Add files from ibiblio as of 2025-03-08 04:58:18HEADmain

3 files changed, 6430 insertions, 6819 deletions

diff --git a/42054-0.txt b/42054-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..008314d
--- /dev/null
+++ b/42054-0.txt
@@ -0,0 +1,6430 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42054 ***
+
+VANHAN PASTORIN MUISTELMIA
+
+Kirj.
+
+K. J. GUMMERUS
+
+
+
+
+
+
+K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1898.
+
+K. J. Gummeruksen kirjapainossa.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
+ Ystäväni Jaakkola.
+ Vanha virsikirja.
+ Isä ja poika.
+ Uhalla.
+ Kaksi valaa.
+ »Meidän pikku Jaakkomme.»
+ Viina!
+ Kauneutensa tähden.
+ Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.
+ Kauhea hetki.
+ Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
+ Vastakohtaisia kyyneleitä.
+ Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.
+ »Isää viedään!»
+ Entisen vanhan palvelian salaisuus.
+ Veljekset.
+ Poikani, minun poikani!
+
+
+
+
+Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
+
+
+»Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.»
+-- Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni,
+kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani
+olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie
+niemekkeelle, joka pistäiksen S----veteen. Näin olen monta, monituista
+kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja
+matkatoverini -- milloin joku lapsistani, milloin joku vieras -- on
+aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin
+oppinutkin.
+
+Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun,
+tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä
+etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan,
+että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on
+raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää,
+näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto
+seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä
+silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni -- ja siitä on ajassa
+enemmän kuin 60 vuotta takaperin -- rakastetulle seurakunnallensa
+saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin
+kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä
+muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa
+rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut.
+Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.
+
+Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes
+ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei
+vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt
+kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan
+likisyydessä -- aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman
+lapsuuteni seutuja näen... Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla
+leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka
+silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo
+itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni
+silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja
+korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne
+ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin
+olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen
+onnettomuuteen, sanat: »_miksi pitää muutamain ihmisten kitua
+köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja
+ylellisyydessä_?»
+
+Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme
+suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta.
+Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa
+vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä
+oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme
+osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän
+meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva.
+Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa
+asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista
+kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin
+aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta
+äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin
+seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin
+hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme
+kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti
+päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.
+
+Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun -- niin erinomaisen,
+jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja
+isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa
+ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa
+linnoissa, ja latinan kieli-oppi -- se makasi pöydällä, mutta sen
+viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa
+kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani
+maan-alaisten linnoihin.
+
+Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan
+hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään
+sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.
+
+Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon
+vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.
+
+Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini
+haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli
+15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto
+johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa
+sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia
+kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.
+
+Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut,
+ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä
+kertoi hän: »_Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen
+köyhä_?»
+
+»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata.
+
+Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. --
+
+Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva
+mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan
+tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli
+taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin
+jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi
+aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön
+oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli
+köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei
+auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli
+leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät
+rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.
+
+Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin,
+virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle
+vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä;
+hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi
+unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. -- --
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen
+kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut
+unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo
+oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli
+minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.
+
+Niin oli viisi vuotta kulunut.
+
+Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa
+kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun
+suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni,
+joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan
+maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni
+ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi
+edessäni.
+
+Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin
+iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja
+eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!»
+
+Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi
+pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja
+sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään
+Suomen.
+
+»Suomen!» huudahdin minä.
+
+»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus
+minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt
+ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka
+vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen
+silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota
+olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän
+tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian
+rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt
+menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen
+maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus
+opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset;
+koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka
+näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa
+eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että
+suomalainen talonpoika seisoi edessäni.
+
+Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli
+kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän
+vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän
+tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle,
+että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen
+leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko
+sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat
+hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin
+tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.
+
+»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän.
+»Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia -- korkeintain 3
+tahi 4 -- ja minä palaan _rikkaana_ armaan äitini ja armaan
+morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä
+leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä
+iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.
+
+Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita
+hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä
+huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen,
+aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli
+vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan,
+joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun
+setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä
+onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä
+enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian
+aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko
+todella, että onni asuu rikkaudessa?»
+
+Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli
+hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja
+varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat
+pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan
+olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä...»
+
+Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa -- aina kodistansa
+asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa
+jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen
+väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita
+ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.
+
+Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän
+peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä
+saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan.
+Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi:
+»Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta
+vaan! Pian se aika kuluu.» --
+
+Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä
+eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin
+kauan oli luonani viipynyt.
+
+»Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.» sanoi minulle setäni, kun
+kotiini olin palannut; »mutta», lisäsi hän miettien, »kun hän
+palaa -- -- --?»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia,
+vuosia.
+
+Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara,
+Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän,
+pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat
+yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli
+määrännyt kotiintulo-ajaksensa.
+
+Vuodet kuluivat ... kolme, neljä, viisi -- mutta odotettua ei kuulunut.
+Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin
+toivo, morsiamen rakastettu.
+
+Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden
+aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät
+ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut.
+Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen
+virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle,
+suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne -- ei enää
+kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli
+kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän
+odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun
+päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä
+sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset
+auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He
+voivat siis huoleti elää kaipauksessaan.
+
+Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili
+vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin
+tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan
+häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli
+iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu
+varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa
+hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi
+läpitunkeevalla äänellä: »Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän
+tulee!» ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. --
+
+Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli
+morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa
+kohta oli antava -- sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni
+heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli --
+niinkuin hänen ikäisensä niin usein -- menneissä ajoissa: nykyisyydestä
+hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen,
+matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili
+häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja
+varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun
+palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun
+päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta,
+niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti
+alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin
+olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin
+ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että
+Maunu voisi olla kuolleitten joukossa!
+
+Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista.
+Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta
+kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä
+ainakin.
+
+Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa.
+Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun
+pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani.
+Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten
+jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin
+palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia
+linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden
+linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä
+tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen:
+Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma
+siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten
+joukosta kadonnut.
+
+Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan
+päivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista
+luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret,
+komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen
+mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä
+vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti
+palveliansa avulla vaunuistansa astui.
+
+Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen
+syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa -- koko
+hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja
+kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto
+vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä,
+joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi
+hän:
+
+»Te ette tunne minua?»
+
+»Ei ole minulla sitä kunniaa», vastasin aivan ihmeissäni.
+
+Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa
+jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä,
+mutta ei tuskiltansa sitä voi.
+
+Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.
+
+»Minä tulen Niemeltä», sanoi hän; »minä ... myöhästyin.»
+
+»Laklan Maunu!» huudahdin minä ylön ihmeissäni.
+
+Hän nyykähytti päätään. »Niin», vastasi hän soinnuttomalla äänellään,
+»nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.» Ja taasen hymyili hän
+sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa
+sanoneeksi, lisäsi hän: »Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin.
+Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa
+linnoissa. Ja nyt ... kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita
+rakastin, tapaan minä -- toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. --
+Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni
+takaisin!» huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.
+
+Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.
+
+»Enemmän, enemmän tahdoin minä koota», mumisi hän. »Ajan kulkua en
+huomannut... Enemmän ... enemmän ... ja kun vihdoin kyllikseni sain,
+oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi
+polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa ... toinen
+haudassa, toinen mielipuoli!»
+
+Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä
+eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä
+muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti,
+kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen
+sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla:
+»Voisiko kuollut eloon herätä!»
+
+Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.
+
+»Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!» jatkoi hän. »Saara makaa
+haudassansa... Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen
+hautansa täytettiin... Äiti ei poikaansa tuntenut... Turhaa, tyhjyyttä
+kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!»
+
+Hän peitti käsillään kasvonsa.
+
+»Mutta Jumala elää!» sanoin hiljaan.
+
+Hän loi polttavan silmäilyn minuun. »Jos Jumala eläisi, antaisi hän
+minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni ... viisi ... kolme ...
+yhden ainoankaan vuoden!... Turhaa, tyhjyyttä kaikki!» --
+
+Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän
+sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui
+hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä,
+kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin
+palkitsi se kumartajaansa!
+
+Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. »Hoitakaa äitini
+viimeiset päivät», sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten
+tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: »Unohtakaa että olette
+minut nähnyt!»
+
+Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että
+jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin
+voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta.
+Minne hän lähti, mitä hän aikoi -- -- ei mitään hän ilmaissut.
+
+Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä
+löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. --
+
+Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat
+setävainajani sanat: »Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän
+palaa -- -- --!»
+
+Hän oli palannut -- kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.
+
+
+
+
+Ystäväni Jaakkola.
+
+
+Matti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä
+kerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan
+talon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä,
+-- miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa -- etevin: sillä hän oli
+ottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä
+hän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli
+taidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä
+hänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen
+hiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä
+sydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla
+avuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta,
+jos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin
+seurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat:
+»mitä Jaakkola sanoo?» Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen
+lauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän
+kerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen
+lausui: »Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin
+seurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.» -- »niinpä niinkin, herra
+kuvernööri», vastasi muuan isäntä: »sillä me tiedämme että Jaakkola
+tahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.» -- »Siinä sain minä:»
+kuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. »Suotava vaan, että jokaisessa
+seurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.»
+
+Kun Jaakkola -- Matti oli hänen ristimänimensä -- kolmenkymmenen
+vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen
+avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin
+mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka
+kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain
+pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta
+aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta
+säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä
+oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen -- niinkuin niin moni
+muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän
+velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi
+antaa -- laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut
+oikein -- jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen
+tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita
+Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä -- aamusta iltaan --
+mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei
+kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan
+esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa,
+Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen
+omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein
+kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä
+hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä
+eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen
+luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui
+sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja
+aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse
+perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä
+kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.»
+Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen
+peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen»,
+sanoivat naapurit, kun tämän näkivät.
+
+Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän
+vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän
+uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän
+puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta
+eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli
+rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi
+Jaakkolaksi.
+
+»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on
+salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei
+kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan
+seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi
+tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta.
+Matti ei myöskään ollut salarikas -- me tiedämme sen jo; mutta hän oli
+velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi
+laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun
+tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet
+raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti
+oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli
+kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä
+rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt,
+milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä -- sepä vielä
+tavattomampaa tähän aikaan -- luki hän muitakin kirjoja kuin
+hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen,
+väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa
+edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan
+oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus
+maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja
+Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel
+Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa
+kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka
+makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?»
+ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin
+kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu
+löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan,
+jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala
+kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei
+tiedostaan koskaan kerskannut.
+
+Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa
+pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi
+minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa
+käynyt» -- niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin
+»hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä,
+jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin
+vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan
+varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä
+niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen
+viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä
+ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin
+halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin
+suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain
+näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä
+ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu
+päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain
+keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut
+aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin -- siinä nyt ei juuri
+mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä
+hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi
+lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän
+mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi,
+osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti
+lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan
+lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan
+nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä,
+jotta olivat seurattavikseen ottaneet; -- ei siis ihmettä, että lasten
+rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.
+
+Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen
+avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä
+mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen
+vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen
+perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä
+puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä
+kohtausta Matin elämästä.
+
+Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli
+kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin
+suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset
+aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja
+tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki
+istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että
+sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua
+tervehtimään.
+
+»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna
+kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun
+hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja
+ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut
+tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi,
+että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski,
+kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti
+hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:
+
+»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko
+ruveta takaukseen minulle?»
+
+Olinko kuullut oikein? »Ta ... kaukseen!» kerroin minä hämmästyneenä ja
+ihmeissäni.
+
+Nyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun
+aivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä
+pahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa
+takaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden
+varsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen
+meneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin
+varmaan, että koko sitoumus vaan on -- nimeksi, ja me tunnemme
+itsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme
+epäluottamusta: me ajattelemme: »kenties voi hän velkansa maksaa», ja
+miten on -- hän selvittää asiansa niin kauniisti -- me menemme
+takaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin
+useimmasti huolen ja ajatuksen: »tyhmä olin!» joka ajatus aina, kun
+sitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes »odottamattomat
+tapaukset» tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa,
+jonka me nyt saamme maksaa tahi -- me kuvernöörin kautta saamme vielä
+suoremman käskyn: »maksa pois takaus, mies!» Tämän kokemuksen luulen
+jok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista
+lienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos
+vaan heitä »oikein osataan pyytää.». Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on
+saanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on
+takauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että
+ajattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme,
+perhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme
+syntiäkin. Huomatkaa, että sanon »ajattelemattomalla»: ja
+ajattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole
+valmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta -- jääkööt
+likemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan
+pienen muistelman, minkä sana »takaus» aina herättää minussa.
+
+»Takaukseen!» olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen.
+
+»Niin, pastori», jatkoi Matti. »Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä
+näen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin
+tiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen
+pyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä
+ovat väärät, niin luovun koko aikomuksestani --  sen tärkeämpi ei asia
+ole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. -- Te tiedätte jo,
+mitä aion pastorille kertoa», lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. »En
+muistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään;
+päätöksemme ehditte sitten kuulla.»
+
+Pojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin
+vetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken.
+
+»Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa», alkoi Matti. »Minä olen
+miettinyt ostaa sen.»
+
+»Salmela!» kerroin minä, ihmeissäni. »Mitä mietit, Matti: oletko
+viisas?»
+
+Matti hymyili. »Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin
+tiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi,
+kahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa.
+Mutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28
+vuotena, joina se minun hallussani on ollut?» Että Matilla oli rahoja
+lainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä
+hän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä
+kysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja
+kummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei
+koskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään
+vastaamatta.
+
+Mutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen
+sijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen
+kasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä,
+muuttuivat surullisiksi.
+
+»Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme», sanoi hän
+hiljaa. »Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä
+tiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun
+sitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa,
+selittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin
+ajaa?»
+
+»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky
+mies -- olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun
+ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä,
+ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai,
+antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa,
+seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa.
+Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä
+ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen
+kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin
+sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei
+varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi,
+äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat;
+mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa
+herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta
+kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni
+häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti
+kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi
+hän hiljaa -- ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen
+huminassa tämän kuiskauksen -- 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut
+kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa
+Jumalalta... Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä -- lupaatko
+sen?'
+
+»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella
+hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista
+kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän
+sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään,
+ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi
+kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita
+perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli
+kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa
+huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen
+keppiänsä. -- 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä
+ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä
+kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua
+jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät
+nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko
+loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi:
+'Sen Herra hänelle kostakoon!'
+
+»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En
+ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut
+sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi
+hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini
+vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli
+hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten
+huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'»
+
+Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka
+kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät
+kosteiksi.
+
+»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa.
+
+»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini
+viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet
+kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin,
+kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen
+herran, joka minua löi.»
+
+»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni.
+
+»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni ...
+mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa
+niin pahasti kohteli, oli -- Salmelan luutnantti.»
+
+»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan
+ostaa.»
+
+»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt.
+Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte,
+kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille
+yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma
+talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut
+yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on
+ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata
+3 tuhatta hopearuplaa.»
+
+»Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?»
+
+»Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen
+vuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden,
+ajattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain
+nykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö
+häntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut
+Salmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin
+ovat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala
+on kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin,
+toinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa
+valvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi
+jakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat.
+Mutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty
+kaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. -- Näissä aikeissa kävin äsken
+kaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa
+pysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni
+vastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni.
+Viisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt
+Salmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että
+kunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos
+vaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on
+ollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta
+puhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi
+isännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat
+kodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen... Mutta tämä kumoo entiset
+mietteeni -- olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman,
+erityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni
+oikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi
+tiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka
+syyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö
+mieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen
+kerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua,
+herra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon
+vaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.»
+
+Ukko oli herttainen tuossa... Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin,
+ettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään.
+
+»Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?» kysyin.
+
+»En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle
+kalliin maailmassa.»
+
+»No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko
+pojillesi tästä kaupasta hyötyä.»
+
+Matti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä
+jokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta -- vanhemmista --
+ei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia,
+ajattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat --
+niiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei
+poikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa.
+Mutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat
+semmoiset vaimot kuin Antin morsian oli... Miten siinä puhuimme, ukon
+kauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää
+koko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa:
+sillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille
+lainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka
+kupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja
+pannaan. »Siis raukee takauksenpyyntökin», sanoi hän, kun asia oli
+päätetty. »Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle,
+mitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa» -- lisäsi hän --
+»kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.»
+
+Tuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä
+tässä asiassa parempi oli.
+
+»Leena!» huusi Matti nyt vaimolleen, »käy käskemään pojat tänne: asia
+on päätetty.» Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: »Mutta jos niin
+olisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii
+täytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan
+minä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. -- Mutta», lisäsi hän,
+»kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan
+kiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?»
+
+»Varmaankaan ei», vastasin minä. »Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja
+minä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.» Tämä vastaus
+tuli sydämestäni.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli
+matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain
+edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli
+meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun
+täytetakauksellani.
+
+Nyt palasi hän huutokaupasta.
+
+»No, miten kävi?» kysyin -- uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.
+
+»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.»
+
+»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?»
+
+»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti.
+
+»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?»
+
+»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin,
+käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä
+ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt
+suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen
+suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi
+täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli
+nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' -- äitini
+viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin
+muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.»
+
+»No entäs sinun korkosaatavasi?»
+
+»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni -- jos ei hän
+jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän,
+»minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä
+koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen,
+näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä,
+näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa.
+'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun.
+Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta
+vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen
+ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan
+500 ruplaa -- sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.»
+
+»Ja sinä sait siten korkosi?»
+
+»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla,
+kun kauppa on laissa vahvistettu.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui.
+Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on
+kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa
+vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti
+on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne
+kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.
+
+Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni
+tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan,
+kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei
+ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen -- hän oli kunnon mies.
+
+
+
+
+Vanha virsikirja.
+
+
+Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ
+tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan
+yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan
+oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä
+ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei
+ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen
+katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei
+tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään
+semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa
+puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei
+edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi
+hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne.
+Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua,
+näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti
+iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan.
+
+»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?»
+kysyin minä surullisesti.
+
+»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun
+tulee vastata.»
+
+Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei
+ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se
+tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.
+
+Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista -- se hänen nimensä
+oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli
+seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan
+tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt
+rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.
+
+Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa.
+Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa
+arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka
+kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan
+sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen
+vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. -- -- Ja nyt on
+poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt
+rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi
+Siperian syviin kaivoksiin!
+
+Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä
+hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne
+lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset
+silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut
+esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa
+haudassa; poika -- niin -- raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta
+istunut.
+
+»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle
+Lauvilan Jussista puhui.
+
+»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli
+ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän
+suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia
+kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa
+kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita
+huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä
+eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen
+mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset
+hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä
+lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty,
+ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja
+tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän
+kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan
+nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain
+ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi,
+vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies,
+mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele
+häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä
+olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen,
+ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi,
+samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen
+aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin
+illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden
+joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata.
+Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista
+oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää
+täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja
+siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa
+rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime
+kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni
+tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen
+jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa
+seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa
+tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti
+suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä
+riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt
+vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt
+hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli
+kuuluksi -- ja tieto siitä levisi pian -- eipä kehdannut Jussi enää
+mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille.
+Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli
+lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi
+puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä
+on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen
+jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman
+päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen
+vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika
+kuritushuoneesen vietiin -- surusta kaiketi.»
+
+Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen
+elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.
+
+Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun
+Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä;
+toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan
+isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta
+vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla
+enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen
+rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi
+pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä
+liikkui.
+
+Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi.
+Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi:
+»Herra pastori... Jussi ... minun poikani...!»
+
+Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme,
+että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?»
+
+»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti
+vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta
+kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven
+kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan ... murhalla ...
+tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani
+tapaamaan... Hän menee kadotukseen... Oi, herra pastori, neuvokaa ...
+eikö hänelle mitään pelastusta löydy?»
+
+Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata?
+»Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!»
+
+Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi,
+rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun
+esikoiseni katuvaisena!» --
+
+Jumalanpalvelus alkoi.
+
+Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia
+oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin.
+Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli
+Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin;
+kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä
+ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta
+ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.
+
+Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli
+levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut
+muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia
+likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa
+katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin
+veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa,
+aivan mustan tuolin vieressä.
+
+Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä
+ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.
+
+Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja
+saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut
+olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli
+seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt
+luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä
+liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun
+saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle
+yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: »_Vaikka syntinne
+veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman_» -- nousi
+hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski
+lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki?
+Näkikö hän nyt syntinsä?
+
+Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen.
+Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja
+kädessäni.
+
+Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te
+tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä
+ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys
+oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla
+äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko,
+että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt
+syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren
+pahennuksen?» -- »Tunnustan!» -- Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä
+sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» --
+vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi
+kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että
+muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin
+hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen,
+nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän
+vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat
+ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla
+äänellä kerroin kysymykseni.
+
+Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan,
+kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt
+soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!»
+
+Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja
+lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli,
+että ihminen näin saattaisi teeskennellä. --
+
+»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä
+armon sinulle antakoon! Amen.» -- Näillä sanoilla lopetin toimituksen.
+
+»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.
+
+Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni
+kuului, tunsi -- isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. --
+
+Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä
+ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle
+haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan
+Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä
+se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin
+vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi
+polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa:
+»Oi äitini!» --
+
+Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat
+ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi
+äitinsä haudalta nousi.
+
+Kauan saimme odottaa.
+
+Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko
+minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän
+ei voinut sanoilla mitään vastata.
+
+Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä?
+Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän.
+
+Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli
+muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa
+miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.
+
+Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen
+kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita
+kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon
+penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa,
+josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut,
+tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä,
+mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan,
+ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä:
+»Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi
+sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran
+pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen
+kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa
+muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista.
+Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä
+häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän
+nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin
+varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat:
+»Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi
+(Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» -- oli hän kukistettu. Eletty
+elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle
+sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä
+hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja
+kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli
+hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen
+pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla,
+vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.
+
+Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa
+ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon
+joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja
+puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta -- eipä tuo
+enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen
+siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa
+olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka _täytyi_ itää, ja Herra
+itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. --
+
+Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo
+aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen
+luonansa elää setä Jussi.
+
+Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha
+virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena
+maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä
+päätarkoitus.
+
+
+
+
+Isä ja poika.
+
+
+Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja
+vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee
+siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin
+lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän
+neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä
+eli hän onnellista elämää -- ainakin siltä näytti -- kolmen tyttärensä
+kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä
+Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat
+Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä
+poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli
+perinyt isänsä kaupan N----n kaupungissa.
+
+»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se
+lausutaan, suurta kunnioitusta -- olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan
+kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä
+jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan
+sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas»,
+sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta
+-- eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka
+eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen
+kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia
+ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää
+sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä,
+muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö -- se kumarsi vaan
+kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän
+takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti
+hänelle kunniaa tuottaneet.
+
+Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei
+valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa
+oli häntä -- varsinkin nuorempana -- lukemattomia kertoja petetty,
+semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän
+sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä
+koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin
+vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului:
+»Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies
+käsitti sanat _petos ja pettäjä_ jotenkin laajalta, ja että
+maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä
+ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle,
+joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin
+ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa.
+»Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä
+itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta
+järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta,
+jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä
+rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän -- varsinkin kun hänellä
+aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton
+mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten -- närkästyttänyt
+kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi
+kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet
+niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle
+luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja
+että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi
+muuttaa ja sitten kentiesi -- karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa
+hänen sortamisekseen koetettiin -- se oli keisarikesänä 1819 -- oli
+Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut
+selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä
+luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen,
+horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman
+takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» --
+oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin
+olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla.
+Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä,
+että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi -- 25
+prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta
+siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään
+takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa
+suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa,
+jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi
+hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa
+tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen
+tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin
+omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä.
+Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää
+pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli
+puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän
+vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi:
+»menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon
+päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä
+kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto
+pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.
+
+N----n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua
+tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus
+ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi
+mentiin.
+
+Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli
+oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli
+avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista,
+seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut
+pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran
+tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita.
+Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin
+usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja -- oli
+samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi
+toisessakin valehdella.»
+
+Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän
+maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa,
+palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen
+kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät
+ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. --
+
+Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen.
+Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa
+kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla
+kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella
+kertonut.
+
+Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen
+kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika
+oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta -- niinkuin usein nähdään --
+pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa
+aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon
+nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia
+kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän
+halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan
+opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän
+myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä
+oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä
+syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.
+
+Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä
+suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän
+kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen
+selittää. Ernst oli virkku -- yhtä virkku kuin ukko jäykkä -- elävä ja
+innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen -- hän ei tiennyt mikä,
+joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli
+hän aivan toinen.
+
+Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen
+suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa
+syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä
+mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi
+jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri
+erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen
+luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin
+sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin
+mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi,
+ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen
+isänsä luona.
+
+Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään
+sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta
+jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei
+myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei
+tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin
+usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.
+
+Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst
+hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli
+ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon
+mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä
+mitään maininnut.
+
+N----n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin
+Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä
+nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan.
+Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan
+kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin
+suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä
+oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti
+vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se
+oli, kun merikulku syksyllä 18-- loppui. Mutta nyt kuoli vanha
+Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti
+isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo
+jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He
+kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin
+semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin
+nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»
+
+Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa,
+jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »_Vanhaksi
+virsikirjaksi_» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin
+ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta
+lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat
+serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä
+parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla --
+tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat
+runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä
+tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin
+Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla
+ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka
+monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja
+yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin
+kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.
+
+Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N----n kaupungin katuja
+pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst
+Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina
+ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut
+Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan
+jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut
+paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä
+takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi
+kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän
+oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut
+koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut
+häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt -- -- kun palatessasi
+käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan
+hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa
+tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut --
+morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.
+
+Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen
+loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten
+kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. --
+No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka
+heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka
+maailmassa. --
+
+Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin
+serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän
+ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni,
+jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli -- mieleeni
+johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen
+niittää.»
+
+»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita
+toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.
+
+»Laajentaa kauppaani -- yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.
+
+»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt -- jos pääset?»
+
+»Sitten ... en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»
+
+»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»
+
+»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän
+tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen
+intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi
+nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.
+
+Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista
+varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja
+paperikääryillä -- »tuliaisia pienille pastoreille» -- ja käski minun
+viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.
+
+Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä
+päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani
+ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti
+minusta.
+
+Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin
+onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi
+kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän
+vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa
+tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.
+
+Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin
+hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä.
+Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle
+terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki,
+jotka N----ssä kävivät.
+
+Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon
+kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä
+seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli
+ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään.
+Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin
+varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut
+halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä
+lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen
+olivat Sannan häät aivan epätietoiset.
+
+Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin
+puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.
+
+Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että
+tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen
+vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja
+hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna,
+että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut
+jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla.
+Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli
+Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli -- niin
+luultiin -- tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle,
+ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät
+sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan
+halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen
+vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole
+sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me
+olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta
+mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä
+samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään
+oli hän kalpea kuin ruumis.»
+
+Minä menin ukon kamariin.
+
+Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin
+muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta
+ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun
+tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen
+askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei
+kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.
+
+Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut,
+jollekin salakarille oli laiva törmännyt...
+
+Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua -- kuinka
+omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä
+ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän
+seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi
+hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui
+hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.
+
+Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen
+toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me
+pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman.
+-- Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin
+aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.
+
+Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen
+vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta
+toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta
+syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin,
+ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei
+lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle
+viety.
+
+»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin
+Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.
+
+»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa
+lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa.
+Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla
+tänne tänään ennen aamiaista.»
+
+Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli;
+Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta
+oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt
+unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. --
+
+Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin,
+vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10,
+avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen.
+Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti
+muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta...»
+Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi
+hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen
+otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä
+vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä
+minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.
+
+»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle
+valehdellut, _hän -- minun poikani_!»
+
+Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle
+XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan
+saanut -- ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon
+nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi
+hän.
+
+Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet
+tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei
+jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja
+avasi kannen.
+
+»Ja nyt -- tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä
+oli aivan soinnuton.
+
+Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen
+kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa
+lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja
+ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa
+noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon
+raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon
+sana piirretty.
+
+Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut.
+Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään;
+ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.
+
+Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja
+kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen
+suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään
+raamatun, joka putosi lattialle.
+
+Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. -- Isä
+hylkäsi poikansa!
+
+Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän
+kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle
+panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli
+piirretty sanat: _minun toivoni_! Mutta pois pyyhityt olivat ne
+sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä
+nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. --
+
+Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän
+vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän
+syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä
+vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta
+huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa.
+Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat,
+miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja
+puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa,
+mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta
+sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka -- -- --
+hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta
+kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt
+ovat. Käske -- lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja
+vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa --
+käske ... minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja
+sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen ... en tahdo
+kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä... Vie tämä sana
+hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on
+tapahtunut ei puolta sanaa enää -- ei kenellekään -- ymmärrätkös?» --
+lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.
+
+»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.
+
+»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun
+kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.
+
+»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua
+hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän --
+hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin
+odottanut.
+
+Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi
+näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!»
+huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi,
+häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt... Eipä uskoisi, että sinun häitäsi
+huomenna vietetään, ei siltä näytä.»
+
+Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli
+heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut -- varsinkin
+Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.
+
+Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt
+tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä
+kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian
+syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut
+kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.
+
+Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon
+tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten
+tuomittu.
+
+»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.
+
+»Ei», vastasin minä.
+
+»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi
+hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä
+kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä... Siinä ei vaaraa...
+Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto ... minä en
+tahtonut isälle siitä mitään puhua ... asia ei onnistunut... Vekseli
+oli maksettava... Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa... Nyt tiedät
+minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt;
+tiedät minun rangaistukseni... Minä tahdon isää vielä kerran nähdä
+ja ... huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa,
+että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» --
+Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa
+vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa
+ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia
+minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja -- oli valmis
+lähtemään.
+
+Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja
+kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän
+isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana
+kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.
+
+Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan
+kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä
+-- jos jonkunlaisia -- ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni
+ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti
+sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän
+kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa
+piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» -- sanottiin.
+Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut.
+Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat
+merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina
+väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi
+hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin
+tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä
+virkumpi.
+
+Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N----n
+katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei
+vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun
+luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen
+tervehdyksensä.
+
+Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän
+ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta
+vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli
+iloinen, hänen sanansa leikilliset.
+
+Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli
+lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja
+kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen -- Rauhalassa. Mutta tästä
+kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan
+heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton -- halvattu.
+
+Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan
+ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen
+vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen.
+Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje
+ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen
+sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin
+oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein
+näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi
+hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa
+ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka
+kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»
+
+Se oli kirje -- kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli
+pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten
+kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli
+kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän
+oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen,
+ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta
+miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten
+hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen
+tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä
+luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen
+kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen
+täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän
+isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi
+hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa
+isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen
+käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä -- kertoi koti-ikävästään ja kuinka
+raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan
+laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.
+
+Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää
+kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän
+pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin
+Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: _minun toivoni_ oli
+liitetty sanat ja _iloni_ ja jota eivät enää viivat mustanneet.
+
+»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt
+raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia
+heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me
+väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. -- --»
+
+Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi
+vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan
+ilo.
+
+»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä
+Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle
+kaikki, kaikki anteeksi antanut... Minun pöytälaatikossani on kirje
+hänelle ... kun hän tulee...» --
+
+Kului sitten muutamia viikkoja.
+
+Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani
+kirje -- surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei
+postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut
+viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi
+Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut.
+Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.
+
+Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt
+tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta
+eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en
+tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.
+
+Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta,
+Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst
+lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli
+kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan
+liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen
+Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa
+palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja
+hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi
+häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa
+vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika
+oli» -- lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin
+omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti
+Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen
+summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. --
+Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa
+olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä
+ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli
+täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon
+sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat
+Ernstin viimeiset sanat.
+
+Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja
+rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut,
+ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan
+käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa
+rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan
+sanat: -- -- »oli kuollut virkosi jälleen ... oli kadonnut ja on taas
+löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi
+oli irtaunut vasemmasta, ja -- uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen
+kuoleman pitkään uneen. --
+
+Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa
+povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja
+tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat
+saaneet ijankaikkisen tilivapauden.
+
+
+
+
+Uhalla.
+
+
+Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä
+makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei
+koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän
+ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet,
+äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin
+makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun
+hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa?
+Kaiketikin -- niin arvelen -- on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus,
+mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä
+paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville
+saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää
+tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa
+syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen
+perille päästä.
+
+Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä
+mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän
+kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein
+syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja
+kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat
+ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen --
+painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin
+häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään.
+Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita
+heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän
+kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.
+
+Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset
+tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia,
+eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen
+johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä
+kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina
+palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi
+pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon
+kirkonväkeen.
+
+Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina
+Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen
+tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion
+asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää
+hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen
+markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä.
+Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät
+palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä
+markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta
+päivää ensimäisten jälkeen.
+
+Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut
+väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta
+parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku
+vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia.
+Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli
+tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan
+pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat
+pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista -- isä ja
+poika -- ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset
+riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa
+takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet
+erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat
+takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta
+heillä arkuissansa syötävää oli.
+
+Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa,
+saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä
+ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt
+ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän
+markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on.
+Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän:
+»Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi
+jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä
+suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut
+asukkaan.»
+
+»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.
+
+»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri
+tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan
+kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa
+saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani.
+Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan
+kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja
+jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet.
+Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä
+tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata.
+Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä
+ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä
+ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin
+Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen
+maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä.
+Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta
+löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä
+kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä
+vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän
+seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä.
+Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana
+meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes
+mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin
+tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka
+sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen
+taskuistansa, muuta ei mitään... Anna minulle paperia, niin kirjoitan
+paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»
+
+»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni
+kertoi.
+
+»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin
+tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään
+istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin
+avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä
+saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut
+avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä
+ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla
+tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet
+sietäisi olla pappilassa.»
+
+»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen
+ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on
+sinne toista neljännestä.» -- Kun nimismies viimein oli saanut
+ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden
+pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen
+»paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen
+maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.
+
+Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt
+ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen
+että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle.
+Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan... Kaikissa turvautuu
+maalainen pappiinsa. --
+
+»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään
+seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.
+
+Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi
+pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa,
+kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista
+tuumailtu suntion mökissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä
+ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli
+sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta
+tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet.
+Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon
+pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika
+ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan
+meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa
+tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet
+torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden
+erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti,
+puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon
+iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin
+joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä
+suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin
+kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.
+
+Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen,
+isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon
+kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista
+kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita;
+kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat
+varastaneet -- ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen
+kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin
+sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia
+juttuja kuulla.
+
+Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut
+muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä,
+nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta
+mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli
+lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt
+iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan
+mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään
+kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä
+päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja
+kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri,
+Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä
+Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus
+päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan
+häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi
+hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty,
+etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta
+vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty.
+»Huolimatta tästä» -- kertoi viipurilainen -- »kummitteli hukkunut yhä,
+kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian
+uhkauksiansa täyttää.»
+
+»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli
+viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole
+horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se
+kuollut mitänä voi!»
+
+»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin
+hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi
+lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha
+vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin
+pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai
+rauhan.»
+
+»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä
+vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»
+
+Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa
+makaavasta!» rukoili hän.
+
+»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko
+hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä
+nauraen.
+
+Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti
+uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.
+
+Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat
+hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.
+
+Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi
+mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut.
+»Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon,
+joka oli pöydältä pudota kolahtanut.
+
+Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun
+liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä
+selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei
+ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että
+kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä,
+korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut
+keskellä pöytää.
+
+»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi
+viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»
+
+»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän
+naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat -- tupa kun oli kuuma -- yhä
+enemmän nousta.
+
+Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka
+tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta
+rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan,
+miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.
+
+Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli
+viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin
+seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon
+lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä
+kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion
+luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin,
+jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä
+kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla
+tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»
+
+Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti
+heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.
+
+Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien
+läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut.
+Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän
+häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton
+mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki
+ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä
+enemmän aihetta ylvästelemiseen.
+
+»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin
+avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle
+kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.
+
+Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka
+vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut
+kaikki, mitä tuvassa puhuttiin -- sen verran kuin hän huoli sitä
+kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan.
+Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se
+tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä
+iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä
+ja toista kertoa.
+
+Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren
+isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni
+veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa
+taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen
+mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja
+osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa
+etemmäksi ulottunut.
+
+»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa.
+»Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme
+kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai
+sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.
+
+Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti,
+niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee
+vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi
+tapulilaisen?» kysyi hän.
+
+»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi
+Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt
+hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.
+
+Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.
+
+»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin
+saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.
+
+»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti
+tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen,
+kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen
+puolen tapulin lattiaan.»
+
+Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi
+ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei
+suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.
+
+»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.
+
+»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin.
+»Kun palaat, on tämä sinun.»
+
+Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä
+pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä -- muuta ei
+mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan.
+»Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan
+tupaan.
+
+Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus
+oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki
+oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut.
+Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri
+huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa
+joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja,
+sanokaamme se suoraan, pelko -- sillä hänen urhoutensa, josta hän
+kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko
+seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja
+ylpeys taisteli. Ylpeys voitti.
+
+»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle
+ryyppy, niin saat partasi!»
+
+Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen
+ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.
+
+Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut
+esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen:
+»Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän.
+
+Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen
+ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin
+kankea -- niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.
+
+»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka
+huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä
+nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä,
+missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven
+vasemmalla puolella olevassa kommakossa -- sieltä tapaat
+tavattavasi...»
+
+»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja.
+
+Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat
+vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.
+
+»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken?
+Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse
+käydä perimässä.»
+
+»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi
+vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa
+olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari
+kolme kolmituumaista naulaa.
+
+Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä
+tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä
+ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän
+hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.
+
+»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili
+suntio, joka hypistelemisen oli huomannut.
+
+»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja
+näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.»
+
+Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten
+kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut
+lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala
+vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli
+se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko
+ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen... Miten olikaan, kun
+suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset,
+säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!»
+
+»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa»,
+lisäsi hän silmäiltyään pulloansa.
+
+»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei
+suuret sanat suuta halkaise.»
+
+Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina
+siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se
+ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma
+kompia käsitä.»
+
+Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa
+hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla
+lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu,
+kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä
+kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle
+vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat
+nähtävinä.
+
+Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui
+väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli
+kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.
+
+Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa
+jätti.
+
+»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio Männistön
+Sakaria.
+
+Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle.
+»Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on
+tapulin ovi auki.»
+
+Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan
+ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan
+vaikutusta.
+
+»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion
+esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta
+tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.
+
+»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön
+jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat
+seuranneet.
+
+Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei
+Saralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän.
+
+Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He
+kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta
+tähtilennon he näkivät.
+
+»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät
+ole oikealla kannalla.»
+
+Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota
+kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä
+-- ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt
+uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä
+yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä
+kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä
+liikkuvan.
+
+Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan
+sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä
+kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä
+vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku
+ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät
+ketään nähneet.
+
+Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt
+polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky
+ei myöskään väkeä rauhoittanut.
+
+»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon
+viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä
+lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan
+pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.»
+
+Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion
+tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.
+
+Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä.
+Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa
+yli.
+
+»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen
+Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa,
+missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.
+
+»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? -- Ei
+sitä kukaan tiennyt.
+
+»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti
+viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»
+
+Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina
+tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.
+
+»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.
+
+»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois
+kaikki pahat.»
+
+Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli
+»pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen,
+käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai
+puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä
+kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen
+suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä
+suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan
+pantu.
+
+Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä
+seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut,
+nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut
+tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi
+enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka
+vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä
+aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.
+
+Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna.
+Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme
+Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee
+minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista
+vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan
+puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin
+tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta
+kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta.
+Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko
+voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille,
+että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta
+näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa.
+Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee
+kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä
+semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan
+luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa,
+älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään
+toteen näyttää.
+
+Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena
+seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut
+tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana
+jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä
+hypähdin kiireesti reestä.
+
+»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.
+
+»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni
+uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän
+vielä.»
+
+»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.
+
+»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?»
+huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa
+löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle
+tapahtunut?»
+
+Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.
+
+»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa.
+»Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»
+
+Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin.
+Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani
+oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai
+sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan
+lyhtyä hakemaan.
+
+Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani -- sen verran
+kuin hämärässä voin esineitä erottaa -- että sen ovi oli auki. Sakari
+ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin
+tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja
+palannut -- --? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.
+
+Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä
+olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin
+suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt,
+ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen
+kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä
+olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se
+kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo
+hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa
+lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen.
+Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei
+muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.
+
+Lähdimme matkalle tapuliin.
+
+Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin
+minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön
+Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen
+ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät
+viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi
+avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.
+
+En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne
+ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen
+oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet
+pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva!
+Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole
+tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei
+ollut, ja kumminkin... Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä
+ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi,
+jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä
+uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.
+
+Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi
+väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota.
+Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä
+tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion
+sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli
+suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli
+lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen
+kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.
+
+Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka
+kulmassa oli -- ja on vielä nytkin -- kamari, kammio, mikä mitäkin
+tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa
+tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä,
+rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta
+kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella
+olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin
+olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla
+puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä
+paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen
+jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin.
+Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat,
+hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet.
+Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin
+muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä
+hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. -- Päresoihtuni kirkkaassa
+valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat
+tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei
+ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä
+tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen,
+käänsin nyt askeleeni.
+
+Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun
+sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin
+Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin
+päresoihdun. -- --
+
+Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan
+kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.
+
+Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla
+pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta
+löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin
+kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa
+partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen
+vieressä.
+
+»Vilppu!» huudahdin minä.
+
+Ei vastausta, ei liikahdusta.
+
+Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä
+ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet.
+Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut,
+mutta käsivarsi ei ollut kylmä.
+
+Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton
+nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta
+asemastaan, saatava lämpimään suojaan.
+
+»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni
+olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille
+muuttanut.
+
+»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin
+rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»
+
+Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan
+kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset,
+jotka jäivät kynnykselle seisomaan.
+
+Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa
+Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta
+sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki
+ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se
+muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman
+tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.
+
+Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua.
+Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista
+muuanne kuin -- hautaan.
+
+»Tapulilainen on kostanut -- -- on kostanut», mumisi vanhempi
+viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia
+keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski
+suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa
+Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.
+
+»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin
+saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» -- Olin, näet,
+nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja
+minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa
+onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla
+omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai
+sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa
+mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen
+kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa
+ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden
+aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen
+suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli
+hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut.
+Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa
+mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt
+tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme
+olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä
+aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin
+hän oven avasi. -- Mitä varten? -- Tietysti, jottei kammarissa makaava
+ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä
+järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa -- jos siinä mitään järkeä
+oli!
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä
+tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä
+Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen
+oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei
+koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole
+pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras
+kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan
+raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari
+sitä taskustansa tavoitteli! -- Mutta vieras ei ollutkaan oikea
+ihminen, ja seteli -- niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»
+
+Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman
+jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto
+ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että
+Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori
+mitä tahansa» -- sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi!
+-- Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että
+hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» --
+Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!
+
+Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun
+eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven
+huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta,
+joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän
+puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa
+vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa
+oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli
+saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa,
+mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren,
+uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin
+meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että
+uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan,
+kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut
+hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. -- Hän siis oli tuo
+»vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä
+tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja
+katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen
+mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä
+lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja
+siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon
+pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka
+oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä
+minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.
+
+Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi
+silmäilyllä miehen.
+
+Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa
+saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään
+vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea
+ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»
+
+Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun
+kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä
+suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän
+tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään
+toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään.
+Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun
+onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut;
+mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun
+kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen
+aikaansaattamaksi luuli.
+
+Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja
+säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko
+niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa
+tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei
+sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan
+kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta,
+turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen
+kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan
+kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.
+
+
+
+
+Kaksi valaa.
+
+
+Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden
+saarnaajaksi L----n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka
+kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan
+mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut
+kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi
+häntä oli tavallisesti sanottu.
+
+Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän
+minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin
+sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä,
+ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla
+könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset
+haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa
+aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin
+laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat;
+olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he
+kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita
+koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä
+samettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista,
+renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon
+tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi
+laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista
+sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen
+tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan
+sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen
+häviän.»
+
+Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä
+pois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vaan oikein osasi tinkiä; ja
+sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut
+luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja,
+tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa
+velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan
+sai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin
+vielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin
+puolen tuoppia -- aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin
+perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi
+oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana
+riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.
+
+Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen
+tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli
+hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän
+ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä
+kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän,
+että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.
+
+No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli
+tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista
+kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi
+kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa
+eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän
+alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut,
+ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka
+näkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä pahinta oli -- rahatta;
+sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut
+rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa
+tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa
+sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis
+oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että
+hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.
+
+Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville
+saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt
+kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä
+lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan
+Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa
+kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna
+päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta
+siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen
+kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan
+mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli
+ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut
+alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun
+päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen
+siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja
+mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä
+hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas,
+vieläpä rikaskin.
+
+Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa
+joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden
+kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo,
+jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista
+hakea morsiuslahjat armaallensa. --
+
+Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli
+seurakunnassa hyvin tunnettu -- vaikka ei juuri hyväksi tunnettu --
+mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen
+työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt
+pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin
+kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka
+seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja
+pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta
+kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin
+yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes
+monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli
+lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat
+sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä
+huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä
+mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin
+unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta
+juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.
+
+Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin.
+Muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska,
+Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen.
+Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että
+hän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä
+sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä
+asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä
+semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen,
+kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen »uusille
+tuumilleen.» Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut
+kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli
+hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka
+ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin
+myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta
+juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän
+lakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt.
+Pitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat
+nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen
+iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli
+vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei
+enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli
+kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin,
+samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen
+kammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli
+koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se
+pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti
+talouttaan ja taloaan.
+
+Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa.
+Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa
+seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla
+äänellä viimein puhjennut sanomaan: »näinkö sinun piti kuoleman, Antti
+parka!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin
+murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana
+muuttaa L----n seurakuntaan.
+
+Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää
+kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa
+imenyt -- kuka niitä muistaisi!
+
+Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä
+lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen
+nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen
+murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät
+ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.
+
+Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani
+pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut,
+huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta
+viidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni
+hitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön
+kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän
+saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään.
+
+Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan
+lukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime
+pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä
+minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen
+pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin
+selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia
+tärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: »Jos
+olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä
+miehemme saisimme.» -- Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä
+ennen kirkosta lähtenyt.
+
+Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin
+hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli
+ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen
+muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä
+muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka
+talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin
+harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen
+tauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? --
+Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli
+ollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja
+vastasi: »Jumala tiennee!»
+
+Ja Jumala sen kyllä tiesi.
+
+Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja
+että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että
+hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti
+kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän
+talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli
+minun meneminen hänen luokseen.
+
+Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona
+käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.
+
+Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti,
+kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen
+näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta,
+kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti
+minua vastaan.
+
+»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin.
+
+»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne
+ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.»
+
+Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut
+yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa
+järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa -- suuri
+kirjasto siihen aikaan -- sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja
+ei ollut aivan tavallinen talonpoika.
+
+Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei
+niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli
+Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti
+käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan
+luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.
+
+Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan
+odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä,
+Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen
+menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin
+odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta
+mieheltä odottanut. -- Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en
+tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli
+jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.
+
+Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän
+syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli
+kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti,
+että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista.
+Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut
+siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.
+
+Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta,
+jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja
+pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin
+tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen,
+ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle
+tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin.
+
+Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää.
+Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti.
+»Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan
+kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa,
+ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen;
+hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai
+jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue
+muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.»
+
+»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin
+Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. --
+
+Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.
+
+Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä
+vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja
+lähestyvän asuntoani.
+
+»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan
+kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.
+
+»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin.
+
+Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen,
+seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.
+
+Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin
+alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän
+kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja
+sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani
+puhua teidän kanssanne.»
+
+Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani
+kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni
+myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.
+
+»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat.
+
+Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja
+lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette
+malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!»
+
+Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän:
+»Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät
+yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla
+olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo
+vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte
+luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani
+ajatella, ja sentähden jätin teidät ... saadakseni itsekseni vielä
+kerta tuota asiaani miettiä.»
+
+Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin
+häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli
+särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.
+
+»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen
+ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on
+se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle
+sanottavaa.»
+
+Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan
+istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten
+hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:
+
+»Mihinkä sitoo vala ihmisen?»
+
+»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä,
+mihin valalla olemme sitoutuneet.»
+
+»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan;
+jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä
+toinen vala velvoittaa meitä salaamaan...?» Ja hän loi silmänsä minuun,
+ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.
+
+»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu
+kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.»
+
+Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen
+hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko ... saanko...» änkytti hän. Sitten
+vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia
+pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?»
+
+Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun
+suustani, rohkaistakseen mieltänsä.
+
+»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty
+sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.»
+
+Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein,
+ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan,
+hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla
+äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja
+ijankaikkisuudessa tuomittu.»
+
+Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä
+kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi
+hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja
+väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja
+ijankaikkisuudessa kadotettu!»
+
+»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on
+parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se
+riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä
+uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme
+kärsi. Aika on armon... Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa,
+kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!»
+Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.
+
+Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka
+vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin
+murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.
+
+Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti
+olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui
+sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.
+
+En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata
+enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen
+ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun
+sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka
+nyt oli -- minä aavistin sen -- putoamaisillaan hänen hartioiltansa.
+Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.
+
+Vihdoin viimeinkin!
+
+»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka
+sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä
+salaisuuden.
+
+Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää...
+
+Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla
+lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään
+oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan
+poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle.
+Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän
+käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli
+Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän
+jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt
+kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli
+kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen
+kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja
+rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän
+saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa,
+joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja
+siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen
+olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut
+rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja
+maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi.
+Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt
+seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut
+tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja
+työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän
+kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta
+saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi
+oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä
+hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä
+pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle
+viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja
+huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» -- Vieraan tulo
+oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he
+näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä
+vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies,
+mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet
+riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja
+tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä
+varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen
+sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen
+tänne jäävän.» -- »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut.
+»Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet;
+siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli
+puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi.
+Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi
+epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä
+neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen
+käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo,
+johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka
+vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä
+mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa
+ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän
+tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa
+pitää.»
+
+»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin
+siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen
+hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden
+reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen
+viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi,
+suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin
+hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin
+punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten
+puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin
+ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin
+maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen
+puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja
+saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta
+Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin
+murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista
+salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja
+kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta
+toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten
+makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' -- ja hän viittasi Anttia. 'Nouse
+nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä
+kotiisi palaat!' -- Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani
+luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että
+heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi!
+Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen
+siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun
+heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.»
+
+»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani
+sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä,
+että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän
+valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin
+kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän
+tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle,
+missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta
+viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen
+peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta ...
+oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi
+aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin
+pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri
+siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi
+vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta
+kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua
+kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut
+tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'»
+
+»Oi Lassi...» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän,
+mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän;
+mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» --
+Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan
+muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos
+sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä
+luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.»
+
+»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli
+kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen
+sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat
+korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan
+murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan,
+saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä
+minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin ...
+oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä
+tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin
+Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet
+_kenellekään_ ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että
+sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut.
+Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta
+edellisen valani... Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt
+päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta
+välttää. Rukous ... katumus ... minun runneltu sieluni seisoo niiden
+ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota
+armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin
+tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten
+edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia.
+Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan
+ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen
+lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka
+pelasti minun henkeni... Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että
+niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.»
+
+Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla
+äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka
+hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori,
+olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä
+tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden
+opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei
+sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska
+oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen
+lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen
+vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty
+toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen
+edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos
+jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan
+punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? --
+
+Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska
+todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä
+hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni
+vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä
+kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan
+teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi
+sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille,
+jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala,
+jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit
+Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta
+murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»
+
+Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä
+ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi
+katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat
+niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon
+silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen
+sanottuaan riensi hän ulos.
+
+Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni
+hänessä vaikuttanut?
+
+Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa
+palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän
+kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.
+
+Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä.
+Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo,
+käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.
+
+»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista.
+
+En ollut hänen kysymystään kuulevinani.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän
+ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen
+on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin
+kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus
+on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka
+ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä
+hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei
+hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään -- niin
+ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät
+näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun
+tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, --
+mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun
+mielestäni aihetta antanut.
+
+Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että
+nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi,
+poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat
+näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.
+
+»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi,
+vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta
+minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa.
+»Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää
+tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei
+uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän
+ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut
+tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota
+hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi
+on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja
+vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä
+tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin
+ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka
+tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies
+sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä
+Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma, kun
+en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt
+toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari
+virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani
+jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy
+olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta
+vaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme,
+minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme -- Lassin
+varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota
+etsimme -- luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan
+tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa.
+Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa
+aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä
+minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan
+luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia
+ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi
+huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii
+käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus;
+ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy
+olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee
+samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan,
+ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.»
+
+Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen.
+Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa
+päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää
+vuotta oli salannut! Mutta ... miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään
+Lassin palaamisesta ... olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen
+unhottaa?
+
+Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan
+malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt
+makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli
+saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona
+käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut
+siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta
+enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa
+tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi
+hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi
+kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä
+lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, ... minä, vanha hupakko,
+kun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän
+ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet
+minua kahdesti samana päivänä petä.»
+
+Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin
+outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva
+väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on
+jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.
+
+Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka
+istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska
+kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea
+kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän
+ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa
+vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa
+terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli
+kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli
+hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin
+heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa
+kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista
+tuskaa.
+
+»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies
+tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen
+tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein... Olin
+sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt
+tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde,
+joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt
+on se tehty. Jumalan kiitos!... Lassin kanssa en olisi voinut elää, en
+nähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut mahdotonta... Minä en syytä
+häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun
+ansainnut.»
+
+En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia
+varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä.
+Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään:
+muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä
+hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän
+lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!»
+
+Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että
+verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska
+kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen
+alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja
+luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. --
+
+Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi,
+ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan
+ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut
+sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi
+kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska
+tuskin kuultavalla äänellä:
+
+»Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi
+olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan
+oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan...
+
+Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä
+osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä...
+
+Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet.
+Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.
+
+Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko,
+vaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen
+laupeuteensa yksin.»
+
+Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne
+kestivät.
+
+Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin
+takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan
+oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti
+pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa
+tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen
+Tasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin
+surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.
+
+
+
+
+»Meidän pikku Jaakkomme.»
+
+
+»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, --
+anna minulle anteeksi, -- minä en saata sitä uskoa!»
+
+»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan
+hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme.
+Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä.
+Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse
+nähdä!» --
+
+Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän
+kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli
+ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten
+kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa
+tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli
+köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli
+Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin
+varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme
+myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä
+huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, -- nimittäin jos paljaassa
+varallisuudessa on mitään onnea -- sillä siihen aikaan oli harvassa
+miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.
+
+Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta
+oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi
+kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan
+Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän
+on onnettomuuteensa itse syypää, sillä -- kuka käski hänen ottaa
+Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut,
+joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin
+kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin
+aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän
+minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia,
+Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet
+yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua
+»keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät
+ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun
+huulillani. --
+
+Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä
+aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä
+öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin
+sitä. -- Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut
+juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden
+pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä
+aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; -- --
+mikä teki muutoksen? --
+
+En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen
+koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen
+sanovan.
+
+»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» -- kysyin
+minä tiellä.
+
+»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» -- vastasi hän iloisesti.
+
+Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti.
+Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan
+suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui.
+-- »Kuulkaa!» -- sanoi hän. -- »Ette tiedä, kuka veisaa!» -- Ja
+iloisesti silmäsi Tiina minua. -- »Enkö nyt ole onnellinen? Se on
+mieheni, joka veisaa.» --
+
+Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari
+ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti
+ylös ja ... tosiaan, -- toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, --
+toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.
+
+Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä
+ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä
+silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.
+
+»Mikä siinä on?» -- kysyin lähestyen kääryä.
+
+»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos
+Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»
+
+»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» -- kysyin kummastellen. »Sitä et ole
+minulle sanonut.»
+
+»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta
+ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän
+ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» --
+
+Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja
+»meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta
+enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa
+oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut
+mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen
+tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan
+maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei
+saa mies usein.» --
+
+Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja
+hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut.
+-- »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on
+todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät
+tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta;
+ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää
+rupea.» -- Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen,
+minäkin!
+
+Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa
+ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari
+juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli
+muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä
+häneltä.
+
+»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä
+kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette
+sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku
+Jaakkomme.»
+
+Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi
+isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen.
+Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt
+päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.
+
+»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria -- mitä
+viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa -- mitä
+sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että
+vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.
+
+Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja
+hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten
+valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja
+laski hänet minun syliini. -- »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja
+te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle ... hänen
+isästään ja äidistään.»
+
+Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku
+Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi
+tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä
+luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on
+väkevä, voimakas.
+
+»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin.
+Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä
+päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas
+ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille
+seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla
+onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän
+käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen
+lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin
+Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.
+
+Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin
+merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta
+vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset
+pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin
+minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit ... oli, ... kun
+niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat
+aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.
+
+Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen
+poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin
+punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä
+talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin.
+Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota
+olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia
+muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin
+ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina
+tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa
+metsänrinteessä ... sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. --
+»Kuka tuossa torpassa asuu?» -- kysyin kyytipojalta.
+
+»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» -- vastasi poika. »Ja kuka olet
+sinä, kuka äitisi?» -- »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina.
+Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»
+
+»Tiina!... Mikä talo oli teillä ennen?»
+
+»Selkämaa!» -- vastasi poika.
+
+»Mitä!» -- huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»
+
+»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi
+pitkään minua.
+
+»Mitä!» -- kerroin vieläkin -- »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku
+Jaakkomme!»
+
+»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen
+hänen nuorempi veljensä.» --
+
+Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut ... en kysynyt
+pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie
+hevonen pappilaan ja sano nimeni» -- minä mainitsin hänelle sen -- »ja
+kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat -- minun. Minä
+olin äitisi ystävä ennen.»
+
+Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. -- »Tekö se
+olette, herra, josta äitini aina puhuu?» -- sanoi hän. Sitten hypähti
+hän rattaille ja ajoi pappilaan.
+
+»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni
+torppaa.
+
+Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli
+paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän
+kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko
+se on?»
+
+»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»
+
+»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» -- huusi hän ja nousi
+kiireesti ylös.
+
+»Vielä kerran!» -- Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut
+siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.
+
+»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.
+
+»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän
+onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä,
+katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.
+
+»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te
+ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta ... onneni
+oli lyhyt, oli kavala.»
+
+»Tiina, Tiina parka!» -- oli ainoa, jota osasin sanoa.
+
+»Pikku Jaakko on kuollut» -- jatkoi hän suruisesti. -- »Hän oli enkeli
+taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti
+onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui
+hänen hautaansa.»
+
+»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»
+
+»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin
+hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli
+maan poveen laskettu ... silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä.
+Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta
+kadonnut... Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän,
+joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen
+hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien
+kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku
+Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään
+vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette
+ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»
+
+Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien
+jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni
+mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä.
+Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja
+kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin
+kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat
+kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin.
+Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni -- kummityttärenne -- oli
+lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole
+kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi
+minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä
+mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» --
+
+Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On
+tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama
+kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa
+päivinä.
+
+»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen
+kättänsä.
+
+»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi
+hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät
+saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari
+on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni...
+Missä, oi missä on hän!»
+
+Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli
+kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että
+äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi
+ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja
+sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. -- »Ei», --
+sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni
+ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»
+
+»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin
+moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» -- oli vastaukseni.
+
+»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku
+Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin...»
+
+»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» -- sanoin minä vakavasti.
+
+Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa
+näkyivät kääntyvän toisaalle.
+
+»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne
+sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta
+tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on
+oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan
+hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»
+
+Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.
+
+En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni
+jo seuraavana syksynä.
+
+Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun
+kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille
+tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme»
+vieressä kirkkomaassa.
+
+
+
+
+Viina!
+
+
+Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti
+poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo.
+Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän
+pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä
+lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta -- tulinen. Pikku
+Aatto!...
+
+On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt
+isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt
+naapurien ilo kansan riemu? -- kysynet.
+
+Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut
+kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en
+ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta
+kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.
+
+Miksi tämä kyynele?
+
+Voinko sitä sanoin lausuakaan!... Hänen pukunsa jo näyttää sen.
+
+Puku on ... rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian
+tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä
+hänet toisen vanginvartian luo.
+
+Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa
+näin... En tiennyt mitä ajatella... Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä
+tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?
+
+Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen.
+Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne
+olivat; mutta niiden kirkkaus ... ikuiseen sumuun se oli sammunut.
+
+»Aatto!» -- huudahdin minä.
+
+Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.
+
+»Aatto! Jumalan tähden ... mitä olet tehnyt?... Mikä on sinun tuohon
+asemaan saattanut?»
+
+»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan
+sisästä tullut. -- Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli
+runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.
+
+»Viina?» kerroin minä.
+
+»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.
+
+»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia,
+joka oli hänet Koskelaan tuonut.
+
+Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi
+penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo
+hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön
+tuska. --
+
+Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa
+suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki -- -- _kaikki_, mikä
+elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut
+niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän
+rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen
+myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa... Ja nyt ...
+kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!
+
+Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli
+hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli
+pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli
+kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan
+tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa
+hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää
+edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi
+vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli
+jäähyväissanaa sanomatta. --
+
+»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» -- laulaa runoilia.
+Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa,
+pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään
+onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei
+toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön -- hänen
+väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!
+
+Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta
+Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti,
+että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun
+luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja
+voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun
+helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.
+
+Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän
+paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! --
+
+Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään
+kuullut. --
+
+
+
+
+Kauneutensa tähden.
+
+
+Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.
+
+Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka
+hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis
+oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea
+otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket... Suosalo on kolme virstaa
+kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja,
+sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja _kauneutensa tähden_.
+
+Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui
+omaan itseensä -- _kauneutensa tähden_.
+
+Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja
+talollisia; kaikki kosivat häntä hänen _kauneutensa tähden_.
+
+Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!»
+-- vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa
+_kauneuden tähden_.
+
+Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin
+aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan
+Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta
+ja puristi hiljaa Annan kättä.
+
+»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha
+rouva. -- »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» --
+
+Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen
+nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut
+naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin,
+tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan,
+unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K----n,
+pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten
+lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi.
+Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano
+oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta
+miettimättä, otti hän Esan sulhokseen.
+
+Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki
+myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin
+herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi
+oli ajettu saunaan asumaan.
+
+Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta
+kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.
+
+»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» -- kysyin minä häneltä
+tiellä jotakin puhuakseni.
+
+»Kuin Annako?» -- kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. -- »Olen,
+herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, -- oli!»
+
+Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; -- »mutta kuka oli
+sinun morsiamesi?»
+
+Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla,
+ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en
+silloin saanut tietää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin
+muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi,
+minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani
+lopettaa.
+
+»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» -- sanoin toverilleni, kun
+viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ----n kaupunkia.
+
+»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja
+salon keijuista rakastanut» -- nauroi ystäväni. -- »Anna, Anna ja aina
+Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» --
+
+Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin.
+
+»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän.
+
+»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole
+aikaa», vastasin minä. -- »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko
+Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?»
+
+»Kauniimpi, kauniimpi!» ... vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää
+asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen,
+mutta siistiin taloon.
+
+»Mihin nyt?» -- huusi ystäväni.
+
+»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» -- lausui
+kyytimiehemme.
+
+»Mitä hullutusta tämä on!» -- ärjäsi toverini.
+
+»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus
+säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.»
+
+Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski
+meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. --
+
+»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen
+astuimme.
+
+Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen
+vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui
+tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan
+kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli
+toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.
+
+»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani.
+Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä
+Anna oli voittanut hänen sydämensä.
+
+»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen
+hänen.» --
+
+Anna pudisti päätään.
+
+»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K.,
+teidän miehenne?» -- kysyin minä.
+
+Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.
+
+»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» -- kysyi nyt kyytimies. »Minä
+olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä
+kyyditsin. Nyt kysyn _minä_, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt,
+kun minun Annani, minun vaimoni tässä? -- Anna on näette nyt
+_minun_.» --
+
+Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä
+kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja
+vihdoin vastasi Anna:
+
+»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin;
+itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se
+oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani
+kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen
+_rikkautensa tähden_; hän otti minun _kauneuteni tähden_, ja
+tämän _kauneuteni tähden_...
+
+»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» -- jatkoi Matti --
+»Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. --
+Esa -- --»
+
+Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. -- »Ei tästä
+asiasta enää» -- katkasi hän puheensa. -- »Esa on kuollut, Anna on nyt
+minun. Siinä kaikki.» --
+
+Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista,
+mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.
+
+Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.
+
+»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli
+jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja
+pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä
+appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin
+karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti
+häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. --»
+
+Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin
+kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli
+Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli
+omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten
+Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna
+mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna
+entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli
+palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden
+kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle
+käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän
+tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä
+vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut
+aavistaakaan -- onneen, rakkauteen ja rauhaan.
+
+»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen _kauneutensa tähden_ --
+ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä
+missään», lopetti kertoja.
+
+
+
+
+Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.
+
+
+Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä
+majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin,
+käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt
+minua hakemassa -- tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä
+pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän
+kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan;
+astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman
+tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän
+saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun
+ystävällisesti vastaan.
+
+Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen
+-- maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat
+helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa
+huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa,
+mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä
+ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.
+
+Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva
+yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista
+sukuperää.
+
+Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan.
+Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos
+huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.
+
+Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen.
+Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän
+kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten
+ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen
+miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut
+suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä
+hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.
+
+Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja
+minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin
+ajatellut -- että hän oli syvästi tunteellinen.
+
+Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun
+hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme
+kylliksemme sitä. --
+
+Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni
+itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka
+vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli
+korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä --
+sitä pelkäsin -- Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.
+
+Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä
+hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi
+miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin
+huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden
+joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä,
+lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen,
+jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.
+
+Kesä kului; sydäntalvi oli tullut -- kylmin, mitä moniin aikoihin oli
+ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.
+
+Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun
+pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei
+riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui
+vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla
+vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on
+kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä
+miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen
+tahtonsa.»
+
+Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut
+montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini
+ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.
+
+Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja
+kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin
+hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle
+puhuisin.
+
+Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita
+suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät
+matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun
+koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki
+siimeksellään ja katoovaisuudella.
+
+Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos
+minun sisäänastuessani.
+
+Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen
+vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat
+vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä
+olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä
+ollessaan.
+
+Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi
+heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja
+olen niin onneton!» -- Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin
+hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.
+
+»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette
+säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen
+vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja
+hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä
+hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että
+moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen,
+minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa.
+Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, -- kaikki paitsi minä; minä
+olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä
+ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen
+armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»
+
+Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi
+hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin
+että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut
+minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä -- tunsin itseni
+voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut
+minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi
+itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen
+eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi,
+jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi.
+Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko
+tuomari hänen Vapahtajaksensa?
+
+Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä,
+sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä
+Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä
+yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti
+sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta
+penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka
+huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä
+löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti
+vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen
+nälkään.»
+
+Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu.
+Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut
+pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:
+
+    _Tämä olen minä_.
+
+Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä,
+kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä,
+suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta
+ja lopetin lukuni sanoen:
+
+    _Tämä on Jumala_.
+
+Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että
+Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme
+ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä
+kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä
+ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä
+uskon kautta Jumalan tykö.
+
+Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja
+kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata
+ja ottaa osaa heidän iloonsa. --
+
+Vielä kerran -- viimeisen -- näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt
+kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan
+ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään.
+Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli
+hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki
+tehnyt ja kaikki anteeksi antanut.
+
+Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa
+laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän
+nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut.
+Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa,
+mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä.
+Hänessä toteutuivat virren sanat:
+
+    Kun lammas eksyy laumasta
+    Ja joutuu korpeen kauvas,
+    Siit' ompi paimen murheissa,
+    Hän nousee, ottaa sauvans,
+    Käy hakemaan
+    Pelastamaan,
+    Sit' ettei pedot söisi;
+    Ja olallaan
+    Vie kotiaan,
+    Iloiten, kun sen löysi.
+
+
+
+
+Kauhea hetki.
+
+
+Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18-- kolkutettiin kovasti
+ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja
+vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta
+heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin.
+Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani
+nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään
+kutsumustani.
+
+Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli
+lähetetty minua noutamaan, astui kamariini.
+
+»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni
+eukkoon.
+
+»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.
+
+»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti
+oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut.
+Omat vaivani olivat vaan mielessäni.
+
+»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet
+valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän
+sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan
+Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla
+väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei
+Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta
+häntä tavannut... Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa
+vuoteellansa... Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat
+paleltuneet...»
+
+»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi!
+Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»
+
+Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa,
+paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän
+kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden,
+joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»
+
+Se _oli äiti_, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat
+juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää,
+vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt
+mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat:
+»pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»
+
+Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven
+vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. --
+
+Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua
+vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima.
+Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta
+vanha nuorukainen.
+
+Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet.
+Lumivalkoiset ne olivat.
+
+Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt
+kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska
+loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei
+ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja --
+kummallista! -- tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi
+tunteita löytyvän -- sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen
+silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen
+elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä
+lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei
+voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun
+mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan
+vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle
+syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen
+vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin
+kuuntelivat he minun sanojani.
+
+Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta
+osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän
+vastauksen -- siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei
+voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta,
+sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen
+laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin
+hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi
+tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen
+arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä -- silmäyksen niin
+kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »_Isä, sinun
+pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin
+kaasit_», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt --
+ruumis.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa
+eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät
+hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa
+vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.
+
+
+
+
+Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
+
+
+Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. _Oma
+koti_! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa
+oli minusta nyt _omassa_ kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja
+apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena»
+muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni
+voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä
+usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin
+läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan
+kappalais-virkatalooni.
+
+Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis
+Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä
+kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me
+juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, _oman kotimme_
+kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme
+rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin
+seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua
+nyt vielä rakastanut, se kumminkin _tulisi_ minua rakastamaan,
+sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa
+kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin
+tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä
+hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla -- mitä puuttui siis
+minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni -- se
+loisti hänen silmistänsä.
+
+Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen
+menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin
+olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni
+nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä:
+»kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän
+meille on antanut?» -- Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että
+hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan
+säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut --
+tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen
+hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen
+suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni
+ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.
+
+Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen
+hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori
+poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen
+tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.
+
+»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa
+tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset,
+ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.
+
+Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui
+tervehdykseni.
+
+»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!»
+änkytti nuori poika.
+
+»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. --
+
+Julius S----, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja
+minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän
+äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän
+nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä
+nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä
+tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä
+olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että
+hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin
+viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä
+neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja
+minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen,
+jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.
+
+Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin
+viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä
+aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati
+muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia
+seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli
+hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se
+kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli
+hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän
+elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta
+puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto
+häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa,
+hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen
+silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että
+kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on
+-- suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa
+tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista
+nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että
+se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin
+verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka
+olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut
+sananpartena -- ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt
+köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle.
+»Ja minä olisin nyt onnellinen» -- lopetti hän -- »ellei vaan yksi
+tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän
+hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä
+likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä
+tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran,
+johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. --
+
+Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen
+pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme
+perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt -- vaadittiin minua
+tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! --
+
+»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. -- Hellä vaimoni,
+joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös.
+Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys
+tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano,
+mitä on tapahtunut!»
+
+Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä
+meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen
+ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen
+tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli
+hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä
+eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein
+silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän
+nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan,
+niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin,
+kun minä kiireesti lähtöä tein.»
+
+Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin
+puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan
+kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee
+viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli
+nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen
+onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut;
+mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten
+muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli
+kruununvouti S----n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän
+voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan
+nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala
+oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka
+Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle.
+Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä
+toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa
+iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi
+minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä
+vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen.
+En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene
+mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä
+suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa
+hänet tunnustamaan!»
+
+»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.
+
+»Niin!» vastasi poika.
+
+»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»
+
+»En tiedä...» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä
+puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla... En tiedä, mitä isä on
+tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan.
+Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa.
+Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja
+rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän
+hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän
+minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi,
+mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille
+olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki,
+kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua
+kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä
+isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on
+sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' -- En ole
+sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on
+pelottanut minua -- pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te
+meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut
+isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut
+nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» -- lopetti poika
+nyyhkien -- »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin --
+pahaa.»
+
+Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa
+vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa
+oli minuun kummallisesti vaikuttanut. --
+
+Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi
+kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän
+vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt
+hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä
+makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä
+sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän
+meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että
+hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten
+sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä
+tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun
+tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut
+oikeassa?»
+
+Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi
+sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi
+hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.
+
+»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla
+äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut... Minä olen syypää
+ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa
+minua.»
+
+Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä --
+minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.
+
+Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S---- oli
+surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin... Minä
+asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan... Eräänä
+iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä
+näin rahat... Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi
+tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle... Minä
+tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni ... ja ... kun himo on
+siittänyt, synnyttää se synnin...»
+
+»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva
+makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»
+
+»Niin ... minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja
+kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle
+tilinteolleen ... kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat
+kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa -- _minulle_!...
+Ja minä! -- Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan
+kellekään muulle ilmaissut kuin ... _minulle_; ei edes omalle
+vaimollensa... Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä
+tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut... Hän muuttui
+synkkämieliseksi -- hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti ... päänsä
+puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi... Hän suri puhtaan nimensä
+häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti... Ja minä olin ääneti,
+kunnes samana päivänä, jona hänen ... viimeistään piti lähteä
+lääninkaupunkiin ... pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että
+hän oli ... hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! -- -- --
+Hyväntekiäni perhe joutui maantielle... Minä koetin sitä auttaa niin
+paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä
+sain -- kiitosta ... kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä
+käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni
+jälkeisen suosion... Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja
+rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla
+onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa
+saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja
+kovuudella, mutta ... kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten
+kuoli vaimoni... Tämä tapaus masensi minun... Minä olin antaa ilmi
+pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä
+salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää
+sieluni huutavaa ääntä... Turhaan -- turhaan! Hyväntekiäni haamu ei
+antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin... Ja nyt pitää minun mennä
+häntä tapaamaan Jumalan edessä...!»
+
+Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty
+mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen
+kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin
+kauhistuneena kuin tässä.
+
+Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut,
+sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta.
+Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva
+verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja
+ihmisenä.
+
+Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä
+kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin.
+Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen
+päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja
+kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä:
+»Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden...» Uusi
+verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen
+silmänsä sammuivat kuolemaan.
+
+En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä,
+enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. -- Aika
+on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy
+minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.
+
+Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen.
+Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata
+muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen
+lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän
+»salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin
+tämän salakomeron löysimme.
+
+Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli
+sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita
+tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu
+kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on,
+että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on
+tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi
+-- pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin
+silmän; Juliukseen.
+
+Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen
+isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat
+nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen
+isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet,
+jotka poika halusi tietää -- testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi
+tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet
+silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun
+viimeinen tahtosi on tapahtuva.» --
+
+»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun
+onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee
+vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» --
+
+»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein
+itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa
+Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan
+tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut
+saanut mielestänsä?» -- --
+
+Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen
+Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten
+teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut.
+Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »_Minä
+Herra_ sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat
+teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua
+vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat
+ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni:
+»Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»
+
+
+
+
+Vastakohtaisia kyyneleitä.
+
+
+Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen
+hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava.
+Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin
+iloisella, hartaalla mielellä patroona L----iä, jota aamulla olin
+käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden
+maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske.
+Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta
+hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini,
+ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka
+loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä
+osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen
+päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden
+paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä
+ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti
+lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin
+minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen
+hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen
+paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt
+taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun
+pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän
+sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli
+kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja
+sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.
+
+»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella,
+nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen
+ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.
+
+Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli
+lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun
+lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli
+loppunut, ummistanut silmänsä, -- mutta avasi ne ja viittasi
+sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni,
+tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja
+minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään
+sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Oi kuinka lapsena olin paha!» -- alkoi se. »Äitini itki usein minun
+pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun,
+mutta huolen.
+
+»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä
+huomanneet. Mutta -- äitini itki.
+
+»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta --
+kyynelissä silmin katsoi äitini minua.
+
+»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun
+tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi
+että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä
+ja istui kussa pilkkaajat istuivat.
+
+»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun
+tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut
+kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. -- --
+
+»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne
+itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin
+itki hän ilon kyyneleitä.
+
+»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon.
+Minä -- minä olin lakannut syntejäni itkemästä.
+
+Ȁitini kuoli. -- --
+
+»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat -- -- --»
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli
+kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin -- olinko onnellinen?
+En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.
+
+»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja
+kädessänsä.
+
+»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'
+
+»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla
+teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet
+löytänyt!'
+
+»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta...
+
+»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut
+takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut
+vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua,
+niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, _juuri tämän_ kirjan
+minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni
+pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en
+ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli
+ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?... Revitty oli
+se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini
+kirjoittamat sanat:
+
+»'_Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää
+sinun sanas jälkeen_.'
+
+»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi
+hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'
+
+»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui... Kyynelten lähteet eivät
+olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset
+vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin --
+yhdennellätoista hetkellä -- hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos
+hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä...
+
+»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle,
+mitä maailma ei voi antaa -- rauhaa.»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä,
+jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka
+rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa»,
+joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut
+ruumissaarnat. -- -- --
+
+Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi
+vaan muutamia sanoja:
+
+»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni.
+Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu,
+löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.»
+
+
+
+
+Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.
+
+
+Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten
+tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän
+kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies,
+istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.
+
+Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon
+isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa -- Kaistalon -- ja järkensä. Nyt
+puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä
+-- se on tietty, -- mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa
+ja onnetonta pilkkaa.
+
+Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun
+eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi
+naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi
+irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.
+
+    »Jussi, Jussi Juutalainen,
+    Viinaväen viallinen!»
+
+lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! »Viinuskaa, veli!»
+-- huusivat he.
+
+Pilkka -- ilkein ilkeintä -- oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli
+yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat
+rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.
+
+»Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!» rukoili hän.
+
+»Jo kohta Jussi saarnaa!» -- nauroivat pojat, huolimatta hänen
+rukouksistaan.
+
+Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä,
+sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli
+hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin
+lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus
+ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat
+kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä
+mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin
+rupesi rukoilemaan.
+
+Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin »saarnaksi», kesti
+tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi
+pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai -- talvellakin -- pitkät ajat
+odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.
+
+Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli
+taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.
+
+Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty;
+nuppineuloilla pisteltiin häntä.
+
+»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» -- rukoili hän turhaan. --
+»Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa,
+hyvät pojat!» --
+
+Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon
+puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla
+ääneti, nähdä miten hänen _veljeänsä_ pahana pidettiin.
+
+»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti
+lujassa», nauroivat he.
+
+Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla
+rauhassa.
+
+»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. -- »Kiitoksia! Tiesinhän minä,
+että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy
+kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.»
+
+Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme
+matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi
+heistä yksi. -- »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi
+hän. -- »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen
+markkaa.» -- Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen
+mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!»
+
+Kolmas mies pöydän päässä -- se, joka todistajaa kysyi -- otti
+lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni
+takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.
+
+»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että
+tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa
+Saaralan maan hinnan määrä-ajalla» -- niin puhui lainanottaja, Matti
+Nastola.
+
+Harjakannut juotiin; Matti maksoi.
+
+»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi
+taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut
+ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten
+koira.
+
+»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin
+taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän
+siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja
+löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut
+humalaan. -- --
+
+Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen
+kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan,
+rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt
+pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli
+sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui
+onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän
+teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa
+käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. --
+
+Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata
+tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.
+
+Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille.
+-- »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski
+kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin
+puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!»
+-- Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi
+taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.
+
+Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti
+olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti
+hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja --
+ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla
+lyönyt Jussia vasten suuta.
+
+Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä
+ympärilleen. -- »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten
+muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. -- »Sinä neuvon annoit! _Tulet
+itse kerran minun tilaani_!... Sinä, poika, tottelit!»
+
+Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se
+korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin
+puheesta.
+
+Ei -- sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden,
+tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua,
+mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan
+tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei
+enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle
+avuksi.
+
+Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton
+loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi
+iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti
+aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen,
+harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka
+kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt
+pöydän ääreen, oli -- kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt
+poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa -- saanut joka
+ainoan setelin kouraansa.
+
+»Hoosianna! Halleluijaa!» karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. --
+»Tuhannen! Tuhannen markkaa!»
+
+»Minun rahani!» huusi Matti, paikalla selvenneenä. »Ottakaa rahani pois
+Jussilta -- Jumalan tähden!»
+
+Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän
+karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli
+samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut
+setelipakan heitetyksi.
+
+Paloivatko rahat?
+
+Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi
+peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi
+tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen
+»Halleluijaa!» Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli
+paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän
+ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan,
+sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä,
+mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.
+
+Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti,
+joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi
+puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. --
+
+Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia
+haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi
+kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä -- hulluna.
+
+Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta
+tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.
+
+Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui
+mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.
+
+       *       *       *       *       *
+
+_Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa -- sääli häntä! Hän on
+onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias
+Jumala_.
+
+
+
+
+»Isää viedään.»
+
+
+Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni,
+kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä
+seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen
+oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana
+kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu
+Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.
+
+Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla
+kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet
+toisistansa, niin -- aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät
+sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he
+eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä
+oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden
+kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona;
+mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina
+yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria,
+Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui
+hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö
+Kreeta vielä -- sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka,
+kun hän läksi -- ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut
+kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli
+hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään
+mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni
+hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja
+molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa
+pitivät -- ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli
+heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi
+kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen
+sydän, joka onnesta puhui.
+
+Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan
+huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun
+esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S---- saarnasi, ja kaunis ja
+ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla
+vakuudella sanankuuliainsa sydämiin.
+
+Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain
+toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä
+onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja
+vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.
+
+Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi
+meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme
+vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole.
+S----n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät
+kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja
+melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä
+kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli
+nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei
+muistanut -- syntiä.
+
+Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon
+kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla
+työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi
+Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen
+vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko
+puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli
+pääsevä mestariksi.
+
+Mutta...
+
+Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka
+on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti,
+joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota
+se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja
+kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin
+kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen
+riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden
+turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu
+se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja
+viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta
+enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä
+viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole
+vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä
+odottavat. Ja sitten ... kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut,
+kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu -- silloin
+kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön,
+eläköön kapakka! Semmoinen on se.
+
+Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi
+aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän
+»joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava -- oli hänellä silloin
+tapana sanoa.
+
+Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien
+kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli
+tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu
+olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan
+hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla
+vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa
+suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten
+hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan
+poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen
+asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat
+hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän
+muisti -- ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän
+oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin
+lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.»
+
+Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta
+saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut
+se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä
+juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa
+pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä
+viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös
+erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka
+osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.
+
+Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja
+juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta
+tuotiin... Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki
+vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää
+omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli.
+Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla
+iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella
+toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu,
+tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä
+syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei
+ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui
+aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista
+vapauteen.
+
+»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta
+punastuneena, »niin sinun käy pahoin!»
+
+Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena
+nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi
+hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen
+aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle --
+toisten hillitsemättömäksi huviksi.
+
+Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin
+iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse
+vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla
+päähän.
+
+Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän
+aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi
+silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka
+olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti
+Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista
+sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun
+mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.
+
+Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin
+soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.
+
+»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista.
+»Teidän täytyy nyt meitä seurata.»
+
+»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton.
+»Oi Kreeta, Kreeta!»
+
+Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta
+ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun
+heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.
+
+Ei ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita
+seurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi
+hänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen
+syliinsä. Ja Maunu kuiskasi: »Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!»
+Sitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään
+tästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä
+poliisimiehille: »Nyt olen valmis!» Kreeta kuuli niinkuin unissansa
+ovea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa
+ollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: »Isää
+viedään!» heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin
+kasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa
+puhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä
+näkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona »isää vietiin.»
+Kammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori,
+vaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta
+mahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi
+punaposkiseksi Kreetaksi.
+
+Ja hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta
+pyytämään lohdutusta. Minä -- mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En
+muuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia
+lohduttaa.
+
+Iloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli -- ja sepä miltei
+kuolemaa pahempi -- Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan.
+Maunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin
+luo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon,
+että he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei
+syntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa
+Herraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja
+lapsensa Herran käteen.
+
+
+
+
+»Entisen vanhan palvelian salaisuus.»
+
+
+Itsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus
+huikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu
+useimmiten vaan -- suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta
+tahi maailman kiitoksesta.
+
+Kun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa
+minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin
+viimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt
+tuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän
+korkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat
+maailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan,
+kuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt
+ihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän
+jälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän
+tautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää
+muutamien yksityisten mielessä -- elää niin kauan kuin kentiesi puinen
+risti haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen
+levon löytänyt -- harvoinpa niinkään kauan --; missä on heidän
+jälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä
+syvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita,
+joille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden
+verisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman
+silmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien
+sukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden
+tappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen
+ollut supistuneena -- näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin
+joutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että
+jotkut -- tuhansista kenties yksi -- ovat taistelunsa voitolla
+päättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin
+kulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä
+rauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut
+ja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton
+sai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on
+pystytetty -- hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut
+heitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren
+ruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata?
+
+Helsingin suuressa kirkkomaassa, -- missä niin monta ylhäistä ja jaloa,
+niin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti
+on kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää -- on
+pääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole
+istuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot,
+joiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman
+kuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka
+yksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa
+lepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin
+luulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa
+makaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät
+ylhäisten kivisiä hautaholveja. »Maasta olet sinä tullut ja maaksi
+pitää sinun jälleen tuleman», lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun
+vieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä
+mustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän -- sitä
+ei enää maailma tiedä. S----n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa
+vaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy
+enää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten -- ken kysyisi hänen yksinäistä
+hautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla
+muistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli
+hän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa
+kaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta -- silloinkin huomattuna
+yhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään
+hänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan
+hänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen
+ylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin
+muutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin
+kirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen
+ilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on
+hänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta
+nähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi -- kätkee
+ristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta -- niin olen aprikoinut --
+osottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä
+elämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi... Ja jos niin
+on, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää
+makeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä
+raskaat patsaat painavat -- muistomerkkinä taakasta, jolla hän
+omaatuntoansa elinaikanansa kuormitti.
+
+Ylioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli
+silloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän
+suora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama
+lumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen
+viattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka
+loisti hänen kasvoistansa -- koko hänen olentonsa puhui sisällisestä
+rauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty,
+tuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän
+rikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä
+puhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin,
+oli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi
+nähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä,
+jottei sitä jalka surmaisi -- tämäkö käsi olisi verta vuodattanut!
+Minusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora,
+murtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut
+rautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä
+vastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen
+muunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista
+puhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten
+rikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt!
+
+»Hän ei ole tavallisia ihmisiä», kuului lauseeni, kun hänestä tuli
+puhe.
+
+Hän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän
+voinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku
+piti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä
+suvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli
+vähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään
+epäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun
+jäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan
+takaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut ...
+palvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden
+käsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän
+vankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän
+suvun nimeä mainittavankaan -- vaalenematta? Ja kun kerran nuori,
+uljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa,
+siellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi
+liikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi
+asuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa?
+
+Kun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen
+onnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo,
+minkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut,
+ja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma
+polvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen
+ihmiskunnan kanssa sovitti? -- Rikos, josta hän oli tuomittu, oli
+tapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli.
+Hän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen
+herransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin
+jättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös:
+mutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen
+morsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat
+ensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja,
+se tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa
+muutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä
+ja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut,
+sitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa
+puhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat
+rikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo
+armosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli
+hän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia
+ollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa
+sukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja
+samaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli
+rikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota
+kääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä
+katsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut.
+Päinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas,
+joka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä
+pisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla:
+»minä olen tehnyt velvollisuuteni.» Ja nämä sanat -- nehän osottivat
+paatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin
+sääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli
+katsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain
+kuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun
+rikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei
+hän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi.
+Hän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä
+mustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat
+silmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin
+mieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen
+hänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja
+vanhuutta puhuvat hivukset -- ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä
+hän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman
+kanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin,
+että sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä
+tyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti
+vaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä
+ijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse.
+»Älkäät tuomitko!» kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja
+lähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti,
+kun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen
+omaan itseensä. -- --- --
+
+Hän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin
+hänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika
+takaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi
+muistutti minua »vanhasta pahantekiästä.»
+
+    »Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime
+    pyhänä» -- kirjoitti ystäväni. »Sinä ehkä vielä muistat tuota
+    omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki
+    meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin
+    toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt.
+    Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi
+    muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä
+    pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi
+    vielä kummastusta, jota ukon käytös B---- suvun jäseniä kohtaan
+    meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä
+    rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä
+    mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi
+    hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret,
+    kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä,
+    muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä
+    kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton
+    syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta
+    oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt,
+    minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän
+    osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä
+    hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni,
+    vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä
+    vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa.
+    Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa... Nyt on
+    arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin
+    yksinkertainen. Se kuuluu: _Hän oli viaton; hän kärsi, mitä
+    toisen olisi tullut kärsiä_.
+
+    »Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä
+    polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun
+    niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita
+    oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen
+    vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama
+    lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo
+    erään hänen esi-isistänsä kapteeni B----n kanssa, Kustaa 10:nen
+    aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa
+    palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet
+    eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen
+    uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen
+    edestänsä -- ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina
+    pitänyt, vaan -- pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet
+    vielä L---- kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää
+    ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli
+    hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön
+    mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen
+    sukuhautansa S----n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui
+    ja 'kehtasi särkeä B---- suvun aateliset vainajat', ja kuinka
+    'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä'
+    alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti
+    pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet
+    asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että
+    samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja
+    kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka
+    maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki
+    hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä
+    olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä'
+    kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa
+    koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B---- suvun
+    sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin
+    'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi
+    voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella
+    tällä osotettiin... Anna anteeksi, veli, että poikkean pois
+    asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa
+    paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja
+    kaikilla S----n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan.
+
+    »Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa,
+    joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon
+    rusthollarina', nyt omistaa L----n kartanon. Hän onkin isänsä
+    todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni
+    sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha
+    palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa
+    B---- suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin
+    sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan
+    sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha
+    palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se
+    todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin
+    elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä -- palveliana.
+    Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on
+    käynyt vaihdoksiin.
+
+    »Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni
+    kirje L----n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa.
+    Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui
+    keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen
+    sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän
+    koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen
+    kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja
+    osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan.
+    huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja
+    arvellut, että olen sairas' -- alkoi hän. -- 'Minä olen sairas,
+    olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista
+    laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan
+    yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi
+    sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta
+    tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut,
+    hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka
+    muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt,
+    sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei
+    se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se
+    häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se
+    ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa
+    saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen
+    syyttömyyttä julkisuuteen saata.' -- Hän vaikeni ja loi kiihkeän
+    silmäyksensä minuun.
+
+    »Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän
+    tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä
+    syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä,
+    joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii
+    totuutta.'
+
+    »'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun
+    suvustani...' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen
+    kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä
+    paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja
+    salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle
+    nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika
+    oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita
+    kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä
+    niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville
+    seuraavat sanat:
+
+    »Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi,
+    olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin
+    teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu
+    ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä
+    siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole
+    puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi
+    hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin
+    olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi
+    pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko
+    minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta
+    kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.»
+
+    »Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä -- joista oli
+    mahdotonta mitään tolkkua saada -- rupesin tavailemaan, keskeytti
+    minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni,
+    ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen,
+    että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa,
+    etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden.
+    Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos
+    mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin:
+
+    »Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä
+    illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli
+    kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella
+    surmasitte ... sulhasen ja saatoitte viattoman naisen
+    onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne
+    kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat
+    lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on
+    huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän
+    turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle
+    ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos
+    niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!'
+    Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja
+    taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä
+    olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni
+    uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin,
+    uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja:
+    'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä
+    menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua
+    uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi
+    asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi
+    saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te
+    voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä
+    rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että
+    koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon
+    jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä
+    rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse
+    tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä
+    pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö!
+    Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu,
+    kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan
+    edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää
+    sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa
+    öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin.
+    Jumala teitä auttakoon!»
+
+    »Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka
+    sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun
+    vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen
+    ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta,
+    monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli -- syytön.
+    Oletko moista uhria kuullut?
+
+    »Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni
+    paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin,
+    tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari
+    sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin
+    olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä
+    kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän
+    kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, -- palvelia isännällensä --
+    ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen
+    syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi,
+    vastasiko hän edes -- sitä en tiedä. Te, joka olette minua
+    vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen
+    iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat
+    hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä
+    tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen
+    taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon
+    tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti.
+    Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön
+    jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei
+    tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa
+    vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin
+    kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa,
+    koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että
+    kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman
+    vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun
+    tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään
+    teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä
+    ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia
+    papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni
+    oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat
+    poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä
+    likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä
+    asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle
+    sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo
+    roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni
+    monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se
+    Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia
+    papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka
+    vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi.
+    Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin:
+    'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani.
+    Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi
+    lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia
+    papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin
+    kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia
+    olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili
+    onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin,
+    kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on
+    tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin
+    huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja
+    kirjeitä -- kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin
+    yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut
+    isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli
+    reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään
+    epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui
+    vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta,
+    murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt... Synkkämielinen,
+    mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö
+    olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha
+    palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä -- hän kirjeiden
+    kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi
+    määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?... Kuinka kauan siinä
+    kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan,
+    nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin
+    ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan
+    palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä
+    koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja
+    kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään
+    ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä
+    edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan
+    vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden
+    hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen
+    onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita
+    hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut
+    siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo
+    olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua
+    tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän
+    tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan
+    minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja
+    äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta
+    maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on
+    pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä.
+    Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön
+    siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt... Kauan nuhteli
+    minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin
+    syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta
+    Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää
+    myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on
+    kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa
+    totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja _Hänelle_ parhaaksi
+    näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni,
+    käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla
+    kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja
+    äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka
+    te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen
+    palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu
+    siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä
+    kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada
+    järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen
+    silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta.
+    Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin
+    häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita
+    hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä
+    minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon,
+    vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän -- oli kova ja uhkaava.
+    Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä
+    epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun
+    vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki... Äkkiä täyttyivät
+    uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun
+    kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina
+    toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen
+    voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä
+    ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja
+    palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella,
+    rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun
+    ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo
+    seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko
+    elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'...
+
+    »Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen.
+    Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä
+    kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin
+    iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet
+    isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri
+    julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen
+    ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos
+    hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset
+    mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me
+    nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin
+    kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani
+    yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia
+    päiviä, kunnes...»
+
+    Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin
+    katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja
+    katkonaisella äänellä jatkoi hän:
+
+    »Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita
+    jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä
+    näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä
+    pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka,
+    minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti
+    minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut.
+    Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele
+    tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin
+    koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut
+    aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja
+    rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin
+    palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin,
+    seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä ... muuksi kuin näyksi en
+    voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle
+    kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin
+    vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran
+    rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen
+    ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!'
+    kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en
+    tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme
+    noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani
+    hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada
+    hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja
+    ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut
+    huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta
+    tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän
+    usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen
+    luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä ...
+    mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte
+    ymmärtää!... Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja
+    olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka
+    kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt... Minä
+    vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi... Sitten läksin
+    kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin...»
+
+    »Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen
+    pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa.
+    Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa
+    haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi
+    katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt
+    rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä
+    kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä
+    kuiskattavan... Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu
+    makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut,
+    epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä
+    pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut -- kuulin sanottavan.
+    Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi,
+    ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi.
+    En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli
+    varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä
+    riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta
+    päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen
+    kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin
+    huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä
+    tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa
+    silmänräpäyksessä minussa... Paroni istui kirjoituspöydän
+    vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat
+    kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta
+    ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni
+    tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt -- paeta.
+    Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se
+    saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun
+    maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä
+    ... kunniaa etsimään!... Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut.
+    Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli
+    myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin
+    nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on
+    tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä
+    sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli
+    mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja
+    tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä
+    eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi.
+    Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi
+    hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä
+    kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen.
+    En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa
+    kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin
+    minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja
+    heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin,
+    huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan
+    tähden!...' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien
+    päällikkö... Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi,
+    sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat
+    täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna
+    epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi... Tuo juttu häväistyksestä
+    ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini...
+    Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa.
+    Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen
+    tomullensa!» --
+
+    »Oli» -- lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa -- »oli jo
+    myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan
+    koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja -- vaikka ne
+    vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko
+    elämäni levottomaksi... Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja
+    entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka
+    ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä,
+    etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?...
+    Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» -- Hän vaikeni ja loi
+    kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.
+
+    »Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin --
+    sen tunnustan -- kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha
+    asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien
+    suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin
+    levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja
+    kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen
+    omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli
+    sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun
+    kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt
+    voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla
+    tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. --
+    'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', -- vastasin minä
+    viimein -- 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte
+    vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'
+
+    »Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia,
+    pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo
+    liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut,
+    mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra
+    sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat
+    teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...' Te
+    tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä
+    tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön,
+    että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi
+    pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä
+    hänen häpeänsä.'
+
+    »Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä
+    läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden
+    maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen
+    todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo
+    aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma
+    siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö
+    tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme
+    sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty,
+    joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt
+    huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on
+    valkeuteen saatettu? -- Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit
+    sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään,
+    ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian
+    jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta
+    ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää
+    päällensä. -- --
+
+    »'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle.
+    Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt.
+    Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen
+    salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen
+    niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi
+    ystävällesi ----»
+
+Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona
+kotiopettajana oleskelin S----n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin
+nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton
+kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa
+toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän
+itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa
+ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa
+katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään,
+joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon
+riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen
+lepoon -- missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa»,
+ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka
+oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa
+viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken
+vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli
+rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta
+tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en
+ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa
+_iso-isänsä_ häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä
+edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin
+sanat:
+
+_Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee_.
+
+
+
+
+Veljekset.
+
+
+Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset
+olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska -- Esau ja Jaakoppi,
+kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi
+kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen
+mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa
+ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin
+kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen;
+mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. -- Niin yksiluontoisia ei ole
+nähty -- sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.
+
+Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt,
+istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne _Eskon ja
+Jaskan_ puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes
+pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa,
+Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin
+veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta
+hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa
+koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.
+
+Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.
+
+Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä
+mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua
+eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän
+tuttavistansa havainnut.
+
+Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä,
+hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla
+kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa,
+vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille
+menestyy -- sanottiin -- he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse
+jakaa maatansa.
+
+Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan
+toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se
+on!»
+
+Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat
+eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta;
+ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.
+
+Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa.
+Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei
+koskaan soimannut. -- Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi --
+sanottiin.
+
+He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet
+naimisiin. -- Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä
+vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet
+löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät -- sanottiin.
+
+Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.
+
+Esko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen
+aikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat
+isän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi
+Oulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän
+kummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän
+löysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun
+puettu. Hän oli kerettiläinen.
+
+Hän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka
+kuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä
+ei enää sammuttanut mikään.
+
+Kummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua
+iloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan.
+Jaska ei tahtonut.
+
+Kolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran
+elämässään. -- »Kuuntele Jumalan sanaa!» -- sanoi Esko. -- »Pane pois
+yltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!» -- sanoi Jaska.
+
+Viikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän
+sydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato.
+Juurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä
+vielä.
+
+»Tämä elämä on tukalaa!» sanoi Jaska. »Tämä elämä on surullista!» puhui
+Esko. -- »Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa,
+se valehteli kuin paholainen», pakisi Toimiston väki. »Piru on mennyt
+Eskoon», sanoivat toiset, »ei, Jaskassa on vika» -- toiset.
+
+Eskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina
+päässyt valloilleen. »Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla -- noitia
+siellä on ainakin ollut?»
+
+Noitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli
+muuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi.
+Esko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi,
+mutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen,
+hedelmöitsi -- ylpeyttä.
+
+Vuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä
+sanoi: »Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!» -- Esko
+suostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään.
+
+Jaskan silmät olivat kuivat.
+
+Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat
+kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä
+huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko
+ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona
+kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat
+näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo
+kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten
+veljensä ja hän.
+
+Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät
+olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä.
+Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.
+
+Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena,
+silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki
+pois sen, nouti kirveen ja -- Eskon pihlaja oli maata myöten poikki
+hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina.
+Vielä ei ole onneni hukassa -- sanoi Jaska.
+
+Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen
+maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä
+onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi
+mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän
+kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi
+koko maailmaa.
+
+»Mitä isä miettii?» -- kysyi kymmenvuotinen poika.
+
+»Miksi isä on niin surullinen?» -- kysyi kymmenvuotinen tyttö.
+
+Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän
+karkealla äänellä, -- poika totteli kummastellen.
+
+»Lyö sisartasi, poika!» -- karjasi Jaska.
+
+»Miksi?» -- kysyi poika.
+
+»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun
+veriseksi!»
+
+Poika itki. -- »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni!
+Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!»
+
+Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» -- huusi
+hän.
+
+»Lyö minua, veli!» -- rukoili tyttö.
+
+Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. -- »Niin, lapseni», sanoi
+hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte
+toisianne, niinkuin minä Eskoa. -- Me olemme mierontiellä, lapseni, ja
+siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!»
+
+Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni
+katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies
+tielle. Jaska ei häntä huomannut.
+
+»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. --
+
+Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen.
+Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa
+itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat
+nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin
+nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. -- »Antakaa
+anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua.
+Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.»
+
+Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa.
+-- »Nyt alkaa huutokauppa» -- sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa
+näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!»
+
+Väki syöksyi huoneesen. -- »Joko on myyty, kuka sai?» -- kysyi Jaska.
+
+»Sinä sait sen, lurjus!» -- huusi väki. »Neljä tuntia olemme
+odottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!»
+
+Jaska ei tätä ymmärtänyt. »Velkani maksettu!» -- mumisi hän -- »se on
+mahdotonta!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on
+koukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu
+Eskon oven takana. Hän vapisee.
+
+»Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!» -- kuulee mies tuvasta
+rukoiltavan -- »Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti
+lapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän
+jäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun
+syliini!»
+
+Jaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa
+sen, ja -- kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä
+sylissä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Nyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha,
+sovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen,
+Jaskankin on ruvennut versomaan.
+
+
+
+
+Poikani, minun poikani!
+
+
+Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika,
+nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään.
+Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi
+mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä.
+Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka
+kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.
+
+Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku
+Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä
+hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas
+puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri
+väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan
+-- toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai
+Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin,
+näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat
+poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa:
+»Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!»
+Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää
+pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin.
+Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä,
+kuten elohopea, alati liikkuva, ja -- milloin missäkin vahinkoa
+aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun
+nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki
+tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin
+rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa,
+jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä
+tämmöinen -- hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä -- kovuus kylvi
+rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä
+oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen
+oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti
+kokoonkyhätyn, muuten -- vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin!
+Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä
+kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku
+Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana
+kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen
+tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois
+hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä
+lujempaan juurruttanut.
+
+Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden
+tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati
+viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin
+hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle.
+Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa
+rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi
+kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti
+sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.
+
+Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta
+äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän
+vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän
+multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa
+olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari
+seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi,
+liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset
+lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos...? Sanottu ja tehty!
+
+Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti
+alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä,
+mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin
+aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat
+olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne
+halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä
+alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti
+alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku
+keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta,
+minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin
+minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean
+huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika
+taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi
+häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko
+ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan,
+turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä
+poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä,
+kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli
+palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen
+arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän
+kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän
+kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi
+kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen
+tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä
+tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon
+lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin
+tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta
+rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun
+isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti -- selkänsä
+vielä kihelmöidessä -- monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli
+tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä
+te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän -- herkun,
+jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten
+ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan.
+
+Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka
+häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen
+haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen,
+joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta
+vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja
+seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei
+aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt
+auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien
+peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat
+pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova
+kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta
+noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut
+tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät
+yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta
+hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina
+uhkaavana lakina, ja että _tälläkin tavalla_ voidaan lapsia vihaan
+yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.
+
+Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli
+kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se
+kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat,
+sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun
+he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että
+kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi
+tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni
+niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista
+mieliharmia -- salassa tietysti -- missä vaan voi: saattoipa hänelle
+tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä
+pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi
+kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.
+
+Pietari oli saanut hyviä ystäviä -- helposti niitä saa -- ja näiden
+parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja
+ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden
+tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut
+»patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki.
+Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut.
+Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä
+viipyä, -- alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria
+»ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen
+poikansa oli, mutta hän -- oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä
+ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku
+Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini
+perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari»
+täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!»
+
+Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi
+pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi
+ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä
+tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten...»
+-- »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja
+hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli
+kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista
+liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta
+vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän
+kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista.
+Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen
+äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa
+tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään,
+huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!»
+
+Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta
+ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru
+oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus
+poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä
+taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen
+edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen
+kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.
+
+Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta,
+liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua
+hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui
+kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos
+huoneesta.
+
+Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus
+olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa;
+se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget
+olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on
+oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä,
+mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki
+hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma
+syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.»
+
+Omantunnon murheet, vaiko pahat henget -- jommatkummat tai molemmat
+yhteisesti -- ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat
+avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään
+ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa,
+mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen
+isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä
+riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan
+itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa»
+tavoittamaan.
+
+Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin
+alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen
+tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä
+lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et
+menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen
+puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole
+huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista
+töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840
+saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi,
+mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea.
+Kiiruhdan mieluummin siihen _varkaan, rosvon ja murhaajan_
+elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin
+hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi
+huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa
+ovat.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui
+rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa
+valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan.
+Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja -- Siperiaan. Hänen
+koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä
+oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen
+seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt,
+siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä;
+sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.
+
+Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään
+tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen
+silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta
+väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat,
+näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin
+iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui
+viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän
+huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle
+vyölleen. Sitten -- sitten sai koko hänen olentonsa taasen
+tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien
+luonnissa ei enää leimua ollut.
+
+Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri
+astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies
+kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla
+tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia
+katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta -- kuriin on hän
+tottunut.»
+
+Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu;
+ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli
+kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä
+muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla
+vaikuttaa -- itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen
+pelosta _joku_ hillitsi pahoja aikeitaan; _monta_ ei niitä
+ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten
+välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät
+hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili -- oliko tämä pahantekiälle
+parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt,
+kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: »_hän on
+piiskattu_», mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta -- oliko
+siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa
+yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli
+yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä
+lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.
+
+Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut
+talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan
+käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän
+itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi.
+Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun
+»pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen
+onnettomuudestaan syyttää itse isää -- »sillä mahdotontahan oli
+kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» -- olisi luullut
+vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta -- omituista --
+Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen,
+kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois
+puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä
+liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut
+kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut
+vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa
+hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä
+levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin
+suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa
+harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.
+
+Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen
+muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen,
+löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta,
+äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka
+hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli
+enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä
+vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi
+peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon
+puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä -- sitä lienee
+vaikea sanoa -- mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari
+näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän
+tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä
+ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä _muutakin
+asiaa_ niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.
+
+Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna
+oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa,
+kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin
+edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella
+muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän
+kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän
+perästä tuli pahantekiä ilmi -- »pikku Pietari!» Hän, josta moniin
+aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut --
+tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa
+viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän
+täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta
+se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön
+kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun
+puheeni -- tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan.
+Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin
+kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten
+kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan.
+Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen
+luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka,
+kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei
+kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva
+vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista
+vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen,
+isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari
+päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki...
+Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa
+jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa
+seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei
+mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä
+-- hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta -- siltä
+ainakin minusta näytti. -- Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja
+vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa
+ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova
+oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää
+isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin ... ihminen näkee
+sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla
+mielellä erosin minä vanhuksesta.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin
+työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä
+päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa.
+Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta
+muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin
+hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän
+hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika
+astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo.
+
+»Kuka on sairas?» kysyin.
+
+»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän.
+
+»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?»
+
+»Hän on meillä, meidän pirtissämme... Ja siellä on myös pikku
+Pietari...»
+
+»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin:
+»Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!»
+
+»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä
+liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli
+ajanut. Se on muuten omituinen juttu... Pietari sai puolipäivän aikana
+rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja
+kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä
+kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa
+puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin
+hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja
+sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani
+palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku
+Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on
+hänellä merkki -- oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli,
+taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei
+ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki
+tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota
+pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt.
+Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni
+ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin
+kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme.
+Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja
+kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja
+samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin
+viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän
+kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli
+onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme
+pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he,
+isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti
+loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja
+ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin
+pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan
+Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja
+huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin
+ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.»
+
+»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?»
+
+»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai
+tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii,
+mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.»
+
+Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. --
+
+Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian
+taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.
+
+Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä,
+joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan
+perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous
+rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli
+noudattanut hänen pyyntöään.
+
+Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut,
+sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha
+Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen
+vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin,
+oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa
+kärsinyt.
+
+Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat
+lähestyneet toisiaan.
+
+Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi,
+painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.
+
+Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: »poikani, minun
+poikani!» puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt
+huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.
+
+Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.
+
+Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: »Tässä on
+minun poikani ... joka kadonnut oli.»
+
+Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat
+kolisivat.
+
+Mitä me siinä puhuimme -- kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen
+tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse
+aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus -- katumus --
+anteeksipyyntö -- anteeksianto.
+
+Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman
+iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei
+tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää
+ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin
+ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen
+hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä
+muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä
+päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. -- Hän näki koko elämänsä
+semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin -- -- kuuli hän
+isänsä huudon: »poikani, minun poikani!» samassa kuin kadotus kangasti
+hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt
+kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen --
+nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää
+sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut
+mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta,
+kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu
+elämä -- ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina
+ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää.
+Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja
+silloin hän meni tunnottomaksi.
+
+Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään.
+Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä
+heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin
+tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa.
+Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen
+suli ... pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän
+vanhan isänsä, ja sanat: »poikani, minun poikani», tuo äsken herännyt
+lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa -- kaikki ryntäsivät yksin
+voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi
+paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi
+poika: »viekää minut isän luo!»
+
+Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun
+poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa
+vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei
+vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut.
+Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi
+tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa,
+paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei
+kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän
+ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän
+enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma
+kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen
+polttamana puhjeta, mutta -- se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se
+puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin
+murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä
+tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin -- silloin oli tuo kova,
+kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä
+sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha
+Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven
+sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.
+
+Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen
+tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka
+sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran
+välillä, joka itse oli kaikki tehnyt.
+
+Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika
+isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja
+mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli
+kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. --
+
+Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua
+noutamaan -- heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut
+pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa.
+Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten
+tietää, missä mielessä. Pikku Pietari -- hänen rikoksensa, hänen pahat
+tekonsa -- niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo
+edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja
+minä. --
+
+Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen
+synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen
+luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä
+viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!...
+
+Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän
+makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla
+kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää.
+Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta
+testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen
+tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli
+kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus
+puristi kättäni. -- --
+
+Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha
+Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä
+langan.
+
+Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö
+hän, onko hän kuollut -- yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä,
+joka syntisen vanhurskaaksi tekee.
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42054 ***
diff --git a/42054-8.txt b/42054-8.txt
deleted file mode 100644
index f0d2422..0000000
--- a/42054-8.txt
+++ /dev/null
@@ -1,6819 +0,0 @@
-The Project Gutenberg eBook, Vanhan pastorin muistelmia, by K. J. Gummerus
-
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org
-
-
-
-
-
-Title: Vanhan pastorin muistelmia
-
-
-Author: K. J. Gummerus
-
-
-
-Release Date: February 9, 2013  [eBook #42054]
-
-Language: Finnish
-
-Character set encoding: ISO-8859-1
-
-
-***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHAN PASTORIN MUISTELMIA***
-
-
-E-text prepared by Tapio Riikonen
-
-
-
-VANHAN PASTORIN MUISTELMIA
-
-Kirj.
-
-K. J. GUMMERUS
-
-
-
-
-
-
-K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1898.
-
-K. J. Gummeruksen kirjapainossa.
-
-
-
-
-SISÄLLYS:
-
- Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
- Ystäväni Jaakkola.
- Vanha virsikirja.
- Isä ja poika.
- Uhalla.
- Kaksi valaa.
- »Meidän pikku Jaakkomme.»
- Viina!
- Kauneutensa tähden.
- Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.
- Kauhea hetki.
- Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
- Vastakohtaisia kyyneleitä.
- Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.
- »Isää viedään!»
- Entisen vanhan palvelian salaisuus.
- Veljekset.
- Poikani, minun poikani!
-
-
-
-
-Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
-
-
-»Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.»
--- Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni,
-kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani
-olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie
-niemekkeelle, joka pistäiksen S----veteen. Näin olen monta, monituista
-kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja
-matkatoverini -- milloin joku lapsistani, milloin joku vieras -- on
-aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin
-oppinutkin.
-
-Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun,
-tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä
-etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan,
-että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on
-raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää,
-näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto
-seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä
-silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni -- ja siitä on ajassa
-enemmän kuin 60 vuotta takaperin -- rakastetulle seurakunnallensa
-saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin
-kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä
-muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa
-rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut.
-Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.
-
-Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes
-ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei
-vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt
-kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan
-likisyydessä -- aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman
-lapsuuteni seutuja näen... Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla
-leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka
-silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo
-itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni
-silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja
-korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne
-ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin
-olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen
-onnettomuuteen, sanat: »_miksi pitää muutamain ihmisten kitua
-köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja
-ylellisyydessä_?»
-
-Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme
-suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta.
-Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa
-vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä
-oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme
-osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän
-meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva.
-Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa
-asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista
-kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin
-aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta
-äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin
-seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin
-hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme
-kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti
-päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.
-
-Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun -- niin erinomaisen,
-jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja
-isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa
-ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa
-linnoissa, ja latinan kieli-oppi -- se makasi pöydällä, mutta sen
-viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa
-kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani
-maan-alaisten linnoihin.
-
-Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan
-hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään
-sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.
-
-Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon
-vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.
-
-Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini
-haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli
-15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto
-johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa
-sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia
-kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.
-
-Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut,
-ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä
-kertoi hän: »_Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen
-köyhä_?»
-
-»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata.
-
-Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. --
-
-Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva
-mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan
-tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli
-taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin
-jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi
-aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön
-oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli
-köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei
-auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli
-leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät
-rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.
-
-Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin,
-virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle
-vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä;
-hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi
-unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. -- --
-
-       *       *       *       *       *
-
-Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen
-kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut
-unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo
-oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli
-minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.
-
-Niin oli viisi vuotta kulunut.
-
-Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa
-kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun
-suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni,
-joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan
-maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni
-ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi
-edessäni.
-
-Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin
-iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja
-eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!»
-
-Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi
-pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja
-sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään
-Suomen.
-
-»Suomen!» huudahdin minä.
-
-»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus
-minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt
-ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka
-vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen
-silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota
-olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän
-tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian
-rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt
-menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen
-maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus
-opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset;
-koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka
-näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa
-eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että
-suomalainen talonpoika seisoi edessäni.
-
-Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli
-kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän
-vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän
-tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle,
-että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen
-leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko
-sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat
-hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin
-tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.
-
-»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän.
-»Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia -- korkeintain 3
-tahi 4 -- ja minä palaan _rikkaana_ armaan äitini ja armaan
-morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä
-leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä
-iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.
-
-Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita
-hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä
-huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen,
-aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli
-vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan,
-joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun
-setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä
-onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä
-enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian
-aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko
-todella, että onni asuu rikkaudessa?»
-
-Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli
-hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja
-varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat
-pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan
-olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä...»
-
-Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa -- aina kodistansa
-asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa
-jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen
-väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita
-ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.
-
-Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän
-peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä
-saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan.
-Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi:
-»Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta
-vaan! Pian se aika kuluu.» --
-
-Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä
-eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin
-kauan oli luonani viipynyt.
-
-»Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.» sanoi minulle setäni, kun
-kotiini olin palannut; »mutta», lisäsi hän miettien, »kun hän
-palaa -- -- --?»
-
-       *       *       *       *       *
-
-Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia,
-vuosia.
-
-Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara,
-Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän,
-pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat
-yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli
-määrännyt kotiintulo-ajaksensa.
-
-Vuodet kuluivat ... kolme, neljä, viisi -- mutta odotettua ei kuulunut.
-Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin
-toivo, morsiamen rakastettu.
-
-Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden
-aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät
-ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut.
-Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen
-virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle,
-suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne -- ei enää
-kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli
-kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän
-odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun
-päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä
-sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset
-auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He
-voivat siis huoleti elää kaipauksessaan.
-
-Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili
-vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin
-tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan
-häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli
-iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu
-varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa
-hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi
-läpitunkeevalla äänellä: »Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän
-tulee!» ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. --
-
-Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli
-morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa
-kohta oli antava -- sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni
-heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli --
-niinkuin hänen ikäisensä niin usein -- menneissä ajoissa: nykyisyydestä
-hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen,
-matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili
-häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja
-varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun
-palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun
-päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta,
-niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti
-alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin
-olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin
-ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että
-Maunu voisi olla kuolleitten joukossa!
-
-Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista.
-Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta
-kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä
-ainakin.
-
-Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa.
-Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun
-pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani.
-Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten
-jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin
-palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia
-linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden
-linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä
-tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen:
-Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma
-siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten
-joukosta kadonnut.
-
-Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan
-päivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista
-luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret,
-komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen
-mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä
-vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti
-palveliansa avulla vaunuistansa astui.
-
-Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen
-syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa -- koko
-hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja
-kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto
-vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä,
-joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi
-hän:
-
-»Te ette tunne minua?»
-
-»Ei ole minulla sitä kunniaa», vastasin aivan ihmeissäni.
-
-Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa
-jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä,
-mutta ei tuskiltansa sitä voi.
-
-Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.
-
-»Minä tulen Niemeltä», sanoi hän; »minä ... myöhästyin.»
-
-»Laklan Maunu!» huudahdin minä ylön ihmeissäni.
-
-Hän nyykähytti päätään. »Niin», vastasi hän soinnuttomalla äänellään,
-»nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.» Ja taasen hymyili hän
-sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa
-sanoneeksi, lisäsi hän: »Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin.
-Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa
-linnoissa. Ja nyt ... kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita
-rakastin, tapaan minä -- toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. --
-Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni
-takaisin!» huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.
-
-Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.
-
-»Enemmän, enemmän tahdoin minä koota», mumisi hän. »Ajan kulkua en
-huomannut... Enemmän ... enemmän ... ja kun vihdoin kyllikseni sain,
-oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi
-polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa ... toinen
-haudassa, toinen mielipuoli!»
-
-Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä
-eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä
-muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti,
-kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen
-sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla:
-»Voisiko kuollut eloon herätä!»
-
-Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.
-
-»Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!» jatkoi hän. »Saara makaa
-haudassansa... Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen
-hautansa täytettiin... Äiti ei poikaansa tuntenut... Turhaa, tyhjyyttä
-kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!»
-
-Hän peitti käsillään kasvonsa.
-
-»Mutta Jumala elää!» sanoin hiljaan.
-
-Hän loi polttavan silmäilyn minuun. »Jos Jumala eläisi, antaisi hän
-minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni ... viisi ... kolme ...
-yhden ainoankaan vuoden!... Turhaa, tyhjyyttä kaikki!» --
-
-Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän
-sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui
-hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä,
-kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin
-palkitsi se kumartajaansa!
-
-Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. »Hoitakaa äitini
-viimeiset päivät», sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten
-tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: »Unohtakaa että olette
-minut nähnyt!»
-
-Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että
-jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin
-voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta.
-Minne hän lähti, mitä hän aikoi -- -- ei mitään hän ilmaissut.
-
-Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä
-löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. --
-
-Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat
-setävainajani sanat: »Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän
-palaa -- -- --!»
-
-Hän oli palannut -- kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.
-
-
-
-
-Ystäväni Jaakkola.
-
-
-Matti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä
-kerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan
-talon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä,
--- miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa -- etevin: sillä hän oli
-ottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä
-hän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli
-taidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä
-hänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen
-hiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä
-sydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla
-avuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta,
-jos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin
-seurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat:
-»mitä Jaakkola sanoo?» Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen
-lauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän
-kerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen
-lausui: »Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin
-seurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.» -- »niinpä niinkin, herra
-kuvernööri», vastasi muuan isäntä: »sillä me tiedämme että Jaakkola
-tahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.» -- »Siinä sain minä:»
-kuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. »Suotava vaan, että jokaisessa
-seurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.»
-
-Kun Jaakkola -- Matti oli hänen ristimänimensä -- kolmenkymmenen
-vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen
-avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin
-mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka
-kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain
-pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta
-aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta
-säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä
-oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen -- niinkuin niin moni
-muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän
-velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi
-antaa -- laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut
-oikein -- jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen
-tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita
-Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä -- aamusta iltaan --
-mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei
-kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan
-esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa,
-Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen
-omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein
-kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä
-hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä
-eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen
-luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui
-sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja
-aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse
-perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä
-kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.»
-Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen
-peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen»,
-sanoivat naapurit, kun tämän näkivät.
-
-Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän
-vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän
-uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän
-puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta
-eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli
-rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi
-Jaakkolaksi.
-
-»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on
-salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei
-kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan
-seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi
-tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta.
-Matti ei myöskään ollut salarikas -- me tiedämme sen jo; mutta hän oli
-velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi
-laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun
-tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet
-raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti
-oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli
-kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä
-rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt,
-milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä -- sepä vielä
-tavattomampaa tähän aikaan -- luki hän muitakin kirjoja kuin
-hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen,
-väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa
-edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan
-oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus
-maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja
-Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel
-Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa
-kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka
-makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?»
-ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin
-kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu
-löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan,
-jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala
-kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei
-tiedostaan koskaan kerskannut.
-
-Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa
-pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi
-minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa
-käynyt» -- niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin
-»hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä,
-jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin
-vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan
-varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä
-niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen
-viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä
-ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin
-halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin
-suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain
-näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä
-ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu
-päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain
-keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut
-aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin -- siinä nyt ei juuri
-mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä
-hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi
-lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän
-mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi,
-osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti
-lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan
-lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan
-nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä,
-jotta olivat seurattavikseen ottaneet; -- ei siis ihmettä, että lasten
-rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.
-
-Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen
-avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä
-mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen
-vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen
-perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä
-puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä
-kohtausta Matin elämästä.
-
-Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli
-kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin
-suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset
-aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja
-tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki
-istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että
-sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua
-tervehtimään.
-
-»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna
-kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun
-hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja
-ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut
-tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi,
-että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski,
-kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti
-hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:
-
-»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko
-ruveta takaukseen minulle?»
-
-Olinko kuullut oikein? »Ta ... kaukseen!» kerroin minä hämmästyneenä ja
-ihmeissäni.
-
-Nyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun
-aivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä
-pahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa
-takaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden
-varsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen
-meneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin
-varmaan, että koko sitoumus vaan on -- nimeksi, ja me tunnemme
-itsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme
-epäluottamusta: me ajattelemme: »kenties voi hän velkansa maksaa», ja
-miten on -- hän selvittää asiansa niin kauniisti -- me menemme
-takaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin
-useimmasti huolen ja ajatuksen: »tyhmä olin!» joka ajatus aina, kun
-sitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes »odottamattomat
-tapaukset» tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa,
-jonka me nyt saamme maksaa tahi -- me kuvernöörin kautta saamme vielä
-suoremman käskyn: »maksa pois takaus, mies!» Tämän kokemuksen luulen
-jok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista
-lienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos
-vaan heitä »oikein osataan pyytää.». Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on
-saanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on
-takauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että
-ajattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme,
-perhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme
-syntiäkin. Huomatkaa, että sanon »ajattelemattomalla»: ja
-ajattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole
-valmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta -- jääkööt
-likemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan
-pienen muistelman, minkä sana »takaus» aina herättää minussa.
-
-»Takaukseen!» olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen.
-
-»Niin, pastori», jatkoi Matti. »Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä
-näen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin
-tiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen
-pyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä
-ovat väärät, niin luovun koko aikomuksestani --  sen tärkeämpi ei asia
-ole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. -- Te tiedätte jo,
-mitä aion pastorille kertoa», lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. »En
-muistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään;
-päätöksemme ehditte sitten kuulla.»
-
-Pojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin
-vetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken.
-
-»Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa», alkoi Matti. »Minä olen
-miettinyt ostaa sen.»
-
-»Salmela!» kerroin minä, ihmeissäni. »Mitä mietit, Matti: oletko
-viisas?»
-
-Matti hymyili. »Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin
-tiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi,
-kahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa.
-Mutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28
-vuotena, joina se minun hallussani on ollut?» Että Matilla oli rahoja
-lainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä
-hän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä
-kysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja
-kummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei
-koskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään
-vastaamatta.
-
-Mutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen
-sijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen
-kasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä,
-muuttuivat surullisiksi.
-
-»Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme», sanoi hän
-hiljaa. »Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä
-tiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun
-sitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa,
-selittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin
-ajaa?»
-
-»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky
-mies -- olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun
-ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä,
-ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai,
-antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa,
-seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa.
-Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä
-ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen
-kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin
-sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei
-varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi,
-äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat;
-mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa
-herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta
-kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni
-häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti
-kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi
-hän hiljaa -- ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen
-huminassa tämän kuiskauksen -- 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut
-kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa
-Jumalalta... Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä -- lupaatko
-sen?'
-
-»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella
-hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista
-kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän
-sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään,
-ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi
-kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita
-perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli
-kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa
-huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen
-keppiänsä. -- 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä
-ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä
-kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua
-jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät
-nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko
-loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi:
-'Sen Herra hänelle kostakoon!'
-
-»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En
-ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut
-sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi
-hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini
-vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli
-hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten
-huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'»
-
-Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka
-kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät
-kosteiksi.
-
-»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa.
-
-»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini
-viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet
-kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin,
-kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen
-herran, joka minua löi.»
-
-»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni.
-
-»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni ...
-mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa
-niin pahasti kohteli, oli -- Salmelan luutnantti.»
-
-»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan
-ostaa.»
-
-»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt.
-Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte,
-kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille
-yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma
-talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut
-yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on
-ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata
-3 tuhatta hopearuplaa.»
-
-»Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?»
-
-»Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen
-vuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden,
-ajattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain
-nykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö
-häntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut
-Salmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin
-ovat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala
-on kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin,
-toinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa
-valvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi
-jakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat.
-Mutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty
-kaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. -- Näissä aikeissa kävin äsken
-kaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa
-pysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni
-vastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni.
-Viisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt
-Salmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että
-kunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos
-vaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on
-ollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta
-puhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi
-isännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat
-kodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen... Mutta tämä kumoo entiset
-mietteeni -- olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman,
-erityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni
-oikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi
-tiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka
-syyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö
-mieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen
-kerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua,
-herra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon
-vaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.»
-
-Ukko oli herttainen tuossa... Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin,
-ettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään.
-
-»Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?» kysyin.
-
-»En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle
-kalliin maailmassa.»
-
-»No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko
-pojillesi tästä kaupasta hyötyä.»
-
-Matti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä
-jokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta -- vanhemmista --
-ei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia,
-ajattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat --
-niiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei
-poikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa.
-Mutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat
-semmoiset vaimot kuin Antin morsian oli... Miten siinä puhuimme, ukon
-kauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää
-koko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa:
-sillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille
-lainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka
-kupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja
-pannaan. »Siis raukee takauksenpyyntökin», sanoi hän, kun asia oli
-päätetty. »Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle,
-mitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa» -- lisäsi hän --
-»kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.»
-
-Tuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä
-tässä asiassa parempi oli.
-
-»Leena!» huusi Matti nyt vaimolleen, »käy käskemään pojat tänne: asia
-on päätetty.» Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: »Mutta jos niin
-olisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii
-täytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan
-minä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. -- Mutta», lisäsi hän,
-»kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan
-kiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?»
-
-»Varmaankaan ei», vastasin minä. »Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja
-minä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.» Tämä vastaus
-tuli sydämestäni.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli
-matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain
-edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli
-meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun
-täytetakauksellani.
-
-Nyt palasi hän huutokaupasta.
-
-»No, miten kävi?» kysyin -- uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.
-
-»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.»
-
-»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?»
-
-»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti.
-
-»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?»
-
-»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin,
-käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä
-ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt
-suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen
-suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi
-täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli
-nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' -- äitini
-viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin
-muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.»
-
-»No entäs sinun korkosaatavasi?»
-
-»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni -- jos ei hän
-jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän,
-»minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä
-koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen,
-näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä,
-näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa.
-'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun.
-Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta
-vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen
-ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan
-500 ruplaa -- sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.»
-
-»Ja sinä sait siten korkosi?»
-
-»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla,
-kun kauppa on laissa vahvistettu.»
-
-       *       *       *       *       *
-
-Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui.
-Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on
-kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa
-vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti
-on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne
-kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.
-
-Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni
-tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan,
-kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei
-ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen -- hän oli kunnon mies.
-
-
-
-
-Vanha virsikirja.
-
-
-Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ
-tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan
-yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan
-oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä
-ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei
-ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen
-katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei
-tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään
-semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa
-puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei
-edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi
-hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne.
-Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua,
-näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti
-iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan.
-
-»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?»
-kysyin minä surullisesti.
-
-»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun
-tulee vastata.»
-
-Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei
-ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se
-tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.
-
-Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista -- se hänen nimensä
-oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli
-seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan
-tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt
-rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.
-
-Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa.
-Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa
-arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka
-kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan
-sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen
-vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. -- -- Ja nyt on
-poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt
-rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi
-Siperian syviin kaivoksiin!
-
-Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä
-hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne
-lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset
-silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut
-esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa
-haudassa; poika -- niin -- raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta
-istunut.
-
-»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle
-Lauvilan Jussista puhui.
-
-»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli
-ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän
-suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia
-kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa
-kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita
-huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä
-eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen
-mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset
-hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä
-lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty,
-ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja
-tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän
-kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan
-nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain
-ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi,
-vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies,
-mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele
-häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä
-olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen,
-ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi,
-samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen
-aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin
-illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden
-joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata.
-Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista
-oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää
-täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja
-siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa
-rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime
-kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni
-tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen
-jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa
-seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa
-tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti
-suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä
-riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt
-vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt
-hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli
-kuuluksi -- ja tieto siitä levisi pian -- eipä kehdannut Jussi enää
-mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille.
-Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli
-lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi
-puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä
-on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen
-jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman
-päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen
-vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika
-kuritushuoneesen vietiin -- surusta kaiketi.»
-
-Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen
-elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.
-
-Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun
-Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä;
-toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan
-isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta
-vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla
-enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen
-rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi
-pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä
-liikkui.
-
-Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi.
-Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi:
-»Herra pastori... Jussi ... minun poikani...!»
-
-Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme,
-että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?»
-
-»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti
-vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta
-kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven
-kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan ... murhalla ...
-tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani
-tapaamaan... Hän menee kadotukseen... Oi, herra pastori, neuvokaa ...
-eikö hänelle mitään pelastusta löydy?»
-
-Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata?
-»Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!»
-
-Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi,
-rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun
-esikoiseni katuvaisena!» --
-
-Jumalanpalvelus alkoi.
-
-Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia
-oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin.
-Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli
-Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin;
-kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä
-ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta
-ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.
-
-Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli
-levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut
-muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia
-likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa
-katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin
-veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa,
-aivan mustan tuolin vieressä.
-
-Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä
-ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.
-
-Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja
-saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut
-olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli
-seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt
-luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä
-liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun
-saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle
-yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: »_Vaikka syntinne
-veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman_» -- nousi
-hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski
-lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki?
-Näkikö hän nyt syntinsä?
-
-Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen.
-Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja
-kädessäni.
-
-Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te
-tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä
-ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys
-oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla
-äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko,
-että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt
-syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren
-pahennuksen?» -- »Tunnustan!» -- Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä
-sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» --
-vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi
-kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että
-muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin
-hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen,
-nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän
-vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat
-ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla
-äänellä kerroin kysymykseni.
-
-Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan,
-kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt
-soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!»
-
-Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja
-lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli,
-että ihminen näin saattaisi teeskennellä. --
-
-»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä
-armon sinulle antakoon! Amen.» -- Näillä sanoilla lopetin toimituksen.
-
-»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.
-
-Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni
-kuului, tunsi -- isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. --
-
-Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä
-ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle
-haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan
-Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä
-se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin
-vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi
-polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa:
-»Oi äitini!» --
-
-Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat
-ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi
-äitinsä haudalta nousi.
-
-Kauan saimme odottaa.
-
-Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko
-minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän
-ei voinut sanoilla mitään vastata.
-
-Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä?
-Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän.
-
-Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli
-muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa
-miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.
-
-Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen
-kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita
-kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon
-penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa,
-josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut,
-tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä,
-mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan,
-ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä:
-»Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi
-sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran
-pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen
-kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa
-muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista.
-Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä
-häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän
-nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin
-varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat:
-»Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi
-(Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» -- oli hän kukistettu. Eletty
-elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle
-sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä
-hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja
-kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli
-hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen
-pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla,
-vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.
-
-Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa
-ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon
-joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja
-puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta -- eipä tuo
-enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen
-siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa
-olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka _täytyi_ itää, ja Herra
-itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. --
-
-Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo
-aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen
-luonansa elää setä Jussi.
-
-Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha
-virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena
-maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä
-päätarkoitus.
-
-
-
-
-Isä ja poika.
-
-
-Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja
-vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee
-siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin
-lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän
-neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä
-eli hän onnellista elämää -- ainakin siltä näytti -- kolmen tyttärensä
-kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä
-Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat
-Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä
-poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli
-perinyt isänsä kaupan N----n kaupungissa.
-
-»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se
-lausutaan, suurta kunnioitusta -- olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan
-kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä
-jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan
-sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas»,
-sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta
--- eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka
-eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen
-kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia
-ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää
-sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä,
-muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö -- se kumarsi vaan
-kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän
-takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti
-hänelle kunniaa tuottaneet.
-
-Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei
-valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa
-oli häntä -- varsinkin nuorempana -- lukemattomia kertoja petetty,
-semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän
-sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä
-koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin
-vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului:
-»Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies
-käsitti sanat _petos ja pettäjä_ jotenkin laajalta, ja että
-maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä
-ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle,
-joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin
-ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa.
-»Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä
-itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta
-järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta,
-jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä
-rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän -- varsinkin kun hänellä
-aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton
-mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten -- närkästyttänyt
-kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi
-kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet
-niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle
-luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja
-että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi
-muuttaa ja sitten kentiesi -- karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa
-hänen sortamisekseen koetettiin -- se oli keisarikesänä 1819 -- oli
-Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut
-selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä
-luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen,
-horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman
-takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» --
-oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin
-olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla.
-Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä,
-että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi -- 25
-prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta
-siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään
-takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa
-suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa,
-jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi
-hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa
-tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen
-tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin
-omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä.
-Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää
-pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli
-puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän
-vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi:
-»menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon
-päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä
-kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto
-pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.
-
-N----n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua
-tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus
-ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi
-mentiin.
-
-Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli
-oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli
-avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista,
-seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut
-pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran
-tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita.
-Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin
-usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja -- oli
-samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi
-toisessakin valehdella.»
-
-Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän
-maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa,
-palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen
-kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät
-ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. --
-
-Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen.
-Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa
-kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla
-kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella
-kertonut.
-
-Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen
-kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika
-oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta -- niinkuin usein nähdään --
-pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa
-aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon
-nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia
-kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän
-halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan
-opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän
-myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä
-oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä
-syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.
-
-Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä
-suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän
-kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen
-selittää. Ernst oli virkku -- yhtä virkku kuin ukko jäykkä -- elävä ja
-innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen -- hän ei tiennyt mikä,
-joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli
-hän aivan toinen.
-
-Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen
-suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa
-syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä
-mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi
-jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri
-erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen
-luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin
-sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin
-mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi,
-ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen
-isänsä luona.
-
-Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään
-sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta
-jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei
-myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei
-tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin
-usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.
-
-Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst
-hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli
-ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon
-mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä
-mitään maininnut.
-
-N----n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin
-Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä
-nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan.
-Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan
-kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin
-suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä
-oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti
-vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se
-oli, kun merikulku syksyllä 18-- loppui. Mutta nyt kuoli vanha
-Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti
-isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo
-jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He
-kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin
-semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin
-nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»
-
-Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa,
-jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »_Vanhaksi
-virsikirjaksi_» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin
-ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta
-lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat
-serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä
-parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla --
-tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat
-runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä
-tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin
-Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla
-ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka
-monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja
-yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin
-kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.
-
-Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N----n kaupungin katuja
-pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst
-Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina
-ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut
-Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan
-jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut
-paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä
-takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi
-kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän
-oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut
-koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut
-häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt -- -- kun palatessasi
-käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan
-hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa
-tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut --
-morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.
-
-Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen
-loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten
-kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. --
-No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka
-heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka
-maailmassa. --
-
-Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin
-serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän
-ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni,
-jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli -- mieleeni
-johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen
-niittää.»
-
-»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita
-toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.
-
-»Laajentaa kauppaani -- yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.
-
-»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt -- jos pääset?»
-
-»Sitten ... en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»
-
-»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»
-
-»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän
-tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen
-intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi
-nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.
-
-Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista
-varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja
-paperikääryillä -- »tuliaisia pienille pastoreille» -- ja käski minun
-viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.
-
-Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä
-päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani
-ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti
-minusta.
-
-Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin
-onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi
-kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän
-vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa
-tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.
-
-Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin
-hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä.
-Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle
-terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki,
-jotka N----ssä kävivät.
-
-Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon
-kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä
-seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli
-ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään.
-Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin
-varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut
-halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä
-lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen
-olivat Sannan häät aivan epätietoiset.
-
-Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin
-puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.
-
-Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että
-tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen
-vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja
-hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna,
-että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut
-jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla.
-Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli
-Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli -- niin
-luultiin -- tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle,
-ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät
-sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan
-halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen
-vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole
-sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me
-olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta
-mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä
-samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään
-oli hän kalpea kuin ruumis.»
-
-Minä menin ukon kamariin.
-
-Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin
-muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta
-ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun
-tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen
-askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei
-kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.
-
-Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut,
-jollekin salakarille oli laiva törmännyt...
-
-Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua -- kuinka
-omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä
-ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän
-seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi
-hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui
-hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.
-
-Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen
-toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me
-pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman.
--- Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin
-aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.
-
-Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen
-vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta
-toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta
-syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin,
-ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei
-lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle
-viety.
-
-»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin
-Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.
-
-»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa
-lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa.
-Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla
-tänne tänään ennen aamiaista.»
-
-Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli;
-Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta
-oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt
-unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. --
-
-Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin,
-vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10,
-avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen.
-Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti
-muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta...»
-Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi
-hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen
-otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä
-vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä
-minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.
-
-»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle
-valehdellut, _hän -- minun poikani_!»
-
-Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle
-XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan
-saanut -- ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon
-nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi
-hän.
-
-Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet
-tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei
-jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja
-avasi kannen.
-
-»Ja nyt -- tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä
-oli aivan soinnuton.
-
-Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen
-kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa
-lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja
-ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa
-noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon
-raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon
-sana piirretty.
-
-Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut.
-Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään;
-ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.
-
-Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja
-kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen
-suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään
-raamatun, joka putosi lattialle.
-
-Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. -- Isä
-hylkäsi poikansa!
-
-Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän
-kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle
-panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli
-piirretty sanat: _minun toivoni_! Mutta pois pyyhityt olivat ne
-sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä
-nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. --
-
-Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän
-vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän
-syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä
-vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta
-huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa.
-Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat,
-miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja
-puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa,
-mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta
-sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka -- -- --
-hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta
-kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt
-ovat. Käske -- lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja
-vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa --
-käske ... minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja
-sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen ... en tahdo
-kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä... Vie tämä sana
-hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on
-tapahtunut ei puolta sanaa enää -- ei kenellekään -- ymmärrätkös?» --
-lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.
-
-»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.
-
-»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun
-kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.
-
-»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua
-hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän --
-hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin
-odottanut.
-
-Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi
-näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!»
-huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi,
-häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt... Eipä uskoisi, että sinun häitäsi
-huomenna vietetään, ei siltä näytä.»
-
-Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli
-heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut -- varsinkin
-Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.
-
-Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt
-tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä
-kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian
-syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut
-kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.
-
-Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon
-tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten
-tuomittu.
-
-»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.
-
-»Ei», vastasin minä.
-
-»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi
-hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä
-kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä... Siinä ei vaaraa...
-Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto ... minä en
-tahtonut isälle siitä mitään puhua ... asia ei onnistunut... Vekseli
-oli maksettava... Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa... Nyt tiedät
-minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt;
-tiedät minun rangaistukseni... Minä tahdon isää vielä kerran nähdä
-ja ... huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa,
-että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» --
-Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa
-vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa
-ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia
-minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja -- oli valmis
-lähtemään.
-
-Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja
-kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän
-isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana
-kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.
-
-Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan
-kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä
--- jos jonkunlaisia -- ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni
-ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti
-sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän
-kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa
-piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» -- sanottiin.
-Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut.
-Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat
-merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina
-väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi
-hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin
-tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä
-virkumpi.
-
-Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N----n
-katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei
-vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun
-luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen
-tervehdyksensä.
-
-Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän
-ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta
-vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli
-iloinen, hänen sanansa leikilliset.
-
-Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli
-lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja
-kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen -- Rauhalassa. Mutta tästä
-kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan
-heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton -- halvattu.
-
-Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan
-ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen
-vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen.
-Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje
-ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen
-sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin
-oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein
-näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi
-hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa
-ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka
-kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»
-
-Se oli kirje -- kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli
-pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten
-kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli
-kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän
-oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen,
-ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta
-miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten
-hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen
-tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä
-luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen
-kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen
-täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän
-isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi
-hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa
-isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen
-käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä -- kertoi koti-ikävästään ja kuinka
-raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan
-laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.
-
-Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää
-kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän
-pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin
-Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: _minun toivoni_ oli
-liitetty sanat ja _iloni_ ja jota eivät enää viivat mustanneet.
-
-»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt
-raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia
-heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me
-väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. -- --»
-
-Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi
-vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan
-ilo.
-
-»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä
-Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle
-kaikki, kaikki anteeksi antanut... Minun pöytälaatikossani on kirje
-hänelle ... kun hän tulee...» --
-
-Kului sitten muutamia viikkoja.
-
-Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani
-kirje -- surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei
-postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut
-viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi
-Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut.
-Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.
-
-Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt
-tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta
-eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en
-tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.
-
-Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta,
-Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst
-lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli
-kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan
-liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen
-Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa
-palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja
-hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi
-häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa
-vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika
-oli» -- lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin
-omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti
-Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen
-summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. --
-Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa
-olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä
-ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli
-täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon
-sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat
-Ernstin viimeiset sanat.
-
-Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja
-rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut,
-ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan
-käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa
-rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan
-sanat: -- -- »oli kuollut virkosi jälleen ... oli kadonnut ja on taas
-löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi
-oli irtaunut vasemmasta, ja -- uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen
-kuoleman pitkään uneen. --
-
-Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa
-povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja
-tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat
-saaneet ijankaikkisen tilivapauden.
-
-
-
-
-Uhalla.
-
-
-Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä
-makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei
-koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän
-ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet,
-äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin
-makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun
-hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa?
-Kaiketikin -- niin arvelen -- on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus,
-mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä
-paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville
-saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää
-tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa
-syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen
-perille päästä.
-
-Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä
-mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän
-kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein
-syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja
-kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat
-ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen --
-painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin
-häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään.
-Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita
-heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän
-kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.
-
-Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset
-tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia,
-eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen
-johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä
-kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina
-palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi
-pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon
-kirkonväkeen.
-
-Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina
-Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen
-tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion
-asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää
-hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen
-markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä.
-Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät
-palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä
-markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta
-päivää ensimäisten jälkeen.
-
-Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut
-väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta
-parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku
-vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia.
-Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli
-tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan
-pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat
-pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista -- isä ja
-poika -- ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset
-riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa
-takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet
-erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat
-takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta
-heillä arkuissansa syötävää oli.
-
-Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa,
-saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä
-ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt
-ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän
-markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on.
-Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän:
-»Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi
-jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä
-suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut
-asukkaan.»
-
-»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.
-
-»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri
-tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan
-kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa
-saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani.
-Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan
-kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja
-jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet.
-Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä
-tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata.
-Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä
-ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä
-ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin
-Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen
-maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä.
-Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta
-löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä
-kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä
-vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän
-seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä.
-Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana
-meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes
-mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin
-tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka
-sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen
-taskuistansa, muuta ei mitään... Anna minulle paperia, niin kirjoitan
-paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»
-
-»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni
-kertoi.
-
-»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin
-tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään
-istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin
-avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä
-saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut
-avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä
-ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla
-tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet
-sietäisi olla pappilassa.»
-
-»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen
-ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on
-sinne toista neljännestä.» -- Kun nimismies viimein oli saanut
-ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden
-pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen
-»paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen
-maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.
-
-Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt
-ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen
-että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle.
-Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan... Kaikissa turvautuu
-maalainen pappiinsa. --
-
-»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään
-seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.
-
-Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi
-pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa,
-kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista
-tuumailtu suntion mökissä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä
-ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli
-sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta
-tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet.
-Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon
-pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika
-ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan
-meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa
-tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet
-torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden
-erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti,
-puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon
-iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin
-joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä
-suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin
-kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.
-
-Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen,
-isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon
-kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista
-kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita;
-kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat
-varastaneet -- ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen
-kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin
-sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia
-juttuja kuulla.
-
-Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut
-muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä,
-nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta
-mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli
-lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt
-iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan
-mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään
-kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä
-päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja
-kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri,
-Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä
-Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus
-päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan
-häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi
-hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty,
-etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta
-vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty.
-»Huolimatta tästä» -- kertoi viipurilainen -- »kummitteli hukkunut yhä,
-kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian
-uhkauksiansa täyttää.»
-
-»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli
-viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole
-horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se
-kuollut mitänä voi!»
-
-»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin
-hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi
-lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha
-vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin
-pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai
-rauhan.»
-
-»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä
-vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»
-
-Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa
-makaavasta!» rukoili hän.
-
-»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko
-hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä
-nauraen.
-
-Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti
-uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.
-
-Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat
-hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.
-
-Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi
-mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut.
-»Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon,
-joka oli pöydältä pudota kolahtanut.
-
-Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun
-liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä
-selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei
-ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että
-kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä,
-korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut
-keskellä pöytää.
-
-»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi
-viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»
-
-»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän
-naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat -- tupa kun oli kuuma -- yhä
-enemmän nousta.
-
-Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka
-tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta
-rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan,
-miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.
-
-Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli
-viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin
-seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon
-lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä
-kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion
-luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin,
-jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä
-kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla
-tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»
-
-Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti
-heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.
-
-Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien
-läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut.
-Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän
-häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton
-mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki
-ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä
-enemmän aihetta ylvästelemiseen.
-
-»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin
-avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle
-kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.
-
-Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka
-vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut
-kaikki, mitä tuvassa puhuttiin -- sen verran kuin hän huoli sitä
-kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan.
-Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se
-tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä
-iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä
-ja toista kertoa.
-
-Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren
-isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni
-veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa
-taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen
-mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja
-osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa
-etemmäksi ulottunut.
-
-»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa.
-»Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme
-kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai
-sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.
-
-Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti,
-niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee
-vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi
-tapulilaisen?» kysyi hän.
-
-»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi
-Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt
-hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.
-
-Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.
-
-»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin
-saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.
-
-»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti
-tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen,
-kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen
-puolen tapulin lattiaan.»
-
-Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi
-ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei
-suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.
-
-»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.
-
-»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin.
-»Kun palaat, on tämä sinun.»
-
-Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä
-pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä -- muuta ei
-mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan.
-»Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan
-tupaan.
-
-Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus
-oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki
-oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut.
-Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri
-huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa
-joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja,
-sanokaamme se suoraan, pelko -- sillä hänen urhoutensa, josta hän
-kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko
-seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja
-ylpeys taisteli. Ylpeys voitti.
-
-»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle
-ryyppy, niin saat partasi!»
-
-Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen
-ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.
-
-Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut
-esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen:
-»Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän.
-
-Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen
-ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin
-kankea -- niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.
-
-»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka
-huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä
-nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä,
-missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven
-vasemmalla puolella olevassa kommakossa -- sieltä tapaat
-tavattavasi...»
-
-»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja.
-
-Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat
-vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.
-
-»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken?
-Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse
-käydä perimässä.»
-
-»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi
-vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa
-olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari
-kolme kolmituumaista naulaa.
-
-Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä
-tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä
-ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän
-hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.
-
-»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili
-suntio, joka hypistelemisen oli huomannut.
-
-»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja
-näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.»
-
-Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten
-kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut
-lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala
-vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli
-se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko
-ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen... Miten olikaan, kun
-suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset,
-säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!»
-
-»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa»,
-lisäsi hän silmäiltyään pulloansa.
-
-»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei
-suuret sanat suuta halkaise.»
-
-Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina
-siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se
-ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma
-kompia käsitä.»
-
-Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa
-hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla
-lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu,
-kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä
-kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle
-vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat
-nähtävinä.
-
-Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui
-väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli
-kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.
-
-Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa
-jätti.
-
-»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio Männistön
-Sakaria.
-
-Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle.
-»Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on
-tapulin ovi auki.»
-
-Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan
-ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan
-vaikutusta.
-
-»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion
-esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta
-tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.
-
-»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön
-jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat
-seuranneet.
-
-Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei
-Saralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän.
-
-Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He
-kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta
-tähtilennon he näkivät.
-
-»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät
-ole oikealla kannalla.»
-
-Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota
-kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä
--- ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt
-uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä
-yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä
-kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä
-liikkuvan.
-
-Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan
-sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä
-kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä
-vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku
-ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät
-ketään nähneet.
-
-Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt
-polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky
-ei myöskään väkeä rauhoittanut.
-
-»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon
-viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä
-lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan
-pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.»
-
-Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion
-tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.
-
-Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä.
-Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa
-yli.
-
-»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen
-Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa,
-missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.
-
-»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? -- Ei
-sitä kukaan tiennyt.
-
-»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti
-viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»
-
-Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina
-tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.
-
-»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.
-
-»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois
-kaikki pahat.»
-
-Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli
-»pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen,
-käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai
-puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä
-kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen
-suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä
-suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan
-pantu.
-
-Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä
-seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut,
-nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut
-tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi
-enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka
-vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä
-aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.
-
-Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna.
-Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme
-Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee
-minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista
-vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan
-puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin
-tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta
-kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta.
-Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko
-voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille,
-että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta
-näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa.
-Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee
-kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä
-semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan
-luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa,
-älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään
-toteen näyttää.
-
-Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena
-seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut
-tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana
-jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä
-hypähdin kiireesti reestä.
-
-»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.
-
-»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni
-uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän
-vielä.»
-
-»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.
-
-»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?»
-huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa
-löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle
-tapahtunut?»
-
-Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.
-
-»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa.
-»Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»
-
-Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin.
-Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani
-oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai
-sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan
-lyhtyä hakemaan.
-
-Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani -- sen verran
-kuin hämärässä voin esineitä erottaa -- että sen ovi oli auki. Sakari
-ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin
-tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja
-palannut -- --? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.
-
-Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä
-olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin
-suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt,
-ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen
-kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä
-olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se
-kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo
-hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa
-lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen.
-Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei
-muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.
-
-Lähdimme matkalle tapuliin.
-
-Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin
-minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön
-Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen
-ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät
-viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi
-avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.
-
-En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne
-ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen
-oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet
-pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva!
-Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole
-tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei
-ollut, ja kumminkin... Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä
-ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi,
-jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä
-uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.
-
-Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi
-väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota.
-Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä
-tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion
-sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli
-suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli
-lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen
-kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.
-
-Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka
-kulmassa oli -- ja on vielä nytkin -- kamari, kammio, mikä mitäkin
-tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa
-tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä,
-rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta
-kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella
-olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin
-olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla
-puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä
-paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen
-jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin.
-Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat,
-hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet.
-Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin
-muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä
-hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. -- Päresoihtuni kirkkaassa
-valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat
-tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei
-ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä
-tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen,
-käänsin nyt askeleeni.
-
-Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun
-sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin
-Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin
-päresoihdun. -- --
-
-Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan
-kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.
-
-Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla
-pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta
-löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin
-kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa
-partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen
-vieressä.
-
-»Vilppu!» huudahdin minä.
-
-Ei vastausta, ei liikahdusta.
-
-Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä
-ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet.
-Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut,
-mutta käsivarsi ei ollut kylmä.
-
-Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton
-nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta
-asemastaan, saatava lämpimään suojaan.
-
-»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni
-olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille
-muuttanut.
-
-»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin
-rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»
-
-Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan
-kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset,
-jotka jäivät kynnykselle seisomaan.
-
-Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa
-Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta
-sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki
-ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se
-muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman
-tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.
-
-Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua.
-Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista
-muuanne kuin -- hautaan.
-
-»Tapulilainen on kostanut -- -- on kostanut», mumisi vanhempi
-viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia
-keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski
-suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa
-Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.
-
-»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin
-saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» -- Olin, näet,
-nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja
-minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa
-onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla
-omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai
-sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa
-mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen
-kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa
-ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden
-aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen
-suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli
-hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut.
-Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa
-mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt
-tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme
-olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä
-aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin
-hän oven avasi. -- Mitä varten? -- Tietysti, jottei kammarissa makaava
-ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä
-järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa -- jos siinä mitään järkeä
-oli!
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä
-tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä
-Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen
-oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei
-koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole
-pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras
-kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan
-raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari
-sitä taskustansa tavoitteli! -- Mutta vieras ei ollutkaan oikea
-ihminen, ja seteli -- niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»
-
-Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman
-jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto
-ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että
-Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori
-mitä tahansa» -- sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi!
--- Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että
-hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» --
-Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!
-
-Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun
-eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven
-huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta,
-joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän
-puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa
-vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa
-oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli
-saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa,
-mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren,
-uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin
-meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että
-uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan,
-kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut
-hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. -- Hän siis oli tuo
-»vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä
-tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja
-katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen
-mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä
-lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja
-siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon
-pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka
-oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä
-minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.
-
-Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi
-silmäilyllä miehen.
-
-Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa
-saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään
-vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea
-ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»
-
-Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun
-kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä
-suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän
-tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään
-toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään.
-Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun
-onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut;
-mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun
-kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen
-aikaansaattamaksi luuli.
-
-Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja
-säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko
-niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa
-tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei
-sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan
-kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta,
-turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen
-kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan
-kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.
-
-
-
-
-Kaksi valaa.
-
-
-Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden
-saarnaajaksi L----n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka
-kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan
-mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut
-kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi
-häntä oli tavallisesti sanottu.
-
-Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän
-minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin
-sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä,
-ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla
-könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset
-haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa
-aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin
-laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat;
-olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he
-kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita
-koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä
-samettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista,
-renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon
-tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi
-laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista
-sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen
-tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan
-sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen
-häviän.»
-
-Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä
-pois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vaan oikein osasi tinkiä; ja
-sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut
-luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja,
-tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa
-velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan
-sai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin
-vielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin
-puolen tuoppia -- aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin
-perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi
-oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana
-riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.
-
-Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen
-tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli
-hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän
-ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä
-kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän,
-että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.
-
-No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli
-tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista
-kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi
-kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa
-eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän
-alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut,
-ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka
-näkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä pahinta oli -- rahatta;
-sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut
-rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa
-tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa
-sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis
-oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että
-hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.
-
-Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville
-saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt
-kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä
-lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan
-Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa
-kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna
-päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta
-siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen
-kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan
-mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli
-ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut
-alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun
-päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen
-siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja
-mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä
-hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas,
-vieläpä rikaskin.
-
-Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa
-joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden
-kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo,
-jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista
-hakea morsiuslahjat armaallensa. --
-
-Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli
-seurakunnassa hyvin tunnettu -- vaikka ei juuri hyväksi tunnettu --
-mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen
-työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt
-pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin
-kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka
-seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja
-pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta
-kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin
-yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes
-monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli
-lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat
-sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä
-huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä
-mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin
-unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta
-juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.
-
-Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin.
-Muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska,
-Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen.
-Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että
-hän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä
-sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä
-asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä
-semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen,
-kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen »uusille
-tuumilleen.» Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut
-kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli
-hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka
-ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin
-myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta
-juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän
-lakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt.
-Pitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat
-nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen
-iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli
-vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei
-enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli
-kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin,
-samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen
-kammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli
-koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se
-pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti
-talouttaan ja taloaan.
-
-Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa.
-Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa
-seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla
-äänellä viimein puhjennut sanomaan: »näinkö sinun piti kuoleman, Antti
-parka!»
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin
-murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana
-muuttaa L----n seurakuntaan.
-
-Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää
-kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa
-imenyt -- kuka niitä muistaisi!
-
-Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä
-lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen
-nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen
-murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät
-ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.
-
-Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani
-pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut,
-huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta
-viidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni
-hitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön
-kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän
-saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään.
-
-Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan
-lukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime
-pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä
-minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen
-pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin
-selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia
-tärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: »Jos
-olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä
-miehemme saisimme.» -- Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä
-ennen kirkosta lähtenyt.
-
-Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin
-hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli
-ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen
-muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä
-muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka
-talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin
-harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen
-tauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? --
-Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli
-ollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja
-vastasi: »Jumala tiennee!»
-
-Ja Jumala sen kyllä tiesi.
-
-Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja
-että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että
-hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti
-kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän
-talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli
-minun meneminen hänen luokseen.
-
-Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona
-käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.
-
-Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti,
-kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen
-näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta,
-kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti
-minua vastaan.
-
-»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin.
-
-»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne
-ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.»
-
-Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut
-yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa
-järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa -- suuri
-kirjasto siihen aikaan -- sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja
-ei ollut aivan tavallinen talonpoika.
-
-Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei
-niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli
-Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti
-käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan
-luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.
-
-Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan
-odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä,
-Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen
-menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin
-odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta
-mieheltä odottanut. -- Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en
-tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli
-jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.
-
-Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän
-syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli
-kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti,
-että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista.
-Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut
-siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.
-
-Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta,
-jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja
-pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin
-tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen,
-ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle
-tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin.
-
-Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää.
-Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti.
-»Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan
-kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa,
-ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen;
-hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai
-jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue
-muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.»
-
-»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin
-Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. --
-
-Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.
-
-Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä
-vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja
-lähestyvän asuntoani.
-
-»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan
-kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.
-
-»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin.
-
-Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen,
-seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.
-
-Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin
-alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän
-kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja
-sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani
-puhua teidän kanssanne.»
-
-Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani
-kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni
-myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.
-
-»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat.
-
-Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja
-lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette
-malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!»
-
-Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän:
-»Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät
-yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla
-olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo
-vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte
-luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani
-ajatella, ja sentähden jätin teidät ... saadakseni itsekseni vielä
-kerta tuota asiaani miettiä.»
-
-Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin
-häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli
-särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.
-
-»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen
-ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on
-se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle
-sanottavaa.»
-
-Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan
-istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten
-hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:
-
-»Mihinkä sitoo vala ihmisen?»
-
-»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä,
-mihin valalla olemme sitoutuneet.»
-
-»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan;
-jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä
-toinen vala velvoittaa meitä salaamaan...?» Ja hän loi silmänsä minuun,
-ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.
-
-»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu
-kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.»
-
-Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen
-hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko ... saanko...» änkytti hän. Sitten
-vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia
-pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?»
-
-Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun
-suustani, rohkaistakseen mieltänsä.
-
-»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty
-sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.»
-
-Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein,
-ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan,
-hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla
-äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja
-ijankaikkisuudessa tuomittu.»
-
-Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä
-kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi
-hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja
-väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja
-ijankaikkisuudessa kadotettu!»
-
-»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on
-parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se
-riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä
-uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme
-kärsi. Aika on armon... Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa,
-kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!»
-Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.
-
-Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka
-vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin
-murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.
-
-Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti
-olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui
-sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.
-
-En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata
-enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen
-ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun
-sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka
-nyt oli -- minä aavistin sen -- putoamaisillaan hänen hartioiltansa.
-Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.
-
-Vihdoin viimeinkin!
-
-»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka
-sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä
-salaisuuden.
-
-Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää...
-
-Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla
-lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään
-oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan
-poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle.
-Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän
-käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli
-Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän
-jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt
-kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli
-kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen
-kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja
-rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän
-saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa,
-joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja
-siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen
-olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut
-rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja
-maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi.
-Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt
-seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut
-tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja
-työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän
-kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta
-saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi
-oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä
-hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä
-pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle
-viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja
-huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» -- Vieraan tulo
-oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he
-näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä
-vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies,
-mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet
-riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja
-tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä
-varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen
-sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen
-tänne jäävän.» -- »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut.
-»Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet;
-siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli
-puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi.
-Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi
-epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä
-neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen
-käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo,
-johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka
-vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä
-mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa
-ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän
-tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa
-pitää.»
-
-»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin
-siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen
-hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden
-reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen
-viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi,
-suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin
-hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin
-punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten
-puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin
-ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin
-maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen
-puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja
-saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta
-Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin
-murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista
-salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja
-kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta
-toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten
-makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' -- ja hän viittasi Anttia. 'Nouse
-nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä
-kotiisi palaat!' -- Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani
-luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että
-heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi!
-Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen
-siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun
-heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.»
-
-»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani
-sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä,
-että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän
-valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin
-kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän
-tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle,
-missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta
-viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen
-peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta ...
-oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi
-aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin
-pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri
-siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi
-vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta
-kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua
-kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut
-tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'»
-
-»Oi Lassi...» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän,
-mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän;
-mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» --
-Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan
-muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos
-sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä
-luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.»
-
-»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli
-kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen
-sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat
-korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan
-murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan,
-saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä
-minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin ...
-oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä
-tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin
-Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet
-_kenellekään_ ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että
-sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut.
-Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta
-edellisen valani... Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt
-päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta
-välttää. Rukous ... katumus ... minun runneltu sieluni seisoo niiden
-ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota
-armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin
-tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten
-edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia.
-Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan
-ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen
-lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka
-pelasti minun henkeni... Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että
-niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.»
-
-Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla
-äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka
-hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori,
-olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä
-tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden
-opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei
-sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska
-oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen
-lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen
-vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty
-toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen
-edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos
-jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan
-punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? --
-
-Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska
-todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä
-hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni
-vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä
-kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan
-teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi
-sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille,
-jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala,
-jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit
-Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta
-murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»
-
-Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä
-ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi
-katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat
-niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon
-silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen
-sanottuaan riensi hän ulos.
-
-Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni
-hänessä vaikuttanut?
-
-Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa
-palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän
-kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.
-
-Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä.
-Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo,
-käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.
-
-»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista.
-
-En ollut hänen kysymystään kuulevinani.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän
-ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen
-on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin
-kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus
-on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka
-ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä
-hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei
-hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään -- niin
-ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät
-näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun
-tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, --
-mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun
-mielestäni aihetta antanut.
-
-Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että
-nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi,
-poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat
-näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.
-
-»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi,
-vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta
-minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa.
-»Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää
-tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei
-uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän
-ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut
-tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota
-hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi
-on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja
-vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä
-tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin
-ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka
-tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies
-sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä
-Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma, kun
-en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt
-toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari
-virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani
-jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy
-olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta
-vaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme,
-minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme -- Lassin
-varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota
-etsimme -- luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan
-tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa.
-Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa
-aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä
-minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan
-luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia
-ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi
-huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii
-käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus;
-ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy
-olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee
-samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan,
-ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.»
-
-Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen.
-Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa
-päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää
-vuotta oli salannut! Mutta ... miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään
-Lassin palaamisesta ... olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen
-unhottaa?
-
-Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan
-malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt
-makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli
-saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona
-käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut
-siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta
-enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa
-tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi
-hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi
-kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä
-lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, ... minä, vanha hupakko,
-kun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän
-ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet
-minua kahdesti samana päivänä petä.»
-
-Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin
-outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva
-väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on
-jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.
-
-Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka
-istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska
-kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea
-kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän
-ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa
-vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa
-terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli
-kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli
-hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin
-heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa
-kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista
-tuskaa.
-
-»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies
-tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen
-tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein... Olin
-sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt
-tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde,
-joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt
-on se tehty. Jumalan kiitos!... Lassin kanssa en olisi voinut elää, en
-nähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut mahdotonta... Minä en syytä
-häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun
-ansainnut.»
-
-En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia
-varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä.
-Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään:
-muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä
-hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän
-lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!»
-
-Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että
-verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska
-kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen
-alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja
-luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. --
-
-Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi,
-ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan
-ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut
-sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi
-kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska
-tuskin kuultavalla äänellä:
-
-»Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi
-olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan
-oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan...
-
-Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä
-osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä...
-
-Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet.
-Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.
-
-Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko,
-vaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen
-laupeuteensa yksin.»
-
-Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne
-kestivät.
-
-Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä...
-
-       *       *       *       *       *
-
-Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin
-takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan
-oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti
-pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa
-tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen
-Tasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin
-surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.
-
-
-
-
-»Meidän pikku Jaakkomme.»
-
-
-»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, --
-anna minulle anteeksi, -- minä en saata sitä uskoa!»
-
-»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan
-hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme.
-Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä.
-Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse
-nähdä!» --
-
-Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän
-kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli
-ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten
-kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa
-tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli
-köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli
-Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin
-varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme
-myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä
-huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, -- nimittäin jos paljaassa
-varallisuudessa on mitään onnea -- sillä siihen aikaan oli harvassa
-miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.
-
-Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta
-oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi
-kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan
-Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän
-on onnettomuuteensa itse syypää, sillä -- kuka käski hänen ottaa
-Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut,
-joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin
-kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin
-aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän
-minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia,
-Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet
-yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua
-»keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät
-ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun
-huulillani. --
-
-Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä
-aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä
-öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin
-sitä. -- Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut
-juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden
-pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä
-aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; -- --
-mikä teki muutoksen? --
-
-En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen
-koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen
-sanovan.
-
-»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» -- kysyin
-minä tiellä.
-
-»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» -- vastasi hän iloisesti.
-
-Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti.
-Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan
-suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui.
--- »Kuulkaa!» -- sanoi hän. -- »Ette tiedä, kuka veisaa!» -- Ja
-iloisesti silmäsi Tiina minua. -- »Enkö nyt ole onnellinen? Se on
-mieheni, joka veisaa.» --
-
-Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari
-ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti
-ylös ja ... tosiaan, -- toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, --
-toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.
-
-Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä
-ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä
-silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.
-
-»Mikä siinä on?» -- kysyin lähestyen kääryä.
-
-»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos
-Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»
-
-»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» -- kysyin kummastellen. »Sitä et ole
-minulle sanonut.»
-
-»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta
-ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän
-ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» --
-
-Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja
-»meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta
-enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa
-oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut
-mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen
-tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan
-maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei
-saa mies usein.» --
-
-Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja
-hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut.
--- »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on
-todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät
-tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta;
-ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää
-rupea.» -- Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen,
-minäkin!
-
-Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa
-ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari
-juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli
-muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä
-häneltä.
-
-»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä
-kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette
-sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku
-Jaakkomme.»
-
-Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi
-isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen.
-Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt
-päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.
-
-»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria -- mitä
-viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa -- mitä
-sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että
-vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.
-
-Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja
-hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten
-valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja
-laski hänet minun syliini. -- »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja
-te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle ... hänen
-isästään ja äidistään.»
-
-Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku
-Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi
-tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä
-luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on
-väkevä, voimakas.
-
-»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin.
-Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä
-päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas
-ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille
-seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla
-onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän
-käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen
-lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin
-Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.
-
-Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin
-merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta
-vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset
-pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin
-minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit ... oli, ... kun
-niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat
-aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.
-
-Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen
-poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin
-punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä
-talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin.
-Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota
-olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia
-muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin
-ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina
-tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa
-metsänrinteessä ... sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. --
-»Kuka tuossa torpassa asuu?» -- kysyin kyytipojalta.
-
-»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» -- vastasi poika. »Ja kuka olet
-sinä, kuka äitisi?» -- »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina.
-Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»
-
-»Tiina!... Mikä talo oli teillä ennen?»
-
-»Selkämaa!» -- vastasi poika.
-
-»Mitä!» -- huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»
-
-»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi
-pitkään minua.
-
-»Mitä!» -- kerroin vieläkin -- »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku
-Jaakkomme!»
-
-»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen
-hänen nuorempi veljensä.» --
-
-Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut ... en kysynyt
-pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie
-hevonen pappilaan ja sano nimeni» -- minä mainitsin hänelle sen -- »ja
-kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat -- minun. Minä
-olin äitisi ystävä ennen.»
-
-Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. -- »Tekö se
-olette, herra, josta äitini aina puhuu?» -- sanoi hän. Sitten hypähti
-hän rattaille ja ajoi pappilaan.
-
-»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni
-torppaa.
-
-Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli
-paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän
-kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko
-se on?»
-
-»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»
-
-»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» -- huusi hän ja nousi
-kiireesti ylös.
-
-»Vielä kerran!» -- Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut
-siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.
-
-»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.
-
-»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän
-onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä,
-katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.
-
-»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te
-ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta ... onneni
-oli lyhyt, oli kavala.»
-
-»Tiina, Tiina parka!» -- oli ainoa, jota osasin sanoa.
-
-»Pikku Jaakko on kuollut» -- jatkoi hän suruisesti. -- »Hän oli enkeli
-taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti
-onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui
-hänen hautaansa.»
-
-»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»
-
-»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin
-hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli
-maan poveen laskettu ... silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä.
-Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta
-kadonnut... Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän,
-joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen
-hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien
-kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku
-Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään
-vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette
-ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»
-
-Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien
-jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni
-mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä.
-Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja
-kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin
-kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat
-kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin.
-Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni -- kummityttärenne -- oli
-lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole
-kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi
-minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä
-mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» --
-
-Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On
-tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama
-kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa
-päivinä.
-
-»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen
-kättänsä.
-
-»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi
-hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät
-saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari
-on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni...
-Missä, oi missä on hän!»
-
-Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli
-kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että
-äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi
-ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja
-sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. -- »Ei», --
-sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni
-ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»
-
-»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin
-moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» -- oli vastaukseni.
-
-»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku
-Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin...»
-
-»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» -- sanoin minä vakavasti.
-
-Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa
-näkyivät kääntyvän toisaalle.
-
-»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne
-sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta
-tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on
-oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan
-hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»
-
-Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.
-
-En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni
-jo seuraavana syksynä.
-
-Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun
-kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille
-tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme»
-vieressä kirkkomaassa.
-
-
-
-
-Viina!
-
-
-Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti
-poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo.
-Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän
-pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä
-lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta -- tulinen. Pikku
-Aatto!...
-
-On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt
-isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt
-naapurien ilo kansan riemu? -- kysynet.
-
-Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut
-kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en
-ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta
-kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.
-
-Miksi tämä kyynele?
-
-Voinko sitä sanoin lausuakaan!... Hänen pukunsa jo näyttää sen.
-
-Puku on ... rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian
-tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä
-hänet toisen vanginvartian luo.
-
-Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa
-näin... En tiennyt mitä ajatella... Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä
-tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?
-
-Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen.
-Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne
-olivat; mutta niiden kirkkaus ... ikuiseen sumuun se oli sammunut.
-
-»Aatto!» -- huudahdin minä.
-
-Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.
-
-»Aatto! Jumalan tähden ... mitä olet tehnyt?... Mikä on sinun tuohon
-asemaan saattanut?»
-
-»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan
-sisästä tullut. -- Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli
-runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.
-
-»Viina?» kerroin minä.
-
-»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.
-
-»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia,
-joka oli hänet Koskelaan tuonut.
-
-Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi
-penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo
-hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön
-tuska. --
-
-Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa
-suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki -- -- _kaikki_, mikä
-elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut
-niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän
-rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen
-myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa... Ja nyt ...
-kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!
-
-Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli
-hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli
-pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli
-kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan
-tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa
-hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää
-edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi
-vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli
-jäähyväissanaa sanomatta. --
-
-»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» -- laulaa runoilia.
-Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa,
-pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään
-onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei
-toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön -- hänen
-väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!
-
-Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta
-Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti,
-että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun
-luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja
-voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun
-helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.
-
-Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän
-paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! --
-
-Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään
-kuullut. --
-
-
-
-
-Kauneutensa tähden.
-
-
-Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.
-
-Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka
-hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis
-oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea
-otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket... Suosalo on kolme virstaa
-kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja,
-sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja _kauneutensa tähden_.
-
-Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui
-omaan itseensä -- _kauneutensa tähden_.
-
-Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja
-talollisia; kaikki kosivat häntä hänen _kauneutensa tähden_.
-
-Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!»
--- vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa
-_kauneuden tähden_.
-
-Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin
-aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan
-Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta
-ja puristi hiljaa Annan kättä.
-
-»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha
-rouva. -- »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» --
-
-Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen
-nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut
-naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin,
-tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan,
-unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K----n,
-pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten
-lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi.
-Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano
-oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta
-miettimättä, otti hän Esan sulhokseen.
-
-Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki
-myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin
-herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi
-oli ajettu saunaan asumaan.
-
-Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta
-kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.
-
-»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» -- kysyin minä häneltä
-tiellä jotakin puhuakseni.
-
-»Kuin Annako?» -- kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. -- »Olen,
-herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, -- oli!»
-
-Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; -- »mutta kuka oli
-sinun morsiamesi?»
-
-Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla,
-ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en
-silloin saanut tietää.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin
-muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi,
-minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani
-lopettaa.
-
-»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» -- sanoin toverilleni, kun
-viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ----n kaupunkia.
-
-»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja
-salon keijuista rakastanut» -- nauroi ystäväni. -- »Anna, Anna ja aina
-Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» --
-
-Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin.
-
-»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän.
-
-»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole
-aikaa», vastasin minä. -- »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko
-Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?»
-
-»Kauniimpi, kauniimpi!» ... vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää
-asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen,
-mutta siistiin taloon.
-
-»Mihin nyt?» -- huusi ystäväni.
-
-»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» -- lausui
-kyytimiehemme.
-
-»Mitä hullutusta tämä on!» -- ärjäsi toverini.
-
-»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus
-säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.»
-
-Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski
-meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. --
-
-»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen
-astuimme.
-
-Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen
-vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui
-tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan
-kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli
-toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.
-
-»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani.
-Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä
-Anna oli voittanut hänen sydämensä.
-
-»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen
-hänen.» --
-
-Anna pudisti päätään.
-
-»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K.,
-teidän miehenne?» -- kysyin minä.
-
-Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.
-
-»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» -- kysyi nyt kyytimies. »Minä
-olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä
-kyyditsin. Nyt kysyn _minä_, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt,
-kun minun Annani, minun vaimoni tässä? -- Anna on näette nyt
-_minun_.» --
-
-Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä
-kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja
-vihdoin vastasi Anna:
-
-»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin;
-itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se
-oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani
-kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen
-_rikkautensa tähden_; hän otti minun _kauneuteni tähden_, ja
-tämän _kauneuteni tähden_...
-
-»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» -- jatkoi Matti --
-»Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. --
-Esa -- --»
-
-Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. -- »Ei tästä
-asiasta enää» -- katkasi hän puheensa. -- »Esa on kuollut, Anna on nyt
-minun. Siinä kaikki.» --
-
-Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista,
-mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.
-
-Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.
-
-»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli
-jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja
-pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä
-appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin
-karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti
-häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. --»
-
-Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin
-kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli
-Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli
-omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten
-Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna
-mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna
-entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli
-palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden
-kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle
-käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän
-tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä
-vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut
-aavistaakaan -- onneen, rakkauteen ja rauhaan.
-
-»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen _kauneutensa tähden_ --
-ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä
-missään», lopetti kertoja.
-
-
-
-
-Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.
-
-
-Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä
-majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin,
-käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt
-minua hakemassa -- tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä
-pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän
-kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan;
-astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman
-tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän
-saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun
-ystävällisesti vastaan.
-
-Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen
--- maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat
-helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa
-huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa,
-mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä
-ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.
-
-Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva
-yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista
-sukuperää.
-
-Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan.
-Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos
-huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.
-
-Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen.
-Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän
-kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten
-ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen
-miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut
-suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä
-hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.
-
-Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja
-minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin
-ajatellut -- että hän oli syvästi tunteellinen.
-
-Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun
-hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme
-kylliksemme sitä. --
-
-Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni
-itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka
-vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli
-korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä --
-sitä pelkäsin -- Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.
-
-Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä
-hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi
-miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin
-huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden
-joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä,
-lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen,
-jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.
-
-Kesä kului; sydäntalvi oli tullut -- kylmin, mitä moniin aikoihin oli
-ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.
-
-Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun
-pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei
-riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui
-vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla
-vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on
-kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä
-miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen
-tahtonsa.»
-
-Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut
-montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini
-ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.
-
-Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja
-kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin
-hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle
-puhuisin.
-
-Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita
-suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät
-matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun
-koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki
-siimeksellään ja katoovaisuudella.
-
-Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos
-minun sisäänastuessani.
-
-Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen
-vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat
-vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä
-olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä
-ollessaan.
-
-Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi
-heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja
-olen niin onneton!» -- Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin
-hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.
-
-»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette
-säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen
-vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja
-hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä
-hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että
-moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen,
-minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa.
-Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, -- kaikki paitsi minä; minä
-olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä
-ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen
-armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»
-
-Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi
-hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin
-että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut
-minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä -- tunsin itseni
-voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut
-minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi
-itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen
-eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi,
-jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi.
-Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko
-tuomari hänen Vapahtajaksensa?
-
-Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä,
-sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä
-Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä
-yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti
-sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta
-penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka
-huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä
-löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti
-vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen
-nälkään.»
-
-Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu.
-Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut
-pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:
-
-    _Tämä olen minä_.
-
-Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä,
-kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä,
-suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta
-ja lopetin lukuni sanoen:
-
-    _Tämä on Jumala_.
-
-Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että
-Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme
-ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä
-kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä
-ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä
-uskon kautta Jumalan tykö.
-
-Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja
-kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata
-ja ottaa osaa heidän iloonsa. --
-
-Vielä kerran -- viimeisen -- näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt
-kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan
-ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään.
-Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli
-hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki
-tehnyt ja kaikki anteeksi antanut.
-
-Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa
-laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän
-nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut.
-Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa,
-mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä.
-Hänessä toteutuivat virren sanat:
-
-    Kun lammas eksyy laumasta
-    Ja joutuu korpeen kauvas,
-    Siit' ompi paimen murheissa,
-    Hän nousee, ottaa sauvans,
-    Käy hakemaan
-    Pelastamaan,
-    Sit' ettei pedot söisi;
-    Ja olallaan
-    Vie kotiaan,
-    Iloiten, kun sen löysi.
-
-
-
-
-Kauhea hetki.
-
-
-Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18-- kolkutettiin kovasti
-ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja
-vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta
-heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin.
-Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani
-nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään
-kutsumustani.
-
-Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli
-lähetetty minua noutamaan, astui kamariini.
-
-»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni
-eukkoon.
-
-»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.
-
-»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti
-oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut.
-Omat vaivani olivat vaan mielessäni.
-
-»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet
-valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän
-sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan
-Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla
-väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei
-Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta
-häntä tavannut... Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa
-vuoteellansa... Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat
-paleltuneet...»
-
-»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi!
-Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»
-
-Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa,
-paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän
-kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden,
-joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»
-
-Se _oli äiti_, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat
-juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää,
-vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt
-mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat:
-»pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»
-
-Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven
-vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. --
-
-Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua
-vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima.
-Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta
-vanha nuorukainen.
-
-Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet.
-Lumivalkoiset ne olivat.
-
-Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt
-kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska
-loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei
-ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja --
-kummallista! -- tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi
-tunteita löytyvän -- sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen
-silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen
-elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä
-lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei
-voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun
-mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan
-vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle
-syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen
-vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin
-kuuntelivat he minun sanojani.
-
-Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta
-osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän
-vastauksen -- siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei
-voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta,
-sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen
-laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin
-hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi
-tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen
-arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä -- silmäyksen niin
-kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »_Isä, sinun
-pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin
-kaasit_», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt --
-ruumis.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa
-eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät
-hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa
-vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.
-
-
-
-
-Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
-
-
-Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. _Oma
-koti_! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa
-oli minusta nyt _omassa_ kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja
-apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena»
-muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni
-voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä
-usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin
-läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan
-kappalais-virkatalooni.
-
-Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis
-Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä
-kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me
-juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, _oman kotimme_
-kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme
-rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin
-seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua
-nyt vielä rakastanut, se kumminkin _tulisi_ minua rakastamaan,
-sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa
-kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin
-tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä
-hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla -- mitä puuttui siis
-minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni -- se
-loisti hänen silmistänsä.
-
-Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen
-menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin
-olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni
-nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä:
-»kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän
-meille on antanut?» -- Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että
-hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan
-säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut --
-tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen
-hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen
-suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni
-ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.
-
-Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen
-hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori
-poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen
-tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.
-
-»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa
-tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset,
-ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.
-
-Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui
-tervehdykseni.
-
-»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!»
-änkytti nuori poika.
-
-»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. --
-
-Julius S----, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja
-minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän
-äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän
-nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä
-nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä
-tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä
-olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että
-hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin
-viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä
-neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja
-minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen,
-jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.
-
-Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin
-viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä
-aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati
-muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia
-seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli
-hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se
-kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli
-hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän
-elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta
-puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto
-häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa,
-hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen
-silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että
-kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on
--- suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa
-tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista
-nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että
-se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin
-verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka
-olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut
-sananpartena -- ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt
-köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle.
-»Ja minä olisin nyt onnellinen» -- lopetti hän -- »ellei vaan yksi
-tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän
-hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä
-likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä
-tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran,
-johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. --
-
-Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen
-pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme
-perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt -- vaadittiin minua
-tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! --
-
-»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. -- Hellä vaimoni,
-joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös.
-Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys
-tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano,
-mitä on tapahtunut!»
-
-Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä
-meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen
-ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen
-tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli
-hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä
-eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein
-silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän
-nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan,
-niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin,
-kun minä kiireesti lähtöä tein.»
-
-Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin
-puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan
-kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee
-viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli
-nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen
-onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut;
-mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten
-muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli
-kruununvouti S----n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän
-voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan
-nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala
-oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka
-Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle.
-Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä
-toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa
-iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi
-minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä
-vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen.
-En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene
-mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä
-suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa
-hänet tunnustamaan!»
-
-»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.
-
-»Niin!» vastasi poika.
-
-»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»
-
-»En tiedä...» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä
-puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla... En tiedä, mitä isä on
-tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan.
-Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa.
-Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja
-rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän
-hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän
-minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi,
-mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille
-olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki,
-kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua
-kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä
-isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on
-sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' -- En ole
-sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on
-pelottanut minua -- pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te
-meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut
-isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut
-nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» -- lopetti poika
-nyyhkien -- »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin --
-pahaa.»
-
-Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa
-vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa
-oli minuun kummallisesti vaikuttanut. --
-
-Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi
-kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän
-vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt
-hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä
-makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä
-sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän
-meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että
-hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten
-sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä
-tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun
-tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut
-oikeassa?»
-
-Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi
-sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi
-hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.
-
-»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla
-äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut... Minä olen syypää
-ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa
-minua.»
-
-Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä --
-minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.
-
-Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S---- oli
-surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin... Minä
-asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan... Eräänä
-iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä
-näin rahat... Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi
-tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle... Minä
-tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni ... ja ... kun himo on
-siittänyt, synnyttää se synnin...»
-
-»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva
-makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»
-
-»Niin ... minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja
-kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle
-tilinteolleen ... kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat
-kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa -- _minulle_!...
-Ja minä! -- Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan
-kellekään muulle ilmaissut kuin ... _minulle_; ei edes omalle
-vaimollensa... Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä
-tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut... Hän muuttui
-synkkämieliseksi -- hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti ... päänsä
-puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi... Hän suri puhtaan nimensä
-häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti... Ja minä olin ääneti,
-kunnes samana päivänä, jona hänen ... viimeistään piti lähteä
-lääninkaupunkiin ... pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että
-hän oli ... hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! -- -- --
-Hyväntekiäni perhe joutui maantielle... Minä koetin sitä auttaa niin
-paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä
-sain -- kiitosta ... kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä
-käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni
-jälkeisen suosion... Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja
-rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla
-onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa
-saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja
-kovuudella, mutta ... kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten
-kuoli vaimoni... Tämä tapaus masensi minun... Minä olin antaa ilmi
-pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä
-salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää
-sieluni huutavaa ääntä... Turhaan -- turhaan! Hyväntekiäni haamu ei
-antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin... Ja nyt pitää minun mennä
-häntä tapaamaan Jumalan edessä...!»
-
-Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty
-mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen
-kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin
-kauhistuneena kuin tässä.
-
-Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut,
-sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta.
-Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva
-verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja
-ihmisenä.
-
-Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä
-kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin.
-Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen
-päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja
-kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä:
-»Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden...» Uusi
-verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen
-silmänsä sammuivat kuolemaan.
-
-En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä,
-enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. -- Aika
-on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy
-minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.
-
-Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen.
-Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata
-muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen
-lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän
-»salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin
-tämän salakomeron löysimme.
-
-Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli
-sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita
-tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu
-kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on,
-että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on
-tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi
--- pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin
-silmän; Juliukseen.
-
-Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen
-isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat
-nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen
-isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet,
-jotka poika halusi tietää -- testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi
-tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet
-silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun
-viimeinen tahtosi on tapahtuva.» --
-
-»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun
-onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee
-vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» --
-
-»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein
-itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa
-Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan
-tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut
-saanut mielestänsä?» -- --
-
-Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen
-Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten
-teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut.
-Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »_Minä
-Herra_ sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat
-teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua
-vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat
-ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni:
-»Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»
-
-
-
-
-Vastakohtaisia kyyneleitä.
-
-
-Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen
-hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava.
-Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin
-iloisella, hartaalla mielellä patroona L----iä, jota aamulla olin
-käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden
-maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske.
-Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta
-hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini,
-ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka
-loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä
-osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen
-päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden
-paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä
-ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti
-lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin
-minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen
-hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen
-paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt
-taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun
-pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän
-sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli
-kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja
-sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.
-
-»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella,
-nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen
-ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.
-
-Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli
-lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun
-lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli
-loppunut, ummistanut silmänsä, -- mutta avasi ne ja viittasi
-sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni,
-tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja
-minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään
-sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!
-
-       *       *       *       *       *
-
-»Oi kuinka lapsena olin paha!» -- alkoi se. »Äitini itki usein minun
-pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun,
-mutta huolen.
-
-»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä
-huomanneet. Mutta -- äitini itki.
-
-»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta --
-kyynelissä silmin katsoi äitini minua.
-
-»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun
-tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi
-että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä
-ja istui kussa pilkkaajat istuivat.
-
-»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun
-tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut
-kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. -- --
-
-»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne
-itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin
-itki hän ilon kyyneleitä.
-
-»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon.
-Minä -- minä olin lakannut syntejäni itkemästä.
-
-Ȁitini kuoli. -- --
-
-»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat -- -- --»
-
-       *       *       *       *       *
-
-»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli
-kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin -- olinko onnellinen?
-En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.
-
-»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja
-kädessänsä.
-
-»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'
-
-»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla
-teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet
-löytänyt!'
-
-»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta...
-
-»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut
-takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut
-vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua,
-niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, _juuri tämän_ kirjan
-minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni
-pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en
-ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli
-ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?... Revitty oli
-se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini
-kirjoittamat sanat:
-
-»'_Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää
-sinun sanas jälkeen_.'
-
-»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi
-hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'
-
-»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui... Kyynelten lähteet eivät
-olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset
-vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin --
-yhdennellätoista hetkellä -- hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos
-hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä...
-
-»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle,
-mitä maailma ei voi antaa -- rauhaa.»
-
-       *       *       *       *       *
-
-Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä,
-jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka
-rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa»,
-joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut
-ruumissaarnat. -- -- --
-
-Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi
-vaan muutamia sanoja:
-
-»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni.
-Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu,
-löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.»
-
-
-
-
-Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.
-
-
-Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten
-tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän
-kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies,
-istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.
-
-Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon
-isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa -- Kaistalon -- ja järkensä. Nyt
-puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä
--- se on tietty, -- mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa
-ja onnetonta pilkkaa.
-
-Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun
-eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi
-naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi
-irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.
-
-    »Jussi, Jussi Juutalainen,
-    Viinaväen viallinen!»
-
-lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! »Viinuskaa, veli!»
--- huusivat he.
-
-Pilkka -- ilkein ilkeintä -- oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli
-yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat
-rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.
-
-»Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!» rukoili hän.
-
-»Jo kohta Jussi saarnaa!» -- nauroivat pojat, huolimatta hänen
-rukouksistaan.
-
-Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä,
-sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli
-hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin
-lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus
-ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat
-kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä
-mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin
-rupesi rukoilemaan.
-
-Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin »saarnaksi», kesti
-tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi
-pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai -- talvellakin -- pitkät ajat
-odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.
-
-Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli
-taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.
-
-Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty;
-nuppineuloilla pisteltiin häntä.
-
-»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» -- rukoili hän turhaan. --
-»Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa,
-hyvät pojat!» --
-
-Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon
-puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla
-ääneti, nähdä miten hänen _veljeänsä_ pahana pidettiin.
-
-»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti
-lujassa», nauroivat he.
-
-Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla
-rauhassa.
-
-»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. -- »Kiitoksia! Tiesinhän minä,
-että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy
-kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.»
-
-Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme
-matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi
-heistä yksi. -- »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi
-hän. -- »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen
-markkaa.» -- Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen
-mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!»
-
-Kolmas mies pöydän päässä -- se, joka todistajaa kysyi -- otti
-lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni
-takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.
-
-»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että
-tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa
-Saaralan maan hinnan määrä-ajalla» -- niin puhui lainanottaja, Matti
-Nastola.
-
-Harjakannut juotiin; Matti maksoi.
-
-»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi
-taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut
-ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten
-koira.
-
-»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin
-taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän
-siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja
-löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut
-humalaan. -- --
-
-Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen
-kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan,
-rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt
-pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli
-sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui
-onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän
-teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa
-käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. --
-
-Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata
-tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.
-
-Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille.
--- »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski
-kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin
-puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!»
--- Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi
-taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.
-
-Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti
-olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti
-hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja --
-ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla
-lyönyt Jussia vasten suuta.
-
-Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä
-ympärilleen. -- »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten
-muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. -- »Sinä neuvon annoit! _Tulet
-itse kerran minun tilaani_!... Sinä, poika, tottelit!»
-
-Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se
-korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin
-puheesta.
-
-Ei -- sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden,
-tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua,
-mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan
-tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei
-enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle
-avuksi.
-
-Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton
-loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi
-iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti
-aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen,
-harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka
-kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt
-pöydän ääreen, oli -- kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt
-poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa -- saanut joka
-ainoan setelin kouraansa.
-
-»Hoosianna! Halleluijaa!» karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. --
-»Tuhannen! Tuhannen markkaa!»
-
-»Minun rahani!» huusi Matti, paikalla selvenneenä. »Ottakaa rahani pois
-Jussilta -- Jumalan tähden!»
-
-Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän
-karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli
-samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut
-setelipakan heitetyksi.
-
-Paloivatko rahat?
-
-Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi
-peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi
-tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen
-»Halleluijaa!» Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli
-paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän
-ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan,
-sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä,
-mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.
-
-Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti,
-joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi
-puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. --
-
-Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia
-haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi
-kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä -- hulluna.
-
-Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta
-tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.
-
-Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui
-mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.
-
-       *       *       *       *       *
-
-_Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa -- sääli häntä! Hän on
-onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias
-Jumala_.
-
-
-
-
-»Isää viedään.»
-
-
-Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni,
-kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä
-seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen
-oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana
-kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu
-Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.
-
-Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla
-kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet
-toisistansa, niin -- aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät
-sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he
-eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä
-oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden
-kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona;
-mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina
-yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria,
-Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui
-hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö
-Kreeta vielä -- sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka,
-kun hän läksi -- ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut
-kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli
-hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään
-mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni
-hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja
-molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa
-pitivät -- ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli
-heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi
-kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen
-sydän, joka onnesta puhui.
-
-Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan
-huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun
-esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S---- saarnasi, ja kaunis ja
-ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla
-vakuudella sanankuuliainsa sydämiin.
-
-Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain
-toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä
-onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja
-vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.
-
-Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi
-meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme
-vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole.
-S----n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät
-kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja
-melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä
-kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli
-nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei
-muistanut -- syntiä.
-
-Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon
-kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla
-työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi
-Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen
-vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko
-puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli
-pääsevä mestariksi.
-
-Mutta...
-
-Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka
-on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti,
-joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota
-se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja
-kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin
-kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen
-riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden
-turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu
-se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja
-viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta
-enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä
-viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole
-vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä
-odottavat. Ja sitten ... kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut,
-kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu -- silloin
-kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön,
-eläköön kapakka! Semmoinen on se.
-
-Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi
-aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän
-»joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava -- oli hänellä silloin
-tapana sanoa.
-
-Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien
-kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli
-tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu
-olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan
-hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla
-vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa
-suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten
-hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan
-poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen
-asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat
-hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän
-muisti -- ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän
-oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin
-lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.»
-
-Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta
-saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut
-se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä
-juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa
-pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä
-viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös
-erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka
-osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.
-
-Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja
-juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta
-tuotiin... Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki
-vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää
-omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli.
-Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla
-iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella
-toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu,
-tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä
-syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei
-ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui
-aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista
-vapauteen.
-
-»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta
-punastuneena, »niin sinun käy pahoin!»
-
-Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena
-nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi
-hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen
-aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle --
-toisten hillitsemättömäksi huviksi.
-
-Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin
-iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse
-vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla
-päähän.
-
-Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän
-aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi
-silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka
-olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti
-Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista
-sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun
-mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.
-
-Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin
-soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.
-
-»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista.
-»Teidän täytyy nyt meitä seurata.»
-
-»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton.
-»Oi Kreeta, Kreeta!»
-
-Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta
-ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun
-heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.
-
-Ei ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita
-seurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi
-hänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen
-syliinsä. Ja Maunu kuiskasi: »Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!»
-Sitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään
-tästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä
-poliisimiehille: »Nyt olen valmis!» Kreeta kuuli niinkuin unissansa
-ovea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa
-ollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: »Isää
-viedään!» heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin
-kasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa
-puhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä
-näkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona »isää vietiin.»
-Kammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori,
-vaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta
-mahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi
-punaposkiseksi Kreetaksi.
-
-Ja hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta
-pyytämään lohdutusta. Minä -- mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En
-muuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia
-lohduttaa.
-
-Iloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli -- ja sepä miltei
-kuolemaa pahempi -- Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan.
-Maunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin
-luo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon,
-että he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei
-syntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa
-Herraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja
-lapsensa Herran käteen.
-
-
-
-
-»Entisen vanhan palvelian salaisuus.»
-
-
-Itsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus
-huikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu
-useimmiten vaan -- suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta
-tahi maailman kiitoksesta.
-
-Kun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa
-minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin
-viimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt
-tuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän
-korkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat
-maailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan,
-kuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt
-ihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän
-jälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän
-tautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää
-muutamien yksityisten mielessä -- elää niin kauan kuin kentiesi puinen
-risti haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen
-levon löytänyt -- harvoinpa niinkään kauan --; missä on heidän
-jälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä
-syvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita,
-joille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden
-verisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman
-silmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien
-sukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden
-tappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen
-ollut supistuneena -- näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin
-joutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että
-jotkut -- tuhansista kenties yksi -- ovat taistelunsa voitolla
-päättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin
-kulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä
-rauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut
-ja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton
-sai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on
-pystytetty -- hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut
-heitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren
-ruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata?
-
-Helsingin suuressa kirkkomaassa, -- missä niin monta ylhäistä ja jaloa,
-niin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti
-on kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää -- on
-pääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole
-istuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot,
-joiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman
-kuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka
-yksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa
-lepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin
-luulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa
-makaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät
-ylhäisten kivisiä hautaholveja. »Maasta olet sinä tullut ja maaksi
-pitää sinun jälleen tuleman», lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun
-vieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä
-mustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän -- sitä
-ei enää maailma tiedä. S----n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa
-vaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy
-enää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten -- ken kysyisi hänen yksinäistä
-hautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla
-muistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli
-hän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa
-kaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta -- silloinkin huomattuna
-yhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään
-hänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan
-hänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen
-ylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin
-muutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin
-kirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen
-ilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on
-hänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta
-nähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi -- kätkee
-ristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta -- niin olen aprikoinut --
-osottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä
-elämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi... Ja jos niin
-on, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää
-makeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä
-raskaat patsaat painavat -- muistomerkkinä taakasta, jolla hän
-omaatuntoansa elinaikanansa kuormitti.
-
-Ylioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli
-silloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän
-suora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama
-lumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen
-viattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka
-loisti hänen kasvoistansa -- koko hänen olentonsa puhui sisällisestä
-rauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty,
-tuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän
-rikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä
-puhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin,
-oli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi
-nähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä,
-jottei sitä jalka surmaisi -- tämäkö käsi olisi verta vuodattanut!
-Minusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora,
-murtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut
-rautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä
-vastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen
-muunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista
-puhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten
-rikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt!
-
-»Hän ei ole tavallisia ihmisiä», kuului lauseeni, kun hänestä tuli
-puhe.
-
-Hän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän
-voinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku
-piti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä
-suvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli
-vähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään
-epäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun
-jäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan
-takaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut ...
-palvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden
-käsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän
-vankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän
-suvun nimeä mainittavankaan -- vaalenematta? Ja kun kerran nuori,
-uljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa,
-siellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi
-liikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi
-asuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa?
-
-Kun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen
-onnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo,
-minkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut,
-ja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma
-polvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen
-ihmiskunnan kanssa sovitti? -- Rikos, josta hän oli tuomittu, oli
-tapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli.
-Hän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen
-herransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin
-jättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös:
-mutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen
-morsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat
-ensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja,
-se tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa
-muutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä
-ja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut,
-sitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa
-puhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat
-rikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo
-armosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli
-hän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia
-ollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa
-sukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja
-samaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli
-rikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota
-kääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä
-katsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut.
-Päinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas,
-joka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä
-pisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla:
-»minä olen tehnyt velvollisuuteni.» Ja nämä sanat -- nehän osottivat
-paatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin
-sääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli
-katsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain
-kuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun
-rikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei
-hän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi.
-Hän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä
-mustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat
-silmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin
-mieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen
-hänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja
-vanhuutta puhuvat hivukset -- ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä
-hän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman
-kanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin,
-että sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä
-tyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti
-vaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä
-ijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse.
-»Älkäät tuomitko!» kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja
-lähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti,
-kun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen
-omaan itseensä. -- --- --
-
-Hän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin
-hänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika
-takaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi
-muistutti minua »vanhasta pahantekiästä.»
-
-    »Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime
-    pyhänä» -- kirjoitti ystäväni. »Sinä ehkä vielä muistat tuota
-    omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki
-    meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin
-    toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt.
-    Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi
-    muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä
-    pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi
-    vielä kummastusta, jota ukon käytös B---- suvun jäseniä kohtaan
-    meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä
-    rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä
-    mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi
-    hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret,
-    kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä,
-    muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä
-    kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton
-    syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta
-    oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt,
-    minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän
-    osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä
-    hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni,
-    vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä
-    vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa.
-    Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa... Nyt on
-    arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin
-    yksinkertainen. Se kuuluu: _Hän oli viaton; hän kärsi, mitä
-    toisen olisi tullut kärsiä_.
-
-    »Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä
-    polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun
-    niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita
-    oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen
-    vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama
-    lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo
-    erään hänen esi-isistänsä kapteeni B----n kanssa, Kustaa 10:nen
-    aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa
-    palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet
-    eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen
-    uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen
-    edestänsä -- ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina
-    pitänyt, vaan -- pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet
-    vielä L---- kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää
-    ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli
-    hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön
-    mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen
-    sukuhautansa S----n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui
-    ja 'kehtasi särkeä B---- suvun aateliset vainajat', ja kuinka
-    'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä'
-    alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti
-    pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet
-    asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että
-    samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja
-    kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka
-    maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki
-    hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä
-    olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä'
-    kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa
-    koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B---- suvun
-    sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin
-    'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi
-    voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella
-    tällä osotettiin... Anna anteeksi, veli, että poikkean pois
-    asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa
-    paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja
-    kaikilla S----n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan.
-
-    »Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa,
-    joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon
-    rusthollarina', nyt omistaa L----n kartanon. Hän onkin isänsä
-    todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni
-    sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha
-    palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa
-    B---- suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin
-    sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan
-    sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha
-    palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se
-    todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin
-    elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä -- palveliana.
-    Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on
-    käynyt vaihdoksiin.
-
-    »Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni
-    kirje L----n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa.
-    Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui
-    keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen
-    sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän
-    koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen
-    kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja
-    osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan.
-    huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja
-    arvellut, että olen sairas' -- alkoi hän. -- 'Minä olen sairas,
-    olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista
-    laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan
-    yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi
-    sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta
-    tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut,
-    hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka
-    muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt,
-    sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei
-    se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se
-    häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se
-    ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa
-    saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen
-    syyttömyyttä julkisuuteen saata.' -- Hän vaikeni ja loi kiihkeän
-    silmäyksensä minuun.
-
-    »Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän
-    tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä
-    syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä,
-    joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii
-    totuutta.'
-
-    »'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun
-    suvustani...' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen
-    kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä
-    paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja
-    salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle
-    nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika
-    oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita
-    kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä
-    niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville
-    seuraavat sanat:
-
-    »Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi,
-    olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin
-    teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu
-    ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä
-    siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole
-    puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi
-    hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin
-    olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi
-    pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko
-    minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta
-    kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.»
-
-    »Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä -- joista oli
-    mahdotonta mitään tolkkua saada -- rupesin tavailemaan, keskeytti
-    minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni,
-    ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen,
-    että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa,
-    etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden.
-    Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos
-    mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin:
-
-    »Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä
-    illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli
-    kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella
-    surmasitte ... sulhasen ja saatoitte viattoman naisen
-    onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne
-    kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat
-    lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on
-    huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän
-    turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle
-    ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos
-    niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!'
-    Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja
-    taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä
-    olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni
-    uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin,
-    uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja:
-    'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä
-    menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua
-    uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi
-    asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi
-    saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te
-    voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä
-    rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että
-    koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon
-    jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä
-    rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse
-    tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä
-    pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö!
-    Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu,
-    kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan
-    edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää
-    sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa
-    öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin.
-    Jumala teitä auttakoon!»
-
-    »Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka
-    sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun
-    vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen
-    ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta,
-    monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli -- syytön.
-    Oletko moista uhria kuullut?
-
-    »Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni
-    paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin,
-    tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari
-    sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin
-    olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä
-    kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän
-    kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, -- palvelia isännällensä --
-    ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen
-    syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi,
-    vastasiko hän edes -- sitä en tiedä. Te, joka olette minua
-    vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen
-    iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat
-    hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä
-    tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen
-    taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon
-    tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti.
-    Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön
-    jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei
-    tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa
-    vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin
-    kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa,
-    koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että
-    kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman
-    vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun
-    tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään
-    teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä
-    ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia
-    papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni
-    oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat
-    poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä
-    likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä
-    asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle
-    sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo
-    roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni
-    monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se
-    Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia
-    papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka
-    vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi.
-    Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin:
-    'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani.
-    Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi
-    lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia
-    papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin
-    kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia
-    olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili
-    onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin,
-    kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on
-    tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin
-    huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja
-    kirjeitä -- kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin
-    yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut
-    isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli
-    reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään
-    epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui
-    vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta,
-    murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt... Synkkämielinen,
-    mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö
-    olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha
-    palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä -- hän kirjeiden
-    kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi
-    määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?... Kuinka kauan siinä
-    kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan,
-    nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin
-    ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan
-    palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä
-    koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja
-    kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään
-    ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä
-    edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan
-    vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden
-    hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen
-    onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita
-    hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut
-    siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo
-    olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua
-    tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän
-    tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan
-    minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja
-    äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta
-    maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on
-    pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä.
-    Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön
-    siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt... Kauan nuhteli
-    minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin
-    syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta
-    Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää
-    myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on
-    kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa
-    totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja _Hänelle_ parhaaksi
-    näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni,
-    käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla
-    kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja
-    äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka
-    te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen
-    palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu
-    siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä
-    kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada
-    järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen
-    silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta.
-    Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin
-    häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita
-    hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä
-    minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon,
-    vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän -- oli kova ja uhkaava.
-    Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä
-    epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun
-    vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki... Äkkiä täyttyivät
-    uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun
-    kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina
-    toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen
-    voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä
-    ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja
-    palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella,
-    rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun
-    ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo
-    seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko
-    elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'...
-
-    »Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen.
-    Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä
-    kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin
-    iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet
-    isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri
-    julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen
-    ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos
-    hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset
-    mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me
-    nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin
-    kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani
-    yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia
-    päiviä, kunnes...»
-
-    Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin
-    katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja
-    katkonaisella äänellä jatkoi hän:
-
-    »Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita
-    jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä
-    näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä
-    pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka,
-    minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti
-    minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut.
-    Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele
-    tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin
-    koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut
-    aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja
-    rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin
-    palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin,
-    seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä ... muuksi kuin näyksi en
-    voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle
-    kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin
-    vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran
-    rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen
-    ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!'
-    kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en
-    tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme
-    noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani
-    hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada
-    hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja
-    ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut
-    huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta
-    tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän
-    usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen
-    luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä ...
-    mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte
-    ymmärtää!... Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja
-    olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka
-    kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt... Minä
-    vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi... Sitten läksin
-    kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin...»
-
-    »Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen
-    pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa.
-    Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa
-    haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi
-    katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt
-    rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä
-    kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä
-    kuiskattavan... Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu
-    makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut,
-    epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä
-    pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut -- kuulin sanottavan.
-    Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi,
-    ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi.
-    En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli
-    varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä
-    riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta
-    päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen
-    kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin
-    huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä
-    tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa
-    silmänräpäyksessä minussa... Paroni istui kirjoituspöydän
-    vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat
-    kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta
-    ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni
-    tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt -- paeta.
-    Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se
-    saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun
-    maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä
-    ... kunniaa etsimään!... Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut.
-    Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli
-    myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin
-    nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on
-    tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä
-    sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli
-    mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja
-    tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä
-    eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi.
-    Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi
-    hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä
-    kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen.
-    En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa
-    kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin
-    minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja
-    heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin,
-    huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan
-    tähden!...' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien
-    päällikkö... Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi,
-    sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat
-    täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna
-    epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi... Tuo juttu häväistyksestä
-    ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini...
-    Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa.
-    Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen
-    tomullensa!» --
-
-    »Oli» -- lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa -- »oli jo
-    myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan
-    koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja -- vaikka ne
-    vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko
-    elämäni levottomaksi... Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja
-    entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka
-    ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä,
-    etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?...
-    Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» -- Hän vaikeni ja loi
-    kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.
-
-    »Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin --
-    sen tunnustan -- kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha
-    asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien
-    suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin
-    levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja
-    kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen
-    omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli
-    sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun
-    kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt
-    voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla
-    tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. --
-    'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', -- vastasin minä
-    viimein -- 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte
-    vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'
-
-    »Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia,
-    pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo
-    liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut,
-    mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra
-    sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat
-    teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...' Te
-    tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä
-    tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön,
-    että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi
-    pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä
-    hänen häpeänsä.'
-
-    »Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä
-    läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden
-    maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen
-    todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo
-    aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma
-    siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö
-    tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme
-    sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty,
-    joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt
-    huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on
-    valkeuteen saatettu? -- Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit
-    sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään,
-    ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian
-    jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta
-    ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää
-    päällensä. -- --
-
-    »'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle.
-    Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt.
-    Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen
-    salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen
-    niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi
-    ystävällesi ----»
-
-Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona
-kotiopettajana oleskelin S----n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin
-nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton
-kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa
-toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän
-itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa
-ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa
-katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään,
-joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon
-riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen
-lepoon -- missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa»,
-ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka
-oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa
-viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken
-vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli
-rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta
-tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en
-ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa
-_iso-isänsä_ häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä
-edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin
-sanat:
-
-_Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee_.
-
-
-
-
-Veljekset.
-
-
-Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset
-olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska -- Esau ja Jaakoppi,
-kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi
-kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen
-mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa
-ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin
-kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen;
-mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. -- Niin yksiluontoisia ei ole
-nähty -- sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.
-
-Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt,
-istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne _Eskon ja
-Jaskan_ puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes
-pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa,
-Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin
-veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta
-hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa
-koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.
-
-Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.
-
-Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä
-mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua
-eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän
-tuttavistansa havainnut.
-
-Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä,
-hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla
-kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa,
-vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille
-menestyy -- sanottiin -- he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse
-jakaa maatansa.
-
-Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan
-toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se
-on!»
-
-Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat
-eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta;
-ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.
-
-Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa.
-Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei
-koskaan soimannut. -- Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi --
-sanottiin.
-
-He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet
-naimisiin. -- Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä
-vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet
-löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät -- sanottiin.
-
-Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.
-
-Esko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen
-aikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat
-isän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi
-Oulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän
-kummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän
-löysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun
-puettu. Hän oli kerettiläinen.
-
-Hän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka
-kuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä
-ei enää sammuttanut mikään.
-
-Kummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua
-iloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan.
-Jaska ei tahtonut.
-
-Kolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran
-elämässään. -- »Kuuntele Jumalan sanaa!» -- sanoi Esko. -- »Pane pois
-yltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!» -- sanoi Jaska.
-
-Viikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän
-sydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato.
-Juurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä
-vielä.
-
-»Tämä elämä on tukalaa!» sanoi Jaska. »Tämä elämä on surullista!» puhui
-Esko. -- »Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa,
-se valehteli kuin paholainen», pakisi Toimiston väki. »Piru on mennyt
-Eskoon», sanoivat toiset, »ei, Jaskassa on vika» -- toiset.
-
-Eskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina
-päässyt valloilleen. »Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla -- noitia
-siellä on ainakin ollut?»
-
-Noitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli
-muuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi.
-Esko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi,
-mutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen,
-hedelmöitsi -- ylpeyttä.
-
-Vuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä
-sanoi: »Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!» -- Esko
-suostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään.
-
-Jaskan silmät olivat kuivat.
-
-Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat
-kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä
-huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko
-ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona
-kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat
-näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo
-kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten
-veljensä ja hän.
-
-Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät
-olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä.
-Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.
-
-Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena,
-silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki
-pois sen, nouti kirveen ja -- Eskon pihlaja oli maata myöten poikki
-hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina.
-Vielä ei ole onneni hukassa -- sanoi Jaska.
-
-Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen
-maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä
-onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi
-mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän
-kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi
-koko maailmaa.
-
-»Mitä isä miettii?» -- kysyi kymmenvuotinen poika.
-
-»Miksi isä on niin surullinen?» -- kysyi kymmenvuotinen tyttö.
-
-Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän
-karkealla äänellä, -- poika totteli kummastellen.
-
-»Lyö sisartasi, poika!» -- karjasi Jaska.
-
-»Miksi?» -- kysyi poika.
-
-»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun
-veriseksi!»
-
-Poika itki. -- »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni!
-Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!»
-
-Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» -- huusi
-hän.
-
-»Lyö minua, veli!» -- rukoili tyttö.
-
-Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. -- »Niin, lapseni», sanoi
-hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte
-toisianne, niinkuin minä Eskoa. -- Me olemme mierontiellä, lapseni, ja
-siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!»
-
-Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni
-katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies
-tielle. Jaska ei häntä huomannut.
-
-»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. --
-
-Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen.
-Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa
-itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat
-nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin
-nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. -- »Antakaa
-anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua.
-Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.»
-
-Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa.
--- »Nyt alkaa huutokauppa» -- sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa
-näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!»
-
-Väki syöksyi huoneesen. -- »Joko on myyty, kuka sai?» -- kysyi Jaska.
-
-»Sinä sait sen, lurjus!» -- huusi väki. »Neljä tuntia olemme
-odottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!»
-
-Jaska ei tätä ymmärtänyt. »Velkani maksettu!» -- mumisi hän -- »se on
-mahdotonta!»
-
-       *       *       *       *       *
-
-Kolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on
-koukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu
-Eskon oven takana. Hän vapisee.
-
-»Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!» -- kuulee mies tuvasta
-rukoiltavan -- »Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti
-lapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän
-jäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun
-syliini!»
-
-Jaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa
-sen, ja -- kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä
-sylissä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Nyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha,
-sovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen,
-Jaskankin on ruvennut versomaan.
-
-
-
-
-Poikani, minun poikani!
-
-
-Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika,
-nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään.
-Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi
-mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä.
-Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka
-kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.
-
-Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku
-Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä
-hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas
-puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri
-väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan
--- toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai
-Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin,
-näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat
-poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa:
-»Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!»
-Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää
-pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin.
-Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä,
-kuten elohopea, alati liikkuva, ja -- milloin missäkin vahinkoa
-aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun
-nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki
-tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin
-rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa,
-jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä
-tämmöinen -- hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä -- kovuus kylvi
-rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä
-oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen
-oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti
-kokoonkyhätyn, muuten -- vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin!
-Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä
-kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku
-Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana
-kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen
-tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois
-hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä
-lujempaan juurruttanut.
-
-Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden
-tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati
-viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin
-hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle.
-Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa
-rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi
-kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti
-sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.
-
-Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta
-äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän
-vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän
-multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa
-olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari
-seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi,
-liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset
-lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos...? Sanottu ja tehty!
-
-Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti
-alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä,
-mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin
-aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat
-olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne
-halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä
-alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti
-alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku
-keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta,
-minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin
-minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean
-huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika
-taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi
-häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko
-ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan,
-turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä
-poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä,
-kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli
-palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen
-arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän
-kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän
-kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi
-kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen
-tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä
-tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon
-lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin
-tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta
-rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun
-isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti -- selkänsä
-vielä kihelmöidessä -- monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli
-tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä
-te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän -- herkun,
-jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten
-ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan.
-
-Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka
-häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen
-haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen,
-joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta
-vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja
-seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei
-aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt
-auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien
-peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat
-pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova
-kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta
-noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut
-tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät
-yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta
-hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina
-uhkaavana lakina, ja että _tälläkin tavalla_ voidaan lapsia vihaan
-yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.
-
-Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli
-kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se
-kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat,
-sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun
-he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että
-kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi
-tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni
-niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista
-mieliharmia -- salassa tietysti -- missä vaan voi: saattoipa hänelle
-tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä
-pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi
-kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.
-
-Pietari oli saanut hyviä ystäviä -- helposti niitä saa -- ja näiden
-parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja
-ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden
-tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut
-»patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki.
-Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut.
-Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä
-viipyä, -- alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria
-»ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen
-poikansa oli, mutta hän -- oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä
-ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku
-Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini
-perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari»
-täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!»
-
-Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi
-pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi
-ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä
-tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten...»
--- »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja
-hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli
-kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista
-liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta
-vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän
-kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista.
-Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen
-äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa
-tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään,
-huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!»
-
-Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta
-ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru
-oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus
-poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä
-taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen
-edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen
-kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.
-
-Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta,
-liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua
-hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui
-kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos
-huoneesta.
-
-Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus
-olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa;
-se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget
-olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on
-oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä,
-mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki
-hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma
-syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.»
-
-Omantunnon murheet, vaiko pahat henget -- jommatkummat tai molemmat
-yhteisesti -- ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat
-avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään
-ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa,
-mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen
-isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä
-riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan
-itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa»
-tavoittamaan.
-
-Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin
-alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen
-tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä
-lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et
-menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen
-puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole
-huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista
-töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840
-saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi,
-mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea.
-Kiiruhdan mieluummin siihen _varkaan, rosvon ja murhaajan_
-elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin
-hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi
-huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa
-ovat.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui
-rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa
-valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan.
-Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja -- Siperiaan. Hänen
-koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä
-oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen
-seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt,
-siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä;
-sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.
-
-Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään
-tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen
-silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta
-väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat,
-näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin
-iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui
-viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän
-huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle
-vyölleen. Sitten -- sitten sai koko hänen olentonsa taasen
-tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien
-luonnissa ei enää leimua ollut.
-
-Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri
-astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies
-kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla
-tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia
-katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta -- kuriin on hän
-tottunut.»
-
-Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu;
-ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli
-kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä
-muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla
-vaikuttaa -- itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen
-pelosta _joku_ hillitsi pahoja aikeitaan; _monta_ ei niitä
-ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten
-välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät
-hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili -- oliko tämä pahantekiälle
-parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt,
-kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: »_hän on
-piiskattu_», mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta -- oliko
-siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa
-yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli
-yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä
-lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.
-
-Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut
-talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan
-käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän
-itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi.
-Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun
-»pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen
-onnettomuudestaan syyttää itse isää -- »sillä mahdotontahan oli
-kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» -- olisi luullut
-vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta -- omituista --
-Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen,
-kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois
-puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä
-liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut
-kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut
-vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa
-hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä
-levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin
-suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa
-harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.
-
-Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen
-muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen,
-löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta,
-äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka
-hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli
-enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä
-vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi
-peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon
-puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä -- sitä lienee
-vaikea sanoa -- mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari
-näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän
-tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä
-ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä _muutakin
-asiaa_ niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.
-
-Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna
-oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa,
-kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin
-edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella
-muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän
-kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän
-perästä tuli pahantekiä ilmi -- »pikku Pietari!» Hän, josta moniin
-aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut --
-tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa
-viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän
-täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta
-se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön
-kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun
-puheeni -- tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan.
-Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin
-kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten
-kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan.
-Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen
-luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka,
-kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei
-kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva
-vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista
-vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen,
-isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari
-päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki...
-Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa
-jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa
-seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei
-mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä
--- hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta -- siltä
-ainakin minusta näytti. -- Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja
-vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa
-ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova
-oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää
-isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin ... ihminen näkee
-sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla
-mielellä erosin minä vanhuksesta.
-
-       *       *       *       *       *
-
-Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin
-työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä
-päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa.
-Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta
-muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin
-hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän
-hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika
-astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo.
-
-»Kuka on sairas?» kysyin.
-
-»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän.
-
-»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?»
-
-»Hän on meillä, meidän pirtissämme... Ja siellä on myös pikku
-Pietari...»
-
-»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin:
-»Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!»
-
-»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä
-liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli
-ajanut. Se on muuten omituinen juttu... Pietari sai puolipäivän aikana
-rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja
-kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä
-kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa
-puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin
-hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja
-sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani
-palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku
-Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on
-hänellä merkki -- oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli,
-taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei
-ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki
-tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota
-pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt.
-Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni
-ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin
-kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme.
-Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja
-kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja
-samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin
-viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän
-kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli
-onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme
-pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he,
-isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti
-loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja
-ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin
-pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan
-Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja
-huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin
-ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.»
-
-»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?»
-
-»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai
-tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii,
-mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.»
-
-Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. --
-
-Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian
-taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.
-
-Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä,
-joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan
-perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous
-rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli
-noudattanut hänen pyyntöään.
-
-Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut,
-sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha
-Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen
-vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin,
-oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa
-kärsinyt.
-
-Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat
-lähestyneet toisiaan.
-
-Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi,
-painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.
-
-Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: »poikani, minun
-poikani!» puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt
-huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.
-
-Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.
-
-Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: »Tässä on
-minun poikani ... joka kadonnut oli.»
-
-Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat
-kolisivat.
-
-Mitä me siinä puhuimme -- kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen
-tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse
-aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus -- katumus --
-anteeksipyyntö -- anteeksianto.
-
-Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman
-iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei
-tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää
-ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin
-ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen
-hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä
-muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä
-päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. -- Hän näki koko elämänsä
-semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin -- -- kuuli hän
-isänsä huudon: »poikani, minun poikani!» samassa kuin kadotus kangasti
-hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt
-kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen --
-nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää
-sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut
-mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta,
-kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu
-elämä -- ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina
-ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää.
-Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja
-silloin hän meni tunnottomaksi.
-
-Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään.
-Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä
-heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin
-tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa.
-Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen
-suli ... pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän
-vanhan isänsä, ja sanat: »poikani, minun poikani», tuo äsken herännyt
-lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa -- kaikki ryntäsivät yksin
-voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi
-paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi
-poika: »viekää minut isän luo!»
-
-Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun
-poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa
-vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei
-vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut.
-Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi
-tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa,
-paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei
-kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän
-ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän
-enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma
-kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen
-polttamana puhjeta, mutta -- se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se
-puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin
-murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä
-tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin -- silloin oli tuo kova,
-kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä
-sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha
-Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven
-sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.
-
-Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen
-tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka
-sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran
-välillä, joka itse oli kaikki tehnyt.
-
-Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika
-isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja
-mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli
-kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. --
-
-Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua
-noutamaan -- heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut
-pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa.
-Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten
-tietää, missä mielessä. Pikku Pietari -- hänen rikoksensa, hänen pahat
-tekonsa -- niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo
-edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja
-minä. --
-
-Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen
-synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen
-luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä
-viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!...
-
-Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän
-makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla
-kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää.
-Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta
-testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen
-tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli
-kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus
-puristi kättäni. -- --
-
-Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha
-Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä
-langan.
-
-Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö
-hän, onko hän kuollut -- yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä,
-joka syntisen vanhurskaaksi tekee.
-
-
-
-***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHAN PASTORIN MUISTELMIA***
-
-
-******* This file should be named 42054-8.txt or 42054-8.zip *******
-
-
-This and all associated files of various formats will be found in:
-http://www.gutenberg.org/dirs/4/2/0/5/42054
-
-
-
-Updated editions will replace the previous one--the old editions
-will be renamed.
-
-Creating the works from public domain print editions means that no
-one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
-(and you!) can copy and distribute it in the United States without
-permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
-set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
-copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
-protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
-Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
-charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
-do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
-rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
-such as creation of derivative works, reports, performances and
-research.  They may be modified and printed and given away--you may do
-practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
-subject to the trademark license, especially commercial
-redistribution.
-
-
-
-*** START: FULL LICENSE ***
-
-THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
-PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
-
-To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
-distribution of electronic works, by using or distributing this work
-(or any other work associated in any way with the phrase "Project
-Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
-Gutenberg-tm License available with this file or online at
-  www.gutenberg.org/license.
-
-
-Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
-electronic works
-
-1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
-electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
-and accept all the terms of this license and intellectual property
-(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
-the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
-all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
-If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
-Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
-terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
-entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
-
-1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
-used on or associated in any way with an electronic work by people who
-agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
-things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
-even without complying with the full terms of this agreement.  See
-paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
-Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
-and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
-works.  See paragraph 1.E below.
-
-1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
-or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
-Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
-collection are in the public domain in the United States.  If an
-individual work is in the public domain in the United States and you are
-located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
-copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
-works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
-are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
-Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
-freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
-this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
-the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
-keeping this work in the same format with its attached full Project
-Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
-
-1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
-what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
-a constant state of change.  If you are outside the United States, check
-the laws of your country in addition to the terms of this agreement
-before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
-creating derivative works based on this work or any other Project
-Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
-the copyright status of any work in any country outside the United
-States.
-
-1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
-
-1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
-access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
-whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
-phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
-Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
-copied or distributed:
-
-This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
-almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
-re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
-with this eBook or online at www.gutenberg.org
-
-1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
-from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
-posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
-and distributed to anyone in the United States without paying any fees
-or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
-with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
-work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
-through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
-Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
-1.E.9.
-
-1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
-with the permission of the copyright holder, your use and distribution
-must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
-terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
-to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
-permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
-
-1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
-License terms from this work, or any files containing a part of this
-work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
-
-1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
-electronic work, or any part of this electronic work, without
-prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
-active links or immediate access to the full terms of the Project
-Gutenberg-tm License.
-
-1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
-compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
-word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
-distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
-"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
-posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
-you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
-copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
-request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
-form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
-License as specified in paragraph 1.E.1.
-
-1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
-performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
-unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
-
-1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
-access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
-that
-
-- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
-     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
-     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
-     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
-     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
-     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
-     must be paid within 60 days following each date on which you
-     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
-     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
-     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
-     address specified in Section 4, "Information about donations to
-     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
-
-- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
-     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
-     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
-     License.  You must require such a user to return or
-     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
-     and discontinue all use of and all access to other copies of
-     Project Gutenberg-tm works.
-
-- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
-     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
-     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
-     of receipt of the work.
-
-- You comply with all other terms of this agreement for free
-     distribution of Project Gutenberg-tm works.
-
-1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
-electronic work or group of works on different terms than are set
-forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
-both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
-Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
-Foundation as set forth in Section 3 below.
-
-1.F.
-
-1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
-effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
-public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
-collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
-works, and the medium on which they may be stored, may contain
-"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
-corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
-property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
-computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
-your equipment.
-
-1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
-of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
-Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
-Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
-liability to you for damages, costs and expenses, including legal
-fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
-LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
-PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
-TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
-LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
-INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
-DAMAGE.
-
-1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
-defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
-receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
-written explanation to the person you received the work from.  If you
-received the work on a physical medium, you must return the medium with
-your written explanation.  The person or entity that provided you with
-the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
-refund.  If you received the work electronically, the person or entity
-providing it to you may choose to give you a second opportunity to
-receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
-is also defective, you may demand a refund in writing without further
-opportunities to fix the problem.
-
-1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
-in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
-WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
-WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
-
-1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
-warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
-If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
-law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
-interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
-the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
-provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
-
-1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
-trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
-providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
-with this agreement, and any volunteers associated with the production,
-promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
-harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
-that arise directly or indirectly from any of the following which you do
-or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
-work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
-Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
-
-
-Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
-
-Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
-electronic works in formats readable by the widest variety of computers
-including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
-because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
-people in all walks of life.
-
-Volunteers and financial support to provide volunteers with the
-assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
-goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
-remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
-Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
-and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
-To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
-and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
-and the Foundation information page at www.gutenberg.org
-
-
-Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
-Foundation
-
-The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
-501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
-state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
-Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
-number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
-permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
-
-The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
-Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
-throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
-North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
-contact links and up to date contact information can be found at the
-Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact
-
-For additional contact information:
-     Dr. Gregory B. Newby
-     Chief Executive and Director
-     gbnewby@pglaf.org
-
-Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
-Literary Archive Foundation
-
-Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
-spread public support and donations to carry out its mission of
-increasing the number of public domain and licensed works that can be
-freely distributed in machine readable form accessible by the widest
-array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
-($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
-status with the IRS.
-
-The Foundation is committed to complying with the laws regulating
-charities and charitable donations in all 50 states of the United
-States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
-considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
-with these requirements.  We do not solicit donations in locations
-where we have not received written confirmation of compliance.  To
-SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
-particular state visit www.gutenberg.org/donate
-
-While we cannot and do not solicit contributions from states where we
-have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
-against accepting unsolicited donations from donors in such states who
-approach us with offers to donate.
-
-International donations are gratefully accepted, but we cannot make
-any statements concerning tax treatment of donations received from
-outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
-
-Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
-methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
-ways including checks, online payments and credit card donations.
-To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate
-
-
-Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
-works.
-
-Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
-concept of a library of electronic works that could be freely shared
-with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
-Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
-
-Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
-editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
-unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
-keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
-
-Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
-
-     www.gutenberg.org
-
-This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
-including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
-Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
-subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/42054-8.zip b/42054-8.zip
deleted file mode 100644
index 5b25bbe..0000000
--- a/42054-8.zip
+++ /dev/null