path: root/42814-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42814 ***

ANNA HALLMAN

3-näytöksinen perhekuvaus


Kirj.

KUSTAA WILKUNA


Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1922.



HENKILÖT:

 HERRA HALLMAN, entinen tehtailija.
 ROUVA HALLMAN, hänen vaimonsa.
 ANNA HALLMAN, heidän tyttärensä.
 HERRA EKMAN, apteekkari.
 SOHVI, Hallmanien vanha perhepalvelija.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Vaatimattomasti, mutta aistikkaasti kalustettu sali. Perällä kaksi
ikkunaa. Niiden edessä pitkä, valkoiseksi maalattu pinnasohva kulunein
kultauksin. Sohvan edessä pöytä ja muutamia tuoleja samaa tyyliä.
Oikeassa peränurkassa vanhanaikainen, kahden istuttava keinutuoli.
Siellä täällä muutamia kasveja ja seinillä joitakin muotokuvia.
Vasemmalla kaksi ovea, joiden välissä uuni. Oikealla yksi ovi.
Etummainen vasemmanpuolisista ovista auki, toiset kiinni.
Oikeanpuoleinen ikkuna auki.

ROUVA HALLMAN, täyteläinen, harmaatukkainen nainen, silmälasit
nenällään, istuu sohvankulmassa ja parsii sukkia. Hänen edessään
pöydällä käsityökori ja vieressään kasa sukkia.

Vasemmalta kuuluu keittiöastiain kalinaa.

ROUVA HALLMAN (puhuen koroitetulla äänellä vasemmalle). Sohvi! Onko
Sohvi siellä?

SOHVI (vasemmalta). Mitä niin?

ROUVA HALLMAN. Sohvipa kurkistaa keittiön akkunasta, joko Anna ja
apteekkari palaavat järveltä.

SOHVI (hetken kuluttua). Hui hai! Ei näy jälkeäkään. Taikka --
malttakaas, tuolla taitaa apteekkarin vene olla -- tuolla saaren
rannassa. Niin onkin -- ja ne ovat itse menneet saareen.

ROUVA HALLMAN. Olisivat joutuneet sieltä kahville. Ja kohtahan Annan on
aika mennä postikonttoriinkin.

SOHVI (yhä vasemmalta). Kyllähän meidän neiti virastaan huolen pitää.
Ja kahvi pysyy kyllä tuossa hellalla lämpimänä. Mutta jos rouva haluaa,
niin minä tuon jo rouvalle ja patruunalle.

ROUVA HALLMAN. No jospa Sohvi tuo meille kupin.

    (Vasemmalta kuuluu kahvikuppien kalinaa, minkä jälkeen Sohvi,
    noin viisikymmenvuotias, täyteläinen, vasenta jalkaansa hiukan
    ontuva nainen, tulee kahvitarjotinta kantaen esille).

SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Jopahan ne nyt vastakihlatut
malttavat niin lentämällä sieltä palata, varsinkin tällaisena päivänä.
Kun ilmakin on kuin maitovelliä.

ROUVA HALLMAN. Niin, nythän se vasta oikein keväältä tuntuu.

SOHVI. Mutta arvaako rouva, mitä minä äsken ajattelin, kun näin niiden
menevän rantaan?

ROUVA HALLMAN. No mitä Sohvi sitten ajatteli?

SOHVI. Ajattelin vain, että liika hyvän rouvan tuo apteekkari saa
meidän neidistä.

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka Sohvi nyt sellaista! Eikö apteekkari ole
hyvä mies?

SOHVI. Miksei, onhan se hieno mies ja taitaa rikaskin olla ja onhan se
minunlaisellenikin niin höyli, mutta sittenkin minusta tuntuu, että
Anna-neidin olisi pitänyt saada vieläkin parempi. Sanoinhan minä jo
neidin ollessa pikku tyttönen -- eikös rouva muista? -- että siitä
tulee professorin tai senaattorin rouva.

ROUVA HALLMAN (hymyillen). Niin, Sohvihan on aina ollut niin kiintynyt
Annaan. (Ottaen kahvia) Mutta Sohvipa käskee pappaakin kahville.

SOHVI (raottaen varovasti oikeanpuolista ovea). Patruuna on hyvä ja
tulee juomaan kahvia.

HERRA HALLMAN (oikealta). Ihan heti.

SOHVI (painaen oven jälleen kiinni ja alentaen ääntänsä). Mitä ihmeessä
tuo patruuna nykyään niin ahkerasti kirjoittelee?

ROUVA HALLMAN. Hän piirustaa. Jotakin konetta.

SOHVI. Yhyy. Sillä on ajatukset aina niissä tehtaissa ja koneissa.
Mutta eiköhän olisi patruunan sydänvialle parempi, että hän tällaisena
päivänä lepäisi tuolla ulkona päiväpaisteessa. (Menee vasemmalle, mutta
pysähtyy ovelle.) Mutta mitäs minun pitikään sanoa? Niin, päivällisen
laittoon olisi tarvittu siirappia, mutta se on lopussa. Ja vehnäjauhot
ovat myöskin vähissä.

ROUVA HALLMAN (tehden levottoman eleen). Täytyy hakea kaupasta.
Vastakirjahan on kai siellä ruokasalissa.

SOHVI (viivytellen). Mutta -- kauppias sanoi viime kerralla, että
laskuun ei anneta, ennenkuin entiset ostokset on maksettu.

ROUVA HALLMAN (kyyneliä vastaan taistellen). Täytyy kai sitten tulla
ilman toimeen, sillä maksamaan me emme kykene, ennenkuin korkeintaan
ensi viikon lopulla. (Puhkeaa itkuun) Hyvä Jumala sentään, kuinka
alentavaa tämä on! Ja Sohvillekin on palkka maksamatta -- kuinka
pitkältä ajalta se nyt oikein onkaan?

SOHVI. Sitä asiaa ei nyt rouvan pidä suinkaan sydämelleen ottaa! Pyh
kaikkia! Hätäkös minulla tässä on. Ja jos lie jotakin pikku saatavaa,
niin mikä kiire sillä on. Sen ehtii kyllä nuori herra maksaa, kun
virkaan pääsee. Ei rouvan pidä semmoisia jonninjoutavia surra!

ROUVA HALLMAN (puolittain itsekseen). Kun se olisikin ainoa surtava!
(Äkkiä eloisammin ikäänkuin ajatuksiaan peittäen) Mutta kuinka tämä
elämä näinä vuosina olisikaan ilman Sohvia ollut tukalaa! Kun edes
joskus voisin palkita Sohville ansion mukaan!

SOHVI. Siitä ei kannata puhua! Vähäkös minä aikoinani olen herrasväen
hyvyyttä osakseni saanut. Taitaapa tämän aikaisilla palvelijoilla olla
säästökirjat takanaan niinkuin minulla. Mutta nyt lähden kuitenkin
sinne kauppaan ja tuon kuin tuonkin mitä talossa tarvitaan. (Menee
vasemmalle, josta hänen puheensa edelleen kuuluu.) Mokomakin kitupiikki
kauppiaaksi! Kyllä sekin kieli pitkällä hääräsi patruunan ympärillä
silloin kuin patruuna oli täällä kaikki kaikessa, mutta nyt -- nyt
sillä on rintaa olevinaan.

ROUVA HALLMAN. Mutta ei pidä Sohvin häntä nyt mitenkään vain loukata.

SOHVI (vasemmalta). Rouva on vain huoleti.

    (Vasemmalta kuuluu ovenkäynti.).

ROUVA HALLMAN (yksin, laskien kädet helmaansa ja tuijottaen eteensä).
On hyvä, että tässä on edes Sohvin kaltainen ihminen. Ja että Anna
pääsee hyviin naimisiin. Mutta Reino, Reino -- ja pappa tuulentupineen!

HERRA HALLMAN (kädessään muutamia papereita tulee oikealta. Hän on
ylpeäryhtinen mies, tukka ohentunut ja harmaa. Voimakkaasti heiluttaen
papereita kädessään). Huraa! Huraa!

ROUVA HALLMAN (hämmästyneenä). Mutta mitä nyt, pappa? Mitä sinulle on
tapahtunut?

HERRA HALLMAN (kävelee hetkisen innostuneena edestakaisin ja istahtaa
sitten pöydän ääreen, laskien paperit pöydälle ja ottaen kahvia). Työni
on lopussa. Nyt alkaa revanchin -- ei, ei revanchin, vaan
_restauration_ suuri aika.

ROUVA HALLMAN. Mitä, pappa, oletko sinä saanut keksintösi valmiiksi?

HERRA HALLMAN (siirtäen kahvikupin syrjään ja levittäen paperit
vaimonsa eteen). Kas siinä!

ROUVA HALLMAN (papereita silmäillen). Koneita ja koneosia, joista minä
en ymmärrä tämän taivaallista.

HERRA HALLMAN. Mutta pian -- sanokaamme: vuoden päästä alat ymmärtää.
Kun entinen tehtaani Reinon johdossa ja nimissä alkaa uudelleen käydä
-- alkaa uudelleen puksuttaa savua korkeasta piipustaan, niin silloin
ymmärrät. Ja silloin ymmärtää moni muukin, että vanha kanto on ruvennut
jälleen vesomaan.

ROUVA HALLMAN. Nämä piirustukset siis --

HERRA HALLMAN. Ovat uutta naulatehdasta varten, niin. Siinä on -- mutta
ehkä olisi asia pidettävä salaisuutena, kunnes Reino on ehtinyt hankkia
(piirustusta osoittaen) tuolle patentin sekä saanut haltuunsa minun
entisen tehtaani.

ROUVA HALLMAN (katsoen tutkivasti miestään). Pappa kulta, sinä siis
uskot saavasi patentin keksinnöllesi?

HERRA HALLMAN. Että sellaista kysytkään! (Terävästi) Sinä oletkin ehkä
pitänyt työtäni -- noin vain ajankuluna, tuulentupana?

ROUVA HALLMAN (säikähtyen). Tuulentupana! Eihän nyt toki, kuinka sinä
sellaista!

HERRA HALLMAN. Minusta on vain välistä tuntunut, että sinä ja Anna --
kuinka nyt sanoisinkaan -- suhtaudutte minuun hieman kuin lapseen.

ROUVA HALLMAN. Mutta rakas Eemil, tuo on silkkaa kuvittelua.

HERRA HALLMAN (vetäen paperit eteensä). Voipa olla.

    (Äänettömyys).

ROUVA HALLMAN. Juothan toisen kupin kahvia?

HERRA HALLMAN. Kiitos, ei nyt.

ROUVA HALLMAN (arasti). Sinä siis aijot hakea patentin tuolle
keksinnölle?

HERRA HALLMAN. Niin, ja tulen sen myöskin varmasti saamaan.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, tunnethan sinä alasi. Ne ovat siis uusia
naulatehtaan koneita varten nuo piirustukset?

HERRA HALLMAN (innostuen). Ovat, ja ne ovat koneita, jotka pätevät.
Sillä tiedäpäs -- (äkkiä itsensä hilliten), mutta parasta on pitää asia
toistaiseksi visusti salassa.

ROUVA HALLMAN. Minultakinko? Ethän nyt toki minun peljänne levittävän
salaisuuksia, jotka niin läheltä koskevat meitä.

HERRA HALLMAN. En, en, suo anteeksi, Katri. Tiedänhän tärkeimpienkin
asiain säilyvän sinun huostassasi kuin kassakaapissa. No niin, tiedäpäs
siis, että näissä piirustuksissa esitetty kone kykenee samalla
voimalla ja samassa ajassa valmistamaan _kaksinkertaisen_ määrän
lankanauloja kuin mitkään tähänastiset naulakoneet.

ROUVA HALLMAN. Mutta onko se mahdollista?

HERRA HALLMAN. Kas, kas, taas minä näen silmissäsi tuon saman ilmeen,
että kaikkea sinä, ukko parka, kuvitteletkin!

ROUVA HALLMAN. Mutta oletpa sinä, Eemil, tänään epäluuloinen! Mitään
sellaista minulla ei tullut mieleenkään. Minä vain ihmettelin, että
onko sellainen kone lainkaan mahdollinen. Tiedäthän, etten minä näistä
asioista paljonkaan ymmärrä.

HERRA HALLMAN. No niin, mutta sen sinä kuitenkin ymmärtänet, että
teknillinen kehitys ei tunne mitään rajoja. Eihän ole pitkä aika siitä,
kun nauloja valmistettiin käsin, yksi kappale kerrallaan. Mikä huikea
hyppäys siitä eteenpäin olivatkaan nykyisin käytännössä olevat koneet.
Mutta oliko kehitys määrätty siihen pysähtymään? Eipä suinkaan! Tämä
minun keksintöni on taas yksi askel eteenpäin, kunnes joku toinen
vuorostaan menee jälleen askelta pitemmälle. -- Niin, Katri, hetki on
tullut, jolloin vanha Hallman astuu taas kolostaan esiin ja kaikki ne,
jotka näinä alennuksen päivinä ovat häntä pistäneet, saavat
nähdä. Ajattele: kone, joka _samassa ajassa ja samalla voiman
menetyksellä_ valmistaa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin mitkään
muut naulatehtaat! Kai ymmärrät, mitä ennätystä se merkitsee
teollisuuden kilpakentällä?

ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä, -- mutta --

HERRA HALLMAN. Mitä mutta?

ROUVA HALLMAN. Kuinka saada tuo kaikki käyntiin? Sinun nimesihän --

HERRA HALLMAN. On palanut, tarkoitit sanoa. Niin kyllä, mutta meillähän
on Reino. Häneen olen koko ajan pannut kaiken toivoni.

ROUVA HALLMAN (välittömästi). Pappa parka! Ettet sinä vain odottaisi
liikoja Reinolta.

HERRA HALLMAN (närkästyneesti). Kuinka niin liikoja?

ROUVA HALLMAN (vältellen). Niin vain, että -- jospa häneltä puuttuisi
siihen kykyä.

HERRA HALLMAN. Mutta sitä minä en epäile ollenkaan. Onhan hän minun
poikani -- minun ja sinun.

ROUVA HALLMAN. Jospa hän olisikin yksin sinun poikasi!

HERRA HALLMAN. Mitä sillä tarkoitat?

ROUVA HALLMAN. Niin hän olisi perinyt yksinomaan sinun liikemieskykysi.

HERRA HALLMAN. Kuinka, Katri! Vähäksytkö sinä ehkä omaa osuuttasi
pojassamme?

ROUVA HALLMAN. Arvelen vain, että Reinon musikaaliset lahjat, jotka
ovat minun sukuni perintöä, eivät ehken olisi hänelle eduksi tuolla
uralla.

HERRA HALLMAN (huojentuneesti). Sitäkö vain! Mutta voisiko se
liikemiestä mitenkään vahingoittaa, jos hän joutohetkinään kykenee
viuluun tarttumaan tai iloisessa seurassa lauluksi pistämään?
Päinvastoin. Kuinka monta viihtymyksen hetkeä se olisi minullekin
elämäni varrella valmistanut, ellen olisi ollut niin kokonaan vailla
musikaalisia lahjoja.

ROUVA HALLMAN (ajatuksissaan). Voihan olla niinkin. Muistelin vain
velivainajaani.

HERRA HALLMAN. Hm, ei kai häntäkään musiikki hunningolle vienyt, vaan
liian iloinen ja nautinnonhaluinen luonne.

ROUVA HALLMAN. Niin, mutta nuo ominaisuudet olivat siihen kuitenkin
jonkinlaisena johdattimena. Lauluveikkojen iloinen elämä, tiedäthän,
vieroitti hänet kokonaan opinnoista. Nyt on Reino alun aikain kuulunut
ylioppilaskunnan laulajiin --

HERRA HALLMAN. Mutta eihän se ole häntä opinnoista vieroittanut.

ROUVA HALLMAN (viivytellen). Suokoon Jumala, ettei niin olisi.

HERRA HALLMAN. Sinä puhut hyvin kummallisesti, Katri. Tiedätkö Reinon
elämästä Helsingissä ehkä jotakin muuta kuin -- kuin minä?

ROUVA HALLMAN (pelästyen). En, en, pappa kulta! Joskus vain tulee
mieleeni kaikenlaisia aavistuksia.

HERRA HALLMAN. Hm, te naiset ette koskaan pääse niistä
aavistuksistanne!

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka usein meidän aavistuksemme sentään osuvat
oikeaan.

HERRA HALLMAN. Ehkä joskus, mutta ei ainakaan tässä tapauksessa. Reinon
opinnothan ovat edistyneet tasaisesti ja tänä kevännä päättää hän
neljännen vuosikurssinsa teknillisessä korkeakoulussa. Hm, tiedätkö,
Katri, minulla myös on aavistukseni. Että nimittäin Reino ilmestyy
piakkoin kotiin vasta leivottuna insinöörinä.

ROUVA HALLMAN. Sinä todellakin luulet --

HERRA HALLMAN. Niin, tänä aamuna, kun odotuksestani huolimatta en
taaskaan saanut häneltä kirjettä, juolahti se äkkiä mieleeni. Poika on
päättänyt meidät yllättää. Niin, niin, sitä tämä pitkä vaikeneminen
varmastikin tietää. Reinolla onkin aina ollut taipumusta tuollaisiin
veitikkamaisuuksiin. (Rouva peittää nenäliinalla silmänsä). Mutta mitä,
Katri? Itketkö sinä? Todellakin -- onko tässä jotakin itkemisen syytä
vai?

ROUVA HALLMAN. Ei, ei, pappa. Mieleni vain heltyi muistellessani,
kuinka herttainen hän noine pikku veitikkamaisuuksineen oli poikasena.

HERRA HALLMAN. Niin oli. -- Kuinka nopeasti vuodet sentään vienevät.
Tuntuu kuin olisi ollut eilen, kun hän vielä polvellani kiipeili. Ja
nyt jo insinööri siinä tuokiossa. Insinööri Reino Hallman. Hm!
(Sytyttää sikarin ja nousee kävelemään). Syksyllä, syksyllä on tehtaani
jälleen käynnissä, jos kaikki käy laskelmieni mukaan. Ja miksei kävisi,
kun miehen tahto kerta niin määrää. Mikä nautinto nähdä jälleen
savupiipusta, jonka huipulta minä kerran, tehtaani juuri valmistuttua,
niin voitokkaana ympäristöä silmäilin -- nähdä jälleen tuon piipun yllä
ainainen savupilvi, nähdä vauhtipyörien kiitävän ja kuulla remmien
vonkuvan. Koneitten keskellä työmiehet kukin paikallaan ja konttorissa
pulpettien ääressä keskeytymätön kynänrapina ja laskukoneen raksutus.
Kaikkialla kuumeinen into ja jännitys. Mikä elähdyttävä, uudesta
synnyttävä voima tuossa kaikessa! Tätä uneksien, tätä odottaen olen
kyennyt nämä viimeksi kuluneet vuodet elämään ja tuon keksintöni
hyväksi työskentelemään. Nyt on käsissä aika, jolloin vuosien unelmat
astuvat todellisuuteen.

ROUVA HALLMAN. Pappa rakas, sinä vedät taas niin intohimoisesti
sikaria, vaikka lääkäri on sinua siitä varoittanut.

HERRA HALLMAN (istuutuen äskeiselle paikalleen). Kas, mamma, eikö sinun
mielikuvituksesi taaskaan jaksanut pitemmälle lentää. Takertui minun
sikarinpätkääni!

ROUVA HALLMAN. Mutta, Eemil hyvä, tiedäthän, että sinun sydänvikasi saa
minut aina niin levottomaksi.

HERRA HALLMAN. Turhia, Katri. Sydämeni saa luvan kestää, ja se kestää.
Pääsemättömissähän täällä ihminen olisi, jos joka asiassa alistuisi
lääkärien sääntöihin. Ja muutoin -- tuo ihmissydän on varsin omituinen
kapine. Ei sitä sikarinpoltto ja sen semmoiset ulkonaiset seikat
tärvele, vaan epätoivo. Kun miehellä ovat perspektiivit tukossa, kärsii
siitä sydän. Niin oli minun laitani silloin romahduksen aikana, mutta
kohta kun uudet suunnitelmat -- ja tämä keksintö ennen kaikkea --
avasivat eteeni uusia näköaloja, helpotti sydämeni. Se on kiinteässä
yhteydessä tehtaani kanssa ja saatpa nähdä, kun tehdas alkaa jälleen
käydä, silloin alkaa sydämenikin toimia säännöllisesti. Saada asiat
luistamaan, se se on parasta sydänvian lääkettä. (Kelloonsa katsoen)
Mutta missä Anna on?

ROUVA HALLMAN. Kaarlo meni järvelle uutta venettään koettelemaan ja
pyysi Annaa hiukan kanssaan soutelemaan. Pian hän palaa, kun
postiaikakin on kohta käsissä.

HERRA HALLMAN. Kaarlo ja Anna, hm. Luuletko heistä lopultakin tulevan
parin.

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka sinä sellaista kysytkään? Ovathan he jo
kihloissa.

HERRA HALLMAN. Niin kyllä, niin kyllä. Kerran näet vain juolahti
mieleeni, että he eivät ehkä oikein sovellu toisilleen.

ROUVA HALLMAN. Sepä ihmeellistä! Ja minusta he sopivat niin hyvin
toisilleen. Onhan Kaarlo kaikin puolin mallikelpoinen mies.

HERRA HALLMAN. Siinäpä se juuri onkin. Hän on minusta aivan liian
mallikelpoinen -- ja Anna taas miltei liian itsenäinen luonne.

ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua nyt ollenkaan. Voiko ihminen koskaan
olla liian mallikelpoinen?

HERRA HALLMAN. Kyllä toisinaan. Ja sellainen mallikelpoisuus tekee
ihmisen itsekylläiseksi.

ROUVA HALLMAN. Mutta Kaarlo ei minusta vaikuta ollenkaan sellaiselta.
Ja toisekseen, mistä luulisit meille paremmankaan vävypojan tulevan?

HERRA HALLMAN. Paremman, hm. Tarkoitat, että meidän asemaamme
joutuneiden on oltava kiitollisia, kun perheeseen saadaan tuollainen
mallikelpoinen, hyvissä varoissa oleva apteekkari.

ROUVA HALLMAN. Mutta pappa -- kylläpä sinä olet nyt kummallinen! Minä
olen Annan puolesta ollut niin iloinen ja luullut aina, ettei
sinullakaan ole asiasta muuta kuin hyvää sanottavana.

HERRA HALLMAN. No, enhän minäkään sentään tahdo siitä mitään pahaa
sanoa. Minusta on vain tuon tulevan vävypojan käytös tuntunut hieman
siltä kuin tahtoisi hän sanoa, että se on huomattava armonosoitus hänen
puoleltaan, kun hän liittyy perheeseemme.

ROUVA HALLMAN. Luvalla sanoen, Eemil, se on sinun omaa epäluuloasi.
Minä puolestani en ole kertaakaan mitään sellaista huomannut.

HERRA HALLMAN. Voipa olla. Muutoin, vaikka Kaarlo onkin niitä miehiä,
jotka aineellisille seikoille antavat paljon suuremman arvon kuin
henkisille ominaisuuksille, niin ei hänestä kuitenkaan voi väittää,
että hän rahojen vuoksi on tytärtämme kosinut. Annan perinnöttömyys,
niin ideaaliseen valoon kuin se hänen tulevan avioliittonsa asettaakin,
on minua sentään usein vaivannut.

ROUVA HALLMAN. Se on sinussa, Eemil, vain sitä vanhaa ylpeyttä. Eikähän
Annan sitäpaitsi tarvitse ihan tyhjänä miehelään mennä.

HERRA HALLMAN. Tarkoitatko sitä kumminlahjaa johon minä hänen
ensimäisenä nimipäivänään lisäsin toisen puolen?

ROUVA HALLMAN. Sitä juuri.

HERRA HALLMAN. Kuinka suureksi se lienee tähän mennessä kasvanut? En
ole pitkiin aikoihin muistanut koko säästön olemassaoloa.

ROUVA HALLMAN. Vuoden vaihteessa se oli hiukan yli kahdenkymmenen
tuhannen.

HERRA HALLMAN. Hm, kaksikymmentä tuhatta. Eihän se mikään suuren suuri
perintö ole, mutta kuitenkin jotain tänä aikana, jolloin raha on
kallista. Muutoin toivon ja uskon ennen pitkää voivani tämän Annan
perinnön lisätä vähintäänkin kaksinkertaiseksi. Silloin hän on tunteva
asemansa tulevassa kodissaan paljon itsenäisemmäksi. Ja tuo
itsenäisyyden tunto -- se on kaiken varalta hyvä juuri Annalle.
Sitäpaitsi tunnen olevani hänelle velkaa, puhdasta rahallista velkaa.
Ja velka on aina maksettava.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, kuinka ahtaalla olisimmekaan nämä vuodet
olleet ilman Annaa. Ilman Annaa ja Sohvia. Kuinka masentavalta
tuntuukaan, että Sohvin on joskus täytynyt ostokset maksaa omista pikku
säästöistään. Nytkin on talouskassamme ihan tyhjä eikä kauppias ole
luvannut tavaraa laskuun, ennenkuin --- (keskeyttää huomatessaan, että
herra Hallman on painunut kokoon ja tuijottaa tylsästi eteensä). Mutta
pappa, mikä sinun on? Ottiko taas sydämestä? (Nousee ja lähestyy herra
Hallmania, taputtaen häntä hellävaroin hartioille).

HERRA HALLMAN (sopertaen). Reino -- Reino saattaa kaiken ennalleen --
ennalleen. Uskothan niin, Katri?

ROUVA HALLMAN. Uskon, uskon, rakas Eemil. -- Haenko sinulle niitä
tippoja?

HERRA HALLMAN (kohentautuen). Ei, se on jo ohi. -- Niin, niin, kaikki
palautuu ennalleen eikä ainoastaan ennalleen, vaan -- vaan suurempana
ja vauhdikkaampana. Niin, mamma, ja sitten me Reinon kanssa palkitsemme
korkojen kanssa Annat ja Sohvit. (Kelloaan katsoen) Mutta nyt minä
menen pistämään Reinolle kirjeen, että Anna vie sen mennessään postiin.
Reino saa näet toimittaa nämä paperit teollisuushallitukseen -- sekä
muutenkin ryhtyä alustaviin toimiin tehtaan käyntiin saattamiseksi.

    (Ottaa paperit ja lähtee oikealle).

ROUVA HALLMAN. Etkö sinä ehtisi toimittaa niitä huomennakin? Panisit
nyt sen sijaan levolle.

HERRA HALLMAN. Suotta sinä, mamma, minun sydäntäni pelkäät, se kestää
ja tulee tästä puolin yhä paremmin kestämään. Levolle en voi laskeutua,
ennenkuin nämä paperit ovat matkalla -- nämä uuden tulevaisuuden
tuumat.

    (Ulkoa kuuluu Annan ja herra Ekmanin lähenevä puhelu).

ROUVA HALLMAN (ikkunaa lähestyen). Siellä Anna ja Kaarlo palaavat juuri
järveltä.

HERRA HALLMAN. Sano Annalle, ettei hän lähde, ennenkuin minun kirjeeni
joutuu hänen matkaansa.

    (Menee oikealle).

ROUVA HALLMAN (puhuen ikkunasta pihalle). Noo, onnellisestiko teitä
uusi venhe kantoi?

HERRA EKMAN (pihalta). Mainiosti!

ANNA (pihalta). Ja siellä oli niin ihanaa, varsinkin Koivusaaressa.
Ensi kerralla täytyy papan ja mammankin lähteä ja sitten juomme
saaressa kahvia. Eikö niin, mamma?

ROUVA HALLMAN. Kyllä, kyllä. Mutta tulkaahan nyt sisään saamaan kuppi
kahvia.

HERRA EKMAN. Kiitos, mutta minun täytyy joutua jo kotiin.

ANNA (edelleen pihalta). Voithan sinä nyt vielä hetkeksi tulla sisälle.

SOHVI (tulee vasemmalta ja kokoo pöydältä kahvivehkeet.).

ROUVA HALLMAN. Onhan kahvi vielä lämmintä?

SOHVI. On.

ROUVA HALLMAN. Sohvipa tuo sitten nuorille -- ja minulle myös, jos
pannussa riittää.

SOHVI. Entäs patruunalle?

ROUVA HALLMAN. Hänellä on kiireellistä kirjoittamista.

SOHVI. Voi, voi, sitä patruunaa, kun ihan siihen paikkaan itsensä
näännyttää. (Menee tarjottimineen vasemmalle. -- Etehisen ovesta
tulevat Anna, jolla on päässään kesähattu, ja hänen perässään herra
Ekman, noin kolmenkymmenen vuotias, hyvinvoipa ja huolellisesti puettu
mies.).

HERRA EKMAN. Niin, välttämättä täytyy tädinkin tulla ensi kerralla
mukaan, niin, ja sedän myös.

    (Kaikki asettuvat pöydän ympärille.).

ANNA (kurkistaen herra Ekmanin jalkoihin, veitikkamaisesti). Muistitko,
varoa, että housujesi saumaukset tulivat kohdalleen?

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna!

HERRA EKMAN. Niin, tiedättekö, täti, Anna on ollut tänään hyvin
pahankurinen. Muun muassa keikutti hän paluumatkalla venettä, niin että
minä jo todella pelkäsin kaatuvamme.

ANNA. Täytyihän minun, kun _sinä_ kerran et keikuttanut, kuten
minä odotin.

HERRA EKMAN. Odotit?

ANNA. Niin, saadakseni pelosta huutaa.

HERRA EKMAN (väkinäisesti naurahtaen). Mutta olipas sekin päähänpisto!

ANNA. Sitten minun halutti nähdä, kuinka lähellä sinussa on pelko
ja -- toiseksi minun halutti nähdä housunsaumaustesi joutuvan
epäjärjestykseen.

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, mitä tuo nyt on!

ANNA. Ja molemmat toivomukseni täyttyivät.

HERRA EKMAN. Mutta huusinkos minä?

ANNA. Sitä nyt vielä olisi tarvittu! Riitti kun kasvosi olivat pelosta
vääristyneet. (Sormensa kohottaen) Ritari!

HERRA EKMAN (kohauttaa olkapäitään).

ROUVA HALLMAN. Mikä sinuun, Anna, tänään on oikein mennyt?

SOHVI (tulee vasemmalta kahvitarjotinta kantaen).

ANNA. Mutta mikäs se Sohviin on tänään mennyt, kun palasi äsken kylältä
niin vihaisen näköisenä, etten minä muista Sohvia koskaan sellaisena
nähneeni?

SOHVI (asettaen tarjottimen pöydälle). Kun on maailmassa niin paljon
hulluja ihmisiä, niin täytyy välistä siivonkin suuttua.

ROUVA HALLMAN (levottomana). Ei kai Sohvi kauppiaan kanssa
riitaantunut?

SOHVI. Hänestä minä nyt viisi! Mutta kun suutari Mäkelä keskellä tietä
kävi taas minun kimppuuni.

    (Kaikki naurahtavat.).

ANNA. Sohvi on siis ainutlaatuinen nainen maailmassa, kun suuttuu
kosinnasta.

HERRA EKMAN. Todellakin.

SOHVI. Mokomakin kosinta! Kun se edes suoraan pyytäisi niitä muutamaa
tuhatta markkaa, jotka minä elämäni varrella olen onnistunut
säästämään, niin sitten en puhuisi mitään. Mutta ruvetapas nyt
ikämiehen tosissaan kosimaan. Eikä usko sitten edes kerralla. Mutta
kuuli se tällä kertaa kunniansa.

ANNA. Mutta onko Sohvi sitten niin ihan varma, että hän yksinomaan
juuri rahojen vuoksi kosii? Ehkäpä hän on hyvinkin mieltynyt itse
Sohviin?

HERRA EKMAN. Niin todellakin. Ja eikö Mäkelä ole kunnon mies?

SOHVI. Rahat sillä on mielessä eikä mikään muu. Milloinka sellainen
ihme olisi tapahtunut, että minun ikäistäni raajarikkoa olisi muun
vuoksi kosittu? Ja tiedänhän minä sen muutenkin. Onhan minulla silmät
päässäni ja järkeäkin aina kotitarpeeksi.

    (Menee vasemmalle.).

ROUVA HALLMAN (ottaen kahvia). Kyllä kai Sohvi on oikeassa. Mutta
ottakaa kahvia ennenkuin se kokonaan jäähtyy.

ANNA (kahviaan hämmentäen miettivästi). Niin, Sohvi on varmasti
oikeassa. Mutta katsovatkohan rikkaat perijättäret, joiden ympärillä
tungeksii kosijoita, yhtä kylmästi asiain ytimeen? Varmaankin niistä
hyvin monet pettävät itseään kuvittelemalla, että tuo kosijain joukko
häärää heidän ympärillään heidän itsensä vuoksi. Ja ovat poloiset vielä
mairiteltuja siitä.

HERRA EKMAN. Hm, on aina uskallettua mennä kenenkään motiiveja
tuomitsemaan.

ANNA. Mutta näkeehän sen niin selvästi. On sekä ulkomuodoltaan että
lahjoiltaan sangen vähäpätöinen perijätär ja on toinen köyhä neitonen,
joka molemmissa suhteissa on edellistä päätään pitempi. Kuitenkin
kosijat sivuuttavat hänet parveillakseen perijättären ympärillä. Voiko
silloin motiiveista epäillä?

ROUVA HALLMAN. Semmoistahan se nyt kerta kaikkiaan on tämä maailman
meno.

ANNA. Mutta se on halpamaista, kerrassaan inhottavaa menoa se
sellainen!

ROUVA HALLMAN. Mutta, hyvä lapsi, mihinkä siitä pääsee, perijättärellä
on nyt kerran hänen perintönsä --

HERRA EKMAN. Niin, todellakin, mihinkä siitä pääsee. Maailman meno on
otettava sellaisena kuin se on.

ANNA. Minä olen usein kuvitellut, kuinka minä menettelisin, jos olisin
rikas perijätär ja jos minä tuntisin rakkautta johonkin kosijoistani.

ROUVA HALLMAN JA HERRA EKMAN. No kuinka?

ANNA. Minä asettaisin hänet koetukselle. Saattaisin hänet jollakin
tavoin siihen varmaan luuloon, että minulla ei ole odotettavissa mitään
perintöä tai, jollei muu auttaisi, lahjoittaisin perintöni pois.

ROUVA HALLMAN. Niin, kuvitella kyllä voi sellaista, mutta tokkohan
sinäkään käytännössä niin menettelisit?

ANNA. Varmasti menettelisin.

HERRA EKMAN. No hyvä, mutta entäpä jos sinä siten menetellen
kadottaisitkin kosijan, johon jo itsekin olisit rakastunut.

ANNA. Kas siinäpä juuri toteutuisikin minun tarkoitukseni. Kävisi
selville, että hän onkin kosinut minua rahojen vuoksi ja silloinhan
olisi pelkkä onni minulle, että pääsisin liittämästä elämääni hänen
elämäänsä.

HERRA EKMAN. Mutta rakkautesi häneen?

ANNA. Saisi sammua -- ja se sammuisikin tietysti heti, kun hänen
motiivinsa siten olisivat minulle paljastuneet.

ROUVA HALLMAN. Mutta eiköhän tuollainen romantiikka johtaisi lopulta
sentään onnettomuuteen.

HERRA EKMAN. Kun leipä loppuu, niin rakkauskin loppuu. Miksi siis
halveksia aineellisia arvoja.

ANNA. Sellaisesta leipärakkaudesta minä en tahdo tietää! (Kiivaasti)
Avioliitto _ei voi_ muodostua onnelliseksi ja sopusointuiseksi,
jos kummaltakaan puolen on ollut pienimpänäkään tekijänä joku muu kuin
persoonallisesta taipumuksesta johtunut puhdas rakkaus. Jos minä vain
jotakin muuta huomaisin, niin pitäisin velvollisuutenani rikkoa ajoissa
välit.

HERRA EKMAN. Hm!

ROUVA HALLMAN. Puhdasta ihannetta on missään asiassa vaikea saavuttaa.

ANNA. Mutta mikään ei estä meitä joka asiassa pyrkimästä niin pitkälle
kohti ihannetta kuin suinkin päästä jaksamme.

    (Äänettömyys.).

HERRA EKMAN (kelloonsa katsoen). Kas kuinka aika rientää. Minun täytyy
oikopäätä lähteä kotiin, siellä kun on tänään oppilas yksinään
apteekissa. (Nousten) Näkemiin, täti! Näkemiin, Anna!

    (Menee vasemmalle).

ROUVA HALLMAN (Annalle, hellästi toruen). Nyt sinä esiinnyit hyvin
epäedullisesti Kaarlon silmissä. Etkö huomannut, että hän oli hiukan
loukkaantunut?

ANNA (ärtyisesti). Entäpä sitten! Eikö ole hyvä, että hän ajoissa näkee
minut oikeassa valaistuksessa -- sellaisena kuin minä olen.

ROUVA HALLMAN. Oikeassa valaistuksessa? Mutta tuollainenhan sinä et ole
koskaan ennen ollut.

ANNA (purskahtaa itkuun, kietoo kätensä rouva Hallmanin ympärille ja
nojaa päätään hänen olkaansa). Mamma kulta, kun voisin tyhjentää teille
koko sydämeni!

ROUVA HALLMAN (Annaa hyväillen). Rakas lapsi, tee se! Äidin sydän
kykenee niin paljon ymmärtämään.

ANNA. Mutta minä en voi. En ole vielä itsekään selvillä itsestäni.
Tunnen vain, että jotakin uutta minussa on syntymässä.

ROUVA HALLMAN. Ettei se vain johtaisi välien rikkoutumiseen Kaarlon
kanssa?

ANNA. En tiedä vielä, mihin se johtaa.

ROUVA HALLMAN. Hän jäi selvästikin hautomaan jotakin mielessään. --
Sinä ärsytit häntä siis jo järvellä?

ANNA. Niin, minua rupesi yhtäkkiä niin omituisesti ärsyttämään se, että
Kaarlo joka tilanteessa, yksinpä siinä soutaessaankin, tahtoo olla
niin, kuinka sanoisin -- _mallikelpoinen_.

ROUVA HALLMAN. Mallikelpoinen!

ANNA. Niin juuri. Aivan tarpeettoman mallikelpoinen. Ja valmis. Istua
veneessä soutamassa ja varoa visusti, että housujen saumaus (osoittaa
käsillään) on kohdallaan kuin viivottimella vedettynä, mansetit ja
kravatit ihan prikulleen oikealla sijallaan -- tuossa kaikessa on
jotakin -- jotakin, jota minä en voi sietää.

ROUVA HALLMAN. Mutta mitä pahaa siinä on? Sehän todistaa vain
huolellista mielenlaatua.

ANNA (omaa ajatusjuoksuaan seuraten). Ja sitten hän pelkäsi niin
hirveästi, kun minä keikutin venettä. _Sitä_ minä en olisi
mitenkään suonut näkeväni. Taikka ehkä sittenkin oli parempi, että näin
sen -- _ajoissa_.

ROUVA HALLMAN (pelästyen). Ajoissa? Ethän tarkoittane --

ANNA. Mitä?

ROUVA HALLMAN (hellästi varoittaen). Anna, kuule, sinun ei pidä
kuunnella noita mielijohteitasi! Avioliitostasi Kaarlon kanssa riippuu
niin paljon.

ANNA. Kuinka niin, mamma?

ROUVA HALLMAN. No, ajattele nyt: meidän asemaamme joutunut perhe -- ja
Kaarlon asemassa oleva mies.

ANNA (katkerasti). Mutta, mamma, otatteko te todellakin asian siltä
kannalta? Että minä siis olen jonkunlainen vaihtokalu, jonka avulla
kohotetaan perheemme yhteiskunnallista arvoa. Tämä ei todellakaan tee
houkuttelevaksi edessäni olevaa askelta.

ROUVA HALLMAN. Rakas lapsi, kuinka sinä nyt sanoistani teit tuollaisen
johtopäätöksen? Että sinä vaihtokalu? Herra varjelkoon!

ANNA. Ja ehkä Kaarlokin kuvittelee tekevänsä sankarityön ottaessaan
minut. _Korjatessaan_ minut.

ROUVA HALLMAN (päätään pudistaen). Todellakin sinä, Anna, olet tänään
tasapainostasi poissa.

    (Äänettömyys. Rouva Hallman jatkaa käsityötään, vilkaisten
    silloin tällöin Annaan, joka käsi poskella tuijottaa eteensä).

ANNA (puolittain itsekseen). Eiköhän tässäkin ole mukana muita
tekijöitä kuin -- kuin puhdas persoonallinen rakkaus?

ROUVA HALLMAN. Anna, sinä olet väsynyt ja ärtyisällä mielellä. Muutoin
ei mieleesi tulisi tuollaisia tutkailuja.

ANNA (hajamielisesti). Voipa olla. (Hetken kuluttua havahtuen) Mutta
minunhan on aika lähteä toimeeni.

ROUVA HALLMAN. Varro vielä hetkinen, pappa valmistaa siellä kirjettä
sinun matkaasi. Se on varmaankin siinä paikassa valmis.

ANNA. Pappa parka ahertaa niin ahkerasti sen keksintönsä kimpussa.
Mutta varmaankin hän on onnellinen omassa mielikuvamaailmassaan.

ROUVA HALLMAN. Tiedätkö, hän on saanut nyt työnsä valmiiksi ja lähettää
paperit Reinolle teollisuushallitukseen toimitettavaksi.

ANNA (vilkastuen). Niinkö? Mitä te, mamma, luulette siitä keksinnöstä?

ROUVA HALLMAN. Hm, minä niin vähän ymmärrän niistä asioista. Kovin
fantastiselta se vain vaikuttaa, koko tuo papan homma. Ajattele, hän
luulee keksineensä sellaisen koneen, joka valmistaa -- kuinka se nyt
olikaan -- niin, taisi olla kaksinkertaisen määrän nauloja samassa
ajassa ja oliko se myös samalla voimalla kuin tähän asti käytetyt
koneet. Ja sitten hän kuvittelee panevansa sen entisen tehtaansa
uudelleen käyntiin.

ANNA. Mutta sehän olisi suuremmoista! Ja miksei se voisi olla
mahdollista? Pappa on kyllä aika fantasti, mutta -- eivätkö ne juuri
fantastit saa aina jotakin uutta aikaan? Äskettäinhän minä luin
jostakin, että se on mielikuvitus, joka maailmaa hallitsee. -- Mutta,
mutta -- sen toteuttamiseen tarvitaan rahaa, paljon rahaa ja kuinka
pappa konkurssintehneenä voi sitä hankkia?

ROUVA HALLMAN. Hän uskoo Reinon sen kaiken panevan toimeen.

ANNA. Reinon! _Sitä_ tietä ei asiasta varmastikaan mitään tule.

ROUVA HALLMAN (huoaten). Niin, niin. Jumala tiennee, mitä siitä Reinon
asiastakin lopuksi tulee. Tiedätkö, minä koetin pappaa äsken
valmistella, kuten me kerran sovimme, mutta pitkälle ei minulla ollut
sydäntä mennä. Ja nyt on pappa saanut päähänsä, että Reino aikoo meille
iloista yllätystä tulemalla piakkoin valmiina insinöörinä kotiin.

ANNA. Pappa poloinen! Kerran täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi ja --
kuinka kestää hänen sydämensä sen?

ROUVA HALLMAN. Minua ihan kauhistaa sitä ajatellessani. Mutta -- ehkä
Reinon asiat eivät sittekään ole niin huonosti kuin me kuvittelemme.

ANNA. Ainakaan ei hän tänä keväänä valmistu -- eikä vielä
seuraavanakaan, siitä minä olen varma. Kuinka hänen asiansa todella
ovat, siitä saamme toivoakseni pian tiedon.

ROUVA HALLMAN. Mitenkä niin tiedon?

ANNA. Enkös sitä teille kertonutkaan? Minähän kirjoitin äskettäin
Helsinkiin entiselle luokkatoverilleni Selma Hällströmille --
muistatteko, hänhän oli meillä kerran kesää?

ROUVA HALLMAN. Muistan, muistan.

ANNA. Kirjoitin hänelle ja pyysin hänen kaikessa hiljaisuudessa
ottamaan tarkan selvän kaikista Reinon asioista, millä kannalla hänen
opintonsa ovat, miten hän elää ja niin poispäin.

ROUVA HALLMAN. No, ja vastausta ei ole vielä kuulunut?

ANNA. Ei se olisi vielä ehtinytkään. Mutta muutaman päivän kuluttua se
varmasti saapuu. Oh, minua jo pelottaa sitä ajatellessanikin. Olemme
tehneet väärin salatessamme papalta totuuden ja antaessamme hänen uskoa
Reinon kirjeisiin. Sillä hummannut Reino siellä pääasiassa on, siitä
minä olen vakuutettu.

ROUVA HALLMAN. Mutta oletko sinä sitten saanut joitakin varmoja
tietoja? Itsehän hän kirjoittaa aina niin kauniisti papalle.

ANNA (hiljaisella vavahtelevalla äänellä). Mamma, minä olen teiltäkin
salannut osan asioita, mutta nyt minun täytyy se kumminkin sanoa.

ROUVA HALLMAN (säikähtyneenä, alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi).
Herra Jumala, mitä sinä tarkoitat?

ANNA. Reino on kuluttanut paljon enemmän rahoja kuin te luulettekaan.
Sen opintolainansa, jossa Kaarlokin on takaajana, on hän ensinnäkin jo
aikoja sitten kuluttanut loppuun.

ROUVA HALLMAN. Mutta millä hän sen jälkeen olisi toimeen tullut?

ANNA. Minun on täytynyt toimittaa hänelle rahoja.

ROUVA HALLMAN. Sinun?

ANNA. Niin, monet kerrat -- en ole voinut kieltäytyä, kun hän niin
hädissään ja hyvin lupauksin on puoleeni kääntynyt.

ROUVA HALLMAN. Et suinkaan sinä --

ANNA. Postin varojako, mamma?

ROUVA HALLMAN. Ei, ei -- eihän sellaista nyt toki mieleenikään johdu,
vaan siitä, siitä kumminlahjastasi -- pankkitalletuksesta?

ANNA. Niin, mamma. Minulla ei ole ollut sydäntä olla antamatta -- ja
toiselta puolen minulla ei ole ollut sydäntä siitä teillekään puhua.
Mutta nyt päätin ilmoittaa, sillä pahentaahan tämä salaileminen vain
tilannetta.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, Jumala paratkoon! -- Ja kuinka paljon sinä
olet tuosta pankkitalletuksesta Reinon hyväksi käyttänyt?

ANNA. Lähemmäs kymmenen tuhatta.

ROUVA HALLMAN. Kymmenen tuhatta! Hyvä Jumala! Ja mitä sanoo siitä
Kaarlokin?

ANNA. Kaarlo? Mutta mitä tämä asia hänelle kuuluu? Eikähän Kaarlo
sitäpaitsi tiedä mitään koko talletuksesta.

ROUVA HALLMAN. Hän tietää.

ANNA. Kuinka? Olisitteko te, mamma --

ROUVA HALLMAN. Niin, tulin siitä kerran hänelle maininneeksi.

ANNA (kiihtyen). Mutta mitä varten, mamma?

ROUVA HALLMAN. No niin, kuinka siihen nyt puhe lienee johtunut.

ANNA. Mutta teillä oli, mamma, siinä takana joku tarkoitus.

ROUVA HALLMAN. Kun asian Kaarlolle ilmoitin?

ANNA. Niin.

ROUVA HALLMAN. Mutta mitä pahaa sinä, hyvä lapsi, voit siinä nähdä?

ANNA (painavasti). _Minä näen siinä hyvin paljon!_

    (Tuskallinen äänettömyys -- Anna tuijottaa eteensä ja
    rouva Hallman katsoo kädet helmassa ja päätään nyökyttäen
    häneen. Äkkiä saa Anna haltioituneen ilmeen, kohottaa
    päänsä ja lyö innostuneesti kätensä pöytään).

ANNA. Niin, sen minä teen!

ROUVA HALLMAN (pelästyen). Minkä, hyvä lapsi? Minkä sinä teet?

ANNA. Ryhdyn papan kanssa sitä tehdassuunnitelmaa toteuttamaan.

ROUVA HALLMAN. Sinä?

ANNA. Niin. Eikö se ole toista kuin istua päivästä päivään
postikonttorissa, lakata muiden kirjeitä ja tuhria iankaikkisia
kuitteja! Kuinka tylsää ja näännyttävää! Mutta saada olla mukana jotakin
uutta luomassa, nähdä joka päivä ympärillään elämän kuohuntaa, työn
jännitystä -- olla sen kaiken keskipisteenä, saada järjestää ja johtaa,
eikö se ole toista?

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna, sinähän olet tänään peräti ihmeellisten
päähänpistojen vallassa! Tehdasta johtamaan -- sinä -- nainen, joka
lisäksi olet naimisiin menossa!

ANNA (ikäänkuin kokoon painuen). Niin, naimisiin -- ah!

ROUVA HALLMAN (katsoo häneen pelästyneenä ja yrittää sanomaan jotakin,
kun oikealta kuuluu tuolin siirtäminen ja muuta liikettä.). Hst, pappa
on saanut kirjeensä valmiiksi. Kuule, Reinon asiasta ei papalle puhuta
vielä mitään. Meidän täytyy häntä yhteisvoimin ensin hiljalleen
valmistaa -- jahka nyt Selmaltakin saapuu vastaus.

HERRA HALLMAN (kädessään isoon kuoreen suljettu kirje tulee oikealta).
Vielähän täällä Anna toki on. Innostuin kirjoittamaan pojalle vähän
pitempään. Se veitikka on selvästikin päättänyt valmistaa meille
yllätyksen ja sen johdosta en malttanut olla hieman leikkiä laskematta,
tietysti noin vain vihjaillen. (Ojentaen Annalle kirjeen). On kai
parasta lähettää se vakuutettuna, sillä tiedäpäs, tyttöseni, että sen
kuoren sisällä lepää kokonainen pääoma -- pääoma, jonka suuruutta on
mahdoton osapuilleenkaan määritellä.

ANNA (jonka kasvoja jälleen kirkastaa innostuksen hohde, nousee ja
lähestyy herra Hallmania). Tiedättekö, pappa, minä olen niin, niin
iloinen tästä teidän suuresta keksinnöstänne.

HERRA HALLMAN (liikutettuna Annan tukkaa silittäen). Niinkö, lapseni?

ANNA. Ja tiedättekö, pappa, minä tahdon myös olla siinä mukana.

HERRA HALLMAN. Mukana missä?

ANNA. Vanhaa tehdastamme uudelleen pystyyn panemassa.

HERRA HALLMAN. Sinä?

ANNA. Minä niin! Ettekö usko minun siinä johonkin pystyvän?

HERRA HALLMAN. Todellakin, kun katson silmiisi, niin minun täytyy
uskoa. (Äkillisen innostuksen puuskassa) Hurraa, mamma, katsopas, tässä
on kaksi, jotka ovat liittoutuneet maailmaa valloittamaan.

ANNA (isäänsä syleillen). Niin, pappa, me pudistamme kahleet päältämme
ja valloitamme uuden tulevaisuuden. -- Mutta nyt minun täytyy ihan
juoksujalkaa rientää konttoriin. Näkemiin, pappa! Näkemiin, mamma!

    (Menee etehiseen).

ROUVA HALLMAN (Annan jälkeen). Tulethan konttorista suoraan
päivälliselle?

ANNA (etehisestä). Kyllä, mamma.

HERRA HALLMAN. Ollapa että tuo Anna olisi syntynyt pojaksi.

ROUVA HALLMAN. Hänhän onkin niin sinuun -- samoinkuin Reino on minuun.

HERRA HALLMAN. Niin kyllä, mamma, mutta miksi silti todeta se niin
surullisesti. Mieshän Reinokin on. -- Mutta lähdenpä hiukan ulkoilmasta
nauttimaan. Tunnenkin jalkani taas niin keveiksi kuin parinkymmenen
vuotiaana. Mutta tuonne puutarhaan vain. Pitemmät kävelyretkeni alkavat
sitten, kun (kädellään mahtavan kaaren huitaisten) tehtaani yllä
vaappuu taas mahtava savupilvi ja remmien viuhina kutsuu työhön ja
toimintaan. Ymmärräthän, mamma?

    (Menee vasemmalle).

ROUVA HALLMAN (yksinään, nojaa päänsä käteen). Hyvä Jumala, jos olisin
edes selvillä siitä, iloita vai itkeäkö minun tällä haavaa tulisi.

    ESIRIPPU.




TOINEN NÄYTÖS.


Postikonttori. Vasemmalla ja oikealla ovet. Vasemmanpuoleisessa ovessa
postiluukku, joka on laskettu alas. Oven pielessä monilokeroinen hylly
sanomalehtineen ja kujeineen, toisessa postikartta. Perällä ikkuna,
joka auki ja jonka takana kukkiva pihlaja. Keskellä huonetta laaja
pöytä kaikenlaisine postitarpeineen. Oikealla etualalla wienersohva,
pöytä ja pari nojatuolia samaa mallia. Sohvan yllä seinäkello ja
pöydällä vesikarahvi.

ANNA seisoo hyllyn ääressä ja pistelee sanomalehtiä ja kirjeitä eri
lokeroihin.

SOHVI on lopettanut juuri lattian pesemisen ja seisoo hihat käärittyinä
oikeanpuoleisen oven pielessä, vesiämpärin ääressä, kuivaten käsiään
säkkikankaiseen esiliinaansa.

SOHVI (oikoen hihojaan ja irroittaen esiliinaa). Kylläpä siellä on
ihana ilma -- ja linnut laulavat niin että oikein hyvää tekee
sydämelle.

ANNA (selin Sohviin, hajamielisesti). Kun olisi ihmisen elämäkin yhtä
lauluista ja huoletonta kuin lintujen.

SOHVI. Jahka neiti viedään apteekkiin rouvaksi, niin mikäs estää neitiä
laittamasta elämänsä keveäksi ja huolettomaksi kuin linnun.

ANNA (kädessään pari kirjettä tulee pöydän ääreen). Pitääkö Sohvi
rouvien elämää sitten niin keveänä?

SOHVI. Noo, eipä tietenkään kaikkien rouvien. Mutta sellaisessa
rikkaassa pesässä kuin apteekkikin.

ANNA. Eikö ihminen sitten Sohvin mielestä muuta tarvitsekaan kuin
rikkautta tunteakseen elämänsä keveäksi ja onnelliseksi?

SOHVI. Johan nyt toki. (Huoaten) Niin, niin, harvatpa ne rikkaistakaan
taitavat tuntea itsensä täysin onnellisiksi. Aina on jotakin surtavaa
ja kaivattavaa. Yksinäisten ei ole hyvä olla yksin ja niiltäkin, jotka
ovat toisensa löytäneet, puuttuu aina jotakin.

ANNA. Mutta Sohvihan ei kaipaa mitään. Vai kaipaatteko?

SOHVI (alakuloisesti hymähtäen). Enköhän tuota minäkin liene samaa
maata kuin muutkin ihmiset -- tällainen rämppäjalka kuin olenkin.

ANNA. Mutta Sohvi ei ole välittänyt mennä miehelään.

SOHVI. Hm, kun ei liioin ole ollut miehelään kysyjääkään -- aikanansa.

ANNA. Sohvi ei siis pidä minään totena sitä Mäkelän kosintaa?

SOHVI. Mitäs siitä -- sellaisesta rahakosinnasta.

ANNA (lämpimästi). Tiedättekö, Sohvi, tulin äsken tänne konttoriin
tullessani sitä ajatelleeksi. Suutari Mäkelän tuvan sivu kulkiessani
katsahdin siitä matalasta ikkunasta sisälle. Siellä istui suutari
nelikollaan kengänpohjaa naputellen, kalju päälakensa ikkunaa kohti
kumarruksissa. Taampana istui jakkaralla pikku Hilda ja luki jotakin
kirjaa, kaiketi aapista. Tuo pikku tyttö letinnykeröineen ja isä
paljaine päälakineen vaikuttivat niin orvoilta ja ikäänkuin jotain
odottavilta. Silloin juolahti mieleeni, että ehkäpä Mäkelä Sohvia
kosiessaan ei ajatellutkaan rahaa, ainakaan yksinomaan.

SOHVI (on puhjennut nyyhkytyksiin).

ANNA (lähestyen hämillään Sohvia). Mutta, Sohvi kulta, en suinkaan minä
vain loukannut teitä?

SOHVI. Eihän nyt toki. Minä vain ... kun te niin liikuttavasti sen
kuvasitte... Niin, niin, miksenkäs minä voi sitä neidille sanoa,
Anna-neitihän ymmärtää aina niin hyvin meikäläistäkin. Niin, sitä minä
vain, että jos Mäkelä olisi ajoissa arvannut, niin ei hänen pikku
Hildansa olisi nyt orpo. Kun Mäkelinskä-vainaja -- sehän oli minun
entisiä palveluskumppaneitani niinkuin neiti tietää -- sairasti
kuolintautiaan, sanoi hän kerran minulle, kun olin häntä katsomassa,
että Sohvistahan se tuleekin äiti pikku Hildalle, kun minusta aika
jättää. No niin, en minä tietystikään Mäkelälle itseäni kaupannut,
mutta kyllä hän tiesi, että minä olisin tullut. Mutta ei, hänellä oli
silloin muita ja parempia mielessä. Sitten vasta, kun hän sattumalta
oli saanut tietää, että minulla on pikkusen säästöjä, alkoi hän kuin
tulta pohtaen minua piirittää. Mutta jopahan minä sitten enää! Sen
verran minussakin ylpeyttä on. Kun en minä kerran ihmisenä kelvannut,
niin eikö se silloin joutanut siihen loppuakin?

ANNA. Niin kyllä, Sohvi on siinä ihan oikeassa. Mutta harvatpa ovat
niin lujia ja rehellisiä itseään kohtaan.

SOHVI. Voi, minäkin tiedän monta, jotka käyttävät jos mitä syöttinä
miehelään päästäkseen. Ihan hävettääkin sellaista ajatella. Ei, jollei
ihminen kelpaa ihmisenä, sellaisena kuin on, niin parempi ilman ja
yksinään. Ei siitä oikeata onnea seuraa, jos syöteillä itsensä
naimisiin keinottelee. Semmoinen usko ja käsitys minulla on. -- Mutta
täytyy joutua jo kotiaskareihin. (Pistää kokoon käärimänsä esiliinan
kainaloon, ottaa vesisankon ja harjan sekä varustautuu lähtemään).
Tulin tässä siitä Mäkelän kosimajutusta puhuneeksi enemmänkin kuin
tarve olisi ollut, mutta kyllähän minä tiedän, ettei Anna-neiti sitä
mihinkään levitä.

    (Menee oikealle).

ANNA (ajatuksissaan). Sohvi on ollut uskollinen itselleen eikä hänen
varmaankaan tarvitse sitä katua. (Postiluukulle on ilmestynyt muuan
poika. Anna ojentaa hänelle tukun sanomalehtiä minkä jälkeen hän palaa
pöydän ääreen ja ottaa käteensä äskeiset kirjeet.). Siinä on Reinolta
papalle ja tämä toinen on siis Selmalta. Kuinka minua pelottaa sitä
avata! Mutta totuutta on paras katsoa suoraan silmiin. (Leikkaa
päättävästi kirjeen auki, istuutuu ja alkaa lukea. Hetken kuluttua hän
laskee kirjeen pöydälle ja purskahtaa itkuun.). Voi hyvä Jumala
sentään! (Oikeanpuoleiselle ovelle koputetaan, jolloin Anna kuivaa
nopeasti kyyneleensä ja piilottaa kirjeen papereiden alle.). Sisään!
(Rouva Hallman, yksinkertaiseen tummaan hattuun puettuna, astuu sisään)
Kas, mammako se oli!

ROUVA HALLMAN. Minä tulin niin levottomaksi, kun sinä arvelit tänään
saavasi Selmalta sen kirjeen. Kun minulla oli samalla pappilaan asiaa,
niin pistäysin kuulemaan. -- No, tuliko kirjettä?

ANNA. Parempi, mamma, ettette kysyisikään.

ROUVA HALLMAN. Se on siis tullut. Ja kuule, sinähän olet itkenyt! Mitä
herran tähden se sisältää?

ANNA. Rauhoittukaa, mamma! Meidän täytyy koota kaikki kylmäverisyytemme
ja viisautemme. Tulkaa tänne istumaan.

    (Siirtyvät, Annalla kädessään kirje, sohvapöydän ääreen.).

ROUVA HALLMAN. Asiat ovat siis niinkuin sinä olet peljännytkin?

ANNA. Niin ovat, sen pahempi.

ROUVA HALLMAN (eteensä tuijottaen). Pappa poloinen! Hän odottaa niin
kiihkeästi Reinoa kotiin.

ANNA. Tämän aamun postissa tuli Reinolta papalle kirje.

    (Nousee ja ottaa postipöydän nurkalta sanomalehtien
    joukosta kirjeen.).

ROUVA HALLMAN. Mutta mitähän se mahtaa sisältää? Ja uskaltaako sitä
antaa papalle? Kuule, Anna, eiköhän olisi parasta, että kaiken varalta
tarkastaisimme sen ensin täällä? Papan sydämen tila on jo sellainen,
ettei se siedä enää mitään järkytyksiä.

ANNA. Ajattelin äsken itsekin samaa. (Kirjettä silmäillen). Tämän voisi
kyllä helposti avata. (Ottaa pöydältä paperiveitsen, mutta hetken
emmittyään laskee sen takaisin.). Mutta ei! Toiselle osoitetun kirjeen
avaaminen, vaikkapa sitten kuinka hyvässä tarkoituksessa, on niin
vastenmielistä. Saakoon pappa sen sellaisenaan. Eikö teistäkin, mamma,
ole niin parasta?

ROUVA HALLMAN. Mutta jos se sisältää esimerkiksi tunnustuksen, niin --
se on surman isku papalle.

ANNA. En usko sen vielä sellaista sisältävän, vaan Reino koettaa siinä
entiseen tapaansa kauniin sanoin asioitansa selitellä. Ja toisekseen --
emmehän totuutta voi iankaiken papaltakaan peittää.

ROUVA HALLMAN (syvään huoaten). Niin, niin, herra nähköön! En ymmärrä,
miten tässä olisi viisainta menetellä. -- Kaamealta tuntuu, jos pappa
yhdellä iskulla saa kaiken tietää. -- Ei, ei, meidän on vähitellen
häntä siihen valmistettava. -- Vaikka pelkään, että totuuden
paljastaminen siinäkin tapauksessa merkitsee hänen kuolemaansa. Ja
ajatella, jos tuo kirje jo sisältäisi sen, siis toisin sanoin papan
kuoleman. Minua ihan puistattaa. (Postiluukun taakse ilmestyy poikanen,
joka pyytää nimismiehen postia, minkä jälkeen poikanen poistuu). Ei kai
se vain kuullut meidän keskusteluamme?

ANNA. Ei, sillä hän tuli ulko-ovesta suoraan luukulle. -- Niin, tuo
kirje! Mutta mitä tehdä? Onhan tämä nykyinen tilannekin piinallinen.
Määräänsä pitemmälle emme asiain salaamisessa voi mennä. Joskus on
papan kuitenkin saatava se kaikessa alastomuudessaan tietää.
Ajatelkaahan, mamma, sekin mahdollisuus on olemassa, että jos _me_
pitkitämme totuuden salaamista, voi pappa sattumalta vallan vierailta
ihmisiltä kuulla asianlaidan. Olen ollut jo huomaavinani, että yksi ja
toinen täälläkin tietää, millä jälillä Reino on.

ROUVA HALLMAN. Mutta minähän en vielä tarkemmin kuullutkaan, mitä siinä
Selman kirjeessä kerrotaan. Ehkäpä luet sen minulle.

ANNA (Ottaa kirjeen kuoresta ja hetkisen sitä ääneti silmäiltyään
lukee.). "Olen nyt pyyntösi mukaan ottanut veljesi elämästä niin tarkan
selvän kuin suinkin olen voinut. Vaikea minun on sinulle paljastaa
sitä, mitä olen tietooni saanut." (Keskeyttää lukemisen ja käy luukusta
silmäämässä etuhuoneeseen, minkä jälkeen palaa paikalleen ja jatkaa
lukemista.) "Mutta kun omantunnon nimessä velvoitat minun puhumaan
totta, niin tahdon sen tehdä. Kuule siis: veli poloisesi on kaikesta
päättäen deekiksellä, ainakin tällä haavaa. Mikäli eräiltä hänen
entisiltä luokkatovereiltaan sain kuulla, ei hän ole ainakaan
pariin vuoteen polyteekin ovea avannut, vaan elellyt yksinomaan
kapakkamaailmassa. Velkoja ja vippauksia hänellä kuuluu olevan joka
puolelle. Itse en ole häntä pitkiin aikoihin edes vilahdukselta nähnyt.
Kuuluu muuten, kuten tavallista on tuollaisissa tapauksissa,
välttelevän entisiä tovereitaan ja yleensä parempain ihmisten seuraa."
(Kirjettä kädessään käännellen ja lopuksi kuoreen pistäen.) Siinä
olikin kaikki se, mikä tässä kirjeessä erikoisesti Reinoa koskee.

ROUVA HALLMAN (nyyhkyttäen ja vieden nenäliinan silmilleen). Siis niin
pitkällä jo! -- Voi hyvä Jumala! (Kyyneleensä kuivaten) Mutta mitä
meidän on tehtävä, Anna? Sillä totta kai tässä jotakin täytyy yrittää.

ANNA. Niin, mamma, jotakin meidän on tehtävä. Kuulkaahan, jos minä
hankkisin viikoksi sijaisen ja matkustaisin Helsinkiin? Kirjeillä
häneen ei kuitenkaan voi enää mitään vaikuttaa.

ROUVA HALLMAN (äkkiä vilkastuen). Se meidän on tehtävä! Todellakin!
Ehkäpä hyvinkin saamme hänet vielä pelastetuksi. Onhan hän niin
lahjakas ja voi pian ottaa menetetyn takaisin, jos tahtoo.

ANNA. Jos tahtoo -- niin, siinäpä se onkin. Tahtoa siinä tarvitaankin
enemmän kuin lahjoja, mutta siinä juuri onkin Reinon heikkous.

ROUVA HALLMAN (huoaten). Hän on aivan kuin eno-vainajansa. Se minuun
tässä pahimmin koskeekin, että ne ovat Reinossa juuri minun puoleltani
perittyjä ominaisuuksia, jotka hänet hunningolle saattavat. Sinä, Anna,
olet enemmän isääsi.

ANNA. Mutta, mamma, puuttuu nyt vielä, että te alatte tästä kaikesta
itseänne syyttää! Kuka siitä on selvillä, mistä mitkin ihmisen
ominaisuudet periytyvät?

ROUVA HALLMAN. Mutta en pääse mihinkään siitä, että Reino kaikessa
muistuttaa niin minun veli-vainajaani, josta myöskin niin paljon
toivottiin, mutta joka petti kaikki toiveet. Ja kuinka me kaikki olemme
Reinoa hellineet! Aivan niinkuin veljeäni aikoinaan.

ANNA. Niin, sellaisia tavallisesti rakastetaankin enemmän kuin muita.
Ja ehkäpä se heidät juuri turmioon johtaakin.

ROUVA HALLMAN. Rakkausko? Voisiko rakkaus jotakin pahaa saada aikaan.

ANNA. Tarkoitan liiallista, hemmottelevaa rakkautta.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin -- en tiedä, kuinka lie. Järkeni on aivankuin
pysähtynyt. (Äänettömyys) Mutta se sinun Helsinkiin menosi -- se meidän
kuitenkin täytyy toteuttaa. Hinnalla millä hyvänsä meidän on saatava
Reinon elämä toiselle tolalle. -- Mistähän me nyt nopeimmin saisimme
sinulle sijaisen?

ANNA. Sitä ennen meidän on kuitenkin otettava selville, onko Reino enää
Helsingissä vai ei. Hän on voinut jo laittautua jonnekin maaseudulle,
kuten viime kevännäkin. Luulen, että saamme tietää sen tuosta papan
kirjeestä.

ROUVA HALLMAN. Niin, se papan kirje. Kuule, vie sinä se papalle, minä
en tunne siihen tällä kertaa kykeneväni. Sitä paitsi minun on nyt
mentävä pappilaan. Sieltä palatessani saan sitten sinulta kuulla, mitä
se sisältää. -- Menet kai heti postitunnin päätyttyä kotiin?

ANNA. Kyllä. Muuten -- (keskeyttää ja astuu nopeasti äitinsä luo,
syleillen häntä). Rakas mamma, koettakaa tyyntyä. Minä teen tässä
asiassa kaikkeni. Me olemme kuin haaksirikkoisia, mutta minä tunnen
itsessäni, että me pääsemme vielä rannalle. Ennen kaikkea, mamma, älkää
antako sivullisten aavistaa mitään meidän asioistamme.

ROUVA HALLMAN. Anna kulta! Jospa Reinolla olisi sinun luonteesi! Mutta
nyt minun täytyy mennä.

ANNA. Vielä yksi asia, mamma! -- Te sanoitte Kaarlolle kerran
maininneenne siitä minun pankkitalletuksestani. Sanokaapas, tapahtuiko
se ennen kuin Kaarlo minua julkisesti kosi?

ROUVA HALLMAN. Mutta Anna! Niinkö sinä olet tuon pikku seikan
sydämellesi ottanut?

ANNA. Se -- se vain tässä muuten juolahti mieleeni. Muistatteko, mamma,
oliko se ennen hänen kosintaansa?

ROUVA HALLMAN. Muistaakseni se oli ennen. (Vaitiolo) Mutta ethän sinä
nyt toki tuolle seikalle mitään merkitystä pane?

ANNA. Hm, ainakaan teidän, mamma, ei tarvitse mitään _pahaa_
peljätä siitä seuraavan.

ROUVA HALLMAN (katsoen hetken ääneti Annaa). Minä tahtoisin myös, Anna,
kysyä sinulta jotakin.

ANNA. Mitä niin, mamma?

ROUVA HALLMAN. Mutta sinä et saa loukkaantua, Anna, etkä kiihtyä.

ANNA (levotonna). Mitä ihmeessä te sitten tahdotte tietää?

ROUVA HALLMAN. Sinun käytöksesi, Anna, on viime aikoina tuntuvasti
muuttunut. Entinen tyyni iloisuutesi on poissa. Mistä tämä johtuu?

ANNA (yhä levottomampana). Mutta kyselettepäs te kummallisia, mamma!
Kuinka minä voisin sen tietää? Taikka -- jos minussa jotain muutosta on
tapahtunut, niin kai sen on aiheuttanut tuo Reinon kohta.

ROUVA HALLMAN. Ei, ei, siitä se yksistään ei ole. Sinä tiedät, että
äidin silmä on eräissä asioissa hyvin tarkkanäköinen.

ANNA (tavattoman jännityksen vallassa). No, ja sitten?

    (Äiti ja tytär tuijottavat hetkisen toisiaan ääneti
    ja suurin silmin).

ROUVA HALLMAN (melkein kuiskaten). Etteivät sinun asiasi, Anna, ole
vain niin, että -- että sinun ja Kaarlon on syytä jouduttaa häitä?

ANNA (kalpeana). Mutta mamma!

ROUVA HALLMAN. Suo anteeksi, Anna, jos erehdyn. Mutta -- jos olen
oikeassa, niin sinun on parasta puhua asiasta tyynesti Kaarlon kanssa.
Ja minussa sinä tapaat aina ymmärtäväisen äidinsydämen. Mutta nyt minun
täytyy mennä. Näkemiin, Anna!

    (Menee oikealle).

ANNA (tuijottaen rouva Hallmanin jälkeen ja painaen kädellä
rintaansa.). Hyvä Jumala! Että hän siis on sen jo huomannut!

    (Postiluukulle ilmestyy mies, kädessään kirje. Kun Anna ei
    huomaa häntä, rykäisee mies ja naputtaa sormellaan luukkuun.
    Anna säpsähtää, havahtuu ja menee luukulle. Mies ojentaa
    hänelle kirjoihin vietävän kirjeen. Anna varustaa kirjeen
    merkeillä, kirjoittaa ja leimaa kuitin, tehden kaikki
    koneellisesti ja pysähtyen aina väliin eteensä tuijottamaan.
    Saatuaan kuitin ja maksettuaan poistuu mies ja Anna palaa
    pöydän luo, istuutuu ja selailee papereita sekä asettuu
    sitten käsi poskella eteensä tuijottamaan.).

HERRA EKMAN (ilmestyy luukulle ja katsoo hetkisen hymyillen Annaa, joka
ei häntä huomaa). Mitä, uinahtanutko?

ANNA (säpsähtäen ja nousten). Kas, sinäkö -- milloin sinä siihen
ilmestyit?

HERRA EKMAN. Onko posti tuonut minulle mitään hyvää?

ANNA. Ai todellakin! Apteekin postiahan ei olekaan vielä haettu.

    (Ottaa hyllyltä tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, ojentaen
    ne herra Ekmanille).

HERRA EKMAN. Enkö saa tulla sisälle hetkiseksi istahtamaan?

ANNA. Tietysti, kuinka sitä kysytkään.

    (Avaa oven, herra Ekman, siroon kesäpukuun huolellisesti
    puettuna, astuu sisään, toisessa kädessään päivän posti,
    toisessa kävelykeppi ja hattu. Annaa tervehdittyään istuutuu
    hän toiseen nojatuoliin, asettaen hattunsa ja postin pöydälle.
    Anna istuutuu häntä vastapäätä.).

HERRA EKMAN (Annaa tarkastellen). Sinä olet tänään niin kovin vakava,
Anna. Ja äitisi -- hän tuli tuolla juuri vastaani -- näytti itkeneeltä.
Onko tapahtunut jotakin ikävää? Ja kuinka pappa voi?

ANNA. En minä ainakaan mitään tiedä -- ja pappakin on tavallisessa
voinnissa.

HERRA EKMAN. Entäs -- veljesi? Onko hänestä mitään kuulunut?

ANNA. Ei hänestäkään -- oikeastaan mitään uutta.

HERRA EKMAN. Hm!

ANNA. Mitä "hm"?

HERRA EKMAN. Niin vain -- että veljesi asiat eivät taida olla oikealla
tolallaan.

ANNA. Kiusaako se sinua kovinkin?

HERRA EKMAN. Kuinka sitä kysytkään! Onhan hän tuleva lankoni -- ja sitä
paitsi --

ANNA. Ai, sinä olet sitä paitsi hänen takaajansa. Sitä en
muistanutkaan, suo anteeksi. Sinulla on siis kylläkin syytä olla
huolissasi veljestäni.

HERRA EKMAN. Sinä olet muuttunut omituisen pisteliääksi ja ärtyisäksi.

    (Murtaa vasta saaduista kirjeistä päällimmäisen auki ja lukee,
    viskaten sen jälkeen hermostuneesti kirjeen pöydälle).

ANNA. Oliko siinä jotakin ikävää?

HERRA EKMAN (äkäisesti). Oli tuoreita uutisia sinun herra veljestäsi!

ANNA (säpsähtäen). Mitä! Mitä hänestä?

HERRA EKMAN. Sitä vain, että hän on lyönyt korkojen maksamisen laimin
ja nyt sanoo pankki tuossa (kirjettä osoittaen). lainan irti.

ANNA. Hyvä Jumala! Ja kuinka suuri se laina olikaan?

HERRA EKMAN. Kymmenentuhatta. Takaajia on vain kaksi, joten minun on
suoritettava puolet siitä summasta. -- Mistä minä nyt kädenkäänteessä
kaappaan viisi tuhatta?

ANNA. Mutta eikö asiaa muuten voi järjestää? Eikö pankki suostuisi
antamaan lainan olla ennallaan, jos korot nyt heti suoritettaisiin?

HERRA EKMAN. Mitä se hyödyttäisi? Meidän takaajain maksettavaksihan se
velka lopulta kuitenkin tulee.

ANNA. Oletko sinä siitä niin varma?

HERRA EKMAN. Hm! Olen jo aikoja sitten kuullut, että veljesi
hurjastelee Helsingissä, vaikken ole tahtonut asiasta puhua, varsinkaan
isäsi vuoksi.

    (Äänettömyys.).

ANNA. Niin, hän hurjailee. Hän on suoraan sanoen hunningolla.

HERRA EKMAN (puolittain itsekseen). Minun tuleva lankomieheni, hm!

ANNA. Kaarlo, sinä olet hyvin harkitseva mies, mutta eräässä asiassa
sinä kieltämättä olet menetellyt kevytmielisesti,

HERRA EKMAN. Missä niin?

ANNA. Kihlautuessasi minun kanssani ja siten saamalla koko
haaksirikkoisen Hallmanin perheen niskoillesi.

HERRA EKMAN (kohauttaa mitään puhumatta olkapäitään).

ANNA. Mutta tuosta takaussummasta -- (vaikenee äkkiä ja miettii).

HERRA EKMAN. Mitä takaussummasta?

ANNA. Niin, tuli vain mieleeni, että maksaisin niin mielelläni tuon
velan jos kykenisin.

HERRA EKMAN. Sinä?

ANNA. Niin, jos kykenisin. Mutta olenhan typötyhjä, kuten tiedät.

HERRA EKMAN. Hm!

ANNA. Oikeastaan minulla oli aikaisemmin pienoinen pankkitalletus,
mutta minun on täytynyt se uhrata poloisen veljeni hyväksi.

HERRA EKMAN. Mitä! Koko kahdenkymmenen tuhannen talletusko?

ANNA. Ahaa, sinä siis tiesit sen!

HERRA EKMAN (hämillään). Niin -- etkös sinä itse siitä kerran
maininnut?

ANNA. Olenpa tainnut mainita.

    (Pitkä äänettömyys.).

HERRA EKMAN. Harmillinen juttu!

ANNA. Tuoko kahdenkymmenen tuhannen markan juttu?

HERRA EKMAN (kiusaantuneena). Kuinka sinä --! Tietysti minä tuota velan
irtisanomista tarkoitin.

ANNA. Niin, se on kylläkin kiusallista, mutta (viivytellen). asialla on
toinenkin ja vielä kiusallisempi puoli.

HERRA EKMAN. Mitä sinä sillä tarkoitat?

ANNA. Sitä, että minun näissä oloissa on tultava sinun vaimoksesi.

HERRA EKMAN. On tultava?

ANNA (puhkeaa äkkiä hillittömään itkuun).

HERRA EKMAN (hätääntyneenä). Mitä, mitä nyt?

ANNA (nyyhkyttäen). Sanoin sinun menetelleen kevytmielisesti
kihlautuessasi minun kanssani, mutta minä itse olen ollut vieläkin
kevytmielisempi -- antautuessani sinulle rajattomasti.

HERRA EKMAN. Mitä -- olisiko siitä seurauksia odotettavissa?

ANNA. Minä pelkään niin.

    (Äänettömyys.).

HERRA EKMAN. Se on kyllä harmillista, mutta mitään syytä tuohon
epätoivoiseen itkuun ei sinulla nähdäkseni silti ole. Sinä ivasit viime
veneretkellä minun mallikelpoisuuttani, mutta se on juuri tämä minun
sukuominaisuuteni, joka pakottaa minut -- kuinka sanoisin --

ANNA (päänsä nostaen). Korjaamaan minut, tarkoitat varmaan sanoa?

HERRA EKMAN (ärtyisesti). Minä tarkoitin tietysti sanoa, että tuo
sukuominaisuuteni pakottaa minut pysymään kunnianmiehenä niin tässä
kuin muissakin asioissa.

ANNA. Eli siis toisin sanoen korjaamaan minut -- haaksirikkoutuneen
perheen haaksirikkoisen tyttären. Mutta se on sinun puoleltasi aivan
liian mallikelpoista! (Kiivaasti) Kuule, minä tahdon korjata itse
itseni! (Irroittaa sormuksen sormestaan ja asettaa herra Ekmanin eteen
pöydälle) Minä vapautan sinut siitä ikävästä velvollisuudesta.

HERRA EKMAN. Mitä! Sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme?

ANNA. Etkö sinä sitten sitä tahdo? Kyllä, siitä olen vakuutettu ja
siksi tahdonkin vapauttaa sinut alotteenteon vaikeuksista.

HERRA EKMAN. Sinä siis todellakin luulet...?

ANNA. Ei, minä olen vakuutettu siitä, kuten sanoin.

    (Äänettömyys).

HERRA EKMAN. Etkö ajattele sitä häpeää, häväistystä, mikä siitä
aikanansa seuraa?

ANNA. Häpeää -- kenelle?

HERRA EKMAN. Hm, tietysti sinulle itsellesi.

ANNA. Niin, niin, tietysti minut tullaan työntämään seuraelämän
ulkopuolelle, osoittamaan sormella ja niin edespäin. Sehän on aina
ollut naisen kohtalo tällaisissa tapauksissa, samalla kuin toinen
osapuoli käyskentelee loukkaamattomana kunnianmiehenä. Niin, niin,
kyllä minä olen jo senkin huomioon ottanut. Mutta kahdesta pahasta on
minusta tämä keveämpi kantaa.

HERRA EKMAN. Kahdesta pahasta? Ja se toinen paha?

ANNA. Ikuinen liitto, jonka laatu, luonne, sisältö -- kuinka sanoisin
-- on näinä päivinä minulle täydelleen selvinnyt.

HERRA EKMAN (katkerasti). Siis toisin sanoen, että sinä minuun
liittymällä tekisit onnettoman teon -- saisit minusta kelvottoman
aviomiehen?

ANNA. En suinkaan tahdo sanoa, että sinä olisit kelvottomampi aviomies
kuin lukemattomat muutkaan. Päinvastoin sinä eräissä suhteissa voit
olla mitä paras aviomies. Mutta me -- me kaksi emme sovi yhteen. Meidän
välillämme ei tulisi vallitsemaan sopusointua. Se on pohjimmainen syy.
Ja sitten lisäksi joukko toisia, ulkonaisia syitä, jotka nekin
tulisivat aina ikävällä tavalla meidän avio-onneamme häiritsemään.

HERRA EKMAN. Ihme, että sinä nyt vasta huomaat sen, ettemme me
toisillemme sovi.

ANNA. Niin -- kuudestakolmatta ikävuodestani huolimatta, tai ehkä juuri
sen johdosta, olen siinä määrin antautunut rakkauden lumoihin, että
olen eräät asiat nähnyt väärässä valossa. Nyt huomaan todeksi, mitä
kerran muistelen jostakin kirjasta lukeneeni, että rakastuneet näkevät
rakastamissaan henkilöissä ominaisuuksia, joita näillä itse asiassa ei
lainkaan ole, ja toisaalta ovat näkemättä eräitä toisia, vähemmän
miellyttäviä ominaisuuksia, joita näillä on.

HERRA EKMAN (ivallisesti). Onni, että sinun silmäsi sentään ajoissa
aukenivat.

ANNA. Intohimoisuudestani huolimatta minulla on sentään viileämmät
puolenikin, ja eräänä sellaisena hetkenä minä näin äkkiä asiat oikeassa
valossaan. Paitsi sitä, että luonteemme eivät soinnu yhteen, on meitä
yhteen saattamassa ollut mukana myöskin sivutekijöitä -- mutta niistä
lie paras vaijeta.

HERRA EKMAN. Minä luulen arvaavani, mitä sinä noilla sivutekijöillä
tarkoitat.

ANNA. Sitä suurempi syy olla niistä puhumatta.

HERRA EKMAN. Sinä syytät minua itsekkyydestä ja ties mistä. Pidätkö
siis itseäsi niin erehtymättömänä, tuomitessasi toisten motiiveja?

ANNA. En, Kaarlo, enkä minä yksin sinua siitä syytä, vaan
myöskin itseäni. Olen paljon ajatellut näinä päivinä ja öinä ja
eritellyt tunteitani. Ja niinpä pelkään että _minun_ pohjimmaisena
motiivinani, mennessäni kihloihin kanssasi, on tietämättäni ollut --
halu päästä täältä postikonttorista pois.

HERRA EKMAN (päätään pudistaen). Mutta tuohan on yksinkertaisesti
sairaalloisuutta. Todellakin, eiköhän se johdu sinun fyysillisestä
tilastasi?

ANNA. Ajatukseni eivät koskaan ole toimineet kirkkaammin kuin tällä
haavaa.

HERRA EKMAN. Hm! Ja sinä tahdot siis purkaa kihlauksemme? Seurauksista
huolimatta. Niin, seuraukset -- oletko ajatellut niiden vaikutusta
isääsi, jota aina olet niin ihailtavalla hellyydellä kaikilta
mielenjärkytyksiltä koettanut suojata?

ANNA (säikähtyneenä). Isäni! Hyvä Jumala, sitä seikkaa en todellakaan
ottanut lukuun. Niin, minä olen koettanut suojata häntä ja siinä
tarkoituksessa olen alistunut valehtelemaankin -- ja nytkö sitten itse
omalla kevytmielisyydelläni aiheuttaisin hänelle kuolemaa tuottavan
järkytyksen! Missä umpikujassa olenkaan! (Hetkisen ääneti herra
Ekmaniin tuijottaen). Kaarlo, että sinä tulitkin ajatelleeksi tätä
puolta asiassa! Sinä huolehdit siis niin paljon isästäni?

HERRA EKMAN (olkapäitään kohauttaen). Luonnollisesti minä en puolestani
tahdo olla syypää vanhan miehen kuolemaan.

    (Äänettömyys).

ANNA. Minä epäilin jo silmänräpäyksen ajan omia epäilyksiäni -- sitä
nimittäin, mitä olen tässä koettanut sinulle tulkita. Mutta tuo eleesi
ja nuo sanasi paljastivat minulle lopullisesti kaiken. Totuutta on aina
paras katsoa suoraan silmiin, ja siksipä minun op syytä kiittää sinua
sanoistasi -- ja eleestäsi.

HERRA EKMAN. Hyvä, hyvä!

    (Koputusta oikeanpuoleiselle ovelle).

ANNA (nousten). Kuka -- kuka siellä? -- (Yrittää ovelle, joka samalla
aukenee ja kynnykselle ilmestyy herra Hallman) Pappa! Kuinka ihmeessä
te siihen ilmestyitte?

HERRA HALLMAN (naurahtaen). Onko se sinusta niin ihmeellistä?

ANNA. Te joka ette kohta kahteen vuoteen ole kotiportin ulkopuolella
käynyt!

HERRA HALLMAN. Ihana kesäpäivä houkutteli kerran minutkin hiukan
pitemmälle kävelylle. (Tulee sisälle). Kas, Kaarlokin! Hyvää päivää!
(Tervehtivät). Taisinkin tulla sopimattomaan aikaan ja lienee minun
viisainta perääntyä hyvässä järjestyksessä.

HERRA EKMAN. Ei suinkaan! Minä pistäysin postia hakiessani tänne hiukan
juttelemaan ja olin juuri pois lähdössä. (Ottaa pöydältä hattunsa,
keppinsä ja postinsa; Annalle). Ensi kerran tavatessamme juttelemme
siitä lähemmin. Näkemiin, setä! Näkemiin, Anna!

    (Hyvästelee ja poistuu vasemmalle).

HERRA HALLMAN. Onko mamma käynyt täällä?

ANNA. Kyllä, mutta hän lähti pappilassa käymään. Istukaa, pappa, niin
menemme yhtä matkaa kotiin. (Kelloon silmäten) Postitunti on kohta
lopussa.

HERRA HALLMAN (istuutuen). Mutta eikö Reinolta ole tullut kirjettä?
Olen odottanut sitä niin kiihkeästi ja kun ei mammaa heti kuulunut
kotiin, en malttanut enää, vaan lähdin itse tänne.

ANNA (viivytellen). Kyllä -- täällä on papalle kirje Reinolta.

    (Ojentaa kirjeen isälleen).

HERRA HALLMAN. Sakset, Anna! Tiedäthän, etten koskaan repimällä avaa
mitättömämpiäkään kirjeitä, saati tällaista.

    (Anna ojentaa hänelle sakset; leikattuaan kirjeen auki pistää
    herra Hallman silmälasit nenälleen ja syventyy lukemaan).

ANNA (istahtaa postipöydän taakse, josta hän työskennellessään
levottomasti tarkastelee isäänsä.).

HERRA HALLMAN (lopettaa kirjeen ja sovittaa sitä takaisin kuoreen). Hm!
Harvoinhan täällä mikään käy toiveiden ja laskujen mukaan. Siksipä
täytyy ihmisellä olla kärsivällisyyttä loppumaton varasto.

ANNA (arasti). Mitä Reino kirjoittaa?

HERRA HALLMAN. Loppututkinto lykkääntynyt! Eikä mainitse, saako hän
syksylläkään sen suoritetuksi.

ANNA. Onko hän yhä Helsingissä?

HERRA HALLMAN. Kirjeen on hän kirjoittanut Helsingissä, mutta nyt
lienee hän jo maalla -- siellä viimekesäisellä tehtaalla, jonne hän
aikoo hetimiten lähteä harjoitteluaan jatkamaan. No, hyvähän se on
sekin, mutta pettymys, suuri pettymys tämä minulle siltikin oli.

ANNA. Pappa rakas, jaksattehan kestää tämän pettymyksen?

HERRA HALLMAN. Enkö kestäisi -- minä jonka on elämässäni täytynyt
paljon pahempaakin kestää.

ANNA. Niin, niin. Voi kuinka iloiseksi saitte minut sanoillanne!

HERRA HALLMAN. Eikähän tässä niin järin pitkä odotusaika ole enää
kysymyksessä. Korkeintaan vajaa vuosi. Mutta vauhtia meidän täytyy
Reinolle antaa. Mamma on oikeassa: Reinossa taitaa olla vähän liiaksi
iloista laulajapoikaa ja se on saanut hänet kuluttamaan aikaansa
joutavanpäiväiseen. Mitäpäs jos syyslukukauden alkaessa pistäytyisin
itse Helsinkiin auttamaan poikaa loppuspurtissa?

ANNA. Tekö, pappa? Eihän nyt missään nimessä!

HERRA HALLMAN. He, he, pidätkö sinä minua sellaisena raakkina, etten
minä enää kykene yhtä Helsingin matkaa tekemään?

ANNA. Ei suinkaan, pappa, mutta -- sittenkin, sittenkin olisi teidän
sellaisen matkan vaivoilta itseänne säästettävä. On parempi, että
esimerkiksi minä menen sinne teidän sijastanne.

HERRA HALLMAN. Näinköhän sinä vain kykenisit Reinossa tarpeellista
respektiä herättämään? No, kuinka vain, kuinka vain, kunhan veljesi
saadaan täyteen vauhtiin. Viimeistään ensi kevääseen mennessä on hänen
saatava insinööritutkintonsa (Huoaten). Olin niin vakuutettu, että hän
jo tänä kevännä ilmestyy kotiin, taskussaan valmiit paperit. Olisi
ollut niin ihanaa saada tehdas jo ensi syksyyn mennessä käyntiin. Mutta
kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, se pyörii sittenkin. On sentään
hyvä, että Reino näkyy täysin tajuavan keksintöni merkityksen ja
laajakantoisuuden. Mutta näytähän minulle tänään tulleita Helsingin
lehtiä, eikö niissä näy jo uutisia patentin myöntämisestä.

ANNA (ojentaen isälleen sanomalehden). Reinonko tuo patentti piti
hankkia?

HERRA HALLMAN. Kuinkas muuten. Häntähän asia oikeastaan lähinnä
koskeekin. (Levittää sanomalehden eteensä ja antaa katseensa liukua
pitkin palstoja) Ei näy uutisia. Merkillisesti se viipyy. Minun
mielestäni asian pitäisi olla jo ratkaistu. (Taittaa sanomalehden
kokoon ja laskee sen pöydälle, jolloin huomaa Annan sormuksen, ottaen
sen käteensä). Sinunko sormuksesi tässä?

ANNA. Ah, niin --

    (Ottaa sormuksen isältään ja pistää taskuunsa).

HERRA HALLMAN. Kuinka? Taskussako sinä kihlasormusta kannat?

ANNA (hämillään). Oh, kuinka minä tänään olenkin hajamielinen!

    (Pistää sormuksen sormeensa.).

HERRA HALLMAN. Hm! (Hetkisen vaiti Annaa tarkasteltuaan). Kuule, Anna,
eiköhän siinä ole takana jotain muutakin -- tuossa sormusjutussa
nimittäin? Huomasin heti sisään tullessani, että teidän välillänne on
jotakin tapahtunut.

ANNA. Pappa rakas, kuinka te sellaista? Mitä meidän välillämme olisi
voinut tapahtua?

HERRA HALLMAN. Hm, no! Minä en tahdo lainkaan sekaantua teidän
asioihinne. Olethan sinä, Anna, täysin kypsynyt nainen ja voit itse
arvioida askeltesi kantavuuden. Jos sinä esimerkiksi olet tullut
toisiin ajatuksiin aikomaasi avioliittoon nähden, niin -- no, kuten
sanottu, minä en tahdo niihin asioihin lainkaan sekaantua. Minä toisin
sanoen pysyn täysin puolueettomana.

ANNA (hetkisen itsensä kanssa taisteltuaan). Kuinka minä, pappa,
olenkaan teille kiitollinen sanoistanne. Mutta tuohon meidän
suhteeseemme nähden te täydellisesti erehdytte, sillä minusta tulee
kuin tuleekin Kaarlon vaimo.

HERRA HALLMAN. No, kuinka hyvänsä. Sinä teet tietysti niinkuin itse
parhaaksi katsot. Mutta mihin sinä elämässäsi milloinkin ryhtynet,
suureen tai pieneen, niin pidä aina ohjeenasi tuota minun vanhaa
valiolausettani: pysy aina uskollisena omalle itsellesi!

ANNA (puolittain itsekseen). Uskollisena itselleen. Niinkuin Sohvi
kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kunpa ihminen _aina_ voisikin
pysyä uskollisena itselleen!

HERRA HALLMAN. Täytyy voida.

ANNA. Mutta eikö elämässä usein esiinny tilanteita, joissa ei voi --
tai joissa ainakin on äärettömän vaikea pysyä uskollisena itselleen?

HERRA HALLMAN. Hm, kyllä niin. Minä tiedän sen kokemuksesta. Eräässä
tuollaisessa tilanteessa en itse jaksanut -- tai paremmin sanoen
muistanut pysyä itselleni uskollisena, ja seuraukset siitä kävivät
varsin tuhoisiksi. Niin, niin, _aina_ täytyisi jaksaa pysyä
uskollisena omalle itselleen. Sen turvin kykenee ihminen paljon
kestämään.

ANNA (miettivästi eteensä tuijottaen). Niin, niin -- Ah, jospa minäkin
kykenisin siihen.

HERRA HALLMAN (hellästi). Kyllä sinä kykenet, tyttäreni, kun vain
tahdot. Sinulla on luonnetta. -- Hm, äsken tuota Reinon kirjettä
lukiessani vilahti mieleeni, että -- että jospa sinä, Anna, olisit
syntynyt Reinon tilalle, toisin sanoen pojaksi, niin minä tuntisin
suunnitelmani olevan paljon lujemmalla pohjalla.

ANNA (äkkiä vilkastuen). Mutta pappa! Minunhan _piti_ tulla siihen
mukaan. Ettekö muista, kuinka me liittousimme maailmaa valloittamaan?
Vai eikö siinä minulle tilaa olekaan?

HERRA HALLMAN (nousten ja Annaa lähestyen). On, on! Sekä Reinolle että
sinulle ja minulle -- sinulle ennen kaikkia. Ajattelepas, että se
kilpailukykynsä vuoksi tulee entisestään suuresti laajentumaan.
Työväkeä täytyy yhtä mittaa lisätä --

ANNA. Ja työväelle me rakennamme ajanmukaisia asuntoja --

HERRA HALLMAN. Ihan niin -- olin juuri samaa sanomaisillani!

ANNA. Nuo pienet somat asunnot sievien puutarhojen keskellä. --

HERRA HALLMAN. Niin -- se ruma joutomaa siellä tehdasrakennusten
takalistolla -- sen muutamme pieneksi kukoistavaksi
puutarhakaupungiksi.

ANNA. Kuinka suuremmoista! Ja sitten perustamme koulun sinne
puutarhakaupunkiin. Kuinka monenlaisia ja hedelmällisiä työaloja
minulle aukeneekaan! (Kelloon katsahtaen) Mutta nyt lähdemme, pappa,
päivälliselle ja koetamme saada mammankin iloiseksi.

    (Sulkee postiluukun).

HERRA HALLMAN. Mamma ei usko minun keksintööni ja suunnitelmiini.
(Silmää iskien) Hän luulee minua lapsettavan. Kyllä minä olen sen
huomannut. Mutta sitä iloisemman yllätyksen valtaan on hän aikanansa
joutuva.

ANNA. Kuinka rohkeaksi minä taas tunnen itseni! Minä -- minä luulen,
että me vielä voitamme, pappa. Toisin sanoen: pääsemme rannalle.

HERRA HALLMAN (Annan tukkaa silittäen). Sen me varmasti teemme. Hiukan
vain kärsivällisyyttä vielä!

    ESIRIPPU.




KOLMAS NÄYTÖS.


Näyttämö sama kuin ensi näytöksessä. Sohvapöydälle on ilmestynyt
vastapuhjennut valkoinen ruusu pienessä, punaiseen harsopaperiin
verhotussa kukka-astiassa. Ikkuna auki, samoin vasemmalle johtavat
ovet. Oikeanpuoleinen ovi raollaan.

Esiripun noustua pysyy näyttämö hetken aikaa tyhjänä.

ANNA (tulee etehisestä kädessään sanomalehtiä ja isokokoinen kirje).
Kylläpä täällä on hiljaista. Kuulee melkein päivänsäteiden laulavan.
(Laskee postin pöydälle, menee oikeanpuoleiselle ovelle ja kurkistaa
sisään, minkä jälkeen hän varovasti sulkee oven). Sepä ihmeellistä,
että pappa keskipäivällä nukkuu. Ja hymyilee nukkuessaan niin
onnellisena. Näkee varmaankin tehtaasta unta. (Ruokasalin ovelle
ilmestyy Sohvi) Kas, onhan täällä muitakin ihmisiä. Luulin tullessani,
että talo on typötyhjä. Entäs mamma? Onko hän mennyt kirkkoon?

SOHVI. Kyllä, mutta kohta kai ne sieltä tulevat.

ANNA (huomaa ruusun pöydällä ja nostaa sen eteensä tunnustellen sen
tuoksua.). Mistä tämä on ilmestynyt?

SOHVI. Se on neidin onnenruusu.

ANNA. Mitä Sohvi nyt oikein tarkoittaa?

SOHVI. Se on siitä neidin nimipäiväruususta. Minähän taitoin siitä
varkain oksan ja panin sen tuonne keittiön akkunalle kasvamaan. Tänä
aamuna puhkesi siitä ensimmäinen ruusu.

ANNA. Nyt Sohvi erehtyy. Se nimipäiväruusuhan oli punainen.

SOHVI. Mutta tuollainen siitä kuitenkin nyt puhkesi.

ANNA (tarkastelee ajatuksiinsa vaipuneena ruusua). Kummallista! --
Mutta kaunis tämä on, kauniimpi ja puhtaampi kuin punainen. Ja hienompi
tuoksu. Eikö teistäkin Sohvi?

SOHVI. En tiedä, kauniitahan ne ovat molemmat. (Äänettömyys). Onko
apteekkari ollut jossakin matkalla, koska hän äsken, kun minä olin
maitoa hakemassa, ajoi asemalta päin?

ANNA. Niin, hänhän on ollut Helsingissä.

    (Laskee ruusun takaisin pöydälle, ottaa sanomalehden
    ja istuutuu keinutuoliin.).

SOHVI. Nytpä minä muistankin. Minähän näin viime yönä unta neidistä ja
apteekkarista.

ANNA (hymyillen). No, antakaas kuulua.

SOHVI. Neiti oli apteekkarin kanssa soutelemassa. Sitten alkoi neiti
keikuttaa venettä, niin että se kaatui.

ANNA. Mutta nyt Sohvi laskettelee omiansa!

SOHVI. E-i! Minä heräsinkin vielä siihen, kun vene kaatui ja apteekkari
parkasi niin surkeasti.

ANNA. No hukuimmeko me?

SOHVI. Sitä en ehtinyt nähdä, kun samassa heräsin.

ANNA. Sohvi varmaankin näki, kun me viime kerran olimme järvellä ja
siitä on nyt unimatti saanut aiheen.

SOHVI. Näin kyllä keittiön ikkunasta ja näin senkin, kun neiti keikutti
venettä.

ANNA. Mutta sitähän Sohvi ei voinut nähdä, että minä keikutin.

SOHVI. No jos en juuri nähnyt, niin arvasin.

ANNA. Miksei apteekkari yhtä hyvin olisi saattanut keikuttaa?

SOHVI. Eihän nyt toki apteekkarilla juolahtaisi mieleenkään semmoista
tehdä. Ei, kyllä se oli neidin kujeita.

ANNA (ajatuksissaan). Ja hän parkaisi!

SOHVI. Niin -- mutta eiväthän ne tuollaiset unet mitään merkitse, ja
jos merkitsevät, niin hyvää vain. (Kuuluu kellojen soitto) Nyt ne
tulevat kirkosta. Ja minulla on kahvikin vielä puolitiessä.

    (Vetäytyy vasemmalle).

ANNA. Kuinka painostavaa nyt onkaan! (Nousee, heittää sanomalehden
pöydälle ja menee ikkunan ääreen). Siellä tulee mamma. -- Mamma
poloinen! -- Aivankuin kantaisi jotakin näkymätöntä taakkaa.

ROUVA HALLMANIN ÄÄNI ULKOA. Sinä olet jo kotona, Anna? Terveisiä
kirkosta.

ANNA. Kiitos, mamma!

    (Etehisestä kuuluu liikettä ja hetken kuluttua astuu rouva
    Hallman, tummiin puettuna, sisään, laskee virsikirjan
    pöydälle ja istuu väsymyksestä huoaten).

ROUVA HALLMAN. Ihmeen painostava ilma tänään. Kirkossakin miltei joka
toinen torkkui. Tulee varmaan ukonilma.

ANNA. Ukonilma -- niin. Minä olen sen lähenemisen jo kauan vaistoissani
tuntenut.

ROUVA HALLMAN. Kauan? Sinä tarkoitat siis _sitä_?

ANNA. Niin.

ROUVA HALLMAN. Kirkossa saatoin minä sen hetkeksi unhottaa, mutta kohta
ulos tultuani oli se taas kimpussani. -- Tuliko postissa mitään uutta?

ANNA. Ei mitään, ellei sanomalehdissä jotakin ole. En ole ehtinyt niitä
vielä läpi silmätä.

ROUVA HALLMAN. Mitäpä niissä.

ANNA. Patenttiuutinen.

ROUVA HALLMAN. Hm. (Ottaen sanomalehtien joukosta kirjeen) Kenellekäs
tämä on? Papalleko?

ANNA (ottaen kirjeen äidiltään). Ei, se on minulle. (Viivytellen) Siinä
on Reinon velkakirja.

ROUVA HALLMAN. Velkakirja? Sekö --

ANNA. -- jonka korot hän on jättänyt maksamatta ja jonka pankki sanoi
irti.

ANNA. Ei, vaan -- minä.

ROUVA HALLMAN. Sinä! Kuinka, oletko sinä sen talletusjäännöksen uhrannut
siihen?

ANNA. Olen. Kunniantuntoni ei sallinut, että vieraat ihmiset maksavat
veljeni puolesta.

ROUVA HALLMAN. Ja tietääkö Kaarlo siitä vielä mitään?

ANNA. Ei minulla ainakaan ole ollut tilaisuutta sitä hänelle sanoa.
Hänhän matkusti Helsinkiin kohta sen jälkeen kuin irtisanomisesta tuli
ilmoitus.

ROUVA HALLMAN. Hän kuuluu tänä aamuna palanneen matkaltaan. Tiedätkö,
että hän on ollut Helsingissä juuri tuon laina-asian takia?

ANNA. En. Paha vain, ettei hän ennen lähtöään siitä minulle mitään
ilmoittanut. Olisi säästynyt turhista vaivoista. Sanoiko hän teille sen
takia Helsinkiin menevänsä?

ROUVA HALLMAN. Ei, muilta minä olen sen kuullut.

ANNA. Muilta? Kuinka muilla voi siitä olla tietoa?

ROUVA HALLMAN. Herra ties kuinka! Liekö Kaarlo ennen lähtöään tullut
jollekin maininneeksi ja niin se on suusta suuhun levinnyt. Kuka ne
juorujen jäljet selvittää. Ja muuten ne kaikesta päättäen tietävät
Reinon asioista paljon enemmän kuin me luulemmekaan. Minua ihan
puistattaa ajatellessani, että joku ajattelematon tai pahansuopa menisi
niistä papallekin kertomaan.

ANNA. Senhän me toki voimme estää, sillä onhan meistä jompikumpi aina
papan seurassa.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta siitä huolimatta tämä on kuin elämistä
miinan päällä, joka voi räjähtää milloin hyvänsä. Usein tulee tätä yhtä
ja samaa asiaa seuloessani mieleen ajatus, että olisi onnellisinta, kun
Herra ajoissa korjaisi papan pois. Vaikka kauhea on sellainenkin
toivomus! (Äänettömyys). Ja sinäkin olet nyt menettänyt viimeistä
myöten säästösi. Eiköhän olisi ollut viisaampaa järjestää se asia
jotenkin toisin?

ANNA. Mamma rakas, siinä ei ollut muuta mahdollisuutta. Ellen minä
olisi velkakirjaa lunastanut, olisi se peritty takausmiehiltä ja sitä
minun kunniantuntoni ei sallinut.

ROUVA HALLMAN. Niin, en ymmärrä, mikä siinä ja mikä tässä yleensäkin
olisi viisainta. (Äänettömyys) Pappakin tuntuu siellä jo heränneen.

ANNA. Mutta mikä papan nyt on uneen saanut? Eihän hän ennen ole juuri
koskaan päivällä nukkunut.

ROUVA HALLMAN. Hän oli koko yön niin levoton eikä nukkunut ollenkaan.
Hänen sydämen tilansa on viime päivinä huomattavasti heikontunut.

ANNA (ottaen kirjeen pöydältä). Tästä emme luonnollisesti puhu papalle
mitään.

    (Menee kirje kädessään ruokasaliin, josta hän kohta palaa.
    Samassa tulee herra Hallman oikealta).

HERRA HALLMAN (silmiään hieroen). Nukuin niin makeasti, etten sellaista
muista vuosikausiin ja sitten näin niin selkeätä unta, että herättyäni
kului ainakin viisi minuuttia, ennenkuin kykenin toden unesta
eroittamaan.

    (Kaikki kolme istuutuvat pöydän ääreen).

ROUVA HALLMAN. No, ja minkälaista unta sinä näit?

HERRA HALLMAN (iloisesti). Entinen tehtaani oli olevinaan täydessä
käynnissä. Suuri höyrykone puhkui, remmit vonkuivat ja laklattivat,
uudet patenttikoneet olivat paikoillaan ja nauloja, kirkkaita kuin
hopeapuikot, tuli ihan satamalla. Minua alkoi jo suorastaan pelottaa se
vauhti ja jylinä, ja olin juuri antamaisillani käskyn seisauttaa
koneet, kun vauhtipyörä samassa hirveällä ryskeellä hajosi tuhannen
pirstaleiksi. Siihen minä heräsin ja olin vähällä pudota vuoteesta.

ROUVA HALLMAN (katsahtaen pikaisesti Annaan). Se päättyi siis
onnettomasti.

HERRA HALLMAN. Uni, niin. Mutta unethan tietävät aina päinvastaista.
Mikä unissa särkyy, se todellisuudessa eheytyy. Saattepa nähdä, se
pyörii vielä ja ennen pitkää. (Tarttuu sanomalehteen) Mitä uutta
sanomalehdet tietävät?

ANNA. En ole ehtinyt niitä vielä katsoa.

    (Herra Hallman syventyy sanomalehteä tarkastelemaan).

ROUVA HALLMAN (Annalle). Varmaankin Kaarlo tulee pian täällä käymään.
-- Mitäpäs jos iltapäivällä menisimme kaikki järvelle.

ANNA. Ei, ei -- _minulla_ ei ole sinne vähintäkään halua.

HERRA HALLMAN (pudottaa, ankaran mielenliikutuksen vallassa,
sanomalehden kädestään). Mitä -- mitä herran nimessä tuo merkitsee?

ROUVA HALLMAN JA ANNA (säikähtyneinä). Mitä? Mitä siinä on?

HERRA HALLMAN (nostaen vapisevin käsin sanomalehden uudestaan eteensä,
änkyttäen). Patentti nau -- naulakoneen keksinnöstä. Mutta tuo nimi?
Katsopas sinä, Anna, näenkö minä oikein.

ANNA (kumartuu sanomalehden yli ja lukee herra Hallmanin
osoittamasta kohdasta.). "Patentti. Teollisuushallitus on insinööri
A. Saarnivaaralle myöntänyt patentin keksinnöstä, joka tietää suurta
parannusta naulateollisuuden alalla."

HERRA HALLMAN. Siis Saarnivaara. Niin minäkin sen luin.

ANNA. Kuinka tämä voi olla mahdollista?

HERRA HALLMAN (nojautuu taapäin ja painaa kädellä rintaansa).

ROUVA HALLMAN (nousten ja lähestyen miestään). Pappa, pappa, koskeeko
se taas? Ehkä se onkin vain harhauutinen.

ANNA. Niin, siinä täytyy olla joko painovirhe, nimierehdys tai joku muu
väärinkäsitys.

ROUVA HALLMAN. Ihan varmasti siinä on jotain sellaista!

HERRA HALLMAN (voipuneesti). Niin, niin, eihän juuri hevillä voi
ajatella, että kaksi henkilöä tekee samaan aikaan samanlaisen
keksinnön. Ei, ei, jotakin sotkosta siinä täytyy olla. Mutta kuinka
levottomaksi se saikaan sydämeni.

ROUVA HALLMAN. Koeta tyyntyä, rakas Eemil. Jos ottaisit niitä tippoja
ja menisit hiukan levolle?

HERRA HALLMAN. Juurihan minä nousin levolta. Ei, minä en pääse rauhaan,
ennenkuin olen saanut täyden selvyyden. Minun täytyy heti kirjoittaa
asiasta sekä Reinolle että teollisuushallitukseen -- ja pyytää vaikka
sähkösanomavastaus.

    (Nousee paikaltaan ja menee oikealle. Seuraava keskustelu
    Annan ja hänen äitinsä kesken tapahtuu puoleksi kuiskaten).

ROUVA HALLMAN (tuskaisesti). Mitä tämä nyt oikein tietää?

ANNA. Voi, mamma rakas, mitä minun mieleeni nyt juuri johtui!

ROUVA HALLMAN. Mitä -- mitä, rakas lapsi?

ANNA. Jos tuo sittenkin olisi se papan keksintö?

ROUVA HALLMAN. Mutta kuinka se olisi toisen henkilön nimissä?

ANNA. Reino -- Reino on voinut kevytmielisyydessään luovuttaa, myydä
sen toiselle.

ROUVA HALLMAN. Hyvä Jumala, olisiko se mahdollista!

    (Tuskallinen äänettömyys, jonka kestäessä molemmat
    naiset tuijottavat toisiinsa).

ANNA. Niin, se juolahti vain äkkiä minun mieleeni.

ROUVA HALLMAN. Mutta ei -- se ei voi sittekään olla mahdollista! Niin
huonoa meidän ei pidä toki Reinosta uskoa. Ei, joku nimisekaannus siinä
täytyy olla.

ANNA. Sydämestäni soisin, että niin olisi.

ROUVA HALLMAN. Kuule, jospa sinäkin kirjoittaisit tämän illan postiin
tuosta asiasta jonkun sanan Reinolle.

ANNA. Sen minä teen ja siitä tuleekin tuima kirje. Peittelemättä
sanon minä hänelle totuuden ja minkä kamalan tilanteen hän
kevytmielisyydellään on saanut täällä kotona syntymään.

ROUVA HALLMAN. Elä häntä poloista huoli sentään kovin rusikoida.

ANNA. Eikö häntä tähän saakka ole tarpeeksi hemmoteltu!

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, mutta Reinon luonne, näetkös, ei kestä
ankaruutta.

ANNA. Siksi että hänet on lapsesta pitäen sellaiseksi totutettu.

ROUVA HALLMAN (kyyneliin puhjeten). Hyvä Jumala, rupeammeko mekin tässä
toisiamme soimaamaan!

ANNA (heltyen). Rakas mamma, suokaa anteeksi tylyt sanani. Enkähän minä
sitä paitsi teitä erikoisesti tarkoittanut. Yhtä syyllisiähän me kaikki
olemme Reinon hemmotteluun.

ROUVA HALLMAN. Niin, niin, herra paratkoon. Ja nyt saamme siitä kaikin
kolmin hedelmät korjata. (Kuivaa kyyneleensä ja nousee). Mutta täytyy
käydä päivällispuuhiin ja lykätä nämä ikävyydet taas toistaiseksi
syrjään.

ANNA (myös nousten). Mamma, levätkää te, minä huolehdin Sohvin kanssa
päivällisestä.

ROUVA HALLMAN. Mutta entäs kirjeesi Reinolle?

ANNA. Minä ehdin sen kyllä päivällisenkin jälkeen.

ROUVA HALLMAN. No niin, minä lähden sitten ottamaan lavasta sallattia.
Se on pieni yllätys papalle, joka niin kovin pitää sallateista.

    (Menevät yhdessä vasemmalle).

HERRA EKMAN (Tulee ulkoa ja yrittää oikealle, mutta palaa ja katsahtaa
ruokasaliin). Hyvää päivää, Anna!

ANNA. Kas Kaarlo! Päivää! (Tulee saliin, yllään valkoinen
talousesiliina ja tervehtii Herra Ekmania) Sinä olet ollut Helsingissä?

HERRA EKMAN. Niin, palasin tänä aamuna. Kai setä ja täti ovat kotona?

ANNA. Kyllä. Pappa valmistaa tuolla huoneessaan paria kirjettä. Tee
hyvin ja istu.

    (Istuutuvat pöydän ääreen toisiaan vastapäätä.
    Kiusallinen äänettömyys.).

HERRA EKMAN. Kuinka somalta sinä näytät tuossa valkoisessa
esiliinassasi!

ANNA. Hm!

    (Äänettömyys).

HERRA EKMAN. Muuten -- terveisiä veljeltäsi.

ANNA (säpsähtäen). Kuinka! Oletko sinä tavannut Reinon?

HERRA EKMAN. Kyllä.

ANNA. Helsingissäkö?

HERRA EKMAN. Niin.

ANNA. Hän on siis yhä siellä, vaikka -- vaikka hän jo hyvän aikaa
sitten kirjoitti papalle menevänsä entiseen kesäharjoittelupaikkaansa?

HERRA EKMAN. Hän lähtee sinne kyllä. (Innostuneesti) Muuten, Anna, minä
olen tähän saakka ollut väärässä käsityksessä veljestäsi.

ANNA (jännittyneenä). Millä tavalla väärässä -- ja miten sinä nyt olet
toiseen käsitykseen tullut?

HERRA EKMAN (vakuuttavasti). Veljesihän on kyky -- todellinen kyky.

ANNA. Mutta hänen opintonsa --

HERRA EKMAN. Ovat jääneet koko lailla takapajulle, se on totta -- ja
totta myöskin, että hän on hummannut aika hurjasti. Mutta tuo kaikkihan
on korjattavissa -- ja on helposti korjattu, kun miehellä on kerran
sellainen pää. Ihan kuin partaveitsi.

ANNA. Mutta mistä, -- mistä sinä nyt yhtäkkiä tällaisen käsityksen
sait? Ja miten sinä ensinnäkin tapasit veljeni?

HERRA EKMAN. Aivan sattumalta. Oikeastaan tapasin ensinnä sattumalta
erään entisen koulutoverini ja hänen kauttaan sitten veljesi. Minähän
menin muuten Helsinkiin hankkimaan rahoja sen velan lunastamiseen.

ANNA. Oli vahinko, että lähdit minulle asiasta ilmoittamatta. Olet
siten joutunut rahojen hankkimisessa näkemään turhaa vaivaa. (Menee
vasemmalle, josta palaa kirje kädessään). Velkakirja on näet
lunastettu.

    (Ottaa velkakirjan kuoresta ja näyttää herra Ekmannille.).

HERRA EKMAN. Mutta kuinka tämä on ymmärrettävä? Kuka sen on lunastanut?

ANNA. Minä. Mutta tästä ei, pane se mieleesi, sanaakaan papalle.

    (Pistää velkakirjan takaisin kuoreen.).

HERRA EKMAN. Sinä? Mutta millä ihmeen tavalla sinä olet sen voinut
tehdä?

ANNA. Rahalla tietysti. Pankkitalletukseni jäännöksellä.

HERRA EKMAN. Jäännöksellä? Mutta sinähän sanoit silloin käyttäneesi sen
jo loppuun.

ANNA. Hm, se oli vain -- sellainen päähänpisto minun puoleltani. Vähän
enemmän kuin puolet siitä oli vielä jälellä ja sillä lunastin tämän
velkakirjan. Mitä siitä vielä on pankissa jälellä, niin -- tiedätkö,
mitä varten sen päätin säilyttää?

HERRA EKMAN. No?

ANNA. Tarvittaissa Reinolle matkarahoiksi Amerikaan.

HERRA EKMAN (vilkkaasti). Ei, kuulepas, siihen tarkoitukseen ei Reino
rahoja kaipaa. Hänet tarvitaan täällä kotimaassakin.

ANNA. Kunpa todellakin niin olisi! Sinä saat minut toivorikkaaksi ja
iloiseksi, vaikka minä en tästä kaikesta ymmärräkään vielä mitään.

HERRA EKMAN. Saat nyt hiukan kärsiä epätietoisuudesta. Vasta papalle
kerron asian. -- Niin, se lainajuttu. Minulla on siihen nyt rahat
valmiina, mutta velkakirja onkin jo lunastettu. Olet sinä, Anna,
omaperäinen ihminen! Mutta tällä asialla on se hyvä puoli, että minä
voin nyt nämä rahat lainata Reinolle, sillä hän on luvannut uudestaan
ja lujasti käydä opinnoitiin käsiksi.

ANNA (katsoen pitkään herra Ekmania). Sinä siis lainaisit Reinolle
rahoja?

HERRA EKMAN. Niin, sikäli kuin voin. Täytyyhän sellaista kykyä
jaloilleen auttaa.

ANNA (liikutettuna). Kaarlo, minä -- minä olen sinua väärin tuominnut.
Nyt huomaan erehdykseni.

HERRA EKMAN. Niin, sinä tahdoit purkaa silloin kihlauksemme, vaikka
isäsi tulo katkaisi asian. Mutta sormus, jonka sinä silloin laskit
eteeni pöydälle, on nyt jälleen sinun sormessasi. Merkitseekö se --

ANNA (hiljaa). Panin sen silloin isäni takia sormeeni. Mutta
alkuperäisessä päätöksessäni olin silti päättänyt pysyä. Nyt huomaan
perusteluni kuitenkin vääriksi ja pyydän sinulta anteeksi.

HERRA EKMAN. Unohdamme siis sen silloisen välikohtauksen ja voimaan jää
status quo, eikö niin?

ANNA (arasti). Siinäkin tapauksessa, että -- että sitä syytä ei
olisikaan olemassa, joka minut, ennen kaikkea isän takia, olisi
mahdollisesti pakottanut silloin tekemäni päätöksen peruuttamaan?

HERRA EKMAN. Sinä siis olet saanut varmuuden ettet --

ANNA (viivytellen). Niin -- minä olen saanut varmuuden, että asiani
eivät ole niin. Sinun ei siis tarvitse isääni tässä tapauksessa
lainkaan ottaa huomioon.

HERRA EKMAN (hämillään). Hm, Hm! (Kiusallinen äänettömyys) Anna,
sinähän tiedät, että minulla on Helsingissä vanha, varakas täti, jolta
minä sain rahat tätä velkajuttua varten -- ja myöskin erääseen toiseen
tarkoitukseen, jonka kyllä pian saat tietää. Tätini on tuollainen koko
lailla vanhanaikainen aristokraatti ja, niin, ymmärräthän sinä, Anna,
tuollaiset vanhat, rikkaat tädit, niillä on aina jäykät periaatteensa
ja -- ja tämä tätini -- (vaikenee hämillään).

ANNA (kalpeana ja jäykistyneenä). Ymmärrän. Tämä tätisi ei siis hyväksy
tulevan perillisensä aikomaa avioliittoa.

HERRA EKMAN. Niin -- valitettavasti. Tuollaiset tädit -- sinä ymmärrät,
ovat niin itsepintaisia. Vaivoin sain häneltä tarvitsemani rahasumman
ja tulevaan perintööni nähden hän viittaili -- mutta se sikseen. Sinä
tiedät, Anna, että minä olen aina tahtonut pysyä kunnian ja
velvollisuuksien miehenä ja --

ANNA (keskeyttäen). Mutta nyt, kuten kuulit, sinua eivät mitkään
_velvollisuudet_ minuun sido.

HERRA EKMAN. Hm, hm! Minä toivoisin, että me voisimme keskustella tästä
asiasta tyynesti ja järkevästi.

    (Oikealta kuuluu tuolin kolinaa.).

ANNA. Pappa saapuu toisen kerran keskeyttämään meidän
välinselvittelyämme. Mutta jos sinulla on aikaa tulla iltapäivällä
postikonttoriin, niin päätämme sen lopullisesti siellä.

    (Nousee; samassa tulee herra Hallman oikealta. Anna poistuu
    vasemmalle, jonne johtava ovi koko ajan avoinna.).

HERRA HALLMAN. Kas, Kaarlo! Sinä olet kuulema ollut Helsingissä.

    (Tervehtivät ja istuutuvat.).

HERRA EKMAN. Niin, palasin tänä aamuna. Minulla on teille Reinolta
terveisiä.

HERRA HALLMAN. Reinolta! Oliko hän sitten vielä Helsingissä vai missä
sinä hänet tapasit?

HERRA EKMAN. Helsingissä minä hänet tapasin. Tiedättekö, siinä on
teräväpäinen insinöörin alku!

HERRA HALLMAN (tyytyväisenä). Niinkö arvelet?

HERRA EKMAN. Se ei ole pelkkää arvelua, minä olen nähnyt siitä pätevän
todistuksen.

HERRA HALLMAN. Hänen opintonsa ovat siis sujuneet hyvin?

HERRA EKMAN. Hm! Jaa, hänen varsinaisista opinnoistaan en niinkään
tiedä, mutta eräs suuremmoinen keksintö, jonka hän on tehnyt --

HERRA HALLMAN. Keksintö?

HERRA EKMAN. Mitä, eikö hän todellakaan ole teille siitä vielä mitään
ilmoittanut?

HERRA HALLMAN. En minä mistään Reinon tekemästä keksinnöstä tiedä.

HERRA EKMAN (vilkkaasti). No sitä iloisempaa on minun teille ilmoittaa,
että Reino on tehnyt kerrassaan nerokkaan keksinnön.

HERRA HALLMAN. Keksinnön?

HERRA EKMAN. Niin. Hän on keksinyt naulatehdasta varten koneiston, joka
valmistaa samassa ajassa kaksinkertaisen määrän nauloja kuin nykyään
käytännössä olevat koneet.

HERRA HALLMAN (hymyillen salaperäisesti). Ahaa, se on siis se.

HERRA EKMAN. Te siis kuitenkin tiesitte siitä?

HERRA HALLMAN. He, he, olihan minulla siitä hiukan vihiä. Mutta kuinkas
patenttihakemuksen laita on? Puhuiko Reino siitä mitään?

HERRA EKMAN. Keksinnölle on saatu jo patentti.

HERRA HALLMAN. Kuinka?

HERRA EKMAN. Siitä on uutinenkin tänään tulleissa lehdissä. Patentin
hakija ja saaja on minun entinen koulutoverini, insinööri Saarnivaara.

HERRA HALLMAN (änkyttäen). Saarni -- Saarnivaara! Mutta mitä tämä
kaikki tietää?

ANNA (ilmestyy vasemmanpuoleiselle ovelle ja hätääntyneenä koettaa
antaa herra Ekmanille vaikenemismerkkejä.).

HERRA EKMAN (vilkkaasti, Annan varoitusmerkkejä huomaamatta).
Asianlaita on nähkääs niin, että Reino kipeässä rahantarpeessa oli
näyttänyt tuota keksintöään Saarnivaaralle ja --

ANNA. Kaarlo!

    (Antaa edelleen hätääntyneenä merkkejä).

HERRA HALLMAN (läähättäen). Jatka, jatka! Ja Saarnivaarako osti
keksinnön?

HERRA EKMAN (vilkuen epävarmana vuoroin Annaan, vuoroin herra
Hallmaniin). Niin. Kaupunkiin tullessani tapasin minä aivan sattumalta
Saarnivaaran, joka tarvitsi rahaa tuota kauppaa varten. Minä hankin
rahat ja samalla me yhdessä Saarnivaaran kanssa muodostimme
pienen konsortiumin, pannaksemme keksinnön mitä pikimmin toimeen.
Tiedättekö, setä, minulla on matkassani konsortiumin valtuutus ostaa
konkurssipesältä teidän entinen tehdaslaitoksenne. Siksi tulinkin tänne
oikopäätä, pyytääkseni teitä asiantuntijana --

ANNA (astuen kuvasti esille). Vaikene jo, mieletön!

HERRA HALLMAN (kasvot vääntyneinä ja etukumaraan vaipuneena painaa
molemmin käsin rintaansa.).

HERRA EKMAN (nousee ällistyneenä). Mutta mikä teidän on?

ROUVA HALLMAN (kiiruhtaen vasemmalta). Onko papalla taas kohtaus?

ANNA. Pappa, kykenettekö käymään, me autamme teidät vuoteeseen?

HERRA HALLMAN. Oh! oh! (Rouva Hallmanin ja Annan tukemana nousee
hän vaivaloisesti tuolista ja kulkee oikealle). Nyt -- nyt se
vauhtipyörä --

    (Kaikki kolme katoavat oikealle, josta samalla kuuluu raskas
    romahdus. Herra Ekman seisoo hämillään ja neuvotonna kynnyksen
    takana näyttämön puolella.).

SOHVI (ruokasalin ovelta). Herra siunatkoon, mitä täällä on tapahtunut?

ROUVA HALLMAN (näkymättömissä oikealla, josta kuuluu punnerrusta ja
katkonaisia sanoja). Voi hyvä Jumala! Auttakaa, nostetaan tuonne
vuoteeseen!

HERRA EKMAN ja SOHVI (rientävät oikealle.).

ANNA. Lääkäri -- lääkäri on saatava mitä kiiruimmin.

HERRA EKMAN. Minä juoksen hakemaan.

    (Rientää näyttämön läpi ulos.).

ROUVA HALLMAN (murtuneella äänellä). Pappa, pappa! Ymmärrätkö sinä --
kuuletko sinä mitään?

SOHVI. Kun saisi nuo kourat auki. Mutta hän puristaa niin.

ROUVA HALLMAN. Mennyttä, mennyttä! Minä näen jo, ettei tässä auta enää
mikään.

SOHVI. Eikö sydän enää lyö?

ROUVA HALLMAN. Ei -- ei tunnu enää mitään elonmerkkiä.

    (Seuraavien hetkien kuluessa kuuluu oikealta vain joitakin
    katkonaisia sanoja ja nyyhkytystä.).

ANNA (tulee unissakävijän elein saliin, istuutuu keskelle sohvaa pöydän
taakse, nojaa päänsä käsiin ja tuijottaa eteensä.).

ROUVA HALLMAN (oikealla). Että -- että sen pitikin näin äkkiarvaamatta
tapahtua! Mutta aamusta alkain minä olen sen ikäänkuin tuntenut
hermoissani.

ANNA (yksin). Siitä ei päässyt -- sen piti näin tapahtua.

SOHVI (oikealla). Hän on aivankuin nukkuisi.

ANNA. Niin, sen piti näin tapahtua! -- Pappa -- ja tehdas! -- Tehdas --
niin, se oli minun viimeinen pakopaikkani, jonka turvin uskottelin
voivani olla uskollinen itselleni. Nyt hajosi sekin kuin saippuakupla.
-- Sen piti käydä niin, sillä minun täytyy kyetä ilman ulkonaista tukea
olemaan uskollinen itselleni. -- Pappa, pappa, sinä kehotit minua
siihen ja minä tahdon noudattaa neuvoasi -- ihmisten tuomioista
huolimatta.

SOHVI (menee nyyhkyttäen näyttämön läpi vasemmalle).

ANNA (yksin). Niin selvästi tajuan nyt kaiken (Kiinnittäen katseensa
ruusuun) Punainen ruusuni on peruuttamattomasti muuttunut valkoiseksi.
Mutta sinä olet puhtaampi kuin punainen.

    (Taittaa ajatuksissaan ruusun, jota hän seuraavan kohtauksen
    aikana pitää kädessään).

HERRA EKMAN (tulee hengästyneenä ulkoa). Mikä harmi, että tohtori oli
juuri vähää ennen haettu erään sairaan luo penikulman päähän täältä!
Soitin sinne ja kiiruhdin häntä tulemaan, -- Kuinka on nyt sedän laita?

ANNA. Ei hän enää lääkäriä tarvitse.

HERRA EKMAN. Kuinka? Ei kai -- (Menee epävarmana ja varovasti oikealle,
josta pian palaa takaisin.) Mutta kuinka se on mahdollista? Mikä sen
oikeastaan näin äkkiä aiheutti?

ANNA. Mikä! Sinun Helsingin terveisesi!

HERRA EKMAN. Kuinka? Olisiko äkillinen ilo --

ANNA (katkerasti). Ilo! Todellakin! Tiedä, että se keksintö, jonka
Reino on teidän vaivaisiin markkoihinne vaihettanut, oli papan tekemä
keksintö. Se häntä on henkisesti ylläpitänyt ja sen sortuessa sortui
hän itsekin.

HERRA EKMAN. Mutta, herra nähköön, eihän minulla ollut siitä mitään
tietoa. Vastuun tästä kantaa siis -- Reino.

ROUVA HALLMAN (oikealla). Reino parka, mitä sinä oletkaan saanut
aikaan!

    (Kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä Anna jälleen
    tuijottaa, ruusua kädessään pyörittäen, hajamielisenä
    eteensä ja herra Ekman neuvotonna kääntelee hattuaan.).

HERRA EKMAN. Minulla -- minulla ei nähtävästi ole tässä muuta tehtävää
kuin mitä syvimmin valittaa tätä onnetonta tapahtumaa ja --

ANNA (äkkiä havahtuen). Niin, meillähän jäi kesken se asia. Kolmatta
kertaa ei pappa nyt enää tule meitä keskeyttämään. -- Äsken sinä sait
minut toisen kerran epäilemään omia epäilyksiäni -- vieläpä pyytämään
anteeksikin. Nyt minä kuitenkin olen vakuutettu, että minä lopultakin
olen ollut oikeassa. Aikomamme avioliitto on alusta aikain ollut
väärällä pohjalla. Sillä on liiaksi afäärin sivumaku. Puhdas
persoonallinen kiintymys, jonka kuitenkin tulisi olla kaiken pohjana,
on välillämme ollut toisarvoinen asia. On paras katsoa asioita
sellaisina kuin ne ovat sekä pysyä uskollisena itselleen. (Irroittaa
sormuksen sormestaan). Minä vapautan sinut täten perintöhuolista ja --
ja velvollisuudesta korjata minut.

    (Ojentaa sormuksen herra Ekmanille).

HERRA EKMAN (ottaen vaistomaisesti sormuksen vastaan). Sinä puhut taas
itsesi korjaamisesta. Mutta äskenhän sinä --

ANNA (keskeyttäen). Niin, minä kielsin sen äsken, päästäkseni selville
kaikista sinun vaikuttimistasi. Totuus on kuitenkin päinvastoin.

    (Äänettömyys).

HERRA EKMAN. Sinä olet käsittämätön ihminen, Anna!

ANNA. Niin -- sinulle käsittämätön. Siksipä onkin onnellisinta meille
molemmille, että tiemme eroavat ajoissa.

HERRA EKMAN. Mutta onko tämä enää ajoissa eroamista?

ANNA (päättävästi). On! Mitä tämän jälkeen seuraa, sen tahdon minä
yksin kantaa -- ja kantaa sen kaikesta huolimatta kunnialla.

HERRA EKMAN. Tämä on siis sinun peruuttamaton päätöksesi?

ANNA. On.

HERRA EKMAN (epäröiden). Minä en sitte todellakaan ymmärrä muuta kuin
-- (Ottaa sormuksen sormestaan ja laskee Annan eteen pöydälle, minkä
jälkeen hän kumartaen vetäytyy taaksepäin mutta pysähtyy jälleen ja
katsoo pitkistään Annaa.). Kaikki on siis välillämme nyt lopussa?

ANNA. Kaikki! Onhan meidän välillemme auennut kuilu, jonka yli on
mahdoton kulkea.

HERRA EKMAN. Tahtoisin vain vielä sanoa sinulle, Anna, että minä en
sittenkään ole tätä näin tahtonut. Mutta sinä olet minulle -- liian
ylivoimainen. (Viivytellen.) Toivoisin vain, etteivät sinun tunteesi
minua kohtaan tämän jälkeen vihaksi muuttuisi.

ANNA. Ei, sitä ne eivät tee. Ilman katkeruutta voin minä ojentaa
sinulle käteni jäähyväisiksi.

    (Ojentaa kätensä herra Ekmanille, joka tämän jälkeen
    vetäytyy vasemmalle.).

ANNA (tuijottaa yksin jäätyään hetken ääneti eteensä, kunnes hänen
kasvonsa saavat omituisen haltioituneen ilmeen.). Kuinka ihmeellistä!
Minä olen tänään niin paljon menettänyt -- ja kuitenkin tunnen minä
samalla voittaneeni jotakin hyvin, hyvin kallisarvoista, joka tekee
minut voimakkaaksi ja kohottaa minut ylös pimeästä aallonpohjasta.

ROUVA HALLMAN (itkettyneenä, nenäliina kädessä, tulee oikealta, sulkien
varovasti oven jälkeensä.). Nyt se on siis tapahtunut, mitä me niin
kauan olemme kauhulla odottaneet. (Katsoen pitkistään Annaan). Mutta
kuinka, Anna, sinähän näytät kuin iloitsisit!

ANNA. Niin teenkin -- tavallaan. Sillä syvän murheeni ohella on minut
vallannut suuri vapautuksen tunne.

ROUVA HALLMAN. En ymmärrä sinua ollenkaan.

ANNA. Minä olen ensi kerran todenteolla ollut uskollinen itselleni ja
tunnen sen johdosta itsessäni voittajan voimaa.

    ESIRIPPU.








End of the Project Gutenberg EBook of Anna Hallman, by Kyösti Wilkuna

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42814 ***