla on tuommoisia poikia», sanoi ukko, pyyhiskellen
+kyyneleitä silmistään.
+
+Äitiin ja sisareen tekivät nämät tiedot ja tuumat päinvastaisen
+vaikutuksen. Heidän sydäntään ahdisti kovin se tieto, että rakkaat pojat
+lähtisivät tuolle vaaralliselle retkelle, jossa voipi käydä niinkin,
+ettei sieltä hengissä palata. Mutta kun he olivat tottuneet alistumaan
+kaikissa isän tahtoon, eivät he nytkään panneet ainoallakaan sanalla
+sitä vastaan.
+
+Hetimmiten ruvettiin laittamaan pojille varustuksia matkaa varten.
+
+Viikon päästä lähtivät jo veljekset eväillä ja vaatteilla varustettuina
+matkaan. Sydämelliset jäähyväiset otettiin, ja isä varoitti heitä
+muistamaan sitä pyhää velvollisuutta, jota he nyt menivät täyttämään.
+Äiti ja sisar vuodattivat runsaita kyyneliä, vaan sekä isän että poikain
+mieli oli aivan murtumaton.
+
+Nuorukaiset suuntasivat matkansa Hämeenlinnaa kohden, ja perille
+päästyänsä kirjoitettiin he kohta sotarulliin ja sijoitettiin
+harjoituskomppaniaan.
+
+Nuot kauniit, voimakkaat ja siivot nuorukaiset herättivät pian huomiota
+ympäristössään, erittäinkin päällystössä. Tämän tähden kohdeltiin heitä
+ystävällisesti ja sävyisästi. Jonkun kerran sattui niin, että joku
+miehistä, joka oli oppinut olemaan kaikissa päälläpäsmärinä, yritti
+voimiinsa luottaen saamaan veljeksiä valtansa alle, mutta nämät
+työnsivät hyökkääjän niin voimakkasti pois luotaan, ettei hänen tehnyt
+mieli enää toista kertaa koettaa.
+
+Kauan ei ollut aikaa uusia tulokkaita sotatemppuihin harjoittaa, sillä
+Venäjä julisti sodan ja alkoi marsittaa joukkojaan rajaa kohden. Näin
+oli 1808-1809 vuoden sota alkanut. Kun siellä täällä hajallaan olevat
+Suomen sotajoukot oli saatu hätäpikaa kootuiksi, lähetettiin osa niistä
+rajalle päin vihollista vastaan, ja niiden joukkoon komennettiin Aaro ja
+Penttikin. Niin tultiin Kymin joelle, jossa oli silloinen valtakunnan
+raja.
+
+Kun vihollinen hyökkäsi rajan yli, perääntyi Suomen joukko
+vähälukuisuutensa vuoksi sen edestä. Siellä täällä syntyi kuitenkin
+pienempiä kahakoita, joissa suomalaiset sitkeästi pitivät puoliaan,
+vaikka kohta heidän täytyi väistyä ylivoiman alta.
+
+Näissä kahakoissa osoittivat Pentti ja Aaro erinomaista kuntoa ja
+uljuutta. Muutamassa kahakassa saartivat venäläiset suomalaisten
+kapteenin, joten tämä oli vähällä joutua vangiksi. Tämän vaaran
+huomasivat veljekset. Hätäpikaa kokosivat he joitakin miehiä
+ympärillensä ja ryntäsivät kapteenia auttamaan. Vihollisen rivi
+murrettiin ja kapteeni pelastettiin.
+
+Näin tavoin herättivät veljekset rohkeudellaan alusta saakka
+päällikköjen huomiota.
+
+Veljekset rakastivat toisiaan todellisella veljenrakkaudella.
+Tappelunkahakoissa olivat he aina rinnakkain siellä, missä ottelu oli
+tuimin. Jos toinen oli vaarassa, siinä oli jo toinenkin, eikä siinä
+suinkaan säästetty iskuja.
+
+Kauan eivät veljekset saaneet olla tässä osastossa. Sillä kun Viaporia
+alettiin varustaa riittävällä miehistöllä, komennettiin muiden muassa
+veljeksetkin sinne varustusväkeen. Siellä he asuivat molemmat samassa
+teltissä, sillä paljon varustusväen takia ei ollut linnoitusten
+huoneustoissa kaikille tilaa.
+
+Näin kului aikaa joitakin viikkoja. Pentti alkoi käydä vähäpuheiseksi ja
+synkkämieliseksi. Tämä kummastutti kovin Aaroa, ja hän koetti keksiä
+syytä siihen, mutta turhaan.
+
+»Miksi sinä, veliseni, olet tullut niin kummalliseksi?» kysyi Aaro
+eräänä kertana Pentiltä.
+
+»Kuinka kummalliseksi?»
+
+»Ethän tuota enää puhu, et pukahda mitään, vaikka olit aina ennen
+puhelias ja iloinen. Istua nollotat vaan itseksesi miettivän näköisenä
+ja ajatuksiisi vaipuneena. Pahoin pelkään, että sinua on ruvennut sota
+peljättämään.»
+
+Pentti näytti säpsähtävän. Hän hyppäsi kiivaasti istualtaan ylös ja loi
+tuiman silmäyksen Aaroon.
+
+»Semmoistako minusta luulet? Olenko antanut aihetta sinulle semmoiseen
+otaksumiseen? Siltäkö sinusta on näyttänyt käytökseni niissä kahakoissa,
+joissa olemme seisoneet vihollisen kanssa silmä silmää vasten? Ei
+veikkoni! jos joka mies pelkäisi sotaa ja tappelua sen verran kuin minä,
+eipä silloin olisi joukossamme ainuttakaan pelkuria», vakuutti Pentti.
+
+Jonkun ajan kuluttua rupesi Pentti kulkemaan öillä ulkona ja usein hän
+tuli vasta aamun koittaessa telttiin.
+
+»Missä, Herran nimessä, sinä öillä kuljet? Saatat
+ajattelemattomuudellasi henkesi vaaraan», sanoi Aaro kerran Pentille,
+kun hän palasi telttiin.
+
+»Eipä siitä pelkoa; siitä saat olla aivan huoleti.»
+
+»Mutta missä sinä sitten kuljet ja luihnaat? -- Sinun retkesi eivät ole
+kunnollisia retkiä.»
+
+»Sinun ei tarvitse sitä peljätä», sanoi Pentti, ja siihen se asia sillä
+kerralla jäi.
+
+Muutaman viikon kuluttua oli Pentillä kourakaupalla kultarahoja, kun hän
+palasi aamulla telttiin. Niitä hän näytteli ja tarjosi niistä puolia
+Aarolle.
+
+Aaro hämmästyi. Hän katsoi tuimasti Penttiä silmiin ja kysyi kiivaasti:
+»Mitä tämä merkitsee?»
+
+»Etkö tuota nyt ymmärrä? Sitä se merkitsee, että tässä on rahoja, jotka
+ovat meille kylläkin hyvään tarpeeseen», sanoi Pentti.
+
+»Mutta mistä olet nuot rahat saanut? Ne eivät ole kunniallisia rahoja.»
+
+»Löysin.»
+
+»Valehtelet.»
+
+Aaroa kovin huolestutti Pentin nykyinen käytös. Hänkin vaipui syviin
+mietteisiin, ja raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan. -- »Jumalani...
+Olisiko se mahdollista?» pääsi Aarolta ikäänkuin itseksensä. Sitten hän
+taasen vaipui ajatuksiinsa ja silminnähtävästi kalpeni hän.
+
+Vihdoin näytti Aaro havahtuvan mietteistään. Hän oikaisi itsensä
+suoraksi ja kuiskasi Pentin korvaan tuskin kuultavasti: »Isänmaan
+pettäjä.»
+
+»Kuinka niin?» kysyi Pentti vaaleten.
+
+»Olet myönyt nahkasi ja isänmaasi viholliselle.»
+
+»Älä joutavia puhu. Ota nyt puolet näistä rahoista», sanoi Pentti, mutta
+hänen äänensä vapisi.
+
+»En ikinä ota äyriäkään niistä rahoista, sillä ne ovat hirveän rikoksen
+palkka; kirous ja rangaistus seuraa niitä», sanoi Aaro lujasti.
+
+Sinä päivänä ei puhuttu monta sanaa, ja veljesten väli oli iäksi
+rikkoontunut. Tosin pyyteli Aaro, että Pentti heittäisi pois tuon
+vaarallisen ja liukkaan tien, jolle hän oli antautunut, mutta Pentti ei
+vastannut siihen ainuttakaan sanaa.
+
+Seuraavana yönä poistui Pentti taasenkin teltistä, mutta hän ei
+palannutkaan enää takaisin.
+
+Kun aamuhuuto tuli, ei Penttiä ollutkaan. Kysyttiin Aarolta, mihin hän
+on joutunut, mutta Aaro vastasi vain: »En tiedä, olisiko saanut
+päälliköltä lomaa.»
+
+Pentti ei palannut enää koskaan, ja vihdoin poistettiin hänet
+miesluettelosta.
+
+Täytyy muutamalla sanalla selittää, miten Pentti joutui tuolle jäljelle.
+
+Kuten ennen on jo mainittu, oli Pentti hyvin komea mies. Eräänä kertana
+oli hän lähetetty suojeluskirjalla varustettuna kaupunkiin jollekin
+kapteenin asialle. Heti kaupungin rantaan päästyään huomasi hän kauniin
+venäläisen naisen, joka häntä alituisesti tähtäili. Kun Pentti lähti
+liikkeelle, seurasi nainen hänen jäljessään. Muutaman hetken päästä
+laski joku kätensä Pentin olkapäälle. Pentti säpsähti ja katsoi
+taaksensa. Siinä seisoi tuo äskeinen nainen ja eräs venäläinen sotamies;
+tämä oli laskenut kätensä Pentin olkapäälle.
+
+»Tämä neiti on kovasti mielistynyt teihin ja haluaisi likemmin tutustua
+kanssanne», sanoi sotamies selvällä suomen kielellä.
+
+»Kuinka olisi mahdollista tutustua neidin kanssa, sillä minä selvästi
+huomaan, että hän on venäläinen ja asuu täällä kaupungissa vihollisten
+keskessä», sanoi Pentti ihmeissään.
+
+»Siitä pidetään kyllä huolta, että saatte yön aikana kohdata toisenne.»
+
+»Millä tavalla?»
+
+»Teille hankitaan venäläisen sotamiehen puku, jonka puette päällenne,
+ennenkuin lähenette kaupunkia, ja mies, jonka tapaatte kappaleen matkaa
+rannasta jäällä, sanoo teille tunnussanan.»
+
+»Mitä ihmisiä tämä neito sitten oikeastaan on?»
+
+»Ei tällä kertaa sen parempi kuin venäläisen kapteenin
+taloudenhoitajatar.»
+
+»Vaikka neito onkin erinomaisen viehättävä, on hän kuitenkin vierasta
+kansallisuutta ja vihollisemme joukkoon kuuluva. Niin ollen ei kannata
+ryhtyä tuohon vaaralliseen seikkailuun ja antautua toimiin, joissa
+saattaisi vielä henkensäkin menettää», päätteli Pentti.
+
+»Älkää sanoko niin. Asia kyllä kannattaa miettimistä. Neito on
+äärettömän rikas ja hän on suurta sukuakin, vaikka isänmaansa rakkaus on
+hänet saattanut nykyiseen asemaansa. Hänellä on ollut loistaviakin
+naimatarjouksia, vaan hän on ne kaikki hyljännyt. Mutta heti teidät
+nähtyään mielistyi hän teihin ja tahtoisi nyt tutustua likemmin
+kanssanne. -- Miettikääpä tätä asiaa», selitti tulkki.
+
+Koko tämän keskusteluajan oli neito hyvin levoton ja vuoroin punastui ja
+vaaleni. Hän sijoitteli levottomasti itseään paikasta toiseen, katsellen
+vuoroin Penttiä, vuoroin tulkkia silmiin, saadaksensa selvän
+asiainmenosta.
+
+Pentti mietti hetkisen. Kovaa taistelua taisteli hänen sisällinen
+ihmisensä. Loistava tulevaisuus, rikkaus ja kunnia oli hänen silmäinsä
+edessä tarjona, mutta toiselta puolen kielsi isänmaanrakkaus ja
+velvollisuus häntä vastaanottamasta tuota loistavaa tarjousta. Pentti
+oli ikäänkuin kahden tulen välissä. Vihdoin teki hän päätöksensä. Hän
+lupasi tulla, mutta ei ennen kuin neljäntenä yönä.
+
+Kun tulkki käänsi tämän Pentin päätöksen neidolle, välähti tämän
+silmissä ilonleimaus ja hänen kasvonsa menivät mitä viehkeimpään hymyyn.
+Hän tarttui Pentin käteen, puristi hellästi ja kauan sitä, mutta neidon
+käsi vapisi. Tehtyään hennon ja sievän kumarruksen erkanivat he.
+
+Tämä kohtaus se saatti Pentin vähäpuheiseksi Aaron luona ollessaan,
+sillä olipa hänellä nyt miettimisen aihetta.
+
+Kun Pentti ensi kerran lähti yölliselle retkelleen, oli kaupungin
+rannassa sama sotamies häntä vastassa, joka oli ollut tulkkina hänen ja
+neidon välillä. Hän saatti Pentin perille asti, eikä mitään vastuksia
+ollut. Vahtisotamiehetkin olivat saaneet käskyn päästää esteettä sisälle
+yölliset kulkijat. Neito ei kapteenilta salannut, mihin seikkailuun hän
+oli antautunut, vaan selitti seikkaperäisesti hänelle kaikki
+asianhaarat. Kapteeni ei ensinkään pannut pahaksensa tuota seikkailua.
+Hänen mieleensä juohtui, että kun hän saisi Pentin suostumaan tuohon
+alkaneeseen yritykseen, saisi hän Pentistä oivallisen välikappaleen,
+jota hän voisi apunaan käyttää sotatarkoituksiinkin. Sillä hänhän tunsi
+Suomen sotavoimat, niiden tarkoitukset ja vehkeet; ja hän tunsi maan
+kauttaaltansa, sen vuoret, virrat ja järvet. Ottaen kaikki nämät lukuun,
+edisti kapteeni minkä voi Pentin ja neidon yhtymistä.
+
+Eräänä kertana tuli kapteeni yöllä siihen huoneeseen, jossa Pentti ja
+neito olivat. Pentti säikähti tuota kohtausta, niin että oli henkensä
+heittää. »Älä pelkä, älä pelkä», koki kapteeni hokea, ja mukana oleva
+tulkki sai selittää, ettei kapteenilla ollut mitään pahoja tarkoituksia.
+
+Tulkin avulla koki kapteeni kaikella venäläisellä liukkaudella Pentille
+selittää, kuinka edullinen tarjous hänellä nyt oli, jommoista ei tule
+osaksi edes yhdelle tuhannesta. Tästedes ei Pentillä tulisi olemaan
+mitään puutetta. Hän saisi haltuunsa suuret omaisuudet, paljon kunniaa
+ja kauniin puolison. Osoittaakseen Pentille tulevan elämän esimakua,
+antoi hän hänelle kourakaupalla kultarahoja.
+
+Hurmaantuneena kaikesta siitä loistosta ja rikkaudesta, mitä edessään
+näki, alkoi Pentti taipua viettelykseen, vaikka hänen omatuntonsa
+soimasikin häntä isänmaanpetoksesta.
+
+Toisenlaista oli nyt Pentillä edessä kuin mitä oli oppinut ennen
+näkemään. Kaikki paikat huoneissa kuhisivat silkistä ja kulta loisti
+huonekalujen koristuksista. Jos istui johonkin sohvaan tai nojatuoliin,
+kuhahti niihin kainaloita myöten. Ja entä sitten tuo ihana naikkonen,
+jommoista hän ei ikinä ennen luullut tavanneensa!
+
+Näistä kaikista hurmaantuneena oli Pentti täydellisesti voitettu ja
+keveällä sydämellä lähti hän noita Juudaksen penningeitä viemään
+veljensä Aaron luo. Näitä venäläiseltä kapteenilta saatuja kultarahoja
+hän sitten Aarolle näytteli.
+
+Kukaan ei Viaporissa tiennyt, mihin ihmeeseen Pentti oli joutunut.
+Yleiseen kumminkin luuloteltiin, että hän olisi karannut. Aaro yksin
+tiesi, kunne Pentti oli vajonnut. Tämä tieto teki Aaron sydämelle niin
+kipeää, ettei hän tahtonut voida elää. Ei uni eikä ruoka hänelle
+maistanut, ja kaikki oudoksuivat, kun hän laihtui, niin ettei hänestä
+ollut muuta kuin varjo jäljellä. Aaron sielua painoi sanomaton tuska ja
+ahdistus, kun hänen veljensä, jota hän niin verrattomasti rakasti, piti
+joutua isänmaanpettäjäksi. Hänestä tuntui siltä kuin hänkin olisi ollut
+osallinen tuohon hirveään rikokseen, koska hänen suvussaan oli
+tuommoinen petturi. Pois oli nyt Aaron sydämestä haihtunut veljellinen
+rakkaus. Hän kirosi mielessään Pentin ja vihasi häntä enemmän kuin
+mitään vihollista. Kaikki tämä tunto ja tieto kävi sitäkin raskaammaksi
+Aarolle, kun hän sai sen yksin kantaa, sillä ei hän hirvinnyt
+yhdellekään ihmiselle avata sydäntään.
+
+Vähitellen alkoi Aaro kuitenkin kostua, mutta ääretön viha ja ylönkatse
+Penttiä kohtaan jäi hänen sydämeensä vallitsemaan.
+
+Tämmöisenään kului aika siihen saakka, kun Viaporin antautuminen
+tapahtui. Yhtä raskaalla mielellä kuin muutkin sotilaat laski Aaro
+antaumisessa aseensa maahan.
+
+Kun Aaro pääsi Viaporista vapaaksi, meni hän Suomen sotajoukkoihin ja
+joutui Adlercreutzin osastoon. Kaikissa niissä taisteluissa, mitä sillä
+osastolla oli kestettävänä, oli Aaro aina mukana ja hän osoitti entistä
+uljuutta ja rohkeutta. Mutta synkkämielinen, vähäpuheinen ja miettivä
+oli hän aina silloin, kun ei ollut tappelun tuoksinassa.
+
+Tuli sitten Salmen tappelu. Vihollinen kävi suuremmalla miesvoimallaan
+ankarasti päälle, mutta sitkeästi pitivät suomalaiset puoliaan.
+Vihollisen joukosta karautti silloin eräs ratsumies muiden edelle,
+seisautti hevosensa ja huusi selvällä suomen kielellä: »Antaukaa,
+suomalaiset, vastustuksenne on turha, sillä meille on tulossa iso
+apujoukko.»
+
+Tämän äänen kuultuaan säpsähti Aaro.
+
+»Isänmaan pettäjä!» mutisi hän itsekseen.
+
+Samassa nosti hän aseensa poskelleen, laukaus kuului ja päätään myöten
+suistui ratsastaja hevosen selästä maahan, ja hevonen hyppäsi täyttä
+laukkaa vihollisten joukkoon.
+
+Samassa kun Aaron kivääri laukesi ja kun hän huomasi ratsastajan
+putoovan, kaatui hän itsekin tunnotonna maahan niinkuin luodin
+lävistämänä. Lähellä olevat luulivat hänen todellakin saaneen luodin
+rintaansa, eivätkä tappelun tuoksinassa pitäneet hänestä sen enempää
+lukua. Mutta Aaro olikin vain pyörtynyt, sillä hänen luotinsa oli
+kaatanut isänmaan kavaltajan, hänen oman veljensä -- Pentin.
+
+Kauan makasi Aaro tunnotonna, mutta kun tappelun tuoksina läheni häntä,
+tointui hän pyörtymyksestään. Kun viholliset tämän huomasivat,
+kääreentyivät useat heistä ottamaan Aaroa vangiksi. Siinä tuli tuima
+ottelu, ja Aaro kaasi yhden vihollisen, haavoitti toisen ja raivasi
+itselleen pääsyn omiensa luo.
+
+Suomalaiset olivat voitolla tässä tappelussa, mutta aralta ylipääliköltä
+tuli perääntymiskäsky, juuri kun voitto näytti varmalta.
+
+Salmen tappelun jälkeen korotettiin Aaro alaupseeriksi.
+
+Kaikissa niissä kärsimyksissä, vaivoissa ja taisteluissa, joita Suomen
+sotajoukko sai kokea perääntyessään vihollisen edessä aina Länsipohjaan
+Ruotsin puolelle, oli Aaro osallisena. Oravaisten tappelussa oli hän
+yksi niitä, jotka uimalla merenlahden poikki samosivat omiensa luo.
+
+Aaro oli Länsipohjassa mukana Hörneforsin tappelussakin. Hän taisteli
+Dunckerin rinnalla ja raivosi niinkuin karhu, jolta pojat on riistetty,
+levittäen kauhua ja tuhoa vihollisten keskessä. Mutta kun Duncker sai
+kuolinhaavan rintaansa ja kaatui, raivasi Aaro tiensä vihollisen rivien
+läpi ja pääsi eheänä siitäkin pälkähästä.
+
+Silloin kohta tehtiin Haminan rauha, mutta Aaro ei päässyt lähtemään
+vieläkään omaistensa luo Hämeeseen, vaan hänen täytyi viipyä
+Länsipohjassa talven yli. Keväällä kun rauha oli vakaantunut, läksi Aaro
+muiden mukana rakkaille synnyinseuduilleen.
+
+Paljon oli Kilpelä Aaron poissa ollessa muuttunut. Kovasti oli isäukko
+jo vanhennut, samaten äitikin, mutta ankaroita työihmisiä olivat he
+vieläkin, sillä he olivat noita kovia tervasjuurakoita, joihin ei ikä
+hevillä pysty.
+
+Muuttunut oli Aarokin. Ennen niin iloinen ja vehmas nuorukainen oli
+tullut juroksi ja vähäpuheiseksi. Sodan ankarat vaivat ja kärsimykset
+olivat häntä kovasti runnelleet. Sota-asioista ei Aaro ottanut paljon
+puhuakseen, sillä isänmaan menettäminen kalvoi kovasti hänen sydäntään.
+
+Todellista syytä Pentin kuolemaan ei Aaro ollut koskaan kenellekään
+maininnut; yksinkertaisesti oli hän kotiinsakin ilmoittanut Pentin
+kaatuneen Salmen tappelussa.
+
+Aaro, päästyään vakaantumaan taloudellisiin toimiin, haki itselleen
+elämänkumppalin, köyhän ja iäkkään, mutta siveän palvelustytön. Moni
+rikas ja ylpeä neito kadehti tytön onnea, mutta Aaro ei heistä
+välittänyt; hän teki valintansa vaan oman sydämensä vaatimusten mukaan.
+
+Tarmokkaasti ja yksistä neuvoin ryhtyivät he taloudellisiin toimiin, ja
+se heiltä menestyikin.
+
+Vanhukset alkoivat heikontua, niin etteivät voineet enää työtä tehdä,
+mutta heille tuli nyt muuta mieluisaa tehtävää, sillä he saivat ruveta
+vaalimaan ja hoitelemaan Aaron lapsia, noita Kilpelän nousevia nuorteita
+vesoja.
+
+Ainoastaan vaimolleen kertoi Aaro seikkaperäisesti Pentin vehkeet ja
+millä tavalla hän sai surmansa.
+
+
+
+
+RITULAN SIINA.
+
+
+I. Rukkaset.
+
+Ritulan talo oli suuren kylän laiteella. Se ei ollut mikään kuuluisa
+rikas, mutta ei rutiköyhäkään. Sen isäntäväki kuului tuohon vakavaan
+kristillismieliseen suuntaan, joka on niin kauan kunnialla kansaamme
+pystyssä pitänyt. Heillä oli vain kaksi lasta, poika ja tyttö; pojan
+nimi oli Leonart, mutta häntä sanottiin sekä kylän kesken että kotona
+lyhemmittäin vain Nartiksi. Sisaruksista oli Nartti vanhin; tyttären
+nimi oli Siina.
+
+Näitä lapsiaan vanhemmat koettivat kasvattaa parhaan taitonsa mukaan
+Jumalan pelvossa. Jok'ikinen päivä piti lasten lukea joku määrätty
+kappale raamatusta, ja vanhemmat kokivat sitä sitten selittää ja heidän
+mieliinsä painaa. Sitäpaitsi viljeltiin Ritulassa paljon muutakin
+kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Näiden avulla pääsivät Nartin ja Siinan
+henkiset voimat jo aikaisin kehittymään.
+
+Lapset olivatkin siivoja, hiljaisia ja tottelevaisia, eivätkä koskaan
+panneet vanhempiensa tahtoa vastaan.
+
+Näin tavoin kului aika niin, että Nartti oli kahdenkymmenen- ja Siina
+seitsemäntoistavuotias. Nartista oli sukeentunut kookas, voimakas ja
+uljas nuorukainen; sitävastoin ei luonto ollut Siinalle jakanut noita
+lahjojaan niin suuressa määrässä. Ensi näkemältä teki hän kaikkiin
+vastenmielisen vaikutuksen. Hiusmarto oli melkein liian matalalla, nenä
+lähti liian jyrkästi otsasta ja aivan tarpeettomasti oli se noussut
+korkeaan kyömyyn. Hipiäkään ei ollut semmoinen kuin sen monen mielestä
+olisi pitänyt olla. Jotenkin mustantymperä se oli ja sen himmeän verhon
+seasta rusotti hieman jonkunmoista punaa. Mutta tarkemmin katsoessa
+näytti hänen hipiänsä siltä kuin hienonhieno läpikuultava samettinukka
+olisi sen peittänyt. Vartalo hänellä oli solakka ja hento ikäänkuin
+kaikkein hienoimmista pontimista kokoonpantu. Hänen käyntinsä oli
+notkeata ja sulavaa ja niin keveätä, ettei hänen askeltensa ääntä
+kuulunut; olisi luullut jonkun hengen siinä liihoittelevan.
+
+Kun hän jotakin puhui, oli ääni hienoa, sulavaa ja hiljaista; se
+kuulosti melkein kuiskutukselta.
+
+Nuorison joukossa oli Siina ujo ja kartteleva. Hän haki aina jotakin
+syrjäistä soppea ja siellä hän yksinään istua nuhjusteli, välittämättä
+muiden nuorten hommista ja riennoista yhtään mitään. Mutta mitä enemmän
+toiset nuoret saivat seurustella hänen parissaan, sitä enemmän kiintyi
+heidän huomionsa häneen. Sattuiko joku häntä puhuttelemaan, herätti
+oitis hänen pehmeä, kuiskuttava äänensä myötätuntoisuutta, mutta sitäkin
+enemmän hänen järkevät ja täsmälliset vastauksensa. Jos hän jossakin
+liikkui, olivat kaikkien silmät kääntyneet katsomaan tuota lyhyenläntää
+solakkaa, hentoa ja notkeaa olentoa.
+
+Ei ollut kulunut vielä täyttä vuottakaan siitä, kun Siina ilmestyi
+nuorison joukkoon, ennenkuin kaikki kylän nuorukaiset olivat
+ehdottomasti kiintyneet häneen. Eivät nuorten leikit ja kisat olleet
+mistään kotoisin, ellei Siina ollut joukossa. Sattuiko hän joskus
+jäämään niistä pois, tunsi jokainen nuori mies salaista kaipuuta
+sydämessään.
+
+Kerran tuli toisesta pitäjästä eräs pulska, keikarimainen nuori mies
+käymään Lenulan pitäjässä. Hän oli hyvin itsetietoinen paremmuudestansa
+ja etevämmyydestänsä muiden nuorten miesten suhteen. Tämä tieto määräsi
+hänen käytöksensä muita kohtaan. Hän oli röyhkeä ja suulas puheissansa,
+eikä suinkaan kaikesti punninut sanojansa, olipa muiden mieli musta tai
+valkea.
+
+Pyhäpäivä oli. Heti kylään tultuansa haki hän nuorison seuraa. Siellä
+oli hän suuna, päänä, eikä näyttänyt välittävän kenestäkään vähän
+vähääkään, hölisi ja lausui vain arvosteluita kaikista, mitä hänen
+päähänsä sattui pöllähtämään. Kylän nuoriso oli hämmästyksissään
+tuommoisesta käytöksestä. Salaperäisesti silmäilivät he toisiaan, ja jos
+jollakin oli toiselle jotakin sanomista, teki hän sen kuiskaamalla.
+
+Joukossa oli tietysti Ritulan Siinakin. Kun keikari hänet huomasi, astui
+hän Siinan eteen.
+
+»Äkkimakea sinä olet», sanoa mällisti hän Siinalle vasten silmiä
+vähääkään häikäilemättä.
+
+Kalman kalpeaksi kävi Siina, ja kaikki muutkin hämmästyivät
+sanomattomiksi, vilkaisten toisiansa silmiin. Keikari käänteli vaan
+itseänsä pöyhkeänä kuin kukko rikkatunkiolla.
+
+Kun ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi, sanoi Siina hiljaisella
+sointuvalla äänellä:
+
+»Miksikä te niin sanoitte? Sanokaa minkä tähden minä olen äkkimakea...
+Olkaa hyvä... Itsenikin olisi varsin hyvä tietää, minkä vuoksi minä olen
+äkkimakea...»
+
+Tämän jälkeen lähti Siina notkein, hennoin askelin kävelemään keikarin
+edestä toisten luo.
+
+»Kyllä on melkein hävytöntä tuolla tavalla esiintyä, semminkin nuorta
+neitosta kohtaan», sanoi joku kylän pojista.
+
+Yleinen nurina kuului nuorison joukosta.
+
+»Minä teen mitä tahdon, enkä välitä kenestäkään yhtään mitään», sanoi
+keikari uhmaillen.
+
+»Sanotteko niin! Mutta jos semmoisia mielipiteitä kannatatte, niin on
+paras, että poistutte seurastamme, sillä me emme aio sallia, että
+tuommoisia hävyttömyyksiä viskataan aiheettomasti viattomia ja
+kunniallisia ihmisiä vastaan», sanoi eräs roteva nuorukainen, astuen
+samassa keikarin eteen.
+
+Tämä, toisesta pitäjästä kotoisin oleva Räimälän rikkaan talon ainoa
+poika, joutui nyt itsekin hämilleen. Hän huomasi, ettei täällä
+käynytkään laatuun rikkautensa ja etevämmyytensä nojalla pilkata ja
+ylönkatsoa ihmisiä. Hän kävi hiljaiseksi ja ujoksi, eikä vähään aikaan
+lausunut ainuttakaan sanaa. Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: »Minä
+satuin sen ajattelemattomasti sanomaan.»
+
+»Ei koskaan pidä ajattelemattomasti semmoisia sanoja suustaan päästää...
+Ihminenhän Siinakin on ja paraitapa onkin», sanoi poika.
+
+Tuo kohtaus oli saanut nuorison niin hämilleen ja raskasmieliseksi,
+ettei heidän haluttanut seurustelua enää jatkaa, vaan he erkanivat ja
+itsekukin meni kotiinsa.
+
+Räimälän Kaalu ei tiennyt mitä tehdä. Ei hän kehdannut seurata nuoria,
+kun nämät lähtivät pois, vaan ypö yksikseen hän jäi nyt miettimään
+tilaansa.
+
+Hänen sydäntänsä kaiveli kovasti, kun hän oli tullut noin suuresti
+nolatuksi.
+
+Oikeastaan oli hänellä muutakin asiaa, ei ainoastaan kyläilemisen halu.
+Hän oli tullut naimiskauppaa hieromaan rikkaan Piirolan Hiljan kanssa ja
+sitä tarkoitusta varten aikoi hän viipyä Lenulassa useita viikkoja.
+
+Hilja oli kylän parhaita tyttöjä. Hän oli kookas ja kaikin puolin pulska
+ihminen. Luonteeltaan oli hän tunnettu sävyisäksi ja muuten siveäksi
+käytökseltään. Hän oli rotevaliikkeinen ja sangen kätevä kaikissa
+naisten töissä; hän oli Siinan parhaita ystäviä.
+
+Kun Piirolan Hiljakin oli tuossa nuorisojoukossa ja kun tuossa
+ensimäisessä kohtauksessa noin nolosti kävi, ahdisti Kaalun sydäntä
+kovin. Hän ei ollut Hiljaa koskaan ennen tavannut; tämä oli vasta
+tunnustelukohtaus. Hiljaa miellyttääkseen oli hän etevämmyyttään, tuota
+pöyhkeilemistään ja keikaroimistaan harjoittanut, mutta se menikin päin
+mäntyyn; selvästi oli hän huomannut, kuinka Hiljan otsa rypistyi tuon
+viimeisen tapauksen jälkeen.
+
+Siinä istui Kaalu nyt yksinään miettien ajattelemattomuuttaan ja kovaa
+onneaan. Näinköhän hänen piti tyhjin toimin ja suurella häpeällä palata
+kotiinsa? Kaalusta tuntui siltä, että Piirolan suuret rikkaudet
+luiskahtivat aivan hänen ohitsensa ja kaikki tämä hänen oman tyhmyytensä
+takia. Surulliset ajatukset vaivasivat nyt Kaalua.
+
+Vihdoin hän päätti, ettei hän asiaa siihen heitä, vaan koettaa sen saada
+perille ajetuksi. Hän lähti kävelemään kestikievariin, johon hän otti
+majapaikan, sillä ei hänen mielestään sopinut Hiljan kanssa tuon
+kovanonnen tapauksen perästä suoraa päätä mihinkään tuumiin ryhtyä.
+
+Viikkokaudet käveli nyt Kaalu kylillä. Kun hän sattui tapaamaan jonkun
+nuorukaisen tahi neitosen, tekeytyi hän niin kohteliaaksi kuin suinkin
+mahdollista. Hän tervehti heitä ystävällisesti ja puheli heille mitä
+imartelevimmin. Näin tavoin tahtoi hän voittaa takaisin, mitä hän
+töykeydellänsä oli menettänyt.
+
+Eräänä iltana kävi niin, että Ritulan Siina kauppamieheen mennessään
+tuli tiellä Kaalua vastaan. Jo kaukaa tunsivat molemmat toisensa ja
+kummankin sydän rupesi kovasti pamppailemaan. Kevyenä ja notkeana tulla
+hipsutteli Siina solvailijaansa vastaan. Mutta jo kaukana kohotteli
+Kaalu lakkiaan ja kumarrellen sanoi hyvän päivän. Kun he tulivat
+vastakkain, tarttui Kaalu Siinan käteen ja pyysi anteeksi tavatonta
+käytöstänsä häntä kohtaan. Siinan käsi hieman vapisi, mutta Kaalun
+mielestä se tuntui niin pehmoiselta ja lämpöiseltä.
+
+»Mitäpä siinä on anteeksi annettavaa -- enhän voi olla parempi kuin
+olen, eikä se ole minun vikani», sanoi Siina melkein kuiskaavan
+hiljaisesti.
+
+Tähän ei Kaalulla ollut mitään sanomista, sillä mikään lauselma ei
+tuntunut sopivan tuohon Siinan terävään muistutukseen.
+
+Niin he erkanivat, mutta kauan katseli Kaalu Siinan jälkeen, joka
+keveänä mennä liihoitteli tietä eteenpäin.
+
+Tuo kohtaus kävi niin kipeästi Kaalun sydämeen, ettei hän voinut enää
+vierailujaan sinä päivänä jatkaa. Hän palasi majapaikkaansa ja koko
+yöntienooksi oli Kaalulle päänvaivaa tuon yksinkertaisen kohtauksen
+vuoksi.
+
+Ensi pyhänä kokoontui kylän nuoriso erääseen taloon, ja sinne ohjasi
+Kaalukin askeleensa. Ujona ja ystävällisenä ilmeni hän heidän seuraansa,
+jopa niin ujona, että toisien täytyi kehoittaa häntä tulemaan
+ovipielestä peremmäksi. Näyttipä siltä kuin Kaalusta olisi kaikki
+paremmuutensa tunne kadonnut. Seurustelu kävikin laatuun, sillä ei nyt
+ollut mitään semmoista, joka olisi ristiriitaisuutta ja hankaluuksia
+nuorison kesken synnyttänyt. Kaaluakin kohtelivat kaikki ystävällisesti
+niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, eikä koko viimepyhäisestä
+rettelöstä lausuttu sanaakaan. Siina ja Hilja seurustelivat myös Kaalun
+kanssa; kaikki näytti unhoittuneen.
+
+Räimälän talo oli Piirolassa hyvissä kirjoissa rikkautensa takia --
+mikseikäs, sillä kyllähän rikkaat toisensa tuntevat --; hyvissäpä sen
+ainoa perillinenkin.
+
+Kun Kaalu eräänä päivänä ilmestyi Piirolaan, otettiin hänet sangen
+ystävällisesti vastaan. Isäntäväki vei hänet heti vierashuoneeseen,
+syöttivät, juottivat ja hoitivat vierasta niinkuin parhaiten taisivat.
+Isäntä oli aina vieraan parissa, kysellen häneltä yhtä ja toista
+Räimälän talouden asioista, samalla ilmoitellen sitä ja tätä omasta
+taloudestansakin. Paljon tuli siinä ilmi asioita molemminpuoliseksi
+suureksi tyytyväisyydeksi.
+
+Hyvä oli alku, mutta Hilja näytti vaan kylmältä ja yhtäkaikkiselta. Ei
+hän monasti silmää näyttänyt, ja jos Kaalu yritti hänelle jotakin puhua,
+vastasi hän vaan lyhyesti ja meni pois.
+
+Vanhukset kehoittivat Kaalua jäämään taloon yöksi, mutta hän ei voinut
+sitä tehdä, semminkään kun Hilja näytti niin kylmältä. Kaalu lähti
+majapaikkaansa, mutta isäntäväki pyysi häntä pistäymään toiste talossa.
+Vanhukset eivät halunneet mitään sen paremmin, kuin että he olisivat
+saaneet tyttärensä naitetuksi niin kuuluisaan ja rikkaaseen taloon. He
+taivuttelivat ehtimiseen tytärtään siihen suuntaan, kehuskellen sitä
+onnea, mikä siitä seuraisi. Eikä Hilja olisi juuri vastenmielinen
+ollutkaan tuohon tuumaan, ellei olisi ollut tuota kohtausta Ritulan
+Siinan kanssa. Se halvensi paljon Kaalua hänen silmissään ja hän piti
+koko miestä tyhmänä ja tunnottomana pöyhkeilijänä.
+
+Kaalu rupesi nyt tiheämmin käymään Piirolassa, ja vanhukset
+taivuttelivat väliaikoina Hiljaa. Vihdoin kesyttyi Hilja siihen määrään,
+että hän kohteli Kaalua paremmin. Asia kehittyi siten, että kihlajaiset
+päätettiin pitää parin viikon päästä.
+
+Kaalu ilostui nyt niin tästä uuden onnensa koittehesta, että hän jäi
+vielä viikoksi Lenulaan. Kun hän useinkin oleskeli yksin majapaikassaan,
+pyöri hänen mielessään Ritulan Siina. Hän haki Siinan seuraa ja väliin
+kävi hän tämän kotonakin, vaikka hän muutoin enimmiten oleskeli
+Piirolassa Hiljan parissa. Mutta mitä useimmin Kaalu seurusteli Siinan
+luona, sitä enemmän alkoi tämä miellyttää häntä. Hiljassa ei ollut sitä
+hentoa ja sulavaa notkeutta, kuin Siinassa. Entäs sitten se vieno ja
+heläjävä, hieman värähtelevä ääni ja järkevä puhetapa, joka kaunisti
+Siinaa. Ritulan talossa vallitsi kaikkialla hyvä puhtaus ja järjestys,
+mutta erittäinkin Siinan huone oli niin siisti ja aistikkaasti
+järjestetty, että näytti siltä kuin se olisi itsestään semmoiseksi
+muodostunut.
+
+Piirolassa sitävastoin vallitsi tavallinen arkipäiväinen siivo, eikä
+Hiljan kamari ollut sen aistikkaampi kuin muutkaan huoneet.
+
+Kun Kaalu vertaili näitä näkökohtia toisiinsa, havaitsi hän niissä
+suuren eron. Kaikki tämä ja Siinan aistikas vaatteus vaikutti sen, että
+Kaalu rakastui Siinaan korvia myöten. Ei Siina nyt näyttänyt Kaalusta
+ensinkään »äkkimakealta.»
+
+Kaalun käyntiretket Ritulassa tihenivät tihenemistään. Iltamilla teki
+hän Siinan kanssa pitkiä kävelyretkiä, sillä Siina ei tahtonut kieltää
+Kaalulta ihmisellistä kohtelua. Kerran kävi tämmöisellä retkellä niin,
+että Kaalu yhtäkkiä pysähtyi Siinan eteen. Molemmat seisahtuivat. Kaalu
+katsoi kiinteästi Siinaa silmiin ja otti häntä kädestä kiinni.
+Ehdottomasti takaantui Siina pari askelta ja näytti hyvin
+hämmästyneeltä. Samassa vetäisi hän kätensä pois Kaalun kädestä.
+
+»Minun sydämelläni on eräs asia, joka siellä raskaasti painaa», sanoi
+Kaalu.
+
+»Mikäs se sitten olisi?» sanoi Siina, tarkistaen kuuloaan ja
+huomaavaisuuttaan.
+
+»Asia on sitä laatua, etten tiedä, uskallanko sitä ensinkään sanoa.»
+
+»Olisi sitten ollut paras, ett'ette olisi ollenkaan sitä ilmoittanut»,
+sanoi neito.
+
+»Mi-mi-nä ra-kastan teitä sydämestäni», änkytti Kaalu.
+
+Siina kalpeni, vetääntyi taammaksi, eikä voinut vähään aikaan virkkaa
+mitään.
+
+»Kuinka te rohkenette semmoista sanoa? Te, jolla on jo melkein kihlattu
+morsian. Te, joka olette minua niin suuresti pilkannut ja halveksinut.
+Luuletteko, että naisen sydän on teidän leikkikalunne, jonka kanssa
+saatte menetellä niinkuin haluttaa. Teillä on häilyvä sydän, joka ei
+pidä mitään pyhänä, eikä minua haluta sitoa kohtaloani niin horjuvaan
+mieheen. Hävetkää toki vähän ja menkää morsiamenne luo ja pitäkää pyhänä
+liittonne, jonka kerran olette solmineet», sanoi Siina.
+
+Kaalu oli niinkuin puusta pudonnut. Hän luuli kuvitellun etevämmyytensä
+nojalla olevansa oikeutettu saamaan kenen tytön suostumuksen hyvänsä. Ja
+nyt tuo Ritulan hento tyttö antoi hänelle rukkaset.
+
+Äänetönnä lähtivät he kävelemään Ritulaa kohden. Kartanoon vievälle
+portille tultuaan ojensi Kaalu kätensä hyvästijätöksi Siinalle, ja
+äänetönnä puristi tämä hieman Kaalun tarjottua kättä.
+
+Kaalu lähti nyt tallustelemaan Piirolaa kohden, mieli syttäkin
+mustempana.
+
+Sinne tultuaan oli hän vähäpuheinen ja jörömäinen. Tämän huomasi talon
+väkikin ja he ihmettelivät, mikä on mahtanut sulhasmiehelle tulia, kun
+hänessä on tapahtunut sellainen mielenmuutos.
+
+Niine puheineen lähti Kaalu pötkimään oitis kotimatkalle Räimälään,
+Monenlaisia mietteitä pyöri nyt hänen päässään ja mieli oli apeana.
+Kuitenkin lohdutteli hän itseänsä sillä, ettei toki Hiljan tietoon
+tulisi hänen seikkailunsa Ritulan Siinan kanssa. Niin muodoin olisi
+hänellä jäljellä Piirolassa turvapaikka, mihin olisi hyvä paeta
+tappionsa jälkeen; olihan siellä hänellä melkein kihlattu morsian.
+
+Kun määräaika oli kulunut, ajoi Kaalu puhemiehen kanssa korskuvalla
+hevosella Piirolaan kihlajaisia viettämään. Heti kartanolle tultua
+huomasi Kaalu, etteivät asiat ole enää niinkuin ennen. Vieraita ei tultu
+kartanolle vastaanottamaan, eikäpä hevostakaan riisumaan eikä talliin
+viemään; itse he saivat hevosen riisua ja sitoa omiin rattaihinsa
+kiinni. Sitten he astelivat perheentupaan. Isäntä ja emäntä tulivat
+vieraita tervehtimään ja veivät heidät kamariin. Kun kahvit oli juotu ja
+tupakat pantu, alkoi puhemies esitellä asiaansa.
+
+»Tämä meidän pitäjän uljain ja rikkain poika on katsonut hyväksi tulla
+kainaloiseksi kanakseen valitsemaan teidän kultanuppustanne ja pyytää
+nyt teiltä hänen kättään.»
+
+»Me olemme antaneet täyden vallan tyttärellemme, tehköön hän itse kuinka
+tahtoo», sanoi tytön isä kylmänvoittoisesti.
+
+»Kun asiat niin lienevät, niin olkaa hyvät ja kutsukaa Hilja tänne»,
+pyysi puhemies.
+
+Mutta Kaalu kävi yhä kalpeammaksi. Ujostellen tuli Hilja huoneeseen. Hän
+seisahtui ovipieleen ja oli tavallista punaisempi.
+
+»Käypäs istumaan tänne peremmäksi, Hilja. Meillä olisi sinulle vähän
+asiaa», kehoitti puhemies.
+
+»Pysynpä minä tässäkin», sanoi Hilja ujosti.
+
+»Me olemme tulleet tänne perustelemaan ennen solmituita asioita ja
+tuomaan sinulle tämän uljaan nuorukaisen kihloja. Talon ja pojan tunnet
+jo ennestään, ettei minun tarvitse enää niitä ruveta selvittelemään»,
+tuumaili puhemies.
+
+Kihlat olivat kamarin pöydällä. Niitä oli kaksi isoa silkkisaalia, kolme
+vankkaa kultasormusta ja naisen kultakello. Nämät otti puhemies käteensä
+ja tarjosi niitä Hiljalle.
+
+»Joko te olette asianne suorittanut Ritulan Siinan kanssa?» sanoi tyttö
+pisteliäästi, eikä ottanut kihloja vastaan.
+
+»Minä kyllä en ymmärrä, mitä nuot sanat tarkoittavat, mutta ota vaan
+nämät kihlat vastaan ja päätetään kaupat. Minä takaan, ettet lyö kättäsi
+poroon, kun pääset tämän Räimälän Kaalun kanssa elämäsi päiviä
+viettämään», koki puhemies puhella, saadakseen asiansa hyvään loppuun.
+
+»En ikinä, sillä olen huomannut, että koko mies on tyhjä kerskailija ja
+pöyhkeilijä, joka luulee saavansa naissydämen kanssa leikitellä kuinka
+kulloinkin haluttaa», sanoi neito ja pujahti samassa ovesta ulos.
+
+Kaalusta tuntui siltä kuin kokonainen jäävuori olisi paiskattu hänen
+sydämeensä. Kaukaan aikaan ei hän kyennyt puhumaan mitään, ja
+hämilläänpä oli puhemieskin.
+
+»Mikähän lienee Hiljalle tullut, kun hän on niin muuttunut?» sanoi Kaalu
+vihdoin ja kohautti vähän itseään.
+
+»Mitä tuo lienee tuolta Ritulasta kuullut; kuului hän jotakin puhuvan
+'äkkimakeasta', parempansa moninkertaisesta solvaisemisesta ja jotakin
+semmoista, jota en täydellisesti ymmärtänyt», sanoi Piirolan isäntä.
+
+Nolona lähti nyt sulhasväki pois, eikä siinä pitkiä hyvästijättöpuheita
+pidetty; kylmä, mykkä kädenanto vain, siinä kaikki.
+
+Kun Piirolan Hilja ja Ritulan Siina tapasivat sen jälkeen ensi kerran
+toisensa, itkivät he sylitysten kauan aikaa, sillä heidän sydämessään
+tuntui siltä kuin he olisivat suuresta vaarasta pelastuneet.
+
+
+II. Siinan vaikutus nuorisoon.
+
+Ritulan Siina rupesi nyt tuntemaan oman arvonsa. Selvästi huomasi hän,
+että hänellä on vaikutusvaltaa nuorisoon. Hän tiesi tarkoin, ettei hän
+suinkaan ollut mikään kaunotar, eikä sen nojalla voisi muiden huomiota
+puoleensa vetää. Mutta hän tunsi omaavansa muita lahjoja, joita usein
+puuttuu hyvinkin kauneilta neitosilta.
+
+Tämän tietonsa ja itsearvonsa tunnossa ei Siina enää ensinkään
+ujostellut toisten nuorien seurassa. Notkeana ja hentona liihoitteli hän
+kuin keijukainen ja häikäilemättä puheli hän sointuisalla pehmeällä
+tavallaan kenen kanssa tahansa.
+
+Varsin merkillistä oli, että kun ulkopitäjistä tuli nuoria miehiä
+Lenulaan naimapuuhissa, takertuivat he melkein poikkeuksetta Siinaan,
+kun vaan kerrankaan sattuivat hänen pariinsa tulemaan. Seurauksena
+tuosta kaikesta oli useinkin se, että aiottu naimiskauppa jäi sikseen.
+
+Kun Siina kohteli vieraitaan aina ystävällisesti ja sävyisästi, ottivat
+nuoret miehet asian siltä kannalta, että Siina osoittaa heille erityistä
+huomaavaisuutta. Ja semmoisesta otaksumisesta seurasi, että he rupesivat
+Siinalle rakkaudentunnustuksiansa tekemään.
+
+Mutta Siinapa ei ollutkaan niin vain ensi oksalta ammuttava. Oitis
+rupesi hän selittelemään, kuinka väärän käsityksen vieras oli hänestä
+saanut. Hän oli muka päättänyt aina olla naimatonna. Vieraalle olisi
+parasta, että hän menisi sen neitosen luo, jota varten hän oli tänne
+tullutkin.
+
+Tavallisesti kävi niin, että nuoren miehen sydän oli kylmennyt
+tarkoitettua impeä kohtaan, ja apealla mielellä palasi hän kotiinsa.
+
+Tämmöisiä tapauksia sattui niin usein, että ne rupesivat herättämään
+yleistä huomiota.
+
+Joku muistutti kerran Siinalle, miksikä hän niin paljon eroittaa
+aiottuja avioliittoja.
+
+»Enhän minä ole heitä hakenut enkä pyytänyt heitä tarkoittamistaan
+tytöistä erkanemaan; päinvastoin olen kehoittanut pysymään sen neitosen
+kimpussa, jota varten ovat tulleetkin», sanoi Siina vähän
+loukkaantuneena.
+
+Tulipa taas kerran vieraasta paikkakunnasta eräs pulska nuorukainen
+käymään Lenulassa. Päätä pohkaa takertui hän Keimalan Tiinaan kiinni.
+
+Tiina oli kaunis tyttö Jumalan luoman puolesta, mutta hän oli pahassa
+maineessa epäsiveellisyytensä takia. Hän oli muuten räivä ja
+rivopuheinen, kuten semmoiset tavallisesti ovat.
+
+Tähän tyttöheisakkaan mieltyi tuo upea nuorukainen niin, ettei hän
+lyönyt ei laskenut muualle kuin Keimalan Tiinan pariin, eikä hän
+välittänyt muista kylän neitosista yhtään mitään.
+
+Tiina ylpeili tuon pojan voitettuaan ja julkisesti käveli hän tämän
+kynkässä seurapaikoissa.
+
+Tämä harmitti Ritulan Siinaa. Hän sovitti niin, että hän tuli
+kohdanneeksi tuon pojan.
+
+Siina pani nyt kaiken viehättäväisyytensä ja vaikutusvaltansa
+liikkeelle. Hän kohteli nuorukaista ystävällisesti, puhua leperteli
+hänelle kaikenlaisia asioita sointuvalla tavallaan sekä kehoitti pojan
+käymään häntäkin katsomassa.
+
+Jo ensi näkemältä teki Siinan olento poikaan hyvän vaikutuksen. Kutsua
+noudattaen meni hän tapaamaan Siinaa. Yhä suurempaa huomaavaisuutta ja
+kohteliaisuutta osoitti Siina nuorukaiselle. Ja ennenkuin poika lähti
+Ritulasta iltasella pois, oli hän täydellisesti mieltynyt tyttöön.
+
+Keimalan Tiina alkoi haihtua pois hänen mielestään, ja Siina sai siellä
+yhä enemmän sijaa. Hän ei hakenutkaan enää Tiinan seuraa, mutta Siinan
+luona käymiset tihenivät.
+
+Ei ollut montakaan vuorokautta vielä kulunut, kun poika jo teki Siinalle
+rakkaudentunnustuksen.
+
+Siina selitti nyt pojalle, ettei hän sitävarten ole ollut hänelle
+ystävällinen, että siitä semmoisia asioita koituisi, vaan että hän on
+ystävällinen kaikille ihmisille; samassa hän selitti haluavansa olla
+aina naimatonna.
+
+Paikalla nousi poika ylös, ojensi kätensä Siinalle hyvästijätöksi ja
+pötki suoraa päätä kotiinsa käymättä edes Keimalassa.
+
+»Jopahan taasenkin sait eroitetuksi rakastavaiset toisistaan»,
+muistutettiin nytkin Siinaa.
+
+»Sen tein aivan tahallani», sanoi Siina.
+
+»Miksikä niin?»
+
+»Poika olisi ollut liian hyvä mies Keimalan Tiinalle, ja minä en
+sallinut asian niin käydä. Poika kiittää kerran minua siitä, että
+eroitin hänet semmoisesta ihmisestä kuin Keimalan Tiina on», sanoi Siina
+levollisesti.
+
+»Taisit mieliä poikaa itsellesi», sanottiin.
+
+»Se on väärä syytös. Hänet olisin saanut vaikka kymmenin kerroin, jos
+vaan olisin halunnut», sanoi Siina päättävästi.
+
+»Kosiko hän sitten sinua?»
+
+»Sepä nyt on tietty -- kuinkas muutoin», sanoi Siina oman arvonsa
+tunnossa.
+
+»Mikset häntä sitten ottanut? Pulska poika eikä kuulu olevan
+varatonkaan», muistutettiin.
+
+»Hän ei sopinut minun luonteelleni.»
+
+»Mitä hänessä sitten oli moittimista? Siivo ja höyli poika.»
+
+»Te ette ole oppinut tuntemaan ihmissydämiä. Törylän Erkillä on
+itsepintainen ja taipumaton luonne, joka ei anna vähääkään perään, minkä
+hän kerran luulottelee oikeaksi, ja semmoista en minä tahdo», selitti
+Siina.
+
+Todellista aikomusta ei Siinalla ollutkaan olla ja elää naimatonna.
+Mutta hän oli mielestään perin tarkka tuntemaan ihmisiä. Aivan pian otti
+hän selvän kaikista oudoistakin henkilöistä, kun hän vaan sai hetken
+heidän kanssaan keskustella, Ja paikkakunnan nuoret miehet tunsi hän
+muka niin tarkkaan, että olisi voinut niinkuin kirjasta lukea, mitä
+kunkin sydämen pohjalla liikkui.
+
+Niin ainakin Siina luuli ja tähän luuloon hän lujasti luotti.
+
+
+III.
+
+Siina valitsee.
+
+Omassa pitäjässä oli Nytkälä-niminen talo. Se oli pitäjän vankimpia.
+Siinä oli neljä poikaa, ja nuorimman veljen nimi oli Tuomas eli Tommi
+niinkuin häntä yleiseen nimitettiin. Veljekset olivat kaikki muut
+tunnetut hiljaisiksi ja siivoiksi nuorukaisiksi, mutta jo aikaisin
+huomattiin Tommissa rajupäisyyttä. Muutkin veljekset olivat välttävän
+näköisiä ja kookkaita miehiä, mutta Tommi oli heistä kaikkein komein.
+
+Jo varhaisesta lapsuudesta oli Tommi Ritulan Siinasta kylän somin poika.
+Iän varttuessa oli Tommi aina Siinan ajatusten ja tarkoitusten esineenä.
+Tommi oli paria vuotta nuorempi Siinaa, joten hän oli vielä ikäänkuin
+kehityksen alainen, ja Siina tarkoin tähysteli, mitä tuosta tulisi.
+Kukaan kuolevainen ei tiennyt mitään noista Siinan mietteistä, sillä hän
+oli järkevä tyttö, joka osasi kätkeä kaikki mielitekonsa sydämensä
+syvimpään sopukkaan.
+
+Tommi kehittyi yhä rajupäisemmäksi. Hänellä oli taipumusta ryyppimiseen,
+ja vankka mies kun oli, joutuivat ihmiset välistä hänen kanssaan
+helisemään. Pohjaltaan hän kuitenkin oli hyväluontoinen nuorukainen. Kun
+nuot rajuuden puuskat olivat menneet ohi, katui hän katkerasti tekojaan,
+jopa niin että hän väliin itkikin. Hän pyysi anteeksi niiltä, joita
+vastaan oli rikkonut ja aikoi vakaasti ruveta hillitsemään rajua
+luontoansa.
+
+Tämän kaiken huomasi Siina, vaan ei se vaikuttanut hänen
+mielipiteeseensä yhtään mitään.
+
+Ritulan ja Nytkälän talojen väliä oli siksi pitkältä, etteivät Siina ja
+Tommi usein tavanneet toisiansa, semminkään kun Tommi ei ollut halukas
+pyhinäkään kylissä kulkemaan. Enimmiten istui hän kotona, lueskellen
+kirjoja.
+
+Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana tuli Tommi kylille ja niin osui hän
+kylän nuorison joukkoon. Vähääkään häikäilemättä astui Siina oitis
+Tommia tervehtimään ja sanoi: »Näkeepä Tomminkin kerran nuorten
+joukossa.» Samassa ojensi hän kätensä Tommille tervehdykseksi.
+
+Tommi tarttui tarjottuun käteen, mutta Siina ei niin pian heittänytkään
+hänen kädestään irti. Tommista tuntui tuo käsi niin pehmoiselta ja
+lämpöiseltä. Häntä oudostutti Siinan ystävällinen ja lempeä tervehdys,
+sillä ei hän ollut koskaan semmoista osakseen saanut. Tommi ei ollut
+vielä koskaan ollut tekemisissä vähän vähääkään neitosten kanssa. Siinan
+hän kyllä tunsi näöltään sekä tavoiltaan, mutta jotakin
+vastenmielisyyttä oli hän aina tuntenut sydämessään tyttöä kohtaan.
+
+Nuoriso leikki vapaassa luonnossa viheriällä kentällä. Siellä juostiin
+leskeä, oltiin ruohonäkkisillä, kätkettiin sormusta ynnä muuta
+semmoista; oli siinä iloa ja hauskuutta.
+
+Tommi istui syrjässä kivellä, katsellen toisten iloa. Hänen mielestään
+ei koko joukossa ollut niin hentoa, notkeaa ja kekseliästä neitosta kuin
+Siina. Tommi lämpeni hitaasti, mutta varmasti ja ei aikaakaan, kun hän
+jo yhtyi toisiin, ja pian oli hän leskeä juostessa Siinan parina --!
+
+Tommin kylillä käymiset rupesivat nyt tihenemään. Hänestä tuntui siltä,
+ettei ollut oikein hyvä olla, ellei vaan Siina sattunut olemaan toisien
+joukossa. Ei hän tiennyt, miksikä se niin oli, mutta semmoiselta se vaan
+tuntui.
+
+Vähitellen rupesi asia Tommille selkenemään. Mitähän jos...? mutta nuot
+veljet... -- -- --
+
+Ei kovinkaan paljon aikaa kulunut, ennenkuin kylässä alkoi kuulua
+huhuja, että Siina ja Tommi ovat -- kihloissa. Eikä kumpikaan heistä
+koettanutkaan sitä tyhjäksi tehdä. -- Mitäs siitä, julkinen asia.
+
+Tommia oli vaivannut ajatus veljistään. Kuinka kävisi tuoda vaimo niin
+monilukuiseen perheeseen. Eikä erotakaan sopinut; olisi jäänyt pienelle
+osalle. Mutta kylläpä Siina nyt jo osasi asioita johtaa.
+
+»Mitäpä tuosta huolehdit, tule meille, onhan tässä tilaa.»
+
+»Mutta tuo Nartti?»
+
+»Mitäpä hän meitä haittaa, ihminenhän hänkin on. Ellei muuten sovi,
+jaetaan talo kahtia tai maksetaan Nartti pois», perusteli Siina uutta
+talouttaan.
+
+»Millä rahoilla?»
+
+»Oletkos ajattelematon? Tottahan sinäkin kotoasi jotakin saat. Muuten on
+meillä lupa tehdä työtä ja pyrkiä eteenpäin.»
+
+Siihen täytyi Tommin tyytyä. -- -- --
+
+Kun asia tuli vakavana totena kyläläisten tietoon, kummailtiin sitä
+suuresti. Siinalla oli ollut heidän mielestään loistaviakin tarjouksia,
+paljonkin parempia kuin Tommi, ja kaikki hän oli vaan karkoittanut
+luotaan! Tommi ei ollut missään hyvässä maineessa kyläläisten kesken
+rajupäisyytensä vuoksi ja Siinalle hän vaan kelpasi -- hänelle, joka
+muiden suhteen oli ollut niin sanomattoman vaatelias.
+
+Ei voitu Siinan vaalia kyllin ihmetellä.
+
+»Kuinka sinä, ystäväni, tuohon Tommiin voit mieltyä?» kysyi eräs ystävä
+Siinalta.
+
+»Mitä moitittavaa hänessä sitten olisi?»
+
+»Hän ryypiskelee ja on tavasta rajupäinen», sanoi ystävä.
+
+»Kyllä minä hänet taltutan. Muuten on se minun oma asiani, eikä kuulu
+sinulle vähän vähääkään. Kyllä ymmärrän, että tämä on ensimäinen kontti,
+joita aiotaan minulle ruveta kantamaan, mutta sen sanon edeltäpäin,
+etteivät ne minuun tee toivottua vaikutusta. -- Minä olen vaalini
+tehnyt», sanoi Siina päättävästi.
+
+Siihen kontinkantamiset sitten jäivätkin, sillä tieto Siinan päätöksestä
+oli levinnyt kylälle.
+
+Siina oli kihloissa ollessaankin yhtä ystävällinen ja kohtelias kaikille
+ihmisille kuin ennenkin.
+
+Silloin hän sattui kerran seurustelemaan erään arvossa pidetyn pojan
+kanssa. He keskustelivat kauan, ja Siina oli avosydäminen kuten
+ennenkin. Vihdoin esitteli poika, että tekisivät pienen kävelyretken
+ihanan kesäillan viileässä. Siina suostui siihen, ja niin lähdettiin
+liikkeelle. He eivät hakeneet syrjäpaikkoja, vaan kävelivät yleisillä ja
+julkisilla teillä.
+
+»Kuinka sinä voit tuohon Tommiin yhtyä», sanoi poika, ottaen Siinan
+kädestä kiinni.
+
+»Mitä moitetta hänessä sitten olisi?» kysyi Siina, samassa vetäisten
+kätensä pois pojan kädestä.
+
+»Semmoinen rajupäinen jörö.»
+
+»Yhdellä on yksi vika, toisella toinen. Tommi on pohjaltaan
+hyväsydäminen, ja kun hän oppii hillitsemään rajun luontonsa, tulee
+hänestä miesten parahia. Siinä on varmasti minun osani, ja kukaan ei voi
+asiaa toiseksi muuttaa», sanoi Siina lujasti ja päättävästi.
+
+Kun Tommi sai tietää, että Siina oli ollut kävelyllä tuon pojan kanssa,
+tuli hän sanomattoman mustasukkaiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena kulkea
+myrrysteli hän yksinään eikä puhunut kellekään monta sanaa.
+
+Yhtäkkiä levisi kylälle tieto, että Tommi oli pieksää mukiloinut tuon
+pojan pahanpäiväiseksi, jopa niin, että poika joutui vuoteeseen.
+
+Yleensä luultiin, että Siina ottaa nyt eronsa Tommista, mutta niin ei
+käynyt. Tapauksen tietoonsa saatuaan haki Siina heti Tommin käsiinsä.
+Sanaa lausumatta kävelivät he Ritulaan ja sulkeutuivat Siinan kamariin.
+
+»Kuinka voit tuommoista tehdä? Oikein saa hävetä käytöstäsi», sanoi
+Siina nuhtelevasti ja katsoi kiinteästi Tommia silmiin.
+
+»Mitä hänen sitten tarvitsee tulla siihen liehtaamaan ja
+sukoistelemaan», sanoi Tommi jyrkästi.
+
+»Oletko todellakin niin yksinkertainen, että voit tuommoiset asiat siltä
+kannalta ottaa! Pitääkö minun tekeytyä vihamieliseksi kaikille ihmisille
+senvuoksi, kun olemme päättäneet kohtalomme yhdistää? Sinä olet aivan
+syyttömästi lyönyt viatonta nuorukaista, sillä mitään sen enempää ei
+siinä kohtauksessa ollut kuin tavallinen kohteliaisuus, jota me olemme
+velkapäät kaikille ihmisille osoittamaan», sanoi Siina.
+
+»Sinä siis aiot hyljätä minut», sanoi Tommi jurosti.
+
+»En, sitä en tee, vaikka vielä mitäkin tulisi. Mutta sinun tulee pyytää
+anteeksi ja muutenkin hyvittää hänet, sillä minä en suvaitse, että
+jättäisitte noin ruman rikoksen sovittamatta», sanoi Siina ja samassa
+kiersi hän kätensä Tommin kaulaan.
+
+Tommi heltyi ja tuli nöyräksi kuin lammas; Siina olisi voinut kääriä
+hänet vaikka sormensa ympärille. Kyyneleet vierivät Tommin silmistä ja
+hän lupasi mennä oitis sovittamaan rikoksensa.
+
+Siina kävi usein hoitelemassa syyttömästi rusikoidun pojan haavoja,
+mitkä eivät kovin pahoja olleetkaan, ja pian toipui potilas.
+
+Tällä tavoin saatiin tuo ruma asia sovitetuksi niin, ettei se mitään
+pahempaa jälkeä jättänyt.
+
+
+IV.
+
+Hankauksia.
+
+Häät pidettiin ja Tommi siirtyi Ritulaan asumaan, sillä hän oli
+lunastanut Nartin osan, ja Siinan vanhemmat luovuttivat kaiken
+taloudenhoidon nuorelle parille.
+
+Ankaraa huolta piti nyt Siina kotinsa järjestyksestä ja puhtaudesta. Ja
+hän saikin talon tässä suhteessa vähitellen siihen kuntoon, että Ritulaa
+mainittiin esikuvaksi monessa ympäristön pitäjässä.
+
+Ei sitä vierasta käynyt Lenulassa, joka ei olisi pistäynyt katsomassa
+tuota kuuluisaa Ritulaa. Ja yhtä kohtelias, vierasvarainen ja
+ystävällinen oli emäntä kaikille, niin köyhille kuin rikkaillekin.
+Köyhiä ei hän tosin vienyt vierashuoneeseen, mutta aina oli hänen
+kätensä ojennettuna auttamaan heitä ja hartaasti otti hän osaa heidän
+suruihinsa. Muutoin kehoitti hän heitä istumaan, istui itse heidän
+rinnallensa ja kuunteli kärsivällisesti, mitä heillä kullakin oli
+sanomista.
+
+Arvokkaammat vieraat vei hän heti vierashuoneeseen, jossa hän koetti
+saada heidät viihtymään.
+
+Kun hänen itsensä täytyi mennä laittamaan vieraille suunavausta, komensi
+hän Tommin sillä välin pitämään vieraille seuraa.
+
+Tommi koki kyllä parhaansa mukaan huvittaa ja viihdyttää vieraita, mutta
+hiljainen ja juro kun hän luonteeltaan oli, ei se ottanut onnistuakseen.
+Yritettiinkö jotakin puhelemaan, loppui se aivan pian ja ikävä
+äänettömyys sai taas vallan. Mutta kun emäntä joutui vierasten pariin,
+kyllä silloin kielet pääsivät valloilleen ja ikävyys haihtui.
+
+Isännästä oli vastenmielistä tuo ylöllinen vierasten käynti. Hän oli
+luonteeltaan säästäväinen ja tarkka, ja hänelle kävi peloksi, että
+alinomainen vierasten kestitseminen tuottaa häviötä taloudelle. Tämäkin
+osaltaan vaikutti siihen, että isäntä oli niin vastahakoinen ja
+juromainen vieraita kohdellessaan.
+
+»Ei meidän taloutemme kestä tuota alituista tavaran ja ajan hukkaa, joka
+meillä on tullut melkein jokapäiväiseksi tavaksi alinomaisten vierasten
+vuoksi», sanoi isäntä.
+
+Emäntä päästi iloisen naurunhohotuksen.
+
+»Sanotko -- ajatteletko niin? Eivät vieraat kuluta kovinkaan suuria
+summia. Hyvästi järjestetyssä talossa on aina jotakin, jota sopii
+vieraille suunavaukseksi tarjota. Ole koko asiasta aivan huoletonna,
+kyllä minä itse huolehdin sinunkin puolestasi. Sen vaan voin sinulle
+vakuuttaa, ettemme me sen takia maalta merelle joudu. Meidän tulee
+osoittaa kohteliaisuutta kaikille ihmisille. Miltä se tuntuisi
+sinustakin, jos olisimme ihmisiä kohtaan tylyt ja jurot kuin
+puukonnielijät ja siten poistaisimme kaikki vieraat luotamme», selitteli
+emäntä.
+
+Isännällä ei ollut siihen mitään sanomista ja siihen hänen täytyi
+tyytyä, vaikka vähän vastenmielisesti.
+
+Rakastivatko Siina ja Tommi toisiaan?
+
+Tommi rakasti vaimoansa melkein liiaksikin. Hän oikein jumaloitsi häntä,
+ja siitä seurasi, että hänellä oli melkein aina hienoa mustasukkaisuutta
+vaimoansa kohtaan. Ainoa vastenmielisyys, mikä tavasta ilmeni hänessä
+vaimoonsa, oli tuon ankaran puhtauden vuoksi, jota emäntä ehdottomasti
+kaikilta vaati, mutta äänetönnä koetti Tommi kärsiä sitäkin.
+
+Siina rakasti myös ehdottomasti miestään, vaikka tavasta olikin
+erimielisyyttä heidän välillänsä. Kun vaan Tommi totteli häntä kaikissa
+ja alistui hänen tahtoansa noudattamaan, niin oli kaikki hyvin. Mutta
+tämäkin alistuminen tuntui Tommista vastenmieliseltä. -- -- --
+
+Lenula oli luonnonihana paikka. Viljelykset olivat laajat ja hyvästi
+hoidetut. Talot olivat hyvästi raketut, ja puhtaus vallitsi kaikkialla.
+Aivan kylän laidassa oli iso kalarikas Lenujärvi. Kylä sijaitsi sen
+itäpuolella, ja viljelykset ulottuivat aivan järven rantaan saakka.
+Kaunis oli näköala järvelle, joka kesäisinä aamuina aukesi
+peilikirkkaana monine kauniine, lehtevine saarineen ja useine pitkine
+niemineen ja lahdelmineen katsojan eteen. Kaunispa oli järveltäkin
+katsella tuota muhkeata kylää viljavine vainioineen, ja melkein sen
+keskellä sijaitsevaa korkeahuippuista valkeaksi kalkittua kivikirkkoa.
+
+Tuon luonnon ihanuuden vuoksi tuli Lenulaan aina paljon herrasväkeä
+kesävieraiksi. He majoittuivat sinne tänne kylässä, mutta mieluimmin
+valitsivat he majapaikakseen järveä likimpänä olevia taloja. Järven
+viileä henki loi vilpastusta kesän kuumuuteen ja kalastelemaan mennessä
+pääsi pikemmin järvelle. Heillä oli melkein kaikilla kalastusneuvoja
+mukanaan, yhdellä yhdenlaisia, toisella toisenlaisia. Kun sää oli
+kaunis, näki järvellä useita valkopurjeisia venheitä kiitävän, yhden
+sinne, toisen tänne.
+
+Luonnollistahan on, että kesävieraat tutustuivat ympäristöönsä, niinpä
+Ritulaankin. He mieltyivät oitis siihen puhtauteen ja täsmällisyyteen,
+mikä talossa vallitsi. Ensi katsannolta teki emännän ulkonäkö heihin
+vähän vastenmielisen vaikutuksen, mutta kuta enemmän he tutustuivat
+hänen sisälliseen ihmiseensä, sitä miellyttävämmäksi hän heistä tuli, ja
+tuo ulkokohtainen vastenmielisyys haihtui kuin tuhka tuuleen.
+
+Kesävierasten joukossa oli useita ylioppilaitakin. Eräs heistä varsinkin
+kiintyi Siinaan, sillä hän tapasi naisen, jolla oli selvä käsityskanta,
+ja hyvä arvostelukyky. Hän löysi emännässä vastakaikua omille
+mietteillensä ja senvuoksi hän usein tuli Ritulaan puhelemaan emännän
+kanssa. Useista asioista olivat he yksimielisiä, mutta tavasta tuli
+heille ristiriitaisuus aatteissa, ja se sai heidät joskus sanakiistaan.
+Siina ei suinkaan vähällä kummalla antanut periaatteistaan itseänsä
+luovuttaa. Ja kun hän oikein periaatteellisesti selvitteli omaa
+kantaansa ja samassa koetti järjellisesti kumota vastaväittäjänsä
+mielipiteitä, jäi tämä useinkin tappiolle.
+
+Isäntä katseli tuota ylioppilasta vähän karsaasti, sillä hän piti häntä
+liian tunkeilevana.
+
+»Mitäs tuo valkolakki täällä aina tekee, mitä hän tahtoo ja toimittaa?»
+sanoi isäntä kerran emännälleen.
+
+»Jokos taas! Eihän hän mitään muuta tee kuin keskustelee minun
+kanssani», sanoi emäntä.
+
+»Hän joutaisi hyvällä syyllä olla poissa meidän talosta, mokomakin
+tyhjäntoimittaja», sanoi isäntä jurosti.
+
+»Herrainen aika! Enhän minä voi olla niin epäkohtelias, että ajaisin
+hänet pellolle, sillä tuleehan meidän hyvästi kohdella ihmisiä», sanoi
+emäntä ja siihen se asia jäi.
+
+Eräänä pyhäaamuna tuli ylioppilas taasenkin Ritulaan. Oltiin juuri
+kirkkoon lähdössä. Kun emäntä oli vierasta tervehtinyt sanoi hän
+hänelle:
+
+»Pyydän anteeksi, etten voi tehdä seuraa teille, sillä olen juuri
+kirkkoon lähdössä.»
+
+Vieras näytti hämmästyneeltä ja hammastensa välistä mutisi hän:
+
+»No, kaikkea häntä nyt.» Kuitenkin poistui hän talosta.
+
+Seuraavana päivänä oli ylioppilas jo taasenkin Ritulassa. Emäntä otti
+kohteliaasti vastaan ja vei vierashuoneeseen.
+
+»Miksikä te tunnuitte eilen olevan tyytymätön, kun minä menin kirkkoon?»
+kysyi emäntä oitis, kun he olivat istuutuneet.
+
+»Niin. -- Minusta tuntui vähän oudolta, kun te niin ajatteleva ihminen
+viitsitte tuommoisiin mennä», sanoi ylioppilas vähän häikäillen.
+
+»Minkälaisiin?» kysäisi emäntä, ikäänkuin hän ei olisi täydelleen
+ymmärtänyt ylioppilaan odottamatonta lausetta.
+
+»Tuommoisiin kuin kirkkoonkin.»
+
+»Mitä! Ettekö siis pidä kirkosta?»
+
+»En.»
+
+»Ettekö uskonnostakaan?»
+
+»En.»
+
+»Jopa te olette onnettomin ihminen, mitä maan päällä on», sanoi emäntä
+kauhistuksissaan.
+
+»Kuinka niin?»
+
+»Eipä siinä luulisi olevan kysymisen varaa. Onnettomin ihminen on se,
+jolla ei ole uskoa Jumalaan.»
+
+»Koko jumaluus on vaan tyhjää lorua, jolla koetetaan tuhmia,
+sivistymättömiä ihmisiä peljätellä», sanoi ylioppilas.
+
+»Ettekö usko sielun kuolemattomuuteenkaan ja tulevaiseen elämään?»
+
+»En.»
+
+»Kurjaakin kurjempi ihminen olette. Turhaanko Jumala loi ihmisen
+sielulliseksi olennoksi, kun ei ihmisellä olisi muuta elämää kuin tämä
+ajallinen lyhyt ja viheliäinen elämämme?»
+
+»Mikään Jumala ei ole ihmistä luonut, koska Jumalaa ei ole
+olemassakaan», sanoi ylioppilas kolkosti.
+
+»Mistä ihminen sitten on tullut?»
+
+»Hän on kehittynyt itsestään.»
+
+»Kuinka te voitte järjellisenä ihmisenä semmoisia päätelmiä tehdä?
+Pitäisihän toki ymmärtää, etteihän mitään voi tekemättä tulla. Luontokin
+kaikissa vaiheissaan ja nytkin kukoistavassa ihanuudessaan todistaa,
+ettei kaikki tämä ole itsestään kehittynyt, vaan niillä on täytynyt olla
+joku suuri, viisas ja voimallinen luoja», tuumaili emäntä.
+
+»Niin se sanoo, joka ei niitä asioita ymmärrä», tokaisi, ylioppilas.
+
+»Herra varjelkoon minua teidän tavallanne näitä asioita ymmärtämästä. Ei
+ole vielä maailmaan mitään niin ihanaa oppia ilmestynyt kuin kristinoppi
+on. Mihin ihmisraukka hädän ja tuskan aikana viheliäisyydessään ja
+tuskassaan pakenisi, ellei hän tietäisi, että hänellä on armollinen
+Jumala, joka anteeksi antaa kaikki synnit ja rikokset, kun vaan
+katuvaisena hänen Poikansa turvissa anoo häneltä armoa ja
+anteeksiantamusta.»
+
+»Voihan ihminen rauhoittuneena elää tuommoisitta taikatempuittakin»,
+väitti ylioppilas.
+
+»No, millä tavalla?»
+
+»Siten, että koettaa noudattaa totuutta ja oikeutta, eikä tee
+kenellekään vääryyttä.»
+
+»Se on väärä turva, joka ei ole vielä koskaan kestänyt koetuksen aikana.
+Ei ole mikään viisaustiede voinut antaa turvaa ja lohdutusta
+hätääntyneelle sielulle, mutta kun kannamme surumme ja tuskamme Herran
+eteen, niin saamme kohta omantunnon rauhan», sanoi emäntä.
+
+»Omatunto -- mikä se on?»
+
+»Ettekö ole koskaan tunnossanne semmoista ääntä kuullut, joka teille
+sanoo, mikä on oikea ja mikä väärä?»
+
+»Noo -- kyllähän, mutta sen olen saanut tietopuolisesta opista», sanoi
+ylioppilas.
+
+»Oletteko seurannut tätä ääntä?»
+
+»Kyllä melkein; mitenkäs muuten tietäisin, mikä on oikein, mikä väärin.»
+
+»Siinäkin asiassa on teissä erehdys. Tuota ääntä, joka povessanne
+liikkuu, ette ole saanut sinne maallisilla tiedoillanne, vaan se on
+Jumalan laki, jonka hän jo luomisessa istutti ihmisen sydämeen. Mutta
+minä huomaan, että te olette tuon omantuntonne mietteillänne tehnyt
+hyvin venyväksi, ja uskon, ettei tämä voi teille aina selvästi sanoa,
+mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teidän käsitteenne pääsee leviämään
+kansaan, niin on sen perikato lähellä, sillä kansat, jotka ovat
+Jumalansa hyljänneet, ovat aina hävinneet. Tekisitte viisaasti, jos
+rupeaisitte tarkemmin miettimään asiaa, ettekä levittäisi tuota
+turmiollista oppianne», puheli emäntä vakavasti.
+
+»Enpä minä olisi uskonut, että te olette noin kovin jumalinen», sanoi
+ylioppilas.
+
+»Selvästi tunnen, etten ole kylläksikään jumalinen, ja sitä olen
+paljonkin surrut. Kun nyt olette avonaisesti epäuskoisen sydämenne
+paljastanut, niin minun täytyy ilmoittaa, etten halua teidän kanssanne
+enempi seurustella», sanoi emäntä päättävästi.
+
+Ylioppilas joutui hyväisestään hämilleen.
+
+»On varsin ikävä, että asia niin päättyi, mutta luulen, että te ette ole
+minua täydellisesti ymmärtänyt», sanoi ylioppilas.
+
+»Aivan täydellisesti -- saatte mennä», sanoi emäntä.
+
+Ja niin lähti tuo materialistinen uskonsankari.
+
+
+V.
+
+Kohtaus.
+
+Kaukaan aikaan ei tuo Ritulan emäntään kiintynyt ylioppilas käynyt
+talossa.
+
+»Pääsimmehän toki tuosta tungettelijasta viimein eroon», sanoi isäntä
+emännälleen eräänä kertana.
+
+»Kaikista huonoista ihmisistä täytyy totuuden ihmisten eroon päästä»,
+sanoi Siina.
+
+»Niinkö se on? Minä olen ollut huomaavinani, ettet sinä pidä minusta
+mitään tuon ylioppilaan ohella», sanoi Tommi yksinkertaisuudessaan.
+
+»Erehdyt ystäväiseni; sinusta pidän enemmän kuin kaikista muista
+yhteensä. Mutta minua kummastuttaa tuommoinen ajattelematon
+mustasukkaisuus, kun et sinä soisi maailmassa olevankaan muita kuin
+sinut ja minut.
+
+»Ei veikkonen! Kaikki kansalaiset, veljet ja sisaret, ovat luuta meidän
+luustamme ja sentakia olemme me velvolliset heitä ihmisellisesti
+kohtelemaan», sanoi Siina.
+
+Kului joku aika. Vähitellen teki ylioppilas taasenkin tuttavuutta
+taloon. Ensimältä tuo vanha tuttava arasteli; oli niinkuin hän olisi
+häpeillyt entisiä mielipiteittensä ilmauksia. Mutta kun hän pääsi
+emännän kanssa puheisille, oli hän olevinaan katuvainen syntinen. Hän
+koetti selittää, kuinka hän oli aivan yhtä mieltä emännän kanssa uskon
+asioissa, mutta hän oli vaan tahtonut koetella emäntää saadakseen
+tietää, mitä mieltä hän oli.
+
+Kun emäntä tämän kuuli, suli hänen sydämensä heti, ja entinen ystävyys
+alkoi jälleen.
+
+Melkein myötäänsä oli nyt ylioppilas Ritulassa vieraana. Sattuiko joku
+muu vieras olemaan talossa kun hän tuli, poistui hän heti, sillä hän
+tahtoi yksinomaan olla kahden kesken emännän kanssa.
+
+Emäntä useinkin illan siimeksessä päivän töistä päästyänsä meni
+kävelemään virkistääkseen itseänsä.
+
+Kerran muutamana kauniina kesäiltana meni hän järven rannalle
+kävelemään. Äkkiarvaamatta ilmestyi hänen eteensä mieshenkilö. Emäntä
+hämmästyi pahanpäiväiseksi, mutta samassa huomasi hän, ettei tulija
+ollut kukaan muu kuin tuo ylioppilas.
+
+Tämä teki emännälle nöyrän kumarruksen, lausuen samassa hyvän illan.
+Puhellen niitä näitä, esitteli hän, että istuttaisiin lähellä olevalle
+turvepenkille, että saataisiin haastella.
+
+Ylioppilas koetti nyt kaikenlaisilla imarteluilla ja melkein
+intohimoisesti puhua leperrellä emännälle.
+
+Yht'äkkiä kumartui hän emännän puoleen ja sanoi kuiskaamalla:
+
+»Minä rakastan teitä sydämeni pohjasta», ja samassa hapuili hän Siinan
+kättä omaansa.
+
+»Mitä te nyt puhutte! Minä olen rakkauteni luvannut yhdelle ainoalle
+miehelle, ja se riittää. Minulla ei ole rakkautta antaa kenellekään
+toiselle», sanoi Siina lujasti.
+
+»Eihän toki niin. Luulen teidät tuntevani», sanoi ylioppilas ja samassa
+hän kietoi kätensä Siinan ruumiille.
+
+Siina kauhistui kovin tuota tekoa. Hän riuhtaisi itsensä irti tuosta
+tungettelijasta, ja niin hän seisoi muutaman askeleen ulompana tuota
+hävytöntä nuorta miestä.
+
+»Oletteko tuommoinen! Missä teidän oikeuden ja totuuden tuntonne nyt
+on?» sanoi Siina, ja hänen kasvonsa olivat tavallista punakammat
+äkkinäisen hämmästyksen takia.
+
+Ylioppilas ei uskonut vielä tuotakaan. Hän luuli Siinan käytöstä vain
+tavalliseksi naisen oikuksi, jommoisia hän ehkä oli ennen tavannut.
+
+Hän hyökkäsi nyt Siinaan käsiksi ja koetti häntä valloittaa.
+
+Äkkinäisellä voimain ponnistuksella riuhtaisi Siina taasenkin itsensä
+irti ja samassa läimäytti hän aika korvapuustin ylioppilaalle. Mutta kun
+sekään ei auttanut, päästi hän kamalan hätähuudon.
+
+Samassa syöksyi pensaikosta esiin roteva mies. Tämä oli Siinan veli
+Nartti, joka myöskin sattui olemaan iltakävelyllä tuossa kauniissa
+järvenrannan metsikössä.
+
+Kun Nartti ilmestyi uhkaavana ylioppilaan nokan eteen, hämmästyi tämä
+kelpo tavalla.
+
+»Tuhannen peeveliä! Oletteko todellakin tuommoinen roisto, että
+hätyytätte naitua naista!» huudahti Nartti, sillä hän oli oitis
+huomannut asian oikean laidan.
+
+»Enhän ole mitään pahaa tehnyt, tahdoin vain naista naurattaa», sanoi
+ylioppilas puolustellen itseään.
+
+»Kyllä minä panen sinut tuolla tavalla naisia naurattamaan senkin
+roisto. Tuossa on sinulle ensimäinen ja tuossa toinen», sanoi Nartti
+mäjäytellen ylioppilasta korville puolelle ja toiselle. Kun hän pääsi
+ylös kompuroimaan, oli uusi mäjäys aina valmiina; ei silloin ollut
+ylioppilaan hienot sääret maassa lujasti kiinni.
+
+Vihdoin täytyi Siinan mennä Narttia hillitsemään.
+
+»Anna hänen nyt jo olla, onhan hän jo kyllikseen saanutkin rangaistusta
+huonosta työstään», sanoi Siina, ja niin pääsi ylioppilas taasen
+jaloilleen.
+
+»Vai olet sinä tuommoinen tihulainen kaikkine sivistyksinesi ja
+oppinesi! Luuletko, ettei kansan lapsissa ole suurempaa siveellistä
+voimaa kuin sinunlaisissasi on? Ellei niin olisi, olisi kansan perikato
+käsissä, sillä semmoinen mädännäisyys ei voi kauan pystyssä pysyä»,
+haukuskeli Nartti vielä kaupanpäälliseksi.
+
+Häpeissään lähti ylioppilas turvottunein naamoin mennä lurjustelemaan
+pois.
+
+Siina ja Nartti lähtivät nyt kotiaan. Siina oli vielä hätääntyneen
+näköinen, ja Tommi huomasi oitis, ettei emäntä ollut tavallisissa
+oloissaan.
+
+»Mikä sinua nyt vaivaa, kun olet noin tuohtuneen näköinen?» kysyi Tommi.
+
+Siinasta oli tuo juttu niin tavatonta laatua, että hän ei olisi
+mielellään siitä tarkkaa selkoa tehnyt. Muuten hän oli vielä niin
+hätäyksissään, ettei hän olisi kyennytkään siihen. Mutta Nartti selitti
+juurtajaksain koko tapahtuman.
+
+»Enkö minä ole kauan aikaa epäillyt tuon ainaisen tungettelijan
+tarkoituksia? Hän on ollut mielestäni niin vastahakoinen otus, etten ole
+häntä hyvällä omallatunnolla kärsinyt. Mutta tulehan vielä kerrankin
+tänne mokomakin saikarasääri, niin kyllä minä sinulle lähtöpassit
+annan», tuumaili Tommi.
+
+Siinasta oli tuo kohtaus niin häpeällistä laatua, ettei hän olisi sen
+suonut tulevan yleisön tietoon. Hän rupesi pyytelemään, että asia
+pidettäisiin salassa, koska se ei olisi kenellekään ylösrakennukseksi.
+Siinan esitys hyväksyttiinkin yksimielisesti.
+
+Kuitenkaan ei asia pysynyt salassa. Kohtauksen oli sattunut huomaamaan
+eräs poikaloppi, joka onkiretkellään oli kaukaa nähnyt koko tapauksen.
+Tämä kohta levitti tiedon ympäri kylää.
+
+Ylioppilas parka joutui nyt pahempaan kuin pulaan. Kaikki rupesivat
+häntä sormellaan osoittelemaan ja säätyhenkilöt eivät voineet kyllin
+halveksia ylioppilaan halpamaista käytöstä.
+
+Ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laputtaa pois koko paikkakunnalta ja
+heittää kaikki kesävierailut sikseen.
+
+
+VI.
+
+Muutoksia.
+
+Ritulassa tuli nyt huomattavia muutoksia. Emäntä joutui nyt äidiksi.
+
+Kynä ei voi kertoa sitä ilon ja autuuden tunnetta, jota Siina nyt tunsi
+sydämessään. Parin viikon kuluttua tunsi hän jo kykenevänsä kaikella
+äidillisellä lemmellä ja rakkaudella vaalimaan pienokaistansa, tuota
+kallista taivaan lahjaa, joka oli hänen huostaansa uskottu. Kyllä ei
+pienokaisen tarvinnut puutteessa olla. Pieninkin lapsen kirahdus herätti
+jo äidin huomion, ja oitis riensi hän tutkimaan, mitä pienokainen oli
+vailla.
+
+Kun äiti voimistui niin paljon, että hän voi jotakin toimia, saatettiin
+lapsi pyhään kasteeseen, jossa hänelle nimeksi annettiin Aila.
+
+Olisi luullut Tomminkin nyt hyvinkin ilostuvan tuosta uudesta onnesta,
+mutta niin ei ollut kumminkaan laita. Vaikka hän ulkonaisissa asioissa
+täyttikin kaikki aviomiehen tehtävät perhettänsä kohtaan, pysyi sydän
+kuitenkin kylmänä, sillä siellä kalvoi pieniä matoja. -- Tuo, tuo
+tohvelin alla oleminen ja liikanainen siisteyden vaatimus.
+
+Joitakin aikoja ennen lapsen syntymistä, oli Tommi vaihtanut hevosia.
+Tuo hevonen oli kotikasvatti ja Siinan lempihevonen.
+
+»Kuinka sinä omin päinesi saatoit vaihtaa tuon uskollisen palvelijan
+vieraisiin käsiin? Eikö vähääkään käynyt sydämellesi luovuttaessasi sen
+tuolle Koni-Mikolle, joka ei muuta tee kuin kulkee markkinoista
+markkinoihin pieksäen ja ruoskien hevosraukkoja niin, että ovat
+puolikuolleina hänen käsissään? -- Sinun on paikalla mentävä purkamaan
+tuo tunnoton kauppa», komenteli Siina.
+
+»No, minähän voitin alintain sata markkaa tuossa kaupassa», puolusteli
+Tommi.
+
+»Vaikka olisit voittanut vielä kaksisataa, niin kauppa on kuitenkin
+purettava, sillä minä en salli sitä, että uskollinen eläin joutuu
+rääkkääjän käsiin», sanoi Siina lujasti.
+
+Ei Tommille muuta neuvoksi kuin purkaa kauppa.
+
+»Kas, nyt sinä olit taasenkin kiltti, minun oma Tommini», sanoi Siina,
+kun Tommi oli tuonut Pollen kotiin.
+
+»Kiltti!» murahti Tommi ja lähti kävellä jurpottelemaan pois. Mutta
+entistä jurommaksi ja vähäpuheisemmaksi kävi Tommi.
+
+Kerran möi isäntä kesällä viisi tynnyriä rukiita.
+
+»Kuinka sinä minun tietämättäni menet tänä aikana viljaa myömään? Oletko
+tehnyt lukua, riittääkö hinkalossa viljaa talouden tarpeiksi uutiseen
+saakka? Minä luulen, että jos sinun haltuusi yksinomaan jää talouden
+hoito, rupeaa hiiret hinkaloissa pian koppia lyömään», tuumaili Siina
+Tommille.
+
+»Jo nyt on kumma paikka! Kyllä minä olen huono isäntä, kun en saa kohta
+rikkaa ristiin panna ilman sinun luvattasi», nureksi Tommi.
+
+»Ei sinun tarvitsekaan. Meitähän on kaksi ja 'yhteisöthän ne ovat
+satimet karjamailla.' Mitä se sitten sinua haittaa, vaikka taloudelliset
+asiat punnitaankin yhteisesti, sillä kaksi voipi paremmin asiat harkita
+kuin yksi?» sanoi Siina.
+
+»Haittaapa se. Eihän noiden muiden isäntien tarvitse olla tuommoisen
+komennon alla», tuumaili Tommi.
+
+»Olkoon muualla miten tahansa, mutta meillä sen täytyy niin olla», sanoi
+Siina yksikantaan päättävästi, ja siihen se asia jäi.
+
+Tämmöiset kohtaukset painuivat syvälle Tommin sydämeen. Ja vielä
+päälliseksi tuo ankara puhtaus ja järjestys, josta hän alituisesti sai
+muistutuksia. Kaikki nämät yhteensä vaikuttivat sen, että Tommi tunsi
+olevansa liika henkilö perheessä, jolla ei ole muuta tekemistä, kuin
+olla alituisesti voimattomana välikappaleena vaimonsa käsissä. Hän ei
+saanut olla minkään määrääjänä, ei minkään kaupan tekijänä, vaan
+kaikissa häntä käskettiin, velvoitettiin ja komennettiin.
+
+Tuntien tämmöistä sortovaltaa harjoitettavan, ei perillisen
+syntyminenkään voinut hänen synkkää mieltään ilahuttaa.
+
+Kun lapsen syntyminen oli onnellisesti tapahtunut ja äidin henki
+pelastunut, tunsi Tommi tehneensä kaikki velvollisuutensa.
+Synkkämielisenä ja vähäpuheisena oleskeli hän melkein yksinään, eikä
+kutsuttunakaan monasti käynyt vaimoaan ja lastaan katsomassa.
+
+Hento vaimo ei täydellisesti parantunut kaukaan aikaan lapsivuoteesta.
+Tällä välin makasi Tommi usein yönsä väen puolella. Ei hän suurin
+välittänyt makuusijastaan, kääräisi vaan jotakin päänsä alle ja kytjähti
+penkille maata. Useakin tarjosi Tommille vuodettansa, mutta Tommi sanoi
+vain: »Kiitoksia paljon, pitäkää itse vaan vuoteenne, kyllä minä tässä
+toimeen tulen.»
+
+Isännällä oli omalla puolellaan kylläkin komea ja pehmeä vuode, mutta
+hän tunsi itsensä siellä niin vieraaksi ja ikäänkuin armoilla eläjäksi.
+
+»Mitäpä minä siellä tekisinkään, en minä kuitenkaan osaa olla niinkuin
+vaaditaan», ajatteli hän itsekseen penkillä maatessaan.
+
+Täällä väen parissa tuntui Tommista kaikki niin kodikkaalta ja
+tutunomaiselta, eikä kummakaan, sillä semmoisissa oloissa hän juuri oli
+kasvanut ja mieheksi varttunut.
+
+Väki kummasteli isännän elintapaa. Toiset arvelivat, ettei isäntä
+tahtonut maata toisella puolella, kun emäntä makasi siellä heikkona
+pienokaisensa kanssa, mutta toiset pudistelivat epäillen päätänsä.
+
+Ensimältä ei emäntä tiennyt mitään tuosta Tommin elämän käänteestä,
+sillä hoitajatar ei tahtonut rasittaa häntä millään taloudellisilla
+huolilla. Sitä hän vaan oudoksui, kun isäntä niin harvoin kävi heitä
+katsomassa. Mutta hoitajatar osasi senkin sillä lailla selittää, ettei
+isäntä hennonut häiritä heitä käynneillään niin heikkoina ollessaan.
+
+Noin kolmen kuukauden kuluttua toipui emäntä niin, että hän rupesi
+ottamaan osaa talouden toimiin. Silloin selkeni hänelle kaikki. Hän sai
+tietää, ettei koko tällä pitkällä ajalla ollut isäntä montakaan yötä
+maannut omalla vuoteellaan, vaan melkein aina väen puolella penkillä.
+
+Siina vaivasi päätään monenkaltaisilla kysymyksillä ja otaksumisilla,
+mikä mahtoi isännän tuommoiseen käytökseen syynä olla. Varsinkin
+tämmöisenä aikana, jolloin olisi luullut olevan syytä ilostua entistä
+enemmän. Itse puolestaan ei hän luullut antaneensa Tommille mitään
+aihetta siihen kammoon, jota hän osoitti vaimoaan ja lastansa kohtaan.
+Hän oli laittanut kotinsa semmoiseen järjestykseen, että siinä olisi
+luullut viihtyvän kenen hyvänsä. Mutta ehkäpä isännän kaihtemiseen ja
+jörömäisyyteen olikin syynä se, ettei hän tahtonut häiritä läsnäolollaan
+perheensä rauhaa heidän heikkoina ollessaan.
+
+Näitä mietti Siina, mutta eipä hän täyteen selvyyteen sittenkään päässyt
+tuosta perheen rauhaa uhkaavasta elämän käänteestä.
+
+Eräänä kertana tuli Tommi juron näköisenä lapsikamariin. Siellä oli
+kaikki niin valoisaa, puhdasta ja siistiä. Valkoiset, suoraksi silitetyt
+akkunakaihtimet estivät liikanaisen valon huoneeseen tunkeutumasta,
+pitseillä reunustetut puhtaat lakanat valaisivat sekä emännän vuodetta
+että pienokaisen kehtoa; oli niin puhdasta, ettei tomunhiukkaakaan
+näkynyt missään. Tommista tuntui siltä kuin pyhä siimes olisi
+varjostanut koko huonetta.
+
+Hän tunsi itsensä aivan mahdottomaksi siellä asustelemaan. Hän ei
+luullut parhaalla tahdollaankaan voivansa niin elää ja olla, ettei hän
+saisi vaimoltaan alinomaisia nuhteita ja muistutuksia.
+
+Kun isäntä näiden tunteittensa kanssa taisteli, seisten keskellä
+lattiaa, astui emäntä samassa huoneeseen.
+
+»Kah! Olethan sinä nyt kerrankin täällä! Istuhan toki, että saadaan
+haastella kahden kesken», sanoi emäntä iloisesti.
+
+»Mitäpä puhelemista meillä olisi?» sanoi isäntä jurosti, mutta istui
+kuitenkin.
+
+»Sanotko niin? Kenellä sitten olisi keskenään puhelemista, ellei juuri
+isännällä ja emännällä?» kummasteli Siina.
+
+»Mitä me sitten puhelisimme?» kysyi Tommi.
+
+»Ajattelin puhua siitä, miksi sinä olet nykyään niin kummallinen», sanoi
+emäntä.
+
+»Kuinka kummallinen?»
+
+»Kummalliselta tuntuu minusta se, kun makaat yösi tuolla väen puolella,
+ajellen pitkin kovia penkkejä, etkä vietä öitäsi omalla vuoteellasi,
+jonka luulisin toki olevan siinä voimassa, että siinä sopisi paremmin
+levätä.»
+
+»Minä en viihdy täällä», sanoi Tommi jurosti.
+
+»Sano, ystäväiseni, mikset voi viihtyä. Minä olen kaiken voitavani
+tehnyt, saadakseni asuntomme niin mukavaksi ja siistiksi kuin suinkin,
+että viihtyisit paremmin luonamme. Mutta enimmän kummastuttaa minua, kun
+nyt juuri luulisi sinulla olevan enemmän aihetta iloon kuin koskaan
+ennen, ja sinä osoitat päinvastoin mitä suurinta tyytymättömyyttä ja
+suvaitsemattomuutta. Ja mikä kaikki on tähän kummalliseen käytökseen
+syynä?» puheli Siina surumielisesti.
+
+»Hym!» hymähti vaan Tommi ja alkoi astella ulos huoneesta.
+
+Siina oli koettanut saada selvää miehensä mielentilasta, mutta tämä
+suljettu kirja jäi hänelle yhtä hämäräksi kuin ennenkin.
+
+
+VII.
+
+Pahenee.
+
+Näiden tapahtumain jälkeen makasi isäntä jonkun aikaa omalla
+vuoteellaan, mutta vähäpuheinen ja miettivän näköinen hän oli. Jos
+emäntä hänelle jotakin puhui, vastasi hän vaan: on tai ei.
+Taloudellisiin kysymyksiin virkkoi Tommi vaan jurosti: »Mitäpä minusta.»
+
+Tommin sielussa liikkui sen ohessa kuitenkin säälintunne vaimoansa
+kohtaan. Tämän tähden ei hän hennonut vaimolleen aivan vasten silmiä
+purkaa sydäntänsä eikä ilmaista, mikä raskas taakka oli vähitellen
+kertynyt painostamaan hänen mieltään.
+
+Kun isäntä aamulla heräsi vuoteeltaan, meni hän oitis väen puolelle.
+Syömässä hän kävi säännöllisesti toisella puolella, mutta kun ateria oli
+päättynyt, siirtyi hän muiden mukana väen puolelle, sillä siellä hän
+tunsi viihtyvänsä. Työtä teki hän kahden edestä, mutta taloudellisiin
+asioihin ja toimiin ei hän ottanut vähintäkään osaa; ne kaikki jäivät
+emännän huostaan.
+
+Kerran meni hän taas monesta ajasta lapsikamariin. Pienokainen makasi
+siinä niin autuaan ja viattoman näköisenä ja hymyili nukkuessaan
+niinkuin pieni enkeli.
+
+Kauan seisoi isä lapsensa kehdon ääressä, ja monenlaisia mietteitä
+liikkui hänen mielessään. Hän tunsi sanomatonta rakkautta ja sääliä
+lasta kohtaan. Hän olisi tahtonut ottaa lapsen syliinsä ja paeta hänen
+kanssaan kauas pois. Mutta samassa tunsi hän itsensä kykenemättömäksi
+siihen. Hänessä ei olisi miestä hoitamaan lasta sillä hellyydellä ja
+rakkaudella, minkä tuo toimi välttämättömästi vaatisi. Ehdottomasti
+täytyi hänen itselleen tunnustaa, että lapsen äiti pystyi siihen
+kymmeniä kertoja paremmin kuin hän. Ja hän alkoi jo huomata, että
+harvapa äiti piti lapsestaan niin hellää huolta kuin hänen vaimonsa.
+
+Näitä miettiessään olisi hän niin mielellään suudellut nukkuvaa
+pienokaista, mutta tämä tuntui hänestä pyhyyden loukkaukselta, eikä hän
+uskaltanut huulillaan koskettaa tuota enkeliolentoa. Hetken aikaa seisoi
+Tommi vielä kehdon luona, katsellen tuota nukkuvaa viatonta lapsukaista,
+jolla ei ollut mitään huolia, murheita ja elämän suruja.
+
+Suuret kyyneleet valuivat isän silmistä kaikkea tätä miettiessään.
+
+Elämä ei käynyt entistä eheämmäksi Ritulassa. Isäntä rupesi taasenkin
+makailemaan yönsä väentuvan penkeillä, eivätkä mitkään Siinan rukoukset,
+kehoitukset ja selitykset voineet asiaa toiseksi muuttaa.
+
+»Olkoonpa hän nyt niinkuin haluttaa, kylläpähän kerran siitä
+puhkeaakin», tuumaili Siina vaan rauhallisesti.
+
+Itseksensä hän puuhaili vaan entiseen tapaansa talouden toimissa
+niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Sama puhtaus, sama säntillisyys
+vallitsi nyt Ritulassa kuin ennenkin, ja vieraita kävi talossa niinkuin
+ennenkin.
+
+Mutta yhä synkkämielisemmäksi kävi isäntä. Ainuttakaan kertaa ei hän
+tullut enää emännän puolelle vuoteeseensa, vaan makaili tuvan penkillä.
+Kun emäntä sen huomasi, toimitti hän väen puolelle erityiseen kamariin
+isännälle vuoteen.
+
+Nyt tuli isäntä oikeaan oloonsa. Oli niinkuin suuri kuorma olisi
+pudonnut hänen hartioiltaan. Siellä hän tunsi viihtyvänsä omassa
+rauhassaan, jossa ei tarvinnut ketään arkailla.
+
+Alettiin kummailla, miksi isäntä oli niin usein työstä poissa, vaikka
+hän ennen niin ahkerasti oli käynyt työssä tahi ainakin ollut sitä
+johtamassa. Kun väki tuli työstä, ilmestyi isäntäkin joukkoon ja
+tavallisesti oli hän erinomaisen hilpeällä ja iloisella tuulella. Hän
+keskusteli jokaisen kanssa erikseen ja kaikille oli hänellä viskata joku
+leikkisana.
+
+Väestä tuntui siltä kuin isännästä olisi kadonnut kaikki jurous ja
+synkkämielisyys, ja hän saanut takaisin entisen hilpeän luonteensa.
+Kukaan ei kaukaan aikaan voinut sanoa, mikä tämän kummallisen muutoksen
+oli aikaansaanut.
+
+Vihdoin huomattiin, että isännän kieli alkoi iloisimmillaan ollessaan
+-- -- sammaltaa, ja siitä älyttiin, että hän oli ruvennut
+yksinäisyydessään ryypiskelemään.
+
+Tämä havainto teki Ritulan väkeen hämmästyttävän vaikutuksen. Emäntään
+se koski niin kovasti, että hän tuli oikein sairaaksi. Hän luuli nyt
+keksineensä syyn Tommin synkkämielisyyteen ja perheensä kammoamiseen,
+mutta se ei johtunut ensinkään hänen mieleensä, että tuon turman
+perustus ja alkulähde oli juuri hänessä itsessään.
+
+Kaukaan aikaan ei Siina puhunut miehellensä mitään koko tuosta
+surullisesta ja suomattomasta asiasta. Mykkänä kantoi hän vaan raskasta
+kuormaansa, surren ja murehtien perheensä tulevaista tilaa. Hän koki
+tiedustella kaikella naisen neuvokkaisuudella noita turmion lähteitä,
+saadaksensa tuketuiksi ne. Mutta kaikki tämä oli turhaa työtä, sillä
+Tommilla oli senkin seitsemän asiamiestä, jotka yhdellä tai toisella
+tavalla hankkivat hänelle tuota haluamaansa ilolientä.
+
+Ei kauan viipynytkään, ennenkuin Tommin ryypiskeleminen kävi niin
+julkiseksi, että hän oli myötäänsä humalassa. Eikä hän huolinut keltään
+vähääkään peitellä taikka salata tilaansa.
+
+Tähän tilaan tultuaan kävi hän usein emännän puolellakin. Eräänä kertana
+tapasi hän salissa emännän istumassa surullisen näköisenä. Yhtä puhdasta
+ja siistiä oli siellä kuin ennenkin.
+
+»Kah! täällähän sinä istut yksinäsi kuin lintu häkissään. Ja kaikki on
+niin hienoa ja puhdasta. Saanhan nyt kai kerran sylkeä tuohon lattialle,
+sillä minä olen vaan Tommi, raskaan työn tekijä, joka ei osaa
+hienostella», sanoi Tommi ja -- ptrui! sylkeä roivasi hän puhtaalle
+matolle aika roivauksen.
+
+Surumielisenä nousi Siina ylös, otti pyyhkeen ja siivosi huolellisesti
+syljen pois lattialta. Hän ei lausunut sanaakaan; meni vaan hiljaisena
+istumaan samaan paikkaan.
+
+»Senhän minä tiesinkin! Minä en kelpaa asumaan sinun koristellussa
+pyhäkössäsi, sillä minä olen vaan Tommi. Minä vaan likaisin ja tahrisin
+sinun korusi. Mutta tiedä se, etten minä aio ruveta sinun tahdottomaksi
+välikappaleeksesi enkä keppihevoseksi, jommoiseksi näyt aikovan minut
+tehdä. Minä en saa tehdä enkä toimia mitään ilman sinun armollista
+lupaasi. Mutta nyt saat olla ja elää, puuhata ja päättää niinkuin itse
+tahdot. Minusta ei ole enää mitään haittaa sinulle, ja minun puolestani
+saat pitää semmoisen puhtauden kuin suinkin haluat», puheli Tommi
+ärtyisästi.
+
+Hän nousi ylös istualtaan ja alkoi kävellä salin lattialla. Hän yritti
+mennä lapsikamariin, mutta Siina huomattuaan, missä tilassa Tommi oli,
+oli jo varaselta ottanut avaimen pois suulta.
+
+»Senhän minä tiesinkin. Minä en saa kohdata omaa lastanikaan, jota niin
+sanomattomasti rakastan. Minusta ei ole sinulle elämänkumppaniksi, sillä
+minä olen vaan Tommi», sanoi isäntä ja meni pois.
+
+Koko sillä ajalla ei emäntä lausunut luotuista sanaa, sillä hän älysi,
+ettei isäntään tuossa tilassa puhe vaikuttaisi niin mitään.
+
+Isännän mentyä purskahti emäntä valtavaan itkuun. Nyt selkeni hänelle
+kaikki. Tommi oli purkanut sydämensä painon kokonaan. Siina älysi, mistä
+isäntä oli itsellensä kerännyt kaiken juroutensa, umpimielisyytensä ja
+kylmyytensä, ja hän huomasi jännittäneensä jousta liian kireälle, jopa
+niin että se oli aivan katkeamaisillaan. Hän syytti itseään
+ajattelemattomuudesta ja liiallisesta luottamuksesta itseensä ja
+kykyynsä hillitä muiden ihmisten luonteita. Hän älysi, ettei hän kyllin
+tarkoin tuntenut miehensä luonnetta, vaikka luuli niin tehneensä. Tämä
+kaikki painosti kovasti emännän mieltä.
+
+Seuraavana aamuna meni emäntä toiselle puolelle isännän kamariin. Isäntä
+istui vuoteen laidalla nolon näköisenä, pää käsiin nojattuna. Hän
+säpsähti hyväisestään emännän tuloa.
+
+»Hyvää huomenta, ukkoseni! Kuinka nyt voit?» sanoi emäntä iloisesti.
+
+»Onpahan niinkuin tuossa», sanoi Tommi jurosti, eikä hievahtanut
+paikaltaan.
+
+Emäntä otti tuolin, siirsi sen lähelle isäntää ja istuutui siihen.
+
+»Kuinka sinä olet tuommoiseen tilaan joutunut? Etkö vähääkään ajattele,
+kuinka suureen vaaraan olet itsesi ja perheesi saattanut?» aloitteli
+emäntä.
+
+»Kuinka suureen vaaraan?»
+
+»Pitäisihän järjellisen ihmisen kysymättäkin älytä, minkälaiset vaarat
+tuommoisesta elämästä seuraa. Ensinnäkin menetät terveytesi, ihmisyytesi
+ja kunniasi, ja sitten saatat häpeään koko perheesi. Samalla joutuu
+vaaraan koko talouskin, kun työt jäävät takapajulle ja välistä
+tekemättäkin», selitteli emäntä.
+
+»Sinun hallussasihan johto on tähänkin asti ollut, eikä minulla ole
+ollut mitään sanomista. -- Siinäpä häntä nyt olet voiminesi ja
+toiminesi. Minusta ei ole enää mitään haittaa», sanoi Tommi.
+
+»Oikeastaan asia ei niin ole. Kyllä sinunkin toimesi on paljon
+vaikuttanut taloudessamme, mutta minä olen luullut, että minunkin
+pitäisi saada asioista tieto. Siinä luulossani olen kuitenkin pettynyt»,
+sanoi emäntä.
+
+»En minä vielä koskaan ole purkanut sinun tekemiäsi kauppoja», sanoi
+Tommi kolkosti.
+
+Tämä kävi emännän sydämelle kipeästi kuin puukon pistos, sillä se
+muistutti häntä ilmielävästi siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle.
+
+»Asiamme on sillä kannalla, ettei se oikeuksiamme puolustellen siitänsä
+parane, sillä meissä kummassakin on vikaa. Parasta on, että kumpikin
+koetamme korjata vikojamme ja hillitä itsekkäitä sydämiämme. Tehdään nyt
+keskenämme sydämellinen sovinto ja ruvetaan elämään säännöllistä,
+kristillistä elämää», ehdoitteli emäntä.
+
+»Eipä se taida paikka siitä parata. Minulla ei ole enää voimaa eikä
+hallituskykyä, sillä kymmeniä vuosia on minua kiduteltu ja polteltu kuin
+mitäkin kelpaamatonta otusta», tuumaili Tommi.
+
+»Kuule nyt, ystäväiseni! Minä tunnen kylläkin katkerasti, että minä olen
+liiaksi pitänyt sinua valtani alaisena. Koetetaan saada yhdyselämä
+jälleen voimaan. Sinä saat tästäpuolin elää ja olla perheesi kanssa
+niinkuin tahdot; asua ja elostella huoneissa niinkuin haluttaa. Enkä
+minä enää nuru siitä, jos joskus vahingossa satut jotakin likaamaan.
+Taloudessa saat tehdä ja toimia niinkuin parhaaksi näet. Sen vaadin
+kuitenkin, että heität tuon turmiollisen ja perikatoon vievän
+ryyppimisen pois», esitteli emäntä.
+
+»Tämä kaikki on kylläkin kaunista, mutta se on jo liian myöhäistä»,
+murahti Tommi.
+
+»Mutta ajattelehan toki pientä viatonta lastasi, jonka Jumala on meidän
+huostaamme uskonut. Ajattele sitä surkeutta, mihin saatat lapsesi
+tuommoisella elämälläsi, hänet, joka ei sinulle ole mitään pahaa tehnyt.
+Saatatko hänetkin syöstä onnettomuuteen, kärsimään puutetta ja
+kurjuutta?» koetti emäntä hellyttää isännän paatunutta sydäntä.
+
+Tommi ei vastannut mitään.
+
+Kun emäntä huomasi, ettei hänen puheilleen ollut isännässä mitään sijaa,
+lähti hän murheellisena pois.
+
+Mutta emännän mentyä pulpahti isännän silmistä viljavat vedet ja hän
+itki hyvän aikaa niinkuin lapsi.
+
+
+VIII. Katoaminen.
+
+Näiden tapahtumain jälkeen näytti isäntä parantavan tapojaan. Hän rupesi
+harventelemaan ryyppimistään ja käymään vähin töissäkin. Kävi hän
+tavasta toisella puolellakin ja oleili siellä hyvät ajat. Kun niin
+sattui, pistäysi isäntä lapsikamariinkin, ja silloin hän katseli kauan
+aikaa lastansa syviin mietteisiin vaipuneena.
+
+Synkkämielinen ja vähäpuheinen oli hän nytkin, ja emännän kanssa ei vaan
+päästy pitkiin keskusteluihin. Entinen vastenmielisyyden tunne makasi
+Tommin sydämessä ja vieraaksi tunsi hän itsensä tässä piirissä. Pitkät
+hetket istui hän virkkamatta sanaakaan.
+
+Tämmöisenä pysyivät olot vuoden, toista, mutta Tommin ryyppyvälit eivät
+siitänsä harvenneet, eikä hänen elämäntapansa tullut entistä ehommaksi.
+--
+
+Jonkun ajan kuluttua rupesi Tommin tila entistä enemmän pahenemaan. Hän
+ryypiskeli niin ankarasti, että hän oli yhdessä pöhnässä kuukausittain.
+Emäntä itki ja murehti ensimältä, niin että oli vedeksi sulaa, mutta
+Tommi vaan nauroi, joi ja rallatteli. Jos hän oli jonkun päivän
+väkijuomia saamatta, oli hän mitä surkeimmassa tilassa. Hän vapisi
+niinkuin kahila virrassa, eikä vuorokausiin ottanut suuhunsa kuivaa eikä
+märkää. Silloin ei hän puhunut kenellekään luotuista sanaa eikä kärsinyt
+luonansa ainuttakaan ihmistä.
+
+Eräänä aamuna kun väki nousi ylös, ei isäntää ollutkaan vuoteellaan.
+Luultiin, että hän oli mennyt viinanhakuun, eikä siitä sen enemmän
+huolehdittu. Mutta kun kului viikko, toista, eikä isäntää alkanut
+kuulua, ruvettiin pahoin papuilemaan. Häntä etsittiin ja kyseltiin
+kaikkialta, mutta turhaan. Kukaan ei ollut nähnyt hänen lähtevän eikä
+kukaan ollut tavannut häntä tiellä; isäntä oli kadonnut niinkuin kaste
+maahan.
+
+Useat arvelivat, että hän oli tehnyt itsemurhan, mutta Siina väitti
+lujasti, että sitä hän ei ole tehnyt.
+
+Apeaksi tahtoi käydä emännän mieli, mutta hän torjui epätoivoa kaikin
+voimin. Vähitellen voitti hän takaisin entisen mielenlujuutensa ja
+ryhtyi tarmokkaasti talouden toimiin, ja kaikki sujui nyt paremmin kuin
+viimeisinä aikoina isännän kotona ollessa.
+
+Emäntä oli kaiken aikaa pitänyt hyvää huolta vanhemmistaan, ettei heiltä
+suinkaan mitään puuttuisi, ja koki tehdä heidän vanhuuden päivänsä niin
+murheettomiksi kuin suinkin mahdollista.
+
+Kun hän taasenkin eräänä kertana meni vanhuksien kamariin, olivat he
+hyvin surullisen näköiset.
+
+»Sinulla on nyt, lapseni, kovat ja murheelliset ajat», sanoi isä
+surumielisesti.
+
+»Niin, isä. Minä en tarkoin tuntenut hänen sisällistä ihmistänsä, vaikka
+luulin tuntevani. Luotin liiaksi omiin voimiini ja uskoin voivani
+muuttaa hänet toiseksi ihmiseksi, mutta niin ei käynyt. Olkaa kuitenkin
+huoletta, kyllä asiat käyvät päinsä, vaikka näinkin ovat», koki emäntä
+lohdutella vanhempiansa.
+
+Tämmöisenä kului aikaa vuoden paikkeille. Siina koki yhä hiljaisesti
+kuulustella, mihinkä isäntä olisi joutunut. Hän kävi pappilassakin
+tiedustelemassa, olisiko hän ottanut sieltä papinkirjaa, mutta sitä hän
+ei ollut tehnyt.
+
+Vihdoin tuli Lenulaan eräs mies, joka oli ollut asioittensa takia
+liikkeessä laajoissa piireissä. Hän kertoi nähneensä Tommin poliisina
+eräässä maamme isoimmassa kaupungissa. Oli niinkuin raskas paino olisi
+pudonnut Siinan sydämeltä, sillä nyt hän tiesi, että Tommi oli vielä
+elävien kirjoissa, ja siinä oli hänelle kylliksi.
+
+Hän tuli nyt niin iloiseksi mielessään.
+
+Ja pian oli hänen päätöksensä tehty. Hän kutsui veljensä Nartin
+luoksensa ja rupesi esittämään hänelle, että hän ottaisi Ritulan
+talouden haltuunsa pitemmäksi ajaksi.
+
+»No, mihin sinä sitten aiot?» kysyi Nartti kummeksien.
+
+»Miestäni hakemaan», sanoi Siina melkein iloisesti.
+
+»Joko hänet sitten olet saanut tietoosi?»
+
+»Jopa tietenkin, ja minä olen velvollinen menemään hänen luokseen. En
+tiedä, kuinka kauan tulen siellä viipymään, sillä Tommilla on pieni
+virka eräässä kaupungissa», selitteli Siina.
+
+»Entä lapsi?»
+
+»Hänet otan mukaani.»
+
+Nartti suostui emännän ehdoitukseen, ja niin oli asia päätetty.
+
+Molemmin menivät he nyt vanhusten kamariin. Siellä selitti Siina heille
+kaikki, mitenkä asiat nyt olivat. Hän sanoi Nartin jäävän heitä
+hoitamaan ja itse menevänsä miehensä luo. Molemmin he vakuuttivat, ettei
+vanhuksilla suinkaan tulisi mitään puutetta olemaan.
+
+Vanhukset eivät oikein ymmärtäneet, oliko tämä elämänkäänne hyvä vai
+paha. Molemmilta puolilta virtaili asia sekaisin heidän mieleensä.
+Toiselta puolelta tuntui pahalta, kun Siina lähtee tuolle epävakaiselle
+retkelle, mutta toisaalta taasen tuntui hyvältä, kun hänen miehensä oli
+tiedossa. Kuitenkin he nöyrinä alistuivat kohtaloonsa.
+
+Kauan ei Siina neuvotellut itseksensä. Päättävästi hän rupesi
+kapineitaan kokoilemaan ja varustautumaan matkaan niin pian kuin
+mahdollista.
+
+Aila oli silloin noin neljän vuoden ikäinen. Hän oli hyvin kaunis, terve
+ja ketterä lapsi. Terävä-älyinen hän oli myös ja ymmärsi jo kaikki
+jokapäiväiset asiat. Hän oli jo saanut tietoonsa, että hänellä oli isä,
+mutta tämä oli mennyt pois. Alituisesti oli hän äidiltään kysellyt:
+missä isä on ja milloinka hän tulee kotiin.
+
+Äiti hyväili lastaan iloisesti ja puheli hänelle, että nyt mennään isän
+luo, sillä isä on löytynyt. Aila ilostui tuosta, niin että hän nauroi,
+hyppeli, hykerteli käsiään ja halaili äitiään.
+
+Emäntä selitti väelleen, että hän on pakoitettu joksikin aikaa lähtemään
+pois kotoa ja Nartti tulee sillävälin hoitamaan taloutta. Väki olikin
+tyytyväinen siihen, sillä he tiesivät Nartin olevan sävyisän ja
+kunnollisen miehen.
+
+Pitemmittä mutkitta lähti emäntä lapsensa kanssa tuolle tuntemattomalle
+matkalle.
+
+
+IX. Löydetty.
+
+Kun Siina tuli kaupunkiin, hankki hän heti majapaikan itselleen. Hän
+pyysi talonväen pitämään lapsestaan huolta ja lähti itse oitis
+kaupungille miestänsä etsimään. Kadulta kadulle rientäessään tarkasteli
+hän jok'ikisen poliisin, minkä vain näkyviinsä sai. Sitä teki hän
+puolilta päivin iltamyöhään, mutta miehensä näköistä ei hän tavannut.
+Seuraavana päivänä hän vielä jatkoi etsimistään, mutta turhaan. Nyt
+rupesi hän epäilemään olevansa surkeasti petetty.
+
+Mutta kuitenkaan ei hän langennut epätoivoon. Seuraavana aamuna meni
+Siina taasenkin kaupungille. Kun hän tapasi ensimäisen poliisin,
+seisautti hän hänet.
+
+»Sallikaa minun kysyä teiltä, onko tässä kaupungissa yhtään Tuomas
+Ritula-nimistä poliisia?» tiedusteli Siina.
+
+»On, kyllä on. Miksi sitä kysytte?» sanoi poliisi.
+
+»Ilman vaan, olisi ollut vähän asiaa.»
+
+»Oletteko hänen vaimonsa?»
+
+»En. Olen vaan hänen tuttavansa», sanoi Siina kierellen, sillä ei hän
+tahtonut, että Tommi olisi ennakolta saanut tietää hänen olevan
+kaupungissa.
+
+»Missä hän sitten nyt on, koskei häntä näy poliisintoimissa?» jatkoi
+Siina.
+
+Poliisi kertoi hänelle, että Ritulalla on kolmen vuorokauden loma. Hän
+selitti myös tarkoin, missä Ritula pitää majapaikkaa.
+
+Voi, kuinka keveällä sydämellä Siina nyt riensi majapaikkaansa. Hän oli
+niin iloissaan, että olisi syleillyt koko maailmaa.
+
+Seuraavana päivänä haki hän Tommin majapaikan, mutta siellä sanottiin,
+ettei hän ole nyt kotona, eikä tule kotiin ennenkuin illalla.
+
+Ei tuntunut pitkältä Siinasta tuo lyhykäinen odotusaika, eikä hän
+aikonut mennä miestään tapaamaan ennenkuin aamulla.
+
+Kuuden tienoissa meni Siina miehensä kortteeriin. Kun hän tuli huoneen
+ovelle, oli se lukossa. Hän alkoi hiljaisesti koputtaa ovelle, mutta kun
+ei mitään kuulunut, sitten kovemmasti.
+
+Samassa tuli siihen talon palvelijatar.
+
+»Mahtaakohan Ritula olla kotona, kun ei huoneesta mitään kuulu?» kysyi
+Siina.
+
+»Kyllä hän on kotona. Hän tuli jo illalla kotiin», vastasi palvelijatar.
+
+Hän rupesi nyt lujemmasti koputtamaan ovelle, mainiten samassa Ritulan
+nimen.
+
+Pian tultiinkin ovea avaamaan. Tämän huomattuaan poistui palvelijatar.
+
+Oven auettua astui Siina huoneeseen.
+
+Tommi ällistyi niin tuota odottamatonta näkyä, että oli vähällä kaatua.
+Sanaakaan lausumatta vetääntyi hän perälle huonetta ja istui
+hermostuneena tuolille. Kumpikaan ei vähään aikaan puhunut ainuttakaan
+sanaa.
+
+Vihdoin toipui Tommi hämmästyksestään.
+
+»Mikä sinut tänne osoitti? Enkö täälläkään saa olla rauhassa? En
+suinkaan nyt ole ollut sylkemässä hienoille lattioillesi enkä tahrimassa
+huoneitasi», sanoi Tommi ärtyisästi.
+
+»Älä niin sano, Tommi! Minä en tiedä tehneeni sinulle mitään pahaa; sinä
+olet paennut omaa itseäsi. Mutta minä olen velvollinen etsimään sinua,
+vaikka vielä mihin menisit, sillä minä olen Jumalan edessä vannonut
+rakastavani sinua kaikissa elämän vaiheissa kuolemaani asti», sanoi
+Siina lujasti ja istuuntui ovipieleen tuolille.
+
+Tommi näytti hyväisestään hämmästyvän Siinan rohkeasta ja lujasta
+puheesta. Hän jäi sanattomaksi ja näytti miettivän, pää käsiin
+nojattuna.
+
+»Aiotko sitten jäädä tänne?» kysyi Tommi kolkosti.
+
+»Se on tarkoitukseni, enkä aiokaan sinua enää koskaan jättää, kun kerran
+olen sinut löytänyt», sanoi Siina.
+
+»Kyllä sinun on lähteminen täältä», sanoi Tommi tylysti.
+
+»Kyllä aivankin kernaasti, kun vaan yhtenä lähdetään», myönti Siina.
+
+»Se ei tule koskaan tapahtumaan», sanoi Tommi jyrkästi.
+
+»Niinpä minä jään tänne sinun luoksesi», sanoi Siina päättävästi.
+
+»Kuinka se käypi päinsä? Mitenkä silloin käypi lapsen ja talouden?»
+sanoi Tommi ikäänkuin säpsähtäen Siinan lujaa päättäväisyyttä.
+
+»Ole niistä huoletta. Nartin olen ottanut taloutta ja vanhuksia
+hoitamaan ja Ailan olen ottanut mukaani. Ei siis ole mikään estämässä
+minun tänne jäämistäni», sanoi Siina toimeliaasti.
+
+Kun Tommi kuuli, että Aila on täällä, näytti hän taasenkin säpsähtävän.
+
+»Miksi lapsi ei sitten ole täällä», sanoi Tommi itseään kohauttaen.
+
+»Pian kait minä hänet tänne noudan», sanoi Siina ja samassa hän
+syöksähti ketteränä ulos.
+
+Tovin päästä palasi hän lapsen kanssa.
+
+»Tuossa on nyt isäsi, jota olet niin hartaasti kaivannut», sanoi äiti,
+osoittaen Tommia.
+
+Aila ei ollut mikään ujo lapsi. Hän juoksi heti isänsä luo, ja tämä
+nosti lapsen polvellensa.
+
+»Oletko sinä minun isäni? Äiti on sanonut, että sinä olet kiltti isä.
+Mutta miksi sinä jätit meidät ja tulit näin kauas, vaikka meillä on
+siistimpi koti kuin tämä?» leperteli lapsi isälleen, silitellen hänen
+tuuheaa partaansa.
+
+Tommi ei voinut sanoa mitään. Hän hyväili ja siljoitteli tuota kaunista
+ja ketterää lasta, ja suuret kyyneleet vierivät hänen silmistään.
+
+Tommi silmäsi kelloaan. Kiireesti laski hän lapsen lattialle, hypähti
+ylös, pisti virkapuvun päällensä ja sanoi mennessään: »Minun täytyy olla
+neljännestunnin päästä poliisikonttorissa.»
+
+Siina rupesi paikalla taloudellisiin toimiin niinkuin ainakin kotonaan.
+Hän pesi ja siivosi huoneen joka paikasta ja laittoi sen järjestykseen
+kaikin puolin. Talon emännältä kävi hän kyselemässä, mihinkä aikaan
+Tommi kävi päivällistä syömässä. Samassa ilmoitti hän, ettei emännän
+tarvitse Tommin ruuasta enää pitää huolta, sillä hänen vaimonaan tahtoo
+hän itse ryhtyä hoitamaan Tommin taloutta.
+
+Kun Tommi tuli kotiin, hämmästyi hän hyväisestään siitä aistikkaasta
+järjestyksestä mikä hänen asunnossaan nyt vallitsi. Maukas ateria
+höyrysi pöydällä, ja isosta aikaa istuivat he molemmat taasenkin samassa
+ruokapöydässä.
+
+»Onko tämä emännän laittama puolinen?» kysyi Tommi.
+
+»Eikä ole. Minä tämän laitoin, eikä emännän tarvitse enää sinun
+ruuastasi huolta pitää», sanoi Siina.
+
+Koko ruoka-aikana ei Tommi puhunut mitään. Hän näytti vaan
+synkkämieliseltä ja mietti itsekseen: »Jokohan taasen alkaa entinen
+leikki.»
+
+Jonkun aikaa meni elämä tämmöisenään. Tommi oli synkkä ja vähäpuheinen,
+mutta Ailan kanssa leikki ja leperteli hän milloin vaan vähänkään oli
+aikaa. Hän toi kaupungista palatessaan useinkin makeisia ja
+leikkikaluja. Lapsi suostuikin niin isäänsä, että hän oli aina jo ovessa
+vastassa, kun tämä tuli kotiin.
+
+»Eiköhän ole parasta, että lähdemme Ritulaan takaisin; siellähän meillä
+on oma koti, jossa olisi niin hyvä olla», esitteli Siina miehelleen
+eräänä iltana.
+
+»Johan olen ennenkin sanonut, ettei se käy päinsä», sanoi Tommi jurosti.
+
+»Samantekevä, kyllä kai minä täälläkin toimeen tulen», sanoi Siina
+yhtäkaikkisesti.
+
+-- -- -- Mutta kuinka Tommi oli päässyt poliisiksi?
+
+Silloin kun Tommi lähti Lenulasta, oli vanhalla kirkkoherralla nuori
+apulainen. Kirkkoherran poissa ollessa meni Tommi pappilaan ja otti
+apulaiselta papinkirjan. Tämä unohti kirkonkirjoihin merkitsemättä, että
+papinkirja oli otettu. Apulainen muutti pian toiseen paikkakuntaan, ja
+niin ei kirkollisvirasto tiennyt mitään Tommin papinkirjan-otosta.
+
+Kun hän oli ollut joitakin aikoja kaupungissa työssä, tuli eräs poliisin
+virka avonaiseksi. Tommi haki sitä. Ja kun huomattiin, että hän oli
+kookas, hyväsävyinen, lujatekoinen mies ja omasi hyvän käsialan,
+valittiin hän poliisiksi.
+
+Virkatoimissaan ei Tommi nauttinut koskaan väkijuomia, mutta
+loma-aikoina siemasi hän aika tavalla. Esimiehensä kunnioittivat häntä
+ja luottivat häneen ehdottomasti, sillä hän oli terävä-älyinen ja sai
+useinkin ilmi salaisimmatkin rikokset.
+
+Siina kyllä heti huomasi, kun hän ensi kerran tapasi Tommin, että tämä
+oli ollut juopottelemassa, vaikkei hän siitä tahtonut mitään sanoa. Hän
+oli sanomattoman iloinen, kun ei Tommi virassa ollessaan ryypiskellyt,
+mutta hän pelkäsi noita loma-aikoja.
+
+Jonkun kuukauden kuluttua tuli taas loma. Kun Tommi oli syönyt
+illallisensa, sanoi hän pistäyvänsä jollakin asialla ja niin hän
+poistui. Myöhäiseen yöhön odotti Siina miestään kotiin tulevaksi, mutta
+häntäpä ei kuulunutkaan. Siina kävi levottomaksi. Seuraavan päivän
+kuulusteli hän miestään, mutta turhaan. Hän toivoi miehensä tulevan
+kotiin illalla, mutta sekin toivo petti.
+
+Koko seuraavana yönä ei hän voinut silmäntäyttä nukkua, sillä miehensä
+häntä kovin huolestutti.
+
+Puoli neljän aikana aamulla hän jo nousi ylös ja lähti kaupungille
+miestänsä etsimään.
+
+Siina kulki niitä ravintoloita myöten, jotka pidettiin öilläkin auki.
+Neljännessä semmoisessa tapasi hän paljon miehiä, jotka siellä tupakan
+savun seassa lasejaan kilistivät, poristen sitä ja tätä. Heidän
+joukossaan istui Tommikin parhaana miehenä. Kyllä hänellä nyt puhetta ja
+iloisuutta riitti.
+
+Kun Siina ujona ja keveänä kuin yöperhonen astui ovesta sisään, kääntyi
+kaikkein huomio häneen.
+
+»Hoh, perhana! Mitä hameväellä täällä on tekemistä!» huudahti eräs
+juomaveikoista.
+
+Silloin havahtui Tommikin ja loi silmänsä ovipuoleen.
+
+Paikalla nousi hän ja meni vaimonsa luo.
+
+»Peijakas! Ethän toki meidän nähtemme aikone suudella
+tohvelisankariasi», huudahti eräs joukosta.
+
+»Jos minun akkani tuon tekisi, niin kyllä minä...», ärisi toinen.
+
+»Lähde nyt minun kanssani kotiin», sanoi Siina kuiskaavalla äänellä.
+
+Tommi pyörähti takaisin, otti lakkinsa ja lähti nöyränä kuin lammas
+Siinan kanssa pois.
+
+»Hyi, lempsatti, tuommoista miestä! Oikein hävettää», mutisi joku mies
+heidän jälkeensä.
+
+Sopipa katsoa tuota paria, kun he varhaisena aamuhetkenä kävelivät
+autioita katuja myöten kotiansa kohden. Mies kookas, hartiakas, voimakas
+ja sorea kuin korven honka, nainen lyhyenläntä, hento, notkea ja kevyt
+kuin haamu kävelevät tuossa rinnakkain, vaimo tyytymättömänä ja
+nurkuvana, mies häpeilevänä, tottelevaisena ja nöyränä. Sopipa kuulla
+heidän haasteluansakin tuossa kävellessään.
+
+»Missä, herran tähden, sinä olet kaiken tämän aikasi viettänyt?» kysyi
+vaimo hiljaisella, kuiskaavalla äänellä.
+
+»Missäkö minä olen ollut? Minä olen tehnyt työtä», sanoi Tommi
+puolustellen.
+
+»Mitähän työtä sinä lienet tehnyt», sanoi Siina epäuskoisena.
+
+»Etkö tiedä, että minä olen poliisi, ja poliisilla on paljon työtä --
+öisinkin», soperteli Tommi.
+
+»Poliisi! Onko sinulla nyt virka-aika? Olet saanut lomaa levätäksesi
+raskaasta työstäsi ja tuolla tavalla käytät nämätkin hetket! Mies ei
+ajattele yhtään, mihinkä epätoivoon saattaa vaimonsa ja lapsensa.
+Vuorokausittain saa olla sydän kourassa, hakea, surra ja peljätä. Eikä
+mies ole tahallaankaan koko tästä tuskasta. Jonkun verran olet voittanut
+kunnioitusta ja luottamusta ihmisiltä ja olet kaiken tämän
+menettämäisilläsi», puheli Siina nuhtelevasti.
+
+»Mitä sinä sitten minun kunniastani tahdot? Samahan se sinulle on»,
+sanoi Tommi synkästi.
+
+»Vai niin, sanotko niin! Kenestä minä sitten tahdon, jos en sinusta?
+Sinun kunniasi on minunkin kunniani. -- Se on koko perheemme kunnia, ja
+minä en pidä perheemme kunniaa niinkään vähässä arvossa», tuumaili Siina
+edelleen.
+
+Tommi ei vastannut enää mitään, kai hän tunsi, että hänellä on löyhät
+perusteet käytöstänsä puolustaakseen. Hiljaisena, sanaakaan lausumatta
+kävellä törkki hän vaan harha-askelin vaimonsa sivulla.
+
+He tulivat kotiin. Aila nukkui vielä. Aurinko valaisi noustessansa
+nukkuvan lapsen kauniita kasvoja. Tommi seisahtui vuoteen viereen ja
+katseli häntä kauan. Kyyneleet rupesivat vuotamaan miehekkään miehen
+silmistä ja hän näytti hyvin miettivältä. Mitä miettikään hän nyt siinä
+seisoessaan nukkuvan, viattoman lapsensa ääressä? -- Taisteliko hyvä ja
+paha keskenään hänen sielussaan? -- Kuka ties -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tulirokko alkoi liikkua kaupungissa. Kaikilla keinoilla koettivat
+vanhemmat suojella Ailaa joutumasta tuon ankaran ja murhaavan taudin
+kynsiin. Lasta ei päästetty ollenkaan toisten lasten pariin. Ovi
+pidettiin aina lukossa, ja jos joku pyrki poliisin puheille, ei häntä
+laskettu sisälle, vaan hän sai ajaa asiansa eteisessä.
+
+Vaikka oltiin näin varovaisia, löysi tauti kuitenkin tiensä taloon. Aila
+sairastui tuohon vaaralliseen tautiin. Ei voi sanoin kuvata vanhempien
+pelkoa ja ahdistusta, kun he huomasivat, että Aila todellakin sairastui
+tulirokkoon. Paikalla haettiin lääkäri ja tarkasti noudatettiin hänen
+määräyksiään. Toivottiin, että tauti ehkä saadaan alussa tukahutetuksi,
+kun ajoissa turvauduttiin lääkärin apuun, mutta niin ei käynyt. Tauti
+paheni vaan päivä päivältä. Lääkäri kävi kahdesti päivässä tutkimassa
+sairaan tilaa ja antamassa määräyksiänsä.
+
+Tommi haki virkavapautta, eikä poistunut yöllä eikä päivällä lapsensa
+sairasvuoteen tyköä. Siinäpä istui äitikin. Tommi kehoitti Siinaa
+menemään joskus lepäämään mutta ei hänkään hennonut lähteä pois rakkaan
+lapsensa luota, joka siinä kamppaili elämän ja kuoleman välillä.
+
+Ehtimiseen kyselivät he lääkäriltä, mitä hän sairaasta arveli, mutta hän
+pudisteli vaan epätoivoisena päätään.
+
+Siina tuli nyt kummalliseen mielentilaan. Hänen sielussaan risteili
+kaksi vastakkaista virtausta; siellä taistelivat suru ja ilo keskenänsä.
+Kova suru ja pelko lapsen kuolemasta ja toisaalta ilo siitä, kun Tommin
+sydän tuntui rupeavan vähitellen pehmenemään.
+
+Näin kului aikaa toivon ja pelon välillä kolmisen viikkoa. Erinomaisella
+hellyydellä ja alttiiksiantavaisuudella hoiteli äiti sairasta lastaan.
+Vaikka Tommikin oli melkein aina saatavilla, ei hän omia vaivojaan
+pitänyt minään verrattuina äidin vaivoihin. Kovin kömpelöksi ja
+saamattomaksi huomasi hän itsensä tuommoisissa asioissa ja hän tunsi
+sydämessään sanomatonta kiitollisuutta vaimoansa kohtaan.
+
+Kun lääkäri taasenkin noina ahdistuksen aikoina kävi lasta
+tarkastelemassa, selkenivät hänen kasvojensa piirteet iloisiksi.
+Vanhemmat, jotka ottivat vaarin jok'ikisestä lääkärin kasvojen väreestä,
+huomasivat tuonkin valoisan ilmeen.
+
+»Voi, herra tohtori, onko mitään toivoa lapsen pelastuksesta?» kysyi
+äiti.
+
+»Lapsi jää elämään, mutta hyvää hoitoa hän vielä kauan tarvitsee, jos
+mieli on tämän toivon toteentua», sanoi lääkäri oikaisten itsensä
+suoraksi.
+
+Sanoin ei voi kuvata, minkä ilon tuo toivon sanoma synnytti vanhempien
+sydämissä. He itkivät ja nauroivat sekaisin, halailivat tohtoria ja
+kokivat kaikin tavoin iloansa ilmoittaa. Juro Tommikin koetti tehdä
+voitavansa tuossa yhteisessä ilon osoituksessa ja tunteitten
+ilmaisemisessa.
+
+»Voi, herra tohtori! Me tahdomme tehdä kaikki, uhrata kaikki, mitä
+suinkin meidän voimissamme on, kunhan vaan lapsi paranee», sanoi Tommi,
+ja tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut oikein kaunopuheiseksi.
+
+Huolellisesti lääkärin määräysten mukaan hoidettuaan lasta, huomasivat
+he jo muutaman vuorokauden kuluttua lapsen rupeevan tointumaan.
+
+Kun lapsi tuli terveeksi, tunsivat he sydämessään sanomatonta
+kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. -- -- --
+
+Elämä tuli nyt Siinan ja Tommin välillä ehommaksi entistään. Tommi ei
+ryyppinyt enää ensinkään, ei edes loma-aikoinaankaan. Hän tuli
+puheliaammaksi vaimolleen ja keskusteli mielellään hänen kanssaan
+yhteisistä asioista. Tästä selvisi Siinalle, että hänen miehensä
+paatunut sydän oli täydellisesti sulanut häntä kohtaan, ja tästä
+havainnosta iloitsi hän suuresti. Molemmin rakastivat ja hellivät he
+parantunutta lastaan, ja hän oli heidän ilonsa ja toivonsa.
+
+Eräänä kertana tuli Tommi virkatoimistaan kotiin erinomaisen hilpeänä ja
+iloisena. Heti kun hän oli riisunut virkapukunsa yltään, tuli hän
+vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.
+
+»Etpä arvaa, hyväiseni, mitä minä nyt olen miettinyt?»
+
+»Vaikea minun on tietää, mitä sinä, ukkoseni, milloinkin mietit», sanoi
+Siina ja hyväili miestään.
+
+»Nyt lähdetäänkin Ritulaan», sanoi Tommi iloisesti.
+
+Siina hämmästyi kovin kuullessaan äkkiä tuon sanan. Koko täälläolonsa
+ajan oli hänen sydämensä salaisena, hartaana toivomuksena ollut päästä
+takaisin tuohon rakkaaseen kotiinsa. Ja nytkö tuo toivo toteentuisi? Hän
+tarttui mieheensä syliksi, halaili ja hyväili kauan aikaa häntä.
+
+»Tiesinhän minä, että sinä kuitenkin pohjaltasi olet minun oma hyvä
+mieheni», virkahti hän viimein.
+
+Tommi otti heti virkaeron, ja niin alettiin panna tavaroita kokoon. Ja
+pian oltiin tiellä.
+
+Kovin hämmästyttiin Ritulassa, kun eräänä syyskuun kauniina päivänä
+Tommi emäntänsä ja lapsensa kanssa tulla tömähti kotiin. He eivät
+kirjoittaneetkaan tulostansa, ja sentakia oli se niin odottamaton
+yllätys.
+
+Voi, kuinka iloiselta Tommista tuntui, kun hän pääsi takaisin tuohon
+siistiin kotiin, jonka hän omalla tuhmuudellaan oli niin katkeraksi
+itselleen saattanut.
+
+Nartti oli kaikki taloudelliset asiat toimittanut hyvin, ja sisällinen
+järjestys oli yhtä oivallinen kuin ennenkin.
+
+Iloisesti meni Tommi tervehtimään vanhuksia, sanoen: »Terveisiä meidän
+harhamatkoiltamme. Mutta nyt me jäämmekin kotiin ja rupeemme elämään
+uutta elämää.»
+
+Kyyneleet vuotivat vanhusten silmistä tuon kuullessaan.
+Mielenliikutuksen vuoksi eivät he voineet puhua mitään, pudistelivat
+vaan hartaasti heidän käsiään.
+
+Yksissä neuvoin ryhtyivät nyt isäntä ja emäntä talouden toimiin, ja se
+kävikin kyllä laatuun.
+
+Eräänä iltana istuivat isäntä ja emäntä kahden kesken huoneessa.
+
+»Sanopas nyt, ukkoseni, miksi sinä olit niin sitkeä lähtemään kotiin
+sieltä kaupungista?» kysyi Siina mieheltään.
+
+»Olin niin tavattomasti elänyt näillä seuduilla, etten voinut
+ajatellakaan takaisintuloa häpeästä punastumatta, mutta kun kerran
+silmäni aukenivat, ei tämä tuntunut painavan mitään», sanoi Tommi.
+
+Tommi ei enää koskaan syljeskellyt lattialle eikä muuten tahrinut
+huoneita. Päinvastoin ihanteli ja kiitteli hän sitä puhtautta ja
+säntillisyyttä, josta hänen vaimonsa niin suurta huolta piti. Nyt tunsi
+Tommi sydämessään, kuinka kallis aarre hänellä oli, vaikka hän
+tyhmyydellään oli sitä hyljeksinyt. Kaikki Siinan kärsimykset ja alttius
+selkenivät nyt eheäksi kuvaksi hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän
+tunsi sanomatonta rakkautta vaimoansa kohtaan.
+
+»Voi, rakkaani, kuinka paljon vaivaa sinä olet nähnyt, saadaksesi
+minusta oikean ihmisen», sanoi Tommi kerran tarttuen vaimoonsa syliksi.
+
+Siinä he vuodattivat kuumia kyyneleitä, mutta ne olivat pitkän taistelun
+jälkeen saavutetun voiton kyyneliä -- olivat ilon helmiä. -- -- --
+
+Pian huomasivat kyläläiset, että Tommista oli tullut aivan toinen
+ihminen, ja he alkoivat osoittaa hänelle kunnioitusta ja luottamusta.
+
+Vieraita alkoi käydä Ritulassa niinkuin ennenkin. Ja kesävieraatkin
+kävivät entistä uulaa alituisesti Ritulassa, eikä Tommi kertaakaan
+nurkunut, että he kuluttavat talon varoja. Hän oli nyt hilpeä ja
+leikkisä isäntä, ja vieraat pitivät paljon hänestä ja hän vieraista.
+
+Aila yleni ja kasvoi kauneudessa, siveydessä ja hyvissä tavoissa.
+Kansakoulun läpikäytyään ja tultuaan seitsemäntoista vuoden ikään, oli
+hän paikkakunnan kaunein impi. Hän joutui naimisiin nuoren, kunnollisen
+rovastin apulaisen kanssa.
+
+Kyläläiset olivat asiain huonoimmillaan ollessa ilkkuneet, että »eipä se
+Ritulan Siina noin vaan taltuttanutkaan Tommia, niinkuin luuli.» Mutta
+kerran voi Siina sanoa noille ilkkujille: »Mutta taltutinpa minä hänet
+kuitenkin.» -- -- --
+
+Entä Nartti?
+
+Piirolan Hilja oli vielä naimatonna. Kun hän kuuli Siinan ja Tommin
+palanneen kotiin, tuli hän heti tervehtimään noita vanhoja ystäviään.
+Kauan syleilivät nyt Siina ja Hilja toisiaan sanattomina ja kyyneleet
+valuivat kummankin silmistä. Paljon oli heillä keskenään puhelemista
+niin pitkän väliajan perästä, Hilja oli vielä pulska ihminen, vaikka
+iästä lähempänä kolmeakymmentä. Kun naimiskauppojen Räimälän Kaalun
+kanssa kävi niin onnettomasti, tuli Hilja niin vaativaksi valinnassaan,
+etteivät naimistarjoukset hänelle kelvanneetkaan joka oksalta, vaikka
+niitä oli viljalta.
+
+Nartti oli luonteeltaan hiljainen, eikä liikkunut juuri koskaan kotoaan
+poissa. Ei hän hakenut milloinkaan toisten nuorten seuraa.
+
+Kun Piirolan Hilja kävi usein Ritulassa Siinaa tervehtimässä, tuli
+Nartti tahtomattaankin Hiljan pariin. Hän tähysteli syrjästä tuota
+pulskeata neitoa, ja hänen hidas luonteensa rupesi vähitellen
+lämpenemään.
+
+Kuinka olikaan, pidettiin parin kuukauden päästä Hiljan ja Nartin
+kihlajaiset. Piirolan vanhuksillakaan ei ollut mitään tuota yhtymistä
+vastaan, sillä he tiesivät Nartin kunnolliseksi ja siivoksi mieheksi;
+eikä hän ollut rutiköyhäkään. Päinvastoin olivat Piirolan vanhukset
+hyvillään, kun saivat niin kelvollisen kotivävyn, sillä heille alkoi
+ison talouden hoito käydä jo vaivaksi, vanhoja kun olivat.
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Pikku Mari ja muita kertomuksia, by 
+Pietari Päivärinta
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 43744 ***