Add files from ibiblio as of 2025-03-08 13:26:15HEADmain

1 files changed, 8465 insertions, 0 deletions

diff --git a/41441-0.txt b/41441-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..3fc0b24
--- /dev/null
+++ b/41441-0.txt
@@ -0,0 +1,8465 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41441 ***
+
+ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISJA UUTELOITA I
+
+Kirj.
+
+K. J. Gummerus
+
+
+K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ Esilause.
+ Sovitus haudalla.
+ Palkinto.
+ Merimiehen morsian.
+ Sadan leukaluut.
+
+
+
+
+Esilause.
+
+
+_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari
+Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen
+novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä
+luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä,
+sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän
+luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti
+hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä
+uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi.
+Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden
+aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla
+voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli,
+että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti
+käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen
+kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi.
+Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen
+uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja
+omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin
+tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt
+isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi
+ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena.
+
+Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi
+Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv.
+1864-66, käyttäen nimimerkkiä --l --b --s. Eri kirjana hän julkaisi v.
+1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia
+Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan
+tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn
+romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880),
+»uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin
+novellin »Peritäänkö vihakin?» -- Jo tämän tavattoman runsaan
+tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui
+suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan
+arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista
+huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan
+mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole
+tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista
+tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä.
+Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela
+esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät
+hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen
+antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon
+vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua
+kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja
+»suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo
+runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri.
+Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön
+lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa
+hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa.
+Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta,
+hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa
+vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden
+valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin
+lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen
+seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta
+kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on
+myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen
+laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan
+pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä
+juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä.
+Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin
+keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen
+kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella
+pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se
+mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai
+uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi
+Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa
+kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut»,
+jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta.
+
+Vuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti
+kansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen »Kyläkirjastoa» (1873),
+»Kyläkirjaston Kuvalehden» A-sarjaa (1878), »Lasten Kuvalehteä» (1880)
+ja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut
+kustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia
+työntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi
+Gummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän
+sitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista
+ovat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli
+Gummerus lapsille kirjoittaessaan.
+
+Uutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään,
+keskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta
+1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän
+kauniiseen kirkkomaahan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Elämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista
+osa kirjoittamistaan alkuperäisistä »uuteloista» uutena painoksena;
+mutta kuolema tuli väliin.
+
+Hänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan
+toteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan
+yhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen
+hän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet
+kirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä
+olleilla kertomussarjoilla »Vanhan pastorin muistelmia» ja
+»Haudankaivajan kertomuksia», jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt
+seuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä
+alkujaan on ilmestynyt »Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen» I vihossa
+ja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus
+on ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä
+monessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa
+puhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä,
+kirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä
+virheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli
+näistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._
+
+
+
+
+SOVITUS HAUDALLA.
+
+
+I.
+
+Paroonin veri.
+
+Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä
+voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat
+vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin
+heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se
+kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi
+purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat
+tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet
+sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä
+pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen
+oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden
+puvun, lintu pesänsä heittää -- silloin! Silloin on mökki kuin tuo
+lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy.
+Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen
+mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla
+toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun
+ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä
+ihmisiä asuu.
+
+Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa,
+lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova
+käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola
+ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? --
+Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut
+kärsimään, kestämään -- ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron
+rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt
+ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut
+lakin, kattonsa tuulelle antamalla. -- Jätettynä seisoo tänään Puron
+mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta
+lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien
+kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä
+seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin
+sadepilvien.
+
+Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui
+kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi
+nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei
+lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri;
+kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja
+särkyi.
+
+Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei
+enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän
+laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa.
+Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä
+kyynel, vaikka se ei enää pudonnut.
+
+Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa
+rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen
+poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin
+maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä
+ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel
+enää. -- -- Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä
+niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita
+hakkaavan. -- Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se
+äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet
+ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka
+niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha.
+
+Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä
+on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista
+tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti
+rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen:
+
+»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä
+olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. --
+Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää
+sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät
+olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme... Sinä et
+ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä
+kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen
+jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on
+kerjännyt... Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja
+ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta -- ja isäsi, Antti,
+oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen
+nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka
+täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että
+minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle
+sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä
+kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää
+ole. Elä kysele mitään... Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin
+tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään
+kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen.
+Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa
+tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden
+tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi
+käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta».
+
+Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon,
+sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui:
+
+»Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä
+et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin
+verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen
+minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani
+saakka on joka pisara sinun». --
+
+Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina
+on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on
+itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä
+suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt.
+
+
+II.
+
+Profeetta.
+
+Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne
+tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä
+oli. -- Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta;
+mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin
+tottunut.
+
+Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli
+semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se.
+Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä
+eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä
+pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä,
+mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli
+kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä
+kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin
+tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli
+hänelle kauhistus.
+
+Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän
+hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä,
+lapsuutensa asuntoa -- ja vastoin mieltään otti Antti pestin
+kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella
+ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä.
+
+Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi
+vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei
+suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten
+Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli
+häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin
+Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi;
+päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas
+profeettaa!»
+
+Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin,
+palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista
+elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän
+ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia,
+jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää.
+»Hävetä saisitte!» sanoi hän -- »vanhaa pilkata!»
+
+Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule
+profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin
+ritariksi nyt».
+
+»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että
+lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja
+jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?»
+
+»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan
+paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen
+siunaukseensa».
+
+»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen
+eukon mukaansa.
+
+»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva.
+
+»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen
+takanaan. --
+
+Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet
+pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä
+oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle
+antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan
+päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei
+puhunut mitään, -- hän meni ulos.
+
+»Se piru!» kiljui isäntä.
+
+Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän
+vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua.
+Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.
+
+Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha,
+mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli
+nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä
+opetukset, ja Antti hillitsi itsensä.
+
+Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin
+hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla
+rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti,
+että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei
+hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.
+
+Vaan muutos tapahtui.
+
+Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja
+hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea,
+kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat
+isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he.
+
+Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti
+aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi
+hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi
+raamattuani».
+
+»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin
+lukea».
+
+»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta
+minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!»
+
+Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän
+vihassaan.
+
+»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!»
+
+»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» -- vastasi Antti.
+
+Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti
+vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa
+hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena,
+ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä
+siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen
+poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan.
+
+Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti
+äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän
+niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi.
+
+On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät
+kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin
+päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän
+voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan
+nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta
+kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään
+sanonut.
+
+Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta
+hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään
+katkeruuden kyyneleitä.
+
+Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla.
+Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä
+kysynytkään. Profeetta unhotettiin.
+
+
+III.
+
+Lautamies ja hänen tuleva vävynsä.
+
+Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä
+rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin
+paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina,
+että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee,
+tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun
+muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän
+talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen
+mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas
+hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei
+uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen
+isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka
+tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin
+Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.
+
+Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri,
+hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen
+peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki
+mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina
+tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty
+lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa
+tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa
+hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin
+monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli
+hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.
+
+Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta
+olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu
+talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa
+seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa.
+
+Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja,
+koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän
+nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin
+lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.
+
+Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut,
+mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin
+äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen
+ihanuutta kauniimpi.
+
+Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän
+tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi
+isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa
+rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä
+voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja
+lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä
+isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina
+riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin
+säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei
+tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että
+sinä tästä säädystä nouset».
+
+Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota
+tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn
+kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä
+seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka
+osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän
+talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin
+palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia
+palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.
+
+Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen
+arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan
+rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on
+kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona
+ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti.
+Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle,
+kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä,
+joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli
+kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä
+saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä
+saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla».
+
+»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla
+vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja,
+ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen
+kaupunkivelkaansa».
+
+»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä
+tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi
+saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin
+hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat».
+
+»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla
+tänne».
+
+»Ei tahtonut tulla!... Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa,
+mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri
+tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka
+kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa».
+
+»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi.
+
+Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat
+ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän
+kamariinsa samaa tekemään.
+
+»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane
+paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin
+saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa
+kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi...»
+
+»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt
+puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa
+pöydälle.
+
+»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei
+almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään».
+
+Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen
+kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä
+vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan.
+Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa
+jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa
+kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen
+ympärillensä.
+
+»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! --
+Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä
+eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin
+rohkeni tarttua maisterin käteen.
+
+»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee».
+
+»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai
+kuinka?»
+
+»Kaikki hyvin, saatikka -- --»
+
+»Mitä?»
+
+»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin».
+
+»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta
+suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu
+hänestä. Lautamies on oikeassa -- ei ole koko pitäjässä niin oivallista
+työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä
+miehen muassani».
+
+Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja
+hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat
+tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän
+aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.
+
+»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä
+vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa.
+
+Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli
+juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa
+paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä
+olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä
+parempaa miestä löytyvän.
+
+Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!»
+
+»Oikein, lautamies; oikein!... Mutta...?»
+
+»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?»
+
+»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina
+itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?»
+
+»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?»
+
+»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku?
+Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni
+herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa.
+Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan:
+mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan
+pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on
+herraa parempi?»
+
+»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän
+talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin
+minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas
+mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen».
+
+»Niin».
+
+»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?»
+
+»Niin, niin.»
+
+»Te olette isänne ainoa perillinen?»
+
+»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa».
+
+»Ja te rupeatte papiksi?»
+
+»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta
+tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on
+pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista
+ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä
+rakastan».
+
+»Se on oikein ... papeilla on suuret tulot».
+
+Maisteri hymyili.
+
+»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari
+tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän
+mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria
+kysyi hän:
+
+»Paljonko isänne jälkeen saatte? -- Antakaa anteeksi, mutta isän on
+velvollisuus kaikki tietää».
+
+»No, ja kun tuon saatte tietää?»
+
+»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty».
+
+Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän
+iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi
+kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen
+herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika
+edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä
+tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni.
+Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee
+puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon
+olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle
+tyttärenne Hannan?»
+
+Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi
+käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma
+rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä
+olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi
+kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun
+pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano
+kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille
+antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee
+niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan
+omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla
+kätenne siihen!»
+
+Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen
+käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa
+jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!»
+
+»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta
+tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa
+ole».
+
+»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään.
+Liisa!» -- ja lautamies avasi pirtin oven -- »Liisa, mene sanomaan
+Hannalle, että hän joutuu tänne!»
+
+»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella
+morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että
+tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää».
+
+»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan
+laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi».
+
+»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! -- Niin, jouluksi, jos Jumala
+elinpäiviä suo».
+
+»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa».
+-- -- --
+
+»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole
+nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin
+onnellinen?»
+
+»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka
+reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa
+hakemaan».
+
+Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut;
+hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et
+sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat
+viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja
+ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu».
+
+Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja
+maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut
+leikkiä laskea.
+
+»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan.
+Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt
+istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on
+_pappilassa_ --».
+
+Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan
+talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi
+kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta.
+
+    »Herra Raatimies!
+
+    Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta,
+    sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella.
+    Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus;
+    mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka
+    ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen,
+    jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille
+    velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä
+    postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi
+
+                                          Frans Joseph Lager.»
+
+    »Kunnon Veljeni!
+
+    Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä
+    tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa
+    miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan
+    tuo pahuksen Raatimies S----m ja kaikki kaupungin ravintolan
+    isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti
+    G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta
+    pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin,
+    ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin
+    stoalainen filosofi, kunnes se loppui. -- Mitä olisit, veljeni,
+    minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli
+    rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama
+    kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa.
+    'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani
+    kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä.
+    'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää
+    sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea
+    rauhassa tämän kesän'. -- Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä,
+    paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies',
+    sanoi hän. -- 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut,
+    ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan -- siivo mies tuo Pekka,
+    mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi:
+    'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. --
+    Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta
+    nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja
+    havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään
+    kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa
+    asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena,
+    kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen
+    maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut
+    kotini.
+
+    Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue
+    seuraava:
+
+    Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden -- sentähden olen minä
+    tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni
+    raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen
+    unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä
+    kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas
+    Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan
+    edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä
+    appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin
+    puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta
+    kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos.
+    Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla
+    luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas,
+    sillä ei köyhällä ole kultakelloa -- (tuo kello, jonka tähden
+    nimeni lienee vielä tänään veli K----n velkojen kirjassa) --
+    hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä
+    hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman
+    verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!!
+    (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja
+    etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). -- Minä
+    söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun
+    käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä
+    Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen,
+    tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut
+    häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui
+    kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä,
+    peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä
+    paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka
+    sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. -- -- --
+
+    Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. -- -- --
+
+    Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta
+    nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi
+    vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla
+    ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut
+    häihini. -- Ystäväsi elämässä ja kuolemassa
+
+                                                Fr. Jos. Lager.
+
+    P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! -- Syyspuoleen
+    kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua _papiksi_!
+    -- Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin
+    muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni
+    tähden».
+
+Maisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä
+lopettanut; hän oli iloinen. »Jos minä tässä onnistun, niin, hitto
+vieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän
+saakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin
+jokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä
+hänen ystävyydessään. -- Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja,
+jotta kunnolla pääsen täältä».
+
+
+IV.
+
+Renki ja talontytär.
+
+Syksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola
+suutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai
+miksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä
+näännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut
+keväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan.
+Vielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää
+peitettä, jonka takana kuolema vallitsee.
+
+Syksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran
+tapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet
+savuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan.
+Liisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat
+etemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee -- vaan hän ei puhu
+mitään.
+
+Mutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet,
+ovat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut
+vuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän.
+
+Emme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri
+saarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta
+pirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin
+aterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on
+vaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa,
+jotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla
+otsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin
+niin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut
+sanoa: »Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata
+itsensä, niin on hänkin tekevä».
+
+Hän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut,
+hänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet
+kyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä
+kirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että
+vaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei
+Hanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli
+kaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa
+valon, niin kauniiksi muuttuu rumakin.
+
+On kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita,
+ihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden
+siemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen
+syntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en
+luule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa
+opetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin
+juuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli
+puhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti
+tyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen
+kasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys
+on pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa
+koetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin
+näemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi
+päättää muuta, kuin että Hanna oli _perinyt_ äitinsä sydämen, ja
+samalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen
+tulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa
+itää, vaikka kasvatus olisikin -- niinkuin useammasti, ainakin aikaa
+voittain tapahtuu -- voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se
+myös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen
+mukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä
+kohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen
+kylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa,
+niin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin
+rukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla
+hän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan.
+
+Hän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka
+tarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin
+viidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä
+suuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen
+koko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten
+miesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen,
+renki Ollilassa?
+
+Hän on palkollinen, ei muuta -- hän on sama Antti, jonka Ollilan
+lautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt
+renki Ollilassa; lautamies on -- tahi paremmin sanoakseni -- maisteri
+Lager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa.
+
+Antti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran
+kahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt
+palkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän
+on siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja;
+mutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita,
+istunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien.
+
+Eräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin,
+oli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui
+kamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä
+hän sydämessään ajatteli: »kummallinen maailma! Kun minä teen työtä,
+niin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni
+rehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi
+mitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää,
+sillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa». --
+Nuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian
+samallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut
+Anttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi.
+
+Tänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli
+hän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli
+Hanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi »hyvää huomenta!»
+
+»Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä
+yhdessä lukea päivän saarnan», puhui Hanna. Antti silmäili pitkään
+lautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi
+niinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana,
+vastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan,
+luki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan
+loppuun.
+
+Näin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä
+kauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät
+miettineet.
+
+»Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten
+joukossa?» kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin
+päin.
+
+Taasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän
+näki tässä ihanan naisen. »Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on
+minulla maailmassa, josta voisin iloita?» vastasi hän.
+
+»Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on
+kuollut; mutta isäsi --?»
+
+»Häntä en ole ikinä nähnyt», vastasi Antti hiljaisella äänellä.
+
+»Sinä rakastit äitiäsi?»
+
+»Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä».
+
+»Hän oli siis hyvä ja hellä?»
+
+»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa
+hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet,
+ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän
+ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän
+on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa
+on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi
+minun rinnassani aina kuolemaani saakka».
+
+Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen
+äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa.
+
+Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin.
+Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää
+olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät.
+
+Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta,
+ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan
+puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti
+Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää
+ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon
+muutokseen eivät he itse tietäneet. -- Niin! Eivätpä itse
+havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä
+toisissaan, saadaan nähdä.
+
+
+V.
+
+Maisteri Lager ystävälleen.
+
+    Kunnon Veljeni!
+
+    -- -- --
+    Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta
+    valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle
+    muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku
+    vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni
+    ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut
+    toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni,
+    ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni
+    tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa,
+    minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon
+    talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy
+    maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni
+    muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden
+    siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää.
+    Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista
+    ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. --
+    Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni
+    hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella
+    voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä,
+    elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia
+    minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle
+    mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan
+    vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä
+    rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen
+    saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi,
+    mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen
+    olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun
+    hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon.
+    Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin
+    ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos
+    kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?»
+    Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin
+    on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista
+    kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen
+    tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä
+    tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri
+    löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo
+    minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun
+    on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää;
+    mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan
+    tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana
+    maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna
+    sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi
+    minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti,
+    tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui
+    huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä
+    lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja
+    silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette
+    siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina
+    ennenkin: »Jos isäni tahtoo». -- »No!» lausuin minä, »isäsi
+    tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna
+    mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu,
+    mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli
+    minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä?
+    Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni
+    mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään
+    siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua
+    seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran
+    Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka
+    suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen
+    isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen;
+    mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut
+    käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän
+    kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman
+    oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole
+    syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.
+
+    Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa
+    kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa
+    olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi
+
+                                                   Fr. Jos. Lager.
+
+
+VI.
+
+Mitä Liisa muori arveli ja teki.
+
+Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä
+viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä
+satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi
+talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt
+ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin
+kämmeniään. -- »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei
+siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä
+ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken
+unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo
+maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen
+Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä
+tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun
+mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina.
+Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä
+herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin,
+maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» -- Ja ikäänkuin olisi
+tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin
+askareihin.
+
+Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla,
+mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat
+heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt
+päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan.
+
+Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka
+Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin
+porstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki
+kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla
+tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat,
+joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista
+keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos.
+
+Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen
+tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli
+kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin.
+Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat
+himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut
+vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli
+aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä --
+
+»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle
+kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa
+tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni».
+
+Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina
+toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin
+siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja
+hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei
+olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut.
+
+»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat
+laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut
+osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin
+kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi
+maantielle».
+
+Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan
+vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta.
+
+»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin
+pääsemme häntä passaamasta». -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan
+palkolliset pitivät maisterista.
+
+Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli
+ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa,
+jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että
+Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla.
+
+Päivä rupesi jo koittamaan. -- »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin
+eräs piioista. -- »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren
+hiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei
+tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene
+yön kuluessa kuivunut».
+
+»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön
+kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä,
+hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!»
+
+Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa
+sanomatta lautamiehen kamariin.
+
+Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei
+joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän.
+
+Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki
+työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette
+mitään puhu?»
+
+»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat»,
+vastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi.
+
+Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet
+olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea.
+Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies,
+toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut
+olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien
+päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan
+välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että
+vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi
+hiljaisuus kuin pirtissä.
+
+Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu.
+Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt
+kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee.
+
+Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme,
+sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä
+maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä
+kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy.
+Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän
+kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee,
+ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä
+vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella
+isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin
+päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut
+rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on
+hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä
+-- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii,
+ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään.
+
+Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit
+kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään
+vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä
+suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä.
+
+Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua
+jonkun kanssa», ajattelee hän. -- »Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan?
+En... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» -- Tuossa lensi ruusun väri
+hänen poskillensa.
+
+Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua
+tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa
+lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle
+hoitajalleen mitä hän mietti.
+
+»Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden
+sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan
+kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin
+menevät».
+
+Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä
+Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla
+onnellinen!»
+
+»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa
+silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten:
+»mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!»
+
+Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan
+jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin
+ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa
+kuulutuskirjaa pappilasta --»
+
+Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin
+kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa,
+ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri
+pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti
+ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat,
+silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä
+sormessa oli kaunis kultasormus.
+
+»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat
+ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni.
+
+Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi
+hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei
+luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä.
+
+»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun
+Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä
+enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä.
+
+Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä,
+olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli
+kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen
+jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli,
+sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli
+nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja
+laskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä
+lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo
+kapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän
+kysymyksiänsä.
+
+Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut
+pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli
+nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että
+maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli
+kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili
+lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista.
+Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta
+hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan
+voinut kieltää kuulutusta.
+
+Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän
+käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon
+päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama,
+kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi
+saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät.
+Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata
+toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt».
+
+»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden
+kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni
+isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi
+puhtaaksi!»
+
+»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule
+mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa
+Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta.
+Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä
+vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta
+sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään.
+Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen
+pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen
+lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin
+palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta
+on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!»
+
+»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen.
+
+»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä,
+ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää,
+missä Eliinan poika on».
+
+»Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies,
+vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän
+sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä
+sallinut ja -- --»
+
+»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt,
+ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten
+tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt;
+muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton.
+Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit
+tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --»
+
+»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen
+tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani
+käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka
+hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa
+auta häntä Ollilan emännäksi.»
+
+»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi
+teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois
+minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista,
+lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!»
+
+»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt,
+piiat, totivettä tulelle!»
+
+Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies,
+etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni
+lautamies maisterin kanssa kamariinsa.
+
+»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän
+jälkeensä.
+
+»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies.
+
+
+VII.
+
+Talontytär ja palkollinen.
+
+Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa.
+Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli
+vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa.
+Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin
+ovi oli sisältä salvalla kiini.
+
+Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti.
+Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan
+oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi.
+Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan
+kohta jälleen tarttunut työhönsä.
+
+Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja
+ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille
+rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti
+kenenkään huomaamatta ulos pirtistä.
+
+Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna
+ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa.
+Oliko tuo pelkkä sattumus --?
+
+Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin
+hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan:
+»Antti, minä hain teitä!»
+
+»Minua!» sanoi Antti seisahtuen.
+
+»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista».
+
+Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti,
+näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä
+kiilsivät kyyneleet.
+
+He istuivat kahden puolen pöytää.
+
+Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli
+Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!»
+
+Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu,
+seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä
+Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en
+tiedä».
+
+»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista.
+»Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden
+renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette
+voine minua pettää?»
+
+»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä
+ennen kuolisin».
+
+»Älkää puhuko niin kovaa!» -- Hanna loi silmänsä alas. -- »Isäni tahtoo
+pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa.
+
+»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo
+naiminen vastoin teidän mieltänne?»
+
+Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin
+hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat,
+olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman
+heitä?»
+
+»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata.
+Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa
+siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää.
+Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän».
+
+»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna.
+
+»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen
+huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?»
+
+»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa
+maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti.
+
+Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme
+tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja
+kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut
+sama mies kuin äsken.
+
+»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää
+tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!»
+
+Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen
+sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli
+vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin.
+
+Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko
+päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski
+kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä
+Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa.
+
+
+VIII.
+
+Eliina.
+
+Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän
+sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin
+vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.
+
+»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi
+polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa
+ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.
+
+»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä
+näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta
+pakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi
+annoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys
+selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit
+sinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni
+pitää».
+
+Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän
+tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin
+käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa
+läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen».
+
+Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine,
+jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli
+sisäpuolelle piirretty »A. E».
+
+Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta,
+korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä
+katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo
+tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »_Tämä mies,
+poikani, oli sinun isäsi_».
+
+Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen
+hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja
+kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea
+takan edessä.
+
+»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua
+kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että
+osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa»,
+ajatteli hän.
+
+Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän
+sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen:
+
+    »Vuonna 18-- 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut,
+    Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi
+    kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina
+    Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä.
+
+                                       _Karl Gabr. Ström_.
+                                         Provastin apulainen.
+
+                       Todistavat:
+
+    Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola».
+
+Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina
+Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt
+Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala!
+Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!»
+jupisi hän.
+
+Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:
+
+    »Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä
+    on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun
+    puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se
+    ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki
+    muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää.
+    Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy
+    muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi
+    vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo
+    kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää
+    sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja
+    katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni.
+    Minä lähden nyt Ranskan sotaan.
+
+    Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit
+    minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että
+    saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa
+    tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä
+    sinulle 1000 riksiä.
+
+    Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota
+    en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän
+    kuin sinua aina rakastava...»
+
+                                                   Anders Edler».
+
+»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.
+
+Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen
+oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen».
+
+Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt!
+Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan.
+Äitini, äitini!»
+
+Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki:
+
+    »Vuonna 18-- 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä
+    kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan
+    lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika
+    ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti
+
+                                          _Karl Gabr. Ström_.
+                                            Provastin apulainen».
+
+Seuraava paperi kuului:
+
+    »Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika
+    ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka
+    suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi,
+    jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan.
+    Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä
+    olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan
+    äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria
+    sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi
+    minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin
+    poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin
+    tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena,
+    joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman
+    käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin
+    erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo
+    Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai
+    että kirous isäni kanssa menee hautaan?
+
+    Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän
+    minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä
+    miehen, paremman kuin hänen isänsä on. -- Oi Eliina! Et ymmärrä,
+    miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus
+
+                                                 Anders'illesi.
+
+    Riemula, Elokuussa 18--.
+
+    1000 riksiä seuraa tässä mukana».
+
+Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi
+tunsi hän sen.
+
+    »Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi
+    elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli
+    kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli
+    isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua
+    pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle
+    muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini
+    kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin
+    oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän
+    Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske
+    asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli
+    rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen
+    miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten
+    unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin
+    nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne,
+    jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se
+    oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni,
+    sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään
+    puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut -- vieläpä usein
+    sisällisestikin -- kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua
+    anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei
+    vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua
+    iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. -- Niin, minä olin
+    16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin
+    silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme
+    oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa
+    palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. -- Viisi
+    vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä,
+    sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa
+    monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas
+    isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi.
+    Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän
+    iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä
+    silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä
+    iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan
+    minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten
+    anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen
+    sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä
+    unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua
+    uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin
+    ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton.
+    Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin
+    lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin
+    häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa,
+    vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä
+    paroonia rakastat, niin seuraa!' -- Oi, minulla ei ollut silloin
+    todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja
+    seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut
+    olla veljeni häissä. -- Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne
+    opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet
+    minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut.
+    Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin
+    veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin
+    voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti,
+    onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen
+    joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! -- Hiljaisuudessa
+    vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla.
+    Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta
+    jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin
+    havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat
+    laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä
+    häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti,
+    semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt,
+    vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. -- Minä näin nyt selvästi
+    kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se
+    aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti.
+    Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut
+    toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella
+    vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin
+    rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän
+    otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että
+    minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt,
+    julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon
+    myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten
+    minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa
+    vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo
+    hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En
+    tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi
+    hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin
+    Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä
+    nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle
+    selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta
+    lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas,
+    rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä
+    minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua
+    kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran
+    näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena,
+    hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä
+    sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä
+    kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut
+    toisen. -- Hänellä on kaksi poikaa nyt.
+
+    »Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä
+    osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat
+    kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi
+    ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että
+    sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni
+    kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä
+    äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset,
+    joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin
+    ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he
+    ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että
+    hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä
+    kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä
+    pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet
+    astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun
+    tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle
+    myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.
+
+    »Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten
+    rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni;
+    kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa,
+    joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos
+    sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut,
+    emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano
+    hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! -- Henkeäni
+    ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä
+    poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän
+    pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen
+    siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä
+    silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme».
+
+Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut
+äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän
+enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei
+huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan,
+että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli
+näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon,
+mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että
+toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin
+muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen
+poistaa sieltä kaikki pahat mietteet.
+
+Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä
+saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli
+hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän
+oikeastaan oli -- Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon
+hänen askeleensa!
+
+
+IX.
+
+Eriskummainen pyhäaamu.
+
+Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää
+oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta
+mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle
+oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla
+luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut
+Antin kanssa.
+
+Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli
+pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä
+enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt
+kuin ennen.
+
+Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui
+lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo
+puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!»
+
+Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta
+silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana
+huomenna, ennenkuin suurukselle mennään».
+
+Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat
+toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti
+lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei
+tule mitään.»
+
+Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma.
+
+Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä -- aika
+kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa
+kumminkin kiireemmästi.
+
+Pyhäaamu tuli.
+
+Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään
+sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä.
+Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on
+onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada
+tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne,
+jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden
+kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla
+asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän
+teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä,
+ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli
+ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä
+määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se
+paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen
+tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa
+hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen
+kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei
+voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen
+itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai
+silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä
+päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä
+pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme
+jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen
+mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää.
+
+Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin
+sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta
+kiitollisuutta osoittanut.
+
+Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen
+vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja _Hutterus redivivus_. Tuo
+merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin -- tahi ylioppilaan,
+sillä sitä enempää hän ei ollut -- kirjeistä luulemme, ettei hän työtä
+tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja
+hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri
+oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän
+ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan
+tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä
+ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri
+kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan
+Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki
+tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli
+hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies,
+joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut
+onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin
+kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui
+hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin
+vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa
+kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen
+käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi
+muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys,
+joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt
+on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan
+tällainen:
+
+»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät
+huoletta?»
+
+Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen
+nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun
+se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri
+suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät;
+hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta
+tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää
+uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit
+heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä
+vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi
+viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei
+paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan,
+hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa
+tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton
+puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän
+sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli
+maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon
+kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli
+Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä
+eivät kaikin paikoin sitä osoita. -- Kun hän päätti rakastua
+lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi
+hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai
+herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä.
+
+Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat
+tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän
+kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei
+ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä
+tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut
+mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella
+sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän
+päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi.
+-- »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan
+seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» --
+ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka
+etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. -- »Sinä, minun äitini
+ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot
+muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» -- Maisteri
+oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle.
+
+Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa
+onnensa satamassa. --
+
+Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän
+silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme
+kuuluvat.
+
+Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu,
+ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. -- Ei, Antin vuode
+leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän
+ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut
+pyhävaatteisiinsa ja mennyt -- Hannan luo.
+
+Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella,
+morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä,
+voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa
+kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat.
+
+»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te
+luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle,
+että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?»
+
+»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta».
+
+»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa
+pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu».
+
+»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät
+nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en
+häneen voi luottaa».
+
+Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti
+Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon,
+ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen
+mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan
+halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta
+kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän
+ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa
+se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!»
+
+Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat,
+vaan huulten yli ei sanaa tullut.
+
+»Te ette vastaa?»
+
+»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata
+Liisaa», vastasi Hanna hiljaa.
+
+»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei
+äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte,
+jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme
+nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi!
+Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille
+suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. -- Mitä vastaisi Hanna
+tuohon kysymykseen?»
+
+»Sitä en osaa sanoa -- -- -- Jumala, eihän se kuulu tähän!» -- vastasi
+Hanna hiljaa ruusunpunaisena.
+
+»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna,
+mitä vastaisit?»
+
+Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin,
+kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä,
+ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi
+neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en
+häntä hylkäisi».
+
+Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!»
+sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen
+kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan!
+Hän ei toiveitamme häpeään käännä». --
+
+»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» -- kysyi Hanna pelästyneenä.
+»Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan
+peruuta päätöksiänsä!»
+
+»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt,
+rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä».
+
+Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli,
+ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin
+huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» --
+
+»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli
+leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa
+yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?»
+
+Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut.
+Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- »Ole vaiti!» sanoi
+hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?»
+
+»Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa
+keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan».
+
+Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit
+rasiasta käteensä ja meni pirttiin.
+
+»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa.
+
+Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan.
+He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin
+viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä
+katosi.
+
+»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona», alkoi
+maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli
+tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri
+viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa
+ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä,
+miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi.
+--
+
+»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole
+muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua
+muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää».
+
+»Olkaa vaiti!» -- sanoi naurusuin lautamies, -- »kyllä minä otan ne
+osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani
+kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä
+minulla on --»
+
+»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti
+ovelle.
+
+»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies.
+
+Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua
+kanssanne vähäisen?» --
+
+»Tule sisälle» -- ärjäsi lautamies -- »ja sano pian, mitä sinulla on
+sanomista!»
+
+Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja
+silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään
+kuulla muun kuin lautamiehen».
+
+»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole
+ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä
+sinulla on sanomista!» --
+
+Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en
+saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui
+hän.
+
+»Mutta minä tiedän sen!» -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa
+maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.
+
+»No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti
+otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'».
+
+»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?»
+
+»Se on äitini sormus».
+
+»Mitä se minuun kuuluu?»
+
+»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini,
+parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus».
+
+Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin
+hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- »Sinä valehtelet, sinä
+paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin
+kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla
+vihkimäsormusta».
+
+»Todistus on tallella», sanoi Antti.
+
+»Missä!» huusi lautamies.
+
+»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen.
+
+Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on
+se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran.
+-- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.
+
+»Konna!» sanoi Antti. -- »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia
+löytyisi!»
+
+»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra
+maisteri; te kuulitte sen?»
+
+»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei
+kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota
+maisteria».
+
+»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti,
+Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet
+uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin
+poika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!» -- Ja lautamies juoksi
+renkejänsä kutsumaan.
+
+»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! --
+Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos
+te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa».
+
+»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu»,
+sanoi maisteri vaalistuen.
+
+Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa
+lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna
+kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.
+
+Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.
+
+»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä
+menen Riemulaan».
+
+»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti.
+
+Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän
+tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle
+sidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja
+sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti
+nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.
+
+»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies.
+
+Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi
+hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.
+
+
+X.
+
+Riemulan parooni.
+
+Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet,
+jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka
+kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää
+siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut,
+miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin
+hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä
+tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston
+valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi?
+
+Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää
+vielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon
+kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on
+antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus
+on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu
+tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on
+päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän
+onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee
+nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän
+myrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää
+lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu
+hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa,
+silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden.
+Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän
+muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät
+enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa
+kuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana?
+
+Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo.
+Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä
+semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä
+vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä
+rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa
+-- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus
+on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka
+alkaa elämänsä retken.
+
+Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä
+ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen
+ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla
+viimestään herää omatunto.
+
+Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo.
+Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.
+
+Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun
+hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet
+varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka
+ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin
+Riemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista
+sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää
+valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta
+taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka
+vertaista kauneudessa harvoin tavataan.
+
+Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.
+
+Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa,
+hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei
+hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä
+pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut,
+pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen
+vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain
+silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. --
+
+Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika,
+hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents
+Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta,
+äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä.
+
+Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut
+milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli
+suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea,
+sillä hänen omatuntonsa on puhdas.
+
+Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona
+hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt
+on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa.
+
+Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä
+hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin
+salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden
+nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni
+lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun
+hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa
+elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat
+loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa
+lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen
+vuodessa.
+
+»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja
+hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän
+nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet
+vierivät alas hänen otsaltaan.
+
+»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet
+katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti.
+
+Nuorukainen hymyili ihanasti. -- »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla
+äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen».
+
+Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin;
+siellä käveli hän käsiänsä väännellen.
+
+»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan
+viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun
+ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa...
+Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä
+vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän
+minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle
+jättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut
+kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen
+ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan
+kaikki elämäni pahat työt».
+
+Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen
+poskensa olivat kyynelistä kosteat.
+
+Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla
+sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan
+polvilleen ja itki kuin lapsi.
+
+Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli
+parooni vielä polvillansa.
+
+»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella
+äänellä.
+
+Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa.
+
+Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden
+talvipilvien välistä. --
+
+Vanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne
+eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat
+pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli
+lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi
+hän.
+
+Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja
+reestä nousi lautamies Ollila.
+
+Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän
+ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran
+lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli
+tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen
+petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä
+pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä
+päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa
+paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan
+paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa,
+ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan.
+Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle,
+oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä
+laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen
+nimismiehen tuloa Ollilaan.
+
+Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa
+makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä.
+
+Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta
+oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin
+kuolemasta ei vielä mitään tiedetty.
+
+
+XI.
+
+Antin ylevyys.
+
+Vaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän
+nyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän.
+
+Lautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen
+ahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan
+koettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun
+kuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui,
+naapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti,
+joka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi
+ihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä.
+
+Ollilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha
+Ruoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli
+ainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat,
+olivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli
+parooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin
+kummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin
+syyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt
+Riemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi
+heidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he
+jäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja
+tirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka
+kumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli
+kuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta.
+Toisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi
+ainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli:
+»miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni
+salaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet
+luettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan
+tietää, että minä olen hänen veljensä -- -- Sen lupasin minä -- -- Oi,
+Hanna! Hanna! -- -- Minä olen tehnyt väärin! -- -- -- Menköön Hanna;
+minun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! --
+Ei saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!»
+
+Aika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia
+kummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei
+Antti mitään vastannut, sanoivat he: »hän on hullu! Ei viisas tuolla
+tavalla käyttäydy». Ja toiset sanoivat: »hän on sairas; veri on noussut
+hänen päähänsä». Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he
+yksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli
+tehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan:
+»Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?» Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan;
+sillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli
+Hanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi
+kamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä
+siellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi
+hän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä
+tunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin
+ennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi
+pirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan,
+naurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei
+uteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia;
+mutta Anttia ei kuulunut.
+
+Vihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia,
+jotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun
+nimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat
+kokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa
+kamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen
+onnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli
+kerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa
+hänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi,
+että hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin.
+
+Näin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli
+pihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. »Nimismies, nimismies!»
+huusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa
+mahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään
+kamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin
+käsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan
+sanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian
+tulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo.
+Maisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias
+väkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää.
+
+Emme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään
+hän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt
+päätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen
+sydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden
+kahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne
+tosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne
+yhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut
+Hannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo
+tietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon
+valo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä,
+se on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti
+äitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse
+rakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet
+olivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin
+kohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler
+ensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents
+eläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika
+rakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän
+ollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin
+tullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. -- Mutta
+istuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen
+rakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen
+rakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä
+asiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä.
+Lautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman
+niitä tässä pahantekijänä.
+
+Nimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon
+aamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan
+vastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan
+riippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut
+vielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella
+äänellä. »Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään».
+
+»No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni
+Edlerin pojasta?» huusi nimismies kiivaasti.
+
+Maisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri
+ja nimismies maisterin kamariin.
+
+Seinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei
+voinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti,
+oli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen.
+
+Maisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä
+äkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen
+mieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli
+musertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän
+asioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: »Olette tekin,
+herra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen
+kavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli
+hänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti».
+
+Maisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän
+aisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi
+lumivalkeaksi. -- »Hyvästi, nuori elämäni!» sanoi hän itseksensä.
+»Hyvästi, onneni maailmassa!»
+
+Pihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin
+lähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies.
+Hän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen
+rangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen
+häpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen
+perille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se
+onnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo
+viivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan
+oli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän.
+
+Mutta nero keinon keksii. »Usein ovat asiat paremmat kuin itse
+tiedämmekään», ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi
+hän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies
+jotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: »Mitä aprillinarria tämä
+on? Missä on paroonin poika?»
+
+Iloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta
+sanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi
+vielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan
+mieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: »On
+tämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt.
+Tarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies,
+ja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä».
+
+Ei ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä
+olevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen
+jälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä
+rintaansa vastaan eikä puhunut mitään.
+
+»Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen
+tieltä», sanoi lautamies hyvillä mielin, »ja koska herra nimismies
+kutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa
+rikoksesi».
+
+Ei saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi,
+ennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt
+Antin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin.
+
+»Peto vie, eikö tyttö ole hullu!» huusi lautamies vihastuneena;
+»tuonne, maisterin, ylkäsi syliin oli kai aikomuksesi», lisäsi hän,
+uskaltamatta nimismiehen kuullen antaa vihallensa valtaa.
+
+»Ei, ei! Täällä on minun turvani!» lausui hiljaa Hanna, ja muistamatta
+että hän sukuperänsä kieltämällä oli luopunut Hannasta, repäsi Antti
+auki siteet, joita nimismies jo kohta tultuaan oli tahtonut päästää, ja
+sulki rakastettunsa rintaansa vastaan.
+
+»Mitä tämä on, Ollila?» sanoi nimismies kiivaasti. »Minä kuulin, että
+tänään maisteri Lager ja tyttärenne piti kuulutettaman. Mitä tämä siis
+on?»
+
+»Tyttö on hullu; tuo pohjan poika on hänet noitunut» -- ärjäsi
+lautamies, tahtoen väkisin kirvottaa Hannaa Antin sylistä.
+
+»Te olette pakottaneet tytärtänne naimisiin vasten hänen tahtoansa.
+Asia ei kuulu minuun, mutta se ei tule teille kunniaksi», sanoi
+nimismies.
+
+»Minä en ole tehnyt enemmän kuin minulla on valtaa tehdä. Tämä asia ei
+kuulu muihin kuin minuun ja maisteriin».
+
+»Sen minä myönnän; mutta minä en saata olla todistajana isän kovuudelle
+ja raakuudelle. Pitäkää päivällisenne, minä lähden!»
+
+Lautamies koetti lepyttää nimismiestä. »Hän on itse suostunut maisterin
+kanssa menemään avioliittoon; sen lisäksi on heidät tänään kuulutettu».
+
+Nimismies ei sanonut mitään. Hän silmäili vähän aikaa tyttöä, joka
+kätkien kasvot käsiinsä nuorukaisen vieressä itki. -- »Harvassa on
+talonpojissa todellista rakkautta, ja kun se joskus todellinen on,
+särkee se kaksi rakastavaa sydäntä», sanoi hän vihdoin.
+
+Lautamiehen silmät iskivät tulta, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.
+Hän olisi tahtonut repiä palasiksi Hannan ja Antin. Maisteri kulki edes
+takaisin lattialla: hän oli vaalea hänkin.
+
+Kolmen jäivät maisteri, Hanna ja Antti lautamiehen kamariin, kun
+nimismies, surullisesti kerran vielä vilkaistuaan Hannaa, meni pirttiin
+lautamiehen kanssa, joka kuiskasi hänen korvaansa: »Herra nimismies,
+pitäkää kaikki tämä salassa!»
+
+Nimismies ei tuohon pyyntöön vastannut mitään. Hän käski valjastaa
+hevosensa.
+
+Kirkkoväkeä oli nyt tullut paljon pirttiin. He tulivat kirkosta, he
+kuiskailivat uteliaasti toisilleen, he kyselivät uutisia, mutta nytkään
+eivät he tuota viisaammiksi tulleet. Ylt'ympäri oli sanoma aamulla
+käynyt: tänään kuulutetaan maisteri ja Hanna! He olivat uteliaasti
+kirkossa tuota kuulutusta odottaneet, mutta sitäpä nyt ei kuulunut.
+Vasta nimismiehen mentyä sai lautamies kummakseen ja harmikseen,
+maisteri hämmästyksekseen, mutta Hanna ja Antti ilokseen kuulla, ettei
+kuulutuksesta tullut mitään. Syytä siihen ei tiennyt kukaan.
+
+
+XII.
+
+Illan tullessa.
+
+Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka
+nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja
+tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii.
+
+Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi
+rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen
+etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän
+onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä,
+mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen
+sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri
+se on, joka lautamiehen kamarissa istuu.
+
+Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen
+tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen
+vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun
+siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän
+miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla
+luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät
+kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne,
+kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne
+ovat painaneet alas maisterin pään.
+
+Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan
+syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut
+kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut
+palveluksesta. -- Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän
+kokenut toimittaa kaikki.
+
+Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki,
+jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt
+Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä
+uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon
+lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä,
+ja tätä pelkäsi lautamies.
+
+Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin.
+»Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat
+jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut
+kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli.
+
+Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän
+oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut
+silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt
+lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen
+lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen
+sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä
+hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se
+kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. -- Kädet ristissä istui hän
+vuoteen laidalla.
+
+Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia
+käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään,
+mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei
+olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään.
+
+Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku
+tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he
+luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän
+uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa
+sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» --
+
+Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat
+saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka
+ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta
+runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan
+pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse.
+
+Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä
+lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme
+tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. -- Hän
+makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja
+paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva
+nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä
+maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja
+näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen
+paroonin avaavan silmiänsä.
+
+Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti
+lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti,
+jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli
+pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt -- vaikka
+kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. --
+Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon
+Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!»
+
+Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo
+seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta
+rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen.
+
+Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että
+syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän
+käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti,
+kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun
+Liisa vihdoin tuli matkansa perille.
+
+»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään;
+nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. --
+
+Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin
+aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että
+nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin
+vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin
+puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja
+jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli
+Liisa.
+
+Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli
+tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi
+silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada
+paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja
+ilmoitti Liisan puheet rouvalle. -- Muutama minuutti sen jälkeen seisoi
+Liisa paroonin vuoteen vieressä.
+
+Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin
+elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan
+mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit
+Eliinan nuorena?» huusi hän.
+
+»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin
+hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista
+olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä
+olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen
+aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin
+vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän
+sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova
+veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan
+Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen
+ollut viime keskiviikkoon saakka».
+
+»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki,
+mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän
+kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa
+mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni
+seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen
+patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää;
+minä tahdon lähteä hänen luoksensa!»
+
+Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta.
+Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi
+hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle
+saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata;
+nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut».
+
+Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta
+syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi.
+Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata
+mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa
+seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon
+tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä
+sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on».
+
+Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli
+viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan
+Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin
+tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat
+miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin
+paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä.
+
+Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä
+Liisalta.
+
+Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin
+muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän
+vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten
+suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä
+paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei
+voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt.
+
+Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin
+äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka
+kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja
+astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella,
+liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!»
+
+Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt,
+tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin
+sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin
+tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää:
+onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa
+seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema
+muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden,
+ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt
+paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi
+paroonin lause ollut muille sanottu.
+
+Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin
+olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu
+kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun
+syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan,
+lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen
+rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun
+esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!»
+
+Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen,
+pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän
+voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä
+olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni
+ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin
+ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi
+häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla
+pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen.
+
+»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä
+kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli
+kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa
+Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen
+vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin
+erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte».
+
+Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän
+etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala!
+Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun
+Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!»
+
+Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta
+muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli
+vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli
+ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä».
+
+Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen
+polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä,
+ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia.
+»Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle.
+
+Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen
+istumaan.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa
+kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä
+vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka,
+jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy
+semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun
+ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin
+on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita
+sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.
+
+Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän
+tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä
+tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee,
+on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin
+kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän
+näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.
+
+Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä
+hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.
+
+»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan
+kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on
+sinulle Antin, avoin paroonin sydän».
+
+Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä
+Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili
+puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.
+
+Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule,
+tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän
+kätenne».
+
+He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa
+oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä
+alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa
+kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta
+näkyi.
+
+Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi;
+hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi
+kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä
+juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli
+Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku
+salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen
+johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta
+enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän
+luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei
+tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin
+kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti
+kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.
+
+Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan
+porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan
+sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän
+enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta
+kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen
+tarttui hän. -- »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään,
+»tule!»
+
+Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä
+tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä.
+
+»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta
+ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», -- ja Antin syliin jätti
+maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. -- Tuon tehtyään vetäysi
+hän kiireesti takaisin kamariinsa.
+
+
+XIII.
+
+Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan.
+
+Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna
+Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin.
+Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui
+hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa
+istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut,
+kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa
+nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa
+saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin
+tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa
+kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän
+paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta
+tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt
+jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri
+oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen
+oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä
+hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat
+kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden
+merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt
+varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä,
+ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika,
+niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen
+silmät ovat myöskin todistajat». -- Antin silmät eivät valehtelijaa
+osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin
+silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli
+lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki,
+mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän
+työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä.
+
+Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä
+päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän
+kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin
+sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni
+tykytys lakannut!» -- Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski
+sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut
+minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa!
+Luulkoot, mitä se minuun koskee... Ja kumminkin tarvitsisi minun
+ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua
+kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan
+herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin
+parooni Lorentso elää... Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän
+saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen
+vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut
+minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen
+maa imee pisareen. -- Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! -- Mitä
+huolin minä Riemulasta? -- Oi, toista olisi, jos olisi lautamies
+laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: _tuossa, ota_!
+Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» -- Ja tätä
+muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti
+nyrkkiään.
+
+Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun
+hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki
+selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti
+puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt
+ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli
+ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan
+ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he
+mitään osanneet arvata. -- Liisa oli koettanut päästä Antin puheille,
+mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut.
+Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen.
+
+»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen
+äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi
+ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi
+hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi
+nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä
+kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt
+itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti
+ollut paroonin poika. -- Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan
+tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin
+salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä,
+ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta
+hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti
+Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista
+lurjusta!» -- Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä
+kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. -- Hän vetäytyi tien syrjälle
+ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen.
+
+»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen
+kohdalleen.
+
+»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli
+eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi.
+
+»Soo -- oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies
+itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» --
+
+Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa
+ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas,
+kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan
+tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista.
+
+-- »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», -- sanoi hän surullisella
+äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki
+mitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä,
+joka ei ikinä saata sinua unhottaa».
+
+Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen
+mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!»
+
+Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi
+seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta
+mitään tietää!»
+
+-- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen
+sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja
+oli valmis lähtemään.
+
+Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.
+
+Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna
+maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut
+toinen.
+
+»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni
+ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» -- Antti ei
+vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan
+vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan
+viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni
+lyödä!
+
+»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies,
+mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä
+tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut».
+
+Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen
+jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku
+lattiaan.
+
+»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen.
+
+Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä;
+mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain,
+ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää
+kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen
+täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli
+tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.
+
+Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa
+vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän
+kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä
+epäile, Hanna!» ja katoovan.
+
+»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.
+
+»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli
+hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa,
+vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin
+hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.
+
+Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause:
+»Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. -- Hän
+seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun
+hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala
+on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli
+lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän
+lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani».
+
+
+XIV.
+
+Isä ja poika.
+
+Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen
+vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä
+merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt.
+Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän
+vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan
+vielä vaaleampia kasvoja.
+
+Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä
+hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla
+kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen
+sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut.
+Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat
+riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä
+Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli
+hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler»,
+oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen
+kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on
+syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää
+yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin
+suku». --
+
+Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen
+ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat.
+Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut
+tilaansa oikein käsittää.
+
+Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu
+kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut,
+mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa
+kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on
+hänen oman sydämensä laita. --
+
+Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen
+silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa
+joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan,
+niin kauan aikaa kulunut.
+
+Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja
+tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut,
+samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että
+hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole.
+
+Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha
+muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti
+miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä
+mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin.
+»Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua
+kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt.
+Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala!
+Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä
+huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi.
+
+Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille
+ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin
+valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli
+sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä.
+
+Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita,
+jotka lähestyivät hiljaa paroonia. -- Ilman säveleet, joita tuuli
+puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa
+hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä.
+»Onneton isäni!»
+
+Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi
+vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän
+liikkunut. -- »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi
+hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on
+Eliina?» -- Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin
+ajattelevan puhetta.
+
+Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä
+tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä
+tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien
+murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja
+riemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän
+tavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä
+ollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas.
+
+»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän
+äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon
+nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta.
+Hän tirkisteli vaan sitä.
+
+»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt
+sinua», houraili parooni.
+
+Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin
+sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin
+avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti
+nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea.
+
+»Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» -- parooni
+osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen
+tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!»
+
+Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin;
+hän näki kuolleen Lorentsin.
+
+»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni.
+»Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin!
+Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen
+silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen... Hän katselee minua. Vie minut
+hänen viereensä!»
+
+Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi
+nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat
+silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän
+sanonut.
+
+Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä
+houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta
+kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin
+käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos.
+
+»Mihin sinä viet minua?... Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!»
+
+Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän
+vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. --
+
+Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka
+hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli
+häntä. -- Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen
+kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin
+oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa
+lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse,
+ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin
+hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja
+nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti
+Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen.
+
+»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus!
+Mikä kadonnut oli, on löytynyt!... Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä
+minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen.
+Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin
+kohtaan olen ollut».
+
+»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut...»
+
+»Ja sinä annat minulle anteeksi?»
+
+Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta.
+
+»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös!
+Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää -- -- tietää, mitä sinua on
+kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle
+anteeksi?» -- --
+
+Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen
+kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen,
+ylevä poika!» -- sanoi hän hiljaa.
+
+
+XV.
+
+Viiden vuoden kuluttua.
+
+Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi
+lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki
+seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen
+asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt.
+Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni
+lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin
+siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa.
+
+Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu
+taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät
+lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan
+suuhunsa.
+
+Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän
+kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin
+voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden
+elätettäväksi.
+
+Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö
+tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan,
+jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään.
+
+Päivä polttaa kuumasti. -- »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni
+muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. -- »Olisipa
+hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa».
+
+»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka
+mäen harjalla seisoi.
+
+Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen
+aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin
+nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa
+istujain ostaa.
+
+»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa
+minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä
+myötämaata».
+
+Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin
+ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle
+milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara
+oleman» -- sanoi tuo herra. -- »Mutta miten tahdotte perille päästä,
+isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne
+jalkaisinkin päästä».
+
+»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran
+eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta.
+
+Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia,
+joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia»,
+sanoi hän.
+
+»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.
+
+»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!»
+
+Antin -- sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan,
+poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui -- Antin
+mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän.
+Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein
+marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!»
+
+Vaunut pysähtyivät. -- »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi
+vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin,
+joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.
+
+Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli
+kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.
+
+»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa.
+
+»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on
+Puron mökki autio!»
+
+»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. -- »Tässä, isäni, on se eukko, jonka
+sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva».
+
+Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa
+uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan
+poika.
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!»
+huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut
+Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen
+kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain
+puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan;
+tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut;
+tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku
+laitettiin.
+
+Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin
+puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa,
+sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.
+
+»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata
+tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun
+poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta
+suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin
+sydämeeni!» -- --
+
+Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri
+luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he
+saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.
+
+»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni
+Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä
+vuosista. -- »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään
+isäini kammioon». --
+
+»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat
+tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut,
+kun on minuun sinut sitonut». --
+
+Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti
+yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut
+naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt
+vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä
+työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti
+sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa
+näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin,
+puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui
+hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin
+sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä
+paikoilta, missä äitini ruumis lepää».
+
+
+XVI.
+
+Sovitus haudalla.
+
+Tuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on
+lähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä
+talvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta
+kesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä,
+kokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa
+näkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian
+aikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla
+armovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg.
+
+Hän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa
+ja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä
+ajassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen
+tuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka
+hän näytti paljon vanhemmalta. -- Väliin saatti hän päiväkaudet istua
+kamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin
+kuultiin hänen usein sanovan: »onnellinen se, joka kasvaa vanhempain
+suojassa; minulla ei niitä ollut!» -- Väliin taasen -- ja tuo tapahtui
+aina, kun hän oli saanut palkkansa -- oli hän iloinen, kulki ympäri
+pitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja
+leipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani
+postiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin.
+
+Nyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut
+Kokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään
+Helsinkiin.
+
+Hän istui tuon vähäisen joen rannalla -- saman joen, johon pari virstaa
+mereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. -- Kello taisi olla noin
+10 aamulla. »Vielä kolme vuotta», sanoi hän, »ja seitsemän vuoden
+kärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani
+rupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään
+pettänyt!»
+
+Näin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika
+häiritsemään hänen rauhaansa.
+
+»Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?» kysyi maisteri
+nähtyään hänet.
+
+»Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne
+pyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että
+tulisitte heille kirkkoa näyttämään».
+
+Maisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli
+tehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi
+kirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan
+vieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä
+polvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta
+voinut heidän kasvojansa eroittaa.
+
+»Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun
+Eliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika.
+Taivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä,
+joita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun
+Lorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea
+rinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin
+oikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on
+siunannut minun viimeiset hetkeni!»
+
+»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi.
+
+»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä.
+
+»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna
+ollen polvillaan paroonin vieressä. -- »Lapsenkin suusta on hän ottanut
+kiitoksen!» --
+
+Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli
+tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset
+olivat. »Amen!» sanoi hänkin.
+
+Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!»
+huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi.
+
+»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä,
+»miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät
+teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi».
+
+Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin.
+
+Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo
+mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin
+askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut
+hänet syliinsä. -- »Minun poikani!» kuiskasi hän.
+
+»Teidän poikanne ... parooni Edler ... minä!»
+
+»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle;
+sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi
+kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan
+sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle
+pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte... Minä hain
+teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^
+kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». -- --
+
+»Sinä et usko minua?... Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän
+sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin
+Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta
+silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää,
+mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan...» --
+
+»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?»
+
+»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen
+kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen
+velkansa».
+
+»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty...»
+
+Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä.
+Maisteri puristi kovasti niitä. -- »Ylönpalttinen on Jumalan armo!»
+sanoi hän. --
+
+»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen
+paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on
+Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä
+kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on
+sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä
+meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on
+sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen
+muistonsa!»
+
+Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin
+hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi
+suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa,
+vieläkö halveksit minua?»
+
+»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te
+olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa.
+
+»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri.
+
+
+XVII.
+
+Vielä kerran Riemulassa.
+
+Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee
+maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. -- Ei näy ketään
+ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden
+edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan -- hovissa ja pirtissä, missä
+vaan missä rauha vallitsee.
+
+Nyt on, näet, jouluaaton ilta.
+
+Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan
+ilmassa ovat ulkona. --
+
+Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu
+koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta.
+
+Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan,
+tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua
+viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin
+päin sama mies kuin ennenkin -- se on: hän on ylpeydessään vielä
+yltynyt.
+
+Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa
+kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen
+ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle
+ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä,
+joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. -- Sohvalla istuu Antti ja
+Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä.
+
+»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian
+sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee
+sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä».
+
+Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet
+viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut,
+hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän
+leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan
+lapseksi uudelleen.
+
+»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli
+Riemula surun pesä» -- puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä,
+ettei parooni näkynyt sitä muistavan.
+
+»Silloin kuoli vanha rouva!»
+
+»Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei
+olisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan,
+unhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa».
+
+»Hän oli äiti, hänkin!» kuiskasi Hanna.
+
+Lautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan;
+mutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja
+näyttäen sitä isälleen sanoi hän: »terveisiä maisterilta!»
+
+»Vai niin; onko tullut kirje?» --
+
+»On -- ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa
+nukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!»
+
+»Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?»
+
+»Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär».
+
+»Hullu peeveli!» jupisi lautamies.
+
+Kello löi 7. -- Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja
+kaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni
+Lorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi
+joulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa.
+
+Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon.
+Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin
+ympärille.
+
+Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta
+tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi
+suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän.
+
+Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri
+Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla.
+
+Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku
+Antti sai ensimmäiseksi lukea:
+
+»Sovitus haudalla». --
+
+»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan
+katsottuaan kummakseen taulua. -- »Enpä olisi saattanut uskoa kerran
+minunkin paperille tulevan!» arveli hän.
+
+
+
+
+PALKINTO.
+
+
+Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet
+paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras,
+sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla.
+Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty
+Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova
+oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu
+ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen
+taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.
+
+Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana
+tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18-- monessa paikoin maassamme
+semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät
+ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he
+antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he
+ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi
+murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset
+pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja
+puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin
+hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä
+Pitkä Pekka.
+
+Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen
+hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta
+nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan
+markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen,
+pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi
+nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä
+ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina
+nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä
+mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen.
+Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka
+aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty
+varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja -- hänestä
+puhuttiin, sillä häntä pelättiin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs
+tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa
+Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla
+paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18-- talo, ja samaten kuin sen
+isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna
+hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin,
+seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit
+kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä
+paikkaa pidettiin yhteisenä.
+
+Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa
+puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen
+ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä
+kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että
+monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen
+aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon
+parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki
+ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina,
+kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt
+tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän
+rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika,
+rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän
+rakkaudella rakasti.
+
+Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria
+aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän
+koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella
+työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta.
+Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään,
+ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee
+ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli
+joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään,
+niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli
+koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä,
+joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin;
+mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli
+voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.
+
+Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen
+ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni
+nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa
+paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen
+silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut
+aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa
+silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla
+häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin,
+hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen
+kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan
+suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan
+suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle,
+kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään
+syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä
+takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.
+
+Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään
+olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa
+Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään,
+Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään
+tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota
+Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa».
+
+»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se
+pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo
+yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen
+Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat
+yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka
+ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut,
+miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme
+rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin
+on naapurirauha kadonnut».
+
+Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi
+itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan
+ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa
+kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja
+yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat
+etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä
+tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani
+tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!»
+
+Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään
+kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan
+ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja
+pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa,
+mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.
+
+»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä
+olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa
+minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat
+toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen
+mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä
+voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu
+juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit».
+
+Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa.
+Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli
+rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka
+aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja
+tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi,
+tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan
+tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja
+aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut.
+
+»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti.
+
+»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä
+hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on
+rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette
+vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa
+pois velkasi; -- ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka
+menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on
+hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät,
+sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä
+ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!»
+
+Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen
+kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä.
+
+»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin
+pian».
+
+»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei
+Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila
+toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään».
+
+Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei
+vastannut mitään.
+
+Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin
+tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni
+matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään
+kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin,
+niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron
+kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä
+tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila
+mitään näkisi.
+
+»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä
+rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan
+itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen;
+semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää,
+joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa
+asemaansa».
+
+Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin
+uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin
+salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket,
+ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei
+tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi.
+Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän
+Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät
+tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt
+heidät Ollin töllissä.
+
+»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.
+
+Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan
+pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.
+
+»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila.
+
+»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi
+Olli.
+
+»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen
+kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä
+rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon».
+
+Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän.
+
+»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa
+teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä
+me olemme rehellisiä».
+
+Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen
+sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi
+tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa!
+Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat
+isäsi rehellisen nimen».
+
+Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle.
+Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin
+suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä
+puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla
+isännällä sanomista?»
+
+»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan
+Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän
+töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa,
+kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne!
+Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt
+kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä
+ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei
+raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua -- -- niin --»
+
+Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä.
+
+»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo.
+»Otetaan rahaa muualta lainaksi».
+
+»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat:
+minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna -- niin mitä
+sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene
+velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat:
+tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! --
+Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi
+hyljätä meidät.»
+
+»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin
+anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo.
+
+Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit,
+itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut
+Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole
+sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!»
+
+»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo
+hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan.
+
+»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette
+te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun
+vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä
+saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä
+viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin,
+lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri
+ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!»
+
+Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan.
+Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut,
+niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään
+syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui
+hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin
+minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani».
+
+»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille,
+niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta,
+»lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät».
+
+Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit
+pitää!» sanoi hän.
+
+Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa,
+sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli
+muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova
+ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo
+ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata
+syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen.
+
+Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat
+loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän
+kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin
+muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta,
+vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen
+omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka
+poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli
+ensinkään hänestä saanut lohduttajaa.
+
+Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena
+tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän.
+
+»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?»
+kysyi Mattila kylmästi.
+
+Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin.
+
+»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin
+kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia
+on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen
+varastellen».
+
+Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei
+tuosta varotuksesta pitänyt mitään.
+
+»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee
+rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin
+lähellä».
+
+»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän
+kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin».
+
+Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella
+mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite
+nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta!
+Elkää ajako meitä töllistämme!»
+
+»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän.
+Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme».
+
+Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan
+sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken
+epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan
+käytöstä.
+
+»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun
+astui tölliinsä.
+
+Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta.
+
+»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia
+tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta
+kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies
+Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä
+ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan
+olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa
+kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat
+takasin».
+
+»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin
+ryöstetty» -- huokasi Olli.
+
+»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on
+saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän
+rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää».
+
+»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella
+mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä
+tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen
+päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä
+kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut
+havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli
+tapahtunut.
+
+»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli
+kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan
+toisesta perheestä.
+
+»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa
+Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka
+ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra
+sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli
+komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän
+kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle
+saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.»
+
+Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen
+mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi
+saada 50 riksiä?»
+
+Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: »älä
+Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä
+puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään
+kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli
+parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää,
+eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut
+ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se
+auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen
+seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä
+samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä
+paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen
+vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin
+voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et
+saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä
+kumminkin aina saat»,
+
+»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan
+äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini,
+te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana
+huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku
+merkitys?»
+
+Äiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen
+jotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä
+sanoi hän: »Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne
+houkuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja
+jättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli
+herran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä
+purista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun
+hän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä,
+köyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä
+eikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. -- Usko äitiäsi, tuollaiset
+sanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra
+sitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt
+sanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle
+morsiameksi, -- niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän
+tuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on
+onnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan
+sinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on
+kuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta».
+
+Elsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. »Ette te minulle
+noin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut», sanoi hän vähän ajan
+kuluttua.
+
+»Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja
+herran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin
+voi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja
+ennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle».
+
+»Ei sanaakaan!»
+
+Tämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken
+viisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli
+vuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita
+saapasnauloiksi.
+
+»Kauan viivyitte navetassa», sanoi Olli; »mutta hyvä on, että ruokitte
+lehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin». Sitten
+ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin,
+kysyi hän: »tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?»
+
+»En», vastasi Vappo; »hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa
+tervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa
+jalkamarssissa Haapaniemeen».
+
+»Joutilaat johonkin joutuvat», jupisi Kaarle; »mutta eikö nyt jo rupea
+olemaan maatapanon aika?»
+
+»Melkeinpä niinkin!» vastasi Vappo.
+
+Samalla kuului järäys pihalta. »Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene
+katsomaan, Kaarle!» sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään.
+
+Kaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja
+nuorenlainen herrasmies astui sisään.
+
+»Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti
+isäntä, vai kuinka?» sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä
+Ollille.
+
+»Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä
+päivälläkin kävi?»
+
+»Sama mies!» sanoi herra iloisesti; »ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin
+minä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä
+minä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut».
+
+»Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä
+aivan lähellä, siellä saisitte parempaa», sanoi Vappo.
+
+Mutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa
+luo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli.
+
+Herra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja
+sai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään
+keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: »Onko se
+totta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka
+niminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on
+koko joukko rahoja Tottijärven kartanossa».
+
+»Totta se on», vastasi Vappo, »koska nimismies juuri aamulla kävi
+täällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme
+niin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet,
+minkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa;
+yksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa -- vai
+miten?»
+
+»Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla», liitti
+Elsa tähän; »se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies,
+että varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä
+olivat joutuneet, ei tiedetä vielä».
+
+»Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että
+kauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa».
+
+»Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen»,
+sanoi Vappo.
+
+»Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni
+tuleekin».
+
+»Se olisi aivan suotava!» lausui Olli.
+
+»Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä», huusi herra
+innokkaasti.
+
+»Ja minä suutelisin häntä», sanoi Elsa ujosti.
+
+»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon
+mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin
+olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!»
+
+Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä
+tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille
+kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi,
+milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta
+kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän
+on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon
+hänellä mahtanee olla?»
+
+»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan
+lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä
+vieneen hänelle äärettömän rahasumman».
+
+»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!»
+
+»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle.
+Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia»,
+vastasi Vappo.
+
+Olli huokasi.
+
+»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa?
+Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?»
+
+»Aivan oikein -- olen minäkin».
+
+»Ja Mattila hätyyttää teitä?»
+
+»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä,
+millä maksaisin».
+
+»Onko velka suurikin?»
+
+»50 riksiä».
+
+»Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos
+odottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?»
+
+»Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään
+tarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä
+hinnalla lehmäni ja töllini».
+
+»Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha;
+luota sinä siihen, eläkä murehdi!»
+
+»Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!» huusi Olli iloisena. »Tuosta
+näkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä
+hakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun
+maksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä
+kiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan
+sanaanne».
+
+»Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt
+minä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä
+minä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin».
+
+»Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi,
+ettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä».
+
+»Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse
+makaatte?»
+
+»Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi».
+
+Tuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili
+kummallisesti.
+
+»Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän», sanoi
+Olli lähtiessään levolle -- »ja siitä tulee minun vieläkin kiittää
+teitä, hyvä herra!»
+
+»Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette
+minun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu».
+
+»Oi herra! Aivan mielelläni!»
+
+»Tuo herra on aivan siivo mies», sanoi Olli ylisille päästyänsä;
+»semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka
+semmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen
+vaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin
+velkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, -- se on
+jo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!»
+
+»Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen
+nimensä on Komander».
+
+»Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!»
+
+Aamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli
+ketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. »Herrat nukkuvat aivan
+kauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen
+aikaansa». -- Mutta kun Olli tuli pihalle, havaitsi hän hämmästyen
+vieraansa jo kuleskelevan edes takaisin järven rannalla. Hän meni lakki
+kädessä herran luo ja sanoi: »Hyvää huomenta!»
+
+»Jumal' antakoon! Minä heräsin äsken, ja kun en tiennyt mitä kello oli,
+menin ulos aamuruskon valossa katsomaan seutua. Mikä on tuon saaren
+nimi, joka tuolla näkyy; se on luullakseni poltettu kaskeksi nykyisin?»
+
+»Se on Kalmassaari. Koska näytte ihailevan luontoa, tahdon kysyä, eikö
+tekisi mielenne nähdä erästä kummallista kiveä, jota herrat isolta
+kirkolta usein käyvät katsomassa; sitä kutsutaan Pirunpesäksi?»
+
+Herra näkyi säpsähtävän kuullessaan Pirunpesää mainittavan. -- »Ei,
+hyvä suutari! Minä olisin lähtenyt pois kohta noustuani, ellen olisi
+tahtonut sanoa teille jäähyväisiä ja kiittää teitä hyvästä. -- Minulla
+on kaksi virstaa Tottijärvelle, ja kun minä sinne tulen, tapaan
+tohtorin nousemaisillaan. Jos sattuisitte näkemään katteini
+Gyllenbögeliä, niin sanokaa minulta terveisiä hänelle. Ja nyt ei muuta
+kuin Jumalan haltuun! Ehkä lähetän jo huomenna rahat».
+
+Herra heitti olallensa pyssyn, kätteli ystävällisesti Ollia ja Vappoa,
+mutta Elsaa taputti hän olkapäälle ja sanoi hellästi: »Voi hyvin,
+kaunis lapsi!»
+
+»Kyllä tuo herra saattaa olla hyvä mies», supisi Kaarle itsekseen,
+»mutta kumma, miksi en minä voi häntä kärsiä!»
+
+»Jos joskus tulette Turkuun, niin tulkaa katsomaan minua», huusi herra
+Vapolle ja Elsalle, jotka olivat jääneet pihalle Kaarlen kanssa. Olli
+oli lähtenyt saattamaan herraa tielle. Olli ei tuossa huomannut, että
+herra aika kiireesti kulki Mattilan talon sivu, että hän väisti sitä
+niin paljon kuin taisi, jotta hän, vaikka tie siihen aikaan kulki
+kartanon pihan poikki, miltei juosten kulki takatietä. Olli ei itse
+mielellään lähestynyt Mattilaa, jos saattoi lähestymättä olla, ja
+sentähden hän ei tuota herran käytöstä huomannut.
+
+Muutaman minuutin kuluttua askaroivat äiti ja tytär kahden töllissä.
+Elsa oli vallan iloinen; hänen sydämellänsä oli jotakin, jota hän ei
+äidillensäkään tahtonut uskaltaa sanoa. Vappo ei tuota huomannut, kun
+hän pöydältä korjaili ehtooaterian jäännöksiä. Mutta ajan ääneti
+oltuaan lausui äiti, silmäillen Elsaa: »Hurja Olli, joka Elsan tahtoisi
+köyhän talonpojan muijaksi!»
+
+Elsa seisahtui äkkiä tuota kuullessaan ja laski kätensä pöydälle
+äitinsä eteen. Hänen nimettömässä sormessaan kiilsi kaunis kultasormus.
+»Tuon, äitini, pani vieras herra sormeeni, kysyen: 'Lupaatko, Elsani,
+syksyyn odottaa minua?' -- Minä menin punaiseksi enkä voinut vastata
+mitään. Herra lausui silloin silittäen hiuksiani: 'Minä näen, ettet
+kiellä, vai miten?' -- Minä tulin vielä punaisemmaksi. -- 'Hyvä!' sanoi
+herra; 'muista minua, kun näet tuon sormuksen!'»
+
+Äiti hymyili. »Mutta Jumalan nimeen, milloin sai hän tilan antaa
+sinulle sormuksen?»
+
+»Tänä aamuna, kun rannalta tulimme. Te puhuitte pari sanaa isäni
+kanssa. Herra tarttui äkkiä käteeni ja laski sormeeni sormuksen. Isä ei
+sitä nähnyt, mutta en ole varma siitä, ettei Kaarle sitä huomannut».
+
+»Kätke sormus, Elsani, ettei Olli sitä näe!» sanoi Vappo iloisesti.
+
+Samalla tuli Olli takaisin ilosta loistavin silmin: »Nyt on hätä
+karannut Ollin töllistä! Jumalan lähettämä oli totisesti tuo herra.
+Tässä on rahaa Mattilalle. Tulkoon milloin tulee, nyt on minulla millä
+velka maksetaan! Erotessansa arveli herra: 'Olli, kun oikein mietin
+asiatasi, niin lienee paras, että kohta saat rahat, ja koska minulla
+sattuu olemaan muassani sen verran minkä tarvitset, niin ota, tuossa on
+50 riksiä!' -- Jumalan kiitos!» Niin puhui Olli, ja perheensä iloksi
+laski hän rahat pöydälle nahkakukkarosta.
+
+Samalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime
+viikolla taittunut.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Missä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa
+rannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän
+virstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on
+siinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin
+sidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut
+kasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan
+mahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin
+ole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä
+pysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että
+Suoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä
+vahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin
+täällä runsaasti tapaa.
+
+Juuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen
+kivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että
+herrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää -- niin kutsutaan kiveä.
+Se on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi
+kontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka
+järvelle viittaa, niin on näky aivan outo.
+
+Tästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja
+pitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran
+päässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin
+koko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi
+levenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata,
+ettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi.
+Minne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä
+näkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot
+seisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla
+kirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta
+Pirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos
+kohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan
+värisenä vuoren varjossa. -- Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi
+nämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla,
+mitä ainoastaan silmä voi käsittää.
+
+Me jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan.
+
+Seuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin
+itsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos
+järvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni
+kuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä
+heittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle
+seudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä
+rannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja
+hihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti.
+
+Vene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota »Ämmän
+istuimeksi» kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon
+luonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään
+miehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän
+eli »Evan» istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta.
+Ylipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi.
+Tuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään.
+
+Tuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli
+itsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti.
+Hän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski
+hiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. -- Ei
+mitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei
+ollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun
+nyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä
+pois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt
+erotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt.
+
+»Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä,
+ei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni». --
+
+»Se olisi saatanaa!» sanoi toinen ääni. »Hänellä on vielä kaikki
+rahat».
+
+»Oletko kuullut, elääkö tuo heittiö vielä, joka melkein oli surmata
+minun viime viikolla?»
+
+»Elää, ja tulee luultavasti jäämään eloon».
+
+»Olisi se saakeli saanut kuolla; en minä ymmärrä, mitä virkaa hänellä
+enää tässä maailmassa on».
+
+»Oles vaiti -- --! Jumalan kiitos! Tuolla tulee Pekka».
+
+Nyt kuuli nuorukainen, joka ei ollut kukaan muu kun vanha tuttavamme
+Kaarle, oksain taittuvan. Hän vetäysi veneineen niin liki rantaa kuin
+voi, kuullakseen paremmin. Hän laskeusi itse pitkälleen veneesen ja
+kätki takillaan vaaleat hihansa.
+
+»Olette odottaneet kauvan», -- kuuli hän tulleen sanovan -- »mutta
+mahdoton oli minun ennen ennättää tänne. Paras on, veljet, ettemme enää
+näillä seuduilla viivy, sillä -- olettehan kuulleet, mitä Mattilassa
+viime yönä on tapahtunut?»
+
+»Miten perhanassa me sen olisimme kuulleet, kun et sinä salli meidän
+käydä missään». --
+
+»Sieltä on varastettu toista tuhatta riksiä».
+
+»Ja varas on, Jumal'auta, Pitkä Pekka!» --
+
+Hiljainen nauru kuului puhujan suusta.
+
+»Mutta tuosta summasta saat sinä jakaa meillekin, sillä olisimme mekin
+voineet sen tehdä, jos vaan olisit antanut».
+
+»Hyvä toki! -- Ja nyt pois, kukin eri haaralleen! Ensiyönä vielä
+kokoonnutaan täällä; sitten on paras, että jätämme tämän seudun».
+
+»Ei vielä, ja'a ensin rahat, muuten...»
+
+Kaarle kuuli hämmästyen puhetta. Hän mietti, kun miehet rahojaan
+jakoivat, missä hän oli tuon Pekaksi nimitetyn miehen äänen kuullut.
+Mutta miten hän miettikin, ei hän sen selvemmälle tullut.
+
+»Kuullut ja puhutellut olen minä tuota miestä, mutta missä?» jupisi hän
+itsekseen.
+
+Mutta kohta kuuli hän taas puhuttavan vuorella.
+
+»Sinä olet kunnon mies, Pekka!...»
+
+»Vähän minä kadun, että minä tämän varkauden olen saattanut aivan
+syyttömän miehen päähän. Liki Mattilaa asuu rannalla Olliksi kutsuttu
+suutari, joka oli velkaa Mattilalle 50 riksiä. Minä annoin ne Ollille,
+ja kun hän tänäpäivänä maksaa velkansa, näyttää hän luultavasti
+kukkaron, jossa ne olivat, ja Mattila ei mahtane olla sitä omakseen
+tuntematta».
+
+»Sinä olet viisas junkkari ... sinä?»...
+
+Enemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin.
+Hän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen
+uskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki,
+mitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti
+sydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta.
+
+»Kummallista!» jupisi hän itsekseen. »Alusta saakka en minä voinut
+kärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy» -- ja kiireemmästi kuin
+ennen riensi vene eteenpäin.
+
+Kun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon
+rannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli
+menossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras.
+Soutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut?
+Mutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä
+saavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen
+saataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon
+nimismiehestä.
+
+Hän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Ollin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin
+kukkarossa Ollin arkussa.
+
+»Rikkaalla ei ole suurta siunausta», arveli Olli, kun syödessään
+silmäili Mattilaan. »Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun
+talon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli
+käynyt! -- Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä
+sanoo, kun minä hänelle rahat annan?» Näin puhui Olli, mitä sylki
+suuhun toi. --
+
+»Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?» kysyi Vappo.
+
+»Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. -- Mutta totta mar
+tuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle
+annan!»
+
+Olli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle
+päin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa,
+koko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli
+tuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän
+luuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa
+makuuhuoneessaan. Ja kumminkin -- kun hän eräänä aamuna herää, on arkku
+poissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä
+viima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani
+väkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki -- jälkeä ei
+näkynyt, ei kuulunut.
+
+»Kaikki poissa -- poissa!» huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi
+Ollin tölliä, -- »ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin
+kiskon minä häneltä velkansa». --
+
+Semmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan
+millänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti:
+»hyvää huomenta!»
+
+»Jumal' antakoon!» mumisi Mattila. »Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt
+on kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?»
+
+»Istukaa!» sanoi Olli. »Kyllä maksu kohta annetaan. -- Teillä on käynyt
+paha vieras?»
+
+»Uh, uh!» puhalsi Mattila. »Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin
+antaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn
+piiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi».
+
+»Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni», lausui Olli.
+
+»Toivottava!» ärjäsi Mattila. »Sen pitää tulla kiinni, minun pitää
+saada rahani takasin; muuten en minä voi elää».
+
+»Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?»
+
+»Uh, uh!» puhalsi ukko. -- »Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia
+on, muuten -- --»
+
+»No, noh!» sanoi Olli lähestyen arkkuansa. »Varas ei saata olla kukaan
+muu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti
+kauppamiehen».
+
+»Sukkelasti! Ei minulla ole aikaa täällä kauan istua».
+
+Keveällä sydämellä avasi Olli arkkunsa ja otti esiin rahapussin; mutta
+tuskin olisi ukonleimaus saattanut hämmästyttää häntä enemmän kuin nyt
+Mattilan ärjähdys nähdessään kukkaron.
+
+»Mies, varas! Mistä olet minun kukkaroni saanut, minun kukkaroni,
+kuule?» -- Ja voimallisilla käsillä tarttui Mattila Ollia kaulukseen.
+
+Olli ei ensin ymmärtänyt mitään. »Tässä on 50 riksiä -- lukekaa itse!»
+-- sanoi hän; mutta kun Mattila pudisti häntä kauluksesta, ehtimiseen
+huutaen: »varas, varas, minun rahani, minun kukkaroni, joka toiss'yönä
+varastettiin», nousi paha aavistus vähitellen Ollissa.
+
+»Rahat sain minä eilen eräältä herralta, joka täällä oli yön», sanoi
+hän.
+
+»Vale, vale! Sinä olet varas; anna kohta kaikki rahani takaisin!»
+
+Olli koetti puolustaa itseään, mutta Mattila ei kuullut mitään. Hän
+huusi kuin peto ja veti kauluksesta Ollia sinne tänne, ehtimiseen
+vaatien rahaansa.
+
+Lienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut,
+että ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin
+tällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja
+jokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa
+tavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi
+mieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei
+siis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas.
+Vähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli
+tullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa
+toimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli
+kaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos
+olisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei
+tämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei
+ollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta
+kuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät
+ymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli
+jo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota
+vierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä
+enemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä
+päivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin
+pilkaten: »käräjissä kyllä asia selkenee».
+
+Mattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina
+väliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt.
+Olli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi,
+joka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun
+Mattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen!
+
+»Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani
+sormuksen?» -- huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle.
+
+Olli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi
+aivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. -- »Mistä
+olet sinä sen sormuksen saanut?» kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa.
+
+Elsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli
+kuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta
+näkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi
+hän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: »Minä sain sen eilen
+aamulla herralta».
+
+»Sen minä arvasin», -- nauroi Mattila. »Jos minä täällä löydän koko
+raha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono
+valehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne
+kaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa
+liitossa?» Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen,
+niinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. »Niinpä kyllä», sanoi hän
+vähän ajan takaa; »kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen
+tykö?»
+
+»Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan», -- huusi
+Mattila innostuneena; -- »poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku
+pikemmin».
+
+Jos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita,
+sattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt
+kolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin.
+Mutta Kaarle ei katsonut järvelle.
+
+Kun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. --
+»Minne Ollia viedään?» kysyivät he.
+
+»Hän on Mattilan varas» -- vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi
+Olliin.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle
+laskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla
+istuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla
+maininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin,
+jotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. --
+
+Puoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä
+koskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos
+olisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät
+Ollin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet
+saavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene,
+joka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha
+kuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella,
+nuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä
+ei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen,
+hänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava
+käsivarressa.
+
+Veneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me
+tunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin
+lujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä
+nojaa arkkua vastaan.
+
+Työ on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle,
+joka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä
+saakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi.
+
+Ei sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden
+kirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat
+entiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon.
+
+Aamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka
+sinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista
+peninkulmaa.
+
+Rosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt
+olisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene
+oli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta
+perässä. Se oli Kaarle.
+
+»Hän on nukkunut», sanoi kuudennus; »mutta hän tietää paremmin kuin
+kukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto
+tuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan
+porilla, nouse!»
+
+Mutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa.
+
+Vielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei
+tullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista;
+mutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin
+vasemmalle olalle. »Hän on tainnuksissa», huusi kuudennus, ja nyt
+nostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut
+ennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen
+tulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut
+pitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä.
+
+Nyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli
+koko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä
+oli vielä henki. --
+
+Rosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan
+huolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne
+seurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui.
+
+Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu
+Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään,
+jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli
+päätetty viedä heidät Turkuun.
+
+Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön
+perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat
+vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella.
+Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä
+kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi
+mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon,
+että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja
+kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he
+olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana
+rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni
+otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten
+yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut
+Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella
+rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui
+lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä
+oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan -- hän oli
+Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui
+Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen.
+
+Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta
+sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin
+kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli
+päästetty irti.
+
+Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi.
+
+Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin
+paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen
+niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on
+tuolilla nuo 50 riksiä.
+
+Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle
+voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt
+hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen.
+
+Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä.
+Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän
+jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!»
+
+Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. --
+»Palkinto?» kuiskasi hän.
+
+»Palkinto!» vastasi Olli.
+
+Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään
+Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen
+sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys,
+kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu.
+»Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» -- Tuon sanottua menivät
+nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee
+hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa,
+uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita --
+hän oli mennyt.
+
+»Hän on kuollut!» -- huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä.
+Kauppamies silmäili silloin rosvoa ja -- sydän niilläkin oli. Pitkän
+Pekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja
+katosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä
+Pekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. --
+
+Rauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen.
+Kuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin.
+
+Kuolleen vierestä korjasi Mattila rahat.
+
+Kun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja
+laskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran
+kuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei
+uskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän
+Elsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut
+sanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa
+vyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat.
+
+Tästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä.
+Hän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä
+mukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. -- Vappo
+oli sinne vuotta ennen muuttanut.
+
+Samana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin,
+otti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa
+kotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin.
+Lieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä.
+
+»Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa», sanoi kirkkoherra, kun
+piti ruumissaarnan Kaarlelle. -- »Mutta paras palkinto on aina puhdas
+omatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre
+maailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on».
+
+
+
+
+MERIMIEHEN MORSIAN.
+
+
+I.
+
+Saarelassa.
+
+Jo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet
+täyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut,
+siemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa
+ei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja
+syksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni
+laulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo
+siellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen
+rannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää!
+
+Saarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla.
+
+Heikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika.
+
+Talo oli neljännesveroinen, -- vähäinen, mutta kaunis.
+
+»Joko mennään kirkkoon, Aina?» kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi
+astioita takan vieressä.
+
+»Isä!» sanoi tyttö. »Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna
+kaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä
+-- --»
+
+»Vai niin!» sanoi isä. »Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?» Ja niin
+meni hän kirkkoon.
+
+Heikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän
+oli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen
+kasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi,
+muuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti,
+ja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli
+eilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut:
+»Jumala olkoon kanssanne!»
+
+Maunu oli merimies.
+
+Aina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis.
+Ainan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset.
+
+Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti
+virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan.
+
+Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina
+oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä
+niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin
+kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella,
+taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät,
+leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin
+isä ja tyttö ei talossa ollutkaan.
+
+Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin
+talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli
+tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin
+on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» --
+
+Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään
+silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti
+sieltä pettua talven tarpeeksi.
+
+Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän
+oli ennen nälkää kärsinyt.
+
+Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja,
+väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ.
+
+Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen.
+Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa
+kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki
+oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin
+kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen
+kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli
+Ainan isä, Saarelan Heikki.
+
+Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen
+sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon.
+Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa
+Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli
+Saarelasta peninkulma.
+
+Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi.
+Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin
+tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja
+tehdä emännän toimet -- siinä oli Ainan taito.
+
+Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut
+oudon tunteen sydämessään -- Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua.
+
+Aina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan.
+
+Maunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli
+viisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime
+syksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun
+vanhemmilla oli ollut torpanmaa. -- Junttilan torppa oli ollut virstan
+päässä Saarelasta. -- Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli
+kuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen
+omaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi
+hän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen
+kaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli
+viisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten
+kuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa.
+Kevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen.
+
+Talvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin
+Junttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen
+oli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: »Setä! Antakaa minulle
+Aina vaimoksi!» Heikki oli sanonut: »Ota Aina!»
+
+»Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät», sanoi Maunu. Aina loi
+silmänsä alas. Isä sanoi: »Olkoon niin!» Aina oli talonpoikainen tyttö,
+luonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän,
+vaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, -- hän ei ajatellut sitä.
+
+Hän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa
+Maunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä:
+»Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs». Hän oli veisannut
+virren loppuun, kun Maunu tuli tupaan.
+
+»Hyvää huomenta, Aina!» sanoi Maunu ja kätteli Ainaa.
+
+»Jumal' antakoon, Maunu!» vastasi tyttö ja punastui.
+
+»Onko setä mennyt kirkkoon?»
+
+»On ».
+
+»Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen
+Junttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa,
+Lontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä
+Saarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle
+morsiuslahjoja ulkomailta».
+
+»Kiitoksia!»
+
+»Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?»
+
+»Lupaan».
+
+»Tule ulos, käydään ahteelle!» -- -- --
+
+Aamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki
+liikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä.
+He istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen
+sanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa
+Jumalaa. Maunu oli onnellinen.
+
+Merimies suuteli morsiantaan.
+
+»Älä ole kauan poissa!» sanoi vihdoin Aina.
+
+»Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu
+ja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi».
+
+Taasen hiljentyi puhe; onnelliset eivät puhu! --
+
+Maunu katseli Ainaa, Aina katseli Maunua.
+
+Mutta seurakunnan kirkossa saarnasi tänä päivänä nuorukainen
+ensikerran. Vanhan pastorin veljenpoika oli tullut pappilaan kesäksi.
+Hän saarnasi, ja kansa sanoi: »kyllä siitä aika pappi vielä tulee, kun
+joutuu». Heikki pahaksui, kun hän ei tiennyt ottaa juustoa mukaansa
+kotoa.
+
+Saarelassa istui Maunu ja Aina, ylkä ja morsian, joen rannalla.
+Kirkossa saarnasi nuorukainen. --
+
+Ei sen kummempi se.
+
+
+II.
+
+Miten Heikkiä markkinoilla petettiin.
+
+Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot
+olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan
+joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa
+arkkuunsa. -- Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän
+tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi
+tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut
+iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet,
+oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki
+isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi
+Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä
+vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa
+lehtiään». -- Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä
+ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti.
+
+»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui
+kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä».
+
+»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli
+saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja
+hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti.
+
+Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki
+toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli
+hänellä aina Maunu mielessä. -- Kolmantena päivänä oli isä luvannut
+olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo
+oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei
+tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa
+tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito,
+joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili
+hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään
+näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja
+pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei
+ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun
+uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden
+kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä
+markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita
+pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös.
+»Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi
+vuoteelle. -- Hän nukkui.
+
+Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin
+lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne.
+Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän
+nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää
+oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20
+ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian
+havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan.
+Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut
+tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta
+pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja
+repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. -- Rahatta ja
+jyvittä tuli Heikki raukka kotia. -- Se oli kovaa! --
+
+Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri
+taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys,
+mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu
+on hukkunut!»
+
+Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut.
+Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä
+saattavansa lukea onnettomuutensa.
+
+»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! -- -- Kirveeni
+on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». -- Ja nyt puhui isä
+kohtaloistaan kaupungissa. --
+
+»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen
+koskenut.
+
+»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen
+kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!»
+
+Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut
+saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta
+myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy
+pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään.
+
+Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin
+ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan
+rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat
+tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.
+
+»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui
+hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.
+
+Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja
+hyppäsivät vuoteistaan.
+
+»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski
+toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät
+miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.
+
+»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja
+viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos.
+
+Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi
+nimismiestä istumaan. -- »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi
+nimismies. »Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin
+markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten,
+ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat
+petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi
+vastaan; tänne vehkeesi kohta!»
+
+»Herra Jumala siunatkoon!» huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi
+ymmärtämään. »Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!»
+
+»Älä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi
+nähneet». --
+
+»Her-ra va-allesman-ni! -- -- --»
+
+»Jussi!» huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt
+sisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. »Joko tunnustat,
+vai? -- --» ja nimismies näytti rautoja.
+
+Heikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut
+käräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin.
+Mutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi
+toinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä
+tämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen:
+»minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että
+minä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!» -- Tuo lause
+hämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän
+omantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies
+oli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja
+Jussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille.
+
+Aina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat
+käsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää
+syytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi
+ylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja
+hän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan,
+ja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin
+tunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus
+nimismiehessä. »Älä sure», sanoi hän, »että pariksi päiväksi vien
+sinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun
+velvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!» -- Ja
+nimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. --
+
+»Älä koske tyttäreeni!» huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin
+hän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: »Minä
+palaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta
+sill'aikaa!»
+
+
+III.
+
+Kiusaus.
+
+Aina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen
+veivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä
+sitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei
+mennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän
+pallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää
+ollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut
+isänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan.
+
+Toinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja
+takassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen
+isäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen.
+Hän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän
+edessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. -- Aina säpsähti ja
+vetäytyi takaisin kysyen: »missä isä on?» Aina parka ei tiennyt, että
+isä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana.
+
+»Älä sure, tyttöni!» sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin;
+»isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. -- -- Mitä sinä
+yksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona
+kova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei
+minulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? -- Ei,
+päinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin
+isäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan,
+mutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä
+sure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi», -- ja nimismies taputti
+taasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut.
+
+Nimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin;
+hän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa.
+
+Nimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä.
+
+»Kaunis Aina!» sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan
+ympäri. »Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin
+toiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä
+saattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin
+neidon isä ei saata olla pahantekiä. -- Aina! Sehän sinun nimesi on --
+tiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen
+leimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat
+sinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun
+olentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.»
+
+Niin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli
+häntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen
+käsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein
+puhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja
+kaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket
+olivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi:
+»Minä olen morsian!»
+
+Lieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään,
+vai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että
+nimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana
+sekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista
+puhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: »No, kuka sitten on
+sinun ylkäsi!»
+
+»Se on Maunu, merimies», vastasi Aina hiljaisella äänellä.
+
+»Soo! Vai Maunu», jupisi nimismies. »Sama, luulen, joka nykyjään
+laivoineen meni meren pohjaan -- --».
+
+Aina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä
+nimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: »Se ei ole totta; Maunu tulee
+kohta kotia.»
+
+Lieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän
+kuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän
+mainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut
+avain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei
+nimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa
+kertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian
+havaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan.
+»Kova tyttö!» lausui hän. »Sinä olet morsian, mutta minä -- minun
+vallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan
+myöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun
+valtaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin
+kohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna
+saattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea
+katumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden,
+kuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!» Näin puhui nimismies, ja
+hän pani tuohon vielä lisäksi: »äsken mainitsin Maunua; puheeni hänen
+onnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.»
+
+Aina raukka -- tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut
+vastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo
+lukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton
+puolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: »Älä
+pelkää, kaunis Aina!»
+
+Mutta nyt vasta pelkäsi Aina.
+
+
+IV.
+
+Syksyinen päivä.
+
+Koivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina,
+roimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut
+pakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä
+laulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita.
+Suojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan
+yksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes
+takaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan;
+viimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla,
+ja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti
+yksin.
+
+Syksy oli tullut.
+
+Pitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan
+kulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset
+seisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja
+kuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta
+auringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen
+ijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista!
+
+Sumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä,
+hänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi,
+koteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat
+kuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän
+ollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos
+vaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen
+ristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi
+kevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi:
+»Kyllä siitä vielä tulee aika pappi». Kevätaamuin oli Johanneksella
+tapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen
+lauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua
+Suojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen.
+
+Polkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde
+tapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä
+olevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä
+seisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja
+päiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän
+katseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat
+hänen ajatuksensa? Kuka sen tietää?
+
+Polkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu.
+Valkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa
+oli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet.
+Tuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi
+laskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän
+purosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat
+neitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan
+olevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät
+syksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet.
+Kengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä.
+Mihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa?
+
+Neitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas
+polulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös
+kukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen
+havaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat
+säpsähtivät.
+
+Neito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka
+kukkulalla seisoi; hän niiasi syvään.
+
+Johannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni
+tarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön
+matka oli, ja tyttö vastasi: »Pappilaan». Sitten kysyi Johannes tytön
+nimeä, ja tyttö vastasi: »Aina».
+
+»Saatamme kulkea yhdessä», sanoi Johannes; »minä olin juuri aikeissa
+palata pappilaan».
+
+Ison aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi
+Johannes kyselemään yhtä ja toista.
+
+Kun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: »Aina! Sinun
+poskesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole
+luonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet
+itkenyt?»
+
+Tuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli
+vaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille.
+
+Aina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän
+sitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa
+punaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt
+nimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä
+iskivät tulta.
+
+»Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?» lausui Johannes vihasta
+vapisevalla äänellä. »Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?»
+
+»Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä
+uskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies
+rukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden
+pimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme
+kertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti,
+vannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa
+tiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on
+syytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa
+tehnyt». -- Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä.
+
+Aina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän
+kumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos
+olisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän
+ymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä
+saattanee olla.
+
+Aina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän:
+»Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää
+nimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!» Ja
+taasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä.
+
+Tämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa
+tunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. »Niin totta kuin Jumala
+on Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on
+mahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii,
+rehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu
+välttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin
+sinun puhdas sydämesi ansaitsee».
+
+Näin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta
+kun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen
+haavaan.
+
+Puhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten.
+Syyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja
+Aina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa,
+mutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta
+vei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana
+rovastin kamariin.
+
+Kauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes
+ja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti
+kutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä.
+
+Johannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja
+kun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: »luota minuun; sinulle
+pitää oikeus tapahtuman!»
+
+Lystillinen rovasti nauroi ja sanoi: »Jo nyt sait ikuisen puolustajan,
+rakas lapsi!»
+
+
+V.
+
+Käräjissä.
+
+Ensimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen
+vedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa.
+
+Kirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja
+niinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli
+riitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin
+Heikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä
+vetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka
+paikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin
+käräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä
+enimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta
+oli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin,
+kirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se
+kummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli
+torppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä;
+hän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita
+nyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän
+oli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen
+pienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät
+taisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli
+vieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo
+oli huono.
+
+Tässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja
+vapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat,
+lukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa
+poskiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu
+käräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille,
+oli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta
+ilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka
+hyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: »Kumma, miten semmoisella
+miehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!» Tätä käytöstä ei
+Johannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki
+Johannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin
+hänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. »Älä pelkää, Aina!» sanoi hän. »Usko
+se vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi
+ja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä,
+vaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään». Aina pyhki
+silloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää
+hänessä.
+
+Rättäri tuli mökkiin. »Käräjät alkavat», sanoi hän.
+
+Väki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. »Jätä
+kaikki Jumalan haltuun», neuvoi Johannes; »apu tulee ennen kuin
+luulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan».
+
+Raudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen
+mennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän
+Heikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta
+käräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin
+puhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa.
+
+Aina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän
+tuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa.
+Nämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina
+vapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa.
+Hän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli.
+
+Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne
+tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta
+akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen
+nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen
+sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät
+vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat
+odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen
+ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä
+rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan
+pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät
+muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä
+nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta
+käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli
+vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat
+kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea
+vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi
+kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen
+asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana.
+
+Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu
+kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia,
+niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin
+on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet
+odottaa etuhuoneessa. -- Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia
+ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa
+alkoi tuomari tutkintoa.
+
+Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili
+viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen
+silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä
+kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän
+lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin
+edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään
+salannut eikä mitään lisiä pannut.
+
+Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari
+nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi
+puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita.
+Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa
+puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on
+meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta
+saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut
+vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en
+uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen
+elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä
+teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta;
+mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa
+ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta
+kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle».
+
+Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän
+seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko
+olet valheesi lopettanut?» -- Tuomari vaati häntä vastaamaan
+nimismiehen kanteesen.
+
+»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa
+ei ensinkään pelkoa ollut.
+
+Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin
+kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän
+rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?»
+Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan
+etuhuoneessa.
+
+Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri
+tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä,
+joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja
+pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi
+hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut.
+
+Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa
+aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän
+nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes
+ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!»
+
+»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. --
+»Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun
+hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä
+isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. --
+»Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä
+miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen
+kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta
+nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. -- »Oletko
+ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. -- »Monta kertaa, herra tuomari!»
+vastasi mies. -- »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» -- »Ymmärrän».
+
+Näin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä
+oli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja
+rohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja
+rupesi tekemään valaansa.
+
+»Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!» kuului
+kamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen
+päin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen
+Raamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta
+mitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan
+totta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan
+kauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne,
+mitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä
+hyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi
+houkutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä
+hän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin,
+jos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia
+puhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei
+ainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin.
+
+Johannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan;
+hän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen
+kysyi hän: »Mitä vierasmies on sanonut?» -- »Hän on sielunsa manalaan
+vannonut», vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän.
+Ainakaan ei mitään sanonut.
+
+Mutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan
+huomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja
+kuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä
+liikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän
+silmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla
+sisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki
+Saarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi
+hänen otsalleen.
+
+Kun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: »Varmaan se on totta, että
+Saarelan Heikki on väärän rahan tekijä», kävi tämä lause kolmen
+sydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät,
+sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen
+oli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan
+ja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi
+ovessa: »Matti Alatalo kutsutaan sisälle». Silloin liikkui nuorukainen;
+hän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan.
+»Tuoko se toinen vierasmies on?» puhuivat miehet keskenään. »Sehän se
+mahtanee olla», vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta,
+hän silmäili ympärilleen ja jupisi: »Jumalan nimeen!» -- Ja ovi
+lukittiin hänen jälkeensä.
+
+»Se nuorukainen ei tee väärää valaa», sanoi Johannes, ja taasen jätti
+hän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan.
+
+»Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?» kuuli Johannes, tullessaan
+tupaan, tuomarin kysyvän. »Niin on, herra tuomari», vastasi nuorukainen
+hiljaisella, vapisevalla äänellä. -- »Muista», sanoi tuomari, vakaalla
+äänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, »muista, että sinun sanasi
+tässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!» Niin sanoi
+tuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen
+silmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli
+vaipua maahan.
+
+»Puhu totta!» kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien
+silmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni
+tuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta
+Heikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut.
+
+Hetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja
+muuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt,
+joihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin
+tietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta
+sitten päässeensä Herran ehtoolliselle.
+
+»Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on», sanoi sitten tuomari ja käski
+nuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla
+paikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari
+nuorukaista.
+
+Nuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä
+tavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja
+kovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän
+samaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten
+lähestyi hän pöytää. -- Hän teki valansa.
+
+Tykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli
+ison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui
+hän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen
+todistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa
+puhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: »Niin totta kuin
+Jumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta».
+
+»Tiedätkö mitään muuta?» kysyi tuomari. »En», vastasi nuorukainen.
+
+»Elävän Jumalan edessä olet puhunut», sanoi tuomari; »vaivainen sinä,
+jos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut».
+
+Kylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi
+vaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet
+tykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: »Sinulla on tytär? Onko
+hän täällä'?» -- »On», vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat
+katselleet nuorukaista; »on minulla tytär Aina!»
+
+Johannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli
+Aina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi
+ummistuneet silmänsä. »Hänkin on valehdellut», sanoi Johannes.
+
+Kipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina
+ei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti
+oli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin
+oli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka
+vaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli
+nähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei
+vielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä
+päivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt
+enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat
+viime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan
+oli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan
+ei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä.
+
+Kun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne.
+Siinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa
+rakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten
+Heikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa
+oli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti.
+Nimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa,
+johon eivät Ainan sanat pystyneet.
+
+Kun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus
+salissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin
+silmissä loistivat suuret kyyneleet. »Jumala siunatkoon häntä!» jupisi
+isä.
+
+Miten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin
+kutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten
+hän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista,
+sitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi
+istuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa
+käräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että
+hän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen
+kuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä
+sydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa
+olisi viety linnaan takaisin.
+
+
+VI.
+
+Rakkaus ja rakkaus.
+
+Vireä valkea paloi pappilan pirtissä. Rengit kiskoivat päreitä, ja
+piikain rukit surisivat. Palkolliset istuivat yksimielisesti takan
+ympärillä. He puhelivat päivän käräjäasiasta, jota yksi rengeistä oli
+ollut kuulemassa; sitten puhuivat he Ainasta, ja etenkin rengit
+surkuttelivat häntä.
+
+Mutta rovastin asunnossa oli kyökin takana vähäinen kamari. Siinä oli
+Ida-mamseli eläessään monta kaunista kesäkangasta kutonut. Nyt istuivat
+siinä Aina ja Johannes. Vainajan henki asui vielä huoneessa; kaikki oli
+siellä niin rauhallista.
+
+»Kyllä isäni tuomitaan», sanoi Aina surullisesti. »Miehet tekivät
+väärän valan, vai mikä on teidän ajatuksenne?» Aina katseli Johannesta
+uskollisesti silmiin tuota kysyessään.
+
+»Minun ajatukseni on», vastasi Johannes, »että pahuus aina tulee ilmi;
+en ole missään tavannut ihmistä, jonka omaatuntoa rikos olisi painanut,
+tämän ilmitulematta. Pikemmin tahi myöhemmin Jumala paljastaa ihmisen,
+ja hänen salaisimmat työnsä tulevat silloin tutuiksi. Välistä kyllä
+näyttää kuin olisi pahuudella menestystä; joskus on viatonkin saanut
+kärsiä rangaistusta ansaitsematta; kumminkin on vääryyden tekijä aina
+tullut ilmi. Jumala sallii joskus kuoleman korjata ihmisen pahuutensa
+keskeltä, ja ihmiset jäävät tietämättömyyteen hänen pahoista töistään;
+Jumala ne kumminkin tietää; vaan enimmiten aina kurittaa hänen vitsansa
+jo täällä maailmassa. Heikin viattomuus tulee, usko se, ilmi ennenkuin
+luulemmekaan, vaikka hänen asiansa nyt hämärältä näyttää.»
+
+Näin puhui Johannes; mutta Ainan sydän sykki rauhallisemmasti nyt, ja
+hänen silmistään vieri kyyneleitä. Ne lievittivät hänen suruansa.
+
+Sitten puhuivat he Saarelasta, miten talo oli autio ja miten siellä
+vieraat kävivät karjaa ruokkimassa.
+
+Kummalliset tunteet olivat tämän puheen aikana Johanneksessa heränneet.
+Hän oli tavannut naisen, jonka luonne oli ikäänkuin hänen omansa; ei
+kumma siis, että hän mielistyi Ainaan, että hän nuoren sydämensä
+kokonaisella innolla rakastui Ainaan. Tuossa hänen kanssansa kahden
+kesken istuen rupesivat hänen sydämensä asiat hänelle selkenemään. Että
+Aina oli talonpoikainen tyttö, se ei tullut hänen ajatuksiinsa.
+Johannes oli niitä, jotka eivät katso säätyä, vaan ihmistä, ja Ainassa
+tapasi hän naisellisen olennon semmoisen kuin hän ajatuksissaan oli
+kuvaillut. Kauan he istuivat sanaa sanomatta; pitkä karsi oli
+kynttilässä, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut. Vihdoin loi Aina
+silmänsä Johannekseen, ja Johannes tunsi rakkauden sähkövirran
+juoksevan sydämensä läpi. Hän sanoi hiljaisella äänellä: »Aina!»
+
+Ainan ajatukset olivat kuluneissa ajoissa. Kun hän kuuli Johanneksen
+nimeään mainitsevan niin oudolla äänellä, aavisti hän pahaa; hän kuuli
+äänen menneiltä ajoilta, jolloin Maunu istui hänen vieressään. Toisin
+oli nyt kaikki. Sydämensä vaati häntä Johannekselle ilmoittamaan, mitä
+hän sydämensä syvimmässä säilyssä oli piiloittanut; syytä, miksi tämä
+ajatus nyt nousi hänessä, ei Aina tiennyt, mutta kumminkin seurasi hän
+sydämensä vaatimusta. »Minä olen kauan teiltä syvimmän salaisuuteni
+kätkenyt», sanoi hän hetken kuluttua; »minä olen orpanani Maunun
+kihlattu morsian».
+
+Ulkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala;
+mustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta
+maahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä
+hänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa,
+hän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa
+luopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen
+elämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman
+silmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta
+Ainan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten
+oli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa
+päivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen;
+hänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet.
+
+Kummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä
+ymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän,
+ja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän
+kutomaan.
+
+Jo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja
+rovasti kysyi ovelta: »onko Johannes täällä?» Mutta kun Aina sanoi
+Johanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli
+taasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa.
+
+Sillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa
+ajatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona
+ollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet
+valkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi
+hienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään
+käsiinsä nojaten portaalla.
+
+Mutta pirtissä puhuivat palkolliset: »Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on
+tullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se
+maisteria on käskenyt?»
+
+Mies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin
+myöhään puhutella. Kirkko-Tummu -- tuo eukko, jonka luona Johannes ja
+Aina aamulla olivat istuneet -- oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä
+aikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin
+luona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt
+missään. -- -- --
+
+Kylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot
+jäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän
+sitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän,
+pudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin.
+
+»Hurja poika, missä olet ollut?» sanoi rovasti Johanneksen tultua
+sisälle. »Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi
+tahtoo sinuakin puhutella».
+
+Johannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta
+kysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi
+lakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis.
+
+
+VII.
+
+Jo rupeaa paha palkkansa saamaan.
+
+Ylen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me
+tuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä.
+Me soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan,
+sillä mitä hän tekee, on hyvin tehty.
+
+Virsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo.
+
+Kuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä
+oli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen.
+
+Kirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa
+paransi aina.
+
+Kun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui
+tuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui,
+miten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa,
+mentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle,
+Lukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi
+päätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. -- Hän
+läksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä.
+
+»Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?»
+valitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen
+Kirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa
+vertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan.
+
+Hän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului
+pihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti
+hohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen
+muori ajatteli avatessaan ovea: »jokohan Tummu on mennyt levolle?»
+
+Kuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat
+mustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu.
+Huoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. »Eikö Tummu ole kotona?» kysyi
+Kuudennuksen muori. -- Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta.
+»Tummu makaa», ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi.
+
+Muori meni likemmäksi ja huusi: »Tummu, herätkää!» Hän laski kätensä
+Tummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä
+valossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi,
+että Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät
+hikipisareet. Hän huusi: »Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!»
+
+Kuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman
+asiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä
+asui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä
+sairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon
+kuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan --
+semmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä
+aikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun
+virkistymistä.
+
+Kun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui
+silloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui
+Tummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen
+sanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä.
+
+»Herra, taivaan Jumala!» olivat hänen ensimäiset sanansa. »Pitääkö
+minun näin kuoleman, näin valmistumatta!» -- Ja Tummu väänteli itseään
+vuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti
+pystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä
+luonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen
+kerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä.
+
+Mutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli
+menomatkallaan maailmasta.
+
+Tummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän
+tukkaansa; hän huusi: »minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne
+minulle anteeksi antaa? Ei Jumala -- ei -- ei, häntä häväisten olen
+minä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet;
+viattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. -- --
+Apua, apua! Mistä, mistä apua!»
+
+»Matti, mene rovastia kutsumaan!» kuiskasi muori rengille.
+
+»Rovasti! Rovasti!» huusi Tummu. -- »Se on Jumalan palvelija! -- -- Ei,
+ei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne -- -- minulla on hänelle
+paljon sanomista. -- Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla
+kävi täällä. -- -- Maisteri -- -- se oli. -- Sitä Jumala rakastaa.
+-- -- Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!»
+Ja Tummu vaipui koristen alas vuoteelle.
+
+»Matti!» sanoi muori. »Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta
+tänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!»
+
+Renki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti
+epäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet,
+sillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä
+palasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään,
+sillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän
+muuta tiedustellut kuin: »Milloin rovasti ja maisteri tulevat?»
+
+Pitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää
+vastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: »Eikö rovasti jo
+tule?»
+
+Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja
+Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa
+enenivät.
+
+Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin
+puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän
+jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt,
+mihin hänen matkansa oli -- hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli
+varsinaiseksi elämäksi muuttunut.
+
+»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen
+viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne».
+
+Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän
+hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!»
+
+Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli
+vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin
+puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi
+hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi
+tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua
+syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» --
+niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa
+päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten
+hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi
+tuttavansa, kehoittajansa pahaan.
+
+Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon
+kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan
+Ainan luona.
+
+Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet
+rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä
+kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua -- ja paljon olisi
+hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset
+sanansa. -- »Saarelan Heikki on viaton -- -- on viaton! -- Nimismies,
+-- -- Lassi Juusola, -- -- Matti -- Ala-talo, navettani -- -- alla --
+kuopassa -- väärää rahaa. -- -- Jumala! Jumala!» -- ja Kirkko-Tummun
+sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta
+silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä
+kerta -- viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä
+olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma.
+
+Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä.
+Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin
+vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän
+ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt
+Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti
+Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa
+hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet
+takaisin».
+
+Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta
+Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa
+merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän
+vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva,
+ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä
+lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja
+kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli
+toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet,
+mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun
+hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka
+Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia
+sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli
+hän, ja ne herättivät hänet elämään.
+
+»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja
+töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin
+olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei
+enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa;
+uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti
+rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos.
+
+Matti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes
+painoi kuolleen silmät kiini. »Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat
+tutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun
+silmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!» Näin puhui hän. Muutama
+silmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut
+makasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla.
+
+
+VIII.
+
+Ainan uni.
+
+Yö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui
+murheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä
+nousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran;
+hän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi
+syyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut
+ajatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä
+hänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys
+kätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita
+vastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina
+nukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt.
+
+Aina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus
+levisi Ainan ympärille -- taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä
+kirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen
+kuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli
+ilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa
+olivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi.
+Hän lähestyi Ainaa.
+
+»Tunnetko sinä minua?» kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut
+hänelle mitään vastata.
+
+Enkeli hymyili suloisesti. »Kun maailma oli luotu», puhui hän, ja hänen
+äänensä oli kuin suloisin soitto; »kun maailma oli luotu, tunsivat
+ihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat
+silloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. -- Koko luonto palveli
+heitä, maa oli heidän.»
+
+Oi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein
+parissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät
+kirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon
+siivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän
+äänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta.
+
+Mutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli
+suloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi
+kirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja
+ihmiset sanoivat silloin: »_Jumala on rakkaus_».
+
+Tuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä.
+
+Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he
+eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys.
+
+Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain
+keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä,
+joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja
+veisaten Luojan kiitosta.
+
+Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli
+sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja.
+
+Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat,
+he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »_Täällä ette
+onneanne löydä_».
+
+Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä.
+Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten
+omatunto.
+
+Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana,
+niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta.
+
+»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he.
+
+Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi
+kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi.
+
+Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta,
+ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat
+hedelmät!»
+
+Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului:
+»_joka siitä puusta syö, on kuoleman oma_», ja Jumala kutsui puun
+_tiedon puuksi_, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa.
+
+Mutta kärme makasi puun juurella: »Jumala tietää, että minä päivänä
+siitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala
+kadehtii teitä» -- niin puhui kärme ihmisille.
+
+Silloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka
+puun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli
+puhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta.
+
+Samassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi
+linnuksi -- he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi.
+
+Kun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: »_Te söitte puusta,
+teidän pitää kuoleman_!» Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla
+hän tahtoi ihmiset kuolettaa.
+
+Silloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat
+_rakkauden_ enkelin.
+
+»Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!» rukoili enkeli.
+Silloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet
+putosivat maahan enkelin silmistä. »Minä tahdon heiltä paratiisin
+sulkea», sanoi Jumala, »mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa».
+
+Ja ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin
+vartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä
+hän rakasti ihmisiä.
+
+Näin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän
+pilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: »Maailman lapsi! Tunnetko
+sinä nyt minua?»
+
+»Sinä olet rakkauden enkeli», vastasi Aina, ja samalla heräsi hän
+unestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: »Minä olen rakkauden enkeli; usko,
+äläkä epäile!»
+
+       *       *       *       *       *
+
+Kun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes
+oli iloinen. »Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi», sanoi hän.
+
+Uni oli tuonut Ainalle lohdutusta. »Usko, äläkä epäile!» sanoi minulle
+enkeli. »Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä», oli Ainan vastaus.
+
+
+IX.
+
+Jumala elää.
+
+»Usko, äläkä epäile!» -- nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun
+hän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena
+silmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä -- ja hän oli tuntenut
+hetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: »Missä on
+isäni?» -- ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se
+vaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen
+sanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt
+tunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen
+viattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän
+näki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. -- »Usko, äläkä
+epäile!» kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin
+nähdä Ainaa tuommoisena.
+
+Kun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään.
+Hän seisahtui portaalle. -- »Usko, äläkä epäile!» kuului hänen
+sydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat:
+»Navettani alla, kuopassa». -- Johannes astui pirttiin päin.
+
+Pirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: »Sakri,
+Antti, Yrjö, Toppo!» ja ääni kysyi vuoteelta: »Kuka se on'?»
+
+»Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin», sanoi Johannes, »niin nouskaa
+pian ja seuratkaa minua!» Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan
+heräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä,
+jutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat
+kuopasta otettavat kiinni.
+
+Puoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka
+päreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma
+oli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat
+miehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat
+jonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven;
+hän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän
+miestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden,
+joka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet
+ja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä
+ammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän
+hiljaisella äänellä: »Onko Lassi siellä?»
+
+»Onko se Tummu?» kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi
+joku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli,
+olisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän
+ilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka
+hänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana,
+väsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus »Ainan tähden» piti häntä
+voimissa. »Tänne!» kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana
+odottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili
+lattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta
+ovimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän
+kuunteli, mutta ei hän mitään kuullut.
+
+»Tässä on kuoppa», kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti
+lautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun.
+
+»Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas»,
+sanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa
+oli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä
+mitään kuulunut.
+
+»Tulkaa ulos!» huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle,
+ja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli
+kaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa
+huonosti sammutettu hiili kimelsi. »Tulkaa ulos!» huusi hän
+toistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti
+hän laskeutua kuoppaan.
+
+Ummehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti
+itsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta
+jossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. »Onko täällä ketään?» huusi hän
+ja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin
+pudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja
+kuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli
+amme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli
+tullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: »Olette
+erehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä». Mutta
+samassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: »Jos olet
+vakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon
+ammeen alle!»
+
+Sakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen
+korvaan: »Se liikahti».
+
+Johannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin
+rohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen
+yli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. »Jumalan
+tähden, älkää menkö!» sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli
+nähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun
+puheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi
+juuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan
+Heikkiä syytettiin. -- »Älä estä!» virkkoi hän Sakrille ja kulki
+suoraan ammeen luo. --
+
+»Jos teidän käy pahoin», lausui Sakri seuraten Johannesta, »niin ei voi
+kukaan sanoa, että avutta jäitte». Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja
+mies. »Toista on», sanoi hän sittemmin, »mennä vihollista vastaan,
+jonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista
+vastaan, jota ei näe». Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi.
+Johannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät
+uskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat
+silmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen --
+ja kamalasti kaikui kuoppa.
+
+Se oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja
+Johannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä
+miehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja
+aseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät
+mitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt
+Johanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi.
+
+Johannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri
+kaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi
+ainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko
+huonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. -- Lassi oli laukaissut
+pyssynsä.
+
+»Sakri!» huusi Johannes. -- »Maisteri!» huusi Sakri yht'aikaa. --
+Lassin luoti ei kumpaankaan sattunut. »Mennään avuksi!» sanoivat
+miehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta
+kun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. »Herra
+Jumala!» huusivat he.
+
+»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa,
+ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat
+itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa.
+
+Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä
+hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen
+sormillensa. -- »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään
+ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. --
+
+»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan
+etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi
+mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että
+molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä
+kukistunut alas.
+
+Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi
+kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt
+polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin
+nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin
+kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut
+kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla.
+
+Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti
+Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet
+ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti
+sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän
+kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa
+loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä.
+
+Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan
+Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän
+vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin
+häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien
+valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta
+saattaneet häneen katsoa.
+
+»Älä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä
+mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille,
+ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan.
+
+»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui
+Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään
+enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää
+niin pian herää» -- ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka
+kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes:
+»Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat
+työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan
+edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin
+sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän.
+Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät
+eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa:
+»Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli
+käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen
+kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että
+pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli
+kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja
+hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään.
+Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut
+kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli
+vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui
+pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa,
+kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!»
+
+Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten
+Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten
+he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle
+takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän
+oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla
+maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman
+tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli
+onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen
+korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän
+työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri
+nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan
+tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon
+julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan
+tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat
+omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen
+nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että
+sinä...»
+
+Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella
+mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö
+hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin
+kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset
+silmäykset, -- miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän
+itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? -- ja
+hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan
+korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt.
+Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui
+rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on.
+Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta;
+mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. -- Tauti teki
+hänessä työtään.
+
+
+X.
+
+Uusi kevät.
+
+Ei sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla;
+tulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla,
+missä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa
+avaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa
+kevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä
+laulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä
+laineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään
+kirkkaan vesikalvon pinnassa. -- Talvi on kulunut, ja talven jälessä on
+kevät tullut.
+
+Likellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut -- se on nyt
+autiona -- seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen
+vainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne,
+jotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin
+kerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka
+jäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan
+ovat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä
+-- säteensä kuinka kauan?
+
+Rauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään
+oksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset.
+
+Eteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat
+sitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä
+avannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos
+se puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa
+makaa -- se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli
+ollut.
+
+Aurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa;
+hän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään.
+Hän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet
+heräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen
+juurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja
+suuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään.
+
+Joka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole
+ollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy.
+
+Näin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän
+tuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: »Usko, äläkä
+epäile!»
+
+On hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt
+häntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo
+kuultavasti sydämensä ajatukset: »usko, äläkä epäile!»
+
+Nyt on elämä kirkkomaalla herännyt. Hiljaisuus on häiritty. »Aina!»
+sanoi pappi.
+
+Neitonen kääntyi. Näkeekö hänen silmänsä oikein? Näkeekö hän näkyjä,
+vai onko se vainajan aave, jonka muisto kuluneista ajoista kuvailee
+hänen silmäinsä eteen; vai onko se Maunu, joka elävänä seisoo hänen
+vieressään?
+
+Aina -- sillä Aina tuo kukankastaja oli -- ei saa sanaa sanoneeksi. Hän
+vaalenee; ellei hän puuta vastaan nojautuisi, kaatuisi hän maahan.
+
+»Aina!» sanoi nuorukainen. -- »Maunu!» kuiskuivat Ainan vaaleat huulet;
+sitten sanoi hän ikäänkuin epäilisi hän vielä: »Sinä elät!»
+
+»Minä elän» -- ja voimallisin käsin hän uskollista rintaansa vastaan
+sulki morsiamensa. Silloin tunsi Aina, että hän eli: kulunut aika oli
+hänelle uni -- kolkko, paha uni. -- Mutta kieltämättä loi hän
+silmäyksensä orjantappuraan; se oli Ainasta kuin olisi tämä
+nyykähyttänyt kukallaan. Maunu näki, mihin Ainan silmäykset olivat
+käännetyt. »Kuka tässä lepää?» kysyi hän hiljaa.
+
+Silloin heräsi Aina; hän hymyili surullisesti, kun hän vastasi:
+»Maisteri Johannes».
+
+       *       *       *       *       *
+
+»Kun Jumala vie sinut ja ylkäsi yhteen, käykää joskus minun haudallani:
+rukoilkaa siellä lepäävän nuorukaisen edestä!» oli Johannes Ainalle
+sanonut, ennenkuin hän kuoli. Ainan kuumat kyyneleet olivat silloin
+pudonneet nuorukaisen kädelle; mutta Aina ei saanut koskaan tietää,
+että Johanneksen rakkaus oli ollut hänen elämänsä, että Johannes häntä
+rakasti ja että hän hänen onnensa tähden kuoli. -- Siitä ei Aina
+tiennyt -- kentiesi oli se hänen onnensa. Oliko hän Johanneksen
+rakkautta aavistanut, sitä ei saanut kukaan tietää. Mutta Jumala oli
+sallinut, että juuri Johanneksen haudalla kihlatut tapasivat toisensa.
+
+Kun rovasti, Aina ja Maunu palasivat kirkkomaalta pappilaan, puhuivat
+he tiellä toisilleen, mitä vuoden kuluessa oli tapahtunut. Aina kertoi
+kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä päivästä, jona Maunu lähti;
+ja puheensa lopetti hän kertoen, miten Lassi oli ikuisen, mutta Matti
+kolmen vuoden linnatuomion saanut, miten nimismies oli viraltaan
+eroitettu, mutta todistusten puutteessa vielä Suojoella eli, kaikkien
+ylönkatseen ja inhon alaisena. Sitten sanoi hän iloisena: »Isä ja minä
+elämme taasen Saarelassa».
+
+Hämmästyneenä kuuli Maunu Ainan kertomusta; mutta kun Aina
+Johanneksesta oli puhunut, puristi merimies hellästi Ainan kättä:
+»Ylevä nuorukainen! Miksi sinun piti kuoleman?» sanoi hän. Mutta vanhan
+rovastin silmistä putosivat suuret, kirkkaat kyyneleet; ja
+merimiehenkin ahavoittuneita poskia myöten virtasi kyyneleitä, kun
+rovasti sanoi: »Jo on hän viisi kuukautta maan omana maannut, hän,
+minun vanhuuteni sauva!» -- Ja hiljaa lisäsi hän Maunulle: »Sinulle,
+Maunu, käski hän minun sanoa, kun hän hetkeksi tointui, ennenkuin
+kuolema ijäksi hänen takanansa lukitsi elämän oven: 'Merimies saa' --
+niin olivat hänen sanansa -- 'merimies saa helmen, helmenä käske hänen
+hoitaa sitä, jonka ainoana maa kantaa'».
+
+Vasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut.
+Nuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi
+mies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä -- ja sydämen sanotaan silmistä
+kuvastuvan -- näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin
+nuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi
+nyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen
+matkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä
+lähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut
+houkuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä
+maininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli
+kotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan
+tiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja
+kaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. »Kyllä merellä
+on hyvä», lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa,
+»mutta maalla kuitenkin parempi». Ja nyt hän lujasti lupasi jättää
+merimies-ammattinsa.
+
+Maunun ja Ainan näin puhellessa -- rovasti oli jättänyt heidät kahden,
+sillä hänen oli saarnattava tänä päivänä -- soivat kirkonkellot ensi
+kertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen
+äänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin
+hän ne viimeksi oli kuullut.
+
+Kirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset,
+jotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta
+jos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä
+toinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä,
+joka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka
+pyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli
+hän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että
+viime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä
+muistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa,
+näki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi
+Heikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti
+nuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä
+vielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä
+Aina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu,
+miten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin,
+ja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä
+sinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: »Nyt et mahtane enää Saarelasta
+lähteä?» Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: »En muualle kuin
+tänne». Ja hän viittasi sormellaan haudoille.
+
+Kääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä
+istui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se
+näkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo
+hampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies.
+
+Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat
+tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu
+ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän
+pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis,
+tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen
+nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen
+tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian».
+
+
+
+
+SADAN LEUKALUUT.
+
+
+Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen
+rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen
+huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on
+loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita
+ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen
+rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt.
+
+Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa
+on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja
+vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan
+avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken
+somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se
+näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista
+ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta
+mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin
+ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin
+hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet
+rannalla asujat.
+
+Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan,
+on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella
+puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä
+päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina
+pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun
+suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat
+kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten
+olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan
+ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä
+astuneet maalle.
+
+Keitä ovat nämä nuoret?
+
+Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten
+kartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin
+talossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä
+kaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä
+odottavat sitoutuakseen parikunnaksi. --
+
+Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli
+Ison Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä
+häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki
+olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt -- missä, sitä ei tiedetty.
+Vanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli
+tehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren
+17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä.
+Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli
+iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta
+saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis
+ollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa
+sota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen
+niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän,
+ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi
+kuin hänen.
+
+Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että
+talonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä
+etemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä
+kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten
+valloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli
+saanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni
+herrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli
+sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut
+Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa
+useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet
+vielä kukin tiloillansa.
+
+Jos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat
+he saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa
+laatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia
+tietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset
+sanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi
+vallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt
+alakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat
+tulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he
+huomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että
+oikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli -- missä, sitä
+ei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun
+kirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä
+lähestyi kirkkoa.
+
+Jättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten
+istuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä.
+Aika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli
+parhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja
+jo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin
+näkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat.
+Aluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä.
+
+Nyt kuuluu kirkonkellon ääni.
+
+»Kiivaammin soutakaa!» huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui
+perää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa.
+
+Ei nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan,
+kun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli
+»Jumalan rauhaa» vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän
+huusi Kuljun kirkkoveneelle:
+
+»Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot
+ja tytöt ovat kirkolle lentäneet».
+
+Mutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan
+toisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen,
+sanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä,
+millä veli kaukana kotimaasta.
+
+Hitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli
+sota -- -- sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen.
+Jokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo
+edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat.
+
+Rannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla
+kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus,
+seisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra,
+Enckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen
+porstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen
+aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin
+maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja;
+perällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän
+pituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui
+Ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa
+olivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka
+oli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa,
+pihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten,
+seisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava
+raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana
+kyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe
+asui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset
+olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa
+puuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin.
+
+Toisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta
+saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun
+kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja
+siivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet.
+Laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut.
+Virka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on
+pitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus
+nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon
+synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko
+hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli.
+Kulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän
+järvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on
+varsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen
+hymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen
+huulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan.
+
+Silloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun
+kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha
+Kuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut.
+Kirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa
+sanonut, vastaa hän:
+
+»Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee,
+mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme
+nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla
+pelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen
+olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja
+hakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan.
+Venäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he
+tännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja
+etenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin
+koettelemuksen aika».
+
+Vanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että
+näissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa
+uutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei
+pistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi.
+Hän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi:
+
+»Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma
+vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt
+ovat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin
+nöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi;
+sillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat
+käyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen
+vieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis
+katson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun
+köyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta» -- jatkoi
+kirkkoherra -- »nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan,
+että Herra hirmun karkottaisi päältämme».
+
+Kuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu
+kuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa
+viholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian
+mahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä
+pistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin
+tunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan
+vastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli
+odotettavana.
+
+Kun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä
+pian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä.
+Kirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä
+Knuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan
+omaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri
+ympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja
+pelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä
+tiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle
+kirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta,
+idästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty.
+Mutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja
+pelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat
+jo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää
+pelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä.
+Paimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä
+matkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle
+antama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä.
+
+Kirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi,
+tarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja
+luottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan
+oli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa
+oli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli
+pettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa
+ei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin
+toivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa
+jumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä
+innollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta.
+
+Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan
+kuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella
+nousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet.
+Hiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: »Viholliset
+ovat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu». Muuta ei
+tarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire
+olisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko
+tyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi
+ajoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen
+tapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden
+kauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet.
+Kaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. --
+Semmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty
+Karkun kirkossa.
+
+Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan
+ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin,
+samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä
+sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti
+kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta
+järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin
+sanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan
+kuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra
+kuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä
+itseänsä odotti.
+
+Nohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti
+edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat
+kilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt
+aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen
+mielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta
+näkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia
+kulkevat.
+
+»Hullua hullummatpa olemme!» ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. »Kuka
+sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen
+luulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla». --
+
+»Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?» mutisi
+vanha ukko.
+
+»Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi,
+ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta
+päästä!»
+
+Näin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy.
+Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun
+veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut
+täydellistä kuolemakiitosta.
+
+Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli
+Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti
+pystyyn ja huusi:
+
+»Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin,
+sanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma
+savu sieltäpäin nousee!»
+
+Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon
+viittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta
+metsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä
+julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin,
+että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen.
+
+Vihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti
+valkea päässyt irti? -- Siinä kysymys, johon vastausta turhaan
+haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet
+aamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät
+venäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä
+pikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin
+kallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että
+Karkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus
+syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja
+asetti veneen kokan kotiin päin.
+
+»Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on» -- mietti
+hän.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat
+päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä
+häiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin
+olivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas.
+Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he
+onkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin
+ei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä
+matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu,
+kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi
+salmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan
+muuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi
+tarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä
+ravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin.
+
+»On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla», sanoi Sanna, jonka
+sydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. -- »Kenpä tietää,
+mimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista
+kumminkin tuollainen».
+
+»Oikein sanot!» -- vastasi Hannu. -- »Mutta me emme tässä tee muuta,
+kuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat
+ovat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet».
+
+Herkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä
+söivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi
+elatusta.
+
+Syödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he
+puheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe
+irralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan
+Eerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin
+suloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea
+varsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä
+täynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut,
+huomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja
+vaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin
+puheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista
+viehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; »En sinutta, Sanna, voisi olla
+iloinen», -- ja Sannan: »Samaten on minunkin laitani». -- Sanottakoon,
+että näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä,
+sillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta.
+
+Syötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä
+hypähti hän kumminkin äkkiä ylös. -- »Kuuletko mitään, Sanna?» kysyi
+hän.
+
+»En!» vastasi tyttö.
+
+»En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa
+kummallinen jyske; mikä se sitten olleekin».
+
+Sanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän
+kohta: »Venäläiset!»
+
+Hannu hymyili: »Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule».
+Mutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen
+huuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan,
+mistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset
+ajatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden.
+
+»Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa», lausui hän;
+»parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin».
+
+Pian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä
+pintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret
+kaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he
+osanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi
+eroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi
+soutamasta. »Jumal' auta! Valkea on irti tuolla... Ei Haapaniemellä!
+Tuolla Haapaniemen takana». Musta savu nousikin korkealle metsän takana
+taivaan rannalla.
+
+Sanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka
+istui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun
+kuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. »Ja tuolla ...
+tuolla on myös valkea irti!» -- huusi hän -- »Myrrän talo palaa. Se on
+venäläisten työtä!» --
+
+Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin
+kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään
+tuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä
+vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta
+elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt
+huomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi
+musta savupatsas suorana taivaalle.
+
+Sanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos
+todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman
+äkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo
+käyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja
+Maurilla.
+
+»Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi», sanoi Hannu. »Tottumus
+on tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet
+näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he
+ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen
+on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme
+kaiken järkemme». Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme
+Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen.
+
+»Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen
+laita on», sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa
+kohden.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Mutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme,
+katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu,
+joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama?
+
+Oli!
+
+Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä
+niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja
+paikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän
+matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja
+kaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut
+tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa
+kauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka
+pitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista
+itäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta
+mikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten
+seuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka,
+oli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi.
+Vihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset
+laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä,
+niin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin
+heissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut
+heitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi
+olivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt
+paeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat
+vetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten
+poismenoa heidän kotiseuduiltaan.
+
+Näin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä
+olemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty
+lähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty
+varmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi
+sittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan
+tietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään
+pyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus
+Huittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä
+selkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat
+asukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa.
+
+Kahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko
+lännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt
+Lempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen
+kosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille,
+joilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin
+isäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin
+jälkimäiset.
+
+Nämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla
+Karkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä
+kohden.
+
+Mutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta
+heidän käyntiänsä.
+
+Vihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa
+enempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta,
+jos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän
+vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran
+voimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet.
+Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai
+onnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät,
+että he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät
+hirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat
+pellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat
+he käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty
+vanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa
+röyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän
+lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät
+pian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä
+samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä
+siellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun
+eivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät.
+
+Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että
+savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja
+Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät
+ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty.
+Tyrvään kirkko -- se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä
+lähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla -- on pitäjän toisessa
+päässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä
+aamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin
+palasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi
+pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi
+vihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa
+vähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista
+yhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet
+Rautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot,
+joutui tämäkin rustitila.
+
+Sanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan
+päivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen
+parhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat
+viedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän
+vuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että
+niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila
+tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan
+kätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa.
+Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli.
+Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut.
+Hirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan
+hämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän
+taloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet,
+mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta
+kaikki veneet olivat kuljetetut.
+
+Ilta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta
+häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan
+yökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän
+arvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan
+Ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki
+ovet auki.
+
+Raskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän
+nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta
+murtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita
+peläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian
+alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli
+vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt
+rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava
+hengitys.
+
+Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on
+vaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen
+uupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä
+paikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle.
+
+Yö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös.
+Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli
+lautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän
+raollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon
+hohtamaan.
+
+Kun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän
+hiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän
+ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä
+kuului ääniä.
+
+»Jumala, suojele huonettasi ja meitä!» huokasi silloin kirkkoherra.
+»Viholliset ovat pappilassa».
+
+Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä,
+joka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli
+joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle.
+Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen
+olivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä -- neljä julmaa
+partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet
+omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa
+hiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun
+huomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai
+heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase
+kädessä.
+
+Kynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta
+kumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää.
+Ristiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei
+ajatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli
+vedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa
+pitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin,
+ettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut.
+
+Kun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät
+he ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää,
+jolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin
+eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa
+oli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli
+kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti
+saanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä
+päälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä
+irtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan.
+Mutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän
+tasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi
+siitä pää edellä lattiaan.
+
+Luullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät
+toiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti
+rukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän
+tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat
+kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän
+astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen
+enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista
+hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset
+sillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan
+suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt,
+sillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle.
+Tämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen
+perässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli
+pudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan
+vihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat
+toverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin
+se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten
+rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan
+vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa
+kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan
+haltioitseva voima talosta luopunut -- ja se oli seuraava rosvoja. Kun
+nyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa
+lähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he
+huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja.
+Tämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle
+rosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he
+olivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja
+vihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos
+pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa,
+olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta
+muassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään
+harmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet
+tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät
+he mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään.
+
+Seuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa.
+Rosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten
+pakenemisesta.
+
+Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon
+nousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he
+mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta
+silloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään,
+sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki,
+miten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana
+sidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen
+toinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä
+tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun
+raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan
+astuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki
+ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan
+aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra
+ymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen.
+
+Tuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo
+taluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja -- --
+jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan
+ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä.
+
+Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan
+käteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä
+seisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli
+kirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. --
+Tänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa.
+
+Siinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa
+turvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän
+jo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä
+löydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän
+turvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin.
+
+Järvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun
+morsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön
+alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä
+soutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi
+pian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta
+eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin
+veneessä oliat tunsivat pian toisensa..
+
+Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät
+luulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset
+veneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä
+oli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia,
+itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies --
+Jeremias oli hänen nimensä -- riiteli kovasti tätä vastaan.
+
+»Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan», huusi Hannu pienestä
+veneestä. -- »Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on
+syttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli
+ukko eukkoinensa aamulla kotiin?»
+
+Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada
+vastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut -- eläviä
+olentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi
+palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät
+veneitä kohti.
+
+Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut
+valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. -- »Maalla ei ole
+meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias,
+Kiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon;
+ehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja
+kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa».
+
+Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon
+Karkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun
+aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun,
+eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä
+Siuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee
+vetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset,
+jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön
+tuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu,
+oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat
+löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä
+viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin,
+ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli
+niihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään
+vähäisen saaren suojaan.
+
+Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen.
+»Sadan leukaluut» soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun
+ilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi
+ei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen
+ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt
+nimitetään.
+
+Veneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä
+aikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään
+nimetön saari.
+
+Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt,
+astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään
+rannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta
+ilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli
+Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin,
+ennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin
+ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa
+heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin
+mielensä puolesta vähän »niin ja näin olevainen», jäi kirkkoveneen
+kokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle
+astui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut
+kukaan heistä aavistaa.
+
+Kun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut.
+Pelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt
+kadonneet. Into ja viha raivosi hänessä.
+
+»Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään
+ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta», sanoi hän, kun he
+maantietä lähestyivät. »Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on
+eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!»
+
+Ukkoon oli Hannun into tarttunut. »Pysykää metsässä, eukot, tai
+ryömikää veneiden luo takaisin!» huusi hän. »Teistä ei ole apua, vaan
+pikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos
+lapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai
+tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?»
+
+Kun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt,
+erkanivat miehet -- ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön
+sanomatta -- niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana
+metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan
+jälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut?
+
+Me tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät
+julmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt
+Tampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset
+kulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin,
+raunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja
+Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka
+viholliset -- tahi osa niistä -- jo puolipäivän aikaan olivat sinne
+tulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana
+oleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö
+oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut
+tietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt
+päällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä
+istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän
+tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää
+omaisuuttansa pelastaa.
+
+Kun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että
+metsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui,
+näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion
+ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet
+eivät alussa huomanneet. »Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät
+ainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!»
+
+»Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!» kuiskasi
+ukko Jeremias.
+
+Paikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa.
+Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän
+näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion
+ympärillä. »Jumala siunatkoon!» huusi hän jotenkin kovalla äänellä.
+»Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!»
+
+Tämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään
+venäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen
+naapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet
+aseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi
+joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan.
+
+Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat,
+luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian
+likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään
+auttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat
+turvansa -- veneet -- selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin
+pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias
+ennätti huutaa Hannulle: »Älkäämme erotko!»
+
+Muistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli
+kirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet
+selälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat
+veneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli,
+kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin
+saman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme
+olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa
+sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun
+venäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta
+kun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin
+tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen
+astuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten
+eukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina
+siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene
+vesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien
+milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen
+omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi
+hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset
+olisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten
+tämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan
+nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli
+pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa
+pystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi
+venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää
+pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon
+aikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko
+lautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli
+hän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin
+voiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa
+päähän.
+
+Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä
+veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin
+soutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa.
+Se, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat
+kiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa
+sanomatta hyppäsi hän järveen ... upposi, kohosi kumminkin kohta
+taasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä.
+
+Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi
+heidät.
+
+»Älkäämme erotko!» oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako
+oli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta
+vastauksen: »Olisi meillä aseita vaan!»
+
+Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten
+voi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: »Oma suu likempi
+kuin kontin suu». Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta --
+eukot -- mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät
+toisistaan eronneet.
+
+Miten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan
+sen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty.
+
+Metsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei
+ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei
+käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki,
+vasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he
+olivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten
+näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi,
+sen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo?
+
+»Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?» puhui
+läähättäen ukko. »Mitä nyt teemme?»
+
+»Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat», vastasi Hannu. »Emme
+eteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä
+maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme
+maahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan».
+
+»Onnen kauppa!» mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään
+antaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä
+venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. -- Onnen oli kauppa.
+Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset
+takaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta.
+Jeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän
+matkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän
+turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli
+juuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli
+metsä sakein.
+
+Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän
+huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana
+oli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten
+syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: »Herra Jumala! Jos ne löytävät
+meidät, olemme kuoleman omat!»
+
+»Itseni tähden en pelkää», vastasi Hannu. »Mutta sinun, jos sinä
+joutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei
+kumminkaan tapahdu», lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän
+vapisevan.
+
+Venäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden
+huuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu
+oksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat
+häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin.
+Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten
+valtaan.
+
+Nyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli
+joku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi
+vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: »Jumalan kiitos!» oli Hannun
+sydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän
+piilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen
+kohta kirouksella vastasi.
+
+Sanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt.
+
+Kun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon,
+kääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa
+se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli
+hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista.
+Melkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli
+hengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu
+menneen; mutta nyt. -- --
+
+Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan
+toisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan
+luo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen
+toverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! --.
+
+Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle.
+
+Ukko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi
+enemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin
+kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän
+silmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen
+suin päin heitettynä maahan.
+
+»Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!» kuuli Hannu
+Jeremiaksen huutavan.
+
+Kun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut
+puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi
+hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin
+oli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin
+tarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua,
+ellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä
+vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä
+hänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen,
+ampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän
+etäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa,
+emme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; -- mutta nyt --
+nyt muisti hän Sannaa.
+
+Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo
+olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut.
+Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: »Lempo teidät vieköön!»
+vaipui Jeremias hiljaa maahan.
+
+Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn
+laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus
+laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset
+tännepäin kiirehtivät.
+
+Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen
+turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on
+odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli
+kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi
+nähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa
+olevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei
+ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään
+antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti
+ympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista
+oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti.
+
+Kun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat
+Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon
+luo.
+
+»Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa
+voin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!» puhui Hannu ja nosti hiljaa
+ukkoa kantoa vastaan.
+
+Mutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen
+silmistänsä. »Sinäkö se olet?» sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella
+äänellä.
+
+»Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!» oli Sannan vastaus.
+
+Verissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti
+kiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin
+sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta
+tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla
+olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton,
+sen havaitsi hän.
+
+Ja taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: »Mitä nyt on
+tehtävänä?» Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata:
+
+»Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse
+kuiville juoksemaan».
+
+»Aivan niin; se on ensimäinen työ!» vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän
+varovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa
+maatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt,
+kun häntä liikutettiin, parahti kovasti.
+
+»Hiljaa, Jumalan tähden!» puhui Sanna pelästyneenä. »Se on minun työni!
+Johonkin minäkin kelpaan». Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon
+yltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän
+kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla,
+mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä
+työssään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että
+ukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta.
+
+Näitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo
+alkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin.
+Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan
+sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä
+alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän
+tummeneva hämäryys. --
+
+Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi
+pakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei
+savua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei
+liikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä -- yön hiljaisuus
+-- saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin,
+tunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään
+Luojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa
+poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta
+kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää
+kuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten
+pahalla pahaa palkita.
+
+Torppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista
+virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti
+kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä.
+Monta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi
+ajattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi
+kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei
+tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön.
+
+Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa
+polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut
+oksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon,
+joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi
+pakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi
+Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön
+olivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. --
+
+Sanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se
+heitetty. Vanhus -- Hannun isä -- ja Hannun nuori sisar olivat
+kadonneet.
+
+»Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?» Tämä oli Hannun ensimäinen
+surullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan.
+»Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten
+käsiin?»
+
+»Sitä en usko», sanoi Jeremias. »Erkki on liian kivuloinen kyliä
+käymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat
+he metsään hiipineet».
+
+»Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa», puhui Hannu.
+»Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne
+eivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy.
+Siis...»
+
+Hannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä
+tunne katkaisi hänen puheensa.
+
+Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei
+suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi:
+»Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi».
+
+»Siis on minun meneminen heitä etsimään», lausui Hannu. »Jääkää te
+tänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy».
+
+Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä
+Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa
+pyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi:
+
+»Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole
+menneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja
+keitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan.
+-- Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!»
+
+Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei
+osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. -- »Mene,
+mutta tule pian takaisin!» sanoivat he lähtevälle.
+
+Hannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi
+häntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti
+hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin
+tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta.
+
+Hannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun
+hän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina
+hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli
+hän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen
+muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen
+huokaus: »Näenkö Sannaa ikänä?» nousi hänen rinnastansa.
+
+Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin
+ympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän
+mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt
+seisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä.
+Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun
+arveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin
+maailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka
+kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada
+rauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä
+hänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli
+pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä
+mielissään.
+
+Hän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen
+oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä
+ensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin
+oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet.
+
+Näin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili
+ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki
+hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät,
+samaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset
+päivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei
+näkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo
+täristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset
+jäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti
+hän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti
+kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen.
+
+Noin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen
+vieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän
+vihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt.
+Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi.
+Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä
+taasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän,
+että tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti
+lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja -- äänettä vaipui vartia
+ijankaikkiseen uneen.
+
+»Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!» mumisi hän
+korjaten kaatuneelta hänen aseensa.
+
+»Mutta nyt!»
+
+Toinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun
+laita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä
+lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on
+varsin ihana ja kaunis -- josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen
+esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi
+ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi
+hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka
+oli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin,
+mikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä
+unessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä
+vastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja
+kumminkin... Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä
+enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen
+tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa
+nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin
+eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi.
+
+Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli
+päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi
+kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään,
+pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin
+askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä
+pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi
+kivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi.
+Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei
+enää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä
+neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta
+silloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli
+useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli
+pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja
+ymmärsi samassa vaivansa turhaksi.
+
+Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten
+kummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu
+ei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka
+yksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä
+unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen
+nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt
+ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin
+selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. »Sinulle minä ainakin
+annan passin», mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän
+voimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän.
+
+Mutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän
+päivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen
+vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät.
+
+Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita
+silmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä
+onnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen
+kuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja
+päätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista
+ennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta
+kolauttaakseen sillä toista.
+
+Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät
+jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin
+nuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa
+hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän
+sieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan
+ehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä
+mitään kummempaa seurannut.
+
+Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi,
+ei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja
+kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän
+pahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli
+tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän
+joutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä.
+Mihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? --
+Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin
+uniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin
+-- mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka
+mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä
+puuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen
+vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa.
+
+Mitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät
+hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa?
+
+Moni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tällaisen ja
+vieläpä hirmuisemman surman.
+
+Iloiten ja riemuiten toivat viholliset hänen pihalle. Siellä oli nyt
+asema toisellainen kuin ennen. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei
+ainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, vaan myöskin ne,
+jotka huoneissa olivat majaelleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää
+vasten pannuiksi nähnyt, olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu
+pari upseeriakin.
+
+Töyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo.
+
+Kun Hannu huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavana,
+tuli hän tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista oli, vielä entistä
+rohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen, ja
+ilvehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain
+venäläisten kummastellen kaipaavan piikiviään. Mutta pitkää
+tarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennenkuin hänen tuli vastata
+teoistaan, ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän
+ympärillänsä seisovain sotilaiden riemuitsevista kasvoista. -- Mutta
+kumminkin tapahtui, ennenkuin häntä vastaamaan käskettiin, tapauksia
+semmoisia, ettei Hannu tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Niin
+kummallisilta näkyivät ne hänelle.
+
+Väen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannun, vaan erään sotilaan
+puoleen, ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui
+muutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt; mutta että upseeri
+sotilaille antoi joitakuita käskyjä, sen huomasi hän kohta. Laumasta
+erkausi kaksi ja lähti pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset
+siihen sotilaasen, jota upseeri ensinnä oli puhutellut, ja huolimatta
+hänen armonpyynnöistään, heittivät he hänen maahan, ja nyt alkoivat he
+onnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukiani
+tunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakoon
+vaan se, että kun oli vaivainen saanut kurinsa, makasi hän maassa
+ruumiina.
+
+Tämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu
+ollut toisellainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi
+se ehkä ollut Hannulle mieleenkin, sillä yhtähän se oli, kuka hänen
+vihollisensa surmasi; mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään
+ummisti Hannu silmänsä, ja inho anasti vihan sijan hänen rinnassaan.
+
+Mutta minkätähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osaksi? Voimme vaan
+arvelulla vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin: Tämä sotilas raukka
+oli pantu kartanoa vartioitsemaan, ja hän oli, kuten muutkin sotilaat,
+nuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka tuotti hänen
+kolmelle toverillensa surman.
+
+Että tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäkin, että sillä aikaa, kun
+hän tuskissansa väänteli itseään, toivat ne, jotka upseerin käskystä
+olivat metsään päin vetäytyneet, etuvartian ruumiin pihalle.
+
+Viisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys vihollisille
+maksanut. Nyt -- nyt tuli hänen vuoronsa!
+
+Sotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upseerinsa käskyä.
+Mutta tätä käskyä ei niin pian annettu.
+
+Venäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä
+kutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus.
+
+»Sano hänelle», huusi upseeri tulkille, »että hän elävältä poltetaan!»
+
+»Minä tiedän sen; mitäpä siitä!» vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen
+sanansa upseerille.
+
+»Sano hänelle, että hän ensin piestään!»
+
+»Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun
+kunniani. Pieskää vaan minua!»
+
+Nuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa
+ihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri
+oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen
+pitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana
+upseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin
+rinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan.
+
+Kaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä
+kytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin.
+Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan
+kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen
+huomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja
+voimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon
+kentälle.
+
+Hannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli
+hänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset
+elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä,
+kummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa
+pelko kuolemassa! Pelko ei pelasta.
+
+»Nyt tarvitsemme kaikki järkemme», oli Hannu sanonut järvellä veneissä
+istuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä.
+
+Nero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään
+neroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on
+joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta
+pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen
+tässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei
+itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä
+on, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa
+ikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta
+pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun.
+
+Kun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta
+vähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: »Tätä työtä, te roistot, ette tee
+kostamatta!»
+
+Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt.
+Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka
+tietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä
+sanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että
+hänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit
+lakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.
+
+»Mitä näillä sanoilla tarkoitat?» oli kysymys, joka iskujen sijasta
+seurasi.
+
+Nyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen
+vastannut; hän vaan lausui: »Sen sanon, että minun voitte tappaa
+yhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten
+näette, kenenkä tapoitte!»
+
+Nämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä
+siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu
+joksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen
+huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin
+huoneesen.
+
+Mitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät
+Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat
+ihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole
+tiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän
+todellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja
+urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa,
+vaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi.
+
+Täällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita,
+ja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät
+viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä
+saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja
+sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella.
+Upseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli
+aikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat
+seuraavat:
+
+Suomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa
+jok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet,
+oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä.
+Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt,
+kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi.
+Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin
+salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä
+vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili,
+sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi,
+vaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla
+tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän
+vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi:
+»Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni
+nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme
+apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet.
+Jokainen meistä on valmis kuolemaan».
+
+Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria.
+Paljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta
+tästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein
+välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja
+kuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa
+pelastustaan.
+
+Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen
+esityksen, joka nyt Hannulle tehtiin.
+
+»Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos
+sanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme.
+Sen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle
+karkausta välttää».
+
+»Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta
+kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan
+sitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on
+täydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä
+voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on
+suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta
+jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä,
+kunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet».
+
+Mitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa.
+Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin
+tämä: »Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa».
+
+Toinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun,
+katsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän:
+
+»Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?»
+
+»Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte»,
+vastasi Hannu.
+
+Tämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat
+keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin
+sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät
+kummastuttavan heitä.
+
+Kun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän
+erehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi
+kuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat
+upseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun
+neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun
+kirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli
+venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt
+upseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli
+aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin.
+
+Kauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma
+tyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko
+pihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli
+antamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi
+hän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi
+hän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki,
+millä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän,
+että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet
+saavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle.
+Se oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun
+tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä
+Sanna asui.
+
+Hiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui
+perässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin
+kysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja
+minkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä
+asutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi,
+että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin
+rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä.
+
+»Soutakaa saarelle», sanoi hän, »niin saatte nähdä, etten ole
+valehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos
+olisitte maalle jääneet». -- Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit
+alkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi
+ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja
+tämmöistä tapaa koki hän miettiä. -- Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen
+silmistänsä. »Sekin on keino», muniisi hän hiljaa; »mutta se on
+hirmuinen».
+
+Vähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä
+karia kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen
+hankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle
+poiketa.
+
+Ympärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat
+hänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki
+entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen
+kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut.
+
+Nyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot
+tuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä
+karille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla
+vauhdilla veneesen.
+
+Eikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan
+särkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi
+sisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat
+tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut
+kuoleman oma.
+
+Mitä oli Hannu tehnyt?
+
+Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa
+olevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle
+näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä
+nyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät
+venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet.
+
+Jos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli
+heidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen
+vedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat
+eläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä.
+
+Se upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja
+hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka
+tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja
+mela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun
+hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän
+muutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja
+pahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen
+karilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva
+väki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen
+tunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä
+kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä
+eneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene
+vihdoin saatiin liikkeelle.
+
+Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus.
+Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän,
+ennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että
+tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen
+peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen
+uudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä
+veneesen.
+
+Siinä hätääntyivät venäläiset, ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa
+käy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa
+saadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli
+vene saatu karilta irti; mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei
+Hannu enää pelännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneesen
+pulppusi. -- Enemmän kuin puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiireesti
+soudettiin saarta kohden.
+
+Joka joskus on saanut nähdä, miten veneen vakavuus katoo, samassa
+määrässä kuin se vedellä täyttyy, ymmärtää lopun, mikä tässä pian oli
+tapahtuva. Venäläiset eivät osanneet rauhassa istua. Epätasainen
+soutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle
+ja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaraa. Saarella oli
+pelastus, ja saarelle ei ollut pitkältä enää.
+
+Hannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että hänen työnsä oli
+niin hyvästi onnistunut. Jos häntä sanomme julmaksi, jos myöntää
+täytynee, ettei hän rehellisesti käyttäynyt vihollisiansa vastaan, niin
+-- tarvinneeko meidän muistuttaa, millä aikakaudella hän eli ja mitkä
+syyt häntä yllyttivät?
+
+Neljäkymmentä kyynärää vielä, ja vene olisi ollut rannalla! Mutta nyt
+heidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota
+Hannu oli odottanut.
+
+Vene kaatui, ja suin päin syöksyivät viholliset järveen.
+
+Tämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön
+viha vallinnut. Mutta oliko tällaista näkiää? Hannu oli itse samassa
+vaarassa kuin muutkin, mutta itsensä tähden hän ei peljännyt; hän
+tiesi, että hän osasi uida.
+
+Kun vene kaatui, oli hän valmis antautumaan järven valtaan, hakemaan
+pelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että
+tuo hänen erityinen vihamiehensä, upseeri, oli häntä kolkosti
+silmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla
+varuillansa. Nyt samassa, kun vene kaatui, tunsi Hannu polttavan kivun
+päässään, ja kun vene oli kaatunut, ei Hannu, enää uimalla osannut
+pelastaa itseään.
+
+Upseerin miekka oli iskenyt suuren, tyrmistyttävän haavan hänen
+päähänsä.
+
+Hiljaa, sanaa sanomatta upposi hän juuri silloin, kun hän jo luuli
+pelastuksensa pian varmaksi, sai surmansa siinä, missä hän ei ollut
+tiennyt surmaa peljätä.
+
+Ken tiesi häntä kaivata, ken hänen kuolleeksi kuuli?
+
+Isä, sisar ja morsian!
+
+Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä
+pelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja
+vaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa?
+Hän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään
+säästänyt.
+
+Mutta miten kävi venäläisten?
+
+Ken ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän
+tilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat,
+luottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä
+käppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat
+osasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä
+toisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut
+helppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän
+onnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa.
+Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään
+vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois
+tyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki
+olivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva
+sotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat
+ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun.
+
+»Jo saavat kalat herkkuja!» olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän
+tapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa
+oli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan.
+
+Kuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä
+irtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat;
+toiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä.
+
+Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin
+toinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi
+veneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset
+tämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä
+soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten
+venäläiset, aina kaksi vastatusten.
+
+Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta
+kohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin
+kukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli
+hämmästyskin kadonnut. -- Niin vähän tarvitaan!
+
+Likimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo
+neljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa
+koskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin
+voi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat
+upseerinsa kanssa pelastettuina rannalla.
+
+Mitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa.
+
+Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet,
+etteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian
+myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat
+ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää
+uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan.
+
+Vesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä
+oli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan.
+Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja
+kääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Torppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa,
+oli Sanna ja Jeremias jätetty.
+
+Kahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä.
+
+Sanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen
+haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja
+laittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja
+tähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun
+sekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut
+vuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon
+tuostakin manaillen ampujaansa.
+
+Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina
+nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta
+järjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita ...
+niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa.
+
+Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei
+kuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut
+kivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän
+laskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen
+silmiinsä. -- Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta
+kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen
+kuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut
+uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana,
+onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin
+onnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista
+ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät
+auki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias
+hengitti... Vihdoin...
+
+Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet.
+Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä
+tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan;
+hän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä
+ollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän
+pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon
+peitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän
+tuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän
+polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli
+kulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän
+vastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt,
+missä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin
+pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten
+valtaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt
+peljännyt.
+
+Näissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei
+nähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten
+kartanoon ... kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot
+eivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet.
+
+Veikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen
+kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen
+kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut
+samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui?
+
+Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän
+elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat!
+
+Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän;
+sillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet
+siellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi
+hän Hannun verisen kirveen.
+
+Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi ... mutta seisahtui
+taasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn... Hän, hän siis oli se
+ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki
+miten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen
+ensiksi kaatuneen armaaksensa?
+
+Kauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui.
+Sanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi
+unelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja
+nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota
+hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän
+oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman
+kanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli
+peljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki
+hän, mitä sanoi hän tähän?
+
+Hän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi
+hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti,
+sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä
+oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt -- kaikki sanoi sanoja selvemmin,
+mitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta
+kohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen
+vaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt,
+olisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen
+vapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä
+hirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen
+ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen
+neitonen, tästä syystä?
+
+Vastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta,
+mihin hän näkee venäläisten pelastuvan!
+
+Rataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten
+kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa
+järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna;
+mutta hän istui rannalla ääneti.
+
+Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin.
+
+Mutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu
+loppuu!
+
+Ehtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli
+tullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä,
+kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli
+toivonut saavansa elää ja kuolla.
+
+Minne kulki hän?
+
+Hän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle
+ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän
+oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan.
+Kirkkoherran luo hän kulkee.
+
+Kaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen
+kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta
+surutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä
+kulje kahta pitkää penikulmaa.
+
+Aurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo
+kulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön
+aika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. -- --
+
+Useita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan »Sadan leukaluista»
+kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan
+tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä
+kysymyksilläni:
+
+Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili
+myöskin venäläisiä?
+
+Ja ukko vastasi: »Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin,
+mitäpä siinä oli miettimistä!»
+
+Ja ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada
+lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. --
+
+Toiseen kysymykseen vastasi ukko: »Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että
+sen muistatte!» Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin,
+hyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja
+pappilan tienoilla tapahtunut.
+
+Muistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun
+ja Sannan luo.
+
+Kirkon ylisillä lepäsi hän -- jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää --
+viimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä
+tapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä
+vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua
+mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa
+silmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä
+piilossaan.
+
+Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi
+aikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei
+huomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään.
+
+Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki
+Sanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän
+nyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön
+hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen
+sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti
+venäläiseksi.
+
+»Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa», sanoi hän. »Mutta
+missä, missä ovat pappilan asukkaat?»
+
+Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle
+puolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen
+päin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon
+pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä
+löytävänsä ketään ihmistä. --
+
+Rannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten
+hän oli pappilaan kulkenut.
+
+Kirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö
+tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja
+paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan
+pois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja
+vihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon.
+Siellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet
+ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan
+pihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa
+avanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle.
+
+Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten
+kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei
+muistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla
+puolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä
+kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät,
+mutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja
+sekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon
+vanhuutta.
+
+Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää,
+kun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, --
+hautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä
+lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka
+pellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä
+nainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa
+lähestyivät he häntä.
+
+Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka
+tuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi,
+jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä
+-- kaksi ihmistä oli siinä -- oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra
+myöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä
+kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi
+hän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat
+kirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle.
+
+Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian
+rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka
+suruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän
+säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen
+matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja
+mikä häntä oli kohdannut.
+
+Silloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri,
+kirkas kyynele. »Älä epäile, tyttö parka!» sanoi hän. »Älä epäile,
+vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!»
+
+Kirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet
+vierivät nyt hänen poskiaan myöten.
+
+Sillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä
+kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä
+vastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa
+olivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli
+tapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä
+näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas.
+
+Heillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet
+kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan
+vihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan
+venettä, millä he olisivat yli järven päässeet.
+
+Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna,
+paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät,
+mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä
+veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään
+Karkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa,
+jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei
+hänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta
+vastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja
+sanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat
+häntä ynnä hänen noutajansa.
+
+Hiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos
+sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei
+veneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin
+kirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja
+Kauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut
+ja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat
+kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui.
+
+Pirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle.
+Siellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla,
+josta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät
+silmällä, mitä järvellä näkyisi.
+
+Aamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita
+vihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja
+osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus
+oli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat.
+Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät
+saarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan,
+sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan.
+
+Rauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä
+vaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän
+ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt
+enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta
+lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias
+torpassa -- ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo
+veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä.
+
+Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä
+turvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi
+tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut.
+Vihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä
+heillä oli tekeillä.
+
+Kun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle
+piilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: »Minä lähden tänä yönä
+takaisin mannermaalle!»
+
+Ennenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut:
+»Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on
+kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee
+hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä».
+
+Siinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä;
+mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi
+matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan,
+tahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata
+kirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti.
+
+Yön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra,
+Sanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle
+mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen
+lisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka
+saarelle jäivät. »Ken tietää, mihin niitä tarvitaan», oli kirkkoherra
+sanonut.
+
+Samaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt
+takaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle
+pääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati
+isäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle.
+
+»Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle
+tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen», sanoi hän. Ja tähän
+käskyyn sai isäntä tyytyä.
+
+Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei
+siinä pidetty. »Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!» Tämä oli
+kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan
+kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin
+oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra.
+
+Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja
+Mäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli
+kumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi
+kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle
+laskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen
+huomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun
+oksassa riippui.
+
+Mitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että
+venäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä
+enemmän. Karkku oli eri joukkojen kokoontumispaikka.
+
+Kun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa
+ollessaan olivat viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat
+vallassäätyläisten hautakammiot avatut ja ryöstetty, mitä kallista
+niistä oli löydetty. Tässä ryöstössä oli kadonnut muun mukana
+hopearisti ja hopealevyt laamanni Collanius'en arkusta.
+
+Ei osannut kirkkoherra Enckel silloin aavistaa, että puolentoista sataa
+vuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin!
+
+Nähtyään mitä kirkossa oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra jälleen
+sumeaan piiloonsa. Siellä hän räystääsen kaiversi vähäisen reijän,
+josta hänen sopi nähdä ainakin osa siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta
+yö kului rauhassa; hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa.
+
+Näin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että
+vihollisjoukko ympäristössä aina vaan eneni. Mutta mistä päin nämä
+tulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja, ja
+hautakammiot mullistettiin vielä pahemmasti.
+
+Neljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään,
+ja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä,
+uskalsi hän astua ulos piilostaan; mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi
+hän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet; mutta
+heidän jälkiään näkyi pappilassa.
+
+Kirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa hirtetty
+alas.
+
+Nyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän
+pelkäsi vihollisten palaamista. Mutta kun aamu valkeni ja hiljaisuus
+vallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet.
+
+Tähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaan
+lähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat
+paenneet. Surullisin, mutta samalla kiitollisin sydämin tapasivat he
+toisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen
+iltasella olivat ne viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla
+majailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin
+tulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa
+tekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin.
+
+Paljon oli näillä Karkun pitäjään asukkailla, jotka nyt toisiansa
+tapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta.
+Mainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui
+työhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja
+suljettavat.
+
+Samana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen
+oli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta
+ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu
+isäntä.
+
+Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden
+tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He
+tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita.
+
+Isänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon
+vihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun
+savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta
+vetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta
+aamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko
+Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt
+ja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen
+olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta
+ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he
+voineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. -- Koko päivän
+olivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias
+haavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon
+päin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen
+julmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän
+kiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun
+ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut
+lähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin
+kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän
+taasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt
+tiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle
+arkun.
+
+»Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut» -- jatkoi Hannun sisar --
+»tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä.
+Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli
+avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa
+kyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli.
+Saarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi
+hoipertelevia olentoja -- ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet,
+ennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun
+vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä
+löytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että
+saarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he
+olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he
+saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme
+ymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta
+Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle
+päin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton
+arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin
+kotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme
+silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina
+tähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin
+saimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty».
+
+Hannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää
+saattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha
+ukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi:
+
+»Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan
+poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen
+neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja
+Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä
+kirkkoherra!»
+
+Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt,
+vakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat
+kuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät
+uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä.
+
+»Entäs venäläiset saarella?» kysyi kirkkoherra.
+
+»Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota», vastasi ukko yhtä
+vakavasti.
+
+»Nälkäkuolemaa siis!»
+
+»Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli
+nuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen
+isänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää
+meillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän
+käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas
+hampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä».
+
+Kirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn
+isännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin
+semmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin,
+kärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän
+mumisi vaan: »Se on hirmuista!»
+
+Mutta ukko Erkki vastasi. »Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin
+sitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi;
+sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä.
+Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa
+arvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte
+vielä!»
+
+Sanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. »Eikö hän ole jo useita
+päiviä sitten ollut kotonansa?» kysyi hän hämmästyen.
+
+»Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi», vastasi
+ukko.
+
+»Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi», lausui
+kirkkoherra. »Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä
+sure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos
+hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla».
+
+Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei
+sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: »Minä tiedän sen,
+minä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki,
+kaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut». -- --
+
+Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri.
+Erkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi
+arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin.
+
+Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos
+sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä
+kotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä
+kumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän
+katui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja
+hän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai
+tietoja hänestä.
+
+Mihin oli Sanna joutunut?
+
+Hän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt
+kiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti
+peljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän
+onnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle
+saakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie
+alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan
+takanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen
+tulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti
+piilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut.
+Turhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita
+poskiaan ja nimitti häntä »prekrasnaja matuskaksi» sekä talutti hänet
+sitten väkisin Koljaan taloon.
+
+Tähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna
+kiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto.
+He puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus
+häntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin
+kuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. --
+
+Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän
+tietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian,
+siis armaansa murhaajia?
+
+Ei! Ja kumminkin katosi hän?
+
+Hän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten
+hän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan.
+Muistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti.
+Hannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt,
+kun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen
+hurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän
+levolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet
+aavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa
+ympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät
+enää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta.
+
+Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna
+lähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä
+naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen
+kärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli
+ennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle
+rintaansa, syvälle sydämeensä.
+
+Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Enemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina
+nämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari
+Kulovedessä kantanut nimeä _Sadan leukaluut_.
+
+Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä
+ne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat
+muistosta kadonneet, mutta nimi _Sadan leukaluut_ elää vielä.
+
+Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella
+kuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi
+miellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä,
+mikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan.
+
+Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat
+aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja,
+uhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä
+silloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä
+loistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli
+muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel
+kirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt.
+
+Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat
+hautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan
+olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin
+suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin,
+miten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon
+yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää.
+
+Niiden ruumiiden joukossa, jotka olivat heitettävät tähän yhteiseen
+hautaan, oli myöskin kirkkoherra Enckelin. Hän lepäsi tammisessa
+arkussa kirkon alttarin lähellä; sieltä kannettiin hän ulos, ja arkku
+avattiin. Täydessä papinpuvussa makasi arkussaan kirkkoherra. Arkku
+kaadettiin, ja muinaisten sanankuuliainsa kanssa olisi kirkkoherra
+samaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä
+menetteleminen koski, olisi pakottanut miehiä ottamaan ruumista ylös.
+Se pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla
+Karkun kirkossa, missä se nyt ainoana kirkon permannon alla lepää.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Tähän loppukoon tämä kertomus. _Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat
+uusiksi tulleet_.
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I, by 
+K. J. Gummerus
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41441 ***