diff options
| -rw-r--r-- | 41441-0.txt | 8465 | ||||
| -rw-r--r-- | 41441-8.txt | 8846 | ||||
| -rw-r--r-- | 41441-8.zip | bin | 173024 -> 0 bytes |
3 files changed, 8465 insertions, 8846 deletions
diff --git a/41441-0.txt b/41441-0.txt new file mode 100644 index 0000000..3fc0b24 --- /dev/null +++ b/41441-0.txt @@ -0,0 +1,8465 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41441 *** + +ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISJA UUTELOITA I + +Kirj. + +K. J. Gummerus + + +K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900. + + + + +SISÄLLYS: + + Esilause. + Sovitus haudalla. + Palkinto. + Merimiehen morsian. + Sadan leukaluut. + + + + +Esilause. + + +_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari +Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen +novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä +luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä, +sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän +luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti +hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä +uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi. +Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden +aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla +voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli, +että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti +käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen +kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi. +Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen +uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja +omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin +tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt +isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi +ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena. + +Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi +Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv. +1864-66, käyttäen nimimerkkiä --l --b --s. Eri kirjana hän julkaisi v. +1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia +Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan +tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn +romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880), +»uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin +novellin »Peritäänkö vihakin?» -- Jo tämän tavattoman runsaan +tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui +suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan +arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista +huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan +mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole +tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista +tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä. +Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela +esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät +hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen +antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon +vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua +kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja +»suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo +runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri. +Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön +lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa +hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa. +Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta, +hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa +vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden +valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin +lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen +seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta +kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on +myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen +laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan +pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä +juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä. +Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin +keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen +kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella +pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se +mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai +uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi +Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa +kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut», +jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta. + +Vuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti +kansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen »Kyläkirjastoa» (1873), +»Kyläkirjaston Kuvalehden» A-sarjaa (1878), »Lasten Kuvalehteä» (1880) +ja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut +kustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia +työntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi +Gummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän +sitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista +ovat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli +Gummerus lapsille kirjoittaessaan. + +Uutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään, +keskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta +1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän +kauniiseen kirkkomaahan. + + * * * * * + +Elämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista +osa kirjoittamistaan alkuperäisistä »uuteloista» uutena painoksena; +mutta kuolema tuli väliin. + +Hänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan +toteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan +yhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen +hän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet +kirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä +olleilla kertomussarjoilla »Vanhan pastorin muistelmia» ja +»Haudankaivajan kertomuksia», jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt +seuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä +alkujaan on ilmestynyt »Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen» I vihossa +ja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus +on ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä +monessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa +puhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä, +kirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä +virheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli +näistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._ + + + + +SOVITUS HAUDALLA. + + +I. + +Paroonin veri. + +Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä +voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat +vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin +heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se +kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi +purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat +tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet +sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä +pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen +oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden +puvun, lintu pesänsä heittää -- silloin! Silloin on mökki kuin tuo +lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy. +Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen +mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla +toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun +ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä +ihmisiä asuu. + +Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa, +lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova +käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola +ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? -- +Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut +kärsimään, kestämään -- ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron +rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt +ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut +lakin, kattonsa tuulelle antamalla. -- Jätettynä seisoo tänään Puron +mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta +lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien +kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä +seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin +sadepilvien. + +Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui +kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi +nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei +lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri; +kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja +särkyi. + +Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei +enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän +laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa. +Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä +kyynel, vaikka se ei enää pudonnut. + +Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa +rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen +poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin +maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä +ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel +enää. -- -- Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä +niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita +hakkaavan. -- Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se +äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet +ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka +niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha. + +Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä +on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista +tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti +rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen: + +»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä +olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. -- +Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää +sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät +olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme... Sinä et +ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä +kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen +jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on +kerjännyt... Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja +ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta -- ja isäsi, Antti, +oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen +nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka +täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että +minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle +sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä +kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää +ole. Elä kysele mitään... Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin +tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään +kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen. +Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa +tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden +tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi +käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta». + +Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon, +sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui: + +Ȁitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä +et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin +verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen +minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani +saakka on joka pisara sinun». -- + +Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina +on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on +itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä +suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt. + + +II. + +Profeetta. + +Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne +tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä +oli. -- Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta; +mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin +tottunut. + +Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli +semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se. +Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä +eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä +pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä, +mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli +kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä +kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin +tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli +hänelle kauhistus. + +Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän +hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä, +lapsuutensa asuntoa -- ja vastoin mieltään otti Antti pestin +kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella +ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä. + +Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi +vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei +suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten +Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli +häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin +Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi; +päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas +profeettaa!» + +Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin, +palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista +elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän +ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia, +jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää. +»Hävetä saisitte!» sanoi hän -- »vanhaa pilkata!» + +Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule +profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin +ritariksi nyt». + +»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että +lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja +jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?» + +»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan +paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen +siunaukseensa». + +»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen +eukon mukaansa. + +»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva. + +»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen +takanaan. -- + +Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet +pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä +oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle +antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan +päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei +puhunut mitään, -- hän meni ulos. + +»Se piru!» kiljui isäntä. + +Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän +vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua. +Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta. + +Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha, +mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli +nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä +opetukset, ja Antti hillitsi itsensä. + +Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin +hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla +rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti, +että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei +hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan. + +Vaan muutos tapahtui. + +Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja +hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea, +kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat +isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he. + +Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti +aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi +hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi +raamattuani». + +»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin +lukea». + +»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta +minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!» + +Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän +vihassaan. + +»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!» + +»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» -- vastasi Antti. + +Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti +vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa +hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena, +ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä +siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen +poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan. + +Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti +äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän +niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi. + +On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät +kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin +päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän +voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan +nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta +kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään +sanonut. + +Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta +hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään +katkeruuden kyyneleitä. + +Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla. +Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä +kysynytkään. Profeetta unhotettiin. + + +III. + +Lautamies ja hänen tuleva vävynsä. + +Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä +rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin +paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina, +että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee, +tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun +muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän +talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen +mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas +hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei +uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen +isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka +tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin +Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly. + +Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri, +hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen +peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki +mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina +tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty +lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa +tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa +hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin +monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli +hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna. + +Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta +olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu +talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa +seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa. + +Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja, +koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän +nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin +lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi. + +Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut, +mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin +äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen +ihanuutta kauniimpi. + +Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän +tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi +isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa +rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä +voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja +lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä +isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina +riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin +säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei +tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että +sinä tästä säädystä nouset». + +Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota +tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn +kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä +seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka +osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän +talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin +palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia +palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia. + +Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen +arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan +rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on +kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy. + + * * * * * + +Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona +ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti. +Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle, +kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä, +joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli +kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä +saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä +saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla». + +»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla +vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja, +ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen +kaupunkivelkaansa». + +»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä +tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi +saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin +hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat». + +»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla +tänne». + +»Ei tahtonut tulla!... Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa, +mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri +tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka +kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa». + +»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi. + +Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat +ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän +kamariinsa samaa tekemään. + +»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane +paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin +saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa +kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi...» + +»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt +puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa +pöydälle. + +»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei +almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään». + +Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen +kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä +vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan. +Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa +jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa +kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen +ympärillensä. + +»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! -- +Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä +eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin +rohkeni tarttua maisterin käteen. + +»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee». + +»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai +kuinka?» + +»Kaikki hyvin, saatikka -- --» + +»Mitä?» + +»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin». + +»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta +suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu +hänestä. Lautamies on oikeassa -- ei ole koko pitäjässä niin oivallista +työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä +miehen muassani». + +Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja +hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat +tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän +aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin. + +»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä +vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa. + +Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli +juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa +paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä +olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä +parempaa miestä löytyvän. + +Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!» + +»Oikein, lautamies; oikein!... Mutta...?» + +»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?» + +»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina +itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?» + +»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?» + +»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku? +Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni +herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa. +Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan: +mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan +pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on +herraa parempi?» + +»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän +talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin +minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas +mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen». + +»Niin». + +»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?» + +»Niin, niin.» + +»Te olette isänne ainoa perillinen?» + +»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa». + +»Ja te rupeatte papiksi?» + +»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta +tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on +pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista +ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä +rakastan». + +»Se on oikein ... papeilla on suuret tulot». + +Maisteri hymyili. + +»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari +tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän +mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria +kysyi hän: + +»Paljonko isänne jälkeen saatte? -- Antakaa anteeksi, mutta isän on +velvollisuus kaikki tietää». + +»No, ja kun tuon saatte tietää?» + +»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty». + +Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän +iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi +kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen +herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika +edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä +tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni. +Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee +puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon +olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle +tyttärenne Hannan?» + +Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi +käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma +rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä +olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi +kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun +pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano +kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille +antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee +niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan +omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla +kätenne siihen!» + +Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen +käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa +jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!» + +»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta +tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa +ole». + +»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään. +Liisa!» -- ja lautamies avasi pirtin oven -- »Liisa, mene sanomaan +Hannalle, että hän joutuu tänne!» + +»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella +morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että +tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää». + +»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan +laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi». + +»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! -- Niin, jouluksi, jos Jumala +elinpäiviä suo». + +»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa». +-- -- -- + +»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole +nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin +onnellinen?» + +»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka +reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa +hakemaan». + +Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut; +hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et +sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat +viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja +ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu». + +Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja +maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut +leikkiä laskea. + +»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan. +Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt +istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on +_pappilassa_ --». + +Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan +talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi +kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta. + + »Herra Raatimies! + + Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta, + sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella. + Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus; + mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka + ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen, + jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille + velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä + postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi + + Frans Joseph Lager.» + + »Kunnon Veljeni! + + Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä + tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa + miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan + tuo pahuksen Raatimies S----m ja kaikki kaupungin ravintolan + isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti + G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta + pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin, + ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin + stoalainen filosofi, kunnes se loppui. -- Mitä olisit, veljeni, + minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli + rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama + kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa. + 'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani + kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä. + 'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää + sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea + rauhassa tämän kesän'. -- Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä, + paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies', + sanoi hän. -- 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut, + ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan -- siivo mies tuo Pekka, + mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi: + 'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. -- + Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta + nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja + havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään + kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa + asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena, + kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen + maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut + kotini. + + Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue + seuraava: + + Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden -- sentähden olen minä + tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni + raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen + unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä + kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas + Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan + edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä + appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin + puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta + kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos. + Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla + luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas, + sillä ei köyhällä ole kultakelloa -- (tuo kello, jonka tähden + nimeni lienee vielä tänään veli K----n velkojen kirjassa) -- + hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä + hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman + verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!! + (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja + etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). -- Minä + söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun + käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä + Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen, + tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut + häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui + kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä, + peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä + paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka + sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. -- -- -- + + Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. -- -- -- + + Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta + nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi + vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla + ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut + häihini. -- Ystäväsi elämässä ja kuolemassa + + Fr. Jos. Lager. + + P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! -- Syyspuoleen + kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua _papiksi_! + -- Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin + muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni + tähden». + +Maisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä +lopettanut; hän oli iloinen. »Jos minä tässä onnistun, niin, hitto +vieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän +saakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin +jokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä +hänen ystävyydessään. -- Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja, +jotta kunnolla pääsen täältä». + + +IV. + +Renki ja talontytär. + +Syksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola +suutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai +miksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä +näännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut +keväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan. +Vielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää +peitettä, jonka takana kuolema vallitsee. + +Syksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran +tapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet +savuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan. +Liisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat +etemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee -- vaan hän ei puhu +mitään. + +Mutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet, +ovat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut +vuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän. + +Emme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri +saarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta +pirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin +aterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on +vaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa, +jotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla +otsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin +niin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut +sanoa: »Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata +itsensä, niin on hänkin tekevä». + +Hän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut, +hänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet +kyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä +kirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että +vaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei +Hanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli +kaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa +valon, niin kauniiksi muuttuu rumakin. + +On kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita, +ihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden +siemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen +syntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en +luule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa +opetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin +juuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli +puhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti +tyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen +kasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys +on pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa +koetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin +näemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi +päättää muuta, kuin että Hanna oli _perinyt_ äitinsä sydämen, ja +samalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen +tulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa +itää, vaikka kasvatus olisikin -- niinkuin useammasti, ainakin aikaa +voittain tapahtuu -- voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se +myös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen +mukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä +kohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen +kylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa, +niin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin +rukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla +hän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan. + +Hän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka +tarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin +viidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä +suuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen +koko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten +miesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen, +renki Ollilassa? + +Hän on palkollinen, ei muuta -- hän on sama Antti, jonka Ollilan +lautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt +renki Ollilassa; lautamies on -- tahi paremmin sanoakseni -- maisteri +Lager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa. + +Antti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran +kahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt +palkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän +on siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja; +mutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita, +istunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien. + +Eräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin, +oli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui +kamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä +hän sydämessään ajatteli: »kummallinen maailma! Kun minä teen työtä, +niin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni +rehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi +mitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää, +sillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa». -- +Nuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian +samallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut +Anttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi. + +Tänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli +hän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli +Hanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi »hyvää huomenta!» + +»Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä +yhdessä lukea päivän saarnan», puhui Hanna. Antti silmäili pitkään +lautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi +niinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana, +vastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan, +luki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan +loppuun. + +Näin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä +kauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät +miettineet. + +»Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten +joukossa?» kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin +päin. + +Taasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän +näki tässä ihanan naisen. »Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on +minulla maailmassa, josta voisin iloita?» vastasi hän. + +»Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on +kuollut; mutta isäsi --?» + +»Häntä en ole ikinä nähnyt», vastasi Antti hiljaisella äänellä. + +»Sinä rakastit äitiäsi?» + +»Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä». + +»Hän oli siis hyvä ja hellä?» + +»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa +hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet, +ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän +ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän +on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa +on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi +minun rinnassani aina kuolemaani saakka». + +Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen +äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa. + +Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin. +Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää +olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät. + +Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta, +ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan +puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti +Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet. + + * * * * * + +Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää +ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon +muutokseen eivät he itse tietäneet. -- Niin! Eivätpä itse +havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä +toisissaan, saadaan nähdä. + + +V. + +Maisteri Lager ystävälleen. + + Kunnon Veljeni! + + -- -- -- + Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta + valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle + muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku + vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni + ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut + toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni, + ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni + tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa, + minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon + talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy + maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni + muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden + siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää. + Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista + ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. -- + Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni + hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella + voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä, + elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia + minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle + mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan + vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä + rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen + saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi, + mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen + olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun + hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon. + Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin + ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos + kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?» + Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin + on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista + kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen + tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä + tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri + löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo + minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun + on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää; + mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan + tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana + maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna + sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi + minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti, + tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui + huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä + lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja + silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette + siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina + ennenkin: »Jos isäni tahtoo». -- »No!» lausuin minä, »isäsi + tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna + mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu, + mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli + minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä? + Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni + mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään + siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua + seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran + Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka + suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen + isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen; + mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut + käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän + kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman + oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole + syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani. + + Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa + kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa + olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi + + Fr. Jos. Lager. + + +VI. + +Mitä Liisa muori arveli ja teki. + +Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä +viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä +satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi +talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt +ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin +kämmeniään. -- »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei +siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä +ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken +unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo +maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen +Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä +tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun +mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina. +Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä +herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin, +maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» -- Ja ikäänkuin olisi +tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin +askareihin. + +Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla, +mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat +heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt +päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan. + +Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka +Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin +porstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki +kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla +tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat, +joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista +keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos. + +Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen +tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli +kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin. +Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat +himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut +vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli +aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä -- + +»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle +kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa +tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni». + +Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina +toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin +siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja +hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei +olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut. + +»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat +laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut +osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin +kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi +maantielle». + +Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan +vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta. + +»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin +pääsemme häntä passaamasta». -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan +palkolliset pitivät maisterista. + +Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli +ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa, +jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että +Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla. + +Päivä rupesi jo koittamaan. -- »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin +eräs piioista. -- »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren +hiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei +tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene +yön kuluessa kuivunut». + +»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön +kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä, +hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!» + +Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa +sanomatta lautamiehen kamariin. + +Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei +joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän. + +Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki +työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette +mitään puhu?» + +»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat», +vastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi. + +Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet +olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea. +Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies, +toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut +olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien +päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan +välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että +vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi +hiljaisuus kuin pirtissä. + +Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu. +Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt +kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee. + +Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme, +sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä +maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä +kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy. +Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän +kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee, +ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä +vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella +isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin +päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut +rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on +hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä +-- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii, +ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään. + +Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit +kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään +vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä +suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä. + +Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua +jonkun kanssa», ajattelee hän. -- »Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan? +En... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» -- Tuossa lensi ruusun väri +hänen poskillensa. + +Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua +tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa +lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle +hoitajalleen mitä hän mietti. + +»Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden +sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan +kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin +menevät». + +Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä +Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla +onnellinen!» + +»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa +silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten: +»mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!» + +Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan +jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin +ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa +kuulutuskirjaa pappilasta --» + +Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin +kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa, +ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri +pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti +ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat, +silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä +sormessa oli kaunis kultasormus. + +»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat +ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni. + +Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi +hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei +luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä. + +»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun +Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä +enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä. + +Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä, +olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli +kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen +jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli, +sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli +nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja +laskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä +lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo +kapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän +kysymyksiänsä. + +Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut +pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli +nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että +maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli +kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili +lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista. +Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta +hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan +voinut kieltää kuulutusta. + +Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän +käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon +päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama, +kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi +saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät. +Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata +toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt». + +»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden +kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni +isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi +puhtaaksi!» + +»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule +mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa +Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta. +Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä +vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta +sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään. +Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen +pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen +lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin +palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta +on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!» + +»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen. + +»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä, +ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää, +missä Eliinan poika on». + +Ȁlkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies, +vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän +sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä +sallinut ja -- --» + +»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt, +ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten +tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt; +muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton. +Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit +tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --» + +»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen +tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani +käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka +hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa +auta häntä Ollilan emännäksi.» + +»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi +teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois +minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista, +lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!» + +»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt, +piiat, totivettä tulelle!» + +Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies, +etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni +lautamies maisterin kanssa kamariinsa. + +»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän +jälkeensä. + +»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies. + + +VII. + +Talontytär ja palkollinen. + +Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa. +Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli +vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa. +Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin +ovi oli sisältä salvalla kiini. + +Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti. +Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan +oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi. +Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan +kohta jälleen tarttunut työhönsä. + +Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja +ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille +rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti +kenenkään huomaamatta ulos pirtistä. + +Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna +ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa. +Oliko tuo pelkkä sattumus --? + +Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin +hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan: +»Antti, minä hain teitä!» + +»Minua!» sanoi Antti seisahtuen. + +»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista». + +Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti, +näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä +kiilsivät kyyneleet. + +He istuivat kahden puolen pöytää. + +Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli +Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!» + +Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu, +seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä +Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en +tiedä». + +»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista. +»Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden +renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette +voine minua pettää?» + +»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä +ennen kuolisin». + +Ȁlkää puhuko niin kovaa!» -- Hanna loi silmänsä alas. -- »Isäni tahtoo +pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa. + +»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo +naiminen vastoin teidän mieltänne?» + +Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin +hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat, +olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman +heitä?» + +»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata. +Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa +siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää. +Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän». + +»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna. + +»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen +huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?» + +»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa +maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti. + +Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme +tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja +kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut +sama mies kuin äsken. + +»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää +tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!» + +Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen +sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli +vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin. + +Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko +päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski +kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä +Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa. + + +VIII. + +Eliina. + +Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän +sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin +vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta. + +»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi +polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa +ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi. + +»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä +näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta +pakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi +annoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys +selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit +sinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni +pitää». + +Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän +tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin +käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa +läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen». + +Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine, +jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli +sisäpuolelle piirretty »A. E». + +Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta, +korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä +katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo +tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »_Tämä mies, +poikani, oli sinun isäsi_». + +Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen +hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja +kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea +takan edessä. + +»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua +kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että +osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa», +ajatteli hän. + +Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän +sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen: + + »Vuonna 18-- 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut, + Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi + kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina + Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä. + + _Karl Gabr. Ström_. + Provastin apulainen. + + Todistavat: + + Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola». + +Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina +Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt +Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala! +Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!» +jupisi hän. + +Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki: + + »Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä + on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun + puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se + ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki + muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää. + Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy + muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi + vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo + kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää + sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja + katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni. + Minä lähden nyt Ranskan sotaan. + + Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit + minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että + saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa + tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä + sinulle 1000 riksiä. + + Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota + en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän + kuin sinua aina rakastava...» + + Anders Edler». + +»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan. + +Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen +oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen». + +Kyyneleitä nousi Antin silmiin. Ȁitini, äitini! mitä olet tehnyt! +Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan. +Äitini, äitini!» + +Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki: + + »Vuonna 18-- 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä + kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan + lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika + ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti + + _Karl Gabr. Ström_. + Provastin apulainen». + +Seuraava paperi kuului: + + »Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika + ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka + suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi, + jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan. + Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä + olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan + äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria + sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi + minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin + poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin + tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena, + joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman + käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin + erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo + Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai + että kirous isäni kanssa menee hautaan? + + Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän + minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä + miehen, paremman kuin hänen isänsä on. -- Oi Eliina! Et ymmärrä, + miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus + + Anders'illesi. + + Riemula, Elokuussa 18--. + + 1000 riksiä seuraa tässä mukana». + +Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi +tunsi hän sen. + + »Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi + elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli + kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli + isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua + pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle + muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini + kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin + oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän + Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske + asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli + rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen + miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten + unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin + nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne, + jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se + oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni, + sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään + puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut -- vieläpä usein + sisällisestikin -- kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua + anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei + vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua + iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. -- Niin, minä olin + 16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin + silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme + oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa + palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. -- Viisi + vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä, + sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa + monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas + isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi. + Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän + iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä + silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä + iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan + minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten + anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen + sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä + unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua + uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin + ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton. + Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin + lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin + häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa, + vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä + paroonia rakastat, niin seuraa!' -- Oi, minulla ei ollut silloin + todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja + seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut + olla veljeni häissä. -- Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne + opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet + minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut. + Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin + veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin + voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti, + onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen + joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! -- Hiljaisuudessa + vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla. + Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta + jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin + havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat + laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä + häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti, + semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt, + vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. -- Minä näin nyt selvästi + kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se + aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti. + Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut + toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella + vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin + rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän + otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että + minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt, + julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon + myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten + minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa + vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo + hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En + tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi + hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin + Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä + nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle + selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta + lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas, + rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä + minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua + kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran + näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena, + hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä + sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä + kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut + toisen. -- Hänellä on kaksi poikaa nyt. + + »Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä + osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat + kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi + ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että + sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni + kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä + äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset, + joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin + ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he + ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että + hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä + kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä + pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet + astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun + tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle + myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn. + + »Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten + rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni; + kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa, + joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos + sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut, + emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano + hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! -- Henkeäni + ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä + poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän + pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen + siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä + silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme». + +Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut +äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän +enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei +huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan, +että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli +näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon, +mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että +toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin +muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen +poistaa sieltä kaikki pahat mietteet. + +Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä +saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli +hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän +oikeastaan oli -- Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon +hänen askeleensa! + + +IX. + +Eriskummainen pyhäaamu. + +Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää +oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta +mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle +oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla +luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut +Antin kanssa. + +Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli +pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä +enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt +kuin ennen. + +Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui +lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo +puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!» + +Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta +silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana +huomenna, ennenkuin suurukselle mennään». + +Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat +toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti +lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei +tule mitään.» + +Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma. + +Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä -- aika +kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa +kumminkin kiireemmästi. + +Pyhäaamu tuli. + +Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään +sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä. +Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on +onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada +tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne, +jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden +kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla +asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän +teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä, +ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli +ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä +määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se +paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen +tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa +hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen +kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei +voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen +itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai +silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä +päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä +pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme +jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen +mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää. + +Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin +sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta +kiitollisuutta osoittanut. + +Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen +vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja _Hutterus redivivus_. Tuo +merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin -- tahi ylioppilaan, +sillä sitä enempää hän ei ollut -- kirjeistä luulemme, ettei hän työtä +tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja +hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri +oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän +ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan +tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä +ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri +kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan +Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki +tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli +hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies, +joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut +onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin +kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui +hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin +vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa +kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen +käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi +muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys, +joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt +on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan +tällainen: + +»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät +huoletta?» + +Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen +nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun +se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri +suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät; +hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta +tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää +uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit +heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä +vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi +viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei +paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan, +hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa +tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton +puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän +sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli +maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon +kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli +Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä +eivät kaikin paikoin sitä osoita. -- Kun hän päätti rakastua +lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi +hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai +herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä. + +Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat +tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän +kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei +ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä +tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut +mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella +sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän +päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi. +-- »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan +seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» -- +ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka +etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. -- »Sinä, minun äitini +ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot +muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» -- Maisteri +oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle. + +Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa +onnensa satamassa. -- + +Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän +silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme +kuuluvat. + +Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu, +ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. -- Ei, Antin vuode +leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän +ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut +pyhävaatteisiinsa ja mennyt -- Hannan luo. + +Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella, +morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä, +voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa +kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat. + +»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te +luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle, +että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?» + +»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta». + +»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa +pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu». + +»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät +nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en +häneen voi luottaa». + +Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti +Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon, +ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen +mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan +halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta +kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän +ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa +se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!» + +Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat, +vaan huulten yli ei sanaa tullut. + +»Te ette vastaa?» + +»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata +Liisaa», vastasi Hanna hiljaa. + +»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei +äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte, +jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme +nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi! +Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille +suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. -- Mitä vastaisi Hanna +tuohon kysymykseen?» + +»Sitä en osaa sanoa -- -- -- Jumala, eihän se kuulu tähän!» -- vastasi +Hanna hiljaa ruusunpunaisena. + +»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna, +mitä vastaisit?» + +Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin, +kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä, +ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi +neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en +häntä hylkäisi». + +Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!» +sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen +kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan! +Hän ei toiveitamme häpeään käännä». -- + +»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» -- kysyi Hanna pelästyneenä. +»Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan +peruuta päätöksiänsä!» + +»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt, +rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä». + +Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli, +ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin +huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» -- + +»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli +leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa +yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?» + +Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut. +Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- »Ole vaiti!» sanoi +hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?» + +»Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa +keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan». + +Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit +rasiasta käteensä ja meni pirttiin. + +»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa. + +Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan. +He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin +viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä +katosi. + +»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona», alkoi +maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli +tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri +viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa +ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä, +miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi. +-- + +»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole +muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua +muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää». + +»Olkaa vaiti!» -- sanoi naurusuin lautamies, -- »kyllä minä otan ne +osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani +kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä +minulla on --» + +»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti +ovelle. + +»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies. + +Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua +kanssanne vähäisen?» -- + +»Tule sisälle» -- ärjäsi lautamies -- »ja sano pian, mitä sinulla on +sanomista!» + +Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja +silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään +kuulla muun kuin lautamiehen». + +»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole +ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä +sinulla on sanomista!» -- + +Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en +saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui +hän. + +»Mutta minä tiedän sen!» -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa +maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa. + +»No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti +otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'». + +»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?» + +»Se on äitini sormus». + +»Mitä se minuun kuuluu?» + +»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini, +parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus». + +Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin +hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- »Sinä valehtelet, sinä +paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin +kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla +vihkimäsormusta». + +»Todistus on tallella», sanoi Antti. + +»Missä!» huusi lautamies. + +»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen. + +Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on +se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran. +-- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona. + +»Konna!» sanoi Antti. -- »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia +löytyisi!» + +»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra +maisteri; te kuulitte sen?» + +»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei +kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota +maisteria». + +»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti, +Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet +uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin +poika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!» -- Ja lautamies juoksi +renkejänsä kutsumaan. + +»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! -- +Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos +te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa». + +»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu», +sanoi maisteri vaalistuen. + +Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa +lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna +kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa. + +Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä. + +»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä +menen Riemulaan». + +»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti. + +Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän +tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle +sidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja +sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti +nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli. + +»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies. + +Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi +hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa. + + +X. + +Riemulan parooni. + +Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet, +jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka +kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää +siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut, +miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin +hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä +tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston +valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi? + +Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää +vielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon +kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on +antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus +on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu +tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on +päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän +onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee +nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän +myrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää +lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu +hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa, +silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden. +Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän +muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät +enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa +kuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana? + +Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo. +Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä +semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä +vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä +rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa +-- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus +on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka +alkaa elämänsä retken. + +Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä +ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen +ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla +viimestään herää omatunto. + +Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo. +Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä. + +Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun +hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet +varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka +ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin +Riemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista +sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää +valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta +taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka +vertaista kauneudessa harvoin tavataan. + +Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler. + +Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa, +hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei +hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä +pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut, +pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen +vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain +silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. -- + +Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika, +hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents +Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta, +äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä. + +Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut +milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli +suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea, +sillä hänen omatuntonsa on puhdas. + +Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona +hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt +on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa. + +Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä +hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin +salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden +nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni +lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun +hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa +elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat +loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa +lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen +vuodessa. + +»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja +hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän +nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet +vierivät alas hänen otsaltaan. + +»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet +katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti. + +Nuorukainen hymyili ihanasti. -- »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla +äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen». + +Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin; +siellä käveli hän käsiänsä väännellen. + +»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan +viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun +ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa... +Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä +vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän +minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle +jättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut +kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen +ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan +kaikki elämäni pahat työt». + +Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen +poskensa olivat kyynelistä kosteat. + +Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla +sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan +polvilleen ja itki kuin lapsi. + +Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli +parooni vielä polvillansa. + +»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella +äänellä. + +Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa. + +Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden +talvipilvien välistä. -- + +Vanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne +eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat +pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli +lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi +hän. + +Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja +reestä nousi lautamies Ollila. + +Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän +ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran +lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli +tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen +petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä +pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä +päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa +paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan +paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa, +ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan. +Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle, +oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä +laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen +nimismiehen tuloa Ollilaan. + +Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa +makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä. + +Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta +oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin +kuolemasta ei vielä mitään tiedetty. + + +XI. + +Antin ylevyys. + +Vaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän +nyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän. + +Lautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen +ahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan +koettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun +kuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui, +naapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti, +joka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi +ihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä. + +Ollilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha +Ruoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli +ainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat, +olivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli +parooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin +kummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin +syyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt +Riemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi +heidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he +jäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja +tirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka +kumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli +kuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta. +Toisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi +ainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli: +»miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni +salaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet +luettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan +tietää, että minä olen hänen veljensä -- -- Sen lupasin minä -- -- Oi, +Hanna! Hanna! -- -- Minä olen tehnyt väärin! -- -- -- Menköön Hanna; +minun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! -- +Ei saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!» + +Aika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia +kummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei +Antti mitään vastannut, sanoivat he: »hän on hullu! Ei viisas tuolla +tavalla käyttäydy». Ja toiset sanoivat: »hän on sairas; veri on noussut +hänen päähänsä». Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he +yksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli +tehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan: +»Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?» Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan; +sillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli +Hanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi +kamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä +siellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi +hän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä +tunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin +ennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi +pirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan, +naurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei +uteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia; +mutta Anttia ei kuulunut. + +Vihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia, +jotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun +nimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat +kokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa +kamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen +onnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli +kerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa +hänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi, +että hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin. + +Näin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli +pihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. »Nimismies, nimismies!» +huusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa +mahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään +kamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin +käsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan +sanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian +tulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo. +Maisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias +väkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää. + +Emme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään +hän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt +päätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen +sydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden +kahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne +tosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne +yhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut +Hannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo +tietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon +valo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä, +se on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti +äitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse +rakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet +olivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin +kohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler +ensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents +eläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika +rakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän +ollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin +tullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. -- Mutta +istuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen +rakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen +rakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä +asiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä. +Lautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman +niitä tässä pahantekijänä. + +Nimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon +aamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan +vastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan +riippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut +vielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella +äänellä. »Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään». + +»No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni +Edlerin pojasta?» huusi nimismies kiivaasti. + +Maisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri +ja nimismies maisterin kamariin. + +Seinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei +voinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti, +oli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen. + +Maisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä +äkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen +mieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli +musertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän +asioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: »Olette tekin, +herra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen +kavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli +hänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti». + +Maisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän +aisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi +lumivalkeaksi. -- »Hyvästi, nuori elämäni!» sanoi hän itseksensä. +»Hyvästi, onneni maailmassa!» + +Pihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin +lähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies. +Hän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen +rangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen +häpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen +perille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se +onnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo +viivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan +oli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän. + +Mutta nero keinon keksii. »Usein ovat asiat paremmat kuin itse +tiedämmekään», ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi +hän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies +jotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: »Mitä aprillinarria tämä +on? Missä on paroonin poika?» + +Iloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta +sanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi +vielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan +mieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: »On +tämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt. +Tarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies, +ja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä». + +Ei ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä +olevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen +jälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä +rintaansa vastaan eikä puhunut mitään. + +»Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen +tieltä», sanoi lautamies hyvillä mielin, »ja koska herra nimismies +kutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa +rikoksesi». + +Ei saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi, +ennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt +Antin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin. + +»Peto vie, eikö tyttö ole hullu!» huusi lautamies vihastuneena; +»tuonne, maisterin, ylkäsi syliin oli kai aikomuksesi», lisäsi hän, +uskaltamatta nimismiehen kuullen antaa vihallensa valtaa. + +»Ei, ei! Täällä on minun turvani!» lausui hiljaa Hanna, ja muistamatta +että hän sukuperänsä kieltämällä oli luopunut Hannasta, repäsi Antti +auki siteet, joita nimismies jo kohta tultuaan oli tahtonut päästää, ja +sulki rakastettunsa rintaansa vastaan. + +»Mitä tämä on, Ollila?» sanoi nimismies kiivaasti. »Minä kuulin, että +tänään maisteri Lager ja tyttärenne piti kuulutettaman. Mitä tämä siis +on?» + +»Tyttö on hullu; tuo pohjan poika on hänet noitunut» -- ärjäsi +lautamies, tahtoen väkisin kirvottaa Hannaa Antin sylistä. + +»Te olette pakottaneet tytärtänne naimisiin vasten hänen tahtoansa. +Asia ei kuulu minuun, mutta se ei tule teille kunniaksi», sanoi +nimismies. + +»Minä en ole tehnyt enemmän kuin minulla on valtaa tehdä. Tämä asia ei +kuulu muihin kuin minuun ja maisteriin». + +»Sen minä myönnän; mutta minä en saata olla todistajana isän kovuudelle +ja raakuudelle. Pitäkää päivällisenne, minä lähden!» + +Lautamies koetti lepyttää nimismiestä. »Hän on itse suostunut maisterin +kanssa menemään avioliittoon; sen lisäksi on heidät tänään kuulutettu». + +Nimismies ei sanonut mitään. Hän silmäili vähän aikaa tyttöä, joka +kätkien kasvot käsiinsä nuorukaisen vieressä itki. -- »Harvassa on +talonpojissa todellista rakkautta, ja kun se joskus todellinen on, +särkee se kaksi rakastavaa sydäntä», sanoi hän vihdoin. + +Lautamiehen silmät iskivät tulta, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. +Hän olisi tahtonut repiä palasiksi Hannan ja Antin. Maisteri kulki edes +takaisin lattialla: hän oli vaalea hänkin. + +Kolmen jäivät maisteri, Hanna ja Antti lautamiehen kamariin, kun +nimismies, surullisesti kerran vielä vilkaistuaan Hannaa, meni pirttiin +lautamiehen kanssa, joka kuiskasi hänen korvaansa: »Herra nimismies, +pitäkää kaikki tämä salassa!» + +Nimismies ei tuohon pyyntöön vastannut mitään. Hän käski valjastaa +hevosensa. + +Kirkkoväkeä oli nyt tullut paljon pirttiin. He tulivat kirkosta, he +kuiskailivat uteliaasti toisilleen, he kyselivät uutisia, mutta nytkään +eivät he tuota viisaammiksi tulleet. Ylt'ympäri oli sanoma aamulla +käynyt: tänään kuulutetaan maisteri ja Hanna! He olivat uteliaasti +kirkossa tuota kuulutusta odottaneet, mutta sitäpä nyt ei kuulunut. +Vasta nimismiehen mentyä sai lautamies kummakseen ja harmikseen, +maisteri hämmästyksekseen, mutta Hanna ja Antti ilokseen kuulla, ettei +kuulutuksesta tullut mitään. Syytä siihen ei tiennyt kukaan. + + +XII. + +Illan tullessa. + +Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka +nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja +tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii. + +Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi +rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen +etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän +onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä, +mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen +sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri +se on, joka lautamiehen kamarissa istuu. + +Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen +tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen +vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun +siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän +miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla +luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät +kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne, +kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne +ovat painaneet alas maisterin pään. + +Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan +syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut +kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut +palveluksesta. -- Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän +kokenut toimittaa kaikki. + +Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki, +jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt +Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä +uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon +lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä, +ja tätä pelkäsi lautamies. + +Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin. +»Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat +jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut +kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli. + +Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän +oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut +silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt +lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen +lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen +sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä +hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se +kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. -- Kädet ristissä istui hän +vuoteen laidalla. + +Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia +käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään, +mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei +olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään. + +Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku +tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he +luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän +uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa +sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» -- + +Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat +saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka +ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta +runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan +pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse. + +Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä +lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme +tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. -- Hän +makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja +paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva +nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä +maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja +näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen +paroonin avaavan silmiänsä. + +Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti +lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti, +jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli +pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt -- vaikka +kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. -- +Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon +Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!» + +Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo +seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta +rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen. + +Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että +syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän +käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti, +kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun +Liisa vihdoin tuli matkansa perille. + +»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään; +nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. -- + +Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin +aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että +nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin +vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin +puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja +jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli +Liisa. + +Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli +tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi +silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada +paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja +ilmoitti Liisan puheet rouvalle. -- Muutama minuutti sen jälkeen seisoi +Liisa paroonin vuoteen vieressä. + +Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin +elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan +mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit +Eliinan nuorena?» huusi hän. + +»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin +hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista +olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä +olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen +aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin +vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän +sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova +veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan +Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen +ollut viime keskiviikkoon saakka». + +»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki, +mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän +kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa +mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni +seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen +patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää; +minä tahdon lähteä hänen luoksensa!» + +Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta. +Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi +hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle +saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata; +nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut». + +Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta +syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi. +Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata +mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa +seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon +tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä +sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on». + +Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli +viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan +Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin +tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat +miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin +paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä. + +Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä +Liisalta. + +Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin +muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän +vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten +suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä +paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei +voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt. + +Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin +äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka +kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja +astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella, +liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!» + +Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt, +tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin +sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin +tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää: +onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa +seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema +muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden, +ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt +paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi +paroonin lause ollut muille sanottu. + +Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin +olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu +kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun +syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan, +lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen +rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun +esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!» + +Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen, +pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän +voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä +olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni +ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin +ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi +häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla +pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen. + +»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä +kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli +kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa +Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen +vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin +erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte». + +Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän +etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala! +Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun +Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!» + +Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta +muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli +vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli +ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä». + +Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen +polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä, +ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia. +»Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle. + +Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen +istumaan. + + * * * * * + +Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa +kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä +vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka, +jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy +semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun +ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin +on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita +sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon. + +Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän +tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä +tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee, +on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin +kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän +näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin. + +Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä +hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa. + +»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan +kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on +sinulle Antin, avoin paroonin sydän». + +Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä +Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili +puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi. + +Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule, +tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän +kätenne». + +He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa +oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä +alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa +kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta +näkyi. + +Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi; +hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi +kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä +juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli +Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku +salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen +johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta +enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän +luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei +tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin +kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti +kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin. + +Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan +porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan +sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän +enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta +kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen +tarttui hän. -- »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään, +»tule!» + +Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä +tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä. + +»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta +ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», -- ja Antin syliin jätti +maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. -- Tuon tehtyään vetäysi +hän kiireesti takaisin kamariinsa. + + +XIII. + +Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan. + +Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna +Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin. +Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui +hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa +istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut, +kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa +nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa +saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin +tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa +kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän +paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta +tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt +jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri +oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen +oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä +hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat +kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden +merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt +varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä, +ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika, +niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen +silmät ovat myöskin todistajat». -- Antin silmät eivät valehtelijaa +osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin +silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli +lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki, +mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän +työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä. + +Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä +päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän +kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin +sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni +tykytys lakannut!» -- Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski +sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut +minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa! +Luulkoot, mitä se minuun koskee... Ja kumminkin tarvitsisi minun +ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua +kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan +herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin +parooni Lorentso elää... Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän +saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen +vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut +minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen +maa imee pisareen. -- Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! -- Mitä +huolin minä Riemulasta? -- Oi, toista olisi, jos olisi lautamies +laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: _tuossa, ota_! +Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» -- Ja tätä +muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti +nyrkkiään. + +Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun +hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki +selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti +puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt +ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli +ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan +ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he +mitään osanneet arvata. -- Liisa oli koettanut päästä Antin puheille, +mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut. +Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen. + +»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen +äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi +ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi +hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi +nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä +kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt +itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti +ollut paroonin poika. -- Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan +tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin +salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä, +ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta +hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti +Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista +lurjusta!» -- Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä +kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. -- Hän vetäytyi tien syrjälle +ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen. + +»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen +kohdalleen. + +»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli +eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi. + +»Soo -- oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies +itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» -- + +Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa +ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas, +kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan +tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista. + +-- »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», -- sanoi hän surullisella +äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki +mitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä, +joka ei ikinä saata sinua unhottaa». + +Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen +mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!» + +Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi +seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta +mitään tietää!» + +-- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen +sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja +oli valmis lähtemään. + +Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää. + +Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna +maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut +toinen. + +»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni +ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» -- Antti ei +vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan +vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan +viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni +lyödä! + +»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies, +mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä +tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut». + +Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen +jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku +lattiaan. + +»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen. + +Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä; +mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain, +ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää +kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen +täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli +tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku. + +Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa +vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän +kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: Ȁlä +epäile, Hanna!» ja katoovan. + +»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa. + +»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli +hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa, +vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin +hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti. + +Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause: +»Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. -- Hän +seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun +hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala +on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli +lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän +lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani». + + +XIV. + +Isä ja poika. + +Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen +vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä +merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt. +Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän +vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan +vielä vaaleampia kasvoja. + +Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä +hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla +kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen +sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut. +Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat +riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä +Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli +hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler», +oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen +kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on +syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää +yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin +suku». -- + +Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen +ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat. +Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut +tilaansa oikein käsittää. + +Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu +kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut, +mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa +kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on +hänen oman sydämensä laita. -- + +Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen +silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa +joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan, +niin kauan aikaa kulunut. + +Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja +tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut, +samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että +hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole. + +Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha +muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti +miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä +mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin. +»Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua +kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt. +Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala! +Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä +huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi. + +Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille +ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin +valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli +sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä. + +Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita, +jotka lähestyivät hiljaa paroonia. -- Ilman säveleet, joita tuuli +puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa +hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä. +»Onneton isäni!» + +Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi +vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän +liikkunut. -- »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi +hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on +Eliina?» -- Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin +ajattelevan puhetta. + +Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä +tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä +tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien +murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja +riemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän +tavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä +ollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas. + +»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän +äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon +nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta. +Hän tirkisteli vaan sitä. + +»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt +sinua», houraili parooni. + +Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin +sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin +avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti +nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea. + +Ȁlä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» -- parooni +osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen +tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!» + +Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin; +hän näki kuolleen Lorentsin. + +»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni. +»Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin! +Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen +silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen... Hän katselee minua. Vie minut +hänen viereensä!» + +Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi +nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat +silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän +sanonut. + +Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä +houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta +kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin +käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos. + +»Mihin sinä viet minua?... Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!» + +Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän +vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. -- + +Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka +hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli +häntä. -- Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen +kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin +oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn. + + * * * * * + +Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa +lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse, +ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin +hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja +nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti +Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen. + +»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus! +Mikä kadonnut oli, on löytynyt!... Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä +minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen. +Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin +kohtaan olen ollut». + +»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut...» + +»Ja sinä annat minulle anteeksi?» + +Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta. + +»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös! +Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää -- -- tietää, mitä sinua on +kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle +anteeksi?» -- -- + +Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen +kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen, +ylevä poika!» -- sanoi hän hiljaa. + + +XV. + +Viiden vuoden kuluttua. + +Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi +lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki +seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen +asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt. +Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni +lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin +siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa. + +Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu +taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät +lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan +suuhunsa. + +Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän +kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin +voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden +elätettäväksi. + +Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö +tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan, +jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään. + +Päivä polttaa kuumasti. -- »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni +muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. -- »Olisipa +hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa». + +»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka +mäen harjalla seisoi. + +Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen +aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin +nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa +istujain ostaa. + +»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa +minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä +myötämaata». + +Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin +ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle +milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara +oleman» -- sanoi tuo herra. -- »Mutta miten tahdotte perille päästä, +isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne +jalkaisinkin päästä». + +»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran +eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta. + +Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia, +joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia», +sanoi hän. + +»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin. + +»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!» + +Antin -- sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan, +poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui -- Antin +mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän. +Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein +marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!» + +Vaunut pysähtyivät. -- »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi +vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin, +joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan. + +Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli +kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille. + +»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa. + +»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on +Puron mökki autio!» + +»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. -- »Tässä, isäni, on se eukko, jonka +sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva». + +Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa +uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan +poika. + + * * * * * + +»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!» +huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut +Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen +kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain +puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan; +tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut; +tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku +laitettiin. + +Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin +puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa, +sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä. + +»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata +tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun +poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta +suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin +sydämeeni!» -- -- + +Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri +luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he +saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet. + +»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni +Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä +vuosista. -- »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään +isäini kammioon». -- + +»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat +tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut, +kun on minuun sinut sitonut». -- + +Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti +yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut +naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt +vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä +työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti +sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa +näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin, +puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui +hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin +sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä +paikoilta, missä äitini ruumis lepää». + + +XVI. + +Sovitus haudalla. + +Tuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on +lähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä +talvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta +kesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä, +kokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa +näkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian +aikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla +armovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg. + +Hän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa +ja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä +ajassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen +tuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka +hän näytti paljon vanhemmalta. -- Väliin saatti hän päiväkaudet istua +kamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin +kuultiin hänen usein sanovan: »onnellinen se, joka kasvaa vanhempain +suojassa; minulla ei niitä ollut!» -- Väliin taasen -- ja tuo tapahtui +aina, kun hän oli saanut palkkansa -- oli hän iloinen, kulki ympäri +pitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja +leipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani +postiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin. + +Nyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut +Kokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään +Helsinkiin. + +Hän istui tuon vähäisen joen rannalla -- saman joen, johon pari virstaa +mereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. -- Kello taisi olla noin +10 aamulla. »Vielä kolme vuotta», sanoi hän, »ja seitsemän vuoden +kärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani +rupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään +pettänyt!» + +Näin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika +häiritsemään hänen rauhaansa. + +»Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?» kysyi maisteri +nähtyään hänet. + +»Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne +pyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että +tulisitte heille kirkkoa näyttämään». + +Maisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli +tehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi +kirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan +vieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä +polvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta +voinut heidän kasvojansa eroittaa. + +»Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun +Eliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika. +Taivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä, +joita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun +Lorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea +rinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin +oikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on +siunannut minun viimeiset hetkeni!» + +»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi. + +»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä. + +»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna +ollen polvillaan paroonin vieressä. -- »Lapsenkin suusta on hän ottanut +kiitoksen!» -- + +Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli +tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset +olivat. »Amen!» sanoi hänkin. + +Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!» +huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi. + +»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä, +»miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät +teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi». + +Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin. + +Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo +mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin +askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut +hänet syliinsä. -- »Minun poikani!» kuiskasi hän. + +»Teidän poikanne ... parooni Edler ... minä!» + +»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle; +sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi +kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan +sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle +pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte... Minä hain +teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^ +kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». -- -- + +»Sinä et usko minua?... Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän +sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin +Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta +silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää, +mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan...» -- + +»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?» + +»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen +kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen +velkansa». + +»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty...» + +Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä. +Maisteri puristi kovasti niitä. -- »Ylönpalttinen on Jumalan armo!» +sanoi hän. -- + +»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen +paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on +Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä +kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on +sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä +meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on +sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen +muistonsa!» + +Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin +hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi +suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa, +vieläkö halveksit minua?» + +»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te +olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa. + +»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri. + + +XVII. + +Vielä kerran Riemulassa. + +Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee +maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. -- Ei näy ketään +ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden +edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan -- hovissa ja pirtissä, missä +vaan missä rauha vallitsee. + +Nyt on, näet, jouluaaton ilta. + +Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan +ilmassa ovat ulkona. -- + +Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu +koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta. + +Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan, +tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua +viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin +päin sama mies kuin ennenkin -- se on: hän on ylpeydessään vielä +yltynyt. + +Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa +kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen +ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle +ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä, +joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. -- Sohvalla istuu Antti ja +Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä. + +»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian +sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee +sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä». + +Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet +viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut, +hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän +leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan +lapseksi uudelleen. + +»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli +Riemula surun pesä» -- puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä, +ettei parooni näkynyt sitä muistavan. + +»Silloin kuoli vanha rouva!» + +»Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei +olisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan, +unhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa». + +»Hän oli äiti, hänkin!» kuiskasi Hanna. + +Lautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan; +mutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja +näyttäen sitä isälleen sanoi hän: »terveisiä maisterilta!» + +»Vai niin; onko tullut kirje?» -- + +»On -- ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa +nukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!» + +»Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?» + +»Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär». + +»Hullu peeveli!» jupisi lautamies. + +Kello löi 7. -- Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja +kaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni +Lorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi +joulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa. + +Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon. +Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin +ympärille. + +Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta +tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi +suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän. + +Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri +Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla. + +Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku +Antti sai ensimmäiseksi lukea: + +»Sovitus haudalla». -- + +»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan +katsottuaan kummakseen taulua. -- »Enpä olisi saattanut uskoa kerran +minunkin paperille tulevan!» arveli hän. + + + + +PALKINTO. + + +Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet +paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras, +sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla. +Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty +Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova +oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu +ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen +taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi. + +Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana +tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18-- monessa paikoin maassamme +semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät +ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he +antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he +ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi +murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset +pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja +puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin +hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä +Pitkä Pekka. + +Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen +hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta +nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan +markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen, +pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi +nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä +ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina +nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä +mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen. +Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka +aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty +varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja -- hänestä +puhuttiin, sillä häntä pelättiin. + + * * * * * + +Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs +tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa +Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla +paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18-- talo, ja samaten kuin sen +isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna +hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin, +seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit +kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä +paikkaa pidettiin yhteisenä. + +Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa +puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen +ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä +kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että +monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen +aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon +parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki +ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina, +kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt +tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän +rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika, +rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän +rakkaudella rakasti. + +Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria +aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän +koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella +työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta. +Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään, +ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee +ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli +joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään, +niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli +koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä, +joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin; +mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli +voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa. + +Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen +ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni +nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa +paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen +silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut +aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa +silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla +häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin, +hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen +kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan +suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan +suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle, +kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään +syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä +takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui. + +Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään +olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa +Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään, +Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään +tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota +Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa». + +»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se +pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo +yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen +Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat +yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka +ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut, +miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme +rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin +on naapurirauha kadonnut». + +Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi +itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan +ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa +kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja +yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat +etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä +tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani +tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!» + +Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään +kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan +ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja +pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa, +mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos. + +»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä +olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa +minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat +toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen +mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä +voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu +juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit». + +Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa. +Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli +rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka +aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja +tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi, +tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan +tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja +aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut. + +»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti. + +»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä +hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on +rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette +vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa +pois velkasi; -- ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka +menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on +hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät, +sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä +ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!» + +Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen +kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä. + +»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin +pian». + +»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei +Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila +toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään». + +Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei +vastannut mitään. + +Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin +tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni +matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään +kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin, +niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron +kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä +tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila +mitään näkisi. + +»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä +rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan +itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen; +semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää, +joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa +asemaansa». + +Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin +uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin +salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket, +ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei +tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi. +Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän +Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät +tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt +heidät Ollin töllissä. + +»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa. + +Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan +pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän. + +»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila. + +»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi +Olli. + +»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen +kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä +rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon». + +Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän. + +»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa +teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä +me olemme rehellisiä». + +Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen +sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi +tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa! +Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat +isäsi rehellisen nimen». + +Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle. +Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin +suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä +puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla +isännällä sanomista?» + +»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan +Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän +töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa, +kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne! +Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt +kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä +ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei +raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua -- -- niin --» + +Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä. + +»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo. +»Otetaan rahaa muualta lainaksi». + +»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat: +minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna -- niin mitä +sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene +velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat: +tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! -- +Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi +hyljätä meidät.» + +»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin +anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo. + +Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit, +itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut +Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole +sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!» + +»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo +hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan. + +»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette +te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun +vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä +saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä +viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin, +lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri +ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!» + +Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan. +Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut, +niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään +syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui +hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin +minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani». + +»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille, +niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta, +»lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät». + +Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit +pitää!» sanoi hän. + +Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa, +sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli +muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova +ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo +ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata +syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen. + +Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen. + + * * * * * + +Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat +loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän +kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin +muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta, +vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen +omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka +poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli +ensinkään hänestä saanut lohduttajaa. + +Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena +tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän. + +»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?» +kysyi Mattila kylmästi. + +Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin. + +»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin +kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia +on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen +varastellen». + +Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei +tuosta varotuksesta pitänyt mitään. + +»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee +rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin +lähellä». + +»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän +kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin». + +Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella +mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite +nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta! +Elkää ajako meitä töllistämme!» + +»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän. +Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme». + +Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan +sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken +epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan +käytöstä. + +»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun +astui tölliinsä. + +Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta. + +»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia +tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta +kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies +Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä +ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan +olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa +kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat +takasin». + +»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin +ryöstetty» -- huokasi Olli. + +»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on +saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän +rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää». + +»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella +mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä +tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen +päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä +kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut +havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli +tapahtunut. + +»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli +kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan +toisesta perheestä. + +»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa +Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka +ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra +sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli +komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän +kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle +saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.» + +Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen +mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi +saada 50 riksiä?» + +Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: Ȋlä +Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä +puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään +kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli +parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää, +eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut +ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se +auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen +seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä +samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä +paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen +vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin +voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et +saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä +kumminkin aina saat», + +»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan +äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini, +te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana +huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku +merkitys?» + +Äiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen +jotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä +sanoi hän: »Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne +houkuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja +jättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli +herran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä +purista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun +hän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä, +köyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä +eikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. -- Usko äitiäsi, tuollaiset +sanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra +sitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt +sanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle +morsiameksi, -- niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän +tuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on +onnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan +sinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on +kuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta». + +Elsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. »Ette te minulle +noin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut», sanoi hän vähän ajan +kuluttua. + +»Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja +herran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin +voi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja +ennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle». + +»Ei sanaakaan!» + +Tämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken +viisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli +vuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita +saapasnauloiksi. + +»Kauan viivyitte navetassa», sanoi Olli; »mutta hyvä on, että ruokitte +lehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin». Sitten +ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin, +kysyi hän: »tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?» + +»En», vastasi Vappo; »hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa +tervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa +jalkamarssissa Haapaniemeen». + +»Joutilaat johonkin joutuvat», jupisi Kaarle; »mutta eikö nyt jo rupea +olemaan maatapanon aika?» + +»Melkeinpä niinkin!» vastasi Vappo. + +Samalla kuului järäys pihalta. »Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene +katsomaan, Kaarle!» sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään. + +Kaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja +nuorenlainen herrasmies astui sisään. + +»Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti +isäntä, vai kuinka?» sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä +Ollille. + +»Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä +päivälläkin kävi?» + +»Sama mies!» sanoi herra iloisesti; »ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin +minä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä +minä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut». + +»Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä +aivan lähellä, siellä saisitte parempaa», sanoi Vappo. + +Mutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa +luo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli. + +Herra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja +sai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään +keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: »Onko se +totta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka +niminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on +koko joukko rahoja Tottijärven kartanossa». + +»Totta se on», vastasi Vappo, »koska nimismies juuri aamulla kävi +täällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme +niin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet, +minkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa; +yksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa -- vai +miten?» + +»Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla», liitti +Elsa tähän; »se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies, +että varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä +olivat joutuneet, ei tiedetä vielä». + +»Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että +kauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa». + +»Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen», +sanoi Vappo. + +»Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni +tuleekin». + +»Se olisi aivan suotava!» lausui Olli. + +»Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä», huusi herra +innokkaasti. + +»Ja minä suutelisin häntä», sanoi Elsa ujosti. + +»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon +mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin +olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!» + +Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä +tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille +kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi, +milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta +kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän +on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon +hänellä mahtanee olla?» + +»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan +lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä +vieneen hänelle äärettömän rahasumman». + +»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!» + +»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle. +Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia», +vastasi Vappo. + +Olli huokasi. + +»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa? +Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?» + +»Aivan oikein -- olen minäkin». + +»Ja Mattila hätyyttää teitä?» + +»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä, +millä maksaisin». + +»Onko velka suurikin?» + +»50 riksiä». + +»Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos +odottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?» + +»Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään +tarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä +hinnalla lehmäni ja töllini». + +»Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha; +luota sinä siihen, eläkä murehdi!» + +»Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!» huusi Olli iloisena. »Tuosta +näkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä +hakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun +maksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä +kiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan +sanaanne». + +»Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt +minä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä +minä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin». + +»Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi, +ettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä». + +»Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse +makaatte?» + +»Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi». + +Tuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili +kummallisesti. + +»Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän», sanoi +Olli lähtiessään levolle -- »ja siitä tulee minun vieläkin kiittää +teitä, hyvä herra!» + +»Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette +minun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu». + +»Oi herra! Aivan mielelläni!» + +»Tuo herra on aivan siivo mies», sanoi Olli ylisille päästyänsä; +»semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka +semmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen +vaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin +velkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, -- se on +jo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!» + +»Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen +nimensä on Komander». + +»Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!» + +Aamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli +ketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. »Herrat nukkuvat aivan +kauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen +aikaansa». -- Mutta kun Olli tuli pihalle, havaitsi hän hämmästyen +vieraansa jo kuleskelevan edes takaisin järven rannalla. Hän meni lakki +kädessä herran luo ja sanoi: »Hyvää huomenta!» + +»Jumal' antakoon! Minä heräsin äsken, ja kun en tiennyt mitä kello oli, +menin ulos aamuruskon valossa katsomaan seutua. Mikä on tuon saaren +nimi, joka tuolla näkyy; se on luullakseni poltettu kaskeksi nykyisin?» + +»Se on Kalmassaari. Koska näytte ihailevan luontoa, tahdon kysyä, eikö +tekisi mielenne nähdä erästä kummallista kiveä, jota herrat isolta +kirkolta usein käyvät katsomassa; sitä kutsutaan Pirunpesäksi?» + +Herra näkyi säpsähtävän kuullessaan Pirunpesää mainittavan. -- »Ei, +hyvä suutari! Minä olisin lähtenyt pois kohta noustuani, ellen olisi +tahtonut sanoa teille jäähyväisiä ja kiittää teitä hyvästä. -- Minulla +on kaksi virstaa Tottijärvelle, ja kun minä sinne tulen, tapaan +tohtorin nousemaisillaan. Jos sattuisitte näkemään katteini +Gyllenbögeliä, niin sanokaa minulta terveisiä hänelle. Ja nyt ei muuta +kuin Jumalan haltuun! Ehkä lähetän jo huomenna rahat». + +Herra heitti olallensa pyssyn, kätteli ystävällisesti Ollia ja Vappoa, +mutta Elsaa taputti hän olkapäälle ja sanoi hellästi: »Voi hyvin, +kaunis lapsi!» + +»Kyllä tuo herra saattaa olla hyvä mies», supisi Kaarle itsekseen, +»mutta kumma, miksi en minä voi häntä kärsiä!» + +»Jos joskus tulette Turkuun, niin tulkaa katsomaan minua», huusi herra +Vapolle ja Elsalle, jotka olivat jääneet pihalle Kaarlen kanssa. Olli +oli lähtenyt saattamaan herraa tielle. Olli ei tuossa huomannut, että +herra aika kiireesti kulki Mattilan talon sivu, että hän väisti sitä +niin paljon kuin taisi, jotta hän, vaikka tie siihen aikaan kulki +kartanon pihan poikki, miltei juosten kulki takatietä. Olli ei itse +mielellään lähestynyt Mattilaa, jos saattoi lähestymättä olla, ja +sentähden hän ei tuota herran käytöstä huomannut. + +Muutaman minuutin kuluttua askaroivat äiti ja tytär kahden töllissä. +Elsa oli vallan iloinen; hänen sydämellänsä oli jotakin, jota hän ei +äidillensäkään tahtonut uskaltaa sanoa. Vappo ei tuota huomannut, kun +hän pöydältä korjaili ehtooaterian jäännöksiä. Mutta ajan ääneti +oltuaan lausui äiti, silmäillen Elsaa: »Hurja Olli, joka Elsan tahtoisi +köyhän talonpojan muijaksi!» + +Elsa seisahtui äkkiä tuota kuullessaan ja laski kätensä pöydälle +äitinsä eteen. Hänen nimettömässä sormessaan kiilsi kaunis kultasormus. +»Tuon, äitini, pani vieras herra sormeeni, kysyen: 'Lupaatko, Elsani, +syksyyn odottaa minua?' -- Minä menin punaiseksi enkä voinut vastata +mitään. Herra lausui silloin silittäen hiuksiani: 'Minä näen, ettet +kiellä, vai miten?' -- Minä tulin vielä punaisemmaksi. -- 'Hyvä!' sanoi +herra; 'muista minua, kun näet tuon sormuksen!'» + +Äiti hymyili. »Mutta Jumalan nimeen, milloin sai hän tilan antaa +sinulle sormuksen?» + +»Tänä aamuna, kun rannalta tulimme. Te puhuitte pari sanaa isäni +kanssa. Herra tarttui äkkiä käteeni ja laski sormeeni sormuksen. Isä ei +sitä nähnyt, mutta en ole varma siitä, ettei Kaarle sitä huomannut». + +»Kätke sormus, Elsani, ettei Olli sitä näe!» sanoi Vappo iloisesti. + +Samalla tuli Olli takaisin ilosta loistavin silmin: »Nyt on hätä +karannut Ollin töllistä! Jumalan lähettämä oli totisesti tuo herra. +Tässä on rahaa Mattilalle. Tulkoon milloin tulee, nyt on minulla millä +velka maksetaan! Erotessansa arveli herra: 'Olli, kun oikein mietin +asiatasi, niin lienee paras, että kohta saat rahat, ja koska minulla +sattuu olemaan muassani sen verran minkä tarvitset, niin ota, tuossa on +50 riksiä!' -- Jumalan kiitos!» Niin puhui Olli, ja perheensä iloksi +laski hän rahat pöydälle nahkakukkarosta. + +Samalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime +viikolla taittunut. + + * * * * * + +Missä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa +rannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän +virstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on +siinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin +sidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut +kasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan +mahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin +ole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä +pysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että +Suoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä +vahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin +täällä runsaasti tapaa. + +Juuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen +kivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että +herrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää -- niin kutsutaan kiveä. +Se on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi +kontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka +järvelle viittaa, niin on näky aivan outo. + +Tästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja +pitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran +päässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin +koko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi +levenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata, +ettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi. +Minne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä +näkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot +seisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla +kirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta +Pirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos +kohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan +värisenä vuoren varjossa. -- Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi +nämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla, +mitä ainoastaan silmä voi käsittää. + +Me jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan. + +Seuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin +itsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos +järvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni +kuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä +heittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle +seudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä +rannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja +hihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti. + +Vene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota Ȁmmän +istuimeksi» kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon +luonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään +miehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän +eli »Evan» istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta. +Ylipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi. +Tuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään. + +Tuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli +itsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti. +Hän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski +hiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. -- Ei +mitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei +ollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun +nyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä +pois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt +erotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt. + +»Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä, +ei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni». -- + +»Se olisi saatanaa!» sanoi toinen ääni. »Hänellä on vielä kaikki +rahat». + +»Oletko kuullut, elääkö tuo heittiö vielä, joka melkein oli surmata +minun viime viikolla?» + +»Elää, ja tulee luultavasti jäämään eloon». + +»Olisi se saakeli saanut kuolla; en minä ymmärrä, mitä virkaa hänellä +enää tässä maailmassa on». + +»Oles vaiti -- --! Jumalan kiitos! Tuolla tulee Pekka». + +Nyt kuuli nuorukainen, joka ei ollut kukaan muu kun vanha tuttavamme +Kaarle, oksain taittuvan. Hän vetäysi veneineen niin liki rantaa kuin +voi, kuullakseen paremmin. Hän laskeusi itse pitkälleen veneesen ja +kätki takillaan vaaleat hihansa. + +»Olette odottaneet kauvan», -- kuuli hän tulleen sanovan -- »mutta +mahdoton oli minun ennen ennättää tänne. Paras on, veljet, ettemme enää +näillä seuduilla viivy, sillä -- olettehan kuulleet, mitä Mattilassa +viime yönä on tapahtunut?» + +»Miten perhanassa me sen olisimme kuulleet, kun et sinä salli meidän +käydä missään». -- + +»Sieltä on varastettu toista tuhatta riksiä». + +»Ja varas on, Jumal'auta, Pitkä Pekka!» -- + +Hiljainen nauru kuului puhujan suusta. + +»Mutta tuosta summasta saat sinä jakaa meillekin, sillä olisimme mekin +voineet sen tehdä, jos vaan olisit antanut». + +»Hyvä toki! -- Ja nyt pois, kukin eri haaralleen! Ensiyönä vielä +kokoonnutaan täällä; sitten on paras, että jätämme tämän seudun». + +»Ei vielä, ja'a ensin rahat, muuten...» + +Kaarle kuuli hämmästyen puhetta. Hän mietti, kun miehet rahojaan +jakoivat, missä hän oli tuon Pekaksi nimitetyn miehen äänen kuullut. +Mutta miten hän miettikin, ei hän sen selvemmälle tullut. + +»Kuullut ja puhutellut olen minä tuota miestä, mutta missä?» jupisi hän +itsekseen. + +Mutta kohta kuuli hän taas puhuttavan vuorella. + +»Sinä olet kunnon mies, Pekka!...» + +»Vähän minä kadun, että minä tämän varkauden olen saattanut aivan +syyttömän miehen päähän. Liki Mattilaa asuu rannalla Olliksi kutsuttu +suutari, joka oli velkaa Mattilalle 50 riksiä. Minä annoin ne Ollille, +ja kun hän tänäpäivänä maksaa velkansa, näyttää hän luultavasti +kukkaron, jossa ne olivat, ja Mattila ei mahtane olla sitä omakseen +tuntematta». + +»Sinä olet viisas junkkari ... sinä?»... + +Enemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin. +Hän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen +uskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki, +mitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti +sydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta. + +»Kummallista!» jupisi hän itsekseen. »Alusta saakka en minä voinut +kärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy» -- ja kiireemmästi kuin +ennen riensi vene eteenpäin. + +Kun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon +rannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli +menossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras. +Soutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut? +Mutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä +saavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen +saataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon +nimismiehestä. + +Hän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon. + + * * * * * + +Ollin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin +kukkarossa Ollin arkussa. + +»Rikkaalla ei ole suurta siunausta», arveli Olli, kun syödessään +silmäili Mattilaan. »Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun +talon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli +käynyt! -- Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä +sanoo, kun minä hänelle rahat annan?» Näin puhui Olli, mitä sylki +suuhun toi. -- + +»Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?» kysyi Vappo. + +»Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. -- Mutta totta mar +tuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle +annan!» + +Olli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle +päin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa, +koko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli +tuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän +luuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa +makuuhuoneessaan. Ja kumminkin -- kun hän eräänä aamuna herää, on arkku +poissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä +viima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani +väkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki -- jälkeä ei +näkynyt, ei kuulunut. + +»Kaikki poissa -- poissa!» huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi +Ollin tölliä, -- »ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin +kiskon minä häneltä velkansa». -- + +Semmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan +millänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti: +»hyvää huomenta!» + +»Jumal' antakoon!» mumisi Mattila. »Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt +on kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?» + +»Istukaa!» sanoi Olli. »Kyllä maksu kohta annetaan. -- Teillä on käynyt +paha vieras?» + +»Uh, uh!» puhalsi Mattila. »Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin +antaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn +piiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi». + +»Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni», lausui Olli. + +»Toivottava!» ärjäsi Mattila. »Sen pitää tulla kiinni, minun pitää +saada rahani takasin; muuten en minä voi elää». + +»Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?» + +»Uh, uh!» puhalsi ukko. -- »Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia +on, muuten -- --» + +»No, noh!» sanoi Olli lähestyen arkkuansa. »Varas ei saata olla kukaan +muu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti +kauppamiehen». + +»Sukkelasti! Ei minulla ole aikaa täällä kauan istua». + +Keveällä sydämellä avasi Olli arkkunsa ja otti esiin rahapussin; mutta +tuskin olisi ukonleimaus saattanut hämmästyttää häntä enemmän kuin nyt +Mattilan ärjähdys nähdessään kukkaron. + +»Mies, varas! Mistä olet minun kukkaroni saanut, minun kukkaroni, +kuule?» -- Ja voimallisilla käsillä tarttui Mattila Ollia kaulukseen. + +Olli ei ensin ymmärtänyt mitään. »Tässä on 50 riksiä -- lukekaa itse!» +-- sanoi hän; mutta kun Mattila pudisti häntä kauluksesta, ehtimiseen +huutaen: »varas, varas, minun rahani, minun kukkaroni, joka toiss'yönä +varastettiin», nousi paha aavistus vähitellen Ollissa. + +»Rahat sain minä eilen eräältä herralta, joka täällä oli yön», sanoi +hän. + +»Vale, vale! Sinä olet varas; anna kohta kaikki rahani takaisin!» + +Olli koetti puolustaa itseään, mutta Mattila ei kuullut mitään. Hän +huusi kuin peto ja veti kauluksesta Ollia sinne tänne, ehtimiseen +vaatien rahaansa. + +Lienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut, +että ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin +tällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja +jokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa +tavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi +mieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei +siis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas. +Vähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli +tullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa +toimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli +kaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos +olisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei +tämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei +ollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta +kuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät +ymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli +jo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota +vierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä +enemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä +päivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin +pilkaten: »käräjissä kyllä asia selkenee». + +Mattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina +väliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt. +Olli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi, +joka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun +Mattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen! + +»Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani +sormuksen?» -- huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle. + +Olli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi +aivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. -- »Mistä +olet sinä sen sormuksen saanut?» kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa. + +Elsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli +kuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta +näkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi +hän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: »Minä sain sen eilen +aamulla herralta». + +»Sen minä arvasin», -- nauroi Mattila. »Jos minä täällä löydän koko +raha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono +valehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne +kaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa +liitossa?» Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen, +niinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. »Niinpä kyllä», sanoi hän +vähän ajan takaa; »kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen +tykö?» + +»Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan», -- huusi +Mattila innostuneena; -- »poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku +pikemmin». + +Jos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita, +sattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt +kolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin. +Mutta Kaarle ei katsonut järvelle. + +Kun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. -- +»Minne Ollia viedään?» kysyivät he. + +»Hän on Mattilan varas» -- vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi +Olliin. + + * * * * * + +Kaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle +laskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla +istuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla +maininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin, +jotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. -- + +Puoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä +koskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos +olisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät +Ollin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet +saavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene, +joka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha +kuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella, +nuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä +ei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen, +hänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava +käsivarressa. + +Veneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me +tunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin +lujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä +nojaa arkkua vastaan. + +Työ on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle, +joka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä +saakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi. + +Ei sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden +kirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat +entiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon. + +Aamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka +sinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista +peninkulmaa. + +Rosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt +olisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene +oli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta +perässä. Se oli Kaarle. + +»Hän on nukkunut», sanoi kuudennus; »mutta hän tietää paremmin kuin +kukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto +tuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan +porilla, nouse!» + +Mutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa. + +Vielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei +tullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista; +mutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin +vasemmalle olalle. »Hän on tainnuksissa», huusi kuudennus, ja nyt +nostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut +ennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen +tulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut +pitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä. + +Nyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli +koko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä +oli vielä henki. -- + +Rosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan +huolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne +seurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui. + +Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu +Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään, +jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli +päätetty viedä heidät Turkuun. + +Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön +perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat +vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella. +Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä +kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi +mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon, +että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja +kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he +olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana +rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni +otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten +yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut +Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella +rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui +lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä +oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan -- hän oli +Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui +Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen. + +Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta +sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin +kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli +päästetty irti. + +Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi. + +Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin +paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen +niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on +tuolilla nuo 50 riksiä. + +Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle +voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt +hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen. + +Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä. +Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän +jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!» + +Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. -- +»Palkinto?» kuiskasi hän. + +»Palkinto!» vastasi Olli. + +Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään +Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen +sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys, +kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu. +»Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» -- Tuon sanottua menivät +nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee +hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa, +uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita -- +hän oli mennyt. + +»Hän on kuollut!» -- huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä. +Kauppamies silmäili silloin rosvoa ja -- sydän niilläkin oli. Pitkän +Pekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja +katosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä +Pekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. -- + +Rauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen. +Kuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin. + +Kuolleen vierestä korjasi Mattila rahat. + +Kun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja +laskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran +kuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei +uskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän +Elsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut +sanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa +vyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat. + +Tästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä. +Hän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä +mukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. -- Vappo +oli sinne vuotta ennen muuttanut. + +Samana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin, +otti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa +kotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin. +Lieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä. + +»Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa», sanoi kirkkoherra, kun +piti ruumissaarnan Kaarlelle. -- »Mutta paras palkinto on aina puhdas +omatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre +maailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on». + + + + +MERIMIEHEN MORSIAN. + + +I. + +Saarelassa. + +Jo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet +täyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut, +siemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa +ei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja +syksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni +laulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo +siellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen +rannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää! + +Saarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla. + +Heikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika. + +Talo oli neljännesveroinen, -- vähäinen, mutta kaunis. + +»Joko mennään kirkkoon, Aina?» kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi +astioita takan vieressä. + +»Isä!» sanoi tyttö. »Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna +kaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä +-- --» + +»Vai niin!» sanoi isä. »Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?» Ja niin +meni hän kirkkoon. + +Heikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän +oli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen +kasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi, +muuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti, +ja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli +eilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut: +»Jumala olkoon kanssanne!» + +Maunu oli merimies. + +Aina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis. +Ainan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset. + +Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti +virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan. + +Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina +oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä +niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin +kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella, +taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät, +leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin +isä ja tyttö ei talossa ollutkaan. + +Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin +talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli +tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin +on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» -- + +Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään +silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti +sieltä pettua talven tarpeeksi. + +Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän +oli ennen nälkää kärsinyt. + +Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja, +väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ. + +Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen. +Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa +kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki +oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin +kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen +kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli +Ainan isä, Saarelan Heikki. + +Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen +sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon. +Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa +Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli +Saarelasta peninkulma. + +Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi. +Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin +tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja +tehdä emännän toimet -- siinä oli Ainan taito. + +Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut +oudon tunteen sydämessään -- Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua. + +Aina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan. + +Maunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli +viisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime +syksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun +vanhemmilla oli ollut torpanmaa. -- Junttilan torppa oli ollut virstan +päässä Saarelasta. -- Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli +kuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen +omaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi +hän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen +kaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli +viisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten +kuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa. +Kevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen. + +Talvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin +Junttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen +oli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: »Setä! Antakaa minulle +Aina vaimoksi!» Heikki oli sanonut: »Ota Aina!» + +»Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät», sanoi Maunu. Aina loi +silmänsä alas. Isä sanoi: »Olkoon niin!» Aina oli talonpoikainen tyttö, +luonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän, +vaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, -- hän ei ajatellut sitä. + +Hän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa +Maunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä: +»Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs». Hän oli veisannut +virren loppuun, kun Maunu tuli tupaan. + +»Hyvää huomenta, Aina!» sanoi Maunu ja kätteli Ainaa. + +»Jumal' antakoon, Maunu!» vastasi tyttö ja punastui. + +»Onko setä mennyt kirkkoon?» + +»On ». + +»Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen +Junttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa, +Lontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä +Saarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle +morsiuslahjoja ulkomailta». + +»Kiitoksia!» + +»Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?» + +»Lupaan». + +»Tule ulos, käydään ahteelle!» -- -- -- + +Aamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki +liikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä. +He istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen +sanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa +Jumalaa. Maunu oli onnellinen. + +Merimies suuteli morsiantaan. + +Ȁlä ole kauan poissa!» sanoi vihdoin Aina. + +»Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu +ja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi». + +Taasen hiljentyi puhe; onnelliset eivät puhu! -- + +Maunu katseli Ainaa, Aina katseli Maunua. + +Mutta seurakunnan kirkossa saarnasi tänä päivänä nuorukainen +ensikerran. Vanhan pastorin veljenpoika oli tullut pappilaan kesäksi. +Hän saarnasi, ja kansa sanoi: »kyllä siitä aika pappi vielä tulee, kun +joutuu». Heikki pahaksui, kun hän ei tiennyt ottaa juustoa mukaansa +kotoa. + +Saarelassa istui Maunu ja Aina, ylkä ja morsian, joen rannalla. +Kirkossa saarnasi nuorukainen. -- + +Ei sen kummempi se. + + +II. + +Miten Heikkiä markkinoilla petettiin. + +Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot +olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan +joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa +arkkuunsa. -- Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän +tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi +tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut +iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet, +oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki +isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi +Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä +vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa +lehtiään». -- Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä +ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti. + +»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui +kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä». + +»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli +saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja +hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti. + +Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki +toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli +hänellä aina Maunu mielessä. -- Kolmantena päivänä oli isä luvannut +olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo +oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei +tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa +tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito, +joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili +hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään +näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja +pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei +ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun +uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden +kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä +markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita +pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös. +»Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi +vuoteelle. -- Hän nukkui. + +Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin +lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne. +Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän +nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää +oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20 +ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian +havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan. +Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut +tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta +pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja +repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. -- Rahatta ja +jyvittä tuli Heikki raukka kotia. -- Se oli kovaa! -- + +Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri +taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys, +mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu +on hukkunut!» + +Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut. +Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä +saattavansa lukea onnettomuutensa. + +»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! -- -- Kirveeni +on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». -- Ja nyt puhui isä +kohtaloistaan kaupungissa. -- + +»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen +koskenut. + +»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen +kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!» + +Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut +saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta +myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy +pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään. + +Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin +ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan +rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat +tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä. + +»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui +hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä. + +Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja +hyppäsivät vuoteistaan. + +»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski +toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät +miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse. + +»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja +viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos. + +Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi +nimismiestä istumaan. -- »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi +nimismies. Ȁlä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin +markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten, +ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat +petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi +vastaan; tänne vehkeesi kohta!» + +»Herra Jumala siunatkoon!» huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi +ymmärtämään. »Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!» + +Ȁlä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi +nähneet». -- + +»Her-ra va-allesman-ni! -- -- --» + +»Jussi!» huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt +sisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. »Joko tunnustat, +vai? -- --» ja nimismies näytti rautoja. + +Heikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut +käräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin. +Mutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi +toinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä +tämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen: +»minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että +minä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!» -- Tuo lause +hämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän +omantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies +oli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja +Jussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille. + +Aina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat +käsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää +syytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi +ylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja +hän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan, +ja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin +tunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus +nimismiehessä. Ȁlä sure», sanoi hän, »että pariksi päiväksi vien +sinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun +velvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!» -- Ja +nimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. -- + +Ȁlä koske tyttäreeni!» huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin +hän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: »Minä +palaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta +sill'aikaa!» + + +III. + +Kiusaus. + +Aina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen +veivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä +sitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei +mennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän +pallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää +ollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut +isänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan. + +Toinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja +takassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen +isäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen. +Hän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän +edessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. -- Aina säpsähti ja +vetäytyi takaisin kysyen: »missä isä on?» Aina parka ei tiennyt, että +isä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana. + +Ȁlä sure, tyttöni!» sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin; +»isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. -- -- Mitä sinä +yksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona +kova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei +minulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? -- Ei, +päinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin +isäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan, +mutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä +sure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi», -- ja nimismies taputti +taasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut. + +Nimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin; +hän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa. + +Nimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä. + +»Kaunis Aina!» sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan +ympäri. »Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin +toiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä +saattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin +neidon isä ei saata olla pahantekiä. -- Aina! Sehän sinun nimesi on -- +tiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen +leimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat +sinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun +olentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.» + +Niin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli +häntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen +käsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein +puhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja +kaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket +olivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi: +»Minä olen morsian!» + +Lieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään, +vai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että +nimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana +sekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista +puhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: »No, kuka sitten on +sinun ylkäsi!» + +»Se on Maunu, merimies», vastasi Aina hiljaisella äänellä. + +»Soo! Vai Maunu», jupisi nimismies. »Sama, luulen, joka nykyjään +laivoineen meni meren pohjaan -- --». + +Aina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä +nimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: »Se ei ole totta; Maunu tulee +kohta kotia.» + +Lieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän +kuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän +mainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut +avain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei +nimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa +kertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian +havaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan. +»Kova tyttö!» lausui hän. »Sinä olet morsian, mutta minä -- minun +vallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan +myöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun +valtaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin +kohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna +saattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea +katumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden, +kuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!» Näin puhui nimismies, ja +hän pani tuohon vielä lisäksi: Ȋsken mainitsin Maunua; puheeni hänen +onnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.» + +Aina raukka -- tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut +vastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo +lukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton +puolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: Ȁlä +pelkää, kaunis Aina!» + +Mutta nyt vasta pelkäsi Aina. + + +IV. + +Syksyinen päivä. + +Koivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina, +roimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut +pakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä +laulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita. +Suojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan +yksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes +takaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan; +viimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla, +ja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti +yksin. + +Syksy oli tullut. + +Pitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan +kulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset +seisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja +kuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta +auringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen +ijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista! + +Sumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä, +hänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi, +koteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat +kuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän +ollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos +vaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen +ristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi +kevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi: +»Kyllä siitä vielä tulee aika pappi». Kevätaamuin oli Johanneksella +tapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen +lauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua +Suojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen. + +Polkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde +tapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä +olevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä +seisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja +päiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän +katseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat +hänen ajatuksensa? Kuka sen tietää? + +Polkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu. +Valkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa +oli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet. +Tuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi +laskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän +purosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat +neitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan +olevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät +syksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet. +Kengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä. +Mihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa? + +Neitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas +polulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös +kukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen +havaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat +säpsähtivät. + +Neito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka +kukkulalla seisoi; hän niiasi syvään. + +Johannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni +tarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön +matka oli, ja tyttö vastasi: »Pappilaan». Sitten kysyi Johannes tytön +nimeä, ja tyttö vastasi: »Aina». + +»Saatamme kulkea yhdessä», sanoi Johannes; »minä olin juuri aikeissa +palata pappilaan». + +Ison aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi +Johannes kyselemään yhtä ja toista. + +Kun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: »Aina! Sinun +poskesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole +luonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet +itkenyt?» + +Tuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli +vaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille. + +Aina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän +sitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa +punaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt +nimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä +iskivät tulta. + +»Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?» lausui Johannes vihasta +vapisevalla äänellä. »Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?» + +»Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä +uskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies +rukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden +pimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme +kertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti, +vannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa +tiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on +syytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa +tehnyt». -- Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä. + +Aina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän +kumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos +olisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän +ymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä +saattanee olla. + +Aina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän: +»Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää +nimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!» Ja +taasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä. + +Tämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa +tunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. »Niin totta kuin Jumala +on Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on +mahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii, +rehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu +välttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin +sinun puhdas sydämesi ansaitsee». + +Näin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta +kun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen +haavaan. + +Puhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten. +Syyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja +Aina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa, +mutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta +vei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana +rovastin kamariin. + +Kauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes +ja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti +kutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä. + +Johannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja +kun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: »luota minuun; sinulle +pitää oikeus tapahtuman!» + +Lystillinen rovasti nauroi ja sanoi: »Jo nyt sait ikuisen puolustajan, +rakas lapsi!» + + +V. + +Käräjissä. + +Ensimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen +vedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa. + +Kirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja +niinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli +riitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin +Heikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä +vetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka +paikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin +käräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä +enimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta +oli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin, +kirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se +kummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli +torppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä; +hän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita +nyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän +oli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen +pienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät +taisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli +vieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo +oli huono. + +Tässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja +vapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat, +lukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa +poskiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu +käräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille, +oli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta +ilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka +hyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: »Kumma, miten semmoisella +miehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!» Tätä käytöstä ei +Johannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki +Johannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin +hänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. Ȁlä pelkää, Aina!» sanoi hän. »Usko +se vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi +ja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä, +vaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään». Aina pyhki +silloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää +hänessä. + +Rättäri tuli mökkiin. »Käräjät alkavat», sanoi hän. + +Väki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. »Jätä +kaikki Jumalan haltuun», neuvoi Johannes; »apu tulee ennen kuin +luulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan». + +Raudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen +mennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän +Heikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta +käräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin +puhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa. + +Aina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän +tuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa. +Nämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina +vapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa. +Hän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli. + +Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne +tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta +akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen +nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen +sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät +vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat +odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen +ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä +rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan +pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät +muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä +nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta +käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli +vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat +kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea +vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi +kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen +asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana. + +Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu +kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia, +niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin +on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet +odottaa etuhuoneessa. -- Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia +ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa +alkoi tuomari tutkintoa. + +Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili +viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen +silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä +kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän +lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin +edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään +salannut eikä mitään lisiä pannut. + +Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari +nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi +puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita. +Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa +puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on +meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta +saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut +vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en +uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen +elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä +teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta; +mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa +ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta +kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle». + +Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän +seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko +olet valheesi lopettanut?» -- Tuomari vaati häntä vastaamaan +nimismiehen kanteesen. + +»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa +ei ensinkään pelkoa ollut. + +Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin +kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän +rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?» +Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan +etuhuoneessa. + +Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri +tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä, +joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja +pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi +hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut. + +Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa +aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän +nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes +ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!» + +»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. -- +»Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun +hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä +isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. -- +»Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä +miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen +kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta +nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. -- »Oletko +ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. -- »Monta kertaa, herra tuomari!» +vastasi mies. -- »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» -- »Ymmärrän». + +Näin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä +oli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja +rohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja +rupesi tekemään valaansa. + +»Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!» kuului +kamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen +päin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen +Raamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta +mitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan +totta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan +kauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne, +mitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä +hyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi +houkutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä +hän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin, +jos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia +puhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei +ainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin. + +Johannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan; +hän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen +kysyi hän: »Mitä vierasmies on sanonut?» -- »Hän on sielunsa manalaan +vannonut», vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän. +Ainakaan ei mitään sanonut. + +Mutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan +huomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja +kuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä +liikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän +silmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla +sisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki +Saarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi +hänen otsalleen. + +Kun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: »Varmaan se on totta, että +Saarelan Heikki on väärän rahan tekijä», kävi tämä lause kolmen +sydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät, +sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen +oli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan +ja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi +ovessa: »Matti Alatalo kutsutaan sisälle». Silloin liikkui nuorukainen; +hän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan. +»Tuoko se toinen vierasmies on?» puhuivat miehet keskenään. »Sehän se +mahtanee olla», vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta, +hän silmäili ympärilleen ja jupisi: »Jumalan nimeen!» -- Ja ovi +lukittiin hänen jälkeensä. + +»Se nuorukainen ei tee väärää valaa», sanoi Johannes, ja taasen jätti +hän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan. + +»Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?» kuuli Johannes, tullessaan +tupaan, tuomarin kysyvän. »Niin on, herra tuomari», vastasi nuorukainen +hiljaisella, vapisevalla äänellä. -- »Muista», sanoi tuomari, vakaalla +äänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, »muista, että sinun sanasi +tässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!» Niin sanoi +tuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen +silmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli +vaipua maahan. + +»Puhu totta!» kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien +silmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni +tuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta +Heikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut. + +Hetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja +muuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt, +joihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin +tietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta +sitten päässeensä Herran ehtoolliselle. + +»Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on», sanoi sitten tuomari ja käski +nuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla +paikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari +nuorukaista. + +Nuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä +tavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja +kovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän +samaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten +lähestyi hän pöytää. -- Hän teki valansa. + +Tykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli +ison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui +hän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen +todistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa +puhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: »Niin totta kuin +Jumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta». + +»Tiedätkö mitään muuta?» kysyi tuomari. »En», vastasi nuorukainen. + +»Elävän Jumalan edessä olet puhunut», sanoi tuomari; »vaivainen sinä, +jos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut». + +Kylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi +vaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet +tykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: »Sinulla on tytär? Onko +hän täällä'?» -- »On», vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat +katselleet nuorukaista; »on minulla tytär Aina!» + +Johannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli +Aina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi +ummistuneet silmänsä. »Hänkin on valehdellut», sanoi Johannes. + +Kipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina +ei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti +oli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin +oli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka +vaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli +nähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei +vielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä +päivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt +enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat +viime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan +oli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan +ei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä. + +Kun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne. +Siinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa +rakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten +Heikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa +oli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti. +Nimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa, +johon eivät Ainan sanat pystyneet. + +Kun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus +salissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin +silmissä loistivat suuret kyyneleet. »Jumala siunatkoon häntä!» jupisi +isä. + +Miten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin +kutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten +hän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista, +sitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi +istuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa +käräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että +hän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen +kuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä +sydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa +olisi viety linnaan takaisin. + + +VI. + +Rakkaus ja rakkaus. + +Vireä valkea paloi pappilan pirtissä. Rengit kiskoivat päreitä, ja +piikain rukit surisivat. Palkolliset istuivat yksimielisesti takan +ympärillä. He puhelivat päivän käräjäasiasta, jota yksi rengeistä oli +ollut kuulemassa; sitten puhuivat he Ainasta, ja etenkin rengit +surkuttelivat häntä. + +Mutta rovastin asunnossa oli kyökin takana vähäinen kamari. Siinä oli +Ida-mamseli eläessään monta kaunista kesäkangasta kutonut. Nyt istuivat +siinä Aina ja Johannes. Vainajan henki asui vielä huoneessa; kaikki oli +siellä niin rauhallista. + +»Kyllä isäni tuomitaan», sanoi Aina surullisesti. »Miehet tekivät +väärän valan, vai mikä on teidän ajatuksenne?» Aina katseli Johannesta +uskollisesti silmiin tuota kysyessään. + +»Minun ajatukseni on», vastasi Johannes, »että pahuus aina tulee ilmi; +en ole missään tavannut ihmistä, jonka omaatuntoa rikos olisi painanut, +tämän ilmitulematta. Pikemmin tahi myöhemmin Jumala paljastaa ihmisen, +ja hänen salaisimmat työnsä tulevat silloin tutuiksi. Välistä kyllä +näyttää kuin olisi pahuudella menestystä; joskus on viatonkin saanut +kärsiä rangaistusta ansaitsematta; kumminkin on vääryyden tekijä aina +tullut ilmi. Jumala sallii joskus kuoleman korjata ihmisen pahuutensa +keskeltä, ja ihmiset jäävät tietämättömyyteen hänen pahoista töistään; +Jumala ne kumminkin tietää; vaan enimmiten aina kurittaa hänen vitsansa +jo täällä maailmassa. Heikin viattomuus tulee, usko se, ilmi ennenkuin +luulemmekaan, vaikka hänen asiansa nyt hämärältä näyttää.» + +Näin puhui Johannes; mutta Ainan sydän sykki rauhallisemmasti nyt, ja +hänen silmistään vieri kyyneleitä. Ne lievittivät hänen suruansa. + +Sitten puhuivat he Saarelasta, miten talo oli autio ja miten siellä +vieraat kävivät karjaa ruokkimassa. + +Kummalliset tunteet olivat tämän puheen aikana Johanneksessa heränneet. +Hän oli tavannut naisen, jonka luonne oli ikäänkuin hänen omansa; ei +kumma siis, että hän mielistyi Ainaan, että hän nuoren sydämensä +kokonaisella innolla rakastui Ainaan. Tuossa hänen kanssansa kahden +kesken istuen rupesivat hänen sydämensä asiat hänelle selkenemään. Että +Aina oli talonpoikainen tyttö, se ei tullut hänen ajatuksiinsa. +Johannes oli niitä, jotka eivät katso säätyä, vaan ihmistä, ja Ainassa +tapasi hän naisellisen olennon semmoisen kuin hän ajatuksissaan oli +kuvaillut. Kauan he istuivat sanaa sanomatta; pitkä karsi oli +kynttilässä, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut. Vihdoin loi Aina +silmänsä Johannekseen, ja Johannes tunsi rakkauden sähkövirran +juoksevan sydämensä läpi. Hän sanoi hiljaisella äänellä: »Aina!» + +Ainan ajatukset olivat kuluneissa ajoissa. Kun hän kuuli Johanneksen +nimeään mainitsevan niin oudolla äänellä, aavisti hän pahaa; hän kuuli +äänen menneiltä ajoilta, jolloin Maunu istui hänen vieressään. Toisin +oli nyt kaikki. Sydämensä vaati häntä Johannekselle ilmoittamaan, mitä +hän sydämensä syvimmässä säilyssä oli piiloittanut; syytä, miksi tämä +ajatus nyt nousi hänessä, ei Aina tiennyt, mutta kumminkin seurasi hän +sydämensä vaatimusta. »Minä olen kauan teiltä syvimmän salaisuuteni +kätkenyt», sanoi hän hetken kuluttua; »minä olen orpanani Maunun +kihlattu morsian». + +Ulkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala; +mustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta +maahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä +hänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa, +hän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa +luopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen +elämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman +silmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta +Ainan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten +oli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa +päivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen; +hänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet. + +Kummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä +ymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän, +ja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän +kutomaan. + +Jo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja +rovasti kysyi ovelta: »onko Johannes täällä?» Mutta kun Aina sanoi +Johanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli +taasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa. + +Sillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa +ajatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona +ollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet +valkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi +hienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään +käsiinsä nojaten portaalla. + +Mutta pirtissä puhuivat palkolliset: »Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on +tullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se +maisteria on käskenyt?» + +Mies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin +myöhään puhutella. Kirkko-Tummu -- tuo eukko, jonka luona Johannes ja +Aina aamulla olivat istuneet -- oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä +aikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin +luona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt +missään. -- -- -- + +Kylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot +jäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän +sitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän, +pudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin. + +»Hurja poika, missä olet ollut?» sanoi rovasti Johanneksen tultua +sisälle. »Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi +tahtoo sinuakin puhutella». + +Johannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta +kysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi +lakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis. + + +VII. + +Jo rupeaa paha palkkansa saamaan. + +Ylen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me +tuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä. +Me soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan, +sillä mitä hän tekee, on hyvin tehty. + +Virsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo. + +Kuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä +oli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen. + +Kirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa +paransi aina. + +Kun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui +tuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui, +miten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa, +mentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle, +Lukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi +päätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. -- Hän +läksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä. + +»Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?» +valitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen +Kirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa +vertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan. + +Hän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului +pihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti +hohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen +muori ajatteli avatessaan ovea: »jokohan Tummu on mennyt levolle?» + +Kuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat +mustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu. +Huoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. »Eikö Tummu ole kotona?» kysyi +Kuudennuksen muori. -- Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta. +»Tummu makaa», ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi. + +Muori meni likemmäksi ja huusi: »Tummu, herätkää!» Hän laski kätensä +Tummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä +valossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi, +että Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät +hikipisareet. Hän huusi: »Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!» + +Kuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman +asiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä +asui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä +sairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon +kuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan -- +semmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä +aikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun +virkistymistä. + +Kun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui +silloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui +Tummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen +sanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä. + +»Herra, taivaan Jumala!» olivat hänen ensimäiset sanansa. »Pitääkö +minun näin kuoleman, näin valmistumatta!» -- Ja Tummu väänteli itseään +vuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti +pystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä +luonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen +kerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä. + +Mutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli +menomatkallaan maailmasta. + +Tummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän +tukkaansa; hän huusi: »minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne +minulle anteeksi antaa? Ei Jumala -- ei -- ei, häntä häväisten olen +minä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet; +viattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. -- -- +Apua, apua! Mistä, mistä apua!» + +»Matti, mene rovastia kutsumaan!» kuiskasi muori rengille. + +»Rovasti! Rovasti!» huusi Tummu. -- »Se on Jumalan palvelija! -- -- Ei, +ei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne -- -- minulla on hänelle +paljon sanomista. -- Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla +kävi täällä. -- -- Maisteri -- -- se oli. -- Sitä Jumala rakastaa. +-- -- Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!» +Ja Tummu vaipui koristen alas vuoteelle. + +»Matti!» sanoi muori. »Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta +tänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!» + +Renki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti +epäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet, +sillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä +palasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään, +sillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän +muuta tiedustellut kuin: »Milloin rovasti ja maisteri tulevat?» + +Pitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää +vastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: »Eikö rovasti jo +tule?» + +Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja +Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa +enenivät. + +Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin +puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän +jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt, +mihin hänen matkansa oli -- hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli +varsinaiseksi elämäksi muuttunut. + +»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen +viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne». + +Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän +hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!» + +Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli +vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin +puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi +hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi +tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua +syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» -- +niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa +päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten +hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi +tuttavansa, kehoittajansa pahaan. + +Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon +kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan +Ainan luona. + +Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet +rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä +kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua -- ja paljon olisi +hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset +sanansa. -- »Saarelan Heikki on viaton -- -- on viaton! -- Nimismies, +-- -- Lassi Juusola, -- -- Matti -- Ala-talo, navettani -- -- alla -- +kuopassa -- väärää rahaa. -- -- Jumala! Jumala!» -- ja Kirkko-Tummun +sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta +silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä +kerta -- viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä +olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma. + +Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä. +Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin +vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän +ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt +Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti +Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa +hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet +takaisin». + +Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta +Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa +merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän +vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva, +ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä +lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja +kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli +toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet, +mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun +hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka +Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia +sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli +hän, ja ne herättivät hänet elämään. + +»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja +töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin +olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei +enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa; +uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti +rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos. + +Matti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes +painoi kuolleen silmät kiini. »Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat +tutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun +silmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!» Näin puhui hän. Muutama +silmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut +makasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla. + + +VIII. + +Ainan uni. + +Yö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui +murheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä +nousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran; +hän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi +syyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut +ajatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä +hänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys +kätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita +vastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina +nukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt. + +Aina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus +levisi Ainan ympärille -- taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä +kirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen +kuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli +ilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa +olivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi. +Hän lähestyi Ainaa. + +»Tunnetko sinä minua?» kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut +hänelle mitään vastata. + +Enkeli hymyili suloisesti. »Kun maailma oli luotu», puhui hän, ja hänen +äänensä oli kuin suloisin soitto; »kun maailma oli luotu, tunsivat +ihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat +silloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. -- Koko luonto palveli +heitä, maa oli heidän.» + +Oi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein +parissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät +kirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon +siivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän +äänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta. + +Mutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli +suloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi +kirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja +ihmiset sanoivat silloin: »_Jumala on rakkaus_». + +Tuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä. + +Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he +eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys. + +Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain +keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä, +joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja +veisaten Luojan kiitosta. + +Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli +sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja. + +Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat, +he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »_Täällä ette +onneanne löydä_». + +Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä. +Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten +omatunto. + +Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana, +niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta. + +»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he. + +Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi +kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi. + +Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta, +ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat +hedelmät!» + +Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului: +»_joka siitä puusta syö, on kuoleman oma_», ja Jumala kutsui puun +_tiedon puuksi_, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa. + +Mutta kärme makasi puun juurella: »Jumala tietää, että minä päivänä +siitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala +kadehtii teitä» -- niin puhui kärme ihmisille. + +Silloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka +puun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli +puhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta. + +Samassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi +linnuksi -- he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi. + +Kun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: »_Te söitte puusta, +teidän pitää kuoleman_!» Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla +hän tahtoi ihmiset kuolettaa. + +Silloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat +_rakkauden_ enkelin. + +»Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!» rukoili enkeli. +Silloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet +putosivat maahan enkelin silmistä. »Minä tahdon heiltä paratiisin +sulkea», sanoi Jumala, »mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa». + +Ja ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin +vartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä +hän rakasti ihmisiä. + +Näin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän +pilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: »Maailman lapsi! Tunnetko +sinä nyt minua?» + +»Sinä olet rakkauden enkeli», vastasi Aina, ja samalla heräsi hän +unestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: »Minä olen rakkauden enkeli; usko, +äläkä epäile!» + + * * * * * + +Kun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes +oli iloinen. »Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi», sanoi hän. + +Uni oli tuonut Ainalle lohdutusta. »Usko, äläkä epäile!» sanoi minulle +enkeli. »Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä», oli Ainan vastaus. + + +IX. + +Jumala elää. + +»Usko, äläkä epäile!» -- nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun +hän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena +silmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä -- ja hän oli tuntenut +hetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: »Missä on +isäni?» -- ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se +vaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen +sanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt +tunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen +viattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän +näki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. -- »Usko, äläkä +epäile!» kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin +nähdä Ainaa tuommoisena. + +Kun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään. +Hän seisahtui portaalle. -- »Usko, äläkä epäile!» kuului hänen +sydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat: +»Navettani alla, kuopassa». -- Johannes astui pirttiin päin. + +Pirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: »Sakri, +Antti, Yrjö, Toppo!» ja ääni kysyi vuoteelta: »Kuka se on'?» + +»Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin», sanoi Johannes, »niin nouskaa +pian ja seuratkaa minua!» Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan +heräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä, +jutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat +kuopasta otettavat kiinni. + +Puoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka +päreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma +oli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat +miehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat +jonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven; +hän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän +miestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden, +joka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet +ja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä +ammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän +hiljaisella äänellä: »Onko Lassi siellä?» + +»Onko se Tummu?» kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi +joku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli, +olisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän +ilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka +hänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana, +väsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus »Ainan tähden» piti häntä +voimissa. »Tänne!» kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana +odottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili +lattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta +ovimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän +kuunteli, mutta ei hän mitään kuullut. + +»Tässä on kuoppa», kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti +lautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun. + +»Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas», +sanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa +oli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä +mitään kuulunut. + +»Tulkaa ulos!» huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle, +ja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli +kaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa +huonosti sammutettu hiili kimelsi. »Tulkaa ulos!» huusi hän +toistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti +hän laskeutua kuoppaan. + +Ummehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti +itsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta +jossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. »Onko täällä ketään?» huusi hän +ja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin +pudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja +kuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli +amme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli +tullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: »Olette +erehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä». Mutta +samassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: »Jos olet +vakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon +ammeen alle!» + +Sakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen +korvaan: »Se liikahti». + +Johannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin +rohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen +yli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. »Jumalan +tähden, älkää menkö!» sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli +nähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun +puheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi +juuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan +Heikkiä syytettiin. -- Ȁlä estä!» virkkoi hän Sakrille ja kulki +suoraan ammeen luo. -- + +»Jos teidän käy pahoin», lausui Sakri seuraten Johannesta, »niin ei voi +kukaan sanoa, että avutta jäitte». Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja +mies. »Toista on», sanoi hän sittemmin, »mennä vihollista vastaan, +jonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista +vastaan, jota ei näe». Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi. +Johannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät +uskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat +silmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen -- +ja kamalasti kaikui kuoppa. + +Se oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja +Johannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä +miehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja +aseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät +mitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt +Johanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi. + +Johannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri +kaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi +ainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko +huonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. -- Lassi oli laukaissut +pyssynsä. + +»Sakri!» huusi Johannes. -- »Maisteri!» huusi Sakri yht'aikaa. -- +Lassin luoti ei kumpaankaan sattunut. »Mennään avuksi!» sanoivat +miehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta +kun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. »Herra +Jumala!» huusivat he. + +»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa, +ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat +itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa. + +Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä +hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen +sormillensa. -- »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään +ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. -- + +»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan +etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi +mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että +molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä +kukistunut alas. + +Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi +kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt +polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin +nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin +kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut +kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla. + +Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti +Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet +ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti +sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän +kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa +loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä. + +Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan +Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän +vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin +häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien +valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta +saattaneet häneen katsoa. + +Ȁlä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä +mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille, +ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan. + +»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui +Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään +enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää +niin pian herää» -- ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka +kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes: +»Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat +työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan +edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin +sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän. +Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät +eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa: +»Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli +käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen +kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että +pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli +kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja +hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään. +Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut +kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli +vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui +pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa, +kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!» + +Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten +Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten +he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle +takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän +oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla +maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman +tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli +onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen +korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän +työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri +nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan +tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon +julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan +tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat +omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen +nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että +sinä...» + +Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella +mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö +hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin +kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset +silmäykset, -- miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän +itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? -- ja +hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan +korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt. +Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui +rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on. +Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta; +mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. -- Tauti teki +hänessä työtään. + + +X. + +Uusi kevät. + +Ei sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla; +tulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla, +missä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa +avaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa +kevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä +laulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä +laineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään +kirkkaan vesikalvon pinnassa. -- Talvi on kulunut, ja talven jälessä on +kevät tullut. + +Likellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut -- se on nyt +autiona -- seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen +vainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne, +jotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin +kerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka +jäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan +ovat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä +-- säteensä kuinka kauan? + +Rauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään +oksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset. + +Eteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat +sitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä +avannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos +se puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa +makaa -- se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli +ollut. + +Aurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa; +hän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään. +Hän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet +heräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen +juurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja +suuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään. + +Joka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole +ollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy. + +Näin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän +tuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: »Usko, äläkä +epäile!» + +On hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt +häntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo +kuultavasti sydämensä ajatukset: »usko, äläkä epäile!» + +Nyt on elämä kirkkomaalla herännyt. Hiljaisuus on häiritty. »Aina!» +sanoi pappi. + +Neitonen kääntyi. Näkeekö hänen silmänsä oikein? Näkeekö hän näkyjä, +vai onko se vainajan aave, jonka muisto kuluneista ajoista kuvailee +hänen silmäinsä eteen; vai onko se Maunu, joka elävänä seisoo hänen +vieressään? + +Aina -- sillä Aina tuo kukankastaja oli -- ei saa sanaa sanoneeksi. Hän +vaalenee; ellei hän puuta vastaan nojautuisi, kaatuisi hän maahan. + +»Aina!» sanoi nuorukainen. -- »Maunu!» kuiskuivat Ainan vaaleat huulet; +sitten sanoi hän ikäänkuin epäilisi hän vielä: »Sinä elät!» + +»Minä elän» -- ja voimallisin käsin hän uskollista rintaansa vastaan +sulki morsiamensa. Silloin tunsi Aina, että hän eli: kulunut aika oli +hänelle uni -- kolkko, paha uni. -- Mutta kieltämättä loi hän +silmäyksensä orjantappuraan; se oli Ainasta kuin olisi tämä +nyykähyttänyt kukallaan. Maunu näki, mihin Ainan silmäykset olivat +käännetyt. »Kuka tässä lepää?» kysyi hän hiljaa. + +Silloin heräsi Aina; hän hymyili surullisesti, kun hän vastasi: +»Maisteri Johannes». + + * * * * * + +»Kun Jumala vie sinut ja ylkäsi yhteen, käykää joskus minun haudallani: +rukoilkaa siellä lepäävän nuorukaisen edestä!» oli Johannes Ainalle +sanonut, ennenkuin hän kuoli. Ainan kuumat kyyneleet olivat silloin +pudonneet nuorukaisen kädelle; mutta Aina ei saanut koskaan tietää, +että Johanneksen rakkaus oli ollut hänen elämänsä, että Johannes häntä +rakasti ja että hän hänen onnensa tähden kuoli. -- Siitä ei Aina +tiennyt -- kentiesi oli se hänen onnensa. Oliko hän Johanneksen +rakkautta aavistanut, sitä ei saanut kukaan tietää. Mutta Jumala oli +sallinut, että juuri Johanneksen haudalla kihlatut tapasivat toisensa. + +Kun rovasti, Aina ja Maunu palasivat kirkkomaalta pappilaan, puhuivat +he tiellä toisilleen, mitä vuoden kuluessa oli tapahtunut. Aina kertoi +kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä päivästä, jona Maunu lähti; +ja puheensa lopetti hän kertoen, miten Lassi oli ikuisen, mutta Matti +kolmen vuoden linnatuomion saanut, miten nimismies oli viraltaan +eroitettu, mutta todistusten puutteessa vielä Suojoella eli, kaikkien +ylönkatseen ja inhon alaisena. Sitten sanoi hän iloisena: »Isä ja minä +elämme taasen Saarelassa». + +Hämmästyneenä kuuli Maunu Ainan kertomusta; mutta kun Aina +Johanneksesta oli puhunut, puristi merimies hellästi Ainan kättä: +»Ylevä nuorukainen! Miksi sinun piti kuoleman?» sanoi hän. Mutta vanhan +rovastin silmistä putosivat suuret, kirkkaat kyyneleet; ja +merimiehenkin ahavoittuneita poskia myöten virtasi kyyneleitä, kun +rovasti sanoi: »Jo on hän viisi kuukautta maan omana maannut, hän, +minun vanhuuteni sauva!» -- Ja hiljaa lisäsi hän Maunulle: »Sinulle, +Maunu, käski hän minun sanoa, kun hän hetkeksi tointui, ennenkuin +kuolema ijäksi hänen takanansa lukitsi elämän oven: 'Merimies saa' -- +niin olivat hänen sanansa -- 'merimies saa helmen, helmenä käske hänen +hoitaa sitä, jonka ainoana maa kantaa'». + +Vasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut. +Nuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi +mies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä -- ja sydämen sanotaan silmistä +kuvastuvan -- näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin +nuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi +nyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen +matkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä +lähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut +houkuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä +maininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli +kotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan +tiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja +kaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. »Kyllä merellä +on hyvä», lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa, +»mutta maalla kuitenkin parempi». Ja nyt hän lujasti lupasi jättää +merimies-ammattinsa. + +Maunun ja Ainan näin puhellessa -- rovasti oli jättänyt heidät kahden, +sillä hänen oli saarnattava tänä päivänä -- soivat kirkonkellot ensi +kertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen +äänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin +hän ne viimeksi oli kuullut. + +Kirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset, +jotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta +jos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä +toinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä, +joka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka +pyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli +hän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että +viime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä +muistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa, +näki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi +Heikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti +nuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä +vielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä +Aina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu, +miten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin, +ja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä +sinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: »Nyt et mahtane enää Saarelasta +lähteä?» Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: »En muualle kuin +tänne». Ja hän viittasi sormellaan haudoille. + +Kääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä +istui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se +näkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo +hampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies. + +Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat +tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu +ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän +pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis, +tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen +nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen +tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian». + + + + +SADAN LEUKALUUT. + + +Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen +rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen +huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on +loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita +ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen +rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt. + +Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa +on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja +vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan +avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken +somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se +näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista +ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta +mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin +ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin +hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet +rannalla asujat. + +Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan, +on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella +puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä +päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina +pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun +suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat +kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten +olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan +ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä +astuneet maalle. + +Keitä ovat nämä nuoret? + +Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten +kartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin +talossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä +kaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä +odottavat sitoutuakseen parikunnaksi. -- + +Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli +Ison Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä +häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki +olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt -- missä, sitä ei tiedetty. +Vanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli +tehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren +17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä. +Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli +iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta +saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis +ollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa +sota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen +niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän, +ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi +kuin hänen. + +Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että +talonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä +etemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä +kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten +valloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli +saanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni +herrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli +sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut +Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa +useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet +vielä kukin tiloillansa. + +Jos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat +he saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa +laatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia +tietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset +sanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi +vallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt +alakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat +tulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he +huomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että +oikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli -- missä, sitä +ei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun +kirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä +lähestyi kirkkoa. + +Jättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten +istuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä. +Aika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli +parhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja +jo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin +näkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat. +Aluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä. + +Nyt kuuluu kirkonkellon ääni. + +»Kiivaammin soutakaa!» huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui +perää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa. + +Ei nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan, +kun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli +»Jumalan rauhaa» vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän +huusi Kuljun kirkkoveneelle: + +»Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot +ja tytöt ovat kirkolle lentäneet». + +Mutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan +toisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen, +sanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä, +millä veli kaukana kotimaasta. + +Hitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli +sota -- -- sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen. +Jokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo +edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat. + +Rannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla +kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus, +seisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra, +Enckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen +porstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen +aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin +maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja; +perällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän +pituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui +Ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa +olivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka +oli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa, +pihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten, +seisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava +raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana +kyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe +asui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset +olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa +puuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin. + +Toisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta +saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun +kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja +siivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet. +Laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut. +Virka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on +pitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus +nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon +synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko +hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli. +Kulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän +järvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on +varsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen +hymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen +huulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan. + +Silloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun +kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha +Kuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut. +Kirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa +sanonut, vastaa hän: + +»Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee, +mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme +nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla +pelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen +olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja +hakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan. +Venäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he +tännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja +etenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin +koettelemuksen aika». + +Vanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että +näissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa +uutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei +pistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi. +Hän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi: + +»Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma +vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt +ovat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin +nöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi; +sillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat +käyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen +vieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis +katson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun +köyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta» -- jatkoi +kirkkoherra -- »nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan, +että Herra hirmun karkottaisi päältämme». + +Kuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu +kuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa +viholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian +mahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä +pistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin +tunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan +vastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli +odotettavana. + +Kun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä +pian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä. +Kirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä +Knuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan +omaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri +ympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja +pelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä +tiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle +kirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta, +idästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty. +Mutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja +pelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat +jo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää +pelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä. +Paimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä +matkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle +antama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä. + +Kirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi, +tarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja +luottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan +oli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa +oli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli +pettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa +ei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin +toivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa +jumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä +innollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta. + +Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan +kuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella +nousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet. +Hiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: »Viholliset +ovat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu». Muuta ei +tarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire +olisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko +tyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi +ajoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen +tapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden +kauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet. +Kaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. -- +Semmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty +Karkun kirkossa. + +Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan +ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin, +samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä +sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti +kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta +järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin +sanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan +kuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra +kuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä +itseänsä odotti. + +Nohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti +edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat +kilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt +aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen +mielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta +näkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia +kulkevat. + +»Hullua hullummatpa olemme!» ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. »Kuka +sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen +luulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla». -- + +»Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?» mutisi +vanha ukko. + +»Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi, +ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta +päästä!» + +Näin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy. +Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun +veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut +täydellistä kuolemakiitosta. + +Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli +Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti +pystyyn ja huusi: + +»Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin, +sanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma +savu sieltäpäin nousee!» + +Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon +viittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta +metsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä +julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin, +että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen. + +Vihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti +valkea päässyt irti? -- Siinä kysymys, johon vastausta turhaan +haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet +aamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät +venäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä +pikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin +kallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että +Karkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus +syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja +asetti veneen kokan kotiin päin. + +»Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on» -- mietti +hän. + + * * * * * + +Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat +päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä +häiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin +olivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas. +Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he +onkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin +ei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä +matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu, +kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi +salmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan +muuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi +tarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä +ravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin. + +»On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla», sanoi Sanna, jonka +sydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. -- »Kenpä tietää, +mimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista +kumminkin tuollainen». + +»Oikein sanot!» -- vastasi Hannu. -- »Mutta me emme tässä tee muuta, +kuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat +ovat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet». + +Herkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä +söivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi +elatusta. + +Syödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he +puheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe +irralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan +Eerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin +suloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea +varsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä +täynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut, +huomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja +vaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin +puheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista +viehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; »En sinutta, Sanna, voisi olla +iloinen», -- ja Sannan: »Samaten on minunkin laitani». -- Sanottakoon, +että näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä, +sillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta. + +Syötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä +hypähti hän kumminkin äkkiä ylös. -- »Kuuletko mitään, Sanna?» kysyi +hän. + +»En!» vastasi tyttö. + +»En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa +kummallinen jyske; mikä se sitten olleekin». + +Sanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän +kohta: »Venäläiset!» + +Hannu hymyili: »Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule». +Mutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen +huuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan, +mistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset +ajatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden. + +»Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa», lausui hän; +»parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin». + +Pian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä +pintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret +kaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he +osanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi +eroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi +soutamasta. »Jumal' auta! Valkea on irti tuolla... Ei Haapaniemellä! +Tuolla Haapaniemen takana». Musta savu nousikin korkealle metsän takana +taivaan rannalla. + +Sanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka +istui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun +kuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. »Ja tuolla ... +tuolla on myös valkea irti!» -- huusi hän -- »Myrrän talo palaa. Se on +venäläisten työtä!» -- + +Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin +kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään +tuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä +vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta +elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt +huomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi +musta savupatsas suorana taivaalle. + +Sanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos +todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman +äkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo +käyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja +Maurilla. + +»Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi», sanoi Hannu. »Tottumus +on tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet +näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he +ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen +on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme +kaiken järkemme». Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme +Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen. + +»Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen +laita on», sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa +kohden. + + * * * * * + +Mutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme, +katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu, +joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama? + +Oli! + +Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä +niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja +paikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän +matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja +kaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut +tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa +kauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka +pitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista +itäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta +mikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten +seuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka, +oli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi. +Vihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset +laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä, +niin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin +heissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut +heitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi +olivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt +paeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat +vetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten +poismenoa heidän kotiseuduiltaan. + +Näin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä +olemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty +lähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty +varmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi +sittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan +tietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään +pyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus +Huittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä +selkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat +asukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa. + +Kahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko +lännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt +Lempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen +kosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille, +joilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin +isäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin +jälkimäiset. + +Nämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla +Karkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä +kohden. + +Mutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta +heidän käyntiänsä. + +Vihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa +enempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta, +jos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän +vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran +voimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet. +Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai +onnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät, +että he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät +hirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat +pellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat +he käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty +vanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa +röyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän +lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät +pian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä +samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä +siellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun +eivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät. + +Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että +savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja +Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät +ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty. +Tyrvään kirkko -- se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä +lähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla -- on pitäjän toisessa +päässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä +aamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin +palasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi +pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi +vihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa +vähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista +yhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet +Rautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot, +joutui tämäkin rustitila. + +Sanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan +päivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen +parhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat +viedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän +vuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että +niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila +tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan +kätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa. +Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli. +Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut. +Hirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan +hämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän +taloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet, +mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta +kaikki veneet olivat kuljetetut. + +Ilta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta +häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan +yökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän +arvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan +Ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki +ovet auki. + +Raskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän +nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta +murtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita +peläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian +alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli +vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt +rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava +hengitys. + +Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on +vaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen +uupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä +paikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle. + +Yö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös. +Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli +lautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän +raollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon +hohtamaan. + +Kun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän +hiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän +ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä +kuului ääniä. + +»Jumala, suojele huonettasi ja meitä!» huokasi silloin kirkkoherra. +»Viholliset ovat pappilassa». + +Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä, +joka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli +joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle. +Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen +olivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä -- neljä julmaa +partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet +omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa +hiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun +huomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai +heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase +kädessä. + +Kynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta +kumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää. +Ristiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei +ajatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli +vedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa +pitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin, +ettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut. + +Kun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät +he ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää, +jolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin +eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa +oli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli +kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti +saanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä +päälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä +irtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan. +Mutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän +tasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi +siitä pää edellä lattiaan. + +Luullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät +toiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti +rukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän +tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat +kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän +astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen +enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista +hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset +sillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan +suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt, +sillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle. +Tämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen +perässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli +pudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan +vihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat +toverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin +se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten +rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan +vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa +kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan +haltioitseva voima talosta luopunut -- ja se oli seuraava rosvoja. Kun +nyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa +lähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he +huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja. +Tämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle +rosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he +olivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja +vihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos +pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa, +olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta +muassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään +harmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet +tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät +he mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään. + +Seuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa. +Rosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten +pakenemisesta. + +Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon +nousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he +mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta +silloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään, +sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki, +miten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana +sidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen +toinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä +tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun +raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan +astuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki +ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan +aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra +ymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen. + +Tuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo +taluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja -- -- +jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan +ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä. + +Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan +käteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä +seisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli +kirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. -- +Tänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa. + +Siinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa +turvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän +jo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä +löydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän +turvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä. + + * * * * * + +Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin. + +Järvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun +morsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön +alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä +soutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi +pian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta +eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin +veneessä oliat tunsivat pian toisensa.. + +Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät +luulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset +veneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä +oli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia, +itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies -- +Jeremias oli hänen nimensä -- riiteli kovasti tätä vastaan. + +»Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan», huusi Hannu pienestä +veneestä. -- »Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on +syttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli +ukko eukkoinensa aamulla kotiin?» + +Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada +vastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut -- eläviä +olentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi +palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät +veneitä kohti. + +Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut +valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. -- »Maalla ei ole +meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias, +Kiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon; +ehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja +kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa». + +Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon +Karkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun +aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun, +eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä +Siuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee +vetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset, +jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön +tuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu, +oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat +löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä +viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin, +ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli +niihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään +vähäisen saaren suojaan. + +Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen. +»Sadan leukaluut» soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun +ilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi +ei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen +ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt +nimitetään. + +Veneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä +aikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään +nimetön saari. + +Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt, +astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään +rannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta +ilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli +Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin, +ennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin +ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa +heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin +mielensä puolesta vähän »niin ja näin olevainen», jäi kirkkoveneen +kokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle +astui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut +kukaan heistä aavistaa. + +Kun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut. +Pelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt +kadonneet. Into ja viha raivosi hänessä. + +»Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään +ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta», sanoi hän, kun he +maantietä lähestyivät. »Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on +eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!» + +Ukkoon oli Hannun into tarttunut. »Pysykää metsässä, eukot, tai +ryömikää veneiden luo takaisin!» huusi hän. »Teistä ei ole apua, vaan +pikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos +lapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai +tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?» + +Kun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt, +erkanivat miehet -- ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön +sanomatta -- niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana +metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan +jälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut? + +Me tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät +julmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt +Tampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset +kulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin, +raunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja +Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka +viholliset -- tahi osa niistä -- jo puolipäivän aikaan olivat sinne +tulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana +oleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö +oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut +tietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt +päällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä +istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän +tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää +omaisuuttansa pelastaa. + +Kun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että +metsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui, +näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion +ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet +eivät alussa huomanneet. »Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät +ainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!» + +»Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!» kuiskasi +ukko Jeremias. + +Paikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa. +Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän +näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion +ympärillä. »Jumala siunatkoon!» huusi hän jotenkin kovalla äänellä. +»Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!» + +Tämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään +venäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen +naapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet +aseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi +joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan. + +Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat, +luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian +likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään +auttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat +turvansa -- veneet -- selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin +pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias +ennätti huutaa Hannulle: Ȁlkäämme erotko!» + +Muistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli +kirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet +selälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat +veneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli, +kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin +saman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme +olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa +sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun +venäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta +kun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin +tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen +astuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten +eukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina +siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene +vesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien +milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen +omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi +hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset +olisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten +tämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan +nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli +pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa +pystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi +venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää +pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon +aikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko +lautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli +hän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin +voiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa +päähän. + +Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä +veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin +soutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa. +Se, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat +kiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa +sanomatta hyppäsi hän järveen ... upposi, kohosi kumminkin kohta +taasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä. + +Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi +heidät. + +Ȁlkäämme erotko!» oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako +oli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta +vastauksen: »Olisi meillä aseita vaan!» + +Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten +voi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: »Oma suu likempi +kuin kontin suu». Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta -- +eukot -- mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät +toisistaan eronneet. + +Miten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan +sen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty. + +Metsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei +ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei +käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki, +vasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he +olivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten +näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi, +sen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo? + +»Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?» puhui +läähättäen ukko. »Mitä nyt teemme?» + +»Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat», vastasi Hannu. »Emme +eteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä +maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme +maahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan». + +»Onnen kauppa!» mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään +antaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä +venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. -- Onnen oli kauppa. +Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset +takaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta. +Jeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän +matkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän +turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli +juuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli +metsä sakein. + +Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän +huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana +oli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten +syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: »Herra Jumala! Jos ne löytävät +meidät, olemme kuoleman omat!» + +»Itseni tähden en pelkää», vastasi Hannu. »Mutta sinun, jos sinä +joutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei +kumminkaan tapahdu», lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän +vapisevan. + +Venäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden +huuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu +oksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat +häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin. +Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten +valtaan. + +Nyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli +joku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi +vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: »Jumalan kiitos!» oli Hannun +sydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän +piilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen +kohta kirouksella vastasi. + +Sanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt. + +Kun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon, +kääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa +se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli +hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista. +Melkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli +hengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu +menneen; mutta nyt. -- -- + +Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan +toisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan +luo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen +toverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! --. + +Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle. + +Ukko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi +enemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin +kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän +silmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen +suin päin heitettynä maahan. + +»Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!» kuuli Hannu +Jeremiaksen huutavan. + +Kun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut +puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi +hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin +oli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin +tarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua, +ellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä +vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä +hänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen, +ampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän +etäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa, +emme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; -- mutta nyt -- +nyt muisti hän Sannaa. + +Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo +olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut. +Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: »Lempo teidät vieköön!» +vaipui Jeremias hiljaa maahan. + +Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn +laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus +laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset +tännepäin kiirehtivät. + +Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen +turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on +odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli +kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi +nähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa +olevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei +ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään +antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti +ympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista +oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti. + +Kun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat +Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon +luo. + +»Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa +voin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!» puhui Hannu ja nosti hiljaa +ukkoa kantoa vastaan. + +Mutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen +silmistänsä. »Sinäkö se olet?» sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella +äänellä. + +»Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!» oli Sannan vastaus. + +Verissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti +kiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin +sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta +tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla +olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton, +sen havaitsi hän. + +Ja taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: »Mitä nyt on +tehtävänä?» Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata: + +»Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse +kuiville juoksemaan». + +»Aivan niin; se on ensimäinen työ!» vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän +varovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa +maatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt, +kun häntä liikutettiin, parahti kovasti. + +»Hiljaa, Jumalan tähden!» puhui Sanna pelästyneenä. »Se on minun työni! +Johonkin minäkin kelpaan». Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon +yltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän +kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla, +mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä +työssään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että +ukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta. + +Näitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo +alkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin. +Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan +sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä +alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän +tummeneva hämäryys. -- + +Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi +pakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei +savua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei +liikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä -- yön hiljaisuus +-- saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin, +tunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään +Luojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa +poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta +kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää +kuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten +pahalla pahaa palkita. + +Torppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista +virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti +kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä. +Monta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi +ajattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi +kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei +tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön. + +Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa +polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut +oksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon, +joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi +pakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi +Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön +olivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. -- + +Sanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se +heitetty. Vanhus -- Hannun isä -- ja Hannun nuori sisar olivat +kadonneet. + +»Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?» Tämä oli Hannun ensimäinen +surullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan. +»Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten +käsiin?» + +»Sitä en usko», sanoi Jeremias. »Erkki on liian kivuloinen kyliä +käymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat +he metsään hiipineet». + +»Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa», puhui Hannu. +»Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne +eivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy. +Siis...» + +Hannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä +tunne katkaisi hänen puheensa. + +Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei +suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi: +»Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi». + +»Siis on minun meneminen heitä etsimään», lausui Hannu. »Jääkää te +tänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy». + +Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä +Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa +pyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi: + +»Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole +menneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja +keitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan. +-- Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!» + +Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei +osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. -- »Mene, +mutta tule pian takaisin!» sanoivat he lähtevälle. + +Hannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi +häntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti +hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin +tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta. + +Hannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun +hän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina +hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli +hän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen +muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen +huokaus: »Näenkö Sannaa ikänä?» nousi hänen rinnastansa. + +Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin +ympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän +mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt +seisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä. +Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun +arveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin +maailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka +kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada +rauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä +hänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli +pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä +mielissään. + +Hän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen +oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä +ensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin +oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet. + +Näin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili +ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki +hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät, +samaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset +päivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei +näkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo +täristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset +jäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti +hän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti +kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen. + +Noin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen +vieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän +vihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt. +Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi. +Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä +taasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän, +että tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti +lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja -- äänettä vaipui vartia +ijankaikkiseen uneen. + +»Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!» mumisi hän +korjaten kaatuneelta hänen aseensa. + +»Mutta nyt!» + +Toinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun +laita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä +lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on +varsin ihana ja kaunis -- josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen +esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi +ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi +hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka +oli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin, +mikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä +unessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä +vastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja +kumminkin... Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä +enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen +tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa +nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin +eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi. + +Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli +päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi +kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään, +pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin +askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä +pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi +kivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi. +Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei +enää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä +neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta +silloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli +useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli +pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja +ymmärsi samassa vaivansa turhaksi. + +Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten +kummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu +ei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka +yksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä +unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen +nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt +ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin +selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. »Sinulle minä ainakin +annan passin», mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän +voimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän. + +Mutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän +päivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen +vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät. + +Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita +silmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä +onnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen +kuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja +päätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista +ennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta +kolauttaakseen sillä toista. + +Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät +jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin +nuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa +hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän +sieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan +ehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä +mitään kummempaa seurannut. + +Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi, +ei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja +kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän +pahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli +tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän +joutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä. +Mihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? -- +Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin +uniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin +-- mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka +mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä +puuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen +vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa. + +Mitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät +hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa? + +Moni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tällaisen ja +vieläpä hirmuisemman surman. + +Iloiten ja riemuiten toivat viholliset hänen pihalle. Siellä oli nyt +asema toisellainen kuin ennen. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei +ainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, vaan myöskin ne, +jotka huoneissa olivat majaelleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää +vasten pannuiksi nähnyt, olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu +pari upseeriakin. + +Töyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo. + +Kun Hannu huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavana, +tuli hän tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista oli, vielä entistä +rohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen, ja +ilvehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain +venäläisten kummastellen kaipaavan piikiviään. Mutta pitkää +tarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennenkuin hänen tuli vastata +teoistaan, ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän +ympärillänsä seisovain sotilaiden riemuitsevista kasvoista. -- Mutta +kumminkin tapahtui, ennenkuin häntä vastaamaan käskettiin, tapauksia +semmoisia, ettei Hannu tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Niin +kummallisilta näkyivät ne hänelle. + +Väen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannun, vaan erään sotilaan +puoleen, ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui +muutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt; mutta että upseeri +sotilaille antoi joitakuita käskyjä, sen huomasi hän kohta. Laumasta +erkausi kaksi ja lähti pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset +siihen sotilaasen, jota upseeri ensinnä oli puhutellut, ja huolimatta +hänen armonpyynnöistään, heittivät he hänen maahan, ja nyt alkoivat he +onnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukiani +tunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakoon +vaan se, että kun oli vaivainen saanut kurinsa, makasi hän maassa +ruumiina. + +Tämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu +ollut toisellainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi +se ehkä ollut Hannulle mieleenkin, sillä yhtähän se oli, kuka hänen +vihollisensa surmasi; mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään +ummisti Hannu silmänsä, ja inho anasti vihan sijan hänen rinnassaan. + +Mutta minkätähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osaksi? Voimme vaan +arvelulla vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin: Tämä sotilas raukka +oli pantu kartanoa vartioitsemaan, ja hän oli, kuten muutkin sotilaat, +nuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka tuotti hänen +kolmelle toverillensa surman. + +Että tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäkin, että sillä aikaa, kun +hän tuskissansa väänteli itseään, toivat ne, jotka upseerin käskystä +olivat metsään päin vetäytyneet, etuvartian ruumiin pihalle. + +Viisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys vihollisille +maksanut. Nyt -- nyt tuli hänen vuoronsa! + +Sotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upseerinsa käskyä. +Mutta tätä käskyä ei niin pian annettu. + +Venäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä +kutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus. + +»Sano hänelle», huusi upseeri tulkille, »että hän elävältä poltetaan!» + +»Minä tiedän sen; mitäpä siitä!» vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen +sanansa upseerille. + +»Sano hänelle, että hän ensin piestään!» + +»Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun +kunniani. Pieskää vaan minua!» + +Nuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa +ihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri +oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen +pitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana +upseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin +rinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan. + +Kaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä +kytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin. +Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan +kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen +huomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja +voimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon +kentälle. + +Hannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli +hänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset +elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä, +kummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa +pelko kuolemassa! Pelko ei pelasta. + +»Nyt tarvitsemme kaikki järkemme», oli Hannu sanonut järvellä veneissä +istuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä. + +Nero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään +neroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on +joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta +pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen +tässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei +itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä +on, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa +ikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta +pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun. + +Kun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta +vähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: »Tätä työtä, te roistot, ette tee +kostamatta!» + +Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. +Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka +tietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä +sanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että +hänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit +lakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille. + +»Mitä näillä sanoilla tarkoitat?» oli kysymys, joka iskujen sijasta +seurasi. + +Nyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen +vastannut; hän vaan lausui: »Sen sanon, että minun voitte tappaa +yhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten +näette, kenenkä tapoitte!» + +Nämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä +siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu +joksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen +huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin +huoneesen. + +Mitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät +Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat +ihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole +tiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän +todellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja +urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa, +vaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi. + +Täällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita, +ja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät +viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä +saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja +sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella. +Upseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli +aikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat +seuraavat: + +Suomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa +jok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet, +oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä. +Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt, +kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi. +Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin +salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä +vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili, +sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi, +vaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla +tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän +vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi: +»Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni +nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme +apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet. +Jokainen meistä on valmis kuolemaan». + +Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria. +Paljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta +tästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein +välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja +kuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa +pelastustaan. + +Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen +esityksen, joka nyt Hannulle tehtiin. + +»Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos +sanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme. +Sen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle +karkausta välttää». + +»Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta +kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan +sitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on +täydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä +voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on +suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta +jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä, +kunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet». + +Mitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa. +Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin +tämä: »Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa». + +Toinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun, +katsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän: + +»Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?» + +»Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte», +vastasi Hannu. + +Tämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat +keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin +sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät +kummastuttavan heitä. + +Kun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän +erehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi +kuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat +upseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun +neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun +kirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli +venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt +upseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli +aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin. + +Kauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma +tyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko +pihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli +antamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi +hän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi +hän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki, +millä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän, +että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet +saavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle. +Se oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun +tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä +Sanna asui. + +Hiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui +perässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin +kysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja +minkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä +asutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi, +että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin +rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä. + +»Soutakaa saarelle», sanoi hän, »niin saatte nähdä, etten ole +valehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos +olisitte maalle jääneet». -- Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit +alkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi +ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja +tämmöistä tapaa koki hän miettiä. -- Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen +silmistänsä. »Sekin on keino», muniisi hän hiljaa; »mutta se on +hirmuinen». + +Vähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä +karia kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen +hankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle +poiketa. + +Ympärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat +hänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki +entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen +kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut. + +Nyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot +tuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä +karille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla +vauhdilla veneesen. + +Eikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan +särkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi +sisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat +tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut +kuoleman oma. + +Mitä oli Hannu tehnyt? + +Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa +olevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle +näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä +nyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät +venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet. + +Jos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli +heidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen +vedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat +eläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä. + +Se upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja +hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka +tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja +mela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun +hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän +muutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja +pahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen +karilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva +väki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen +tunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä +kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä +eneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene +vihdoin saatiin liikkeelle. + +Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus. +Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän, +ennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että +tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen +peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen +uudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä +veneesen. + +Siinä hätääntyivät venäläiset, ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa +käy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa +saadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli +vene saatu karilta irti; mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei +Hannu enää pelännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneesen +pulppusi. -- Enemmän kuin puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiireesti +soudettiin saarta kohden. + +Joka joskus on saanut nähdä, miten veneen vakavuus katoo, samassa +määrässä kuin se vedellä täyttyy, ymmärtää lopun, mikä tässä pian oli +tapahtuva. Venäläiset eivät osanneet rauhassa istua. Epätasainen +soutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle +ja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaraa. Saarella oli +pelastus, ja saarelle ei ollut pitkältä enää. + +Hannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että hänen työnsä oli +niin hyvästi onnistunut. Jos häntä sanomme julmaksi, jos myöntää +täytynee, ettei hän rehellisesti käyttäynyt vihollisiansa vastaan, niin +-- tarvinneeko meidän muistuttaa, millä aikakaudella hän eli ja mitkä +syyt häntä yllyttivät? + +Neljäkymmentä kyynärää vielä, ja vene olisi ollut rannalla! Mutta nyt +heidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota +Hannu oli odottanut. + +Vene kaatui, ja suin päin syöksyivät viholliset järveen. + +Tämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön +viha vallinnut. Mutta oliko tällaista näkiää? Hannu oli itse samassa +vaarassa kuin muutkin, mutta itsensä tähden hän ei peljännyt; hän +tiesi, että hän osasi uida. + +Kun vene kaatui, oli hän valmis antautumaan järven valtaan, hakemaan +pelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että +tuo hänen erityinen vihamiehensä, upseeri, oli häntä kolkosti +silmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla +varuillansa. Nyt samassa, kun vene kaatui, tunsi Hannu polttavan kivun +päässään, ja kun vene oli kaatunut, ei Hannu, enää uimalla osannut +pelastaa itseään. + +Upseerin miekka oli iskenyt suuren, tyrmistyttävän haavan hänen +päähänsä. + +Hiljaa, sanaa sanomatta upposi hän juuri silloin, kun hän jo luuli +pelastuksensa pian varmaksi, sai surmansa siinä, missä hän ei ollut +tiennyt surmaa peljätä. + +Ken tiesi häntä kaivata, ken hänen kuolleeksi kuuli? + +Isä, sisar ja morsian! + +Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä +pelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja +vaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa? +Hän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään +säästänyt. + +Mutta miten kävi venäläisten? + +Ken ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän +tilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat, +luottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä +käppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat +osasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä +toisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut +helppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän +onnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa. +Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään +vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois +tyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki +olivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva +sotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat +ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun. + +»Jo saavat kalat herkkuja!» olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän +tapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa +oli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan. + +Kuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä +irtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat; +toiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä. + +Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin +toinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi +veneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset +tämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä +soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten +venäläiset, aina kaksi vastatusten. + +Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta +kohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin +kukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli +hämmästyskin kadonnut. -- Niin vähän tarvitaan! + +Likimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo +neljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa +koskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin +voi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat +upseerinsa kanssa pelastettuina rannalla. + +Mitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa. + +Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet, +etteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian +myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat +ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää +uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan. + +Vesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä +oli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan. +Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja +kääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt. + + * * * * * + +Torppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa, +oli Sanna ja Jeremias jätetty. + +Kahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä. + +Sanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen +haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja +laittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja +tähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun +sekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut +vuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon +tuostakin manaillen ampujaansa. + +Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina +nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta +järjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita ... +niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa. + +Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei +kuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut +kivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän +laskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen +silmiinsä. -- Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta +kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen +kuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut +uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana, +onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin +onnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista +ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät +auki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias +hengitti... Vihdoin... + +Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet. +Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä +tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan; +hän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä +ollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän +pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon +peitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän +tuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän +polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli +kulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän +vastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt, +missä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin +pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten +valtaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt +peljännyt. + +Näissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei +nähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten +kartanoon ... kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot +eivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet. + +Veikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen +kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen +kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut +samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui? + +Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän +elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat! + +Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän; +sillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet +siellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi +hän Hannun verisen kirveen. + +Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi ... mutta seisahtui +taasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn... Hän, hän siis oli se +ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki +miten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen +ensiksi kaatuneen armaaksensa? + +Kauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui. +Sanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi +unelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja +nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota +hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän +oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman +kanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli +peljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki +hän, mitä sanoi hän tähän? + +Hän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi +hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti, +sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä +oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt -- kaikki sanoi sanoja selvemmin, +mitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta +kohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen +vaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt, +olisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen +vapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä +hirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen +ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen +neitonen, tästä syystä? + +Vastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta, +mihin hän näkee venäläisten pelastuvan! + +Rataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten +kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa +järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna; +mutta hän istui rannalla ääneti. + +Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin. + +Mutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu +loppuu! + +Ehtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli +tullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä, +kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli +toivonut saavansa elää ja kuolla. + +Minne kulki hän? + +Hän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle +ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän +oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan. +Kirkkoherran luo hän kulkee. + +Kaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen +kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta +surutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä +kulje kahta pitkää penikulmaa. + +Aurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo +kulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön +aika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. -- -- + +Useita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan »Sadan leukaluista» +kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan +tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä +kysymyksilläni: + +Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili +myöskin venäläisiä? + +Ja ukko vastasi: »Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin, +mitäpä siinä oli miettimistä!» + +Ja ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada +lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. -- + +Toiseen kysymykseen vastasi ukko: »Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että +sen muistatte!» Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin, +hyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja +pappilan tienoilla tapahtunut. + +Muistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun +ja Sannan luo. + +Kirkon ylisillä lepäsi hän -- jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää -- +viimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä +tapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä +vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua +mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa +silmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä +piilossaan. + +Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi +aikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei +huomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään. + +Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki +Sanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän +nyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön +hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen +sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti +venäläiseksi. + +»Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa», sanoi hän. »Mutta +missä, missä ovat pappilan asukkaat?» + +Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle +puolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen +päin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon +pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä +löytävänsä ketään ihmistä. -- + +Rannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten +hän oli pappilaan kulkenut. + +Kirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö +tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja +paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan +pois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja +vihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon. +Siellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet +ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan +pihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa +avanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle. + +Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten +kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei +muistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla +puolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä +kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät, +mutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja +sekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon +vanhuutta. + +Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää, +kun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, -- +hautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä +lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka +pellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä +nainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa +lähestyivät he häntä. + +Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka +tuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi, +jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä +-- kaksi ihmistä oli siinä -- oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra +myöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä +kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi +hän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat +kirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle. + +Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian +rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka +suruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän +säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen +matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja +mikä häntä oli kohdannut. + +Silloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri, +kirkas kyynele. Ȁlä epäile, tyttö parka!» sanoi hän. Ȁlä epäile, +vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!» + +Kirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet +vierivät nyt hänen poskiaan myöten. + +Sillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä +kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä +vastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa +olivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli +tapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä +näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas. + +Heillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet +kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan +vihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan +venettä, millä he olisivat yli järven päässeet. + +Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna, +paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät, +mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä +veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään +Karkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa, +jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei +hänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta +vastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja +sanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat +häntä ynnä hänen noutajansa. + +Hiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos +sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei +veneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin +kirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja +Kauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut +ja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat +kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui. + +Pirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle. +Siellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla, +josta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät +silmällä, mitä järvellä näkyisi. + +Aamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita +vihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja +osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus +oli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat. +Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät +saarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan, +sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan. + +Rauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä +vaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän +ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt +enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta +lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias +torpassa -- ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo +veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä. + +Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä +turvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi +tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut. +Vihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä +heillä oli tekeillä. + +Kun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle +piilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: »Minä lähden tänä yönä +takaisin mannermaalle!» + +Ennenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut: +»Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on +kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee +hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä». + +Siinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä; +mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi +matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan, +tahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata +kirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti. + +Yön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra, +Sanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle +mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen +lisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka +saarelle jäivät. »Ken tietää, mihin niitä tarvitaan», oli kirkkoherra +sanonut. + +Samaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt +takaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle +pääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati +isäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle. + +»Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle +tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen», sanoi hän. Ja tähän +käskyyn sai isäntä tyytyä. + +Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei +siinä pidetty. »Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!» Tämä oli +kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan +kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin +oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra. + +Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja +Mäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli +kumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi +kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle +laskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen +huomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun +oksassa riippui. + +Mitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että +venäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä +enemmän. Karkku oli eri joukkojen kokoontumispaikka. + +Kun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa +ollessaan olivat viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat +vallassäätyläisten hautakammiot avatut ja ryöstetty, mitä kallista +niistä oli löydetty. Tässä ryöstössä oli kadonnut muun mukana +hopearisti ja hopealevyt laamanni Collanius'en arkusta. + +Ei osannut kirkkoherra Enckel silloin aavistaa, että puolentoista sataa +vuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin! + +Nähtyään mitä kirkossa oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra jälleen +sumeaan piiloonsa. Siellä hän räystääsen kaiversi vähäisen reijän, +josta hänen sopi nähdä ainakin osa siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta +yö kului rauhassa; hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa. + +Näin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että +vihollisjoukko ympäristössä aina vaan eneni. Mutta mistä päin nämä +tulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja, ja +hautakammiot mullistettiin vielä pahemmasti. + +Neljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään, +ja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä, +uskalsi hän astua ulos piilostaan; mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi +hän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet; mutta +heidän jälkiään näkyi pappilassa. + +Kirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa hirtetty +alas. + +Nyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän +pelkäsi vihollisten palaamista. Mutta kun aamu valkeni ja hiljaisuus +vallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet. + +Tähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaan +lähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat +paenneet. Surullisin, mutta samalla kiitollisin sydämin tapasivat he +toisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen +iltasella olivat ne viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla +majailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin +tulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa +tekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin. + +Paljon oli näillä Karkun pitäjään asukkailla, jotka nyt toisiansa +tapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta. +Mainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui +työhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja +suljettavat. + +Samana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen +oli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta +ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu +isäntä. + +Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden +tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He +tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita. + +Isänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon +vihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun +savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta +vetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta +aamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko +Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt +ja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen +olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta +ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he +voineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. -- Koko päivän +olivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias +haavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon +päin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen +julmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän +kiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun +ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut +lähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin +kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän +taasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt +tiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle +arkun. + +»Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut» -- jatkoi Hannun sisar -- +»tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä. +Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli +avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa +kyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli. +Saarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi +hoipertelevia olentoja -- ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet, +ennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun +vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä +löytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että +saarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he +olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he +saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme +ymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta +Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle +päin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton +arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin +kotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme +silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina +tähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin +saimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty». + +Hannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää +saattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha +ukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi: + +»Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan +poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen +neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja +Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä +kirkkoherra!» + +Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt, +vakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat +kuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät +uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä. + +»Entäs venäläiset saarella?» kysyi kirkkoherra. + +»Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota», vastasi ukko yhtä +vakavasti. + +»Nälkäkuolemaa siis!» + +»Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli +nuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen +isänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää +meillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän +käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas +hampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä». + +Kirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn +isännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin +semmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin, +kärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän +mumisi vaan: »Se on hirmuista!» + +Mutta ukko Erkki vastasi. »Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin +sitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi; +sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä. +Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa +arvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte +vielä!» + +Sanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. »Eikö hän ole jo useita +päiviä sitten ollut kotonansa?» kysyi hän hämmästyen. + +»Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi», vastasi +ukko. + +»Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi», lausui +kirkkoherra. »Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä +sure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos +hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla». + +Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei +sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: »Minä tiedän sen, +minä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki, +kaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut». -- -- + +Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri. +Erkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi +arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin. + +Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos +sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä +kotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä +kumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän +katui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja +hän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai +tietoja hänestä. + +Mihin oli Sanna joutunut? + +Hän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt +kiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti +peljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän +onnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle +saakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie +alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan +takanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen +tulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti +piilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut. +Turhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita +poskiaan ja nimitti häntä »prekrasnaja matuskaksi» sekä talutti hänet +sitten väkisin Koljaan taloon. + +Tähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna +kiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto. +He puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus +häntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin +kuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. -- + +Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän +tietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian, +siis armaansa murhaajia? + +Ei! Ja kumminkin katosi hän? + +Hän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten +hän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan. +Muistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti. +Hannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt, +kun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen +hurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän +levolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet +aavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa +ympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät +enää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta. + +Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna +lähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä +naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen +kärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli +ennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle +rintaansa, syvälle sydämeensä. + +Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi. + + * * * * * + +Enemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina +nämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari +Kulovedessä kantanut nimeä _Sadan leukaluut_. + +Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä +ne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat +muistosta kadonneet, mutta nimi _Sadan leukaluut_ elää vielä. + +Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella +kuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi +miellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä, +mikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan. + +Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat +aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja, +uhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä +silloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä +loistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli +muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel +kirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt. + +Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat +hautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan +olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin +suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin, +miten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon +yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää. + +Niiden ruumiiden joukossa, jotka olivat heitettävät tähän yhteiseen +hautaan, oli myöskin kirkkoherra Enckelin. Hän lepäsi tammisessa +arkussa kirkon alttarin lähellä; sieltä kannettiin hän ulos, ja arkku +avattiin. Täydessä papinpuvussa makasi arkussaan kirkkoherra. Arkku +kaadettiin, ja muinaisten sanankuuliainsa kanssa olisi kirkkoherra +samaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä +menetteleminen koski, olisi pakottanut miehiä ottamaan ruumista ylös. +Se pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla +Karkun kirkossa, missä se nyt ainoana kirkon permannon alla lepää. + + * * * * * + +Tähän loppukoon tämä kertomus. _Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat +uusiksi tulleet_. + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I, by +K. J. Gummerus + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41441 *** diff --git a/41441-8.txt b/41441-8.txt deleted file mode 100644 index 2a6ca66..0000000 --- a/41441-8.txt +++ /dev/null @@ -1,8846 +0,0 @@ -Project Gutenberg's Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I, by K. J. Gummerus - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org - - -Title: Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I - -Author: K. J. Gummerus - -Release Date: November 22, 2012 [EBook #41441] - -Language: Finnish - -Character set encoding: ISO-8859-1 - -*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA *** - - - - -Produced by Tapio Riikonen - - - - - - -ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISJA UUTELOITA I - -Kirj. - -K. J. Gummerus - - -K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900. - - - - -SISÄLLYS: - - Esilause. - Sovitus haudalla. - Palkinto. - Merimiehen morsian. - Sadan leukaluut. - - - - -Esilause. - - -_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari -Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen -novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä -luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä, -sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän -luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti -hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä -uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi. -Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden -aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla -voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli, -että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti -käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen -kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi. -Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen -uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja -omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin -tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt -isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi -ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena. - -Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi -Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv. -1864-66, käyttäen nimimerkkiä --l --b --s. Eri kirjana hän julkaisi v. -1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia -Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan -tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn -romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880), -»uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin -novellin »Peritäänkö vihakin?» -- Jo tämän tavattoman runsaan -tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui -suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan -arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista -huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan -mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole -tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista -tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä. -Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela -esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät -hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen -antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon -vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua -kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja -»suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo -runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri. -Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön -lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa -hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa. -Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta, -hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa -vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden -valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin -lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen -seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta -kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on -myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen -laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan -pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä -juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä. -Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin -keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen -kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella -pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se -mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai -uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi -Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa -kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut», -jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta. - -Vuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti -kansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen »Kyläkirjastoa» (1873), -»Kyläkirjaston Kuvalehden» A-sarjaa (1878), »Lasten Kuvalehteä» (1880) -ja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut -kustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia -työntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi -Gummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän -sitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista -ovat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli -Gummerus lapsille kirjoittaessaan. - -Uutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään, -keskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta -1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän -kauniiseen kirkkomaahan. - - * * * * * - -Elämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista -osa kirjoittamistaan alkuperäisistä »uuteloista» uutena painoksena; -mutta kuolema tuli väliin. - -Hänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan -toteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan -yhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen -hän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet -kirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä -olleilla kertomussarjoilla »Vanhan pastorin muistelmia» ja -»Haudankaivajan kertomuksia», jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt -seuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä -alkujaan on ilmestynyt »Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen» I vihossa -ja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus -on ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä -monessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa -puhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä, -kirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä -virheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli -näistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._ - - - - -SOVITUS HAUDALLA. - - -I. - -Paroonin veri. - -Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä -voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat -vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin -heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se -kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi -purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat -tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet -sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä -pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen -oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden -puvun, lintu pesänsä heittää -- silloin! Silloin on mökki kuin tuo -lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy. -Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen -mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla -toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun -ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä -ihmisiä asuu. - -Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa, -lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova -käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola -ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? -- -Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut -kärsimään, kestämään -- ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron -rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt -ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut -lakin, kattonsa tuulelle antamalla. -- Jätettynä seisoo tänään Puron -mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta -lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien -kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä -seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin -sadepilvien. - -Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui -kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi -nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei -lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri; -kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja -särkyi. - -Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei -enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän -laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa. -Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä -kyynel, vaikka se ei enää pudonnut. - -Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa -rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen -poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin -maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä -ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel -enää. -- -- Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä -niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita -hakkaavan. -- Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se -äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet -ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka -niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha. - -Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä -on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista -tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti -rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen: - -»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä -olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. -- -Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää -sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät -olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme... Sinä et -ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä -kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen -jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on -kerjännyt... Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja -ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta -- ja isäsi, Antti, -oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen -nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka -täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että -minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle -sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä -kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää -ole. Elä kysele mitään... Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin -tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään -kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen. -Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa -tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden -tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi -käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta». - -Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon, -sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui: - -»Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä -et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin -verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen -minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani -saakka on joka pisara sinun». -- - -Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina -on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on -itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä -suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt. - - -II. - -Profeetta. - -Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne -tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä -oli. -- Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta; -mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin -tottunut. - -Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli -semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se. -Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä -eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä -pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä, -mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli -kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä -kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin -tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli -hänelle kauhistus. - -Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän -hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä, -lapsuutensa asuntoa -- ja vastoin mieltään otti Antti pestin -kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella -ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä. - -Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi -vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei -suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten -Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli -häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin -Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi; -päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas -profeettaa!» - -Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin, -palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista -elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän -ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia, -jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää. -»Hävetä saisitte!» sanoi hän -- »vanhaa pilkata!» - -Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule -profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin -ritariksi nyt». - -»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että -lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja -jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?» - -»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan -paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen -siunaukseensa». - -»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen -eukon mukaansa. - -»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva. - -»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen -takanaan. -- - -Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet -pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä -oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle -antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan -päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei -puhunut mitään, -- hän meni ulos. - -»Se piru!» kiljui isäntä. - -Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän -vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua. -Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta. - -Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha, -mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli -nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä -opetukset, ja Antti hillitsi itsensä. - -Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin -hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla -rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti, -että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei -hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan. - -Vaan muutos tapahtui. - -Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja -hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea, -kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat -isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he. - -Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti -aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi -hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi -raamattuani». - -»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin -lukea». - -»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta -minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!» - -Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän -vihassaan. - -»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!» - -»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» -- vastasi Antti. - -Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti -vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa -hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena, -ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä -siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen -poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan. - -Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti -äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän -niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi. - -On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät -kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin -päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän -voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan -nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta -kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään -sanonut. - -Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta -hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään -katkeruuden kyyneleitä. - -Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla. -Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä -kysynytkään. Profeetta unhotettiin. - - -III. - -Lautamies ja hänen tuleva vävynsä. - -Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä -rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin -paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina, -että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee, -tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun -muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän -talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen -mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas -hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei -uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen -isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka -tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin -Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly. - -Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri, -hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen -peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki -mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina -tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty -lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa -tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa -hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin -monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli -hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna. - -Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta -olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu -talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa -seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa. - -Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja, -koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän -nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin -lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi. - -Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut, -mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin -äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen -ihanuutta kauniimpi. - -Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän -tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi -isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa -rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä -voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja -lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä -isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina -riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin -säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei -tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että -sinä tästä säädystä nouset». - -Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota -tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn -kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä -seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka -osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän -talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin -palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia -palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia. - -Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen -arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan -rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on -kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy. - - * * * * * - -Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona -ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti. -Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle, -kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä, -joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli -kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä -saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä -saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla». - -»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla -vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja, -ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen -kaupunkivelkaansa». - -»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä -tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi -saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin -hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat». - -»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla -tänne». - -»Ei tahtonut tulla!... Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa, -mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri -tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka -kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa». - -»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi. - -Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat -ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän -kamariinsa samaa tekemään. - -»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane -paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin -saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa -kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi...» - -»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt -puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa -pöydälle. - -»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei -almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään». - -Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen -kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä -vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan. -Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa -jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa -kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen -ympärillensä. - -»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! -- -Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä -eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin -rohkeni tarttua maisterin käteen. - -»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee». - -»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai -kuinka?» - -»Kaikki hyvin, saatikka -- --» - -»Mitä?» - -»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin». - -»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta -suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu -hänestä. Lautamies on oikeassa -- ei ole koko pitäjässä niin oivallista -työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä -miehen muassani». - -Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja -hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat -tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän -aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin. - -»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä -vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa. - -Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli -juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa -paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä -olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä -parempaa miestä löytyvän. - -Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!» - -»Oikein, lautamies; oikein!... Mutta...?» - -»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?» - -»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina -itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?» - -»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?» - -»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku? -Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni -herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa. -Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan: -mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan -pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on -herraa parempi?» - -»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän -talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin -minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas -mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen». - -»Niin». - -»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?» - -»Niin, niin.» - -»Te olette isänne ainoa perillinen?» - -»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa». - -»Ja te rupeatte papiksi?» - -»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta -tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on -pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista -ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä -rakastan». - -»Se on oikein ... papeilla on suuret tulot». - -Maisteri hymyili. - -»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari -tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän -mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria -kysyi hän: - -»Paljonko isänne jälkeen saatte? -- Antakaa anteeksi, mutta isän on -velvollisuus kaikki tietää». - -»No, ja kun tuon saatte tietää?» - -»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty». - -Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän -iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi -kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen -herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika -edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä -tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni. -Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee -puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon -olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle -tyttärenne Hannan?» - -Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi -käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma -rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä -olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi -kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun -pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano -kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille -antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee -niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan -omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla -kätenne siihen!» - -Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen -käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa -jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!» - -»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta -tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa -ole». - -»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään. -Liisa!» -- ja lautamies avasi pirtin oven -- »Liisa, mene sanomaan -Hannalle, että hän joutuu tänne!» - -»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella -morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että -tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää». - -»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan -laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi». - -»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! -- Niin, jouluksi, jos Jumala -elinpäiviä suo». - -»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa». --- -- -- - -»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole -nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin -onnellinen?» - -»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka -reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa -hakemaan». - -Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut; -hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et -sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat -viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja -ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu». - -Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja -maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut -leikkiä laskea. - -»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan. -Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt -istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on -_pappilassa_ --». - -Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan -talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi -kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta. - - »Herra Raatimies! - - Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta, - sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella. - Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus; - mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka - ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen, - jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille - velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä - postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi - - Frans Joseph Lager.» - - »Kunnon Veljeni! - - Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä - tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa - miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan - tuo pahuksen Raatimies S----m ja kaikki kaupungin ravintolan - isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti - G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta - pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin, - ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin - stoalainen filosofi, kunnes se loppui. -- Mitä olisit, veljeni, - minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli - rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama - kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa. - 'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani - kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä. - 'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää - sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea - rauhassa tämän kesän'. -- Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä, - paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies', - sanoi hän. -- 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut, - ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan -- siivo mies tuo Pekka, - mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi: - 'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. -- - Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta - nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja - havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään - kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa - asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena, - kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen - maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut - kotini. - - Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue - seuraava: - - Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden -- sentähden olen minä - tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni - raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen - unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä - kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas - Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan - edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä - appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin - puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta - kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos. - Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla - luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas, - sillä ei köyhällä ole kultakelloa -- (tuo kello, jonka tähden - nimeni lienee vielä tänään veli K----n velkojen kirjassa) -- - hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä - hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman - verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!! - (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja - etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). -- Minä - söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun - käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä - Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen, - tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut - häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui - kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä, - peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä - paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka - sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. -- -- -- - - Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. -- -- -- - - Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta - nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi - vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla - ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut - häihini. -- Ystäväsi elämässä ja kuolemassa - - Fr. Jos. Lager. - - P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! -- Syyspuoleen - kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua _papiksi_! - -- Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin - muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni - tähden». - -Maisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä -lopettanut; hän oli iloinen. »Jos minä tässä onnistun, niin, hitto -vieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän -saakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin -jokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä -hänen ystävyydessään. -- Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja, -jotta kunnolla pääsen täältä». - - -IV. - -Renki ja talontytär. - -Syksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola -suutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai -miksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä -näännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut -keväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan. -Vielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää -peitettä, jonka takana kuolema vallitsee. - -Syksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran -tapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet -savuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan. -Liisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat -etemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee -- vaan hän ei puhu -mitään. - -Mutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet, -ovat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut -vuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän. - -Emme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri -saarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta -pirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin -aterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on -vaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa, -jotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla -otsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin -niin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut -sanoa: »Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata -itsensä, niin on hänkin tekevä». - -Hän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut, -hänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet -kyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä -kirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että -vaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei -Hanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli -kaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa -valon, niin kauniiksi muuttuu rumakin. - -On kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita, -ihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden -siemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen -syntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en -luule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa -opetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin -juuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli -puhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti -tyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen -kasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys -on pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa -koetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin -näemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi -päättää muuta, kuin että Hanna oli _perinyt_ äitinsä sydämen, ja -samalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen -tulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa -itää, vaikka kasvatus olisikin -- niinkuin useammasti, ainakin aikaa -voittain tapahtuu -- voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se -myös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen -mukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä -kohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen -kylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa, -niin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin -rukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla -hän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan. - -Hän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka -tarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin -viidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä -suuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen -koko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten -miesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen, -renki Ollilassa? - -Hän on palkollinen, ei muuta -- hän on sama Antti, jonka Ollilan -lautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt -renki Ollilassa; lautamies on -- tahi paremmin sanoakseni -- maisteri -Lager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa. - -Antti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran -kahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt -palkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän -on siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja; -mutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita, -istunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien. - -Eräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin, -oli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui -kamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä -hän sydämessään ajatteli: »kummallinen maailma! Kun minä teen työtä, -niin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni -rehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi -mitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää, -sillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa». -- -Nuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian -samallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut -Anttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi. - -Tänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli -hän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli -Hanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi »hyvää huomenta!» - -»Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä -yhdessä lukea päivän saarnan», puhui Hanna. Antti silmäili pitkään -lautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi -niinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana, -vastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan, -luki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan -loppuun. - -Näin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä -kauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät -miettineet. - -»Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten -joukossa?» kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin -päin. - -Taasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän -näki tässä ihanan naisen. »Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on -minulla maailmassa, josta voisin iloita?» vastasi hän. - -»Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on -kuollut; mutta isäsi --?» - -»Häntä en ole ikinä nähnyt», vastasi Antti hiljaisella äänellä. - -»Sinä rakastit äitiäsi?» - -»Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä». - -»Hän oli siis hyvä ja hellä?» - -»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa -hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet, -ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän -ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän -on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa -on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi -minun rinnassani aina kuolemaani saakka». - -Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen -äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa. - -Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin. -Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää -olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät. - -Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta, -ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan -puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti -Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet. - - * * * * * - -Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää -ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon -muutokseen eivät he itse tietäneet. -- Niin! Eivätpä itse -havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä -toisissaan, saadaan nähdä. - - -V. - -Maisteri Lager ystävälleen. - - Kunnon Veljeni! - - -- -- -- - Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta - valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle - muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku - vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni - ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut - toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni, - ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni - tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa, - minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon - talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy - maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni - muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden - siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää. - Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista - ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. -- - Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni - hukassa, Hanna olisi toisen! -- Kipeästi minua koskee valheella - voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä, - elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia - minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle - mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan - vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä - rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen - saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi, - mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen - olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun - hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon. - Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin - ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos - kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?» - Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin - on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista - kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen - tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä - tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri - löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo - minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun - on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää; - mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan - tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana - maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna - sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi - minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti, - tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui - huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä - lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja - silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette - siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina - ennenkin: »Jos isäni tahtoo». -- »No!» lausuin minä, »isäsi - tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna - mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu, - mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja -- hänen kätensä oli - minun kädessäni. -- Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä? - Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni - mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään - siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua - seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran - Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka - suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen - isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen; - mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut - käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän - kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman - oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole - syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani. - - Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa - kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa - olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi - - Fr. Jos. Lager. - - -VI. - -Mitä Liisa muori arveli ja teki. - -Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä -viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä -satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi -talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt -ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin -kämmeniään. -- »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei -siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä -ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken -unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! -- Se mies, tuo -maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen -Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä -tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun -mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina. -Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä -herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! -- Miten onkin, -maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» -- Ja ikäänkuin olisi -tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin -askareihin. - -Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla, -mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat -heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt -päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan. - -Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta -- joka -Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin -porstuan toisella puolen -- tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki -kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla -tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat, -joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista -keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos. - -Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen -tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli -kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin. -Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat -himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut -vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli -aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä -- - -»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle -kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa -tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni». - -Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina -toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin -siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja -hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei -olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut. - -»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat -laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut -osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin -kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi -maantielle». - -Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan -vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta. - -»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin -pääsemme häntä passaamasta». -- Tuosta näemme, miten paljon Ollilan -palkolliset pitivät maisterista. - -Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli -ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa, -jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että -Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla. - -Päivä rupesi jo koittamaan. -- »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin -eräs piioista. -- »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren -hiljaisuudella uneen -- kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei -tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene -yön kuluessa kuivunut». - -»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön -kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä, -hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!» - -Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa -sanomatta lautamiehen kamariin. - -Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei -joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän. - -Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki -työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette -mitään puhu?» - -»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat», -vastasi Liisa. -- Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi. - -Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet -olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea. -Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies, -toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut -olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien -päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan -välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että -vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi -hiljaisuus kuin pirtissä. - -Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu. -Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt -kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee. - -Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme, -sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä -maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä -kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy. -Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän -kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee, -ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä -vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella -isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin -päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut -rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on -hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä --- ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii, -ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään. - -Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit -kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään -vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä -suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä. - -Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua -jonkun kanssa», ajattelee hän. -- »Liisan? Ei... Menisinkö pappilaan? -En... Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» -- Tuossa lensi ruusun väri -hänen poskillensa. - -Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua -tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa -lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle -hoitajalleen mitä hän mietti. - -»Kuule, kulkunen soi jo! -- Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden -sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan -kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin -menevät». - -Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä -Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla -onnellinen!» - -»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa -silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten: -»mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!» - -Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan -jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin -ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa -kuulutuskirjaa pappilasta --» - -Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin -kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa, -ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri -pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti -ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat, -silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä -sormessa oli kaunis kultasormus. - -»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat -ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni. - -Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi -hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei -luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä. - -»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun -Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä -enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä. - -Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä, -olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli -kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen -jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli, -sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli -nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja -laskenut. -- Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä -lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo -kapilaan alkua rupea näkymään. -- Antti ei kuullut heidän -kysymyksiänsä. - -Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut -pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli -nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että -maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli -kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili -lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista. -Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta -hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan -voinut kieltää kuulutusta. - -Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän -käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon -päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama, -kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi -saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät. -Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata -toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt». - -»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden -kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni -isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi -puhtaaksi!» - -»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule -mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa -Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta. -Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä -vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta -sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään. -Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen -pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen -lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin -palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! -- Kohta -on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!» - -»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen. - -»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä, -ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää, -missä Eliinan poika on». - -»Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies, -vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän -sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä -sallinut ja -- --» - -»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt, -ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten -tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt; -muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton. -Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit -tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa -- --» - -»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen -tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani -käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka -hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa -auta häntä Ollilan emännäksi.» - -»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi -teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois -minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista, -lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!» - -»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! -- Ja nyt, -piiat, totivettä tulelle!» - -Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies, -etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni -lautamies maisterin kanssa kamariinsa. - -»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän -jälkeensä. - -»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies. - - -VII. - -Talontytär ja palkollinen. - -Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa. -Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli -vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa. -Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin -ovi oli sisältä salvalla kiini. - -Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti. -Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan -oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi. -Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan -kohta jälleen tarttunut työhönsä. - -Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja -ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille -rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti -kenenkään huomaamatta ulos pirtistä. - -Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna -ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa. -Oliko tuo pelkkä sattumus --? - -Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin -hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan: -»Antti, minä hain teitä!» - -»Minua!» sanoi Antti seisahtuen. - -»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista». - -Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti, -näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä -kiilsivät kyyneleet. - -He istuivat kahden puolen pöytää. - -Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli -Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!» - -Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu, -seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä -Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en -tiedä». - -»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista. -»Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden -renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette -voine minua pettää?» - -»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä -ennen kuolisin». - -»Älkää puhuko niin kovaa!» -- Hanna loi silmänsä alas. -- »Isäni tahtoo -pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa. - -»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo -naiminen vastoin teidän mieltänne?» - -Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin -hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat, -olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman -heitä?» - -»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata. -Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa -siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää. -Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän». - -»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna. - -»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen -huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?» - -»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa -maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti. - -Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme -tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja -kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut -sama mies kuin äsken. - -»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää -tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!» - -Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen -sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli -vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin. - -Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko -päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski -kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä -Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa. - - -VIII. - -Eliina. - -Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän -sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin -vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta. - -»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi -polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa -ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi. - -»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä -näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta -pakon tullessa tähän turvaa! -- sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi -annoit minulle tämän vähäisen rasian. -- Ja kun on sinulle sen sisällys -selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi -- lisäsit -sinä. -- Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni -pitää». - -Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän -tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin -käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa -läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen». - -Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine, -jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli -sisäpuolelle piirretty »A. E». - -Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta, -korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä -katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo -tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »_Tämä mies, -poikani, oli sinun isäsi_». - -Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen -hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja -kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea -takan edessä. - -»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua -kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että -osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa», -ajatteli hän. - -Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän -sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen: - - »Vuonna 18-- 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut, - Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi - kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina - Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä. - - _Karl Gabr. Ström_. - Provastin apulainen. - - Todistavat: - - Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola». - -Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina -Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt -Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala! -Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!» -jupisi hän. - -Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki: - - »Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä - on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun - puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se - ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki - muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää. - Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy - muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi - vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo - kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää - sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja - katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni. - Minä lähden nyt Ranskan sotaan. - - Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit - minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että - saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa - tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä - sinulle 1000 riksiä. - - Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota - en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän - kuin sinua aina rakastava...» - - Anders Edler». - -»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan. - -Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen -oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen». - -Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt! -Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan. -Äitini, äitini!» - -Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki: - - »Vuonna 18-- 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä - kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan - lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika - ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti - - _Karl Gabr. Ström_. - Provastin apulainen». - -Seuraava paperi kuului: - - »Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika - ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka - suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi, - jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan. - Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä - olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan - äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria - sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi - minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin - poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin - tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena, - joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman - käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin - erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo - Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai - että kirous isäni kanssa menee hautaan? - - Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän - minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä - miehen, paremman kuin hänen isänsä on. -- Oi Eliina! Et ymmärrä, - miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus - - Anders'illesi. - - Riemula, Elokuussa 18--. - - 1000 riksiä seuraa tässä mukana». - -Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi -tunsi hän sen. - - »Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi - elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli - kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli - isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua - pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle - muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini - kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin - oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän - Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske - asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli - rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen - miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten - unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin - nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne, - jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se - oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni, - sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään - puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut -- vieläpä usein - sisällisestikin -- kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua - anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei - vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua - iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. -- Niin, minä olin - 16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin - silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme - oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa - palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. -- Viisi - vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä, - sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa - monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas - isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi. - Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän - iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä - silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä - iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan - minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten - anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen - sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä - unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua - uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin - ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton. - Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin - lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin - häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa, - vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä - paroonia rakastat, niin seuraa!' -- Oi, minulla ei ollut silloin - todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja - seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut - olla veljeni häissä. -- Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne - opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet - minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut. - Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin - veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin - voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti, - onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen - joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! -- Hiljaisuudessa - vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla. - Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta - jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin - havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat - laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä - häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti, - semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt, - vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. -- Minä näin nyt selvästi - kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se - aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti. - Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut - toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella - vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin - rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän - otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että - minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt, - julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon - myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten - minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa - vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo - hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En - tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi - hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin - Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä - nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle - selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta - lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas, - rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä - minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua - kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran - näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena, - hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä - sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä - kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut - toisen. -- Hänellä on kaksi poikaa nyt. - - »Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä - osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat - kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi - ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että - sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni - kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä - äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset, - joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin - ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he - ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että - hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä - kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä - pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet - astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun - tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle - myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn. - - »Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten - rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni; - kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa, - joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos - sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut, - emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano - hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! -- Henkeäni - ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä - poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän - pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen - siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä - silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme». - -Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut -äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän -enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei -huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan, -että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli -näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon, -mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että -toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin -muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen -poistaa sieltä kaikki pahat mietteet. - -Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä -saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli -hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän -oikeastaan oli -- Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon -hänen askeleensa! - - -IX. - -Eriskummainen pyhäaamu. - -Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää -oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta -mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle -oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla -luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut -Antin kanssa. - -Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli -pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä -enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt -kuin ennen. - -Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui -lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo -puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!» - -Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta -silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana -huomenna, ennenkuin suurukselle mennään». - -Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat -toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti -lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei -tule mitään.» - -Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma. - -Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä -- aika -kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa -kumminkin kiireemmästi. - -Pyhäaamu tuli. - -Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään -sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä. -Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on -onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada -tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne, -jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden -kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla -asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän -teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä, -ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli -ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä -määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se -paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen -tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa -hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen -kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei -voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen -itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai -silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä -päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä -pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme -jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen -mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää. - -Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin -sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta -kiitollisuutta osoittanut. - -Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen -vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja _Hutterus redivivus_. Tuo -merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin -- tahi ylioppilaan, -sillä sitä enempää hän ei ollut -- kirjeistä luulemme, ettei hän työtä -tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja -hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri -oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän -ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan -tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä -ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri -kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan -Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki -tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli -hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies, -joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut -onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin -kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui -hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin -vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa -kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen -käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi -muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys, -joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt -on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan -tällainen: - -»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät -huoletta?» - -Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen -nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun -se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri -suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät; -hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta -tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää -uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit -heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä -vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi -viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei -paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan, -hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa -tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton -puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän -sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli -maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon -kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli -Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä -eivät kaikin paikoin sitä osoita. -- Kun hän päätti rakastua -lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi -hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai -herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä. - -Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat -tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän -kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei -ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä -tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut -mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella -sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän -päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi. --- »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan -seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» -- -ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka -etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. -- »Sinä, minun äitini -ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot -muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» -- Maisteri -oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle. - -Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa -onnensa satamassa. -- - -Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän -silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme -kuuluvat. - -Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu, -ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. -- Ei, Antin vuode -leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän -ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut -pyhävaatteisiinsa ja mennyt -- Hannan luo. - -Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella, -morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä, -voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa -kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat. - -»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te -luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle, -että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?» - -»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta». - -»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa -pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu». - -»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät -nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en -häneen voi luottaa». - -Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti -Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon, -ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen -mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan -halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta -kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän -ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa -se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!» - -Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat, -vaan huulten yli ei sanaa tullut. - -»Te ette vastaa?» - -»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata -Liisaa», vastasi Hanna hiljaa. - -»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei -äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte, -jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme -nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi! -Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille -suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. -- Mitä vastaisi Hanna -tuohon kysymykseen?» - -»Sitä en osaa sanoa -- -- -- Jumala, eihän se kuulu tähän!» -- vastasi -Hanna hiljaa ruusunpunaisena. - -»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna, -mitä vastaisit?» - -Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin, -kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä, -ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi -neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en -häntä hylkäisi». - -Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!» -sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen -kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan! -Hän ei toiveitamme häpeään käännä». -- - -»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» -- kysyi Hanna pelästyneenä. -»Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan -peruuta päätöksiänsä!» - -»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt, -rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä». - -Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli, -ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin -huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» -- - -»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli -leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa -yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?» - -Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut. -Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. -- »Ole vaiti!» sanoi -hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?» - -»Totta kai! -- Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa -keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan». - -Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit -rasiasta käteensä ja meni pirttiin. - -»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa. - -Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan. -He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin -viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä -katosi. - -»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S----n luona», alkoi -maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli -tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri -viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa -ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä, -miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi. --- - -»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole -muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua -muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää». - -»Olkaa vaiti!» -- sanoi naurusuin lautamies, -- »kyllä minä otan ne -osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani -kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä -minulla on --» - -»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti -ovelle. - -»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies. - -Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua -kanssanne vähäisen?» -- - -»Tule sisälle» -- ärjäsi lautamies -- »ja sano pian, mitä sinulla on -sanomista!» - -Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja -silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään -kuulla muun kuin lautamiehen». - -»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole -ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä -sinulla on sanomista!» -- - -Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en -saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui -hän. - -»Mutta minä tiedän sen!» -- Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa -maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa. - -»No, koska te niin tahdotte! -- Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti -otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'». - -»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?» - -»Se on äitini sormus». - -»Mitä se minuun kuuluu?» - -»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini, -parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus». - -Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin -hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. -- »Sinä valehtelet, sinä -paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin -kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla -vihkimäsormusta». - -»Todistus on tallella», sanoi Antti. - -»Missä!» huusi lautamies. - -»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen. - -Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on -se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran. --- Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona. - -»Konna!» sanoi Antti. -- »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia -löytyisi!» - -»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra -maisteri; te kuulitte sen?» - -»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! -- -- Mutta tänään ei -kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota -maisteria». - -»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti, -Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet -uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin -poika! -- Vartioikaa häntä, herra maisteri!» -- Ja lautamies juoksi -renkejänsä kutsumaan. - -»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! -- -Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos -te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa». - -»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu», -sanoi maisteri vaalistuen. - -Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa -lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna -kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa. - -Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä. - -»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä -menen Riemulaan». - -»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti. - -Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän -tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle -sidottaviksi. -- Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja -sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti -nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli. - -»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies. - -Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi -hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa. - - -X. - -Riemulan parooni. - -Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet, -jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka -kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää -siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut, -miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin -hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä -tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston -valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen -- miksi? - -Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää -vielä on tiesi missä. -- Minä voin vaan arviolta vastata tuohon -kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on -antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus -on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu -tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on -päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän -onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee -nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän -myrsky on hänet kukistaa. -- Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää -lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu -hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa, -silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden. -Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän -muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät -enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa -kuluneita päiviä. -- Missä on hänellä ilo haettavana? - -Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo. -Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä -semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä -vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä -rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa --- ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus -on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka -alkaa elämänsä retken. - -Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä -ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen -ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla -viimestään herää omatunto. - -Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo. -Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä. - -Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun -hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet -varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka -ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin -Riemulan. -- Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista -sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää -valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta -taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka -vertaista kauneudessa harvoin tavataan. - -Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler. - -Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa, -hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei -hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä -pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut, -pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen -vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain -silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. -- - -Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika, -hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents -Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta, -äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä. - -Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut -milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli -suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea, -sillä hänen omatuntonsa on puhdas. - -Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona -hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt -on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa. - -Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä -hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin -salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden -nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni -lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun -hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa -elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat -loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa -lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen -vuodessa. - -»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja -hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän -nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet -vierivät alas hänen otsaltaan. - -»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet -katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti. - -Nuorukainen hymyili ihanasti. -- »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla -äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen». - -Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin; -siellä käveli hän käsiänsä väännellen. - -»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan -viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun -ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa... -Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä -vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän -minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle -jättäisi tämän ainoan lapsen...! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut -kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen -ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan -kaikki elämäni pahat työt». - -Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen -poskensa olivat kyynelistä kosteat. - -Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla -sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan -polvilleen ja itki kuin lapsi. - -Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli -parooni vielä polvillansa. - -»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella -äänellä. - -Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa. - -Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden -talvipilvien välistä. -- - -Vanhuksen voimat ovat sitkeät -- niin sanotaan; mutta loppumattomat ne -eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat -pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli -lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi -hän. - -Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja -reestä nousi lautamies Ollila. - -Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän -ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran -lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli -tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen -petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä -pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä -päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa -paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan -paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa, -ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan. -Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle, -oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä -laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen -nimismiehen tuloa Ollilaan. - -Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa -makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä. - -Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta -oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin -kuolemasta ei vielä mitään tiedetty. - - -XI. - -Antin ylevyys. - -Vaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän -nyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän. - -Lautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen -ahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan -koettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun -kuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui, -naapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti, -joka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi -ihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä. - -Ollilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha -Ruoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli -ainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat, -olivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli -parooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin -kummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin -syyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt -Riemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi -heidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he -jäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja -tirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka -kumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli -kuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta. -Toisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi -ainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli: -»miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni -salaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet -luettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan -tietää, että minä olen hänen veljensä -- -- Sen lupasin minä -- -- Oi, -Hanna! Hanna! -- -- Minä olen tehnyt väärin! -- -- -- Menköön Hanna; -minun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! -- -Ei saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!» - -Aika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia -kummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei -Antti mitään vastannut, sanoivat he: »hän on hullu! Ei viisas tuolla -tavalla käyttäydy». Ja toiset sanoivat: »hän on sairas; veri on noussut -hänen päähänsä». Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he -yksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli -tehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan: -»Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?» Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan; -sillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli -Hanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi -kamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä -siellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi -hän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä -tunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin -ennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi -pirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan, -naurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei -uteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia; -mutta Anttia ei kuulunut. - -Vihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia, -jotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun -nimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat -kokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa -kamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen -onnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli -kerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa -hänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi, -että hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin. - -Näin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli -pihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. »Nimismies, nimismies!» -huusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa -mahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään -kamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin -käsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan -sanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian -tulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo. -Maisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias -väkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää. - -Emme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään -hän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt -päätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen -sydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden -kahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne -tosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne -yhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut -Hannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo -tietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon -valo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä, -se on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti -äitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse -rakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet -olivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin -kohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler -ensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents -eläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika -rakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän -ollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin -tullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. -- Mutta -istuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen -rakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen -rakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä -asiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä. -Lautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman -niitä tässä pahantekijänä. - -Nimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon -aamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan -vastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan -riippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut -vielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella -äänellä. »Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään». - -»No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni -Edlerin pojasta?» huusi nimismies kiivaasti. - -Maisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri -ja nimismies maisterin kamariin. - -Seinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei -voinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti, -oli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen. - -Maisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä -äkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen -mieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli -musertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän -asioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: »Olette tekin, -herra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen -kavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli -hänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti». - -Maisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän -aisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi -lumivalkeaksi. -- »Hyvästi, nuori elämäni!» sanoi hän itseksensä. -»Hyvästi, onneni maailmassa!» - -Pihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin -lähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies. -Hän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen -rangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen -häpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen -perille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se -onnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo -viivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan -oli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän. - -Mutta nero keinon keksii. »Usein ovat asiat paremmat kuin itse -tiedämmekään», ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi -hän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies -jotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: »Mitä aprillinarria tämä -on? Missä on paroonin poika?» - -Iloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta -sanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi -vielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan -mieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: »On -tämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt. -Tarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies, -ja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä». - -Ei ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä -olevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen -jälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä -rintaansa vastaan eikä puhunut mitään. - -»Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen -tieltä», sanoi lautamies hyvillä mielin, »ja koska herra nimismies -kutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa -rikoksesi». - -Ei saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi, -ennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt -Antin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin. - -»Peto vie, eikö tyttö ole hullu!» huusi lautamies vihastuneena; -»tuonne, maisterin, ylkäsi syliin oli kai aikomuksesi», lisäsi hän, -uskaltamatta nimismiehen kuullen antaa vihallensa valtaa. - -»Ei, ei! Täällä on minun turvani!» lausui hiljaa Hanna, ja muistamatta -että hän sukuperänsä kieltämällä oli luopunut Hannasta, repäsi Antti -auki siteet, joita nimismies jo kohta tultuaan oli tahtonut päästää, ja -sulki rakastettunsa rintaansa vastaan. - -»Mitä tämä on, Ollila?» sanoi nimismies kiivaasti. »Minä kuulin, että -tänään maisteri Lager ja tyttärenne piti kuulutettaman. Mitä tämä siis -on?» - -»Tyttö on hullu; tuo pohjan poika on hänet noitunut» -- ärjäsi -lautamies, tahtoen väkisin kirvottaa Hannaa Antin sylistä. - -»Te olette pakottaneet tytärtänne naimisiin vasten hänen tahtoansa. -Asia ei kuulu minuun, mutta se ei tule teille kunniaksi», sanoi -nimismies. - -»Minä en ole tehnyt enemmän kuin minulla on valtaa tehdä. Tämä asia ei -kuulu muihin kuin minuun ja maisteriin». - -»Sen minä myönnän; mutta minä en saata olla todistajana isän kovuudelle -ja raakuudelle. Pitäkää päivällisenne, minä lähden!» - -Lautamies koetti lepyttää nimismiestä. »Hän on itse suostunut maisterin -kanssa menemään avioliittoon; sen lisäksi on heidät tänään kuulutettu». - -Nimismies ei sanonut mitään. Hän silmäili vähän aikaa tyttöä, joka -kätkien kasvot käsiinsä nuorukaisen vieressä itki. -- »Harvassa on -talonpojissa todellista rakkautta, ja kun se joskus todellinen on, -särkee se kaksi rakastavaa sydäntä», sanoi hän vihdoin. - -Lautamiehen silmät iskivät tulta, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. -Hän olisi tahtonut repiä palasiksi Hannan ja Antin. Maisteri kulki edes -takaisin lattialla: hän oli vaalea hänkin. - -Kolmen jäivät maisteri, Hanna ja Antti lautamiehen kamariin, kun -nimismies, surullisesti kerran vielä vilkaistuaan Hannaa, meni pirttiin -lautamiehen kanssa, joka kuiskasi hänen korvaansa: »Herra nimismies, -pitäkää kaikki tämä salassa!» - -Nimismies ei tuohon pyyntöön vastannut mitään. Hän käski valjastaa -hevosensa. - -Kirkkoväkeä oli nyt tullut paljon pirttiin. He tulivat kirkosta, he -kuiskailivat uteliaasti toisilleen, he kyselivät uutisia, mutta nytkään -eivät he tuota viisaammiksi tulleet. Ylt'ympäri oli sanoma aamulla -käynyt: tänään kuulutetaan maisteri ja Hanna! He olivat uteliaasti -kirkossa tuota kuulutusta odottaneet, mutta sitäpä nyt ei kuulunut. -Vasta nimismiehen mentyä sai lautamies kummakseen ja harmikseen, -maisteri hämmästyksekseen, mutta Hanna ja Antti ilokseen kuulla, ettei -kuulutuksesta tullut mitään. Syytä siihen ei tiennyt kukaan. - - -XII. - -Illan tullessa. - -Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka -nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja -tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii. - -Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi -rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen -etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän -onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä, -mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen -sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri -se on, joka lautamiehen kamarissa istuu. - -Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen -tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen -vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun -siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän -miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla -luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät -kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne, -kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne -ovat painaneet alas maisterin pään. - -Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan -syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut -kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut -palveluksesta. -- Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän -kokenut toimittaa kaikki. - -Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki, -jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt -Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä -uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon -lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä, -ja tätä pelkäsi lautamies. - -Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin. -»Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat -jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut -kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli. - -Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän -oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut -silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt -lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen -lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen -sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä -hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se -kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. -- Kädet ristissä istui hän -vuoteen laidalla. - -Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia -käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään, -mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei -olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään. - -Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku -tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he -luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän -uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa -sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» -- - -Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat -saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka -ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta -runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan -pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse. - -Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä -lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme -tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. -- Hän -makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja -paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva -nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä -maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja -näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen -paroonin avaavan silmiänsä. - -Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti -lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti, -jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli -pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt -- vaikka -kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. -- -Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon -Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!» - -Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo -seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta -rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen. - -Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että -syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän -käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti, -kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun -Liisa vihdoin tuli matkansa perille. - -»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään; -nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. -- - -Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin -aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että -nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin -vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin -puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja -jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli -Liisa. - -Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli -tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi -silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada -paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja -ilmoitti Liisan puheet rouvalle. -- Muutama minuutti sen jälkeen seisoi -Liisa paroonin vuoteen vieressä. - -Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin -elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan -mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit -Eliinan nuorena?» huusi hän. - -»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin -hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista -olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä -olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen -aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin -vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän -sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova -veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan -Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen -ollut viime keskiviikkoon saakka». - -»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki, -mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän -kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa -mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni -seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen -patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää; -minä tahdon lähteä hänen luoksensa!» - -Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta. -Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi -hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle -saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata; -nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut». - -Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta -syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi. -Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata -mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa -seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon -tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä -sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on». - -Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli -viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan -Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin -tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat -miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin -paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä. - -Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä -Liisalta. - -Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin -muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän -vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten -suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä -paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei -voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt. - -Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin -äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka -kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja -astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella, -liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!» - -Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt, -tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin -sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin -tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää: -onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa -seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema -muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden, -ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt -paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi -paroonin lause ollut muille sanottu. - -Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin -olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu -kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun -syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan, -lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen -rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun -esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!» - -Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen, -pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän -voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä -olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni -ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin -ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi -häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla -pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen. - -»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä -kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli -kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa -Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen -vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin -erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte». - -Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän -etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala! -Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun -Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!» - -Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta -muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli -vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli -ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä». - -Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen -polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä, -ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia. -»Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle. - -Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen -istumaan. - - * * * * * - -Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa -kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä -vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka, -jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy -semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun -ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin -on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita -sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon. - -Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän -tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä -tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee, -on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin -kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän -näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin. - -Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä -hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa. - -»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan -kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on -sinulle Antin, avoin paroonin sydän». - -Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä -Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili -puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi. - -Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule, -tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän -kätenne». - -He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa -oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä -alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa -kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta -näkyi. - -Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi; -hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi -kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä -juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli -Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku -salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen -johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta -enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän -luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei -tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin -kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti -kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin. - -Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan -porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan -sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän -enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta -kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen -tarttui hän. -- »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään, -»tule!» - -Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä -tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä. - -»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta -ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», -- ja Antin syliin jätti -maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. -- Tuon tehtyään vetäysi -hän kiireesti takaisin kamariinsa. - - -XIII. - -Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan. - -Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna -Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin. -Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui -hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa -istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut, -kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa -nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa -saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin -tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa -kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän -paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta -tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt -jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri -oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen -oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä -hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat -kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden -merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt -varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä, -ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika, -niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen -silmät ovat myöskin todistajat». -- Antin silmät eivät valehtelijaa -osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin -silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli -lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki, -mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän -työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä. - -Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä -päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän -kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin -sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni -tykytys lakannut!» -- Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski -sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut -minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa! -Luulkoot, mitä se minuun koskee... Ja kumminkin tarvitsisi minun -ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua -kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan -herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin -parooni Lorentso elää... Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän -saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen -vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut -minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen -maa imee pisareen. -- Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! -- Mitä -huolin minä Riemulasta? -- Oi, toista olisi, jos olisi lautamies -laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: _tuossa, ota_! -Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» -- Ja tätä -muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti -nyrkkiään. - -Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun -hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki -selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti -puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt -ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli -ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan -ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he -mitään osanneet arvata. -- Liisa oli koettanut päästä Antin puheille, -mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut. -Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen. - -»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen -äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi -ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi -hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi -nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä -kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt -itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti -ollut paroonin poika. -- Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan -tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin -salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä, -ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta -hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti -Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista -lurjusta!» -- Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä -kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. -- Hän vetäytyi tien syrjälle -ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen. - -»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen -kohdalleen. - -»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli -eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi. - -»Soo -- oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies -itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» -- - -Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa -ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas, -kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan -tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista. - --- »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», -- sanoi hän surullisella -äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki -mitä maan päällä hänellä kalliinta oli -- rauhansakin! Muista häntä, -joka ei ikinä saata sinua unhottaa». - -Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen -mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!» - -Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi -seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta -mitään tietää!» - --- Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen -sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja -oli valmis lähtemään. - -Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää. - -Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna -maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut -toinen. - -»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni -ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» -- Antti ei -vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan -vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan -viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni -lyödä! - -»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies, -mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä -tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut». - -Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen -jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku -lattiaan. - -»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen. - -Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä; -mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain, -ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää -kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen -täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli -tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku. - -Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa -vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän -kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä -epäile, Hanna!» ja katoovan. - -»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa. - -»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli -hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa, -vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin -hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti. - -Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause: -»Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. -- Hän -seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun -hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala -on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli -lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän -lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani». - - -XIV. - -Isä ja poika. - -Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen -vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä -merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt. -Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän -vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan -vielä vaaleampia kasvoja. - -Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä -hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla -kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen -sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut. -Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat -riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä -Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli -hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler», -oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen -kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on -syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää -yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin -suku». -- - -Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen -ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat. -Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut -tilaansa oikein käsittää. - -Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu -kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut, -mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa -kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on -hänen oman sydämensä laita. -- - -Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen -silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa -joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan, -niin kauan aikaa kulunut. - -Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja -tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut, -samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että -hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole. - -Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha -muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti -miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä -mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin. -»Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua -kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt. -Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala! -Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä -huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi. - -Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille -ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin -valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli -sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä. - -Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita, -jotka lähestyivät hiljaa paroonia. -- Ilman säveleet, joita tuuli -puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa -hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä. -»Onneton isäni!» - -Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi -vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän -liikkunut. -- »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi -hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on -Eliina?» -- Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin -ajattelevan puhetta. - -Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä -tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä -tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien -murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja -riemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän -tavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä -ollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas. - -»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän -äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon -nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta. -Hän tirkisteli vaan sitä. - -»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt -sinua», houraili parooni. - -Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin -sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin -avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti -nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea. - -»Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» -- parooni -osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen -tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!» - -Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin; -hän näki kuolleen Lorentsin. - -»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni. -»Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin! -Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen -silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen... Hän katselee minua. Vie minut -hänen viereensä!» - -Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi -nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat -silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän -sanonut. - -Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä -houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta -kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin -käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos. - -»Mihin sinä viet minua?... Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!» - -Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän -vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. -- - -Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka -hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli -häntä. -- Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen -kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin -oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn. - - * * * * * - -Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa -lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse, -ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin -hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja -nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti -Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen. - -»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus! -Mikä kadonnut oli, on löytynyt!... Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä -minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen. -Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin -kohtaan olen ollut». - -»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut...» - -»Ja sinä annat minulle anteeksi?» - -Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta. - -»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös! -Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää -- -- tietää, mitä sinua on -kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle -anteeksi?» -- -- - -Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen -kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen, -ylevä poika!» -- sanoi hän hiljaa. - - -XV. - -Viiden vuoden kuluttua. - -Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi -lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki -seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen -asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt. -Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni -lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin -siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa. - -Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu -taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät -lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan -suuhunsa. - -Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän -kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin -voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden -elätettäväksi. - -Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö -tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan, -jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään. - -Päivä polttaa kuumasti. -- »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni -muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. -- »Olisipa -hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa». - -»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka -mäen harjalla seisoi. - -Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen -aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin -nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa -istujain ostaa. - -»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa -minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä -myötämaata». - -Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin -ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle -milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara -oleman» -- sanoi tuo herra. -- »Mutta miten tahdotte perille päästä, -isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne -jalkaisinkin päästä». - -»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran -eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta. - -Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia, -joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia», -sanoi hän. - -»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin. - -»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!» - -Antin -- sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan, -poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui -- Antin -mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän. -Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein -marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!» - -Vaunut pysähtyivät. -- »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi -vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin, -joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan. - -Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli -kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille. - -»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa. - -»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on -Puron mökki autio!» - -»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. -- »Tässä, isäni, on se eukko, jonka -sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva». - -Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa -uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan -poika. - - * * * * * - -»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!» -huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut -Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen -kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain -puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan; -tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut; -tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku -laitettiin. - -Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin -puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa, -sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä. - -»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata -tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun -poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta -suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin -sydämeeni!» -- -- - -Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri -luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he -saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet. - -»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni -Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä -vuosista. -- »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään -isäini kammioon». -- - -»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat -tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut, -kun on minuun sinut sitonut». -- - -Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti -yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut -naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt -vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä -työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti -sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa -näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin, -puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui -hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin -sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä -paikoilta, missä äitini ruumis lepää». - - -XVI. - -Sovitus haudalla. - -Tuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on -lähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä -talvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta -kesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä, -kokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa -näkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian -aikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla -armovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg. - -Hän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa -ja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä -ajassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen -tuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka -hän näytti paljon vanhemmalta. -- Väliin saatti hän päiväkaudet istua -kamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin -kuultiin hänen usein sanovan: »onnellinen se, joka kasvaa vanhempain -suojassa; minulla ei niitä ollut!» -- Väliin taasen -- ja tuo tapahtui -aina, kun hän oli saanut palkkansa -- oli hän iloinen, kulki ympäri -pitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja -leipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani -postiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin. - -Nyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut -Kokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään -Helsinkiin. - -Hän istui tuon vähäisen joen rannalla -- saman joen, johon pari virstaa -mereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. -- Kello taisi olla noin -10 aamulla. »Vielä kolme vuotta», sanoi hän, »ja seitsemän vuoden -kärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani -rupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään -pettänyt!» - -Näin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika -häiritsemään hänen rauhaansa. - -»Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?» kysyi maisteri -nähtyään hänet. - -»Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne -pyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että -tulisitte heille kirkkoa näyttämään». - -Maisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli -tehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi -kirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan -vieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä -polvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta -voinut heidän kasvojansa eroittaa. - -»Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun -Eliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika. -Taivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä, -joita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun -Lorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea -rinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin -oikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on -siunannut minun viimeiset hetkeni!» - -»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi. - -»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä. - -»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna -ollen polvillaan paroonin vieressä. -- »Lapsenkin suusta on hän ottanut -kiitoksen!» -- - -Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli -tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset -olivat. »Amen!» sanoi hänkin. - -Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!» -huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi. - -»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä, -»miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät -teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi». - -Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin. - -Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo -mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin -askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut -hänet syliinsä. -- »Minun poikani!» kuiskasi hän. - -»Teidän poikanne ... parooni Edler ... minä!» - -»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle; -sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi -kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan -sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle -pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte... Minä hain -teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^ -kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». -- -- - -»Sinä et usko minua?... Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän -sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin -Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta -silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää, -mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan...» -- - -»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?» - -»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen -kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen -velkansa». - -»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty...» - -Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä. -Maisteri puristi kovasti niitä. -- »Ylönpalttinen on Jumalan armo!» -sanoi hän. -- - -»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen -paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on -Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä -kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on -sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä -meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on -sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen -muistonsa!» - -Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin -hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi -suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa, -vieläkö halveksit minua?» - -»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te -olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa. - -»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri. - - -XVII. - -Vielä kerran Riemulassa. - -Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee -maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. -- Ei näy ketään -ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden -edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan -- hovissa ja pirtissä, missä -vaan missä rauha vallitsee. - -Nyt on, näet, jouluaaton ilta. - -Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan -ilmassa ovat ulkona. -- - -Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu -koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta. - -Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan, -tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua -viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin -päin sama mies kuin ennenkin -- se on: hän on ylpeydessään vielä -yltynyt. - -Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa -kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen -ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle -ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä, -joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. -- Sohvalla istuu Antti ja -Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä. - -»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian -sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee -sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä». - -Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet -viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut, -hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän -leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan -lapseksi uudelleen. - -»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli -Riemula surun pesä» -- puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä, -ettei parooni näkynyt sitä muistavan. - -»Silloin kuoli vanha rouva!» - -»Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei -olisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan, -unhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa». - -»Hän oli äiti, hänkin!» kuiskasi Hanna. - -Lautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan; -mutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja -näyttäen sitä isälleen sanoi hän: »terveisiä maisterilta!» - -»Vai niin; onko tullut kirje?» -- - -»On -- ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa -nukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!» - -»Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?» - -»Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär». - -»Hullu peeveli!» jupisi lautamies. - -Kello löi 7. -- Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja -kaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni -Lorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi -joulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa. - -Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon. -Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin -ympärille. - -Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta -tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi -suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän. - -Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri -Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla. - -Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku -Antti sai ensimmäiseksi lukea: - -»Sovitus haudalla». -- - -»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan -katsottuaan kummakseen taulua. -- »Enpä olisi saattanut uskoa kerran -minunkin paperille tulevan!» arveli hän. - - - - -PALKINTO. - - -Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet -paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras, -sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla. -Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty -Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova -oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu -ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen -taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi. - -Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana -tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18-- monessa paikoin maassamme -semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät -ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he -antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he -ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi -murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset -pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja -puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin -hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä -Pitkä Pekka. - -Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen -hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta -nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan -markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen, -pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi -nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä -ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina -nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä -mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen. -Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka -aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty -varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja -- hänestä -puhuttiin, sillä häntä pelättiin. - - * * * * * - -Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs -tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa -Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla -paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18-- talo, ja samaten kuin sen -isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna -hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin, -seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit -kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä -paikkaa pidettiin yhteisenä. - -Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa -puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen -ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä -kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että -monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen -aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon -parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki -ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina, -kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt -tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän -rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika, -rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän -rakkaudella rakasti. - -Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria -aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän -koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella -työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta. -Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään, -ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee -ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli -joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään, -niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli -koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä, -joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin; -mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli -voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa. - -Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen -ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni -nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa -paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen -silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut -aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa -silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla -häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin, -hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen -kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan -suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan -suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle, -kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään -syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä -takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui. - -Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään -olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa -Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään, -Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään -tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota -Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa». - -»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se -pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo -yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen -Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat -yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka -ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut, -miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme -rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin -on naapurirauha kadonnut». - -Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi -itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan -ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa -kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja -yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat -etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä -tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani -tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!» - -Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään -kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan -ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja -pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa, -mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos. - -»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä -olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa -minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat -toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen -mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä -voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu -juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit». - -Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa. -Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli -rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka -aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja -tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi, -tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan -tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja -aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut. - -»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti. - -»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä -hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on -rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette -vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa -pois velkasi; -- ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka -menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on -hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät, -sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä -ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!» - -Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen -kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä. - -»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin -pian». - -»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei -Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila -toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään». - -Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei -vastannut mitään. - -Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin -tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni -matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään -kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin, -niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron -kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä -tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila -mitään näkisi. - -»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä -rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan -itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen; -semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää, -joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa -asemaansa». - -Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin -uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin -salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket, -ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei -tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi. -Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän -Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät -tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt -heidät Ollin töllissä. - -»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa. - -Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan -pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän. - -»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila. - -»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi -Olli. - -»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen -kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä -rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon». - -Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän. - -»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa -teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä -me olemme rehellisiä». - -Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen -sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi -tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa! -Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat -isäsi rehellisen nimen». - -Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle. -Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin -suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä -puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla -isännällä sanomista?» - -»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan -Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän -töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa, -kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne! -Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt -kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä -ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei -raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua -- -- niin --» - -Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä. - -»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo. -»Otetaan rahaa muualta lainaksi». - -»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat: -minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna -- niin mitä -sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene -velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat: -tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! -- -Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi -hyljätä meidät.» - -»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin -anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo. - -Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit, -itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut -Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole -sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!» - -»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo -hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan. - -»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette -te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun -vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä -saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä -viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin, -lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri -ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!» - -Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan. -Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut, -niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään -syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui -hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin -minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani». - -»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille, -niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta, -»lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät». - -Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit -pitää!» sanoi hän. - -Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa, -sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli -muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova -ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo -ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata -syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen. - -Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen. - - * * * * * - -Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat -loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän -kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin -muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta, -vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen -omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka -poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli -ensinkään hänestä saanut lohduttajaa. - -Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena -tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän. - -»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?» -kysyi Mattila kylmästi. - -Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin. - -»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin -kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia -on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen -varastellen». - -Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei -tuosta varotuksesta pitänyt mitään. - -»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee -rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin -lähellä». - -»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän -kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin». - -Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella -mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite -nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta! -Elkää ajako meitä töllistämme!» - -»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän. -Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme». - -Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan -sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken -epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan -käytöstä. - -»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun -astui tölliinsä. - -Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta. - -»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia -tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta -kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies -Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä -ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan -olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa -kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat -takasin». - -»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin -ryöstetty» -- huokasi Olli. - -»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on -saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän -rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää». - -»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella -mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä -tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen -päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä -kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut -havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli -tapahtunut. - -»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli -kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan -toisesta perheestä. - -»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa -Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka -ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra -sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli -komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän -kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle -saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.» - -Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen -mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi -saada 50 riksiä?» - -Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: »älä -Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä -puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään -kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli -parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää, -eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut -ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se -auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen -seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä -samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä -paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen -vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin -voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et -saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä -kumminkin aina saat», - -»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan -äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini, -te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana -huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku -merkitys?» - -Äiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen -jotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä -sanoi hän: »Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne -houkuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja -jättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli -herran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä -purista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun -hän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä, -köyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä -eikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. -- Usko äitiäsi, tuollaiset -sanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra -sitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt -sanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle -morsiameksi, -- niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän -tuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on -onnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan -sinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on -kuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta». - -Elsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. »Ette te minulle -noin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut», sanoi hän vähän ajan -kuluttua. - -»Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja -herran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin -voi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja -ennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle». - -»Ei sanaakaan!» - -Tämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken -viisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli -vuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita -saapasnauloiksi. - -»Kauan viivyitte navetassa», sanoi Olli; »mutta hyvä on, että ruokitte -lehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin». Sitten -ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin, -kysyi hän: »tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?» - -»En», vastasi Vappo; »hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa -tervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa -jalkamarssissa Haapaniemeen». - -»Joutilaat johonkin joutuvat», jupisi Kaarle; »mutta eikö nyt jo rupea -olemaan maatapanon aika?» - -»Melkeinpä niinkin!» vastasi Vappo. - -Samalla kuului järäys pihalta. »Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene -katsomaan, Kaarle!» sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään. - -Kaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja -nuorenlainen herrasmies astui sisään. - -»Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti -isäntä, vai kuinka?» sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä -Ollille. - -»Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä -päivälläkin kävi?» - -»Sama mies!» sanoi herra iloisesti; »ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin -minä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä -minä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut». - -»Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä -aivan lähellä, siellä saisitte parempaa», sanoi Vappo. - -Mutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa -luo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli. - -Herra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja -sai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään -keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: »Onko se -totta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka -niminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on -koko joukko rahoja Tottijärven kartanossa». - -»Totta se on», vastasi Vappo, »koska nimismies juuri aamulla kävi -täällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme -niin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet, -minkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa; -yksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa -- vai -miten?» - -»Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla», liitti -Elsa tähän; »se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies, -että varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä -olivat joutuneet, ei tiedetä vielä». - -»Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että -kauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa». - -»Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen», -sanoi Vappo. - -»Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni -tuleekin». - -»Se olisi aivan suotava!» lausui Olli. - -»Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä», huusi herra -innokkaasti. - -»Ja minä suutelisin häntä», sanoi Elsa ujosti. - -»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon -mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin -olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!» - -Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä -tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille -kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi, -milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta -kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän -on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon -hänellä mahtanee olla?» - -»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan -lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä -vieneen hänelle äärettömän rahasumman». - -»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!» - -»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle. -Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia», -vastasi Vappo. - -Olli huokasi. - -»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa? -Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?» - -»Aivan oikein -- olen minäkin». - -»Ja Mattila hätyyttää teitä?» - -»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä, -millä maksaisin». - -»Onko velka suurikin?» - -»50 riksiä». - -»Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos -odottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?» - -»Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään -tarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä -hinnalla lehmäni ja töllini». - -»Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha; -luota sinä siihen, eläkä murehdi!» - -»Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!» huusi Olli iloisena. »Tuosta -näkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä -hakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun -maksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä -kiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan -sanaanne». - -»Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt -minä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä -minä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin». - -»Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi, -ettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä». - -»Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse -makaatte?» - -»Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi». - -Tuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili -kummallisesti. - -»Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän», sanoi -Olli lähtiessään levolle -- »ja siitä tulee minun vieläkin kiittää -teitä, hyvä herra!» - -»Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette -minun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu». - -»Oi herra! Aivan mielelläni!» - -»Tuo herra on aivan siivo mies», sanoi Olli ylisille päästyänsä; -»semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka -semmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen -vaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin -velkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, -- se on -jo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!» - -»Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen -nimensä on Komander». - -»Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!» - -Aamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli -ketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. »Herrat nukkuvat aivan -kauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen -aikaansa». -- Mutta kun Olli tuli pihalle, havaitsi hän hämmästyen -vieraansa jo kuleskelevan edes takaisin järven rannalla. Hän meni lakki -kädessä herran luo ja sanoi: »Hyvää huomenta!» - -»Jumal' antakoon! Minä heräsin äsken, ja kun en tiennyt mitä kello oli, -menin ulos aamuruskon valossa katsomaan seutua. Mikä on tuon saaren -nimi, joka tuolla näkyy; se on luullakseni poltettu kaskeksi nykyisin?» - -»Se on Kalmassaari. Koska näytte ihailevan luontoa, tahdon kysyä, eikö -tekisi mielenne nähdä erästä kummallista kiveä, jota herrat isolta -kirkolta usein käyvät katsomassa; sitä kutsutaan Pirunpesäksi?» - -Herra näkyi säpsähtävän kuullessaan Pirunpesää mainittavan. -- »Ei, -hyvä suutari! Minä olisin lähtenyt pois kohta noustuani, ellen olisi -tahtonut sanoa teille jäähyväisiä ja kiittää teitä hyvästä. -- Minulla -on kaksi virstaa Tottijärvelle, ja kun minä sinne tulen, tapaan -tohtorin nousemaisillaan. Jos sattuisitte näkemään katteini -Gyllenbögeliä, niin sanokaa minulta terveisiä hänelle. Ja nyt ei muuta -kuin Jumalan haltuun! Ehkä lähetän jo huomenna rahat». - -Herra heitti olallensa pyssyn, kätteli ystävällisesti Ollia ja Vappoa, -mutta Elsaa taputti hän olkapäälle ja sanoi hellästi: »Voi hyvin, -kaunis lapsi!» - -»Kyllä tuo herra saattaa olla hyvä mies», supisi Kaarle itsekseen, -»mutta kumma, miksi en minä voi häntä kärsiä!» - -»Jos joskus tulette Turkuun, niin tulkaa katsomaan minua», huusi herra -Vapolle ja Elsalle, jotka olivat jääneet pihalle Kaarlen kanssa. Olli -oli lähtenyt saattamaan herraa tielle. Olli ei tuossa huomannut, että -herra aika kiireesti kulki Mattilan talon sivu, että hän väisti sitä -niin paljon kuin taisi, jotta hän, vaikka tie siihen aikaan kulki -kartanon pihan poikki, miltei juosten kulki takatietä. Olli ei itse -mielellään lähestynyt Mattilaa, jos saattoi lähestymättä olla, ja -sentähden hän ei tuota herran käytöstä huomannut. - -Muutaman minuutin kuluttua askaroivat äiti ja tytär kahden töllissä. -Elsa oli vallan iloinen; hänen sydämellänsä oli jotakin, jota hän ei -äidillensäkään tahtonut uskaltaa sanoa. Vappo ei tuota huomannut, kun -hän pöydältä korjaili ehtooaterian jäännöksiä. Mutta ajan ääneti -oltuaan lausui äiti, silmäillen Elsaa: »Hurja Olli, joka Elsan tahtoisi -köyhän talonpojan muijaksi!» - -Elsa seisahtui äkkiä tuota kuullessaan ja laski kätensä pöydälle -äitinsä eteen. Hänen nimettömässä sormessaan kiilsi kaunis kultasormus. -»Tuon, äitini, pani vieras herra sormeeni, kysyen: 'Lupaatko, Elsani, -syksyyn odottaa minua?' -- Minä menin punaiseksi enkä voinut vastata -mitään. Herra lausui silloin silittäen hiuksiani: 'Minä näen, ettet -kiellä, vai miten?' -- Minä tulin vielä punaisemmaksi. -- 'Hyvä!' sanoi -herra; 'muista minua, kun näet tuon sormuksen!'» - -Äiti hymyili. »Mutta Jumalan nimeen, milloin sai hän tilan antaa -sinulle sormuksen?» - -»Tänä aamuna, kun rannalta tulimme. Te puhuitte pari sanaa isäni -kanssa. Herra tarttui äkkiä käteeni ja laski sormeeni sormuksen. Isä ei -sitä nähnyt, mutta en ole varma siitä, ettei Kaarle sitä huomannut». - -»Kätke sormus, Elsani, ettei Olli sitä näe!» sanoi Vappo iloisesti. - -Samalla tuli Olli takaisin ilosta loistavin silmin: »Nyt on hätä -karannut Ollin töllistä! Jumalan lähettämä oli totisesti tuo herra. -Tässä on rahaa Mattilalle. Tulkoon milloin tulee, nyt on minulla millä -velka maksetaan! Erotessansa arveli herra: 'Olli, kun oikein mietin -asiatasi, niin lienee paras, että kohta saat rahat, ja koska minulla -sattuu olemaan muassani sen verran minkä tarvitset, niin ota, tuossa on -50 riksiä!' -- Jumalan kiitos!» Niin puhui Olli, ja perheensä iloksi -laski hän rahat pöydälle nahkakukkarosta. - -Samalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime -viikolla taittunut. - - * * * * * - -Missä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa -rannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän -virstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on -siinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin -sidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut -kasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan -mahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin -ole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä -pysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että -Suoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä -vahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin -täällä runsaasti tapaa. - -Juuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen -kivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että -herrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää -- niin kutsutaan kiveä. -Se on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi -kontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka -järvelle viittaa, niin on näky aivan outo. - -Tästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja -pitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran -päässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin -koko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi -levenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata, -ettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi. -Minne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä -näkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot -seisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla -kirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta -Pirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos -kohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan -värisenä vuoren varjossa. -- Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi -nämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla, -mitä ainoastaan silmä voi käsittää. - -Me jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan. - -Seuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin -itsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos -järvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni -kuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä -heittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle -seudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä -rannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja -hihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti. - -Vene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota »Ämmän -istuimeksi» kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon -luonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään -miehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän -eli »Evan» istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta. -Ylipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi. -Tuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään. - -Tuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli -itsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti. -Hän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski -hiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. -- Ei -mitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei -ollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun -nyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä -pois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt -erotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt. - -»Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä, -ei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni». -- - -»Se olisi saatanaa!» sanoi toinen ääni. »Hänellä on vielä kaikki -rahat». - -»Oletko kuullut, elääkö tuo heittiö vielä, joka melkein oli surmata -minun viime viikolla?» - -»Elää, ja tulee luultavasti jäämään eloon». - -»Olisi se saakeli saanut kuolla; en minä ymmärrä, mitä virkaa hänellä -enää tässä maailmassa on». - -»Oles vaiti -- --! Jumalan kiitos! Tuolla tulee Pekka». - -Nyt kuuli nuorukainen, joka ei ollut kukaan muu kun vanha tuttavamme -Kaarle, oksain taittuvan. Hän vetäysi veneineen niin liki rantaa kuin -voi, kuullakseen paremmin. Hän laskeusi itse pitkälleen veneesen ja -kätki takillaan vaaleat hihansa. - -»Olette odottaneet kauvan», -- kuuli hän tulleen sanovan -- »mutta -mahdoton oli minun ennen ennättää tänne. Paras on, veljet, ettemme enää -näillä seuduilla viivy, sillä -- olettehan kuulleet, mitä Mattilassa -viime yönä on tapahtunut?» - -»Miten perhanassa me sen olisimme kuulleet, kun et sinä salli meidän -käydä missään». -- - -»Sieltä on varastettu toista tuhatta riksiä». - -»Ja varas on, Jumal'auta, Pitkä Pekka!» -- - -Hiljainen nauru kuului puhujan suusta. - -»Mutta tuosta summasta saat sinä jakaa meillekin, sillä olisimme mekin -voineet sen tehdä, jos vaan olisit antanut». - -»Hyvä toki! -- Ja nyt pois, kukin eri haaralleen! Ensiyönä vielä -kokoonnutaan täällä; sitten on paras, että jätämme tämän seudun». - -»Ei vielä, ja'a ensin rahat, muuten...» - -Kaarle kuuli hämmästyen puhetta. Hän mietti, kun miehet rahojaan -jakoivat, missä hän oli tuon Pekaksi nimitetyn miehen äänen kuullut. -Mutta miten hän miettikin, ei hän sen selvemmälle tullut. - -»Kuullut ja puhutellut olen minä tuota miestä, mutta missä?» jupisi hän -itsekseen. - -Mutta kohta kuuli hän taas puhuttavan vuorella. - -»Sinä olet kunnon mies, Pekka!...» - -»Vähän minä kadun, että minä tämän varkauden olen saattanut aivan -syyttömän miehen päähän. Liki Mattilaa asuu rannalla Olliksi kutsuttu -suutari, joka oli velkaa Mattilalle 50 riksiä. Minä annoin ne Ollille, -ja kun hän tänäpäivänä maksaa velkansa, näyttää hän luultavasti -kukkaron, jossa ne olivat, ja Mattila ei mahtane olla sitä omakseen -tuntematta». - -»Sinä olet viisas junkkari ... sinä?»... - -Enemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin. -Hän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen -uskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki, -mitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti -sydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta. - -»Kummallista!» jupisi hän itsekseen. »Alusta saakka en minä voinut -kärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy» -- ja kiireemmästi kuin -ennen riensi vene eteenpäin. - -Kun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon -rannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli -menossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras. -Soutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut? -Mutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä -saavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen -saataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon -nimismiehestä. - -Hän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon. - - * * * * * - -Ollin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin -kukkarossa Ollin arkussa. - -»Rikkaalla ei ole suurta siunausta», arveli Olli, kun syödessään -silmäili Mattilaan. »Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun -talon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli -käynyt! -- Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä -sanoo, kun minä hänelle rahat annan?» Näin puhui Olli, mitä sylki -suuhun toi. -- - -»Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?» kysyi Vappo. - -»Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. -- Mutta totta mar -tuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle -annan!» - -Olli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle -päin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa, -koko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli -tuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän -luuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa -makuuhuoneessaan. Ja kumminkin -- kun hän eräänä aamuna herää, on arkku -poissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä -viima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani -väkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki -- jälkeä ei -näkynyt, ei kuulunut. - -»Kaikki poissa -- poissa!» huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi -Ollin tölliä, -- »ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin -kiskon minä häneltä velkansa». -- - -Semmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan -millänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti: -»hyvää huomenta!» - -»Jumal' antakoon!» mumisi Mattila. »Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt -on kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?» - -»Istukaa!» sanoi Olli. »Kyllä maksu kohta annetaan. -- Teillä on käynyt -paha vieras?» - -»Uh, uh!» puhalsi Mattila. »Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin -antaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn -piiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi». - -»Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni», lausui Olli. - -»Toivottava!» ärjäsi Mattila. »Sen pitää tulla kiinni, minun pitää -saada rahani takasin; muuten en minä voi elää». - -»Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?» - -»Uh, uh!» puhalsi ukko. -- »Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia -on, muuten -- --» - -»No, noh!» sanoi Olli lähestyen arkkuansa. »Varas ei saata olla kukaan -muu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti -kauppamiehen». - -»Sukkelasti! Ei minulla ole aikaa täällä kauan istua». - -Keveällä sydämellä avasi Olli arkkunsa ja otti esiin rahapussin; mutta -tuskin olisi ukonleimaus saattanut hämmästyttää häntä enemmän kuin nyt -Mattilan ärjähdys nähdessään kukkaron. - -»Mies, varas! Mistä olet minun kukkaroni saanut, minun kukkaroni, -kuule?» -- Ja voimallisilla käsillä tarttui Mattila Ollia kaulukseen. - -Olli ei ensin ymmärtänyt mitään. »Tässä on 50 riksiä -- lukekaa itse!» --- sanoi hän; mutta kun Mattila pudisti häntä kauluksesta, ehtimiseen -huutaen: »varas, varas, minun rahani, minun kukkaroni, joka toiss'yönä -varastettiin», nousi paha aavistus vähitellen Ollissa. - -»Rahat sain minä eilen eräältä herralta, joka täällä oli yön», sanoi -hän. - -»Vale, vale! Sinä olet varas; anna kohta kaikki rahani takaisin!» - -Olli koetti puolustaa itseään, mutta Mattila ei kuullut mitään. Hän -huusi kuin peto ja veti kauluksesta Ollia sinne tänne, ehtimiseen -vaatien rahaansa. - -Lienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut, -että ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin -tällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja -jokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa -tavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi -mieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei -siis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas. -Vähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli -tullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa -toimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli -kaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos -olisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei -tämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei -ollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta -kuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät -ymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli -jo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota -vierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä -enemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä -päivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin -pilkaten: »käräjissä kyllä asia selkenee». - -Mattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina -väliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt. -Olli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi, -joka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun -Mattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen! - -»Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani -sormuksen?» -- huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle. - -Olli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi -aivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. -- »Mistä -olet sinä sen sormuksen saanut?» kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa. - -Elsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli -kuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta -näkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi -hän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: »Minä sain sen eilen -aamulla herralta». - -»Sen minä arvasin», -- nauroi Mattila. »Jos minä täällä löydän koko -raha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono -valehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne -kaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa -liitossa?» Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen, -niinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. »Niinpä kyllä», sanoi hän -vähän ajan takaa; »kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen -tykö?» - -»Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan», -- huusi -Mattila innostuneena; -- »poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku -pikemmin». - -Jos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita, -sattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt -kolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin. -Mutta Kaarle ei katsonut järvelle. - -Kun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. -- -»Minne Ollia viedään?» kysyivät he. - -»Hän on Mattilan varas» -- vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi -Olliin. - - * * * * * - -Kaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle -laskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla -istuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla -maininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin, -jotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. -- - -Puoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä -koskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos -olisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät -Ollin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet -saavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene, -joka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha -kuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella, -nuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä -ei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen, -hänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava -käsivarressa. - -Veneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me -tunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin -lujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä -nojaa arkkua vastaan. - -Työ on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle, -joka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä -saakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi. - -Ei sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden -kirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat -entiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon. - -Aamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka -sinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista -peninkulmaa. - -Rosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt -olisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene -oli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta -perässä. Se oli Kaarle. - -»Hän on nukkunut», sanoi kuudennus; »mutta hän tietää paremmin kuin -kukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto -tuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan -porilla, nouse!» - -Mutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa. - -Vielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei -tullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista; -mutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin -vasemmalle olalle. »Hän on tainnuksissa», huusi kuudennus, ja nyt -nostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut -ennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen -tulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut -pitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä. - -Nyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli -koko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä -oli vielä henki. -- - -Rosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan -huolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne -seurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui. - -Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu -Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään, -jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli -päätetty viedä heidät Turkuun. - -Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön -perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat -vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella. -Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä -kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi -mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon, -että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja -kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he -olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana -rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni -otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten -yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut -Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella -rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui -lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä -oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan -- hän oli -Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui -Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen. - -Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta -sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin -kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli -päästetty irti. - -Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi. - -Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin -paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen -niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on -tuolilla nuo 50 riksiä. - -Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle -voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt -hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen. - -Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä. -Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän -jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!» - -Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. -- -»Palkinto?» kuiskasi hän. - -»Palkinto!» vastasi Olli. - -Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään -Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen -sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys, -kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu. -»Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» -- Tuon sanottua menivät -nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee -hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa, -uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita -- -hän oli mennyt. - -»Hän on kuollut!» -- huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä. -Kauppamies silmäili silloin rosvoa ja -- sydän niilläkin oli. Pitkän -Pekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja -katosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä -Pekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. -- - -Rauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen. -Kuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin. - -Kuolleen vierestä korjasi Mattila rahat. - -Kun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja -laskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran -kuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei -uskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän -Elsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut -sanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa -vyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat. - -Tästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä. -Hän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä -mukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. -- Vappo -oli sinne vuotta ennen muuttanut. - -Samana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin, -otti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa -kotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin. -Lieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä. - -»Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa», sanoi kirkkoherra, kun -piti ruumissaarnan Kaarlelle. -- »Mutta paras palkinto on aina puhdas -omatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre -maailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on». - - - - -MERIMIEHEN MORSIAN. - - -I. - -Saarelassa. - -Jo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet -täyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut, -siemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa -ei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja -syksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni -laulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo -siellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen -rannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää! - -Saarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla. - -Heikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika. - -Talo oli neljännesveroinen, -- vähäinen, mutta kaunis. - -»Joko mennään kirkkoon, Aina?» kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi -astioita takan vieressä. - -»Isä!» sanoi tyttö. »Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna -kaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä --- --» - -»Vai niin!» sanoi isä. »Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?» Ja niin -meni hän kirkkoon. - -Heikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän -oli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen -kasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi, -muuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti, -ja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli -eilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut: -»Jumala olkoon kanssanne!» - -Maunu oli merimies. - -Aina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis. -Ainan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset. - -Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti -virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan. - -Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina -oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä -niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin -kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella, -taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät, -leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin -isä ja tyttö ei talossa ollutkaan. - -Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin -talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli -tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin -on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» -- - -Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään -silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti -sieltä pettua talven tarpeeksi. - -Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän -oli ennen nälkää kärsinyt. - -Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja, -väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ. - -Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen. -Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa -kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki -oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin -kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen -kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli -Ainan isä, Saarelan Heikki. - -Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen -sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon. -Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa -Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli -Saarelasta peninkulma. - -Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi. -Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin -tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja -tehdä emännän toimet -- siinä oli Ainan taito. - -Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut -oudon tunteen sydämessään -- Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua. - -Aina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan. - -Maunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli -viisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime -syksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun -vanhemmilla oli ollut torpanmaa. -- Junttilan torppa oli ollut virstan -päässä Saarelasta. -- Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli -kuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen -omaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi -hän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen -kaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli -viisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten -kuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa. -Kevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen. - -Talvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin -Junttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen -oli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: »Setä! Antakaa minulle -Aina vaimoksi!» Heikki oli sanonut: »Ota Aina!» - -»Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät», sanoi Maunu. Aina loi -silmänsä alas. Isä sanoi: »Olkoon niin!» Aina oli talonpoikainen tyttö, -luonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän, -vaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, -- hän ei ajatellut sitä. - -Hän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa -Maunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä: -»Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs». Hän oli veisannut -virren loppuun, kun Maunu tuli tupaan. - -»Hyvää huomenta, Aina!» sanoi Maunu ja kätteli Ainaa. - -»Jumal' antakoon, Maunu!» vastasi tyttö ja punastui. - -»Onko setä mennyt kirkkoon?» - -»On ». - -»Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen -Junttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa, -Lontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä -Saarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle -morsiuslahjoja ulkomailta». - -»Kiitoksia!» - -»Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?» - -»Lupaan». - -»Tule ulos, käydään ahteelle!» -- -- -- - -Aamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki -liikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä. -He istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen -sanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa -Jumalaa. Maunu oli onnellinen. - -Merimies suuteli morsiantaan. - -»Älä ole kauan poissa!» sanoi vihdoin Aina. - -»Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu -ja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi». - -Taasen hiljentyi puhe; onnelliset eivät puhu! -- - -Maunu katseli Ainaa, Aina katseli Maunua. - -Mutta seurakunnan kirkossa saarnasi tänä päivänä nuorukainen -ensikerran. Vanhan pastorin veljenpoika oli tullut pappilaan kesäksi. -Hän saarnasi, ja kansa sanoi: »kyllä siitä aika pappi vielä tulee, kun -joutuu». Heikki pahaksui, kun hän ei tiennyt ottaa juustoa mukaansa -kotoa. - -Saarelassa istui Maunu ja Aina, ylkä ja morsian, joen rannalla. -Kirkossa saarnasi nuorukainen. -- - -Ei sen kummempi se. - - -II. - -Miten Heikkiä markkinoilla petettiin. - -Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot -olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan -joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa -arkkuunsa. -- Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän -tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi -tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut -iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet, -oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki -isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi -Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä -vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa -lehtiään». -- Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä -ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti. - -»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui -kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä». - -»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli -saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja -hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti. - -Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki -toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli -hänellä aina Maunu mielessä. -- Kolmantena päivänä oli isä luvannut -olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo -oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei -tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa -tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito, -joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili -hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään -näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja -pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei -ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun -uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden -kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä -markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita -pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös. -»Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi -vuoteelle. -- Hän nukkui. - -Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin -lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne. -Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän -nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää -oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20 -ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian -havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan. -Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut -tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta -pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja -repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. -- Rahatta ja -jyvittä tuli Heikki raukka kotia. -- Se oli kovaa! -- - -Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri -taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys, -mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu -on hukkunut!» - -Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut. -Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä -saattavansa lukea onnettomuutensa. - -»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! -- -- Kirveeni -on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». -- Ja nyt puhui isä -kohtaloistaan kaupungissa. -- - -»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen -koskenut. - -»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen -kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!» - -Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut -saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta -myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy -pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään. - -Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin -ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan -rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat -tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä. - -»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui -hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä. - -Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja -hyppäsivät vuoteistaan. - -»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski -toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät -miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse. - -»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja -viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos. - -Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi -nimismiestä istumaan. -- »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi -nimismies. »Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin -markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten, -ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat -petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi -vastaan; tänne vehkeesi kohta!» - -»Herra Jumala siunatkoon!» huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi -ymmärtämään. »Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!» - -»Älä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi -nähneet». -- - -»Her-ra va-allesman-ni! -- -- --» - -»Jussi!» huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt -sisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. »Joko tunnustat, -vai? -- --» ja nimismies näytti rautoja. - -Heikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut -käräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin. -Mutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi -toinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä -tämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen: -»minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että -minä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!» -- Tuo lause -hämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän -omantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies -oli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja -Jussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille. - -Aina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat -käsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää -syytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi -ylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja -hän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan, -ja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin -tunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus -nimismiehessä. »Älä sure», sanoi hän, »että pariksi päiväksi vien -sinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun -velvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!» -- Ja -nimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. -- - -»Älä koske tyttäreeni!» huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin -hän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: »Minä -palaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta -sill'aikaa!» - - -III. - -Kiusaus. - -Aina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen -veivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä -sitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei -mennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän -pallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää -ollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut -isänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan. - -Toinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja -takassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen -isäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen. -Hän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän -edessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. -- Aina säpsähti ja -vetäytyi takaisin kysyen: »missä isä on?» Aina parka ei tiennyt, että -isä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana. - -»Älä sure, tyttöni!» sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin; -»isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. -- -- Mitä sinä -yksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona -kova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei -minulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? -- Ei, -päinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin -isäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan, -mutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä -sure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi», -- ja nimismies taputti -taasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut. - -Nimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin; -hän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa. - -Nimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä. - -»Kaunis Aina!» sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan -ympäri. »Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin -toiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä -saattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin -neidon isä ei saata olla pahantekiä. -- Aina! Sehän sinun nimesi on -- -tiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen -leimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat -sinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun -olentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.» - -Niin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli -häntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen -käsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein -puhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja -kaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket -olivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi: -»Minä olen morsian!» - -Lieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään, -vai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että -nimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana -sekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista -puhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: »No, kuka sitten on -sinun ylkäsi!» - -»Se on Maunu, merimies», vastasi Aina hiljaisella äänellä. - -»Soo! Vai Maunu», jupisi nimismies. »Sama, luulen, joka nykyjään -laivoineen meni meren pohjaan -- --». - -Aina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä -nimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: »Se ei ole totta; Maunu tulee -kohta kotia.» - -Lieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän -kuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän -mainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut -avain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei -nimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa -kertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian -havaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan. -»Kova tyttö!» lausui hän. »Sinä olet morsian, mutta minä -- minun -vallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan -myöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun -valtaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin -kohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna -saattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea -katumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden, -kuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!» Näin puhui nimismies, ja -hän pani tuohon vielä lisäksi: »äsken mainitsin Maunua; puheeni hänen -onnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.» - -Aina raukka -- tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut -vastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo -lukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton -puolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: »Älä -pelkää, kaunis Aina!» - -Mutta nyt vasta pelkäsi Aina. - - -IV. - -Syksyinen päivä. - -Koivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina, -roimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut -pakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä -laulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita. -Suojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan -yksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes -takaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan; -viimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla, -ja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti -yksin. - -Syksy oli tullut. - -Pitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan -kulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset -seisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja -kuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta -auringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen -ijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista! - -Sumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä, -hänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi, -koteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat -kuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän -ollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos -vaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen -ristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi -kevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi: -»Kyllä siitä vielä tulee aika pappi». Kevätaamuin oli Johanneksella -tapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen -lauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua -Suojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen. - -Polkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde -tapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä -olevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä -seisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja -päiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän -katseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat -hänen ajatuksensa? Kuka sen tietää? - -Polkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu. -Valkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa -oli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet. -Tuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi -laskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän -purosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat -neitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan -olevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät -syksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet. -Kengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä. -Mihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa? - -Neitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas -polulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös -kukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen -havaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat -säpsähtivät. - -Neito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka -kukkulalla seisoi; hän niiasi syvään. - -Johannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni -tarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön -matka oli, ja tyttö vastasi: »Pappilaan». Sitten kysyi Johannes tytön -nimeä, ja tyttö vastasi: »Aina». - -»Saatamme kulkea yhdessä», sanoi Johannes; »minä olin juuri aikeissa -palata pappilaan». - -Ison aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi -Johannes kyselemään yhtä ja toista. - -Kun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: »Aina! Sinun -poskesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole -luonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet -itkenyt?» - -Tuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli -vaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille. - -Aina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän -sitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa -punaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt -nimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä -iskivät tulta. - -»Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?» lausui Johannes vihasta -vapisevalla äänellä. »Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?» - -»Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä -uskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies -rukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden -pimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme -kertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti, -vannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa -tiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on -syytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa -tehnyt». -- Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä. - -Aina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän -kumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos -olisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän -ymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä -saattanee olla. - -Aina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän: -»Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää -nimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!» Ja -taasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä. - -Tämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa -tunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. »Niin totta kuin Jumala -on Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on -mahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii, -rehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu -välttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin -sinun puhdas sydämesi ansaitsee». - -Näin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta -kun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen -haavaan. - -Puhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten. -Syyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja -Aina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa, -mutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta -vei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana -rovastin kamariin. - -Kauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes -ja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti -kutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä. - -Johannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja -kun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: »luota minuun; sinulle -pitää oikeus tapahtuman!» - -Lystillinen rovasti nauroi ja sanoi: »Jo nyt sait ikuisen puolustajan, -rakas lapsi!» - - -V. - -Käräjissä. - -Ensimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen -vedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa. - -Kirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja -niinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli -riitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin -Heikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä -vetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka -paikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin -käräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä -enimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta -oli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin, -kirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se -kummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli -torppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä; -hän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita -nyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän -oli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen -pienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät -taisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli -vieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo -oli huono. - -Tässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja -vapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat, -lukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa -poskiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu -käräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille, -oli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta -ilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka -hyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: »Kumma, miten semmoisella -miehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!» Tätä käytöstä ei -Johannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki -Johannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin -hänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. »Älä pelkää, Aina!» sanoi hän. »Usko -se vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi -ja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä, -vaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään». Aina pyhki -silloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää -hänessä. - -Rättäri tuli mökkiin. »Käräjät alkavat», sanoi hän. - -Väki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. »Jätä -kaikki Jumalan haltuun», neuvoi Johannes; »apu tulee ennen kuin -luulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan». - -Raudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen -mennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän -Heikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta -käräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin -puhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa. - -Aina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän -tuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa. -Nämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina -vapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa. -Hän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli. - -Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne -tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta -akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen -nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen -sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät -vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat -odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen -ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä -rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan -pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät -muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä -nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta -käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli -vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat -kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea -vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi -kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen -asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana. - -Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu -kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia, -niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin -on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet -odottaa etuhuoneessa. -- Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia -ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa -alkoi tuomari tutkintoa. - -Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili -viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen -silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä -kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän -lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin -edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään -salannut eikä mitään lisiä pannut. - -Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari -nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi -puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita. -Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa -puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on -meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta -saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut -vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en -uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen -elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä -teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta; -mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa -ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta -kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle». - -Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän -seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko -olet valheesi lopettanut?» -- Tuomari vaati häntä vastaamaan -nimismiehen kanteesen. - -»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa -ei ensinkään pelkoa ollut. - -Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin -kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän -rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?» -Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan -etuhuoneessa. - -Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri -tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä, -joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja -pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi -hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut. - -Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa -aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän -nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes -ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!» - -»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. -- -»Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun -hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä -isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. -- -»Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä -miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen -kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta -nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. -- »Oletko -ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. -- »Monta kertaa, herra tuomari!» -vastasi mies. -- »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» -- »Ymmärrän». - -Näin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä -oli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja -rohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja -rupesi tekemään valaansa. - -»Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!» kuului -kamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen -päin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen -Raamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta -mitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan -totta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan -kauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne, -mitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä -hyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi -houkutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä -hän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin, -jos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia -puhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei -ainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin. - -Johannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan; -hän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen -kysyi hän: »Mitä vierasmies on sanonut?» -- »Hän on sielunsa manalaan -vannonut», vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän. -Ainakaan ei mitään sanonut. - -Mutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan -huomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja -kuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä -liikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän -silmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla -sisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki -Saarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi -hänen otsalleen. - -Kun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: »Varmaan se on totta, että -Saarelan Heikki on väärän rahan tekijä», kävi tämä lause kolmen -sydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät, -sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen -oli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan -ja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi -ovessa: »Matti Alatalo kutsutaan sisälle». Silloin liikkui nuorukainen; -hän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan. -»Tuoko se toinen vierasmies on?» puhuivat miehet keskenään. »Sehän se -mahtanee olla», vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta, -hän silmäili ympärilleen ja jupisi: »Jumalan nimeen!» -- Ja ovi -lukittiin hänen jälkeensä. - -»Se nuorukainen ei tee väärää valaa», sanoi Johannes, ja taasen jätti -hän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan. - -»Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?» kuuli Johannes, tullessaan -tupaan, tuomarin kysyvän. »Niin on, herra tuomari», vastasi nuorukainen -hiljaisella, vapisevalla äänellä. -- »Muista», sanoi tuomari, vakaalla -äänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, »muista, että sinun sanasi -tässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!» Niin sanoi -tuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen -silmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli -vaipua maahan. - -»Puhu totta!» kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien -silmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni -tuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta -Heikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut. - -Hetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja -muuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt, -joihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin -tietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta -sitten päässeensä Herran ehtoolliselle. - -»Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on», sanoi sitten tuomari ja käski -nuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla -paikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari -nuorukaista. - -Nuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä -tavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja -kovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän -samaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten -lähestyi hän pöytää. -- Hän teki valansa. - -Tykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli -ison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui -hän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen -todistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa -puhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: »Niin totta kuin -Jumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta». - -»Tiedätkö mitään muuta?» kysyi tuomari. »En», vastasi nuorukainen. - -»Elävän Jumalan edessä olet puhunut», sanoi tuomari; »vaivainen sinä, -jos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut». - -Kylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi -vaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet -tykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: »Sinulla on tytär? Onko -hän täällä'?» -- »On», vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat -katselleet nuorukaista; »on minulla tytär Aina!» - -Johannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli -Aina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi -ummistuneet silmänsä. »Hänkin on valehdellut», sanoi Johannes. - -Kipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina -ei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti -oli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin -oli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka -vaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli -nähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei -vielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä -päivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt -enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat -viime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan -oli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan -ei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä. - -Kun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne. -Siinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa -rakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten -Heikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa -oli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti. -Nimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa, -johon eivät Ainan sanat pystyneet. - -Kun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus -salissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin -silmissä loistivat suuret kyyneleet. »Jumala siunatkoon häntä!» jupisi -isä. - -Miten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin -kutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten -hän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista, -sitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi -istuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa -käräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että -hän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen -kuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä -sydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa -olisi viety linnaan takaisin. - - -VI. - -Rakkaus ja rakkaus. - -Vireä valkea paloi pappilan pirtissä. Rengit kiskoivat päreitä, ja -piikain rukit surisivat. Palkolliset istuivat yksimielisesti takan -ympärillä. He puhelivat päivän käräjäasiasta, jota yksi rengeistä oli -ollut kuulemassa; sitten puhuivat he Ainasta, ja etenkin rengit -surkuttelivat häntä. - -Mutta rovastin asunnossa oli kyökin takana vähäinen kamari. Siinä oli -Ida-mamseli eläessään monta kaunista kesäkangasta kutonut. Nyt istuivat -siinä Aina ja Johannes. Vainajan henki asui vielä huoneessa; kaikki oli -siellä niin rauhallista. - -»Kyllä isäni tuomitaan», sanoi Aina surullisesti. »Miehet tekivät -väärän valan, vai mikä on teidän ajatuksenne?» Aina katseli Johannesta -uskollisesti silmiin tuota kysyessään. - -»Minun ajatukseni on», vastasi Johannes, »että pahuus aina tulee ilmi; -en ole missään tavannut ihmistä, jonka omaatuntoa rikos olisi painanut, -tämän ilmitulematta. Pikemmin tahi myöhemmin Jumala paljastaa ihmisen, -ja hänen salaisimmat työnsä tulevat silloin tutuiksi. Välistä kyllä -näyttää kuin olisi pahuudella menestystä; joskus on viatonkin saanut -kärsiä rangaistusta ansaitsematta; kumminkin on vääryyden tekijä aina -tullut ilmi. Jumala sallii joskus kuoleman korjata ihmisen pahuutensa -keskeltä, ja ihmiset jäävät tietämättömyyteen hänen pahoista töistään; -Jumala ne kumminkin tietää; vaan enimmiten aina kurittaa hänen vitsansa -jo täällä maailmassa. Heikin viattomuus tulee, usko se, ilmi ennenkuin -luulemmekaan, vaikka hänen asiansa nyt hämärältä näyttää.» - -Näin puhui Johannes; mutta Ainan sydän sykki rauhallisemmasti nyt, ja -hänen silmistään vieri kyyneleitä. Ne lievittivät hänen suruansa. - -Sitten puhuivat he Saarelasta, miten talo oli autio ja miten siellä -vieraat kävivät karjaa ruokkimassa. - -Kummalliset tunteet olivat tämän puheen aikana Johanneksessa heränneet. -Hän oli tavannut naisen, jonka luonne oli ikäänkuin hänen omansa; ei -kumma siis, että hän mielistyi Ainaan, että hän nuoren sydämensä -kokonaisella innolla rakastui Ainaan. Tuossa hänen kanssansa kahden -kesken istuen rupesivat hänen sydämensä asiat hänelle selkenemään. Että -Aina oli talonpoikainen tyttö, se ei tullut hänen ajatuksiinsa. -Johannes oli niitä, jotka eivät katso säätyä, vaan ihmistä, ja Ainassa -tapasi hän naisellisen olennon semmoisen kuin hän ajatuksissaan oli -kuvaillut. Kauan he istuivat sanaa sanomatta; pitkä karsi oli -kynttilässä, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut. Vihdoin loi Aina -silmänsä Johannekseen, ja Johannes tunsi rakkauden sähkövirran -juoksevan sydämensä läpi. Hän sanoi hiljaisella äänellä: »Aina!» - -Ainan ajatukset olivat kuluneissa ajoissa. Kun hän kuuli Johanneksen -nimeään mainitsevan niin oudolla äänellä, aavisti hän pahaa; hän kuuli -äänen menneiltä ajoilta, jolloin Maunu istui hänen vieressään. Toisin -oli nyt kaikki. Sydämensä vaati häntä Johannekselle ilmoittamaan, mitä -hän sydämensä syvimmässä säilyssä oli piiloittanut; syytä, miksi tämä -ajatus nyt nousi hänessä, ei Aina tiennyt, mutta kumminkin seurasi hän -sydämensä vaatimusta. »Minä olen kauan teiltä syvimmän salaisuuteni -kätkenyt», sanoi hän hetken kuluttua; »minä olen orpanani Maunun -kihlattu morsian». - -Ulkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala; -mustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta -maahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä -hänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa, -hän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa -luopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen -elämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman -silmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta -Ainan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten -oli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa -päivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen; -hänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet. - -Kummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä -ymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän, -ja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän -kutomaan. - -Jo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja -rovasti kysyi ovelta: »onko Johannes täällä?» Mutta kun Aina sanoi -Johanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli -taasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa. - -Sillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa -ajatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona -ollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet -valkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi -hienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään -käsiinsä nojaten portaalla. - -Mutta pirtissä puhuivat palkolliset: »Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on -tullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se -maisteria on käskenyt?» - -Mies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin -myöhään puhutella. Kirkko-Tummu -- tuo eukko, jonka luona Johannes ja -Aina aamulla olivat istuneet -- oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä -aikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin -luona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt -missään. -- -- -- - -Kylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot -jäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän -sitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän, -pudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin. - -»Hurja poika, missä olet ollut?» sanoi rovasti Johanneksen tultua -sisälle. »Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi -tahtoo sinuakin puhutella». - -Johannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta -kysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi -lakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis. - - -VII. - -Jo rupeaa paha palkkansa saamaan. - -Ylen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me -tuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä. -Me soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan, -sillä mitä hän tekee, on hyvin tehty. - -Virsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo. - -Kuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä -oli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen. - -Kirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa -paransi aina. - -Kun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui -tuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui, -miten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa, -mentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle, -Lukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi -päätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. -- Hän -läksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä. - -»Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?» -valitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen -Kirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa -vertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan. - -Hän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului -pihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti -hohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen -muori ajatteli avatessaan ovea: »jokohan Tummu on mennyt levolle?» - -Kuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat -mustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu. -Huoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. »Eikö Tummu ole kotona?» kysyi -Kuudennuksen muori. -- Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta. -»Tummu makaa», ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi. - -Muori meni likemmäksi ja huusi: »Tummu, herätkää!» Hän laski kätensä -Tummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä -valossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi, -että Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät -hikipisareet. Hän huusi: »Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!» - -Kuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman -asiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä -asui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä -sairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon -kuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan -- -semmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä -aikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun -virkistymistä. - -Kun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui -silloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui -Tummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen -sanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä. - -»Herra, taivaan Jumala!» olivat hänen ensimäiset sanansa. »Pitääkö -minun näin kuoleman, näin valmistumatta!» -- Ja Tummu väänteli itseään -vuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti -pystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä -luonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen -kerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä. - -Mutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli -menomatkallaan maailmasta. - -Tummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän -tukkaansa; hän huusi: »minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne -minulle anteeksi antaa? Ei Jumala -- ei -- ei, häntä häväisten olen -minä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet; -viattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. -- -- -Apua, apua! Mistä, mistä apua!» - -»Matti, mene rovastia kutsumaan!» kuiskasi muori rengille. - -»Rovasti! Rovasti!» huusi Tummu. -- »Se on Jumalan palvelija! -- -- Ei, -ei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne -- -- minulla on hänelle -paljon sanomista. -- Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla -kävi täällä. -- -- Maisteri -- -- se oli. -- Sitä Jumala rakastaa. --- -- Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!» -Ja Tummu vaipui koristen alas vuoteelle. - -»Matti!» sanoi muori. »Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta -tänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!» - -Renki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti -epäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet, -sillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä -palasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään, -sillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän -muuta tiedustellut kuin: »Milloin rovasti ja maisteri tulevat?» - -Pitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää -vastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: »Eikö rovasti jo -tule?» - -Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja -Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa -enenivät. - -Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin -puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän -jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt, -mihin hänen matkansa oli -- hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli -varsinaiseksi elämäksi muuttunut. - -»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen -viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne». - -Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän -hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!» - -Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli -vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin -puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi -hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi -tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua -syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» -- -niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa -päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten -hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi -tuttavansa, kehoittajansa pahaan. - -Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon -kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan -Ainan luona. - -Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet -rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä -kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua -- ja paljon olisi -hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset -sanansa. -- »Saarelan Heikki on viaton -- -- on viaton! -- Nimismies, --- -- Lassi Juusola, -- -- Matti -- Ala-talo, navettani -- -- alla -- -kuopassa -- väärää rahaa. -- -- Jumala! Jumala!» -- ja Kirkko-Tummun -sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta -silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä -kerta -- viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä -olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma. - -Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä. -Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin -vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän -ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt -Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti -Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa -hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet -takaisin». - -Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta -Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa -merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän -vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva, -ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä -lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja -kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli -toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet, -mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun -hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka -Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia -sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli -hän, ja ne herättivät hänet elämään. - -»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja -töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin -olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei -enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa; -uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti -rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos. - -Matti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes -painoi kuolleen silmät kiini. »Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat -tutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun -silmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!» Näin puhui hän. Muutama -silmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut -makasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla. - - -VIII. - -Ainan uni. - -Yö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui -murheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä -nousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran; -hän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi -syyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut -ajatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä -hänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys -kätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita -vastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina -nukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt. - -Aina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus -levisi Ainan ympärille -- taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä -kirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen -kuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli -ilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa -olivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi. -Hän lähestyi Ainaa. - -»Tunnetko sinä minua?» kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut -hänelle mitään vastata. - -Enkeli hymyili suloisesti. »Kun maailma oli luotu», puhui hän, ja hänen -äänensä oli kuin suloisin soitto; »kun maailma oli luotu, tunsivat -ihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat -silloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. -- Koko luonto palveli -heitä, maa oli heidän.» - -Oi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein -parissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät -kirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon -siivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän -äänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta. - -Mutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli -suloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi -kirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja -ihmiset sanoivat silloin: »_Jumala on rakkaus_». - -Tuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä. - -Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he -eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys. - -Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain -keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä, -joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja -veisaten Luojan kiitosta. - -Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli -sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja. - -Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat, -he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »_Täällä ette -onneanne löydä_». - -Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä. -Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten -omatunto. - -Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana, -niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta. - -»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he. - -Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi -kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi. - -Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta, -ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat -hedelmät!» - -Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului: -»_joka siitä puusta syö, on kuoleman oma_», ja Jumala kutsui puun -_tiedon puuksi_, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa. - -Mutta kärme makasi puun juurella: »Jumala tietää, että minä päivänä -siitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala -kadehtii teitä» -- niin puhui kärme ihmisille. - -Silloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka -puun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli -puhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta. - -Samassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi -linnuksi -- he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi. - -Kun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: »_Te söitte puusta, -teidän pitää kuoleman_!» Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla -hän tahtoi ihmiset kuolettaa. - -Silloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat -_rakkauden_ enkelin. - -»Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!» rukoili enkeli. -Silloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet -putosivat maahan enkelin silmistä. »Minä tahdon heiltä paratiisin -sulkea», sanoi Jumala, »mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa». - -Ja ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin -vartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä -hän rakasti ihmisiä. - -Näin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän -pilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: »Maailman lapsi! Tunnetko -sinä nyt minua?» - -»Sinä olet rakkauden enkeli», vastasi Aina, ja samalla heräsi hän -unestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: »Minä olen rakkauden enkeli; usko, -äläkä epäile!» - - * * * * * - -Kun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes -oli iloinen. »Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi», sanoi hän. - -Uni oli tuonut Ainalle lohdutusta. »Usko, äläkä epäile!» sanoi minulle -enkeli. »Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä», oli Ainan vastaus. - - -IX. - -Jumala elää. - -»Usko, äläkä epäile!» -- nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun -hän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena -silmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä -- ja hän oli tuntenut -hetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: »Missä on -isäni?» -- ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se -vaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen -sanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt -tunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen -viattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän -näki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. -- »Usko, äläkä -epäile!» kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin -nähdä Ainaa tuommoisena. - -Kun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään. -Hän seisahtui portaalle. -- »Usko, äläkä epäile!» kuului hänen -sydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat: -»Navettani alla, kuopassa». -- Johannes astui pirttiin päin. - -Pirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: »Sakri, -Antti, Yrjö, Toppo!» ja ääni kysyi vuoteelta: »Kuka se on'?» - -»Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin», sanoi Johannes, »niin nouskaa -pian ja seuratkaa minua!» Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan -heräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä, -jutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat -kuopasta otettavat kiinni. - -Puoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka -päreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma -oli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat -miehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat -jonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven; -hän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän -miestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden, -joka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet -ja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä -ammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän -hiljaisella äänellä: »Onko Lassi siellä?» - -»Onko se Tummu?» kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi -joku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli, -olisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän -ilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka -hänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana, -väsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus »Ainan tähden» piti häntä -voimissa. »Tänne!» kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana -odottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili -lattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta -ovimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän -kuunteli, mutta ei hän mitään kuullut. - -»Tässä on kuoppa», kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti -lautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun. - -»Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas», -sanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa -oli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä -mitään kuulunut. - -»Tulkaa ulos!» huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle, -ja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli -kaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa -huonosti sammutettu hiili kimelsi. »Tulkaa ulos!» huusi hän -toistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti -hän laskeutua kuoppaan. - -Ummehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti -itsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta -jossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. »Onko täällä ketään?» huusi hän -ja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin -pudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja -kuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli -amme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli -tullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: »Olette -erehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä». Mutta -samassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: »Jos olet -vakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon -ammeen alle!» - -Sakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen -korvaan: »Se liikahti». - -Johannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin -rohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen -yli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. »Jumalan -tähden, älkää menkö!» sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli -nähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun -puheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi -juuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan -Heikkiä syytettiin. -- »Älä estä!» virkkoi hän Sakrille ja kulki -suoraan ammeen luo. -- - -»Jos teidän käy pahoin», lausui Sakri seuraten Johannesta, »niin ei voi -kukaan sanoa, että avutta jäitte». Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja -mies. »Toista on», sanoi hän sittemmin, »mennä vihollista vastaan, -jonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista -vastaan, jota ei näe». Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi. -Johannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät -uskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat -silmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen -- -ja kamalasti kaikui kuoppa. - -Se oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja -Johannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä -miehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja -aseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät -mitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt -Johanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi. - -Johannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri -kaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi -ainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko -huonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. -- Lassi oli laukaissut -pyssynsä. - -»Sakri!» huusi Johannes. -- »Maisteri!» huusi Sakri yht'aikaa. -- -Lassin luoti ei kumpaankaan sattunut. »Mennään avuksi!» sanoivat -miehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta -kun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. »Herra -Jumala!» huusivat he. - -»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa, -ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat -itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa. - -Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä -hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen -sormillensa. -- »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään -ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. -- - -»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan -etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi -mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että -molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä -kukistunut alas. - -Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi -kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt -polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin -nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin -kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut -kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla. - -Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti -Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet -ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti -sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän -kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa -loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä. - -Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan -Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän -vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin -häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien -valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta -saattaneet häneen katsoa. - -»Älä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä -mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille, -ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan. - -»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui -Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään -enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää -niin pian herää» -- ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka -kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes: -»Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat -työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan -edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin -sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän. -Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät -eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa: -»Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli -käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen -kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että -pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli -kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja -hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään. -Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut -kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli -vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui -pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa, -kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!» - -Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten -Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten -he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle -takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän -oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla -maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman -tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli -onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen -korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän -työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri -nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan -tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon -julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan -tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat -omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen -nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että -sinä...» - -Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella -mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö -hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin -kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset -silmäykset, -- miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän -itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? -- ja -hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan -korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt. -Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui -rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on. -Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta; -mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. -- Tauti teki -hänessä työtään. - - -X. - -Uusi kevät. - -Ei sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla; -tulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla, -missä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa -avaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa -kevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä -laulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä -laineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään -kirkkaan vesikalvon pinnassa. -- Talvi on kulunut, ja talven jälessä on -kevät tullut. - -Likellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut -- se on nyt -autiona -- seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen -vainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne, -jotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin -kerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka -jäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan -ovat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä --- säteensä kuinka kauan? - -Rauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään -oksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset. - -Eteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat -sitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä -avannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos -se puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa -makaa -- se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli -ollut. - -Aurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa; -hän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään. -Hän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet -heräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen -juurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja -suuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään. - -Joka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole -ollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy. - -Näin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän -tuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: »Usko, äläkä -epäile!» - -On hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt -häntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo -kuultavasti sydämensä ajatukset: »usko, äläkä epäile!» - -Nyt on elämä kirkkomaalla herännyt. Hiljaisuus on häiritty. »Aina!» -sanoi pappi. - -Neitonen kääntyi. Näkeekö hänen silmänsä oikein? Näkeekö hän näkyjä, -vai onko se vainajan aave, jonka muisto kuluneista ajoista kuvailee -hänen silmäinsä eteen; vai onko se Maunu, joka elävänä seisoo hänen -vieressään? - -Aina -- sillä Aina tuo kukankastaja oli -- ei saa sanaa sanoneeksi. Hän -vaalenee; ellei hän puuta vastaan nojautuisi, kaatuisi hän maahan. - -»Aina!» sanoi nuorukainen. -- »Maunu!» kuiskuivat Ainan vaaleat huulet; -sitten sanoi hän ikäänkuin epäilisi hän vielä: »Sinä elät!» - -»Minä elän» -- ja voimallisin käsin hän uskollista rintaansa vastaan -sulki morsiamensa. Silloin tunsi Aina, että hän eli: kulunut aika oli -hänelle uni -- kolkko, paha uni. -- Mutta kieltämättä loi hän -silmäyksensä orjantappuraan; se oli Ainasta kuin olisi tämä -nyykähyttänyt kukallaan. Maunu näki, mihin Ainan silmäykset olivat -käännetyt. »Kuka tässä lepää?» kysyi hän hiljaa. - -Silloin heräsi Aina; hän hymyili surullisesti, kun hän vastasi: -»Maisteri Johannes». - - * * * * * - -»Kun Jumala vie sinut ja ylkäsi yhteen, käykää joskus minun haudallani: -rukoilkaa siellä lepäävän nuorukaisen edestä!» oli Johannes Ainalle -sanonut, ennenkuin hän kuoli. Ainan kuumat kyyneleet olivat silloin -pudonneet nuorukaisen kädelle; mutta Aina ei saanut koskaan tietää, -että Johanneksen rakkaus oli ollut hänen elämänsä, että Johannes häntä -rakasti ja että hän hänen onnensa tähden kuoli. -- Siitä ei Aina -tiennyt -- kentiesi oli se hänen onnensa. Oliko hän Johanneksen -rakkautta aavistanut, sitä ei saanut kukaan tietää. Mutta Jumala oli -sallinut, että juuri Johanneksen haudalla kihlatut tapasivat toisensa. - -Kun rovasti, Aina ja Maunu palasivat kirkkomaalta pappilaan, puhuivat -he tiellä toisilleen, mitä vuoden kuluessa oli tapahtunut. Aina kertoi -kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä päivästä, jona Maunu lähti; -ja puheensa lopetti hän kertoen, miten Lassi oli ikuisen, mutta Matti -kolmen vuoden linnatuomion saanut, miten nimismies oli viraltaan -eroitettu, mutta todistusten puutteessa vielä Suojoella eli, kaikkien -ylönkatseen ja inhon alaisena. Sitten sanoi hän iloisena: »Isä ja minä -elämme taasen Saarelassa». - -Hämmästyneenä kuuli Maunu Ainan kertomusta; mutta kun Aina -Johanneksesta oli puhunut, puristi merimies hellästi Ainan kättä: -»Ylevä nuorukainen! Miksi sinun piti kuoleman?» sanoi hän. Mutta vanhan -rovastin silmistä putosivat suuret, kirkkaat kyyneleet; ja -merimiehenkin ahavoittuneita poskia myöten virtasi kyyneleitä, kun -rovasti sanoi: »Jo on hän viisi kuukautta maan omana maannut, hän, -minun vanhuuteni sauva!» -- Ja hiljaa lisäsi hän Maunulle: »Sinulle, -Maunu, käski hän minun sanoa, kun hän hetkeksi tointui, ennenkuin -kuolema ijäksi hänen takanansa lukitsi elämän oven: 'Merimies saa' -- -niin olivat hänen sanansa -- 'merimies saa helmen, helmenä käske hänen -hoitaa sitä, jonka ainoana maa kantaa'». - -Vasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut. -Nuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi -mies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä -- ja sydämen sanotaan silmistä -kuvastuvan -- näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin -nuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi -nyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen -matkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä -lähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut -houkuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä -maininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli -kotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan -tiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja -kaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. »Kyllä merellä -on hyvä», lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa, -»mutta maalla kuitenkin parempi». Ja nyt hän lujasti lupasi jättää -merimies-ammattinsa. - -Maunun ja Ainan näin puhellessa -- rovasti oli jättänyt heidät kahden, -sillä hänen oli saarnattava tänä päivänä -- soivat kirkonkellot ensi -kertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen -äänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin -hän ne viimeksi oli kuullut. - -Kirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset, -jotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta -jos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä -toinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä, -joka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka -pyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli -hän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että -viime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä -muistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa, -näki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi -Heikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti -nuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä -vielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä -Aina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu, -miten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin, -ja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä -sinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: »Nyt et mahtane enää Saarelasta -lähteä?» Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: »En muualle kuin -tänne». Ja hän viittasi sormellaan haudoille. - -Kääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä -istui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se -näkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo -hampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies. - -Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat -tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu -ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän -pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis, -tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen -nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen -tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian». - - - - -SADAN LEUKALUUT. - - -Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen -rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen -huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on -loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita -ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen -rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt. - -Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa -on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja -vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan -avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken -somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se -näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista -ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta -mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin -ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin -hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet -rannalla asujat. - -Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan, -on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella -puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä -päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina -pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun -suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat -kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten -olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan -ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä -astuneet maalle. - -Keitä ovat nämä nuoret? - -Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten -kartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin -talossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä -kaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä -odottavat sitoutuakseen parikunnaksi. -- - -Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli -Ison Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä -häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki -olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt -- missä, sitä ei tiedetty. -Vanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli -tehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren -17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä. -Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli -iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta -saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis -ollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa -sota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen -niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän, -ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi -kuin hänen. - -Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että -talonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä -etemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä -kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten -valloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli -saanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni -herrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli -sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut -Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa -useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet -vielä kukin tiloillansa. - -Jos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat -he saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa -laatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia -tietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset -sanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi -vallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt -alakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat -tulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he -huomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että -oikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli -- missä, sitä -ei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun -kirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä -lähestyi kirkkoa. - -Jättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten -istuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä. -Aika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli -parhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja -jo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin -näkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat. -Aluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä. - -Nyt kuuluu kirkonkellon ääni. - -»Kiivaammin soutakaa!» huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui -perää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa. - -Ei nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan, -kun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli -»Jumalan rauhaa» vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän -huusi Kuljun kirkkoveneelle: - -»Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot -ja tytöt ovat kirkolle lentäneet». - -Mutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan -toisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen, -sanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä, -millä veli kaukana kotimaasta. - -Hitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli -sota -- -- sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen. -Jokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo -edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat. - -Rannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla -kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus, -seisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra, -Enckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen -porstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen -aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin -maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja; -perällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän -pituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui -Ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa -olivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka -oli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa, -pihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten, -seisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava -raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana -kyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe -asui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset -olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa -puuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin. - -Toisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta -saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun -kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja -siivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet. -Laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut. -Virka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on -pitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus -nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon -synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko -hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli. -Kulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän -järvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on -varsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen -hymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen -huulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan. - -Silloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun -kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha -Kuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut. -Kirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa -sanonut, vastaa hän: - -»Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee, -mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme -nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla -pelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen -olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja -hakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan. -Venäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he -tännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja -etenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin -koettelemuksen aika». - -Vanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että -näissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa -uutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei -pistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi. -Hän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi: - -»Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma -vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt -ovat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin -nöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi; -sillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat -käyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen -vieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis -katson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun -köyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta» -- jatkoi -kirkkoherra -- »nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan, -että Herra hirmun karkottaisi päältämme». - -Kuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu -kuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa -viholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian -mahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä -pistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin -tunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan -vastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli -odotettavana. - -Kun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä -pian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä. -Kirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä -Knuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan -omaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri -ympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja -pelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä -tiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle -kirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta, -idästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty. -Mutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja -pelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat -jo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää -pelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä. -Paimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä -matkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle -antama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä. - -Kirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi, -tarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja -luottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan -oli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa -oli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli -pettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa -ei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin -toivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa -jumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä -innollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta. - -Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan. Kirkkoherra luki parhaallaan -kuolemakiitosta Kuljun eukkovainaan edestä. Silloin salaman nopeudella -nousi väki. Hirmu ja kauhistus oli taaskin vallannut kaikkien mielet. -Hiljainen sanoma oli levinnyt kirkossa olevissa, sanoma: »Viholliset -ovat tulossa Tyrväältä päin; Hyrkin talo on poltettu». Muuta ei -tarvittu. Jos olisi kirkko tuleen syttynyt, ei ulosrientävien kiire -olisi voinut olla suurempi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli kirkko -tyhjänä, ja kiitos eukon kuolemasta jäi siltä kerralta, jäi ikuisiksi -ajoiksi kesken. Harvat kumminkin tiesivät syyn tähän äkkinäiseen -tapaukseen, ja niiden, joille sanoma ei vielä ollut ennättänyt, niiden -kauhistus oli vielä suurempi kuin niiden, jotka sen olivat kuulleet. -Kaikkiin, itse kirkkoherraankin, tarttui tämä yleinen hämmästys. -- -Semmoista jumalanpalvelusta ei liene ennen eikä jälestäpäin vietetty -Karkun kirkossa. - -Ulkona kirkkopihalla seisahtui se osa väestä, jonka oli koti Pirkkalaan -ja Mouhijärvelle päin. Se osa taasen, jonka koti oli Tyrväälle käsin, -samosi, pian taaksensa katsomatta, tietä asuntojaan kohden. Mistä -sanoma oli alkunsa saanut, sitä ei kukaan tiennyt, eikä sitä suuresti -kysyttykään. Kirkkoherra oli ainoa, joka koetti saada pelosta -järjettömät asettumaan. Mutta varsin vähän vaikuttivat hänenkin -sanansa. Vene toisensa perästä lähti rannasta, ja kun vähän ajan -kuluessa viimeinen oli vesille työnnetty, silloin pyyhkäsi kirkkoherra -kuuman kyyneleen silmästänsä. Kentiesi aavisti hän, mikä kohtalo häntä -itseänsä odotti. - -Nohkuan, Aluskylän, Kiurulan ja Kuljun kirkkoveneet rientävät kiivaasti -edelleen samaa tietä, jota aamulla tulivat. Näyttää kuin soutaisivat -kilpaa, nyt, kuten niin usein ennen; mutta siihen ei ole heillä nyt -aikaa. Järvelle vähän matkaa kun pääsevät, tasaantuu vähitellen -mielettömyyttä lähenevä pelko, ja ainakin varjoa miehuullisuudesta -näkyy miespuolisten käytöksessä, vaikka veneet entistä vauhtia -kulkevat. - -»Hullua hullummatpa olemme!» ärjäsi Nohkuan vanha isäntä ensiksi. »Kuka -sanoo, että huhussa on perää? Kuka on Tyrväällä käynyt? Minä rohkenen -luulla, ettei Tyrväällä ole venäläisiä enemmän kuin kotona aamulla». -- - -»Etkö luule, että kirkkoherrakin on pakoon lähtemäisillään?» mutisi -vanha ukko. - -»Lähtemäisillään! Niin, kun hätä ja kiire vaatii. Syököön minut hiisi, -ellei tämä äskeinen uutinen ole lähtenyt jonkun eukon pyörällä olevasta -päästä!» - -Näin jaaritellen kävi, niinkuin väliin tällaisissa tapauksissa käy. -Kaikki rupesivat häpeämään entistä hätäänsä, varsinkin soutajat Kuljun -veneessä, missä nyt muistettiin, ettei eukko ollutkaan saanut -täydellistä kuolemakiitosta. - -Hiedan koskea, jonka alipuolella veneet olivat eronneet toisistaan, oli -Kuljun kirkkovene kulkenut ylös, kun ukko perässä yhtäkkiä hypähti -pystyyn ja huusi: - -»Peto vieköön! Ellen tietäisi venäläisten tulevan Tyrväältä käsin, -sanoisin niiden paistavan päivällistänsä par'aikaa Myrrällä. Mikä julma -savu sieltäpäin nousee!» - -Kaikkiin veneessä vaikutti ukon huuto. Kaikki nousivat katsoakseen ukon -viittauksen mukaan. Ankara savu nousi melkein suoraan ilmaan; mutta -metsäiset saaret estivät tarkastelioita näkemästä rantaa, mistä tämä -julma savu nousi. Suunnan mukaan päättivät kaikki, niinkuin ukkokin, -että Myrrällä oli valkea päässyt valloilleen. - -Vihollisten sytyttämänäkö oli talo tulessa, vai oliko tapaturmaisesti -valkea päässyt irti? -- Siinä kysymys, johon vastausta turhaan -haettiin. Veneessä sattui olemaan kaksi vaimoa, jotka olivat jättäneet -aamulla lähteissään pienet lapsensa kotiin. Nämä tulipalon näkivät -venäläisten työksi, mutta yhä kiivaammin vaativat he, että mitä -pikaisimmasti kiiruhdettaisiin kotiin; toiset taasen, joilla ei niin -kallista omaisuutta ollut kodissa pelastettavana, esittivät, että -Karkunkylän saarella turvaa haettaisiin. Niin oli eripuraisuus -syntymäisillään veneessä, kun ukko ärjäsi eukoille olemaan vaiti ja -asetti veneen kokan kotiin päin. - -»Onhan aikaa sittenkin palata, kun likempää nähdään miten on» -- mietti -hän. - - * * * * * - -Toista on tehty, toista ajateltu rannalla, missä rakastavaiset ovat -päivänsä viettäneet. Pyhäpäivän hiljaisuus ympäröitsi heitä. Sitä -häiritsi milloin Hannu, milloin Sanna, kun tarttui kala onkeen. Näin -olivat he istuneet useita tunteja. Kalansaalis oli ollut runsas. -Vihdoin, pian samaan aikaan, jona väki kirkosta törmäsi, olivat he -onkimisesta saaneet kylliksi. He tarttuivat airoihin, mutta kotiinpäin -ei vielä käynyt heidän matkansa. He soutivat salmelle, missä oli vettä -matalammalta. Siellä laskivat he taasen rannalle, ja siellä nyt Hannu, -kahlaten rantaa pitkin, alkoi rapuja pyytää. Auringon loisteessa näkyi -salmen pohja. Kuten vielä tänäkin päivänä, ei tarvinnut ravustajan -muuta, kuin pohjasta poimia saaliinsa. Minkä verran nämä kaksi -tarvitsi, oli pian koottu. Sanna oli rannalla tehnyt nuotion. Siinä -ravut sitten kuumassa tuhassa paistettiin. - -»On kumminkin hirmuista tuolla tavalla kuolla», sanoi Sanna, jonka -sydämelle kävi nuotiossa kippuroitsevain tuska. -- »Kenpä tietää, -mimmoinen meidän loppumme tulee olemaan! Hirmuisin kuolema kaikista -kumminkin tuollainen». - -»Oikein sanot!» -- vastasi Hannu. -- »Mutta me emme tässä tee muuta, -kuin mitä esi-isämme ovat tehneet. Se kuitenkin hyvä, että elukkaraukat -ovat varsin vähässä ajassa kuolintuskansa läpi päässeet». - -Herkullinen ei ollut nuorten ateria rannalla. Mutta mieluisasti he sitä -söivät. Kalat olivat kotiin vietävät. Niissä oli ainakin päiväksi -elatusta. - -Syödessänsä miettivät nuoret tulevaisuuttaan. Äsken onkiessaan eivät he -puheellaan tahtoneet peloittaa järvessä uiskentelevia. Nyt pääsi puhe -irralleen. Syksyn tullessa oli Sannan muuttaminen Hannun luo, vanhan -Eerikin torppaan. Tulevaisuus oli nuorten mielestä niin ihana, niin -suloinen, kuin olisi sota ainoastaan ollut kolkko unelma, kaikkea -varsinaisuutta vailla. Mutta vaikka nuorten sydämet olivat lempeä -täynnä, olisi töin tuskin sivullinen, jos semmoista siellä olisi ollut, -huomannut heissä rakastavaisia. Ei hentoa lemmen osoitusta nähty; ja -vaikka heidän silmänsä onnellisuutta loistivatkin, oli kuitenkin -puheesta poissa kaikki viehkeys. Ainoat sanat, jotka tätä tällaista -viehkeyttä lähestyivät, olivat Hannun; »En sinutta, Sanna, voisi olla -iloinen», -- ja Sannan: »Samaten on minunkin laitani». -- Sanottakoon, -että näissä sanoissa asui viehkeyttä, mutta emme voi myöntää sitä, -sillä saamme nähdä, että ne olivat selvää, puhdasta totuutta. - -Syötyään oli Hannu heittäynyt pitkäkseen nuotion viereen; sieltä -hypähti hän kumminkin äkkiä ylös. -- »Kuuletko mitään, Sanna?» kysyi -hän. - -»En!» vastasi tyttö. - -»En minäkään nyt; mutta pane korvasi maata vasten, niin kuuluu kaukaa -kummallinen jyske; mikä se sitten olleekin». - -Sanna teki niinkuin hänen ylkänsä, ja neidon aavistuksella huusi hän -kohta: »Venäläiset!» - -Hannu hymyili: »Venäläiset! Ei ne niinkään taivaasta putoomalla tule». -Mutta vaikka hän leikkinä piti Sannan arvelua, katosi pian hymy hänen -huuliltansa, ja muisto ajasta, jossa hän eli, anasti hänessä sen sijan, -mistä huolettomuus ja lempi oli karkoittanut kaikki surulliset -ajatukset, semmenkin kun hän huomasi Sannan levottomuuden. - -»Tulkoon jyske, mistä tulleekin, mistä syystä tahansa», lausui hän; -»parasta lienee kumminkin, että lähdemme kotiin». - -Pian tämän jälestä nähtiin vähäisen veneen halkaisevan järven tyyntä -pintaa. Ja nyt, soudellen kiireemmästi kuin ennen, kuulivat nuoret -kaukaa kummallisen kolinan. Mutta mistäpäin se kuului, sitä eivät he -osanneet eroittaa. Selälle olivat he ehtineet, josta heidän sopi -eroittaa Haapaniemen kaunis kartano. Siellä yht'äkkiä Hannu lakkasi -soutamasta. »Jumal' auta! Valkea on irti tuolla... Ei Haapaniemellä! -Tuolla Haapaniemen takana». Musta savu nousikin korkealle metsän takana -taivaan rannalla. - -Sanna, joka perässä istui, ei ollut huomannut, mitä Hannu huomasi, joka -istui kasvot Haapaniemeen päin; mutta Sanna oli juuri samassa, kun -kuuli armaansa lauseen, nähnyt jotakin outoa hänkin. »Ja tuolla ... -tuolla on myös valkea irti!» -- huusi hän -- »Myrrän talo palaa. Se on -venäläisten työtä!» -- - -Nuorten mieliin nousi kolkko aavistus. Heidän asemansa siellä olikin -kummallinen. Ilma oli lämmin ja tyyni; ei liikuttanut vähäisinkään -tuulen henki järven sileää, kiiltävää pintaa. Kaikkialla ympärillä -vallitsi hiljaisuus. Taloja näkyi siellä täällä rannoilla, mutta -elävätä olentoa ei missään. Sitä vastoin kuului kaukaa ja, kuten he nyt -huomasivat, kahtaalta päin, kummallinen kolina ja kahdelta kohden nousi -musta savupatsas suorana taivaalle. - -Sanna vaaleni, ja Hannunkin kasvot menivät vielä vakavammiksi. Jos -todellakin nämä palot olivat venäläisten töitä, niin arvaamattoman -äkkiä olivat he tulleet. Jos he Myrrällä nyt olivat, niin olivat he jo -käyneet tahi oleskeli osa heitä paraikaa Kuljussa, Kauniaisissa ja -Maurilla. - -»Vaaran viipyminen on saanut meidät sokeiksi», sanoi Hannu. »Tottumus -on tehnyt meidät huolimattomiksi; muuten eivät viholliset olisi voineet -näin äkkinäisesti, meidän tietämättä, samota päällemme. Mutta jos he -ovat täällä nyt, niin siihen emme voi mitään. Epäilykseen antautuminen -on kumminkin vaarallisin kaikista, sillä pelastukseemme nyt tarvitsemme -kaiken järkemme». Ja Hannu tuli nyt samaan päätökseen kuin äsken näemme -Kuljun kirkkoveneen perämiehen tulleen. - -»Soutakaamme likemmäksi, niin saamme ehkä nähdä, miten asian todellinen -laita on», sanoi hän. Ja hiljoilleen alkoi vene taasen kulkea kotoa -kohden. - - * * * * * - -Mutta nyt on ehkä aika, ennenkuin käymme etemmäksi kertomuksessamme, -katsella miten tämän asian todellinen laita oli. Oliko todellakin savu, -joka kahdelta haaralta nousi taivaalle, venäläisten matkaan saattama? - -Oli! - -Venäläisten vallassa oli Suomenniemi. Harvat olivat ne paikat, missä -niitä ei ollut käynyt, missä niitä ei ollut. Näitä tällaisia harvoja -paikkoja oli ollut Karkku. Joukko vihollisia, kun Hämeenlinnasta heidän -matkansa kävi Pohjanmaata kohden, oli kyllä länteen päin poikennut ja -kaikkialla, missä kävivät, tuhotöitään tehnyt; mutta virrat ja muut -tietämättömät syyt lienevät estäneet heitä jatkamasta kulkuansa -kauemmaksi länteen päin. Samaten oli toinen lauma venäläisiä, jotka -pitkin rantatietä kulki Pohjanmaata kohden, lähettänyt osaston Porista -itäänpäin; mutta tämäkään osa ei ollut Karkkuun saakka ehtinyt. Mutta -mikä ei ensimäisten laumain kulussa tapahtunut, se tapahtui toisten -seuraavain. Vaan se, että karkkulaiset olivat säästyneet tähän saakka, -oli tehnyt heidät, niinkuin Hannu oikein sanoi, suruttomiksi. -Vihollisten tulosta olivat he kuulleet puhuttavan; ja kun ensimäiset -laumat sivuteitä heidän ohitsensa vetäysivät heidän luonansa käymättä, -niin siitä tulivat he miehuullisemmiksi, jotta, jos pelko aina asuikin -heissä, ei se suuria hämmingeitä tehnyt, vaikka ei se myöskään saanut -heitä varustaumaan millään tavalla vihollisia vastaan. Sen lisäksi -olivat harvat niistä seurakunnista, joiden asukkaiden oli täytynyt -paeten hakea pelastustansa, turvautuneet Karkkuun. Useat näistä olivat -vetäytyneet erämaan synkkiin saloihin ja siellä odottaneet vihollisten -poismenoa heidän kotiseuduiltaan. - -Näin oli asian laita silloin, kun se pyhäpäivä alkoi, josta ylempänä -olemme puhuneet. Että vähempiä vihollisjoukkoja oli nähty -lähipitäjissä, oli Karkussa tunnettu; mutta ei koskaan tiedetty -varmaan, missä viholliset olivat, vaikka tosin huhu ja viesti tiesi -sittemmin kertoa, missä he olivat olleet. Kun pakeniat eivät suoraan -tietä myöten paenneet, vaan saloihin vetäysivät, niin ei tänäkään -pyhäaamuna mitään varmempaa heistä tiedetty. Tiilin isännän kertomus -Huittisista oli ainoa, mitä viime viikolla oli kuultu. Täten ehkä -selkenee se muuten kummallinen seikka, että viholliset saattoivat -asukkaitten tietämättä samota heidän asuntoihinsa. - -Kahdelta haaralta olivat viholliset lähestyneet Karkkua, toinen joukko -lännestä Porin tienoilta, toinen idästä, missä se kulussaan oli käynyt -Lempäälät ja Akaat, josta sitten osa oli palannut, käynyt Tampereen -kosken yli ja sieltä sitten samonnut Pirkkalan kautta niille seuduille, -joilla nyt tapaamme heidät. Näitten edellisten tulosta oli Tiilin -isäntä tiennyt kertoa, sillä ne nähtävästi kulkivat hitaammasti kuin -jälkimäiset. - -Nämä eri haaroilta saapuvat laumat yhtyivät sittemmin Huidan kohdalla -Karkussa, josta sitten osa kääntyi Mouhijärvelle, osa Hämeenkyröä -kohden. - -Mutta ennenkuin ne tässä erkanivat, oli Karkunkin pitäjä saanut tuta -heidän käyntiänsä. - -Vihollisia, jotka Tyrväältä päin olivat tulossa, ei ollut toista sataa -enempää. Vastarintaa heille tehdä ei siis olisi ollut mahdotonta, -jos vaan olisi nimeksikään voimia löytynyt. Jos olisi heidän -vähälukuisuutensa ollut tunnettu, olisi ehkä kumminkin tuon verran -voimia ollut, jos eivät viholliset olisi niin tietämättä tulleet. -Vampulassa oli koetettu vastarintaa tehdä, mutta kun se koetus sai -onnettoman lopun, ottivat venäläiset sen kostonsa syyksi ja näyttivät, -että he kostaa osasivat. Missä he olivat käyneet, siinä jättivät -hirmuisia jälkiä. Raunioina olivat asuntopaikat, tallatut olivat -pellot, asukkaitten omaisuus joko ryöstetty tahi poltettu. Näin olivat -he käyttäytyneet. Vammaskoskessa oli tähän aikaan lautasilta, tehty -vanhoista veneistä, joitten päälle oli kansi laskettu. Hurjassa -röyhkeydessään olivat viholliset kosken yli päästyään tämän -lauttasillan tuleen sytyttäneet. Vanhat tervaiset veneet syttyivät -pian. Lieska ja savu nousi loistavana kokkona taivaalle. Täältä -samosivat venäläiset Tyrvään pappilaan, joka oli autioksi jätetty. Mitä -siellä parasta löydettiin, se korjattiin; mutta suuria tavaroita kun -eivät löytäneet, niin pappilankin tuleen pistivät. - -Mihinkä aikaan päivästä tämä tapahtui, tietää lukia, kun sanomme, että -savu, minkä Hannu näki, tuli juuri Vammaskosken lautasillasta ja -Tyrvään pappilasta. Viimeksi mainitun seurakunnan asukkaat eivät -ehtineet kirkkoon, ennen kuin heille oli vihollisten tulo tietty. -Tyrvään kirkko -- se vanha, joka vielä tänäkin päivänä on nähtävänä -lähellä Rautajoen rustitilaa järven rannalla -- on pitäjän toisessa -päässä, pari Suomen nykyistä virstaa Karkun rajasta. Sinne ei tänä -aamuna ehtinyt kukaan muu kuin Kataran rustitilan väki; mutta sekin -palasi sieltä pian ja ehti kotiinsa juuri niin aikaisin, että voi -pakoon päästä. Jos nyt olisi järki ollut asukkailla tallella, olisi -vihollisten voima pian ollut kukistettu, sillä heidän jo alkuansa -vähäinen luku oli eri haaroille hajonnut. Mutta pelko esti kaikista -yhteisistä tuumista. Iltapuoleen päivää olivat viholliset ehtineet -Rautajoelle, ja saman kohtalon alaiseksi, kuin muutkin poltetut talot, -joutui tämäkin rustitila. - -Sanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan -päivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen -parhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat -viedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän -vuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että -niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila -tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan -kätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa. -Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli. -Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut. -Hirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan -hämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän -taloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet, -mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta -kaikki veneet olivat kuljetetut. - -Ilta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta -häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan -yökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän -arvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan -Ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki -ovet auki. - -Raskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän -nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta -murtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita -peläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian -alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli -vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt -rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava -hengitys. - -Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on -vaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen -uupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä -paikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle. - -Yö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös. -Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli -lautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän -raollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon -hohtamaan. - -Kun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän -hiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän -ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä -kuului ääniä. - -»Jumala, suojele huonettasi ja meitä!» huokasi silloin kirkkoherra. -»Viholliset ovat pappilassa». - -Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä, -joka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli -joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle. -Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen -olivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä -- neljä julmaa -partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet -omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa -hiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun -huomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai -heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase -kädessä. - -Kynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta -kumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää. -Ristiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei -ajatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli -vedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa -pitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin, -ettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut. - -Kun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät -he ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää, -jolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin -eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa -oli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli -kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti -saanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä -päälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä -irtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan. -Mutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän -tasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi -siitä pää edellä lattiaan. - -Luullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät -toiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti -rukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän -tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat -kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän -astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen -enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista -hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset -sillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan -suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt, -sillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle. -Tämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen -perässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli -pudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan -vihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat -toverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin -se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten -rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan -vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa -kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan -haltioitseva voima talosta luopunut -- ja se oli seuraava rosvoja. Kun -nyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa -lähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he -huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja. -Tämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle -rosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he -olivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja -vihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos -pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa, -olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta -muassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään -harmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet -tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät -he mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään. - -Seuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa. -Rosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten -pakenemisesta. - -Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon -nousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he -mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta -silloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään, -sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki, -miten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana -sidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen -toinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä -tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun -raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan -astuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki -ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan -aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra -ymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen. - -Tuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo -taluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja -- -- -jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan -ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä. - -Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan -käteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä -seisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli -kirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. -- -Tänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa. - -Siinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa -turvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän -jo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä -löydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän -turvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä. - - * * * * * - -Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin. - -Järvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun -morsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön -alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä -soutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi -pian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta -eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin -veneessä oliat tunsivat pian toisensa.. - -Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät -luulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset -veneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä -oli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia, -itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies -- -Jeremias oli hänen nimensä -- riiteli kovasti tätä vastaan. - -»Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan», huusi Hannu pienestä -veneestä. -- »Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on -syttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli -ukko eukkoinensa aamulla kotiin?» - -Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada -vastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut -- eläviä -olentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi -palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät -veneitä kohti. - -Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut -valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. -- »Maalla ei ole -meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias, -Kiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon; -ehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja -kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa». - -Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon -Karkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun -aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun, -eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä -Siuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee -vetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset, -jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön -tuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu, -oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat -löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä -viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin, -ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli -niihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään -vähäisen saaren suojaan. - -Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen. -»Sadan leukaluut» soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun -ilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi -ei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen -ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt -nimitetään. - -Veneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä -aikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään -nimetön saari. - -Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt, -astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään -rannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta -ilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli -Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin, -ennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin -ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa -heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin -mielensä puolesta vähän »niin ja näin olevainen», jäi kirkkoveneen -kokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle -astui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut -kukaan heistä aavistaa. - -Kun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut. -Pelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt -kadonneet. Into ja viha raivosi hänessä. - -»Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään -ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta», sanoi hän, kun he -maantietä lähestyivät. »Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on -eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!» - -Ukkoon oli Hannun into tarttunut. »Pysykää metsässä, eukot, tai -ryömikää veneiden luo takaisin!» huusi hän. »Teistä ei ole apua, vaan -pikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos -lapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai -tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?» - -Kun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt, -erkanivat miehet -- ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön -sanomatta -- niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana -metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan -jälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut? - -Me tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät -julmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt -Tampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset -kulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin, -raunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja -Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka -viholliset -- tahi osa niistä -- jo puolipäivän aikaan olivat sinne -tulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana -oleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö -oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut -tietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt -päällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä -istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän -tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää -omaisuuttansa pelastaa. - -Kun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että -metsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui, -näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion -ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet -eivät alussa huomanneet. »Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät -ainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!» - -»Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!» kuiskasi -ukko Jeremias. - -Paikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa. -Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän -näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion -ympärillä. »Jumala siunatkoon!» huusi hän jotenkin kovalla äänellä. -»Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!» - -Tämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään -venäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen -naapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet -aseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi -joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan. - -Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat, -luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian -likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään -auttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat -turvansa -- veneet -- selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin -pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias -ennätti huutaa Hannulle: »Älkäämme erotko!» - -Muistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli -kirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet -selälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat -veneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli, -kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin -saman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme -olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa -sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun -venäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta -kun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin -tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen -astuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten -eukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina -siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene -vesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien -milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen -omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi -hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset -olisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten -tämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan -nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli -pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa -pystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi -venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää -pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon -aikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko -lautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli -hän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin -voiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa -päähän. - -Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä -veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin -soutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa. -Se, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat -kiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa -sanomatta hyppäsi hän järveen ... upposi, kohosi kumminkin kohta -taasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä. - -Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi -heidät. - -»Älkäämme erotko!» oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako -oli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta -vastauksen: »Olisi meillä aseita vaan!» - -Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten -voi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: »Oma suu likempi -kuin kontin suu». Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta -- -eukot -- mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät -toisistaan eronneet. - -Miten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan -sen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty. - -Metsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei -ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei -käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki, -vasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he -olivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten -näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi, -sen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo? - -»Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?» puhui -läähättäen ukko. »Mitä nyt teemme?» - -»Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat», vastasi Hannu. »Emme -eteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä -maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme -maahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan». - -»Onnen kauppa!» mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään -antaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä -venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. -- Onnen oli kauppa. -Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset -takaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta. -Jeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän -matkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän -turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli -juuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli -metsä sakein. - -Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän -huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana -oli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten -syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: »Herra Jumala! Jos ne löytävät -meidät, olemme kuoleman omat!» - -»Itseni tähden en pelkää», vastasi Hannu. »Mutta sinun, jos sinä -joutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei -kumminkaan tapahdu», lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän -vapisevan. - -Venäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden -huuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu -oksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat -häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin. -Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten -valtaan. - -Nyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli -joku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi -vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: »Jumalan kiitos!» oli Hannun -sydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän -piilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen -kohta kirouksella vastasi. - -Sanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt. - -Kun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon, -kääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa -se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli -hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista. -Melkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli -hengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu -menneen; mutta nyt. -- -- - -Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan -toisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan -luo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen -toverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! --. - -Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle. - -Ukko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi -enemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin -kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän -silmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen -suin päin heitettynä maahan. - -»Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!» kuuli Hannu -Jeremiaksen huutavan. - -Kun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut -puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi -hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin -oli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin -tarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua, -ellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä -vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä -hänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen, -ampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän -etäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa, -emme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; -- mutta nyt -- -nyt muisti hän Sannaa. - -Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo -olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut. -Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: »Lempo teidät vieköön!» -vaipui Jeremias hiljaa maahan. - -Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn -laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus -laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset -tännepäin kiirehtivät. - -Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen -turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on -odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli -kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi -nähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa -olevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei -ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään -antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti -ympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista -oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti. - -Kun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat -Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon -luo. - -»Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa -voin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!» puhui Hannu ja nosti hiljaa -ukkoa kantoa vastaan. - -Mutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen -silmistänsä. »Sinäkö se olet?» sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella -äänellä. - -»Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!» oli Sannan vastaus. - -Verissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti -kiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin -sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta -tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla -olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton, -sen havaitsi hän. - -Ja taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: »Mitä nyt on -tehtävänä?» Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata: - -»Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse -kuiville juoksemaan». - -»Aivan niin; se on ensimäinen työ!» vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän -varovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa -maatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt, -kun häntä liikutettiin, parahti kovasti. - -»Hiljaa, Jumalan tähden!» puhui Sanna pelästyneenä. »Se on minun työni! -Johonkin minäkin kelpaan». Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon -yltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän -kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla, -mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä -työssään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että -ukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta. - -Näitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo -alkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin. -Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan -sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä -alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän -tummeneva hämäryys. -- - -Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi -pakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei -savua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei -liikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä -- yön hiljaisuus --- saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin, -tunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään -Luojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa -poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta -kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää -kuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten -pahalla pahaa palkita. - -Torppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista -virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti -kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä. -Monta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi -ajattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi -kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei -tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön. - -Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa -polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut -oksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon, -joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi -pakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi -Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön -olivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. -- - -Sanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se -heitetty. Vanhus -- Hannun isä -- ja Hannun nuori sisar olivat -kadonneet. - -»Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?» Tämä oli Hannun ensimäinen -surullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan. -»Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten -käsiin?» - -»Sitä en usko», sanoi Jeremias. »Erkki on liian kivuloinen kyliä -käymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat -he metsään hiipineet». - -»Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa», puhui Hannu. -»Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne -eivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy. -Siis...» - -Hannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä -tunne katkaisi hänen puheensa. - -Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei -suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi: -»Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi». - -»Siis on minun meneminen heitä etsimään», lausui Hannu. »Jääkää te -tänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy». - -Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä -Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa -pyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi: - -»Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole -menneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja -keitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan. --- Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!» - -Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei -osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. -- »Mene, -mutta tule pian takaisin!» sanoivat he lähtevälle. - -Hannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi -häntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti -hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin -tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta. - -Hannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun -hän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina -hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli -hän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen -muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen -huokaus: »Näenkö Sannaa ikänä?» nousi hänen rinnastansa. - -Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin -ympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän -mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt -seisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä. -Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun -arveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin -maailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka -kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada -rauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä -hänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli -pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä -mielissään. - -Hän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen -oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä -ensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin -oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet. - -Näin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili -ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki -hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät, -samaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset -päivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei -näkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo -täristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset -jäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti -hän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti -kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen. - -Noin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen -vieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän -vihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt. -Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi. -Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä -taasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän, -että tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti -lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja -- äänettä vaipui vartia -ijankaikkiseen uneen. - -»Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!» mumisi hän -korjaten kaatuneelta hänen aseensa. - -»Mutta nyt!» - -Toinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun -laita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä -lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on -varsin ihana ja kaunis -- josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen -esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi -ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi -hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka -oli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin, -mikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä -unessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä -vastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja -kumminkin... Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä -enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen -tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa -nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin -eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi. - -Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli -päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi -kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään, -pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin -askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä -pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi -kivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi. -Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei -enää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä -neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta -silloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli -useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli -pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja -ymmärsi samassa vaivansa turhaksi. - -Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten -kummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu -ei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka -yksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä -unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen -nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt -ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin -selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. »Sinulle minä ainakin -annan passin», mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän -voimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän. - -Mutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän -päivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen -vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät. - -Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita -silmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä -onnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen -kuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja -päätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista -ennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta -kolauttaakseen sillä toista. - -Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät -jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin -nuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa -hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän -sieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan -ehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä -mitään kummempaa seurannut. - -Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi, -ei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja -kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän -pahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli -tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän -joutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä. -Mihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? -- -Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin -uniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin --- mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka -mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä -puuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen -vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa. - -Mitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät -hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa? - -Moni muu syyttömämpi on tässä hirmuisessa sodassa saanut tällaisen ja -vieläpä hirmuisemman surman. - -Iloiten ja riemuiten toivat viholliset hänen pihalle. Siellä oli nyt -asema toisellainen kuin ennen. Kaikki olivat nyt jalkeilla. Ei -ainoastaan ne, mitkä nuotion ympärillä lepäsivät, vaan myöskin ne, -jotka huoneissa olivat majaelleet ja joiden kiväärit Hannu oli seinää -vasten pannuiksi nähnyt, olivat pihalla. Niiden seassa huomasi Hannu -pari upseeriakin. - -Töyttimällä ja potkimalla vietiin nuorukainen näiden luo. - -Kun Hannu huomasi, ettei hänellä ollut muuta kuin kuolema odotettavana, -tuli hän tästä varmasta tiedosta, jos mahdollista oli, vielä entistä -rohkeammaksi. Hän katseli vakavilla silmäyksillä ympärilleen, ja -ilvehymyyn vetäysivät hänen huulensa, kun hän huomasi useain -venäläisten kummastellen kaipaavan piikiviään. Mutta pitkää -tarkastuksen aikaa ei hänelle suotu, ennenkuin hänen tuli vastata -teoistaan, ja ettei tämä vastaaminen ollut leikintekoa, huomasi hän -ympärillänsä seisovain sotilaiden riemuitsevista kasvoista. -- Mutta -kumminkin tapahtui, ennenkuin häntä vastaamaan käskettiin, tapauksia -semmoisia, ettei Hannu tiennyt, mitä hänen tuli ajatella. Niin -kummallisilta näkyivät ne hänelle. - -Väen päällikkö ei kääntynyt puheellansa Hannun, vaan erään sotilaan -puoleen, ja kiivaalta ja kovalta näytti hänen katsantonsa. Hän puhui -muutamia sanoja, joita ei Hannu ymmärtänyt; mutta että upseeri -sotilaille antoi joitakuita käskyjä, sen huomasi hän kohta. Laumasta -erkausi kaksi ja lähti pihalta metsään päin. Samassa tarttuivat toiset -siihen sotilaasen, jota upseeri ensinnä oli puhutellut, ja huolimatta -hänen armonpyynnöistään, heittivät he hänen maahan, ja nyt alkoivat he -onnetonta kurittaa raakalaisten raaimmalla tavalla. Säästän lukiani -tunteita, kun heitän kertomatta tämän julman kurin laatua. Sanottakoon -vaan se, että kun oli vaivainen saanut kurinsa, makasi hän maassa -ruumiina. - -Tämä oli jotakin outoa, odottamatonta Hannulle. Jos olisi kurin laatu -ollut toisellainen, jos vaivainen kohta olisi kuoliaaksi ammuttu, olisi -se ehkä ollut Hannulle mieleenkin, sillä yhtähän se oli, kuka hänen -vihollisensa surmasi; mutta nyt tätä julmaa menetystä nähdessään -ummisti Hannu silmänsä, ja inho anasti vihan sijan hänen rinnassaan. - -Mutta minkätähden tämä julma kuri tuli vaivaisen osaksi? Voimme vaan -arvelulla vastata siihen. Ja arvelumme kuuluu näin: Tämä sotilas raukka -oli pantu kartanoa vartioitsemaan, ja hän oli, kuten muutkin sotilaat, -nuotion viereen nukkunut. Siinä hänen rikoksensa, joka tuotti hänen -kolmelle toverillensa surman. - -Että tämä oli onnettoman rikos, näkyi siitäkin, että sillä aikaa, kun -hän tuskissansa väänteli itseään, toivat ne, jotka upseerin käskystä -olivat metsään päin vetäytyneet, etuvartian ruumiin pihalle. - -Viisi henkeä oli siis tämä Hannun salainen ryntäys vihollisille -maksanut. Nyt -- nyt tuli hänen vuoronsa! - -Sotilaat seisoivat valmiina paikalla tottelemaan upseerinsa käskyä. -Mutta tätä käskyä ei niin pian annettu. - -Venäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä -kutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus. - -»Sano hänelle», huusi upseeri tulkille, »että hän elävältä poltetaan!» - -»Minä tiedän sen; mitäpä siitä!» vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen -sanansa upseerille. - -»Sano hänelle, että hän ensin piestään!» - -»Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun -kunniani. Pieskää vaan minua!» - -Nuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa -ihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri -oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen -pitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana -upseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin -rinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan. - -Kaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä -kytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin. -Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan -kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen -huomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja -voimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon -kentälle. - -Hannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli -hänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset -elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä, -kummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa -pelko kuolemassa! Pelko ei pelasta. - -»Nyt tarvitsemme kaikki järkemme», oli Hannu sanonut järvellä veneissä -istuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä. - -Nero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään -neroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on -joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta -pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen -tässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei -itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä -on, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa -ikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta -pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun. - -Kun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta -vähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: »Tätä työtä, te roistot, ette tee -kostamatta!» - -Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. -Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka -tietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä -sanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että -hänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit -lakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille. - -»Mitä näillä sanoilla tarkoitat?» oli kysymys, joka iskujen sijasta -seurasi. - -Nyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen -vastannut; hän vaan lausui: »Sen sanon, että minun voitte tappaa -yhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten -näette, kenenkä tapoitte!» - -Nämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä -siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu -joksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen -huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin -huoneesen. - -Mitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät -Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat -ihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole -tiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän -todellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja -urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa, -vaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi. - -Täällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita, -ja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät -viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä -saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja -sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella. -Upseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli -aikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat -seuraavat: - -Suomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa -jok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet, -oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä. -Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt, -kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi. -Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin -salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä -vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili, -sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi, -vaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla -tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän -vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi: -»Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni -nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme -apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet. -Jokainen meistä on valmis kuolemaan». - -Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria. -Paljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta -tästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein -välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja -kuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa -pelastustaan. - -Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen -esityksen, joka nyt Hannulle tehtiin. - -»Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos -sanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme. -Sen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle -karkausta välttää». - -»Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta -kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan -sitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on -täydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä -voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on -suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta -jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä, -kunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet». - -Mitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa. -Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin -tämä: »Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa». - -Toinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun, -katsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän: - -»Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?» - -»Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte», -vastasi Hannu. - -Tämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat -keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin -sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät -kummastuttavan heitä. - -Kun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän -erehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi -kuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat -upseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun -neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun -kirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli -venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt -upseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli -aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin. - -Kauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma -tyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko -pihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli -antamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi -hän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi -hän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki, -millä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän, -että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet -saavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle. -Se oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun -tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä -Sanna asui. - -Hiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui -perässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin -kysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja -minkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä -asutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi, -että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin -rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä. - -»Soutakaa saarelle», sanoi hän, »niin saatte nähdä, etten ole -valehdellut. Sieltä saatte nähdä, mikä teitä olisi uhannut, jos -olisitte maalle jääneet». -- Saarelle ei ollut matka pitkä; upseerit -alkoivat miettiä keskenään, ja tämän kestäessä kypsyi Hannussa uusi -ajatus. Tavalla tai toisella tahtoi hän vankeudestaan päästä, ja -tämmöistä tapaa koki hän miettiä. -- Vihdoin lensi ilon ilmaus hänen -silmistänsä. »Sekin on keino», muniisi hän hiljaa; »mutta se on -hirmuinen». - -Vähän matkaa siitä paikasta, missä vene nyt oli, oli salakari. Tätä -karia kohti kulki vene. Tähän huomioon perustuivat Hannun pelastuksen -hankkeet, kun hän huomasi, etteivät viholliset aikoneet saarelle -poiketa. - -Ympärilleen Hannu ei enään katsonut, alas veneen pohjaan tuijottivat -hänen silmänsä yhtämittaa. Jo koski veneen pohja salakariin, kulki -entistä kulkuaan pari kyynärää ja seisahtui. Salakari oli vähäinen -kooltansa ja juuri keskelle sitä oli vene noussut. - -Nyt alkoi veneessä hirmuinen rähinä, jota upseerien komentohuudot -tuskin voivat hillitä, varsinkin kun kohta huomattiin, mitä tämä -karille puskeminen oli vaikuttanut. Perästä tulvasi vettä ankaralla -vauhdilla veneesen. - -Eikä kummakaan, että niin tapahtui. Venäläiset luulivat veneen pohjan -särkyneeksi; luulivat sen saaneen reijän, josta vesi nyt tulvasi -sisään. Ei ollut kukaan huomannut, mitä Hannu oli tehnyt. Jos olisivat -tienneet, että Hannu oli vesitulvaan syyllinen, olisi hän ollut -kuoleman oma. - -Mitä oli Hannu tehnyt? - -Hän oli kenenkään näkemättä jalallaan potkaissut veneen pohjassa -olevan tapin irralleen ja samaten jalallaan työntänyt sen syrjälle -näkymättömiin, veneen pohjaa pitkin menevän laudan alle. Tästä reijästä -nyt tulvasi vesi; mutta jalallaan kätki Hannu alussa reijän, jotteivät -venäläiset rikkeintä paikkaa huomanneet. - -Jos viholliset olivat oudot veneellä kulkemaan, vielä oudompi oli -heidän tilansa nyt tässä. Vene oli karilla; se täyttyi hiljoilleen -vedellä, eivätkä viholliset, mitkä Venäjän lakeissa sisusmaissa olivat -eläneet, tietäneet, mitä tässä oli heillä tehtävänä. - -Se upseereista, joka vihan silmällä jo alusta oli Hannua katsellut ja -hänen neuvoansa petturin neuvoksi arvellut, oli melkein ainoa, joka -tässä vaarassa ei menettänyt järkeään. Hän oli noussut seisoalleen, ja -mela kädessä koetteli hän veden syvyyttä veneen molemmin puolin. Kun -hän huomasi, että karilla oli tuskin kyynärän paksulta vettä, antoi hän -muutamia käskyjä, josta seuraus oli, että muutamia miehiä peläten ja -pahasti irvistellen astui veteen ja koetti työntämällä saada veneen -karilta. Vähän aikaa heidän tässä työssä oltuaan ja kun veneessä oleva -väki oli vetäynyt perään, onnistuikin tämä. Kukaan tästä väen -tunkemisesta perään ei ollut niin iloinen kuin Hannu, sillä yhä -kiivaammalla vauhdilla pulppusi nyt vettä veneesen, kun paino perässä -eneni. Puolta polvea myöten vedessä seisoivat miehet perässä, kun vene -vihdoin saatiin liikkeelle. - -Vaan tässä astui uudelleen silmiin venäläisten tottumattomuus. -Liikkeelle oli vene päässyt, mutta tuskin havaitsivat viholliset tämän, -ennenkuin he taasen kiiruhtivat kokkapuoleen sillä seurauksella, että -tämä puoli veneestä jälleen tarttui kiinni ja että vesi veneen -peräpuolesta juoksi kokkaan päin. Äskeinen temppu oli nyt taasen -uudistettava; ja siinä taasen kului aikaa. Yhä enemmän tulvasi vettä -veneesen. - -Siinä hätääntyivät venäläiset, ja kuten aina hätääntyneissä tiloissa -käy, kävi nyt tässäkin. Mitä maltilla ja järjellä vähässä ajassa -saadaan tehdyksi, siihen kuluu hätääntyneiltä paljon aikaa. Vihdoin oli -vene saatu karilta irti; mutta nyt oli siinä vettä sen verran, ettei -Hannu enää pelännyt vihollistensa huomaavan, mistä vesi veneesen -pulppusi. -- Enemmän kuin puolellaan vettä oli vene, kun nyt kiireesti -soudettiin saarta kohden. - -Joka joskus on saanut nähdä, miten veneen vakavuus katoo, samassa -määrässä kuin se vedellä täyttyy, ymmärtää lopun, mikä tässä pian oli -tapahtuva. Venäläiset eivät osanneet rauhassa istua. Epätasainen -soutaminen kallisti veneen milloin toiselle milloin toiselle puolelle -ja esti samassa kulun. Hätä ja hämmästys enensi vaaraa. Saarella oli -pelastus, ja saarelle ei ollut pitkältä enää. - -Hannu oli istunut itsekseen tyytyväisenä siitä, että hänen työnsä oli -niin hyvästi onnistunut. Jos häntä sanomme julmaksi, jos myöntää -täytynee, ettei hän rehellisesti käyttäynyt vihollisiansa vastaan, niin --- tarvinneeko meidän muistuttaa, millä aikakaudella hän eli ja mitkä -syyt häntä yllyttivät? - -Neljäkymmentä kyynärää vielä, ja vene olisi ollut rannalla! Mutta nyt -heidän tämän verran matkaa rannalta ollessaan tapahtui se seikka, jota -Hannu oli odottanut. - -Vene kaatui, ja suin päin syöksyivät viholliset järveen. - -Tämä näkö olisi hirvittänyt kaikkia, joiden sydämissä ei leppymätön -viha vallinnut. Mutta oliko tällaista näkiää? Hannu oli itse samassa -vaarassa kuin muutkin, mutta itsensä tähden hän ei peljännyt; hän -tiesi, että hän osasi uida. - -Kun vene kaatui, oli hän valmis antautumaan järven valtaan, hakemaan -pelastustaan. Hän ei veneen vedellä täyttyessä ollut huomannut, että -tuo hänen erityinen vihamiehensä, upseeri, oli häntä kolkosti -silmäillyt. Jos olisi hän sen nähnyt, olisi hän tiennyt olla -varuillansa. Nyt samassa, kun vene kaatui, tunsi Hannu polttavan kivun -päässään, ja kun vene oli kaatunut, ei Hannu, enää uimalla osannut -pelastaa itseään. - -Upseerin miekka oli iskenyt suuren, tyrmistyttävän haavan hänen -päähänsä. - -Hiljaa, sanaa sanomatta upposi hän juuri silloin, kun hän jo luuli -pelastuksensa pian varmaksi, sai surmansa siinä, missä hän ei ollut -tiennyt surmaa peljätä. - -Ken tiesi häntä kaivata, ken hänen kuolleeksi kuuli? - -Isä, sisar ja morsian! - -Kauniimpaa kuolemaa voiko nuorukainen kuolla? Mitä hän osasi tehdä -pelastaakseen kotiseutunsa vihollisten vallasta, sen teki hän. Ja -vaikka pelastuksensa keinot olivatkin raa'at, ken häntä siitä soimaa? -Hän teki, mitä hän voi, eikä hän omaa henkeänsä siinä työssään -säästänyt. - -Mutta miten kävi venäläisten? - -Ken ihmisiä hengenhädässä on nähnyt, hän osaa itselleen kuvailla heidän -tilansa. Kumollaan keikkui suuri kirkkovene; airot, tuhdot, melat, -luottimet uiskentelivat tyynellä järven pinnalla. Niiden vieressä -käppyröitsivät, huusivat hätääntyneet, joista ainoastaan ani harvat -osasivat nimeksi uida. Suurin osa heistä sai ensiksi mikä itse, mikä -toisten avulla kiini veneestä. Mutta siitä piteleminen ei ollut -helppoa. Tuskin oli joku saanut käsillään kiini siitä, niin jo tähän -onnelliseen tarttui toinen, ja molemmat uivat taasen veden vallassa. -Näin oli pian jokainen ensi hädästä päässyt ja taasen samaan hätään -vaipunut. Ketkä voimakkaimmat olivat, he kestivät. Ystävä torjui pois -tyköään ystävän, pelastaakseen itsensä, sotilas ja upseeri! Kaikki -olivat nyt yhdessä hädässä yhden arvoisia. Henkitoreissaan oleva -sotilas tarttui kiini nuorempaan upseeriin, ja molemmat he katosivat -ensimäisinä siihen suureen hautaan, joka oli nielaissut Hannun. - -»Jo saavat kalat herkkuja!» olisi ukko Jeremias sanonut, jos hän tämän -tapauksen järvellä olisi nähnyt. Mutta hän ei sitä nähnyt. Yksi ainoa -oli, joka sen näki, mutta häntä ei huomannut kukaan. - -Kuoleman hädässä taistelivat venäläiset. Toinen toisensa perästä -irtausi veneestä ja upposi. Toiset huusivat ja toiset rukoilivat; -toiset koettivat kuoleman hädässään ristinmerkkiä tehdä. - -Järvi on saanut saalista. Kymmenkunta on enää jälellä; enemmän kuin -toinen puoli on uponnut. Näistä oli joku saanut miekkahihnan heitetyksi -veneen yli, ja tämä keksintö pelasti jälellä olevat; sillä kun toiset -tämän huomasivat, seurasivat he esimerkkiä ja heittivät veneen yli mitä -soveliainta käsiinsä saivat. Kahden puolen venettä venyivät sitten -venäläiset, aina kaksi vastatusten. - -Hiljainen virta ja vähitellen nouseva aamutuuli kuljetti venettä saarta -kohden, mutta näkymättömän hitaasti, vaikka aikaa kului ennenkuin -kukaan tätä pelastuksen ennettä huomasi. Mutta kun se oli huomattu, oli -hämmästyskin kadonnut. -- Niin vähän tarvitaan! - -Likimääriin tunti oli kulunut, ennenkuin vene oli kulkenut nuo -neljäkymmentä kyynärää ja ennenkuin eräs tovereista tunsi jalkansa -koskevan pohjaan. Kiireesti hän hiipi rannalle, niin pikaisesti kuin -voi. Toiset eivät viipyneet, ja pian nähtiin jälelle jääneet sotilaat -upseerinsa kanssa pelastettuina rannalla. - -Mitä he siinä miettivät, sitä emme tiedä kertoa. - -Sanottakoon vaan se, että uinnistansa olivat he niin typertyneet, -etteivät tienneet vetää venettään rannalle, ennenkuin se jo oli liian -myöhäistä. Saaren päähän olivat päässeet. Kun he venettä rupesivat -ajattelemaan, oli tämä jo saaresta niin kaukana, ettei sitä kukaan enää -uskaltanut mennä perimään. Alussa tuo ei heitä murehduttanutkaan. - -Vesimärkinä seisoivat venäläiset rannalla. Kaikki, mitä irtainta heillä -oli ollut, oli seurannut järven syvyyteen heidän uponneita tovereitaan. -Mutta jättäkäämme jälelle jääneet saarelle joksikin ajaksi, ja -kääntykäämme katselemaan, miten toisten tuttavaimme on käynyt. - - * * * * * - -Torppaan, mihin Hannun oli aikomus syksyllä Sannansa emäntänä noutaa, -oli Sanna ja Jeremias jätetty. - -Kahden kesken olivat he siellä, toinen haavoitettuna, toinen terveenä. - -Sanna täytti käskyn, minkä Hannu oli hänelle antanut. Jeremiaksen -haavan siteen avasi hän, pesi haavan puhtaaksi, sitoi sen jälleen ja -laittoi sitten vanhalle tuttavalleen ruokaa, sen mukaan kuin varoja -tähän torpassa löytyi. Sitten istui hän tulen ääreen ja odotti Hannun -sekä Hannun isän ja sisaren tuloa. Vanha Jeremias oli laskeunut -vuoteelle ja valitteli siellä hiljaisella äänellä kipujaan, tuon -tuostakin manaillen ampujaansa. - -Näin kului aika päiväksi. Sanna silmäili yön vaaletessa ulos. Kauniina -nousi aurinko. Luonnon elävät heräsivät öisestä unestaan, mutta -järjellisiä ei laisinkaan nähty. Elävätä ihmistä ei. Kuolleita ... -niitä asui yltä kyllin Sannan ajatuksissa. - -Sanna ei tiennyt pahaa aavistaa. Hän odotti Hannua; mutta tätä ei -kuulunut. Jeremiaksen valitusääniä ei kuultu. Hän oli nukkunut -kivuistaan. Yksin hereillään oleskeli Sanna torpassa. Siellä hän -laskeusi maata sammuneen tulen viereen; mutta uni ei tullut hänen -silmiinsä. -- Kummaapa kyllä! Aikaa kului. Hannua ei kuulunut; mutta -kumminkaan ei osannut Sanna pahaa aavistaa. Päin vastoin näytteli hänen -kuvituksensa hänelle kuvia semmoisia, joita ei hän koskaan ennen ollut -uneksinut. Hän näki itsensä torpan emäntänä, Hannun vaimona. Ihanana, -onnellisena kuvautui hänelle tulevaisuus. Hän oli mielestänsä niin -onnellinen, niin huoleton kuin ihminen maailmassa voi olla. Sotaisista -ajoista ei ollut hänellä vähintäkään muistoa. Näin makasi hän silmät -auki kovalla permannolla, kuullen miten huokeasti ukko Jeremias -hengitti... Vihdoin... - -Vihdoin hypähti hän ylös. Hänen kauniit kuvituksensa olivat muuttuneet. -Sanomaton tuska täytti hänen sydämensä. Oli kuin olisi joku yht'äkkiä -tulisilla kourilla häneen koskenut. Hän heräsi levottomasta unestaan; -hän muisti kaikki, ja hän kaipasi Hannua. Hän näki, ettei Hannu vielä -ollut tullut takaisin. Silloin peljästyi hän; silloin aavisti hän -pahaa. Hannun sisaren vanhan hameen heitti hän vanhan haavoitetun ukon -peitteeksi, ja pian, muistamatta mitään muuta kuin Hannua, läksi hän -tuvasta. Pelkäämättä mitään, ainoastaan Hannua muistellen, kiiruhti hän -polkua pitkin, samaa polkua, jota Hannu moniaita tuntia ennen oli -kulkenut. Hän huusi muutamia kertoja sulhoaan. Mutta kun ei hän -vastausta saanut, hiipi hän yhä kiireemmästi edelleen. Hän muisti nyt, -missä vaarassa hän Hannunsa kanssa äsken oli ollut. Hän, joka silloin -pelkäsi, ei nyt peljännyt. Hän kuvaili Hannun joutuneen vihollisten -valtaan, ja hän, joka äsken pelkäsi oman itsensä tähden, ei nyt -peljännyt. - -Näissä kummallisissa mietteissä kulkien tuli hän Myrrälle. Kun hän ei -nähnyt ketään, poikkesi hän sieltä polulle, joka vei Kauniaisten -kartanoon ... kulki samaa tietä, astui samoille turpeille, minkä ruohot -eivät Hannun askeleiden jälkeen vielä olleet täydelleen suortuneet. - -Veikö, ohjaisiko häntä tällä tiellä aavistus? Herättikö hänet hänen -kauniista kuvituksistansa ylenluonnollinen aisti? Sanoiko hänen -kuolematon henkensä, että Hannu oli tämän maallisen elämän lopettanut -samana hetkenä, jona Sannan ihana unelma hirmuiseksi muuttui? - -Vastatkoon tähän ne, jotka luulevat tietävänsä, missä yhteydessä tämän -elämän ja haudan tuolla puolen olevat henkilöt ovat! - -Kauniaisten kartanon pihalle tuli Sanna. Siellä vasta seisahtui hän; -sillä siellä näki hän jotakin outoa. Hän tiesi, hän tunsi kuolleet -siellä Hannun surmaamiksi uhriksi, sillä niiden keskellä näki ja tunsi -hän Hannun verisen kirveen. - -Mutta pois tästä hirmun paikasta riensi hän. Riensi ... mutta seisahtui -taasen, sillä järvellä näki hän oudon näyn... Hän, hän siis oli se -ainoa, joka näki, miten venäläiset kuoleman kanssa taistelivat, näki -miten Hannu murretuin päin upposi järveen. Mutta tunsiko hän järveen -ensiksi kaatuneen armaaksensa? - -Kauhistuneena seisoi hän rannalla ja näki, mitä järvellä tapahtui. -Sanna parka! Öinen unelma, jos noin levottomassa unessa kukaan voi -unelmia nähdä, oli saanut hänen koko henkisen olentonsa murtuneeksi, ja -nyt, nyt havaitsi hän aavistuksensa toteutuneeksi; mutta Hannu, jota -hän kaipasi, jota hän rakasti, häntä ei hän kuolleenakaan nähnyt. Hän -oli nähnyt veneen kaatuneena, oli nähnyt, miten viholliset kuoleman -kanssa taistelivat, nähnyt monta niistä, joita hän nykyään oli -peljännyt, ijäksi uppoovan Kuloveden kirkkaan pinnan alle. Mitä teki -hän, mitä sanoi hän tähän? - -Hän ei tehnyt mitään, ei sanonut mitään. Mutta järven rannalle laskeusi -hän istumaan, ja mitä hän siinä mietti, jos hän siinä mitään mietti, -sitä emme ota sanoaksemme. Verinen kirves, Hannun kirves, joka hänellä -oli kädessä, ja mitä hän oli nähnyt -- kaikki sanoi sanoja selvemmin, -mitä Hannulle oli tapahtunut. Hänen silmänsä olivat käännetyt saarta -kohden; itkua näissä silmissä ei ollut, kyyneltä ei vierryt hänen -vaaleita poskiansa myöten. Mutta jos ken häntä tuossa olisi nähnyt, -olisi hänen ensi silmäyksensä sanonut, että rannalla istuva neitonen -vapisi. Tämä näkiä olisi luullut vavistuksen syntyneen siitä -hirmuisesta tilasta, missä venäläiset taistelivat kaatuneen veneen -ympärillä. Sano sinä, lukiani, vapisiko hän, tämä nuori Suomen -neitonen, tästä syystä? - -Vastaat: Ei! Ja kumminkaan eivät hänen silmäyksensä luovu saaresta, -mihin hän näkee venäläisten pelastuvan! - -Rataansa kulkee aurinko, ja sen kulkiessa kuluu päivä. Kauniaisten -kartanon ympäristössä vallitsi tänä päivänä hiljaisuus. Ainoa -järjellinen, joka tätä hiljaisuutta olisi voinut häiritä, oli Sanna; -mutta hän istui rannalla ääneti. - -Siinä istui hän, istui sanaa sanomatta tirkistäen saarelle päin. - -Mutta surullisenkin päivä kuluu ehtoolle, epäilyksenkin alaisen aamu -loppuu! - -Ehtoopuolella päivää hän nousi. Hiljaa, hitaisemmasti kuin hän oli -tullut, kulki hän polkua maantielle, ja sinne tultuaan kulki hän sitä, -kulki sivu polun, joka vei metsätorppaan, jonka emäntänä hän oli -toivonut saavansa elää ja kuolla. - -Minne kulki hän? - -Hän kulki sen luo, joka hänen oli laskenut ensikerran Herran pyhälle -ehtoolliselle. Sinne kävi hänen tiensä. Kirkkoherraansa oli hän -oppinut, kuten muutkin seurakunnassa, surussa turvautumaan. -Kirkkoherran luo hän kulkee. - -Kaksi penikulmaa kulkee hän; ei kiireesti, ei hitaisesti. Hänen -kulkunsa on semmoisen, joka surutta ja murheetta askeloitsee. Mutta -surutta ja murheetta ei kukaan tällä tavalla, istumatta, levähtämättä -kulje kahta pitkää penikulmaa. - -Aurinko oli laskenut, kun hän Huidan talon sivu kulki; yö oli jo -kulumassa, kun hän Koljaan ja Mäenpään tiluksien poikki astui; keskiyön -aika oli, kun hän Karkun pappilaan ehti. -- -- - -Useita vuosia on kulunut siitä, kun tämän tarinan »Sadan leukaluista» -kuulin eräältä vanhalta ukolta Suoniemessä. Kun ukko kertomuksessaan -tuli siihen kohtaan, missä Sanna pappilaan ehti, keskeytin häntä -kysymyksilläni: - -Mitä mietti tyttö? Miten kävi hänen pappilassa; siellähän majaili -myöskin venäläisiä? - -Ja ukko vastasi: »Mitä Sanna mietti, sen tiennee Jumala! Muuten, niin, -mitäpä siinä oli miettimistä!» - -Ja ukolla oli oikein. Sanna tahtoi purkaa sydäntänsä, tahtoi saada -lohdutusta. Ja hän tarvitsi sitä. -- - -Toiseen kysymykseen vastasi ukko: »Pappilassa oli venäläisiä; hyvä että -sen muistatte!» Ja että vihollisia siellä oli, sen muistat sinäkin, -hyvä lukiani; sillä tiedäthän, mitä edellisenä yönä oli pappilassa ja -pappilan tienoilla tapahtunut. - -Muistat myös, mihin tilaan jätimme kirkkoherran, kun käännyimme Hannun -ja Sannan luo. - -Kirkon ylisillä lepäsi hän -- jos sanaa lepäsi voi tässä käyttää -- -viimeksi kuluneen yön paimenpojan kanssa. Siellä vapisi hänkin niistä -tapahtumista, joita hänen omat silmänsä olivat aamulla nähneet; siellä -vietti hän pitkän päivänsä ruuatta, juomatta, uskaltamatta liikkua -mihinkään. Ja pitkä oli hänelle tämä päivä! Unta hän ei sen kuluessa -silmiinsä saanut, niinkuin hänen nuori kumppaninsa heidän pimeässä -piilossaan. - -Vihollisten vallassa oli pappila ja naapuritalot. He olivat nähtävästi -aikeissa näillä seuduin viipyä useitakin päiviä; sillä mitään ei -huomattu, joka olisi ennustanut heidän poislähtöään. - -Pappilaa kohden, missä venäläisten tänpuolinen päällikkö majaili, kulki -Sanna keskiyönä. Kuta likemmäksi hän pappilaa tuli, sitä kiireemmin hän -nyt kulki. Mutta kun hän taloa liki tuli, seisahtui hän äkkiä. Yön -hämärässä näki hän pihalla vähän matkaa asuinhuoneesta venäläisen -sotilaan, joka siinä vartiana seisoi. Sanna tunsi tämän heti -venäläiseksi. - -»Niin muodoin on pappilakin heidän vallassansa», sanoi hän. »Mutta -missä, missä ovat pappilan asukkaat?» - -Pappilaan ei hän uskaltanut mennä. Pappilan ympäri, kirkon toiselle -puolle kiersi hän. Siinä oli niemellä, vähän matkaa kirkosta Tyrvääsen -päin rannalla siihen aikaan vähäinen torppa. Hiljaa hiipien pellon -pientaretta kulki Sanna sinne, vaikkei hän toivonutkaan siellä -löytävänsä ketään ihmistä. -- - -Rannalle, torpan viereen hän tuli. Siellä tapasi hän sen, jota varten -hän oli pappilaan kulkenut. - -Kirkon ylisillä oli kirkkoherra ja poika päivänsä viettäneet. Kun yö -tuli ja nälkä ja jano alkoi heitä rasittaa, oli kirkkoherran ja -paimenpojan välillä keskustelu syntynyt, miten he pääsisivät pakenemaan -pois Karkunkylän saarelle. Yhtä ja toista oli siinä mietitty, ja -vihdoin olivat kirkkoherra ja poika hiljaa hiipineet alas kirkkoon. -Siellä olivat he hämärässä akkunan vieressä seisoen tarkastelleet -ympäristöä ja nähneet, että ainoastaan yksi sotilas oli pappilan -pihalla näkyvissä. Sakariston ovenvastaisen akkunan olivat he hiljaa -avanneet ja siitä laskeuneet hautausmaalle. - -Karkun kirkko on siitäkin kummallinen, ettei sen alttari, kuten -kirkoissa on tavallista, viittaa itään päin, vaan paremmin, jollei -muistomme aivan suuresti petä, itäpohjoiseen. Alttarin molemmilla -puolilla on akkuna; vasemmalla puolella alttarista pituusseinällä -kaksi, joista toisesta, saarnastuolin viereisestä, pakeniat menivät, -mutta oikealla puolella pappilaan päin ainoastaan yksi. Tämä kaikki ja -sekin, että saarnastuoli oli miesten puolella kirkkoa, todistaa kirkon -vanhuutta. - -Hautausmaalla, jos kirkon ympäristöllä olevaa maata siksi saa nimittää, -kun kaikki ruumiit silloin haudattiin kirkon lattian alle, -- -hautausmaalta hiipivät pakolaiset järvelle päin, torppaa kohden. Tätä -lähestyessään huomasivat he yksinäisen olennon, naisihmisen, joka -pellolta torppaa kohden kulki. Paimenpoika viittasi naista. Että tämä -nainen oli pakolainen kuten hekin, sen he kohta huomasivat, ja hiljaa -lähestyivät he häntä. - -Ihan samaan aikaan huomasivat he myöskin järvellä vähäisen veneen, joka -tuli Lielahden puolelta hiljaa kulkien pitkin rantoja, jottei näkyisi, -jos vielä mannermaan rannoilla vihollisia löytyisi. Että tässä veneessä --- kaksi ihmistä oli siinä -- oli suomalaisia, sen näki kirkkoherra -myöskin kohta. Että he olivat tulleet tiedustelemaan, mitä -kirkonkylässä oli tapahtunut ja miten siellä asiat olivat, sen arvasi -hän, samaten kuin että veneessä oliat olivat niitä, jotka olivat -kirkonkylästä paenneet Karkunkylän saarelle. - -Vähän matkaa torpasta tapasi kirkkoherra Sannan, jonka hän pian -rippilapsekseen tunsi. Hän tervehti häntä ystävällisesti, vaikka -suruisesti, ja kun hän näki, miten vaalea vapiseva tyttö oli, kysyi hän -säälien, mitä Suoniemellä oli tapahtunut ja mikä oli saanut hänen -matkalle. Ja Sanna kertoi kirkkoherralle nyt, mitä Hannu oli tehnyt ja -mikä häntä oli kohdannut. - -Silloin huokasi kirkkoherra syvästi, ja hänen silmäänsä nousi suuri, -kirkas kyynele. »Älä epäile, tyttö parka!» sanoi hän. »Älä epäile, -vaikka kaikki maailmassa olet menettänyt ylkäsi kuollessa!» - -Kirkkoherran sanat vaikuttivat, ja nyt suli Sannan suru; kyyneleet -vierivät nyt hänen poskiaan myöten. - -Sillä välin oli vene ehtinyt rantaan, vähän matkaa siitä, missä -kirkkoherra ja Sanna seisoivat. Paimenpoika oli mennyt alas sitä -vastaan ja tulleet tuntenut niiksi, jotka kirkkoherran perheen kanssa -olivat Karkunkylän saarelle paenneet. Peläten mitä kirkkoherralle oli -tapahtunut, olivat pakolaiset lähettäneet häntä tiedustelemaan, sillä -näyttäen, että kirkkoherra oli heille rakas. - -Heillä oli sen lisäksi asiana, jos kirkkoherra elossa oli, ottaa hänet -kanssansa saarelle, jonne vielä ei ollut päässyt ainoatakaan -vihollista, koska Karkun kirkon puolella ei löytynyt ainoatakaan -venettä, millä he olisivat yli järven päässeet. - -Siinä seisoivat he nyt rannalla torpan vieressä, kirkkoherra, Sanna, -paimenpoika ja vasta veneellä tulleet. Siinä seisoivat he ja miettivät, -mitä nyt tuli tehdä. Hiedan isäntä, joka oli toinen niistä, mitkä -veneessä olivat tulleet, vaati kirkkoherraa seuraamaan itseään -Karkunkylän saarelle; mutta siihen ei sanonut kirkkoherra suostuvansa, -jos vaan hänellä olisi, millä nälkäänsä lievittäisi. Mutta kun ei -hänellä mitään semmoista ollut, ei hän voinut isännän vaatimusta -vastustaa. Surullisesti loi hän silmänsä kirkkoa ja pappilaa kohden, ja -sanaa sanomatta astui hän veneesen. Sanna ja paimenpoika seurasivat -häntä ynnä hänen noutajansa. - -Hiljaa kulki vene Kataraan päin rantoja pitkin, jottei näkyisi, jos -sattuisi ken vihollisista silmäilemään järvelle. Monta sanaa ei -veneessä puhuttu, ennenkuin oltiin toisella puolella. Siellä silloin -kirkkoherran käskystä Sanna kertoi täydellisemmästi, mitä Myrrän ja -Kauniaisten tienoilla edellisen päivän ja yön kuluessa oli tapahtunut -ja miten vihollisjoukko oli saarelle pelastunut. Ja kauhistuen kuulivat -kuuntelijat Sannan puhetta, joka heille melkein uskomattomalta tuntui. - -Pirunvuoren kohdalla laskivat pakolaiset maalle ja astuivat vuorelle. -Siellä vuoren rotkoissa tapasivat he useita tovereita. Vuoren huipulla, -josta näkyala on lavea, seisoi joitakuita, jotka vuorotellen pitivät -silmällä, mitä järvellä näkyisi. - -Aamupuoleen yötä, kun aurinko nousi, huomasivat nämä tarkastajat useita -vihollisia kulkevan rantoja pitkin järven toisella puolella, ja -osasivat arvata, että nämä rannoilla hakivat veneitä. Sannan kertomus -oli niin kaikkia kauhistuttanut, että he jo mitä pahinta aavistivat. -Mutta kun päivän kuluessa rantoja kiertävät palasivat, kiittivät -saarella oliat Jumalaa. Koko päivän olivat he kumminkin peloissaan, -sillä aina tuon tuostakin näkivät he vihollisiaan. - -Rauhattomin kaikista oli Sanna. Saarelle tultuaan oli hän väsymyksestä -vaipunut maahan, mutta taasen pian tointunut. Verisiä aaveita näki hän -ympärillänsä, minne vaan silmäili. Kirkkoherran lohdutukset eivät nyt -enää riittäneet. Sanna parka katui, että hän oli oman kotinsa rannoilta -lähtenyt. Kentiesi eli Hannu vielä haavoitettuna? Ja ukko Jeremias -torpassa -- ken hoiti häntä? Näissä mielikuvituksissa, joihin nuo -veriset haamut aina tunkeusivat, kului Sannalta päivä. - -Toinen rauhaton oli kirkkoherra. Hän näki omiensa olevan hyvässä -turvassa; mutta hänen mieltänsä viilsi se ajatus, että hänen olisi -tullut jäädä siihen suojapaikkaan, mihin hän ensin oli turvautunut. -Vihollisia lähempänä ollessaan saattaisi hän paremmin havaita, mitä -heillä oli tekeillä. - -Kun päivä oli kulunut ja ilta taasen tullut, kuulivat saarelle -piilouneet kummastellen kirkkoherran sanovan: »Minä lähden tänä yönä -takaisin mannermaalle!» - -Ennenkuin kukaan tähän ennätti sanaa sanoa, oli Sanna jo huutanut: -»Minä, minä tahdon varmuutta; tahdon tietää, missä Hannu on; jos hän on -kuollut, tulee minun seurata hänen viimeistä käskyään. Minun tulee -hoitaa ukko Jeremiasta. Minä seuraan teitä». - -Siinä nousi kiista saarella. Kaikki kielsivät kirkkoherraa menemästä; -mutta tämä kielto ei mitään vaikuttanut. Sannalla olisi ollut lähempi -matka kotiaan saaren toisesta päästä, mutta yksinään, kuu ei kukaan, -tahtonut hänen kanssaan tänne lähteä, pyysi hän hartaasti saada seurata -kirkkoherraa, ja siihen tämä viimein myöntyi, vaikka vastahakoisesti. - -Yön tullessa lykättiin vähäinen vene vesille. Siihen istui kirkkoherra, -Sanna ja Hiedan isäntä, joka, vaikka ei lähtö ensinkään ollut hänelle -mieleen, ei laskenut kirkkoherraa yksin menemään. Veneesen oli sen -lisäksi viety ruokavaroja. Tuo oli vähän kummastuttanut niitä, jotka -saarelle jäivät. »Ken tietää, mihin niitä tarvitaan», oli kirkkoherra -sanonut. - -Samaa tietä kuin he edellisenä yönä olivat tulleet, soutivat he nyt -takaisin. Nyt kului heiltä matka sanaa sanomatta, ennenkuin he rannalle -pääsivät. Silloin nousi täysi kiista siitä, että kirkkoherra vaati -isäntää palaamaan takaisin Karkunkylän saarelle. - -»Mitä voi tapahtua, sitä en tiedä; mutta jos mitään pahaa toiselle -tapahtuisi, en tahdo siihen olla syyllinen», sanoi hän. Ja tähän -käskyyn sai isäntä tyytyä. - -Torpan edustalla erkani Sanna kirkkoherrasta. Pitkiä lähtöpuheita ei -siinä pidetty. »Mene, tee tehtäväsi! Jumala olkoon kanssasi!» Tämä oli -kirkkoherran hyvästijättö. Ja Sanna lähti murtunein mielin kulkemaan -kahden penikulman pituista matkaansa, lähti kulkemaan kiireemmästi kuin -oli tullut. Mutta kirkkoa kohden kulki varovasti kirkkoherra. - -Pappilan tienoilla ei eilisestä ollut mitään muuttunut. Pappilassa ja -Mäkelän taloissa yhä majailivat venäläiset. Mutta päivän kuluessa oli -kumminkin tapahtunut jotakin; sillä pappilan pihalla huomasi -kirkkoherra koko joukon sotilaita, jotka siihen olivat levolle -laskeuneet, ja pari kolme, jotka kulkivat siellä ympäri. Kauhukseen -huomasi kirkkoherra myös, että hirtetty Mäkelän isäntä vielä puun -oksassa riippui. - -Mitään suurempaa kummaa ei kumminkaan ollut tapahtunut kuin se, että -venäläisiä oli tänne kirkonkylään kokoontunut Tyrväältä päin yhä -enemmän. Karkku oli eri joukkojen kokoontumispaikka. - -Kun kirkkoherra tuli kirkkoon, huomasi hän, että siellä hänen poissa -ollessaan olivat viholliset käyneet. Sakariston ovi oli rikottu, useat -vallassäätyläisten hautakammiot avatut ja ryöstetty, mitä kallista -niistä oli löydetty. Tässä ryöstössä oli kadonnut muun mukana -hopearisti ja hopealevyt laamanni Collanius'en arkusta. - -Ei osannut kirkkoherra Enckel silloin aavistaa, että puolentoista sataa -vuotta myöhemmin hänenkin hautakammiotaan saastutettaisiin! - -Nähtyään mitä kirkossa oli outoa nähtävänä, nousi kirkkoherra jälleen -sumeaan piiloonsa. Siellä hän räystääsen kaiversi vähäisen reijän, -josta hänen sopi nähdä ainakin osa siitä, mitä ulkona tapahtui. Mutta -yö kului rauhassa; hän ei nähnyt mitään entistä oudompaa. - -Näin kului kaksi vuorokautta. Kirkkoherra huomasi niiden kuluessa, että -vihollisjoukko ympäristössä aina vaan eneni. Mutta mistä päin nämä -tulivat, sitä hän ei nähnyt. Kirkossa vielä käytiin useita kertoja, ja -hautakammiot mullistettiin vielä pahemmasti. - -Neljännen päivän ehtoopuolella marssi sotalauma pappilasta Mäenkylään, -ja silloin, kun kirkkoherra huomasi, että sillä oli poislähtö mielessä, -uskalsi hän astua ulos piilostaan; mutta vasta päivän hämärtäessä hiipi -hän varovasti asuntoonsa. Venäläiset olivat todellakin lähteneet; mutta -heidän jälkiään näkyi pappilassa. - -Kirkkoherran ensi työ oli kiittää Jumalaa ja toinen ottaa hirtetty -alas. - -Nyt seuraavan yön kuluessa ei kirkkoherra kumminkaan nukkunut. Hän -pelkäsi vihollisten palaamista. Mutta kun aamu valkeni ja hiljaisuus -vallitsi, tiesi hän varmaan, että viholliset olivat lähteneet. - -Tähän päätökseen tuli hän siitäkin, että aamun koittaessa pappilaan -lähestyi muutamia seurakuntalaisia, jotka mannermaan metsistöön olivat -paenneet. Surullisin, mutta samalla kiitollisin sydämin tapasivat he -toisiaan. Mannermaan metsistöön paenneet tiesivät kertoa, että eilen -iltasella olivat ne viholliset, mitkä olivat pappilan tienoilla -majailleet, yhtyneet Huidan talon luona Pirkkalasta ja Suoniemestä päin -tulevain vihollislaumojen kanssa ja siitä sitten myöhemmin pahaa -tekemättä marssineet tietä Kyröön ja Mouhijärvelle päin. - -Paljon oli näillä Karkun pitäjään asukkailla, jotka nyt toisiansa -tapasivat, toisilleen kertomista. Mutta se jätettäköön kertomatta. -Mainittakoon vaan se, että kirkkoherra pian keskeytti heitä ja kutsui -työhön. Kirkko oli ensinnä puhdistettava, haudat korjattavat ja -suljettavat. - -Samana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen -oli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta -ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu -isäntä. - -Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden -tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He -tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita. - -Isänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon -vihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun -savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta -vetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta -aamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko -Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt -ja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen -olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta -ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he -voineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. -- Koko päivän -olivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias -haavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon -päin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen -julmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän -kiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun -ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut -lähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin -kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän -taasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt -tiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle -arkun. - -»Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut» -- jatkoi Hannun sisar -- -»tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä. -Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli -avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa -kyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli. -Saarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi -hoipertelevia olentoja -- ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet, -ennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun -vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä -löytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että -saarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he -olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he -saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme -ymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta -Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle -päin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton -arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin -kotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme -silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina -tähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin -saimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty». - -Hannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää -saattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha -ukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi: - -»Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan -poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen -neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja -Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä -kirkkoherra!» - -Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt, -vakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat -kuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät -uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä. - -»Entäs venäläiset saarella?» kysyi kirkkoherra. - -»Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota», vastasi ukko yhtä -vakavasti. - -»Nälkäkuolemaa siis!» - -»Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli -nuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen -isänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää -meillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän -käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas -hampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä». - -Kirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn -isännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin -semmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin, -kärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän -mumisi vaan: »Se on hirmuista!» - -Mutta ukko Erkki vastasi. »Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin -sitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi; -sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä. -Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa -arvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte -vielä!» - -Sanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. »Eikö hän ole jo useita -päiviä sitten ollut kotonansa?» kysyi hän hämmästyen. - -»Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi», vastasi -ukko. - -»Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi», lausui -kirkkoherra. »Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä -sure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos -hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla». - -Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei -sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: »Minä tiedän sen, -minä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki, -kaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut». -- -- - -Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri. -Erkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi -arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin. - -Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos -sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä -kotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä -kumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän -katui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja -hän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai -tietoja hänestä. - -Mihin oli Sanna joutunut? - -Hän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt -kiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti -peljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän -onnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle -saakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie -alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan -takanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen -tulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti -piilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut. -Turhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita -poskiaan ja nimitti häntä »prekrasnaja matuskaksi» sekä talutti hänet -sitten väkisin Koljaan taloon. - -Tähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna -kiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto. -He puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus -häntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin -kuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. -- - -Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän -tietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian, -siis armaansa murhaajia? - -Ei! Ja kumminkin katosi hän? - -Hän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten -hän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan. -Muistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti. -Hannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt, -kun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen -hurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän -levolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet -aavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa -ympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät -enää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta. - -Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna -lähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä -naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen -kärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli -ennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle -rintaansa, syvälle sydämeensä. - -Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi. - - * * * * * - -Enemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina -nämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari -Kulovedessä kantanut nimeä _Sadan leukaluut_. - -Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä -ne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat -muistosta kadonneet, mutta nimi _Sadan leukaluut_ elää vielä. - -Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella -kuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi -miellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä, -mikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan. - -Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat -aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja, -uhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä -silloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä -loistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli -muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel -kirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt. - -Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat -hautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan -olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin -suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin, -miten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon -yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää. - -Niiden ruumiiden joukossa, jotka olivat heitettävät tähän yhteiseen -hautaan, oli myöskin kirkkoherra Enckelin. Hän lepäsi tammisessa -arkussa kirkon alttarin lähellä; sieltä kannettiin hän ulos, ja arkku -avattiin. Täydessä papinpuvussa makasi arkussaan kirkkoherra. Arkku -kaadettiin, ja muinaisten sanankuuliainsa kanssa olisi kirkkoherra -samaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä -menetteleminen koski, olisi pakottanut miehiä ottamaan ruumista ylös. -Se pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla -Karkun kirkossa, missä se nyt ainoana kirkon permannon alla lepää. - - * * * * * - -Tähän loppukoon tämä kertomus. _Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat -uusiksi tulleet_. - - - - - - - - -End of the Project Gutenberg EBook of Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I, by -K. J. Gummerus - -*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA *** - -***** This file should be named 41441-8.txt or 41441-8.zip ***** -This and all associated files of various formats will be found in: - http://www.gutenberg.org/4/1/4/4/41441/ - -Produced by Tapio Riikonen - -Updated editions will replace the previous one--the old editions -will be renamed. - -Creating the works from public domain print editions means that no -one owns a United States copyright in these works, so the Foundation -(and you!) can copy and distribute it in the United States without -permission and without paying copyright royalties. Special rules, -set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to -copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to -protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project -Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you -charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you -do not charge anything for copies of this eBook, complying with the -rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose -such as creation of derivative works, reports, performances and -research. They may be modified and printed and given away--you may do -practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is -subject to the trademark license, especially commercial -redistribution. - - - -*** START: FULL LICENSE *** - -THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE -PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK - -To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free -distribution of electronic works, by using or distributing this work -(or any other work associated in any way with the phrase "Project -Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project -Gutenberg-tm License available with this file or online at - www.gutenberg.org/license. - - -Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm -electronic works - -1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm -electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to -and accept all the terms of this license and intellectual property -(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all -the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy -all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. -If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project -Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the -terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or -entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. - -1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be -used on or associated in any way with an electronic work by people who -agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few -things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works -even without complying with the full terms of this agreement. See -paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project -Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement -and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic -works. See paragraph 1.E below. - -1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" -or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project -Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the -collection are in the public domain in the United States. If an -individual work is in the public domain in the United States and you are -located in the United States, we do not claim a right to prevent you from -copying, distributing, performing, displaying or creating derivative -works based on the work as long as all references to Project Gutenberg -are removed. Of course, we hope that you will support the Project -Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by -freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of -this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with -the work. You can easily comply with the terms of this agreement by -keeping this work in the same format with its attached full Project -Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. - -1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern -what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in -a constant state of change. If you are outside the United States, check -the laws of your country in addition to the terms of this agreement -before downloading, copying, displaying, performing, distributing or -creating derivative works based on this work or any other Project -Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning -the copyright status of any work in any country outside the United -States. - -1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: - -1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate -access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently -whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the -phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project -Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, -copied or distributed: - -This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with -almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or -re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included -with this eBook or online at www.gutenberg.org - -1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived -from the public domain (does not contain a notice indicating that it is -posted with permission of the copyright holder), the work can be copied -and distributed to anyone in the United States without paying any fees -or charges. If you are redistributing or providing access to a work -with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the -work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 -through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the -Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or -1.E.9. - -1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted -with the permission of the copyright holder, your use and distribution -must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional -terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked -to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the -permission of the copyright holder found at the beginning of this work. - -1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm -License terms from this work, or any files containing a part of this -work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. - -1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this -electronic work, or any part of this electronic work, without -prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with -active links or immediate access to the full terms of the Project -Gutenberg-tm License. - -1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, -compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any -word processing or hypertext form. However, if you provide access to or -distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than -"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version -posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), -you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a -copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon -request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other -form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm -License as specified in paragraph 1.E.1. - -1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, -performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works -unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. - -1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing -access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided -that - -- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from - the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method - you already use to calculate your applicable taxes. The fee is - owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he - has agreed to donate royalties under this paragraph to the - Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments - must be paid within 60 days following each date on which you - prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax - returns. Royalty payments should be clearly marked as such and - sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the - address specified in Section 4, "Information about donations to - the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." - -- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies - you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he - does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm - License. You must require such a user to return or - destroy all copies of the works possessed in a physical medium - and discontinue all use of and all access to other copies of - Project Gutenberg-tm works. - -- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any - money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the - electronic work is discovered and reported to you within 90 days - of receipt of the work. - -- You comply with all other terms of this agreement for free - distribution of Project Gutenberg-tm works. - -1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm -electronic work or group of works on different terms than are set -forth in this agreement, you must obtain permission in writing from -both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael -Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the -Foundation as set forth in Section 3 below. - -1.F. - -1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable -effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread -public domain works in creating the Project Gutenberg-tm -collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic -works, and the medium on which they may be stored, may contain -"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or -corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual -property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a -computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by -your equipment. - -1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right -of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project -Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project -Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all -liability to you for damages, costs and expenses, including legal -fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT -LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE -PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE -TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE -LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR -INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH -DAMAGE. - -1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a -defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can -receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a -written explanation to the person you received the work from. If you -received the work on a physical medium, you must return the medium with -your written explanation. The person or entity that provided you with -the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a -refund. If you received the work electronically, the person or entity -providing it to you may choose to give you a second opportunity to -receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy -is also defective, you may demand a refund in writing without further -opportunities to fix the problem. - -1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth -in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER -WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO -WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. - -1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied -warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. -If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the -law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be -interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by -the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any -provision of this agreement shall not void the remaining provisions. - -1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the -trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone -providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance -with this agreement, and any volunteers associated with the production, -promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, -harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, -that arise directly or indirectly from any of the following which you do -or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm -work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any -Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. - - -Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm - -Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of -electronic works in formats readable by the widest variety of computers -including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists -because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from -people in all walks of life. - -Volunteers and financial support to provide volunteers with the -assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's -goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will -remain freely available for generations to come. In 2001, the Project -Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure -and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. -To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation -and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 -and the Foundation information page at www.gutenberg.org - - -Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive -Foundation - -The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit -501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the -state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal -Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification -number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent -permitted by U.S. federal laws and your state's laws. - -The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. -Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered -throughout numerous locations. Its business office is located at 809 -North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email -contact links and up to date contact information can be found at the -Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact - -For additional contact information: - Dr. Gregory B. Newby - Chief Executive and Director - gbnewby@pglaf.org - -Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg -Literary Archive Foundation - -Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide -spread public support and donations to carry out its mission of -increasing the number of public domain and licensed works that can be -freely distributed in machine readable form accessible by the widest -array of equipment including outdated equipment. Many small donations -($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt -status with the IRS. - -The Foundation is committed to complying with the laws regulating -charities and charitable donations in all 50 states of the United -States. Compliance requirements are not uniform and it takes a -considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up -with these requirements. We do not solicit donations in locations -where we have not received written confirmation of compliance. To -SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any -particular state visit www.gutenberg.org/donate - -While we cannot and do not solicit contributions from states where we -have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition -against accepting unsolicited donations from donors in such states who -approach us with offers to donate. - -International donations are gratefully accepted, but we cannot make -any statements concerning tax treatment of donations received from -outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. - -Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation -methods and addresses. Donations are accepted in a number of other -ways including checks, online payments and credit card donations. -To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate - - -Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic -works. - -Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm -concept of a library of electronic works that could be freely shared -with anyone. For forty years, he produced and distributed Project -Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. - -Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed -editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. -unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily -keep eBooks in compliance with any particular paper edition. - -Most people start at our Web site which has the main PG search facility: - - www.gutenberg.org - -This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, -including how to make donations to the Project Gutenberg Literary -Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to -subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/41441-8.zip b/41441-8.zip Binary files differdeleted file mode 100644 index e17d96d..0000000 --- a/41441-8.zip +++ /dev/null |