diff options
| -rw-r--r-- | 41874-0.txt | 3998 | ||||
| -rw-r--r-- | 41874-8.txt | 4387 | ||||
| -rw-r--r-- | 41874-8.zip | bin | 81965 -> 0 bytes |
3 files changed, 3998 insertions, 4387 deletions
diff --git a/41874-0.txt b/41874-0.txt new file mode 100644 index 0000000..3a8ecd8 --- /dev/null +++ b/41874-0.txt @@ -0,0 +1,3998 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41874 *** + +TURHA VOITTO + +Kertomus + + +Kirj. + +ANTON TSEHOV + + +Suomentanut Vilho Elomaa + + + +Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki 1919. + +Juusela & Levänen O. Y. Kirjapaino ja kirjansitomo + + + + +I. + + +Aurinko oli ennättänyt puolitiehen matkallaan länteen, kun Zwiebusch ja +Ilka Koiranhammas poikkesivat valtatieltä ja suuntasivat kulkunsa +Goldaugenien kreivillisen linnan puistoa kohti. Sää oli kuuma ja +helteinen. + +Kesäkuussa unkarilainen aro näyttää oikean luonteensa. Maanpinta +halkeilee, ja tie muuttuu joeksi, jossa veden sijassa aaltoilee harmaata +pölyä. Tuuli, jos se lainkaan käy, on polttava ja kuivattaa ihoa. +Ilmassa vallitsee hiljaisuus aamusta iltaan. Tämä hiljaisuus tekee +matkamiehen mielen tuskaiseksi. Ainoastaan uhkeat, kautta maailman +tunnetut unkarilaiset puistot ja viinitarhat eivät kalvastu, kellastu +eivätkä kuihdu aroauringon polttavien säteiden tiessä. Siellä ne, +kulttuuri-ihmisen siroittamina monilukuisten virtojen ja jokien varsille +varhaisesta keväästä puolisyksyyn saakka upeilevat vihannuudessaan, +houkuttelevat luokseen ohikulkijaa ja tarjoavat suojan kaikelle aurinkoa +pakenevalle elolliselle. Niissä asuu katve, vilpoisuus ja ihana ilma. + +Zwiebusch ja Ilka alkoivat astua pitkää lehtokujaa myöten. Se oli lyhin +välimatka kahden portin välillä, joista toinen avautui arolle ja toinen +johti kreivilliseen puistoon. Se jakoi puiston kahteen samanlaiseen +osaan. + +"Tämä lehtokuja johtaa mieleeni viivoittimen, jolla isääsi ennen muinoin +koulussa lyötiin kynsille", virkkoi Zwiebusch koettaen nähdä kujan +päätä. + +Sen pää häipyi näkyvistä ja sulautui etäiseen vihantaan. Auringon säteet +eivät päässeet sinne. Se oli enintään kahden sylen levyinen, ja puut, +jotka sitä reunustivat, ojensivat oksiaan ikäänkuin katellen toisiaan. +Se oli tunneli, jonka luonto oli rakentanut öljypuun-, tammen-, +lehmuksen- ja lepänoksista. Zwiebusch ja Ilka astuivat kuin katon alle. +Paksu, lyhytraajainen Zwiebusch oli märkä hiestä. Hänen kasvonsa olivat +tummanpunaiset kuin keitetty punajuuri. Lyhyen takkinsa helmalla hän +pyyhki märkää leukaansa. Hän ähkyi ja puhisi kuin huonosti voidellun +puimakoneen höyrykattila. + +"Täällä on taivaallisen viileää, peipposeni!" mutisi hän, avaten +ihraisilla sormillaan liivin ja paidan. "Viuluni kautta! Emmekö sinunkin +mielestäsi ole joutuneet helvetistä paratiisiin?" + +Ilkan posket eivät olleet hänen rusohuuliaan kalpeammat. Hänen leveällä +otsallaan ja nenänsä kyömyllä kiilteli hikipisaroita. Tyttöparka oli +hirveän uupunut ja pysyi töin tuskin jaloillaan. Harpun hihna painoi +hänen olkaansa, ja terävä reuna hankasi säälimättömästi kylkeä. Varjo +sai hänet muutaman kerran hymyilemään ja hengähtämään syvemmin. Hän +riisui kenkänsä ja käveli avojaloin. Pienillä, sievillä, paljailla +jaloillaan hän nautinnon tuntein läiskytteli kylmää hiekkaa. + +"Emmeköhän istuisi?" ehdotti Zwiebusch. "Tämä kujanne on pitkä kuin +vanhanpiian kieli. Kolmisen virstaa." + +"Ei, isä. Jos rupeamme istumaan, on meidän vaikea sitten nousta. +Käykäämme mieluimmin päähän saakka, levähdämme vasta siellä." + +"Vaikkapa niin... Tänään, peipposeni, on syntymäpäiväsi. Mitähän kohtalo +sinulle antaa, minkähän lahjan?" + +"Toivoisinpa, että kohtalo tänään lahjoittaisi minulle päivällisen..." + +"Kas vain, mitä toivoi! Haha! Paljoapa mielesi tekee! Eiköhän se vain +ole liikaa, tyttöseni? Etköhän vielä tahtone illallistakin?" + +"On jo pitkä aika siitä kuin olen syönyt mitään lämmintä... Et voi +ajatellakaan, isä, kuinka kurkkuani kuivaa kovasta leivästä ja +savustetusta makkarasta! Jos kohtalo tänään antaisi minun valita +lahjakseni joko kymmenen elinvuotta lisää tahi kupillisen lihalientä, -- +niin arvelematta valitsisin jälkimäisen." + +"Ja siinä tekisit erinomaisesti. Kehnoinkin lihaliemi on monin verroin +parempi meidän typerää elämäämme." + +"Minä valitsisin jälkimäisen ja söisin, ja millaisella ruokahalulla! +Minua kauheasti haluttaa syödä." + +Zwiebusch katsahti säälien Ilkaan ja päästi paksujen huuliensa välitse +viheltävän äänen. Häneltä aina pääsi katkonaisia, viheltäviä ääniä, kun +hän oli huolestunut tahi jokin asia pani hänet miettimään. Hetkisen +vaiettuaan hän käänsi Ilkaan päin tuuheat, riippuvat kulmakarvansa, +joiden takaa tirkistivät hymyilevät silmät, ja sanoi: + +"No, odotahan, maitahan... Minä tunnen, että lahja, jonka kohtalo tänään +sinulle antaa, on oleva huomiomme arvoinen... He-he... Kun astumme +pihaan ja panemme kojeemme soimaan, sirottavat he päällemme tuota +halveksittua metallia. Täytämme taskumme rahalla. Ilkalle tarjotaan +päivällistä... He-he... Haaveile vain, Ilka! Mitäpä ei tässä maailmassa +tapahdu? Saatpa nähdä, kaikki, mitä puhun, on totta!" + +Ilka korjasi harpun hihnaa olkapäällään ja naurahti. + +"Kreivi itse on kuunteleva meitä!" jatkoi Zwiebusch. "Ehkäpä, pulmuseni, +hänen, kreivin, päähän pistää, ettei meitä saa ajaa pois pihasta! Ehkäpä +Goldaugen kuuntelee sinua, hymyilee... Ja jos hän on päissään, niin +vannon sinulle viuluni kautta, että hän heittää jalkojesi juureen +kultarahan. He-he-he. Ja voihan sattuakin, meidän onneksemme, että hän +nyt istuu ikkunassa ja on humalassa kuin seinäkello! Kultaraha on sinun, +Ilka! Ho-ho-ho..." + +"Miksi ehdottomasti humalassa?" kysyi Ilka. + +"Siksi että humalainen on selvää hyväsydämisempi ja järkevämpi. +Humalainen rakastaa musiikkia enemmän kuin selvä. Ah, sinä suloääninen +kvinttini! Ellei maailmassa olisi humalaisia, ei taiteella pitkälle +päästäisi. Rukoile, tyttöseni, että ne, jotka tulevat kuulemaan +soittoamme, olisivat juovuksissa!" + +Ilka mietti. Zwiebusch ei ollut niinkään väärässä! Tähän saakka olivat +he saaneet rahoja useimmiten vain juopuneilta. Ellei olisi ollut +juopuneita, olisi hänen ja hänen isänsä täytynyt olla nälässä useammin, +paljon useammin. Heidän soittopaikkoinaan olivat useimmissa tapauksissa +ravintolat ja kapakat eivätkä selvien porvarien siistien portaiden +edustat. Kuulijakuntana olivat pääasiallisesti miehet, joiden +tunnuspiirteinä olivat pöhöttyneet kasvot, suuri punainen nenä ja +sekavat, typerät puheet. Ilka ajatteli näitä surullisia tosiseikkoja, ja +hänen mielensä tuli katkeraksi, häntä suututti: Hän oivalsi nyt, miksi +isän määkivään laulamiseen ja typeriin sukkeluksiin kiinnitettiin +enemmän huomiota, kuin hänen omiin lauluihinsa, miksi häntä niin usein +pyydetään herkeämään laulamasta ja sensijaan tahdotaan tanssimaan. +Sangen usein hänen laulunsa keskeytettiin puolivälissä ja vaihtui +järjettömään hyppimiseen isän vinguttaessa viuluaan. Tähän saakka ei +yksikään kuulija ollut halunnut tietää, kuka oli sepittänyt ne laulut, +joita hän laulaa niin syvällisellä tunteella. "Laulua kolmesta +ritarista" ja sisällyksetöntä tanssilaulua kuunneltiin yhtä suurella +mielenkiinnolla. + +"Selvät halveksivat meitä, koska me olemme heidän silmissään +kerjäläisiä, mutta juopuneet päästävät meidät luokseen, koska +musiikkimme hiukan vaimentaa heidän päänsärkyään." + +Näillä sanoilla Zwiebusch saattoi harmistuneen Ilkan epätoivoon. Hän +olisi tahtonut itkeä ja taittaa itsessään jotakin ... vaikkapa sormensa. +Mutta sormet eivät taitu, kuinka niitä väänteli ja kiertelikään; täytyi +tyytyä vain kyyneliin. + +"Tervehdin kunnioitettavan Goldaugenin kreivillistä huonetta!" mutisi +Zwiebusch. + +Hän näki edessään portin, jonka ohuesta rautalangasta punottua ristikkoa +koristivat kukkivat herneenvarret. + +"Terve! Mies, jolla ei ole esi-isiä, astuu sellaisten ihmisten +asuinsijaan, joilla on esi-isiä, mutta roistomaisia esi-isiä! Parempi +olla niitä vailla, kuin omata katalia. Seitsemännellätoista vuosisadalla +kreivi Karl Goldaugen, joka oli nainut aatelittoman neidon, kuoli +tunnonvaivoihin, ja hänen poikansa Morits tanssi kokonaisen kuukauden +ilosta, kun pyhä isä salli hänen erota naisesta, jonka hän, Morits, oli +ryöstänyt puhtaaksi ja saattanut keuhkotaudin uhriksi. Näetkö, +lintuseni, tuon talon? Jos voisit lukea sen tarinan, katsahtaa sen +vaiheisiin, niin huudahtaisit: 'ihminen on elukka!', ja sinä, joka et +tunne ainoatakaan rumaa sanaa, päästäisit suustasi sellaisia +haukkumasanoja, joita ... ehkä vain venäläinen osaa! Muistatko, +tyttöseni, venäläisiä? Heidän sanansa ovat yhtä lujia kuin heidän +pakkasensakin. Virittäkäämme soittomme!" + +Zwiebusch viritti viulunsa. Ilka pyyhki esiliinallaan tomun harpusta. + +"Kohtalo, haastamme sinut taisteluun! Nosta maasta olematon hansikas!" + +Zwiebusch ja Ilka suoristausivat, tekeytyivät iloisen näköisiksi ja +menivät reippaasti kreivin pihaan. Kuumuudesta huolimatta piha ei ollut +tyhjä. Siellä oltiin uutterassa työssä. Pari- kymmentä sinimekkoista +työmiestä, jotka olivat ylt'yleensä pölyssä, savuttuneita ja hikisiä, +laskivat pihaa asfaltilla. Kolmesta sammiosta tuprusi sinisenharmaata +savua. + +Zwiebusch ja Ilka menivät rohkeasti aivan talon edustalle. +Katsahtaessaan ikkunoihin he näkivät suurimmassa niistä leveät +ihmiskasvot... Kasvot olivat punaiset. + +"Kreivi!" mutisi Zwiebusch. "Kreivipä siinä onkin! Ennustukseni täyttyy. +Ja juovuksissa kaiken lisäksi! Alota!" + +Ilka helähytti harppuaan. Zwiebusch polki jalallaan ja nosti viulun +leukansa alle. Työmiehet kääntyivät katsomaan, kun kuulivat soittoa. +Akkunassa oleva punainen naama avasi silmänsä, rypisti kulmiaan ja +kohosi ylemmä. Punaisen naaman takana vilahtivat naisen kasvot, kädet... +Ikkuna lensi auki... + +"Pois, pois!" kuului ikkunasta. "Tiehenne pihasta! Te juuri! Soittajat, +piru teidät periköön soittoinenne!" + +Punaisen naaman omistaja työntyi ikkunasta ulospäin ja huitoi käsillään. + +"Soittakaa, soittakaa!" huusi naisen ääni. + +Työmiehet keskeyttivät työnsä ja sivellen leukaansa tulivat soittajien +luo. He asettuivat aivan näiden eteen nähdäkseen Ilkan kasvot. + +"Monta on maailmassa valtakuntaa", lauloi Ilka nappaillen sormillaan +harpun kieliä, "ihania, valoisia kuin aurinko ja rikkaita; mutta ihanin +kaikista on Unkari puistoineen, laitumineen, ilmastoineeen, viineineen +ja härkineen, joiden sarvet ovat sylen pituiset. Tätä maata Ilka +rakastaa. Rakastaa ihmisiäkin, jotka siinä asuvat." + +Punainen naama vetäytyi hymyyn, ja tihruset silmät tarkastivat Ilkaa. + +"Hyviä ovat sen asukkaat", jatkoi Ilka lauluaan. "Kauniita, rohkeita he +ovat, ja kauniita heidän naisensa. Ei ole ketään, joka heidät voittaisi +sodassa tahi sanataistossa. Kansat kadehtivat heitä. Vain yksi heiltä on +puute, he eivät tunne laulua. Heidän laulunsa on surkeata ja mitätöntä. +Siinä ei ole tulta. Sen sävelet saavat surkuttelemaan Unkaria..." + +"Herra Pichterstai, hänen armonsa ylitaloudenhoitaja, käskee teitä +laulamaan jotakin iloisempaa!" mörisi punatakkinen palvelija, tullen +Ilkan luo. + +Ilkan laulu vaikeni. Hän ei ollut saanut ilmaistuksi ajatustaan loppuun +saakka. + +"Iloisempaa? Hm... Sanokaa hänen armolleen, herra Pichterstaille, että +hänen toivomuksensa täytetään! Taikka, minulla on oleva kunnia itse +tiedustaa hänen mieltään." + +Tämän sanottuaan Zwiebusch otti hatun päästään, meni suuren ikkunan lue +ja raapaisi jalallaan. + +"Käskettekö", kysyi hän, kunnioittavasti hymyillen, "laulamaan jotakin +iloisempaa?" + +"Juuri niin." + +"Saanko laulaa diplomaattisen laulun? Olen itse sen sepittänyt! Se laulu +ratkaisee erään tärkeimpiä eurooppalaisia päivänkysymyksiä. Onhan teillä +kunnia olla madjaari, teidän armonne?" + +Punaisesta naamasta tuprahti ilmoille paksu tupakansavupatsas, ja huulet +liikahtivat armollisesti. + +"Pyydän herroja patriootteja tarkkaamaan! Voinko luottaa, hyvät herrat, +vaiteliaisuuteenne? Eihän teidän joukossanne vain liene...?" + +Zwiebusch katsahti työmiehiin. Nämä nyökäyttivät päätään ja astuivat +huvitettuina lähemmä. + +"Mitä on Itävalta?" lauloi Zwiebusch määkivällä äänellä. "Politiikan +miehet, maan ruhtinaat, sanokaa minulle, mitä on Itävalta? Eikö se ole +kuin sillisalaatti, jonka ahneet naapurit tahtoisivat hotkaista +suuhunsa? Ja sen ne tekisivätkin, ellei siinä salaatissa olisi +kultakiisken ruotoja, jotka voivat heidät tukahuttaa. Sellainen ruoto on +-- Unkari." + +"Hyvä, hyvä!" murahti paksulainen. + +"Itävalta on lintu, joka koreilee sadoin värein", jatkoi Zwiebusch +lauluaan. + +"Siellä on satoja jäseniä, paljon siipiä, monta vatsaa, mutta vain yksi +pää. Se pää on -- Unkari. Peto käy linnun kimppuun, syö sen kaikki +jäsenet, mutta pääkalloon sen hampaat eivät pysty! kallo on vahva kuin +selkäranka." + +"Bravo, bravo!" + +"Puhutaan ranskankieltä, saksan, on venäjänkieli, on unkarinkieli. +Unkarinkielen rikkautta kaikki viisaat ihmettelevät. Lähtekääpä, hyvät +herrat, Wieniin, ja kysykää, missä elää sellainen ihmeellinen otus, joka +puhuu itävallankieltä!" + +"Hyvä, hyvä! Saas tästä!" + +Suuri hopeakolikko lensi kimallellen ikkunasta ja vieri helähtäen +Zwiebuschin jalkoihin. Toinen mokoma osui Ilkan kenkään. Zwiebusch nosti +rahan maasta ja huudahti: + +"Tuhannet kiitokset! Menen tyhjentämään maljan terveydeksenne. Juon ja +vannon turpean kuononi kautta, etten kertaakaan välillä hengitä! Teidän +terveydeksenne juon kahdella kurkulla: tavallisella ja henkitorvella! +Siinä ei ennätä hengittää!" + +Zwiebusch heilutti hattuaan. Samassa tapahtui ikkunassa jotakin +odottamatonta. Punainen naama muuttui mustanpuhuvaksi, neitonen +kirkaisi, ja ikkuna temmattiin äkkiä kiinni. Työmiehet hypähtivät +taaksepäin ja suoristautuivat seipäiksi. Zwiebusch heilautti hattuaan +taaksepäin ja tunsi koskettavan johonkin. Hän kääntyi katsomaan ja oli +pudota istualleen. Hänen vieressään seisoi takajaloilleen kohonnut +kaunis, pikimusta hevonen, joka oli säikähtänyt häikäilemätöntä hattua. +Hevosen selässä istui pitkä, kookas, kautta koko Unkarin tunnettu +kaunotar, kreivi Goldaugenin puoliso, syntyään paroonitar von +Heilenstrahl. Zwiebusch näki edessään mitä ihanimman naisen, joka uhkui +kauneutta, nuoruutta ja -- vihaa. Ratsastajatar hillitsi hevosensa ja +vihasta kalpeana ja vavisten, silmät salamoiden, iski ruoskallaan. + +"Lurjus!" sähähti hän ja oli pudota satulasta, kun Zwiebusch iskun +huumaamana horjahti ja, kaatuessaan maahan, vierähti mustan ratsun +etujalkoja vasten. + +Hän ei voinut välttää kaatumista. Isku oli sattunut ohimoon, poskeen ja +ylähuuleen. Kreivitär oli lyönyt voimiensa takaa. + +Eräät toiset naiskasvot, Goethen Gretchenin -- Ilkan, joita lukemattomat +vaaleat kutrit, kehystivät, kauniit ja nuoret, vääntyivät vihasta ja +kuvaamattomasta tuskasta. Kalpenivat, vääntyivät... Vavahtelivat +kouristuksentapaisesti. Ilka paljasti valkoiset hampaansa kuin koira, +astui askeleen eteenpäin, ja kun ei löytänyt kiveä maasta, heitti +hopearahan kreivitär Goldaugenia kohti. Raha hipaisi vain tuulessa +liehuvaa huntua ja lensi taloon päin. Syntyi omituinen, painostava +vaitiolo. Kreivitär ja vaaleakutrinen tyttö mittailivat toisiaan +tuikeasti. Vaitioloa kesti minuutin verran. Kreivitär kohotti ruoskansa, +mutta nähdessään tytön kalpeat, onnettomat, vääntyneet piirteet, laski +hitaasti kätensä ja ratsasti verkkaan linnarakennukselle päin. Portaiden +luona hän katsahti kahdesti taakseen. + +"Käskekää heidän mennä matkoihinsa!" huusi hän. + +Zwiebusch nousi jaloilleen, puhdisti vaatteensa pölystä ja hymyillen, +veren vuotaessa pitkin kasvoja, meni Ilkan luo, joka seisoi kuin +kivettyneenä. + +"Olet ihmeissäsi, tyttöseni", virkkoi hän. "Ho-ho! Siitäkö, +että isääsi lyötiin? Älä ihmettele. Ei ole ensimmäinen, vaan +neljäskymmenesensimmäinen kerta, kun häntä lyödään. Siihen on jo ehtinyt +tottua!" + +Ilka tarttui isänsä käteen ja painautui häneen kiinni, vavisten koko +ruumiiltaan. + +"Oi, kuinka onnellinen olen!" huudahti Zwiebusch, koettaen estää verta +tippumasta kasvoiltaan Ilkan kutreille. "Kuinka voin kyllin kiittää +armollista kreivitärtä? Viuluni on eheä! Viuluni ei mennyt murskaksi!" + +Ja ottaen toiseen käteensä harpun ja laskien toisen Ilkan olkapäälle, +Zwiebusch astui nopein askelin takaisin lehtokujaan päin. + + + + +II. + + +Siitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on +alettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja +yhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn, +mutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä +kappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli +tieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi +vasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon +läpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia. +Viholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin, +ja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja +Ilkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi +hämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät +kömpelöitä "kuolemanhyppyjä" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme +tulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa. + +Kappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, +neljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni, +vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli +rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon +haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea +pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana. + +"Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon +julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin +pergamentti." + +Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo +ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden +solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin +portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä +jaloillaan spiraalinmuotoisen uran. + +"Solisee ... mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä +olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen +sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä +olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi +hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha..." + +Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron +sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä +kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi +koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta, +tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi +hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan +kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan. + +Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes +ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa +jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa. + +"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa, +tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme, +kun kymmenen vuotta sitten join täällä... Kaadetut ovat! Lehmusparat! +Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme... +Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!" + +Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat +kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan... Ilka laskeutui koneellisesti +toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan +ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen +sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta +sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän +vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän +herkesi juomasta ja kohotti päätään. + +"Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä +irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole +hupsu!" + +Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa. + +"En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo +tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki +järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?" + +"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä +kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!..." + +"En voi... Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua +kasvoihin. Ei kenelläkään!" + +"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin! +Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan... Mutta mitä sinä tahdot?" + +Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi: + +"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon ... tahdon kostaa +hänelle." + +Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän +pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi: + +"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten +menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!" + +Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa +silitellen, kävellä kappelille. + +"Heittäkäämme vihoitteleminen ja +katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch. + +Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja +ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi, +jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella +oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin +latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa: + +"Fransiskus Goldaugen -- 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit +kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!" + +Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa +törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli +tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa. + +"Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa. + +"Goldaugen!" vastasi kaiku. + +"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli", +selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä +lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha +kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat +muutamat." + +"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa +kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija +hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta +Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka, +ikkunasta sisään... Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät, +hirvittävät kasvot... Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen +se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa +kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä +paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu... Minunkin pintaani karmi, kun +katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka +tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä +jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski +taikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat +vain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi, +että oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä +valloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut +muuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt +hänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen +miehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton +kyyhkyseni." + +Zwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi +maahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan, +ikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen. + +"Kuules, hallavapää!" sanoi hän kulmiaan rypistäen. "En pidä +tuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne." + +Zwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille. + +"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä +kalpeisiin kasvoihin. "Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei +tule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää +joutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä +ihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä +olivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on +hänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin +menetellä... Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole +opettaa susia syömään heiniä... Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin +paroonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja +Goldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton +poika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana +yksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten +Goldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena +oli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä +siis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa +ruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni! +Olla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät +hampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi tyhmeliinit." + +Zwiebusch oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Goldaugenin suvun tarina +on erinomaisena todistuksena siitä, että luonto on tässä tärkeä tekijä. +Ensimäinen Goldaugen mainitaan ristiretkien lopulla. Häntä kutsuttiin +kultasilmäiseksi vamppyyriksi. Hänen tukkansa ja partansa olivat +sysimustat, mutta kulmakarvat ja silmäripset vaaleat. Tämän luonnonoikun +johdosta hän saikin nimen Goldaugen [Goldaugen = kultasilmä]. Hänen +kultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden +ohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin +verenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä. +Hän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi +ihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa +sytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja +katseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat +voittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän +Jerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei +edes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että +hän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti +häntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan. + +"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että +kultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi +omasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin, +yhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen +sormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot. +Kultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain +sikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä ... isän viallisuus siirtyi +häneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin +edelleen. + +"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni +poikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät +siirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa. +Goldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden +aivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet +päättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille. +Luonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin." + +"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa. +"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen +viallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää! +Sinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista. +Mutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna! +Jumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!" + +"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni. +Karitsan uljastelu sutta vastaan -- vain hyödytöntä sanojen +tuhlaamista... Meidän on parasta olla vaiti." + +Ilka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan +polulle. + +"Etkö halua levätä?" kysyi isä. + +Ilka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja +alkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa. + +Tuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita +jalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään, +siintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen +unkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla +kylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä. + +"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja +kylää. + +"Oikeus? Hm... Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa, +kultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia..." + +Ilka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti +kylään. + +"Minne nyt? Miksi?" kysyi Zwiebusch. "Mitä sinulla siellä on tekemistä? +Jumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!" + +"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia." + +"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni! +Kaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä +täällä on tekemistä?" + +"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta +naista vastaan!" + +"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet +menettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä +lasket?" + +"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa +itserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen +loukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin +oikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava." + +Zwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi +itsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen +viheltäviä ääniä. + +"Hupsu sinä olet, Ilka", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen +poikki vievällä sillalla. "Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet +lähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta +oletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!" + +He menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan +sielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää +kylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui +tulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori. + +"Sallikaahan kysyä", virkkoi Ilka akalle, "missä täällä asuu tuomari?" + +"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria", vastasi akka. "Yksi +heistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen +vuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on +tilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen, +-- hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha... Meni +naimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani +kuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon..." + +"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?" + +"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee +vielä... Mutta ei hänestäkään ole mihinkään... Vanha äijä hänkin! Hänen +pitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista... Hän asui ... +näettekö nuo vihreät portaat? ... juuri siellä hän asuu." + +Zwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä +portaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan, +tuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi +kypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat +värjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari +pureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään +palaansa. + +Zwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille. + +"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla +kysymyksellä", sanoi hän. "Tekö suvaitsette olla tuomari?" + +Tuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa +vastasi: + +"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti." + +"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?" + +"Olenhan toki!... Syön puoli kolmelta... Pitäisihän teidän se tietää, +Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta." + +"_Plenus venter non studet libenter_, teidän kunnianarvoisuutenne! +He-he-he... Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei +sääntöjä ilman poikkeuksia." + +"Kyllä minulla... Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään +poikkeuksia... Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä, +kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten +koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen... Ja mitäpä seurasi? +Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole +oikeudenmukaista... Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin +tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon +liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on? + +"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne... Hän juuri tuleekin +pyytämään apuanne." + +"Hm... Vai niin... Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö +sinulla olisi?" + +Ilka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli +tapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä +loppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi: + +"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?" + +"Tahdon, että rankaisette tuota naista!" + +"Ka niin... Hyvä... Mitä suurimmalla mielihyvällä! Panemme hänet heti +torniin." + +"Kuuleppas, äijä", sanoi tuomari, kääntyen Zwiebuschiin. "Missä olet tuon +kaunottaresi saanut, kuussa vai maassa?" + +"Maassa, teidän kunnianarvoisuutenne. Kuussa ei ole naisia, teidän +kunnianarvoisuutenne, joten siellä tuskin voi tyhjentää viinilasillista +synnyttäjän terveydeksi." + +"Jos kerran maassa, niin kuinka hän ei tiedä, että... Millaisia +pässinpäitä te olette, hyvä herrasväki! Hoh, millaisia pässinpäitä! +Pässinpäitä ja tyhmyreitä!" + +"Miksi niin?" kysyi Ilka. + +"Luultavasti siksi, ettei teillä ole aivoja... Goldaugenit syöttävät ja +juottavat minua, ja minä rupean heitä tuomitsemaan! Ha-ha-ha! +Goldaugenit ovat kreivejä, ja hänen isänsä on mustalainen, kehno +viuluniekka, jota on piestävä huonosta soitosta. Kummallisia ihmisiä! +Ei, ette te ole syntyneet maassa! Ja luuletko hänen viitsivän ruveta +käymään kanssasi oikeutta. Hän piirustaa haastelipulle, jonka lähetän +hänelle, naaman ja suuren nenän ja heittää sen pöydän alle. Entä +todistajasi? Työmiehet? Älähän huoli! He eivät ole sellaisia pohatoita, +että luopuisivat leivästään! Ha-ha-ha! Jopa löysit riitaveikon, hupsu +tyttö! Ei, älä hulluttele, kaunokaiseni. Katkeraahan tuo on ... mutta +minkä sille teet? Maailmaa ei luoda uudestaan!" + +"Mutta mitä minun on tekeminen?" + +"Anna isällesi riepu, jolla hän voi sitoa huulensa. Haava voi saada +vihoja kärpästen puremasta... Ja sitten osta lyijyhaudetta... Vain tämän +neuvon voin sinulle antaa... Annanpa vielä toisenkin! Ota paksua isääsi +kädestä ja laputa matkoihisi... En voi katsella tyhmiä ihmisiä! +Vapauttakaa itsenne väärän tuomarin läsnäolosta ja päästäkään minut +puhumasta kanssanne." + +"Mitä minä teen?" kysyi taas Ilka, väännellen käsiään. + +"Hm... Vieläkö tahdot kolmannen neuvon? Kah, rupea samanlaiseksi +kreivittäreksi kuin hän. Silloin sinulla on täysi oikeus manuuttaa hänet +oikeuteen. Täysi oikeus. Ha-ha-ha--! Rupea kreivittäreksi! Kunniani +kautta! Silloin voit käräjöidä hänen kanssaan, niin paljon kuin sielusi +halajaa! Ei kukaan eikä mikään voi sinua estää. Mutta ... nyt hyvästi! +Minulla ei ole aikaa. Jättäkää minut. Niinkauan kuin et ole vielä +kreivitär, on minulla vielä oikeus karkoittaa sinut näin epähienosti +kylläisen vatsani ja laiskan kieleni läheisyydestä. Ala marssia, äijä! +Älä unohda lyijyhaudetta!" + +Tuomari kääntyi poispäin ja kävi jälleen käsiksi marjoihinsa. Zwiebusch +ja Ilka menivät pihasta ja lähtivät sillalle päin. Zwiebusch olisi +tahtonut jäädä kylään levähtämään, mutta ei tahtonut tehdä vastoin Ilkan +mieltä... Hän paapersi tytön jäljessä, kiroten nälkää, joka ahdisti +hänen vatsaansa. Nälkä esti häntä ajattelemasta... + +"Kaupunkiinko nyt, tyttöseni?" kysyi hän. + +Ilka ei vastannut. Kun he tulivat viidakkoon, joka kuului Goldaugenin +talonpojille, Zwiebusch kysyi: + +"Oletko vihoissasi, Ilka? Miksi et vastaa, kun kysyn sinulta?" + +Ilka horjahti ja tarttui käsin päähänsä, vastaamatta mitään. + +"Mikä sinua vaivaa, tyttö?" + +Tytär pysähtyi ja kääntyi isäänsä päin. Hänen kasvojaan vääristi ilkeä, +häijy hymy. Hampaat olivat paljastuneet kuin koiralla. + +"Jumalan tähden, mikä sinun on?" + +Ilka kohotti kätensä ilmaan, heitti päänsä taaksepäin ja avasi suunsa +ammolleen... Vihlova huuto tunkeutui hänen rinnastaan, kaikuen +viidakossa. Suuret kyyneleet syöksähtivät jokena tyttären sinisistä +silmistä, jonka isää oli loukattu... Ilka itki ja nauroi yht'aikaa. + +"Mikä sinun on? Kuinka voi tuolla tavalla suuttua?" + +Zwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään. + +"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko, +istu jo!" + +Zwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja +painoi hänet alas. + +"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon +pajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina +veden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme +tähän!" + +Zwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet +istumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi... + +"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö +itse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole +milloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut! +Sain tänään vain palkkani!" + +Samassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin +takerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori +kotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut +nokan... + +"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa... +Tämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme... Ja luonto +sietää sen. Ei rankaise eikä kosta..." + +Pensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen +kauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot. +Miehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu. +Nähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin +maahan naulittuna. + +"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!" sanoi Zwiebusch. +"Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen +rinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin, +Saynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on +enemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa +olemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin... Tuossa on saaliinne! +Tyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua." + +Parooni Arthur von Saynitz ei ole vanhempi kuin noin kahdeksankolmatta, +mutta näöltään hän on yli kolmenkymmenen. Hänen piirteensä ovat vielä +kauniit ja nuorteat, mutta silmänurkissa ja suun ympärillä huomaa +uurteita, joita tapaa jo elähtäneillä ja paljon kokeneilla ihmisillä. +Kauniiden, tummien kasvojen yli oli nuoruus kulkenut vastoinkäymisineen, +iloineen, suruineen, juominkeineen, irstailuineen. Silmät kuvastivat +kyllääntymistä, ikävystymistä... Huulet ovat vetäytyneet alistuvaan ja +samalla kertaa pilkalliseen hymyyn, joka oli tullut tottumukseksi... +Parooni von Saynitzin mustat hiukset ovat pitkät ja suortuvaiset. Ne +muistuttavat nuoren koulutytön hiuksia, joka ei vielä ole punonut niitä +palmikolle. Arthur kylpee harvoin, ja senvuoksi hänen hiuksensa ja +kaulansa ovatkin likaiset ja kiiltävät auringossa. Hän on köyhänlaisesti +ja yksinkertaisesti puettu... Puku on vaatimaton ja sangen epämääräistä +kuosia... Likaisen paidan kaulus ilmaisee, ettei parooni seuraa kuosia. +Sellaisia kauluksia käytettiin neljä vuotta takaperin. Kaulahuivina on +musta, kulunut nauha; sen solmu, huolimattomasti ja käteisesti sidottu, +on viistossa ja uhkaa aueta... Takki ja liivit ovat hienot: ne ovat +ylt'yleensä tahroissa, mutta ne ovat uudet. Ne ovat valmistetut +kalliista, harmaasta kankaasta, joka on kudottu parhaasta hienosta +vuohenvillasta. Kuluneet, jo aikoja sitten ikänsä eläneet silkkihousut +verhoavat tiukasti hänen lihaksisia reisiään ja katoavat sievästi +polvien yläpuolella pitkävartisten, kiiltävien saappaiden laskoksiin. +Saappaiden korot ovat viistossa ja puoleksi kuluneet. Vuohen villaisissa +liiveissä riippuvat uusmetalliset vitjat. Vitjoihin on kiinnitetty kuusi +kultaista medaljonkia, kultainen, hohtokivisilmäinen haikara ja pieni, +erittäin taidokkaasti tehty pyssy, jonka suu on kullasta ja perä +platinasta. Pyssynperässä voi lukea: "Parooni Arthur von Saynitzille. +Waistafin ja Suolavuorten Metsästäjäyhdistykseltä." Älkää kysykö +paroonilta, paljonko kello on: vitjojen taskunpuoleisessa päässä ei ole +kello, vaan avain ja sinkkinen vihellyspilli. + +Vapaaherrallinen Saynitz-suku ei voi kerskua vanhuudellaan. Se sai +alkunsa vasta tämän vuosisadan ensimäisellä vuosikymmenellä. Arthurilla +on hallussaan "Saynitzin paroonien historia", pieni vihkonen, jonka +Arthurin isä, Karl, oli aikoinaan tilannut eräältä matkustavalta +oppineelta ruotsalaiselta pastorilta. Avulias pastori kahmasi hyvät +rahat eikä armollisten paroonien sukupuuta rakentaessaan säälinyt +paperia eikä totuutta. Sukupuun hän johti yhdenneltätoista vuosisadalta. +Moni tietenkin uskoi hänen kirjaseensa, erittäinkin ne, joilla ei ollut +syytä tutkia pastorin toimia. Mutta Saynitzit saivat punastua kirjasensa +tähden, kun muudan palvelusintoinen kuvalehti, joka halusi osoittaa +alttiuttaan, julkaisi heidän vaakunansa ja sukuluettelon, joka oli +todellisuutta lähempänä kuin se, josta pastorille oli maksettu. +Ensimäinen Saynitzin parooni oli pelkkä aatelismies, joka oli naimisissa +erään kristinuskoon kastetun juutalaisen pankkiirin tyttären kanssa. Hän +oli joka suhteessa sangen mitätön henkilö, matelevainen, aina nälkäinen +ja rakasti rahoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän olisikin +elänyt koko ikänsä aivan huomaamattomana ja häipynyt ainiaaksi ihmisten +muistosta, ellei onnetar olisi hänelle hymyillyt. + +Ensimäisellä Saynitzilla oli kaksi veljeä. Toinen niistä oli jesuiitta, +joka opiskeli muutamassa yliopistossa fysiikkaa ja omin käsin raivasi +itselleen tien kardinaalin arvoon. Toinen veli oli hovirunoilija ja +henkilääkärin vävy. Näiden molempien veljiensä mahtavan suojeluksen ja +pankkiiri-appensa rahojen avulla, jolla oli huomattava asema +rahamaailmassa, Saynitz sai parooninkirjan paljoa helpommin kuin se +ensimäinen Saynitz, josta ruotsalainen pastori sepusti valheita. Toinen +Saynitz, Arthurin isoisä, taisteli Austerlitzin luona ja kuoli +sota-akatemian professorina. Tämä Saynitz oli setänsä, kardinaalin, +ilmeinen kuva ja, samoinkuin tämäkin, enemmän virastomies kuin sotilas +tahi tilanomistaja. Arthurin isä muistutti ensimäistä Saynitzia. Hänkin +oli mitätön, rumanpuoleinen ja mihinkään kykenemätön henkilö. Ollen +vajavaisesti sivistynyt, vähä-älyinen, sekä ruumiillisesti että +henkisesti heikko, hän näytti asettaneen päämääräkseen hajoittaa +maailman tuuliin kaiken sen, minkä onnetar oli lahjoittanut hänen +isoisälleen ja isälleen. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa. +Saynitzin paroonikunta on sangen laaja. Rautatie leikkaa sen kahdessa +kohti. Sitä pidetään puistojensa, viinitarhojensa ja viljelysmaidensa +tähden yhtenä rikkaimmista ja uljaimmista maatiloista. Sen yhteydessä +olevat hevossiitoslaitos ja verkatehdas antoivat parooneille yhteensä +kaksituhattaneljäsataa frankkia päivässä, muista tuloista puhumattakaan. +Sellaisen rikkauden hävittäminen ei ole helppo tehtävä, mutta Karl von +Saynitzilla oli erinomaisia apulaisia. Häntä auttoivat hänen +hekumanhimonsa, harkintakyvyttömyytensä, hyväsydämisyytensä ja -- +poikansa. Elämänsä loppuun saakka hän ei herjennyt rakastamasta naisia. +Hän rakasti intohimoisesti, vimmatusti, punnitsematta, antamatta minkään +esteen pysähdyttää itseään. Naiset muodostivat päätilin hänen +kirjanpitonsa menopuolella, jota paitsi hänen tuskin olisi onnistunut +hävittää kaikkea. Hänellä oli jonkun aikaa Wienissä rakastajatar. Tämän +rakastajattarensa luo hän matkusti ylimääräisellä junalla, seurassaan +suuri joukko irstailunhaluisia kupinnuolijoita, jotka joivat silkkaa +samppanjaa. Jokaisella matkallaan hän vei rakastajattarelleen lahjoja, +jotka hämmästyttivät kallisarvoisuudellaan ja liiankin kaunopuheisesti +todistivat paroonin mielettömyyttä. Lahjat olivat perhekalleuksia, +kalliita hevosia, vekseleitä... Hänen wieniläisen lemmittynsä +kamarineidolla oli palkkaa tuhat frankkia kuussa ja omat hevoset kaiken +varalta. Ylimääräisen junan saavuttua ja ennen sen lähtöä pidettiin +loistavia päivällisiä. Pragissa oli toinen rakastajatar, Budapestissä +kolmas ja niin edelleen. Naiset jumaloivat häntä, eniten tietenkin hänen +anteliaisuutensa tähden. Lukemattomat kaskut ja jutut, joita yhä vielä +kerrotaan Karl von Saynitz'ista, kuvaavat paremmin kuin mikään muu tätä +jumalointia. Valitsemme niiden joukosta yhden. + +Eräässä parhaista saksalaisista teattereista, esiintyi ensi kertaa +muudan nuori, vast'ikään teatterikoulusta päässyt näyttelijätär (nykyään +hän on hyvin tunnettu draamallisten ja traagillisten äitivanhus-osien +esittäjänä). Hän oli nuori, sievä, ja näytteli erinomaisesti. Teatteri +tärisi käsienläiskeestä. Kohta ensimäisen näytöksen jälkeen hänelle +tuotiin kukkavihko, jota koristi paroonitar von Saynitz-vainajan, Karlin +äidin, kallisarvoisin kaulanauha. Parooni uhrasi sen, koska se sattui +olemaan hänen povitaskussaan ja medaljongin terävä kärki pisteli häntä +kylkeen. Toisen näytöksen päätyttyä eräät korkeassa asemassa olevat +henkilöt, jotka silloin olivat teatterissa, menivät kulissien taakse +ilmaistakseen ensi-esiintyjättärelle ihastustaan. Näiden +korkea-arvoisten joukossa oli von Saynitzkin. Kulissien takana hän +liikkui kuin kotonaan. Tyhjennettyään ensimäisen rakastajan +pukeutumishuoneessa lasin samppanjaa, hän meni nousevan tähden ovelle. +Se oli suljettu. Hän kolkutti. + +"Mitä te teette?" ällistyivät korkea-arvoiset... "Te unohdatte itsenne! +Unohdatte, ettette nyt ole sirkuksessa tahi operetissa... Tämä ei ole +mikään _salon madame Deleaux_! Te olette hiiden julkea, parooni!" + +"Niinkö arvelette? Olen vain kärsimätön..." vastasi parooni. + +"Mutta hänhän tulee heti! Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa paria +kolmea minuuttia?" + +"Ei ole." + +"Mutta tuohan on sopimatonta! Hän ehkä juuri pukeutuu!" + +"Sangen mahdollista", vastasi malttamaton parooni ja kolkutti uudestaan. + +"Kuka siellä?" kysyi huoneesta nuoren naisen ääni. + +"Minä!" vastasi parooni. + +"Kuka te olette?" + +"Muudan ihailijoistanne. Minä, suoraan sanoen, en tajua rahtuakaan +teidän taitoanne, mutta minulle kerrotaan, että te näyttelette +mainiosti, ja olen tottunut uskomaan sanoihin. Avatkaa!" + +"Kummallista... Olen pukeutumishuoneessa! Tänne ei saa tulla. Ja kuka te +sitten olette?" + +"Olen parooni von Saynitz. Minulla on teille asiaa," + +Ääni huoneessa vastasi hiljemmin eikä enää yhtä rohkeasti. + +"Sangen mieluista, parooni... Mutta minä en ole puettu... Odottakaa +viisi minuuttia." + +"Minulla ei ole aikaa odottaa. Kahden minuutin päästä matkustan. Nyt +heti tahi ei koskaan!" + +"Ei käy laatuun!" + +"Oma asianne... Jääkää hyvästi!... Kuka, piru vieköön, nykii minua +hihasta?" + +Paroonin luo oli keräytynyt joukko näyttelijättären ihailijoita. Nämä +olivat kovasti kiihdyksissään paroonin julkeudesta. He vaativat paroonia +poistumaan ovelta. Näyttelijättären sulhanen, joka oli joukossa, nykäisi +häntä hihasta. + +"Suvaitkaa poistua ovelta!" huusivat ihailijat. + +"Mitäpä, ellen poistuisikaan?" kysyi parooni ja takoi ovea, ei enää +sormellaan vaan nyrkillään. + +"Te, mademoiselle, luultavasti haluatte, että nämä herrat täällä +häpäisevät minut!" sanoi hän oven läpi näyttelijättärelle. "Avatkaa ovi. +Puolentoista minuutin päästä matkustan... Nyt heti tahi ei koskaan! +Minun, parooni von Saynitzin, tapanani on tehdä kaikki heti tahi ei +koskaan. Haluatteko puhua parooni Saynitzin kanssa, jolla on teille +asiaa?" + +Näyttelijätär nähtävästi alkoi horjua. + +"Mitä te haluatte?" kysyi hän. + +"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa +keskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin +minä lähden, ettekä näe minua enää koskaan... Paljonpa teillä muuten +onkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja +sivuillani... No niin, minä alotan ... yksi ... kaksi... No ... no..." + +Huoneessa oven takana, kuului keveitä askelia. + +"Kolme!" laski parooni. + +Lukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti +huoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. "Parooni astui askelen +eteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot +tuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin +kietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua... +Hänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä. + +"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!" ajatteli parooni ja kumartaen +virkkoi: + +"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi..." + +Näyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui +uteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut +niin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan +jumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella. + +"Mitä haluatte, parooni?" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon +jälkeen. + +"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta ... +kunniani kautta, te miellytätte minua!" + +Näyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä +punaisemmiksi. + +"En rakasta imarteluja" sanoi hän. + +"Jumalani, kuinka hän on viaton!" tuumi parooni ja sanoi: + +"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?" + +"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät... En tiedä, paljonko... +Ensi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää..." + +"Hm... Palkka on hyvä... Aluksi kyllä riittävä." + +Parooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli +valmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta. + +"Jos tulette minun luokseni", sanoi parooni vihdoin, "saatte +sataviisikymmentä kertaa enemmän." + +Näyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin +paidankaulus... Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan +tykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän +sai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun +kamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat +rajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi +huoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut +pikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä +näyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä: +pitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia +itkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli +huoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti: + +"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta ... +miksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?" + +Näyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle +paidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi: + +"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat! +Hän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille +opetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa! +Vahinko vain, että hän on ruma! Mutta ... sataviisikymmentä kertaa +enemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten +sairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä." + +Seuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta +kolmen kuukauden palkan etukäteen. + +Tämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä +en tiedä. + +Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin +harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen +istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän +keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli +"musta ja punainen." + +"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin +selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa, +on voitto minun." + +Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään -- Mutta +siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin +kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta. +Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys. + +Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen +elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen +nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita +raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli +saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui +surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi +pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl +päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti +osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä +ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville +summille. + +Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista +vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän +oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa +kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti +filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän +saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua +käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson +matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin. +Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt +hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai +postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä +pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän +oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän +kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän +matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin +vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka +kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin +onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät +pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä +harvemmin... Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla +kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia +ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen +lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko +omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään... +Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan. + +Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella +asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti +rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon +kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään +kasvoihinsa... Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle, +mutta ... ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se +tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista +velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja +häpeällisintä kaikesta, ilotytöt... Viimeiset päivät Pariisissa hänen +oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella... Hän palasi kotimaahansa +juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä, +mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä +ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö. +Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen +opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei +olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi +algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen +lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi +kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa +aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää +saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää, +suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei +sellaisena pysynyt ... se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan, +juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian +tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo +hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen +on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta" +velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän +aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä +rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin +täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen +ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt, +ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen +tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle +Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen. +Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä +pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui +Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan. + +"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta. +Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin." + +Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui +nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä +sanomalehteen. + +"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?..." + +"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte +meitä ja tulitte... Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä +ole kadottanut tottelemisen taitoa... Sana 'totteleminen' haiskahtaa +hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi... Sellaisille herroille, +kuin te, on tottelevaisuus välttämätön..." + +"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket? +Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket ... vastaa toki jotakin +tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!" + +"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille +ilmoitettiin teidän saapuvan... Istukaa... Sisarellanne on, Jumalan +kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja +isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä..." + +Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei +käsittänyt mitään. + +"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei +voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska +hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne... Hm... Te ette ole +hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian +alhainen, ollaksenne tämän naisen veli... Hyvä herra! Kiittäkää tätä +naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!" + +"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on +ymmärrettävä miehesi... Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja +sinun kyyneleesi... En tosiaankaan ymmärrä!" + +Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen +raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria +kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle. + +"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että +sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se +kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!" + +"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä +tahdotte sanoa minulle." + +"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt +siellä naimisiin?" + +"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä, +"Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin +paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan." + +Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta. + +"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle +sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer -- lurjuksen kanssa. Minä +kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun +mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka +olet!" + +"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan +teille anteeksi!" + +Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti. + +"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei +siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet +jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan! +Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa +erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!" + +"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!" +huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat +toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää: +ei nimi eikä kunnia... Ei olisi irstaita katunaisia, jotka..." + +Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi +pelottaa. + +"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui +Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet +vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja ... muuta +elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?" + +"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin +tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole +antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen +juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta ... olen +alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten +lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?" + +"Se on Sylvian omaisuutta", vastasi Pelzer, "ainoastaan hänen". + +"Millä oikeudella?" + +"Ettekö siis tunne äitinne testamenttia?" + +"Mitä valheita te laskette? Ei ollut mitään testamenttia. Minä tiedän +sen!" + +"Sellainen on olemassa!" + +"Silloin se on väärennetty! Ja kirjaston, missä se on?" + +"Se on myyty niistä tuhannesta frankista, jotka lähetettiin teille +Pariisiin..." + +"Se ei ole tuhannen, vaan kahdensadantuhannen frankin arvoinen!" + +Pelzer kohautti olkapäitään ja hymähti. + +"En voinut parhaalla tahdollanikaan myydä sitä kalliimmasta." + +"Kuka sen osti?" + +"Minä, Boris Pelzer..." + +Arthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi +huoneesta. + +"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!" huusi Sylvia hänen jälkeensä. + +Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti +vielä sisartaan. + +"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin +kauan kuin on vielä aikaa!" + +Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä, +läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle. + +Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle +ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi +hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan. +Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut +rakastajansa luo... Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi. +Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku... + +Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan, +palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa +kynnykselle... Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta +kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli +seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken... Salainen murha, +jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on +tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus... Me vaadimme vain katumusta, +mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut +tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu +epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät +ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi." + +Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia, +joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen... Hän puhkesi +itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle... Opettajantoimensa, +filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot -- kaiken Arthur nyt +heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä +mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä +Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja +muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen +riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää... Ihmiset näkivät hänet +vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat +teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja +useimmat paimenet. + +Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty +mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten +kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli +ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi +erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet +rupesivat puhumaan hänestä, -- jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka +hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin +oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja +ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä. +Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä... + +Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän +riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät +kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät +hänessä Pelzerin pahimman vihollisen. + +Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän +puistoissaan ja metsissään. + +"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei +toki! Siksi hän on liian nuori... Hän on paremminkin metsän prinssi!" + +Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen +kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin +naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja +realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan +nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti. + +"Miksi hän itkee?" kysyi hän. + +Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään. + +"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän +olisi mies, ei hän itkisi." + +"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?" + +"Minä, parooni! Kadun syvästi..." + +Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja +hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin. + +"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?" + +"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä +piiskalla... Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa +hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä..." + +"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän +tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?" + +"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi... Lyöty kyllä on, mutta +ei häntä enkä minä... Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa +minua, kreivi. Kiitän teitä!" + +"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen. + +"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on +pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä... +rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!" + +Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään +oli lämmin, kaunis loiste. + +"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy +suojella heikkoja. Mitä itket?" + +Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä +kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan +viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin +ollut puhunut. Ilka kuuli äänen -- hellän, suoraan sydämestä lähtevän, +-- äänen, johon saattoi pelotta luottaa... + +"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri, +vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun... Minä +olen voimakas ja voin tehdä kaiken... Minkä tähden itket? Kerro nyt!" + +Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä +kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin... + +"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru... Kerro +minulle... Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä +vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua... Kunniasanallani, +tyttöseni!" + +Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle. + +"Älähän enää +itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli +keveämmäksi..." + +"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi +Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on +käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä +tarpeekseen... Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä, +että kohta janottaa." + +"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä +on aivan lähellä..." + +Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat +rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta. + +"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias, +huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin +hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on +kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko +käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle. +Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin +pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?" + +Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen +metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä. + +"Juo... Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen +ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi +puolen pikarillista... + +"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän. + +"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä +vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit +olevasi onnellinen. Juo vielä!" + +"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka. +"Hänkin on kovin, kovin onneton!" + +"En moiti enää... Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli +mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin +välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle +isälle." + +"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!" +virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin +totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En +tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta +sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen' +ravintolassa Pragissa... Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan +katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne..." + +"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz. +"Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt +muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja +rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki... +No niin! Kuka sinua on loukannut?" + +"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!" + +"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?" + +"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte +nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin." + +"Vai niinkö on asia! Hm... Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko, +on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen... Rupean hänenkin +puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun." + +"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch. + +"Miksi en?" + +"Siksi, että se on mahdotonta... Minulla oli kunnia saada korvapuusti +eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään +luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua +puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!" + +"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut. +Minun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa... Kerro, +Ilka. Minä autan sinua." + +Änkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille +huolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär +Goldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse. + +"Oliko se siis ... nainen?" kysyi hän. + +"Oli, kreivitär Goldaugen..." + +"Hm... Jatka..." + +Parooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. + +"Jatka, jatka... Minä kuuntelen... Nainenko häntä löi? Eikä mies?" + +"Nainen, parooni!" + +"Hm... No niin... Miksi et jatka?" + +Kun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin, +kuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin... + +"Hänkö siis halkaisi huulesi?" kysyi parooni. + +"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!" + +"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku +toinen?" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. "Tytär kärsii +hänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!" + +"Hän, hän juuri löi!" sanoi Ilka. + +"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen +asianomaiselle", murahteli Zwiebusch. "Minä en ilveile, vaan puhun +totta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista +ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä..." + +Ilka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli +vuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun +hän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti +parooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän. + +"Nauta!" murahti hän. "Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei +voinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen +Goldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon +shakespearelaisen narrin, sinun isäsi!" + +"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa, +"kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa +suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa, +kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen... Ja mikä oikeus +hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään +ei ole oikeutta katsoa meihin siten!" + +Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään... + +"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?... Oi, hyvä Jumala, hyvä +Jumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen... kuolen! +Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!" + +Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch +katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut +mietteisiin... + +"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta ... +täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan. +Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti +sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi..." + +"Miksi ette?" + +"Siksi, että hän on nainen... Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun! +Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua..." + +"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin +alistua?" + +"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska +olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet +periköön, on nainen..." + +"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä, +uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain +tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti... Minä lähden +Budapestiin tahi Wieniin!... Ja minä löydän sellaisen oikeuden..." + +"Et löydä..." + +Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä. + +"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs +mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät... Te +ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa +jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain +mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja +kaikki tapahtuu!" + +"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia +ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen +huomaavaisuuttaan." + +"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi, +ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on +elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan +vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika +oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa, +saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää, +tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata +edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin +kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot +elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia, +kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?" + +Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa. + +"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on +mahdollista vain sietämätön elämä... Jos tahdot elää sietämätöntä elämää +-- elä, ellet tahdo -- siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis +palvelukseesi... Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!" + +Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen +nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen. + +"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys, +järkkymättömänä, muuttumattomana! ... se on annettu ihmiselle +rangaistukseksi hänen typeryydestään..." + +"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta +typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä +olisi riittänyt... 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset +nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi +sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan... Silloin on helpompi +elää..." + +Arthur otti vielä pari kulausta. + +"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen +ja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma, +mutta ... vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat ... tietenkin +vain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani... Juo, Ilka! Yksi kulaus! +Se on hyvää onnea..." + +Ilka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja +loi häveliäästi katseensa maahan. + +"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!" kehoitteli von Saynitz. "Se keventää +mieltäsi, koetahan!..." + +"Juo, Ilka!" kehoitti Zwiebuschkin. + +Ilka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan. + +"Nyt juo sinä", sanoi Arthur Zwiebuschille. "Juo sinäkin, paksulainen!" + +Zwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän +olisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän... Hän tarttui pulloon +molemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen. +Otettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle. + +"Juo pohjaan!" sanoi parooni. "Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin +pullo." + +Ukko täytti määräyksen silmänräpäyksessä. + +"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!" sanoi von Saynitz. "Naamasi +tuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?..." + +"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne +suvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi." + +"Ehkäpä niin... Ehkäpä... Sellaisissa asioissa minä olin mestari... +Valitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi..." + +Parooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli +piiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia, +toisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan, +joista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse. + +"Tehkää hyvin, herrasväkeni", kehoitti hän. "Syökää älkääkä kursailko. +Syö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme +siihen kajoa." + +Zwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta. +Ahnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden +kimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä +palaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn +paineeksi. + +Viina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa +alkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen +joutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle, +nojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei +vaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen. +Ilkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä, +käsien varassa ja mietti. + +"Juo, ukko!" kehoitti Arthur. "Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin +selvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme... Ellei sitä +olisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin +hampaat suustasi? Muistatko?" + +"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan... Te olitte hiukan pöhnässä ja +tahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon. +Kun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te +ryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin..." + +"Nauta!" murahti Arthur. + +"Kuka?" + +"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin. +"Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena +rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta +hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut +hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten +hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa +tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa +Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli +kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja +juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun +sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota +mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia +kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi +hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen. +Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut +jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja +asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen +ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita +köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja, +leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat +häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi +kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät +hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan +hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia +tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria +kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja +ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille +myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös +sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa +öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan... Hän oli todellinen äiti! +Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan' +hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin +poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus +palkkioksi avustasi kärpäskastiketta... Kuulepas, sainpa nerokkaan +ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja +vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi. +'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä +tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja +opetat lukemaan... Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen +päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!' +Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö +ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä +lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen +ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!' +huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En +suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon +minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia, +vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi +kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan +kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti +kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön +siihen... Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket, +jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi +ruumiin... Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset +sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi. +Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat +tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja +lensivät kukin kotiinsa..." + +"Entä lopuksi?" kysyi Ilka. + +"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi +pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei +valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut. +Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta, +ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra +paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä. +Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon. +Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä +se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä... +Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!... Voihan niinkin +tapahtua... Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö... +Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä +ei täällä olisikaan!" + +Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin. + +"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö. + +"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät +täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi +lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi..." + +"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi... Olisiko se +mahdollista?" + +"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja +mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit... Jos kasvojesi +lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, -- silloin ei +tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko +minut, Ilka?" + +"Te olette parooni? Ottaisin... Kyllä ottaisin parooninkin..." + +"Minä olen kreivikin... Ha-ha-ha... Mitähän, jos kurillani... Hei!... +Siitäpä tulisi ihmeellinen temppu!" + +Parooni mietti hetkisen. + +"Ei..." sanoi hän. "Se olisi sentään liikaa... Ei kannata. Rakastaa +tosin tulppaanityttöä, mutta -- voi! -- avioliiton täytyy tuottaa +minulle ainakin miljoonan frankkia." + +"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!" huomautti +Zwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. "Rahojen tähden +naimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona." + +"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada +miljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin... Mutta sitä teidän ei +tarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!" + +"Naisitteko vanhankin?..." + +"Vaikka pirun isoäidin... Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona +on vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En +puhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee +roistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia. +Tulppaanityttö", sanoi Arthur Ilkalle, "miksi ei sinulla ole miljoonaa? +Jos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä +olisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista +neuvoista..." + +"Yhä te vain laskette pilojanne!" huokasi Ilka. + +"En puhu pilaa... Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta +paroonittaren! Hanki!" + +"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?" ehdotti Zwiebusch. +"Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia... Hiiteen +fantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma +päämme, kuin joskus nähdä miljoona... Ei puhuta rahoista! Sellaiset +puheet synnyttävät kateutta..." + +"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään +tekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla +olisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin... +Ettäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste! +Katsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!" + +"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?" kysyi Ilka. + +"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan? +Sen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita... +Vaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin +valvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa +käyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata +mennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino, +helppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa +erään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan -- omantunnon. Varasta ja +ryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset +paroonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin +maantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en +sinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan +sangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino -- +ota perintö... Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin +käyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito +käyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä +lähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!" + +"Huonoimmin!" väitti Zwiebusch. "Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan, +parooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka..." + +"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä +sitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan +aistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi, +viekastelemaan, kiemailemaan... Jokaisesta suutelosta otat vähintään +tuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta +istuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin..." + +"No, no, riittää!" murahti Zwiebusch. "Jumala ties, mitä te ahdatte +tyttösen päähän!... Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä, +tohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta... Niin, tosiaan... Onko +totta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt +luterilaisuuteen?" + +"Totta on... Viimeinen keino -- huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka, +käyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan -- ja, luota minun +kokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein. +Sitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän +kahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos +olisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten, +olisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita." + +"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!" varoitti Zwiebusch. "Älkäämme +antako kielellemme valtaa!" + +Zwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli +tarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa +sisällystä ja muotoa. + +"Kyllä ymmärrän", sanoi hän... "Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne +naisen, joka on myynyt itsensä?" + +"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten +tähden. Ja niin edelleen... Pyydän sinulta jotakin, Ilka..." + +Parooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan. + +"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä +kaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle ... tällä +osoitteella..." + +Parooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen +osoitteensa. + +"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä... Pidän hänet aina +povitaskussani... Lähetäthän?" + +"Lähetän." + +"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa." + +Parooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä +alle. + +"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain +sinut, jos hankit miljoonan..." + +Zwiebusch nousi ja kumarsi. + +"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän +soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista +unilääkettä!" + +"Tehkää hyvin!" + +Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta", +Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden +merkiksi ja sulki silmänsä... Kun soittajat lopettivat ja aikoivat +poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa +pysähtyi Ilkaan. + +"Hyvä ... hyvä... Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka? +Ota tuo muistoksi!" + +Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja +antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui +kuin kuollut. + + + + +III. + + +Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla +sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon +kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi +brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja +peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse... Auringon +ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu +seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen +ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli +koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka +ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja +joen... + +Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja +sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä. + +Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen +luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili, +alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi +paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä +kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen +ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät +tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä +kohtelusta... Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele +katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti +meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea! +Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka." + +"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen, +luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä, +naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!" + +Parooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja +kirjoitti: "Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista." +Taitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun. + +"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!" + +Ja heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi +kaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus +jo alkoi häipyä pois. + +Hänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta. +Tämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen +katkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on +metsänvartija Blaucherin talo. + +Tultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja +tervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen +pöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli +valtavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset +silmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän +juuressa... Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä. + +"Hyvää iltaa, Martha rouva!" tervehti parooni. "Onko kirjeitä minulle?" + +"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni..." + +"Onko osoite Pelzerin käsialaa?" + +"On..." + +"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää. +Juutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen +ruvennut luterilaiseksi... Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on +terve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?" + +"Kiitän... Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje... Se ei ole +erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa +on nähty vaivaa, tunnettu... Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?" + +"Päivälliselle ... jonnekin..." + +"Ja jonkun luo?" + +Eukko huokasi ja pudisti päätään. + +"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin +antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille +tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän +on jo vanha ukko, -- häntä ei tarvitse peljätä... Häntä Blaueherini ei +pelkääkään... Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä +päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja +Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö +käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten... No +niin, ja sitä Blaucher pelkää... Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on +aivan toista!" + +"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa." + +"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan +mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat ... he ovat aivan +mahdottomia!" + +"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!" + +"Hyvästi, parooni!" + +Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot +olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi. +Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti +kaupunkilaisia kedoille ja metsiin... Metsässä alkaa ilta aikaisemmin +kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan +neulansilmään... Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli +takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi: +komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti +ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti +ratsunsa. + +"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse..." + +Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt, +mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis +ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan +herttuallista ylevyyttä. + +Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he +tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme +ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär +Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska, +jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille. + +"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille +kätensä. "Olette hiukan muuttunut... Mutta ... voihan kanssanne puhua? +Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta, +mitä epätoivoisinta ylenkatsetta... Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä +katkerasti kuin silloin?" + +Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti. + +"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi +vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten. +Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei +sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta +köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen +olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten +puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden... Minä elän vielä tässä +maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on +elämässä päämäärä, johon tahdon päästä... Tämä päämäärä on -- +miljoona-avioliitto..." + +"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa +tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen... Kohtasin teidät niin +odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes +siitä, että tapasimme toisemme!" + +"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani +teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?" + +"Minä... Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita... Jo kauan +sitten..." + +"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?" + +"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi +vuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa..." + +"En ole kuullut... Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa... En tunne +häntä... Onko hän kaunis?" + +"Kummallista... Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä +tunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin +hemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?" + +"Neljänkymmenen... Hän on hyvin rikas..." + +"Olette tietenkin onnellisia?" + +"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen +kokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole +miljoonassa, kuten olen huomannut... Nyt mietinkin vain keinoa, miten +pääsisin miljoonasta." + +Kreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle +taivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen: + +"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä, +mitä ennen rakastin, ja te päinvastoin... Kuinka omituisesti +vaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!" + +"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin +miljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin... Päämäärämme, kuten +näette, ovat erilaiset..." + +"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?" + +"En hituistakaan..." + +"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia... Olen ruvennut +hakemaan eroa miehestäni..." + +"Hauskaa hommaa... Asutteko yhä hänen luonaan?" + +"Asunhan minä... Hieman omituista, totta kyllä... Mutta liikojen +juorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin +eromme on vahvistettu virallisella sinetillä... Minä lennän pois, vasta +kun olen virallisesti vapaa... Mutta eihän tämä liene teille +mielenkiintoista... Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan +ja ... ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani, +salaiset ja julkiset... Puhukaamme mieluummin teistä... Kuinka te +voitte?" + +"Kuten näette. Asun, missä sattuu..." + +"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?" + +"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan..." + +"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?" + +"Ka... Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan... Tappio +ei ole suuri..." + +Kreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. + +"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan +enemmän kuin nollan... Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on +tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä +opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!" + +"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna +tuhannella on tasan nolla." + +"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi +kuullut Saynitzin huomautusta. + +"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?" + +"On hiukan. Entä sitten?" + +"Antakaa ne minulle." + +Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen +Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin +kreivittärelle. + +"_Merci_", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana +päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat! +Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että +kukkarossanne oli niin vähän." + +Kreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: "hän valehtelee." + +"En lainkaan kummastunut", vastasi kreivitär. "Mitä kummallista ja +ihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja +ystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan +tavallista..." + +"Ja kuka teille on sanonut, että olette ystäväni?" + +"Te olette omituinen... Jääkää hyvästi! Teidän kanssanne on ikävä +puhua." + +Kreivitär nyökkäsi, kohotti ruoskansa ja karautti pitkin hakkausta +tiehensä. + + + + +IV. + + +Kun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä... +Kaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt. +Kuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta. +Siellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan +eteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien +vihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka +vuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät +kunnianhimosta. "Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia", +sanoi kerran eräs Goldaugen, "sitä suurempi syy minun on pitää nenääni +pystyssä". + +Majan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan +ratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään. + +"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!" tervehti kreivitär tarhuria ja +hänen poikaansa. "Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos +minulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti +tehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta." + +"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme", vastasi vanha Fritz +suoristautuen. "Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän +armonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä +suuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne +tietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin +viitsitään teidän armoanne vaivata." + +"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin... Minä tunnen jokaisen +palvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja +kuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo +palvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän +talvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin... Minä tiedän +kaiken." + +"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi, +mutta ettepä tiedä, että..." + +Vanha Fritz vaikeni ja hymähti. + +"Mitä en tiedä?" kysyi kreivitär. + +"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan +koirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä +teidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa, +saattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä +köyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain. +Se tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat +kaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja ... alaston ruumis, +teidän armonne... Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita." + +"Hyvä, hyvä... Mitä siis tahdot?... Siitä en todellakaan tiedä +mitään..." + +"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska +miehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa." + +"Hyvä, hyvä... Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö +ole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja +nuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?" + +"En ole nähnyt, teidän armonne", vastasi vanha Fritz. "Ehkä ovat +kulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä +kaikkia näe eikä muista..." + +Kreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen. + +"Olisivatkohan he tuolla?" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa +kohti, jotka liikkuivat pimeässä. + +"Nuo ovat molemmat miehiä", sanoi nuori Fritz. + +"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään", arveli kreivitär. +"Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna... Jos näette, niin +lähettäkää heidät heti luokseni." + +"Kuten käskette," vastasi vanha Fritz. "Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä +muistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he +varastaneet jotakin?" + +"Miksi juuri varastaneet?" + +"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta +tehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin +kreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään +jokaista." + +"Niinkö? Hm... Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei +tässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!" + +Tämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin +metsänaukeamalle. + +"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz... Kuinka suloinen!" + +"Sangen kaunis!" myönsi vanha Fritz. "Mutta mitä se meitä liikuttaa?" + +"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en +varastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan +varastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä +hetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta... Ja hän uskoi sen +todeksi! Katalat ihmiset!" + +Nuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: + +"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa +suotta herjata meitä... Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä +katsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että +varastan... Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin +ainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!" + +Nuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat, +eivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen +aivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa +hetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan... Se, mikä vielä tunti +sitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän +silmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun, +muuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää +mistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin +kestävämmäksi... + +Lopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän +hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen: + +"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!" + + * * * * * + +Kreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni von +Saynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa. + +"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle. + +"Kyllä, jos haluatte." + +"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette +minulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun +seurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö, +kuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne... +Tahdotteko?" + +"Olkoon menneeksi..." + +"Meidän täytyy tavata jossakin... Nytpä tiedän... Tiedättehän paikan, +missä on pronssinen peura?" + +"Tiedän." + +"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme +siellä kello seitsemän, illalla." + +"Minä tarjoan viinin." + +"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes +ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa +tarkemmin -- 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. _Adieu_!" + +Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän +pimenevän metsän varjoihin. + +Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen +olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät +inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään +siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus +tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman +häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista +Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään +hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä, +tahtomattaankin huokaili ikävöiden ... pariisilaisia ilotyttöjä. On +vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet +johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut +parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan, +jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi, +käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään, +mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat +maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina. + +Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään +loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin +mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten +tavoin. + +Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet +pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän, +antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He +unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän +ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin. +Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus, +arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin +rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa +haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse +oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle +miehelle anna omaisilleen penniäkään. + +Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä +ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan +riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet +milloinkaan ennen. + +Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma +puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat +rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita +taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen +tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit +valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat, +pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman +suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista, +tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli +sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä. +Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin +kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi +mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa +näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin +marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan +seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin +keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle +uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana +hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli, +luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja +tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan +oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen +tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan +erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän +liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien +joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen +joukossa oli von Saynitzkin. + +Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs +ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä, +joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään +näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien +luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin +ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä +ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena +kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista +selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset, +Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan +tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi ... +kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa, +että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut +rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä +seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse +eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä... Thérèse ensimäisenä +puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia, +kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan, +aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen +elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta +tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur +tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan +hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin +Thérèse kieltäytyi jyrkästi. + +"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä, +ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen +myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä +kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on +maailman onnettomin olento... Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne +avioliitosta... Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi +olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät +selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin." + +Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui +salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti +"taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi +"ajan hengen ja kasvatuksen"... Niitä liikuttavia kirjeitä, joita +hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut, +vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että +kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän +alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan +kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen. + +Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui +tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti +päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä. + +Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa +lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran" +paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku +kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas +kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä +kuvapatsas -- pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa. +Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli +siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia. + +Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli +kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia. +Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa. + +"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen +Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja +vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia..." + +"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää +istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko +entisiä aikoja?" + +Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin +muistoihinsa... Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet... +Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia, +taiteilijoita, iltakävelyjä... Parooni puhui ja joi... Kreivitär ei +ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa; +hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli. + +"Millä te nykyään elätte?" kysyi hän kesken kaiken. + +"Milläkö? Hm... Tiedättehän sen... Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä..." + +"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?" + +"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!" + +"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella +elätte?" + +"Kreivin tietenkin!" + +"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen +leivässään... Ha-ha-ha... Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava? +Minua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on +teistä? Ha-ha-ha!" + +Kreivittären kasvot synkistyivät. + +"Älkää juoko enää, parooni", sanoi hän ankarasti. "Te juovutte ja alatte +puhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat +pakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona." + +"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta +sanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu +antamaan teille vuosittain eron jälkeen?" + +"Ei mitään..." + +"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko... Kaikessa +ystävyydessähän minä... Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole +syyllinen. Ah!" + +Parooni löi otsaansa ja kohottautui. + +"Sallikaahan... Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?" + +"Mitä?" + +Paroonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären +kasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti. + +"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?" mutisi hän. "Tekö se suvaitsittekin +kestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?" + +Kreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään. + +"Tulppaani... Paksu ukko... Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne +käyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!" + +"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!" + +Parooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa. + +"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne! +Kuuletteko?" + +Kreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat +suuttumuksesta. + +"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!" sanoi hän. "Ettekö suvaitse +kutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!" + +"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista +tekoanne?" + +Kreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt +mitään. + +"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!" + +"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla +vanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen +jalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole +muuta kuin yksi kreivitär Goldaugen." + +Kreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus. +Alkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka. +Kreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi. + +"En ymmärrä teitä", mutisi hän. "Ketä viuluniekkaa? Mitä te ... +lavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!" + +"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin, +mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?" + +"Ketä? Kenestä te puhutte?" + +Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat +sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä, +puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen +kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa +nytkähtelivät. + +"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?" + +"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!" + +"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja +kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee +vieläkin... Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä... Hän on heikko, +köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän +seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä +silmiltään... Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois +mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei +milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!" + +"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?" + +"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka +hiiren söi. Hävetkää!" + +Parooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden. + +"Näyttäkäähän!" + +Kreivitär ojensi nöyrästi hänelle piiskan. + +"Hävetkää!" toisti parooni, kiersi piiskan ruuville, taittoi sen +kolmeksi ja heitti kappaleet menemään. + +Kreivitär hämmentyi perinpohjin. Häpeissään, kuullessaan ensi kerran +elämässään näin häikäilemätöntä puhetta, punaisena ja tietämättä, mihin +kätkisi paroonin tuomarinsilmiltä kasvonsa ja kätensä, kreivitär etsi +sanoja, mutta ei löytänyt niitä. Tässä nolossa tilanteessa häntä jonkun +verran auttoi eräs vähäinen seikka. Samassa, kun Arthur katkaisi +piiskan, kuului loitommalta puiden takaa askelten ääntä. Hetken kuluttua +kreivitär näki molemmat Fritzit. He tulivat esiin metsästä ja katsahtaen +uteliaasti kreivittäreen ja Arthuriin menivät aukion poikki. Edellä +kulki nuori Fritz, pitkä onki olallaan. Hänen jäljessään, tuskin +siirrellen jalkojaan, astua laahusti vanha Fritz. Oikeassa kädessään +vanha Fritz kantoi nuorassa sätkyttelevää nuorta haukea. + +"Herra Fritz, miksi teillä ei ole hansikkaita kädessä?" kysyi kreivitär +nuorelta Fritziltä. + +Fritz loi katseensa maahan, ja vilkaisten syrjäsilmällä kreivittäreen +liikutti huuliaan. + +"Missä teidän keppinne on? Miksi teillä ei ole keppiä mukananne?" + +Nuori Fritz kalpeni ja astui kiireesti metsän laitaa kohti. Puiden luona +hän katsahti kerran taakseen ja hävisi metsään. Vanha Fritz laahusti +vaieten, kehenkään katsomatta, hänen jäljessään. + +"Suonette minulle anteeksi", virkkoi parooni, kun Fritzit olivat +kadonneet. "En tahdo teitä loukata... Mutta, kautta kunniani, minä +osaisin kostaa viuluniekan puolesta, ellette olisi nainen... Teidän +sietäisi hävetä, Thérèse. Minä häpesin tähtenne tytön edessä!" + +Parooni nousi ja pani hatun päähänsä. + +"Te ette löydä sanoja puolustukseksenne... Parasta onkin! Miksi +rupeaisitte valehtelemaan? Puolustuksenne olisi -- valhetta." + +"En vieläkään ymmärrä teitä, parooni!" sanoi kreivitär. + +"Kunniasananne?" + +"Niin... kunniasanani..." + +"Hm ... jääkää hyvästi. Teidän kauniit silmänne ovat täynnä valhetta! +Jumalan kiitos, että vielä osaatte punastua, kun valehtelette." + +Arthur suoristautui, nyökäytti päätään ja lähti aukion poikki +metsäpolulle. + +Kreivitär Goldaugenin otsa peittyi kurttuihin. Hän mietti +epätoivoisesti, etsi mielestään sanoja eikä löytänyt... Hän olisi +tahtonut puolustaa Arthurille tekoaan, jota hän häpesi. Hänen +miettiessään, pureskellessaan ruusunpunaisia huuliaan ja väännellessään +sormiaan, Arthur oli kadonnut puiden taakse. + +"Parooni!" huusi Thérèse. "Pysähtykää!" + +Vastauksen sijasta kreivitär kuuli vain loittonevan Arthurin askelten +äänen. + +"Parooni!" huusi kreivitär vielä kerran, ja hänen äänensä vapisi +pelosta, että parooni poistuisi. + +Askelten ääni vaikeni. + +Kreivitär seisoi hetkisen paikallaan ja istuutui sitten mietteissään +nurmelle. Hänen vieressään oli kaksi tyhjää pulloa kumollaan. Kolmas, +jossa oli vielä hiukan viiniä, oli vinossa ruohikossa kaatumaisillaan. +Thérèse joi pullon tyhjäksi, nousi ja meni hevosensa luo. + +Ratsastaessaan pois aukiolta hän näki parin kolmen askeleen päässä sitä +ympäröivistä puista ratsastajan, joka juuri nousi hevosen selkään. +Kreivittären nähdessään ratsumiehen hevonen hirnahti iloisesti. +Ratsastaja oli noin viidenviidettä ikäinen, pitkä, laiha, kalpea, +harvapartainen mies. Päästyään hevosen selkään hän ratsasti kreivittären +jälkeen. + +"Pysähtykää!" sanoi hän hiljaisella äänellä. Tämän heikon, miehuuttoman +äänen väristä saattoi päättää sen tulevan sairaasta rinnasta +"Pysähtykää! Tahdon sanoa vain pari sanaa! Pari sanaa ainoastaan!" + +Kreivitär ei katsonut taakseen. + +"Olette vakoillut?" sanoi hän. "Katselitte varkain?" + +"Rakastanhan sinua! En voi elää hetkeäkään näkemättä sinua. Pari sanaa +vain!" + + + + +V. + + +Kreivitär katsahti mieheensä, kreivi Goldaugeniin (ratsastaja oli hän), +ja hiljensi kulkuaan. + +"Lääkäri on kieltänyt teitä ratsastamasta nopeasti", sanoi kreivitär. +"Ajakaa hiljemmin... Mitä haluatte?" + +"Pari sanaa vain." + +"Puhukaa!" + +"Kuka hän on?" + +"Parooni von Saynitz." + +"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus +olette ... rakastanut?" + +"Ehkäpä... No niin, hän juuri! Entä sitten?" + +"Hm... Hän on vieläkin kaunis... Miksi sallitte hänen sättiä itseänne? +Mikä oikeus hänellä siihen on?" + +Kreivi vaikeni, yski ja jatkoi: + +"Kukapa tietää, vaikka ... vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan +vanha rakkaus herätä uudelleen eloon." + +"Antakaa minulle piiskanne!" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan +piiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan +pitkin hakkausta. + +Kreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti +nelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä +olivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja +hän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi +katseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui +mietteisiinsä. + +Parin päivän kuluttua Arthur tapasi metsänvartija Blaucherin talon +läheisyydessä Thérèsen. Tällä kertaa hän ei ollut ratsun selässä, vaan +käveli talonpoikaispuvussa. Se oli näöltään aivan tavallinen, +vastaommeltu maalaispuku, mutta oli paljoa kalliimpi mustaa, silkkistä +ratsastuspukua. Eriväristen granaattien asemasta hänellä oli kaulassaan +turkooseja, smaragdeja, koralleja ja helmiä. Kummassakin käsivarressa +oli paksu, kultainen rannerengas. Hame ja lyhyt unkarilaistakki olivat +tehdyt kalliista kankaasta. + +"Parooni!" huudahti hän, nähdessään Arthurin. "Tulkaa tänne hetkiseksi!" + +Kun Arthur meni hänen luokseen, sanoi hän: + +"Sananne ja poistumisenne -- muistattehan? -- tuottivat minulle aika +lailla päänvaivaa. Vasta pitkän miettimisen jälkeen asia selvisi +minulle. Nyt ymmärrän... Tarkoititte tuota ukkoa ... jota löin +piiskalla? Niinhän?" + +"Niin, tietysti... Oliko se mikään arvoitus?" + +"No niin! Nyt tiedän, kenestä puhuitte... Minun ei suinkaan tarvitse +teille puolustaa itseäni, parooni, mutta ... rauhoittaakseni +oikeudentuntoanne... Löin häntä syystä. Hänen takiaan heitti hevoseni +minut satulasta maahan. Olin vähällä taittaa jalkani. Ja sitten ... hän +julkesi nauraa..." + +Arthur katsoi kreivitärtä kasvoihin ja päästi iloisen naurun. + +"Valheita, teidän armonne!" sanoi hän. "Miksi syöttäisimme toisillemme +pajuköyttä? En tarvitse teidän selityksiänne... Ja mitäpä ne +hyödyttäisivätkään? Näen nyt ensi kerran teidän sievät jalkanne, ja se +riittää minulle täydellisesti... Jalkanne ovat kaiken arvostelun, +yläpuolella! Kävelkäämme hiukan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi ne +hävyttömyydet, joilla teitä kestitsin 'Pronssipeuran' luona. Olin +humalassa..." + +Arthur ja Thérèse kävelivät kauan. He haastelivat aivan tavallisista +asioista, pilailivat, nauroivat. Soittajaukosta, hänen tyttärestään, +viisaista ihmisistä ja "veijareista" ei lausuttu sanaakaan. Parooni ei +virkkanut ainoatakaan pisteliästä sanaa... Hän oli yhtä rakastettava +kuin menneinä vuosina Wienissä Heilenstrahlien luona. Kun hän saattoi +Thérèsen Blaucherin talon läheisyydessä odottavien kääsien luo, oli jo +aivan pimeä. + +"Tahdotteko opettaa minua ampumaan?" kysyi Thérèse noustessaan +kääseihin. + +"Niin paljon kuin mielenne tekee..." + +"Tehkää se, parooni. +Minua ikävystyttää hirmuisesti. Jos te edes hiukankin tahdotte +haihduttaa ikävääni, niin teette oikean laupeudentyön... Toden totta. +Auttakaamme toisiamme." + +Thérèse puristi Arthurin kättä ja ajoi pois. + +Neljän päivän päästä he taas tapasivat toisensa, ja puolen kuukauden +päästä ei kulunut päivääkään, jolloin he eivät olisi kohdanneet +toisiaan. Parooni opetti Thérèsen ampumaan, ja Thérèse ratsasti joka +ilta metsästämään, toisinaan varhain aamullakin. Heidän suhteensa oli +sangen epämääräinen. Selvänä von Saynitz kerrassaan hämmästytti +rakastettavalla käytöksellään. Hän puhui hiljaisella äänellä, +ystävällisesti, huomattavasti karttaen tylyjä sanoja, hymyili +ystävällisesti, tarjosi huomaavaisesti suuren kätensä kreivittärelle +eikä puhunut kuin "villi", vaan kuten todellinen naisten ritari. Mutta +päihtyneenä von Saynitz oli törkeä, kyynillinen, ja naureskeli ilkeästi. +Kun hän oli humalassa, sai Thérèse kuunnella mitä mahdottomimpia sanoja. +Parooni ivaili häntä, manasi hänet hiiteen, sanoi halveksivansa ja +vihaavansa Thérèseä. + +"Annan teille anteeksi, von Saynitz", sanoi Thérèse kerran, "vain siksi, +että olette päihtynyt. Nukkuvia, mielipuolia ja humalaisia ei saa +lyödä..." + +"Aa!... Vai sillä tavalla! Tietäkää siis", vastasi von Saynitz nauraen, +"että puhun teille totta vain päihtyneenä. Kun olen selvänä, käyttäydyn +teitä kohtaan kuin täysi farisealainen. Älkää uskoko minua selvänä!" + +"Meidän ei sovi tavata toisiamme..." + +"Miksi ei sovi? Tavatkaamme vain! Teitä vaivaa ikävä, ja minua samoin... +Riidassa ja sodassa aika kuluu nopeammin kuin rauhan aikana. Ha-ha! +Kohtalo teki mainiosti sotkiessaan välimme ja opettaessaan meitä olemaan +kunnioittamatta toistemme hyveitä. Te ette kunnioita minua, koska näette +minussa veijarin, ja minä en kunnioita teitä, koska näen teissä +kappaleen suloista naisruumista! Ha-ha!" + +Thérèsen silmät säkenöivät, ja hän ajoi tiehensä sanaakaan sanomatta. +Tämän kohtauksen jälkeen Arthur ei nähnyt häntä viikkoon. Kahdeksantena +päivänä hän tapasi kreivittären ja pyysi häneltä anteeksi. + +Arthur oli usein päihtynyt. Thérèse lähti monesti hänen luotaan +vakavasti suuttuneena ja päätti lujasti olla menemättä häntä enää +tapaamaan, mutta... + +Niin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään +maahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä... Tulivat sateet. +Syksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin, +niin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua... Tuulessa +oli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli +synkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle. + +Von Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla +sisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja +tulivat kuraisiksi... Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa +punakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään +määrättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut +loppua... Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi +metsässä entiseen tapaansa. + +Mutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta... +Kohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa +hyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa, +joka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän +Fransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja +Thérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä +ja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui +haukotellen ja puhuen ilkeyksiä... Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen +päänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään +kieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin +ilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa +majailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen +ajasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin +menneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen +sävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista. +Thérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita, +kaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa... Hän rakasti +vielä intohimoisesti parooni von Saynitzia. + +Eräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin +taloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen. + +Avattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta +leikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje. + +Ne olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä +suurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt +muutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä +puvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei +näkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita +kutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun +ylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu. +Hatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan +halpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen +hymy... "Pikku hupsu!" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa. +"Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan +ryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen +laulun päästät!" + +Kirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: "Rakas parooni! Lähetän teille +kuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja +terveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin +piankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron, +mitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät. +Tällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi, +mitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon +parooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää +teille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa +pitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I." + +Nauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva +Blaucherilta paperia ja kirjoitti: + +"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä. +Pysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti +piestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme +kultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz." + +Annettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur +istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania. +Kynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen +punainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei +saatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon +saakka... + +Ilkalle ja hänen isälleen oli todella tapahtunut jotakin erikoista... + +Viikon kuluttua kohtauksestaan parooni von Saynitzin kanssa, muutamana +polttavan helteisenä keskipäivänä, he istuivat eräällä rautatieasemalla +katoksen alla. Ankarasta kuumuudesta huolimatta oli asemasillalla paljon +väkeä: huvila-asukkaita, tilanomistajia ja vararaiteella seisovan junan +matkustajia juoksenteli sinne tänne asemasillalla, täyttäen jokaisen +rakennuksen. Vararaiteella seisova juna oli sotilasjuna, ja sellaiset +viipyvät jokaisella asemalla pari kolme tuntia... Ensimäisen luokan +odotussali oli täynnä upseereita, jotka istuivat juomassa. Kolmannen +luokan salissa pauhasi sotilassoittokunta, joka oli houkutellut asemalle +suuren joukon yleisöä. + +Zwiebusch ja Ilka istuivat suuren kymmenysvaa'an laudalla, lepäsivät ja +katselivat yleisöä: Zwiebusch sotilaita, jotka joivat olutta, ja Ilka +naisten pukuja. Heidän ohitseen kulki humalaisia upseereita, jotka +katselivat Ilkaa. Sievä tyttö miellytti heitä... Aluksi heidän +ympärillään kierteli alempia upseereita, mutta juomingin päätyttyä Ilka +näki lähellään ylempiäkin... Puolisen tuntia ennen junan lähtöä ylemmät +ja alemmat upseerit keräytyivät yhteen joukkoon, ja luoden Ilkaan +humalaisia silmäyksiä kuiskailivat keskenään. + +"Siellä puhutaan sinusta, Ilka", sanoi Zwiebusch. "Jospa soittaisimme +heille jotakin. Ehkä antavat rahaa. Tuo kurja orkesteri onkin paraiksi +vaiti." + +Zwiebusch ja Ilka nousivat, virittivät soittimensa ja alkoivat soittaa. +Ilka lauloi. Upseerit hymyilivät... Ilka lauloi, ettei ole maailmassa +kauniimpaa ja uljaampaa väkeä kuin itävaltalaiset sotilaat, jotka +voisivat hetkessä valloittaa koko maailman. + +"Mainiota! Verratonta!" virkkoivat upseerit. "Älä sinä, äijä, laula! +Häiritset vain mäkätykselläsi! Verratonta!" + +"Aate!" huudahti muudan upseeri, jolla oli pitkät, harmaat viikset, ja +löi kädellään lakkiinsa. "Kunniani kautta, nerokas aate!" + +Ja hän alkoi kuiskailla jotakin tovereilleen. Toverit nyökyttivät +hyväksyvästi päätään. Saatuaan toveriensa suostumuksen harmaaviiksinen +upseeri tuli hoiperrellen Ilkan luo, tarttui hänen päivettyneeseen +käteensä ja sanoi: + +"Kuules, lintuni! Me tahdomme ottaa sinut mukanamme junaan... Sinä saat +laulaa ja soittaa meille koko matkan, annamme sinulle paljon rahaa. +Tulethan?" + +Ja odottamatta vastausta hän veti Ilkan käsivarresta toveriensa luo. + +"Niin, niin..." vahvistivat humalaiset upseerit. "Me annamme paljon +rahaa... Tietysti tulet..." + +"Minne te matkustatte?" kysyi Ilka. "Bosniaan, luultavasti... Emme +itsekään tiedä varmasti." + +"Ei käy laatuun!" esteli Zwiebusch hymyillen. + +Mutta upseerit eivät kuunnelleet Zwiebuschin vastaväitteitä. He veivät +hymyilevän Ilkan syrjään ja alkoivat kehoitella ja suostutella häntä... +Eräs nipisti häntä leuasta. + +Zwiebusch, varmana siitä, ettei Ilka suostu, seisoi loitompana ja +hymyili. Ilka ei suostu! Hän oli aina vastannut kieltävästi sentapaisiin +esityksiin. Hän oli siveellinen tyttö. Mutta vanhuksen hämmästys ja +säikähdys ei ollut vähäinen, kun Ilka äänekkäästi nauraen nousi +ensimäisen luokan vaunuun; hän meni sisään ja nyökytti ikkunasta päätään +isälleen... Vanhus juoksi vaunun luo. + +"Minä lähden, isä", sanoi Ilka. "Nouse vaunuun..." + +"Oletko mieletön?" huudahti Zwiebusch kalveten, uskaltamatta astua +hienoon vaunuun. + +"Tule sisään!" kehoittivat upseerit. + +Ukko nousi kumarrellen ja hämmentyneenä vaunuun ja alkoi selitellä +Ilkalle, ettei tämän sopinut lähteä. Mutta tyttö oli itsepintainen eikä +myöntynyt. + +"Tahdon saada miljoonan!" kuiskasi hän isälleen. "Ellen saa miljoonaa, +niin kuolen." + +"Miljoonaa et saa, mutta kunniasi menetät. Sinä menetät kunniasi! Se on +epäsiveellistä!" + +"Älä pelkää, isä Zwiebusch. Miehet eivät näe eivätkä kuule minulta +mitään muuta kuin musiikkia... Olen päättänyt." + +Juna lähti liikkeelle, mutta vanhus yhä kehoitti, pyysi, rukoili, +vieläpä itkikin tilkkasen. + +"Tuo on ikävää, isä!" sanoi Ilka ja meni upseerien luo. + +Kalpeana, hikisenä, sormet ja huulet vavisten isä painautui syrjäiseen +nurkkaan ja rukoili Jumalaa, ummistaen silmänsä. Hän ei tuntenut tätä +hilpeätä Ilkaa, joka kuunteli upseerien typeriä laverteluja, omaksi +hiljaiseksi, usein itkeväksi Ilkakseen. Hän ei uskonut silmiään ja +korviaan... Käsittämättömiä, arvoituksellisia ovat nuo tyhmät +tyttölapset! + +Ilkalle järjestettiin oma osasto vaunussa. Hänelle ja Zwiebuschille +tarjottiin ylellinen aamiainen, mutta he eivät siihen kajonneet. +Lähimmässä kaupungissa, jonka asemalla juna viipyi kaksi tuntia, yksi +upseereista kävi eräissä liikkeissä ja osti Ilkalle uudet vaatteet, +rannerenkaan ja kengät... + +"Rykmentin tyttären malja!" huusivat upseerit, kun Ilka tuli osastostaan +uudessa asussaan. "Eläköön!" + +Upseerit tyhjensivät lasinsa ja vaativat Ilkaa laulamaan. Hän lauloi, +kunnes rykmentti saapui rajalle. + +Sellainen oli ensimäinen askel sillä tiellä, jolta tyhmä Ilka odotti +löytävänsä miljoonan. Tämä askel oli onnistunut. Kun Ilka kuukautta +myöhemmin pakeni Zwiebuschin kanssa rykmentistä, oli hänellä yllään +puku, joka oli tullut maksamaan upseereille puolitoistatuhatta frankkia. +Hän pakeni ensimäisen luokan vaunussa, jossa paitsi häntä matkusti viisi +nuorta tyttöä, vanha nainen, jolla oli suuri kotkannenä, ja paksu, +kaljupäinen saksalainen. Matkan varrella saksalainen jakeli +käyntikorttejaan, joihin oli kirjoitettu: "Josef Kelter, orkesterin ja +unkarilaisen kuoron pitäjä Triestissä." Kyömynenäinen nainen oli hänen +yhtiökumppaninsa. + + + + +VI. + + +Itsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen. + +Oli lauhkea huhtikuun yö... Kello oli jo aikaa sitten lyönyt +kaksitoista, mutta M--me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä +ollut loppunut. Näyttämöllä esitti M--lle Turille, mustan tieteen +professori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman +kyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren +naisten hameen... Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä, +ilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina +samoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain "muun muassa" -- numerona. +M--me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta +ravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo +enemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on +pikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen +kiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö +enemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan... Se on +liian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään +hiljaa sekuntiakaan... Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin +ja puiston väliä... Näyttämöä M--me Blanchard pitää myöskin esittääkseen +yleisölleen "uutukaisia". M--lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli +näiden "uutukaisten" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen +päättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja +taputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä. +Eräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen +kukkaviholla. Hän vakuutti "muutamille yleisöstä", jotka hyörivät hänen +ympärillään, että odotetut "uutukaiset" olivat ihastuttavia... Hänen +paksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä, +hymyili ja nyökytti päätään. + +"Oi, niin ovat!" vakuutti hän. "Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin +kalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia..." + +"Kuulkaapas", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me +Blanchardille, "miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia +lauluja?" + +M--me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan. + +"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja", sanoi +hän. "Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään..." + +"Poloinen!" huokasi varakreivi. "Mikä tauti M--lle Ilkaa vaivaa?" + +Blanchard kohautti olkapäitään. + +"En tiedä... Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette +varmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta. +Sairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan..." + +"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia", +virkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten +joukossa. "Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa +sairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen... +millainen ... tenhotar!" + +Rakuuna viittasi näyttämölle, jossa "uutukais"-kuoro juuri sijoittautui. +Cési vilkaisi pikaisesti näyttämölle, mutta kääntyi taas kohta M--me +Blanchardiin päin ja alkoi puhua tämän kanssa Ilkasta. + +"Hän tekee meistä pilaa!" jupisi hän neljännestunnin kuluttua. "Hän on +typerä! Tiedättekö, mitä hän vaatii jokaiselta yhdestä ainoasta +lemmenhetkestä? Tiedättekö sen? Satatuhatta frankkia! Ha-ha-ha! +Katsotaanpa, kuka hullu sen hänelle antaa! Sadallatuhannella saan +sellaisia kymmenen! Hm... Serkkumme tytär, madame, oli tuhat kertaa +häntä kauniimpi ja tuli maksamaan minulle satatuhatta, mutta kolmen +vuoden aikana! Mutta tämä? Oikullinen tytöntynkä! Satatuhatta... Teidän +asianne, madame, olisi selittää hänelle, että hän menettelee kauhean +tyhmästi... Hän laskee leikkiä, mutta ... leikkiä ei voi laskea +ikuisesti." + +"Mitä sanoo kaunokaisemme Alfred Désiré?" kysyi paksu M--me Blanchard +nauraen ja kääntyen rakuunan puoleen. + +"Tyttö ärsyttelee", vastasi Désiré. "Hän tahtoo myödä itsensä +mahdollisimman kalliista..." + +"Hän tärvelee hermomme ja ottaa tuhannen frankin sijasta kaksituhatta. +Tyttö tietää, ettei mikään niin pingota ja heikonna näitä kirottuja +hermoja kuin odotus... Satatuhatta -- se on herttaista pilaa." + +Keskusteluun yhtyi neljäs, sitten viides, ja lopulta puhui Ilkasta koko +aitio. Aitiossa oli kymmenkunta henkeä... + +Tämän keskustelun aikana istui Ilka eräässä niistä lukuisista pienistä +huoneista, joihin näyttämöntakainen osa rakennusta oli jaettuna. +Huoneella, joka oli hajuvesien ja puuterin tuoksun ja valokaasun hajun +läpitunkema, oli kolme nimitystä: se oli samalla kertaa M--Ile sen ja +sen pukeutumis-, vastaanotto- ja asuinhuoneena. Ilkalla oli paras näistä +huoneista. Hän istui sohvalla, joka oli päällystetty uudella räikeän +tulipunaisella sametilla, ja hänen jalkansa lepäsivät kauniilla, +kukallisella matolla. Ruusunpunaisella varjostimella varustetusta +lampusta lähtevä valo teki koko huoneen ruusunväriseksi. + +Ilkan edessä seisoi noin viidenkolmatta ikäinen kaunis tummaverinen mies +moitteettomassa mustassa puvussa. Hän oli "Figaron" reportteri André +d'Eeu-Marin. Hän oli toimensa vuoksi Blanchardin teatterin tapaisten +paikkojen vakinainen vieras. Hänen käyntikorttinsa takasivat hänelle +maksuttoman pääsyn kaikkiin sentapaisiin laitoksiin, jotka toivoivat +häväistysjutuistaan mainittavan sanomalehdissä... "Figarossa" julkaistu +häväistysjuttu oli niille parhaana reklaamina. + +André d'Eau-Marin seisoi Ilkan edessä, pureskellen viiksiään ja +pujopartaansa, eikä kääntänyt katsettaan kauniista tytöstä. + +"Ei, André", sanoi Ilka murteellisella ranskankielellä, "en voi tulla +omaksenne... En millään ehdolla. Älkää vannoko, älkää seuratko minua, +älkää alentako itseänne... Kaikki on turhaa." + +"Miksi? Ha-ha-ha! Te olette lapsellinen, André... Käsittänettehän, että +minulla on syy koska kieltäydyn... Ensiksikin, te olette varaton, ja +minä olen jo tuhannesti sanonut teille että hintani on satatuhatta +frankkia... Onko teillä satatuhatta?" + +"Tällä hetkellä minulla ei ole sataakaan frankkia... Kuulkaahan, +Ilkka... Eihän tuo ole totta... Miksi noin säälimättömästi halvennatte +itseänne?" + +"Mutta jos rakastankin toista?" + +"Ja tietääkö tuo toinen, että rakastatte häntä? Ja rakastaako hänkin +teitä?" + +"Tietää ja rakastaa..." + +"Hm... Kylläpä hän on aika heittiö, kun sallii teidän olla tuon ihraisen +Blanchardin teatterissa!" + +"Hän ei tiedä, että olen Pariisissa. Älkää häntä soimatko, André..." + +Ilka nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta. + +"Te, André", sanoi hän, "olette useammin kuin kerran vakuuttanut +minulle, että olisitte valmis tekemään puolestani, mitä vain +haluaisin... Laittakaa niin, etteivät ihailijani ahdistele minua... He +eivät anna minulle hetkenkään rauhaa... Heitä on sata, ja minä olen +yksin. Kyllähän itse käsitätte... Ja jokaiselle minun täytyy vastata +kieltävästi... Onko minulle mikään ilo nähdä ihmisiä, jotka ovat +katkeroituneita kiellostani? Järjestäkää niin, olkaa ystävällinen... +Olen hirveästi kyllästynyt kaikkiin noihin mielistelyihin, pyyntöihin ja +selityksiin." + +"Järjestän niin", vastasi d'Eau-Marin, "ettei teitä enää ole +kyllästyttävä kukaan muu kuin minä... Ei kukaan muu kuin minä?" + +Ilka pudisti kieltävästi päätään. + +André kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi +polvilleen. + +"Mutta minähän rakastan teitä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, +"rakastan teitä, Ilka!" + +Yht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt +sormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä +huolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut +medaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko. + +"Vihdoinkin!" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta. + +Nyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa +on hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran +ympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti +medaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen +piirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot! +Kultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu: +"Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua." + +"Vai niinkö onkin!?" + +Ilkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan. + +"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm... Hyvä!" + +Ilka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti. + +"Hän uskaltaa rakastaa häntä!" mutisi tyttö. "Mutta ei! André! +Jumalan tähden!" + +Reportteri nousi polviltaan, löi kädellään tomun housuistaan ja meni +Ilkan luo. + +"André... Tahdon rakastaa teitä, mutta täyttäkää ensin yksi pyyntöni." + +"Minkä vain tahdotte! Tuhat pyyntöä, aarteeni!" + +"Tähän saakka en ole tahtonut sitä tehdä, mutta... nyt olen pakotettu +siihen... Valitsen teidät kostajakseni... Oletteko milloinkaan käynyt +minun kotimaassani?" + +Nojaten reportterin olkaa vasten Ilka alkoi puhua kuiskaten hänen +korvaansa. Hän puhui kauan, kiihtyneesti, viittoillen käsillään. +Reportteri kirjoitti jotakin taskukirjaansa. + +"Teettekö sen?" kysyi Ilka. + +"Teen... Minäkin vihaan häntä sen jälkeen, mitä olen kuullut teiltä..." + +"Matkustakaa heti!" + +"Mutta kuinka voitte tietää, olenko täyttänyt tehtäväni?" + +"Uskon kunniasanaanne", vastasi Ilka. + +"Ja te, Ilka, antakaa minulle kunniasananne siitä, että ... ette petä +minua." + +Ilka epäröi silmänräpäyksen ajan. Oli syytäkin! Hänenhän täytyi kurjasti +valehdella, valehdella uskolliselle, rehelliselle miehelle ja... +valehdella ensikerran elämässään. + +"Saatte kunniasanani!" + +Reportteri suuteli hänen kättään ja poistui. Tunnin kuluttua hän istui +junassa ja oli seuraavana päivänä Ranskan rajojen ulkopuolella. + +Saatettuaan reportterin ovelle Ilka meni lämpiöön, johon oli asetettu +pikkupöytiä. Kalpeana, kiihtyneenä ja unohtaen, että hänen oli +ilmoitettu olevan tänä iltana sairaana, hän käveli pitkin huoneita. Hän +ei olisi tahtonut ajatella, mutta siitä huolimatta hänen kuumassa +päässään vilisi kaikenlaisia levottomia ajatuksia, toinen toistaan +kauheampia. Ajatus, että hänen parooninsa rakasti tai oli rakastanut +tuota naista, raateli hänen mieltään. Kun hän tuli permantokatsomoon, +kääntyivät yleisön katseet hänen ja M--me Blanchardiin, joka juuri oli +päässyt vakuuttamasta, että Ilka oli sairas ja vuoteen omana. +"Uutukaiset", jotka tekivät parastaan näyttämöllä, kuulivat yhtäkkiä +supinaa, vihellystä, käsienpauketta ja alkoivat kumarrella ... mutta +suosionosoitukset eivät olleetkaan tarkoitetut heille. + +"Näyttämölle! Unkarilaisia lauluja!" ulvoi haltioitunut yleisö. "Mars, +näyttämölle! Ilka! Bravo!" + +Ilka hymyili, osoitti kurkkuaan ja poistui, jättäen paksun M-me +Blanchardin parhaansa mukaan selviytymään yleisöstä. Hän meni erääseen +ravintolan yksityishuoneista, jossa hän tavallisesti illasti +"ystäviensä" seurassa. Häntä seurasivat ihailijatkin. + +Tällä kerralla illallispöydässä vallitsi painostunut tunnelma. Ilka oli +vaiti eikä syönyt mitään. Iloisen naurunhelinän ja murteellisten +ranskankielisten sanojen sijaan "ystävät" saivat kuulla vain syviä +huokauksia. Cési, pääpukari illallispöydässä, jurotti niinikään. + +"Piru periköön nuo viattomat viattomine naamoineen!" murahti hän, ahmien +Ilkaa katseillaan. + +Désiré joi ja oli vaiti. Rakuuna oli viime aikoina käynyt +miettiväiseksi. Ilkalle, joka vaati sataatuhatta, ei hän voinut tarjota +kahtakaan tuhatta. Hänen isänsä oli hiljan kuollut, ja omaisuus oli +joutunut velkojille. Epäitsekkääseen rakkauteen hän ei uskonut: hän +tiesi olevansa rumanlainen ja että nämä tytöt olivat voitonhimoisia... + +Adolf Bach, pankkiirin poika, jonka velvollisuuksiin kuului toisten +juottaminen samppanjalla, istui Ilkan vieressä ja käyttäytyi häntä +kohtaan perin tuttavallisesti. Muita rikkaampana hänellä oli siihen +oikeus... Hän joi Ilkan lasista, kuiskaili hänen korvaansa j. m. s. +Tuollainen tuttavallisuus teki illallisvieraat, jotka eivät voineet +sietää Bachia hänen rikkautensa tähden, entistä ärtyisämmiksi. + +Jonkun askelen päässä pöydästä, jossa vieraat joivat, istui kaksi +vanhusta ikkunan ääressä. Toinen heistä oli lyonilainen tehtailija Marc +Louvrer, ja toinen... Toista ette voisi tuntea vanhaksi tuttavaksemme, +viuluniekka Zwiebuschiksi, vaikka se oli hän. Hän oli tavattomasti +muuttunut entisestään, laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä otsa enää +kiiltänyt hiestä. Katseessa kuvastui välinpitämättömyyttä ja +kohtaloonalistumista. Zwiebusch-vanhus oli heittänyt kaiken sallimuksen +huomaan eikä puuttunut enää mihinkään. Ilkan mukana oli kaikki hänelle +mennyttä. Hänen kasvoissaan ei enää ollut arpea. Valkea, kultanappinen +paita ja musta hännystakki verhosivat yhä laihemmaksi käyvää vartaloa. +Louvrerin kanssa, rooli Ilkan kiihkeimpiä ihailijoita, Zwiebusch +puheli... kirjallisuudesta. + +Kello kolmeen mennessä olivat kaikki, Zwiebuschia, hänen tytärtään ja +Louvreria lukuunottamatta, päihtyneet. Humala loi hiukan eloa +alakuloisiin, jurottaviin juomaveikkoihin. Toivoton rakkaus tulisti +heidän humalaisia päitään. Kielten siteet kirposivat. + +Kello neljä Ilka lähti isänsä kanssa kotiin. Ennenkuin hän lähti, yritti +jokainen sanoa hänelle jäähyväisiksi jonkun sanan kahdenkesken. + +"Rakastan teitä!" sanoi jokainen, ja jokainen tarjosi hänelle +paratiisin. + +"Satatuhatta!" vastasi Ilka lyhyesti. + +Toukokuussa, eräänä iltana, jolloin ei ollut näytäntöä, ilmestyi toki +vihdoin mies, joka antoi hänelle satatuhatta ja teki lopun ilveilystä. +Se mies oli rakuuna Désiré. + +Kello kolme yöllä, kun kaikki jo olivat humaltuneet, astui rakuuna +huoneeseen. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Tervehtimättä ketään hän meni +Ilkan luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet syrjään. + +"Minä toin", sanoi hän kumealla äänellä. "Ota... Tiedätkö, mitä olen +tehnyt? Olen ryöstänyt rahat sedältäni... Huomispäivänä joudun lain +kouriin... Ota rahat! Minä suostun!" + +Ilkan rinnasta tunkeutui ilon huudahdus: hänellä oli jo satatuhatta! +Mutta samassa hetkessä hänen kasvoilleen levisi kuoleman kalpeus: hänen +oli maksettava sadastatuhannesta... + +Adolf Bach, joka oli seurannut Désirén liikkeitä, tuli Ilkan luo, ja +kuullessaan sanan "suostun" hän kalpeni. + +"Minäkin suostun!" huudahti hän nopeasti ja tavoitti taskuaan. "Minäkin +annan satatuhatta!" + +Désiré hymähti pilkallisesti. Nulikka Bach ei hänen mielestään nyt ollut +mikään vaarallinen kilpailija. + +"Minä ehdin ensiksi... Teitä, Bach, ei haittaisi mennä nukkumaan. +Hoitajanne odottaa jo teitä." + +"Minä en nuku lapsenpiikojen kanssa. Teidän naamanne, Désiré, ei oikein +miellytä minua. Se näyttää liiaksi odottavan korvapuustia. Annan +satakymmenentuhatta!" + +"Minä sataviisikymmentä!..." + +Désiré oli varastanut sedältään tasan satakaksikymmentätuhatta frankkia. + +Päihtynyt Cési, joka oli ahminut katseillaan Ilkaa kuin käärine +kaniinia, nousi äkkiä ja meni Bachin ja Désirén luo. + +"Te... te ... suostutte?" mutisi hän. "Te olette menettäneet järkenne! +Te... te ... olette mielettömiä, nulikat! Satatuhatta! Pardon, +mademoiselle, mutta ... myöntäkäähän itse..." + +"Annan satakaksikymmentä!" toisti Désiré. + +"Annan satakaksikymmentä!" sanoi Bach nauraen. "Maksan tässä paikassa, +käteisellä!" + +Cési hätkähti. Hän ei ollut uskoa korviaan. + +"Onko todella olemassa sellaisia hölmöjä, jotka maksavat satatuhatta +naisesta, jollaisen voi milloin tahansa saada viidellätuhannella? Ja +veisikö Ilkan todellakin joku muu kuin hän itse?" + +"Se on mahdotonta!" huudahti hän. + +"Minäkin annan satakaksikymmentätuhatta!" ilmoitti neljäs henkilö, joka +oli tullut lähemmäksi. + +Tämä uusi ostaja oli kookas, verevä tilanomistaja Arcaud Marseillen +seuduilta, sangen rikas henkilö. Hänelle oli leikintekoa heittää tytön +jalkoihin satasen tuhatta. Häneltä oli hiljan kuollut vaimo ja ainoa +poika, ja nyt hän koetti upottaa surunsa viiniin ja ostolempeen. + +"Minäkin suostun!" sanoi serbialainen Botitsh, joka esiintyi jonkin +lähetystön sihteerinä ja joi joka päivä suunnattomia summia. + +Cési otti esiin taskukirjansa ja alkoi selailla sitä. Hän kirjoitti +siihen jotakin, nähtävästi laskien. Kynä suorastaan kiiti paperilla. + +"Mutta minkä vuoksi, hyvät herrat?" murahteli hän. "Ovatko rahat teille +todellakin niin halpoja? Ja miksi juuri satakaksikymmentätuhatta eikä +täsmälleen sata? Kolmekymmentä ... kuusisataa... Miksi ei tasan sata?" + +"Satakaksikymmentäviisi!" huudahti Bach katsahtaen voiton varmasti +kilpailijoihinsa. + +"Hyvä, minä suostun!" huusi Cési. "Suostun! Kuulettehan, minäkin +suostun!" + +"En välitä lisäyksestänne", sanoi Ilka Bachille. "Ottakaa +viisituhattanne takaisin. Tyydyn sataankahteenkymmeneen... Mutta, hyvät +herrat, ette kaikki... Vain yksi joukostanne... Mutta kuka?" + +"Minä", sanoi rakuuna. "Minä ensimäisenä ilmoitin suostuvani..." + +"Sehän ei mitään merkitse!" väittivät toiset. "Ensimäinen tahi toinen, +yhdentekevää!" + +"Se ei asiaa ratkaise", sanoi Ilka. "Miten teemme, hyvät herrat? Pidän +yhtä paljon jokaisesta teistä... Kaikki te olette rakastettavia ja +ystävällisiä... Kaikki te rakastatte minua yhtä suuresti... Miten +teemme?" + +"Heittäkää arpaa!" ehdotti eräs nuori mies, joka ei ollut ottanut osaa +kauppaan, ja loi kateellisia silmäyksiä ostajiin. + +"Hyvä, arpa ratkaiskoon", sanoi Ilka. "Suostutteko siihen?" + +"Suostumme!" sanoivat kaikki, paitsi rakuunaa, joka istui ikkunalaudalla +ja armottomasti pureskeli paksua alahuultaan. + +"Siis, hyvät herrat, kirjoittakaamme liput... Joka saa minun nimelläni +varustetun lipun, saa minut itsenikin. Isä Zwiebusch, kirjoita liput." + +Tottelevaisena kuin aina isä Zwiebusch pisti kätensä uuden +hännystakkinsa taskuun ja veti sieltä arkin paperia. Paperi leikattiin +neliöiksi, ja yhteen niistä kirjoitettiin Ilkan nimi. + +"Pankaa rahat pöydälle, hyvät herrat", kehotti Ilka. "Liput ovat +valmiit." + +"Kuinka paljon kunkin on annettava?" kysyi Bach. "Montako meitä on? +Kahdeksan. Satakaksikymmentätuhatta kahdeksaan osaan, siitä tulee ... +tulee..." + +"Pankaa satakaksikymmentätuhatta mieheen!" sanoi Ilka. + +"Paljonko?" + +"Satakaksikymmentätuhatta mieheen!" + +"Aritmetiikantaitonne on puutteellinen, lintuseni", huomautti +serbialainen. "Vai leikkiäkö laskette?" + +"Satakaksikymmentätuhatta mieheen... Muuten en voi", vastasi Ilka. + +Miehet poistuivat vaieten Ilkan luota ja istuutuivat pöydän ääreen. He +olivat kuohuksissaan. Cési alkoi torailla ja etsiä hattuaan. + +"Tämähän on petkutusta!" murisi hän. "Sellaista voi nimittää +petolliseksi peliksi! Käyttää hyödykseen sitä, että meillä hölmöillä, +juopuneilla aaseilla, on veri kuohuksissa!" + +"Minä en anna senttiäkään!" vannoi Bach. + +"En pyydä", vastasi Ilka. "Mutta jo onkin aika lähteä kotiin... Oletko +valmis, isä Zwiebusch? Menkäämme! Säilytä arpaliput muistona." + +"Hyvästi", sanoivat miehet. "Lähtekää kotiimme Unkariin ja etsikää +sieltä hölmöjä, jotka antavat teille miljoonan. Sillä miljoonanhan te +tahdotte? Miljoonalla voi ostaa koko Pariisin! Hyvästi!..." + +Mutta kaikkivoimainen intohimo otti omansa... Kun Ilka ojensi jokaiselle +kuuman kätensä, kun hän tiesi jokaiselle lausua jäähyväisiksi muutaman +lämpimän sanan ja lauloi "viimeisen" laulun, silloin kohosi intohimo +huippuunsa... + +Kello viisi veti ensimäinen vastaan osunut tarjoilija Bachin hatusta +arpaliput. Kun kaikki liput oli nostettu ja avattu, tunkeutui kaikkien +miesten rinnoista äänekäs nauru. Se oli epätoivon nauru, pilkkanauru +hulluudelle, kohtalon mielettömyydelle. + +Lipun, jossa oli Ilkan nimi, sai lyonilainen, tehtailija, vanha Marc +Louvrer. Louvrer oli pannut satakaksikymmentätuhattaan peliin vain +"pilan vuoksi" ja olisi tyytynyt pelkkään suuteloon! + + + + +VII. + + +Oli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet +ja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, -- ei voitu havaita ainoatakaan +liikahdusta, ainoatakaan ääntä. + +Arthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta "päivälliselle". +Hän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten +eronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa +mukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi +hänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni. +Pieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan +pisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: "Rakastan teitä." Mitään +uudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa +kirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi +pistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä +"arvopapereita". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän +löysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle +hän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli +allekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan. +Äiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen... +Mutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin? + +"Ahaa!" arveli hän. "Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo +aikoja sitten..." + +Äidin maatila ei ollut suuri. Se ei tuottanut kymmentätuhatta taalaria +enempää vuodessa. Mutta Arthur oli mielissään sellaisestakin summasta. +Hän oli iloinen voidessaan temmaista edes sen Pelzer-saiturin kynsistä, +joka oli valmis taalarista tekemään millaisen konnantyön tahansa. + +Arthur pyysi Blaucherilta paperia, istui pöydän ääreen ja kirjoitti +Pelzerille kirjeen. Tunnusti saaneensa testamentin ja mainitsi +mielellään haluavansa tietää, miten niiden rahojen oli käynyt, jotka +tähän mennessä oli saatu äidin hänelle jättämästä maatilasta. Hän antoi +kirjeen rouva Blaucherille, joka lähetti sen seuraavana päivänä +postitoimistoon. Viikon kuluttua tuli Pelzeriltä vastaus. Se oli +jotenkin omituinen ja käsittämätön: + +"En tiedä mitään", kirjoitti Pelzer. "En tiedä mitään testamentista enkä +rahoista. Jättäkää meidät rauhaan..." + +"Mitä tämä merkitsee", ihmetteli Arthur luettuaan kirjeen. "Kummallista! +Vai onko hän ehkä alkanut katua, että lähetti minulle testamentin? Hm... +Odotahan, jos niin on!" + +Seuraavana päivänä Arthur lähti kaupunkiin ja esitti testamentin +oikeudessa. Syntyi oikeusjuttu. + +Arthur alkoi käydä usein kaupungissa. Aluksi hän kävi oikeudessa ja +sittemmin asianajajansa luona. Thérèse sai usein istua yksin pyhän +Fransiskuksen kappelissa odotuksen ja ikävän ahdistamana. Hän istui, +katseli pyhän Fransiskuksen kammottavia silmiä ja kuunteli tuulen +huminaa... Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun huminan keskeltä +kappelin ulkopuolelta kuuluivat paroonin askeleet, ja hänen kasvonsa +olivat kuolonkalpeat, kun hän myöhään illalla poistui kappelista +tapaamatta häntä. Arthur tuli kappeliin vain härnäilläkseen häntä, +puhumaan ilkeyksiä ja nauramaan. Thérèse odotti kärsimättömästi kevättä, +jolloin he taas voisivat tavata toisensa taivasalla. + +Mutta kevät toikin hänelle onnettomuuden. + +Oli tyyni, lämmin, keväinen iltapäivä. + +Thérèse istui "Pronssipeuran" luona odottaen Arthuria. Hän istui +nuorella, vasta orastamaan ruvenneella nurmella ja kuunteli lähellä +virtaavan puron solinaa. Aurinko lämmitti suloisesti hänen kauniita +hartioitaan. + +"Tuleeko hän vai eikö?" ajatteli Thérèse. + +Arthur oli kokonaan kiintynyt oikeusjuttuunsa ja kävi sangen +vastahakoisesti "Pronssipeuran" luona. Mutta tänä iltapäivänä hän tuli. +Tuli tapansa mukaan hienosti humalassa, synkistynein kasvoin ja äreänä. + +"Oletteko täällä?" virkkoi hän ilostuneelle Thérèselle. "Nöyrin +kumarrukseni! Hyvä on olla ilman mitään työtä! Totisesti hyvä: Joutilaat +vain kävelevät ja istuskelevat vihannalla nurmella..." + +Hän kävi istumaan Thérèsen viereen ja syljeskeli vimmoissaan sivulleen. + +"Olette vihoissanne?" kysyi kreivitär. + +"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se +testamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen. +Se on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen +väärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He +kohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä +tuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä +syytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta +tieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu? +Ha-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla +Pelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne, +entä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu. +Teidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte? +Miksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka +muistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?" + +"En tahdo lähteä täältä", vastasi Thérèse. + +"Hm... Ja saisiko tietää, miksi?" + +"Ettekö tiedä?" + +"Mistä sen tietäisin?" + +Syntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli +täällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi +saada kiusata häntä. + +"Minä... Ettekö sitä tietäisi?... Minä rakastan teitä", sanoi kreivitär, +ja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. "Rakastan teitä, +Arthur... Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana +'Pronssipeurasta'." + +Kreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset, +päihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti +sitä. Arthur ei rakastanut häntä. + +"Minkä tähden olette käynyt täällä?" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen +sormiaan. "Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset +alkoivat?" + +"Teillä oli ikävä", vastasi Arthur. "Olen yhä vielä sama naisten ritari +kuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!" + +"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan +toista..." + +Hän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja +työnsi sen aivan Thérèsen silmien eteen. + +"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?" + +"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?" + +"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen... Ihastuttavat kasvot!" + +Arthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut. +Kreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain +huokasi, ja -- omituista! -- hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun +hän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet. + +"Hyvästi!" sanoi Arthur. "Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No, +Pelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut +testamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!" + +Arthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän +kätköihin. + +Thérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen +nuorta ruohoa. + +"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne", sanoi Thérèse silitellen +hevosen otsaa. "Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua." + +Thérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen +silmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään +lehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän +kuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi +tuntematon nuori mies piiska kädessä. + +"Hetkinen vain!" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa +ja nyökkäsi miehelle. + +"Varmaankin avunpyytäjä", ajatteli hän. + +Reportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin +kreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa. + +"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!" sanoi hän. "Mikään ei saa jäädä +rankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!" + +Kreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua. + +"Niin tapahtukoon!" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista. + +D'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen +olisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka +oli vastannut lyöntiin lauseella: "niin tapahtukoon!" mutta kun +kreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi +kiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja +palasi nyt vaatimaan palkkaansa. + + + + +VIII. + + +"Eräs naishenkilö on käynyt etsimässä teitä", sanoi rouva Blaucher +Arthurille eräänä iltana, kun tämä tuli kysymään kirjeitä. "Hän jätti +tämän kirjelipun." + +"Olen, Kultaisen ankkurin hotellissa", luki Arthur. "Tulkaa heti, Ilka." + +Arthur lähti heti kaupunkiin ja tapasi Ilkan täsmälleen kello +kaksitoista yöllä. Hän alkoi ääneensä nauraa nähdessään tytön. Kuinka +komeasti hän olikaan puettuna ja kuinka erilainen kuin se +laulajatar-poloinen, jonka Arthur oli tavannut katkerasti itkemästä +Goldaugenin metsässä! + +"Onko miljoona?", kysyi hän nauraen. + +"On. Tuossa se on!" + +Arthur herkesi äkkiä nauramasta. Hänen edessään oli pöydällä miljoona. + +"Piru nielköön!" ällistyi hän eikä ollut uskoa silmiään. "Frankeissako +lasketkin, tyttöseni?" + +"Unohdin sanoa sinulle että laskisit taalareissa... Mutta vähät siitä... +Hyviä ovat nämäkin! Mistä olet ne siepannut?" + +Ilka istui hänen viereensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut +sen jälkeen, kuin he olivat eronneet. + +"Ja mitä teit ukolle?" kysyi Arthur. + +"Juotin hänelle morfiinia ja pakenin samana yönä taakseni katsomatta." + +"Rehellisesti!" sanoi Arthur. "Ha-ha-ha! Joskus muulloin olisin piessyt +sinut pahanpäiväiseksi, mutta nyt sinusta tulkoon paroonitar von +Saynitz! Tuossa on käteni! Huomenna menemme pormestarin luo." + +Seuraavana päivänä von Saynitz ja Ilka olivat pormestarin luona. Ilkasta +tuli paroonitar von Saynitz kesäkuun 2 päivänä puoli kymmenen aamulla. + +Kello kaksi samana päivänä parooni von Saynitz menetti parooninarvonsa; +valamiehet julistivat hänet syylliseksi testamentin väärentämiseen. +Pelzerit olivat saavuttaneet tarkoituksensa. + +Oikeudessa Ilka näki kreivitär Goldaugenin. + +Kreivitär istui nojatuolissa yleisön osaston perällä eikä koko aikana +irroittanut katsettaan syytetystä. Mustasta hatusta riippui tumma harso. +Hän tahtoi nähtävästi pysyä tuntemattomana. Vasta kun hän kuultuaan +virallisen syyttäjän puheen virkahti ääneen: "kuinka typerää!" tunsi +Ilka hänet hänen sointuvasta äänestään. + +"Mikä oikeus hänellä on katsella miestäni?" ajatteli Ilka kalveten +vihasta ja samalla riemuiten voitostaan. + +Hän uskoi nyt voittavansa: kreivittäreltä oli riistetty rakastettu mies. + +Syytetty käyttäytyi oikeudessa varsin omituisesti. Hän oli hienossa +humalassa ja päästeli ehtymättä suustaan pisteliäitä huomautuksia. +Tuomareista ja valamiehistä välittämättä hän vaikeni, kun hänen olisi +pitänyt puhua, ja puhui kun olisi pitänyt olla vaiti. Syyttäjä oli hänen +yliopistotovereitaan, mutta ei säästänyt häntä syytöspuheessaan. Hän +penkoi häikäilemättömästi paroonin entisyyttä, jonka hän toverina tunsi, +kuvaili hänen pariisilaiselämäänsä, taloudellista romahdusta, rahapulaa +ja sen paroonille aiheuttamia vaikeuksia sekä lopetti puheensa +virittämällä ylistysvirren rouva Pelzerille, joka oli uhrannut +sisarenrakkautensa oikeudentunnon hyväksi, jotta rikos tulisi +rangaistuksi... + +"Hän on menetellyt kunnon kansalaisen tavoin!" sanoi syyttäjä. + +"Häpeä!" sanoi Arthur. "Siihen aikaan kuin poltit yliopistossa minun +sikarejani, et osannut tuolla tavoin valehdella!" + +Vain tämän hän sanoi vakavasti ja tosissaan; kaikki muu, mitä Arthur +puhui, herätti vain naurua ja aiheutti kellonsoittoja puheenjohtajan +pöydän takaa. + +Yleisö tervehti langettavaa tuomiota käsientaputuksin. Se oli miltei +kokonaan koottu Pelzerin kätyreistä. Henkilöille, joiden myötätunto oli +Arthurin puolella, ei ollut löytynyt tilaa oikeussalissa. Pankkiirin +puoluelaiset olivat jo varhain aamulla vallanneet kaikki paikat. Arthur +kuunteli tyynesti tuomiotaan. + +"Tunnen tien keisarin luo", sanoi hän, "ja kun taas tarvitaan +parooninarvoani, käyn hänen luonaan. Wienissä, jossa minut tunnetaan, +nauretaan mokomalle tuomiolle!" + +Katkeruus, häpeä ihmisten tähden ja inho täyttivät kreivittären mielen, +kun hän oikeussalista poistuttuaan nousi kadulla ajoneuvoihin. Hänen +kuultensa oli syytön ihminen joutunut syytteeseen petoksesta ja +tuomittu. Kuinka helppo oli pettää noita yksinkertaisia, paksuja +valamiehiä, ja kuinka vähän tarvittiin ihmisen tuhoamiseksi! + +"Minä toimitan hänelle nimensä takaisin!" päätti kreivitär +närkästyneenä. "Hän sanoi heille tuntevansa tien Wieniin, mutta hän ei +viitsi ruveta puhumaan hänen mielestään niin vähäpätöisen seikan kuin +hyvän nimen tähden. Ja sitäpaitsi hän on laiska ja hidas toimissaan... +Minä toimin hänen puolestaan..." + +"Annan hänelle almun", lisäsi hän ajatuksissaan, "ja hänen on vastoin +tahtoaankin otettava se vastaan!" + +Seuraavana päivänä kreivitär oli kaupungin klubissa +hyväntekeväisyysillanvietossa ja möi arpalippuja. Puistossa oli +lipuista, kiemurtelevista viiniköynnöksistä ja kukista kyhätyn katoksen +alla useita pöytiä, joilla oli arpajaislipuilla täytettyjä pyöriä +säiliöitä... Kahdeksan erittäin kaunista ja hienostipuettua +ylhäisönaista istui pöytien takana myöden arpoja. Paraiten kaikista möi +kreivitär Goldaugen. Hän kiersi herkeämättä pyörää ja vaihtoi rahoja. +Pelzer, joka oli iltamassa, osti häneltä kaksituhatta arpaa. + +"Kuinka puolisonne veli voi?" kysyi kreivitär ottaessaan maksun +arvoista. + +Pelzer huokasi. + +"Sitä poloista on kohdannut kaksinkertainen onnettomuus. Hän meni +naimisiin ja ... tänään hän ei enää ole parooni..." + +"Kuulin siitä puhuttavan... Missä hänen vaimonsa nyt on?" + +"Hän on täällä. Ettekö ole nähnyt? Kuinka hassua! Ha-ha! Hän on +paroonitar... Jos heidät olisi vihitty muutamaa tuntia myöhemmin, olisi +hän nyt pelkkä 'Bürgerin' Sayniz..." + +Kreivitär alkoi tarkastella ohikulkevien kasvoja, löytääkseen Ilkan +heidän joukostaan. + +Ilka oli juhlassa. Hän oli, pää ylpeästi koholla ja kopea hymy +huulillaan, jo kerran mennyt kreivittären ohitse. Kreivitär ei ollut +arpoja myödessään huomannut häntä. Hän tuli toistamiseen, uteliaan +joukon ympäröimänä, joka julkeasti katseli häntä suoraan kasvoihin. +Kreivitär katsahti häneen, mutta ei nähtävästi tuntenut. Kun Ilka tuli +kolmannen kerran, kohtasivat heidän katseensa toisensa. + +Kreivitär hämmentyi ja pudotti Ilkan suureksi mielihyväksi rahoja +maahan. Muutamia rahoja luiskahti hänen vapisevasta kädestään ja kiersi +helähdellen pitkin lattiaa. + +Ilka meni kreivittären pöydän luo ja katsoen häntä suoraan silmiin osti +muutamia arpoja. + +"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen", sanoi hän ja +pisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin. + +Kreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa +oli neulan raapima. + +"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle", sanoi hän antaen +medaljongin takaisin Ilkalle. "Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen +myöminen..." + +Ja rakastettavasti hymyillen hän lisäsi: + +"Anteeksi, minulla ei ole aikaa." + +Kreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut +tottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän +äärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat +henkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja +hymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin +veitsenpisto. + +"Päästäkäähän kulkemaan", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka +olivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä +uteliaasti. + +Miehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen +takanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria +miehiä. + +"Päästäkää minut menemään!" toisti Ilka. + +Miehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki +lensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä... + +"Ha-ha... Hurraa! Paroonitar von Sayniz, arvonsa menettäneen petkuttajan +puoliso!" huusi joku. Kuului sihinää... + +Kolmas ja neljäs korkki osuivat molemmat yhtaikaa Ilkan kasvoihin. +Loukattuna ja häväistynä, ollen vähällä pyörtyä, Ilka katsahti +kreivittäreen, ja hänestä näytti siltä, kuin kreivitär olisi nauranut... +Ilkan silmissä pimeni. + +Hänen päätään huimasi, ja hän tunsi jalkojensa pettävän. + +"Arthur!" kirkaisi hän. + +Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Arvonsa menettänyt parooni oli +kaukana. Hän makasi päihtyneenä pensaan juurella lähellä Blaucherin +taloa ja uneksi miljoonistaan... + +Kreivitär, jota häväistyn nuoren naisen hämärtynyt katse ei tuntenut, +tuli Ilkan luo, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet pois +joukon keskeltä. + +"Päästäkää minut! Minä tahdon tappaa hänet!" huusi Ilka ja meni +tainnoksiin. + +Havahtuessaan hän oli pienessä huoneessa, jonka seinät olivat verhotut +vadelmanpunaisella sametilla. Hän makasi sohvalla. Hänen vieressään +istui tyttö, jolla oli pieni pullo kädessään... + +"Missä olemme?" kysyi Ilka. + +"Klubissa, rouva", vastasi tyttö. + +Ilkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä. +Ilka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli +tapahtunut. + +"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä", pyysi Ilka. + +Tyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen, +morfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen +Louvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten +loukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen... Hän otti kaiken +morfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka +kallistui samettiselle pielukselle ja mietti... Hänestä ei tuntunut +raskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia ... +ainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta +vaimoaan, hän ei surkutellut. + +"Kuinka nyt on laitanne?" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui +kreivitär hänen pahin vihollisensa... Ilka näki edessään kimeltävät +silmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla. + +"D'Eau-Marin!" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa +tuskin huomattavan, punaisen juovan. + +"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa", sanoi kreivitär. "Heidät on +pestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria... Minä rankaisen +Pelzer-heittiötä... Minä olen voimakas... Vieläkö olette minulle +vihoissanne?" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. "Vieläkö olet minulle +vihoissasi, Ilka?... Anna anteeksi... Olen tehnyt pahoin... Olen +loukannut isääsi ja sinua... Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi." + +Ilka tunsi päässään suudelman. "Olen kauan etsinyt sinua... En saanut +rauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden +päivänä ... sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani..." Ilka purskahti +yhtäkkiä itkemään. "Minä kuolen", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen +kilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana. + +"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle +anteeksi..." + +Ilka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa... Kreivitär +kumartui ja suuteli häntä huulille. + +"Minä kuolen", kuiskasi Ilka. "Otin ... mor... Tuossa ... matolla..." + +Kreivitär kumartui ja näki matolla pullon. Hänelle selvisi kaikki. +Minuutin kuluttua tavattiin klubista lääkäri, joka vietiin Ilkan luo. +Lääkäri saattoi pullon avulla ainoastaan todeta myrkytystapauksen, mutta +nukahtanutta Ilkaa ei voitu enää nostaa jaloilleen... + + * * * * * + +Reportteri d'Eau-Marin saapui Unkarista Pariisiin samana yönä, jona Ilka +oli arvottu. Kun hän ei tavannut laulajattaren huoneessa ketään muuta +kuin nojatuolissa sikeästi nukkuvan Louvrerin, riensi reportteri Bachin +luo. Tämä kertoi reportterille, mitä hänen poissaollessaan oli +tapahtunut. + +"Hän on karannut!" päätti reportteri ja matkusti seuraavana päivänä +takaisin Unkariin, toivoen siellä saavansa palkan työstään. + +Unkarissa hän sai tiedon rakastamansa naisen kuolemasta. Tämä kauhea +sanoma kaatoi hänet tautivuoteelle. Maattuaan jonkun ajan kovan kuumeen +kourissa, hän asettui asumaan Goldaugenin metsään ja keräten tietoja +joka puolelta kirjoitti kertomuksen kauniista Ilkasta. + +Joutuessani kerran matkoillani kulkemaan Goldaugenin metsän läpi, +tutustuin d'Eau-Mariniin ja luin hänen kertomuksensa. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Turha voitto, by Anton Tsehov + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41874 *** diff --git a/41874-8.txt b/41874-8.txt deleted file mode 100644 index 4f79083..0000000 --- a/41874-8.txt +++ /dev/null @@ -1,4387 +0,0 @@ -The Project Gutenberg EBook of Turha voitto, by Anton Tsehov - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - - -Title: Turha voitto - Kertomus - -Author: Anton Tsehov - -Translator: Vilho Elomaa - -Release Date: January 19, 2013 [EBook #41874] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TURHA VOITTO *** - - - - -Produced by Jukka Aakula - - - - - - -TURHA VOITTO - -Kertomus - - -Kirj. - -ANTON TSEHOV - - -Suomentanut Vilho Elomaa - - - -Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki 1919. - -Juusela & Levänen O. Y. Kirjapaino ja kirjansitomo - - - - -I. - - -Aurinko oli ennättänyt puolitiehen matkallaan länteen, kun Zwiebusch ja -Ilka Koiranhammas poikkesivat valtatieltä ja suuntasivat kulkunsa -Goldaugenien kreivillisen linnan puistoa kohti. Sää oli kuuma ja -helteinen. - -Kesäkuussa unkarilainen aro näyttää oikean luonteensa. Maanpinta -halkeilee, ja tie muuttuu joeksi, jossa veden sijassa aaltoilee harmaata -pölyä. Tuuli, jos se lainkaan käy, on polttava ja kuivattaa ihoa. -Ilmassa vallitsee hiljaisuus aamusta iltaan. Tämä hiljaisuus tekee -matkamiehen mielen tuskaiseksi. Ainoastaan uhkeat, kautta maailman -tunnetut unkarilaiset puistot ja viinitarhat eivät kalvastu, kellastu -eivätkä kuihdu aroauringon polttavien säteiden tiessä. Siellä ne, -kulttuuri-ihmisen siroittamina monilukuisten virtojen ja jokien varsille -varhaisesta keväästä puolisyksyyn saakka upeilevat vihannuudessaan, -houkuttelevat luokseen ohikulkijaa ja tarjoavat suojan kaikelle aurinkoa -pakenevalle elolliselle. Niissä asuu katve, vilpoisuus ja ihana ilma. - -Zwiebusch ja Ilka alkoivat astua pitkää lehtokujaa myöten. Se oli lyhin -välimatka kahden portin välillä, joista toinen avautui arolle ja toinen -johti kreivilliseen puistoon. Se jakoi puiston kahteen samanlaiseen -osaan. - -"Tämä lehtokuja johtaa mieleeni viivoittimen, jolla isääsi ennen muinoin -koulussa lyötiin kynsille", virkkoi Zwiebusch koettaen nähdä kujan -päätä. - -Sen pää häipyi näkyvistä ja sulautui etäiseen vihantaan. Auringon säteet -eivät päässeet sinne. Se oli enintään kahden sylen levyinen, ja puut, -jotka sitä reunustivat, ojensivat oksiaan ikäänkuin katellen toisiaan. -Se oli tunneli, jonka luonto oli rakentanut öljypuun-, tammen-, -lehmuksen- ja lepänoksista. Zwiebusch ja Ilka astuivat kuin katon alle. -Paksu, lyhytraajainen Zwiebusch oli märkä hiestä. Hänen kasvonsa olivat -tummanpunaiset kuin keitetty punajuuri. Lyhyen takkinsa helmalla hän -pyyhki märkää leukaansa. Hän ähkyi ja puhisi kuin huonosti voidellun -puimakoneen höyrykattila. - -"Täällä on taivaallisen viileää, peipposeni!" mutisi hän, avaten -ihraisilla sormillaan liivin ja paidan. "Viuluni kautta! Emmekö sinunkin -mielestäsi ole joutuneet helvetistä paratiisiin?" - -Ilkan posket eivät olleet hänen rusohuuliaan kalpeammat. Hänen leveällä -otsallaan ja nenänsä kyömyllä kiilteli hikipisaroita. Tyttöparka oli -hirveän uupunut ja pysyi töin tuskin jaloillaan. Harpun hihna painoi -hänen olkaansa, ja terävä reuna hankasi säälimättömästi kylkeä. Varjo -sai hänet muutaman kerran hymyilemään ja hengähtämään syvemmin. Hän -riisui kenkänsä ja käveli avojaloin. Pienillä, sievillä, paljailla -jaloillaan hän nautinnon tuntein läiskytteli kylmää hiekkaa. - -"Emmeköhän istuisi?" ehdotti Zwiebusch. "Tämä kujanne on pitkä kuin -vanhanpiian kieli. Kolmisen virstaa." - -"Ei, isä. Jos rupeamme istumaan, on meidän vaikea sitten nousta. -Käykäämme mieluimmin päähän saakka, levähdämme vasta siellä." - -"Vaikkapa niin... Tänään, peipposeni, on syntymäpäiväsi. Mitähän kohtalo -sinulle antaa, minkähän lahjan?" - -"Toivoisinpa, että kohtalo tänään lahjoittaisi minulle päivällisen..." - -"Kas vain, mitä toivoi! Haha! Paljoapa mielesi tekee! Eiköhän se vain -ole liikaa, tyttöseni? Etköhän vielä tahtone illallistakin?" - -"On jo pitkä aika siitä kuin olen syönyt mitään lämmintä... Et voi -ajatellakaan, isä, kuinka kurkkuani kuivaa kovasta leivästä ja -savustetusta makkarasta! Jos kohtalo tänään antaisi minun valita -lahjakseni joko kymmenen elinvuotta lisää tahi kupillisen lihalientä, -- -niin arvelematta valitsisin jälkimäisen." - -"Ja siinä tekisit erinomaisesti. Kehnoinkin lihaliemi on monin verroin -parempi meidän typerää elämäämme." - -"Minä valitsisin jälkimäisen ja söisin, ja millaisella ruokahalulla! -Minua kauheasti haluttaa syödä." - -Zwiebusch katsahti säälien Ilkaan ja päästi paksujen huuliensa välitse -viheltävän äänen. Häneltä aina pääsi katkonaisia, viheltäviä ääniä, kun -hän oli huolestunut tahi jokin asia pani hänet miettimään. Hetkisen -vaiettuaan hän käänsi Ilkaan päin tuuheat, riippuvat kulmakarvansa, -joiden takaa tirkistivät hymyilevät silmät, ja sanoi: - -"No, odotahan, maitahan... Minä tunnen, että lahja, jonka kohtalo tänään -sinulle antaa, on oleva huomiomme arvoinen... He-he... Kun astumme -pihaan ja panemme kojeemme soimaan, sirottavat he päällemme tuota -halveksittua metallia. Täytämme taskumme rahalla. Ilkalle tarjotaan -päivällistä... He-he... Haaveile vain, Ilka! Mitäpä ei tässä maailmassa -tapahdu? Saatpa nähdä, kaikki, mitä puhun, on totta!" - -Ilka korjasi harpun hihnaa olkapäällään ja naurahti. - -"Kreivi itse on kuunteleva meitä!" jatkoi Zwiebusch. "Ehkäpä, pulmuseni, -hänen, kreivin, päähän pistää, ettei meitä saa ajaa pois pihasta! Ehkäpä -Goldaugen kuuntelee sinua, hymyilee... Ja jos hän on päissään, niin -vannon sinulle viuluni kautta, että hän heittää jalkojesi juureen -kultarahan. He-he-he. Ja voihan sattuakin, meidän onneksemme, että hän -nyt istuu ikkunassa ja on humalassa kuin seinäkello! Kultaraha on sinun, -Ilka! Ho-ho-ho..." - -"Miksi ehdottomasti humalassa?" kysyi Ilka. - -"Siksi että humalainen on selvää hyväsydämisempi ja järkevämpi. -Humalainen rakastaa musiikkia enemmän kuin selvä. Ah, sinä suloääninen -kvinttini! Ellei maailmassa olisi humalaisia, ei taiteella pitkälle -päästäisi. Rukoile, tyttöseni, että ne, jotka tulevat kuulemaan -soittoamme, olisivat juovuksissa!" - -Ilka mietti. Zwiebusch ei ollut niinkään väärässä! Tähän saakka olivat -he saaneet rahoja useimmiten vain juopuneilta. Ellei olisi ollut -juopuneita, olisi hänen ja hänen isänsä täytynyt olla nälässä useammin, -paljon useammin. Heidän soittopaikkoinaan olivat useimmissa tapauksissa -ravintolat ja kapakat eivätkä selvien porvarien siistien portaiden -edustat. Kuulijakuntana olivat pääasiallisesti miehet, joiden -tunnuspiirteinä olivat pöhöttyneet kasvot, suuri punainen nenä ja -sekavat, typerät puheet. Ilka ajatteli näitä surullisia tosiseikkoja, ja -hänen mielensä tuli katkeraksi, häntä suututti: Hän oivalsi nyt, miksi -isän määkivään laulamiseen ja typeriin sukkeluksiin kiinnitettiin -enemmän huomiota, kuin hänen omiin lauluihinsa, miksi häntä niin usein -pyydetään herkeämään laulamasta ja sensijaan tahdotaan tanssimaan. -Sangen usein hänen laulunsa keskeytettiin puolivälissä ja vaihtui -järjettömään hyppimiseen isän vinguttaessa viuluaan. Tähän saakka ei -yksikään kuulija ollut halunnut tietää, kuka oli sepittänyt ne laulut, -joita hän laulaa niin syvällisellä tunteella. "Laulua kolmesta -ritarista" ja sisällyksetöntä tanssilaulua kuunneltiin yhtä suurella -mielenkiinnolla. - -"Selvät halveksivat meitä, koska me olemme heidän silmissään -kerjäläisiä, mutta juopuneet päästävät meidät luokseen, koska -musiikkimme hiukan vaimentaa heidän päänsärkyään." - -Näillä sanoilla Zwiebusch saattoi harmistuneen Ilkan epätoivoon. Hän -olisi tahtonut itkeä ja taittaa itsessään jotakin ... vaikkapa sormensa. -Mutta sormet eivät taitu, kuinka niitä väänteli ja kiertelikään; täytyi -tyytyä vain kyyneliin. - -"Tervehdin kunnioitettavan Goldaugenin kreivillistä huonetta!" mutisi -Zwiebusch. - -Hän näki edessään portin, jonka ohuesta rautalangasta punottua ristikkoa -koristivat kukkivat herneenvarret. - -"Terve! Mies, jolla ei ole esi-isiä, astuu sellaisten ihmisten -asuinsijaan, joilla on esi-isiä, mutta roistomaisia esi-isiä! Parempi -olla niitä vailla, kuin omata katalia. Seitsemännellätoista vuosisadalla -kreivi Karl Goldaugen, joka oli nainut aatelittoman neidon, kuoli -tunnonvaivoihin, ja hänen poikansa Morits tanssi kokonaisen kuukauden -ilosta, kun pyhä isä salli hänen erota naisesta, jonka hän, Morits, oli -ryöstänyt puhtaaksi ja saattanut keuhkotaudin uhriksi. Näetkö, -lintuseni, tuon talon? Jos voisit lukea sen tarinan, katsahtaa sen -vaiheisiin, niin huudahtaisit: 'ihminen on elukka!', ja sinä, joka et -tunne ainoatakaan rumaa sanaa, päästäisit suustasi sellaisia -haukkumasanoja, joita ... ehkä vain venäläinen osaa! Muistatko, -tyttöseni, venäläisiä? Heidän sanansa ovat yhtä lujia kuin heidän -pakkasensakin. Virittäkäämme soittomme!" - -Zwiebusch viritti viulunsa. Ilka pyyhki esiliinallaan tomun harpusta. - -"Kohtalo, haastamme sinut taisteluun! Nosta maasta olematon hansikas!" - -Zwiebusch ja Ilka suoristausivat, tekeytyivät iloisen näköisiksi ja -menivät reippaasti kreivin pihaan. Kuumuudesta huolimatta piha ei ollut -tyhjä. Siellä oltiin uutterassa työssä. Pari- kymmentä sinimekkoista -työmiestä, jotka olivat ylt'yleensä pölyssä, savuttuneita ja hikisiä, -laskivat pihaa asfaltilla. Kolmesta sammiosta tuprusi sinisenharmaata -savua. - -Zwiebusch ja Ilka menivät rohkeasti aivan talon edustalle. -Katsahtaessaan ikkunoihin he näkivät suurimmassa niistä leveät -ihmiskasvot... Kasvot olivat punaiset. - -"Kreivi!" mutisi Zwiebusch. "Kreivipä siinä onkin! Ennustukseni täyttyy. -Ja juovuksissa kaiken lisäksi! Alota!" - -Ilka helähytti harppuaan. Zwiebusch polki jalallaan ja nosti viulun -leukansa alle. Työmiehet kääntyivät katsomaan, kun kuulivat soittoa. -Akkunassa oleva punainen naama avasi silmänsä, rypisti kulmiaan ja -kohosi ylemmä. Punaisen naaman takana vilahtivat naisen kasvot, kädet... -Ikkuna lensi auki... - -"Pois, pois!" kuului ikkunasta. "Tiehenne pihasta! Te juuri! Soittajat, -piru teidät periköön soittoinenne!" - -Punaisen naaman omistaja työntyi ikkunasta ulospäin ja huitoi käsillään. - -"Soittakaa, soittakaa!" huusi naisen ääni. - -Työmiehet keskeyttivät työnsä ja sivellen leukaansa tulivat soittajien -luo. He asettuivat aivan näiden eteen nähdäkseen Ilkan kasvot. - -"Monta on maailmassa valtakuntaa", lauloi Ilka nappaillen sormillaan -harpun kieliä, "ihania, valoisia kuin aurinko ja rikkaita; mutta ihanin -kaikista on Unkari puistoineen, laitumineen, ilmastoineeen, viineineen -ja härkineen, joiden sarvet ovat sylen pituiset. Tätä maata Ilka -rakastaa. Rakastaa ihmisiäkin, jotka siinä asuvat." - -Punainen naama vetäytyi hymyyn, ja tihruset silmät tarkastivat Ilkaa. - -"Hyviä ovat sen asukkaat", jatkoi Ilka lauluaan. "Kauniita, rohkeita he -ovat, ja kauniita heidän naisensa. Ei ole ketään, joka heidät voittaisi -sodassa tahi sanataistossa. Kansat kadehtivat heitä. Vain yksi heiltä on -puute, he eivät tunne laulua. Heidän laulunsa on surkeata ja mitätöntä. -Siinä ei ole tulta. Sen sävelet saavat surkuttelemaan Unkaria..." - -"Herra Pichterstai, hänen armonsa ylitaloudenhoitaja, käskee teitä -laulamaan jotakin iloisempaa!" mörisi punatakkinen palvelija, tullen -Ilkan luo. - -Ilkan laulu vaikeni. Hän ei ollut saanut ilmaistuksi ajatustaan loppuun -saakka. - -"Iloisempaa? Hm... Sanokaa hänen armolleen, herra Pichterstaille, että -hänen toivomuksensa täytetään! Taikka, minulla on oleva kunnia itse -tiedustaa hänen mieltään." - -Tämän sanottuaan Zwiebusch otti hatun päästään, meni suuren ikkunan lue -ja raapaisi jalallaan. - -"Käskettekö", kysyi hän, kunnioittavasti hymyillen, "laulamaan jotakin -iloisempaa?" - -"Juuri niin." - -"Saanko laulaa diplomaattisen laulun? Olen itse sen sepittänyt! Se laulu -ratkaisee erään tärkeimpiä eurooppalaisia päivänkysymyksiä. Onhan teillä -kunnia olla madjaari, teidän armonne?" - -Punaisesta naamasta tuprahti ilmoille paksu tupakansavupatsas, ja huulet -liikahtivat armollisesti. - -"Pyydän herroja patriootteja tarkkaamaan! Voinko luottaa, hyvät herrat, -vaiteliaisuuteenne? Eihän teidän joukossanne vain liene...?" - -Zwiebusch katsahti työmiehiin. Nämä nyökäyttivät päätään ja astuivat -huvitettuina lähemmä. - -"Mitä on Itävalta?" lauloi Zwiebusch määkivällä äänellä. "Politiikan -miehet, maan ruhtinaat, sanokaa minulle, mitä on Itävalta? Eikö se ole -kuin sillisalaatti, jonka ahneet naapurit tahtoisivat hotkaista -suuhunsa? Ja sen ne tekisivätkin, ellei siinä salaatissa olisi -kultakiisken ruotoja, jotka voivat heidät tukahuttaa. Sellainen ruoto on --- Unkari." - -"Hyvä, hyvä!" murahti paksulainen. - -"Itävalta on lintu, joka koreilee sadoin värein", jatkoi Zwiebusch -lauluaan. - -"Siellä on satoja jäseniä, paljon siipiä, monta vatsaa, mutta vain yksi -pää. Se pää on -- Unkari. Peto käy linnun kimppuun, syö sen kaikki -jäsenet, mutta pääkalloon sen hampaat eivät pysty! kallo on vahva kuin -selkäranka." - -"Bravo, bravo!" - -"Puhutaan ranskankieltä, saksan, on venäjänkieli, on unkarinkieli. -Unkarinkielen rikkautta kaikki viisaat ihmettelevät. Lähtekääpä, hyvät -herrat, Wieniin, ja kysykää, missä elää sellainen ihmeellinen otus, joka -puhuu itävallankieltä!" - -"Hyvä, hyvä! Saas tästä!" - -Suuri hopeakolikko lensi kimallellen ikkunasta ja vieri helähtäen -Zwiebuschin jalkoihin. Toinen mokoma osui Ilkan kenkään. Zwiebusch nosti -rahan maasta ja huudahti: - -"Tuhannet kiitokset! Menen tyhjentämään maljan terveydeksenne. Juon ja -vannon turpean kuononi kautta, etten kertaakaan välillä hengitä! Teidän -terveydeksenne juon kahdella kurkulla: tavallisella ja henkitorvella! -Siinä ei ennätä hengittää!" - -Zwiebusch heilutti hattuaan. Samassa tapahtui ikkunassa jotakin -odottamatonta. Punainen naama muuttui mustanpuhuvaksi, neitonen -kirkaisi, ja ikkuna temmattiin äkkiä kiinni. Työmiehet hypähtivät -taaksepäin ja suoristautuivat seipäiksi. Zwiebusch heilautti hattuaan -taaksepäin ja tunsi koskettavan johonkin. Hän kääntyi katsomaan ja oli -pudota istualleen. Hänen vieressään seisoi takajaloilleen kohonnut -kaunis, pikimusta hevonen, joka oli säikähtänyt häikäilemätöntä hattua. -Hevosen selässä istui pitkä, kookas, kautta koko Unkarin tunnettu -kaunotar, kreivi Goldaugenin puoliso, syntyään paroonitar von -Heilenstrahl. Zwiebusch näki edessään mitä ihanimman naisen, joka uhkui -kauneutta, nuoruutta ja -- vihaa. Ratsastajatar hillitsi hevosensa ja -vihasta kalpeana ja vavisten, silmät salamoiden, iski ruoskallaan. - -"Lurjus!" sähähti hän ja oli pudota satulasta, kun Zwiebusch iskun -huumaamana horjahti ja, kaatuessaan maahan, vierähti mustan ratsun -etujalkoja vasten. - -Hän ei voinut välttää kaatumista. Isku oli sattunut ohimoon, poskeen ja -ylähuuleen. Kreivitär oli lyönyt voimiensa takaa. - -Eräät toiset naiskasvot, Goethen Gretchenin -- Ilkan, joita lukemattomat -vaaleat kutrit, kehystivät, kauniit ja nuoret, vääntyivät vihasta ja -kuvaamattomasta tuskasta. Kalpenivat, vääntyivät... Vavahtelivat -kouristuksentapaisesti. Ilka paljasti valkoiset hampaansa kuin koira, -astui askeleen eteenpäin, ja kun ei löytänyt kiveä maasta, heitti -hopearahan kreivitär Goldaugenia kohti. Raha hipaisi vain tuulessa -liehuvaa huntua ja lensi taloon päin. Syntyi omituinen, painostava -vaitiolo. Kreivitär ja vaaleakutrinen tyttö mittailivat toisiaan -tuikeasti. Vaitioloa kesti minuutin verran. Kreivitär kohotti ruoskansa, -mutta nähdessään tytön kalpeat, onnettomat, vääntyneet piirteet, laski -hitaasti kätensä ja ratsasti verkkaan linnarakennukselle päin. Portaiden -luona hän katsahti kahdesti taakseen. - -"Käskekää heidän mennä matkoihinsa!" huusi hän. - -Zwiebusch nousi jaloilleen, puhdisti vaatteensa pölystä ja hymyillen, -veren vuotaessa pitkin kasvoja, meni Ilkan luo, joka seisoi kuin -kivettyneenä. - -"Olet ihmeissäsi, tyttöseni", virkkoi hän. "Ho-ho! Siitäkö, -että isääsi lyötiin? Älä ihmettele. Ei ole ensimmäinen, vaan -neljäskymmenesensimmäinen kerta, kun häntä lyödään. Siihen on jo ehtinyt -tottua!" - -Ilka tarttui isänsä käteen ja painautui häneen kiinni, vavisten koko -ruumiiltaan. - -"Oi, kuinka onnellinen olen!" huudahti Zwiebusch, koettaen estää verta -tippumasta kasvoiltaan Ilkan kutreille. "Kuinka voin kyllin kiittää -armollista kreivitärtä? Viuluni on eheä! Viuluni ei mennyt murskaksi!" - -Ja ottaen toiseen käteensä harpun ja laskien toisen Ilkan olkapäälle, -Zwiebusch astui nopein askelin takaisin lehtokujaan päin. - - - - -II. - - -Siitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on -alettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja -yhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn, -mutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä -kappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli -tieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi -vasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon -läpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia. -Viholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin, -ja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja -Ilkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi -hämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät -kömpelöitä "kuolemanhyppyjä" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme -tulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa. - -Kappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa, -neljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni, -vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli -rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon -haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea -pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana. - -"Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon -julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin -pergamentti." - -Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo -ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden -solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin -portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä -jaloillaan spiraalinmuotoisen uran. - -"Solisee ... mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä -olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen -sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä -olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi -hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha..." - -Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron -sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä -kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi -koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta, -tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi -hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan -kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan. - -Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes -ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa -jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa. - -"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa, -tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme, -kun kymmenen vuotta sitten join täällä... Kaadetut ovat! Lehmusparat! -Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme... -Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!" - -Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat -kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan... Ilka laskeutui koneellisesti -toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan -ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen -sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta -sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän -vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän -herkesi juomasta ja kohotti päätään. - -"Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä -irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole -hupsu!" - -Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa. - -"En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo -tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki -järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?" - -"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä -kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!..." - -"En voi... Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua -kasvoihin. Ei kenelläkään!" - -"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin! -Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan... Mutta mitä sinä tahdot?" - -Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi: - -"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon ... tahdon kostaa -hänelle." - -Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän -pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi: - -"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten -menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!" - -Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa -silitellen, kävellä kappelille. - -"Heittäkäämme vihoitteleminen ja -katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch. - -Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja -ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi, -jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella -oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin -latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa: - -"Fransiskus Goldaugen -- 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit -kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!" - -Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa -törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli -tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa. - -"Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa. - -"Goldaugen!" vastasi kaiku. - -"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli", -selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä -lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha -kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat -muutamat." - -"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa -kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija -hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta -Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka, -ikkunasta sisään... Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät, -hirvittävät kasvot... Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen -se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa -kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä -paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu... Minunkin pintaani karmi, kun -katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka -tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä -jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski -taikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat -vain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi, -että oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä -valloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut -muuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt -hänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen -miehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton -kyyhkyseni." - -Zwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi -maahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan, -ikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen. - -"Kuules, hallavapää!" sanoi hän kulmiaan rypistäen. "En pidä -tuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne." - -Zwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille. - -"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä -kalpeisiin kasvoihin. "Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei -tule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää -joutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä -ihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä -olivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on -hänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin -menetellä... Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole -opettaa susia syömään heiniä... Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin -paroonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja -Goldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton -poika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana -yksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten -Goldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena -oli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä -siis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa -ruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni! -Olla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät -hampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi tyhmeliinit." - -Zwiebusch oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Goldaugenin suvun tarina -on erinomaisena todistuksena siitä, että luonto on tässä tärkeä tekijä. -Ensimäinen Goldaugen mainitaan ristiretkien lopulla. Häntä kutsuttiin -kultasilmäiseksi vamppyyriksi. Hänen tukkansa ja partansa olivat -sysimustat, mutta kulmakarvat ja silmäripset vaaleat. Tämän luonnonoikun -johdosta hän saikin nimen Goldaugen [Goldaugen = kultasilmä]. Hänen -kultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden -ohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin -verenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä. -Hän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi -ihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa -sytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja -katseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat -voittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän -Jerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei -edes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että -hän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti -häntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan. - -"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että -kultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi -omasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin, -yhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen -sormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot. -Kultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain -sikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä ... isän viallisuus siirtyi -häneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin -edelleen. - -"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni -poikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät -siirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa. -Goldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden -aivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet -päättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille. -Luonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin." - -"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa. -"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen -viallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää! -Sinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista. -Mutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna! -Jumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!" - -"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni. -Karitsan uljastelu sutta vastaan -- vain hyödytöntä sanojen -tuhlaamista... Meidän on parasta olla vaiti." - -Ilka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan -polulle. - -"Etkö halua levätä?" kysyi isä. - -Ilka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja -alkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa. - -Tuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita -jalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään, -siintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen -unkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla -kylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä. - -"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja -kylää. - -"Oikeus? Hm... Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa, -kultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia..." - -Ilka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti -kylään. - -"Minne nyt? Miksi?" kysyi Zwiebusch. "Mitä sinulla siellä on tekemistä? -Jumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!" - -"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia." - -"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni! -Kaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä -täällä on tekemistä?" - -"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta -naista vastaan!" - -"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet -menettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä -lasket?" - -"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa -itserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen -loukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin -oikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava." - -Zwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi -itsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen -viheltäviä ääniä. - -"Hupsu sinä olet, Ilka", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen -poikki vievällä sillalla. "Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet -lähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta -oletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!" - -He menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan -sielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää -kylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui -tulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori. - -"Sallikaahan kysyä", virkkoi Ilka akalle, "missä täällä asuu tuomari?" - -"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria", vastasi akka. "Yksi -heistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen -vuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on -tilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen, --- hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha... Meni -naimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani -kuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon..." - -"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?" - -"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee -vielä... Mutta ei hänestäkään ole mihinkään... Vanha äijä hänkin! Hänen -pitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista... Hän asui ... -näettekö nuo vihreät portaat? ... juuri siellä hän asuu." - -Zwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä -portaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan, -tuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi -kypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat -värjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari -pureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään -palaansa. - -Zwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille. - -"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla -kysymyksellä", sanoi hän. "Tekö suvaitsette olla tuomari?" - -Tuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa -vastasi: - -"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti." - -"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?" - -"Olenhan toki!... Syön puoli kolmelta... Pitäisihän teidän se tietää, -Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta." - -"_Plenus venter non studet libenter_, teidän kunnianarvoisuutenne! -He-he-he... Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei -sääntöjä ilman poikkeuksia." - -"Kyllä minulla... Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään -poikkeuksia... Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä, -kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten -koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen... Ja mitäpä seurasi? -Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole -oikeudenmukaista... Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin -tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon -liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on? - -"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne... Hän juuri tuleekin -pyytämään apuanne." - -"Hm... Vai niin... Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö -sinulla olisi?" - -Ilka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli -tapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä -loppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi: - -"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?" - -"Tahdon, että rankaisette tuota naista!" - -"Ka niin... Hyvä... Mitä suurimmalla mielihyvällä! Panemme hänet heti -torniin." - -"Kuuleppas, äijä", sanoi tuomari, kääntyen Zwiebuschiin. "Missä olet tuon -kaunottaresi saanut, kuussa vai maassa?" - -"Maassa, teidän kunnianarvoisuutenne. Kuussa ei ole naisia, teidän -kunnianarvoisuutenne, joten siellä tuskin voi tyhjentää viinilasillista -synnyttäjän terveydeksi." - -"Jos kerran maassa, niin kuinka hän ei tiedä, että... Millaisia -pässinpäitä te olette, hyvä herrasväki! Hoh, millaisia pässinpäitä! -Pässinpäitä ja tyhmyreitä!" - -"Miksi niin?" kysyi Ilka. - -"Luultavasti siksi, ettei teillä ole aivoja... Goldaugenit syöttävät ja -juottavat minua, ja minä rupean heitä tuomitsemaan! Ha-ha-ha! -Goldaugenit ovat kreivejä, ja hänen isänsä on mustalainen, kehno -viuluniekka, jota on piestävä huonosta soitosta. Kummallisia ihmisiä! -Ei, ette te ole syntyneet maassa! Ja luuletko hänen viitsivän ruveta -käymään kanssasi oikeutta. Hän piirustaa haastelipulle, jonka lähetän -hänelle, naaman ja suuren nenän ja heittää sen pöydän alle. Entä -todistajasi? Työmiehet? Älähän huoli! He eivät ole sellaisia pohatoita, -että luopuisivat leivästään! Ha-ha-ha! Jopa löysit riitaveikon, hupsu -tyttö! Ei, älä hulluttele, kaunokaiseni. Katkeraahan tuo on ... mutta -minkä sille teet? Maailmaa ei luoda uudestaan!" - -"Mutta mitä minun on tekeminen?" - -"Anna isällesi riepu, jolla hän voi sitoa huulensa. Haava voi saada -vihoja kärpästen puremasta... Ja sitten osta lyijyhaudetta... Vain tämän -neuvon voin sinulle antaa... Annanpa vielä toisenkin! Ota paksua isääsi -kädestä ja laputa matkoihisi... En voi katsella tyhmiä ihmisiä! -Vapauttakaa itsenne väärän tuomarin läsnäolosta ja päästäkään minut -puhumasta kanssanne." - -"Mitä minä teen?" kysyi taas Ilka, väännellen käsiään. - -"Hm... Vieläkö tahdot kolmannen neuvon? Kah, rupea samanlaiseksi -kreivittäreksi kuin hän. Silloin sinulla on täysi oikeus manuuttaa hänet -oikeuteen. Täysi oikeus. Ha-ha-ha--! Rupea kreivittäreksi! Kunniani -kautta! Silloin voit käräjöidä hänen kanssaan, niin paljon kuin sielusi -halajaa! Ei kukaan eikä mikään voi sinua estää. Mutta ... nyt hyvästi! -Minulla ei ole aikaa. Jättäkää minut. Niinkauan kuin et ole vielä -kreivitär, on minulla vielä oikeus karkoittaa sinut näin epähienosti -kylläisen vatsani ja laiskan kieleni läheisyydestä. Ala marssia, äijä! -Älä unohda lyijyhaudetta!" - -Tuomari kääntyi poispäin ja kävi jälleen käsiksi marjoihinsa. Zwiebusch -ja Ilka menivät pihasta ja lähtivät sillalle päin. Zwiebusch olisi -tahtonut jäädä kylään levähtämään, mutta ei tahtonut tehdä vastoin Ilkan -mieltä... Hän paapersi tytön jäljessä, kiroten nälkää, joka ahdisti -hänen vatsaansa. Nälkä esti häntä ajattelemasta... - -"Kaupunkiinko nyt, tyttöseni?" kysyi hän. - -Ilka ei vastannut. Kun he tulivat viidakkoon, joka kuului Goldaugenin -talonpojille, Zwiebusch kysyi: - -"Oletko vihoissasi, Ilka? Miksi et vastaa, kun kysyn sinulta?" - -Ilka horjahti ja tarttui käsin päähänsä, vastaamatta mitään. - -"Mikä sinua vaivaa, tyttö?" - -Tytär pysähtyi ja kääntyi isäänsä päin. Hänen kasvojaan vääristi ilkeä, -häijy hymy. Hampaat olivat paljastuneet kuin koiralla. - -"Jumalan tähden, mikä sinun on?" - -Ilka kohotti kätensä ilmaan, heitti päänsä taaksepäin ja avasi suunsa -ammolleen... Vihlova huuto tunkeutui hänen rinnastaan, kaikuen -viidakossa. Suuret kyyneleet syöksähtivät jokena tyttären sinisistä -silmistä, jonka isää oli loukattu... Ilka itki ja nauroi yht'aikaa. - -"Mikä sinun on? Kuinka voi tuolla tavalla suuttua?" - -Zwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään. - -"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko, -istu jo!" - -Zwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja -painoi hänet alas. - -"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon -pajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina -veden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme -tähän!" - -Zwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet -istumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi... - -"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö -itse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole -milloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut! -Sain tänään vain palkkani!" - -Samassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin -takerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori -kotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut -nokan... - -"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa... -Tämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme... Ja luonto -sietää sen. Ei rankaise eikä kosta..." - -Pensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen -kauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot. -Miehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu. -Nähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin -maahan naulittuna. - -"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!" sanoi Zwiebusch. -"Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen -rinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin, -Saynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on -enemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa -olemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin... Tuossa on saaliinne! -Tyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua." - -Parooni Arthur von Saynitz ei ole vanhempi kuin noin kahdeksankolmatta, -mutta näöltään hän on yli kolmenkymmenen. Hänen piirteensä ovat vielä -kauniit ja nuorteat, mutta silmänurkissa ja suun ympärillä huomaa -uurteita, joita tapaa jo elähtäneillä ja paljon kokeneilla ihmisillä. -Kauniiden, tummien kasvojen yli oli nuoruus kulkenut vastoinkäymisineen, -iloineen, suruineen, juominkeineen, irstailuineen. Silmät kuvastivat -kyllääntymistä, ikävystymistä... Huulet ovat vetäytyneet alistuvaan ja -samalla kertaa pilkalliseen hymyyn, joka oli tullut tottumukseksi... -Parooni von Saynitzin mustat hiukset ovat pitkät ja suortuvaiset. Ne -muistuttavat nuoren koulutytön hiuksia, joka ei vielä ole punonut niitä -palmikolle. Arthur kylpee harvoin, ja senvuoksi hänen hiuksensa ja -kaulansa ovatkin likaiset ja kiiltävät auringossa. Hän on köyhänlaisesti -ja yksinkertaisesti puettu... Puku on vaatimaton ja sangen epämääräistä -kuosia... Likaisen paidan kaulus ilmaisee, ettei parooni seuraa kuosia. -Sellaisia kauluksia käytettiin neljä vuotta takaperin. Kaulahuivina on -musta, kulunut nauha; sen solmu, huolimattomasti ja käteisesti sidottu, -on viistossa ja uhkaa aueta... Takki ja liivit ovat hienot: ne ovat -ylt'yleensä tahroissa, mutta ne ovat uudet. Ne ovat valmistetut -kalliista, harmaasta kankaasta, joka on kudottu parhaasta hienosta -vuohenvillasta. Kuluneet, jo aikoja sitten ikänsä eläneet silkkihousut -verhoavat tiukasti hänen lihaksisia reisiään ja katoavat sievästi -polvien yläpuolella pitkävartisten, kiiltävien saappaiden laskoksiin. -Saappaiden korot ovat viistossa ja puoleksi kuluneet. Vuohen villaisissa -liiveissä riippuvat uusmetalliset vitjat. Vitjoihin on kiinnitetty kuusi -kultaista medaljonkia, kultainen, hohtokivisilmäinen haikara ja pieni, -erittäin taidokkaasti tehty pyssy, jonka suu on kullasta ja perä -platinasta. Pyssynperässä voi lukea: "Parooni Arthur von Saynitzille. -Waistafin ja Suolavuorten Metsästäjäyhdistykseltä." Älkää kysykö -paroonilta, paljonko kello on: vitjojen taskunpuoleisessa päässä ei ole -kello, vaan avain ja sinkkinen vihellyspilli. - -Vapaaherrallinen Saynitz-suku ei voi kerskua vanhuudellaan. Se sai -alkunsa vasta tämän vuosisadan ensimäisellä vuosikymmenellä. Arthurilla -on hallussaan "Saynitzin paroonien historia", pieni vihkonen, jonka -Arthurin isä, Karl, oli aikoinaan tilannut eräältä matkustavalta -oppineelta ruotsalaiselta pastorilta. Avulias pastori kahmasi hyvät -rahat eikä armollisten paroonien sukupuuta rakentaessaan säälinyt -paperia eikä totuutta. Sukupuun hän johti yhdenneltätoista vuosisadalta. -Moni tietenkin uskoi hänen kirjaseensa, erittäinkin ne, joilla ei ollut -syytä tutkia pastorin toimia. Mutta Saynitzit saivat punastua kirjasensa -tähden, kun muudan palvelusintoinen kuvalehti, joka halusi osoittaa -alttiuttaan, julkaisi heidän vaakunansa ja sukuluettelon, joka oli -todellisuutta lähempänä kuin se, josta pastorille oli maksettu. -Ensimäinen Saynitzin parooni oli pelkkä aatelismies, joka oli naimisissa -erään kristinuskoon kastetun juutalaisen pankkiirin tyttären kanssa. Hän -oli joka suhteessa sangen mitätön henkilö, matelevainen, aina nälkäinen -ja rakasti rahoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän olisikin -elänyt koko ikänsä aivan huomaamattomana ja häipynyt ainiaaksi ihmisten -muistosta, ellei onnetar olisi hänelle hymyillyt. - -Ensimäisellä Saynitzilla oli kaksi veljeä. Toinen niistä oli jesuiitta, -joka opiskeli muutamassa yliopistossa fysiikkaa ja omin käsin raivasi -itselleen tien kardinaalin arvoon. Toinen veli oli hovirunoilija ja -henkilääkärin vävy. Näiden molempien veljiensä mahtavan suojeluksen ja -pankkiiri-appensa rahojen avulla, jolla oli huomattava asema -rahamaailmassa, Saynitz sai parooninkirjan paljoa helpommin kuin se -ensimäinen Saynitz, josta ruotsalainen pastori sepusti valheita. Toinen -Saynitz, Arthurin isoisä, taisteli Austerlitzin luona ja kuoli -sota-akatemian professorina. Tämä Saynitz oli setänsä, kardinaalin, -ilmeinen kuva ja, samoinkuin tämäkin, enemmän virastomies kuin sotilas -tahi tilanomistaja. Arthurin isä muistutti ensimäistä Saynitzia. Hänkin -oli mitätön, rumanpuoleinen ja mihinkään kykenemätön henkilö. Ollen -vajavaisesti sivistynyt, vähä-älyinen, sekä ruumiillisesti että -henkisesti heikko, hän näytti asettaneen päämääräkseen hajoittaa -maailman tuuliin kaiken sen, minkä onnetar oli lahjoittanut hänen -isoisälleen ja isälleen. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa. -Saynitzin paroonikunta on sangen laaja. Rautatie leikkaa sen kahdessa -kohti. Sitä pidetään puistojensa, viinitarhojensa ja viljelysmaidensa -tähden yhtenä rikkaimmista ja uljaimmista maatiloista. Sen yhteydessä -olevat hevossiitoslaitos ja verkatehdas antoivat parooneille yhteensä -kaksituhattaneljäsataa frankkia päivässä, muista tuloista puhumattakaan. -Sellaisen rikkauden hävittäminen ei ole helppo tehtävä, mutta Karl von -Saynitzilla oli erinomaisia apulaisia. Häntä auttoivat hänen -hekumanhimonsa, harkintakyvyttömyytensä, hyväsydämisyytensä ja -- -poikansa. Elämänsä loppuun saakka hän ei herjennyt rakastamasta naisia. -Hän rakasti intohimoisesti, vimmatusti, punnitsematta, antamatta minkään -esteen pysähdyttää itseään. Naiset muodostivat päätilin hänen -kirjanpitonsa menopuolella, jota paitsi hänen tuskin olisi onnistunut -hävittää kaikkea. Hänellä oli jonkun aikaa Wienissä rakastajatar. Tämän -rakastajattarensa luo hän matkusti ylimääräisellä junalla, seurassaan -suuri joukko irstailunhaluisia kupinnuolijoita, jotka joivat silkkaa -samppanjaa. Jokaisella matkallaan hän vei rakastajattarelleen lahjoja, -jotka hämmästyttivät kallisarvoisuudellaan ja liiankin kaunopuheisesti -todistivat paroonin mielettömyyttä. Lahjat olivat perhekalleuksia, -kalliita hevosia, vekseleitä... Hänen wieniläisen lemmittynsä -kamarineidolla oli palkkaa tuhat frankkia kuussa ja omat hevoset kaiken -varalta. Ylimääräisen junan saavuttua ja ennen sen lähtöä pidettiin -loistavia päivällisiä. Pragissa oli toinen rakastajatar, Budapestissä -kolmas ja niin edelleen. Naiset jumaloivat häntä, eniten tietenkin hänen -anteliaisuutensa tähden. Lukemattomat kaskut ja jutut, joita yhä vielä -kerrotaan Karl von Saynitz'ista, kuvaavat paremmin kuin mikään muu tätä -jumalointia. Valitsemme niiden joukosta yhden. - -Eräässä parhaista saksalaisista teattereista, esiintyi ensi kertaa -muudan nuori, vast'ikään teatterikoulusta päässyt näyttelijätär (nykyään -hän on hyvin tunnettu draamallisten ja traagillisten äitivanhus-osien -esittäjänä). Hän oli nuori, sievä, ja näytteli erinomaisesti. Teatteri -tärisi käsienläiskeestä. Kohta ensimäisen näytöksen jälkeen hänelle -tuotiin kukkavihko, jota koristi paroonitar von Saynitz-vainajan, Karlin -äidin, kallisarvoisin kaulanauha. Parooni uhrasi sen, koska se sattui -olemaan hänen povitaskussaan ja medaljongin terävä kärki pisteli häntä -kylkeen. Toisen näytöksen päätyttyä eräät korkeassa asemassa olevat -henkilöt, jotka silloin olivat teatterissa, menivät kulissien taakse -ilmaistakseen ensi-esiintyjättärelle ihastustaan. Näiden -korkea-arvoisten joukossa oli von Saynitzkin. Kulissien takana hän -liikkui kuin kotonaan. Tyhjennettyään ensimäisen rakastajan -pukeutumishuoneessa lasin samppanjaa, hän meni nousevan tähden ovelle. -Se oli suljettu. Hän kolkutti. - -"Mitä te teette?" ällistyivät korkea-arvoiset... "Te unohdatte itsenne! -Unohdatte, ettette nyt ole sirkuksessa tahi operetissa... Tämä ei ole -mikään _salon madame Deleaux_! Te olette hiiden julkea, parooni!" - -"Niinkö arvelette? Olen vain kärsimätön..." vastasi parooni. - -"Mutta hänhän tulee heti! Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa paria -kolmea minuuttia?" - -"Ei ole." - -"Mutta tuohan on sopimatonta! Hän ehkä juuri pukeutuu!" - -"Sangen mahdollista", vastasi malttamaton parooni ja kolkutti uudestaan. - -"Kuka siellä?" kysyi huoneesta nuoren naisen ääni. - -"Minä!" vastasi parooni. - -"Kuka te olette?" - -"Muudan ihailijoistanne. Minä, suoraan sanoen, en tajua rahtuakaan -teidän taitoanne, mutta minulle kerrotaan, että te näyttelette -mainiosti, ja olen tottunut uskomaan sanoihin. Avatkaa!" - -"Kummallista... Olen pukeutumishuoneessa! Tänne ei saa tulla. Ja kuka te -sitten olette?" - -"Olen parooni von Saynitz. Minulla on teille asiaa," - -Ääni huoneessa vastasi hiljemmin eikä enää yhtä rohkeasti. - -"Sangen mieluista, parooni... Mutta minä en ole puettu... Odottakaa -viisi minuuttia." - -"Minulla ei ole aikaa odottaa. Kahden minuutin päästä matkustan. Nyt -heti tahi ei koskaan!" - -"Ei käy laatuun!" - -"Oma asianne... Jääkää hyvästi!... Kuka, piru vieköön, nykii minua -hihasta?" - -Paroonin luo oli keräytynyt joukko näyttelijättären ihailijoita. Nämä -olivat kovasti kiihdyksissään paroonin julkeudesta. He vaativat paroonia -poistumaan ovelta. Näyttelijättären sulhanen, joka oli joukossa, nykäisi -häntä hihasta. - -"Suvaitkaa poistua ovelta!" huusivat ihailijat. - -"Mitäpä, ellen poistuisikaan?" kysyi parooni ja takoi ovea, ei enää -sormellaan vaan nyrkillään. - -"Te, mademoiselle, luultavasti haluatte, että nämä herrat täällä -häpäisevät minut!" sanoi hän oven läpi näyttelijättärelle. "Avatkaa ovi. -Puolentoista minuutin päästä matkustan... Nyt heti tahi ei koskaan! -Minun, parooni von Saynitzin, tapanani on tehdä kaikki heti tahi ei -koskaan. Haluatteko puhua parooni Saynitzin kanssa, jolla on teille -asiaa?" - -Näyttelijätär nähtävästi alkoi horjua. - -"Mitä te haluatte?" kysyi hän. - -"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa -keskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin -minä lähden, ettekä näe minua enää koskaan... Paljonpa teillä muuten -onkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja -sivuillani... No niin, minä alotan ... yksi ... kaksi... No ... no..." - -Huoneessa oven takana, kuului keveitä askelia. - -"Kolme!" laski parooni. - -Lukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti -huoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. "Parooni astui askelen -eteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot -tuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin -kietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua... -Hänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä. - -"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!" ajatteli parooni ja kumartaen -virkkoi: - -"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi..." - -Näyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui -uteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut -niin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan -jumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella. - -"Mitä haluatte, parooni?" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon -jälkeen. - -"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta ... -kunniani kautta, te miellytätte minua!" - -Näyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä -punaisemmiksi. - -"En rakasta imarteluja" sanoi hän. - -"Jumalani, kuinka hän on viaton!" tuumi parooni ja sanoi: - -"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?" - -"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät... En tiedä, paljonko... -Ensi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää..." - -"Hm... Palkka on hyvä... Aluksi kyllä riittävä." - -Parooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli -valmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta. - -"Jos tulette minun luokseni", sanoi parooni vihdoin, "saatte -sataviisikymmentä kertaa enemmän." - -Näyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin -paidankaulus... Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan -tykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän -sai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun -kamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat -rajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi -huoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut -pikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä -näyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä: -pitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia -itkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli -huoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti: - -"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta ... -miksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?" - -Näyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle -paidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi: - -"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat! -Hän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille -opetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa! -Vahinko vain, että hän on ruma! Mutta ... sataviisikymmentä kertaa -enemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten -sairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä." - -Seuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta -kolmen kuukauden palkan etukäteen. - -Tämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä -en tiedä. - -Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin -harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen -istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän -keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli -"musta ja punainen." - -"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin -selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa, -on voitto minun." - -Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään -- Mutta -siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin -kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta. -Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys. - -Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen -elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen -nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita -raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli -saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui -surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi -pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl -päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti -osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä -ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville -summille. - -Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista -vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän -oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa -kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti -filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän -saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua -käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson -matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin. -Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt -hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai -postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä -pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän -oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän -kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän -matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin -vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka -kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin -onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät -pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä -harvemmin... Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla -kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia -ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen -lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko -omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään... -Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan. - -Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella -asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti -rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon -kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään -kasvoihinsa... Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle, -mutta ... ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se -tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista -velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja -häpeällisintä kaikesta, ilotytöt... Viimeiset päivät Pariisissa hänen -oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella... Hän palasi kotimaahansa -juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä, -mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä -ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö. -Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen -opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei -olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi -algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen -lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi -kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa -aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää -saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää, -suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei -sellaisena pysynyt ... se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan, -juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian -tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo -hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen -on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta" -velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän -aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä -rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin -täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen -ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt, -ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen -tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle -Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen. -Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä -pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui -Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan. - -"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta. -Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin." - -Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui -nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä -sanomalehteen. - -"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?..." - -"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte -meitä ja tulitte... Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä -ole kadottanut tottelemisen taitoa... Sana 'totteleminen' haiskahtaa -hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi... Sellaisille herroille, -kuin te, on tottelevaisuus välttämätön..." - -"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket? -Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket ... vastaa toki jotakin -tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!" - -"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille -ilmoitettiin teidän saapuvan... Istukaa... Sisarellanne on, Jumalan -kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja -isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä..." - -Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei -käsittänyt mitään. - -"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei -voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska -hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne... Hm... Te ette ole -hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian -alhainen, ollaksenne tämän naisen veli... Hyvä herra! Kiittäkää tätä -naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!" - -"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on -ymmärrettävä miehesi... Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja -sinun kyyneleesi... En tosiaankaan ymmärrä!" - -Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen -raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria -kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle. - -"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että -sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se -kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!" - -"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä -tahdotte sanoa minulle." - -"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt -siellä naimisiin?" - -"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä, -"Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin -paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan." - -Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta. - -"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle -sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer -- lurjuksen kanssa. Minä -kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun -mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka -olet!" - -"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan -teille anteeksi!" - -Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti. - -"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei -siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet -jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan! -Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa -erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!" - -"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!" -huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat -toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää: -ei nimi eikä kunnia... Ei olisi irstaita katunaisia, jotka..." - -Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi -pelottaa. - -"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui -Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet -vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja ... muuta -elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?" - -"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin -tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole -antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen -juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta ... olen -alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten -lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?" - -"Se on Sylvian omaisuutta", vastasi Pelzer, "ainoastaan hänen". - -"Millä oikeudella?" - -"Ettekö siis tunne äitinne testamenttia?" - -"Mitä valheita te laskette? Ei ollut mitään testamenttia. Minä tiedän -sen!" - -"Sellainen on olemassa!" - -"Silloin se on väärennetty! Ja kirjaston, missä se on?" - -"Se on myyty niistä tuhannesta frankista, jotka lähetettiin teille -Pariisiin..." - -"Se ei ole tuhannen, vaan kahdensadantuhannen frankin arvoinen!" - -Pelzer kohautti olkapäitään ja hymähti. - -"En voinut parhaalla tahdollanikaan myydä sitä kalliimmasta." - -"Kuka sen osti?" - -"Minä, Boris Pelzer..." - -Arthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi -huoneesta. - -"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!" huusi Sylvia hänen jälkeensä. - -Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti -vielä sisartaan. - -"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin -kauan kuin on vielä aikaa!" - -Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä, -läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle. - -Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle -ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi -hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan. -Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut -rakastajansa luo... Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi. -Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku... - -Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan, -palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa -kynnykselle... Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta -kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli -seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken... Salainen murha, -jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on -tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus... Me vaadimme vain katumusta, -mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut -tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu -epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät -ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi." - -Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia, -joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen... Hän puhkesi -itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle... Opettajantoimensa, -filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot -- kaiken Arthur nyt -heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä -mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä -Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja -muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen -riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää... Ihmiset näkivät hänet -vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat -teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja -useimmat paimenet. - -Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty -mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten -kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli -ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi -erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet -rupesivat puhumaan hänestä, -- jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka -hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin -oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja -ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä. -Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä... - -Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän -riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät -kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät -hänessä Pelzerin pahimman vihollisen. - -Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän -puistoissaan ja metsissään. - -"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei -toki! Siksi hän on liian nuori... Hän on paremminkin metsän prinssi!" - -Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen -kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin -naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja -realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan -nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti. - -"Miksi hän itkee?" kysyi hän. - -Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään. - -"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän -olisi mies, ei hän itkisi." - -"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?" - -"Minä, parooni! Kadun syvästi..." - -Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja -hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin. - -"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?" - -"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä -piiskalla... Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa -hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä..." - -"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän -tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?" - -"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi... Lyöty kyllä on, mutta -ei häntä enkä minä... Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa -minua, kreivi. Kiitän teitä!" - -"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen. - -"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on -pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä... -rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!" - -Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään -oli lämmin, kaunis loiste. - -"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy -suojella heikkoja. Mitä itket?" - -Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä -kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan -viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin -ollut puhunut. Ilka kuuli äänen -- hellän, suoraan sydämestä lähtevän, --- äänen, johon saattoi pelotta luottaa... - -"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri, -vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun... Minä -olen voimakas ja voin tehdä kaiken... Minkä tähden itket? Kerro nyt!" - -Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä -kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin... - -"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru... Kerro -minulle... Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä -vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua... Kunniasanallani, -tyttöseni!" - -Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle. - -"Älähän enää -itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli -keveämmäksi..." - -"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi -Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on -käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä -tarpeekseen... Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä, -että kohta janottaa." - -"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä -on aivan lähellä..." - -Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat -rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta. - -"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias, -huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin -hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on -kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko -käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle. -Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin -pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?" - -Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen -metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä. - -"Juo... Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen -ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi -puolen pikarillista... - -"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän. - -"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä -vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit -olevasi onnellinen. Juo vielä!" - -"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka. -"Hänkin on kovin, kovin onneton!" - -"En moiti enää... Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli -mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin -välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle -isälle." - -"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!" -virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin -totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En -tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta -sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen' -ravintolassa Pragissa... Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan -katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne..." - -"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz. -"Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt -muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja -rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki... -No niin! Kuka sinua on loukannut?" - -"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!" - -"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?" - -"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte -nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin." - -"Vai niinkö on asia! Hm... Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko, -on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen... Rupean hänenkin -puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun." - -"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch. - -"Miksi en?" - -"Siksi, että se on mahdotonta... Minulla oli kunnia saada korvapuusti -eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään -luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua -puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!" - -"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut. -Minun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa... Kerro, -Ilka. Minä autan sinua." - -Änkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille -huolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär -Goldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse. - -"Oliko se siis ... nainen?" kysyi hän. - -"Oli, kreivitär Goldaugen..." - -"Hm... Jatka..." - -Parooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. - -"Jatka, jatka... Minä kuuntelen... Nainenko häntä löi? Eikä mies?" - -"Nainen, parooni!" - -"Hm... No niin... Miksi et jatka?" - -Kun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin, -kuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin... - -"Hänkö siis halkaisi huulesi?" kysyi parooni. - -"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!" - -"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku -toinen?" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. "Tytär kärsii -hänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!" - -"Hän, hän juuri löi!" sanoi Ilka. - -"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen -asianomaiselle", murahteli Zwiebusch. "Minä en ilveile, vaan puhun -totta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista -ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä..." - -Ilka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli -vuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun -hän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti -parooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän. - -"Nauta!" murahti hän. "Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei -voinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen -Goldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon -shakespearelaisen narrin, sinun isäsi!" - -"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa, -"kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa -suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa, -kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen... Ja mikä oikeus -hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään -ei ole oikeutta katsoa meihin siten!" - -Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään... - -"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?... Oi, hyvä Jumala, hyvä -Jumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen... kuolen! -Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!" - -Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch -katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut -mietteisiin... - -"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta ... -täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan. -Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti -sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi..." - -"Miksi ette?" - -"Siksi, että hän on nainen... Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun! -Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua..." - -"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin -alistua?" - -"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska -olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet -periköön, on nainen..." - -"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä, -uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain -tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti... Minä lähden -Budapestiin tahi Wieniin!... Ja minä löydän sellaisen oikeuden..." - -"Et löydä..." - -Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä. - -"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs -mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät... Te -ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa -jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain -mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja -kaikki tapahtuu!" - -"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia -ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen -huomaavaisuuttaan." - -"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi, -ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on -elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan -vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika -oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa, -saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää, -tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata -edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin -kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot -elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia, -kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?" - -Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa. - -"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on -mahdollista vain sietämätön elämä... Jos tahdot elää sietämätöntä elämää --- elä, ellet tahdo -- siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis -palvelukseesi... Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!" - -Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen -nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen. - -"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys, -järkkymättömänä, muuttumattomana! ... se on annettu ihmiselle -rangaistukseksi hänen typeryydestään..." - -"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta -typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä -olisi riittänyt... 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset -nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi -sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan... Silloin on helpompi -elää..." - -Arthur otti vielä pari kulausta. - -"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen -ja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma, -mutta ... vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat ... tietenkin -vain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani... Juo, Ilka! Yksi kulaus! -Se on hyvää onnea..." - -Ilka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja -loi häveliäästi katseensa maahan. - -"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!" kehoitteli von Saynitz. "Se keventää -mieltäsi, koetahan!..." - -"Juo, Ilka!" kehoitti Zwiebuschkin. - -Ilka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan. - -"Nyt juo sinä", sanoi Arthur Zwiebuschille. "Juo sinäkin, paksulainen!" - -Zwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän -olisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän... Hän tarttui pulloon -molemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen. -Otettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle. - -"Juo pohjaan!" sanoi parooni. "Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin -pullo." - -Ukko täytti määräyksen silmänräpäyksessä. - -"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!" sanoi von Saynitz. "Naamasi -tuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?..." - -"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne -suvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi." - -"Ehkäpä niin... Ehkäpä... Sellaisissa asioissa minä olin mestari... -Valitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi..." - -Parooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli -piiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia, -toisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan, -joista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse. - -"Tehkää hyvin, herrasväkeni", kehoitti hän. "Syökää älkääkä kursailko. -Syö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme -siihen kajoa." - -Zwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta. -Ahnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden -kimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä -palaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn -paineeksi. - -Viina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa -alkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen -joutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle, -nojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei -vaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen. -Ilkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä, -käsien varassa ja mietti. - -"Juo, ukko!" kehoitti Arthur. "Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin -selvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme... Ellei sitä -olisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin -hampaat suustasi? Muistatko?" - -"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan... Te olitte hiukan pöhnässä ja -tahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon. -Kun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te -ryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin..." - -"Nauta!" murahti Arthur. - -"Kuka?" - -"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin. -"Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena -rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta -hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut -hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten -hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa -tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa -Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli -kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja -juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun -sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota -mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia -kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi -hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen. -Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut -jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja -asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen -ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita -köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja, -leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat -häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi -kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät -hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan -hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia -tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria -kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja -ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille -myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös -sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa -öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan... Hän oli todellinen äiti! -Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan' -hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin -poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus -palkkioksi avustasi kärpäskastiketta... Kuulepas, sainpa nerokkaan -ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja -vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi. -'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä -tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja -opetat lukemaan... Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen -päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!' -Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö -ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä -lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen -ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!' -huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En -suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon -minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia, -vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi -kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan -kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti -kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön -siihen... Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket, -jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi -ruumiin... Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset -sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi. -Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat -tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja -lensivät kukin kotiinsa..." - -"Entä lopuksi?" kysyi Ilka. - -"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi -pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei -valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut. -Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta, -ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra -paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä. -Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon. -Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä -se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä... -Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!... Voihan niinkin -tapahtua... Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö... -Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä -ei täällä olisikaan!" - -Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin. - -"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö. - -"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät -täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi -lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi..." - -"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi... Olisiko se -mahdollista?" - -"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja -mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit... Jos kasvojesi -lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, -- silloin ei -tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko -minut, Ilka?" - -"Te olette parooni? Ottaisin... Kyllä ottaisin parooninkin..." - -"Minä olen kreivikin... Ha-ha-ha... Mitähän, jos kurillani... Hei!... -Siitäpä tulisi ihmeellinen temppu!" - -Parooni mietti hetkisen. - -"Ei..." sanoi hän. "Se olisi sentään liikaa... Ei kannata. Rakastaa -tosin tulppaanityttöä, mutta -- voi! -- avioliiton täytyy tuottaa -minulle ainakin miljoonan frankkia." - -"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!" huomautti -Zwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. "Rahojen tähden -naimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona." - -"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada -miljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin... Mutta sitä teidän ei -tarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!" - -"Naisitteko vanhankin?..." - -"Vaikka pirun isoäidin... Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona -on vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En -puhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee -roistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia. -Tulppaanityttö", sanoi Arthur Ilkalle, "miksi ei sinulla ole miljoonaa? -Jos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä -olisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista -neuvoista..." - -"Yhä te vain laskette pilojanne!" huokasi Ilka. - -"En puhu pilaa... Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta -paroonittaren! Hanki!" - -"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?" ehdotti Zwiebusch. -"Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia... Hiiteen -fantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma -päämme, kuin joskus nähdä miljoona... Ei puhuta rahoista! Sellaiset -puheet synnyttävät kateutta..." - -"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään -tekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla -olisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin... -Ettäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste! -Katsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!" - -"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?" kysyi Ilka. - -"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan? -Sen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita... -Vaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin -valvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa -käyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata -mennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino, -helppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa -erään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan -- omantunnon. Varasta ja -ryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset -paroonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin -maantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en -sinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan -sangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino -- -ota perintö... Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin -käyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito -käyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä -lähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!" - -"Huonoimmin!" väitti Zwiebusch. "Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan, -parooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka..." - -"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä -sitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan -aistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi, -viekastelemaan, kiemailemaan... Jokaisesta suutelosta otat vähintään -tuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta -istuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin..." - -"No, no, riittää!" murahti Zwiebusch. "Jumala ties, mitä te ahdatte -tyttösen päähän!... Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä, -tohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta... Niin, tosiaan... Onko -totta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt -luterilaisuuteen?" - -"Totta on... Viimeinen keino -- huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka, -käyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan -- ja, luota minun -kokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein. -Sitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän -kahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos -olisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten, -olisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita." - -"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!" varoitti Zwiebusch. "Älkäämme -antako kielellemme valtaa!" - -Zwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli -tarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa -sisällystä ja muotoa. - -"Kyllä ymmärrän", sanoi hän... "Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne -naisen, joka on myynyt itsensä?" - -"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten -tähden. Ja niin edelleen... Pyydän sinulta jotakin, Ilka..." - -Parooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan. - -"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä -kaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle ... tällä -osoitteella..." - -Parooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen -osoitteensa. - -"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä... Pidän hänet aina -povitaskussani... Lähetäthän?" - -"Lähetän." - -"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa." - -Parooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä -alle. - -"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain -sinut, jos hankit miljoonan..." - -Zwiebusch nousi ja kumarsi. - -"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän -soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista -unilääkettä!" - -"Tehkää hyvin!" - -Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta", -Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden -merkiksi ja sulki silmänsä... Kun soittajat lopettivat ja aikoivat -poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa -pysähtyi Ilkaan. - -"Hyvä ... hyvä... Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka? -Ota tuo muistoksi!" - -Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja -antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui -kuin kuollut. - - - - -III. - - -Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla -sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon -kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi -brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja -peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse... Auringon -ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu -seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen -ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli -koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka -ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja -joen... - -Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja -sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä. - -Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen -luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili, -alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi -paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä -kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen -ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät -tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä -kohtelusta... Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele -katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti -meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea! -Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka." - -"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen, -luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä, -naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!" - -Parooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja -kirjoitti: "Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista." -Taitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun. - -"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!" - -Ja heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi -kaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus -jo alkoi häipyä pois. - -Hänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta. -Tämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen -katkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on -metsänvartija Blaucherin talo. - -Tultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja -tervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen -pöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli -valtavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset -silmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän -juuressa... Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä. - -"Hyvää iltaa, Martha rouva!" tervehti parooni. "Onko kirjeitä minulle?" - -"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni..." - -"Onko osoite Pelzerin käsialaa?" - -"On..." - -"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää. -Juutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen -ruvennut luterilaiseksi... Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on -terve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?" - -"Kiitän... Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje... Se ei ole -erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa -on nähty vaivaa, tunnettu... Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?" - -"Päivälliselle ... jonnekin..." - -"Ja jonkun luo?" - -Eukko huokasi ja pudisti päätään. - -"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin -antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille -tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän -on jo vanha ukko, -- häntä ei tarvitse peljätä... Häntä Blaueherini ei -pelkääkään... Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä -päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja -Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö -käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten... No -niin, ja sitä Blaucher pelkää... Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on -aivan toista!" - -"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa." - -"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan -mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat ... he ovat aivan -mahdottomia!" - -"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!" - -"Hyvästi, parooni!" - -Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot -olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi. -Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti -kaupunkilaisia kedoille ja metsiin... Metsässä alkaa ilta aikaisemmin -kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan -neulansilmään... Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli -takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi: -komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti -ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti -ratsunsa. - -"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse..." - -Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt, -mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis -ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan -herttuallista ylevyyttä. - -Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he -tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme -ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär -Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska, -jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille. - -"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille -kätensä. "Olette hiukan muuttunut... Mutta ... voihan kanssanne puhua? -Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta, -mitä epätoivoisinta ylenkatsetta... Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä -katkerasti kuin silloin?" - -Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti. - -"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi -vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten. -Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei -sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta -köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen -olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten -puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden... Minä elän vielä tässä -maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on -elämässä päämäärä, johon tahdon päästä... Tämä päämäärä on -- -miljoona-avioliitto..." - -"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa -tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen... Kohtasin teidät niin -odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes -siitä, että tapasimme toisemme!" - -"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani -teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?" - -"Minä... Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita... Jo kauan -sitten..." - -"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?" - -"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi -vuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa..." - -"En ole kuullut... Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa... En tunne -häntä... Onko hän kaunis?" - -"Kummallista... Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä -tunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin -hemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?" - -"Neljänkymmenen... Hän on hyvin rikas..." - -"Olette tietenkin onnellisia?" - -"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen -kokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole -miljoonassa, kuten olen huomannut... Nyt mietinkin vain keinoa, miten -pääsisin miljoonasta." - -Kreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle -taivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen: - -"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä, -mitä ennen rakastin, ja te päinvastoin... Kuinka omituisesti -vaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!" - -"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin -miljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin... Päämäärämme, kuten -näette, ovat erilaiset..." - -"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?" - -"En hituistakaan..." - -"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia... Olen ruvennut -hakemaan eroa miehestäni..." - -"Hauskaa hommaa... Asutteko yhä hänen luonaan?" - -"Asunhan minä... Hieman omituista, totta kyllä... Mutta liikojen -juorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin -eromme on vahvistettu virallisella sinetillä... Minä lennän pois, vasta -kun olen virallisesti vapaa... Mutta eihän tämä liene teille -mielenkiintoista... Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan -ja ... ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani, -salaiset ja julkiset... Puhukaamme mieluummin teistä... Kuinka te -voitte?" - -"Kuten näette. Asun, missä sattuu..." - -"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?" - -"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan..." - -"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?" - -"Ka... Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan... Tappio -ei ole suuri..." - -Kreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. - -"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan -enemmän kuin nollan... Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on -tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä -opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!" - -"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna -tuhannella on tasan nolla." - -"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi -kuullut Saynitzin huomautusta. - -"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?" - -"On hiukan. Entä sitten?" - -"Antakaa ne minulle." - -Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen -Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin -kreivittärelle. - -"_Merci_", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana -päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat! -Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että -kukkarossanne oli niin vähän." - -Kreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: "hän valehtelee." - -"En lainkaan kummastunut", vastasi kreivitär. "Mitä kummallista ja -ihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja -ystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan -tavallista..." - -"Ja kuka teille on sanonut, että olette ystäväni?" - -"Te olette omituinen... Jääkää hyvästi! Teidän kanssanne on ikävä -puhua." - -Kreivitär nyökkäsi, kohotti ruoskansa ja karautti pitkin hakkausta -tiehensä. - - - - -IV. - - -Kun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä... -Kaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt. -Kuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta. -Siellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan -eteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien -vihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka -vuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät -kunnianhimosta. "Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia", -sanoi kerran eräs Goldaugen, "sitä suurempi syy minun on pitää nenääni -pystyssä". - -Majan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan -ratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään. - -"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!" tervehti kreivitär tarhuria ja -hänen poikaansa. "Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos -minulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti -tehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta." - -"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme", vastasi vanha Fritz -suoristautuen. "Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän -armonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä -suuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne -tietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin -viitsitään teidän armoanne vaivata." - -"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin... Minä tunnen jokaisen -palvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja -kuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo -palvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän -talvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin... Minä tiedän -kaiken." - -"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi, -mutta ettepä tiedä, että..." - -Vanha Fritz vaikeni ja hymähti. - -"Mitä en tiedä?" kysyi kreivitär. - -"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan -koirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä -teidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa, -saattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä -köyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain. -Se tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat -kaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja ... alaston ruumis, -teidän armonne... Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita." - -"Hyvä, hyvä... Mitä siis tahdot?... Siitä en todellakaan tiedä -mitään..." - -"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska -miehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa." - -"Hyvä, hyvä... Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö -ole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja -nuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?" - -"En ole nähnyt, teidän armonne", vastasi vanha Fritz. "Ehkä ovat -kulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä -kaikkia näe eikä muista..." - -Kreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen. - -"Olisivatkohan he tuolla?" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa -kohti, jotka liikkuivat pimeässä. - -"Nuo ovat molemmat miehiä", sanoi nuori Fritz. - -"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään", arveli kreivitär. -"Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna... Jos näette, niin -lähettäkää heidät heti luokseni." - -"Kuten käskette," vastasi vanha Fritz. "Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä -muistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he -varastaneet jotakin?" - -"Miksi juuri varastaneet?" - -"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta -tehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin -kreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään -jokaista." - -"Niinkö? Hm... Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei -tässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!" - -Tämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin -metsänaukeamalle. - -"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz... Kuinka suloinen!" - -"Sangen kaunis!" myönsi vanha Fritz. "Mutta mitä se meitä liikuttaa?" - -"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en -varastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan -varastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä -hetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta... Ja hän uskoi sen -todeksi! Katalat ihmiset!" - -Nuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: - -"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa -suotta herjata meitä... Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä -katsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että -varastan... Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin -ainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!" - -Nuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat, -eivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen -aivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa -hetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan... Se, mikä vielä tunti -sitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän -silmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun, -muuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää -mistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin -kestävämmäksi... - -Lopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän -hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen: - -"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!" - - * * * * * - -Kreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni von -Saynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa. - -"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle. - -"Kyllä, jos haluatte." - -"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette -minulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun -seurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö, -kuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne... -Tahdotteko?" - -"Olkoon menneeksi..." - -"Meidän täytyy tavata jossakin... Nytpä tiedän... Tiedättehän paikan, -missä on pronssinen peura?" - -"Tiedän." - -"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme -siellä kello seitsemän, illalla." - -"Minä tarjoan viinin." - -"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes -ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa -tarkemmin -- 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. _Adieu_!" - -Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän -pimenevän metsän varjoihin. - -Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen -olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät -inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään -siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus -tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman -häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista -Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään -hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä, -tahtomattaankin huokaili ikävöiden ... pariisilaisia ilotyttöjä. On -vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet -johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut -parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan, -jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi, -käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään, -mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat -maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina. - -Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään -loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin -mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten -tavoin. - -Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet -pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän, -antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He -unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän -ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin. -Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus, -arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin -rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa -haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse -oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle -miehelle anna omaisilleen penniäkään. - -Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä -ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan -riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet -milloinkaan ennen. - -Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma -puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat -rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita -taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen -tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit -valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat, -pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman -suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista, -tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli -sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä. -Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin -kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi -mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa -näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin -marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan -seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin -keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle -uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana -hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli, -luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja -tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan -oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen -tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan -erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän -liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien -joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen -joukossa oli von Saynitzkin. - -Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs -ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä, -joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään -näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien -luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin -ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä -ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena -kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista -selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset, -Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan -tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi ... -kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa, -että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut -rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä -seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse -eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä... Thérèse ensimäisenä -puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia, -kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan, -aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen -elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta -tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur -tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan -hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin -Thérèse kieltäytyi jyrkästi. - -"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä, -ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen -myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä -kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on -maailman onnettomin olento... Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne -avioliitosta... Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi -olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät -selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin." - -Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui -salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti -"taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi -"ajan hengen ja kasvatuksen"... Niitä liikuttavia kirjeitä, joita -hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut, -vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että -kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän -alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan -kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen. - -Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui -tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti -päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä. - -Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa -lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran" -paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku -kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas -kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä -kuvapatsas -- pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa. -Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli -siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia. - -Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli -kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia. -Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa. - -"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen -Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja -vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia..." - -"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää -istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko -entisiä aikoja?" - -Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin -muistoihinsa... Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet... -Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia, -taiteilijoita, iltakävelyjä... Parooni puhui ja joi... Kreivitär ei -ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa; -hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli. - -"Millä te nykyään elätte?" kysyi hän kesken kaiken. - -"Milläkö? Hm... Tiedättehän sen... Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä..." - -"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?" - -"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!" - -"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella -elätte?" - -"Kreivin tietenkin!" - -"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen -leivässään... Ha-ha-ha... Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava? -Minua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on -teistä? Ha-ha-ha!" - -Kreivittären kasvot synkistyivät. - -"Älkää juoko enää, parooni", sanoi hän ankarasti. "Te juovutte ja alatte -puhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat -pakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona." - -"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta -sanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu -antamaan teille vuosittain eron jälkeen?" - -"Ei mitään..." - -"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko... Kaikessa -ystävyydessähän minä... Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole -syyllinen. Ah!" - -Parooni löi otsaansa ja kohottautui. - -"Sallikaahan... Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?" - -"Mitä?" - -Paroonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären -kasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti. - -"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?" mutisi hän. "Tekö se suvaitsittekin -kestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?" - -Kreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään. - -"Tulppaani... Paksu ukko... Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne -käyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!" - -"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!" - -Parooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa. - -"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne! -Kuuletteko?" - -Kreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat -suuttumuksesta. - -"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!" sanoi hän. "Ettekö suvaitse -kutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!" - -"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista -tekoanne?" - -Kreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt -mitään. - -"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!" - -"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla -vanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen -jalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole -muuta kuin yksi kreivitär Goldaugen." - -Kreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus. -Alkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka. -Kreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi. - -"En ymmärrä teitä", mutisi hän. "Ketä viuluniekkaa? Mitä te ... -lavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!" - -"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin, -mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?" - -"Ketä? Kenestä te puhutte?" - -Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat -sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä, -puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen -kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa -nytkähtelivät. - -"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?" - -"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!" - -"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja -kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee -vieläkin... Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä... Hän on heikko, -köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän -seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä -silmiltään... Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois -mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei -milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!" - -"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?" - -"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka -hiiren söi. Hävetkää!" - -Parooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden. - -"Näyttäkäähän!" - -Kreivitär ojensi nöyrästi hänelle piiskan. - -"Hävetkää!" toisti parooni, kiersi piiskan ruuville, taittoi sen -kolmeksi ja heitti kappaleet menemään. - -Kreivitär hämmentyi perinpohjin. Häpeissään, kuullessaan ensi kerran -elämässään näin häikäilemätöntä puhetta, punaisena ja tietämättä, mihin -kätkisi paroonin tuomarinsilmiltä kasvonsa ja kätensä, kreivitär etsi -sanoja, mutta ei löytänyt niitä. Tässä nolossa tilanteessa häntä jonkun -verran auttoi eräs vähäinen seikka. Samassa, kun Arthur katkaisi -piiskan, kuului loitommalta puiden takaa askelten ääntä. Hetken kuluttua -kreivitär näki molemmat Fritzit. He tulivat esiin metsästä ja katsahtaen -uteliaasti kreivittäreen ja Arthuriin menivät aukion poikki. Edellä -kulki nuori Fritz, pitkä onki olallaan. Hänen jäljessään, tuskin -siirrellen jalkojaan, astua laahusti vanha Fritz. Oikeassa kädessään -vanha Fritz kantoi nuorassa sätkyttelevää nuorta haukea. - -"Herra Fritz, miksi teillä ei ole hansikkaita kädessä?" kysyi kreivitär -nuorelta Fritziltä. - -Fritz loi katseensa maahan, ja vilkaisten syrjäsilmällä kreivittäreen -liikutti huuliaan. - -"Missä teidän keppinne on? Miksi teillä ei ole keppiä mukananne?" - -Nuori Fritz kalpeni ja astui kiireesti metsän laitaa kohti. Puiden luona -hän katsahti kerran taakseen ja hävisi metsään. Vanha Fritz laahusti -vaieten, kehenkään katsomatta, hänen jäljessään. - -"Suonette minulle anteeksi", virkkoi parooni, kun Fritzit olivat -kadonneet. "En tahdo teitä loukata... Mutta, kautta kunniani, minä -osaisin kostaa viuluniekan puolesta, ellette olisi nainen... Teidän -sietäisi hävetä, Thérèse. Minä häpesin tähtenne tytön edessä!" - -Parooni nousi ja pani hatun päähänsä. - -"Te ette löydä sanoja puolustukseksenne... Parasta onkin! Miksi -rupeaisitte valehtelemaan? Puolustuksenne olisi -- valhetta." - -"En vieläkään ymmärrä teitä, parooni!" sanoi kreivitär. - -"Kunniasananne?" - -"Niin... kunniasanani..." - -"Hm ... jääkää hyvästi. Teidän kauniit silmänne ovat täynnä valhetta! -Jumalan kiitos, että vielä osaatte punastua, kun valehtelette." - -Arthur suoristautui, nyökäytti päätään ja lähti aukion poikki -metsäpolulle. - -Kreivitär Goldaugenin otsa peittyi kurttuihin. Hän mietti -epätoivoisesti, etsi mielestään sanoja eikä löytänyt... Hän olisi -tahtonut puolustaa Arthurille tekoaan, jota hän häpesi. Hänen -miettiessään, pureskellessaan ruusunpunaisia huuliaan ja väännellessään -sormiaan, Arthur oli kadonnut puiden taakse. - -"Parooni!" huusi Thérèse. "Pysähtykää!" - -Vastauksen sijasta kreivitär kuuli vain loittonevan Arthurin askelten -äänen. - -"Parooni!" huusi kreivitär vielä kerran, ja hänen äänensä vapisi -pelosta, että parooni poistuisi. - -Askelten ääni vaikeni. - -Kreivitär seisoi hetkisen paikallaan ja istuutui sitten mietteissään -nurmelle. Hänen vieressään oli kaksi tyhjää pulloa kumollaan. Kolmas, -jossa oli vielä hiukan viiniä, oli vinossa ruohikossa kaatumaisillaan. -Thérèse joi pullon tyhjäksi, nousi ja meni hevosensa luo. - -Ratsastaessaan pois aukiolta hän näki parin kolmen askeleen päässä sitä -ympäröivistä puista ratsastajan, joka juuri nousi hevosen selkään. -Kreivittären nähdessään ratsumiehen hevonen hirnahti iloisesti. -Ratsastaja oli noin viidenviidettä ikäinen, pitkä, laiha, kalpea, -harvapartainen mies. Päästyään hevosen selkään hän ratsasti kreivittären -jälkeen. - -"Pysähtykää!" sanoi hän hiljaisella äänellä. Tämän heikon, miehuuttoman -äänen väristä saattoi päättää sen tulevan sairaasta rinnasta -"Pysähtykää! Tahdon sanoa vain pari sanaa! Pari sanaa ainoastaan!" - -Kreivitär ei katsonut taakseen. - -"Olette vakoillut?" sanoi hän. "Katselitte varkain?" - -"Rakastanhan sinua! En voi elää hetkeäkään näkemättä sinua. Pari sanaa -vain!" - - - - -V. - - -Kreivitär katsahti mieheensä, kreivi Goldaugeniin (ratsastaja oli hän), -ja hiljensi kulkuaan. - -"Lääkäri on kieltänyt teitä ratsastamasta nopeasti", sanoi kreivitär. -"Ajakaa hiljemmin... Mitä haluatte?" - -"Pari sanaa vain." - -"Puhukaa!" - -"Kuka hän on?" - -"Parooni von Saynitz." - -"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus -olette ... rakastanut?" - -"Ehkäpä... No niin, hän juuri! Entä sitten?" - -"Hm... Hän on vieläkin kaunis... Miksi sallitte hänen sättiä itseänne? -Mikä oikeus hänellä siihen on?" - -Kreivi vaikeni, yski ja jatkoi: - -"Kukapa tietää, vaikka ... vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan -vanha rakkaus herätä uudelleen eloon." - -"Antakaa minulle piiskanne!" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan -piiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan -pitkin hakkausta. - -Kreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti -nelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä -olivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja -hän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi -katseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui -mietteisiinsä. - -Parin päivän kuluttua Arthur tapasi metsänvartija Blaucherin talon -läheisyydessä Thérèsen. Tällä kertaa hän ei ollut ratsun selässä, vaan -käveli talonpoikaispuvussa. Se oli näöltään aivan tavallinen, -vastaommeltu maalaispuku, mutta oli paljoa kalliimpi mustaa, silkkistä -ratsastuspukua. Eriväristen granaattien asemasta hänellä oli kaulassaan -turkooseja, smaragdeja, koralleja ja helmiä. Kummassakin käsivarressa -oli paksu, kultainen rannerengas. Hame ja lyhyt unkarilaistakki olivat -tehdyt kalliista kankaasta. - -"Parooni!" huudahti hän, nähdessään Arthurin. "Tulkaa tänne hetkiseksi!" - -Kun Arthur meni hänen luokseen, sanoi hän: - -"Sananne ja poistumisenne -- muistattehan? -- tuottivat minulle aika -lailla päänvaivaa. Vasta pitkän miettimisen jälkeen asia selvisi -minulle. Nyt ymmärrän... Tarkoititte tuota ukkoa ... jota löin -piiskalla? Niinhän?" - -"Niin, tietysti... Oliko se mikään arvoitus?" - -"No niin! Nyt tiedän, kenestä puhuitte... Minun ei suinkaan tarvitse -teille puolustaa itseäni, parooni, mutta ... rauhoittaakseni -oikeudentuntoanne... Löin häntä syystä. Hänen takiaan heitti hevoseni -minut satulasta maahan. Olin vähällä taittaa jalkani. Ja sitten ... hän -julkesi nauraa..." - -Arthur katsoi kreivitärtä kasvoihin ja päästi iloisen naurun. - -"Valheita, teidän armonne!" sanoi hän. "Miksi syöttäisimme toisillemme -pajuköyttä? En tarvitse teidän selityksiänne... Ja mitäpä ne -hyödyttäisivätkään? Näen nyt ensi kerran teidän sievät jalkanne, ja se -riittää minulle täydellisesti... Jalkanne ovat kaiken arvostelun, -yläpuolella! Kävelkäämme hiukan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi ne -hävyttömyydet, joilla teitä kestitsin 'Pronssipeuran' luona. Olin -humalassa..." - -Arthur ja Thérèse kävelivät kauan. He haastelivat aivan tavallisista -asioista, pilailivat, nauroivat. Soittajaukosta, hänen tyttärestään, -viisaista ihmisistä ja "veijareista" ei lausuttu sanaakaan. Parooni ei -virkkanut ainoatakaan pisteliästä sanaa... Hän oli yhtä rakastettava -kuin menneinä vuosina Wienissä Heilenstrahlien luona. Kun hän saattoi -Thérèsen Blaucherin talon läheisyydessä odottavien kääsien luo, oli jo -aivan pimeä. - -"Tahdotteko opettaa minua ampumaan?" kysyi Thérèse noustessaan -kääseihin. - -"Niin paljon kuin mielenne tekee..." - -"Tehkää se, parooni. -Minua ikävystyttää hirmuisesti. Jos te edes hiukankin tahdotte -haihduttaa ikävääni, niin teette oikean laupeudentyön... Toden totta. -Auttakaamme toisiamme." - -Thérèse puristi Arthurin kättä ja ajoi pois. - -Neljän päivän päästä he taas tapasivat toisensa, ja puolen kuukauden -päästä ei kulunut päivääkään, jolloin he eivät olisi kohdanneet -toisiaan. Parooni opetti Thérèsen ampumaan, ja Thérèse ratsasti joka -ilta metsästämään, toisinaan varhain aamullakin. Heidän suhteensa oli -sangen epämääräinen. Selvänä von Saynitz kerrassaan hämmästytti -rakastettavalla käytöksellään. Hän puhui hiljaisella äänellä, -ystävällisesti, huomattavasti karttaen tylyjä sanoja, hymyili -ystävällisesti, tarjosi huomaavaisesti suuren kätensä kreivittärelle -eikä puhunut kuin "villi", vaan kuten todellinen naisten ritari. Mutta -päihtyneenä von Saynitz oli törkeä, kyynillinen, ja naureskeli ilkeästi. -Kun hän oli humalassa, sai Thérèse kuunnella mitä mahdottomimpia sanoja. -Parooni ivaili häntä, manasi hänet hiiteen, sanoi halveksivansa ja -vihaavansa Thérèseä. - -"Annan teille anteeksi, von Saynitz", sanoi Thérèse kerran, "vain siksi, -että olette päihtynyt. Nukkuvia, mielipuolia ja humalaisia ei saa -lyödä..." - -"Aa!... Vai sillä tavalla! Tietäkää siis", vastasi von Saynitz nauraen, -"että puhun teille totta vain päihtyneenä. Kun olen selvänä, käyttäydyn -teitä kohtaan kuin täysi farisealainen. Älkää uskoko minua selvänä!" - -"Meidän ei sovi tavata toisiamme..." - -"Miksi ei sovi? Tavatkaamme vain! Teitä vaivaa ikävä, ja minua samoin... -Riidassa ja sodassa aika kuluu nopeammin kuin rauhan aikana. Ha-ha! -Kohtalo teki mainiosti sotkiessaan välimme ja opettaessaan meitä olemaan -kunnioittamatta toistemme hyveitä. Te ette kunnioita minua, koska näette -minussa veijarin, ja minä en kunnioita teitä, koska näen teissä -kappaleen suloista naisruumista! Ha-ha!" - -Thérèsen silmät säkenöivät, ja hän ajoi tiehensä sanaakaan sanomatta. -Tämän kohtauksen jälkeen Arthur ei nähnyt häntä viikkoon. Kahdeksantena -päivänä hän tapasi kreivittären ja pyysi häneltä anteeksi. - -Arthur oli usein päihtynyt. Thérèse lähti monesti hänen luotaan -vakavasti suuttuneena ja päätti lujasti olla menemättä häntä enää -tapaamaan, mutta... - -Niin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään -maahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä... Tulivat sateet. -Syksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin, -niin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua... Tuulessa -oli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli -synkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle. - -Von Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla -sisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja -tulivat kuraisiksi... Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa -punakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään -määrättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut -loppua... Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi -metsässä entiseen tapaansa. - -Mutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta... -Kohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa -hyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa, -joka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän -Fransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja -Thérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä -ja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui -haukotellen ja puhuen ilkeyksiä... Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen -päänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään -kieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin -ilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa -majailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen -ajasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin -menneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen -sävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista. -Thérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita, -kaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa... Hän rakasti -vielä intohimoisesti parooni von Saynitzia. - -Eräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin -taloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen. - -Avattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta -leikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje. - -Ne olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä -suurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt -muutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä -puvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei -näkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita -kutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun -ylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu. -Hatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan -halpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen -hymy... "Pikku hupsu!" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa. -"Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan -ryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen -laulun päästät!" - -Kirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: "Rakas parooni! Lähetän teille -kuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja -terveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin -piankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron, -mitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät. -Tällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi, -mitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon -parooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää -teille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa -pitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I." - -Nauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva -Blaucherilta paperia ja kirjoitti: - -"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä. -Pysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti -piestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme -kultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz." - -Annettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur -istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania. -Kynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen -punainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei -saatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon -saakka... - -Ilkalle ja hänen isälleen oli todella tapahtunut jotakin erikoista... - -Viikon kuluttua kohtauksestaan parooni von Saynitzin kanssa, muutamana -polttavan helteisenä keskipäivänä, he istuivat eräällä rautatieasemalla -katoksen alla. Ankarasta kuumuudesta huolimatta oli asemasillalla paljon -väkeä: huvila-asukkaita, tilanomistajia ja vararaiteella seisovan junan -matkustajia juoksenteli sinne tänne asemasillalla, täyttäen jokaisen -rakennuksen. Vararaiteella seisova juna oli sotilasjuna, ja sellaiset -viipyvät jokaisella asemalla pari kolme tuntia... Ensimäisen luokan -odotussali oli täynnä upseereita, jotka istuivat juomassa. Kolmannen -luokan salissa pauhasi sotilassoittokunta, joka oli houkutellut asemalle -suuren joukon yleisöä. - -Zwiebusch ja Ilka istuivat suuren kymmenysvaa'an laudalla, lepäsivät ja -katselivat yleisöä: Zwiebusch sotilaita, jotka joivat olutta, ja Ilka -naisten pukuja. Heidän ohitseen kulki humalaisia upseereita, jotka -katselivat Ilkaa. Sievä tyttö miellytti heitä... Aluksi heidän -ympärillään kierteli alempia upseereita, mutta juomingin päätyttyä Ilka -näki lähellään ylempiäkin... Puolisen tuntia ennen junan lähtöä ylemmät -ja alemmat upseerit keräytyivät yhteen joukkoon, ja luoden Ilkaan -humalaisia silmäyksiä kuiskailivat keskenään. - -"Siellä puhutaan sinusta, Ilka", sanoi Zwiebusch. "Jospa soittaisimme -heille jotakin. Ehkä antavat rahaa. Tuo kurja orkesteri onkin paraiksi -vaiti." - -Zwiebusch ja Ilka nousivat, virittivät soittimensa ja alkoivat soittaa. -Ilka lauloi. Upseerit hymyilivät... Ilka lauloi, ettei ole maailmassa -kauniimpaa ja uljaampaa väkeä kuin itävaltalaiset sotilaat, jotka -voisivat hetkessä valloittaa koko maailman. - -"Mainiota! Verratonta!" virkkoivat upseerit. "Älä sinä, äijä, laula! -Häiritset vain mäkätykselläsi! Verratonta!" - -"Aate!" huudahti muudan upseeri, jolla oli pitkät, harmaat viikset, ja -löi kädellään lakkiinsa. "Kunniani kautta, nerokas aate!" - -Ja hän alkoi kuiskailla jotakin tovereilleen. Toverit nyökyttivät -hyväksyvästi päätään. Saatuaan toveriensa suostumuksen harmaaviiksinen -upseeri tuli hoiperrellen Ilkan luo, tarttui hänen päivettyneeseen -käteensä ja sanoi: - -"Kuules, lintuni! Me tahdomme ottaa sinut mukanamme junaan... Sinä saat -laulaa ja soittaa meille koko matkan, annamme sinulle paljon rahaa. -Tulethan?" - -Ja odottamatta vastausta hän veti Ilkan käsivarresta toveriensa luo. - -"Niin, niin..." vahvistivat humalaiset upseerit. "Me annamme paljon -rahaa... Tietysti tulet..." - -"Minne te matkustatte?" kysyi Ilka. "Bosniaan, luultavasti... Emme -itsekään tiedä varmasti." - -"Ei käy laatuun!" esteli Zwiebusch hymyillen. - -Mutta upseerit eivät kuunnelleet Zwiebuschin vastaväitteitä. He veivät -hymyilevän Ilkan syrjään ja alkoivat kehoitella ja suostutella häntä... -Eräs nipisti häntä leuasta. - -Zwiebusch, varmana siitä, ettei Ilka suostu, seisoi loitompana ja -hymyili. Ilka ei suostu! Hän oli aina vastannut kieltävästi sentapaisiin -esityksiin. Hän oli siveellinen tyttö. Mutta vanhuksen hämmästys ja -säikähdys ei ollut vähäinen, kun Ilka äänekkäästi nauraen nousi -ensimäisen luokan vaunuun; hän meni sisään ja nyökytti ikkunasta päätään -isälleen... Vanhus juoksi vaunun luo. - -"Minä lähden, isä", sanoi Ilka. "Nouse vaunuun..." - -"Oletko mieletön?" huudahti Zwiebusch kalveten, uskaltamatta astua -hienoon vaunuun. - -"Tule sisään!" kehoittivat upseerit. - -Ukko nousi kumarrellen ja hämmentyneenä vaunuun ja alkoi selitellä -Ilkalle, ettei tämän sopinut lähteä. Mutta tyttö oli itsepintainen eikä -myöntynyt. - -"Tahdon saada miljoonan!" kuiskasi hän isälleen. "Ellen saa miljoonaa, -niin kuolen." - -"Miljoonaa et saa, mutta kunniasi menetät. Sinä menetät kunniasi! Se on -epäsiveellistä!" - -"Älä pelkää, isä Zwiebusch. Miehet eivät näe eivätkä kuule minulta -mitään muuta kuin musiikkia... Olen päättänyt." - -Juna lähti liikkeelle, mutta vanhus yhä kehoitti, pyysi, rukoili, -vieläpä itkikin tilkkasen. - -"Tuo on ikävää, isä!" sanoi Ilka ja meni upseerien luo. - -Kalpeana, hikisenä, sormet ja huulet vavisten isä painautui syrjäiseen -nurkkaan ja rukoili Jumalaa, ummistaen silmänsä. Hän ei tuntenut tätä -hilpeätä Ilkaa, joka kuunteli upseerien typeriä laverteluja, omaksi -hiljaiseksi, usein itkeväksi Ilkakseen. Hän ei uskonut silmiään ja -korviaan... Käsittämättömiä, arvoituksellisia ovat nuo tyhmät -tyttölapset! - -Ilkalle järjestettiin oma osasto vaunussa. Hänelle ja Zwiebuschille -tarjottiin ylellinen aamiainen, mutta he eivät siihen kajonneet. -Lähimmässä kaupungissa, jonka asemalla juna viipyi kaksi tuntia, yksi -upseereista kävi eräissä liikkeissä ja osti Ilkalle uudet vaatteet, -rannerenkaan ja kengät... - -"Rykmentin tyttären malja!" huusivat upseerit, kun Ilka tuli osastostaan -uudessa asussaan. "Eläköön!" - -Upseerit tyhjensivät lasinsa ja vaativat Ilkaa laulamaan. Hän lauloi, -kunnes rykmentti saapui rajalle. - -Sellainen oli ensimäinen askel sillä tiellä, jolta tyhmä Ilka odotti -löytävänsä miljoonan. Tämä askel oli onnistunut. Kun Ilka kuukautta -myöhemmin pakeni Zwiebuschin kanssa rykmentistä, oli hänellä yllään -puku, joka oli tullut maksamaan upseereille puolitoistatuhatta frankkia. -Hän pakeni ensimäisen luokan vaunussa, jossa paitsi häntä matkusti viisi -nuorta tyttöä, vanha nainen, jolla oli suuri kotkannenä, ja paksu, -kaljupäinen saksalainen. Matkan varrella saksalainen jakeli -käyntikorttejaan, joihin oli kirjoitettu: "Josef Kelter, orkesterin ja -unkarilaisen kuoron pitäjä Triestissä." Kyömynenäinen nainen oli hänen -yhtiökumppaninsa. - - - - -VI. - - -Itsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen. - -Oli lauhkea huhtikuun yö... Kello oli jo aikaa sitten lyönyt -kaksitoista, mutta M--me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä -ollut loppunut. Näyttämöllä esitti M--lle Turille, mustan tieteen -professori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman -kyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren -naisten hameen... Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä, -ilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina -samoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain "muun muassa" -- numerona. -M--me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta -ravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo -enemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on -pikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen -kiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö -enemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan... Se on -liian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään -hiljaa sekuntiakaan... Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin -ja puiston väliä... Näyttämöä M--me Blanchard pitää myöskin esittääkseen -yleisölleen "uutukaisia". M--lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli -näiden "uutukaisten" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen -päättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja -taputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä. -Eräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen -kukkaviholla. Hän vakuutti "muutamille yleisöstä", jotka hyörivät hänen -ympärillään, että odotetut "uutukaiset" olivat ihastuttavia... Hänen -paksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä, -hymyili ja nyökytti päätään. - -"Oi, niin ovat!" vakuutti hän. "Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin -kalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia..." - -"Kuulkaapas", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me -Blanchardille, "miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia -lauluja?" - -M--me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan. - -"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja", sanoi -hän. "Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään..." - -"Poloinen!" huokasi varakreivi. "Mikä tauti M--lle Ilkaa vaivaa?" - -Blanchard kohautti olkapäitään. - -"En tiedä... Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette -varmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta. -Sairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan..." - -"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia", -virkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten -joukossa. "Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa -sairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen... -millainen ... tenhotar!" - -Rakuuna viittasi näyttämölle, jossa "uutukais"-kuoro juuri sijoittautui. -Cési vilkaisi pikaisesti näyttämölle, mutta kääntyi taas kohta M--me -Blanchardiin päin ja alkoi puhua tämän kanssa Ilkasta. - -"Hän tekee meistä pilaa!" jupisi hän neljännestunnin kuluttua. "Hän on -typerä! Tiedättekö, mitä hän vaatii jokaiselta yhdestä ainoasta -lemmenhetkestä? Tiedättekö sen? Satatuhatta frankkia! Ha-ha-ha! -Katsotaanpa, kuka hullu sen hänelle antaa! Sadallatuhannella saan -sellaisia kymmenen! Hm... Serkkumme tytär, madame, oli tuhat kertaa -häntä kauniimpi ja tuli maksamaan minulle satatuhatta, mutta kolmen -vuoden aikana! Mutta tämä? Oikullinen tytöntynkä! Satatuhatta... Teidän -asianne, madame, olisi selittää hänelle, että hän menettelee kauhean -tyhmästi... Hän laskee leikkiä, mutta ... leikkiä ei voi laskea -ikuisesti." - -"Mitä sanoo kaunokaisemme Alfred Désiré?" kysyi paksu M--me Blanchard -nauraen ja kääntyen rakuunan puoleen. - -"Tyttö ärsyttelee", vastasi Désiré. "Hän tahtoo myödä itsensä -mahdollisimman kalliista..." - -"Hän tärvelee hermomme ja ottaa tuhannen frankin sijasta kaksituhatta. -Tyttö tietää, ettei mikään niin pingota ja heikonna näitä kirottuja -hermoja kuin odotus... Satatuhatta -- se on herttaista pilaa." - -Keskusteluun yhtyi neljäs, sitten viides, ja lopulta puhui Ilkasta koko -aitio. Aitiossa oli kymmenkunta henkeä... - -Tämän keskustelun aikana istui Ilka eräässä niistä lukuisista pienistä -huoneista, joihin näyttämöntakainen osa rakennusta oli jaettuna. -Huoneella, joka oli hajuvesien ja puuterin tuoksun ja valokaasun hajun -läpitunkema, oli kolme nimitystä: se oli samalla kertaa M--Ile sen ja -sen pukeutumis-, vastaanotto- ja asuinhuoneena. Ilkalla oli paras näistä -huoneista. Hän istui sohvalla, joka oli päällystetty uudella räikeän -tulipunaisella sametilla, ja hänen jalkansa lepäsivät kauniilla, -kukallisella matolla. Ruusunpunaisella varjostimella varustetusta -lampusta lähtevä valo teki koko huoneen ruusunväriseksi. - -Ilkan edessä seisoi noin viidenkolmatta ikäinen kaunis tummaverinen mies -moitteettomassa mustassa puvussa. Hän oli "Figaron" reportteri André -d'Eeu-Marin. Hän oli toimensa vuoksi Blanchardin teatterin tapaisten -paikkojen vakinainen vieras. Hänen käyntikorttinsa takasivat hänelle -maksuttoman pääsyn kaikkiin sentapaisiin laitoksiin, jotka toivoivat -häväistysjutuistaan mainittavan sanomalehdissä... "Figarossa" julkaistu -häväistysjuttu oli niille parhaana reklaamina. - -André d'Eau-Marin seisoi Ilkan edessä, pureskellen viiksiään ja -pujopartaansa, eikä kääntänyt katsettaan kauniista tytöstä. - -"Ei, André", sanoi Ilka murteellisella ranskankielellä, "en voi tulla -omaksenne... En millään ehdolla. Älkää vannoko, älkää seuratko minua, -älkää alentako itseänne... Kaikki on turhaa." - -"Miksi? Ha-ha-ha! Te olette lapsellinen, André... Käsittänettehän, että -minulla on syy koska kieltäydyn... Ensiksikin, te olette varaton, ja -minä olen jo tuhannesti sanonut teille että hintani on satatuhatta -frankkia... Onko teillä satatuhatta?" - -"Tällä hetkellä minulla ei ole sataakaan frankkia... Kuulkaahan, -Ilkka... Eihän tuo ole totta... Miksi noin säälimättömästi halvennatte -itseänne?" - -"Mutta jos rakastankin toista?" - -"Ja tietääkö tuo toinen, että rakastatte häntä? Ja rakastaako hänkin -teitä?" - -"Tietää ja rakastaa..." - -"Hm... Kylläpä hän on aika heittiö, kun sallii teidän olla tuon ihraisen -Blanchardin teatterissa!" - -"Hän ei tiedä, että olen Pariisissa. Älkää häntä soimatko, André..." - -Ilka nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta. - -"Te, André", sanoi hän, "olette useammin kuin kerran vakuuttanut -minulle, että olisitte valmis tekemään puolestani, mitä vain -haluaisin... Laittakaa niin, etteivät ihailijani ahdistele minua... He -eivät anna minulle hetkenkään rauhaa... Heitä on sata, ja minä olen -yksin. Kyllähän itse käsitätte... Ja jokaiselle minun täytyy vastata -kieltävästi... Onko minulle mikään ilo nähdä ihmisiä, jotka ovat -katkeroituneita kiellostani? Järjestäkää niin, olkaa ystävällinen... -Olen hirveästi kyllästynyt kaikkiin noihin mielistelyihin, pyyntöihin ja -selityksiin." - -"Järjestän niin", vastasi d'Eau-Marin, "ettei teitä enää ole -kyllästyttävä kukaan muu kuin minä... Ei kukaan muu kuin minä?" - -Ilka pudisti kieltävästi päätään. - -André kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi -polvilleen. - -"Mutta minähän rakastan teitä", sanoi hän rukoilevalla äänellä, -"rakastan teitä, Ilka!" - -Yht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt -sormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä -huolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut -medaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko. - -"Vihdoinkin!" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta. - -Nyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa -on hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran -ympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti -medaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen -piirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot! -Kultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu: -"Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua." - -"Vai niinkö onkin!?" - -Ilkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan. - -"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm... Hyvä!" - -Ilka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti. - -"Hän uskaltaa rakastaa häntä!" mutisi tyttö. "Mutta ei! André! -Jumalan tähden!" - -Reportteri nousi polviltaan, löi kädellään tomun housuistaan ja meni -Ilkan luo. - -"André... Tahdon rakastaa teitä, mutta täyttäkää ensin yksi pyyntöni." - -"Minkä vain tahdotte! Tuhat pyyntöä, aarteeni!" - -"Tähän saakka en ole tahtonut sitä tehdä, mutta... nyt olen pakotettu -siihen... Valitsen teidät kostajakseni... Oletteko milloinkaan käynyt -minun kotimaassani?" - -Nojaten reportterin olkaa vasten Ilka alkoi puhua kuiskaten hänen -korvaansa. Hän puhui kauan, kiihtyneesti, viittoillen käsillään. -Reportteri kirjoitti jotakin taskukirjaansa. - -"Teettekö sen?" kysyi Ilka. - -"Teen... Minäkin vihaan häntä sen jälkeen, mitä olen kuullut teiltä..." - -"Matkustakaa heti!" - -"Mutta kuinka voitte tietää, olenko täyttänyt tehtäväni?" - -"Uskon kunniasanaanne", vastasi Ilka. - -"Ja te, Ilka, antakaa minulle kunniasananne siitä, että ... ette petä -minua." - -Ilka epäröi silmänräpäyksen ajan. Oli syytäkin! Hänenhän täytyi kurjasti -valehdella, valehdella uskolliselle, rehelliselle miehelle ja... -valehdella ensikerran elämässään. - -"Saatte kunniasanani!" - -Reportteri suuteli hänen kättään ja poistui. Tunnin kuluttua hän istui -junassa ja oli seuraavana päivänä Ranskan rajojen ulkopuolella. - -Saatettuaan reportterin ovelle Ilka meni lämpiöön, johon oli asetettu -pikkupöytiä. Kalpeana, kiihtyneenä ja unohtaen, että hänen oli -ilmoitettu olevan tänä iltana sairaana, hän käveli pitkin huoneita. Hän -ei olisi tahtonut ajatella, mutta siitä huolimatta hänen kuumassa -päässään vilisi kaikenlaisia levottomia ajatuksia, toinen toistaan -kauheampia. Ajatus, että hänen parooninsa rakasti tai oli rakastanut -tuota naista, raateli hänen mieltään. Kun hän tuli permantokatsomoon, -kääntyivät yleisön katseet hänen ja M--me Blanchardiin, joka juuri oli -päässyt vakuuttamasta, että Ilka oli sairas ja vuoteen omana. -"Uutukaiset", jotka tekivät parastaan näyttämöllä, kuulivat yhtäkkiä -supinaa, vihellystä, käsienpauketta ja alkoivat kumarrella ... mutta -suosionosoitukset eivät olleetkaan tarkoitetut heille. - -"Näyttämölle! Unkarilaisia lauluja!" ulvoi haltioitunut yleisö. "Mars, -näyttämölle! Ilka! Bravo!" - -Ilka hymyili, osoitti kurkkuaan ja poistui, jättäen paksun M-me -Blanchardin parhaansa mukaan selviytymään yleisöstä. Hän meni erääseen -ravintolan yksityishuoneista, jossa hän tavallisesti illasti -"ystäviensä" seurassa. Häntä seurasivat ihailijatkin. - -Tällä kerralla illallispöydässä vallitsi painostunut tunnelma. Ilka oli -vaiti eikä syönyt mitään. Iloisen naurunhelinän ja murteellisten -ranskankielisten sanojen sijaan "ystävät" saivat kuulla vain syviä -huokauksia. Cési, pääpukari illallispöydässä, jurotti niinikään. - -"Piru periköön nuo viattomat viattomine naamoineen!" murahti hän, ahmien -Ilkaa katseillaan. - -Désiré joi ja oli vaiti. Rakuuna oli viime aikoina käynyt -miettiväiseksi. Ilkalle, joka vaati sataatuhatta, ei hän voinut tarjota -kahtakaan tuhatta. Hänen isänsä oli hiljan kuollut, ja omaisuus oli -joutunut velkojille. Epäitsekkääseen rakkauteen hän ei uskonut: hän -tiesi olevansa rumanlainen ja että nämä tytöt olivat voitonhimoisia... - -Adolf Bach, pankkiirin poika, jonka velvollisuuksiin kuului toisten -juottaminen samppanjalla, istui Ilkan vieressä ja käyttäytyi häntä -kohtaan perin tuttavallisesti. Muita rikkaampana hänellä oli siihen -oikeus... Hän joi Ilkan lasista, kuiskaili hänen korvaansa j. m. s. -Tuollainen tuttavallisuus teki illallisvieraat, jotka eivät voineet -sietää Bachia hänen rikkautensa tähden, entistä ärtyisämmiksi. - -Jonkun askelen päässä pöydästä, jossa vieraat joivat, istui kaksi -vanhusta ikkunan ääressä. Toinen heistä oli lyonilainen tehtailija Marc -Louvrer, ja toinen... Toista ette voisi tuntea vanhaksi tuttavaksemme, -viuluniekka Zwiebuschiksi, vaikka se oli hän. Hän oli tavattomasti -muuttunut entisestään, laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä otsa enää -kiiltänyt hiestä. Katseessa kuvastui välinpitämättömyyttä ja -kohtaloonalistumista. Zwiebusch-vanhus oli heittänyt kaiken sallimuksen -huomaan eikä puuttunut enää mihinkään. Ilkan mukana oli kaikki hänelle -mennyttä. Hänen kasvoissaan ei enää ollut arpea. Valkea, kultanappinen -paita ja musta hännystakki verhosivat yhä laihemmaksi käyvää vartaloa. -Louvrerin kanssa, rooli Ilkan kiihkeimpiä ihailijoita, Zwiebusch -puheli... kirjallisuudesta. - -Kello kolmeen mennessä olivat kaikki, Zwiebuschia, hänen tytärtään ja -Louvreria lukuunottamatta, päihtyneet. Humala loi hiukan eloa -alakuloisiin, jurottaviin juomaveikkoihin. Toivoton rakkaus tulisti -heidän humalaisia päitään. Kielten siteet kirposivat. - -Kello neljä Ilka lähti isänsä kanssa kotiin. Ennenkuin hän lähti, yritti -jokainen sanoa hänelle jäähyväisiksi jonkun sanan kahdenkesken. - -"Rakastan teitä!" sanoi jokainen, ja jokainen tarjosi hänelle -paratiisin. - -"Satatuhatta!" vastasi Ilka lyhyesti. - -Toukokuussa, eräänä iltana, jolloin ei ollut näytäntöä, ilmestyi toki -vihdoin mies, joka antoi hänelle satatuhatta ja teki lopun ilveilystä. -Se mies oli rakuuna Désiré. - -Kello kolme yöllä, kun kaikki jo olivat humaltuneet, astui rakuuna -huoneeseen. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Tervehtimättä ketään hän meni -Ilkan luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet syrjään. - -"Minä toin", sanoi hän kumealla äänellä. "Ota... Tiedätkö, mitä olen -tehnyt? Olen ryöstänyt rahat sedältäni... Huomispäivänä joudun lain -kouriin... Ota rahat! Minä suostun!" - -Ilkan rinnasta tunkeutui ilon huudahdus: hänellä oli jo satatuhatta! -Mutta samassa hetkessä hänen kasvoilleen levisi kuoleman kalpeus: hänen -oli maksettava sadastatuhannesta... - -Adolf Bach, joka oli seurannut Désirén liikkeitä, tuli Ilkan luo, ja -kuullessaan sanan "suostun" hän kalpeni. - -"Minäkin suostun!" huudahti hän nopeasti ja tavoitti taskuaan. "Minäkin -annan satatuhatta!" - -Désiré hymähti pilkallisesti. Nulikka Bach ei hänen mielestään nyt ollut -mikään vaarallinen kilpailija. - -"Minä ehdin ensiksi... Teitä, Bach, ei haittaisi mennä nukkumaan. -Hoitajanne odottaa jo teitä." - -"Minä en nuku lapsenpiikojen kanssa. Teidän naamanne, Désiré, ei oikein -miellytä minua. Se näyttää liiaksi odottavan korvapuustia. Annan -satakymmenentuhatta!" - -"Minä sataviisikymmentä!..." - -Désiré oli varastanut sedältään tasan satakaksikymmentätuhatta frankkia. - -Päihtynyt Cési, joka oli ahminut katseillaan Ilkaa kuin käärine -kaniinia, nousi äkkiä ja meni Bachin ja Désirén luo. - -"Te... te ... suostutte?" mutisi hän. "Te olette menettäneet järkenne! -Te... te ... olette mielettömiä, nulikat! Satatuhatta! Pardon, -mademoiselle, mutta ... myöntäkäähän itse..." - -"Annan satakaksikymmentä!" toisti Désiré. - -"Annan satakaksikymmentä!" sanoi Bach nauraen. "Maksan tässä paikassa, -käteisellä!" - -Cési hätkähti. Hän ei ollut uskoa korviaan. - -"Onko todella olemassa sellaisia hölmöjä, jotka maksavat satatuhatta -naisesta, jollaisen voi milloin tahansa saada viidellätuhannella? Ja -veisikö Ilkan todellakin joku muu kuin hän itse?" - -"Se on mahdotonta!" huudahti hän. - -"Minäkin annan satakaksikymmentätuhatta!" ilmoitti neljäs henkilö, joka -oli tullut lähemmäksi. - -Tämä uusi ostaja oli kookas, verevä tilanomistaja Arcaud Marseillen -seuduilta, sangen rikas henkilö. Hänelle oli leikintekoa heittää tytön -jalkoihin satasen tuhatta. Häneltä oli hiljan kuollut vaimo ja ainoa -poika, ja nyt hän koetti upottaa surunsa viiniin ja ostolempeen. - -"Minäkin suostun!" sanoi serbialainen Botitsh, joka esiintyi jonkin -lähetystön sihteerinä ja joi joka päivä suunnattomia summia. - -Cési otti esiin taskukirjansa ja alkoi selailla sitä. Hän kirjoitti -siihen jotakin, nähtävästi laskien. Kynä suorastaan kiiti paperilla. - -"Mutta minkä vuoksi, hyvät herrat?" murahteli hän. "Ovatko rahat teille -todellakin niin halpoja? Ja miksi juuri satakaksikymmentätuhatta eikä -täsmälleen sata? Kolmekymmentä ... kuusisataa... Miksi ei tasan sata?" - -"Satakaksikymmentäviisi!" huudahti Bach katsahtaen voiton varmasti -kilpailijoihinsa. - -"Hyvä, minä suostun!" huusi Cési. "Suostun! Kuulettehan, minäkin -suostun!" - -"En välitä lisäyksestänne", sanoi Ilka Bachille. "Ottakaa -viisituhattanne takaisin. Tyydyn sataankahteenkymmeneen... Mutta, hyvät -herrat, ette kaikki... Vain yksi joukostanne... Mutta kuka?" - -"Minä", sanoi rakuuna. "Minä ensimäisenä ilmoitin suostuvani..." - -"Sehän ei mitään merkitse!" väittivät toiset. "Ensimäinen tahi toinen, -yhdentekevää!" - -"Se ei asiaa ratkaise", sanoi Ilka. "Miten teemme, hyvät herrat? Pidän -yhtä paljon jokaisesta teistä... Kaikki te olette rakastettavia ja -ystävällisiä... Kaikki te rakastatte minua yhtä suuresti... Miten -teemme?" - -"Heittäkää arpaa!" ehdotti eräs nuori mies, joka ei ollut ottanut osaa -kauppaan, ja loi kateellisia silmäyksiä ostajiin. - -"Hyvä, arpa ratkaiskoon", sanoi Ilka. "Suostutteko siihen?" - -"Suostumme!" sanoivat kaikki, paitsi rakuunaa, joka istui ikkunalaudalla -ja armottomasti pureskeli paksua alahuultaan. - -"Siis, hyvät herrat, kirjoittakaamme liput... Joka saa minun nimelläni -varustetun lipun, saa minut itsenikin. Isä Zwiebusch, kirjoita liput." - -Tottelevaisena kuin aina isä Zwiebusch pisti kätensä uuden -hännystakkinsa taskuun ja veti sieltä arkin paperia. Paperi leikattiin -neliöiksi, ja yhteen niistä kirjoitettiin Ilkan nimi. - -"Pankaa rahat pöydälle, hyvät herrat", kehotti Ilka. "Liput ovat -valmiit." - -"Kuinka paljon kunkin on annettava?" kysyi Bach. "Montako meitä on? -Kahdeksan. Satakaksikymmentätuhatta kahdeksaan osaan, siitä tulee ... -tulee..." - -"Pankaa satakaksikymmentätuhatta mieheen!" sanoi Ilka. - -"Paljonko?" - -"Satakaksikymmentätuhatta mieheen!" - -"Aritmetiikantaitonne on puutteellinen, lintuseni", huomautti -serbialainen. "Vai leikkiäkö laskette?" - -"Satakaksikymmentätuhatta mieheen... Muuten en voi", vastasi Ilka. - -Miehet poistuivat vaieten Ilkan luota ja istuutuivat pöydän ääreen. He -olivat kuohuksissaan. Cési alkoi torailla ja etsiä hattuaan. - -"Tämähän on petkutusta!" murisi hän. "Sellaista voi nimittää -petolliseksi peliksi! Käyttää hyödykseen sitä, että meillä hölmöillä, -juopuneilla aaseilla, on veri kuohuksissa!" - -"Minä en anna senttiäkään!" vannoi Bach. - -"En pyydä", vastasi Ilka. "Mutta jo onkin aika lähteä kotiin... Oletko -valmis, isä Zwiebusch? Menkäämme! Säilytä arpaliput muistona." - -"Hyvästi", sanoivat miehet. "Lähtekää kotiimme Unkariin ja etsikää -sieltä hölmöjä, jotka antavat teille miljoonan. Sillä miljoonanhan te -tahdotte? Miljoonalla voi ostaa koko Pariisin! Hyvästi!..." - -Mutta kaikkivoimainen intohimo otti omansa... Kun Ilka ojensi jokaiselle -kuuman kätensä, kun hän tiesi jokaiselle lausua jäähyväisiksi muutaman -lämpimän sanan ja lauloi "viimeisen" laulun, silloin kohosi intohimo -huippuunsa... - -Kello viisi veti ensimäinen vastaan osunut tarjoilija Bachin hatusta -arpaliput. Kun kaikki liput oli nostettu ja avattu, tunkeutui kaikkien -miesten rinnoista äänekäs nauru. Se oli epätoivon nauru, pilkkanauru -hulluudelle, kohtalon mielettömyydelle. - -Lipun, jossa oli Ilkan nimi, sai lyonilainen, tehtailija, vanha Marc -Louvrer. Louvrer oli pannut satakaksikymmentätuhattaan peliin vain -"pilan vuoksi" ja olisi tyytynyt pelkkään suuteloon! - - - - -VII. - - -Oli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet -ja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, -- ei voitu havaita ainoatakaan -liikahdusta, ainoatakaan ääntä. - -Arthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta "päivälliselle". -Hän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten -eronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa -mukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi -hänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni. -Pieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan -pisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: "Rakastan teitä." Mitään -uudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa -kirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi -pistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä -"arvopapereita". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän -löysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle -hän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli -allekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan. -Äiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen... -Mutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin? - -"Ahaa!" arveli hän. "Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo -aikoja sitten..." - -Äidin maatila ei ollut suuri. Se ei tuottanut kymmentätuhatta taalaria -enempää vuodessa. Mutta Arthur oli mielissään sellaisestakin summasta. -Hän oli iloinen voidessaan temmaista edes sen Pelzer-saiturin kynsistä, -joka oli valmis taalarista tekemään millaisen konnantyön tahansa. - -Arthur pyysi Blaucherilta paperia, istui pöydän ääreen ja kirjoitti -Pelzerille kirjeen. Tunnusti saaneensa testamentin ja mainitsi -mielellään haluavansa tietää, miten niiden rahojen oli käynyt, jotka -tähän mennessä oli saatu äidin hänelle jättämästä maatilasta. Hän antoi -kirjeen rouva Blaucherille, joka lähetti sen seuraavana päivänä -postitoimistoon. Viikon kuluttua tuli Pelzeriltä vastaus. Se oli -jotenkin omituinen ja käsittämätön: - -"En tiedä mitään", kirjoitti Pelzer. "En tiedä mitään testamentista enkä -rahoista. Jättäkää meidät rauhaan..." - -"Mitä tämä merkitsee", ihmetteli Arthur luettuaan kirjeen. "Kummallista! -Vai onko hän ehkä alkanut katua, että lähetti minulle testamentin? Hm... -Odotahan, jos niin on!" - -Seuraavana päivänä Arthur lähti kaupunkiin ja esitti testamentin -oikeudessa. Syntyi oikeusjuttu. - -Arthur alkoi käydä usein kaupungissa. Aluksi hän kävi oikeudessa ja -sittemmin asianajajansa luona. Thérèse sai usein istua yksin pyhän -Fransiskuksen kappelissa odotuksen ja ikävän ahdistamana. Hän istui, -katseli pyhän Fransiskuksen kammottavia silmiä ja kuunteli tuulen -huminaa... Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun huminan keskeltä -kappelin ulkopuolelta kuuluivat paroonin askeleet, ja hänen kasvonsa -olivat kuolonkalpeat, kun hän myöhään illalla poistui kappelista -tapaamatta häntä. Arthur tuli kappeliin vain härnäilläkseen häntä, -puhumaan ilkeyksiä ja nauramaan. Thérèse odotti kärsimättömästi kevättä, -jolloin he taas voisivat tavata toisensa taivasalla. - -Mutta kevät toikin hänelle onnettomuuden. - -Oli tyyni, lämmin, keväinen iltapäivä. - -Thérèse istui "Pronssipeuran" luona odottaen Arthuria. Hän istui -nuorella, vasta orastamaan ruvenneella nurmella ja kuunteli lähellä -virtaavan puron solinaa. Aurinko lämmitti suloisesti hänen kauniita -hartioitaan. - -"Tuleeko hän vai eikö?" ajatteli Thérèse. - -Arthur oli kokonaan kiintynyt oikeusjuttuunsa ja kävi sangen -vastahakoisesti "Pronssipeuran" luona. Mutta tänä iltapäivänä hän tuli. -Tuli tapansa mukaan hienosti humalassa, synkistynein kasvoin ja äreänä. - -"Oletteko täällä?" virkkoi hän ilostuneelle Thérèselle. "Nöyrin -kumarrukseni! Hyvä on olla ilman mitään työtä! Totisesti hyvä: Joutilaat -vain kävelevät ja istuskelevat vihannalla nurmella..." - -Hän kävi istumaan Thérèsen viereen ja syljeskeli vimmoissaan sivulleen. - -"Olette vihoissanne?" kysyi kreivitär. - -"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se -testamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen. -Se on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen -väärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He -kohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä -tuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä -syytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta -tieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu? -Ha-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla -Pelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne, -entä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu. -Teidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte? -Miksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka -muistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?" - -"En tahdo lähteä täältä", vastasi Thérèse. - -"Hm... Ja saisiko tietää, miksi?" - -"Ettekö tiedä?" - -"Mistä sen tietäisin?" - -Syntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli -täällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi -saada kiusata häntä. - -"Minä... Ettekö sitä tietäisi?... Minä rakastan teitä", sanoi kreivitär, -ja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. "Rakastan teitä, -Arthur... Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana -'Pronssipeurasta'." - -Kreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset, -päihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti -sitä. Arthur ei rakastanut häntä. - -"Minkä tähden olette käynyt täällä?" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen -sormiaan. "Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset -alkoivat?" - -"Teillä oli ikävä", vastasi Arthur. "Olen yhä vielä sama naisten ritari -kuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!" - -"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan -toista..." - -Hän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja -työnsi sen aivan Thérèsen silmien eteen. - -"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?" - -"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?" - -"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen... Ihastuttavat kasvot!" - -Arthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut. -Kreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain -huokasi, ja -- omituista! -- hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun -hän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet. - -"Hyvästi!" sanoi Arthur. "Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No, -Pelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut -testamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!" - -Arthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän -kätköihin. - -Thérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen -nuorta ruohoa. - -"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne", sanoi Thérèse silitellen -hevosen otsaa. "Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua." - -Thérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen -silmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään -lehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän -kuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi -tuntematon nuori mies piiska kädessä. - -"Hetkinen vain!" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa -ja nyökkäsi miehelle. - -"Varmaankin avunpyytäjä", ajatteli hän. - -Reportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin -kreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa. - -"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!" sanoi hän. "Mikään ei saa jäädä -rankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!" - -Kreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua. - -"Niin tapahtukoon!" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista. - -D'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen -olisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka -oli vastannut lyöntiin lauseella: "niin tapahtukoon!" mutta kun -kreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi -kiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja -palasi nyt vaatimaan palkkaansa. - - - - -VIII. - - -"Eräs naishenkilö on käynyt etsimässä teitä", sanoi rouva Blaucher -Arthurille eräänä iltana, kun tämä tuli kysymään kirjeitä. "Hän jätti -tämän kirjelipun." - -"Olen, Kultaisen ankkurin hotellissa", luki Arthur. "Tulkaa heti, Ilka." - -Arthur lähti heti kaupunkiin ja tapasi Ilkan täsmälleen kello -kaksitoista yöllä. Hän alkoi ääneensä nauraa nähdessään tytön. Kuinka -komeasti hän olikaan puettuna ja kuinka erilainen kuin se -laulajatar-poloinen, jonka Arthur oli tavannut katkerasti itkemästä -Goldaugenin metsässä! - -"Onko miljoona?", kysyi hän nauraen. - -"On. Tuossa se on!" - -Arthur herkesi äkkiä nauramasta. Hänen edessään oli pöydällä miljoona. - -"Piru nielköön!" ällistyi hän eikä ollut uskoa silmiään. "Frankeissako -lasketkin, tyttöseni?" - -"Unohdin sanoa sinulle että laskisit taalareissa... Mutta vähät siitä... -Hyviä ovat nämäkin! Mistä olet ne siepannut?" - -Ilka istui hänen viereensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut -sen jälkeen, kuin he olivat eronneet. - -"Ja mitä teit ukolle?" kysyi Arthur. - -"Juotin hänelle morfiinia ja pakenin samana yönä taakseni katsomatta." - -"Rehellisesti!" sanoi Arthur. "Ha-ha-ha! Joskus muulloin olisin piessyt -sinut pahanpäiväiseksi, mutta nyt sinusta tulkoon paroonitar von -Saynitz! Tuossa on käteni! Huomenna menemme pormestarin luo." - -Seuraavana päivänä von Saynitz ja Ilka olivat pormestarin luona. Ilkasta -tuli paroonitar von Saynitz kesäkuun 2 päivänä puoli kymmenen aamulla. - -Kello kaksi samana päivänä parooni von Saynitz menetti parooninarvonsa; -valamiehet julistivat hänet syylliseksi testamentin väärentämiseen. -Pelzerit olivat saavuttaneet tarkoituksensa. - -Oikeudessa Ilka näki kreivitär Goldaugenin. - -Kreivitär istui nojatuolissa yleisön osaston perällä eikä koko aikana -irroittanut katsettaan syytetystä. Mustasta hatusta riippui tumma harso. -Hän tahtoi nähtävästi pysyä tuntemattomana. Vasta kun hän kuultuaan -virallisen syyttäjän puheen virkahti ääneen: "kuinka typerää!" tunsi -Ilka hänet hänen sointuvasta äänestään. - -"Mikä oikeus hänellä on katsella miestäni?" ajatteli Ilka kalveten -vihasta ja samalla riemuiten voitostaan. - -Hän uskoi nyt voittavansa: kreivittäreltä oli riistetty rakastettu mies. - -Syytetty käyttäytyi oikeudessa varsin omituisesti. Hän oli hienossa -humalassa ja päästeli ehtymättä suustaan pisteliäitä huomautuksia. -Tuomareista ja valamiehistä välittämättä hän vaikeni, kun hänen olisi -pitänyt puhua, ja puhui kun olisi pitänyt olla vaiti. Syyttäjä oli hänen -yliopistotovereitaan, mutta ei säästänyt häntä syytöspuheessaan. Hän -penkoi häikäilemättömästi paroonin entisyyttä, jonka hän toverina tunsi, -kuvaili hänen pariisilaiselämäänsä, taloudellista romahdusta, rahapulaa -ja sen paroonille aiheuttamia vaikeuksia sekä lopetti puheensa -virittämällä ylistysvirren rouva Pelzerille, joka oli uhrannut -sisarenrakkautensa oikeudentunnon hyväksi, jotta rikos tulisi -rangaistuksi... - -"Hän on menetellyt kunnon kansalaisen tavoin!" sanoi syyttäjä. - -"Häpeä!" sanoi Arthur. "Siihen aikaan kuin poltit yliopistossa minun -sikarejani, et osannut tuolla tavoin valehdella!" - -Vain tämän hän sanoi vakavasti ja tosissaan; kaikki muu, mitä Arthur -puhui, herätti vain naurua ja aiheutti kellonsoittoja puheenjohtajan -pöydän takaa. - -Yleisö tervehti langettavaa tuomiota käsientaputuksin. Se oli miltei -kokonaan koottu Pelzerin kätyreistä. Henkilöille, joiden myötätunto oli -Arthurin puolella, ei ollut löytynyt tilaa oikeussalissa. Pankkiirin -puoluelaiset olivat jo varhain aamulla vallanneet kaikki paikat. Arthur -kuunteli tyynesti tuomiotaan. - -"Tunnen tien keisarin luo", sanoi hän, "ja kun taas tarvitaan -parooninarvoani, käyn hänen luonaan. Wienissä, jossa minut tunnetaan, -nauretaan mokomalle tuomiolle!" - -Katkeruus, häpeä ihmisten tähden ja inho täyttivät kreivittären mielen, -kun hän oikeussalista poistuttuaan nousi kadulla ajoneuvoihin. Hänen -kuultensa oli syytön ihminen joutunut syytteeseen petoksesta ja -tuomittu. Kuinka helppo oli pettää noita yksinkertaisia, paksuja -valamiehiä, ja kuinka vähän tarvittiin ihmisen tuhoamiseksi! - -"Minä toimitan hänelle nimensä takaisin!" päätti kreivitär -närkästyneenä. "Hän sanoi heille tuntevansa tien Wieniin, mutta hän ei -viitsi ruveta puhumaan hänen mielestään niin vähäpätöisen seikan kuin -hyvän nimen tähden. Ja sitäpaitsi hän on laiska ja hidas toimissaan... -Minä toimin hänen puolestaan..." - -"Annan hänelle almun", lisäsi hän ajatuksissaan, "ja hänen on vastoin -tahtoaankin otettava se vastaan!" - -Seuraavana päivänä kreivitär oli kaupungin klubissa -hyväntekeväisyysillanvietossa ja möi arpalippuja. Puistossa oli -lipuista, kiemurtelevista viiniköynnöksistä ja kukista kyhätyn katoksen -alla useita pöytiä, joilla oli arpajaislipuilla täytettyjä pyöriä -säiliöitä... Kahdeksan erittäin kaunista ja hienostipuettua -ylhäisönaista istui pöytien takana myöden arpoja. Paraiten kaikista möi -kreivitär Goldaugen. Hän kiersi herkeämättä pyörää ja vaihtoi rahoja. -Pelzer, joka oli iltamassa, osti häneltä kaksituhatta arpaa. - -"Kuinka puolisonne veli voi?" kysyi kreivitär ottaessaan maksun -arvoista. - -Pelzer huokasi. - -"Sitä poloista on kohdannut kaksinkertainen onnettomuus. Hän meni -naimisiin ja ... tänään hän ei enää ole parooni..." - -"Kuulin siitä puhuttavan... Missä hänen vaimonsa nyt on?" - -"Hän on täällä. Ettekö ole nähnyt? Kuinka hassua! Ha-ha! Hän on -paroonitar... Jos heidät olisi vihitty muutamaa tuntia myöhemmin, olisi -hän nyt pelkkä 'Bürgerin' Sayniz..." - -Kreivitär alkoi tarkastella ohikulkevien kasvoja, löytääkseen Ilkan -heidän joukostaan. - -Ilka oli juhlassa. Hän oli, pää ylpeästi koholla ja kopea hymy -huulillaan, jo kerran mennyt kreivittären ohitse. Kreivitär ei ollut -arpoja myödessään huomannut häntä. Hän tuli toistamiseen, uteliaan -joukon ympäröimänä, joka julkeasti katseli häntä suoraan kasvoihin. -Kreivitär katsahti häneen, mutta ei nähtävästi tuntenut. Kun Ilka tuli -kolmannen kerran, kohtasivat heidän katseensa toisensa. - -Kreivitär hämmentyi ja pudotti Ilkan suureksi mielihyväksi rahoja -maahan. Muutamia rahoja luiskahti hänen vapisevasta kädestään ja kiersi -helähdellen pitkin lattiaa. - -Ilka meni kreivittären pöydän luo ja katsoen häntä suoraan silmiin osti -muutamia arpoja. - -"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen", sanoi hän ja -pisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin. - -Kreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa -oli neulan raapima. - -"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle", sanoi hän antaen -medaljongin takaisin Ilkalle. "Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen -myöminen..." - -Ja rakastettavasti hymyillen hän lisäsi: - -"Anteeksi, minulla ei ole aikaa." - -Kreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut -tottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän -äärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat -henkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja -hymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin -veitsenpisto. - -"Päästäkäähän kulkemaan", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka -olivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä -uteliaasti. - -Miehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen -takanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria -miehiä. - -"Päästäkää minut menemään!" toisti Ilka. - -Miehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki -lensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä... - -"Ha-ha... Hurraa! Paroonitar von Sayniz, arvonsa menettäneen petkuttajan -puoliso!" huusi joku. Kuului sihinää... - -Kolmas ja neljäs korkki osuivat molemmat yhtaikaa Ilkan kasvoihin. -Loukattuna ja häväistynä, ollen vähällä pyörtyä, Ilka katsahti -kreivittäreen, ja hänestä näytti siltä, kuin kreivitär olisi nauranut... -Ilkan silmissä pimeni. - -Hänen päätään huimasi, ja hän tunsi jalkojensa pettävän. - -"Arthur!" kirkaisi hän. - -Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Arvonsa menettänyt parooni oli -kaukana. Hän makasi päihtyneenä pensaan juurella lähellä Blaucherin -taloa ja uneksi miljoonistaan... - -Kreivitär, jota häväistyn nuoren naisen hämärtynyt katse ei tuntenut, -tuli Ilkan luo, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet pois -joukon keskeltä. - -"Päästäkää minut! Minä tahdon tappaa hänet!" huusi Ilka ja meni -tainnoksiin. - -Havahtuessaan hän oli pienessä huoneessa, jonka seinät olivat verhotut -vadelmanpunaisella sametilla. Hän makasi sohvalla. Hänen vieressään -istui tyttö, jolla oli pieni pullo kädessään... - -"Missä olemme?" kysyi Ilka. - -"Klubissa, rouva", vastasi tyttö. - -Ilkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä. -Ilka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli -tapahtunut. - -"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä", pyysi Ilka. - -Tyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen, -morfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen -Louvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten -loukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen... Hän otti kaiken -morfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka -kallistui samettiselle pielukselle ja mietti... Hänestä ei tuntunut -raskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia ... -ainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta -vaimoaan, hän ei surkutellut. - -"Kuinka nyt on laitanne?" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui -kreivitär hänen pahin vihollisensa... Ilka näki edessään kimeltävät -silmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla. - -"D'Eau-Marin!" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa -tuskin huomattavan, punaisen juovan. - -"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa", sanoi kreivitär. "Heidät on -pestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria... Minä rankaisen -Pelzer-heittiötä... Minä olen voimakas... Vieläkö olette minulle -vihoissanne?" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. "Vieläkö olet minulle -vihoissasi, Ilka?... Anna anteeksi... Olen tehnyt pahoin... Olen -loukannut isääsi ja sinua... Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi." - -Ilka tunsi päässään suudelman. "Olen kauan etsinyt sinua... En saanut -rauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden -päivänä ... sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani..." Ilka purskahti -yhtäkkiä itkemään. "Minä kuolen", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen -kilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana. - -"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle -anteeksi..." - -Ilka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa... Kreivitär -kumartui ja suuteli häntä huulille. - -"Minä kuolen", kuiskasi Ilka. "Otin ... mor... Tuossa ... matolla..." - -Kreivitär kumartui ja näki matolla pullon. Hänelle selvisi kaikki. -Minuutin kuluttua tavattiin klubista lääkäri, joka vietiin Ilkan luo. -Lääkäri saattoi pullon avulla ainoastaan todeta myrkytystapauksen, mutta -nukahtanutta Ilkaa ei voitu enää nostaa jaloilleen... - - * * * * * - -Reportteri d'Eau-Marin saapui Unkarista Pariisiin samana yönä, jona Ilka -oli arvottu. Kun hän ei tavannut laulajattaren huoneessa ketään muuta -kuin nojatuolissa sikeästi nukkuvan Louvrerin, riensi reportteri Bachin -luo. Tämä kertoi reportterille, mitä hänen poissaollessaan oli -tapahtunut. - -"Hän on karannut!" päätti reportteri ja matkusti seuraavana päivänä -takaisin Unkariin, toivoen siellä saavansa palkan työstään. - -Unkarissa hän sai tiedon rakastamansa naisen kuolemasta. Tämä kauhea -sanoma kaatoi hänet tautivuoteelle. Maattuaan jonkun ajan kovan kuumeen -kourissa, hän asettui asumaan Goldaugenin metsään ja keräten tietoja -joka puolelta kirjoitti kertomuksen kauniista Ilkasta. - -Joutuessani kerran matkoillani kulkemaan Goldaugenin metsän läpi, -tutustuin d'Eau-Mariniin ja luin hänen kertomuksensa. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Turha voitto, by Anton Tsehov - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TURHA VOITTO *** - -***** This file should be named 41874-8.txt or 41874-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/4/1/8/7/41874/ - -Produced by Jukka Aakula - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License (available with this file or online at -http://gutenberg.org/license). - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org/license - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at -http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at -809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email -business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact -information can be found at the Foundation's web site and official -page at http://pglaf.org - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit http://pglaf.org - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: http://pglaf.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - http://www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/41874-8.zip b/41874-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index c3ac35f..0000000 --- a/41874-8.zip +++ /dev/null |