diff options
Diffstat (limited to '42054-0.txt')
| -rw-r--r-- | 42054-0.txt | 6430 |
1 files changed, 6430 insertions, 0 deletions
diff --git a/42054-0.txt b/42054-0.txt new file mode 100644 index 0000000..008314d --- /dev/null +++ b/42054-0.txt @@ -0,0 +1,6430 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42054 *** + +VANHAN PASTORIN MUISTELMIA + +Kirj. + +K. J. GUMMERUS + + + + + + +K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1898. + +K. J. Gummeruksen kirjapainossa. + + + + +SISÄLLYS: + + Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen. + Ystäväni Jaakkola. + Vanha virsikirja. + Isä ja poika. + Uhalla. + Kaksi valaa. + »Meidän pikku Jaakkomme.» + Viina! + Kauneutensa tähden. + Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala. + Kauhea hetki. + Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää! + Vastakohtaisia kyyneleitä. + Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala. + »Isää viedään!» + Entisen vanhan palvelian salaisuus. + Veljekset. + Poikani, minun poikani! + + + + +Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen. + + +»Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.» +-- Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni, +kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani +olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie +niemekkeelle, joka pistäiksen S----veteen. Näin olen monta, monituista +kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja +matkatoverini -- milloin joku lapsistani, milloin joku vieras -- on +aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin +oppinutkin. + +Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun, +tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä +etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan, +että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on +raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää, +näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto +seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä +silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni -- ja siitä on ajassa +enemmän kuin 60 vuotta takaperin -- rakastetulle seurakunnallensa +saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin +kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä +muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa +rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut. +Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy. + +Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes +ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei +vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt +kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan +likisyydessä -- aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman +lapsuuteni seutuja näen... Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla +leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka +silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo +itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni +silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja +korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne +ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin +olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen +onnettomuuteen, sanat: »_miksi pitää muutamain ihmisten kitua +köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja +ylellisyydessä_?» + +Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme +suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta. +Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa +vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä +oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme +osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän +meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva. +Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa +asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista +kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin +aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta +äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin +seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin +hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme +kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti +päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan. + +Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun -- niin erinomaisen, +jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja +isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa +ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa +linnoissa, ja latinan kieli-oppi -- se makasi pöydällä, mutta sen +viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa +kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani +maan-alaisten linnoihin. + +Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan +hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään +sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta. + +Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon +vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli. + +Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini +haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli +15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto +johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa +sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia +kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni. + +Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut, +ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä +kertoi hän: »_Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen +köyhä_?» + +»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata. + +Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. -- + +Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva +mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan +tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli +taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin +jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi +aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön +oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli +köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei +auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli +leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät +rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti. + +Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin, +virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle +vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä; +hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi +unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. -- -- + + * * * * * + +Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen +kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut +unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo +oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli +minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa. + +Niin oli viisi vuotta kulunut. + +Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa +kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun +suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni, +joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan +maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni +ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi +edessäni. + +Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin +iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja +eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!» + +Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi +pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja +sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään +Suomen. + +»Suomen!» huudahdin minä. + +»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus +minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt +ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka +vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen +silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota +olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän +tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian +rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt +menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen +maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus +opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset; +koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka +näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa +eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että +suomalainen talonpoika seisoi edessäni. + +Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli +kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän +vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän +tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle, +että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen +leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko +sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat +hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin +tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa. + +»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän. +»Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia -- korkeintain 3 +tahi 4 -- ja minä palaan _rikkaana_ armaan äitini ja armaan +morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä +leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä +iskivät tulta, kun hän tämän sanoi. + +Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita +hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä +huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen, +aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli +vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan, +joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun +setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä +onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä +enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian +aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko +todella, että onni asuu rikkaudessa?» + +Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli +hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja +varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat +pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan +olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä...» + +Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa -- aina kodistansa +asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa +jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen +väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita +ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut. + +Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän +peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä +saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan. +Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi: +»Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta +vaan! Pian se aika kuluu.» -- + +Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä +eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin +kauan oli luonani viipynyt. + +»Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.» sanoi minulle setäni, kun +kotiini olin palannut; »mutta», lisäsi hän miettien, »kun hän +palaa -- -- --?» + + * * * * * + +Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia, +vuosia. + +Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara, +Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän, +pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat +yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli +määrännyt kotiintulo-ajaksensa. + +Vuodet kuluivat ... kolme, neljä, viisi -- mutta odotettua ei kuulunut. +Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin +toivo, morsiamen rakastettu. + +Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden +aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät +ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut. +Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen +virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle, +suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne -- ei enää +kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli +kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän +odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun +päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä +sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset +auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He +voivat siis huoleti elää kaipauksessaan. + +Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili +vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin +tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan +häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli +iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu +varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa +hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi +läpitunkeevalla äänellä: »Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän +tulee!» ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. -- + +Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli +morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa +kohta oli antava -- sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni +heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli -- +niinkuin hänen ikäisensä niin usein -- menneissä ajoissa: nykyisyydestä +hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen, +matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili +häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja +varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun +palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun +päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta, +niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti +alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin +olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin +ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että +Maunu voisi olla kuolleitten joukossa! + +Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista. +Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta +kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä +ainakin. + +Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa. +Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun +pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani. +Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten +jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin +palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia +linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden +linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä +tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen: +Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma +siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten +joukosta kadonnut. + +Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan +päivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista +luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret, +komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen +mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä +vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti +palveliansa avulla vaunuistansa astui. + +Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen +syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa -- koko +hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja +kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto +vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä, +joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi +hän: + +»Te ette tunne minua?» + +»Ei ole minulla sitä kunniaa», vastasin aivan ihmeissäni. + +Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa +jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä, +mutta ei tuskiltansa sitä voi. + +Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan. + +»Minä tulen Niemeltä», sanoi hän; »minä ... myöhästyin.» + +»Laklan Maunu!» huudahdin minä ylön ihmeissäni. + +Hän nyykähytti päätään. »Niin», vastasi hän soinnuttomalla äänellään, +»nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.» Ja taasen hymyili hän +sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa +sanoneeksi, lisäsi hän: »Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin. +Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa +linnoissa. Ja nyt ... kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita +rakastin, tapaan minä -- toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. -- +Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni +takaisin!» huudahti hän sitten epäilyksen äänellä. + +Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat. + +»Enemmän, enemmän tahdoin minä koota», mumisi hän. »Ajan kulkua en +huomannut... Enemmän ... enemmän ... ja kun vihdoin kyllikseni sain, +oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi +polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa ... toinen +haudassa, toinen mielipuoli!» + +Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä +eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä +muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti, +kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen +sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla: +»Voisiko kuollut eloon herätä!» + +Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa. + +»Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!» jatkoi hän. »Saara makaa +haudassansa... Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen +hautansa täytettiin... Äiti ei poikaansa tuntenut... Turhaa, tyhjyyttä +kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!» + +Hän peitti käsillään kasvonsa. + +»Mutta Jumala elää!» sanoin hiljaan. + +Hän loi polttavan silmäilyn minuun. »Jos Jumala eläisi, antaisi hän +minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni ... viisi ... kolme ... +yhden ainoankaan vuoden!... Turhaa, tyhjyyttä kaikki!» -- + +Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän +sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui +hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä, +kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin +palkitsi se kumartajaansa! + +Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. »Hoitakaa äitini +viimeiset päivät», sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten +tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: »Unohtakaa että olette +minut nähnyt!» + +Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että +jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin +voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta. +Minne hän lähti, mitä hän aikoi -- -- ei mitään hän ilmaissut. + +Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä +löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. -- + +Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat +setävainajani sanat: »Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän +palaa -- -- --!» + +Hän oli palannut -- kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen. + + + + +Ystäväni Jaakkola. + + +Matti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä +kerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan +talon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä, +-- miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa -- etevin: sillä hän oli +ottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä +hän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli +taidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä +hänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen +hiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä +sydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla +avuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta, +jos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin +seurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat: +»mitä Jaakkola sanoo?» Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen +lauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän +kerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen +lausui: »Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin +seurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.» -- »niinpä niinkin, herra +kuvernööri», vastasi muuan isäntä: »sillä me tiedämme että Jaakkola +tahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.» -- »Siinä sain minä:» +kuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. »Suotava vaan, että jokaisessa +seurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.» + +Kun Jaakkola -- Matti oli hänen ristimänimensä -- kolmenkymmenen +vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen +avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin +mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka +kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain +pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta +aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta +säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä +oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen -- niinkuin niin moni +muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän +velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi +antaa -- laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut +oikein -- jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen +tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita +Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä -- aamusta iltaan -- +mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei +kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan +esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa, +Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen +omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein +kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä +hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä +eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen +luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui +sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja +aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse +perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä +kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.» +Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen +peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen», +sanoivat naapurit, kun tämän näkivät. + +Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän +vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän +uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän +puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta +eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli +rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi +Jaakkolaksi. + +»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on +salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei +kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan +seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi +tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta. +Matti ei myöskään ollut salarikas -- me tiedämme sen jo; mutta hän oli +velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi +laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun +tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet +raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti +oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli +kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä +rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt, +milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä -- sepä vielä +tavattomampaa tähän aikaan -- luki hän muitakin kirjoja kuin +hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen, +väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa +edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan +oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus +maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja +Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel +Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa +kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka +makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?» +ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin +kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu +löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan, +jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala +kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei +tiedostaan koskaan kerskannut. + +Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa +pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi +minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa +käynyt» -- niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin +»hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä, +jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin +vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan +varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä +niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen +viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä +ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin +halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin +suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain +näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä +ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu +päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain +keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut +aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin -- siinä nyt ei juuri +mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä +hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi +lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän +mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi, +osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti +lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan +lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan +nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä, +jotta olivat seurattavikseen ottaneet; -- ei siis ihmettä, että lasten +rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla. + +Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen +avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä +mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen +vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen +perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä +puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä +kohtausta Matin elämästä. + +Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli +kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin +suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset +aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja +tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki +istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että +sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua +tervehtimään. + +»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna +kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun +hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja +ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut +tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi, +että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski, +kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti +hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti: + +»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko +ruveta takaukseen minulle?» + +Olinko kuullut oikein? »Ta ... kaukseen!» kerroin minä hämmästyneenä ja +ihmeissäni. + +Nyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun +aivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä +pahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa +takaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden +varsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen +meneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin +varmaan, että koko sitoumus vaan on -- nimeksi, ja me tunnemme +itsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme +epäluottamusta: me ajattelemme: »kenties voi hän velkansa maksaa», ja +miten on -- hän selvittää asiansa niin kauniisti -- me menemme +takaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin +useimmasti huolen ja ajatuksen: »tyhmä olin!» joka ajatus aina, kun +sitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes »odottamattomat +tapaukset» tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa, +jonka me nyt saamme maksaa tahi -- me kuvernöörin kautta saamme vielä +suoremman käskyn: »maksa pois takaus, mies!» Tämän kokemuksen luulen +jok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista +lienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos +vaan heitä »oikein osataan pyytää.». Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on +saanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on +takauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että +ajattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme, +perhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme +syntiäkin. Huomatkaa, että sanon »ajattelemattomalla»: ja +ajattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole +valmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta -- jääkööt +likemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan +pienen muistelman, minkä sana »takaus» aina herättää minussa. + +»Takaukseen!» olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen. + +»Niin, pastori», jatkoi Matti. »Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä +näen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin +tiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen +pyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä +ovat väärät, niin luovun koko aikomuksestani -- sen tärkeämpi ei asia +ole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. -- Te tiedätte jo, +mitä aion pastorille kertoa», lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. »En +muistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään; +päätöksemme ehditte sitten kuulla.» + +Pojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin +vetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken. + +»Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa», alkoi Matti. »Minä olen +miettinyt ostaa sen.» + +»Salmela!» kerroin minä, ihmeissäni. »Mitä mietit, Matti: oletko +viisas?» + +Matti hymyili. »Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin +tiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi, +kahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa. +Mutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28 +vuotena, joina se minun hallussani on ollut?» Että Matilla oli rahoja +lainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä +hän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä +kysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja +kummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei +koskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään +vastaamatta. + +Mutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen +sijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen +kasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä, +muuttuivat surullisiksi. + +»Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme», sanoi hän +hiljaa. »Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä +tiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun +sitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa, +selittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin +ajaa?» + +»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky +mies -- olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun +ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä, +ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai, +antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa, +seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa. +Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä +ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen +kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin +sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei +varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi, +äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat; +mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa +herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta +kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni +häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti +kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi +hän hiljaa -- ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen +huminassa tämän kuiskauksen -- 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut +kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa +Jumalalta... Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä -- lupaatko +sen?' + +»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella +hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista +kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän +sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään, +ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi +kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita +perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli +kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa +huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen +keppiänsä. -- 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä +ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä +kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua +jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät +nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko +loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi: +'Sen Herra hänelle kostakoon!' + +»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En +ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut +sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi +hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini +vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli +hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten +huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'» + +Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka +kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät +kosteiksi. + +»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa. + +»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini +viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet +kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin, +kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen +herran, joka minua löi.» + +»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni. + +»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni ... +mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa +niin pahasti kohteli, oli -- Salmelan luutnantti.» + +»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan +ostaa.» + +»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt. +Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte, +kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille +yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma +talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut +yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on +ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata +3 tuhatta hopearuplaa.» + +»Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?» + +»Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen +vuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden, +ajattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain +nykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö +häntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut +Salmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin +ovat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala +on kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin, +toinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa +valvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi +jakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat. +Mutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty +kaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. -- Näissä aikeissa kävin äsken +kaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa +pysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni +vastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni. +Viisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt +Salmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että +kunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos +vaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on +ollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta +puhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi +isännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat +kodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen... Mutta tämä kumoo entiset +mietteeni -- olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman, +erityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni +oikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi +tiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka +syyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö +mieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen +kerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua, +herra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon +vaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.» + +Ukko oli herttainen tuossa... Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin, +ettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään. + +»Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?» kysyin. + +»En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle +kalliin maailmassa.» + +»No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko +pojillesi tästä kaupasta hyötyä.» + +Matti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä +jokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta -- vanhemmista -- +ei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia, +ajattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat -- +niiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei +poikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa. +Mutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat +semmoiset vaimot kuin Antin morsian oli... Miten siinä puhuimme, ukon +kauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää +koko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa: +sillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille +lainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka +kupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja +pannaan. »Siis raukee takauksenpyyntökin», sanoi hän, kun asia oli +päätetty. »Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle, +mitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa» -- lisäsi hän -- +»kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.» + +Tuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä +tässä asiassa parempi oli. + +»Leena!» huusi Matti nyt vaimolleen, »käy käskemään pojat tänne: asia +on päätetty.» Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: »Mutta jos niin +olisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii +täytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan +minä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. -- Mutta», lisäsi hän, +»kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan +kiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?» + +»Varmaankaan ei», vastasin minä. »Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja +minä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.» Tämä vastaus +tuli sydämestäni. + + * * * * * + +Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli +matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain +edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli +meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun +täytetakauksellani. + +Nyt palasi hän huutokaupasta. + +»No, miten kävi?» kysyin -- uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa. + +»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.» + +»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?» + +»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti. + +»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?» + +»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin, +käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä +ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt +suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen +suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi +täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli +nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' -- äitini +viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin +muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.» + +»No entäs sinun korkosaatavasi?» + +»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni -- jos ei hän +jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän, +»minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä +koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen, +näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä, +näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa. +'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun. +Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta +vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen +ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan +500 ruplaa -- sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.» + +»Ja sinä sait siten korkosi?» + +»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla, +kun kauppa on laissa vahvistettu.» + + * * * * * + +Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui. +Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on +kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa +vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti +on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne +kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa. + +Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni +tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan, +kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei +ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen -- hän oli kunnon mies. + + + + +Vanha virsikirja. + + +Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ +tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan +yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan +oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä +ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei +ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen +katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei +tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään +semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa +puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei +edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi +hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne. +Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua, +näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti +iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan. + +»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?» +kysyin minä surullisesti. + +»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun +tulee vastata.» + +Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei +ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se +tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi. + +Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista -- se hänen nimensä +oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli +seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan +tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt +rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava. + +Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa. +Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa +arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka +kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan +sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen +vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. -- -- Ja nyt on +poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt +rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi +Siperian syviin kaivoksiin! + +Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä +hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne +lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset +silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut +esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa +haudassa; poika -- niin -- raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta +istunut. + +»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle +Lauvilan Jussista puhui. + +»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli +ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän +suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia +kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa +kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita +huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä +eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen +mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset +hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä +lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty, +ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja +tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän +kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan +nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain +ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi, +vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies, +mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele +häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä +olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen, +ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi, +samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen +aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin +illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden +joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata. +Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista +oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää +täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja +siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa +rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime +kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni +tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen +jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa +seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa +tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti +suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä +riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt +vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt +hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli +kuuluksi -- ja tieto siitä levisi pian -- eipä kehdannut Jussi enää +mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille. +Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli +lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi +puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä +on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen +jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman +päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen +vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika +kuritushuoneesen vietiin -- surusta kaiketi.» + +Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen +elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava. + +Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun +Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä; +toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan +isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta +vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla +enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen +rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi +pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä +liikkui. + +Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi. +Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi: +»Herra pastori... Jussi ... minun poikani...!» + +Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme, +että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?» + +»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti +vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta +kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven +kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan ... murhalla ... +tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani +tapaamaan... Hän menee kadotukseen... Oi, herra pastori, neuvokaa ... +eikö hänelle mitään pelastusta löydy?» + +Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata? +»Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!» + +Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi, +rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun +esikoiseni katuvaisena!» -- + +Jumalanpalvelus alkoi. + +Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia +oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin. +Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli +Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin; +kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä +ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta +ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti. + +Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli +levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut +muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia +likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa +katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin +veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa, +aivan mustan tuolin vieressä. + +Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä +ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan. + +Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja +saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut +olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli +seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt +luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä +liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun +saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle +yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: »_Vaikka syntinne +veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman_» -- nousi +hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski +lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki? +Näkikö hän nyt syntinsä? + +Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen. +Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja +kädessäni. + +Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te +tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä +ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys +oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla +äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko, +että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt +syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren +pahennuksen?» -- »Tunnustan!» -- Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä +sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» -- +vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi +kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että +muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin +hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen, +nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän +vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat +ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla +äänellä kerroin kysymykseni. + +Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan, +kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt +soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!» + +Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja +lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli, +että ihminen näin saattaisi teeskennellä. -- + +»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä +armon sinulle antakoon! Amen.» -- Näillä sanoilla lopetin toimituksen. + +»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä. + +Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni +kuului, tunsi -- isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. -- + +Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä +ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle +haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan +Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä +se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin +vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi +polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa: +»Oi äitini!» -- + +Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat +ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi +äitinsä haudalta nousi. + +Kauan saimme odottaa. + +Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko +minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän +ei voinut sanoilla mitään vastata. + +Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä? +Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän. + +Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli +muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa +miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut. + +Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen +kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita +kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon +penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa, +josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut, +tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä, +mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan, +ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä: +»Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi +sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran +pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen +kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa +muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista. +Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä +häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän +nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin +varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat: +»Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi +(Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» -- oli hän kukistettu. Eletty +elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle +sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä +hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja +kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli +hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen +pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla, +vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä. + +Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa +ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon +joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja +puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta -- eipä tuo +enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen +siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa +olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka _täytyi_ itää, ja Herra +itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. -- + +Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo +aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen +luonansa elää setä Jussi. + +Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha +virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena +maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä +päätarkoitus. + + + + +Isä ja poika. + + +Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja +vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee +siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin +lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän +neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä +eli hän onnellista elämää -- ainakin siltä näytti -- kolmen tyttärensä +kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä +Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat +Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä +poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli +perinyt isänsä kaupan N----n kaupungissa. + +»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se +lausutaan, suurta kunnioitusta -- olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan +kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä +jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan +sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas», +sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta +-- eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka +eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen +kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia +ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää +sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä, +muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö -- se kumarsi vaan +kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän +takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti +hänelle kunniaa tuottaneet. + +Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei +valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa +oli häntä -- varsinkin nuorempana -- lukemattomia kertoja petetty, +semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän +sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä +koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin +vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului: +»Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies +käsitti sanat _petos ja pettäjä_ jotenkin laajalta, ja että +maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä +ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle, +joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin +ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa. +»Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä +itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta +järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta, +jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä +rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän -- varsinkin kun hänellä +aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton +mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten -- närkästyttänyt +kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi +kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet +niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle +luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja +että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi +muuttaa ja sitten kentiesi -- karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa +hänen sortamisekseen koetettiin -- se oli keisarikesänä 1819 -- oli +Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut +selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä +luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen, +horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman +takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» -- +oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin +olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla. +Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä, +että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi -- 25 +prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta +siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään +takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa +suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa, +jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi +hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa +tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen +tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin +omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä. +Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää +pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli +puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän +vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi: +»menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon +päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä +kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto +pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää. + +N----n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua +tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus +ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi +mentiin. + +Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli +oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli +avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista, +seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut +pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran +tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita. +Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin +usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja -- oli +samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi +toisessakin valehdella.» + +Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän +maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa, +palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen +kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät +ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. -- + +Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen. +Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa +kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla +kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella +kertonut. + +Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen +kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika +oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta -- niinkuin usein nähdään -- +pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa +aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon +nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia +kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän +halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan +opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän +myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä +oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä +syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa. + +Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä +suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän +kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen +selittää. Ernst oli virkku -- yhtä virkku kuin ukko jäykkä -- elävä ja +innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen -- hän ei tiennyt mikä, +joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli +hän aivan toinen. + +Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen +suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa +syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä +mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi +jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri +erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen +luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin +sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin +mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi, +ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen +isänsä luona. + +Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään +sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta +jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei +myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei +tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin +usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan. + +Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst +hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli +ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon +mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä +mitään maininnut. + +N----n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin +Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä +nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan. +Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan +kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin +suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä +oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti +vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se +oli, kun merikulku syksyllä 18-- loppui. Mutta nyt kuoli vanha +Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti +isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo +jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He +kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin +semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin +nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.» + +Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa, +jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »_Vanhaksi +virsikirjaksi_» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin +ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta +lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat +serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä +parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla -- +tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat +runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä +tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin +Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla +ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka +monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja +yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin +kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin. + +Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N----n kaupungin katuja +pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst +Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina +ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut +Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan +jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut +paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä +takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi +kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän +oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut +koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut +häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt -- -- kun palatessasi +käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan +hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa +tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut -- +morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin. + +Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen +loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten +kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. -- +No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka +heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka +maailmassa. -- + +Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin +serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän +ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni, +jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli -- mieleeni +johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen +niittää.» + +»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita +toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt. + +»Laajentaa kauppaani -- yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti. + +»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt -- jos pääset?» + +»Sitten ... en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.» + +»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.» + +»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän +tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen +intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi +nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun. + +Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista +varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja +paperikääryillä -- »tuliaisia pienille pastoreille» -- ja käski minun +viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi. + +Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä +päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani +ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti +minusta. + +Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin +onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi +kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän +vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa +tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen. + +Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin +hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä. +Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle +terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki, +jotka N----ssä kävivät. + +Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon +kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä +seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli +ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään. +Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin +varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut +halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä +lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen +olivat Sannan häät aivan epätietoiset. + +Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin +puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan. + +Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että +tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen +vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja +hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna, +että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut +jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla. +Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli +Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli -- niin +luultiin -- tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle, +ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät +sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan +halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen +vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole +sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me +olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta +mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä +samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään +oli hän kalpea kuin ruumis.» + +Minä menin ukon kamariin. + +Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin +muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta +ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun +tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen +askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei +kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa. + +Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut, +jollekin salakarille oli laiva törmännyt... + +Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua -- kuinka +omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä +ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän +seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi +hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui +hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa. + +Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen +toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me +pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman. +-- Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin +aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä. + +Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen +vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta +toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta +syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin, +ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei +lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle +viety. + +»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin +Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä. + +»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa +lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa. +Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla +tänne tänään ennen aamiaista.» + +Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli; +Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta +oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt +unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. -- + +Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin, +vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10, +avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen. +Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti +muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta...» +Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi +hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen +otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä +vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä +minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä. + +»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle +valehdellut, _hän -- minun poikani_!» + +Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle +XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan +saanut -- ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon +nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi +hän. + +Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet +tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei +jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja +avasi kannen. + +»Ja nyt -- tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä +oli aivan soinnuton. + +Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen +kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa +lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja +ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa +noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon +raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon +sana piirretty. + +Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut. +Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään; +ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen. + +Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja +kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen +suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään +raamatun, joka putosi lattialle. + +Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. -- Isä +hylkäsi poikansa! + +Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän +kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle +panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli +piirretty sanat: _minun toivoni_! Mutta pois pyyhityt olivat ne +sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä +nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. -- + +Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän +vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän +syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä +vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta +huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa. +Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat, +miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja +puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa, +mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta +sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka -- -- -- +hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta +kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt +ovat. Käske -- lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja +vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa -- +käske ... minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja +sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen ... en tahdo +kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä... Vie tämä sana +hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on +tapahtunut ei puolta sanaa enää -- ei kenellekään -- ymmärrätkös?» -- +lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni. + +»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä. + +»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun +kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää. + +»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua +hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän -- +hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin +odottanut. + +Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi +näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!» +huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi, +häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt... Eipä uskoisi, että sinun häitäsi +huomenna vietetään, ei siltä näytä.» + +Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli +heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut -- varsinkin +Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin. + +Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt +tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä +kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian +syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut +kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan. + +Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon +tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten +tuomittu. + +»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa. + +»Ei», vastasin minä. + +»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi +hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä +kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä... Siinä ei vaaraa... +Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto ... minä en +tahtonut isälle siitä mitään puhua ... asia ei onnistunut... Vekseli +oli maksettava... Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa... Nyt tiedät +minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt; +tiedät minun rangaistukseni... Minä tahdon isää vielä kerran nähdä +ja ... huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa, +että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» -- +Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa +vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa +ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia +minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja -- oli valmis +lähtemään. + +Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja +kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän +isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana +kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden. + +Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan +kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä +-- jos jonkunlaisia -- ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni +ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti +sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän +kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa +piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» -- sanottiin. +Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut. +Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat +merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina +väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi +hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin +tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä +virkumpi. + +Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N----n +katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei +vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun +luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen +tervehdyksensä. + +Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän +ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta +vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli +iloinen, hänen sanansa leikilliset. + +Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli +lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja +kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen -- Rauhalassa. Mutta tästä +kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan +heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton -- halvattu. + +Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan +ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen +vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen. +Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje +ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen +sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin +oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein +näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi +hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa +ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka +kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!» + +Se oli kirje -- kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli +pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten +kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli +kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän +oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen, +ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta +miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten +hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen +tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä +luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen +kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen +täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän +isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi +hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa +isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen +käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä -- kertoi koti-ikävästään ja kuinka +raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan +laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi. + +Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää +kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän +pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin +Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: _minun toivoni_ oli +liitetty sanat ja _iloni_ ja jota eivät enää viivat mustanneet. + +»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt +raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia +heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me +väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. -- --» + +Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi +vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan +ilo. + +»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä +Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle +kaikki, kaikki anteeksi antanut... Minun pöytälaatikossani on kirje +hänelle ... kun hän tulee...» -- + +Kului sitten muutamia viikkoja. + +Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani +kirje -- surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei +postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut +viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi +Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut. +Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään. + +Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt +tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta +eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en +tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna. + +Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta, +Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst +lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli +kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan +liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen +Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa +palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja +hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi +häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa +vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika +oli» -- lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin +omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti +Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen +summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. -- +Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa +olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä +ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli +täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon +sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat +Ernstin viimeiset sanat. + +Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja +rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut, +ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan +käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa +rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan +sanat: -- -- »oli kuollut virkosi jälleen ... oli kadonnut ja on taas +löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi +oli irtaunut vasemmasta, ja -- uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen +kuoleman pitkään uneen. -- + +Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa +povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja +tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat +saaneet ijankaikkisen tilivapauden. + + + + +Uhalla. + + +Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä +makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei +koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän +ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet, +äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin +makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun +hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa? +Kaiketikin -- niin arvelen -- on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus, +mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä +paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville +saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää +tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa +syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen +perille päästä. + +Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä +mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän +kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein +syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja +kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat +ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen -- +painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin +häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään. +Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita +heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän +kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään. + +Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset +tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia, +eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen +johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä +kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina +palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi +pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon +kirkonväkeen. + +Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina +Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen +tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion +asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää +hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen +markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä. +Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät +palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä +markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta +päivää ensimäisten jälkeen. + +Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut +väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta +parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku +vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia. +Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli +tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan +pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat +pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista -- isä ja +poika -- ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset +riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa +takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet +erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat +takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta +heillä arkuissansa syötävää oli. + +Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa, +saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä +ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt +ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän +markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on. +Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän: +»Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi +jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä +suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut +asukkaan.» + +»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen. + +»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri +tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan +kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa +saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani. +Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan +kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja +jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet. +Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä +tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata. +Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä +ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä +ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin +Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen +maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä. +Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta +löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä +kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä +vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän +seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä. +Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana +meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes +mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin +tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka +sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen +taskuistansa, muuta ei mitään... Anna minulle paperia, niin kirjoitan +paikalla ilmoitukseni asianomaisille!» + +»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni +kertoi. + +»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin +tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään +istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin +avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä +saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut +avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä +ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla +tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet +sietäisi olla pappilassa.» + +»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen +ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on +sinne toista neljännestä.» -- Kun nimismies viimein oli saanut +ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden +pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen +»paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen +maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle. + +Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt +ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen +että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle. +Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan... Kaikissa turvautuu +maalainen pappiinsa. -- + +»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään +seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään. + +Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi +pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa, +kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista +tuumailtu suntion mökissä. + + * * * * * + +Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä +ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli +sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta +tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet. +Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon +pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika +ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan +meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa +tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet +torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden +erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti, +puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon +iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin +joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä +suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin +kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin. + +Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen, +isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon +kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista +kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita; +kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat +varastaneet -- ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen +kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin +sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia +juttuja kuulla. + +Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut +muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä, +nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta +mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli +lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt +iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan +mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään +kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä +päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja +kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri, +Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä +Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus +päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan +häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi +hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty, +etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta +vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty. +»Huolimatta tästä» -- kertoi viipurilainen -- »kummitteli hukkunut yhä, +kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian +uhkauksiansa täyttää.» + +»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli +viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole +horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se +kuollut mitänä voi!» + +»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin +hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi +lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha +vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin +pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai +rauhan.» + +»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä +vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.» + +Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa +makaavasta!» rukoili hän. + +»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko +hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä +nauraen. + +Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti +uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen. + +Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat +hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan. + +Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi +mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut. +»Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon, +joka oli pöydältä pudota kolahtanut. + +Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun +liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä +selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei +ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että +kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä, +korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut +keskellä pöytää. + +»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi +viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!» + +»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän +naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat -- tupa kun oli kuuma -- yhä +enemmän nousta. + +Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka +tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta +rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan, +miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa. + +Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli +viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin +seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon +lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä +kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion +luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin, +jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä +kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla +tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?» + +Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti +heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa. + +Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien +läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut. +Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän +häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton +mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki +ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä +enemmän aihetta ylvästelemiseen. + +»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin +avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle +kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan. + +Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka +vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut +kaikki, mitä tuvassa puhuttiin -- sen verran kuin hän huoli sitä +kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan. +Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se +tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä +iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä +ja toista kertoa. + +Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren +isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni +veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa +taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen +mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja +osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa +etemmäksi ulottunut. + +»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa. +»Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme +kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai +sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti. + +Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti, +niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee +vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi +tapulilaisen?» kysyi hän. + +»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi +Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt +hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi. + +Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä. + +»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin +saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän. + +»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti +tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen, +kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen +puolen tapulin lattiaan.» + +Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi +ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei +suntio hänen ehdotukseensa suostuisi. + +»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän. + +»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin. +»Kun palaat, on tämä sinun.» + +Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä +pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä -- muuta ei +mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan. +»Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan +tupaan. + +Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus +oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki +oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut. +Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri +huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa +joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja, +sanokaamme se suoraan, pelko -- sillä hänen urhoutensa, josta hän +kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko +seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja +ylpeys taisteli. Ylpeys voitti. + +»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle +ryyppy, niin saat partasi!» + +Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen +ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi. + +Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut +esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen: +»Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän. + +Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen +ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin +kankea -- niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt. + +»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka +huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä +nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä, +missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven +vasemmalla puolella olevassa kommakossa -- sieltä tapaat +tavattavasi...» + +»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja. + +Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat +vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen. + +»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken? +Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse +käydä perimässä.» + +»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi +vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa +olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari +kolme kolmituumaista naulaa. + +Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä +tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä +ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän +hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa. + +»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili +suntio, joka hypistelemisen oli huomannut. + +»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja +näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.» + +Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten +kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut +lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala +vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli +se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko +ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen... Miten olikaan, kun +suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset, +säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!» + +»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa», +lisäsi hän silmäiltyään pulloansa. + +»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei +suuret sanat suuta halkaise.» + +Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina +siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se +ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma +kompia käsitä.» + +Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa +hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla +lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu, +kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä +kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle +vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat +nähtävinä. + +Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui +väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli +kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen. + +Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa +jätti. + +»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio Männistön +Sakaria. + +Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle. +»Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on +tapulin ovi auki.» + +Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan +ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan +vaikutusta. + +»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion +esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta +tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa. + +»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön +jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat +seuranneet. + +Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei +Saralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän. + +Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He +kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta +tähtilennon he näkivät. + +»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät +ole oikealla kannalla.» + +Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota +kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä +-- ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt +uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä +yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä +kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä +liikkuvan. + +Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan +sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä +kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä +vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku +ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät +ketään nähneet. + +Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt +polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky +ei myöskään väkeä rauhoittanut. + +»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon +viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä +lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan +pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.» + +Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion +tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut. + +Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä. +Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa +yli. + +»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen +Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa, +missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset. + +»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? -- Ei +sitä kukaan tiennyt. + +»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti +viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!» + +Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina +tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut. + +»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa. + +»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois +kaikki pahat.» + +Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli +»pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen, +käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai +puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä +kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen +suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä +suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan +pantu. + +Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä +seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut, +nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut +tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi +enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka +vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä +aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut. + +Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna. +Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme +Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee +minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista +vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan +puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin +tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta +kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta. +Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko +voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille, +että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta +näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa. +Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee +kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä +semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan +luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa, +älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään +toteen näyttää. + +Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena +seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut +tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana +jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä +hypähdin kiireesti reestä. + +»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni. + +»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni +uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän +vielä.» + +»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa. + +»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?» +huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa +löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle +tapahtunut?» + +Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla. + +»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa. +»Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!» + +Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin. +Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani +oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai +sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan +lyhtyä hakemaan. + +Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani -- sen verran +kuin hämärässä voin esineitä erottaa -- että sen ovi oli auki. Sakari +ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin +tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja +palannut -- --? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava. + +Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä +olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin +suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt, +ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen +kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä +olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se +kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo +hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa +lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen. +Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei +muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi. + +Lähdimme matkalle tapuliin. + +Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin +minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön +Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen +ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät +viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi +avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä. + +En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne +ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen +oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet +pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva! +Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole +tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei +ollut, ja kumminkin... Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä +ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi, +jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä +uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut. + +Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi +väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota. +Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä +tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion +sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli +suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli +lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen +kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn. + +Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka +kulmassa oli -- ja on vielä nytkin -- kamari, kammio, mikä mitäkin +tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa +tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä, +rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta +kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella +olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin +olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla +puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä +paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen +jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin. +Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat, +hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet. +Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin +muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä +hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. -- Päresoihtuni kirkkaassa +valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat +tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei +ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä +tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen, +käänsin nyt askeleeni. + +Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun +sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin +Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin +päresoihdun. -- -- + +Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan +kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana. + +Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla +pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta +löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin +kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa +partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen +vieressä. + +»Vilppu!» huudahdin minä. + +Ei vastausta, ei liikahdusta. + +Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä +ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet. +Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut, +mutta käsivarsi ei ollut kylmä. + +Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton +nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta +asemastaan, saatava lämpimään suojaan. + +»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni +olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille +muuttanut. + +»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin +rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!» + +Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan +kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset, +jotka jäivät kynnykselle seisomaan. + +Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa +Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta +sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki +ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se +muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman +tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon. + +Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua. +Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista +muuanne kuin -- hautaan. + +»Tapulilainen on kostanut -- -- on kostanut», mumisi vanhempi +viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia +keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski +suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa +Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut. + +»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin +saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» -- Olin, näet, +nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja +minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa +onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla +omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai +sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa +mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen +kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa +ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät. + + * * * * * + +Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden +aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen +suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli +hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut. +Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa +mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt +tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme +olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä +aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin +hän oven avasi. -- Mitä varten? -- Tietysti, jottei kammarissa makaava +ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä +järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa -- jos siinä mitään järkeä +oli! + + * * * * * + +Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä +tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä +Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen +oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei +koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole +pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras +kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan +raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari +sitä taskustansa tavoitteli! -- Mutta vieras ei ollutkaan oikea +ihminen, ja seteli -- niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!» + +Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman +jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto +ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että +Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori +mitä tahansa» -- sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi! +-- Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että +hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» -- +Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa! + +Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun +eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven +huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta, +joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän +puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa +vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa +oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli +saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa, +mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren, +uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin +meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että +uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan, +kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut +hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. -- Hän siis oli tuo +»vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä +tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja +katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen +mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä +lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja +siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon +pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka +oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä +minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni. + +Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi +silmäilyllä miehen. + +Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa +saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään +vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea +ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.» + +Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun +kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä +suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän +tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään +toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään. +Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun +onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut; +mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun +kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen +aikaansaattamaksi luuli. + +Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja +säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko +niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa +tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei +sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan +kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta, +turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen +kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan +kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt. + + + + +Kaksi valaa. + + +Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden +saarnaajaksi L----n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka +kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan +mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut +kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi +häntä oli tavallisesti sanottu. + +Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän +minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin +sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä, +ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla +könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset +haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa +aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin +laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat; +olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he +kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita +koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä +samettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista, +renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon +tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi +laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista +sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen +tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan +sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen +häviän.» + +Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä +pois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vaan oikein osasi tinkiä; ja +sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut +luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja, +tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa +velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan +sai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin +vielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin +puolen tuoppia -- aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin +perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi +oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana +riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut. + +Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen +tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli +hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän +ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä +kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän, +että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä. + +No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli +tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista +kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi +kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa +eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän +alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut, +ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka +näkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä pahinta oli -- rahatta; +sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut +rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa +tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa +sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis +oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että +hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä. + +Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville +saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt +kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä +lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan +Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa +kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna +päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta +siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen +kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan +mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli +ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut +alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun +päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen +siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja +mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä +hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, +vieläpä rikaskin. + +Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa +joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden +kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo, +jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista +hakea morsiuslahjat armaallensa. -- + +Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli +seurakunnassa hyvin tunnettu -- vaikka ei juuri hyväksi tunnettu -- +mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen +työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt +pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin +kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka +seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja +pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta +kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin +yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes +monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli +lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat +sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä +huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä +mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin +unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta +juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu. + +Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin. +Muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska, +Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen. +Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että +hän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä +sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä +asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä +semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen, +kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen »uusille +tuumilleen.» Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut +kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli +hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka +ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin +myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta +juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän +lakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. +Pitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat +nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen +iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli +vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei +enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli +kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin, +samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen +kammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli +koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se +pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti +talouttaan ja taloaan. + +Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa. +Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa +seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla +äänellä viimein puhjennut sanomaan: »näinkö sinun piti kuoleman, Antti +parka!» + + * * * * * + +Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin +murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana +muuttaa L----n seurakuntaan. + +Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää +kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa +imenyt -- kuka niitä muistaisi! + +Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä +lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen +nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen +murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät +ihmisellistä uteliaisuutta valveilla. + +Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani +pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut, +huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta +viidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni +hitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön +kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän +saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään. + +Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan +lukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime +pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä +minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen +pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin +selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia +tärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: »Jos +olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä +miehemme saisimme.» -- Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä +ennen kirkosta lähtenyt. + +Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin +hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli +ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen +muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä +muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka +talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin +harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen +tauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? -- +Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli +ollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja +vastasi: »Jumala tiennee!» + +Ja Jumala sen kyllä tiesi. + +Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja +että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että +hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti +kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän +talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli +minun meneminen hänen luokseen. + +Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona +käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan. + +Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti, +kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen +näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta, +kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti +minua vastaan. + +»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin. + +»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne +ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.» + +Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut +yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa +järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa -- suuri +kirjasto siihen aikaan -- sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja +ei ollut aivan tavallinen talonpoika. + +Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei +niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli +Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti +käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan +luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat. + +Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan +odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä, +Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen +menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin +odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta +mieheltä odottanut. -- Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en +tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli +jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen. + +Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän +syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli +kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti, +että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista. +Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut +siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän. + +Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta, +jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja +pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin +tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen, +ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle +tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin. + +Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää. +Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti. +»Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan +kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa, +ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen; +hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai +jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue +muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.» + +»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin +Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. -- + +Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty. + +Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä +vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja +lähestyvän asuntoani. + +»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan +kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu. + +»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin. + +Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen, +seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun. + +Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin +alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän +kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja +sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani +puhua teidän kanssanne.» + +Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani +kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni +myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin. + +»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat. + +Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja +lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette +malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!» + +Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän: +»Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät +yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla +olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo +vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte +luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani +ajatella, ja sentähden jätin teidät ... saadakseni itsekseni vielä +kerta tuota asiaani miettiä.» + +Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin +häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli +särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni. + +»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen +ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on +se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle +sanottavaa.» + +Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan +istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten +hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa: + +»Mihinkä sitoo vala ihmisen?» + +»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä, +mihin valalla olemme sitoutuneet.» + +»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan; +jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä +toinen vala velvoittaa meitä salaamaan...?» Ja hän loi silmänsä minuun, +ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa. + +»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu +kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.» + +Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen +hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko ... saanko...» änkytti hän. Sitten +vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia +pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?» + +Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun +suustani, rohkaistakseen mieltänsä. + +»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty +sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.» + +Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein, +ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan, +hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla +äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja +ijankaikkisuudessa tuomittu.» + +Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä +kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi +hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja +väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja +ijankaikkisuudessa kadotettu!» + +»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on +parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se +riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä +uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme +kärsi. Aika on armon... Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa, +kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!» +Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle. + +Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka +vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin +murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa. + +Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti +olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui +sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta. + +En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata +enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen +ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun +sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka +nyt oli -- minä aavistin sen -- putoamaisillaan hänen hartioiltansa. +Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin. + +Vihdoin viimeinkin! + +»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka +sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä +salaisuuden. + +Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää... + +Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla +lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään +oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan +poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle. +Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän +käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli +Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän +jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt +kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli +kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen +kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja +rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän +saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa, +joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja +siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen +olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut +rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja +maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi. +Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt +seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut +tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja +työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän +kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta +saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi +oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä +hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä +pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle +viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja +huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» -- Vieraan tulo +oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he +näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä +vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies, +mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet +riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja +tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä +varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen +sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen +tänne jäävän.» -- »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut. +»Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet; +siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli +puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi. +Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi +epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä +neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen +käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo, +johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka +vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä +mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa +ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän +tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa +pitää.» + +»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin +siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen +hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden +reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen +viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi, +suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin +hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin +punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten +puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin +ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin +maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen +puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja +saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta +Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin +murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista +salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja +kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta +toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten +makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' -- ja hän viittasi Anttia. 'Nouse +nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä +kotiisi palaat!' -- Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani +luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että +heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! +Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen +siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun +heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.» + +»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani +sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, +että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän +valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin +kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän +tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle, +missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta +viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen +peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta ... +oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi +aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin +pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri +siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi +vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta +kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua +kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut +tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'» + +»Oi Lassi...» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän, +mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän; +mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» -- +Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan +muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos +sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä +luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.» + +»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli +kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen +sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat +korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan +murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan, +saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä +minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin ... +oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä +tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin +Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet +_kenellekään_ ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että +sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut. +Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta +edellisen valani... Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt +päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta +välttää. Rukous ... katumus ... minun runneltu sieluni seisoo niiden +ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota +armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin +tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten +edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. +Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan +ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen +lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka +pelasti minun henkeni... Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että +niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.» + +Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla +äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka +hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori, +olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä +tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden +opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei +sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska +oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen +lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen +vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty +toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen +edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos +jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan +punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? -- + +Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska +todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä +hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni +vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä +kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan +teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi +sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille, +jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala, +jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit +Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta +murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?» + +Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä +ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi +katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat +niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon +silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen +sanottuaan riensi hän ulos. + +Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni +hänessä vaikuttanut? + +Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa +palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän +kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä. + +Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä. +Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo, +käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä. + +»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista. + +En ollut hänen kysymystään kuulevinani. + + * * * * * + +Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän +ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen +on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin +kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus +on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka +ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä +hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei +hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään -- niin +ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät +näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun +tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, -- +mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun +mielestäni aihetta antanut. + +Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että +nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi, +poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat +näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu. + +»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi, +vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta +minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa. +»Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää +tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei +uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän +ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut +tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota +hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi +on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja +vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä +tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin +ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka +tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies +sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä +Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma, kun +en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt +toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari +virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani +jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy +olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta +vaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme, +minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme -- Lassin +varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota +etsimme -- luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan +tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa. +Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa +aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä +minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan +luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia +ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi +huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii +käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; +ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy +olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee +samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan, +ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.» + +Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen. +Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa +päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää +vuotta oli salannut! Mutta ... miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään +Lassin palaamisesta ... olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen +unhottaa? + +Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan +malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt +makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli +saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona +käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut +siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta +enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa +tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi +hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi +kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä +lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, ... minä, vanha hupakko, +kun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän +ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet +minua kahdesti samana päivänä petä.» + +Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin +outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva +väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on +jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan. + +Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka +istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska +kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea +kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän +ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa +vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa +terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli +kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli +hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin +heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa +kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista +tuskaa. + +»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies +tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen +tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein... Olin +sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt +tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde, +joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt +on se tehty. Jumalan kiitos!... Lassin kanssa en olisi voinut elää, en +nähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut mahdotonta... Minä en syytä +häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun +ansainnut.» + +En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia +varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä. +Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään: +muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä +hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän +lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!» + +Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että +verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska +kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen +alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja +luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. -- + +Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi, +ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan +ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut +sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi +kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska +tuskin kuultavalla äänellä: + +»Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi +olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan +oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan... + +Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä +osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä... + +Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet. +Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea. + +Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko, +vaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen +laupeuteensa yksin.» + +Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne +kestivät. + +Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä... + + * * * * * + +Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin +takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan +oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti +pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa +tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen +Tasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin +surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt. + + + + +»Meidän pikku Jaakkomme.» + + +»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, -- +anna minulle anteeksi, -- minä en saata sitä uskoa!» + +»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan +hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme. +Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä. +Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse +nähdä!» -- + +Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän +kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli +ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten +kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa +tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli +köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli +Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin +varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme +myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä +huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, -- nimittäin jos paljaassa +varallisuudessa on mitään onnea -- sillä siihen aikaan oli harvassa +miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä. + +Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta +oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi +kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan +Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän +on onnettomuuteensa itse syypää, sillä -- kuka käski hänen ottaa +Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut, +joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin +kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin +aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän +minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia, +Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet +yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua +»keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät +ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun +huulillani. -- + +Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä +aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä +öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin +sitä. -- Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut +juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden +pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä +aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; -- -- +mikä teki muutoksen? -- + +En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen +koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen +sanovan. + +»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» -- kysyin +minä tiellä. + +»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» -- vastasi hän iloisesti. + +Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti. +Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan +suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui. +-- »Kuulkaa!» -- sanoi hän. -- »Ette tiedä, kuka veisaa!» -- Ja +iloisesti silmäsi Tiina minua. -- »Enkö nyt ole onnellinen? Se on +mieheni, joka veisaa.» -- + +Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari +ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti +ylös ja ... tosiaan, -- toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, -- +toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin. + +Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä +ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä +silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme. + +»Mikä siinä on?» -- kysyin lähestyen kääryä. + +»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos +Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.» + +»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» -- kysyin kummastellen. »Sitä et ole +minulle sanonut.» + +»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta +ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän +ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» -- + +Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja +»meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta +enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa +oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut +mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen +tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan +maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei +saa mies usein.» -- + +Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja +hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut. +-- »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on +todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät +tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta; +ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää +rupea.» -- Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen, +minäkin! + +Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa +ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari +juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli +muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä +häneltä. + +»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä +kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette +sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku +Jaakkomme.» + +Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi +isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen. +Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt +päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa. + +»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria -- mitä +viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa -- mitä +sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että +vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan. + +Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja +hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten +valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja +laski hänet minun syliini. -- »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja +te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle ... hänen +isästään ja äidistään.» + +Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku +Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi +tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä +luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on +väkevä, voimakas. + +»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin. +Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä +päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi. + + * * * * * + +Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas +ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille +seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla +onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän +käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen +lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin +Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin. + +Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin +merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta +vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset +pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin +minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit ... oli, ... kun +niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat +aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno. + +Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen +poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin +punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä +talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin. +Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota +olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia +muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin +ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina +tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa +metsänrinteessä ... sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. -- +»Kuka tuossa torpassa asuu?» -- kysyin kyytipojalta. + +»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» -- vastasi poika. »Ja kuka olet +sinä, kuka äitisi?» -- »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina. +Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.» + +»Tiina!... Mikä talo oli teillä ennen?» + +»Selkämaa!» -- vastasi poika. + +»Mitä!» -- huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?» + +»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi +pitkään minua. + +»Mitä!» -- kerroin vieläkin -- »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku +Jaakkomme!» + +»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen +hänen nuorempi veljensä.» -- + +Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut ... en kysynyt +pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie +hevonen pappilaan ja sano nimeni» -- minä mainitsin hänelle sen -- »ja +kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat -- minun. Minä +olin äitisi ystävä ennen.» + +Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. -- »Tekö se +olette, herra, josta äitini aina puhuu?» -- sanoi hän. Sitten hypähti +hän rattaille ja ajoi pappilaan. + +»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni +torppaa. + +Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli +paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän +kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko +se on?» + +»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?» + +»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» -- huusi hän ja nousi +kiireesti ylös. + +»Vielä kerran!» -- Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut +siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni. + +»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa. + +»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän +onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä, +katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni. + +»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te +ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta ... onneni +oli lyhyt, oli kavala.» + +»Tiina, Tiina parka!» -- oli ainoa, jota osasin sanoa. + +»Pikku Jaakko on kuollut» -- jatkoi hän suruisesti. -- »Hän oli enkeli +taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti +onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui +hänen hautaansa.» + +»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.» + +»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin +hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli +maan poveen laskettu ... silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä. +Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta +kadonnut... Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän, +joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen +hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien +kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku +Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään +vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette +ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.» + +Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien +jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni +mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä. +Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja +kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin +kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat +kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin. +Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni -- kummityttärenne -- oli +lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole +kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi +minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä +mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» -- + +Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On +tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama +kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa +päivinä. + +»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen +kättänsä. + +»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi +hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät +saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari +on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni... +Missä, oi missä on hän!» + +Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli +kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että +äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi +ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja +sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. -- »Ei», -- +sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni +ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.» + +»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin +moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» -- oli vastaukseni. + +»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku +Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin...» + +»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» -- sanoin minä vakavasti. + +Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa +näkyivät kääntyvän toisaalle. + +»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne +sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta +tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on +oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan +hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.» + +Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa. + +En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni +jo seuraavana syksynä. + +Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun +kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille +tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme» +vieressä kirkkomaassa. + + + + +Viina! + + +Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti +poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo. +Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän +pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä +lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta -- tulinen. Pikku +Aatto!... + +On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt +isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt +naapurien ilo kansan riemu? -- kysynet. + +Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut +kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en +ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta +kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan. + +Miksi tämä kyynele? + +Voinko sitä sanoin lausuakaan!... Hänen pukunsa jo näyttää sen. + +Puku on ... rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian +tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä +hänet toisen vanginvartian luo. + +Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa +näin... En tiennyt mitä ajatella... Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä +tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän? + +Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen. +Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne +olivat; mutta niiden kirkkaus ... ikuiseen sumuun se oli sammunut. + +»Aatto!» -- huudahdin minä. + +Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen. + +»Aatto! Jumalan tähden ... mitä olet tehnyt?... Mikä on sinun tuohon +asemaan saattanut?» + +»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan +sisästä tullut. -- Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli +runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä. + +»Viina?» kerroin minä. + +»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä. + +»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia, +joka oli hänet Koskelaan tuonut. + +Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi +penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo +hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön +tuska. -- + +Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa +suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki -- -- _kaikki_, mikä +elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut +niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän +rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen +myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa... Ja nyt ... +kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut! + +Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli +hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli +pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli +kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan +tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa +hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää +edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi +vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli +jäähyväissanaa sanomatta. -- + +»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» -- laulaa runoilia. +Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa, +pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään +onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei +toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön -- hänen +väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä! + +Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta +Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti, +että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun +luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja +voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun +helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat. + +Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän +paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! -- + +Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään +kuullut. -- + + + + +Kauneutensa tähden. + + +Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna. + +Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka +hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis +oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea +otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket... Suosalo on kolme virstaa +kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja, +sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja _kauneutensa tähden_. + +Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui +omaan itseensä -- _kauneutensa tähden_. + +Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja +talollisia; kaikki kosivat häntä hänen _kauneutensa tähden_. + +Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!» +-- vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa +_kauneuden tähden_. + +Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin +aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan +Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta +ja puristi hiljaa Annan kättä. + +»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha +rouva. -- »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» -- + +Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen +nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut +naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin, +tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan, +unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K----n, +pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten +lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi. +Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano +oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta +miettimättä, otti hän Esan sulhokseen. + +Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki +myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin +herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi +oli ajettu saunaan asumaan. + +Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta +kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika. + +»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» -- kysyin minä häneltä +tiellä jotakin puhuakseni. + +»Kuin Annako?» -- kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. -- »Olen, +herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, -- oli!» + +Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; -- »mutta kuka oli +sinun morsiamesi?» + +Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla, +ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en +silloin saanut tietää. + + * * * * * + +Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin +muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi, +minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani +lopettaa. + +»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» -- sanoin toverilleni, kun +viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ----n kaupunkia. + +»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja +salon keijuista rakastanut» -- nauroi ystäväni. -- »Anna, Anna ja aina +Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» -- + +Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin. + +»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän. + +»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole +aikaa», vastasin minä. -- »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko +Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?» + +»Kauniimpi, kauniimpi!» ... vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää +asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen, +mutta siistiin taloon. + +»Mihin nyt?» -- huusi ystäväni. + +»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» -- lausui +kyytimiehemme. + +»Mitä hullutusta tämä on!» -- ärjäsi toverini. + +»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus +säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.» + +Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski +meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. -- + +»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen +astuimme. + +Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen +vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui +tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan +kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli +toisellainen kuin entisen Suosalon Annan. + +»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani. +Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä +Anna oli voittanut hänen sydämensä. + +»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen +hänen.» -- + +Anna pudisti päätään. + +»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K., +teidän miehenne?» -- kysyin minä. + +Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään. + +»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» -- kysyi nyt kyytimies. »Minä +olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä +kyyditsin. Nyt kysyn _minä_, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt, +kun minun Annani, minun vaimoni tässä? -- Anna on näette nyt +_minun_.» -- + +Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä +kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja +vihdoin vastasi Anna: + +»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin; +itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se +oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani +kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen +_rikkautensa tähden_; hän otti minun _kauneuteni tähden_, ja +tämän _kauneuteni tähden_... + +»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» -- jatkoi Matti -- +»Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. -- +Esa -- --» + +Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. -- »Ei tästä +asiasta enää» -- katkasi hän puheensa. -- »Esa on kuollut, Anna on nyt +minun. Siinä kaikki.» -- + +Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista, +mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin. + +Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin. + +»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli +jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja +pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä +appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin +karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti +häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. --» + +Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin +kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli +Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli +omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten +Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna +mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna +entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli +palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden +kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle +käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän +tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä +vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut +aavistaakaan -- onneen, rakkauteen ja rauhaan. + +»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen _kauneutensa tähden_ -- +ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä +missään», lopetti kertoja. + + + + +Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala. + + +Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä +majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin, +käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt +minua hakemassa -- tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä +pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän +kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan; +astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman +tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän +saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun +ystävällisesti vastaan. + +Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen +-- maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat +helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa +huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa, +mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä +ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt. + +Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva +yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista +sukuperää. + +Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan. +Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos +huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa. + +Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen. +Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän +kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten +ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen +miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut +suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä +hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin. + +Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja +minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin +ajatellut -- että hän oli syvästi tunteellinen. + +Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun +hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme +kylliksemme sitä. -- + +Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni +itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka +vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli +korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä -- +sitä pelkäsin -- Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu. + +Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä +hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi +miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin +huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden +joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä, +lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen, +jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä. + +Kesä kului; sydäntalvi oli tullut -- kylmin, mitä moniin aikoihin oli +ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia. + +Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun +pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei +riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui +vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla +vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on +kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä +miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen +tahtonsa.» + +Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut +montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini +ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen. + +Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja +kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin +hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle +puhuisin. + +Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita +suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät +matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun +koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki +siimeksellään ja katoovaisuudella. + +Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos +minun sisäänastuessani. + +Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen +vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat +vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä +olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä +ollessaan. + +Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi +heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja +olen niin onneton!» -- Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin +hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta. + +»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette +säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen +vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja +hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä +hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että +moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen, +minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa. +Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, -- kaikki paitsi minä; minä +olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä +ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen +armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.» + +Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi +hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin +että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut +minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä -- tunsin itseni +voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut +minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi +itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen +eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi, +jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi. +Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko +tuomari hänen Vapahtajaksensa? + +Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä, +sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä +Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä +yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti +sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta +penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka +huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä +löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti +vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen +nälkään.» + +Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu. +Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut +pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa: + + _Tämä olen minä_. + +Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä, +kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä, +suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta +ja lopetin lukuni sanoen: + + _Tämä on Jumala_. + +Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että +Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme +ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä +kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä +ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä +uskon kautta Jumalan tykö. + +Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja +kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata +ja ottaa osaa heidän iloonsa. -- + +Vielä kerran -- viimeisen -- näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt +kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan +ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään. +Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli +hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki +tehnyt ja kaikki anteeksi antanut. + +Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa +laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän +nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut. +Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa, +mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä. +Hänessä toteutuivat virren sanat: + + Kun lammas eksyy laumasta + Ja joutuu korpeen kauvas, + Siit' ompi paimen murheissa, + Hän nousee, ottaa sauvans, + Käy hakemaan + Pelastamaan, + Sit' ettei pedot söisi; + Ja olallaan + Vie kotiaan, + Iloiten, kun sen löysi. + + + + +Kauhea hetki. + + +Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18-- kolkutettiin kovasti +ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja +vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta +heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin. +Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani +nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään +kutsumustani. + +Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli +lähetetty minua noutamaan, astui kamariini. + +»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni +eukkoon. + +»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti. + +»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti +oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut. +Omat vaivani olivat vaan mielessäni. + +»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet +valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän +sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan +Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla +väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei +Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta +häntä tavannut... Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa +vuoteellansa... Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat +paleltuneet...» + +»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi! +Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.» + +Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa, +paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän +kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden, +joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!» + +Se _oli äiti_, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat +juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää, +vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt +mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat: +»pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!» + +Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven +vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. -- + +Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua +vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima. +Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta +vanha nuorukainen. + +Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet. +Lumivalkoiset ne olivat. + +Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt +kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska +loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei +ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja -- +kummallista! -- tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi +tunteita löytyvän -- sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen +silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen +elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä +lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei +voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun +mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan +vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle +syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen +vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin +kuuntelivat he minun sanojani. + +Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta +osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän +vastauksen -- siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei +voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta, +sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen +laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin +hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi +tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen +arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä -- silmäyksen niin +kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »_Isä, sinun +pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin +kaasit_», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt -- +ruumis. + + * * * * * + +Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa +eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät +hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa +vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut. + + + + +Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää! + + +Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. _Oma +koti_! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa +oli minusta nyt _omassa_ kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja +apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena» +muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni +voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä +usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin +läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan +kappalais-virkatalooni. + +Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis +Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä +kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me +juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, _oman kotimme_ +kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme +rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin +seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua +nyt vielä rakastanut, se kumminkin _tulisi_ minua rakastamaan, +sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa +kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin +tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä +hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla -- mitä puuttui siis +minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni -- se +loisti hänen silmistänsä. + +Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen +menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin +olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni +nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä: +»kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän +meille on antanut?» -- Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että +hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan +säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut -- +tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen +hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen +suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni +ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo. + +Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen +hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori +poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen +tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme. + +»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa +tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset, +ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi. + +Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui +tervehdykseni. + +»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!» +änkytti nuori poika. + +»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. -- + +Julius S----, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja +minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän +äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän +nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä +nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä +tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä +olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että +hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin +viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä +neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja +minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen, +jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa. + +Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin +viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä +aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati +muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia +seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli +hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se +kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli +hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän +elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta +puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto +häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa, +hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen +silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että +kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on +-- suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa +tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista +nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että +se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin +verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka +olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut +sananpartena -- ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt +köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle. +»Ja minä olisin nyt onnellinen» -- lopetti hän -- »ellei vaan yksi +tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän +hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä +likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä +tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran, +johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. -- + +Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen +pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme +perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt -- vaadittiin minua +tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! -- + +»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. -- Hellä vaimoni, +joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös. +Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys +tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano, +mitä on tapahtunut!» + +Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä +meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen +ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen +tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli +hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä +eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein +silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän +nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan, +niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin, +kun minä kiireesti lähtöä tein.» + +Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin +puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan +kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee +viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli +nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen +onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut; +mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten +muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli +kruununvouti S----n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän +voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan +nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala +oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka +Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle. +Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä +toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa +iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi +minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä +vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen. +En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene +mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä +suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa +hänet tunnustamaan!» + +»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen. + +»Niin!» vastasi poika. + +»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?» + +»En tiedä...» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä +puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla... En tiedä, mitä isä on +tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan. +Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa. +Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja +rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän +hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän +minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi, +mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille +olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki, +kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua +kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä +isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on +sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' -- En ole +sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on +pelottanut minua -- pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te +meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut +isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut +nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» -- lopetti poika +nyyhkien -- »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin -- +pahaa.» + +Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa +vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa +oli minuun kummallisesti vaikuttanut. -- + +Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi +kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän +vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt +hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä +makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä +sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän +meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että +hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten +sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä +tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun +tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut +oikeassa?» + +Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi +sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi +hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta. + +»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla +äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut... Minä olen syypää +ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa +minua.» + +Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä -- +minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa. + +Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S---- oli +surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin... Minä +asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan... Eräänä +iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä +näin rahat... Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi +tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle... Minä +tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni ... ja ... kun himo on +siittänyt, synnyttää se synnin...» + +»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva +makasi edessäni; »sinä varastit rahat?» + +»Niin ... minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja +kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle +tilinteolleen ... kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat +kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa -- _minulle_!... +Ja minä! -- Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan +kellekään muulle ilmaissut kuin ... _minulle_; ei edes omalle +vaimollensa... Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä +tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut... Hän muuttui +synkkämieliseksi -- hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti ... päänsä +puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi... Hän suri puhtaan nimensä +häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti... Ja minä olin ääneti, +kunnes samana päivänä, jona hänen ... viimeistään piti lähteä +lääninkaupunkiin ... pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että +hän oli ... hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! -- -- -- +Hyväntekiäni perhe joutui maantielle... Minä koetin sitä auttaa niin +paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä +sain -- kiitosta ... kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä +käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni +jälkeisen suosion... Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja +rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla +onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa +saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja +kovuudella, mutta ... kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten +kuoli vaimoni... Tämä tapaus masensi minun... Minä olin antaa ilmi +pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä +salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää +sieluni huutavaa ääntä... Turhaan -- turhaan! Hyväntekiäni haamu ei +antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin... Ja nyt pitää minun mennä +häntä tapaamaan Jumalan edessä...!» + +Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty +mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen +kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin +kauhistuneena kuin tässä. + +Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut, +sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta. +Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva +verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja +ihmisenä. + +Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä +kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin. +Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen +päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja +kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä: +»Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden...» Uusi +verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen +silmänsä sammuivat kuolemaan. + +En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä, +enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. -- Aika +on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy +minussa yhä tämän kauhean hetken muisto. + +Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen. +Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata +muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen +lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän +»salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin +tämän salakomeron löysimme. + +Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli +sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita +tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu +kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on, +että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on +tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi +-- pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin +silmän; Juliukseen. + +Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen +isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat +nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen +isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet, +jotka poika halusi tietää -- testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi +tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet +silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun +viimeinen tahtosi on tapahtuva.» -- + +»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun +onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee +vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» -- + +»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein +itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa +Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan +tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut +saanut mielestänsä?» -- -- + +Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen +Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten +teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut. +Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »_Minä +Herra_ sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat +teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua +vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat +ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni: +»Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.» + + + + +Vastakohtaisia kyyneleitä. + + +Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen +hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava. +Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin +iloisella, hartaalla mielellä patroona L----iä, jota aamulla olin +käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden +maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske. +Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta +hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini, +ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka +loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä +osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen +päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden +paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä +ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti +lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin +minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen +hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen +paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt +taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun +pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän +sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli +kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja +sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä. + +»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella, +nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen +ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut. + +Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli +lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun +lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli +loppunut, ummistanut silmänsä, -- mutta avasi ne ja viittasi +sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni, +tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja +minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään +sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause! + + * * * * * + +»Oi kuinka lapsena olin paha!» -- alkoi se. »Äitini itki usein minun +pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun, +mutta huolen. + +»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä +huomanneet. Mutta -- äitini itki. + +»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta -- +kyynelissä silmin katsoi äitini minua. + +»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun +tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi +että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä +ja istui kussa pilkkaajat istuivat. + +»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun +tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut +kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. -- -- + +»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne +itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin +itki hän ilon kyyneleitä. + +»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon. +Minä -- minä olin lakannut syntejäni itkemästä. + +»Äitini kuoli. -- -- + +»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat -- -- --» + + * * * * * + +»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli +kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin -- olinko onnellinen? +En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut. + +»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja +kädessänsä. + +»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?' + +»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla +teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet +löytänyt!' + +»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta... + +»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut +takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut +vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua, +niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, _juuri tämän_ kirjan +minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni +pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en +ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli +ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?... Revitty oli +se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini +kirjoittamat sanat: + +»'_Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää +sinun sanas jälkeen_.' + +»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi +hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?' + +»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui... Kyynelten lähteet eivät +olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset +vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin -- +yhdennellätoista hetkellä -- hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos +hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä... + +»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle, +mitä maailma ei voi antaa -- rauhaa.» + + * * * * * + +Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä, +jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka +rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa», +joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut +ruumissaarnat. -- -- -- + +Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi +vaan muutamia sanoja: + +»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni. +Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu, +löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.» + + + + +Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala. + + +Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten +tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän +kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies, +istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään. + +Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon +isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa -- Kaistalon -- ja järkensä. Nyt +puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä +-- se on tietty, -- mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa +ja onnetonta pilkkaa. + +Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun +eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi +naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi +irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen. + + »Jussi, Jussi Juutalainen, + Viinaväen viallinen!» + +lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! »Viinuskaa, veli!» +-- huusivat he. + +Pilkka -- ilkein ilkeintä -- oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli +yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat +rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun. + +»Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!» rukoili hän. + +»Jo kohta Jussi saarnaa!» -- nauroivat pojat, huolimatta hänen +rukouksistaan. + +Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä, +sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli +hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin +lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus +ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat +kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä +mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin +rupesi rukoilemaan. + +Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin »saarnaksi», kesti +tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi +pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai -- talvellakin -- pitkät ajat +odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan. + +Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli +taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla. + +Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty; +nuppineuloilla pisteltiin häntä. + +»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» -- rukoili hän turhaan. -- +»Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa, +hyvät pojat!» -- + +Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon +puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla +ääneti, nähdä miten hänen _veljeänsä_ pahana pidettiin. + +»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti +lujassa», nauroivat he. + +Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla +rauhassa. + +»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. -- »Kiitoksia! Tiesinhän minä, +että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy +kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.» + +Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme +matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi +heistä yksi. -- »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi +hän. -- »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen +markkaa.» -- Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen +mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!» + +Kolmas mies pöydän päässä -- se, joka todistajaa kysyi -- otti +lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni +takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan. + +»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että +tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa +Saaralan maan hinnan määrä-ajalla» -- niin puhui lainanottaja, Matti +Nastola. + +Harjakannut juotiin; Matti maksoi. + +»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi +taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut +ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten +koira. + +»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin +taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän +siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja +löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut +humalaan. -- -- + +Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen +kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan, +rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt +pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli +sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui +onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän +teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa +käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. -- + +Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata +tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan. + +Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille. +-- »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski +kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin +puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!» +-- Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi +taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt. + +Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti +olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti +hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja -- +ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla +lyönyt Jussia vasten suuta. + +Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä +ympärilleen. -- »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten +muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. -- »Sinä neuvon annoit! _Tulet +itse kerran minun tilaani_!... Sinä, poika, tottelit!» + +Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se +korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin +puheesta. + +Ei -- sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden, +tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua, +mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan +tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei +enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle +avuksi. + +Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton +loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi +iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti +aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen, +harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka +kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt +pöydän ääreen, oli -- kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt +poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa -- saanut joka +ainoan setelin kouraansa. + +»Hoosianna! Halleluijaa!» karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. -- +»Tuhannen! Tuhannen markkaa!» + +»Minun rahani!» huusi Matti, paikalla selvenneenä. »Ottakaa rahani pois +Jussilta -- Jumalan tähden!» + +Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän +karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli +samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut +setelipakan heitetyksi. + +Paloivatko rahat? + +Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi +peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi +tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen +»Halleluijaa!» Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli +paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän +ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan, +sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä, +mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita. + +Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti, +joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi +puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. -- + +Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia +haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi +kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä -- hulluna. + +Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta +tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä. + +Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui +mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman. + + * * * * * + +_Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa -- sääli häntä! Hän on +onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias +Jumala_. + + + + +»Isää viedään.» + + +Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni, +kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä +seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen +oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana +kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu +Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa. + +Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla +kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet +toisistansa, niin -- aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät +sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he +eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä +oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden +kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona; +mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina +yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria, +Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui +hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö +Kreeta vielä -- sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka, +kun hän läksi -- ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut +kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli +hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään +mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni +hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja +molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa +pitivät -- ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli +heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi +kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen +sydän, joka onnesta puhui. + +Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan +huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun +esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S---- saarnasi, ja kaunis ja +ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla +vakuudella sanankuuliainsa sydämiin. + +Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain +toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä +onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja +vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan. + +Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi +meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme +vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole. +S----n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät +kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja +melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä +kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli +nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei +muistanut -- syntiä. + +Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon +kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla +työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi +Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen +vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko +puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli +pääsevä mestariksi. + +Mutta... + +Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka +on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti, +joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota +se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja +kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin +kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen +riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden +turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu +se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja +viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta +enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä +viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole +vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä +odottavat. Ja sitten ... kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut, +kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu -- silloin +kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön, +eläköön kapakka! Semmoinen on se. + +Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi +aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän +»joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava -- oli hänellä silloin +tapana sanoa. + +Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien +kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli +tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu +olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan +hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla +vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa +suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten +hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan +poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen +asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat +hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän +muisti -- ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän +oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin +lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.» + +Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta +saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut +se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä +juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa +pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä +viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös +erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka +osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja. + +Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja +juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta +tuotiin... Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki +vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää +omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli. +Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla +iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella +toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu, +tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä +syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei +ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui +aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista +vapauteen. + +»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta +punastuneena, »niin sinun käy pahoin!» + +Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena +nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi +hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen +aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle -- +toisten hillitsemättömäksi huviksi. + +Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin +iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse +vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla +päähän. + +Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän +aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi +silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka +olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti +Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista +sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun +mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki. + +Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin +soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut. + +»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista. +»Teidän täytyy nyt meitä seurata.» + +»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton. +»Oi Kreeta, Kreeta!» + +Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta +ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun +heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt. + +Ei ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita +seurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi +hänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen +syliinsä. Ja Maunu kuiskasi: »Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!» +Sitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään +tästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä +poliisimiehille: »Nyt olen valmis!» Kreeta kuuli niinkuin unissansa +ovea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa +ollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: »Isää +viedään!» heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin +kasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa +puhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä +näkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa. + + * * * * * + +Oli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona »isää vietiin.» +Kammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori, +vaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta +mahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi +punaposkiseksi Kreetaksi. + +Ja hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta +pyytämään lohdutusta. Minä -- mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En +muuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia +lohduttaa. + +Iloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli -- ja sepä miltei +kuolemaa pahempi -- Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan. +Maunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin +luo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon, +että he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei +syntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa +Herraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja +lapsensa Herran käteen. + + + + +»Entisen vanhan palvelian salaisuus.» + + +Itsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus +huikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu +useimmiten vaan -- suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta +tahi maailman kiitoksesta. + +Kun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa +minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin +viimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt +tuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän +korkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat +maailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan, +kuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt +ihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän +jälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän +tautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää +muutamien yksityisten mielessä -- elää niin kauan kuin kentiesi puinen +risti haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen +levon löytänyt -- harvoinpa niinkään kauan --; missä on heidän +jälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä +syvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita, +joille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden +verisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman +silmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien +sukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden +tappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen +ollut supistuneena -- näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin +joutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että +jotkut -- tuhansista kenties yksi -- ovat taistelunsa voitolla +päättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin +kulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä +rauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut +ja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton +sai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on +pystytetty -- hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut +heitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren +ruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata? + +Helsingin suuressa kirkkomaassa, -- missä niin monta ylhäistä ja jaloa, +niin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti +on kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää -- on +pääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole +istuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot, +joiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman +kuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka +yksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa +lepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin +luulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa +makaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät +ylhäisten kivisiä hautaholveja. »Maasta olet sinä tullut ja maaksi +pitää sinun jälleen tuleman», lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun +vieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä +mustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän -- sitä +ei enää maailma tiedä. S----n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa +vaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy +enää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten -- ken kysyisi hänen yksinäistä +hautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla +muistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli +hän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa +kaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta -- silloinkin huomattuna +yhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään +hänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan +hänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen +ylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin +muutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin +kirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen +ilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on +hänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta +nähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi -- kätkee +ristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta -- niin olen aprikoinut -- +osottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä +elämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi... Ja jos niin +on, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää +makeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä +raskaat patsaat painavat -- muistomerkkinä taakasta, jolla hän +omaatuntoansa elinaikanansa kuormitti. + +Ylioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli +silloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän +suora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama +lumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen +viattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka +loisti hänen kasvoistansa -- koko hänen olentonsa puhui sisällisestä +rauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty, +tuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän +rikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä +puhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin, +oli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi +nähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä, +jottei sitä jalka surmaisi -- tämäkö käsi olisi verta vuodattanut! +Minusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora, +murtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut +rautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä +vastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen +muunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista +puhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten +rikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt! + +»Hän ei ole tavallisia ihmisiä», kuului lauseeni, kun hänestä tuli +puhe. + +Hän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän +voinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku +piti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä +suvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli +vähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään +epäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun +jäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan +takaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut ... +palvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden +käsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän +vankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän +suvun nimeä mainittavankaan -- vaalenematta? Ja kun kerran nuori, +uljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa, +siellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi +liikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi +asuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa? + +Kun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen +onnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo, +minkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut, +ja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma +polvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen +ihmiskunnan kanssa sovitti? -- Rikos, josta hän oli tuomittu, oli +tapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli. +Hän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen +herransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin +jättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös: +mutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen +morsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat +ensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja, +se tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa +muutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä +ja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut, +sitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa +puhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat +rikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo +armosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli +hän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia +ollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa +sukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja +samaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli +rikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota +kääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä +katsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut. +Päinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas, +joka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä +pisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla: +»minä olen tehnyt velvollisuuteni.» Ja nämä sanat -- nehän osottivat +paatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin +sääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli +katsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain +kuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun +rikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei +hän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi. +Hän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä +mustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat +silmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin +mieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen +hänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja +vanhuutta puhuvat hivukset -- ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä +hän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman +kanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin, +että sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä +tyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti +vaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä +ijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse. +»Älkäät tuomitko!» kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja +lähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti, +kun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen +omaan itseensä. -- --- -- + +Hän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin +hänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika +takaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi +muistutti minua »vanhasta pahantekiästä.» + + »Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime + pyhänä» -- kirjoitti ystäväni. »Sinä ehkä vielä muistat tuota + omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki + meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin + toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt. + Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi + muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä + pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi + vielä kummastusta, jota ukon käytös B---- suvun jäseniä kohtaan + meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä + rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä + mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi + hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret, + kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä, + muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä + kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton + syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta + oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt, + minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän + osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä + hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni, + vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä + vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa. + Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa... Nyt on + arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin + yksinkertainen. Se kuuluu: _Hän oli viaton; hän kärsi, mitä + toisen olisi tullut kärsiä_. + + »Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä + polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun + niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita + oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen + vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama + lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo + erään hänen esi-isistänsä kapteeni B----n kanssa, Kustaa 10:nen + aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa + palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet + eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen + uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen + edestänsä -- ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina + pitänyt, vaan -- pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet + vielä L---- kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää + ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli + hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön + mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen + sukuhautansa S----n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui + ja 'kehtasi särkeä B---- suvun aateliset vainajat', ja kuinka + 'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä' + alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti + pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet + asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että + samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja + kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka + maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki + hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä + olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä' + kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa + koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B---- suvun + sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin + 'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi + voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella + tällä osotettiin... Anna anteeksi, veli, että poikkean pois + asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa + paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja + kaikilla S----n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan. + + »Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa, + joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon + rusthollarina', nyt omistaa L----n kartanon. Hän onkin isänsä + todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni + sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha + palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa + B---- suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin + sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan + sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha + palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se + todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin + elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä -- palveliana. + Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on + käynyt vaihdoksiin. + + »Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni + kirje L----n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa. + Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui + keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen + sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän + koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen + kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja + osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan. + huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja + arvellut, että olen sairas' -- alkoi hän. -- 'Minä olen sairas, + olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista + laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan + yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi + sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta + tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut, + hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka + muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt, + sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei + se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se + häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se + ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa + saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen + syyttömyyttä julkisuuteen saata.' -- Hän vaikeni ja loi kiihkeän + silmäyksensä minuun. + + »Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän + tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä + syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä, + joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii + totuutta.' + + »'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun + suvustani...' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen + kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä + paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja + salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle + nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika + oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita + kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä + niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville + seuraavat sanat: + + »Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi, + olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin + teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu + ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä + siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole + puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi + hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin + olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi + pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko + minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta + kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.» + + »Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä -- joista oli + mahdotonta mitään tolkkua saada -- rupesin tavailemaan, keskeytti + minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni, + ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen, + että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa, + etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden. + Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos + mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin: + + »Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä + illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli + kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella + surmasitte ... sulhasen ja saatoitte viattoman naisen + onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne + kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat + lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on + huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän + turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle + ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos + niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!' + Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja + taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä + olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni + uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin, + uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja: + 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä + menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua + uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi + asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi + saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te + voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä + rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että + koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon + jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä + rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse + tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä + pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö! + Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu, + kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan + edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää + sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa + öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin. + Jumala teitä auttakoon!» + + »Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka + sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun + vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen + ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta, + monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli -- syytön. + Oletko moista uhria kuullut? + + »Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni + paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin, + tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari + sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin + olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä + kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän + kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, -- palvelia isännällensä -- + ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen + syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi, + vastasiko hän edes -- sitä en tiedä. Te, joka olette minua + vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen + iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat + hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä + tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen + taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon + tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti. + Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön + jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei + tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa + vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin + kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa, + koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että + kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman + vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun + tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään + teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä + ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia + papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni + oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat + poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä + likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä + asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle + sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo + roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni + monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se + Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia + papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka + vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi. + Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin: + 'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani. + Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi + lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia + papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin + kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia + olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili + onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin, + kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on + tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin + huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja + kirjeitä -- kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin + yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut + isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli + reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään + epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui + vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta, + murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt... Synkkämielinen, + mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö + olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha + palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä -- hän kirjeiden + kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi + määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?... Kuinka kauan siinä + kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan, + nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin + ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan + palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä + koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja + kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään + ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä + edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan + vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden + hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen + onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita + hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut + siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo + olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua + tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän + tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan + minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja + äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta + maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on + pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä. + Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön + siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt... Kauan nuhteli + minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin + syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta + Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää + myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on + kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa + totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja _Hänelle_ parhaaksi + näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni, + käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla + kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja + äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka + te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen + palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu + siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä + kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada + järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen + silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta. + Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin + häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita + hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä + minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon, + vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän -- oli kova ja uhkaava. + Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä + epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun + vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki... Äkkiä täyttyivät + uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun + kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina + toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen + voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä + ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja + palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella, + rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun + ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo + seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko + elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'... + + »Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen. + Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä + kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin + iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet + isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri + julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen + ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos + hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset + mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me + nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin + kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani + yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia + päiviä, kunnes...» + + Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin + katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja + katkonaisella äänellä jatkoi hän: + + »Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita + jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä + näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä + pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka, + minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti + minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut. + Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele + tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin + koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut + aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja + rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin + palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin, + seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä ... muuksi kuin näyksi en + voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle + kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin + vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran + rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen + ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!' + kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en + tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme + noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani + hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada + hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja + ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut + huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta + tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän + usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen + luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä ... + mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte + ymmärtää!... Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja + olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka + kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt... Minä + vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi... Sitten läksin + kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin...» + + »Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen + pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa. + Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa + haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi + katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt + rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä + kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä + kuiskattavan... Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu + makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut, + epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä + pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut -- kuulin sanottavan. + Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi, + ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi. + En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli + varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä + riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta + päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen + kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin + huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä + tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa + silmänräpäyksessä minussa... Paroni istui kirjoituspöydän + vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat + kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta + ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni + tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt -- paeta. + Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se + saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun + maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä + ... kunniaa etsimään!... Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut. + Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli + myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin + nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on + tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä + sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli + mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja + tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä + eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi. + Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi + hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä + kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen. + En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa + kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin + minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja + heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin, + huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan + tähden!...' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien + päällikkö... Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi, + sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat + täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna + epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi... Tuo juttu häväistyksestä + ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini... + Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa. + Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen + tomullensa!» -- + + »Oli» -- lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa -- »oli jo + myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan + koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja -- vaikka ne + vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko + elämäni levottomaksi... Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja + entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka + ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä, + etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?... + Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» -- Hän vaikeni ja loi + kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun. + + »Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin -- + sen tunnustan -- kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha + asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien + suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin + levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja + kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen + omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli + sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun + kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt + voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla + tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. -- + 'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', -- vastasin minä + viimein -- 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte + vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.' + + »Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia, + pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo + liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut, + mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra + sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat + teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...' Te + tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä + tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön, + että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi + pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä + hänen häpeänsä.' + + »Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä + läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden + maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen + todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo + aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma + siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö + tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme + sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty, + joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt + huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on + valkeuteen saatettu? -- Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit + sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään, + ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian + jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta + ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää + päällensä. -- -- + + »'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle. + Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt. + Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen + salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen + niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi + ystävällesi ----» + +Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona +kotiopettajana oleskelin S----n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin +nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton +kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa +toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän +itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa +ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa +katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään, +joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon +riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen +lepoon -- missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa», +ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka +oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa +viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken +vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli +rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta +tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en +ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa +_iso-isänsä_ häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä +edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin +sanat: + +_Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee_. + + + + +Veljekset. + + +Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset +olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska -- Esau ja Jaakoppi, +kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi +kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen +mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa +ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin +kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen; +mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. -- Niin yksiluontoisia ei ole +nähty -- sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa. + +Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt, +istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne _Eskon ja +Jaskan_ puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes +pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa, +Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin +veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta +hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa +koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon. + +Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet. + +Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä +mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua +eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän +tuttavistansa havainnut. + +Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä, +hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla +kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa, +vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille +menestyy -- sanottiin -- he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse +jakaa maatansa. + +Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan +toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se +on!» + +Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat +eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta; +ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti. + +Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa. +Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei +koskaan soimannut. -- Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi -- +sanottiin. + +He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet +naimisiin. -- Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä +vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet +löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät -- sanottiin. + +Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen. + +Esko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen +aikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat +isän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi +Oulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän +kummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän +löysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun +puettu. Hän oli kerettiläinen. + +Hän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka +kuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä +ei enää sammuttanut mikään. + +Kummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua +iloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan. +Jaska ei tahtonut. + +Kolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran +elämässään. -- »Kuuntele Jumalan sanaa!» -- sanoi Esko. -- »Pane pois +yltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!» -- sanoi Jaska. + +Viikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän +sydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato. +Juurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä +vielä. + +»Tämä elämä on tukalaa!» sanoi Jaska. »Tämä elämä on surullista!» puhui +Esko. -- »Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa, +se valehteli kuin paholainen», pakisi Toimiston väki. »Piru on mennyt +Eskoon», sanoivat toiset, »ei, Jaskassa on vika» -- toiset. + +Eskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina +päässyt valloilleen. »Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla -- noitia +siellä on ainakin ollut?» + +Noitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli +muuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi. +Esko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi, +mutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen, +hedelmöitsi -- ylpeyttä. + +Vuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä +sanoi: »Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!» -- Esko +suostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään. + +Jaskan silmät olivat kuivat. + +Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat +kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä +huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle. + + * * * * * + +Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko +ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona +kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat +näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo +kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten +veljensä ja hän. + +Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät +olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä. +Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin. + +Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena, +silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki +pois sen, nouti kirveen ja -- Eskon pihlaja oli maata myöten poikki +hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina. +Vielä ei ole onneni hukassa -- sanoi Jaska. + +Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen +maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä +onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi +mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän +kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi +koko maailmaa. + +»Mitä isä miettii?» -- kysyi kymmenvuotinen poika. + +»Miksi isä on niin surullinen?» -- kysyi kymmenvuotinen tyttö. + +Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän +karkealla äänellä, -- poika totteli kummastellen. + +»Lyö sisartasi, poika!» -- karjasi Jaska. + +»Miksi?» -- kysyi poika. + +»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun +veriseksi!» + +Poika itki. -- »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni! +Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!» + +Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» -- huusi +hän. + +»Lyö minua, veli!» -- rukoili tyttö. + +Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. -- »Niin, lapseni», sanoi +hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte +toisianne, niinkuin minä Eskoa. -- Me olemme mierontiellä, lapseni, ja +siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!» + +Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni +katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies +tielle. Jaska ei häntä huomannut. + +»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. -- + +Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen. +Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa +itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat +nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin +nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. -- »Antakaa +anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua. +Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.» + +Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa. +-- »Nyt alkaa huutokauppa» -- sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa +näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!» + +Väki syöksyi huoneesen. -- »Joko on myyty, kuka sai?» -- kysyi Jaska. + +»Sinä sait sen, lurjus!» -- huusi väki. »Neljä tuntia olemme +odottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!» + +Jaska ei tätä ymmärtänyt. »Velkani maksettu!» -- mumisi hän -- »se on +mahdotonta!» + + * * * * * + +Kolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on +koukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu +Eskon oven takana. Hän vapisee. + +»Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!» -- kuulee mies tuvasta +rukoiltavan -- »Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti +lapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän +jäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun +syliini!» + +Jaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa +sen, ja -- kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä +sylissä. + + * * * * * + +Nyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha, +sovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen, +Jaskankin on ruvennut versomaan. + + + + +Poikani, minun poikani! + + +Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika, +nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään. +Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi +mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä. +Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka +kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi. + +Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku +Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä +hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas +puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri +väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan +-- toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai +Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin, +näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat +poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa: +»Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!» +Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää +pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin. +Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä, +kuten elohopea, alati liikkuva, ja -- milloin missäkin vahinkoa +aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun +nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki +tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin +rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa, +jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä +tämmöinen -- hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä -- kovuus kylvi +rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä +oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen +oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti +kokoonkyhätyn, muuten -- vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin! +Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä +kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku +Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana +kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen +tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois +hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä +lujempaan juurruttanut. + +Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden +tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati +viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin +hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle. +Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa +rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi +kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti +sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten. + +Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta +äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän +vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän +multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa +olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari +seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi, +liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset +lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos...? Sanottu ja tehty! + +Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti +alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä, +mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin +aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat +olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne +halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä +alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti +alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku +keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta, +minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin +minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean +huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika +taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi +häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko +ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan, +turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä +poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä, +kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli +palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen +arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän +kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän +kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi +kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen +tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä +tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon +lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin +tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta +rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun +isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti -- selkänsä +vielä kihelmöidessä -- monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli +tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä +te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän -- herkun, +jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten +ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan. + +Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka +häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen +haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen, +joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta +vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja +seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei +aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt +auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien +peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat +pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova +kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta +noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut +tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät +yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta +hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina +uhkaavana lakina, ja että _tälläkin tavalla_ voidaan lapsia vihaan +yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä. + +Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli +kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se +kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat, +sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun +he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että +kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi +tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni +niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista +mieliharmia -- salassa tietysti -- missä vaan voi: saattoipa hänelle +tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä +pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi +kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen. + +Pietari oli saanut hyviä ystäviä -- helposti niitä saa -- ja näiden +parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja +ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden +tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut +»patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki. +Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut. +Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä +viipyä, -- alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria +»ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen +poikansa oli, mutta hän -- oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä +ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku +Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini +perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari» +täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!» + +Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi +pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi +ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä +tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten...» +-- »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja +hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli +kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista +liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta +vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän +kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista. +Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen +äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa +tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään, +huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!» + +Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta +ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru +oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus +poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä +taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen +edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen +kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen. + +Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta, +liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua +hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui +kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos +huoneesta. + +Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus +olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa; +se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget +olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on +oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä, +mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki +hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma +syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.» + +Omantunnon murheet, vaiko pahat henget -- jommatkummat tai molemmat +yhteisesti -- ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat +avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään +ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa, +mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen +isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä +riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan +itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa» +tavoittamaan. + +Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin +alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen +tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä +lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et +menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen +puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole +huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista +töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840 +saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi, +mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea. +Kiiruhdan mieluummin siihen _varkaan, rosvon ja murhaajan_ +elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin +hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi +huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa +ovat. + + * * * * * + +Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui +rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa +valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan. +Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja -- Siperiaan. Hänen +koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä +oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen +seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt, +siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä; +sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova. + +Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään +tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen +silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta +väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat, +näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin +iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui +viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän +huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle +vyölleen. Sitten -- sitten sai koko hänen olentonsa taasen +tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien +luonnissa ei enää leimua ollut. + +Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri +astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies +kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla +tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia +katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta -- kuriin on hän +tottunut.» + +Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä. + + * * * * * + +Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu; +ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli +kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä +muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla +vaikuttaa -- itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen +pelosta _joku_ hillitsi pahoja aikeitaan; _monta_ ei niitä +ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten +välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät +hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili -- oliko tämä pahantekiälle +parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt, +kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: »_hän on +piiskattu_», mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta -- oliko +siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa +yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli +yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä +lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin. + +Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut +talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan +käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän +itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi. +Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun +»pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen +onnettomuudestaan syyttää itse isää -- »sillä mahdotontahan oli +kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» -- olisi luullut +vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta -- omituista -- +Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen, +kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois +puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä +liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut +kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut +vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa +hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä +levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin +suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa +harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta. + +Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen +muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen, +löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta, +äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka +hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli +enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä +vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi +peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon +puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä -- sitä lienee +vaikea sanoa -- mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari +näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän +tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä +ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä _muutakin +asiaa_ niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut. + +Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna +oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa, +kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin +edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella +muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän +kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän +perästä tuli pahantekiä ilmi -- »pikku Pietari!» Hän, josta moniin +aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut -- +tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa +viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän +täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta +se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön +kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun +puheeni -- tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan. +Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin +kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten +kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan. +Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen +luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka, +kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei +kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva +vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista +vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen, +isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari +päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki... +Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa +jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa +seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei +mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä +-- hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta -- siltä +ainakin minusta näytti. -- Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja +vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa +ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova +oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää +isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin ... ihminen näkee +sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla +mielellä erosin minä vanhuksesta. + + * * * * * + +Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin +työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä +päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa. +Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta +muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin +hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän +hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika +astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo. + +»Kuka on sairas?» kysyin. + +»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän. + +»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?» + +»Hän on meillä, meidän pirtissämme... Ja siellä on myös pikku +Pietari...» + +»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin: +»Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!» + +»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä +liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli +ajanut. Se on muuten omituinen juttu... Pietari sai puolipäivän aikana +rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja +kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä +kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa +puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin +hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja +sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani +palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku +Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on +hänellä merkki -- oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli, +taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei +ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki +tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota +pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt. +Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni +ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin +kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme. +Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja +kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja +samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin +viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän +kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli +onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme +pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he, +isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti +loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja +ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin +pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan +Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja +huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin +ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.» + +»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?» + +»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai +tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii, +mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.» + +Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. -- + +Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian +taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa. + +Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä, +joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan +perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous +rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli +noudattanut hänen pyyntöään. + +Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut, +sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha +Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen +vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin, +oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa +kärsinyt. + +Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat +lähestyneet toisiaan. + +Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi, +painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki. + +Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: »poikani, minun +poikani!» puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt +huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään. + +Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä. + +Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: »Tässä on +minun poikani ... joka kadonnut oli.» + +Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat +kolisivat. + +Mitä me siinä puhuimme -- kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen +tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse +aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus -- katumus -- +anteeksipyyntö -- anteeksianto. + +Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman +iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei +tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää +ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin +ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen +hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä +muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä +päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. -- Hän näki koko elämänsä +semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin -- -- kuuli hän +isänsä huudon: »poikani, minun poikani!» samassa kuin kadotus kangasti +hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt +kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen -- +nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää +sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut +mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta, +kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu +elämä -- ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina +ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää. +Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja +silloin hän meni tunnottomaksi. + +Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään. +Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä +heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin +tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa. +Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen +suli ... pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän +vanhan isänsä, ja sanat: »poikani, minun poikani», tuo äsken herännyt +lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa -- kaikki ryntäsivät yksin +voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi +paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi +poika: »viekää minut isän luo!» + +Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun +poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa +vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei +vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut. +Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi +tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa, +paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei +kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän +ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän +enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma +kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen +polttamana puhjeta, mutta -- se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se +puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin +murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä +tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin -- silloin oli tuo kova, +kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä +sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha +Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven +sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun. + +Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen +tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka +sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran +välillä, joka itse oli kaikki tehnyt. + +Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika +isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja +mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli +kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. -- + +Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua +noutamaan -- heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut +pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa. +Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten +tietää, missä mielessä. Pikku Pietari -- hänen rikoksensa, hänen pahat +tekonsa -- niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo +edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja +minä. -- + +Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen +synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen +luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä +viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!... + +Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän +makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla +kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää. +Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta +testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen +tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli +kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus +puristi kättäni. -- -- + +Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha +Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä +langan. + +Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö +hän, onko hän kuollut -- yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä, +joka syntisen vanhurskaaksi tekee. + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42054 *** |