Add files from ibiblio as of 2025-03-08 09:34:37HEADmain

1 files changed, 3998 insertions, 0 deletions

diff --git a/41874-0.txt b/41874-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..3a8ecd8
--- /dev/null
+++ b/41874-0.txt
@@ -0,0 +1,3998 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41874 ***
+
+TURHA VOITTO
+
+Kertomus
+
+
+Kirj.
+
+ANTON TSEHOV
+
+
+Suomentanut Vilho Elomaa
+
+
+
+Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki 1919.
+
+Juusela & Levänen O. Y. Kirjapaino ja kirjansitomo
+
+
+
+
+I.
+
+
+Aurinko oli ennättänyt puolitiehen matkallaan länteen, kun Zwiebusch ja
+Ilka Koiranhammas poikkesivat valtatieltä ja suuntasivat kulkunsa
+Goldaugenien kreivillisen linnan puistoa kohti. Sää oli kuuma ja
+helteinen.
+
+Kesäkuussa unkarilainen aro näyttää oikean luonteensa. Maanpinta
+halkeilee, ja tie muuttuu joeksi, jossa veden sijassa aaltoilee harmaata
+pölyä. Tuuli, jos se lainkaan käy, on polttava ja kuivattaa ihoa.
+Ilmassa vallitsee hiljaisuus aamusta iltaan. Tämä hiljaisuus tekee
+matkamiehen mielen tuskaiseksi. Ainoastaan uhkeat, kautta maailman
+tunnetut unkarilaiset puistot ja viinitarhat eivät kalvastu, kellastu
+eivätkä kuihdu aroauringon polttavien säteiden tiessä. Siellä ne,
+kulttuuri-ihmisen siroittamina monilukuisten virtojen ja jokien varsille
+varhaisesta keväästä puolisyksyyn saakka upeilevat vihannuudessaan,
+houkuttelevat luokseen ohikulkijaa ja tarjoavat suojan kaikelle aurinkoa
+pakenevalle elolliselle. Niissä asuu katve, vilpoisuus ja ihana ilma.
+
+Zwiebusch ja Ilka alkoivat astua pitkää lehtokujaa myöten. Se oli lyhin
+välimatka kahden portin välillä, joista toinen avautui arolle ja toinen
+johti kreivilliseen puistoon. Se jakoi puiston kahteen samanlaiseen
+osaan.
+
+"Tämä lehtokuja johtaa mieleeni viivoittimen, jolla isääsi ennen muinoin
+koulussa lyötiin kynsille", virkkoi Zwiebusch koettaen nähdä kujan
+päätä.
+
+Sen pää häipyi näkyvistä ja sulautui etäiseen vihantaan. Auringon säteet
+eivät päässeet sinne. Se oli enintään kahden sylen levyinen, ja puut,
+jotka sitä reunustivat, ojensivat oksiaan ikäänkuin katellen toisiaan.
+Se oli tunneli, jonka luonto oli rakentanut öljypuun-, tammen-,
+lehmuksen- ja lepänoksista. Zwiebusch ja Ilka astuivat kuin katon alle.
+Paksu, lyhytraajainen Zwiebusch oli märkä hiestä. Hänen kasvonsa olivat
+tummanpunaiset kuin keitetty punajuuri. Lyhyen takkinsa helmalla hän
+pyyhki märkää leukaansa. Hän ähkyi ja puhisi kuin huonosti voidellun
+puimakoneen höyrykattila.
+
+"Täällä on taivaallisen viileää, peipposeni!" mutisi hän, avaten
+ihraisilla sormillaan liivin ja paidan. "Viuluni kautta! Emmekö sinunkin
+mielestäsi ole joutuneet helvetistä paratiisiin?"
+
+Ilkan posket eivät olleet hänen rusohuuliaan kalpeammat. Hänen leveällä
+otsallaan ja nenänsä kyömyllä kiilteli hikipisaroita. Tyttöparka oli
+hirveän uupunut ja pysyi töin tuskin jaloillaan. Harpun hihna painoi
+hänen olkaansa, ja terävä reuna hankasi säälimättömästi kylkeä. Varjo
+sai hänet muutaman kerran hymyilemään ja hengähtämään syvemmin. Hän
+riisui kenkänsä ja käveli avojaloin. Pienillä, sievillä, paljailla
+jaloillaan hän nautinnon tuntein läiskytteli kylmää hiekkaa.
+
+"Emmeköhän istuisi?" ehdotti Zwiebusch. "Tämä kujanne on pitkä kuin
+vanhanpiian kieli. Kolmisen virstaa."
+
+"Ei, isä. Jos rupeamme istumaan, on meidän vaikea sitten nousta.
+Käykäämme mieluimmin päähän saakka, levähdämme vasta siellä."
+
+"Vaikkapa niin... Tänään, peipposeni, on syntymäpäiväsi. Mitähän kohtalo
+sinulle antaa, minkähän lahjan?"
+
+"Toivoisinpa, että kohtalo tänään lahjoittaisi minulle päivällisen..."
+
+"Kas vain, mitä toivoi! Haha! Paljoapa mielesi tekee! Eiköhän se vain
+ole liikaa, tyttöseni? Etköhän vielä tahtone illallistakin?"
+
+"On jo pitkä aika siitä kuin olen syönyt mitään lämmintä... Et voi
+ajatellakaan, isä, kuinka kurkkuani kuivaa kovasta leivästä ja
+savustetusta makkarasta! Jos kohtalo tänään antaisi minun valita
+lahjakseni joko kymmenen elinvuotta lisää tahi kupillisen lihalientä, --
+niin arvelematta valitsisin jälkimäisen."
+
+"Ja siinä tekisit erinomaisesti. Kehnoinkin lihaliemi on monin verroin
+parempi meidän typerää elämäämme."
+
+"Minä valitsisin jälkimäisen ja söisin, ja millaisella ruokahalulla!
+Minua kauheasti haluttaa syödä."
+
+Zwiebusch katsahti säälien Ilkaan ja päästi paksujen huuliensa välitse
+viheltävän äänen. Häneltä aina pääsi katkonaisia, viheltäviä ääniä, kun
+hän oli huolestunut tahi jokin asia pani hänet miettimään. Hetkisen
+vaiettuaan hän käänsi Ilkaan päin tuuheat, riippuvat kulmakarvansa,
+joiden takaa tirkistivät hymyilevät silmät, ja sanoi:
+
+"No, odotahan, maitahan... Minä tunnen, että lahja, jonka kohtalo tänään
+sinulle antaa, on oleva huomiomme arvoinen... He-he... Kun astumme
+pihaan ja panemme kojeemme soimaan, sirottavat he päällemme tuota
+halveksittua metallia. Täytämme taskumme rahalla. Ilkalle tarjotaan
+päivällistä... He-he... Haaveile vain, Ilka! Mitäpä ei tässä maailmassa
+tapahdu? Saatpa nähdä, kaikki, mitä puhun, on totta!"
+
+Ilka korjasi harpun hihnaa olkapäällään ja naurahti.
+
+"Kreivi itse on kuunteleva meitä!" jatkoi Zwiebusch. "Ehkäpä, pulmuseni,
+hänen, kreivin, päähän pistää, ettei meitä saa ajaa pois pihasta! Ehkäpä
+Goldaugen kuuntelee sinua, hymyilee... Ja jos hän on päissään, niin
+vannon sinulle viuluni kautta, että hän heittää jalkojesi juureen
+kultarahan. He-he-he. Ja voihan sattuakin, meidän onneksemme, että hän
+nyt istuu ikkunassa ja on humalassa kuin seinäkello! Kultaraha on sinun,
+Ilka! Ho-ho-ho..."
+
+"Miksi ehdottomasti humalassa?" kysyi Ilka.
+
+"Siksi että humalainen on selvää hyväsydämisempi ja järkevämpi.
+Humalainen rakastaa musiikkia enemmän kuin selvä. Ah, sinä suloääninen
+kvinttini! Ellei maailmassa olisi humalaisia, ei taiteella pitkälle
+päästäisi. Rukoile, tyttöseni, että ne, jotka tulevat kuulemaan
+soittoamme, olisivat juovuksissa!"
+
+Ilka mietti. Zwiebusch ei ollut niinkään väärässä! Tähän saakka olivat
+he saaneet rahoja useimmiten vain juopuneilta. Ellei olisi ollut
+juopuneita, olisi hänen ja hänen isänsä täytynyt olla nälässä useammin,
+paljon useammin. Heidän soittopaikkoinaan olivat useimmissa tapauksissa
+ravintolat ja kapakat eivätkä selvien porvarien siistien portaiden
+edustat. Kuulijakuntana olivat pääasiallisesti miehet, joiden
+tunnuspiirteinä olivat pöhöttyneet kasvot, suuri punainen nenä ja
+sekavat, typerät puheet. Ilka ajatteli näitä surullisia tosiseikkoja, ja
+hänen mielensä tuli katkeraksi, häntä suututti: Hän oivalsi nyt, miksi
+isän määkivään laulamiseen ja typeriin sukkeluksiin kiinnitettiin
+enemmän huomiota, kuin hänen omiin lauluihinsa, miksi häntä niin usein
+pyydetään herkeämään laulamasta ja sensijaan tahdotaan tanssimaan.
+Sangen usein hänen laulunsa keskeytettiin puolivälissä ja vaihtui
+järjettömään hyppimiseen isän vinguttaessa viuluaan. Tähän saakka ei
+yksikään kuulija ollut halunnut tietää, kuka oli sepittänyt ne laulut,
+joita hän laulaa niin syvällisellä tunteella. "Laulua kolmesta
+ritarista" ja sisällyksetöntä tanssilaulua kuunneltiin yhtä suurella
+mielenkiinnolla.
+
+"Selvät halveksivat meitä, koska me olemme heidän silmissään
+kerjäläisiä, mutta juopuneet päästävät meidät luokseen, koska
+musiikkimme hiukan vaimentaa heidän päänsärkyään."
+
+Näillä sanoilla Zwiebusch saattoi harmistuneen Ilkan epätoivoon. Hän
+olisi tahtonut itkeä ja taittaa itsessään jotakin ... vaikkapa sormensa.
+Mutta sormet eivät taitu, kuinka niitä väänteli ja kiertelikään; täytyi
+tyytyä vain kyyneliin.
+
+"Tervehdin kunnioitettavan Goldaugenin kreivillistä huonetta!" mutisi
+Zwiebusch.
+
+Hän näki edessään portin, jonka ohuesta rautalangasta punottua ristikkoa
+koristivat kukkivat herneenvarret.
+
+"Terve! Mies, jolla ei ole esi-isiä, astuu sellaisten ihmisten
+asuinsijaan, joilla on esi-isiä, mutta roistomaisia esi-isiä! Parempi
+olla niitä vailla, kuin omata katalia. Seitsemännellätoista vuosisadalla
+kreivi Karl Goldaugen, joka oli nainut aatelittoman neidon, kuoli
+tunnonvaivoihin, ja hänen poikansa Morits tanssi kokonaisen kuukauden
+ilosta, kun pyhä isä salli hänen erota naisesta, jonka hän, Morits, oli
+ryöstänyt puhtaaksi ja saattanut keuhkotaudin uhriksi. Näetkö,
+lintuseni, tuon talon? Jos voisit lukea sen tarinan, katsahtaa sen
+vaiheisiin, niin huudahtaisit: 'ihminen on elukka!', ja sinä, joka et
+tunne ainoatakaan rumaa sanaa, päästäisit suustasi sellaisia
+haukkumasanoja, joita ... ehkä vain venäläinen osaa! Muistatko,
+tyttöseni, venäläisiä? Heidän sanansa ovat yhtä lujia kuin heidän
+pakkasensakin. Virittäkäämme soittomme!"
+
+Zwiebusch viritti viulunsa. Ilka pyyhki esiliinallaan tomun harpusta.
+
+"Kohtalo, haastamme sinut taisteluun! Nosta maasta olematon hansikas!"
+
+Zwiebusch ja Ilka suoristausivat, tekeytyivät iloisen näköisiksi ja
+menivät reippaasti kreivin pihaan. Kuumuudesta huolimatta piha ei ollut
+tyhjä. Siellä oltiin uutterassa työssä. Pari- kymmentä sinimekkoista
+työmiestä, jotka olivat ylt'yleensä pölyssä, savuttuneita ja hikisiä,
+laskivat pihaa asfaltilla. Kolmesta sammiosta tuprusi sinisenharmaata
+savua.
+
+Zwiebusch ja Ilka menivät rohkeasti aivan talon edustalle.
+Katsahtaessaan ikkunoihin he näkivät suurimmassa niistä leveät
+ihmiskasvot... Kasvot olivat punaiset.
+
+"Kreivi!" mutisi Zwiebusch. "Kreivipä siinä onkin! Ennustukseni täyttyy.
+Ja juovuksissa kaiken lisäksi! Alota!"
+
+Ilka helähytti harppuaan. Zwiebusch polki jalallaan ja nosti viulun
+leukansa alle. Työmiehet kääntyivät katsomaan, kun kuulivat soittoa.
+Akkunassa oleva punainen naama avasi silmänsä, rypisti kulmiaan ja
+kohosi ylemmä. Punaisen naaman takana vilahtivat naisen kasvot, kädet...
+Ikkuna lensi auki...
+
+"Pois, pois!" kuului ikkunasta. "Tiehenne pihasta! Te juuri! Soittajat,
+piru teidät periköön soittoinenne!"
+
+Punaisen naaman omistaja työntyi ikkunasta ulospäin ja huitoi käsillään.
+
+"Soittakaa, soittakaa!" huusi naisen ääni.
+
+Työmiehet keskeyttivät työnsä ja sivellen leukaansa tulivat soittajien
+luo. He asettuivat aivan näiden eteen nähdäkseen Ilkan kasvot.
+
+"Monta on maailmassa valtakuntaa", lauloi Ilka nappaillen sormillaan
+harpun kieliä, "ihania, valoisia kuin aurinko ja rikkaita; mutta ihanin
+kaikista on Unkari puistoineen, laitumineen, ilmastoineeen, viineineen
+ja härkineen, joiden sarvet ovat sylen pituiset. Tätä maata Ilka
+rakastaa. Rakastaa ihmisiäkin, jotka siinä asuvat."
+
+Punainen naama vetäytyi hymyyn, ja tihruset silmät tarkastivat Ilkaa.
+
+"Hyviä ovat sen asukkaat", jatkoi Ilka lauluaan. "Kauniita, rohkeita he
+ovat, ja kauniita heidän naisensa. Ei ole ketään, joka heidät voittaisi
+sodassa tahi sanataistossa. Kansat kadehtivat heitä. Vain yksi heiltä on
+puute, he eivät tunne laulua. Heidän laulunsa on surkeata ja mitätöntä.
+Siinä ei ole tulta. Sen sävelet saavat surkuttelemaan Unkaria..."
+
+"Herra Pichterstai, hänen armonsa ylitaloudenhoitaja, käskee teitä
+laulamaan jotakin iloisempaa!" mörisi punatakkinen palvelija, tullen
+Ilkan luo.
+
+Ilkan laulu vaikeni. Hän ei ollut saanut ilmaistuksi ajatustaan loppuun
+saakka.
+
+"Iloisempaa? Hm... Sanokaa hänen armolleen, herra Pichterstaille, että
+hänen toivomuksensa täytetään! Taikka, minulla on oleva kunnia itse
+tiedustaa hänen mieltään."
+
+Tämän sanottuaan Zwiebusch otti hatun päästään, meni suuren ikkunan lue
+ja raapaisi jalallaan.
+
+"Käskettekö", kysyi hän, kunnioittavasti hymyillen, "laulamaan jotakin
+iloisempaa?"
+
+"Juuri niin."
+
+"Saanko laulaa diplomaattisen laulun? Olen itse sen sepittänyt! Se laulu
+ratkaisee erään tärkeimpiä eurooppalaisia päivänkysymyksiä. Onhan teillä
+kunnia olla madjaari, teidän armonne?"
+
+Punaisesta naamasta tuprahti ilmoille paksu tupakansavupatsas, ja huulet
+liikahtivat armollisesti.
+
+"Pyydän herroja patriootteja tarkkaamaan! Voinko luottaa, hyvät herrat,
+vaiteliaisuuteenne? Eihän teidän joukossanne vain liene...?"
+
+Zwiebusch katsahti työmiehiin. Nämä nyökäyttivät päätään ja astuivat
+huvitettuina lähemmä.
+
+"Mitä on Itävalta?" lauloi Zwiebusch määkivällä äänellä. "Politiikan
+miehet, maan ruhtinaat, sanokaa minulle, mitä on Itävalta? Eikö se ole
+kuin sillisalaatti, jonka ahneet naapurit tahtoisivat hotkaista
+suuhunsa? Ja sen ne tekisivätkin, ellei siinä salaatissa olisi
+kultakiisken ruotoja, jotka voivat heidät tukahuttaa. Sellainen ruoto on
+-- Unkari."
+
+"Hyvä, hyvä!" murahti paksulainen.
+
+"Itävalta on lintu, joka koreilee sadoin värein", jatkoi Zwiebusch
+lauluaan.
+
+"Siellä on satoja jäseniä, paljon siipiä, monta vatsaa, mutta vain yksi
+pää. Se pää on -- Unkari. Peto käy linnun kimppuun, syö sen kaikki
+jäsenet, mutta pääkalloon sen hampaat eivät pysty! kallo on vahva kuin
+selkäranka."
+
+"Bravo, bravo!"
+
+"Puhutaan ranskankieltä, saksan, on venäjänkieli, on unkarinkieli.
+Unkarinkielen rikkautta kaikki viisaat ihmettelevät. Lähtekääpä, hyvät
+herrat, Wieniin, ja kysykää, missä elää sellainen ihmeellinen otus, joka
+puhuu itävallankieltä!"
+
+"Hyvä, hyvä! Saas tästä!"
+
+Suuri hopeakolikko lensi kimallellen ikkunasta ja vieri helähtäen
+Zwiebuschin jalkoihin. Toinen mokoma osui Ilkan kenkään. Zwiebusch nosti
+rahan maasta ja huudahti:
+
+"Tuhannet kiitokset! Menen tyhjentämään maljan terveydeksenne. Juon ja
+vannon turpean kuononi kautta, etten kertaakaan välillä hengitä! Teidän
+terveydeksenne juon kahdella kurkulla: tavallisella ja henkitorvella!
+Siinä ei ennätä hengittää!"
+
+Zwiebusch heilutti hattuaan. Samassa tapahtui ikkunassa jotakin
+odottamatonta. Punainen naama muuttui mustanpuhuvaksi, neitonen
+kirkaisi, ja ikkuna temmattiin äkkiä kiinni. Työmiehet hypähtivät
+taaksepäin ja suoristautuivat seipäiksi. Zwiebusch heilautti hattuaan
+taaksepäin ja tunsi koskettavan johonkin. Hän kääntyi katsomaan ja oli
+pudota istualleen. Hänen vieressään seisoi takajaloilleen kohonnut
+kaunis, pikimusta hevonen, joka oli säikähtänyt häikäilemätöntä hattua.
+Hevosen selässä istui pitkä, kookas, kautta koko Unkarin tunnettu
+kaunotar, kreivi Goldaugenin puoliso, syntyään paroonitar von
+Heilenstrahl. Zwiebusch näki edessään mitä ihanimman naisen, joka uhkui
+kauneutta, nuoruutta ja -- vihaa. Ratsastajatar hillitsi hevosensa ja
+vihasta kalpeana ja vavisten, silmät salamoiden, iski ruoskallaan.
+
+"Lurjus!" sähähti hän ja oli pudota satulasta, kun Zwiebusch iskun
+huumaamana horjahti ja, kaatuessaan maahan, vierähti mustan ratsun
+etujalkoja vasten.
+
+Hän ei voinut välttää kaatumista. Isku oli sattunut ohimoon, poskeen ja
+ylähuuleen. Kreivitär oli lyönyt voimiensa takaa.
+
+Eräät toiset naiskasvot, Goethen Gretchenin -- Ilkan, joita lukemattomat
+vaaleat kutrit, kehystivät, kauniit ja nuoret, vääntyivät vihasta ja
+kuvaamattomasta tuskasta. Kalpenivat, vääntyivät... Vavahtelivat
+kouristuksentapaisesti. Ilka paljasti valkoiset hampaansa kuin koira,
+astui askeleen eteenpäin, ja kun ei löytänyt kiveä maasta, heitti
+hopearahan kreivitär Goldaugenia kohti. Raha hipaisi vain tuulessa
+liehuvaa huntua ja lensi taloon päin. Syntyi omituinen, painostava
+vaitiolo. Kreivitär ja vaaleakutrinen tyttö mittailivat toisiaan
+tuikeasti. Vaitioloa kesti minuutin verran. Kreivitär kohotti ruoskansa,
+mutta nähdessään tytön kalpeat, onnettomat, vääntyneet piirteet, laski
+hitaasti kätensä ja ratsasti verkkaan linnarakennukselle päin. Portaiden
+luona hän katsahti kahdesti taakseen.
+
+"Käskekää heidän mennä matkoihinsa!" huusi hän.
+
+Zwiebusch nousi jaloilleen, puhdisti vaatteensa pölystä ja hymyillen,
+veren vuotaessa pitkin kasvoja, meni Ilkan luo, joka seisoi kuin
+kivettyneenä.
+
+"Olet ihmeissäsi, tyttöseni", virkkoi hän. "Ho-ho! Siitäkö,
+että isääsi lyötiin? Älä ihmettele. Ei ole ensimmäinen, vaan
+neljäskymmenesensimmäinen kerta, kun häntä lyödään. Siihen on jo ehtinyt
+tottua!"
+
+Ilka tarttui isänsä käteen ja painautui häneen kiinni, vavisten koko
+ruumiiltaan.
+
+"Oi, kuinka onnellinen olen!" huudahti Zwiebusch, koettaen estää verta
+tippumasta kasvoiltaan Ilkan kutreille. "Kuinka voin kyllin kiittää
+armollista kreivitärtä? Viuluni on eheä! Viuluni ei mennyt murskaksi!"
+
+Ja ottaen toiseen käteensä harpun ja laskien toisen Ilkan olkapäälle,
+Zwiebusch astui nopein askelin takaisin lehtokujaan päin.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Siitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on
+alettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja
+yhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn,
+mutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä
+kappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli
+tieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi
+vasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon
+läpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia.
+Viholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin,
+ja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja
+Ilkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi
+hämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät
+kömpelöitä "kuolemanhyppyjä" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme
+tulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa.
+
+Kappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa,
+neljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni,
+vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli
+rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon
+haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea
+pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana.
+
+"Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon
+julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin
+pergamentti."
+
+Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo
+ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden
+solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin
+portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä
+jaloillaan spiraalinmuotoisen uran.
+
+"Solisee ... mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä
+olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen
+sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä
+olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi
+hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha..."
+
+Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron
+sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä
+kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi
+koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta,
+tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi
+hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan
+kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan.
+
+Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes
+ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa
+jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa.
+
+"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa,
+tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme,
+kun kymmenen vuotta sitten join täällä... Kaadetut ovat! Lehmusparat!
+Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme...
+Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!"
+
+Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat
+kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan... Ilka laskeutui koneellisesti
+toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan
+ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen
+sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta
+sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän
+vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän
+herkesi juomasta ja kohotti päätään.
+
+"Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä
+irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole
+hupsu!"
+
+Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa.
+
+"En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo
+tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki
+järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?"
+
+"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä
+kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!..."
+
+"En voi... Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua
+kasvoihin. Ei kenelläkään!"
+
+"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin!
+Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan... Mutta mitä sinä tahdot?"
+
+Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi:
+
+"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon ... tahdon kostaa
+hänelle."
+
+Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän
+pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi:
+
+"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten
+menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!"
+
+Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa
+silitellen, kävellä kappelille.
+
+"Heittäkäämme vihoitteleminen ja
+katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch.
+
+Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja
+ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi,
+jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella
+oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin
+latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa:
+
+"Fransiskus Goldaugen -- 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit
+kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!"
+
+Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa
+törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli
+tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa.
+
+"Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa.
+
+"Goldaugen!" vastasi kaiku.
+
+"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli",
+selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä
+lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha
+kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat
+muutamat."
+
+"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa
+kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija
+hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta
+Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka,
+ikkunasta sisään... Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät,
+hirvittävät kasvot... Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen
+se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa
+kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä
+paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu... Minunkin pintaani karmi, kun
+katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka
+tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä
+jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski
+taikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat
+vain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi,
+että oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä
+valloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut
+muuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt
+hänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen
+miehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton
+kyyhkyseni."
+
+Zwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi
+maahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan,
+ikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen.
+
+"Kuules, hallavapää!" sanoi hän kulmiaan rypistäen. "En pidä
+tuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne."
+
+Zwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille.
+
+"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä
+kalpeisiin kasvoihin. "Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei
+tule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää
+joutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä
+ihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä
+olivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on
+hänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin
+menetellä... Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole
+opettaa susia syömään heiniä... Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin
+paroonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja
+Goldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton
+poika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana
+yksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten
+Goldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena
+oli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä
+siis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa
+ruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni!
+Olla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät
+hampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi tyhmeliinit."
+
+Zwiebusch oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Goldaugenin suvun tarina
+on erinomaisena todistuksena siitä, että luonto on tässä tärkeä tekijä.
+Ensimäinen Goldaugen mainitaan ristiretkien lopulla. Häntä kutsuttiin
+kultasilmäiseksi vamppyyriksi. Hänen tukkansa ja partansa olivat
+sysimustat, mutta kulmakarvat ja silmäripset vaaleat. Tämän luonnonoikun
+johdosta hän saikin nimen Goldaugen [Goldaugen = kultasilmä]. Hänen
+kultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden
+ohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin
+verenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä.
+Hän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi
+ihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa
+sytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja
+katseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat
+voittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän
+Jerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei
+edes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että
+hän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti
+häntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan.
+
+"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että
+kultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi
+omasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin,
+yhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen
+sormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot.
+Kultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain
+sikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä ... isän viallisuus siirtyi
+häneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin
+edelleen.
+
+"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni
+poikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät
+siirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa.
+Goldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden
+aivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet
+päättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille.
+Luonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin."
+
+"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa.
+"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen
+viallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää!
+Sinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista.
+Mutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna!
+Jumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!"
+
+"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni.
+Karitsan uljastelu sutta vastaan -- vain hyödytöntä sanojen
+tuhlaamista... Meidän on parasta olla vaiti."
+
+Ilka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan
+polulle.
+
+"Etkö halua levätä?" kysyi isä.
+
+Ilka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja
+alkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa.
+
+Tuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita
+jalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään,
+siintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen
+unkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla
+kylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä.
+
+"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja
+kylää.
+
+"Oikeus? Hm... Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa,
+kultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia..."
+
+Ilka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti
+kylään.
+
+"Minne nyt? Miksi?" kysyi Zwiebusch. "Mitä sinulla siellä on tekemistä?
+Jumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!"
+
+"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia."
+
+"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni!
+Kaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä
+täällä on tekemistä?"
+
+"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta
+naista vastaan!"
+
+"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet
+menettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä
+lasket?"
+
+"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa
+itserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen
+loukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin
+oikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava."
+
+Zwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi
+itsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen
+viheltäviä ääniä.
+
+"Hupsu sinä olet, Ilka", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen
+poikki vievällä sillalla. "Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet
+lähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta
+oletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!"
+
+He menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan
+sielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää
+kylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui
+tulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori.
+
+"Sallikaahan kysyä", virkkoi Ilka akalle, "missä täällä asuu tuomari?"
+
+"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria", vastasi akka. "Yksi
+heistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen
+vuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on
+tilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen,
+-- hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha... Meni
+naimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani
+kuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon..."
+
+"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?"
+
+"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee
+vielä... Mutta ei hänestäkään ole mihinkään... Vanha äijä hänkin! Hänen
+pitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista... Hän asui ...
+näettekö nuo vihreät portaat? ... juuri siellä hän asuu."
+
+Zwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä
+portaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan,
+tuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi
+kypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat
+värjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari
+pureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään
+palaansa.
+
+Zwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille.
+
+"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla
+kysymyksellä", sanoi hän. "Tekö suvaitsette olla tuomari?"
+
+Tuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa
+vastasi:
+
+"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti."
+
+"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?"
+
+"Olenhan toki!... Syön puoli kolmelta... Pitäisihän teidän se tietää,
+Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta."
+
+"_Plenus venter non studet libenter_, teidän kunnianarvoisuutenne!
+He-he-he... Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei
+sääntöjä ilman poikkeuksia."
+
+"Kyllä minulla... Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään
+poikkeuksia... Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä,
+kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten
+koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen... Ja mitäpä seurasi?
+Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole
+oikeudenmukaista... Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin
+tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon
+liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on?
+
+"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne... Hän juuri tuleekin
+pyytämään apuanne."
+
+"Hm... Vai niin... Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö
+sinulla olisi?"
+
+Ilka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli
+tapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä
+loppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi:
+
+"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?"
+
+"Tahdon, että rankaisette tuota naista!"
+
+"Ka niin... Hyvä... Mitä suurimmalla mielihyvällä! Panemme hänet heti
+torniin."
+
+"Kuuleppas, äijä", sanoi tuomari, kääntyen Zwiebuschiin. "Missä olet tuon
+kaunottaresi saanut, kuussa vai maassa?"
+
+"Maassa, teidän kunnianarvoisuutenne. Kuussa ei ole naisia, teidän
+kunnianarvoisuutenne, joten siellä tuskin voi tyhjentää viinilasillista
+synnyttäjän terveydeksi."
+
+"Jos kerran maassa, niin kuinka hän ei tiedä, että... Millaisia
+pässinpäitä te olette, hyvä herrasväki! Hoh, millaisia pässinpäitä!
+Pässinpäitä ja tyhmyreitä!"
+
+"Miksi niin?" kysyi Ilka.
+
+"Luultavasti siksi, ettei teillä ole aivoja... Goldaugenit syöttävät ja
+juottavat minua, ja minä rupean heitä tuomitsemaan! Ha-ha-ha!
+Goldaugenit ovat kreivejä, ja hänen isänsä on mustalainen, kehno
+viuluniekka, jota on piestävä huonosta soitosta. Kummallisia ihmisiä!
+Ei, ette te ole syntyneet maassa! Ja luuletko hänen viitsivän ruveta
+käymään kanssasi oikeutta. Hän piirustaa haastelipulle, jonka lähetän
+hänelle, naaman ja suuren nenän ja heittää sen pöydän alle. Entä
+todistajasi? Työmiehet? Älähän huoli! He eivät ole sellaisia pohatoita,
+että luopuisivat leivästään! Ha-ha-ha! Jopa löysit riitaveikon, hupsu
+tyttö! Ei, älä hulluttele, kaunokaiseni. Katkeraahan tuo on ... mutta
+minkä sille teet? Maailmaa ei luoda uudestaan!"
+
+"Mutta mitä minun on tekeminen?"
+
+"Anna isällesi riepu, jolla hän voi sitoa huulensa. Haava voi saada
+vihoja kärpästen puremasta... Ja sitten osta lyijyhaudetta... Vain tämän
+neuvon voin sinulle antaa... Annanpa vielä toisenkin! Ota paksua isääsi
+kädestä ja laputa matkoihisi... En voi katsella tyhmiä ihmisiä!
+Vapauttakaa itsenne väärän tuomarin läsnäolosta ja päästäkään minut
+puhumasta kanssanne."
+
+"Mitä minä teen?" kysyi taas Ilka, väännellen käsiään.
+
+"Hm... Vieläkö tahdot kolmannen neuvon? Kah, rupea samanlaiseksi
+kreivittäreksi kuin hän. Silloin sinulla on täysi oikeus manuuttaa hänet
+oikeuteen. Täysi oikeus. Ha-ha-ha--! Rupea kreivittäreksi! Kunniani
+kautta! Silloin voit käräjöidä hänen kanssaan, niin paljon kuin sielusi
+halajaa! Ei kukaan eikä mikään voi sinua estää. Mutta ... nyt hyvästi!
+Minulla ei ole aikaa. Jättäkää minut. Niinkauan kuin et ole vielä
+kreivitär, on minulla vielä oikeus karkoittaa sinut näin epähienosti
+kylläisen vatsani ja laiskan kieleni läheisyydestä. Ala marssia, äijä!
+Älä unohda lyijyhaudetta!"
+
+Tuomari kääntyi poispäin ja kävi jälleen käsiksi marjoihinsa. Zwiebusch
+ja Ilka menivät pihasta ja lähtivät sillalle päin. Zwiebusch olisi
+tahtonut jäädä kylään levähtämään, mutta ei tahtonut tehdä vastoin Ilkan
+mieltä... Hän paapersi tytön jäljessä, kiroten nälkää, joka ahdisti
+hänen vatsaansa. Nälkä esti häntä ajattelemasta...
+
+"Kaupunkiinko nyt, tyttöseni?" kysyi hän.
+
+Ilka ei vastannut. Kun he tulivat viidakkoon, joka kuului Goldaugenin
+talonpojille, Zwiebusch kysyi:
+
+"Oletko vihoissasi, Ilka? Miksi et vastaa, kun kysyn sinulta?"
+
+Ilka horjahti ja tarttui käsin päähänsä, vastaamatta mitään.
+
+"Mikä sinua vaivaa, tyttö?"
+
+Tytär pysähtyi ja kääntyi isäänsä päin. Hänen kasvojaan vääristi ilkeä,
+häijy hymy. Hampaat olivat paljastuneet kuin koiralla.
+
+"Jumalan tähden, mikä sinun on?"
+
+Ilka kohotti kätensä ilmaan, heitti päänsä taaksepäin ja avasi suunsa
+ammolleen... Vihlova huuto tunkeutui hänen rinnastaan, kaikuen
+viidakossa. Suuret kyyneleet syöksähtivät jokena tyttären sinisistä
+silmistä, jonka isää oli loukattu... Ilka itki ja nauroi yht'aikaa.
+
+"Mikä sinun on? Kuinka voi tuolla tavalla suuttua?"
+
+Zwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään.
+
+"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko,
+istu jo!"
+
+Zwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja
+painoi hänet alas.
+
+"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon
+pajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina
+veden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme
+tähän!"
+
+Zwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet
+istumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi...
+
+"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö
+itse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole
+milloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut!
+Sain tänään vain palkkani!"
+
+Samassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin
+takerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori
+kotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut
+nokan...
+
+"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa...
+Tämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme... Ja luonto
+sietää sen. Ei rankaise eikä kosta..."
+
+Pensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen
+kauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot.
+Miehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu.
+Nähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin
+maahan naulittuna.
+
+"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!" sanoi Zwiebusch.
+"Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen
+rinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin,
+Saynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on
+enemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa
+olemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin... Tuossa on saaliinne!
+Tyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua."
+
+Parooni Arthur von Saynitz ei ole vanhempi kuin noin kahdeksankolmatta,
+mutta näöltään hän on yli kolmenkymmenen. Hänen piirteensä ovat vielä
+kauniit ja nuorteat, mutta silmänurkissa ja suun ympärillä huomaa
+uurteita, joita tapaa jo elähtäneillä ja paljon kokeneilla ihmisillä.
+Kauniiden, tummien kasvojen yli oli nuoruus kulkenut vastoinkäymisineen,
+iloineen, suruineen, juominkeineen, irstailuineen. Silmät kuvastivat
+kyllääntymistä, ikävystymistä... Huulet ovat vetäytyneet alistuvaan ja
+samalla kertaa pilkalliseen hymyyn, joka oli tullut tottumukseksi...
+Parooni von Saynitzin mustat hiukset ovat pitkät ja suortuvaiset. Ne
+muistuttavat nuoren koulutytön hiuksia, joka ei vielä ole punonut niitä
+palmikolle. Arthur kylpee harvoin, ja senvuoksi hänen hiuksensa ja
+kaulansa ovatkin likaiset ja kiiltävät auringossa. Hän on köyhänlaisesti
+ja yksinkertaisesti puettu... Puku on vaatimaton ja sangen epämääräistä
+kuosia... Likaisen paidan kaulus ilmaisee, ettei parooni seuraa kuosia.
+Sellaisia kauluksia käytettiin neljä vuotta takaperin. Kaulahuivina on
+musta, kulunut nauha; sen solmu, huolimattomasti ja käteisesti sidottu,
+on viistossa ja uhkaa aueta... Takki ja liivit ovat hienot: ne ovat
+ylt'yleensä tahroissa, mutta ne ovat uudet. Ne ovat valmistetut
+kalliista, harmaasta kankaasta, joka on kudottu parhaasta hienosta
+vuohenvillasta. Kuluneet, jo aikoja sitten ikänsä eläneet silkkihousut
+verhoavat tiukasti hänen lihaksisia reisiään ja katoavat sievästi
+polvien yläpuolella pitkävartisten, kiiltävien saappaiden laskoksiin.
+Saappaiden korot ovat viistossa ja puoleksi kuluneet. Vuohen villaisissa
+liiveissä riippuvat uusmetalliset vitjat. Vitjoihin on kiinnitetty kuusi
+kultaista medaljonkia, kultainen, hohtokivisilmäinen haikara ja pieni,
+erittäin taidokkaasti tehty pyssy, jonka suu on kullasta ja perä
+platinasta. Pyssynperässä voi lukea: "Parooni Arthur von Saynitzille.
+Waistafin ja Suolavuorten Metsästäjäyhdistykseltä." Älkää kysykö
+paroonilta, paljonko kello on: vitjojen taskunpuoleisessa päässä ei ole
+kello, vaan avain ja sinkkinen vihellyspilli.
+
+Vapaaherrallinen Saynitz-suku ei voi kerskua vanhuudellaan. Se sai
+alkunsa vasta tämän vuosisadan ensimäisellä vuosikymmenellä. Arthurilla
+on hallussaan "Saynitzin paroonien historia", pieni vihkonen, jonka
+Arthurin isä, Karl, oli aikoinaan tilannut eräältä matkustavalta
+oppineelta ruotsalaiselta pastorilta. Avulias pastori kahmasi hyvät
+rahat eikä armollisten paroonien sukupuuta rakentaessaan säälinyt
+paperia eikä totuutta. Sukupuun hän johti yhdenneltätoista vuosisadalta.
+Moni tietenkin uskoi hänen kirjaseensa, erittäinkin ne, joilla ei ollut
+syytä tutkia pastorin toimia. Mutta Saynitzit saivat punastua kirjasensa
+tähden, kun muudan palvelusintoinen kuvalehti, joka halusi osoittaa
+alttiuttaan, julkaisi heidän vaakunansa ja sukuluettelon, joka oli
+todellisuutta lähempänä kuin se, josta pastorille oli maksettu.
+Ensimäinen Saynitzin parooni oli pelkkä aatelismies, joka oli naimisissa
+erään kristinuskoon kastetun juutalaisen pankkiirin tyttären kanssa. Hän
+oli joka suhteessa sangen mitätön henkilö, matelevainen, aina nälkäinen
+ja rakasti rahoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän olisikin
+elänyt koko ikänsä aivan huomaamattomana ja häipynyt ainiaaksi ihmisten
+muistosta, ellei onnetar olisi hänelle hymyillyt.
+
+Ensimäisellä Saynitzilla oli kaksi veljeä. Toinen niistä oli jesuiitta,
+joka opiskeli muutamassa yliopistossa fysiikkaa ja omin käsin raivasi
+itselleen tien kardinaalin arvoon. Toinen veli oli hovirunoilija ja
+henkilääkärin vävy. Näiden molempien veljiensä mahtavan suojeluksen ja
+pankkiiri-appensa rahojen avulla, jolla oli huomattava asema
+rahamaailmassa, Saynitz sai parooninkirjan paljoa helpommin kuin se
+ensimäinen Saynitz, josta ruotsalainen pastori sepusti valheita. Toinen
+Saynitz, Arthurin isoisä, taisteli Austerlitzin luona ja kuoli
+sota-akatemian professorina. Tämä Saynitz oli setänsä, kardinaalin,
+ilmeinen kuva ja, samoinkuin tämäkin, enemmän virastomies kuin sotilas
+tahi tilanomistaja. Arthurin isä muistutti ensimäistä Saynitzia. Hänkin
+oli mitätön, rumanpuoleinen ja mihinkään kykenemätön henkilö. Ollen
+vajavaisesti sivistynyt, vähä-älyinen, sekä ruumiillisesti että
+henkisesti heikko, hän näytti asettaneen päämääräkseen hajoittaa
+maailman tuuliin kaiken sen, minkä onnetar oli lahjoittanut hänen
+isoisälleen ja isälleen. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa.
+Saynitzin paroonikunta on sangen laaja. Rautatie leikkaa sen kahdessa
+kohti. Sitä pidetään puistojensa, viinitarhojensa ja viljelysmaidensa
+tähden yhtenä rikkaimmista ja uljaimmista maatiloista. Sen yhteydessä
+olevat hevossiitoslaitos ja verkatehdas antoivat parooneille yhteensä
+kaksituhattaneljäsataa frankkia päivässä, muista tuloista puhumattakaan.
+Sellaisen rikkauden hävittäminen ei ole helppo tehtävä, mutta Karl von
+Saynitzilla oli erinomaisia apulaisia. Häntä auttoivat hänen
+hekumanhimonsa, harkintakyvyttömyytensä, hyväsydämisyytensä ja --
+poikansa. Elämänsä loppuun saakka hän ei herjennyt rakastamasta naisia.
+Hän rakasti intohimoisesti, vimmatusti, punnitsematta, antamatta minkään
+esteen pysähdyttää itseään. Naiset muodostivat päätilin hänen
+kirjanpitonsa menopuolella, jota paitsi hänen tuskin olisi onnistunut
+hävittää kaikkea. Hänellä oli jonkun aikaa Wienissä rakastajatar. Tämän
+rakastajattarensa luo hän matkusti ylimääräisellä junalla, seurassaan
+suuri joukko irstailunhaluisia kupinnuolijoita, jotka joivat silkkaa
+samppanjaa. Jokaisella matkallaan hän vei rakastajattarelleen lahjoja,
+jotka hämmästyttivät kallisarvoisuudellaan ja liiankin kaunopuheisesti
+todistivat paroonin mielettömyyttä. Lahjat olivat perhekalleuksia,
+kalliita hevosia, vekseleitä... Hänen wieniläisen lemmittynsä
+kamarineidolla oli palkkaa tuhat frankkia kuussa ja omat hevoset kaiken
+varalta. Ylimääräisen junan saavuttua ja ennen sen lähtöä pidettiin
+loistavia päivällisiä. Pragissa oli toinen rakastajatar, Budapestissä
+kolmas ja niin edelleen. Naiset jumaloivat häntä, eniten tietenkin hänen
+anteliaisuutensa tähden. Lukemattomat kaskut ja jutut, joita yhä vielä
+kerrotaan Karl von Saynitz'ista, kuvaavat paremmin kuin mikään muu tätä
+jumalointia. Valitsemme niiden joukosta yhden.
+
+Eräässä parhaista saksalaisista teattereista, esiintyi ensi kertaa
+muudan nuori, vast'ikään teatterikoulusta päässyt näyttelijätär (nykyään
+hän on hyvin tunnettu draamallisten ja traagillisten äitivanhus-osien
+esittäjänä). Hän oli nuori, sievä, ja näytteli erinomaisesti. Teatteri
+tärisi käsienläiskeestä. Kohta ensimäisen näytöksen jälkeen hänelle
+tuotiin kukkavihko, jota koristi paroonitar von Saynitz-vainajan, Karlin
+äidin, kallisarvoisin kaulanauha. Parooni uhrasi sen, koska se sattui
+olemaan hänen povitaskussaan ja medaljongin terävä kärki pisteli häntä
+kylkeen. Toisen näytöksen päätyttyä eräät korkeassa asemassa olevat
+henkilöt, jotka silloin olivat teatterissa, menivät kulissien taakse
+ilmaistakseen ensi-esiintyjättärelle ihastustaan. Näiden
+korkea-arvoisten joukossa oli von Saynitzkin. Kulissien takana hän
+liikkui kuin kotonaan. Tyhjennettyään ensimäisen rakastajan
+pukeutumishuoneessa lasin samppanjaa, hän meni nousevan tähden ovelle.
+Se oli suljettu. Hän kolkutti.
+
+"Mitä te teette?" ällistyivät korkea-arvoiset... "Te unohdatte itsenne!
+Unohdatte, ettette nyt ole sirkuksessa tahi operetissa... Tämä ei ole
+mikään _salon madame Deleaux_! Te olette hiiden julkea, parooni!"
+
+"Niinkö arvelette? Olen vain kärsimätön..." vastasi parooni.
+
+"Mutta hänhän tulee heti! Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa paria
+kolmea minuuttia?"
+
+"Ei ole."
+
+"Mutta tuohan on sopimatonta! Hän ehkä juuri pukeutuu!"
+
+"Sangen mahdollista", vastasi malttamaton parooni ja kolkutti uudestaan.
+
+"Kuka siellä?" kysyi huoneesta nuoren naisen ääni.
+
+"Minä!" vastasi parooni.
+
+"Kuka te olette?"
+
+"Muudan ihailijoistanne. Minä, suoraan sanoen, en tajua rahtuakaan
+teidän taitoanne, mutta minulle kerrotaan, että te näyttelette
+mainiosti, ja olen tottunut uskomaan sanoihin. Avatkaa!"
+
+"Kummallista... Olen pukeutumishuoneessa! Tänne ei saa tulla. Ja kuka te
+sitten olette?"
+
+"Olen parooni von Saynitz. Minulla on teille asiaa,"
+
+Ääni huoneessa vastasi hiljemmin eikä enää yhtä rohkeasti.
+
+"Sangen mieluista, parooni... Mutta minä en ole puettu... Odottakaa
+viisi minuuttia."
+
+"Minulla ei ole aikaa odottaa. Kahden minuutin päästä matkustan. Nyt
+heti tahi ei koskaan!"
+
+"Ei käy laatuun!"
+
+"Oma asianne... Jääkää hyvästi!... Kuka, piru vieköön, nykii minua
+hihasta?"
+
+Paroonin luo oli keräytynyt joukko näyttelijättären ihailijoita. Nämä
+olivat kovasti kiihdyksissään paroonin julkeudesta. He vaativat paroonia
+poistumaan ovelta. Näyttelijättären sulhanen, joka oli joukossa, nykäisi
+häntä hihasta.
+
+"Suvaitkaa poistua ovelta!" huusivat ihailijat.
+
+"Mitäpä, ellen poistuisikaan?" kysyi parooni ja takoi ovea, ei enää
+sormellaan vaan nyrkillään.
+
+"Te, mademoiselle, luultavasti haluatte, että nämä herrat täällä
+häpäisevät minut!" sanoi hän oven läpi näyttelijättärelle. "Avatkaa ovi.
+Puolentoista minuutin päästä matkustan... Nyt heti tahi ei koskaan!
+Minun, parooni von Saynitzin, tapanani on tehdä kaikki heti tahi ei
+koskaan. Haluatteko puhua parooni Saynitzin kanssa, jolla on teille
+asiaa?"
+
+Näyttelijätär nähtävästi alkoi horjua.
+
+"Mitä te haluatte?" kysyi hän.
+
+"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa
+keskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin
+minä lähden, ettekä näe minua enää koskaan... Paljonpa teillä muuten
+onkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja
+sivuillani... No niin, minä alotan ... yksi ... kaksi... No ... no..."
+
+Huoneessa oven takana, kuului keveitä askelia.
+
+"Kolme!" laski parooni.
+
+Lukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti
+huoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. "Parooni astui askelen
+eteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot
+tuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin
+kietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua...
+Hänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä.
+
+"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!" ajatteli parooni ja kumartaen
+virkkoi:
+
+"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi..."
+
+Näyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui
+uteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut
+niin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan
+jumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella.
+
+"Mitä haluatte, parooni?" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon
+jälkeen.
+
+"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta ...
+kunniani kautta, te miellytätte minua!"
+
+Näyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä
+punaisemmiksi.
+
+"En rakasta imarteluja" sanoi hän.
+
+"Jumalani, kuinka hän on viaton!" tuumi parooni ja sanoi:
+
+"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?"
+
+"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät... En tiedä, paljonko...
+Ensi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää..."
+
+"Hm... Palkka on hyvä... Aluksi kyllä riittävä."
+
+Parooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli
+valmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta.
+
+"Jos tulette minun luokseni", sanoi parooni vihdoin, "saatte
+sataviisikymmentä kertaa enemmän."
+
+Näyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin
+paidankaulus... Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan
+tykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän
+sai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun
+kamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat
+rajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi
+huoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut
+pikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä
+näyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä:
+pitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia
+itkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli
+huoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti:
+
+"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta ...
+miksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?"
+
+Näyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle
+paidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:
+
+"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat!
+Hän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille
+opetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa!
+Vahinko vain, että hän on ruma! Mutta ... sataviisikymmentä kertaa
+enemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten
+sairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä."
+
+Seuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta
+kolmen kuukauden palkan etukäteen.
+
+Tämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä
+en tiedä.
+
+Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin
+harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen
+istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän
+keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli
+"musta ja punainen."
+
+"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin
+selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa,
+on voitto minun."
+
+Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään -- Mutta
+siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin
+kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta.
+Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys.
+
+Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen
+elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen
+nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita
+raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli
+saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui
+surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi
+pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl
+päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti
+osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä
+ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville
+summille.
+
+Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista
+vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän
+oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa
+kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti
+filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän
+saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua
+käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson
+matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin.
+Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt
+hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai
+postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä
+pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän
+oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän
+kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän
+matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin
+vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka
+kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin
+onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät
+pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä
+harvemmin... Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla
+kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia
+ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen
+lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko
+omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään...
+Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.
+
+Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella
+asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti
+rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon
+kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään
+kasvoihinsa... Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle,
+mutta ... ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se
+tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista
+velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja
+häpeällisintä kaikesta, ilotytöt... Viimeiset päivät Pariisissa hänen
+oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella... Hän palasi kotimaahansa
+juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä,
+mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä
+ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö.
+Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen
+opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei
+olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi
+algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen
+lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi
+kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa
+aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää
+saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää,
+suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei
+sellaisena pysynyt ... se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan,
+juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian
+tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo
+hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen
+on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta"
+velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän
+aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä
+rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin
+täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen
+ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt,
+ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen
+tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle
+Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen.
+Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä
+pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui
+Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan.
+
+"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta.
+Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin."
+
+Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui
+nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä
+sanomalehteen.
+
+"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?..."
+
+"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte
+meitä ja tulitte... Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä
+ole kadottanut tottelemisen taitoa... Sana 'totteleminen' haiskahtaa
+hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi... Sellaisille herroille,
+kuin te, on tottelevaisuus välttämätön..."
+
+"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket?
+Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket ... vastaa toki jotakin
+tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!"
+
+"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille
+ilmoitettiin teidän saapuvan... Istukaa... Sisarellanne on, Jumalan
+kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja
+isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä..."
+
+Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei
+käsittänyt mitään.
+
+"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei
+voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska
+hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne... Hm... Te ette ole
+hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian
+alhainen, ollaksenne tämän naisen veli... Hyvä herra! Kiittäkää tätä
+naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!"
+
+"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on
+ymmärrettävä miehesi... Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja
+sinun kyyneleesi... En tosiaankaan ymmärrä!"
+
+Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen
+raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria
+kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle.
+
+"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että
+sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se
+kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!"
+
+"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä
+tahdotte sanoa minulle."
+
+"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt
+siellä naimisiin?"
+
+"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä,
+"Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin
+paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan."
+
+Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta.
+
+"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle
+sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer -- lurjuksen kanssa. Minä
+kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun
+mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka
+olet!"
+
+"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan
+teille anteeksi!"
+
+Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti.
+
+"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei
+siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet
+jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan!
+Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa
+erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!"
+
+"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!"
+huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat
+toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää:
+ei nimi eikä kunnia... Ei olisi irstaita katunaisia, jotka..."
+
+Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi
+pelottaa.
+
+"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui
+Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet
+vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja ... muuta
+elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?"
+
+"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin
+tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole
+antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen
+juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta ... olen
+alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten
+lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?"
+
+"Se on Sylvian omaisuutta", vastasi Pelzer, "ainoastaan hänen".
+
+"Millä oikeudella?"
+
+"Ettekö siis tunne äitinne testamenttia?"
+
+"Mitä valheita te laskette? Ei ollut mitään testamenttia. Minä tiedän
+sen!"
+
+"Sellainen on olemassa!"
+
+"Silloin se on väärennetty! Ja kirjaston, missä se on?"
+
+"Se on myyty niistä tuhannesta frankista, jotka lähetettiin teille
+Pariisiin..."
+
+"Se ei ole tuhannen, vaan kahdensadantuhannen frankin arvoinen!"
+
+Pelzer kohautti olkapäitään ja hymähti.
+
+"En voinut parhaalla tahdollanikaan myydä sitä kalliimmasta."
+
+"Kuka sen osti?"
+
+"Minä, Boris Pelzer..."
+
+Arthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi
+huoneesta.
+
+"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!" huusi Sylvia hänen jälkeensä.
+
+Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti
+vielä sisartaan.
+
+"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin
+kauan kuin on vielä aikaa!"
+
+Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä,
+läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle.
+
+Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle
+ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi
+hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan.
+Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut
+rakastajansa luo... Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi.
+Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku...
+
+Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan,
+palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa
+kynnykselle... Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta
+kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli
+seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken... Salainen murha,
+jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on
+tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus... Me vaadimme vain katumusta,
+mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut
+tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu
+epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät
+ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi."
+
+Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia,
+joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen... Hän puhkesi
+itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle... Opettajantoimensa,
+filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot -- kaiken Arthur nyt
+heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä
+mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä
+Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja
+muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen
+riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää... Ihmiset näkivät hänet
+vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat
+teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja
+useimmat paimenet.
+
+Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty
+mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten
+kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli
+ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi
+erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet
+rupesivat puhumaan hänestä, -- jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka
+hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin
+oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja
+ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä.
+Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä...
+
+Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän
+riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät
+kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät
+hänessä Pelzerin pahimman vihollisen.
+
+Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän
+puistoissaan ja metsissään.
+
+"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei
+toki! Siksi hän on liian nuori... Hän on paremminkin metsän prinssi!"
+
+Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen
+kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin
+naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja
+realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan
+nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti.
+
+"Miksi hän itkee?" kysyi hän.
+
+Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään.
+
+"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän
+olisi mies, ei hän itkisi."
+
+"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?"
+
+"Minä, parooni! Kadun syvästi..."
+
+Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja
+hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.
+
+"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?"
+
+"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä
+piiskalla... Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa
+hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä..."
+
+"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän
+tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?"
+
+"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi... Lyöty kyllä on, mutta
+ei häntä enkä minä... Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa
+minua, kreivi. Kiitän teitä!"
+
+"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.
+
+"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on
+pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä...
+rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!"
+
+Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään
+oli lämmin, kaunis loiste.
+
+"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy
+suojella heikkoja. Mitä itket?"
+
+Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä
+kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan
+viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin
+ollut puhunut. Ilka kuuli äänen -- hellän, suoraan sydämestä lähtevän,
+-- äänen, johon saattoi pelotta luottaa...
+
+"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri,
+vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun... Minä
+olen voimakas ja voin tehdä kaiken... Minkä tähden itket? Kerro nyt!"
+
+Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä
+kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin...
+
+"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru... Kerro
+minulle... Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä
+vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua... Kunniasanallani,
+tyttöseni!"
+
+Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle.
+
+"Älähän enää
+itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli
+keveämmäksi..."
+
+"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi
+Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on
+käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä
+tarpeekseen... Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä,
+että kohta janottaa."
+
+"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä
+on aivan lähellä..."
+
+Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat
+rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta.
+
+"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias,
+huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin
+hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on
+kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko
+käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle.
+Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin
+pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?"
+
+Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen
+metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä.
+
+"Juo... Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen
+ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi
+puolen pikarillista...
+
+"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän.
+
+"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä
+vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit
+olevasi onnellinen. Juo vielä!"
+
+"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka.
+"Hänkin on kovin, kovin onneton!"
+
+"En moiti enää... Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli
+mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin
+välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle
+isälle."
+
+"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!"
+virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin
+totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En
+tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta
+sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen'
+ravintolassa Pragissa... Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan
+katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne..."
+
+"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz.
+"Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt
+muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja
+rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki...
+No niin! Kuka sinua on loukannut?"
+
+"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!"
+
+"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?"
+
+"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte
+nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin."
+
+"Vai niinkö on asia! Hm... Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko,
+on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen... Rupean hänenkin
+puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun."
+
+"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch.
+
+"Miksi en?"
+
+"Siksi, että se on mahdotonta... Minulla oli kunnia saada korvapuusti
+eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään
+luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua
+puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!"
+
+"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut.
+Minun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa... Kerro,
+Ilka. Minä autan sinua."
+
+Änkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille
+huolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär
+Goldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse.
+
+"Oliko se siis ... nainen?" kysyi hän.
+
+"Oli, kreivitär Goldaugen..."
+
+"Hm... Jatka..."
+
+Parooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
+
+"Jatka, jatka... Minä kuuntelen... Nainenko häntä löi? Eikä mies?"
+
+"Nainen, parooni!"
+
+"Hm... No niin... Miksi et jatka?"
+
+Kun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin,
+kuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin...
+
+"Hänkö siis halkaisi huulesi?" kysyi parooni.
+
+"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!"
+
+"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku
+toinen?" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. "Tytär kärsii
+hänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!"
+
+"Hän, hän juuri löi!" sanoi Ilka.
+
+"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen
+asianomaiselle", murahteli Zwiebusch. "Minä en ilveile, vaan puhun
+totta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista
+ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä..."
+
+Ilka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli
+vuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun
+hän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti
+parooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän.
+
+"Nauta!" murahti hän. "Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei
+voinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen
+Goldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon
+shakespearelaisen narrin, sinun isäsi!"
+
+"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa,
+"kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa
+suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa,
+kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen... Ja mikä oikeus
+hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään
+ei ole oikeutta katsoa meihin siten!"
+
+Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään...
+
+"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?... Oi, hyvä Jumala, hyvä
+Jumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen... kuolen!
+Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!"
+
+Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch
+katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut
+mietteisiin...
+
+"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta ...
+täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan.
+Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti
+sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi..."
+
+"Miksi ette?"
+
+"Siksi, että hän on nainen... Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun!
+Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua..."
+
+"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin
+alistua?"
+
+"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska
+olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet
+periköön, on nainen..."
+
+"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä,
+uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain
+tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti... Minä lähden
+Budapestiin tahi Wieniin!... Ja minä löydän sellaisen oikeuden..."
+
+"Et löydä..."
+
+Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä.
+
+"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs
+mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät... Te
+ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa
+jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain
+mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja
+kaikki tapahtuu!"
+
+"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia
+ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen
+huomaavaisuuttaan."
+
+"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi,
+ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on
+elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan
+vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika
+oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa,
+saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää,
+tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata
+edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin
+kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot
+elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia,
+kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?"
+
+Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa.
+
+"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on
+mahdollista vain sietämätön elämä... Jos tahdot elää sietämätöntä elämää
+-- elä, ellet tahdo -- siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis
+palvelukseesi... Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!"
+
+Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen
+nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen.
+
+"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys,
+järkkymättömänä, muuttumattomana! ... se on annettu ihmiselle
+rangaistukseksi hänen typeryydestään..."
+
+"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta
+typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä
+olisi riittänyt... 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset
+nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi
+sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan... Silloin on helpompi
+elää..."
+
+Arthur otti vielä pari kulausta.
+
+"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen
+ja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma,
+mutta ... vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat ... tietenkin
+vain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani... Juo, Ilka! Yksi kulaus!
+Se on hyvää onnea..."
+
+Ilka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja
+loi häveliäästi katseensa maahan.
+
+"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!" kehoitteli von Saynitz. "Se keventää
+mieltäsi, koetahan!..."
+
+"Juo, Ilka!" kehoitti Zwiebuschkin.
+
+Ilka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan.
+
+"Nyt juo sinä", sanoi Arthur Zwiebuschille. "Juo sinäkin, paksulainen!"
+
+Zwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän
+olisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän... Hän tarttui pulloon
+molemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen.
+Otettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle.
+
+"Juo pohjaan!" sanoi parooni. "Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin
+pullo."
+
+Ukko täytti määräyksen silmänräpäyksessä.
+
+"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!" sanoi von Saynitz. "Naamasi
+tuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?..."
+
+"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne
+suvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi."
+
+"Ehkäpä niin... Ehkäpä... Sellaisissa asioissa minä olin mestari...
+Valitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi..."
+
+Parooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli
+piiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia,
+toisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan,
+joista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse.
+
+"Tehkää hyvin, herrasväkeni", kehoitti hän. "Syökää älkääkä kursailko.
+Syö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme
+siihen kajoa."
+
+Zwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta.
+Ahnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden
+kimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä
+palaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn
+paineeksi.
+
+Viina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa
+alkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen
+joutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle,
+nojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei
+vaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen.
+Ilkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä,
+käsien varassa ja mietti.
+
+"Juo, ukko!" kehoitti Arthur. "Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin
+selvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme... Ellei sitä
+olisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin
+hampaat suustasi? Muistatko?"
+
+"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan... Te olitte hiukan pöhnässä ja
+tahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon.
+Kun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te
+ryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin..."
+
+"Nauta!" murahti Arthur.
+
+"Kuka?"
+
+"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin.
+"Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena
+rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta
+hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut
+hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten
+hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa
+tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa
+Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli
+kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja
+juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun
+sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota
+mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia
+kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi
+hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen.
+Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut
+jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja
+asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen
+ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita
+köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja,
+leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat
+häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi
+kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät
+hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan
+hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia
+tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria
+kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja
+ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille
+myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös
+sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa
+öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan... Hän oli todellinen äiti!
+Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan'
+hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin
+poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus
+palkkioksi avustasi kärpäskastiketta... Kuulepas, sainpa nerokkaan
+ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja
+vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi.
+'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä
+tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja
+opetat lukemaan... Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen
+päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!'
+Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö
+ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä
+lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen
+ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!'
+huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En
+suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon
+minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia,
+vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi
+kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan
+kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti
+kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön
+siihen... Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket,
+jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi
+ruumiin... Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset
+sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi.
+Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat
+tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja
+lensivät kukin kotiinsa..."
+
+"Entä lopuksi?" kysyi Ilka.
+
+"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi
+pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei
+valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut.
+Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta,
+ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra
+paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä.
+Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon.
+Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä
+se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä...
+Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!... Voihan niinkin
+tapahtua... Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö...
+Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä
+ei täällä olisikaan!"
+
+Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin.
+
+"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö.
+
+"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät
+täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi
+lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi..."
+
+"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi... Olisiko se
+mahdollista?"
+
+"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja
+mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit... Jos kasvojesi
+lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, -- silloin ei
+tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko
+minut, Ilka?"
+
+"Te olette parooni? Ottaisin... Kyllä ottaisin parooninkin..."
+
+"Minä olen kreivikin... Ha-ha-ha... Mitähän, jos kurillani... Hei!...
+Siitäpä tulisi ihmeellinen temppu!"
+
+Parooni mietti hetkisen.
+
+"Ei..." sanoi hän. "Se olisi sentään liikaa... Ei kannata. Rakastaa
+tosin tulppaanityttöä, mutta -- voi! -- avioliiton täytyy tuottaa
+minulle ainakin miljoonan frankkia."
+
+"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!" huomautti
+Zwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. "Rahojen tähden
+naimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona."
+
+"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada
+miljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin... Mutta sitä teidän ei
+tarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!"
+
+"Naisitteko vanhankin?..."
+
+"Vaikka pirun isoäidin... Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona
+on vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En
+puhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee
+roistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia.
+Tulppaanityttö", sanoi Arthur Ilkalle, "miksi ei sinulla ole miljoonaa?
+Jos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä
+olisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista
+neuvoista..."
+
+"Yhä te vain laskette pilojanne!" huokasi Ilka.
+
+"En puhu pilaa... Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta
+paroonittaren! Hanki!"
+
+"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?" ehdotti Zwiebusch.
+"Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia... Hiiteen
+fantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma
+päämme, kuin joskus nähdä miljoona... Ei puhuta rahoista! Sellaiset
+puheet synnyttävät kateutta..."
+
+"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään
+tekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla
+olisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin...
+Ettäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste!
+Katsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!"
+
+"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?" kysyi Ilka.
+
+"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan?
+Sen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita...
+Vaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin
+valvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa
+käyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata
+mennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino,
+helppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa
+erään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan -- omantunnon. Varasta ja
+ryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset
+paroonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin
+maantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en
+sinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan
+sangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino --
+ota perintö... Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin
+käyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito
+käyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä
+lähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!"
+
+"Huonoimmin!" väitti Zwiebusch. "Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan,
+parooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka..."
+
+"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä
+sitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan
+aistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi,
+viekastelemaan, kiemailemaan... Jokaisesta suutelosta otat vähintään
+tuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta
+istuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin..."
+
+"No, no, riittää!" murahti Zwiebusch. "Jumala ties, mitä te ahdatte
+tyttösen päähän!... Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä,
+tohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta... Niin, tosiaan... Onko
+totta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt
+luterilaisuuteen?"
+
+"Totta on... Viimeinen keino -- huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka,
+käyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan -- ja, luota minun
+kokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein.
+Sitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän
+kahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos
+olisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten,
+olisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita."
+
+"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!" varoitti Zwiebusch. "Älkäämme
+antako kielellemme valtaa!"
+
+Zwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli
+tarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa
+sisällystä ja muotoa.
+
+"Kyllä ymmärrän", sanoi hän... "Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne
+naisen, joka on myynyt itsensä?"
+
+"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten
+tähden. Ja niin edelleen... Pyydän sinulta jotakin, Ilka..."
+
+Parooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan.
+
+"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä
+kaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle ... tällä
+osoitteella..."
+
+Parooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen
+osoitteensa.
+
+"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä... Pidän hänet aina
+povitaskussani... Lähetäthän?"
+
+"Lähetän."
+
+"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa."
+
+Parooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä
+alle.
+
+"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain
+sinut, jos hankit miljoonan..."
+
+Zwiebusch nousi ja kumarsi.
+
+"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän
+soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista
+unilääkettä!"
+
+"Tehkää hyvin!"
+
+Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta",
+Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden
+merkiksi ja sulki silmänsä... Kun soittajat lopettivat ja aikoivat
+poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa
+pysähtyi Ilkaan.
+
+"Hyvä ... hyvä... Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka?
+Ota tuo muistoksi!"
+
+Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja
+antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui
+kuin kuollut.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla
+sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon
+kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi
+brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja
+peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse... Auringon
+ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu
+seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen
+ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli
+koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka
+ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja
+joen...
+
+Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja
+sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä.
+
+Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen
+luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili,
+alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi
+paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä
+kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen
+ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät
+tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä
+kohtelusta... Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele
+katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti
+meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea!
+Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka."
+
+"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen,
+luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä,
+naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!"
+
+Parooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja
+kirjoitti: "Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista."
+Taitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun.
+
+"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!"
+
+Ja heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi
+kaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus
+jo alkoi häipyä pois.
+
+Hänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta.
+Tämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen
+katkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on
+metsänvartija Blaucherin talo.
+
+Tultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja
+tervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen
+pöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli
+valtavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset
+silmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän
+juuressa... Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä.
+
+"Hyvää iltaa, Martha rouva!" tervehti parooni. "Onko kirjeitä minulle?"
+
+"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni..."
+
+"Onko osoite Pelzerin käsialaa?"
+
+"On..."
+
+"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää.
+Juutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen
+ruvennut luterilaiseksi... Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on
+terve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?"
+
+"Kiitän... Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje... Se ei ole
+erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa
+on nähty vaivaa, tunnettu... Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?"
+
+"Päivälliselle ... jonnekin..."
+
+"Ja jonkun luo?"
+
+Eukko huokasi ja pudisti päätään.
+
+"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin
+antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille
+tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän
+on jo vanha ukko, -- häntä ei tarvitse peljätä... Häntä Blaueherini ei
+pelkääkään... Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä
+päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja
+Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö
+käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten... No
+niin, ja sitä Blaucher pelkää... Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on
+aivan toista!"
+
+"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa."
+
+"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan
+mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat ... he ovat aivan
+mahdottomia!"
+
+"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!"
+
+"Hyvästi, parooni!"
+
+Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot
+olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi.
+Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti
+kaupunkilaisia kedoille ja metsiin... Metsässä alkaa ilta aikaisemmin
+kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan
+neulansilmään... Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli
+takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi:
+komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti
+ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti
+ratsunsa.
+
+"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse..."
+
+Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt,
+mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis
+ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan
+herttuallista ylevyyttä.
+
+Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he
+tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme
+ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär
+Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska,
+jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille.
+
+"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille
+kätensä. "Olette hiukan muuttunut... Mutta ... voihan kanssanne puhua?
+Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta,
+mitä epätoivoisinta ylenkatsetta... Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä
+katkerasti kuin silloin?"
+
+Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti.
+
+"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi
+vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten.
+Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei
+sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta
+köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen
+olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten
+puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden... Minä elän vielä tässä
+maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on
+elämässä päämäärä, johon tahdon päästä... Tämä päämäärä on --
+miljoona-avioliitto..."
+
+"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa
+tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen... Kohtasin teidät niin
+odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes
+siitä, että tapasimme toisemme!"
+
+"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani
+teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?"
+
+"Minä... Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita... Jo kauan
+sitten..."
+
+"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?"
+
+"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi
+vuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa..."
+
+"En ole kuullut... Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa... En tunne
+häntä... Onko hän kaunis?"
+
+"Kummallista... Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä
+tunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin
+hemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?"
+
+"Neljänkymmenen... Hän on hyvin rikas..."
+
+"Olette tietenkin onnellisia?"
+
+"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen
+kokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole
+miljoonassa, kuten olen huomannut... Nyt mietinkin vain keinoa, miten
+pääsisin miljoonasta."
+
+Kreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle
+taivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen:
+
+"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä,
+mitä ennen rakastin, ja te päinvastoin... Kuinka omituisesti
+vaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!"
+
+"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin
+miljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin... Päämäärämme, kuten
+näette, ovat erilaiset..."
+
+"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?"
+
+"En hituistakaan..."
+
+"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia... Olen ruvennut
+hakemaan eroa miehestäni..."
+
+"Hauskaa hommaa... Asutteko yhä hänen luonaan?"
+
+"Asunhan minä... Hieman omituista, totta kyllä... Mutta liikojen
+juorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin
+eromme on vahvistettu virallisella sinetillä... Minä lennän pois, vasta
+kun olen virallisesti vapaa... Mutta eihän tämä liene teille
+mielenkiintoista... Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan
+ja ... ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani,
+salaiset ja julkiset... Puhukaamme mieluummin teistä... Kuinka te
+voitte?"
+
+"Kuten näette. Asun, missä sattuu..."
+
+"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?"
+
+"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan..."
+
+"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?"
+
+"Ka... Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan... Tappio
+ei ole suuri..."
+
+Kreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään.
+
+"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan
+enemmän kuin nollan... Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on
+tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä
+opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!"
+
+"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna
+tuhannella on tasan nolla."
+
+"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi
+kuullut Saynitzin huomautusta.
+
+"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?"
+
+"On hiukan. Entä sitten?"
+
+"Antakaa ne minulle."
+
+Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen
+Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin
+kreivittärelle.
+
+"_Merci_", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana
+päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat!
+Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että
+kukkarossanne oli niin vähän."
+
+Kreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: "hän valehtelee."
+
+"En lainkaan kummastunut", vastasi kreivitär. "Mitä kummallista ja
+ihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja
+ystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan
+tavallista..."
+
+"Ja kuka teille on sanonut, että olette ystäväni?"
+
+"Te olette omituinen... Jääkää hyvästi! Teidän kanssanne on ikävä
+puhua."
+
+Kreivitär nyökkäsi, kohotti ruoskansa ja karautti pitkin hakkausta
+tiehensä.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Kun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä...
+Kaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt.
+Kuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta.
+Siellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan
+eteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien
+vihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka
+vuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät
+kunnianhimosta. "Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia",
+sanoi kerran eräs Goldaugen, "sitä suurempi syy minun on pitää nenääni
+pystyssä".
+
+Majan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan
+ratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään.
+
+"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!" tervehti kreivitär tarhuria ja
+hänen poikaansa. "Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos
+minulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti
+tehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta."
+
+"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme", vastasi vanha Fritz
+suoristautuen. "Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän
+armonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä
+suuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne
+tietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin
+viitsitään teidän armoanne vaivata."
+
+"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin... Minä tunnen jokaisen
+palvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja
+kuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo
+palvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän
+talvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin... Minä tiedän
+kaiken."
+
+"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi,
+mutta ettepä tiedä, että..."
+
+Vanha Fritz vaikeni ja hymähti.
+
+"Mitä en tiedä?" kysyi kreivitär.
+
+"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan
+koirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä
+teidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa,
+saattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä
+köyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain.
+Se tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat
+kaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja ... alaston ruumis,
+teidän armonne... Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita."
+
+"Hyvä, hyvä... Mitä siis tahdot?... Siitä en todellakaan tiedä
+mitään..."
+
+"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska
+miehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa."
+
+"Hyvä, hyvä... Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö
+ole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja
+nuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?"
+
+"En ole nähnyt, teidän armonne", vastasi vanha Fritz. "Ehkä ovat
+kulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä
+kaikkia näe eikä muista..."
+
+Kreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen.
+
+"Olisivatkohan he tuolla?" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa
+kohti, jotka liikkuivat pimeässä.
+
+"Nuo ovat molemmat miehiä", sanoi nuori Fritz.
+
+"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään", arveli kreivitär.
+"Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna... Jos näette, niin
+lähettäkää heidät heti luokseni."
+
+"Kuten käskette," vastasi vanha Fritz. "Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä
+muistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he
+varastaneet jotakin?"
+
+"Miksi juuri varastaneet?"
+
+"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta
+tehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin
+kreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään
+jokaista."
+
+"Niinkö? Hm... Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei
+tässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!"
+
+Tämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin
+metsänaukeamalle.
+
+"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz... Kuinka suloinen!"
+
+"Sangen kaunis!" myönsi vanha Fritz. "Mutta mitä se meitä liikuttaa?"
+
+"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en
+varastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan
+varastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä
+hetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta... Ja hän uskoi sen
+todeksi! Katalat ihmiset!"
+
+Nuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:
+
+"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa
+suotta herjata meitä... Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä
+katsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että
+varastan... Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin
+ainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!"
+
+Nuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat,
+eivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen
+aivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa
+hetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan... Se, mikä vielä tunti
+sitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän
+silmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun,
+muuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää
+mistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin
+kestävämmäksi...
+
+Lopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän
+hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen:
+
+"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!"
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni von
+Saynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa.
+
+"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle.
+
+"Kyllä, jos haluatte."
+
+"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette
+minulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun
+seurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö,
+kuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne...
+Tahdotteko?"
+
+"Olkoon menneeksi..."
+
+"Meidän täytyy tavata jossakin... Nytpä tiedän... Tiedättehän paikan,
+missä on pronssinen peura?"
+
+"Tiedän."
+
+"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme
+siellä kello seitsemän, illalla."
+
+"Minä tarjoan viinin."
+
+"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes
+ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa
+tarkemmin -- 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. _Adieu_!"
+
+Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän
+pimenevän metsän varjoihin.
+
+Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen
+olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät
+inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään
+siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus
+tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman
+häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista
+Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään
+hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä,
+tahtomattaankin huokaili ikävöiden ... pariisilaisia ilotyttöjä. On
+vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet
+johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut
+parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan,
+jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi,
+käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään,
+mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat
+maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina.
+
+Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään
+loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin
+mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten
+tavoin.
+
+Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet
+pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän,
+antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He
+unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän
+ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin.
+Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus,
+arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin
+rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa
+haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse
+oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle
+miehelle anna omaisilleen penniäkään.
+
+Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä
+ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan
+riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet
+milloinkaan ennen.
+
+Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma
+puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat
+rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita
+taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen
+tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit
+valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat,
+pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman
+suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista,
+tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli
+sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä.
+Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin
+kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi
+mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa
+näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin
+marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan
+seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin
+keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle
+uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana
+hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli,
+luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja
+tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan
+oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen
+tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan
+erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän
+liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien
+joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen
+joukossa oli von Saynitzkin.
+
+Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs
+ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä,
+joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään
+näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien
+luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin
+ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä
+ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena
+kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista
+selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset,
+Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan
+tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi ...
+kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa,
+että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut
+rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä
+seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse
+eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä... Thérèse ensimäisenä
+puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia,
+kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan,
+aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen
+elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta
+tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur
+tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan
+hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin
+Thérèse kieltäytyi jyrkästi.
+
+"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä,
+ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen
+myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä
+kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on
+maailman onnettomin olento... Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne
+avioliitosta... Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi
+olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät
+selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin."
+
+Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui
+salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti
+"taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi
+"ajan hengen ja kasvatuksen"... Niitä liikuttavia kirjeitä, joita
+hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut,
+vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että
+kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän
+alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan
+kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen.
+
+Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui
+tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti
+päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä.
+
+Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa
+lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran"
+paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku
+kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas
+kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä
+kuvapatsas -- pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa.
+Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli
+siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia.
+
+Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli
+kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia.
+Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa.
+
+"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen
+Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja
+vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia..."
+
+"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää
+istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko
+entisiä aikoja?"
+
+Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin
+muistoihinsa... Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet...
+Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia,
+taiteilijoita, iltakävelyjä... Parooni puhui ja joi... Kreivitär ei
+ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa;
+hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli.
+
+"Millä te nykyään elätte?" kysyi hän kesken kaiken.
+
+"Milläkö? Hm... Tiedättehän sen... Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä..."
+
+"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?"
+
+"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!"
+
+"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella
+elätte?"
+
+"Kreivin tietenkin!"
+
+"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen
+leivässään... Ha-ha-ha... Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava?
+Minua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on
+teistä? Ha-ha-ha!"
+
+Kreivittären kasvot synkistyivät.
+
+"Älkää juoko enää, parooni", sanoi hän ankarasti. "Te juovutte ja alatte
+puhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat
+pakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona."
+
+"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta
+sanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu
+antamaan teille vuosittain eron jälkeen?"
+
+"Ei mitään..."
+
+"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko... Kaikessa
+ystävyydessähän minä... Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole
+syyllinen. Ah!"
+
+Parooni löi otsaansa ja kohottautui.
+
+"Sallikaahan... Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?"
+
+"Mitä?"
+
+Paroonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären
+kasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti.
+
+"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?" mutisi hän. "Tekö se suvaitsittekin
+kestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?"
+
+Kreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään.
+
+"Tulppaani... Paksu ukko... Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne
+käyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!"
+
+"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!"
+
+Parooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa.
+
+"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne!
+Kuuletteko?"
+
+Kreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat
+suuttumuksesta.
+
+"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!" sanoi hän. "Ettekö suvaitse
+kutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!"
+
+"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista
+tekoanne?"
+
+Kreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt
+mitään.
+
+"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!"
+
+"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla
+vanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen
+jalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole
+muuta kuin yksi kreivitär Goldaugen."
+
+Kreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus.
+Alkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka.
+Kreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi.
+
+"En ymmärrä teitä", mutisi hän. "Ketä viuluniekkaa? Mitä te ...
+lavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!"
+
+"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin,
+mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?"
+
+"Ketä? Kenestä te puhutte?"
+
+Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat
+sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä,
+puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen
+kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa
+nytkähtelivät.
+
+"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?"
+
+"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!"
+
+"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja
+kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee
+vieläkin... Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä... Hän on heikko,
+köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän
+seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä
+silmiltään... Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois
+mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei
+milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!"
+
+"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?"
+
+"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka
+hiiren söi. Hävetkää!"
+
+Parooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden.
+
+"Näyttäkäähän!"
+
+Kreivitär ojensi nöyrästi hänelle piiskan.
+
+"Hävetkää!" toisti parooni, kiersi piiskan ruuville, taittoi sen
+kolmeksi ja heitti kappaleet menemään.
+
+Kreivitär hämmentyi perinpohjin. Häpeissään, kuullessaan ensi kerran
+elämässään näin häikäilemätöntä puhetta, punaisena ja tietämättä, mihin
+kätkisi paroonin tuomarinsilmiltä kasvonsa ja kätensä, kreivitär etsi
+sanoja, mutta ei löytänyt niitä. Tässä nolossa tilanteessa häntä jonkun
+verran auttoi eräs vähäinen seikka. Samassa, kun Arthur katkaisi
+piiskan, kuului loitommalta puiden takaa askelten ääntä. Hetken kuluttua
+kreivitär näki molemmat Fritzit. He tulivat esiin metsästä ja katsahtaen
+uteliaasti kreivittäreen ja Arthuriin menivät aukion poikki. Edellä
+kulki nuori Fritz, pitkä onki olallaan. Hänen jäljessään, tuskin
+siirrellen jalkojaan, astua laahusti vanha Fritz. Oikeassa kädessään
+vanha Fritz kantoi nuorassa sätkyttelevää nuorta haukea.
+
+"Herra Fritz, miksi teillä ei ole hansikkaita kädessä?" kysyi kreivitär
+nuorelta Fritziltä.
+
+Fritz loi katseensa maahan, ja vilkaisten syrjäsilmällä kreivittäreen
+liikutti huuliaan.
+
+"Missä teidän keppinne on? Miksi teillä ei ole keppiä mukananne?"
+
+Nuori Fritz kalpeni ja astui kiireesti metsän laitaa kohti. Puiden luona
+hän katsahti kerran taakseen ja hävisi metsään. Vanha Fritz laahusti
+vaieten, kehenkään katsomatta, hänen jäljessään.
+
+"Suonette minulle anteeksi", virkkoi parooni, kun Fritzit olivat
+kadonneet. "En tahdo teitä loukata... Mutta, kautta kunniani, minä
+osaisin kostaa viuluniekan puolesta, ellette olisi nainen... Teidän
+sietäisi hävetä, Thérèse. Minä häpesin tähtenne tytön edessä!"
+
+Parooni nousi ja pani hatun päähänsä.
+
+"Te ette löydä sanoja puolustukseksenne... Parasta onkin! Miksi
+rupeaisitte valehtelemaan? Puolustuksenne olisi -- valhetta."
+
+"En vieläkään ymmärrä teitä, parooni!" sanoi kreivitär.
+
+"Kunniasananne?"
+
+"Niin... kunniasanani..."
+
+"Hm ... jääkää hyvästi. Teidän kauniit silmänne ovat täynnä valhetta!
+Jumalan kiitos, että vielä osaatte punastua, kun valehtelette."
+
+Arthur suoristautui, nyökäytti päätään ja lähti aukion poikki
+metsäpolulle.
+
+Kreivitär Goldaugenin otsa peittyi kurttuihin. Hän mietti
+epätoivoisesti, etsi mielestään sanoja eikä löytänyt... Hän olisi
+tahtonut puolustaa Arthurille tekoaan, jota hän häpesi. Hänen
+miettiessään, pureskellessaan ruusunpunaisia huuliaan ja väännellessään
+sormiaan, Arthur oli kadonnut puiden taakse.
+
+"Parooni!" huusi Thérèse. "Pysähtykää!"
+
+Vastauksen sijasta kreivitär kuuli vain loittonevan Arthurin askelten
+äänen.
+
+"Parooni!" huusi kreivitär vielä kerran, ja hänen äänensä vapisi
+pelosta, että parooni poistuisi.
+
+Askelten ääni vaikeni.
+
+Kreivitär seisoi hetkisen paikallaan ja istuutui sitten mietteissään
+nurmelle. Hänen vieressään oli kaksi tyhjää pulloa kumollaan. Kolmas,
+jossa oli vielä hiukan viiniä, oli vinossa ruohikossa kaatumaisillaan.
+Thérèse joi pullon tyhjäksi, nousi ja meni hevosensa luo.
+
+Ratsastaessaan pois aukiolta hän näki parin kolmen askeleen päässä sitä
+ympäröivistä puista ratsastajan, joka juuri nousi hevosen selkään.
+Kreivittären nähdessään ratsumiehen hevonen hirnahti iloisesti.
+Ratsastaja oli noin viidenviidettä ikäinen, pitkä, laiha, kalpea,
+harvapartainen mies. Päästyään hevosen selkään hän ratsasti kreivittären
+jälkeen.
+
+"Pysähtykää!" sanoi hän hiljaisella äänellä. Tämän heikon, miehuuttoman
+äänen väristä saattoi päättää sen tulevan sairaasta rinnasta
+"Pysähtykää! Tahdon sanoa vain pari sanaa! Pari sanaa ainoastaan!"
+
+Kreivitär ei katsonut taakseen.
+
+"Olette vakoillut?" sanoi hän. "Katselitte varkain?"
+
+"Rakastanhan sinua! En voi elää hetkeäkään näkemättä sinua. Pari sanaa
+vain!"
+
+
+
+
+V.
+
+
+Kreivitär katsahti mieheensä, kreivi Goldaugeniin (ratsastaja oli hän),
+ja hiljensi kulkuaan.
+
+"Lääkäri on kieltänyt teitä ratsastamasta nopeasti", sanoi kreivitär.
+"Ajakaa hiljemmin... Mitä haluatte?"
+
+"Pari sanaa vain."
+
+"Puhukaa!"
+
+"Kuka hän on?"
+
+"Parooni von Saynitz."
+
+"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus
+olette ... rakastanut?"
+
+"Ehkäpä... No niin, hän juuri! Entä sitten?"
+
+"Hm... Hän on vieläkin kaunis... Miksi sallitte hänen sättiä itseänne?
+Mikä oikeus hänellä siihen on?"
+
+Kreivi vaikeni, yski ja jatkoi:
+
+"Kukapa tietää, vaikka ... vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan
+vanha rakkaus herätä uudelleen eloon."
+
+"Antakaa minulle piiskanne!" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan
+piiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan
+pitkin hakkausta.
+
+Kreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti
+nelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä
+olivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja
+hän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi
+katseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui
+mietteisiinsä.
+
+Parin päivän kuluttua Arthur tapasi metsänvartija Blaucherin talon
+läheisyydessä Thérèsen. Tällä kertaa hän ei ollut ratsun selässä, vaan
+käveli talonpoikaispuvussa. Se oli näöltään aivan tavallinen,
+vastaommeltu maalaispuku, mutta oli paljoa kalliimpi mustaa, silkkistä
+ratsastuspukua. Eriväristen granaattien asemasta hänellä oli kaulassaan
+turkooseja, smaragdeja, koralleja ja helmiä. Kummassakin käsivarressa
+oli paksu, kultainen rannerengas. Hame ja lyhyt unkarilaistakki olivat
+tehdyt kalliista kankaasta.
+
+"Parooni!" huudahti hän, nähdessään Arthurin. "Tulkaa tänne hetkiseksi!"
+
+Kun Arthur meni hänen luokseen, sanoi hän:
+
+"Sananne ja poistumisenne -- muistattehan? -- tuottivat minulle aika
+lailla päänvaivaa. Vasta pitkän miettimisen jälkeen asia selvisi
+minulle. Nyt ymmärrän... Tarkoititte tuota ukkoa ... jota löin
+piiskalla? Niinhän?"
+
+"Niin, tietysti... Oliko se mikään arvoitus?"
+
+"No niin! Nyt tiedän, kenestä puhuitte... Minun ei suinkaan tarvitse
+teille puolustaa itseäni, parooni, mutta ... rauhoittaakseni
+oikeudentuntoanne... Löin häntä syystä. Hänen takiaan heitti hevoseni
+minut satulasta maahan. Olin vähällä taittaa jalkani. Ja sitten ... hän
+julkesi nauraa..."
+
+Arthur katsoi kreivitärtä kasvoihin ja päästi iloisen naurun.
+
+"Valheita, teidän armonne!" sanoi hän. "Miksi syöttäisimme toisillemme
+pajuköyttä? En tarvitse teidän selityksiänne... Ja mitäpä ne
+hyödyttäisivätkään? Näen nyt ensi kerran teidän sievät jalkanne, ja se
+riittää minulle täydellisesti... Jalkanne ovat kaiken arvostelun,
+yläpuolella! Kävelkäämme hiukan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi ne
+hävyttömyydet, joilla teitä kestitsin 'Pronssipeuran' luona. Olin
+humalassa..."
+
+Arthur ja Thérèse kävelivät kauan. He haastelivat aivan tavallisista
+asioista, pilailivat, nauroivat. Soittajaukosta, hänen tyttärestään,
+viisaista ihmisistä ja "veijareista" ei lausuttu sanaakaan. Parooni ei
+virkkanut ainoatakaan pisteliästä sanaa... Hän oli yhtä rakastettava
+kuin menneinä vuosina Wienissä Heilenstrahlien luona. Kun hän saattoi
+Thérèsen Blaucherin talon läheisyydessä odottavien kääsien luo, oli jo
+aivan pimeä.
+
+"Tahdotteko opettaa minua ampumaan?" kysyi Thérèse noustessaan
+kääseihin.
+
+"Niin paljon kuin mielenne tekee..."
+
+"Tehkää se, parooni.
+Minua ikävystyttää hirmuisesti. Jos te edes hiukankin tahdotte
+haihduttaa ikävääni, niin teette oikean laupeudentyön... Toden totta.
+Auttakaamme toisiamme."
+
+Thérèse puristi Arthurin kättä ja ajoi pois.
+
+Neljän päivän päästä he taas tapasivat toisensa, ja puolen kuukauden
+päästä ei kulunut päivääkään, jolloin he eivät olisi kohdanneet
+toisiaan. Parooni opetti Thérèsen ampumaan, ja Thérèse ratsasti joka
+ilta metsästämään, toisinaan varhain aamullakin. Heidän suhteensa oli
+sangen epämääräinen. Selvänä von Saynitz kerrassaan hämmästytti
+rakastettavalla käytöksellään. Hän puhui hiljaisella äänellä,
+ystävällisesti, huomattavasti karttaen tylyjä sanoja, hymyili
+ystävällisesti, tarjosi huomaavaisesti suuren kätensä kreivittärelle
+eikä puhunut kuin "villi", vaan kuten todellinen naisten ritari. Mutta
+päihtyneenä von Saynitz oli törkeä, kyynillinen, ja naureskeli ilkeästi.
+Kun hän oli humalassa, sai Thérèse kuunnella mitä mahdottomimpia sanoja.
+Parooni ivaili häntä, manasi hänet hiiteen, sanoi halveksivansa ja
+vihaavansa Thérèseä.
+
+"Annan teille anteeksi, von Saynitz", sanoi Thérèse kerran, "vain siksi,
+että olette päihtynyt. Nukkuvia, mielipuolia ja humalaisia ei saa
+lyödä..."
+
+"Aa!... Vai sillä tavalla! Tietäkää siis", vastasi von Saynitz nauraen,
+"että puhun teille totta vain päihtyneenä. Kun olen selvänä, käyttäydyn
+teitä kohtaan kuin täysi farisealainen. Älkää uskoko minua selvänä!"
+
+"Meidän ei sovi tavata toisiamme..."
+
+"Miksi ei sovi? Tavatkaamme vain! Teitä vaivaa ikävä, ja minua samoin...
+Riidassa ja sodassa aika kuluu nopeammin kuin rauhan aikana. Ha-ha!
+Kohtalo teki mainiosti sotkiessaan välimme ja opettaessaan meitä olemaan
+kunnioittamatta toistemme hyveitä. Te ette kunnioita minua, koska näette
+minussa veijarin, ja minä en kunnioita teitä, koska näen teissä
+kappaleen suloista naisruumista! Ha-ha!"
+
+Thérèsen silmät säkenöivät, ja hän ajoi tiehensä sanaakaan sanomatta.
+Tämän kohtauksen jälkeen Arthur ei nähnyt häntä viikkoon. Kahdeksantena
+päivänä hän tapasi kreivittären ja pyysi häneltä anteeksi.
+
+Arthur oli usein päihtynyt. Thérèse lähti monesti hänen luotaan
+vakavasti suuttuneena ja päätti lujasti olla menemättä häntä enää
+tapaamaan, mutta...
+
+Niin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään
+maahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä... Tulivat sateet.
+Syksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin,
+niin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua... Tuulessa
+oli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli
+synkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle.
+
+Von Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla
+sisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja
+tulivat kuraisiksi... Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa
+punakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään
+määrättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut
+loppua... Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi
+metsässä entiseen tapaansa.
+
+Mutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta...
+Kohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa
+hyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa,
+joka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän
+Fransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja
+Thérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä
+ja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui
+haukotellen ja puhuen ilkeyksiä... Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen
+päänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään
+kieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin
+ilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa
+majailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen
+ajasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin
+menneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen
+sävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista.
+Thérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita,
+kaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa... Hän rakasti
+vielä intohimoisesti parooni von Saynitzia.
+
+Eräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin
+taloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen.
+
+Avattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta
+leikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje.
+
+Ne olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä
+suurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt
+muutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä
+puvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei
+näkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita
+kutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun
+ylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu.
+Hatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan
+halpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen
+hymy... "Pikku hupsu!" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa.
+"Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan
+ryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen
+laulun päästät!"
+
+Kirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: "Rakas parooni! Lähetän teille
+kuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja
+terveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin
+piankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron,
+mitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät.
+Tällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi,
+mitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon
+parooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää
+teille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa
+pitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I."
+
+Nauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva
+Blaucherilta paperia ja kirjoitti:
+
+"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä.
+Pysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti
+piestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme
+kultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz."
+
+Annettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur
+istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania.
+Kynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen
+punainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei
+saatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon
+saakka...
+
+Ilkalle ja hänen isälleen oli todella tapahtunut jotakin erikoista...
+
+Viikon kuluttua kohtauksestaan parooni von Saynitzin kanssa, muutamana
+polttavan helteisenä keskipäivänä, he istuivat eräällä rautatieasemalla
+katoksen alla. Ankarasta kuumuudesta huolimatta oli asemasillalla paljon
+väkeä: huvila-asukkaita, tilanomistajia ja vararaiteella seisovan junan
+matkustajia juoksenteli sinne tänne asemasillalla, täyttäen jokaisen
+rakennuksen. Vararaiteella seisova juna oli sotilasjuna, ja sellaiset
+viipyvät jokaisella asemalla pari kolme tuntia... Ensimäisen luokan
+odotussali oli täynnä upseereita, jotka istuivat juomassa. Kolmannen
+luokan salissa pauhasi sotilassoittokunta, joka oli houkutellut asemalle
+suuren joukon yleisöä.
+
+Zwiebusch ja Ilka istuivat suuren kymmenysvaa'an laudalla, lepäsivät ja
+katselivat yleisöä: Zwiebusch sotilaita, jotka joivat olutta, ja Ilka
+naisten pukuja. Heidän ohitseen kulki humalaisia upseereita, jotka
+katselivat Ilkaa. Sievä tyttö miellytti heitä... Aluksi heidän
+ympärillään kierteli alempia upseereita, mutta juomingin päätyttyä Ilka
+näki lähellään ylempiäkin... Puolisen tuntia ennen junan lähtöä ylemmät
+ja alemmat upseerit keräytyivät yhteen joukkoon, ja luoden Ilkaan
+humalaisia silmäyksiä kuiskailivat keskenään.
+
+"Siellä puhutaan sinusta, Ilka", sanoi Zwiebusch. "Jospa soittaisimme
+heille jotakin. Ehkä antavat rahaa. Tuo kurja orkesteri onkin paraiksi
+vaiti."
+
+Zwiebusch ja Ilka nousivat, virittivät soittimensa ja alkoivat soittaa.
+Ilka lauloi. Upseerit hymyilivät... Ilka lauloi, ettei ole maailmassa
+kauniimpaa ja uljaampaa väkeä kuin itävaltalaiset sotilaat, jotka
+voisivat hetkessä valloittaa koko maailman.
+
+"Mainiota! Verratonta!" virkkoivat upseerit. "Älä sinä, äijä, laula!
+Häiritset vain mäkätykselläsi! Verratonta!"
+
+"Aate!" huudahti muudan upseeri, jolla oli pitkät, harmaat viikset, ja
+löi kädellään lakkiinsa. "Kunniani kautta, nerokas aate!"
+
+Ja hän alkoi kuiskailla jotakin tovereilleen. Toverit nyökyttivät
+hyväksyvästi päätään. Saatuaan toveriensa suostumuksen harmaaviiksinen
+upseeri tuli hoiperrellen Ilkan luo, tarttui hänen päivettyneeseen
+käteensä ja sanoi:
+
+"Kuules, lintuni! Me tahdomme ottaa sinut mukanamme junaan... Sinä saat
+laulaa ja soittaa meille koko matkan, annamme sinulle paljon rahaa.
+Tulethan?"
+
+Ja odottamatta vastausta hän veti Ilkan käsivarresta toveriensa luo.
+
+"Niin, niin..." vahvistivat humalaiset upseerit. "Me annamme paljon
+rahaa... Tietysti tulet..."
+
+"Minne te matkustatte?" kysyi Ilka. "Bosniaan, luultavasti... Emme
+itsekään tiedä varmasti."
+
+"Ei käy laatuun!" esteli Zwiebusch hymyillen.
+
+Mutta upseerit eivät kuunnelleet Zwiebuschin vastaväitteitä. He veivät
+hymyilevän Ilkan syrjään ja alkoivat kehoitella ja suostutella häntä...
+Eräs nipisti häntä leuasta.
+
+Zwiebusch, varmana siitä, ettei Ilka suostu, seisoi loitompana ja
+hymyili. Ilka ei suostu! Hän oli aina vastannut kieltävästi sentapaisiin
+esityksiin. Hän oli siveellinen tyttö. Mutta vanhuksen hämmästys ja
+säikähdys ei ollut vähäinen, kun Ilka äänekkäästi nauraen nousi
+ensimäisen luokan vaunuun; hän meni sisään ja nyökytti ikkunasta päätään
+isälleen... Vanhus juoksi vaunun luo.
+
+"Minä lähden, isä", sanoi Ilka. "Nouse vaunuun..."
+
+"Oletko mieletön?" huudahti Zwiebusch kalveten, uskaltamatta astua
+hienoon vaunuun.
+
+"Tule sisään!" kehoittivat upseerit.
+
+Ukko nousi kumarrellen ja hämmentyneenä vaunuun ja alkoi selitellä
+Ilkalle, ettei tämän sopinut lähteä. Mutta tyttö oli itsepintainen eikä
+myöntynyt.
+
+"Tahdon saada miljoonan!" kuiskasi hän isälleen. "Ellen saa miljoonaa,
+niin kuolen."
+
+"Miljoonaa et saa, mutta kunniasi menetät. Sinä menetät kunniasi! Se on
+epäsiveellistä!"
+
+"Älä pelkää, isä Zwiebusch. Miehet eivät näe eivätkä kuule minulta
+mitään muuta kuin musiikkia... Olen päättänyt."
+
+Juna lähti liikkeelle, mutta vanhus yhä kehoitti, pyysi, rukoili,
+vieläpä itkikin tilkkasen.
+
+"Tuo on ikävää, isä!" sanoi Ilka ja meni upseerien luo.
+
+Kalpeana, hikisenä, sormet ja huulet vavisten isä painautui syrjäiseen
+nurkkaan ja rukoili Jumalaa, ummistaen silmänsä. Hän ei tuntenut tätä
+hilpeätä Ilkaa, joka kuunteli upseerien typeriä laverteluja, omaksi
+hiljaiseksi, usein itkeväksi Ilkakseen. Hän ei uskonut silmiään ja
+korviaan... Käsittämättömiä, arvoituksellisia ovat nuo tyhmät
+tyttölapset!
+
+Ilkalle järjestettiin oma osasto vaunussa. Hänelle ja Zwiebuschille
+tarjottiin ylellinen aamiainen, mutta he eivät siihen kajonneet.
+Lähimmässä kaupungissa, jonka asemalla juna viipyi kaksi tuntia, yksi
+upseereista kävi eräissä liikkeissä ja osti Ilkalle uudet vaatteet,
+rannerenkaan ja kengät...
+
+"Rykmentin tyttären malja!" huusivat upseerit, kun Ilka tuli osastostaan
+uudessa asussaan. "Eläköön!"
+
+Upseerit tyhjensivät lasinsa ja vaativat Ilkaa laulamaan. Hän lauloi,
+kunnes rykmentti saapui rajalle.
+
+Sellainen oli ensimäinen askel sillä tiellä, jolta tyhmä Ilka odotti
+löytävänsä miljoonan. Tämä askel oli onnistunut. Kun Ilka kuukautta
+myöhemmin pakeni Zwiebuschin kanssa rykmentistä, oli hänellä yllään
+puku, joka oli tullut maksamaan upseereille puolitoistatuhatta frankkia.
+Hän pakeni ensimäisen luokan vaunussa, jossa paitsi häntä matkusti viisi
+nuorta tyttöä, vanha nainen, jolla oli suuri kotkannenä, ja paksu,
+kaljupäinen saksalainen. Matkan varrella saksalainen jakeli
+käyntikorttejaan, joihin oli kirjoitettu: "Josef Kelter, orkesterin ja
+unkarilaisen kuoron pitäjä Triestissä." Kyömynenäinen nainen oli hänen
+yhtiökumppaninsa.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Itsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen.
+
+Oli lauhkea huhtikuun yö... Kello oli jo aikaa sitten lyönyt
+kaksitoista, mutta M--me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä
+ollut loppunut. Näyttämöllä esitti M--lle Turille, mustan tieteen
+professori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman
+kyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren
+naisten hameen... Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä,
+ilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina
+samoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain "muun muassa" -- numerona.
+M--me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta
+ravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo
+enemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on
+pikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen
+kiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö
+enemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan... Se on
+liian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään
+hiljaa sekuntiakaan... Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin
+ja puiston väliä... Näyttämöä M--me Blanchard pitää myöskin esittääkseen
+yleisölleen "uutukaisia". M--lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli
+näiden "uutukaisten" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen
+päättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja
+taputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä.
+Eräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen
+kukkaviholla. Hän vakuutti "muutamille yleisöstä", jotka hyörivät hänen
+ympärillään, että odotetut "uutukaiset" olivat ihastuttavia... Hänen
+paksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä,
+hymyili ja nyökytti päätään.
+
+"Oi, niin ovat!" vakuutti hän. "Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin
+kalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia..."
+
+"Kuulkaapas", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me
+Blanchardille, "miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia
+lauluja?"
+
+M--me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan.
+
+"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja", sanoi
+hän. "Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään..."
+
+"Poloinen!" huokasi varakreivi. "Mikä tauti M--lle Ilkaa vaivaa?"
+
+Blanchard kohautti olkapäitään.
+
+"En tiedä... Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette
+varmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta.
+Sairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan..."
+
+"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia",
+virkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten
+joukossa. "Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa
+sairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen...
+millainen ... tenhotar!"
+
+Rakuuna viittasi näyttämölle, jossa "uutukais"-kuoro juuri sijoittautui.
+Cési vilkaisi pikaisesti näyttämölle, mutta kääntyi taas kohta M--me
+Blanchardiin päin ja alkoi puhua tämän kanssa Ilkasta.
+
+"Hän tekee meistä pilaa!" jupisi hän neljännestunnin kuluttua. "Hän on
+typerä! Tiedättekö, mitä hän vaatii jokaiselta yhdestä ainoasta
+lemmenhetkestä? Tiedättekö sen? Satatuhatta frankkia! Ha-ha-ha!
+Katsotaanpa, kuka hullu sen hänelle antaa! Sadallatuhannella saan
+sellaisia kymmenen! Hm... Serkkumme tytär, madame, oli tuhat kertaa
+häntä kauniimpi ja tuli maksamaan minulle satatuhatta, mutta kolmen
+vuoden aikana! Mutta tämä? Oikullinen tytöntynkä! Satatuhatta... Teidän
+asianne, madame, olisi selittää hänelle, että hän menettelee kauhean
+tyhmästi... Hän laskee leikkiä, mutta ... leikkiä ei voi laskea
+ikuisesti."
+
+"Mitä sanoo kaunokaisemme Alfred Désiré?" kysyi paksu M--me Blanchard
+nauraen ja kääntyen rakuunan puoleen.
+
+"Tyttö ärsyttelee", vastasi Désiré. "Hän tahtoo myödä itsensä
+mahdollisimman kalliista..."
+
+"Hän tärvelee hermomme ja ottaa tuhannen frankin sijasta kaksituhatta.
+Tyttö tietää, ettei mikään niin pingota ja heikonna näitä kirottuja
+hermoja kuin odotus... Satatuhatta -- se on herttaista pilaa."
+
+Keskusteluun yhtyi neljäs, sitten viides, ja lopulta puhui Ilkasta koko
+aitio. Aitiossa oli kymmenkunta henkeä...
+
+Tämän keskustelun aikana istui Ilka eräässä niistä lukuisista pienistä
+huoneista, joihin näyttämöntakainen osa rakennusta oli jaettuna.
+Huoneella, joka oli hajuvesien ja puuterin tuoksun ja valokaasun hajun
+läpitunkema, oli kolme nimitystä: se oli samalla kertaa M--Ile sen ja
+sen pukeutumis-, vastaanotto- ja asuinhuoneena. Ilkalla oli paras näistä
+huoneista. Hän istui sohvalla, joka oli päällystetty uudella räikeän
+tulipunaisella sametilla, ja hänen jalkansa lepäsivät kauniilla,
+kukallisella matolla. Ruusunpunaisella varjostimella varustetusta
+lampusta lähtevä valo teki koko huoneen ruusunväriseksi.
+
+Ilkan edessä seisoi noin viidenkolmatta ikäinen kaunis tummaverinen mies
+moitteettomassa mustassa puvussa. Hän oli "Figaron" reportteri André
+d'Eeu-Marin. Hän oli toimensa vuoksi Blanchardin teatterin tapaisten
+paikkojen vakinainen vieras. Hänen käyntikorttinsa takasivat hänelle
+maksuttoman pääsyn kaikkiin sentapaisiin laitoksiin, jotka toivoivat
+häväistysjutuistaan mainittavan sanomalehdissä... "Figarossa" julkaistu
+häväistysjuttu oli niille parhaana reklaamina.
+
+André d'Eau-Marin seisoi Ilkan edessä, pureskellen viiksiään ja
+pujopartaansa, eikä kääntänyt katsettaan kauniista tytöstä.
+
+"Ei, André", sanoi Ilka murteellisella ranskankielellä, "en voi tulla
+omaksenne... En millään ehdolla. Älkää vannoko, älkää seuratko minua,
+älkää alentako itseänne... Kaikki on turhaa."
+
+"Miksi? Ha-ha-ha! Te olette lapsellinen, André... Käsittänettehän, että
+minulla on syy koska kieltäydyn... Ensiksikin, te olette varaton, ja
+minä olen jo tuhannesti sanonut teille että hintani on satatuhatta
+frankkia... Onko teillä satatuhatta?"
+
+"Tällä hetkellä minulla ei ole sataakaan frankkia... Kuulkaahan,
+Ilkka... Eihän tuo ole totta... Miksi noin säälimättömästi halvennatte
+itseänne?"
+
+"Mutta jos rakastankin toista?"
+
+"Ja tietääkö tuo toinen, että rakastatte häntä? Ja rakastaako hänkin
+teitä?"
+
+"Tietää ja rakastaa..."
+
+"Hm... Kylläpä hän on aika heittiö, kun sallii teidän olla tuon ihraisen
+Blanchardin teatterissa!"
+
+"Hän ei tiedä, että olen Pariisissa. Älkää häntä soimatko, André..."
+
+Ilka nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.
+
+"Te, André", sanoi hän, "olette useammin kuin kerran vakuuttanut
+minulle, että olisitte valmis tekemään puolestani, mitä vain
+haluaisin... Laittakaa niin, etteivät ihailijani ahdistele minua... He
+eivät anna minulle hetkenkään rauhaa... Heitä on sata, ja minä olen
+yksin. Kyllähän itse käsitätte... Ja jokaiselle minun täytyy vastata
+kieltävästi... Onko minulle mikään ilo nähdä ihmisiä, jotka ovat
+katkeroituneita kiellostani? Järjestäkää niin, olkaa ystävällinen...
+Olen hirveästi kyllästynyt kaikkiin noihin mielistelyihin, pyyntöihin ja
+selityksiin."
+
+"Järjestän niin", vastasi d'Eau-Marin, "ettei teitä enää ole
+kyllästyttävä kukaan muu kuin minä... Ei kukaan muu kuin minä?"
+
+Ilka pudisti kieltävästi päätään.
+
+André kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi
+polvilleen.
+
+"Mutta minähän rakastan teitä", sanoi hän rukoilevalla äänellä,
+"rakastan teitä, Ilka!"
+
+Yht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt
+sormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä
+huolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut
+medaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko.
+
+"Vihdoinkin!" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.
+
+Nyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa
+on hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran
+ympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti
+medaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen
+piirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot!
+Kultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu:
+"Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua."
+
+"Vai niinkö onkin!?"
+
+Ilkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan.
+
+"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm... Hyvä!"
+
+Ilka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti.
+
+"Hän uskaltaa rakastaa häntä!" mutisi tyttö. "Mutta ei! André!
+Jumalan tähden!"
+
+Reportteri nousi polviltaan, löi kädellään tomun housuistaan ja meni
+Ilkan luo.
+
+"André... Tahdon rakastaa teitä, mutta täyttäkää ensin yksi pyyntöni."
+
+"Minkä vain tahdotte! Tuhat pyyntöä, aarteeni!"
+
+"Tähän saakka en ole tahtonut sitä tehdä, mutta... nyt olen pakotettu
+siihen... Valitsen teidät kostajakseni... Oletteko milloinkaan käynyt
+minun kotimaassani?"
+
+Nojaten reportterin olkaa vasten Ilka alkoi puhua kuiskaten hänen
+korvaansa. Hän puhui kauan, kiihtyneesti, viittoillen käsillään.
+Reportteri kirjoitti jotakin taskukirjaansa.
+
+"Teettekö sen?" kysyi Ilka.
+
+"Teen... Minäkin vihaan häntä sen jälkeen, mitä olen kuullut teiltä..."
+
+"Matkustakaa heti!"
+
+"Mutta kuinka voitte tietää, olenko täyttänyt tehtäväni?"
+
+"Uskon kunniasanaanne", vastasi Ilka.
+
+"Ja te, Ilka, antakaa minulle kunniasananne siitä, että ... ette petä
+minua."
+
+Ilka epäröi silmänräpäyksen ajan. Oli syytäkin! Hänenhän täytyi kurjasti
+valehdella, valehdella uskolliselle, rehelliselle miehelle ja...
+valehdella ensikerran elämässään.
+
+"Saatte kunniasanani!"
+
+Reportteri suuteli hänen kättään ja poistui. Tunnin kuluttua hän istui
+junassa ja oli seuraavana päivänä Ranskan rajojen ulkopuolella.
+
+Saatettuaan reportterin ovelle Ilka meni lämpiöön, johon oli asetettu
+pikkupöytiä. Kalpeana, kiihtyneenä ja unohtaen, että hänen oli
+ilmoitettu olevan tänä iltana sairaana, hän käveli pitkin huoneita. Hän
+ei olisi tahtonut ajatella, mutta siitä huolimatta hänen kuumassa
+päässään vilisi kaikenlaisia levottomia ajatuksia, toinen toistaan
+kauheampia. Ajatus, että hänen parooninsa rakasti tai oli rakastanut
+tuota naista, raateli hänen mieltään. Kun hän tuli permantokatsomoon,
+kääntyivät yleisön katseet hänen ja M--me Blanchardiin, joka juuri oli
+päässyt vakuuttamasta, että Ilka oli sairas ja vuoteen omana.
+"Uutukaiset", jotka tekivät parastaan näyttämöllä, kuulivat yhtäkkiä
+supinaa, vihellystä, käsienpauketta ja alkoivat kumarrella ... mutta
+suosionosoitukset eivät olleetkaan tarkoitetut heille.
+
+"Näyttämölle! Unkarilaisia lauluja!" ulvoi haltioitunut yleisö. "Mars,
+näyttämölle! Ilka! Bravo!"
+
+Ilka hymyili, osoitti kurkkuaan ja poistui, jättäen paksun M-me
+Blanchardin parhaansa mukaan selviytymään yleisöstä. Hän meni erääseen
+ravintolan yksityishuoneista, jossa hän tavallisesti illasti
+"ystäviensä" seurassa. Häntä seurasivat ihailijatkin.
+
+Tällä kerralla illallispöydässä vallitsi painostunut tunnelma. Ilka oli
+vaiti eikä syönyt mitään. Iloisen naurunhelinän ja murteellisten
+ranskankielisten sanojen sijaan "ystävät" saivat kuulla vain syviä
+huokauksia. Cési, pääpukari illallispöydässä, jurotti niinikään.
+
+"Piru periköön nuo viattomat viattomine naamoineen!" murahti hän, ahmien
+Ilkaa katseillaan.
+
+Désiré joi ja oli vaiti. Rakuuna oli viime aikoina käynyt
+miettiväiseksi. Ilkalle, joka vaati sataatuhatta, ei hän voinut tarjota
+kahtakaan tuhatta. Hänen isänsä oli hiljan kuollut, ja omaisuus oli
+joutunut velkojille. Epäitsekkääseen rakkauteen hän ei uskonut: hän
+tiesi olevansa rumanlainen ja että nämä tytöt olivat voitonhimoisia...
+
+Adolf Bach, pankkiirin poika, jonka velvollisuuksiin kuului toisten
+juottaminen samppanjalla, istui Ilkan vieressä ja käyttäytyi häntä
+kohtaan perin tuttavallisesti. Muita rikkaampana hänellä oli siihen
+oikeus... Hän joi Ilkan lasista, kuiskaili hänen korvaansa j. m. s.
+Tuollainen tuttavallisuus teki illallisvieraat, jotka eivät voineet
+sietää Bachia hänen rikkautensa tähden, entistä ärtyisämmiksi.
+
+Jonkun askelen päässä pöydästä, jossa vieraat joivat, istui kaksi
+vanhusta ikkunan ääressä. Toinen heistä oli lyonilainen tehtailija Marc
+Louvrer, ja toinen... Toista ette voisi tuntea vanhaksi tuttavaksemme,
+viuluniekka Zwiebuschiksi, vaikka se oli hän. Hän oli tavattomasti
+muuttunut entisestään, laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä otsa enää
+kiiltänyt hiestä. Katseessa kuvastui välinpitämättömyyttä ja
+kohtaloonalistumista. Zwiebusch-vanhus oli heittänyt kaiken sallimuksen
+huomaan eikä puuttunut enää mihinkään. Ilkan mukana oli kaikki hänelle
+mennyttä. Hänen kasvoissaan ei enää ollut arpea. Valkea, kultanappinen
+paita ja musta hännystakki verhosivat yhä laihemmaksi käyvää vartaloa.
+Louvrerin kanssa, rooli Ilkan kiihkeimpiä ihailijoita, Zwiebusch
+puheli... kirjallisuudesta.
+
+Kello kolmeen mennessä olivat kaikki, Zwiebuschia, hänen tytärtään ja
+Louvreria lukuunottamatta, päihtyneet. Humala loi hiukan eloa
+alakuloisiin, jurottaviin juomaveikkoihin. Toivoton rakkaus tulisti
+heidän humalaisia päitään. Kielten siteet kirposivat.
+
+Kello neljä Ilka lähti isänsä kanssa kotiin. Ennenkuin hän lähti, yritti
+jokainen sanoa hänelle jäähyväisiksi jonkun sanan kahdenkesken.
+
+"Rakastan teitä!" sanoi jokainen, ja jokainen tarjosi hänelle
+paratiisin.
+
+"Satatuhatta!" vastasi Ilka lyhyesti.
+
+Toukokuussa, eräänä iltana, jolloin ei ollut näytäntöä, ilmestyi toki
+vihdoin mies, joka antoi hänelle satatuhatta ja teki lopun ilveilystä.
+Se mies oli rakuuna Désiré.
+
+Kello kolme yöllä, kun kaikki jo olivat humaltuneet, astui rakuuna
+huoneeseen. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Tervehtimättä ketään hän meni
+Ilkan luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet syrjään.
+
+"Minä toin", sanoi hän kumealla äänellä. "Ota... Tiedätkö, mitä olen
+tehnyt? Olen ryöstänyt rahat sedältäni... Huomispäivänä joudun lain
+kouriin... Ota rahat! Minä suostun!"
+
+Ilkan rinnasta tunkeutui ilon huudahdus: hänellä oli jo satatuhatta!
+Mutta samassa hetkessä hänen kasvoilleen levisi kuoleman kalpeus: hänen
+oli maksettava sadastatuhannesta...
+
+Adolf Bach, joka oli seurannut Désirén liikkeitä, tuli Ilkan luo, ja
+kuullessaan sanan "suostun" hän kalpeni.
+
+"Minäkin suostun!" huudahti hän nopeasti ja tavoitti taskuaan. "Minäkin
+annan satatuhatta!"
+
+Désiré hymähti pilkallisesti. Nulikka Bach ei hänen mielestään nyt ollut
+mikään vaarallinen kilpailija.
+
+"Minä ehdin ensiksi... Teitä, Bach, ei haittaisi mennä nukkumaan.
+Hoitajanne odottaa jo teitä."
+
+"Minä en nuku lapsenpiikojen kanssa. Teidän naamanne, Désiré, ei oikein
+miellytä minua. Se näyttää liiaksi odottavan korvapuustia. Annan
+satakymmenentuhatta!"
+
+"Minä sataviisikymmentä!..."
+
+Désiré oli varastanut sedältään tasan satakaksikymmentätuhatta frankkia.
+
+Päihtynyt Cési, joka oli ahminut katseillaan Ilkaa kuin käärine
+kaniinia, nousi äkkiä ja meni Bachin ja Désirén luo.
+
+"Te... te ... suostutte?" mutisi hän. "Te olette menettäneet järkenne!
+Te... te ... olette mielettömiä, nulikat! Satatuhatta! Pardon,
+mademoiselle, mutta ... myöntäkäähän itse..."
+
+"Annan satakaksikymmentä!" toisti Désiré.
+
+"Annan satakaksikymmentä!" sanoi Bach nauraen. "Maksan tässä paikassa,
+käteisellä!"
+
+Cési hätkähti. Hän ei ollut uskoa korviaan.
+
+"Onko todella olemassa sellaisia hölmöjä, jotka maksavat satatuhatta
+naisesta, jollaisen voi milloin tahansa saada viidellätuhannella? Ja
+veisikö Ilkan todellakin joku muu kuin hän itse?"
+
+"Se on mahdotonta!" huudahti hän.
+
+"Minäkin annan satakaksikymmentätuhatta!" ilmoitti neljäs henkilö, joka
+oli tullut lähemmäksi.
+
+Tämä uusi ostaja oli kookas, verevä tilanomistaja Arcaud Marseillen
+seuduilta, sangen rikas henkilö. Hänelle oli leikintekoa heittää tytön
+jalkoihin satasen tuhatta. Häneltä oli hiljan kuollut vaimo ja ainoa
+poika, ja nyt hän koetti upottaa surunsa viiniin ja ostolempeen.
+
+"Minäkin suostun!" sanoi serbialainen Botitsh, joka esiintyi jonkin
+lähetystön sihteerinä ja joi joka päivä suunnattomia summia.
+
+Cési otti esiin taskukirjansa ja alkoi selailla sitä. Hän kirjoitti
+siihen jotakin, nähtävästi laskien. Kynä suorastaan kiiti paperilla.
+
+"Mutta minkä vuoksi, hyvät herrat?" murahteli hän. "Ovatko rahat teille
+todellakin niin halpoja? Ja miksi juuri satakaksikymmentätuhatta eikä
+täsmälleen sata? Kolmekymmentä ... kuusisataa... Miksi ei tasan sata?"
+
+"Satakaksikymmentäviisi!" huudahti Bach katsahtaen voiton varmasti
+kilpailijoihinsa.
+
+"Hyvä, minä suostun!" huusi Cési. "Suostun! Kuulettehan, minäkin
+suostun!"
+
+"En välitä lisäyksestänne", sanoi Ilka Bachille. "Ottakaa
+viisituhattanne takaisin. Tyydyn sataankahteenkymmeneen... Mutta, hyvät
+herrat, ette kaikki... Vain yksi joukostanne... Mutta kuka?"
+
+"Minä", sanoi rakuuna. "Minä ensimäisenä ilmoitin suostuvani..."
+
+"Sehän ei mitään merkitse!" väittivät toiset. "Ensimäinen tahi toinen,
+yhdentekevää!"
+
+"Se ei asiaa ratkaise", sanoi Ilka. "Miten teemme, hyvät herrat? Pidän
+yhtä paljon jokaisesta teistä... Kaikki te olette rakastettavia ja
+ystävällisiä... Kaikki te rakastatte minua yhtä suuresti... Miten
+teemme?"
+
+"Heittäkää arpaa!" ehdotti eräs nuori mies, joka ei ollut ottanut osaa
+kauppaan, ja loi kateellisia silmäyksiä ostajiin.
+
+"Hyvä, arpa ratkaiskoon", sanoi Ilka. "Suostutteko siihen?"
+
+"Suostumme!" sanoivat kaikki, paitsi rakuunaa, joka istui ikkunalaudalla
+ja armottomasti pureskeli paksua alahuultaan.
+
+"Siis, hyvät herrat, kirjoittakaamme liput... Joka saa minun nimelläni
+varustetun lipun, saa minut itsenikin. Isä Zwiebusch, kirjoita liput."
+
+Tottelevaisena kuin aina isä Zwiebusch pisti kätensä uuden
+hännystakkinsa taskuun ja veti sieltä arkin paperia. Paperi leikattiin
+neliöiksi, ja yhteen niistä kirjoitettiin Ilkan nimi.
+
+"Pankaa rahat pöydälle, hyvät herrat", kehotti Ilka. "Liput ovat
+valmiit."
+
+"Kuinka paljon kunkin on annettava?" kysyi Bach. "Montako meitä on?
+Kahdeksan. Satakaksikymmentätuhatta kahdeksaan osaan, siitä tulee ...
+tulee..."
+
+"Pankaa satakaksikymmentätuhatta mieheen!" sanoi Ilka.
+
+"Paljonko?"
+
+"Satakaksikymmentätuhatta mieheen!"
+
+"Aritmetiikantaitonne on puutteellinen, lintuseni", huomautti
+serbialainen. "Vai leikkiäkö laskette?"
+
+"Satakaksikymmentätuhatta mieheen... Muuten en voi", vastasi Ilka.
+
+Miehet poistuivat vaieten Ilkan luota ja istuutuivat pöydän ääreen. He
+olivat kuohuksissaan. Cési alkoi torailla ja etsiä hattuaan.
+
+"Tämähän on petkutusta!" murisi hän. "Sellaista voi nimittää
+petolliseksi peliksi! Käyttää hyödykseen sitä, että meillä hölmöillä,
+juopuneilla aaseilla, on veri kuohuksissa!"
+
+"Minä en anna senttiäkään!" vannoi Bach.
+
+"En pyydä", vastasi Ilka. "Mutta jo onkin aika lähteä kotiin... Oletko
+valmis, isä Zwiebusch? Menkäämme! Säilytä arpaliput muistona."
+
+"Hyvästi", sanoivat miehet. "Lähtekää kotiimme Unkariin ja etsikää
+sieltä hölmöjä, jotka antavat teille miljoonan. Sillä miljoonanhan te
+tahdotte? Miljoonalla voi ostaa koko Pariisin! Hyvästi!..."
+
+Mutta kaikkivoimainen intohimo otti omansa... Kun Ilka ojensi jokaiselle
+kuuman kätensä, kun hän tiesi jokaiselle lausua jäähyväisiksi muutaman
+lämpimän sanan ja lauloi "viimeisen" laulun, silloin kohosi intohimo
+huippuunsa...
+
+Kello viisi veti ensimäinen vastaan osunut tarjoilija Bachin hatusta
+arpaliput. Kun kaikki liput oli nostettu ja avattu, tunkeutui kaikkien
+miesten rinnoista äänekäs nauru. Se oli epätoivon nauru, pilkkanauru
+hulluudelle, kohtalon mielettömyydelle.
+
+Lipun, jossa oli Ilkan nimi, sai lyonilainen, tehtailija, vanha Marc
+Louvrer. Louvrer oli pannut satakaksikymmentätuhattaan peliin vain
+"pilan vuoksi" ja olisi tyytynyt pelkkään suuteloon!
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Oli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet
+ja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, -- ei voitu havaita ainoatakaan
+liikahdusta, ainoatakaan ääntä.
+
+Arthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta "päivälliselle".
+Hän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten
+eronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa
+mukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi
+hänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni.
+Pieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan
+pisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: "Rakastan teitä." Mitään
+uudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa
+kirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi
+pistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä
+"arvopapereita". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän
+löysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle
+hän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli
+allekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan.
+Äiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen...
+Mutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin?
+
+"Ahaa!" arveli hän. "Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo
+aikoja sitten..."
+
+Äidin maatila ei ollut suuri. Se ei tuottanut kymmentätuhatta taalaria
+enempää vuodessa. Mutta Arthur oli mielissään sellaisestakin summasta.
+Hän oli iloinen voidessaan temmaista edes sen Pelzer-saiturin kynsistä,
+joka oli valmis taalarista tekemään millaisen konnantyön tahansa.
+
+Arthur pyysi Blaucherilta paperia, istui pöydän ääreen ja kirjoitti
+Pelzerille kirjeen. Tunnusti saaneensa testamentin ja mainitsi
+mielellään haluavansa tietää, miten niiden rahojen oli käynyt, jotka
+tähän mennessä oli saatu äidin hänelle jättämästä maatilasta. Hän antoi
+kirjeen rouva Blaucherille, joka lähetti sen seuraavana päivänä
+postitoimistoon. Viikon kuluttua tuli Pelzeriltä vastaus. Se oli
+jotenkin omituinen ja käsittämätön:
+
+"En tiedä mitään", kirjoitti Pelzer. "En tiedä mitään testamentista enkä
+rahoista. Jättäkää meidät rauhaan..."
+
+"Mitä tämä merkitsee", ihmetteli Arthur luettuaan kirjeen. "Kummallista!
+Vai onko hän ehkä alkanut katua, että lähetti minulle testamentin? Hm...
+Odotahan, jos niin on!"
+
+Seuraavana päivänä Arthur lähti kaupunkiin ja esitti testamentin
+oikeudessa. Syntyi oikeusjuttu.
+
+Arthur alkoi käydä usein kaupungissa. Aluksi hän kävi oikeudessa ja
+sittemmin asianajajansa luona. Thérèse sai usein istua yksin pyhän
+Fransiskuksen kappelissa odotuksen ja ikävän ahdistamana. Hän istui,
+katseli pyhän Fransiskuksen kammottavia silmiä ja kuunteli tuulen
+huminaa... Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun huminan keskeltä
+kappelin ulkopuolelta kuuluivat paroonin askeleet, ja hänen kasvonsa
+olivat kuolonkalpeat, kun hän myöhään illalla poistui kappelista
+tapaamatta häntä. Arthur tuli kappeliin vain härnäilläkseen häntä,
+puhumaan ilkeyksiä ja nauramaan. Thérèse odotti kärsimättömästi kevättä,
+jolloin he taas voisivat tavata toisensa taivasalla.
+
+Mutta kevät toikin hänelle onnettomuuden.
+
+Oli tyyni, lämmin, keväinen iltapäivä.
+
+Thérèse istui "Pronssipeuran" luona odottaen Arthuria. Hän istui
+nuorella, vasta orastamaan ruvenneella nurmella ja kuunteli lähellä
+virtaavan puron solinaa. Aurinko lämmitti suloisesti hänen kauniita
+hartioitaan.
+
+"Tuleeko hän vai eikö?" ajatteli Thérèse.
+
+Arthur oli kokonaan kiintynyt oikeusjuttuunsa ja kävi sangen
+vastahakoisesti "Pronssipeuran" luona. Mutta tänä iltapäivänä hän tuli.
+Tuli tapansa mukaan hienosti humalassa, synkistynein kasvoin ja äreänä.
+
+"Oletteko täällä?" virkkoi hän ilostuneelle Thérèselle. "Nöyrin
+kumarrukseni! Hyvä on olla ilman mitään työtä! Totisesti hyvä: Joutilaat
+vain kävelevät ja istuskelevat vihannalla nurmella..."
+
+Hän kävi istumaan Thérèsen viereen ja syljeskeli vimmoissaan sivulleen.
+
+"Olette vihoissanne?" kysyi kreivitär.
+
+"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se
+testamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen.
+Se on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen
+väärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He
+kohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä
+tuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä
+syytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta
+tieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu?
+Ha-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla
+Pelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne,
+entä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu.
+Teidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte?
+Miksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka
+muistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?"
+
+"En tahdo lähteä täältä", vastasi Thérèse.
+
+"Hm... Ja saisiko tietää, miksi?"
+
+"Ettekö tiedä?"
+
+"Mistä sen tietäisin?"
+
+Syntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli
+täällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi
+saada kiusata häntä.
+
+"Minä... Ettekö sitä tietäisi?... Minä rakastan teitä", sanoi kreivitär,
+ja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. "Rakastan teitä,
+Arthur... Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana
+'Pronssipeurasta'."
+
+Kreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset,
+päihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti
+sitä. Arthur ei rakastanut häntä.
+
+"Minkä tähden olette käynyt täällä?" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen
+sormiaan. "Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset
+alkoivat?"
+
+"Teillä oli ikävä", vastasi Arthur. "Olen yhä vielä sama naisten ritari
+kuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!"
+
+"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan
+toista..."
+
+Hän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja
+työnsi sen aivan Thérèsen silmien eteen.
+
+"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?"
+
+"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?"
+
+"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen... Ihastuttavat kasvot!"
+
+Arthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut.
+Kreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain
+huokasi, ja -- omituista! -- hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun
+hän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet.
+
+"Hyvästi!" sanoi Arthur. "Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No,
+Pelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut
+testamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!"
+
+Arthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän
+kätköihin.
+
+Thérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen
+nuorta ruohoa.
+
+"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne", sanoi Thérèse silitellen
+hevosen otsaa. "Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua."
+
+Thérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen
+silmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään
+lehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän
+kuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi
+tuntematon nuori mies piiska kädessä.
+
+"Hetkinen vain!" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa
+ja nyökkäsi miehelle.
+
+"Varmaankin avunpyytäjä", ajatteli hän.
+
+Reportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin
+kreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa.
+
+"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!" sanoi hän. "Mikään ei saa jäädä
+rankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!"
+
+Kreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua.
+
+"Niin tapahtukoon!" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista.
+
+D'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen
+olisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka
+oli vastannut lyöntiin lauseella: "niin tapahtukoon!" mutta kun
+kreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi
+kiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja
+palasi nyt vaatimaan palkkaansa.
+
+
+
+
+VIII.
+
+
+"Eräs naishenkilö on käynyt etsimässä teitä", sanoi rouva Blaucher
+Arthurille eräänä iltana, kun tämä tuli kysymään kirjeitä. "Hän jätti
+tämän kirjelipun."
+
+"Olen, Kultaisen ankkurin hotellissa", luki Arthur. "Tulkaa heti, Ilka."
+
+Arthur lähti heti kaupunkiin ja tapasi Ilkan täsmälleen kello
+kaksitoista yöllä. Hän alkoi ääneensä nauraa nähdessään tytön. Kuinka
+komeasti hän olikaan puettuna ja kuinka erilainen kuin se
+laulajatar-poloinen, jonka Arthur oli tavannut katkerasti itkemästä
+Goldaugenin metsässä!
+
+"Onko miljoona?", kysyi hän nauraen.
+
+"On. Tuossa se on!"
+
+Arthur herkesi äkkiä nauramasta. Hänen edessään oli pöydällä miljoona.
+
+"Piru nielköön!" ällistyi hän eikä ollut uskoa silmiään. "Frankeissako
+lasketkin, tyttöseni?"
+
+"Unohdin sanoa sinulle että laskisit taalareissa... Mutta vähät siitä...
+Hyviä ovat nämäkin! Mistä olet ne siepannut?"
+
+Ilka istui hänen viereensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut
+sen jälkeen, kuin he olivat eronneet.
+
+"Ja mitä teit ukolle?" kysyi Arthur.
+
+"Juotin hänelle morfiinia ja pakenin samana yönä taakseni katsomatta."
+
+"Rehellisesti!" sanoi Arthur. "Ha-ha-ha! Joskus muulloin olisin piessyt
+sinut pahanpäiväiseksi, mutta nyt sinusta tulkoon paroonitar von
+Saynitz! Tuossa on käteni! Huomenna menemme pormestarin luo."
+
+Seuraavana päivänä von Saynitz ja Ilka olivat pormestarin luona. Ilkasta
+tuli paroonitar von Saynitz kesäkuun 2 päivänä puoli kymmenen aamulla.
+
+Kello kaksi samana päivänä parooni von Saynitz menetti parooninarvonsa;
+valamiehet julistivat hänet syylliseksi testamentin väärentämiseen.
+Pelzerit olivat saavuttaneet tarkoituksensa.
+
+Oikeudessa Ilka näki kreivitär Goldaugenin.
+
+Kreivitär istui nojatuolissa yleisön osaston perällä eikä koko aikana
+irroittanut katsettaan syytetystä. Mustasta hatusta riippui tumma harso.
+Hän tahtoi nähtävästi pysyä tuntemattomana. Vasta kun hän kuultuaan
+virallisen syyttäjän puheen virkahti ääneen: "kuinka typerää!" tunsi
+Ilka hänet hänen sointuvasta äänestään.
+
+"Mikä oikeus hänellä on katsella miestäni?" ajatteli Ilka kalveten
+vihasta ja samalla riemuiten voitostaan.
+
+Hän uskoi nyt voittavansa: kreivittäreltä oli riistetty rakastettu mies.
+
+Syytetty käyttäytyi oikeudessa varsin omituisesti. Hän oli hienossa
+humalassa ja päästeli ehtymättä suustaan pisteliäitä huomautuksia.
+Tuomareista ja valamiehistä välittämättä hän vaikeni, kun hänen olisi
+pitänyt puhua, ja puhui kun olisi pitänyt olla vaiti. Syyttäjä oli hänen
+yliopistotovereitaan, mutta ei säästänyt häntä syytöspuheessaan. Hän
+penkoi häikäilemättömästi paroonin entisyyttä, jonka hän toverina tunsi,
+kuvaili hänen pariisilaiselämäänsä, taloudellista romahdusta, rahapulaa
+ja sen paroonille aiheuttamia vaikeuksia sekä lopetti puheensa
+virittämällä ylistysvirren rouva Pelzerille, joka oli uhrannut
+sisarenrakkautensa oikeudentunnon hyväksi, jotta rikos tulisi
+rangaistuksi...
+
+"Hän on menetellyt kunnon kansalaisen tavoin!" sanoi syyttäjä.
+
+"Häpeä!" sanoi Arthur. "Siihen aikaan kuin poltit yliopistossa minun
+sikarejani, et osannut tuolla tavoin valehdella!"
+
+Vain tämän hän sanoi vakavasti ja tosissaan; kaikki muu, mitä Arthur
+puhui, herätti vain naurua ja aiheutti kellonsoittoja puheenjohtajan
+pöydän takaa.
+
+Yleisö tervehti langettavaa tuomiota käsientaputuksin. Se oli miltei
+kokonaan koottu Pelzerin kätyreistä. Henkilöille, joiden myötätunto oli
+Arthurin puolella, ei ollut löytynyt tilaa oikeussalissa. Pankkiirin
+puoluelaiset olivat jo varhain aamulla vallanneet kaikki paikat. Arthur
+kuunteli tyynesti tuomiotaan.
+
+"Tunnen tien keisarin luo", sanoi hän, "ja kun taas tarvitaan
+parooninarvoani, käyn hänen luonaan. Wienissä, jossa minut tunnetaan,
+nauretaan mokomalle tuomiolle!"
+
+Katkeruus, häpeä ihmisten tähden ja inho täyttivät kreivittären mielen,
+kun hän oikeussalista poistuttuaan nousi kadulla ajoneuvoihin. Hänen
+kuultensa oli syytön ihminen joutunut syytteeseen petoksesta ja
+tuomittu. Kuinka helppo oli pettää noita yksinkertaisia, paksuja
+valamiehiä, ja kuinka vähän tarvittiin ihmisen tuhoamiseksi!
+
+"Minä toimitan hänelle nimensä takaisin!" päätti kreivitär
+närkästyneenä. "Hän sanoi heille tuntevansa tien Wieniin, mutta hän ei
+viitsi ruveta puhumaan hänen mielestään niin vähäpätöisen seikan kuin
+hyvän nimen tähden. Ja sitäpaitsi hän on laiska ja hidas toimissaan...
+Minä toimin hänen puolestaan..."
+
+"Annan hänelle almun", lisäsi hän ajatuksissaan, "ja hänen on vastoin
+tahtoaankin otettava se vastaan!"
+
+Seuraavana päivänä kreivitär oli kaupungin klubissa
+hyväntekeväisyysillanvietossa ja möi arpalippuja. Puistossa oli
+lipuista, kiemurtelevista viiniköynnöksistä ja kukista kyhätyn katoksen
+alla useita pöytiä, joilla oli arpajaislipuilla täytettyjä pyöriä
+säiliöitä... Kahdeksan erittäin kaunista ja hienostipuettua
+ylhäisönaista istui pöytien takana myöden arpoja. Paraiten kaikista möi
+kreivitär Goldaugen. Hän kiersi herkeämättä pyörää ja vaihtoi rahoja.
+Pelzer, joka oli iltamassa, osti häneltä kaksituhatta arpaa.
+
+"Kuinka puolisonne veli voi?" kysyi kreivitär ottaessaan maksun
+arvoista.
+
+Pelzer huokasi.
+
+"Sitä poloista on kohdannut kaksinkertainen onnettomuus. Hän meni
+naimisiin ja ... tänään hän ei enää ole parooni..."
+
+"Kuulin siitä puhuttavan... Missä hänen vaimonsa nyt on?"
+
+"Hän on täällä. Ettekö ole nähnyt? Kuinka hassua! Ha-ha! Hän on
+paroonitar... Jos heidät olisi vihitty muutamaa tuntia myöhemmin, olisi
+hän nyt pelkkä 'Bürgerin' Sayniz..."
+
+Kreivitär alkoi tarkastella ohikulkevien kasvoja, löytääkseen Ilkan
+heidän joukostaan.
+
+Ilka oli juhlassa. Hän oli, pää ylpeästi koholla ja kopea hymy
+huulillaan, jo kerran mennyt kreivittären ohitse. Kreivitär ei ollut
+arpoja myödessään huomannut häntä. Hän tuli toistamiseen, uteliaan
+joukon ympäröimänä, joka julkeasti katseli häntä suoraan kasvoihin.
+Kreivitär katsahti häneen, mutta ei nähtävästi tuntenut. Kun Ilka tuli
+kolmannen kerran, kohtasivat heidän katseensa toisensa.
+
+Kreivitär hämmentyi ja pudotti Ilkan suureksi mielihyväksi rahoja
+maahan. Muutamia rahoja luiskahti hänen vapisevasta kädestään ja kiersi
+helähdellen pitkin lattiaa.
+
+Ilka meni kreivittären pöydän luo ja katsoen häntä suoraan silmiin osti
+muutamia arpoja.
+
+"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen", sanoi hän ja
+pisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin.
+
+Kreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa
+oli neulan raapima.
+
+"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle", sanoi hän antaen
+medaljongin takaisin Ilkalle. "Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen
+myöminen..."
+
+Ja rakastettavasti hymyillen hän lisäsi:
+
+"Anteeksi, minulla ei ole aikaa."
+
+Kreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut
+tottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän
+äärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat
+henkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja
+hymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin
+veitsenpisto.
+
+"Päästäkäähän kulkemaan", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka
+olivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä
+uteliaasti.
+
+Miehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen
+takanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria
+miehiä.
+
+"Päästäkää minut menemään!" toisti Ilka.
+
+Miehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki
+lensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä...
+
+"Ha-ha... Hurraa! Paroonitar von Sayniz, arvonsa menettäneen petkuttajan
+puoliso!" huusi joku. Kuului sihinää...
+
+Kolmas ja neljäs korkki osuivat molemmat yhtaikaa Ilkan kasvoihin.
+Loukattuna ja häväistynä, ollen vähällä pyörtyä, Ilka katsahti
+kreivittäreen, ja hänestä näytti siltä, kuin kreivitär olisi nauranut...
+Ilkan silmissä pimeni.
+
+Hänen päätään huimasi, ja hän tunsi jalkojensa pettävän.
+
+"Arthur!" kirkaisi hän.
+
+Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Arvonsa menettänyt parooni oli
+kaukana. Hän makasi päihtyneenä pensaan juurella lähellä Blaucherin
+taloa ja uneksi miljoonistaan...
+
+Kreivitär, jota häväistyn nuoren naisen hämärtynyt katse ei tuntenut,
+tuli Ilkan luo, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet pois
+joukon keskeltä.
+
+"Päästäkää minut! Minä tahdon tappaa hänet!" huusi Ilka ja meni
+tainnoksiin.
+
+Havahtuessaan hän oli pienessä huoneessa, jonka seinät olivat verhotut
+vadelmanpunaisella sametilla. Hän makasi sohvalla. Hänen vieressään
+istui tyttö, jolla oli pieni pullo kädessään...
+
+"Missä olemme?" kysyi Ilka.
+
+"Klubissa, rouva", vastasi tyttö.
+
+Ilkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä.
+Ilka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli
+tapahtunut.
+
+"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä", pyysi Ilka.
+
+Tyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen,
+morfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen
+Louvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten
+loukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen... Hän otti kaiken
+morfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka
+kallistui samettiselle pielukselle ja mietti... Hänestä ei tuntunut
+raskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia ...
+ainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta
+vaimoaan, hän ei surkutellut.
+
+"Kuinka nyt on laitanne?" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui
+kreivitär hänen pahin vihollisensa... Ilka näki edessään kimeltävät
+silmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla.
+
+"D'Eau-Marin!" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa
+tuskin huomattavan, punaisen juovan.
+
+"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa", sanoi kreivitär. "Heidät on
+pestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria... Minä rankaisen
+Pelzer-heittiötä... Minä olen voimakas... Vieläkö olette minulle
+vihoissanne?" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. "Vieläkö olet minulle
+vihoissasi, Ilka?... Anna anteeksi... Olen tehnyt pahoin... Olen
+loukannut isääsi ja sinua... Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi."
+
+Ilka tunsi päässään suudelman. "Olen kauan etsinyt sinua... En saanut
+rauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden
+päivänä ... sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani..." Ilka purskahti
+yhtäkkiä itkemään. "Minä kuolen", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen
+kilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana.
+
+"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle
+anteeksi..."
+
+Ilka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa... Kreivitär
+kumartui ja suuteli häntä huulille.
+
+"Minä kuolen", kuiskasi Ilka. "Otin ... mor... Tuossa ... matolla..."
+
+Kreivitär kumartui ja näki matolla pullon. Hänelle selvisi kaikki.
+Minuutin kuluttua tavattiin klubista lääkäri, joka vietiin Ilkan luo.
+Lääkäri saattoi pullon avulla ainoastaan todeta myrkytystapauksen, mutta
+nukahtanutta Ilkaa ei voitu enää nostaa jaloilleen...
+
+       *       *       *       *       *
+
+Reportteri d'Eau-Marin saapui Unkarista Pariisiin samana yönä, jona Ilka
+oli arvottu. Kun hän ei tavannut laulajattaren huoneessa ketään muuta
+kuin nojatuolissa sikeästi nukkuvan Louvrerin, riensi reportteri Bachin
+luo. Tämä kertoi reportterille, mitä hänen poissaollessaan oli
+tapahtunut.
+
+"Hän on karannut!" päätti reportteri ja matkusti seuraavana päivänä
+takaisin Unkariin, toivoen siellä saavansa palkan työstään.
+
+Unkarissa hän sai tiedon rakastamansa naisen kuolemasta. Tämä kauhea
+sanoma kaatoi hänet tautivuoteelle. Maattuaan jonkun ajan kovan kuumeen
+kourissa, hän asettui asumaan Goldaugenin metsään ja keräten tietoja
+joka puolelta kirjoitti kertomuksen kauniista Ilkasta.
+
+Joutuessani kerran matkoillani kulkemaan Goldaugenin metsän läpi,
+tutustuin d'Eau-Mariniin ja luin hänen kertomuksensa.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Turha voitto, by Anton Tsehov
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41874 ***