path: root/41120-0.txt

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41120 ***

BATHSEBA

Davidin puheluja itsensä kanssa

Kirj.

VOLTER KILPI






Otava, Helsinki, 1900.
Päivälehden kirjapainossa.




I.


Yö on tumma, ja syvällä taivaalla palavat tähdet... Ja minä David,
Israelin kuningas, istun tässä huoneeni katolla, ja poikittain minun
polvieni päällä lepää kantele, mutta minä en soita sillä, vaan annan
käsieni toimettomina levätä sen kielillä, ja katselen ulos eteeni,
sillä yö on syvänä minun edessäni ja yön sylissä seisoo hämärä erämaa,
joka on kätkenyt itsensä pimeyden taa.

Minä olen istunut tässä siitä asti, kun ehtoonpunerrus sammui, ja nyt
on taivas kelmentynyt ja hämärä on ottanut silmistä viheriäiset puistot
jalkojen edessä ja väräjävät lakeudet kaukana. Ja nyt on yön sydän ja
hiljaisuus. Mutta minä en ole noussut ylös ja huoneeseni mennyt, vaan
istun tässä ja katselen; enkä minä saatakkaan nousta ylös ja mennä
pois, sillä minun sydämeni on vangittu, niin että minä tähän jään
istumaan ja katsomaan.

Sillä erämaa on syvä ja rannaton minun edessäni, ja tumma yö hivelee,
ja yön sylistä nousee lämmin ja palava tuuli ja leyhyy minun
poskillani. Ja vaikka minä tiedän, että Jerusalem, minun kaupunkini,
lepää alhaalla jalkojeni edessä, ja vaikka sen valkeat keinuvat minun
silmissäni, niin näkyy se minulle vaan niinkuin valutus, enkä minä sitä
huomaakkaan, sillä minä en katsele sitä, vaan minun silmäni vaeltavat
ulos kaukaisuuteen ja jäävät sinne. Ja minä katselen yhtäpäätä sinne,
missä syvä yö ja hämäryyden ranta keinuvat. Ja kun minä katson, niin
minä kumarrun istuimellani hiukan ja minun hengitykseni käy nopeasti.

Sillä minä rakastan syvää ja yötistä erämaata, jonka rantaa minä en
silmilläni tavoita. Ja kun minä tässä liikahtamatta istun ja katselen,
niin mieli keinuu minussa, ja rinta raukeentuu. Ja minä olen itsessäni
vangittu, niin etten minä voi silmiäni pois kääntää; ja minun
rinnalleni on hekumaksi, kun minä saan eteenpäin kumarruksissa olla, ja
eteeni tuijottaa, niin että silmät siitä katsomisesta jäykistyvät.

Yötä ja erämaata minä rakastan, ja minä janoon nähdä, kun ne toistensa
sylissä lepäävät. Sillä minä näen ne niinkuin kaksi rakastavaista,
jotka toisensa ovat löytäneet ja yhteen halaukseen sulavat. Voi, te
kaksi rakastavaista, minä tiedän teidän olonne, ja sydämeni pakahtuu
minun mieleni syvästä käynnistä, kun minä silmäini edessä teidän
syleilevän näen. Sinä erämaa, sinä syvä ja kuiva ja kuuma, omassa
rinnassani minä elän mitä sinä olet, sinä minun sydämeni oma kuva! Kun
päivisin keltaisena makaat ja janon henki ylläsi lepää, oh! kun minä
näen sen himon ja sen kuuman ja kuivan polton, joka jokaisessa
jäsenessäsi hiipii ja hituu, himosi, himosi, palavan taivaan sinä
nielisit päältäsi ja yhtä janoiseksi jäisit, oh, kun minä sinua silloin
muistelen, niin minä näännyn, ikäänkuin sinun povesi kuiva tuuli minun
ottaisi ja polttaisi. Mutta nyt kun vapahtava yö on virvonnut ja sinun
päällesi hiipinyt, ja hervottomana sinun avattuun syliisi vajonnut, nyt
minä tunnen, kuinka sinun tummasta ja rajattomasta sylistäsi täytetyn
rakkauden raskas ja hivelevä hengitys nousee, ja minä tunnen itseäni
pyörryttävän, oi, kun olisin se tuuli, joka raskaana kuuman sylisi yllä
hengähtelee. Te tummat rakastavaiset minun edessäni, jotka toistenne
sylissä olette ja hengitätte ja minun saatte vapisemaan itsessäni, minä
istun tässä, enkä minä enää saata istua paikallani, vaan nousen ylös
istuimeltani ja käyn kattoni reunalle asti ja seisahdun vasta siinä,
missä pimeys minun jalkojeni eteen aukeentuu, ja seison siinä ja
levitän käteni teitä kohden. Oi, te kaksi rakastavaista, minä
heittäisin itseni teidän rakkautenne mereen, sillä se on vapisevaa
hekumaa täynnä, ja minä kylpisin siinä ja minä tahtoisin joka jäseneni
olevan paljaana, että se olisi selvä kylpy. Oh, käteni minä levitän, ja
minä vapisen itsessäni, ja rintaani minä imen kuumaa tuoksua. Sillä
minä tahtoisin rakastaa, rakastaa, ja minä tahtoisin heittää itseni
rakkauteen, ikäänkuin syvään ja vilvoittavaan mereen.

Voi, miks'en minä raueta saa, ja palavaksi halaukseksi haihtua, sillä
minun sydämeni nousee minussa niin, että minä kärsin itseni alla. Oih,
sillä minun on hätä ja minun on vaikea olla, ja minä pakahdun mieleni
haaveiden alla, voi, sillä minä olen kuivuuden ja kuumuuden palava
henki, joka hourin. Tässä seison minä ylhäällä kattoni partaalla ja
ojentelen käsiäni ulos pimeää yötä kohden ja pusertelen käsivarsiani:
missä, missä on se viheriä lehti, jonka minä saisin rintaani vastaan
likistää, oh! minä likistäisin sitä, ja sen viheriän minä imisin ja
olisin sille kuin kulo; minun sydämeni janoon minä sen joisin, joisin
niin tykähtäen, että minä joka pisaran siitä imisin, ja sitte ... sitte
janoisin taas: olisi janoni niinkuin kuuma huuru, joka taivastakin
halajaisi nuolla. Voi minun rintaani, ja voi rintani hituvaa janoa.
Käsilläni minä pusertelen rintaani ja minä voihkin pidätetyllä äänellä.
Voi, sillä minä olen kipeä itsessäni ja minun huutoni on kuuma.

Minä uuvun, enkä minä kestä enää, minä annan käsieni vaipua ja käännyn
kattoni reunalta ja palaan istuimelleni takaisin. Tässä minä nyt istun
ja nojaan ja pidän heikoin käsin istuimeni nojasta. Lepaja, lepaja,
sinä tuuli minun poskillani! Suutele minua otsalle, silmille! Katso,
tässä on, vavahtelevin käsin työnnän minä vaatteeni lievettä povellani
puoleen, että minä saisin rintani paljaaksi; tässä, poveni on paljaana,
tule, sinä tuuli, tule leyhyvänä minun kuumottavalle iholleni ja
vilvoita. Oh tuuli, sinun hengähtelysi on painava ja vapiseva niinkuin
rakastavien hengitys, kun he syleilevät, katso, minä olen taappäin
taivuksissa ja minun poveni on paljaana, hivele, hivele minun paljasta
rintaani, jota kuumottaa, sinun kosketustasi minä himoitsen silmät
ummessa ja tykkivin suonin, niinkuin suuteleva morsian sulhonsa
käsivartta, jonka hän lähestyvän tuntee, ja joka hiljaa hänen
ympärilleen kiertyy. Tuuli, vilvoittava ja sulattava, tule; katso
näin, nyt minä ummistan silmäni ja hengitän, näetkö, kuinka rintani
nousee ... oh! ja oh! sinä janoinen ja kuuma henki, kuinka suloisesti
minun sisälleni valut. Vielä ... minä hengitän. Minä annan vasemman
jalkani oikeentua eteenpäin ja vaivun voimattomana istuimellani,
minun käteni riippuvat ales: leyhy, tuuli minun ummistetuilla
silmäluomillani; minä tiedän, että jos minä silmäni avajaisin, niin
välkkyisivät alhaalla jalkojeni edessä Jerusalemin, minun kaupunkini,
valkeat, ja takana häämöttäisi kaukaisuuden tumma ja väräjävä ranta,
jota katsella minun sydämelleni tekisi hyvää, mutta minä en tahdo, vaan
pidän silmäni suljettuina, sillä minä keinun itsessäni ja kuulustelen
koko olollani, ja onkin suloisempi, ett'ei minun tarvitse silmiäni
avata.




II.


Mitä minä halaan, ja mitä minun sydämeni käsittää? Katso, siinä on kuin
valkea, ja se polttaa ja ajaa. Vaikka minä meren kylmään syliin itseni
kätkisin, missä syvä viileys minun rintaani syleilisi, ja vaikka minä
vuorten korkeimmalle kukkulalle nousisin, missä paljas Jumalan taivas
minun ympärilläni valkenisi, ja missä rinnan hengitys keveästi kävisi,
niin yhtä kuumaksi jäisi minun rintani pakotus ja yhtä synkästi
kävisivät minun mieleni aallot. Sillä minun ylleni on yö ripustettu, ja
minun mieleni takana kohisee, ja se kohina on niinkuin myrskyn kohina,
joka lähestyy.

Minä olen kuningas ja minä olen mahtava kuningas. Ja minä olen nähnyt
unta, että maan piirin kaikki kansat minun eteeni polvistuisivat, ja
kun minä sitä suurta unta olen nähnyt, niin olen minä vienyt
sotajoukkoni, joiden paljous on ollut, niinkuin suuren ja nousevan
meren tulo, minä olen vienyt ne, ja suuret kuninkaat lyönyt ja
ruhtinaat lannistanut ja mahtavat kansat alamaisikseni tehnyt, ja minä
olen vaeltanut erämaitten toiselle puolelle, ja niiden kansojen tykö
kulkenut, jotka maailmojen ääressä asuvat, ja joiden nimiä ei minun
isilleni mainittu ole.

Sillä minun mieleni on ollut kuin juopumus, ja maat minä olen
houreillani täyttänyt, eikä ole rantoja minun mieleni haluilla ollut,
eikä määrää minun käteni voimalla. Mutta kauemmas on minun mieleni
lentänyt ja rajatonta minun uneni ovat palaneet. Sillä suuret ja
pauhaavaiset meret, joilla ei rantoja ole, ovat auenneet minun eteeni,
ja taivaaseen asti ulottuvat vuoret ovat minun tielleni nousseet, kun
minä sotajoukkoineni vaeltanut olen, ja niitten eteen olen minä
pysähtynyt ja palanut.

Sillä kun minä meren rannalle tullut olin, ja kun se rannattomassa
sinessä minun silmääni astui ja minun edessäni heilui ja kohisi, niin
ajoin minä hevoseni, jolla minä istuin, ulos sille niemelle, joka
kauimmaksi ulos meren syliin meni, ja kun hevonen tahtoi seisahtua,
niin löin minä sitä ja pakotin sen ottamaan jonkun askelen ulos
mereenkin vielä, niin että se seisoi polviinsa asti vedessä, ja että
suolaiset pisarat hyrskähtelivät minun kasvoilleni. Siellä minä seisoin
päivän ja yön, enkä minä edessäni muuta nähnyt kuin suuren meren ja
taivaan sen päällä, ja minä luulin rintani ratkeevan, kun minä sitä
merta kuuntelin. Minä seisoin siinä ja annoin tuulen lakata ja jälleen
herätä, ja vasta kun uusi aamu valkeni ja aurinko nousi vedestä ylös,
revin minä itseni vallalleni ja käänsin hevoseni ja ajoin pois; enkä
minä sinä päivänä silmiäni ylös maasta nostanut, ja minun vasen käteni
pysyi rinnan päälle painettuna.

Ja toisen kerran kulki minun tieni vuorien juurille, jotka taivaaseen
asti minun edessäni kasvoivat, niin että niiden hämärät harjat pilvien
taa minun silmistäni peittyivät, ja että minä niiden juurella seisoin
niinkuin maahan viskattuna. Siinäkin minä kauan seisoin ja vapisin
itsessäni. Minä näin, kun ne vuoret minun edessäni harmaassa yössä
seisoivat, ja olivat lyijynjäykät, niin että minun sydämeni oli
runneltu, kun minun silmäni niihin liittyivät, ja sitte minä näin ne
taas, kun aamu valkeentui ja helottava aurinko nousi ja niiden
huippujen lumikirkkaus minun silmiini tulvi, kun ne uiskentelivat
ylhäällä sinisen taivaan keskellä. Minä seisoin ja imin itseäni siinä,
ja minä ihmettelen, ett'eivät siivet minun olkapäistäni puhjenneet,
sillä minun haluni minussa oli syvä niinkuin meren viileä pohja, ja
minä halasin korkeudessa mukana olla, niin että minä halajoimiseni alla
kärsein.

Oh, minun houreeni ja minun palavat uneni! maat minä teillä olen
täyttänyt ja ylös tähtiinkin minä kuumat katseeni olen heittänyt! Mikä
olet sinä, julma voima, joka minun sydämeni minulle kivuksi teet?
Joskus sinä olet himmeä ja samea kuin hekuma, mutta toisen kerran olet
sinä helähtävä, kuin kirkas leimaus. Joskus sinä uumotat kuin
salavalkea ja syöt kuin kytö, toisen kerran levität sinä lentosi,
niinkuin kotka leveät siipensä. Sinä himmeä ja kammottava voima! sinä
minua hallitset ja ajat, halujen liekit sinä sytytät minussa, ja
himoilla minua piiskaat, mailman läpi minä syöksyn niinkuin käsitetty
eläin, eikä minun polttavaan janooni ikinä tyydytystä tule. Voi, sinä
sydämeeni sidottu voima, päivät sinä minua ajat, ja minä lennän
maailmojen lävitse, ja minun kurkkuni on kuiva kuumasta poltosta! mutta
kun yö tulee ja maailma valkeentuu ympärillä, niin minä jään yksin
istumaan huoneeseni, ja silloin minun käteni pusertuvat yhteen rintaani
vastaan.




III.


Ja taas minä huoneeni katolla istun ja soittelen. Nytkin on ilta ja
tuulee, mutta se tuuli tulee mereltä kohden, ja sen leppeä vihinä
leyhyy minun poskillani. Anna minun hengittää sinun kosteaa
viileyttäsi, oi lämmin tuuli, se laskeutuu sydämelle niinkuin kaste, ja
pehmeät tunteet heruvat valveille.

Sillä nytkin on ilta, ja tähdet keinuvat sinisellä taivaalla. Ja kun
minä katollani istun, niin puut kohisevat jalkojen edessä tummasti ja
yllä vaeltaa korkea kuu ja valaisee puiston minun edessäni, niin että
minä näen, kuinka puiden latvat hiljaa taipuilevat, kun tuulen henki
käy niiden ylitse.

Ja olo on niin leppeä ja hyvä, ja minun sydämelleni vuotaa lämmin
tunteiden sade, ja minä sulan itsessäni, kun minä taivaan huojentavaa
sineä katselen, ja kun minä hengitän ilmaa, jonka kosketus on lämmin
hively.




IV.


Tämmöisen laulun minä lauloin kerran, kun minä olin mielessäni
herkytetty, ja kun minun ajatukseni kukoistelivat:

Kolme kukkasta minä tunnen, ja ne kukkaset ovat elämän kukkaset.

Yksi on sininen kukkanen, ja se kukkanen on toivojen ja unien keinuva
kukoistus.

Mutta toinen kukkanen on punainen, ja se on rakkauden suuri kukkanen,
ja se kukkanen on punainen kuin veren ulpukka.

Ja kolmas on keltainen kukkanen, ja se on täyttymisen nuokkuva
kukkanen, ja se on kylläinen, niinkuin täysinäinen tähkäpää, joka
suvi-illan rusossa kypsänä keinuilee.

       *       *       *       *       *

Mutta sitte on vielä musta kukkanen, ja se on kuoleman kukkanen, mutta
sen musta on mustempi kuin kaikki muu musta, ja se on niinkuin pimeä
yö, niin että kun sitä katsoo, niin silmät jäävät siihen. Mutta sitä
mustaa kukkasta en minä ole nähnyt vielä.




V.


Niin on ihmisen sydän niinkuin kukkanen, joka kedolla keinuu ja
iloitsee itsestänsä, kun sillä ovat täydet lehdet, ja kun se ne täydet
lehtensä on auki avannut. Tai niin on ihmisen olo kuin avoimen taivaan,
joka tuulet ottaa syliinsä, vaikka ne mistä tulisivat, ja aina
täytettynä humisee ja hulmuu. Sillä ihmisen mieli on niinkuin viritetty
kannel, jonka hennoinkin kosketus tuhannesti väräjämään saa.

Eikä ihminen mitään muuta ole kuin sitä, mitä hän yhtenä hetkenä on.
Sillä kun silmä näkee sinisen taivaan, niin on sininen taivas mielessä,
eikä muuta muista kuin suuren ja avoimen ilon, joka rinnassa kukoistaa.
Tai kun rinnan lävitse tuska leikkaa, niin on olo paljas tuska, eikä
elämässä muuta näe, kuin selvän hädän huudon. Sillä mitä yhtenä hetkenä
on, ei sitä toisena muista, ja eilinen päivä on kuollut ääni, ja mitä
mennyt on, se on niinkuin kielettömän kulkusen soitto. Mutta mitä nyt
on, ja mikä silmän nyt täyttää ja sydämessä elää, se rinnan vangitsee,
ja oleva hetki ihmisen viritetyssä rinnassa kajaa.

Minä iloitsen puusta, kun se minun silmääni tulee, ja kun minä näen sen
maasta kasvavan, ja omassa rinnassasi minä tunnen, kuinka se
hiljaisessa ja väkevässä riemussa solakkana nousee, ja minä iloitsen,
kun minä maata katson ja näen kuinka se on levitetty minun silmieni
eteen niinkuin väkevyyden perustus; ja jos minä ruohoa jalkojeni edessä
katson, kun se on pehmeä ja kun hyönteiset sen varjossa kävelevät, ja
jos minä silmäni nostan ja heitän niityn ylitse, joka on kukkasista
keltainen ja valkoinen, niin että sille on kuin lämmin ja tuoksuva
peitto levitetty, niin on se näkö kaikki minulle paljaaksi riemuksi, ja
minä tunnen sydämeni siitä tulvivan, mikä minun silmäini edessä elää.
Tai kun tuska on minun löytänyt ja lyönyt, niin että minä itseeni
käännyn ja mieleni haavan ympärille itseni suljen, niin että maailma
ulkopuolellani minun silmistäni sammuu, niin läpitsensä senkin hetken
tuntee, ja pohjaan asti tuskansakin elää, niin että tuska tulee sydämen
elämäksi.

Sillä ihminen elää, ja elämä eletään joka silmänräpäys. Ja joka
silmänräpäys on ihmisen elämä kokonaisesti, ja joka silmänräpäys
ihminen elämänsä pohjaan asti elää. Sillä maailma on se, mitä hetkessä
ihmisen silmään tulee, ja hetkessä on ijäisyys, ja elämä ja kaikki, ja
hetkessä ihmisen silmä juo ja ihmisen sydän tykähtää.

Näin minä sentähden elän ja elää tahdon. Sillä minä tahdon minun
elämästäni joka silmänräpäyksen elää. Ja minä tahdon täyden taivaan
nähdä, ja selvän kirkkauden silmilläni juoda, ja sitte tahdon minä
paljaan valkean suonissani tuntea, sillä sitte minä tiedän, että minä
elänyt olen. Ja muu elämä olisi surkastus ja pieni vaiva ja tukala
tomun hengitys; ja joll'ei joka hetki saisi täytenä oloansa elää, niin
silloin olisi niinkuin itsensä kadottanut ja niinkuin omasta elämästään
eksynyt. Mutta nyt tahdon minä elämän niin elää, että minä siitä
juovun, ja minä tahdon sen täysin siemauksin ottaa, niin että minä sen
syvyyksien hivelyn omassa rinnassani tuntea saan.




VI.


Nyt minä olen nähnyt näyn, ja vaikka minä olen valveilla ollut, niin on
niinkuin minä unta olisin nähnyt, ja niinkuin minä vielä unta näkisin.

       *       *       *       *       *

Kun minä aamulti heräsin, niin oli kirkas päivä, ja kun minä käännyin
akkunaan päin, niin visersi sen edessä lintu ja taivas oli sininen ja
iloinen. Minä hypähdin ylös ja heitin vaatteet päälleni, ja ennenkuin
minä vielä kerkesin lyömään akkunata auki ja siitä rintaani tuoksuvaa
ilmaa hengittämään, juoksin minä portaitani ylös katolle. Lämmin ilma
hulmui minua vastaan jo ennen, ja kun minä katolle pääsin, niin
hengähteli tuore tuuli minun silmäluomillani. Kun minä sitte nostin
silmäni ja katsoin lakeuksien ylitse, niin lepäsi aamu maiden yllä ja
maailma oli helkkymässä. Minä otin sen sydämeeni ja riemuitsin, sillä
taivas oli yllä niinkuin heleä laulu, ja maan syli viheriöitsi, ja
Jerusalemin valkoiset rakennukset hohtelivat heiluvien lehdikköjensä
keskeltä, niin että kaikki oli nähdä niinkuin tuore hymy nuoren
neitosen poskilla. Ja minä annoin silmieni suloisessa riemussa joka
paikkaan jäädä ikäänkuin hyväilyä ottamaan.

Lähellä juuri, minun jalkojeni edessä oli pieni rakennus, sen valkoiset
seinät olivat puitten varjossa, niin että se kulma, joka siitä välkkyi
lehdikön keskeltä, pujahti iloisena auringon valoon. Usein minä olin
jäänyt sitä katsomaan, kun se näytti niin herttaiselta ja omalta siinä,
ja nytkin minun mielessäni värähti lämpimästi, kun minun silmäni siihen
sattui, ja minä jäin sitä katsomaan.

Mutta juuri kun minä katsoin sinne, niin tuli lehdikön verhosta nainen,
ja asteli poikki sen katon. Hän oli noussut ylös katolle juuri,
keveästi astui hän sen poikki, hetkeksi peittyi hän silmistä yhden
palmun oksien varjoon, joka kasvoi juuri huoneen edessä, ja peitti
sitä, niin ett'ei hänestä näkynyt kuin vilahtava haamu sen takana.
Mutta sitte hän tuli näkyviin toisella puolella, sillä, joka oli
auringossa, ja joka oli minun silmieni edessä paljaana. Hän oli
heittänyt olalleen kepeän vaatteen, ja hänen pukunsa valkoiset hihat
hiipivät pehmoisesti hänen lämpimäin käsivarsiensa ympärille. Hän astui
notkeasti, ja joka askelella hän näytti jättävän itsensä ilman syliin,
kun se hyväilevänä tuli häntä vastaan. Siinä kasvoi kaksi korkeaa
viheriää kukkasta, joilla kummallakin heilui yksinäisen pitkän varren
päässä yksi ainoa heleänpunainen kukoistus, niiden väliin hän pysähtyi
ja jäi seisomaan siihen pää käden varaan nojattuna ja silmät valuisessa
hymyssä. Koko ajan pysyivät minun silmäni hänessä, kun hän siinä
seisoi, sillä hänen kasvojensa tumma ja ruskottava tuntu kietoi minun
silmäni, ja hänen hengityksensä liihottava nouseminen ja laskeminen
hänen puhtaan vaatteensa alla vangitsi minun sydämeni väräjävällä
vedolla. Siinä hän seisoi pää hiljaa taivutettuna, tummat hiukset
pehmeässä solmussa päälaella, ja näytti kuin ei hän itsekään
ajatuksistaan tietäisi, kun ne kaukana ja hymyävän levon taipaleita
purjehtivat, hän seisoi unhottuneena siinä ja hänen poskiensa punerrus
väreili. Minä puolimmiten pelkäsin hengittää, sillä hän oli minun
silmissäni niinkuin aamun väräjävä tähti, joka aamun taivaalla on kuin
hento himarrus, ja jota silmilläänkin uskaltaa lähetä vaan hiljaa ja
silitellen, ett'ei se kosketuksen edessä hupenisi äärettömän avaruuden
siniseen pohjaan. Mutta sitte oli hänellä vielä minun silmissäni lämmin
kajastus, niin että sydän värähti lämpimästi minussa, kun minä sain
katsella häntä. Sillä hän oli minun silmissäni vielä, niinkuin nuori
ehtoonpunassa ruskottava solakka koivu, joka notkeana seisoo, ja
lehvistössään punervana ja lämpimänä huojuu, niin että mielessä virkoo
hiljainen ja lämpimältä värähtävä veto, kun sillä antaa silmänsä
levätä. Silloin havahti hän, hän nosti silmänsä ja jäi ilostuneena ulos
aurinkoiseen ilmaan katsomaan, samassa oli hän kohottanut kätensä, ja
sitaissut hiuksensa solmusta, niin että ne heltesivät ja pehmeissä ja
vallattomissa laineissa valuivat hänen olkapäilleen ales. Silloin
sattuivat hänen silmänsä siihen korkeampaan kukkaseen hänen oikealla
puolellaan, joka hiljaa keinui hellässä tuulessa, hänen hiuksensa
jäivät, hän kumartui lähemmäksi, ja kohotti kätensä ikäänkuin aikoisi
hän taittaa sen yksinäisessä varressa heiluvan kukoistuksen itselleen,
mutta sitte hän seisahti puoliliikkeessään, ja näytti muuttavan
mielensä, hän kumartui vaan ja taivutti sitä kukkasta puoleensa,
ikäänkuin aikoisi hän suudella sitä keskelle sen punaista umpua. Kun
hänen huulensa sitte liittyivät siihen, niin en minä tiedä, punastuiko
hän itse, vai heittikö se kukkanen hänen poskilleen tumman värin, joka
sai minun mieleni värähtämään, kun minä sen näin. Silloin juuri, kun se
kukkanen hänen huulillaan oli, lankesivat hänen silmänsä minuun, kun
minä seisoin katollani, ja olin astunut ihan kattoni reunalle asti ja
pidättämättömästi annoin silmäni hänen päällään olla. Hänen katseensa
seisahti, niin että hän jäi yhdeksi silmänräpäykseksi totisena
katsomaan minua suoraan silmään, hän piti sitä punaista kukkasta vielä
huulilleen taivutettuna, samassa puhkesi hänen huuliltaan matala
huudahdus, hän hellitti kukkasesta, niin että se jäi ilmaan
heilahtelemaan, kokosi tummat hiuksensa rinnoilleen, kääntyi ympäri ja
juoksi katon ylitse pois. Mutta ennenkuin hän vielä katosi minun
näkyvistäni, näin minä hänen silmänsä vielä toisen kerran välähtävän
minua kohden, sillä kun hän tuli portaille ja aikoi laskeutua ales,
käänsi hän päätään taaksepäin, niin että hänen silmänsä jäivät hetkeksi
lepäämään minun päälläni. Tietämättäni ojentuivat minun käteni häntä
kohden. Kun hän sitte oli poissa minun silmistäni, jäin minä vielä
seisomaan, ja minun sydämeni oli vedetty hänen mukanaan. Kun minä
viimein käännyin ja läksin pois, niin pitelin minä otsaani, niinkuin
minä olisin unessa kävellyt, mutta sydämessäni minun oli ikävä.




VII.


Olenko minä makeaa hunajaa juonut? Onko elämä minun silmistäni
ruusuiseksi uneksi huvennut? Olenko minä humaltunut?

Minä istun huoneessani, ja minun huoneeni on niinkuin ennen. Enkö minä
siis unta näe? Minä vedän kädelläni lämpimän otsani ylitse, ja koetan
selkeytyä itsessäni. Sillä kaikki on niinkuin se aina on ollut, ja
kaikki on samaa, kun minä sitä ajattelen, mutta kun minä ympärilleni
katson, ja annan silmäni huoneessani vaeltaa, niin kaikki on uutta ja
toista, ja kaikki on muuttunut, kun se minun silmääni tulee.

Mutta onko kaikki samaa kuin ennenkin? Eikö katto tuossa liehu
korkeammalta, ja eivätkö seinät tuossa ympärillä lämpimämpinä valuta?
Ja onko se totta, että se on minun istuimeni, jota minä kädelläni
pitelen ja koettelen, eivätkö minun käsivarteni siis pehmeitten
kukkasien päällä lepää? Näenkö minä selvillä silmilläni paljasta
punastuvaa unta?




VIII.


Tällaistako elämä on? Että on kuin lintu, joka istuu keskellä punaista
kukkastarhaa, ja korkeimman ja punaisimman kukkasen latvalla keinuu ja
laulelee.

Ja tällaistako elämä on? Että on kuin viritetty kello, joka on
ripustettu taivaan siniselle laelle, ja että kun soi, niin kaikki
yltäänsä soi.

Ja tällaistako rakkaus on? Että on itse kuin suuri punainen kukkanen,
jonka lehdet ovat niin punaiset, että veren niistä luulee tippumaan
lähtevän.




IX.


Kuulkaa nyt, sillä nyt minä laulan, sillä minä olen nähnyt Bathseban!
Bathseban!

Oh, minun sydämeni, sanotko sinä hänen nimensä, etkä senjälkeen ijäksi
vaikene, ja oh! te seinät, te kuulette hänen nimensä mainittavan,
ettekä kumarra! Sillä Bathseba on naisten kuningatar, ja jumala itse
hänen edessään kätensä ristiin laskee.

Oh, Bathseban, Bathseban korkeaa laulua minä laulan. Sillä katso! sinä
Jerusalem olet kaupunkien ruhtinattareksi korotettu, sillä sinun
naistesi joukossa on Bathseba, ja sinun katujesi kivet ovat kukkasiksi
puhjenneet, sillä Bathseban jalat ovat niillä astuneet.

Ja mitä on minulle enää sininen taivas, sillä minä olen nähnyt
Bathseban, ja mitä ovat punaiset kukkaset, sillä minä olen nähnyt
Bathseban, ja mitä on valkoisen hevosen lento öisen aavikon ylitse, ja
mitä ovat etäisyyden saavuttamattomat maat ja mitä sydämen palavat
näyt!

Nyt minä sankariksi tullut olen, ja suureksi laulajaksi, ja nyt minä
tiedän, mitä varten minä syntynyt olen, sillä minä olen sinun löytänyt,
o Bathseba! Ja nyt minun taivaani, joka on ollut pimeä, on
valkeentunut, sillä Bathseba on minun taivaani auringoksi tullut. Minun
naiseni, ja minun kuningattareni, sitä varten olen minä suureksi
syntynyt, ja sitä varten on minulle sankarin sydän annettu, että minä
sinua rakastaa taitaisin.




X.


Minun sydämeni käy laineissa, ja on niinkuin kukkasia minun ympärilläni
puhkeilisi ja kun minä nostan silmäni otsani alla, niin kukostelee
maailma minun silmäini edessä.

Minä olen tullut toiseksi ihmiseksi, niin että minä ihmettelen itseäni.
Sillä minun sydämessäni virkoo ja solisee ja minä itse olen tullut
pehmeäksi ja herkkyväksi ja minun ajatuksenikin ovat lämpöisessä
värinässä.

Jos minä olen yksin, niin viekottelevat ajatukset minun toimistani
pois, ja pehmeät unet ottavat minun, niin että minun tekisi mieleni
istahtaa ja nojata päätäni jotakin vastaan, sillä tuntuu, niinkuin
kaikki silittäisi minua, ja minun tekisi mieleni painaa poskeni
tyynyyn.

Mutta kun minä olen toisten kanssa, niin unhotan minä heidät, ja jään
omien ajatusteni kanssa olemaan, sillä ne ovat niin pehmeät ja
lämpimät, että ne ovat niinkuin valuisia hahtuvia, jotka liihottelevat
minun päälleni. Kun minä herään niistä, ja toiset huomaan, niin katson
minä yht'äkkiä heitä silmiin, ja hymyilen heille niin iloisesti, että
he katsovat kysyen minuun ja kummastelevat minua.

Mutta en enää heitä huomaakkaan, ja kun minä olen hymyillyt heille,
niin ottavat minun ajatukseni taas minun, enkä minä muistakkaan, että
minä heidän keskellänsä istun.

Sillä minun sydämeni on saanut oman ajatuksensa, ja Bathseba minun
mielessäni aina lepää. Sillä häntä minä ajattelen, ja minun mieleni on
syleilyä ja suuteloa täynnä ja hiljainen halajoiminen keinuu minussa.
Jos minä silmäni ummistan, niin näen minä hänen edessäni niinkuin
lämpimän halauksen, ja jos minä avaan silmäni, niin tekisi minun
mieleni suudella ilmaa, ja levittää käteni syleilyyn, sillä Bathseba
liihottaa minulle kaiken yllä. Ja koko ajan rusottaa minussa niin
pehmeästi, että minä aina unhotan itseni ja jään sitä rusotustani
elämään.




XI.


Minä muistelen ... sillä kun minä ajattelen itsessäni, niin minä olen
ennenkin elänyt, ja minun menneestä elämästäni nousee tuoksuja niinkuin
kukkasmaasta, ja minä olen herkytetty muistojani muistamaan nyt.

       *       *       *       *       *

Te Siionin tyttäret, kuinka te soittelitte kun teidän sankarinne tuli,
hän joka oli Goliatin lyönyt. Sillä Israelin sotajoukko palasi ja sen
yllä liehuilivat voiton viheriät palmut. Minä silloin sen sotajoukon
edessä ratsastin ja ylpeästi nosteli minun ratsuni päätään. Ja kun
minun takanani sotajoukko kohisi ja maa askelten väkevästä poljennasta
vavahteli, tunsin minä rintani levittyvän, sillä minä olin Goliatin
lyönyt, ja minun käteni oli Israelin vihollisen maahan sortanut, ja nyt
minä Israelin voittavan sotajoukon edessä ratsastin ja Jerusalemia
lähestyin, jossa minä tiesin kansamme meitä odottavan.

Kun sitte Jerusalem meidän eteemme nousi ja sen tornit häälyvien
lippujen ja vehreitten lehtien alla olivat ja musta kansan paljous sen
muurien harjat ja toistensa takana nousevat katot peitti niin että
kaupunki siinä huojui ja heilui, niin vavahti minun sydämessäni, kun
minä yksin siinä rivien edessä ratsastin ja kaikkien silmien edessä
valuttavia portteja kohden ajoin, mutta minä nousin suoremmaksi
satulassani ja kannustin hevostani, niin että se viskasi päätään
taaksepäin ja heilahutti paksua harjaansa. Suunnattomat olivat rivit
takanani, ja askelten kohinassa kumahteli voiton poljenta, ja laulu,
joka takaani rivien pohjalta pidättämättömänä nousi, oli voiton rajaton
laulu ja väen paljoudesta edessä humisi ilma ympärillä. Silloin korkeat
portit minun silmissäni himersivät, takana häämötti suora ja kukiteltu
tie, ja kahden puolen sitä vallettui tiheä ihmisseinä. Mutta taampaa
tieltä valutti valkoinen naisten parvi minua kohden. Ja kun minä ajoin
portista sisään, niin helähtivät harput soimaan ja huilut helisemään ja
ne valkoiset naisten parvet liikkuivat minua kohden. Niillä naisilla
oli kukkasia käsissä, muutamalla yksi ainoa suuri helottava kukkanen,
toisilla kukkaskimppu kummassakin kädessä, heillä oli valkoiset
vaatteet kaikilla, ja kun he tulivat minua kohden, niin oli se kuin
utua. Sitte rupesi satamaan kukkasia minun päälleni, sillä he rupesivat
heittämään kukkasiansa minulle; niitä tuli silmille ja rinnalle,
viimein minun täytyi nostaa kilpeäni hiukan suojatakseni itseäni
niiltä, niin että ne kahisivat kilven kiiltävää kylkeä myöten ales
hevosen jalkoihin, niin että se kahlasi kukkasten keskeltä ja nosteli
jalkojansa, sitte se suihkasi yhden kukkasvihon suuhunsa, ja pudisteli
sitä hampaissaan. Minun mieleni rupesi asettumaan, ja minä päästin
kypärin nauhan leukani alta vallalleen ja otin sen päästäni ja annoin
hiusteni liehua valloillaan. Sitte minä katselin ympärilleni ja minä
ilostuin, kun minä niitä kierteleviä parvia katselin. Käsikädessä ne
siinä liehuilivat minun edessäni, mustat hivukset ilmassa vapaina ja
valkoiset puvut ympärillä hulmumassa. Siinä ne hupenivat minun tieltäni
pois, kun minä eteenpäin ratsastin, ja tanssivat minun edestäni. Minä
tulin iloiseksi, sillä he olivat kaikki niinkuin he olisivat olleet
minun tuttaviani, ja minun teki mieleni antaa heille kättä jokaiselle,
sillä heidän silmänsä katselivat niin iloisina minua. Yhden silmät
olivat vallattomana hymynä, mutta ei hän katsonut minua eikä toisiakaan
kohden, iloitsi vaan ja taputti käsiään yhteen, kun silmät jonkun
kanssa yhteen sattuivat; toisen posket hänen vieressään olivat
iloisissa kuopissa, kun hän kulmiensa alta, ikäänkuin katsettansa
salaten, minua katseli; heidän kummankin takana näkyi kolmas, sen
silmät lepäsivät silmänräpäyksen verran totisina minun päälläni, mutta
kun hän huomasi minun katsovan häntä, lensi hän punastuvaksi, ja riensi
ottamaan kahta viereistään kädestä ja niiden kanssa pois lentämään,
mutta mennessään katsoi hän vielä olkansa ylitse taakseen ja punastui
toisen kerran, kun hän näki minun vieläkin häntä katselevan, minä
olisin suudellut häntä keskelle sitä punastuvaa poskea. Silloin lensi
iso kukkasvihko minua päin silmiä, ja kun minä taas rupesin näkemään,
niin nauroivat kaikki ympärillä, mutta minä kostin yhdelle, joka
kaikkein enimmän nauroi, ja sieppasin kukkaset siltä, ja ajattelin
sitaista häntä itseänsäkin uumilta ja nostaa kanssani hevosen selkään,
mutta hän sai kierretyksi itsensä irti käsistäni ja juoksi pois, ja
vasta kun hän jonkun matkan päässä oli, kääntyi hän ympäri ja katseli
minua heleästi nauraen ja hengitti nopeasti. Hän olikin kaunein ja
iloisin kaikista, ja minä ajattelin ottaa hänen kiinni vielä, kun hän
sieltä toisten takaakin vielä nauroi, enkä minä olisi pitänyt väliä,
vaikka minä olisin häntä ihan keskelle suuta suudellut, mutta sitte
tuli jo, ennenkuin minä häntä sain kiinni, toisia minun silmiini, enkä
minä enää muistanutkaan ajatella sitä, kuinka notkeasti hän oli
levännyt minun käsivarrellani, ennenkuin hän siitä pois sai itsensä
kierretyksi. Ja sitte oli taas kaikki minun silmissäni paljasta
tanssivaa humua ja hymyileviä silmiä ja tuoreita poskia, joille veri
nousi ja laski raikkaina kukkasina, enkä minä koko siitä illasta muuta
muista. Ja kun minä sitä vieläkin muistelen, niin menevät minun silmäni
valuiseen hymyyn.

       *       *       *       *       *

Kun minä sitte olin kuningas, ja minun mieltäni veti kaukaisiin maihin,
niin on minulla siitä toisia muistoja. Sillä kun minä sotajoukkojeni
kanssa olin liikkeellä ja vieraitten maitten keskellä olin, niin öisin
kun minä yksin jäin ja kun voiton hyminä ympäriltäni vaikeni, niin
istuin minä valveilla ja katselin yötä, ja minun mielelläni lepäsi
tumma kaiho, ja oli, ikäänkuin minä olisin kahta kättä halajoinnut,
jotka minun kaulani ympärille kiertyisivät, ja ikäänkuin minun huuleni
olisivat hakeneet kahta lämmintä huulta...

Kun sitte päivä valkeentui, ja minun sotajoukkojeni ilo taas eteenpäin
pauhasi, ja kun uudet kaupungit viheriäisten lehdikköjensä keskeltä
eteen nousivat ja idän kuninkaat palmuja heilutellen vastaan tulivat ja
minut kaupunkeihinsa veivät ja polvistuen johtivat minut palatsiensa
korkeista ovista sisään, niin kun ilta tuli, ja minä loistavassa
salissa ylhäisellä istuimella istuin ja kuninkaat minun kummallakin
puolellani, niin käskin minä soittajat soittamaan, ja annoin
ruhtinatarten eteen tulla ja tanssia.

Kun sitte ympärillä humu heräsi, ja soitto korkeissa holveissa
kajailemaan rupesi, ja kun naisten ilmaiset ryhmät rupesivat iloisten
pilarien välistä liehuilemaan esiin, niin olin minä alallani ja pysyin
sanattomana. Ne parvet olivat niinkuin valkoiset pilvet, kun ne
tulivat, ja kepeä hulmunta nousi silmien eteen niistä. Soitto humuili
niiden tullessa valuisesti ja ikäänkuin olematonta tavoitellen, mutta
sitte se löysi itsensä ja sen kohina syventyi. Sen syventyvän soiton
mukana lähenivät tanssijain parvet, ne tulivat tanssin sylissä silmään,
kiertelevät käsivarret paljastuivat siitä vaalevasta hulmunnasta, sitte
minä näin silmät, ja niiden silmien loisto oli totinen ja ne hohtivat
suorasti minua kohden, ja heidän keskeltään hulmahteli tuoksu, joka oli
hyvä ja raskas, ja kun se hiveli minun poskiani, niin minä hengitin
sitä. Minä hengitin sitä hiljaa ensin, ja koetin olla tyyni ja kylmä.
Siinä itseäni pidätellen, minä kuuntelin, kuinka soiton kohina paisui
ja nousi, ja sitte minä sisässäni ikäänkuin aukenin, ja minussa heräsi
painava halu vetää rintani täyteen sitä tuoksuavaa ilmaa, ja antaa
itseni huumahtaa sen soiton mukaan, enkä minä enää missään olisi
itseäni vastustaa tahtonut. Nyt minä näin rinnat, jotka vavahtelivat
harsojen alla, ja minä näin uumat, jotka taipuilivat tanssin käänteissä
ja kaikki oli kuuma ja tummassa vauhdissa lentävä pyörre, ja kaikki
silmät paloivat minua kohden, ja se palo oli totinen ja syttyvä, niin
että minä värähdin itsessäni, kun minä niiden silmien katsannon kohdeni
tunsin. Kun minä siinä kuulustelin, niin en minä pysynyt istumassa
enää, vaan nousin seisomaan, ja minä vapisin hiukan. Sillä se soitto
tuli nousussaan, niinkuin väkevä valli ja silmät ummessa ja kädet
kurotettuina olisi sen haltuun itsensä heittänyt ja sen kantamaksi
itsensä jättänyt, mutta kun se laski, niin sen lasku oli paljas hekuma,
joka värisi, ja tainnuksissa sen syliin vaipui. Vielä kerran minä vedin
rintani täyteen sitä raskasta ja tuoksuvaa ilmaa, joka leyhyi ympärillä
niinkuin hivelevä usva, ja sitte oli silmissä enää vaan notkuva pyörre
ja kuuma lento. Silloin huumahti mieli ja minä horjahdin yhden askelen
eteenpäin, mutta sitten minä jo tulin juosten istuimen portaita alas ja
seisoin keskellä pyörryttävää tanssia. Yhden silmänräpäyksen minä
katsahdin ympärilleni, ennenkuin minä itseni jätin, mutta sitte katosi
kaikki silmistä, enkä minä muuta muista kuin kuumottavan posken, jota
vastaan minun poskeni hiipi ja lämpimän rinnan, joka vavahdellen taipui
minun rintaani vastaan. Ja sitte oli, ikäänkuin minä olisin lentänyt
pois, ja niinkuin minä olisin syviä ulappoja sukeltanut, joissa ei
mitään tietoa ole.

       *       *       *       *       *

Kun minä sitä kaikkea ajattelen, niin minun sydämeni on niinkuin
kukkastarha, ja monta tunnetta on sillä kukostanut, niin että sen
muistoista kasvaa tuoksu, joka nousee päähän niinkuin väkevä viini. Oh,
sillä monta muistoa minussa virkoo, ja minä elän muistoissani elämäni
uudestaan rinnassani, niinkuin minä nyt vasta sen eläisin.

Mutta katso, nyt vasta minä sentään tiedän, mitä rakkaus on. Sillä
rakkaudessani minä muistamaankin opin. Ja rakkaus on väikkyvä kangastus
ja etäisyyden uni ja mielen sulanut sointu, mutta sitte on rakkaus
vielä niinkuin punertavan veren rusko ja lämmin suihku.




XII.


Minä olen itseeni vetäytynyt ja pehmeät unet keinuttelevat minun
mieltäni. Ja vaikka minä katselen ympärillenikin, niin minä jätän sen
kohta, ja palaan itseeni takaisin, sillä minussa on niin hyvä olla, ja
lämpimät ajatukset minun sydämessäni vihertelevät, ja niitten kanssa on
suloista olla.

Ja minä olen niinkuin nainen, joka tietää sankaria rintansa alla
kantavansa, ja joka aina eteensä hymyilee, vaikka hän yksinkin on; ja
hänen kaltaisensa minä olen, sillä minä hellytän sylissäni minun suurta
ja lämmintä onneani.

Minä olen kokoutunut itseeni, sillä minun sydämeni on kukkurallansa
minussa. Ja vaikka minä koko päivän yksin istuisin, ja vaikk'en minä
muuta tekisi kuin käsiäni ristissä pitäisin, niin herkkyisi minun oloni
täytenä sentään, enkä minä väsyisi sitä yhtä ainoaa mielessäni
kuvailemasta. Sillä minun suoniini on rakkauden hunajaa valutettu, ja
silmät ummessa minä Bathsebaa halajan. Oi, minä olen elämälleni niin
lämpimästi kiitollinen, sillä elämä on ollut niin hyvä minulle, ja on
minun rikkaaksi itsessäni tehnyt.




XIII.


Yhtenä iltana, kun minä huoneeni katolla istuin, ja kun oli tyyni, niin
minä kuulin laulavan äänen, ja kun minä katsoin, niin istui Bathseba
palmunsa varjossa ja lauloi. Hän luuli olevansa yksin, ja hyräili
ääneensä, ja minä erotin joka sanan, kun se kumpusi hänen huuliltaan.
Enkä minä uskaltanut liikahtaa istuessani siinä, ja peljäten ajattelin
minä, että hänelle tulisi jotain muuta mieleen, niin että hän lakkaisi
laulamasta. Tällä tapaa hän lauloi, ja joka sana viivähti hiljaisessa
ilmassa: -- -- --

Minun on lämmin olla mielessäni, ja ihmetellen ja viivähtäen minä
ympärilleni silmäni nostan. Sillä minä elän uudessa ilmassa, joka on
suloinen ja painava rinnan ympärillä, enkä minä tiedä, onko tämä totta.

Yhden kerran näen minä edessäni syvät, syvät silmät, ja niihin silmiin
on sidottuna maailman kaikki hellyys ja hyväilevä veto, ja ne silmät
katsovat minua suorasti silmään ja ottavat minua sydämen pohjaan. Ja
hetkittäin unhotan minä itseni katsomaan niitä silmiä vastaan, niin
että minä tunnen, kuinka minun poskeni lämpenevät.

Oh, sillä koko minun oloni on niinkuin unennäköä. Enkä minä osaa
ajatella, mitä minä olen, ja missä minä olen, vaan minä olen niinkuin
lämpimissä harsoissa, ja minun on suloista ja pehmeää olla, ja minun
ajatuksenikin ovat punastuvaiset. Ja kaikkein mieluimmin sulkisin minä
joka hetki silmäni ja pysyisin hiljaa, sillä silloin rusottaa minussa
niin lämpimästi, ja minun mieleni ympärille tulee niin heleä
kuultavuus, ett'ei minun tarvitse muuta kuin hiljaa painaa kädelläni
sydämelleni, ja minun on suloista olla.




XIV.


Ja kepeä oli Ruthin jalka ja lämmin hänen poskensa, koska hän Boaksen
tykö hiipi, kun hän nukkui. Sillä niin se oli tullut hänen mieleensä,
että hän hänen tykönsä hiipisi, ja hän oli taputtanut käsiään yhteen,
kun se ensin hänen mieleensä tuli, sillä hän ajatteli, ett'ei Boas
häntä ollenkaan odottaisi, ja että olisi hauska katsoa, kummoisiksi
Boaksen silmät tulisivat, kun hän yht'äkkiä hänen eteensä ilmestyisi.
Sillä se Boas oli niin kaunis ja iloinen poika, ja kohta kun hän sen
näki, teki hänen mielensä kujeilla sen kanssa, sillä se katseli sitte
niin leikkevästi ja myhässäsuin päälle, vaikk'ei se tollus itse mitään
osannut. Ja hän hiipi hiljaa, varpasillaan, näin, ett'ei kukaan vaan
kuulisi ja hän tahtoi vieläkin ruveta taputtamaan käsiään yhteen, kun
hän ajatteli, ett'ei se Boas yhtään häntä odottaisi ja että hän juuri
kohta olisi hänen tykönänsä. Mutta sitte käski hän itsensä pysymään
hiljaa, hyvin hiljaa, vaikka väkistenkin tahtoi nauruttaa, ja hän pisti
sormensa huulilleen, että ne vaan vaiti pysyisivät. Sitte kun hänen
niin hiljaa täytyi kulkea, rupesi hän tuntemaan, että hänen sydäntänsä
hiukan tykytti. Mutta hän unhotti sen, sillä koko päivä oli ollut niin
iloinen, ja hänen suunsa meni hymyyn taas, kun hän sitä kaikkea
muisteli. Sillä aamusti kohta oli hän niin iloinen ollut, ja kun hän
sitte oli Boaksen pellon ohitse tullut ja sen aidan ylitse kori
kainalossa kiivennyt, niin oli vielä ihan kuin hänen korvissaan olisi
soinut kahisevien olkien helke, ja sirppien suihke, ja hän tunsi
niinkuin keltaiset oljet nytkin pehmeästi hänen paljaiden jalkojensa
alla taipuilisivat. Oh, hän oli aivan päivänpaiste, sillä pellolla
siellä oli hän nähnyt Boaksen, ja hän oli kohta jättänyt korinsa, johon
hän oli tähkäpäitä noukkimaan tullut ja laskenut sen pyörtäneelle
ruohojen keskelle ja mennyt Boaksen tykö ja ottanut häntä kädestä, ja
katsonut häntä suoraan silmiin, kun hän sanoi hänelle: katso, sinä olet
kaunis, ja sinä olet kauniimpi kuin kaikki toiset nuoret miehet, ja
minä tahdon sinun jäljissäsi sitoa, kun sinä edellä niität. Ei se Boas
siihen ollut muuta osannut, kuin ensin jäänyt leveästi ja iloistuneesti
häntä silmiin katsomaan; eikä häntä itseänsäkään ollut muuta kuin
hiukan naurattanut, kun hän sen Boaksen siinä niin neuvottomana näki,
vaikka hän selvästi huomasi, että se jotain olisi vastata tahtonut,
saamatta sentään mitään huuliltaan, mutta sitte hän oli salannut
vallattomuutensa ja kumartunut alas ja ruvennut sitomaan niin että
Boaksenkin kappaleen aikaa vielä seisottuaan ja häntä katsottuaan oli
täytynyt niittämään ruveta. Ja sitte oli Boas niittänyt ja hän oli
sitonut. Hänen sydämensä oli ollut paljas ilo, kun Boas ne oljet
olkansa taakse heitti, ja hän ne jalallisiksi sai koota; ja hän oli
hymyillyt, kun Boaksen oljet hänen käsiensä alla kellersivät ja
kahisivat. Kun sitte oli tullut uusi sarka, ja eteen oli tullut syvä
oja, niin oli hän noussut pystyyn ja mennyt Boaksen tykö ja hänen
silmissään oli palanut vallattomuus, kun hän oli sanonut Boakselle: nyt
en minä tahdokkaan itse mennä ojan ylitse, vaan sinä saat nostaa minun
ylitse, Boas. Mutta kun Boas sitte oli tavottanut häntä tehdäkseen
niin, oli hän jo hypähtänyt ojan ylitse ja nauranut sen toiselta
puolelta Boakselle, kun se siihen oli tolmistuneena jäänyt seisomaan.
Mutta silloin oli Boaskin hypännyt ojan ylitse ja hänen oli täytynyt
ruveta sen edellä juoksemaan, kun se koetti häntä kiinni. Hyvä Jumala,
kuinka hän oli juossut ja nauranut, ja kuinka hän oli ollut
hengästyksissään, kun se Boas hänen viimein oli kiinni saanut. Vasta
puolisarassa se oli ollut, hän oli kuullut, kuinka oljet rupesivat
kahisemaan hänen takanaan, siinä samassa oli Boas kasvot punottavina ja
nauravina tullut hänen rinnalleen, ja ennenkuin hän oli kerjennyt
seisahtamaan ja antamaan sen juosta ohitsensa ja nauranut sille, oli se
siepannut häntä uumilta ja nostanut käsivarsilleen. Kuinka sen
käsivarsi oli ollut väkevä ja turvallinen, kun se hänen ympärillään oli
levännyt, hän oli istunut siinä vaan ja pyyhkinyt hiuksia silmiltään ja
hänen rintansa oli tykyttänyt, sillä hän oli juossut vahvasti. Ja kun
Ruth sitä muisteli, niin hän ihmetteli, miks'ei hän ollut antanut
Boaksen suudella itseään suulle, silloin kun hän oli laskenut hänen
sylistään alas, sillä niin oli Boas koettanut tehdä, ja niin oli hän
itsekin halajoinnut hänen tekevän, kun hän siinä hänen sylissään oli
ollut ja hänen levollisesti hengittävää rintaansa vastaan oli nojannut.
-- Ruthin suu oli naurussa, kun hän sitä kaikkea muisteli, mutta koko
ajan astui hän hyvin varovasti ja joka askelella viivähtäen
kuunnellakseen, jos kukaan kuulisi häntä. Tuntui niin hupaiselta, kun
hän ajatteli, että hän kohta saisi nähdä Boaksen taas, ja että hän
olisi aivan yhtä lähellä häntä kuin pellollakin. Mahtoiko hän nukkua?
Oh, se nukkuu, se tollo, eikä yhtään kipenää tiedä minua odottaa! Tai
jos se on valveilla, ja ajattelee minua? Ei, nukkuu se, nukkuu
varmasti. Sillä on niin verevät posket, vallan purtavat, kun ne siinä
vaalevan untuvansa alla ovat, kun hän ne tyynylle laskee ja silmänsä
sulkee, nukkuu hän kohta. Ja hän mietti, mitenkä hän hänelle tekisi,
panisiko hän kätensä hänen silmilleen ja sitte vasta herättäisi hänen,
ja käskisi arvata, kuka hän on, vai menisikö hän hänen tykönsä vaan ja
katsoisi häntä pienen aikaa, kun hän nukkuu, ja juoksisi pois sitte ja
huutaisi vasta oven raosta häntä nimeltä ja lähtisi juoksemaan sitte ja
nauraisi täyttä kurkkua. Oh, mutta tuossa hän jo onkin! Hän säikähti,
sillä siinä hänen edessään Boas nukkui, sillä oli kaula paljaana, ja
toinen käsi pään alla, hiukset epäjärjestyksessä tyynyllä, hän ajatteli
juosta pois, mutta hän jäi seisomaan, ja hänen sydämensä sykähteli. Ja
kun hän siinä katsoi, kuinka versovina Boaksen nuoret posket lepäsivät
siinä tyynyllä, ja näki kuinka löysänä hänen valkoinen paitansa hipaisi
hänen lämmintä kaulaansa, niin heräsi hänessä tunto, niinkuin hänen
olisi hyvä olla, kun hän saisi häntä lähelle itsensä hiipiä, ja hän
tunsi poskensa punastuvan, kun hän ajatteli, että hän kätkisi ne
Boaksen rintaa vastaan, kun se siinä hänen silmiensä edessä tyynesti
nousi ja laski valkoisen paitansa alla. Silloin hänen mielensä tuli
yht'äkkiä niinkuin paljas ilo, ja hän otti kädellään Boaksen vaatteen
liepeestä, sillä sinne hän tahtoi mennä, ja hänen olisi ikävä olla,
joll'ei hän Boasta liki pääsisi. Ja ennenkun hän ajatteli mitään, oli
hän nostanut sitä vaatteen lievettä ja pujahtanut sen alle, hänen
kätensä hiipivät Boaksen lämpimälle kaulalle, ja hän itse veti itsensä
Boasta lähelle. Silloin vasta Boas heräsi ja avoi silmänsä, mutta
ennenkuin hän yhtään sanaa suustaan sai, olivat Ruthin huulet hakeneet
hänen huulensa, eikä hän enää koettanutkaan mitään sanoa, vaan sulki
silmänsä taas ja hänenkin kätensä hiipivät Ruthin ympärille, niin että
heidän rintansa sukelsivat toisiansa vastaan ja että heidän huulensa
jäivät toisiinsa liittyneiksi. -- Mutta kun aamu valkeni, niin
nukkuivat Ruth ja Boas sylitysten, ja heidän hengityksensä nousi ja
laski yhtä haavaa.




XV.


Veri humisee minun suonissani, ja minä olen niin, ett'en minä vieläkään
ole rauhottunut, vaikka minä jo kauan olen istunut huoneessani, ja
koettanut tyventyä.

Sillä minä näin hänen, Bathseban. Se oli ulkona, kadulla, juuri äsken.
Minä olin ollut ulkona kävelemässä, mutta olin kääntynyt takaisin jo,
ja palasin kotiin päin. Oli ehtoopuoli, aurinko oli alhaalla ja pitkät
vilvakkaat varjot leikkasivat katua viistoon. Minä olin astunut
alkumatkan ripeästi, ja siitä oli veri noussut liikkeelle minussa, niin
että minä tunsin poskeni raittiiksi ja silmäini alustat vilkastuneiksi.
Nyt minä kävelin hiljemmin ja annoin päällysvaatteeni lepatella
avoimena rinnallani ja kaulallani, ja katselin huolettomasti
ympärilleni. Silloin Bathseba minun silmieni alle ilmestyi. Hän tuli
toiselta puolelta katua viistoon minua kohden. Hänellä oli valkoinen
huivi heitettynä olan ylitse, ja hänen paljaat hiuksensa kellersivät
auringossa. Ensin kun minä odottamatta näin hänen, tunsin minä heikon
tuskan värähtävän rinnassani, mutta se meni ohitse kohta, ja kun minä
nyt tunsin hänen kohdeni tulevan, niin minä melkein seisahdin, ja
tuskin minä olisin voinut saada itseäni rientämään hänen ohitsensa,
vaikka olisi tullut minun mieleenikin tehdä niin. Hän astui kepeästi ja
hän näytti kiirehtivän, ikäänkuin hän olisi pikimmältään vaan jättänyt
kodon ja juossut kaupungilla ja nyt rientäisi palaamaan. Juuri kun hän
oli minun edessäni, jonkun askelen minusta, ja hänen piti astua
käytävälle, nosti hän silmänsä maasta, ja meidän silmämme lepäsivät
pari silmänräpäystä toisissaan. Minä seisahduin kokonani. Hän ei ensin
näyttänyt muistavan minua, hän oli toisella jalallaan astunut
käytävälle, ja aikoi astua minun ohitseni. Mutta sitte hän näkyi
palaavan itseensä, ja ennenkuin hän vielä oli toisella jalallaan
ennättänyt astumaan käytävälle, katsahti hän toisen kerran minuun, ja
hänen astumisensa viivähti. Silmänräpäyksen hän näkyi huojuvan, kunnes
hänen mielessään selkeytyi, ja yht'äkkiä nousi hänen vasen kätensä
hänen rinnalleen, hän seisahtui kokonaan ja palasi nojaamaan sille
jalalleen, joka vielä oli kadulla. Hänen silmänsä jäivät katsomaan
minua suoraan silmään, ne katsoivat totisesti ja säikähtäneesti ja
niin, ikäänkuin hän ei voisi pidättää itseänsä vielä yhden
silmänräpäyksen katsomasta minua. Mutta kun minä sain molemmat käteni
nousemaan häntä kohden, niin näin minä, kuinka hän vavahti, ja
ennenkuin minä vielä olin voinut askelta tehdä häntä kohden, oli hän
koonnut hameensa liepeet, nopeasti noussut käytävälle, ja mennyt minun
ohitseni, niin ett'en minä nähnyt hänestä muuta kuin sen, kun hän
hätäisesti ja eteenpäin kumartuneena katosi minun silmistäni kadun
kulman taa.




XVI.


Kun minä yksin huoneessani istun ja yön hetket tykähtelevät minun
ohitseni niinkuin raskas virta, niin istun minä ja ajattelen Bathsebaa.

Ja minun mieleni meri velloo minussa ja sen käynti on syvä. Ja minun
ylläni liihottelee Bathseban kuva, ja minä tunnen niinkuin minä hänen
läsnäolonsa ympärilläni tuntisin, ja lähelläni ja vieressäni, ja kun
minun hengitykseni nousee ja laskee, niin tunnen minä, niinkuin hän
kuumassa halauksessa minun rinnallani lepäjäisi.

Ja yö vaikenee syvänä ja yön hetket tykähtelevät, mutta minä istun,
enkä liikahda istuimellani, ja minun käteni ovat vaipuneet toistensa
päälle minun polvilleni.




XVII.


Minä olin taas kauan istunut katollani ja yksin ajatellut, kun minä
yht'äkkiä huomasin, että kuu oli puhjennut näkyviin ja valaissut
pumpulaiset pilvet ympärillään. Kun minä siitä rupesin katsomaan
ympärilleni, niin näin minä ja tunsin itsessäni että ilmassa ja
maailmassa oli lauhea kevät. Sillä kuun takana oli lientäen sininen
taivas, ja kuun valaisemassa ilmassa liehui hentoa tuoksua, joka sai
ihmisen vetämään henkeänsä syvästi. Silloin minä tunsin itseni
rinnassani vedetyksi ja herkytetyksi, ja minä luulin, että minun
täytyisi itkeä. Ja ennenkuin minä mitään ajattelin, menin minä
sinnepäin, missä minä tiesin Bathseban olevan, ja kun minä tulin niin,
että minä silmilläni näin koko hänen huoneensa, niin laskin minä itseni
polvilleni, ja otin käsilläni kattoni rintanojasta, sillä minä tunsin
itseni niin heikoksi, että minun täytyi pitää kiinni. Kun minä sitte
olin kauan ja rävähtämättä suoraan sinne katsellut, ja minä rupesin
riutumaan, että minä niin lähellä Bathsebaa olin, että hän juuri minun
silmieni alla saattoi olla, niin annoin minä kyynelteni ruveta tulemaan
ja kastaa poskeni, niin että minun poskiani kylmäsi. Ja koko ajan
katseli raukea kuu ylhäältä ja tuoksuva ilma viillytteli minun
silmiäni.




XVIII.


Mitä pitää minun tekemän, sillä minun ajatukseni asettuvat minun
sydämeni päälle niin painavina, ja ne ovat tulleet minulle vaivaksi,
kun ne niin suloisia ja punanhohtavia ovat.

Minä kyselen itseltäni, mikä minun päälleni on tullut, joka minun
sydämeni nääntymään saa, mutta katso, en minä tiedä vastausta siihen,
ja painava menehtyminen vaan hengen ympärille itsensä levittää. Mutta
ei se menehtyminen ole tuskassa menehtymistä, vaan se on lämpimän ja
hivelyn painavaa tuntoa.

Oh, mistä tämä oloni minulle selkeäisi? Sillä tämä muuttuu
ahdistukseksi minulle, kun se niin liiaksi minun haltuunsa ottava on,
ja minä näännyn tähän, sillä tämä tunteminen tulee liika tiheänä
päälleni, ja minun ylleni on niinkuin lämmittävä ja painava punainen
vaippa laskettu.




XIX.


Yhtenä iltana heitin minä vaippani päälleni ja läksin ulos, sillä minun
mieleni oli liikkeessä, ja huone oli ahdas minun päälläni, niin että
minun täytyi ulos, että minä tyyntyisin.

Minä olin nimittäin nähnyt Bathseban taas, ja siitä silmänräpäyksestä
oli minussa kolkuttanut. Päivällä oli Joas, minun sotapäällikköni,
ollut puheillani, ja minä olin antanut hänelle määräykset siitä, kuinka
hän sotajoukkojen lähdön tänä iltana järjestäisi, sillä minä lähetin
hänen sotaan etelän maanääriin, ja tänä iltana piti sotajoukkojen
lähtemän kaupungista ulos. Kun minä tästä olin puhellut, ja sodan
järjestyksestä Joaksen kanssa sopinut, niin olin minä väsynyt ja kun
Joas oli lähtenyt pois, niin olin minä noussut katolleni vilvottelemaan
itseäni ehtoopuolen viileässä, siksi että tulisi aika mennä lähteviä
sotajoukkojani katsomaan. Kun minä sitte katolleni olin tullut, ja
juuri ajattelin asettua istumaan, niin silloin minä sain Bathseban
silmäini alle. Hänkin oli nimittäin katollaan kanssa. Kun minä näin
hänet, niin oli hän polvillaan ja tahkoi kiiltävää kilpeä, joka seisoi
hänen edessään. Nytkin minä unohdin istua, ja jäin seisomaan ja
katsomaan häntä. Se kilpi kiilteli hänen käsiensä alla, kun hän sitä
tahkoi ja hänen poskilleen oli siinä noussut lämmittävä puna. Viimein
hän seisahti siitä, ja käänsi kilven itseään vastapäätä ja antoi sen
nojata käsivarttaan vastaan, ja katsoi siihen itseään niinkuin peiliin,
niin että sen heijastus valaisi hänen kasvonsa. Sitte hän hymyili ja
nyökäytti tyytyväisesti päätään, ja hänen kasvonsa rusottivat, enkä
minä tiedä, mistä hän iloinen oli, siitäkö, että hänen kuvansa niin
kauniina kilven pohjalla heijasteli, vai siitäkö, että sen kilven pinta
niin pilkuttomana kiilteli. Kun hän vähän aikaa oli katsellut, kavahti
hän äkisti seisoalleen, niin ett'en minä kerjennyt häntä vielä
tarpeeksi katselemaan, silitti yhdellä sitaisulla hellinneet
hiussuortuvat päälaelleen, nosti kilven kainaloonsa, ja lensi keveässä
juoksujalassa pois huomaamatta minua, joka olin astunut ihan kattoni
reunalle ja siinä seisonut.

Kun hän oli poistunut, olin minä jäänyt ajatuksissani joksikin aikaa
seisomaan alallani, mutta sitte minä olin verkalleen kääntynyt, ja
lähtenyt pää alespäin taipuneena huoneeseni. Kun minä huoneeseni olin
tullut, rupesin minä kävelemään sen lattiaa edes- ja takasin, ja vasta
kun kauan oli pimeä ollut, olin minä ottanut vaippani ja heittänyt sen
olalleni ja lähtenyt ulos. Sillä minun veressäni oli herännyt outo
levottomuus, eikä se tahtonut asettua.

Huoneen takaovesta läksin minä ulos nyt, ja painoin päätäni ales, niin
että minun silmäni tulivat vielä enemmän varjoon, kuin ne verhonsa alla
olivatkaan, sillä minä olin nimittäin käärinyt verhon otsani ympärille,
ettei minua tunnettaisi, koska minä pidin sen parempana nyt kun minä
läksin ulos yöhön. Minä kävin pimeän puiston lävitse pitäen päätäni
kumarassa, ja vältellen oksia, jotka riippuivat ales synkästä
lehtiholvikosta päälläni. Siellä ylhäällä pimeässä humisi oneasti ja
jostain takaa pimeän lehdikön lävitse vavahteli yksinäinen valkea
silmääni. Minä painoin päätäni vieläkin alemmaksi ja riensin eteenpäin
ja kuulustelin, kuinka santa karahteli jalkojen alla minun astuessani.
Kun minä viimein pääsin kadulle niin taitin minä Bathseban huoneen
ohitse. Mutta siellä oli kaikki pimeätä, ja kun minä kaksi kertaa olin
käynyt sen editse, ja kun minun mieleni laskeutui yhä raskaammaksi,
niin taitin minä taas ja riensin pois ja joudutin askeleitani. Kun minä
jonkun aikaa olin kävellyt tietämättä, mitä kohden minä menin, ja kun
tyhjät kadut vaikenivat minun ympärilläni, niin rupesin minä kuulemaan
ääntä jostain, se tuli kaukaa, ja kuului kuin etäinen ja epäselvä
humina. Silloin virkosi minussa yht'äkkiä halu päästä ihmisten
joukkoon, ja kun minussa heräsi kuva mielessä, että ihmisiä minun
ympärilläni häälyisi ja tungeskelisi, niin tunsin minä sydäntäni
helpottavan. Ennenkun minä sitä ajattelemaankaan kerkesin, käänsin minä
askeleni ja taitin sinne kohden, mistä äänten humua kuului, Ensin oli
pimeitä ja tyhjiä katuja, joilla minä kuulin, kuinka minun hätäiset
askeleni kajasivat tyhjissä seinissä. En minä tiedä mikä minussa oli,
mutta minussa oli sekava ahdistus, joka sai sydämen kolkuttamaan. Minä
vedin vaippaani kiinteämmin ympärilleni ja joudutin askeleitani, mutta
mitä nopeammin minä astuin, sitä suuremmaksi kasvoi minun ahdistukseni.
Viimein minä juoksujalassa tulin paikalle, josta häämötti valoa, äänten
solina kasvoi minun korvissani; kun minä tulin lähemmäksi, eroitin minä
haamuja, jotka liikkuivat edestakaisin; kun valo loisti alhaalta niiden
takaa, näyttivät ne ensin luonnottoman suurilta, ja niiden liikkeet
kuvastivat valoa vastaan aaveellisen äkillisinä ja kulmikkaina. Vasta
kun minä tykö pääsin, huomasin minä, että siinä oli väentungos, joka
täytti koko kadun. Vielä juosten syöksin minä väkijoukkoon, survaisin
ensimmäiset väkivaltaisesti puoleen, ja vasta kun minä keskellä joukkoa
seisoin, ja huomasin, että joka puolella minua oli ihmisiä ja että
lähellä olevat katselivat kummastuneesti minua, kun minä sillä tapaa
siihen syöksähdin, maltin minä itseni ja annoin vereni senverran
rauhottua, että minä sain katsotuksi ympärilleni. Siinä huljui väkeä
ympärillä, ihmisiä käyskeli edes- ja takasin, minä tein itseni
matalaksi ja ponnistin itseni väkijoukon lävitse, että minä pääsin
niiden silmistä, jotka yhä katselivat minua minun omituisen tuloni
tähden. Silloin näin minä taampana harmaan rivin aseellisia miehiä,
aseita huojui sekaisin hämärässä ilmassa ylhäällä, ja silloin vasta
muistui minun mieleeni, että tässä oli minun sotajoukkoni lähtemässä.
Se oli johtunut kokonaan minun mielestäni, sitte kun minä katollani
olin ollut ja Bathseban nähnyt. Se oli pitkässä hämärään katoavassa
rivissä siinä, ja katsomaan tullut ihmisjoukko vallettui sen edessä
edes- ja takasin. Minäkin tungettelin, ja minun mielelleni teki hyvää,
että ihmisten virta minua vastaan tuli. Silmissä häälyi ja hämärsi ja
minua survaistiin rintaan, mutta minä painoin olkapääni eteen ja
ponnistin eteenpäin, niin että ihmiset jäivät kahdenpuolen minua.
Silloin tuli väljempi paikka minun eteeni, jossa joukko ihmisiä
seisoskeli, ja minäkin jäin heidän joukkoonsa. Siitä näkyi sotamiesten
rivi kauemmaksi, se häämötti tulisoihtujen heiluvassa valossa, miehet
olivat nousseet pystyyn ja seisoivat pitkissä riveissä, keihäät
seisoivat ristiin rastiin pystyssä ja haarniskat kimaltelivat valkeain
hohteessa. Torventorahdus oli juuri lakannut kajaamasta, se oli lähdön
merkki, ja verkkainen liikunta valtasi kaikki rivit. Siinä heittelivät
muutamat vielä viimeisiä hyvästejään omaisilleen, toiset astuivat jo
täydessä marssissa, hitaasti liikkumaan lähtevässä jonossa kulkivat
joukot pimeän syrjään väistyvän väkijoukon keskitse. Askelten
alakuloinen poljenta jymähteli katua vastaan ja rivit harmenivat
kauemmalta. Silloin lensi kilven välähdys kasvojeni ylitse, siinä astui
edessäni juuri rivissä pitkä ja kookas mies, hän heilutti kädessään
välkähtelevää kilpeä: hän heitti hyvästejä jollekin, joka seisoi
vieressäni. Minun silmäni kääntyivät katsomaan vierelleni, minun
rinnallani juuri, olkapäästä olkapäähän minun kanssani seisoi nainen,
hän oli hoikka ja nojautui hiukan eteenpäin, että hän näkisi paremmin,
musta vaippa lepäsi löysästi hänen olkapäillään, minä en tuntenut häntä
kohta, sillä hänen kasvonsa olivat varjossa, niin ett'en minä nähnyt
niitä selvästi, mutta minussa hykähti, ja kun minä toisen kerran
katsoin, niin minun vieressäni seisoi Bathseba. Minun rintani vavahti
ensin lämpimästi, mutta sitte minun silmäni jäykistyivät, ja vielä
kerran katsoin minä poistuvia rivejä kohtien, se kilpi, joka siellä
välähteli, oli se sama, joka päivällä oli ollut Bathseban peilinä, ja
ne silmät, jotka sieltä katselivat, katselivat ja syleilivät Bathsebaa.
Minun korvissani huumahti, minä ajattelin ottaa molemmin käsin
rinnastani ja juosta pois, sillä minä luulin, että minun täytyisi
huutaa. Mutta ennenkuin minä vielä käännyinkään pois ja askeltakaan
otin, käännyin minä Bathsebaa kohden ja otin häntä käsivarresta, mutta
hellitin siitä kohta taas ja kysyin tyvenesti: onko hän sinun miehesi,
vaimo, hän joka tuolta kaukaakin vielä tänne koettaa katsoa? Mutta kun
minä sen olin saanut sanotuksi ilman että minun ääneni värisi, niin en
minä enää osannut hillitä itseäni, vaan otin häntä taas käsivarresta ja
yhtäpäätä, ennenkuin hän vielä kerkesi minuun katsomaankaan ja
yrittämään vastata, kysyin minä toisen kerran ja kirkasin: vaimo, oliko
hän sinun miehesi? Mutta kun ne sanat minun huuliltani päässeet olivat,
niin tunsin minä, niinkuin minä armottomasti ja kovalla sydämellä
hänelle puhunut olisin, ja minusta tuntui niinkuin se hänelle särkevää
täytyisi olla, että minä hänelle sillä tapaa niin tylysti puhun. Ja
yht'äkkiä suli minun sydämeni hänen tähtensä, enkä minä tietänyt, mitä
minun olisi pitänyt hänelle tekemän, että minä hänen viihdytetyksi
olisin saanut, ja saisin hänen tuntemaan, kuinka sydämestäni minä
hänelle hellä olin. Ja kun hän siis peljästyneesti katseli minua, kun
minun kasvoni hänen silmiltään varjossa olivat, ja kun hän koetti
käsivarttansa vapaaksi minun kiinniotostani, niin otin minä vielä
toisellakin kädelläni hänen kädestään, ja rupesin puhumaan: Oh,
Bathseba, älä pelkää, minä se olen, minä sinun kanssasi olen, etkö sinä
minua tunne, anna kätesi olla vaan, minä siitä pidän. Ja kun hän
ihmetteleväisenä jää minun kiireellisiä sanojani kuuntelemaan ja
unhottaa kätensä minun käteeni ja rupeaa katsomaan minua, niin heltee
minun mieleni minussa vielä enemmän, niin ett'en minä tiedä, mitä minun
ensiksi pitäisi sanoman, kun minun kaikki tarvitsisi sanoa, ja
ennenkuin minä estän itseni sitä sanomasta, puhkee se minun huuliltani
jo: Oh, Bathseba, minähän rakastan sinua, etkö sinä sitä kohta tunne!
Minä sinua rakastan. Minähän se itse olen. Kun minä tätä puhelin, jäi
Bathseba yht'äkkiä hiljaa seisomaan, ja katsoi arkana ja helkkyvänä
minua kohden, eikä hän enää kuin heikosti koettanut vetää kättänsä
minun kädestäni pois, ja näytti kuin olisi hänessä virvonnut joku
tunto, joka sai hänen huojumaan itsessään. Kun hän sellaisena minun
edessäni seisoi, tunsin minä yht'äkkiä sydämeni kasvavan itsessäni,
ja minä luulin hellyyteeni hukkuvani. Silloin selkesi yhtenä
silmänräpyksenä minulle ikäänkuin en minä sitä ennen ollenkaan olisi
vielä huomannutkaan, että minulla oli Bathseban käsi kädessäni, ja että
Bathseba itse oli minun edessäni. Mutta kun se tunto minun lävitseni
valui, niin kohotin minä tietämättäni päätäni, niin että valo lankesi
minun kasvoilleni ja valaisi ne, ja yht'äkkiä tunsin minä, kuinka
Bathseban silmät, jotka koko ajan olivat epävarmoina ja aran kysyvinä
minun varjossa olevilla kasvoillani levänneet, värähtivät, ja samassa
tunsin minä kuinka hänen kätensä vavahti minun kädessäni, ja kun minä
nyt likistin sitä, niin oli kaikki vastustuksen voima rauennut siitä.
Sinä hetkenä tunsin minä lämpimän vedon lävitseni, enkä minä osannut
pidättää itseäni enää. Minä otin toisellakin kädelläni häntä samasta
kädestä, joka jo oli minun pivossani, ja silitin sitä ja lämmitin
käsieni välissä, ja minun sanani tulivat minun huulilleni ilman että
minä huomasinkaan sitä: Bathseba, Bathseba, tule, minä näen sinun
sydämeesi, sinun sydämesi on auki minun edessäni, se oli minulle auki
kohta ensi silmänräpäyksestä, kun minä silmilläni sinun maailmasta
löysin, tule: me olemme löytäneet toisemme ja meidän sydämemme näkevät
toisensa, Bathseba! Minun vereni kävi minussa niinkuin koski, ja hänen
kätensä taipuili minun käsieni puserruksen alla, ja minä vedin häntä
kädestä kohdeni, niin että hän horjui jaloillaan. Hän näkyi vapisevan
itsessään ja minä luulin hänen seuraavassa silmänräpäyksessä
voimattomana vaipuvan minun rintaani vastaan, mutta silloin hän
jäykkeni ja otti toisella kädellään minua ranteimesta ja koetti
heikosti irroittaa itseänsä. Mutta kun en minä hellittänyt, niin särkyi
hän silmänräpäykseksi kokoon, mutta sitte hän nosti silmänsä minua
kohden, ja niissä vapisi rukous, ja hänestä hykähti: "Voi kuningas,
anna minun mennä, minä rakastan sinua, anna, oi kuningas, minun mennä".
Kun hän ne sanat oli saanut sanotuksi, enkä minä ollut muuta kuin
vetänyt häntä kädestä lähemmäksi itseäni, niin näkyi hän heltiävän
sydämessään, ja hän unhottui vieläkin puhumaan: "Minä rakastan sinua,
ja sinun silmiäsi en minä ole saanut mielestäni siitä asti kun sinä
minua silloin ensi kerran katsoit; ja joka kerta kun minä kaupungilla
käyn, käyn minä sen kadun kautta, jolla sinä yhtenä päivänä minua
vastaan tulit, oi anna, kuningas minun mennä pois, ja koettaa hiljetä
sydämessäni." Koko ajan, kun hän tällä tapaa rukoili, hakivat hänen
silmänsä minua, ikäänkuin hän minulta toivoisi sitä kättä, joka häntä
lukisi, ja tietämättänsä avoi ja antoi hän itsensä minulle kokonansa.
Kun minä ne sanat kuulin, ja kun minä ne silmät sillä tapaa päälläni
tunsin, niin en minä tiedä kuinka minulle kävi, sillä minun sydämeni
liikahti rinnassani, mutta en minä tiedä, oliko se suuresta ja
lämpimästä ilosta, vai oliko se hellyttävästä säälistä. Mutta ennenkuin
minä mistään selvillä olin, annoin minä mieleni lämpimyydelle vallan ja
otin häntä toisestakin kädestä ja tuin häntä, sillä hän horjui. Ja,
jollei ihmisiä siinä olisi ollut, niin minä olisin ottanut hänen
niinkuin lapsen ja nostanut syliini ja kantanut hänen sylissäni pois,
ja hän olisi ollut kevyt ja suloinen minun käsivarrellani. Mutta sitte
minä pidin häntä kädestä ja talutin hänen pois, ja me menimme
väkijoukon keskitse, mutta niin ett'ei hän keneenkään koskenut, sillä
minä kuljin edellä ja työntelin kaikki puoleen, niin että hänellä oli
hyvä tie. Eikä hän enää tahtonut ottaa kättänsäkään pois minun
kädestäni, vaan seurasi minua tahdottomasti niinkuin unissakäyden.
Vasta kun me olimme tulleet minun puistoni portille ja minä aioin viedä
hänen sisään, kuiskasi hän rukoilevasti, ja hänen kätensä taisteli
heikosti minun kädessäni; älä vie minua! mutta silloin nostin minä
hänen käsivarsilleni, eikä hän vastustellut, vaan laski kätensä
murtuneesti minun olalleni. Kun minä olin saanut hänen syliini, niin
että hänen oli hyvä nojata, juoksin minä kepeästi suloisen taakkani
kanssa puiston lävitse ja ylös portaita huoneeseeni.

Kun minä olin päässyt sisään, olin minä hiukan hengästynyt; minä laskin
Bathseban sylistäni ja asetin hänen istumaan. Sitte soitin minä
palvelijoitani ja käskin valaisemaan palatsin huoneet, niin että joka
akkuna valuttaisi niinkuin olisi suuri juhla, ja käskin soittajat
soittamaan verhojensa takana.

Bathseba oli sillä aikaa, kun minä tätä toimittelin, istunut hiljaa
istuimellaan, ja pitänyt silmiään koko ajan lattiaan luotuina. Hän
näkyi olevan syvässä sisällisessä valletuksessa, ja hänen kasvoilleen
lensi joka silmänräpäys uusi puna, ja se puna oli lämmin onnen puna, ja
se vaihetteli aina, mutta siinä samassa hän taas lensi kalpeaksi, niin
että hän istui siinä niinkuin murtuneena. Ja kun hän hengitti, niin
toisen kerran kuului niinkuin hänen rintansa olisi läikkymässä ja
niinkuin hänen täytyisi koettaa istua hyvin hiljaa, ettei hänen onnensa
hänessä tulvehtisi, mutta sitte hänen hengityksensä taas oli riutunut,
ja hän raukesi siinä istuessaan, niinkuin hän joka puoleltaan tuntisi
kurjuuden itseään läsnä olevan, jota vastaan hän voimaton olisi, ja
joka kohta ratkeaisi hänen päälleen.

Kun minä nyt olin saanut kaiken valmiiksi, ja kun valo salin seinissä
hohteli ja soitto ympäriltä seinien takaa humusi, niin menin minä
istumaan Bathseban viereen toiselle istuimelle ja yritin ottaa häntä
hänen kädestään. Mutta hän antoi minun ottaa sen, eikä tehnyt yhtään
liikettä vetääkseen sitä pois, vaan antoi sen levätä kädessäni. Kun
minä nyt siinä häntä katsoin, ja näin hänen olonsa, niin tulvehti minun
sydämeni ylitse minussa. Sillä hän oli runneltu ja vaipuva, ja minä
olisin itseni vuodattanut, jos minä sillä olisin voinut yhdenkin
ajatuksen hänen päältään nostaa, kun se niin raskaana hänen päälleen
tuli. Ja kun minä en tietänyt, mitä minun pitäisi tekemän, että minä
hänen olonsa huojentaisin, niin tunsin minä itseni lamautuvan
voimattomuudessani, ja minä olisin saattanut itkeä, tai hänen syliini
ottaa ja häntä tuudittaa niinkuin pientä lasta tuuditetaan, tai minä
olisin suudellut häntä silmille ja otsalle ja silittänyt hänen
hiuksiaan ja pitänyt häntä sylissäni hennosti, ikäänkuin minä olisin
peljännyt hänen särkyvän. Ja kun en minä yhtään mitään enää tainnut, ja
kun minua pusersi rinnasta, että minun niin voimattomana täytyi häntä
päältä katsoa, vaikka hän juuri minun edessäni oli, ja minä koko hänen
olonsa sydämessäni tunsin, ja kun minä olin katsonut häntä niin, että
minä olin itsessäni kipeä, niin rupesin minä puhelemaan, sillä minun
sydämessäni heräsi niin kaikkea ja minun sydämeni vuosi minussa, kun
minä sain puhua.

"Bathseba, voi, minä rakastan sinua, ja minä sairastan rakkaudesta
sinuun. Oh Bathseba, Bathseba, minä rakastan sinua, ja usein, kun minä
yksin istun, ummistan minä silmäni, ja puhun ilmalle, joka minun
ympärilläni ja minun poskillani leyhyy, ja sanon ääneeni sille: minä
rakastan, rakastan ... ja kun minä sitä sanon, niin tunnen minä
ympärilläni punaisen rusotuksen.

"Voi, Bathseba, siitä on niin suloista puhua, ja minun rakkauteni
kasvaa minussa, kun minä siitä saan puhua. Voi, en minä elä ilman
sinua, ja minä hengitän sinua, ja vaikka minä missä liikun, niin aina
minä liikun kuin unessa, ja sinä olet minun rinnallani. Sillä kun minä
ummistan silmäni, niin minä tunnen sinut lähelläni, ja kun minä
toimissani olen niin sinä istut minun vierelläni, ja minä tunnen sinun
kätesi kädessäni. Oh, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni on
kutonut minun ympärilleni lämpimän verhon, niin että minä vaan hapuilen
elämää, enkä sitä muutoin tunne. Oi Bathseba, minä rakastan sinua."

Minä puhelin tätä matalalla ja hillityllä äänellä, ja kun minä puhuin,
niin tuli yhä enemmän sanoja minun huulilleni, niin että minun sanani
juoksivat yhtäpäätä. Ja minun mieleni tulvi yhä kevyemmin, sillä minä
näin, että Bathseba oli ruvennut kuuntelemaan minua; hän oli kumartunut
hiukan eteenpäin, niin että hän tuli nojaamaan käteensä, jota hän piti
istuimensa etukulmalla, ja hänen huulensa olivat hiukan auenneet, niin
että hänen tuoksuva hengityksensä hulmuili niiden välitse. Kun minä yhä
puhuin, niin oli hän viimein siirtynyt istumaan lähemmäksi minua, ja
huomaamattansa oli hän ottanut minun toisen käteni käsiensä väliin ja
ruvennut silittelemään sitä. Ja kun minä sen näin että hänen silmänsä
olivat hakeneet minun silmäni, ja että hän hengitti yhtä haavaa minun
kanssani, niin nousi minun sydämeni vielä enemmän minussa, ja minun
olisi haluttanut itkeä, ett'en minä niin sydämestäni saanut puhutuksi,
kun minä olisin tahtonut. Sillä minä olisin koko sydämeni hänelle
antanut, joka minun vieressäni istui ja kuunteli minua, ja minä olisin
tahtonut, että minun koko sydämeni olisi hänessä elänyt.

"Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun on suloista sanoa sinulle,
että minä rakastan sinua, enkä minä sitä sanomasta väsyä saata, enkä
minä sitä koskaan saakkaan sinulle niin sanotuksi, ett'ei minun vielä
uudestaan sitä tarvitsisi sanoa. Voi Bathseba, minä rakastan sinua, ja
minä hyväilen sinun nimeäsi, kun minä sitä mainitsen, Bathseba,
Bathseba.

"Voi Bathseba, kuinka minä saatoin elää, kun et sinä minulla vielä
ollut! Mutta nyt sinä istut minun edessäni ja minä saatan ottaa sinun
molemmista käsistäsi, koska minä tahdon ja katson sinua sinun omiin
silmiisi, koska minä tahdon, ja aina kun minä silmäni ylös luon, niin
istut sinä itse minun vieressäni. Voi, me olemme löytäneet toisemme, ja
tästä hetkestä on meidän olomme oleva lämmin toistemme lähellä
oleminen. Sillä en minä sinusta enää saata erota, ja minä olen hakenut
itseni sinun tykösi niin, että minä olen elämäkseni itseni sinun
kutonut; eikä meidän olomme ole muuta oleva kuin lämmin rakkaus, eikä
meidän silmillämme ole oleva muuta iloa, kuin että me toisiamme olemme
katsoa saavat ja se on oleva onni kaikki, sillä rakkaus on elämä, ja
rakkauden elämä on suuri ja lämmin, ja rakkaus on punainen..."

Mutta kun minä tätä puhuin, en minä ollut huomannut, kuinka Bathseban
kädet olivat lakanneet silittämästä minun kättäni, ja kuinka hän oli
viimein vetänyt ne pois ja antanut niiden toimettomina vaipua
sivuilleen, enkä minä ollut huomannut, kuinka hänen kasvonsa olivat
värähtäneet riutuneiksi. Kun minä nyt sitte käänsin silmäni häneen,
niin seisahduin minä kesken puhumistani, sillä hän oli noussut
seisomaan ja hän horjui. Ennenkuin minä kerkesin häntä tukemaan, oli
hän ottanut istuimen nojasta kiinni, ja koetettuaan turhaan kaksi
kertaa ruveta puhumaan, niin että näytti niinkuin hän molemmilla
kerroilla olisi äänensä niellyt, antoi hän vaipua itsensä istuimelleen
ja puristi kätensä polviensa väliin, ja vasta sitte sai hän äänensä
esille. Se tuli ensin karheasti ja seisahtuen, mutta sitte se selkeni,
ja viimein hän unhotti kaiken, ja puhui niinkuin se puhuminen olisi
hänen sydäntänsä keventänyt.

"Oh, kuningas, kuule, minä rakastan sinua, armahda minua ja älä puhu.
Voi, älä puhu, sillä minua polttaa, kun minä kuuntelen, kun sinä sillä
tapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki
on ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta. Oh, kun sinä onnesta
puhut, niin minä olen niinkuin lyöty, oh, älä puhu, sillä onni on
polttava sana, ja lämmin onnen olo on repivä hätä, sillä ei sitä ikinä
elää saa, ja kaikki on pois käsistä mennyt.

"Voi kuningas, minun kuninkaani, miksi sinä minun tielleni tulit, sillä
nyt minä tunnen elämäni, niinkuin se olisi raskas ja korkea vastamäki
minun edessäni; voi, minun jäseneni ovat heikot ja minä vapisen kun
minä ajattelen, että minun täytyy käydä minun elämäni kova tie.
Jumalani, joka hetki, jonka elää täytyy on niinkuin paljas rauta, jota
niellä täytyy! Oi, kuninkaani armahda minua. Oh, ketä minä rukoilisin,
sillä minun ympärilläni on pimeys, ja joka askel on työläs.

"Voi, mitä varten sinä minun tielleni tulit, sillä minä rakastan sinua,
ja minä olen rakastanut sinua siitä hetkestä asti, kun sinä silloin
minua katsoit, ja minun sydämeni otit, ja minä rakastan sinua vielä ja
aina ja minun elämäni on pimeys ilman sinua. Voi, älä ota minua
kädestä, päästä minut, sillä minä olen heikko, ja minut valtaa
pyörrytys, kun sinun kätesi koskee minun käteeni.

"Laske minut menemään pois, siellä on yö, mutta laske minut, sillä Uria
on minun mieheni, ja hän lähti tänään, voi, Uria, hän pitää minusta, ja
luulee minun olevan kotonani; ja hänelle olen minä itseni ijäksi
luvannut ja vannonut, ja hänelle lupasin minä itseni ijäksi, ennenkuin
minä sinusta mitään tiesinkään, ja ennenkuin minä tiesin, mitä on
itseänsä luvata, voi hän on minun mieheni, ja hän on hyvä, ja hän uskoo
minua! Oh, laske, kuningas, minut, henkeni edestä minä rukoilen sinua,
oi, armahda minua niin totta kuin sinä olet minut tähän herättänyt, ja
niin totta kuin minä sinua rakastan, voi, minä en voi lähteä, jos sinä
minua kiellät. Voi, minä rakastan sinua ja minä menen pimeyteen, kun
minä sinun tyköäsi lähden, eikä minulla ole elämää, muuta kuin sinun
lähelläsi. Kuule, kun minä äsken kuuntelin sinua, kun sinä niin
lämpimästi onnesta puhuit, ja kun minä sitte unhotin itseni vallan
siihen, niin silloin selveni minulle yht'äkkiä, että kaikki se onni on
mahdoton, ja että se olisi voinut olla. Voi, ei, en minä sitä vielä
nytkään ajatella saa, se tunto ratkee niin kovana päälle. Jumalani,
jumalani, mitä minä muuta muistaisin, joka minun ajatukseni
viekottelisi.

"Tiedätkö, minä olen ruvennut ajattelemaan itseäni siitä asti, kun minä
sinut silloin näin. Ja minä ihmettelen itseäni. Oh, minun elämäni on
ollut niinkuin päivä, joka ei vielä noussut ole, ja joka ei itsestänsä
mitään tiedä, aavistelee vaan valoansa. Ja minä olen luullut, että minä
onnellinen olen ollut, kun minun hyvä on ollut olla, vaikk'en minä
vielä elänytkään ollut. Ensin olivat minulla vanhempani ja sitte on
minulla ollut Uria, ja heitä minä olen palvellut, ja heillä ollut
hupina, enkä minä mitään ole kaivannut, vaan kaikki on ollut lämmin
turva minulle.

"Mutta sitte minä näin sinun, kun sinun silmäsi minun päälläni
lepäsivät niinkuin raskas halaus, ja kaikki on siitä asti toiseksi
muuttunut. Sillä minun silmäni ovat auentuneet, ja maailmakin on minun
silmissäni uuden väriseksi tullut, niin että minä nyt näen sitä, jota
minä en ennen ole nähnyt. Sillä taivas on korkeammalla nyt kuin ennen,
ja maa viherjöitsee elävämmin ja ihmisten silmät ovat lämpimämmät
katsella. Ja minä itse, vaikka minä itseäni alinomaa katselen, olen
tullut epävakavaksi ja selittämättömäksi itselleni. Sillä joskus minun
mieleni läikkyy, niinkuin minulle olisi suuri ja tietämätön onni
tapahtunut, ja minä tunnen oloni niinkuin kirkkaan lähteensilmän, joka
itseään päilyilee, mutta toisen kerran minä taas olen tummien voimien
vetämä, eikä minun muuta tekisi mieleni kuin istua alas ja kätkeä
silmäni käsiini ja itkeä. Ja minun ajatukseni vaihettelevat, niin että
ne joskus ovat hämärät ja kuumat, niin että kaikki minun silmistäni
niiden alle sulaa, ja joskus taas niin valuiset, että kaikki niissä
heleänä päilyy, niinkuin korkeat rannat tyvenessä vedessä.

"Oh, mitä sinä niin sydämestäsi minua kuuntelet, enhän minä mitään
merkillistä puhu, itsestäni minä vaan puhun. Minun on niin keveätä
puhella sinulle, sillä sinä kuuntelet, niinkuin sinä imisit joka sanan
minun huuliltani: ota minun käteni tästä, sinä saat pitää siitä, minä
puhun niin mielelläni sinulle, eikä minun sydämessäni ole mitään, jota
minun ei olisi suloista sinulle sanoa, sillä mitä varten minä muuten
olisin mitään tuntenutkaan, jollen minä siitä sinulle puhua saisi. Eikö
minun käteni ole pehmeä ja lämmin, kun se sinun kädessäsi on? Kuule, et
sinä uskoisi, minä punehdun usein askareissani, kun minä löydän itseni
siinä, että minä aina puhun sinulle, sillä en minä muussa muodossa
tunteakaan osaa, kuin siinä, että minä kaiken kohta sydämessäni sinun
kanssasi tunnen. Kuule, onko se pahasti, että minä sinua aina
ajattelen? Sano sinä se minulle. Kun minä ajattelen sitä, niin en minä
saisi niin tehdä; mutta onko se pahasti sentään, että minä sinua
ajattelen? Kuule, neuvo sinä nyt minua, sinä pidät niin hellästi minun
kädestäni, ja minä tottelisin sinua kaikessa. Mahtaako se pahasti
sentään olla? Minä palvelen minun miestäni ja olen hänelle nöyrä, sano
nyt, teenkö minä pahoin, kun en minä häntä sillä tapaa ajatella osaa
kuin minä sinua ajattelen. Kuule nyt, eikö hän ole yksin, ajattele nyt,
hän on niin yksin, ett'ei kukaan häntä sydämessään ajattele. Etkö sinä
luulisi, että se olisi kovaa? Tiedätkö, minun tulee välistä suuri sääli
häntä, kun minä ajattelen hänen oloansa. Sillä hän on ihan yksin. Ihan
yksin. Sentähden tekee minun mielelleni hyvää, kun minä saan häntä
palvella, tiedätkö, minä olen niin iloinen, kun minä saan häntä
palvella; kun hän kotona on, tähystän minä hänen silmiinsä nähdäkseni,
mitä hän halajaa, että minä voisin sen hänelle jo ennen tehdä,
ennenkuin hän sitä pyytääkään. Mutta kun hän sitte katsoo minua
kiittäväisesti, niin tunnen minä kylmentyväni sen katseen alla, ja
minun on vastoinmielistä ajatella, että hän on minulle kiitollinen. Ja
minä käännynkin hänestä jäykempänä pois. Mutta sitte minun sydämeni
herää taas minussa, ja minä tunnen itsessäni kuinka yksikseen jätetty
hän elämässä on. Ja jos minä voisin sen tehdä, niin kääntyisin minä
silloin häntä kohden takaisin ja polvistuisin hänen eteensä, ja
pyytäisin häneltä anteeksi, että minun ajatukseni niin kokonansa ovat
hänestä hälventyneet. Sillä hän on ollut hyvin hyvä minulle, enkä minä
ymmärrä, kuinka näin on saattanut käydä. Sillä minä tunnen, että minä
olen kokonaan lakastunut hänelle, ja vaikka hän juuri nyt lähti, niin
ovat minun ajatukseni kaikki hänestä sammuksissa, niin että kun minä
nyt koetan hänen kuvaansa muistella, niin en minä saa mitään kuvaa
itsessäni syntymään, ja minun ajatukseni hänestä ovat yhtä kuolleita,
kuin jos hän jo monta vuotta sitten olisi lähtenyt enkä minä koko sinä
aikana häntä muistanutkaan olisi. Ja kun hän oli läsnäkin, niin en minä
häntä läsnä tuntenut, enkä minä hänestä enempää ajatellut, kuin että
hän oli, ja että minun silmäni hänen näkivät. Kuule nyt, etkö sinäkin
tunne, että minä olen ollut hyvin kova hänelle, mutta kun minä hänet
vielä kerran näen, niin koetan minä olla vielä nöyrempi hänelle, kuin
minä olen ollutkaan, sillä hän on niin hiukan saanut elämässä, sillä ei
kukaan häntä ajattele, eikä hänellä rakastavaa sydäntä ole, joka hänen
olonsa tuntisi, voi, hänen elämänsä on ihan tyhjästi kulunut, ja minun
tulee suuri sääli häntä. -- Oh, mutta mitä sinä minua niin kuulustelet,
luuletko sinä, ett'en minä koko ajan huomaa, kuinka sinä koko ajan
silmilläsi minun huulissani riput ja viekottelet minun puhumaan vallan
kaikenmoista, katso pois minusta, en minäkään sinua aina katso, vai
katsoinko minä äsken sinua noin? Enpä. Kyllä minä sen tiedän, minä olen
ajatellut sen toisella tapaa. Etkö sinä sitä vielä huomannut ole? Voi,
kuinka sinä olet sokea ja ymmärtämätön! Etkö sinä siitä vielä tiedä,
että on suloisempikin välistä vaan katsahtaa, ja sitte katsoa poispäin
ja olla, niinkuin ei pitkiin aikoihin yhtään mitään muistaisi, mutta
sitte olla koko ajan sentään, niin ett'ei tarvitsekaan katsoa, kun se
kuva ilmankin koko ajan mielessä kukostelee. Kyllä minä sen tiedän.
Voi, en minä sinua niin taitamattomaksi olisi luullut, ett'et sinä
senvertaa ymmärrä. Mutta mitä varten minä oikein sinua katselen? Kuule
nyt, olenko minä ihan lapseksi tullut? Sinä istut niin suurena ja
kankean liikutettuna siinä minun edessäni, että minulle olisi vallan
iloksi tulla ja istua sinun polvellesi ja taputtaa ja silittää sinua
poskellesi, kun sinä niin totisesti minua katsot. Etkö sinä hupainen
ole, kun minun puhettani niin vakavasti kuulustelet, ikäänkuin minun
suustani viisautta tulisi. Voi kuinka sinä olet tompelon herkkä, vallan
isonen lapsi, minä tunnen itseni oikein ymmärtäväiseksi sinun
rinnallasi, kuinka avuton sinä mahdatkaan ihmisten joukossa olla, kun
sinä tuommoinen paljasta pehmeyttä olet sisältä. En minä tietänytkään,
mimmoinen sinä olit, sinä olet semmoinen, että minä saisin tehdä mitä
tahtonsa sinun kanssasi, sinähän olet oikein käsien ympärille
käärittävä, minun tekisi mieleni kujeilla sinun kanssasi kyynelet
silmissä, minun suuri sydämeen katsova kuningastompelukseni. Voi, sinä
olet oikein tuhma ja naurettava, kun sinä minua sillä tapaa katselet
ikäänkuin minä joku kullankipenä olisin. Kuule nyt, älä nyt, jos sinun
molempiin silmiisi vielä tuolla tapaa kyynel kasvaa, luuletko että minä
sitte vielä taidan tässä alallani istua ilman että minä nousen ja otan
sinua kaulasta ja pyyhin kädelläni sen kyynelen pois sinun kummastakin
ruskeasta silmästäsi... Voi, minä itken, minun on niin suloista olla,
minä itken. Olenko minä kauniimpi nyt kuin ennen, kun minä sinun olen
nähnyt? Olenko minä? Minä olen niin vallaton ja itkevä. Sinä lämmität
ja viherjöitset minussa. Kun minä päivällä kiilloitin Urian kilpeä,
niin oli minussa koko ajan, niinkuin minä sinun kilpeäsi olisin
kiiltäväksi tahkonut, ja kun se oli kirkas ja välkkyili minun käsieni
alla, niin minä katsoin siihen omaa kuvaani, sillä minun tuli mieleeni
katsoa, jos minun silmäni olivat tulleet tummemmiksi ja jos minun
poskieni väri oli noussut siitä hetkestä, kun sinun silmäsi olivat
minun päälläni levänneet. Voi, millä tapaa sinä silloin sinä kertana,
etkö sinä muista, silloin kun sinä ensi kerran minua katsoit, annoit
silmäsi päälläni olla, sillä minä en ole saanut sinun silmiäsi siitä
hetkestä mielestäni pois, ja joka kerta kun minä nyt jälkeenpäin olen
muistanut sinut, on lämmin noussut minun poskilleni. Voi, minun on
suloista ja surullista olla ja kun minä oloani ajattelen, niin laskee
minun hengitykseni niin lämpimän painavaksi. Voi, minä näen sen, se on
totta, minä rakastan, rakastan sinua, kuinka synkeätä tämä on, minä
näen sen kokonaan nyt, minä rakastan sinua koko sielullani, enkä minä
muuta tahdo, kuin tänne jäädä ja sinua lähellä ja lähellä olla ja aina
ja aina kuulla ja nähdä, että sinä olet minusta onnellinen. Oh, mitä
varten olen minä tullut sinun silmiesi nähdä! Voi kuningas, ei, nyt
minun täytyy lähteä, sillä minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä
puhun ja minun järkeni himmentyy, kun minä tässä sinun edessäsi seison.
Voi, anna minun mennä, sillä minä en voisi sinua vastustaa, jos sinä
käskisit minun jäämään, ja minä en saa jäädä, en saa, en saa... Oh,
minä rakastan sinua, rakastan, rakastan, minä en saa jalkojani
heltiämään maasta, minä seison tässä, anna minun vielä pieni aika
seisoa tässä ja puhua, anna minun puhua, sillä minun sydämeni tulvii
minun rinnassani, ja sitte on yö ja pimeä, kun minä ulos pääsen. Voi,
minun rintani ratkee, oi, kun minä aina saisin sinun edessäsi seisoa,
sillä sinun katseesi on helpotus minun rinnalleni. Oh, sinä olet minun
edessäni, kohta minä en näe sinua. Sinä, sinä olet minun mieheni ja
minun sankarini, ja jos minä olisin toinen ollut, niin itse minä olisin
tullut ja polvillani jäänyt sinun tykösi. Voi, mistä minä saan voiman
lähteä. Anna minun lähteä, ja älä käske minua jäämään tänne, älä käske,
sillä minä en kestä sinulta mitään kieltää, ja en minä kestäisi sitä,
että minä tänne jäisin, sillä se olisi synti ja se rikottaisi minun.
Vielä pieni aika, ja sitte minä lähden. Voi, minun täytyy, täytyy.
Mutta salli, että minä saan asua tässä sinua lähellä, sillä sitte on
suloisempi, ja se olisi niin kovaa, jos minun täytyisi ulos kylmään
maailmaan lähteä. Oh, kuningas, minä rakastan sinua niin ylen paljon,
ja minä menehdyn rakkauteni alla, ja minun täytyy lähteä. Joskus minä
katselen kaukaa sinua ja ihmisien joukossa, jossa sinä et minua
näekkään, kun sinä kuninkaana ajat sotajoukkojesi edessä, ja kun
maailma sinun loistoasi kumartaa. Oih, hyvästi, minä en saa viipyä
enää, sillä minun veressäni käy tumma hyöky, ja jos minä yhden
silmänräpäyksen vielä viivyn, niin heitän minä itseni sinun syliisi."

Koko ajan, kun hän puhui, olin minä kuunnellut hänen sanojaan, niin
ett'en minä ollut liikahtanut, enkä silmiäni hänen kasvoiltaan
kääntänyt, ja minä olin ottanut hänen sanansa hänen huuliltaan jo
ennenkuin ne olivat syntyneetkään. Ja kun ne hänen sanansa tulivat
minun päälleni, niin olin minä toisen kerran, niinkuin minä olisin
kylpenyt hänen sanoissaan, niinkuin lämpimässä ja punanhohtavassa
vedessä, ja minä tunsin oloni niinkuin minä olisin ollut pehmeihin
harsoihin kääritty, ja niinkuin lämpimät kädet olisivat hellästi
silittäneet minua poskelle, mutta toisen kerran olin minä taas,
niinkuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kohlima, niin että
minä annoin niiden tulla paljaan rintani päälle, enkä kättänikään
jaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta. Ja tässä,
kun minä mielessäni näin olin kahtaanne heitetty, olin minä niin
uupunut, että minä enää tahdottomana kuulustelin vaan, ja annoin tulla
kaiken päälleni, enkä mitään ajatellut tehdä, enkä olisi voinut
liikahdustakaan tehdä. Silloin tulivat minun korviini hänen viimeiset
sanansa, ja minussa värähti; mutta kun minä katsoin vaipuneista
silmistäni ylös, niin oli hän kadonnut, ja avatun oven lävitse tuijotti
yön pimeä edessä. Enkä minä liikahtanut istuimeltani, sillä minun
jäseneni lepäsivät lyijyn alla lamassa, enkä minä arvattavasti olisi
voinut huutaakaan, jos minä olisin koettanut. Sitte raukesin minä
kokoon istuimellani ja annoin käsivarteni vaipua tuolin nojalle.
-- -- -- Kun minä viimein heräsin, niin seisoi ovi vielä avoinna ja
pimeä tuijotti siitä sisään, ja kun minä siitä silmäni irroitin, niin
tuikottivat valkeat ympärillä huoneen seinillä kuolleina ja hohtelevat
seinät häämöttivät niiden jäykässä valaistuksessa. Sitte minä kuulin
että soittokin humuili vielä, mutta se kuului seinien takaa niinkuin
haudasta. Kun minä sitte yritin nousta ylös niin tunsin minä itseni
heikoksi ja horjuvaksi ja vaivuin takaisin istuimelleni.




XX.


Antakaa nyt sodan soida ja antakaa torvien kovan äänen nousta, sillä
tänne minä olen tullut humua hakemaan, ja unhotusta sydämeni painavassa
vaipumuksessa.

Minun sotajoukkoni minun silmieni edessä, teidän eteenne minä lennätän,
levittäkää laineilevat parvenne minun eteeni ja peittäkää lakeat maat
edessä niin kauas kuin silmä kantaa, sillä minä tahdon nähdä minun
voimani, jonka humu taivaaseen asti nousee, ja minä tahdon silmilläni
minun väkevyyteni näyn nähdä, sillä minä tahdon itseni huumata ja
ajatukseni unhottaa.

Ja te sotajoukot, jotka nyt minun edessäni seisotte, niin ett'en minä
silmilläni teidän häälyvien rivienne loppua näe, virittäkää nyt teidän
voittolaulunne ja astukaa teidän kajahtelevan laulunne vallattomassa ja
väkevässä tahdissa, ja nyt soikoot torvet ja rivit liikahtakoot niin
kauas kuin silmä kantaa, sillä me lähdemme nyt ja sodan palon me viemme
aavikkojen keinuvan rannan toiselle puolelle, ja minä, teidän
kuninkaanne, ratsullani teidän edellänne ajan. Oh, kohise minun
takanani, sinä rivien sakea ja loppumaton virta, nyt me kaupungit
tieltämme lakaisemme ja valtakunnat olemasta pyyhimme ja idän maiden
mahtavat kuninkaat polvillensa taivutamme, ja meidän menomme läpi
maailman on oleva palavan valkean vyöry. Oh, sillä lentää, lentää minä
tahdon, sillä minun rintani ei salli minun seisahtua. Ja pois, pois
minä tahdon, ett'eivät minun ajatukseni minua kiinni ottaisi, sillä jos
ne minun saavuttavat, niin ne painavat minun alleen.

Oh, pois nyt, ja kuumeessa tahdon minä elää, ja minä himoitsen sodan
punottavan pauhun ympärillä loiskahtelevan, ja sodan meressä minä
tahdon kylpeä, niinkuin selvässä hekumassa. Soikaa, soikaa torvet, niin
että teidän äänenne ilman täyttää ja taivaankin nostaa, siitä minä
itselleni kuuroksi tulen ja lennetään, lennetään läpi maailman kuin
valkean puike, oih, sillä ajatukset ottavat minun, jotka ovat vaakavat
minun mieleni päällä, niinkuin maan paino haudan päällä, enkä minä
tahdo ajatuksiani kuulla, ja minä tahdon itseäni paeta. Pois!




XXI.


Nyt minä hourauksien teitä kuljen, ja nyt minä olen antanut vihan
hengen itsessäni nousta ja ylitseni käydä niinkuin pimittävän myrskyn.
Sillä hekumaa on rajattomuuteen itsensä heittää, ja siinä unhotuksen
mielelleen tavottaa.

Sortuvat muurit minun silmieni edessä maahan humahtelevat, ja lyötyjen
sotajoukkojen huimattua pakoa olen minä katsellut. Ja ylpeät kaupungit,
jotka kansojen vitsauksina olleet ovat, ja jotka jalkansa ovat kansojen
niskoille asettaneet, ne ovat minun edessäni tuhkaan heitetyt, ja
heidän kunniansa on maahan laahattu, ja heidän jumaliansa olen minä
heidän temppeleissään pilkannut.

Sillä minulle oli iloksi, kun minä sain ne maahan paiskata minun
voimallani, niin ettei niissä sitä kiveä ollut, joka ei toisensa päällä
liikahtanut olisi, ja minä lämmittelin käsiäni niiden loimuvissa
liekeissä. Sillä ne kaupungit, joiden tornit minun tullessani
auringossa ylpeästi hohtelivat, ja joiden miehet valkoisilta
muureiltansa minua ja minun sotajoukkojani pilkkasivat, ne minä jätin
mustina röykkiöinä jäljilleni, ja kun minä läksin, niin ne suitsuivat
minun takanani, ja alastomat naiset kävivät niiden keskellä ja hakivat
lastensa ruumiita.

Mutta joskus olen minä väkevyydessäni lempeydenkin juopumuksessa
hourinut. Joskus, kun minä kansat lyönyt olin, niin nostin minä
käsivarsilleni ne nöyristetyt kansat, ja vuodatin heidän päälleen
armoni maljan. Sillä he olivat minun käsissäni, ja minä olisin voinut
heidät hävittää ja jalkoihini tallata, ja sentähden oli minun
mielelleni väkeväksi houreeksi, kun minä heitä säästin, ja
sotajoukkojeni tummia laumoja pidätin, niin että ne voitetut kaupungit
jäivät minun taakseni viheliäisten ketojensa keskelle hymyilemään.
Mutta joskus minä tein vielä enemmän. Sillä minä kohotin käteni ja
nostin kansan, joka siihen asti toisia palvellut oli, ja jota toiset
kansat halveksineet olivat, sen kansan minä tomustansa nostin ja asetin
sen halveksijainsa herraksi. Ja siinä minä väkeni näin, että minä niin
heikoista väkeviä ja väkevistä heikkoja tein ja kansojen voimalle
nauroin.

Oh, sillä taivaaseen asti loimahtelevat minun otsani unet, ja
mieletöntä minä ajatuksillani takaa ajan. Ja minun sydämeni rajattomat
halut loiskahtelevat minun ylitseni, ja päivät minä hourin yhdestä
unesta toiseen, ja rajattomampaa minä yhä himoitsen, sillä minä tahdon
huumauksessa elää, enkä minä muuta lepoa itselleni näe, kuin että minä
aina saan lentää ja aina lennän.




XXII.


Mutta kun päivä sammuu, niin sitte tulee yö, ja minä vapisen, kun yö
tulee. Sillä minä tiedän, että kun yö tulee, niin minä lyykistyn itseni
alle.

Sillä yöllä seisahtuu elämä ja kaikki vaikenee, ja silloin tavottavat
minun ajatukseni minun kiinni ja ottavat minun, enkä minä niiltä
mihinkään pääse. Ja pimeys asettuu minun päälleni niinkuin matala laki,
ja minun houreeni tukehtuvat minussa, niin että mieli on seisaus ja
jäykistynyt odotus. Silloin ajatukset nousevat ja hiipivät sisältä
päälle ja tarttuvat minua kurkusta ja paiskaavat alleen ja runtelevat
minua keskelle rintaa.

Enkä minä niiltä mihinkään pääse, sillä ne ovat aina minussa itsessäni,
ja kun minä seisahdan, niin virkoavat ne kohta ja tavottavat minun. Ja
vaikka minä maailman halki olisin lentänyt, ja vaikka minä maan alle
olisin itseni kätkenyt, niin ne ovat aina minun mukanani, ja juuri kun
minä luulen syvimmässä kätkyssä niiltä olevani, niin ovatkin ne minun
päälläni juuri ja pusertelevat minua.

Sentähden minä vapisen, kun yö tulee. Sillä kun minä makaan vuoteellani
ja pimeä yö minun päälläni on, ja kaikki on hiljaista, niin makaan minä
silmät auki ja katselen suoraan ylös pimeyteen päällä. Enkä minä
silloin muista, että elämää onkaan, eikä minulla ole mitään tietoa,
että humua on, joka hetkeä tuntemasta vapahtaa, sillä minun ajatukseni
seisovat, enkä minä tee muuta, kuin katselen ylös pimeyteen suoraan, ja
se seisoo mustana. Silloin tällöin minä hengitän syvemmin ja tunnen,
kuinka peitto painaa minun rinnallani.




XXIII.


Bathseba, kuule, mutta onko minun elämäni sitte semmoinen hätä, kuin
miksi minä sen tunnen? Sillä minä olen ikäänkuin itsestäni syösty, enkä
minä ole uskaltanut jäädä sinua ajattelemaan aina siitä asti, kun sinä
silloin menit pois ja minun yksin jätit. Siitä asti on minun mielessäni
ollut ikäänkuin tyhjä paikka, jota minä ajatuksillani olen karttanut.
Ja joka kerta kun minun on täytynyt yksin jäädä, enkä minä ajatusteni
tieltä ole päässyt pois, niin ovat minun ajatukseni olleet niinkuin
paljas kalman tunto, ja minun silmieni edessä on seisonut avonainen
hauta ja minä olen oloni eteen jäykistyneenä jäänyt. Mutta olenko minä
sitten niin yksin jätetty? Minä muistan sinut Bathseba; kun sinä itsesi
kovaksi minun edessäni teit, niin sinun silmäsi sulivat sentään, kun
sinä minua katsoit, ja vaikka sinä pois läksit, niin oli sentään, kuin
sinä itsessäsi olisit kokonasi minua lähellä ja minuun jäänyt. Oletko
sinä siis poissa minulta, ja täytyykö minun vaipua?




XXIV.


Bathseba, sillä minä en tiedä, olenko minä yksin jätetty, voi Bathseba,
ja onko minun elämäni tästä lähtien oleva niinkuin kova ja pimeä korpi,
jonka pimennossa ei ruohonkorsikaan viherjöitse. Vai oletko sinä läsnä
minua vielä ja aina, ja onko minun rintani ympärille kääritty ikäänkuin
lämmin ja villainen vaippa, niin että kun se rinnan peittää, niin olo
on niin lämmin ja painava, eikä sitä tiedä onko se tunne suloinen, joka
silloin mielessä hengähtelee, vai onko se tunne rasittava, sillä sen
alla sulkee silmänsä niinkuin hekumassa, mutta sen lähestymistä vapisee
sentään, ja sen edessä tuntee itsensä niin heikoksi, että ennenkuin sen
päällensä oltaisi, niin ennen polvillensa vaipuisi, ja rukoilisi että
se otettaisiin pois päältä. Kärsinkö minä vai vaellanko minä sakeassa
onnessa?

Voi Bathseba, silla minä en tiedä, mitä se on! Sillä kun minä yksin
olen, niin minussa heruu tunto, ikäänkuin sinun rakkautesi punainen
vaate minun ympärilleni kääritty olisi, ja lämpimässä näen minä sinun
edessäni niinkuin sinä olet, ja sinun olosi on selvä rakkauden lekotus
minun silmissäni, ja sinun huuliltasi juoksee selvä rakkauden hunaja ja
minä imen sitä huulillani ja juon sitä, mutta kun minä sitte avaan
silmäni, niin sinä olet poissa, ja sinun suloinen läsnäolosi on
hävinnyt, ja kammottava tyhjyys tuijottaa minua vastapäätä.

Voi Bathseba, sillä sinun rakkautesi lämmin kuva versoo minussa, ja
minä jätän itseni siihen ajatukseen, että minä sinua rakastan, ja että
minä rakkaudessani olen sydämeni lämpimän löytänyt, mutta kun minä niin
ajattelen, niin tunnen minä sinä hetkenä sen kamalan hädän, että sinä
olet poissa minulta, ja että sinä olet aina poissa minulta. Voi, sillä
minun oloni on selvä yksinäisyyden kammo, ja minun sydämeni pohjalla
heruu kärsimyksen lähde, voi, mihin minä ajatuksiltani itseni kätkisin,
sillä ne tulevat ja taittavat minun alleen. Oh, Bathseba, Bathseba,
minä rakastan, rakastan, ja aina minä itseni rakkauteni valtaan jätän,
ja sitte sinä olet aina poissa minulta.




XXV.


Bathseba, Bathseba, minun ääneni värisee pimeässä yössä, kun minä sinua
huudan!

Bathseba, Bathseba! Minä olen noussut istualle vuoteellani, ja olen
heittänyt peiton päältäni puoleen, sillä se kuumottaa. Oh, minä
ajattelen sinua, kun sinä minun edessäni seisoit ja sinun sydämesi
tulvan sanoissasi kohista annoit. Minä en saa lepoa vuoteellani, kun
minä kaiken sen muistan, ja minun täytyy nousta ylös että minä
vilvottuisin. Sinun sanasi olivat niinkuin punaisen veren suihku, ja
minä join sinun henkeäsi, kun sinä puhuit. Sillä sinun sanasi olivat
lämpimät, ja kun minä sinun rakkautesi sanoja nyt muistan, niin tunnen
minä niinkuin lämpimän kylvyn ylläni.

Oh, sinun rakkautesi nosti sinun parmoilleen, ja sinun puheesi oli
paljas rakkauden käynti, ja sinun sanasi tulivat niinkuin käyvä ja
hurmahteleva viini, joka joka jäsenen raukasee, kun sitä juo. Voi
Bathseba, kun minä tässä istun ja sitä muistan, niin on niinkuin ilma
olisi liika raskas minun ympärilläni, ja minä tunnen niinkuin sinä,
Bathseba, joka ilman henkäyksessä minua vastaan leyhyisit ja sinun
läsnäolosi minä ympärilläni tunnen niinkuin painavan halauksen.

Oh, sillä minun rintani on tumma suoni, joka hämäränä versoo, ja josta
nousee päähän huumaava huuru, joka saattaa maailman silmissä nousemaan
ja sisällisessä liikutuksessa väräjämään. Oh, Bathseba, Bathseba, minä
mainitsen sinun nimeäsi pimeässä yössä, sillä sinä liihottelet minun
ympärilläni ja lähelläni ja minussa, ja Bathseba, Bathseba, sinun
läsnäolosi minun rintaani hivelee, niin että minun on raskas hengittää,
ja sinun kättäsi minä pimeässä läheltäni tavottelen.




XXVI.


Nyt minä olen elämää ajatellut, ja minä olen huomannut, ettei elämä ole
muuta kuin rakkautta. Ja kaikki muu on unta ja tyhjää houretta, ja
rakkaus ainoastaan on ainoa ja aina oleva ja rakkaus on elämä.

Sillä minä olen huomannut, että kaikki on turhuus ja tyhjä vaiva ilman
rakkautta. Sillä valta, ja kunnia ja suuret työt ovat mielen huumausta,
ja ihminen hourii niitä, kun yksinäisyyden pohjaton tyhjyys hänen
eteensä auennut on, ja hän sen käsistä kamppailla koettaa; eivätkä ne
ole muuta kuin ihmisen pelkoa itsensä tähden, kun hän yksin on.

Ja voi, te hourut ja itseviisaat ja voi, te vaivaiset henget, jotka
teeskentelette, ikäänkuin rakkaus olisi joutava leikittely ja pehmeän
mielen uni, ja niinkuin elämässä jotain suurempaa olisi kuin rakkaus,
ja niinkuin teidän pienet ajatuksenne ja teidän pienet tekonne sen
ylitse käyväiset olisivat. Oh, te vaivaiset, jotka olette kuin kuihtuva
korsi, sillä tietäkää, jos te jotain olette, niin rakkautenne voimasta
te sitä olette, ja jos teidän tekonne jotain suuria ovat, niin rakkaus
on niiden pohja, ja rakkaus on teidät niihin nostanut. Sillä elämässä
ei ole muuta, joka suurta ja syvää ja ylivoimaista on kuin rakkaus, ja
jos te jotain muuta sanotte ja luulette, niin te olette teidän
luulojenne tyhjät narrit ja näyttelijät, joille teidän toimenne teidän
päänne ylitse kasvanut on. Voi, teidän suuruutenne ja tärkeytenne
luulossa te olette niinkuin niitty, jonka heinä kuivunut on, ja teidän
puheenne on niinkuin kuivuneiden oksien rapina tuulessa, eikä teidän
olonne ole muu, kuin tyhjä liikkuminen elämässä, joka sisällöttömäksi
kutistunut on.

Sillä rakkaus, rakkaus on elämän pohja ja sisältö, ja ilman rakkautta
on oleminen synkeä ja rasittava haave ja tyhjä aikansa kulutus ja
hengetön olo, mutta rakkaus on syvä ja kaiken täyttäjä, ja rakkaus on
elämän tumma suoni, ja rakkaudessa elämä unestaan herää ja ihminen
itsensä löytää.




XXVII.


Vielä minulla on yksi rakkauden korkea laulu. Sillä minun silmissäni on
suuri näky, ja minun rakkauteni on nostanut minun siihen näkyyn, ja
minä näen rakkauden itsensä.

Minä näen sen, ja se on suuri ja väkevä voima, ja se vuotaa itse
Jumalan kädestä, ja se itse on elävä Jumala. Tämmöinen rakkaus on.

Se on pyhä voima, joka elävänä ja väkevänä elämän lävitse käy, ja se on
elämän lämmin.

Mutta vielä kirkkaammin nousee minun näkyni minun eteeni, ja minun
suuri näkyni huimaa minun päätäni, niin että minä otsaani pitelen.
Sillä rakkaus nousee minun eteeni niinkuin elämän kirkastus, ja minä
näen, kuinka rakkauden voima heittää elämän ylitse järjestyksen heleät
säteet, niin että sisällinen hyminä elämän lävitse käy rakkaudessa. Ja
nyt minä näen rakkauden kaikessa, ja minä näen, kuinka sen käden alla
maailma muodostuu, ja muodot tasaiseen poljentaan asettuvat. Sillä
maailma on paljas rakkauden ilmestys ja kuva, ja rakkaus sen lävitse
kaikessa käy. Oh, sillä rakkaus on kaikki ja joka paikassa, ja rakkaus
on paino ja pidätyksen voima, ja se on maat paikoilleen vaivuttanut ja
vuorten syvät juuret asettanut, ja meret se rantojensa sisäpuolella
hallitsee. Oh, sillä rakkaus on oleminen ja järjestys, ja jokaisen se
sulkee itseensä ja vetää omaan paikkaansa, ja kun kaikki siihen on
tullut, ja kun rakkaus kaikki on sääntänyt, niin sitte asettuu ijäinen
lepo ylle, ja se ijäinen lepo on kirkastus ja taivas, ja se on
järjestyksen suuri sointu. Oh, sillä minä näen rakkauden niinkuin
maailman lain, jonka eteen kaikki taipuu, ja minä tunnen itseni
turhaksi tämän minun suuren näkyni edessä, sillä minä näen koko
maailman edessäni sointuun pyrkivän, ja minä olen heikko säkene.




XXVIII.


Minä olen keskellä sotaa, ja joka päivä hälisevät aseet minun
ympärilläni. Mutta mitä minä siitä väliä pidän, ei se minua häiritse.
Sillä se hukkuu minun mielestäni, ja minä saan sen puolesta
ajatuksissani olla.

Ja nyt minä olenkin Bathsebaan itseni kaikilla ajatuksillani jättänyt.
Sillä mitä on kaikki muu muuta kuin sokeaa humua, ja paljasta meren
köykäistä vaahtoa. Minä olen kuningas ja minä olen suuria tekoja
tehnyt, mutta mitä se minulle merkitsee, sillä se kaikki on ollut vaan
mielen joutavaa kiihtymystä ja rauhattoman sydämen haavetta, eikä se
minun sydämelleni mitään ole ollut. Ja unhottakoot toiset, että he
ihmisiä ovat ja että heidän tarkoituksensa on oma elämänsä elää, eikä
ulkopuolellansa tyhjissä askareissa olla, minä tiedän, että se suurin
elämä on, kun itsessänsä ja itsellensä elää. Ja sentähden minä olen
iloinen ja ylpeä, että minä rakkauteeni olen itseni kokonani jättänyt,
sillä siinä ihminen ilmottaa, että hän suuri on, kun hän rakkautensa
antaa suureksi kasvaa. Antaa siis elämän ympärillä häälyä, ei se minua
häiritse ja minua ulos omasta sydämestäni eksytä, sillä minä olen
itseni ja rakkauteni löytänyt, ja nyt minä olen sulkeutunut rakkauttani
aina ja joka hetki ajattelemaan, ja rakkauttani minä sylissäni pidän ja
sitä hellin ja hyväilen.

Minä pysyn siis leirini keskellä ja annan sen elämän ympärilläni
liikkua, ei se häiritse minua. Ja minä unhotan sotajoukkoni, ja leirin
ympärilläni, ja jos minä päiväisillä retkillä olen mukana, niin seuraan
minä kuin unennäössä, ja keskellä voittoakin minä voiton unhotan ja
ajattelen Bathsebaa. Ja kun minä satun toisten puheita kuulemaan, niin
minun tahtoo suuni mennä nauruun, kun he puhelevat tyhjiä sanoja
tyhjistä asioista, ja koko ajan sentään taitavat totisina ja tärkeinä
toisiansa silmiin katsoa. Ikäänkuin se jostain hengen tärkeydestä
olisi, jos se taikka tämä valtakunta mahtava on, taikka jos minä tai
joku toinen kuningas voiton saan! Nauravalla suulla minä nostaisin
kruunun päästäni, jos se niin minun mieleeni sattuisi ja läksisin ja
menisin Bathseban tykö ja ottaisin häntä kädestä ja veisin kanssani ja
eläisin hänen kanssaan kahden, enkä koko muusta maailmasta mitään
muistaisi, enkä tahtoisikaan muistaa.




XXIX.


Minä olen kieltänyt itseni ajattelemasta Bathsebaa, sillä häntä on niin
suloista ajatella, että minä tahdon taistella sitä vastaan. Sillä kun
minä sen taistelun aloitankin, niin minä jo tiedän, että minä häviän
siinä taistelussa, ja senkin tähden on minulle mieliksi sitä taistelua
taistella, sillä se häviäminen on suloisin siinä.

Joskus siis teen minä väkivaltaa ajatuksilleni, ja käännän ne
Bathsebasta pois, ja joka kerta, kun ne tahtovat häneen palata, niin
seisatan minä ne, niin ett'en minä mitään ajattele. Mutta kun sitten on
yksi hetki mennyt niin, että hänen kuvansa on elänyt minun sydämelläni
vaan niinkuin lämmin ja epäselvä punerrus, ja kun sitä vielä on
kestänyt toinenkin hetki, niin rupeaa sydämessä virkoamaan ja
nousemaan, ja yhteen painoon kokoontuman. Sitte tulee raskas ja painava
olla, ja joka silmänräpäys viekottelee yhä lämpimämpänä itsensä
hellittämään ja laskemaan kaikki ajatuksensa valloilleen. Sielun eteen
aukeutuu ikäänkuin hurmattu syvyys, johon olisi suloista ja
lämpimänpunaista itsensä heittää, ja silmänräpäykseksi valahtaa mieli
ylitse ja jättää itsensä sen ajatuksen valtaan, että olisi hurmattua
silmänsä ja korvansa sulkea ja omat käskynsä rikottaa ja syntiä tehdä
ja heittää itsensä sydämensä viekotuksen syliin. Sinä hetkenä herkähtää
sydämestä ikäänkuin suuri verenvärinen ruusu, joka hiljaa levittää
vertatippuvat lehtensä auki. Tumman rakkauden kuva versoo sydäntä
lähelle ja mieli valuttaa ja väikkyy hervottoman unhottumisen kuvissa.
Yht'äkkiä on päästänyt itsensä; yhdessä silmänräpäyksessä huumahtaa, ja
silloin on Bathsebaan itsensä heittänyt, kaikki sydämen ajatukset
pidättämättömässä kohinassa hänen ottavat, ja Bathsebaa, Bathsebaa
ajattelee, kaiken, kaiken, koko elämän silmistänsä mielensä tulvaan
hukuttaa.




XXX.


Oh, minä rakastan, rakastan.

Voi! vereni pakottava kohina ja voi! minun suonieni kuuma tykytys! te
saatte minun nousemaan ylös vuoteeltani, kun minä jo maata pannut olen,
ja saatte minun kuumeltunein käsin pukeutumaan ja ulos lähtemään, sillä
minun on ahdasta olla vuoteellani, ja ilma painaa, jos minä sisälle
huoneeseni jään.

Voi tumma yö, ja voi kaukainen kuu, joka pilvien takana vaeltelet,
tässä minä seison hiljaisessa yössä ja oijentelen paljaita käsivarsiani
teitä kohden, ja vääntelen käsiäni, sillä minun on vaiva olla, ja minä
rakastan niin, että minä näännyn painavan rakkauteni alle.

Voi, sillä minun ylläni hengähtelee kuuma raskaus, ja minä kuulen sen,
niinkuin se minun korvissani huohottelisi, ja minun rintani pohjalla
velloo tumma veto, ja se veto on raskas ja kutsuva, niinkuin leveän
virran juoksu, joka pimeästä vilahtaa kuun valaiseman öisen lehdikön
lävitse, ja se veto on tumma ja sanaton niinkuin seisovan metsän sisus.

Oh, sillä minä rakastan. Ja minun rakkauteni makaa minun sydämeni
päällä niinkuin painava pilvi, ja minun rakkauteni on niinkuin ilman
syvä ja raskas hengähtely, ennenkuin ukkonen nousee, ja se on hämärä,
ja sakeaa kohinaa täynnä, ja se velloo ylös ja alas, ikäänkuin avara
meri, joka ei yölläkään lepoon asetu, ja jonka yllä kuultava hämäryys
lepää.

Oh, vaeltava kuu, joka pilvien takaa paljastut ja valaiset taivaan
syvän sinen, sinua kohden minä paljaat käsivarteni oijennan ja
vääntelen kuumottavia käsiäni, sillä minä rakastan, rakastan, sinua
kohden minä ummistan silmäni ja sanon sinulle, että minä rakastan,
rakastan, voi, armahda, mistä minä armahduksen saisin!

Oh, minä rakastan, rakastan.




XXXI.


Mutta nyt tulevat Delila ja Simson minun mieleeni, sillä he rakastivat
toisiansa.

Delila oli ihanin impi ja Ghazan kauneista oli hän kaunein, ja kun hän
astui Filistean mustasilmäisten neitosten keskellä, niin hänen
käyntinsä oli niinkuin ruhtinattaren, ja hän oli nähdä niinkuin silmien
ilo, ja miesten silmät olivat häneen syttyneet. Mutta Simson oli
väkevin sankari Israelin väkevien joukossa, ja miesten keskessä hän
olkapäittensä pyöreässä solavuudessa kasvoi kuin nuori seetripuu
vuorella, ja kun hänen astuntansa näki, niin sydän vavahti kun
ajatteli, että viha hänessä leimahtaisi, sillä hänen astuntansa oli
niinkuin nuoren leijonan astunta, kun se vielä levollisena pysyy, mutta
naisten silmät jäivät häneen, kun hän liikkui.

Ja Delilan polvia vastaan nojasi Simson, ja Delilan sylissä lepäsi
Simsonin pää. Ja Delilan sormet leikittelivät Simsonin hiuksilla, jotka
lankesivat kahdessa painavassa poimussa hänen hartioilleen, hän
kierteli niitä hiuksia paljasten käsivarsiensa ympärille, niin että
niiden käsivarsien väri hohti niiden hiusten alta niinkuin väkevän
maidon väri.

Kaksi kertaa notkistui Delila Simsonia kohden, kun hänen päänsä hänen
sylissään oli, ja suuteli häntä keskelle poskea, ja se suutelo oli
lämmin ja hehkeä, sillä hänen huulensa olivat kuivat ja kuumat, kun hän
suuteli. Mutta viimein hän rupesi puhumaan, ja hänen silmänsä
välkähtelivät, koska hän ylhäältä katseli Simsonin silmiin hänen
sylissään. Ja kun hän puhui Simsonille nyt, niin hänen silmänsä
hiipivät ja tähystelivät, kun hän häntä ylhäältä alaspäin katseli,
mutta hänen tähystyksensä oli kuuma ja hänen olonsa oli pidätetty, niin
että hän yhdessä hetkessä oli niinkuin hän olisi kylmä ja kuuma ollut,
ja niinkuin hän otusta vaaniva ja kuumasti syliin heittäytyvä olisi
ollut.

Näin hän puhui:

Minä tiedän, Simson, että sinä olet sankari ja että sinä olet Israelin
väkevyys. Ja minä tiedän, että kun sinun kätesi minun ympärilleni
kiertyy, ja kun sinä vedät minun sinun lähellesi, niin että minä
notkistun sinua vastaan, niin ei ole sitä miestä, joka sinun kätesi
avajaisi, ja minun sinun sylistäsi irrottaisi.

Mutta Simson, minä tiedän myös, että sinä olet pyhä mies, ja että sinä
olet sinun kansasi Herralle pyhitetty. Ja minä tiedän, että sinun
hiustesi raskas tulva sinun pyhittää sinun Herrallesi. Kun sinä siis
minua likistät, ja minä sinua vastaan taivun, ja minun käsivarteni
sinun kaulasi ympärille kiertyvät ja sinun hiustesi painava taakka
minun paljaita käsivarsiani hivelee, niin silloin minä muistan, että
sinä olet Herrallesi pyhitetty, ja että sinä et minun olekkaan, ja
silloin tuntuu minusta niinkuin sinä hupenisit minun käsieni välistä
pois, enkä minä tunnekkaan, että minä sinun leveää rintaasi vastaan
nostettu olen.

Kuule siis, sentähden minä rukoilen sinua, anna minun leikata sinun
hiuksesi pois. Sillä minä olen katsonut sinua, ja silmiini sinun näkysi
ottanut, ja nyt minä tahdon sinun kätesi ympärilläni tuntea ja sinun
leveätä rintaasi vastaan hengittää. Katso, sentähden minä rukoilen
sinua, anna minun leikata sinun hiuksesi pois, ja lahjoita hiuksesi
minulle; kun me joskus olemme toisistamme poissa, enkä minä enää saa
sinun suullasi hengittää, niin silloin ripustan minä sinun hiuksesi
paljaalle rinnalleni, ikäänkuin pehmeän ja lämmittävän vaipan ja
hengitän sinun hiustesi alla.

Näin puhui Delila, ja hänen silmänsä välkähtelivät, koska hän rukoili;
eikä hän Simsonin poskea silitellyt muuta kuin että silmillänsä katsoi.

Mutta Simson hypähti pystyyn, niin että hänen raskaat hiuksensa
valahtivat hartioilta alas ja jäivät ilmaan heilahtelemaan, sitte hän
kohta polvistui Delilan eteen taas ja painoi päänsä hänen helmaansa
niin että hänen silmänsä tulivat peittoon. Mutta sitte hän nosti kerran
vielä päätänsä ja antoi silmänsä täysinäisesti Delilaa halata:

"Leikkaa, sillä sinä, nainen olet tumma ja viekottava, ja kun minä
sinua silmiisi katson, niin nauravalla suulla minä itseni heittäisin,
ja minä hullaannun kun minä ajattelen, että minä sinun tähtesi
pyhyyteni päältäni karistan, ja minua juovuttaa, että sinä minua
viekottelet. Oh, nainen, sinä olet suloinen ja lämminsylinen, niinkuin
synti, ja sinun sylissäsi on suloista syntisenä olla, ja minä himoitsen
pyhyyttäni päältäni pois, riennä, että minä sinun läsnäolosi kohta
tuntea saisin, oh, nainen, leikkaa, sillä kun minä sinua silmään
katson, niin minua haluttaa unhottaa, että minä olen, leikkaa, ja vajoo
minun syliini niinkuin sula juopumus".

Ja kun hän vielä kerran oli upottanut silmänsä suoraan Delilan silmään,
niin painoi hän taas päänsä Delilan syliin, ja kun Delila nyt hänen
hiuksensa leikkasi, niin ummisti hän silmänsä sen alla.

Kun Delila sitte oli saanut leikatuksi hänen hiuksensa, niin kokosi hän
ne kaikki huolellisesti yhteen ja kietoi ne pehmeään solmuun, ja kätki
sitte sen solmun povelleen. Kun hän sen oli tehnyt, nousi hän ylös,
silitti hiuksensa päälaellaan, astui senjälkeen askelen taaksepäin ja
levitti kätensä. Simson oli myöskin noussut ylös ja seisonut koko ajan
liikahtamatonna ja silmää rävähtämättä katsonut Delilaa, eikä Delila
ollut yhtään liikettä tehnyt ilman että hän hykähti ja joka kerta aikoi
ottaa askelen häntä kohden. Mutta nyt hän ei enää pidättänyt itseänsä
ja kahdella askelella oli hän tullut Delilan tykö, ottanut häntä
uumilta ja nostanut hänet rintaansa vastaan, niin että Delilan vartalo
taipui hänen käsivartensa alla notkeana kuin nuori paju. Heidän
huulensa liittyivät suuteloon, josta ei ääntä tullut, sillä se oli
lämmin ja kiinteä, ja Delilan paljaat käsivarret kiertyivät Simsonin
kaulan ympärille, niin että ne tuntuivat ikäänkuin lämmin untuva hänen
ihoansa vastaan, ja Delilan välkähtelevät silmät ummistuivat pitkien
ripsien alla, kun hän suuteli.

Mutta kun aamu tuli, ja he avasivat silmänsä, niin oli Simson
lakastunut, ja hänen rintansa vaipunut, ja hänen huulensa olivat kuivat
ja laimenneet. Silloin nousi Delila ylös ja silitti vaatteensa liepeet
suoriksi ja läksi pois, eikä hän Simsoniin enää katsonutkaan. Mutta kun
hän kävi nyt ja meni pois, niin hymyili hän valuisesti eteensä, ja
näytti, niinkuin ei hän mitään muuta muistaisi, kuin sen että Simsonin
hiukset lämmittivät hänen povellaan, ja että hän hengitti niitä
vastaan. Ja kun hän sitä sisällisesti tunsi, niin ett'ei hän mitään
muuta ympärillään huomannutkaan, vaikka hänen silmänsä sentään olivat
auki, niin välkähtelivät hänen silmänsä vielä tummempina kuin ennen, ja
hänen raittiilla poskillaan lepäsi versova hymy, ja hänen käyntinsä oli
notkea ja kimmahtava hänen astuessaan. -- Mutta Simson oli rauennut, ja
kun hänen vihollisensa sitte tulivat ja löysivät hänen, niin ei hän
kättänsäkään nostanut heitä vastustaakseen, vaan antoi kantaa itsensä
pois. Mutta vaikka hän oli niin vaipunut, että hänen silmänsäkin olivat
raukeat, niin sanotaan, että hän tästä hetkestä asti aina oli eteensä
hymyillyt, ikäänkuin ei hän mitään olisi ajatellut muuta kuin jotain
mennyttä hetkeä muistanut, jossa hän vielä eli, ja johon hän oli
itsensä jättänyt, niin että se oli paljas näky, että hän senjälkeenkin
vielä oli.

Mutta Delila kukoisti kauan vielä ja oli Ghazan punaisin ruusu. Ja
kaukaisista maista vaeltelivat kuninkaat häntä katsomaan ja hänen
ihanuuttaan näkemään, mutta hän nauroi heille ja antoi heidän mennä,
sillä hän oli rakkauden yön elänyt, ja hän oli Simsonin rintaa vastaan
levännyt, ja hänen paljaalla povellaan lämmittivät Simsonin raskaat
hiukset.




XXXII.


Minä olen käskenyt Urian tulla eteeni, ja nyt minä istun istuimellani
tässä teltassa ja odotan hänen tulemistaan. Sillä yhtenä päivänä näin
minä hänen, kun minä olin ratsastamassa leirissäni ja katselin
sotamiesten lepoa. Kun minä olin kappaleen aikaa ajanut, niin minun
sydämeni oli ilostunut siitä katselemisesta, ja minä annoin hevoseni
ruveta kävelemään. Niin minä ajoin ja annoin ohjasten vaipua käsissäni,
ja minun mieleni aukeni, kun minä kaiken sen hilpeän liikkumisen
silmissäni näin. Silloin minun silmäni Uriaan lankesivat. Hän oli
polvillaan telttansa oven edessä ja askaroitsi jotain jonkun kilven
kanssa. Minä tunsin hänet kohta. Siinä oli ympärillä muutamia toisia
miehiä, jotka toimettomina puhellen seisoilivat hänen vierellään ja
katselivat, kun hän tahkoi kilpeään. Minä tunsin sen kilven. Se oli
sama, jonka minä Bathseban käsissä olin nähnyt, ja johonka hän oli
kuvaansa katsonut. Ensin kun minä sen näin, ajattelin minä hypähtää
hevoseltani alas ja tempaista sen kilven itselleni, mutta sitte selkeni
minulle, että minun edessäni oli Uria, ja kun se minulle selkeni, niin
tunsin minä, kuinka minun ihoni rinnallani valahti kuumaksi minun
vaatteitani vastaan. Minä jäykistin käteni ja vedin ohjakset tiukkaan,
niin että hevonen jäi seisomaan, silmänräpäyksen kuluttua käänsin minä
sen ja löin sitä ja löin sitä useampaan kertaan, niin että se lähti
täyttä neliä, niin ett'eivät minun seuralaiseni vielä kerjenneet
hevosiaan kääntämäänkään, kun minä jo olin heidän näkyvistään poissa.

Kun minä tulin teltalleni, niin hypähdin minä hevoseltani alas ja jätin
sen siihen, enkä katsonutkaan, kuinka se värisi, ja menin telttaani
sisään ja istuin istuimelleni. Mutta nyt on minun sotajoukkoni seisonut
liikkumatta kokonaisen päivän, sillä minä en ole päästänyt yhtäkään
ihmistä silmieni eteen, ja minä olen istunut paikallani. Mutta tänään
aamulla, kun vielä oli pimeä, huusin minä palvelijani telttaani sisään,
ja käskin hänen menemään nopeasti ja tuomaan Urian eteeni. Sillä minä
tahdoin nähdä sen miehen silmieni edessä, joka on Bathseban mies. Vielä
kun palvelijani jo oli oven suussa, hoputin minä häntä, että hän
juoksisi nopeasti. Siitä asti olen minä istunut ja odottanut, ja minun
ajatukseni ovat siinä odottamisessa seisahtaneet, niin ett'en minä
mitään muuta tee, kuin kuuntelen. Kaksi kertaa olen minä kuullut sannan
narisevan kauempaa ja telttani ovea lähestyvän, mutta ne askelet ovat
menneet ohitse.

Mutta nyt minä taas kuulen uudet askelet lähestyvän, ja toisen askelet
ovat niinkuin voimakkaan miehen käynti, joka ihmettelee, minne häntä
viedään. Samassa oven verho liikahtaa, ja minä näen, kuinka joku käsi
tarttuu siihen takapuolelta. Minä olen istunut siihen asti kaula
eteenpäin jännitettynä, nyt minä yhdessä hykäyksessä jäykistyn suoraksi
istuimelleni, sillä minä tahdon istua kuin kuningas sen miehen edessä.
Kun minä nyt taas katson, niin on oven verho vedetty puoleen ja ovesta
astuu aamun hämärästä pitkä ja tumma mies, hän taivuttaa päätänsä, kun
hän astuu ovesta sisään. Hän astuu sisemmäksi telttaa, ja hänen
takanaan näkyy palvelijan ruskea käsivarsi, joka hitaasti laskee oven
verhoa ales. Kun se mies on jonkun askelen minusta, seisahtaa hän, ja
jää seisomaan keskelle lattiaa, nostaa silmänsä minuun ja jää
äänettömänä odottamaan. Mutta minun huuleni eivät liikahda, eikä minun
mieleenikään tule hänelle yhtään sanaa puhua, vaan minä istun
levollisena ja suorana istuimellani, ja minun kumpikin käteni lepää
polvillani, niin että minä tunnen käsieni lämmittävän kummankin polveni
päällä. Silloin livahtaa minussa yht'äkkiä, veri lentää minussa päähän
niinkuin paksu kohina, ja minä nousen suoremmaksi vielä, kun minä
huudan: Mies, polvillesi sinun kuninkaasi eteen, ja suutele tomua sinun
kuninkaasi jalkojen edessä! Mutta kun minä sen olen saanut sanotuksi,
niin vapisen minä ja vaivun kokoon istuimellani ja minun lävitseni
lentää polttava häpeä, että minä sillä tapaa olen sen miehen edessä
itseni unhottanut. Ja ennenkuin hän vielä ennättää toipumaan
hämmästyksestään ja vaipumaan polvilleen, niin oijennan minä käteni
pidättääkseni häntä sitä tekemästä, mutta kun minun käteni koskee hänen
vaatteesensa, niin lentää minun lävitseni hykäys, ja minä vedän käteni
takaisin niinkuin satutettuna, ja minun tekisi mieleni pestä käteni ja
tahkoa sitä, että se kosketus tulisi pois siitä. Mutta sitte minä
voitan levollisuuteni takaisin, ja istun kylmin kasvoin istuimellani ja
katson, kuinka hän kumartuu minun eteeni ja suutelee maata minun
edessäni, niin että minä näen hänen niskansa. Kun hän sitte nousee ylös
taas ja pyyhkäsee tomua pois polviltaan, ja nousee suoraksi eteeni,
niin katsovat minun silmäni häntä, ja minun käsivarteni pusertuvat
minun istuimeni syrjäpuita vastaan, niin että niissä ottaa kipeätä.
Sitte minä tunnen, että minun täytyisi sanoa hänelle jotain, mutta minä
en tiedä, mitä minä sanoisin, enkä minä sitä ajattelekkaan. Minä
katselen häntä vaan, ja minun silmäni lepäävät kylminä ja harmaina
hänen ruskeilla ja yhä enemmän kummastavilla kasvoillaan. Kun minä
siinä katselen, enkä liikahdakkaan, niin likistää minun sydäntäni
yht'äkkiä tunto Bathsebasta, ja minä tunnen mieleni itsessäni niinkuin
rikkinäisen vaatteen. Sillä kun minä siinä katson, niin minä juoksen
pehmeäksi itsessäni, ja minulle nousee kuva, että tuon miehen
hengittävää rintaa vastaan on Bathseba nojannut, ja että tuo ruskea ja
käherä parta on Bathseban kaulaa hivellyt. Ja minä olen silmissäni
näkevinäni, kuinka nuo rosoiset huulet ovat imeytyneet Bathseban
hentoja huulia vastaan, ja kuinka tuo raskas käsivarsi, joka tuossa
riippuu, on kiertynyt Bathseban hoikan vartalon ympärille. Minun
leukani taipuu ales rintaani vastaan, ja minä olen sisältäni revitty ja
ohitsemennyt, mutta minun silmäni pysyvät kylminä, ja silmäkulmieni
alta minun katseeni vaanii ja hiipii hänen päällään, niin että minä
tunnen itsessäni joka liikkeen, jonka hän tekee, mutta koko ajan pysyy
minun hengitykseni tyynenä ja tasaisena, niinkuin kellon käynti, eikä
minun kasvojeni väri vaihtele. Hän on tullut kärsimättömäksi, ja on
siirtänyt toisen jalkansa toisen eteen, ja jäänyt katsomaan minua
silmäkulmat nostettuina ja otsa kummastuneissa poimuissa. Mutta minä en
vieläkään liikahda, enkä sanaakaan sano, mutta minä olen nostanut
käteeni pitkän keihään, joka oli ollut minun vieressäni ja olen
asettanut sen poikittain polvieni päälle ja pidän molempia käsiäni sen
varrella. Minun silmäni seuraavat yhä Uriaa, joka nyt kokonaan on
unhottanut, kuka minä olen ja paljaalla ja pidättämättömällä
ihmetyksellä minua katsoo; mutta minun silmäni pysyvät jääkylminä, ja
niinkuin niiden pohjalla olisi kovaa terästä, ja minä leikittelen
keihäällä polvillani, ja nostelen sitä ylös; mutta sen kärki värisee
ilmassa, kun se jää minun käsieni väkeen. Koko ajan olen minä ikäänkuin
itsestäni ulkona, ja minun ajatukseni ottavat minun pidättämättömästi
haltuunsa. Noilla olkapäillä, jotka tuossa lujina ja pyöreinä ovat,
ovat Bathseban kädet levänneet. Silloin minä näen Bathseban itsensä
siinä, hän silittää kädellään tuolta olkapäältä siihen tarttunutta
tomun haiventa. Minun katseeni on hiottu, minä näen selvästi sen
silittävän käden, minä näen joka suonenkin sillä ja kuinka se taipuu
ranteimesta. Bathseba on tuon miehen. Kukaties hän juuri nytkin muistaa
häntä? Mutta uskaltaako hän Bathsebaa ajatella? Hän Bathsebaa minun
edessäni? Minun valtaa villi kiihko: ennen minä tahtoisin, että hänen
henkensä vuotaisi hänestä pois, ennenkuin hän yhdellä ajatuksellakaan
saisi Bathsebaa ajatella. Saako, saako kukaan toinen ihminen Bathsebaa
ajatella kuin minä? Ja omanansa? Ei, ei. Maa vapisee, jos se niin on,
sillä Jumalan kautta, joka on maan ja taivaan voima, ei kukaan ihminen
saa Bathsebaa ajatella muuta kuin minä, jumalani, se olisi ihmisen
pilkka. Ei, minun ajatukseni Bathseban ottaneet ovat, ja elämä on
nyhtäisty sijaltaan, jos minun rakkauteni mahti tyhjäksi lamataan, ja
jos toinen ajatuksensa minun rakkauteni tielle asettaa. Nämä ajatukset
lentävät minun mieleni lävitse, mutta minä hillitsen vielä itseni ja
ojennan oikean käteni, pyyhkäistäkseni suoraksi vaatteeni lievettä,
johon on tullut ryppy, mutta kun minä sitä teen, niin värisee minun
käteni, ja ennenkuin minun käteni vielä on kerjennytkään siihen
ryppyyn, olen minä vetänyt sen takaisin jo. Silloin raukee kaikki
pidätys minussa, vaikka minä ulkonaisesti vielä levollisena istunkin ja
leikittelen keihäällä polvillani. Sillä minun tavottaa hurja himo
murhata tuo mies edessäni, ja minun käteni pusertuvat keihään varren
ympärille, sillä minä tahtoisin nähdä hänen verensä maahan vuotavan,
tuohon rintaansa hän on Bathsebaa rutistanut, siihen minä häntä
lävistäisin. Taas ottaa repivä kuvittelu minun valtaansa. Hyvä; joskus
vieläkin on hän ottava Bathseban syliinsä, omanansa, ei hän tiedä, että
hän syntiä tekee, kun hän Bathseban huulia suutelee. Hyvä; yhdessä he
ovat elävät, tuo mies aina Bathseban rinnalla, jos minä heidän tykönsä
astuisin, niin olisin minä tuon miehen silmissä Bathseballe vieras, kun
he joskus kuolevat, niin heidän hautansakin kaivetaan rinnan, ja
siinäkin he rinnatusten lepäävät. Ajatukset kulkevat minun mieleni
lävitse niinkuin myrskyisät aallot soukan salmen lävitse. Silloin kohoo
keihäs polvelta minun kädessäni, ja minä tunnen, kuinka se heiluu
ilmassa. Samassa seisahtuvat ja kylmenevät minun ajatukseni ja minun
silmäni näkevät Urian kokonansa: minä haen sitä paikkaa, mistä minä
keihääni kärjen hänen rintaansa upottaisin. Kahteen kertaan annan minä
silmäni kulkea häntä ylhäältä ales ja alhaalta ylös taas, ja minä
tunnen suonissani hurjan voiman syöstä keihääni hänen lävitsensä, niin
että minä upottaisin sen hänen rintaansa aina siihen asti, mistä minä
kädelläni varresta pidän, niin että minun käteni tulisi punaiseksi.
Joll'ei minulla olisi asetta, niin luulisin minä voivani kiskaista
hänen paljailla käsilläni ylös paikoiltaan, ja nostaa hänen ja lyödä
hänen ruhjottuna maahan jalkojeni eteen, niin ett'ei hänessä hengen
kipenää liikahtaisi. -- Mutta kun minun ajatukseni ovat tähän tulleet
ja minä jo olen kohottamaisillani kättäni keihään kanssa, niin kokoon
minä itseni niinkuin raudan, ja annan kummankin käteni vaipua
polvilleni ja hellitän keihäästäni, niin että se kierii polviltani ales
maahan. Sitten kutsun minä palvelijani sisälle, ja ilmoitan, että Uria
saa poistua, enkä minä hänen päällensäkään enää katso, kun hän poistuu.

Mutta kun hän on poistunut, niin raukenen minä istuimellani, ja istun,
ja istun kauan. Ja nyt on yökin jo tullut ja yötä pitkälle, ja yhä minä
istun ja tunnen mieleni itsessäni niinkuin revityn vaatteen, jonka
siekaleita tuuli hakkaa. Mutta sitte minä joka hetki taistelen mieleni
kokoon ja jäykistän itseni tuijottamaan suoraan eteeni. Minä tunnen
elämäni edessäni niinkuin painavan vuoren, jonka minun täytyisi
tieltäni nostaa, mutta jonka edessä minä joka jäseneltäni lamattuna
riudun.




XXXIII.


Voi ihmisiä, heitä, sillä he ovat lakinsa rakkaudellekin asettaneet!
Voi heitä, heitä lyhytmielisiä, sillä he ovat itsensä pilkka, ja jos
heille selkeentyisi, mitä he tehneet ovat, niin he raukenisivat
häpeästä itsensä edessä.

Sillä he ovat luonnon kasvojen eteen astuneet ja sille sanoneet:
tottele! He vaivaiset, jotka menehtyisivät, jos he yhdeksi
silmänräpäykseksi voisivat mitättömyydestään ulos nousta ja luontoa
kasvoista kasvoihin tulla! Ja rakkaudelle ovat he sanoneet: tätä sinä
saat rakastaa, mutta älä tuota! Ha, ha, sillä luonnon povessa on iso
nauru, kun se semmoiset tyhmät käskyt kuulee. Sillä ihminen on tyhjä
tomu, ja hänen ajatuksensa on niinkuin kuiva lehti, jota tuulikin
heittelee. Ja turha on ihminen mittaamaan, mikä oikeaa on ja mikä
väärää, ja kun ihminen lait antaa, niin ne lait ovat oikeuden nauru. Ja
ihmisten lait ovat elämälle, kun se nousee, niinkuin karstunut lanka,
ja niinkuin varissut lehti ja niinkuin heikon ääni kaatuvaa vuorta
vastaan. Sillä elämä on itse oma lakinsa ja se itse on itsensä oikeus.
Ja kun rakkaus tulee ja ihmisensä ottaa, niin turhat ovat silloin
käskyt ja kiellot, ja yhtä turha on sinun puheesi, kuin jos sinä meren
rannalle menisit, kun suuri myrsky käy ja meren nostaa, ja kieltäisit
sen aaltojen käymästä, sillä tuuli jo tulisi sinua vastaan, ja ottaisi
sinun omat sanasi sinun suustasi ja veisi ne, niin ett'et sinä omaa
ääntäsikään sen pauhussa kuulisi. Oh, sillä rakkaus, kun se tullut on,
lankee paikalleen, ja kun se herää, niin ei se ole oikea, eikä se ole
väärä, vaan se on ainoa, ja voi vaivaisia niitä lakeja, jotka sen
käyntiä hillitä tahtovat, sillä ne lait ovat ihmisen teko, ja ne
sotivat elämän pyhää voimaa vastaan, ja ne rikotaan, sillä ne asettavat
itsensä pyhän oikeuden eteen. Sillä rakkauden täytyy, kun se herännyt
on, päästä paikalleen, muutoin elämä särkyy. Ja kirkkaan levon täytyy
vallalle päästä, ja elämässä täytyy selvyyden soinnun virittyä saada.
Voi, niitä lakeja, jotka taivaan tielle itsensä asettaa koettavat. Voi,
voi! teidän ylitsenne! Kirous teidän päällenne tulkoon, sillä heikot
sydämet te olette pois oikean tieltä hämmentäneet, ja teidän hedelmänne
on ollut sekotus ja synti, ja elämän kitumus on teidän työnne. Ja minä
halajaisin, että minun sanani olisivat niinkuin väkevä huhmare, sillä
minä tahtoisin runnella heidän tomuiset lakinsa, ja heidän
paperisydäntensä haarniskat minä tahtoisin ruhjoa rikki.




XXXIV.


Minä nousen itsessäni niinkuin suuri metsä, sillä elämä on laskenut
itsensä minun ympärilleni niinkuin kahle, ja minä tahdon kahleet rikki
kiskoa, sillä niiden alla on paha hengittää.

Oh, sillä minussa nousee, ja minun sydämeni käynti on niinkuin väkevän
meren käynti, joka rantojensa ylitse käydä tahtoo. Ja voi, sillä elämä
on suluksi itsensä minun eteeni asettanut, mutta minä pidätän itseni ja
kierryn itseeni, niin että minä sitte ponnahtaa taitaisin, kun minä
joskus ratkean. Ja sitä hetkeä minä odotan, sillä silloin minä tahdon
ylitse käydä niinkuin lamaava ja pimittävä taivaan myrsky.




XXXV.


Kuulkaa nyt, sillä minun sydämeni lävitse käy näky ja minä näen
totuuden.

Sillä minä näen mitä elämä on. Se on täytymys. Se on oman sydämen
täytymys. Ja elämänsä täytyy ihmisen elää niinkuin se hänen sydämessään
herää.

Tämä on minun viisauteni, ja nyt minä tiedän, että hyvä ja paha ovat
narrien puhe. Sillä nyt kun minä elämän pohjaan olen nähnyt, niin minä
tiedän ett'ei hyvää ja pahaa olekkaan. Sillä elämä on itse, ja se tulee
vaan niinkuin se on, eikä se huomaakkaan että ihmiset ovat sen päälle
hyvänsä ja pahansa asettaneet, ja ihmisten hyvä ja paha ovat sitä
vastaan, niinkuin leikittelevän lapsen kädet suuren meren tuloa
vastaan. Ja kaikki, mitä tapahtuu, on pyhää, sillä sen on täytynyt
tapahtua. Mutta ihminen on vaivainen, eikä hän uskalla elämää niin
suurena nähdä kuin se on. Sentähden laskee hän pikkaiset tarkoituksensa
elämän päälle, sillä hän ei jaksaisi elää sen suuruuden rinnalla, jos
hänen se tunnustaa täytyisi, vaan hän raukenisi tuhkana sen eteen.
Sentähden hän kätkee elämän silmistänsä hyväksi ja pahaksi ja puhuu
niistä, ett'ei hänen elämästä puhua tarvitsisi. Ja puhe hyvästä ja
pahasta on niiden elämää pelkäävien löyhää puhetta, jotka sillä
etteivät he elämää katsoa tahdo, ja sitä silmästä silmään nähdä
uskalla, sillä luulevat tekevänsä, ett'ei elämää olekkaan.

Mutta elämä on ja pysyy, ja elämä on ihmisen laki, ja hän tottelee sitä
aina, silloinkin kun hän vapaasti valitsevansa luulee eikä sitä
tottelevansa tiedä. Sillä ihminen ei pääse itsestänsä, ja hänen täytyy
oma elämänsä elää. Mutta se mitä hän elää, on pyhää, ja kaikki mikä
tapahtuu, on paikallensa osannut, ja se on heikon mielensä houraama,
joka elämässään muuta luulee.

Nämä sanat minä elämästä laulan. Ja teräksisestä jousesta minä nämä
sanani singahutan, sillä minun sydämeni on jänteessä kun minä tätä
sanon, ja minä kuulen, kuinka kaari helähtää, kun nuoleni lentoon
lähtee.




XXXVI.


Minä tiedän, mikä oikea on, ja se on pyhä ja seisova, ja se on yksi ja
ainoa. Mutta minun täytyy sanoa, että oikeata on kaksi. Sillä minä
tiedän, että kun minä sanon, että oikea on, niin toiset luulevat minun
toista sanoneen, kun mitä minä olenkaan sanonut, sillä he luulevat
minun sitä oikeaksi sanovan, jota hekin oikeaksi kutsuvat, ja sentähden
sanoin minä, että on kaksi oikeaa, vaikka minä tiedän että oikea onkin
yksi ja ainoa. Sillä oikeus on alhainen ja oikeus on ylhäinen, mutta se
alhainen ei olekaan oikeutta, vaan se ylempi oikeus on se, joka oikea
on. Ja se alhainen oikea, joka on se tavallinen oikea, on sen
korkeamman rinnalla vääryys. Sillä pimeässä huoneessa voi hämäräkin
paikka valuttaa, mutta kun sitte todellinen valo sisään tulvaa, niin se
äsken valuttava paikka saattaa sen uuden valon rinnalla muuttua
pimeäksi. Sentähden se, mikä ennen ja toisille oikeaksi näyttänyt on,
saattaakin vääryys olla, ja kun sitte oikea selkeentyy, joka korkeampi
ja väkevämpi on kuin entinen, niin sitte se uusi oikeus muuttaa sen
edellisen oikeuden, ja asettaa sen vääräksi. Ja siitä korkeammasta
oikeudesta, joka uusi ja väkevämpi on, minä sanoin, että se on pyhä ja
seisova, ja yksi ja ainoa.

Ja jos joku tahtoo tietää, mikä se oikea on, joka pyhä ja seisova ja
yksi ainoa on, niin on se ihmisen oman sydämen puhdas halu, joka alati
liikkeessä on. Sillä kaikki muu pettää, mutta oman sydämen halu ei
petä, ja kuka sitä tottelee, hän on majansa vuorelle rakentanut. Sillä
ihminen on Jumala, kun hän on itseänsä ja pyhää on itseänsä totella, ja
sillä ihminen itsensä aateloi, että hän omaan sydämeensä uskoo.




XXXVII.


Kun minä itseäni katson, niin minä olen kuningas, ja minä tunnen sen,
sillä minä olen nostettu niin ett'ei minun yläpuolellani mitään ole, ja
että minä tiedän, että mitä minä itse tahdon, se on oikeaa. Ja minä
halveksisin itseäni, jos minä sitä tottelisin, jota toiset tottelevat,
ja se olisi sairaus, jos minun toisten mukaan täytyisi itseni asettaa.

Sillä minun sydämeni on elämä itse, ja minun sydämeni halut ovat minun
lakini, joita minun totella täytyy. Ja nyt, kun minä sen tunnen, niin
tunnen minä oloni vilpoisaksi ja syväksi, ja näen että elämä on totinen
ja vakava, ja että se asettaa ihmisen ijäisyyden väljille vesille
yksin, missä ainoastaan oman sydämen pyhä elämä on olemisen ainoa
totisuus.

Ja minä tiedän nyt, että sitä varten minä olen kuningas, että minä itse
olen oma lakini, ja että minä sydämessäni näen, mitä minä tahdon, ja
että minä omasta itsestäni voin tekojeni pohjan löytää.




XXXVIII.


Minä olen tyyni nyt, ja siitä on monta päivää, kun minä viimeksi tyyni
olen ollut. Aamusti herätessäni minä sen kohta päätin, ja senjälkeen
minä olen ollut rauhallisempi. Ja kohta kun päivä rupesi valkeentumaan,
kutsuin minä Joaksen, sodanpäämieheni eteeni, ja käskin hänen surmata
Urian.

Sillä se oli siksi tullut, että hänen täytyy kuolla. Sillä hän oli
tullut rasitukseksi minun mielelleni, ja kun minun ajatukseni häneen
löivät, niin jäykistyi minun mieleni niinkuin harmaa vuori. Minä
himoitsin hänen kuolemaansa, ja se halu lepäsi minun sydämeni alla
niinkuin kylmä kivi. Mutta nyt on minun oloni keventynyt, ja minä olen
iloinen, että minä sen käskyn annoin.

Minä istun nyt, ja odotan, että minä kuulisin, kun sotajoukot
liikkeelle nousevat ja vihollisia vastaan lähtevät. Sillä niin minä
olen käskenyt, että he vihollisia vastaan käyvät, ja että Uria on
taistelun eturinnassa. Kun sitte taistelun käynti on kuumin, niin olen
minä käskenyt sotajoukkoni peräytymään, niin että Uria jää yksin
vihollisten keskelle, ja että hän vihollisilta lävistetyksi tulee ja
kuolee.

Mutta vielä on kaikki hiljaista, kun minä kuulustelen, ja minä
ajattelen, että kun minä poistuvien joukkojen astumista kuuleva olen,
niin minä olen tunteva pyörrytystä. Mutta minä en kadu vielä. Nyt
valmistavat kaikki itseään; juuri tällä hetkellä ehkä sitoo Uria
kilpeänsä käsivarrelleen, astuu nyt ulos telttansa ovesta ja asettuu
riviin paikalleen. Se on viimeisen kerran; hän on kuoleva ennen
ehtoota. Mahdanko minä tuntea elämäni selkeämmäksi, kun hän on kylmänä?
Minä saattaisin vielä seisauttaa hänet lähtemästä? Mahtaako hän
ajatella Bathsebaa nyt? Luulla, että Bathseba on hänen? Vapisuttaako
minua, että hän semmoista saattaa ajatella. Minä lähtöisin tappaa joka
ajatuksenkin, jonka hän on ajatellut.

Minä kuuntelen. Kaikki on yhä hiljaista. Minä olen kuultavassa
mielentilassa. Joka ääni, joka korvaan sattuu, elää minussa, mutta minä
en kuule sitä sentään, sillä minä kuuntelen muuta. Koko olennollani
minä kuuntelen, kuuluu epäselvää ääntä, joku puhelee kaukana, teltan
seinää vastaan heiluu joku nauha kahtia käsin, istuimeni allani
ääntelee, kun minä hengitän, kaikki se yhtä haavaa väräjää minussa,
mutta en minä huomaa sitä, ja kaikki pysyy hiljaisena korvissani.
Joskus on kuulevinaan, kuin rupeaisi epäselvää nousevien ja laskevien
askelten ääntä kuulemaan, mutta kun sitte koettaa istua vielä
liikahtamattomampana ja henkeänsä pidättäen, niin ei kuule muuta kuin
sen nauhan naputuksen teltan seinää vastaan.




XXXIX.


Rivini, pois minun tieltäni, ja lennä hevoseni, nyt polttaa minun
kädessäni suuri miekka, pois tieltä, väistykää, sillä vihollisten rivit
minä hakea tahdon ja taistelun punotukseen syöstä.

Teltassa oli ahdasta. Minä istuin ja kuuntelin, kuinka taistelun virta
kävi. Mutta nyt minä istun hevosellani ja lennätän. Tuossa minä näen:
harmaa pitkä rivi, keihäät törröttävät rautaisesta metsästä tänne.
Sinne! Kaksin käsin miekasta, ja sinne, nyt minä himoitsen lyödä.

Pirstoiksi. Keihäiden varret risahtavat poikki, kun minä sisään painan.
Silmiäni himmentää. Haamuja hämärtää edessä ja kahden puolen. Ne ovat
kiiltävässä raudassa, silloin tällöin sirahtaa heleänpunainen juova sen
kiiltävän raudan ylitse. Minä lyön eteeni, ympärilleni, pidän kaksin
käsin miekkani kahvasta ja lyön, olkapäihin, keskelle kypäriä, niin
että miehet lysmistyvät polvilleen. Huimatusti minä aina uudestaan
lyön. Välistä minä tunnen, kuinka minun iskuni sattuu pehmeään, ja
kuinka sen alla vaipuu jotain ja minun silmilleni roiskahtaa punainen
ja lämmin suihku. Mutta minä kiskon miekkani vallalleen, ja pyyhkäsen
hihallani kasvojani, ja taivun uudestaan taaksepäin ja lyön.

Syrjästä hämärtää silmään tumma haamu. Minä en kerkiä katsomaan sinne
päin ja se on ikäänkuin sumussa minun silmistäni, korkealla satulalla
kumartuneena, käsi nousee ja laskee. Se on etäämpänä, mutta me
lähestymme. Minunkin käteni nousee ja laskee, ja iskut sattuvat
pehmeään, ja minun hevoseni kiiltävää rintaa myöten juoksee verta.
Mutta se toinen on lähempänä minua jo, ja sen käsi nousee ja laskee
yhdessä minun käteni kanssa, ja minä tunnen, niinkuin me olisimme kaksi
haamua punottavassa höyryssä.

Silloin hän on ihan minun vierelläni, meidän hihamme sattuvat yhteen,
kun me lyömme. Minun silmäni menevät häneen. Minä käännyn takasin
kohta. Minun käsivarteni ovat ylhäällä iskuun kohotettuina, ne
kivettyvät, minä ajattelen huhmaista vimmatusti alas, mutta käteni
vaipuvatkin hervottomina, ja minun miekkani jää riippumaan hevosen
kylkeä ales. Minä katson toisen kerran: hän on Uria. Silloin selkeentyy
minulle muisto, ja minä katson ympärilleni. Me olemme kahden
vihollisten keskellä, taampana on sotajoukkomme peräytymässä, ja edessä
ja ympärillä on kiiltäviä haarniskoita ja miekkoja, jotka heiluvat
ilmassa. Minun vieressäni ratsastaa Uria, painaa päätänsä alas, vetää
henkeänsä ja lyö. Mutta minun käteni on seisahtunut.

Minun mielessäni puikahtaa niinkuin säkene. Löisinkö minä hänet nyt?
Minä näen palasen hänen paljasta kaulaansa hänen kypäränsä alta.
Huimaisisin miekallani hänen päänsä ylitse ja upottaisin sen terän
siihen? Veri siitä sirahtaisi, eikä häntä enää olisi. Miekka vavahtaa
minun kädessäni.

Mutta ennenkuin minun käteni vielä on noussut, tyrehtyy minussa, ja
minussa virkoo ajatus kääntää hevoseni ja nostaa miekkani ja syöksyä
pois hänestä vihollisten keskelle. Mutta ennenkuin minä sitäkään vielä
kerkiän tekemään, olen minä kääntynyt häntä kohden ja sitte minä jo
huudan hänelle: Uria, nosta miekkasi ja taistele minun kanssani, sillä
minä tahdon surmata sinun ja ottaa sinun vaimosi Bathseban sinulta,
sillä minä rakastan häntä, ja joka hetki, jonka sinä hänen kanssaan
olet elänyt, on minun ajatuksilleni kirous ja kammotus, ja minä tahdon
nähdä sinun veresi sentähden. Mutta kun minä nämä sanat olin sanonut,
heltesivät Urian sormet hänen miekkansa kahvan ympäriltä, ja hän jäi
liikkumattomana katsomaan minua, ikäänkuin hän olisi tullut
hervottomaksi. Eikä hän ollut vielä saanut yhtään sanaa sanotuksi, kun
hänen takaansa huhmahti hänen ylitsensä suuri miekka, joka
silmänräpäyksessä putosi hänen päälleen ja survasi hänen ales hänen
hevosensa jalkoihin. Sillä viholliset olivat tulleet lähelle, ja
minäkin tunsin samassa iskun kypärälläni. Mutta silloin selkeni
minulle, että Uria oli kuollut, ja että minä omin silmin olin nähnyt
hänen kuolevan, ja silloin huumahti minussa halu syöstä taas, ja
himmeässä usvassa ympärilleni lyödä. Minä painoin päätäni ales, ja
nostin miekkaani, ja kannustin hevostani; sitte minä syöksin eteenpäin
ja kaikki oli vaan yhtenä huminana minun korvissani ja yhtenä
punotuksena silmissäni, ja minä ajoin, ja oli niinkuin minä kaatuvien
ruumiitten ylitse olisin ajanut. Mutta kun minun tieltäni loppui, niin
ett'ei minua vastassa ketään ollut, niin käänsin minä hevoseni taas, ja
löin itseni uudestaan heidän joukkojensa sisään, sillä sitte en minä
muistanut, että Uria oli kuollessaan vielä viimeiseksi minuun katsonut.




XL.


Oh, sillä mitä minä olen tehnyt? Minä olen Urian antanut tappaa. Mutta
minä en ajattele sitä nyt, sillä minä en tahdo sitä ajatella, ja siitä
olkoon minun mielessäni pimeys!

Minä en tahdo sitä ajatella, sillä minun täytyi se tehdä. Täytyi,
muutoin minun elämäni olisi mennyt salpaan! Mutta minä olen tehnyt
murhan? -- Kun minä sitä ajattelen, niin se selkeentyy minulle. Enkä
minä tiedä, valtaako minun mieleni nyt, kun se tapahtunut on, verinen
ilo, ja oikeentuuko minun selkäni vapahtumisen tunnosta, vai vapisenko
minä itseäni, ja vaivunko minä kokoon mustien haaveiden alle. Mutta sen
minä muistan, että kun minä Joaksen eteeni käskin, ja hänen käskin
surmaamaan Urian, niin vapisi minun mieleni mustasta vihasta.

Mutta minä en ajattele sitä, enkä tahdo, sillä minä nakertaisin itseni
siihen. Minä tahdon olla vapaa, ja minun ajatukseni siitä olkoot
upotetut meren pohjaan, niin ettei siitä muistoakaan elä. Olkoot ne
musta pimeys siitä; enkä minä sitä ajattele enää! Enkä kadu.




XLI.


Nyt minulla oli iloinen kohtaus, sillä he ovat ruvenneet minun
sielustani huolehtimaan. Kun minä sitä ajattelen, niin minä tulen
vallan nauravalle mielelle. Sillä minun tykönäni kävi Nathan, se
kirjojen viisas mies, vai oliko hänen nimensä Gadd, yhtäläinen
kumminkin, ja koetti minun sydämelleni puhua.

Joas, minun sotapäällikköni, hänen oli minun tyköni toimittanut. Hän
näkyi nimittäin pitävän, että minä olin tehnyt väärin, ja silloin kun
hän Urian kuoleman minulle ilmottamaan tuli, oli hänen otsansa
synkeänä. Mutta sitte hän lähetti sen viisaan miehen, että se minun
sydämeni kääntäisi ja minulle parannuksen sanoja puhuisi. Kun minulle
sinä hetkenä oli huviksi hänessä semmoisia hyviä aikeita nähdä, niin
annoinkin minä sen viisaan miehen eteeni tulla ja puhumaan ruveta.

Se oli kirjojen mies, joka viisautta oli tomusta hakenut ja joka puhui
niinkuin pappi. Tämä kirjojen viisas mies nyt rupesi minun sydäntäni
järkyttämään, ja lavealti ja pitkälti ja juurtajaksain hän minun
syntini minulle selitti. Mutta se oli kaikki löyhää puhetta. Sillä se
mies kuului niihin, jotka ovat viisautensa narreja ja jotka eivät
viisauttansa omassa sydämessään elä. Eikä hän osannut ajatella, sillä
hän ei ollut elämää katsonut, vaan hän puhui, niinkuin hän sanoissa
kauniiksi luuli ja niinkuin hän oli oppinut. Enkä minä niin paljoa
kuunnellut, mitä hän puheli, katselin vaan, kuinka hän koetti
perusteelliselta näyttää, eikä tietänyt, että hänen perusteellisuutensa
ja johdonmukaisuutensa juuri olivatkin hänen henkensä kankeutta, sillä
ajatus on notkea ja syvä ja häälyvä, eikä seisova puutyltty, ja kun sen
suosiossa tahtoo olla, niin sitä täytyy palvella syvä- ja
värjyvämielisenä, niinkuin naista, jota rakastaa.

Mutta kun hän viimein rupesi puhumaan että ihmisen pitää itsensä
kokonaiselle altistaman, ja että vaikka kuningaskin ja väkevä haltija
on, niin pitää omat halunsa lain rautaisten käsivarsien alle sulkeman,
niin vapisin minä kärsimättömyydestä, kun minä semmoista jaaritusta
kuulin, ja kun minä kuulin, kuinka typerä se viisas mies elämästä oli.
Sillä elämän laki on täytymys, ja se on sokea voima, ja se voima on
jokaiseen rintaan kätkettynä. Ja ihminen tekee sen, minkä hänen täytyy,
ja kaikki, mitä ihminen tekee, on oikeaa, sillä hänen on täytynyt se
tehdä. Ja suurempi ja väkevämpi ihminen on se, kenellä suurempi
täytymyksen voima rinnassa pakottamassa on, ja sentähden olen minä
kuninkaaksi syntynyt, että minun rintani käynti hillitön on. Ja kun
minä kuningas olen, niin on minulla ilo murtaa, kun minun halujeni tie
suljetaan. Ja joutava jaaritus ja tyhjä tuulen humu on muu puhe. Mutta
minä pysyin vaiti, enkä yhtään sanaakaan häntä kumotakseni tuhlannut.

Kun hän oli kappaleen aikaa ollut vaiti ja odottanut, että minä jotain
sanoisin, ja sen todeksi tunnustaisin, mitä hän viimeksi sanonut oli,
niin jatkoi hän taas, kun en minä mitään puhunut, ja kertoi minulle
muutaman vertauksen. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljo lampaita,
ja oli toinen mies, jolla oli yksi ainoa karitsa. Ja hän kertoi, että
se rikas mies rupesi himoitsemaan sen köyhän karitsaa omakseen, ja että
viimein se rikas mies, jolla paljo lampaita oli itsellään, ryösti sen
köyhän miehen ainoan karitsan, ja otti sen omaksensa. Ja kun hän luuli,
ett'en minä hänen vertaustansa ymmärtäisi, mitä se tarkotti, niin sanoi
hän lisäksi vielä ja selitti minulle. Se rikas mies olet sinä, David,
ja Bathseba, Urian vaimo, on se ainoa karitsa. Kun hän sen kertonut
oli, vaikeni hän tyytyväisenä, ja katsoi myhähtävästi minua silmiin,
sillä hän luuli hyvästi puhuneensa. Mutta se puhe oli niinkuin kuiva
pehku ja niinkuin vanhoja vaimoja itkuttava ruikutus, ja minä tahdoin
suureen nauruun itseni päästää, kun minä semmoista puhetta kuulin, ja
näin että hän senkin jälkeen juhlalliseksi jäi. Sillä mitä se
liikuttava puhe minua koski? Sillä Bathseba, Bathseba on minun
aurinkoni ja minun maailmani, ja hänen tähtensä minä heittäisin kaiken,
ja jos hän on minulta poissa, niin on elämä minun silmieni edessä oleva
kolkko aaveiden leikki, eikä hän ole köyhän miehen ainoa karitsa, vaan
hän on rikkaan miehen maa ja taivas ja koko elämä, ja minä en ole
ottanut häntä, vaan hän on aina ollut minun, ja minä olen tielläni vaan
hänen tykönsä itseni hakenut. Mutta se viisas mies seisoi siinä minun
edessäni ja piteli partaansa syvämielisen näköisenä ja ajatteli, nyt
kuningas minun sanojani ajattelee. Minun mieleni tahtoi suureen nauruun
nousta, kun hän semmoisena minun edessäni seisoi, mutta kun en minä
tahtonut hänen mieltänsä pahottaa sillä, että minä päinsilmiä häntä
nauraisin, niin nousin minä istuimeltani seisomaan, ikäänkuin minä
julmistunut ja väkevän vihan valtaama olisin ollut, ja näytin ovea ja
huusin hänelle; ulos! pois minun silmistäni sinä ihmisen kutistunut
varjo, minä näännyn sinun puolestasi sydämessäni, mene pois, ennenkuin
minä huomaamattani sinun päällesi astun ja luulen sinua maan tomuksi!
Silloin kääntyi se suuri puhuja, ja astui pois, ja hän astui painavasti
ja vakavasti, sillä hän oli suuresti tyytyväinen itseensä, sillä hän
oli rohkeasti puhunut, eikä hän kuninkaan julmistumistakaan ollut
peljännyt, vaan oli uljaana totuuden hänen edessään paljastanut.
Ulos teltan ovesta hän suurella ryhdillä astui, niinkuin hän
kummassakin kainalossaan olisi kantanut kahta uutta ja paksua hänen
omakirjoittamaansa kirjaa. Niin hän meni, ja siinä astuessaan päätti
hän lujasti ja vakaasti, ett'ei hän sanoissaan peräydy, vaikka mikä
häntä uhkaisi. Sillä hän oli semmoinen kirjojen narri ja kuivuneen
sydämensä tyhjä kulkunen. Kun hän oli poistunut, niin että oven verho
hänen peitti, niin päästin minä nauruni valloilleen, ja kun minä siitä
rauhotuin, käskin minä palvelijani sisään, ja käskin hänen pyyhkimään
sen paikan tomusta, missä se mies seisonut oli; enkä minä häntä enää
muistanutkaan olisi, joll'en minä ilokseni hänestä kertomaan olisi
ruvennut.




XLII.


Ulos minä ratsastan, ulos yksin, ulos leirini häilyvästä humusta, niin
että leirin valkeat minun taakseni jäävät. Ulos minä ajan, pois
aavokolle, joka yön peittämä on. Sillä minä tahdon ratsastaa pitkin
pimeitä teitä, joilla ei ihmistä näy, ja joilla äänetön ilma kaiuttaa
minun hevoseni kavion yksinäistä kapsetta. Ja kovasti tahdon minä ajaa,
sillä minä olen käsitetty haamu, jolla ei pysähtymisen lepoa ole, ja
minä tahdon tuntea kuuman ilman vastaani tulevan, niinkuin leikkaavan
veitsen, ja sen kirpeilyn minä otsallani tuntea tahdon.

Ajaa, ajaa minä tahdon, sillä veri huumahtelee minun suonissani; ja
minun mieleni on taivuksissa, sillä minun sydämelläni makaa raskaus,
joka on tiheä ja vellova, niinkuin syvän meren käynti. Oh, läpi yön
minä hevostani ajan, ja minä annan sen kiitää pimeän aavikon ylitse
niinkuin lentävän nuolen, enkä minä sen hengittämään pysähtyä anna. Ja
minä kumarrun eteenpäin satulassani ja rutistan käsilläni rintaani
vastaan, sillä elämä tulee minun päälleni niinkuin raskas vaiva, ja jos
minä alallani olisin, niin minä lyykistyisin sen alle.

Oh, hevostani minä yön lävitse kiidätän, ja minä lennätän sitä aution
aavikon ylitse, sillä minä tahdon ajatuksiani pakoon lentää. Oh, lennä
minun hevoseni, ja ota siivet päällesi, etteivät minun ajatukseni minua
kiinni saisi, sillä minä en kestä niiden tulemista, ja minä pakahdun
niiden alla, kun ne tulevat. Oh, lennä, sillä minun sydäntäni
kolkuttaa, niin että minä olen kipeä, ja minun sydämeni kolkutus
kasvaa.




XLIII.


Voi, sillä nyt en minä enää mihinkään pääse Bathsebaa ajattelemasta.
Sillä nyt ne ajatukset ovat tulleet takaisin, ja nyt minä olen niiden
haltuun jätetty ja ne ovat ottaneet minun niinkuin oman saaliinsa.

Oh, minä en kestä ilman Bathsebaa olla, ja minä menehdyn sydämeni
halajoimisen alle. Voi, sillä minun on kuuma ja raskas olla, ja kun
minä pimeässä yössä yksin vuoteellani makaan, niin oijennan minä käteni
kuumottavalta rinnaltani ulos Bathsebaa hakemaan, ja kun minä oijennan
ne, niin minun vierelläni on tyhjää ja peitto vaan polttaa minun
kuumeisten käsivarsieni päällä.

Voi, minun oloni on kääritty suureen hätään, ja minä olen sisällisessä
palossa, joka on selvä valkea, eikä sillä ole sammuttajaa. Minun tekisi
mieleni heittää itseni suulleni ja hengittää, niin että minä
suupielilläni tuntisin kuumottavan hengitykseni, ja minun tekisi
mieleni suullani maata, ja pusertaa rintaani kovaan lattiaan, sillä
minun sisälläni on pakotus, joka saattaa minun heittelemään itseäni,
niinkuin kuumeisen sairaan.

Oh, sillä rakkaus on ottanut minun ja rakkaus on lyönyt minun, ja
rakkauden käsissä minä kidun, niin että minä huudan sen alla. Oh, sillä
hirmuista on joutua elävän Jumalan käsiin.




XLIV.


Lentäkää minun hevoseni ja kiitäkää, maat silmieni ohitse, sillä
Jerusalemiin minä riennän. Sillä minä olen haluistani kypsäksi tullut,
ja nyt minä tahdon Bathseban nähdä, ja minä pakahdun, joll'en minä
kohta häntä lähelle pääse.

Lentäkää hevoset, sillä minä kevennän jäseniäni, kun minä tässä istun,
että teidän lentonne köykäisemmäksi tulisi. Sillä minun sydämeni
ajatukset lentävät edellä sentään, ja teidän menonne, minun huohottavat
hevoseni, joka on niinkuin liitävän tuulen meno, on minun silmissäni
seisomista.

Lentäkää minun tuliset hevoseni, sillä minä himoitsen Jerusalemin
silmäini eteen nousevan, lentäkää, sillä minä nousen seisomaan
vaunuissani ja minun tekisi mieleni hypätä ulos ja lähteä juoksemaan,
sillä minusta tuntuu, niinkuin minun sitte täytyisi lentävämmin mennä
ja niinkuin maan kiitävämmin minun jalkojeni alle täytyisi jäädä sitte,
lentäkää, minä en kestä, joll'en minä Bathseban silmiä kohta nähdä saa.
Bathseba, minä tulen sinun tykösi!




XLV.


Bathseba, sinun polviesi eteen olen minä tullut, ja nyt minä rukoilen
sinun rakkauttasi.

Bathseba, leiristäni ja sotajoukkojeni keskeltä olen minä tänne ajanut
ja sinun tykösi tullut. Ja nyt minä olen polvillani sinun hameen
palteittesi päällä ja pitelen sinua käsistä ja katselen sinua sinun
omiin silmiisi. Kuinka sinun silmiesi alusta on vaipunut! Mutta sinun
silmäsi kuultavat vielä syvempinä minua kohden kuin ennen.

Kuinka minä olen hengästynyt! Minä juoksin ylös portaita. Voi, minä
olen rientänyt! Yötä ja päivää minä ajoin. Kun hevoset vaunujen edessä
kuoliaina kaatuivat, niin en minä saanut seisomisen rauhaa, ennenkuin
uudet hevoset edessä olivat, ja minä taas sain sinua kohden ajaa.
Tuhannet kerrat nousin minä vaunuissani seisomaan, ja seisoin eteenpäin
kumartuneena, sillä vaikka hevoset koko ajan henkensä takaa menivät,
niin tuntui niiden meno minusta hitaalta, niinkuin ne vastamäkeä
nousseet olisivat. Bathseba! Likistänkö minä rintaani kovaa lattiata
vastaan tuohon, kun minun sydämessäni niin lyö?

Kuinka minua rupesi painamaan, kun Jerusalem näkymään rupesi! Ja kun
vaunut porttien läpi kumahtivat, niin minä pidin rinnastani kiinni.
Vaunujen jyrinä teki kipeää minussa, ja minä tunsin ahdistuvani, kun
rakennukset kahden puolen nousivat. Ihmiset katujen kulmissa
seisahtuivat ja kääntyivät katsomaan, kun minä ohitse ajoin, mutta minä
en huomannut heistä muuta kuin tuskallisen vilauksen. Minun linnani
edustalla liikkui väkeä. Ne näkivät kaukaa minun vaunujeni tulon, ja
seisahtuivat katsomaan. Ja kun ajajani rupesi pysäyttämään hevosia,
niin ennen kuin minä vielä kerkesin saamaan häntä eteenpäin ajamaan,
niin tunsivat ihmiset minun ja rupesivat säikähtäneinä ja hätääntyneinä
juoksemaan vaunujani kohden, sillä he eivät tietäneet minun tulostani
mitään, ja luulivat minun nyt lyötynä ja ilman sotajoukkoani pakenevan,
kun minä semmoisella kiiruulla tulin. Mutta ennenkuin he vielä tykökään
pääsivät, sain minä hevoset taas liikkeelle lähtemään, enkä minä
muistanut enää ihmisiä kohdenkaan katsoa, kun he joka puolelta tulivat,
ja sitte minun hevosteni tieltä syrjään väistyivät. Kun sitte tuli
kadun kulma ja hevoset taittivat, ja minä sinun huoneesi ja akkunasi
näin, niin reväisi minussa, mutta minä hoputin ajajaa kerran vielä, ja
koetin sydämeni vavahtelun välistä sinun akkunoihisi tähystää, että
minä sinun itsesi niissä näkisin. Mutta kun vaunut tulivat ovesi eteen,
niin hypähdin minä niistä jo ennenkuin ne seisahtaneetkaan olivat, ja
nyt minä olen polvillani tässä sinun edessäsi.

Kuinka minun suoneni lyövät! Kohta minä sentään saan tasaisemmin
hengitetyksi. Minun otti kipeää, kun sinä minun silmiini ensiksi tulit.
Tiedätkö, kyllä minä koko matkan sinua ajatuksissani kannoin ja sinun
edessäni ja läsnäni tunsin, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun
en minä sinua vielä ollut nähnyt, tästä hiljaisesta huoneesta sinua
hätäisin silmin hain, ja joka verhon ylitse silmilläni lensin, mutta
kun sinä itse sitte mitään aavistamatta ovesta tuossa sisään astuit ja
puoliväliin lattiaa verkallisesti ja ajatuksiisi vaipuneena kävit,
ennenkuin sinä minun huomasit ja annoit silmissäsi valutuksen syttyä ja
kaksi askelta minua kohden teit, mutta sille hämmentyneenä jäit
seisomaan keskelle lattiaa patjan eteen tuossa, niin tulit sinä minun
silmääni sittenkin niin, että minä koko olemuksessani värähdin, ja
menehtyväni luulin, niin etten minä muuta voinut kuin sinun tykösi
tulla, ja kun sinä yhtäläisesti mielesi yllättämänä tähän istumaan
vaivuit ja kätesi annoit voimattomina syliisi vajota, niin polvistuin
minä sinun viereesi ja olen vielä heikko. Enkä minä ole vielä
uskaltanut sinua katsoakaan oikein. Minä pidän silmiäni poispäin sinun
ohitsesi ulos ilmaan ja joskus vaan, yhden silmänräpäyksen, katson
syrjästä sinua. Sillä minusta tuntuu, niinkuin tämä olisi liika paljon,
ja minä tunnen itseni kipeäksi ja vaipuvaksi nyt, kun minä tässä sinun
edessäsi olen. Kestänkö minä tätä onneani? Ja tuleeko tämä kaikki yhtä
haavaa minun päälleni. Rakastanko minä sinua näin paljon? Tiedätkö,
vaikka minä olen sinua niin suuresti rakastanut, kun minä poissa olen
ollut, että minun oloni on aina ja joka aika ollut paljas rakkauden
kituminen, niin en minä sentään ole tietänyt, että minun rakkauteni
näin suuri on ollut, kuin miksi minä sen nyt tunnen, kun minä sinun
edessäsi polvillani olen ja sinun itsesi silmilläni näen.

Voi, Bathseba, kuinka minä rakastan, rakastan! Voinko minä sanoa sen,
ilman että minä raukenen sen sanomisen alla! Rakas, rakas, minä tunnen
sinun läsnäolosi niinkuin suloisen ja hivelevän hyväilyn rinnallani.
Kun sinä tietäisit, kuinka minä sinua rakastan! Oh, jos sinä tietäisit.
Anna kätesi tänne, niin minä puhun. Hyvä, nyt se on minulla, kuinka se
on suloinen, kuinka sinä olet suloinen, nyt minun on hyvä olla. Kun
minä olin sinusta poissa, luuletko, että minä missään muussa olin kuin
sinussa. Enpä, sillä yhtäpäätä minä sinun läsnäolosi ympärilläni
tunsin. Ja vaikka minä missä liikuin ja olin, niin kun minä ulos
ympärilleni katsoin, niin sinua minun silmäni hakivat. Ja kun minä
käteni oijensin, niin minä luulin ilmasta sinun kätesi saavani ja sitä
piteleväni, ja kun minä kävelin, niin minä tunsin sinun olkapääsi
olkapääni vierellä, ja se lämmitti, ja sinä kävelit minun rinnallani ja
me astuimme yhtä askelta. Rakas, rakas, kuinka suloista on pitää sinun
kättäsi kädessään. Anna, kun minä painan sitä sydäntäni vastaan.
Tunnetko, kuinka se lyö. Rakas, rakas. Minun käteni hykertyy sinun
kätesi päälle, enkä minä ikinä siitä hellittäisi. -- Voi Bathseba, niin
se oli. En minä yhtään hetkeä sinusta erilläni ollut. Kuinka minä
sitten olisin saattanut kestää, että minä aina sinusta poissa olin,
enkä koskaan sinua silmilläni nähdä saanut? Enkä minä kestänytkään ja
nyt minä olen tässä. Oh, sillä minä tahdoin sinun omat silmäsi minun
silmäini edessä olevan, ja minä tulin sairaaksi, kun minä en saanut
sinun lämmintä kättäsi kädessäni silittää ja hykertää! Kuinka sinun
poskiesi hipiä on kuultava! Ja kuinka heleästi ja lämpimästi sinä minun
silmieni alla punastut, kun minä satun sydämestäni sanan löytämän, joka
värähtää. Voi, sinä et tiedä, kuinka suloinen sinä saatat minun
silmissäni olla, ja minun rintani vavahtelee, kun minä saan sinua sinun
silmiisi katsoa.

Voi, sinä Bathseba, rakas, sinä olet niin rakas minulle, ja kun minä
näin sinun edessäsi olen ja sinua katselen sinua vastapäätä, niin minun
mieleni käy valletuksissa minussa, niin ett'en minä osaa rintani
käyntiä salata, vaan värähtelen kasvoiltanikin. Oh, minä rakastan ja
rakastan sinua, ja minun on suloista uskoa sinulle, että minä sinua
rakastan, sillä minä näen, että sinä otat vastaan minun sanani ja
kätket ne sydämeesi, ja minä näen, että se kätkeminen on suloinen työ
sinulla. Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun rintani pakahtuu, kun
en minä koskaan saa sitä kyllikseni sanotuksi. Sillä katso, minun
sydämeni minun rinnassani on niinkuin juokseva hunaja ja niinkuin
lämmin ja heruva maito, ja kun minä sinua, Bathseba, katson, niin käy
minun mieleni ylitse minussa, ja sinun silmiesi näkö viekottelee minun
puhumaan. Oh, minä liikahtelen itsessäni, ja minun sydämeni
liikahtelee, ja minä juovun, kun minä siitä saan sinulle puhua.

Bathseba, anna, kun minä otan sinun syliini nyt. Sillä minä en tiedä,
mihin minä sinun kätkisin, että sinä minua lähellä olisit ja lähempänä
vielä. Anna, kun minä sinun huuliltasi suutelosi otan. Voi, sillä minä
olen sinun lähelleni vetänyt, ja minä tunnen, kuinka sinä hengität
minun rinnallani. Oletko, oletko sinä minun sylissäni? Kuinka sinä olet
suloinen! Minun poskeni hiipii sinun poskeasi vastaan, ja liittyy sinun
poskeesi, voi, kuinka lämpimältä se vastaa. Anna, anna minun vetää
itsesi minua lähelle, ja anna, anna meidän syleilymme olla kiinteän ja
lähestyvän, niin että meidän hengityksemme nousee ja laskee yhdessä ja
että me rintamme toisiamme vastassa tunnemme. Voi, sillä kun minun
käteni sinun ympärillesi kiertyy ja kun minä hiljaa sinua lähelleni
vedän, niin minä luulen mieleni seisahtuvan minun herkkyvästä
onnestani, sillä maailmassa en minä mitään muuta halaja, kun sinua,
jonka hengityksen minä käsivarsieni välillä tunnen, ja sinun minä
itseeni upottaa halajaisin, ja ijäksi minä halajaisin näin sinua
syleilemään jäädä. Oh, sillä kun meidän huulemme pitkään ja tykähtävään
suuteloon yhtyvät, niin minä tunnen, niinkuin me toinen toiseemme
vuotaisimme, enkä minä ikinä huuliani sinun huuliltasi irrottaa voisi.
Oh, minä juon sinua, rakas, rakas Bathseba, ja keinuva taivas kumpuaa
minun sydämeeni! Bathseba, Bathseba, sinun syleilysi on kiinteä ja
lämmin, ja sinun suutelosi pitkä ja lähentyvä ja sinun silmiesi näössä
minä kylven niinkuin elämän lähteessä, jumalani, autuuteni meri, minä
jätän itseni ja kuolen.




XLVI.


O, Bathseba, minä näen, että sinä olet minun rakkauteni sylissä nyt ja
minä näen, että sinä olet jättänyt itsesi siihen, ja että sinä
silmilläsi riput minun huulillani, ja juot avoimeen sydämeesi minun
rakkauteni sanoja, ikäänkuin sinä selvää hunajaa sydämesi täyteen
joisit. Sillä, Bathseba, sinä olet minun ja sinä kuulut minulle ja minä
omistan sinun sydämesi ja rintasi kokonaan, etkä sinä muuta ole kuin
minun sydämeni värähdys.

Oh, minä tiedän, kuinka sinä ollut olet, minä tiedän sen, sillä minä
olen sydämessäni sen elänyt. Sillä siitä asti, kun sinä minun silloin
työnsit pois, ja olit minulle kova, ja jätit minun, niin olet sinä yhä
ja yhä minua ajatellut, niinkuin minä sinua, ja sinun ajatuksesi ovat
sinun sulattaneet, niin että nyt sinä olet sula ja paljas rakkaus
minulle. Luuletko, rakas Bathseba, ett'en minä siitä tiedä! Sillä
yhtäpäätä yötä ja päivää olen minä tuntenut sinun rakastavat ajatuksesi
ympärilläni, ja niiden hively on ollut minulle niin vetävä, että minun
joskus, kun minä olen ollut kesken toimiani, niin minun on täytynyt
kaikki jättää ja istua ja sinua ajatuksissani halaamaan ruveta, sillä
niin sinä olet minua lähellä ja minun ympärilläni ollut. Oi Bathseba,
minun sydämeni satama ja minun mieleni lämmin päivä, minun omani ja
ainoani, sinä rakastat minua!

Bathseba, sillä sinä olet minulle niinkuin maailmaksi tullut, ja minä
tunnen, että minäkin olen sinun sydämesi maailma ja kaikki, ja minä
tunnen, kuinka sinun ajatuksesi käyvät, sillä niin sinä tunnet
itsessäsi, että on niinkuin sinä sitä varten vaan olisit elämän saanut,
että sinä minun suuren rakkauteni sinua kohtaan tuntea saisit. Voi,
kuinka suloista on rakastaa, ja olla rakkautensa löytänyt, ja kuinka
suloista on kiittää, että on elämän saanut ja saa rakkaudessaan elää!

Enkä minä tiedä, mitä minä sinussa rakastan. Sillä sinä, sinä se vaan
olet, jota minä rakastan, ja minä tunnen itseni, niinkuin minä olisin
sinun orjasi ja sinun herrasi, ja minä tahtoisin sinun kaikkesi olla.
Sillä sinä, sinä olet kaikki minulle, enkä minä ymmärrä, mitä minä
sinun ulkopuolellasi näkisin, jolla minun silmissäni sisällystä olisi,
ja joka minun silmäni vetäisi. Ja kun sinä minun edessäni istut ja minä
lakkaamalla saan sinua katsella, enkä silmiäni sinusta pois käännä,
niin minä kidun sentään, sillä en minä kyllikseni sinua katsotuksi saa.
Minä luulen menehtyväni autuuteni alla, kun sinä nyt minun silmissäni
olet. Sinä minun sydämeni silitys! Sinä, sinä. O Bathseba, sinä olet
kaikki minulle, ja se olet sinä itse. Ja vaikka sinun kauneutesi sinun
kasvoiltasi hupenisi niinkuin särkyvä koriste, ja sinä kauneutesi
kadottaisit, niin yhtä kokonani minä sinua sittekin rakastaisin, ja
yhtä suloinen olisi sinun läsnäolosi minun rinnalleni, sillä se olisit
sinä, sinä aina, sinä, joka olet minun sydämeni valittu ja minun
mieleni lepo. Ja vaikka sinä tekisit jotain, joka saisi ihmiset
kauhulla kääntymään pois sinusta, ja joka saattaisi sinun maailman
pilkaksi, niin ryysyihin minä pukisin itseni ja sitä surisin, mutta
aina minä sinua seuraisin, ja olisin sydämeni voimalla sinuun kytketty
niinkuin orja ja minun rakkauteni sinuun olisi yhtä palava, sillä sinä,
sinä se olet, jota minä rakastan, sinä kokonasi eikä sinussa ole
mitään, joka ei värähdyttäisi minun sydäntäni, kun minä ajattelen, että
se sinussa on.

O! sinä Bathseba, minun sydämelläni olen minä sinuun kasvanut, ja minä
olen kasvanut sinuun niin, että kaikki muu on minun mielestäni
huvennut. Sillä tyhjä olen minä kaikelle muulle siitä asti kun minun
silmäni sinun näkivät, o, Bathseba, ja maailman kuva on kuollut minussa
kajaamasta, muuta kuin sinussa ja sinun kauttasi. O! ja väsynyt olen
minä näkemään toisia naisia, ja vaikka maailma olisi ihanimpia naisia
täynnä ja vaikka minä niiden kaikkien rakkauden voittaa voisin, mutta
sinä olisit minulta poissa, niin mailma tuntuisi minulle kuolleella ja
minä halajaisin elämästä pois niinkuin koditon, ja jos minä sinun
kadottaisin, o, Bathseba, niin voimaton olisin minä sitte enää
rakkautta tuntemaan, eikä minun silmiini sitä mahtia enää tulisi, joka
naisen sydämen taipumaan saisi. O, sillä minun rakkauteni sinuun, o
Bathseba, on suuri ja hurmattu, niinkuin se joku rikos ja synti olisi,
ja se on itsensä niin ylölliseksi lyönyt, ikäänkuin sen takana kuolema
kasvamassa olisi. O! Jumalani, mitä minä puhelen, että minä rakkauteni
sinulle ilmotetuksi saisin!

Bathseba, minä raukenen sanojeni alla, sillä minun sanani, kun minä
sinulle puhun, ovat rakkaudesta lämpimät ja minusta tuntuu, niinkuin
niiden täytyisi punaiset olla ja niinkuin niillä olisi minun sydämeni
veren väri. Voi, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni opettaa
merkillisiä sanoja minulle.




XLVII.


Katso, Bathseba, sillä ilta on mennyt ja yö on kulunut ja nyt
valkeentuu uusi aamu jo, ja me istumme vieretysten vielä, emmekä ole
toisistamme hellittäneet. Anna, että minä vielä viimeisen kerran painan
sinun rinnalleni, ja anna huulemme vielä yhteen suuteloon yhtyä. Katso,
nyt on hyvä, ja nyt me istumme erillämme.

Kuule nyt, minä olen noussut seisomaan sinun eteesi, ja nyt minä kerron
sinulle yhden asian, josta minä tähän saakka olen sanattomana ollut.
Minä olen murhannut sinun miehesi Urian. -- Mitä varten otit sinä
kädelläsi sydämellesi? Sillä ethän sinä tänä yönä häntä muistanutkaan
ole. Vai muistitko sinä häntä, kun sinä äsken minun sylissäni olit? --
Kuinka? Tunnetko sinä hänen kuvansa itsesi lävitse niinkuin repivän ja
kylmän veitsen terän?

Bathseba, kylmene; kylmä minäkin olen. Nyt. Ei maailmassa syntiä ole,
ja rikokset ovat haaveita, joita näkevät ne, jotka eivät uskalla niitä
tehdä, vaikka tahtovat. Toivu, ja ole rauhallinen, rauhallinen minäkin
olen ja istun kylmin otsin.

Hyvä; joko sinä kokosit itsesi. Mitä synti on? Oliko meidän rakkautemme
synti? Jumala taivaassa, sitte minä sinun haastan kamppailuun kanssani!
Ja minä olen otteleva niinkuin rintaansa haavotettu jalopeura, sillä
minä tunnen ajatuksissani toivottomuuden synkeän mahdin, joka
voitettuna ja alasviskattuna vielä väkevämpänä nousee ja uuden
kamppauksen alkaa ja uudella voimalla, joka loimahtaa. Jumala, Urian
täytyi kuolla, ja minun syntini se ei ole. Sinä täytymyksen ihmisen
rintaan asettanut olet, ja minä tottelin. -- Mitä? Huimaako sinun
silmiesi edessä niin, että sinä nostat kätesi silmillesi? Siinä on
tuolin noja, nojaa siihen, ett'et horju, jos sinä rauennut olet. Hyvä,
nyt sinun silmäsi katsovat taas suoraan eteensä, ja sinun hengityksesi
käy taas. -- Hänen täytyi kuolla. Sillä minä tahdoin elää. Sillä minä
olin nähnyt sinun ja löytänyt sinun, ja mihinkä minä olisin itseni
itseltäni kätkenyt? Oh, minä murhasin Urian, ja hänen täytyi kuolla,
sillä hän oli tullut minun tielleni, ja sulkenut elämän minulta, ja
minun olisi täytynyt seisahtua, joll'ei hän olisi pois tullut. Sillä
minussa nousi minun mieleni, niinkuin virran vesi, kun sen tiellä sulku
on, enkä minä ennen nousemasta lakannut, ennenkuin minä kohista sain.
Urian täytyi kuolla, niin totta kun minä hengitän. Minä katson eteeni
nyt, kun minä tätä puhun, enkä katso sinua silmiisi, mutta minä en kadu
sitä, että minä sen tein, enkä koskaan tahdo katua, sillä oikein minä
tein ja minun täytyi se tehdä, ja se oli hyvä, että hän kuoli.

Mutta Jumalani, mitä minä teen! Herra Jumala! nyt vasta minä huomaan,
että minä sinun edessäsi puhun. Vuodatko sinä verta itsessäsi? Mitä
sinä tunnet? Anna kätesi tänne, minä suutelen sinun sormiasi, anna
anteeksi minulle, minun otsani on kipeä. Herra Jumala, kuinka kovia
sanoja minä sinulle olen puhunut! Oi, katso toisen kerran vielä minua
sillä tapaa minun silmieni pohjaan, sinä annat niin sulavalla sydämellä
anteeksi minulle, että minä tunnen vielä suloisemmin itseni mieleni
pohjaan tartutetuksi, kuin jos en minä ollenkaan rikkonutkaan olisi.

Oh, Bathseba, mikä sinun mieleesi nyt tuli? Sinä näytit ensin niinkuin
sinä olisit ruvennut minun puhettani kuuntelemaan, mutta nyt sinun
kasvojesi ylitse lensi puserrus, niinkuin sinun rintasi lävitse olisi
leikannut. Mitä sinä ajattelet? Sillä sinun kasvosi murtuvat, ja
puristuvat jäykiksi siitä, ja minä tunnen, niinkuin sinä liukuisit
minun läheltäni pois.

Kuule, kuule Bathseba, katso minua, minä rakastan sinua, ja ilman sinua
en minä voi elää. Kuule, etkö sinä kuule! Voi, etkö sinä rakkautta
tunne! Oh, Bathseba katso nyt, etkö sinä näe, pimeys on kamalana
varjona meidän taaksemme jäänyt, ja nyt on suuri ja lämmin onni
valuisena meidän edessämme odottamassa. Oh, tule minun syliini, kätke
pääsi tänne, tässä minun povellani on sen paikka, elämäni hädässä olen
minä sinua hakenut, ja nyt minä sinun olen löytänyt, tule, Bathseba,
meidän olomme on oleva yksi ainoa lämmin syleilys! Minä en kestä!
Bathseba, Bathseba. Minä olen kipeä, kun et sinä liikahda, tule!

Miksi sinä istut ja päätäsi suorana pidät ja katsot suoraan eteesi,
etkä liikahda? Ja nyt? Sinä nouset ylös, sinä olet kalpea ja värähtelet
koko kasvoiltasi, ja seisot siinä ikäänkuin sinä itsessäsi revitty
olisit. Etkö sinä kuullut, mitä minä äsken puhuin? Meidän onnemme
lämmin päivä on meidän edessämme ja meidän elämämme alku, kun me sen
käsityksin käymme. Mitä nyt? Eivätkö minun sanani sinulle asti kuulu?
Mutta nyt? Yhdessä silmänräpäyksessä sinä ikäänkuin sulat koko
olennoltasi, sinun katseesi herkähtää minun päälleni kuin armon tulva,
ja sinä horjahdat askelen minua kohden, mutta seisahdat siinä vielä
ikäänkuin silmänräpäykseksi ajattelemaan. Ja nyt minä näen sinun
silmäsi ihan edessäni, niiden katse sukeltaa minuun, mutta sitte ne
lyövätkin minuun, niinkuin jäykistävä parahdus. Sinä heität itsesi
minun syliini? Mitä sinä? Miksi sinä itsesi niin värähtävästi minun
rintaani vastaan puserrat! Sinä vapiset koko ruumiiltasi, ja sinun
huulesi polttavat minun huulillani. Ja nyt! Minä en vielä kerjennyt
ottamaan vastaan sinun suuteloasi, ja nyt sinä silmänräpäyksessä
tyrmistyt, ja vedät itsesi takaisin minun rinnaltani, ja minä tunnen
sinun suutelosi vielä niinkuin reväisyn itsessäni. -- Mitä? -- Mikä
musta haave tänä silmänräpäyksenä minun mieleeni itsensä lyö? -- --
Aiotko? aiotko? -- -- Ota pois -- -- ota pois -- --! Minä en saa
hengitetyksi, että minä saisin sanotuksi. Bathseba, Bathseba, se ajatus
ei ollut tosi! Mutta minä hallitsen itseni. Minä kysyn. Kyllä minä
sanani saan esille, vaikka ne tulevat verkalleen ja yksi kerrallaan.
Minä ajattelin. Oliko ... se sinun... Odota, niin minä saan sen
selkeästi ja yhtä mittaa sanotuksi. Oliko se sinun hyvästijättösi
minulle, kun minä sinun kuumettuneen vartalosi äsken vastaani tunsin?
Mitäh! Mitä! Onko se totta? -- Huuda, kirkase, jollet hengitystäsi
käymään saa! Horjutko sinä? Rauhotu, ei se niin kipeätä minulle tehnyt.
Kyllä minä kestän. Luuletko kaatuvasi? Tässä, nojaa päätäsi minun
olkapäätäni vastaan. Minä pidän kiinni sinusta. Taivuta vaan, anna
pääsi taipua, minä turvaan sinua rinnallani, kuinka lienteät ja
silitystä tarvitsevat sinun hiuksesi ovat! Voi, sinun raukkaa päätäsi,
mitä sinun kestää täytyy, anna, minä silitän! Nyt? Sinun raukeneva
poskesi hipasi jo minun rintaani ja sinun silmäsi ummistuivat suloisen
levon ha'ussa, ja nyt sinä jäykkenit ja vedit itsesi suoraksi, niin
että minun käteni, joka oli sinun ympärilläsi ja jolla minä tuin sinua,
hervaistuna vajosi alas! -- Jumalani, nyt minä muistan! Nyt minä
muistan.

Kuule, järkähtikö maa minun jalkojeni alla? Seisonko minä tässä
pystyssä? Ja olenko se minä, joka tässä seison, ja pitelen päätäni
kahden puolen? Se on kaikki totta. Minä se olen, joka tässä seison, ja
sinä, Bathseba seisot siinä, vähän matkaa minun edessäni, toisella
matolla. Kyllä kaikki minun edessäni selkeänä on. Ja sekin on
selkeä ... ei, minä en anna sen tulla huulieni ylitse. Ei, ei!

Bathseba, voi, mitä minä tekisin, jumalani, jumalani, mitä minä
tekisin! Katso, katso, minä olen maassa polvillani sinun edessäsi,
tähän minä olen huimaistu. Bathseba, Bathseba, eikö sitä vielä voi
muuttaa, näe minun käteni. Ne ovat yhteenjuotetut, minun rukoukseni
pusertelee niissä. Armahda minua! Voi, armahda minua! Jumalani, opeta
minulle sanoja. Minä olen henkeni hädässä. Herra Jumala, mistä minä sen
sanan löytäisin, joka sinun sydämesi liikahtamaan saisi!

Bathseba, elänkö minä? vai olenko minä kuollut? Minä katselen
ihmetellen ympärilleni. Sinäkö minun edessäni seisot, sinä joka olet
niin rakas... Voi nyt minä tunnen sen taas. Minä olen salaman lyömä! ja
minä olen tähän viskattu. Jumalani, onko tämä kaikki totta? Minäkö
tässä polvillani virun ja vapisen, ja ovatko nämä minun käteni, joita
minä hykertelen. Bathseba, Bathseba, ota tämä minun päältäni; minä en
kestä, Jumalan tähden, minä en kestä! Bathseba, etkö sinä näe, kuinka
minun silmieni hätä sinun silmiäsi hakee, älä vältä! oh, kestätkö sinä
minun silmieni hädän? Oi, älä salaa sitä, minä näin sen, kuinka sinun
silmäsi sulivat, oh, et sinä kestänyt, kun minun katseeni sisimmässä
epätoivossa itsensä sinuun haki, ja sinä horjahdit hiukan.

Jumalani, jumalani, minä hypähdän pystyyn. Minä otan sinun. Otan.
Kuinka voisit sinä minusta itsesi irrottaa! Mutta kuinka jäykkänä sinä
seisot! Minä olen astunut sinun tykösi ja epätoivoisessa hykäyksessä
olen minä ajatellut heittää käteni sinun ympärillesi ja masentaa sinun
vastarintasi kuumaan syleilyyn. Mutta nyt kun minä olen juuri lähellä
sinua, niin minä tunnen, niinkuin sinusta lähtisi vieras ja kova mahti,
ja minä vaivun herpaistuna kiihtymyksestäni. Voi, Jumalan kautta! etkö
sinä ymmärrä, etten minä ilman sinua olla voi, ja että minun mieleni
seisahtuu jäykistävässä hädässä, jos sinä minulta poissa olet. Sinäkö
siinä seisot, Bathseba, ja pysyt kasvoiltasi värähtämättömänä? Voitko
sinä olla vieras minulle? Sinä, sinä, joka ennen olit paljas rakkaus
minulle. Etkö sinä sitten minun palavan hätäni kouristusta näe?
Vapahda, vapahda minut! Voi Jumala! suulleni minä heittäytyisin, ja
tähän paikkaan tahtoisin minä rintani pakahtuvan, jos minä sillä voisin
sinun nostaa sinun epätoivosi synkeästä päätöksestä.

Oh, minun voimani on ohitse. Minä annan käsieni vajota ja riukenen
polvieni päälle tähän sinun eteesi. Minä olen ajatuksissani kylmä ja
vaipunut nyt, ja katselen itseäni kuin vieras ihminen, itseni
ulkopuolelta. Sinä seisot siinä minun edessäni juuri, ja minä olen niin
lähellä sinua, että jos minä kohottaisin kättäni, niin minä tavottaisin
sinun hameesi lievettä. Kuinka kaukana sinä sentään minusta olet. Sillä
kun minä käteni ajattelen oijentaa, niin se raukeentuu jo puolitiehen,
ennenkuin se sinun tavottanut on ja vaipuu alas, sillä vaikka sinä
minua läsnä juuri seisot, niin hupenet sinä minun ajatuksissani sentään
hämärän etäisyyden taakse. Sillä sinä seisot niin ajatuksiisi
sulkeutuneena minun edessäni ja niin kokonaan poispäin kääntyneenä,
vaikka sinun kasvosi minua kohden surullisesti katsovatkin, että minä
vaivun kokoon itsessäni ja tunnen itseni yksin jätetyksi. Mitä sinussa
liikkua mahtaa? Sillä sinä seisot heikkona ja vapisevana, mutta sentään
minä tunnen, että minä keveämmin voisin käteni levittää, ja maanpiirin
paikoiltaan nostaa, kuin että minä sinua sinun sydämesi kovassa
päätöksessä järkyttää voisin. Voi, minä väsyn, ja annan sen olla. Enkä
minä riutuneessa mielessäni enää muuta tee, kuin että minä vielä
viimeisen kerran otan sinun kuvasi itseeni, ja imen sairaan sydämeni
sinun näöstäsi täyteen. Sinä olet selittämätön minulle siinä kun sinä
seisot, ja minun tuntoni ja ajatukseni ovat tällä hetkellä uuvuksissa,
niin ett'en minä ymmärrä mitään sinusta nyt muuta kuin ihmettelen,
Sillä minä olen sinun sydämesi rakkaus ollut, ja nyt sinä olet kova
minulle. Mikä sinun teki, että sinä rakkautesi rintaasi suljit ja
sydämesi minulle lukitsit? Etkö sinä itse sen alla kärsi? -- Oh, minun
puheeni nyt ovat kaikki löyhää humuilua. En minä sinua ymmärrä, ja sinä
olet pyhä minulle ja salaperäinen ja puhdas, ja sitte sinä olet tuskien
haava minulle.

Voi, kuinka minä olen vaivuksissa, kun minä tässä sinun edessäsi olen,
ja annan huulieni käydä, että minä jotain vielä sinulle puhua saisin.
Sillä minä puhuisin vielä jonkun sanan sinulle, vaikk'ei minulla mitään
sanottavaakaan ole, mutta minä tahdon puhua vaan, sillä sitte sinä
viivyt pienen aikaa vielä, ennenkuin sinä lähdet. Sillä minä näen,
ett'et sinäkään henno minua kuulemasta lähteä, vaan viivyt ja viivyt,
etkä tahtoisi vielä juuri lähteä. Minä ymmärrän sinut, sillä sinun
sydämesi on aina ja yhä minun, ja minä tunnen sen nyt, kun minä heikko
olen, mutta sinun täytyy kaiketi lähteä, koska sinä sen niin ajatellut
ja päättänyt olet. Enkä minä sinua enää kieltääkään jaksa. Mutta älä
lähde juuri vielä, viivy vielä pieni aika, yhden hiukan; minä en voi
koota ajatuksiani, sillä minä olen lyöty ja riutunut ja minun
ajatukseni ovat vaivuksissa, mutta minä tahtoisin, että minä voisin
sinulle hyvästijätön sanan löytää, sillä minä tahtoisin semmoisen sanan
sinulle hyvästijätön sanaksi löytää, että se aina sinun sydämessäsi
soisi, ja sinun rakastavan sydämesi liikkumaan saisi aina kun se sinun
mielessäsi heräisi, mutta minä olen heikko ja väsynyt ja sanat
hupenevat minun ajatuksistani, niin ett'en minä sitä sanaa tavottaa
jaksa, vaan yhtäpäätä puhelen ja puhelen. Mutta sekin on hyvä, että
minä puhelen, sillä jos minä lakkaisin puhumasta, niin sinä läksisit
pois ja sitte minä olisin yksin. Mutta viivy vaan ja anna minun jotain
puhua, puhella kepeästi, sillä minun mieleni keventyy siitä ja minä
näen, että se on sinullekin huojennukseksi. Viivy vielä, kyllä sinä
sitte saat lähteä; kun sinä lähdet, en minä kättänikään ole voiva
oijentaa sinua pidättääkseni. Kyllä minä tiedän, että kun sinä nyt
minun silmistäni lähdet, niin en minä koskaan enää silmilläni sinua
näe. Jumalani! Oh, viivy vielä pieni aika, sen verran että minä vielä
hiukan saan hengittää samaa ilmaa, jota sinäkin hengität.




XLVIII.


Missä minä olen? Kuka minä olen? Herra Jumala. Herra Jumala. Minäkö
tässä istun?

Minäkö? Tuossa istui Bathseba, kun minun sydämeni niin lämpimänä nousi.
Tässä pidin minä hänen kättänsä kädessäni. Jumalani, Jumalani! Minäkö
se ihminen olen, joka tässä istun ja ajattelen? Enkö minä joku toinen
ole, joka vieraana katselen itseäni ja kauhusta seisahdun, että elämä
semmoinen jollekin on?

Minulleko tämä tapahtunut on? Minulleko, juuri minulle? Miks'ei yhtä
hyvin jollekin toiselle? Jumala. Suuri Jumala. Enkö minä ihminen ja
sinun lapsesi ole? Olenko se siis minä, jota tämä kohdannut on?




XLIX.


Yö on tyhjä ympärillä, ja tyhjyys humisee huoneessa, ja kun minä ylös
uskallan katsoa, niin on kaikki tyhjää minun ympärilläni. Tyhjä, tyhjä
on kaikki, ja elämä avautuu tyhjänä eteen. Minä istun kyyristyneenä
istuimellani ja tunnen ... tunnen että hän on poissa, ja että nyt on
tyhjyys.




L.


Bathseba, Bathseba, missä sinä olet? Etkö sinä minun värisevää ääntäni
kuule? Bathseba, Bathseba, vastaa! Missä sinä olet?

Bathseba, Bathseba, minun ääneni kuolee pimeään yöhön, kun minä sinua
kutsun, mutta yö jää vaikenemaan. Tule nyt jo! Minun sydämeni kätkee ja
minun ääneni helähtää tuskasta. Missä sinä olet, Bathseba? Onko se
totta, että minun ympärilläni on tyhjä? Minä pelkään yksinäni olla,
tule!




LI.


Bathseba, kuka sinä olet ja mitä sinä olet? Minä olen ottanut kovasti
itseeni, ja nyt minä olen selkeentynyt sinusta monessa. Mutta minä en
tunne sinua, mitä sinä olet?

Sitä minä nyt ajattelen, mitä sinä silloin olit, kun sinä itsesi
minusta pois irrotit. Nyt minä ensikerran olen uskaltanut sitä
ajatella, ja minulla on ollut ankara kamppailu itseni kanssa.

Nyt minä olen yhdeksi hetkeksi itseni voittanut, ja nyt minä kiellän
itseni, sillä kun minä ajattelen sinua nyt, niin sinä kasvat niinkuin
suuri ja valuinen henki minun ylitseni, ja minussa herää hämärä tunto,
niinkuin se, joka sinussa silloin liikkui, jotain suurta olisi ollut,
ja vielä suurempaa kuin rajaton halajoiminen.

Sillä minä näen, että sinun voimasi oli suuri, kun sinä minua silmästä
silmään seisoit, ja minun epätoivoni kamppauksen kestit. Sinä olit sinä
hetkenä itsellesi kova, kun sinä itsesi minulle kovaksi teit, ja sinä
vapisit jäykistymisesi alla, ja minä muistan nyt, että minä näin sinun
silmiesi alustat sinisesti värähtävän, ja syvän kärsimyksen piirun
sinun suusi ympärillä, niin että sinun kasvosi olivat kärsiväisiksi
uurretut.

Bathseba, yhdessä minä sinun ymmärrän: sinä olet puhdas ja toinen
olento kuin minä, ja sinä olet uhrautumisen kirkastettu henki, ja sinä
olet vaeltanut syvän kärsimyksen kautta, että sinä niin kirkastetuksi
olet tullut. Mutta se on kova ja ankara näky, ja minä luhistun sinun
ilmestyksesi edessä.

Voih! minä olen ihminen, mitä varten sinä jätit minun!




LII.


Tuska, tuska! Elämä on sula tuska ja suuri kärsimys, ja elämä on kuuma
houre. Ja ihmisen elämän pohja on vaiva, ja ihmisen elämän sisältö on
hätä, ja suuri huuto käy ihmisen elämän lävitse, ja se huuto on
valituksen huuto, ja se on paljas parahdus.

Sillä ihmisen olo on tulenkipenän olo, ja ihminen itse on valkean
polte. Ja ihminen tuntee olonsa niinkuin tuikkivan palon, ja hänen
henkensä on hehkumista. Sillä elämä on kolkko ja kamala, ja elämä
kylpee tuskissa ja elämällä on kuoleman haju ja jokaista elävää elämä
ruoskii. Ja minä avaan suuni suureen huutoon, että minä saisin hätäni
mahtumaan siihen, mutta minun hätäni jää sydämen pohjalle makaamaan, ja
minun huutoni palaa takaisin sydämen päälle.

Sillä elämä on tullut ihmisen päälle, ja se on sytyttänyt hänen
ohimoilleen palavat siniset liekit, ja ne liekit ovat kammotuksen
liekkejä. Ja ihminen lentää eteenpäin ja huohottaa suu auki, kun elämä
häntä ratsastaa, ja se on elämän puserrus, joka häntä sillä tapaa ajaa.




LIII.


Jumalani, miks'et sinä minua armahda, kun minä vuoteellani makaan ja
näännyn! Sillä minä en kestä, ja minä vapisen kun minä tunnen tuskieni
hetken lähestyvän.

Minä en kestä, en kestä, ja joka hengenveto on kuormaksi minulle. Sillä
minun olemiseni on niinkuin suuri haava, josta yhtä mittaa verta
tiukkuu. Jumalani, minun kärsimykseni ovat minun lannistuksiin
rutistaneet, ja kun minä käteni ristiin liitän, ja minun pitäisi
rukoileman, niin minä huudan tuskasta.

Oh, armahda minua, suuri Jumala, sillä en minä muuta rukoile, kuin
ett'ei minun aamulla enää herätä tarvitse ja uuden raskaan päivän
valkeentumista nähdä, kun minä yöllä olen unen silmiini saanut.




LIV.


Joskus kun minä vuoteellani yksin olen ja pimeä yö avoimien silmien
yllä lepää, ja kun minä olen maannut ja ylös eteeni tuijottanut, niin
että aika minun mielessäni seisoo ja lepää päällä niinkuin raskas ja
matala laki, niin ett'en minä tiedä, missä minä olen, ja kuinka minä
olen, vaan on niinkuin minä aina yhdellä tapaa olisin hädän
puserruksessa ylös päälleni tuijottanut, ja niinkuin ei aikaa enää
olisikaan, vaan niinkuin kaikki seisoisi alallansa niinkuin uumottava
ja käyvä sielun olo; ja kun minä siinä olen ollut, niinkuin minä
hädässä olisin itsestäni ulos nostettu ollut, ja niinkuin koko olo
olisi paljas ja pohjaton hätä ollut, joka joka puolelta minun
ympärilläni seisoi, niinkuin kova ja korkea seinä, niin silloin olen
minä kummallakin kädelläni ottanut sänkyni kumpaankin laitaan, ja
pusertanut käsilläni niitä niin, että minun sormieni päät ovat
sattuneet ja että minä olen peittoni alla vääntynyt. Sitte minä olen
seisahtunut siihen kesken siitä vääntynyttä liikettäni, ja olen pysynyt
hiljaa ja liikahtamattomana. Vasta viimein, kun minun pääni on valunut
tyynyltä alas ja minun polveni ovat peitteen alla koukistuneet, olen
minä verkalleen ja kylmällä äänellä, ikäänkuin minä jollekin edessäni
minua vastapäätä olisin puhunut, sanonut: Jumala, helvetin herra, ole
kirottu, sillä sinä olet elämän luonut. Senjälkeen, kun minä sen olen
saanut sanotuksi, niin olen minä vaiennut, ja jäänyt liikahtamatta ylös
pimeyteen katsomaan ja kuullut, että ääneni on kuollut, ja että sen
perästä kaikki on pysynyt vaiti, niin että huoneessa on ollut
hiljaista, niinkuin ei kukaan olisi koskaan puhunut. Kun minä sitte
olen taas kauan ollut liikahtamatta ja pitänyt suutani auki, että minä
hengitetyksi sain, niin ajattelen minä Jumalaa taas, ja sitte minä
kuulen oman ääneni niinkuin jonkun vieraan äänen, joka minun vieressäni
puhuu, ja se sanoo: Perkele, Perkele, ja koko ajan ajattelen minä
Jumalaa, ja minä tunnen että minun huuleni käyvät niiden sanojen
mukana. Minä kuulen sen useampaan kertaan ja minun ääneni on kova ja
selkeä, kun se sen puhuu, ja minä itse olen koko ajan kylmä ja tyyni,
ikäänkuin minä veriviholliseni edessä murha-ase kädessä seisoisin, ja
vaanivin silmin hakisin, mistä minä sen hänen sydämeensä upottaisin,
niin että lämmin veri valuisi minun kädelleni. Mutta kaikki pysyy
äänettömänä, ja minä jään makaamaan jäykistyneenä ja alallani
vuoteellani taas, ja kuulen, kuinka peitto kahisee, kun minun raskas
hengitykseni nousee ja laskee. Minun silmäni ovat auki yhä, ja minä
tuijotan ylös pimeään päälläni, ja kaikki seisoo ja humisee
äänettömänä, ja kun minä hengitän, niin minun rintani on kipeä.




LV.


Nyt minä olen ajatellut, mitä elämä on, ja se on suuri hätä.

Tällainen se on. Sillä joskus se on niinkuin nahkea ja harmaa hirviö,
jolla ovat lukemattomat niljakkaat käsivarret, ja joka makaa ihmisen
päällä ihan hänen rintansa päällä ja antaa niiden niljakasten
käsivarsiensa ihmistä lähelle ja lähemmälle hiipiä ja häntä syleillä,
ja niiden syleilys on selvä tukaluus, niin että niiden alla hengestään
taistelee, ja koko olo on paha-olo.

Mutta sitte on elämä toisen kerran niinkuin suuri ja kova vuori, joka
on paiskattu ihmisen päälle, niin että joka jäsen on sen alle
lamattuna, niin ett'ei pientä sormeansakaan liikahtaa voi, ja että
ajatuksen sykähdyskin ennen syntymistään raukee, sillä niin läpitsensä
on maahan lyöty.

Ja vielä on elämä niinkuin valkea, joka joka jäseneen on sytytetty, ja
niinkuin kimakka ja tulinen puserrus, joka koko ihmisen itsestään
nostaa ja suulleen heittää. Ja sitte se on rinnan vaiva ja sydämen
tuskallinen kolkutus ja ainainen hengen ahdistus.




LVI.


Mutta sitte minä olen elämän vielä tämmöiseksi nähnyt. Että se on
niinkuin suuri autius, jonka keskellä ihminen kivettyneenä seisoo, ja
omaa itseään pelkää.

Sillä minä näen sen, niinkuin pimeän yön avaran meren rannalla. Sen
meren pinta on musta. Mutta toisella puolella sitä mustaa merta näkyy
laakea ja autio ranta ja sillä rannalla häämöttää yksi ainoa heikko ja
kuollut valkea, joka on sininen ja jäykkä niinkuin aaveen uni. Se on
matalalta, melkein häälyvän meren tasalla, ja se tuikahtelee niinkuin
se sammumassa olisi ja enää viimeisiä kertojansa koettaisi heikon
valonsa koota ja ylös lehahtaa, mutta se elää yhä ja sen valo häämöttää
kuolleen veden pinnan ylitse, joka hengettömänä hiljaa häälyy. Mutta
sen valkean takana on syvä pimeys, ja kaikki on hiljaista, eikä kuule
muuta kuin aution meren heikkoa loksuntaa. Se valkea elää yhä, vaikka
sen joka hetki tukehtuvan luulee, ja joka hetki lentää kelmeä ja kolkko
valaistus liikkuvan meren ylitse.




LVII.


Tuskista minä lakkaamatta laulan, ja tuskista minä laulaa saan, sillä
minä olen tuskien vihitty profeetta, ja minä olen tuskan kasteella
kastettu.

Ja minun sanani valuvat minusta, sillä minun tuskani opettaa minulle
minun sanani, ja minä puhun sentähden, ett'en minä voi puhumatta olla.

Voi tuskat! Sillä minä olen uskottomaksi minun Bathseballeni tullut, ja
minä hellytän sylissäni minun tuskiani, ja minun tuskani ovat minulle
minun lämpimin oloni.




LVIII.


Tämä oli kuolevan Bathseban sana minulle, jonka hän puhui, että se
hänen kuolemansa jälkeen tuotaisiin minulle. Näin se, joka hänen
sanansa toi, kyyneltensä keskeltä hänen sanansa minulle puhui:

Sanokaa Davidille, minun kuninkaalleni, että hän on ollut minun
sydämeni herra. Ja sanokaa hänelle, että minä siitä hetkestä, kun minä
hänen tyköänsä lähdin, ja hänen ijäksi olin jättänyt, kitunut olen
niinkuin valkea, jolta hänen valutuksensa on otettu pois. Sillä minun
sydämeni oli hänessä, ja kaikki minun ajatukseni elivät hänessä aina,
niinkuin lehdet, jotka puusta viherjöitsevät, sillä hän oli minun
puuni, ja hänestä minä imin minun viherjäni ja ajatusteni lämpimyyden.
Ja siitä hetkestä, kun hänen silmänsä ensiksi minun päälläni lepäsivät
hamaan minun sydämeni viimeiseen tykähdykseen asti, olen minä sydämeni
kaikissa ajatuksissa hänen ollut, enkä minä sitä minun ajatusteni
lämmintä onnea mihinkään elämässä vaihtaa tahtoisi.

Sanokaa tämä hänelle, sillä minä tahdon, että hän minun rakkauteni saa
kuulla. Ja muistakaa, että te minun joka sanani sanotte hänelle. Minun
on niin suloista, että hän tämän saa kuulla, sillä en minä ennen vielä
sitä saanutkaan hänelle niin sydämestäni sanotuksi, kun minä sen
tahtoisin. Sillä en minä muuta elämässäni ajatellut ole, kuin sitä,
kuinka minä hänelle hyvä voisin olla, ja minun sydämeni tulee
lämpimäksi, kun minä ajattelen, mitä minun elämäni olisi ollut, jos
minä aina olisin saanut hänelle elää ja häntä lähellä olla, sillä sitte
minun elämäni olisi ollut yhtämittainen valutus ja onni ja alinomaa
olisin minä sydämeni lämpimäksi tuntenut.

Enkä minä tiedä, sillä vieläkin minä kadun, että minä hänen tyköänsä
läksin silloin kun hän minun luokseni oli tullut. Sillä minusta on
niinkuin minun olisi tarvinnut hänen otsaansa silittämään jäädä, sillä
se oli niin kalpea, kun minä hänen jätin, ja minun särkee sydäntäni
vielä, ett'en minä päätäni hänen povelleen painanut silloin kun minä
läksin, sillä minä tunnen niinkuin hänen rintansa pakahtuvan huokauksen
olisi täytynyt sulata, jos minä olisin pääni hänen rinnalleen laskenut.
Sitte minä olen ikävöinnyt kanssa, ja siitä hetkestä, kun minä jätin
hänen, niin olen minä riutunut. Kun minä nyt sitä ajattelen, niin tulen
minä heikoksi, ja minusta tuntuu yhden hetken, niinkuin se sentään
kukaties olisi ollut parempi, jos minä silloin olisin jäänyt hänen
tykönsä, ja jos se toisen kerran vielä voisi tapahtua, niin minä
luulen, ett'en minä silloin kestäisi niin tehdä, kun minä viimeksi
tein.

En minä tiedä, kuinka minun silloin tapahtui. Mutta minun täytyi pois.
En minä sitä silloin niin selvästi ajatellut, minä tunsin sen vaan, nyt
jälkeenpäin olen minä sitä lakkaamatta ajatellut, ja sen täytyi
tapahtua. Ja hyvä se onkin, että se tapahtui. Mutta se oli niin kovaa.
En minä sitä yhtään kertaa ole itkenyt, mutta siitä asti on joka minun
askeleni ollut heikko. Kun hän silloin puhui minulle sillä tapaa, ja
minulle selkeentyi, mitä oli tapahtunut, tunsin minä itsessäni niinkuin
kammotuksen, ja kun minä ajattelin, että minä hänen syliinsä senkin
jälkeen vielä olisin tullut, kun semmoista oli tapahtunut, niin
kutistuin minä kokoon mielessäni. Sitte nousi minun silmieni eteen
näky, niinkuin pitkä ja nääntyvä elämä, minä näin sen niinkuin se olisi
ollut rakkauden täyttämä, mutta sitte näin minä sen ympärillä pimeän
epätoivon, en minä tiedä mistä se epätoivo nousi, mutta se kasvoi, ja
viimein se epätoivo otti sen rakkaudenkin ja muutti sen synkeäksi
toivottomuudeksi, ja silloin minä tunsin, että siitä elämästä tulisi
kirous. Silloin minulle selkeni, että minun täytyi lähteä pois hänen
tyköänsä. Jumalani, kuinka se vihlasi minua! Mutta se tunto astui eteen
niin kovana, ett'ei minulla ollut sen edessä mitään tahtoa. Minä itkin
ja vapisin itsessäni silloin, ja minä luulen, että minun rakkauteni oli
sinä hetkenä selvempänä ja lähempänä minua, kuin se oli koskaan ennen
ollut, mutta minun täytyi lähteä pois. Kun minä ajattelen sitä nyt
vieläkin, niin minä tunnen että elämä oli säälimätön minulle silloin,
ja minä tunnen vieläkin mieleni jäykistyvän, kun minä ajattelen, että
minä olen semmoisen hetken elänyt. Miksi minun huuleni vielä
kangistuvat, kun minä tästä puhun? Nyt minä sentään saan kuolla pian.
Ja kun minä mieleni hillitsen, ja sitä ajattelen, niin taitaa se
sentään parhaiten olla käynyt, että kaikki näin on tapahtunut. Sillä
minä olen kovan elämän elänyt, mutta minun rakkauteni elää minussa, ja
minun on suloista kuolla, kun minä vielä kuolemanikin hetkellä saan
rakkauteni lähelläni tuntea.

Sanokaa tämä kaikki hänelle, sillä hän on minun sydämeni herra, ja
minun vereni lämmin, ja hänelle kuuluisi kaikki, mitä minä sydämessäni
tunnen ja tuntenut olen. Minun on suloista jättää tämä maailma, kun
minä tiedän, että minä viimeiseen hengenvetooni saakka olen häntä koko
sydämelläni rakastaa saanut, ja kun minä oikein ajattelen, niin minun
tulee olla elämälle niin lämpimästi kiitollinen, sillä minä olen saanut
elämäni rakkauden löytää ja sitä kantaa. Sanokaa tämä hänelle, että hän
saa kaiken kuulla; sillä minä tiedän, että hän on iloinen, kun hän saa
minusta jotain kuulla, ja minä itse olen niin iloinen, että minä saan
tätä hänelle puhua, ja minä tiedän, että tämä on tuleva hänen
sydämelleen niinkuin hellä suutelo minulta. Ja kantakaa tämä suutelo
hänelle minulta, sillä minä halajaisin vielä yhden kerran häntä suulle
suudella.




LIX.


Aamu, joko valkeennut? Minä muistan, että minä ehtoosti jäin tähän
istumaan. Tuossa he olivat, heitä oli kolme, seisoivat matolla tuossa
edessä juuri, he, jotka sen sanoman toivat. Se on sama matto tuo ja
tässä samassa paikassa minä silloinkin istuin kun he kertoivat. Kyllä
minä sen selvästi muistan, eilen illallahan se oli. Kun he sitten
olivat puhuneet ja jäivät odottamaan, ja kun minä nousin seisomaan ja
kylmästi ja väräjämättömällä äänellä sanoin heille: hyvä, minä kuulin,
vai on Bathseba kuollut, saatte lähteä, niin tuosta ovesta he sitte
menivät, edellä hän, joka puhui ja Bathseban sanat minulle sanoi, sitte
jäljessä molemmat toiset, jäljempänä se, joka koko ajan oli itkenyt ja
silmiään kuivannut. Kun se ovi heidän jäljissään suljettiin, niin on se
siitä asti pysynyt suljettuna, enkä minäkään ole muuta liikkunut, kuin
että minä hetken pysyin jäykkänä seisomassa ja annoin silmäni pysyä
ovessa, jossa viimeksi liikkunut oli, ja sitte istuin. Kyllä minä sen
kaiken selvästi muistan ja näen. Sitten on yötä kulunut, ja taitaa olla
aamu jo, koska valkeat ympärilläni ovat harmaassa ilmassa sakeat ja
sauhuvat.

Mutta oliko se eilen? Se oli eilen, minä olen varma siitä. Siitä on
pitkä, hyvin pitkä aika, mutta eilen se oli. Mutta eikö se sentään ole
harmaiden ja liikkumattomien vuosien takana? Tässä samassa huoneessa se
juuri oli, ja nämä samat seinät kuulivat minun kanssani yhdessä sen
että hän on kuollut. Bathseba on kuollut. Kyllä minä totta sanoin. Hän
on kuollut. Eilen illalla se minulle sanottiin. Bathseba on kuollut.
Miksi käy minussa ympäri, ikäänkuin minun ajatukseni olisivat leikatut
toisistaan?

Oh, minä tiedän, se oli paha uni. Minä muistan selvästi. Minähän nukuin
eilen illalla ja nukun vielä ja näen semmoista unta. Kyllä, kyllä. Unta
minä näen. Bathseba elää, ja minä saan kerran vielä ottaa häntä kädestä
ja se käsi on lämmin ja vastaa minun heikkoon puristukseeni
punastuvasti. Mitä? Miksi kiskasi minua päästäni korvien yläpuolelta?
Hän on kuollut ja makaa paarilla, ja jos minä saisin nähdä hänen, niin
hänen huulensa, joita minä suloisessa kärsimyksessä tahtoisin suudella,
makaisivat kankeina ja hengettöminä minun edessäni. Hän on kuollut. Hän
on kuollut. -- Mitä minä siitä puhelen, minussa on kaikki sammunut?

Voi harmaa päivä, joka nouset, säästä minua! Sinulla on kova valo.
Miks'en minäkin. Kyllä minä elämää katsoa uskallan. Selkeentyköön
sitte. Elämä on jäässä niin kauas kuin ajatus jaksaa. Elämä on
jäätynyt, sen terävät jääsirut pistävät arkaan rintaan. Nouse, nouse
vaan, harmaa päivä ja anna elämän selkeämpänä näkymään nousta, en minä
pelkää. Sakea ja painava yö, harmaa ja kova päivä. Minä opin
kivettymään ja oman sydämeni armahtamattomasti lannistamaan. Sitä tietä
elämä rauhottuu ja se saa jään kirkkaan selkeyden. Hyvä, hyvä. Bathseba
on kuollut ja elämä on jäänyt jäljelle vielä.




LX.


Voi Bathseba, sillä minun kyynelteni lähteet tulvivat minussa, ja ne
tulvivat yhä, ja uudestaan ja uudestaan herkkyy minun mieleni, niin
että minä poskilleni kyyneliä vuodatan. Sillä kun minä istun, niin
nouset sinä minun mieleeni ja minussa liikahtaa, mutta sitte minä
herkyn itkemään, sillä et sinä enää olekkaan, ja nyt minun elämäni on
tyhjä.

Oletko sinä poissa? Saatatko sinä olla poissa? En minä sitä vielä uskoa
osaa. Joka silmänräpäys herää sinun kuvasi rinnassani, minä tunnen
sinun, sinä olet minua läsnä, ympärilläni, lähempänä minua kuin koskaan
ennen. Ylläni ja itsessäni minä sinun tunnen niinkuin haikean suutelon.
Etkö sinä siis ihan minun sydämelläni ole? -- Silloin minä näen hänen
kuvansa. Kuollut, kylmässä haudassa, harmaa kasvoilta. Minun vihlasee
keskeltä rintaa ja minä ajattelen kirkaista. Minä olen yksin elämässä.
Yksin, maailma on hengetön minun ympärilläni. Bathseban sydän on
kylmentynyt. Paleleeko minua? Kuinka kammottavan yksin minä olen! Mutta
sitte minulle herää Bathseba taas mieleen. Kuinka suloisesti ja
läheisesti hänen sydämensä oli minun omani. Taas minä herkyn ja rupean
itkemään, ja minä itken haikeasti ja sydämeni pohjasta, ja minun
kyyneleni juoksevat ikäänkuin ei niillä loppua olisi, ja kastavat minun
poskeni. Silloin elävät taas hänen viimeiset sanansa minussa; minun
kyyneleni seisahtuvat hetkeksi, kun hän näin minun sieluuni koko
olossaan herää, mutta sitte minä muistankin että nyt hän on poissa, ja
sitte minä itken taas, mutta nyt kyynelet hivelevät hellästi minun
poskiani. Kuinka hän oli oma ja ainoa minulle, minun sydämeni kukkanen,
ja minun mieleni ajatusten hellä tuntija! Mutta onko hän poissa
minulta? Eikö hän yhä elä minussa? Yhden hetken minussa värähtää kuin
syvä tunto. Bathseba on minua lähellä. Hän elää, liihottelee minussa.
Etäinen ja valuinen odotus vihertää minussa. Yhden hetken tekee minun
mieleni kohottaa päätäni ylös korkeutta kohden ja vannoa, ett'ei minun
elämäni musta ole oleva, ja ett'ei minussa muuta ajatusta ole oleva,
kuin että minä Bathsebaa kohti pyrin, sillä hän odottaa minua, ja me
olemme kerran yhtyvät yhteen syleilyyn ja liihottelevat toinen
toiseemme. Mutta sitte raukenee minun mieleni ja minun valani tyrehtyy
huulille ennenkuin se tehtykään on. Sillä Bathsebaa ei ole, ei ole; ja
minä olen yksin.




LXI.


Voi yksinäisyys, sillä nyt minä yksin olen, ja nyt minä autiuden
vaikenevia taipaleita vaeltelen.

Oi yksinäisyys! Minä olen keskellä elämää, ja ihmiset liikkuvat minun
ympärilläni, ja jos minä ulos menen, niin keskellä kaupunkiani minä
olen. Mutta katso, minä olen yksin sittenkin, ja minun ympärilläni on
hiljaisuus niinkuin haudassa.

Oi yksinäisyys, sillä sinä olet kamalan äänettömyyden minun sydämeni
ympärille istuttanut; ja kun minä ajattelen, niin minä seison yksin
korkean taivaan alla, ja kaikki ympärillä on kuolemaan vaipunut, niin
ett'ei minun korviini ääntä tule, eikä minun silmieni edessä iloa ja
elämää näy, muuta kuin kolkkoa häälynää, joka ilman tarkoitusta on, ja
joka on niinkuin aaveiden häämöttely synkeän kuun valossa.

Voi yksinäisyys, sillä sinä olet minun ainoaksi ystäväkseni tullut,
joka aina minun kanssani pysyt. Etkä sinä silloinkaan minua jätä, kun
minä vuoteelleni nousen ja maata panen, vaan sinä tulet minun mukanani
ja panet itsesi maata minun viereeni, niin että, kun yön pimeä silmien
päälle laskee, niin sinun läsnäolosi selvänä vieressään tuntee.

Ja nyt minä tunnen yksinäisyyden ja tiedän, että se se on, jossa kaikki
liikkuu. Sillä kaiken vierellä on yksinäisyys, ja kussa kaksi ovat
yhdessä, siellä on yksinäisyys kolmantena, Eikä ole hauta maan povessa
niin syvällä, ett'ei yksinäisyyden äänettömyys sinne pääsisi hiipimään,
eikä ole juhlaa niin humisevaa, ett'ei yksinäisyys siinä jokaisen
vieressä istuisi ja jokaisen lähin ystävä ja jokaisen oma sydämen
ystävä olisi.




LXII.


Voi, nyt minä olen uuden morsiamen itselleni löytänyt, ja nyt minä
rakastan kuolemaa. Sillä uuden rakkauden minä olen oppinut ja se uusi
rakkaus on ottanut minun kokonansa. Voi, valju kuolema, voi, minun
morsiameni, tule, sillä minä olen polvillani ja odotan sinua, tule,
sinun syleilyäsi minä odotan, oma morsiameni.

Missä sinä viivyt, sinä kuolema! Oi, sinun sylisi olisi vilvotus
minulle, tule ja suutele minua sydämelleni, että sen vaiva lievittyisi,
tule, ja ota minut, sillä polvillani minä sinun tulemistasi odotan.
Minun uusi morsiameni, suloinen kuolema.




LXIII.


Saul, Saul, minun sydämeni sankari, suuri olit sinä ja suuri oli sinun
henkesi, ja totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.

Minä soittelin sinun edessäsi ja minä olin lapsi, mutta kun minä
kohotin silmäni sinun puoleesi, niin liikahteli sankarin kuva minun
sielussani. Sillä sinä, Saul, olit minun sankarini ja minun sydämeni
herra, ja minä olisin polvistunut sinun eteesi, jos minä olisin sinun
silmistäsi lukenut, että sinä olisit sen tahtonut.

Sillä katso, joskus oli sinun olentosi niinkuin haikea laulu, ja toisen
kerran nousit sinä pauhuun niinkuin Jumalan myrsky, mutta sitte olit
sinä vielä niinkuin harmaa vuori, niin jäykkä ja tuijottava. Ja kun
minä olin sinun silmiesi edessä, niin vapisin minä sinua, ja kun minä
jäin yksin, niin minä itkin, enkä minä tiedä mitä; se oli, ikäänkuin
minä sinua olisin itkenyt.

Saul, minä tunnen sinun, ja minä olen sielussani sinua nähden kasvanut.
Ja vaikka minä joka hetki luulen sinun olosi pohjaan näkeväni, niin
jokaisena uutena päivänä näen minä sinun elämäsi syvempänä vielä
edessäni.

Saul, minun suuri sankarini, minä istuin sinun vieressäsi öiden
hiljaiset hetket, ja päivien humussa minä ratsastin sinun sivullasi.
Mutta kun minä sinua nyt muistan, niin en minä sinua niin muista, kun
sinä voittojen ja tekojen valaistuja teitä kuljit, vaan ne hetket minä
muistossani elän, kun minä pitkien öiden hiljaiset ja synkeät hetket
sinun rinnallasi istuin ja aamun viimein hiljaa näin otsallesi
valkeentuvan. Sillä minä näen, että yöt sinä elit, mutta päivinä et
sinä itseäsi ollut, etkä sinä itseäsi muistanut, sillä elämän humu
ottaa ihmisen itseltänsä.

Tämä sinun kuvasi päivisin oli, jolloin sinä olit kansan sankari. Sillä
minä näin sinun sotajoukkojesi kohinassa, kun sinä ilmestyit, niinkuin
kirkastus ja ratsuasi hypähyttelit, ja kun sinun vihasi ääni sai
ystäväinkin sydämet vavahtamaan. Ja minä näin sinun valtaistuimellasi
istuvana, kun sinun otsasi sinun kruunusi alta hohti, ja kun kansat
tummissa riveissä sinun edessäsi seisoivat ja etäisimmätkin kukkulat
peittivät, ja kunnioituksen vavistus povissaan sinun lakisi armollisia
ja ankaroita sanoja kuuntelivat. Semmoisena sinä kansalle ilmestyit, ja
kun sinua katsoi, niin luuli itsensä mitättömyyteen hupenevan.

Mutta kun yö vaipui maalle ja ilma vaikeni, ja kun sinä jäit yksin
huoneesesi istumaan, niin suurempana ilmestyit sinä minun silmieni
eteen, kun minä kanteleni kanssa sinun jalkojesi juurella istuin. Sillä
sinä, se sankari, joka päivällä olit katsonut ihmisten ylitse niinkuin
tomun ylitse, sinä istuit ja vapisit yöllä. Pimeässä minä näin sinun,
kuinka sinun pääsi vaipui sinun kätesi varaan, niinkuin sinä olisit
mahdittomaksi tullut, ja minä tunsin sinun katsantosi tumman ja
tunkevan yön ilmassa ylläni. Mitä varten tahdoit sinä minun edessäsi
istumaan? Kun sinä siinä rauenneena istuit, oliko sinun mielellesi
kevennykseksi, kun sinä tiesit minun sinun edessäsi istuvan, niin
ett'en minä voinut silmiäni pois sinusta kääntää, vaan rävähtämättä
sinua katsoin, niin että kun minä sinun nääntymyksesi näin, niin se
otti minun niinkuin minä sinun mukanasi olisin nääntynyt, vaikk'en minä
tietänyt, minkä tähden minua painoi? Ne hetket olivat synkeitä, niin
että minussa seisahtuu, kun niiden tunto nyt vieläkin minun mieleeni
tulee. Kun yö hitaasti kului ja sinun raskas hengityksesi pimeän takana
nousi ja laski, niin nostin minä käteni ja silmäni monta kertaa ylös ja
koetin pimeän lävitse sinua katsoa. Mutta sitte laskeutui sakea
ahdistus minun päälleni ja minä annoin ajan mennä ilman että minä
liikahdinkaan ja tuijottelin epäselvässä tuskassa sinua kohden.

Ja yötä kului, ja yön hetket hiipivät hitaisina ohi, niin että
hiljaisuudessa kuuli ajan raskaasti huokailevan. Mutta sinä istuit
hiljaa ja sinun pääsi pysyi sinun kätesi nojassa. Ja hetkiä ja tuntia
kesti, kunnes viimein aamun lyijyinen valo valusi huoneeseen akkunoista
ylhäällä, ja sinä nousit hämärän takaa silmään, kosteat hiuksesi
epäjärjestyksessä kalpealla ja runnellulla otsallasi, ja silmäsi otsasi
alla selkeentymättöminä. Silloin sinä nousit istuimeltasi ja läksit,
pääsi alaspäin vaipuneena, ovea kohden kävelemään, ja kun sinä astuit,
niin minä näin, että sinun polvesi horjuivat, ja että sinun kätesi
vapisivat, kun sinä otit oven kahvaan.

Mitä sinä niinä öinä itsessäsi elit? Minä muistan, että minä silloin jo
sinun edessäsi istuessani sitä mieleni ahdistuksessa itseltäni kysyin.
Mutta minä en silloin tietänyt vastausta siihen, enkä minä tietänyt
muuta kuin sanattomassa kärsimyksessä sinun kanssasi olla ja yöt istua.
Kun minä sinua ajattelin, niin minä tunsin sydämessäni sinun, ja minä
tunsin niinkuin sinä olisit väkevä, väkevä ... minun rintani levittyi,
kun minä sinua ajattelin, -- ja kun minä siis näin, kuinka sinä minun
silmieni edessä nyykistyit sinun kuormasi alla, niin luulin minä
mielessäni joskus, niinkuin täytyisi minun huutaa hädästä sinun
puolestasi.

Välistä, kun oli sitte tämmöinen yö, ja kun sinä taas olit yhtä päätä
istunut ja minä sinun edessäsi, niin saatoit sinä kauan liikahtamatta
istuttuasi, yht'äkkiä hykähtää ylös ja käskeä minun ottamaan kanteleni
ja soittamaan. Sillä minulla oli kanteleni aina kanssani, sillä niin
sinä joka ehtoo erityisesti käskit. Joskus minä soitinkin. Ensin en
minä tahtonut osata. Sillä minun mieleni oli harmaa ja jäykkä niinkuin
sekavassa unennäössä. Mutta kun minä sitte olin pitänyt kannelta
polvellani ja jonkun kerran koetellut sen kieliä ja kun siitä nousi
ääniä, niin herkkenin minä kuuntelemaan sitä. Ensin se oli raskasta
kuin unettoman huokailu, ja se värisi, ja sen alla oli kuin kätkettyä
itkua. Mutta se itku soi minussa, sillä se oli minun sydämeni itku, ja
se heltyi. Viimein minä unhotin kaiken, ja kuulin sitä soittoa vaan, ja
minun oli suloista sitä kuulla, sillä siitä vuosi minun päälleni lämmin
kyynelten tulva. Ja sitte katosi kaikki minun silmistäni, enkä minä
yötä nähnyt enkä muistanut, missä minä olin, muuta kuin soittelin.
Minun ympärilleni heräsi pehmeä ja viheriä ruohosto, sillä minä makasin
ja huilua puhaltelin, ja iloiset ja valkoiset karitsat hyppelivät minun
ympärilläni ja katselivat iloisilla silmillänsä minua korkeiden
ruohojen välistä. Ilo virkosi minussa, ruohikko oli niinkuin pehmeä
tyyny pään alla, ja minä näin päälläni viheriäisen puun oksan heiluvan,
ja sen lehtien välistä pilkotteli korkealla sininen ja syvä taivas.
Kauan makasin minä siinä kasvot ylöspäin ja puhaltelin huiluani ja
kukkaset keinuivat ympärillä minun silmieni tasalla ja hipasivat minua
poskeen, ja otsani ylitse näin minä pääni takapuolella metsän latvat,
jotka hiljaa huojuilivat, ja jalkojen ylitse edessä näkyi lakea ja
pehmeä niitty, jolla heinikko keinuili, ja taampana valkenivat avarat
ja kaukaiset maat. Vasta myöhään minä heräsin, ja kun minä nostin
silmäni, niin näin minä sinun, Saul, istuvan suorana istuimellasi, ja
minua kohden katsovan, vaikk'et sinä minua näyttänyt näkeväsikään.
Sinun poskiesi väri oli noussut, ja sinun silmiesi pohjalla loisti syvä
hohto, ja sinun hengityksesi kävi tasaisena ja syvänä. Silloin vasta
minä huomasin, että minä yhä vielä soittelin, ja annoin kanteleni
vaipua polvilleni.

Mutta en minä joka kerta osannut soittaa, sillä minun oli niin raskas
olla. Yhtenä yönä minä muistan. Sinä olit taaskin istunut pääsi kätesi
varaan vaipuneena, etkä ollut muuta liikahtanut, kuin pari kertaa
ottanut toisella kädelläsi istuimesi käsipuuhun ja sitä puristanut.
Ulkona tuuli, ja silloin tällöin kuuli, kuinka se tunkeusi saliinkin ja
raskaasti ja onteasti voihkasi ylhäällä pimeissä holveissa. Silloin
keskeltä yötä minä kuulin sinun äänesi. Soita, David! Minä olin istunut
haaveiden alla näännyksissä, niin että minun mieleni seisoi mustana
minussa, ja kun sinun äänesi näin äkisti minuun löi, niin hykähdin minä
kokoon. Kun sinun sanasi sitten minun korvissani selkeni, niin kuului
sinun äänesi minulle niinkuin paraus, tai niinkuin karitsan ääni
pimeässä yössä, kun susi sen on tavottanut. Ja minä olisin huutanut.
Mutta kun minä nostin kanteleni, ja minun piti soittaman, niin ei siitä
mitään tullut, sillä minä olin niinkuin lamassa ja minun mieleni makasi
epäselvässä ahdistuksessa. Ja kun en minä voinut kädelläni liikettä
tehdä, että minä olisin soittamaan voinut ruveta, niin kuulin minä taas
sinun äänesi, Saul: soita David! Ja nyt se kuului, niinkuin rukous, ja
minä olin tuntevinani, kuinka sinun äänesi oli kyynelissä, ja kuinka
sinun kätesi olivat ristissä. Oh, Saul, minä olisin voinut likistää
sinun vaatteesi lievettä minun rintaani vastaan, ja minä olisin voinut
ottaa sinun miekkasi ja painaa sen kylmän kärjen rintaani vastaan ja
rukoilla, että sinä painaisit sen minun sydämeeni, mutta soittamaan en
minä olisi voinut kättäni nostaa. Silloin sinä huusit kolmannen kerran:
soita, David! ja nyt se kuului kuin kirkaus ja sen takana välähti
hengen hätä. Minun mieleni valtasi kivettynyt kammostus, ja minä nostin
kanneltani ja tempasin kädelläni sen kieliä, mutta siitä kiljahti ääni,
joka vihlasi. Ja kun minä toisen kerran vedin, niin katkesivat kantelen
kielet minun käsieni alla ja ympäri pimeitä seiniä särenteli ääni kuin
reväisy ja sitte paha nauru. Sen jälkeen vaijentui kaikki. Silloin minä
näin pimeässä, kuinka sinä, Saul, viskasit itsesi taapäin istuimellasi,
ja kuinka sinun molemmat kätesi rutistuivat rintaasi vastaan, ja kuinka
sinun kasvosi pusertuivat koviksi. Sitte sinun äänesi kuului taas:
soita, poika! Etkö sinä soita! Samassa minä näin, kuinka sinun
kasvojesi piirteet, jotka silmänräpäyksen olivat niinkuin rautaan
taotut, kalpenivat, ja kuinka sinä hahmaisit taaksesi keihääsi perään,
joka oli nojollaan sinun istuimesi selkää vastaan. Veri kivettyi minun
suonissani, sillä minä näin, kuinka sinä otit sen käteesi ja kohotit
sen, ja kuinka sen kärki värisi ilmassa minua kohden. Minun huuliltani
pääsi parahdus, minä lensin pystyyn, heitin kanteleni ja karkasin pois.
Kammotus mielessä juoksin minä henkeni edestä pimeiden huoneiden
lävitse, ja kuulin, kuinka askelten kumina kajasi tyhjissä ja pimeissä
saleissa. Kun minä pääsin huoneeseni, vaivuin minä istumaan ja vapisin
tuolillani. Vasta myöhään minä nousin vuoteelleni, ja kun minä sain
peitteen vedetyksi päälleni, niin kätkin minä pääni sen alle, ja
makasin avoimin silmin siellä, ja tunsin, kuinka minun sydämeni löi.
Mutta sitte minä yht'äkkiä herkesin itkemään, sillä minun mieleni tuli
niin haikeaksi. Ja kun minä jonkun aikaa olin itkenyt, niin että tyyny
minun poskeni alla oli kastunut ja kylmä, heräsi minussa tunto,
niinkuin minä silloin olisin voinut soittaa. Jos minun kanteleni olisi
ollut eheä, niin minä olisin noussut, ja pukenut vaatteet päälleni ja
tullut ja soittanut sinun edessäsi, o, Saul, minun kuninkaani.

       *       *       *       *       *

Voi Saul, minun sankarini ja minun kuninkaani, sinun elämäsi on
selkeentynyt minulle. Minä olin lapsi silloin, ja minä kärsin sinun
kanssasi, mutta nyt minä olen elänyt elämää, ja minä ymmärrän sinun
olosi nyt. Sinä olit suuri, ja sinulle oli elämä sentähden ahdas, ja
sinä kärseit elämisestä. Sillä taivas on matalalta, ja kuka suureksi on
kasvanut, sen hartioilla elämä makaa ja häntä painaa. Ja kuka syvä on,
hän syvästi elämän näkee, ja siitä kärsii ja kärsimiseensä kovettuu, ja
oppii että elämä on kammotus.

Oh! Saul, minun sankarini ja suuri kuninkaani, suuri olit sinä, ja
totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.




LXIV.


Nyt minä yksin olen, ja nyt maailma kuoleman tarhaksi minun silmissäni
muuttunut on. Ja kun minä eteeni katson, niin minun edessäni on vaan
paljas lakastumus, ja harmaana ja jäykkänä kulkee minun tieni ulos
kaukaisuuteen edessäni.

Minä olen oleva kuningas, ja minä olen istuva kuningasistuimellani, ja
olen hallitseva suuria kansoja, ja niin minä olen oleva päivieni
loppuun saakka, mutta liikahtamaton ja harmaa on minun mieleni oleva,
ja yksi päivä on oleva toisensa kaltainen aina kuoleman päivään saakka.
Sillä minun elämäni on minun takanani, ja minä, joka olen kuningas ja
hallitusistuimellani istun, olen itseni haamu, joka itseni jälkeen olen
jäänyt, niin että minä vielä elän ja hallitsen, vaikka minun elämäni jo
hautaan vaeltava ja vaeltanut on.

Ja kelmeä on taivas minun päälläni oleva, ja kylmänä ja laimeana on
minun käteni miekkani kahvalla lepäävä, mutta elämäni loppuun asti olen
minä kestävä sentään, vaikka kaikki onkin lakastunut ja sammunut
minulta, ja vaikk'en minä elämässäni näe muuta kuin tyhjän ja onton
olon. Sillä minun elämäni pitkä tie häämöttää minun silmieni edessä
jäykkänä ja yksinäisenä, ja haudan suloinen vuode on kaukana. Ja kun
minä tässä istun, niin minä olen itsessäni niinkuin kuollut, ja minun
ohimoni ovat kylmät ja raukeat.




BEELZEBUBIN UNI.


Ja avaruudet lepäilivät ijäisyyksien sylissä ja ajat keinuilivat
aikojen taa ja äärettömyydet hymistelivät syvää ja heleää rauhaansa.

Silloin Beelzebub unta näki. Sillä hän oli viskattu ales ja avaruuksien
lävitse hän oli puikahtanut, niinkuin vihlaseva kirous, ja syvyyksien
nieluun hän oli syöksynyt, sinne missä hän aina tunsi ales ja ales
syöksyvänsä, ja alemma ja alemma, ja missä hän sentään tunsi, niinkuin
kaikki liikahtamatta olisi hänen päällään seisonut.

Silloin hän otti unen päällensä ja nukkui ja näki unta. Ja hän oli yhä
vielä syöksyvinänsä, mutta vielä hän seisoi liikahtamattomana keskellä
sinisiä taivaita. Silloin hän tunsi pistelyn rinnassaan, ja kun hän
katsoi, niin puikahti hänen rinnaltaan tulikiven säkene. Se tulikiven
säkene oli sininen ja kelmeä, ja kun sitä katsoi, niin se oli niinkuin
hento piiru, ja kun siihen otti sormellaan, niin se sähähti ja
kirpelöitsi. Se säkene kirposi keskeltä hänen rinnastaan, ja niitä
kirposi useampia, ja niitä tuli ja tuli. Viimein oli kaikki niinkuin
suuri tulimeri, eikä nähnyt muuta kuin kypenöitseviä valkeoita, jotka
risteilivät. Kun Beelzebub sitä katseli, niin täytti ilo hänen
mielensä, sillä hän näki niinkuin hänen oman mielensä kyhähtely hänen
silmäinsä edessä leiskunut olisi. Ja kun hän sitä kauemmin katseli,
niin kumpusi se ilo suurempana hänen mieleensä. Yht'äkkiä ei hän voinut
estää silmiänsä hetkeksi välähtämästä, sillä hän näki unta, että hän
oli niinkuin Jumala. Ja heittäen katseen, joka paloi, puhui hän
itselleen näin ja hourasi itsensä: Katso, Jumala on levännyt
ijäisyyksien päällä ja hänen henkensä hymisee avaruuksien lävitse
niinkuin syvien urkujen soitto, joka äärettömyyksien pohjasta nousee.
Ja Jumala täyttää kaiken, eikä mitään alkua ole, sillä kaikki oleminen
on Jumalan heleä rauha, ja mitä on, se on Jumalan suuresta olemisen
ilosta virittynyt. Mutta nyt ilon aallot suurina minun mielessäni
käyvät, miks'en minäkin siis iloani eläväksi loisi. Sillä luomisen
voima on ilo, ja minulla on ilo nyt. Niin puhui Beelzebub unessaan ja
hänen ohimoiltaankin leimahtelivat liekit.

Ja kun Beelzebub oli nostanut päätänsä vielä kerran ja antanut
silmiensä kylpeä tulien läikkyvässä meressä, hän taas jatkoi, ja nyt
hänen äänensä oli rajaton käsky:

Siis uneni, nyt minä teitä käsken, totelkaa! Te valkeat, jotka
sähisette, lähelläni, ympärilläni, kaukana, niin kauas kuin silmä
kantaa ja kauempana vielä, minä olen käteni nostanut, nyt kuulkaa!
Ruvetkaa kiertämään, kiertäkää, kiertäkää, kehässä kiertäkää, kehässä,
ettei teidän tiellenne loppua tulisi! Noin yhtäänne päin ja toiset
toisaanne päin, ja suuret kehät ja pienet kehät ja sekaisin kaikki, ja
kaikki ympäri ja ympäri ja vastaan ja vastaan. Noin, nyt syttyy soitto
jo! Kas, sillä vuolu käy tulen loiskunnan ylitse ja valkeat yhtyvät
virtoihin ja suuret kehät käymään rupeavat ja pienet kehät ja kaikki
niinkauas kun silmä näkee, liikkumaan käy. Mutta eivät ne yhtä liikettä
ole, eikä sopujen äänetöntä soittoa, sillä minä tahdon, että repii.
Sillä minä rakastan soittoa ja poljentaa, jonka sylissä kaikki keinuu
niinkuin notkuva tanssi, mutta minä rakastan semmoista poljentaa, jossa
kaikki sekaisin käy. Kas, sillä minun silmissäni on kuuma lento, ja
silmät huimatuiksi tulevat, kun kaikki rinnan ja rinnan käy, ja vastaan
ja vastaan.

Ja vielä jatkoi Beelzebub:

Ja kuulkaa taas, minun palavat tanssijaini laumat, vielä minä luomiseni
äänen nostan. Te polttavat ja kiitävät, te säihkyvät ja lentävät, nyt
minulla on uusi sana, se kuulkaa! Ottakaa päällenne muodot ja valkeanne
kätkekää, niin että sen tuike muotojen pehmeän vaipan alle kätketyksi
jää ja siellä palaa. Siis lennot ja kiitävät kierrot, jähmettykää!
Maaksi seisahtukaa, ja ottakaa päällenne vuorien muoto ja meren vallien
ainainen käynti ja puiksi puhjetkaa ja ruohoiksi ja tuulina humiskaa!
Jähmettykää! Mutta jääköön allenne lennon pakotus ja poltteenne ajava
palo! Mutta vielä: kuulkaa! Nyt minä luomiseni mestariksi rupean ja
mieleni suuren teon teen. Siis! Valkeat ja palavat liekit! Ottakaa
yhteen ja kiertykää kiinni ja keräksi käykää, ja siinä olkoon uumotus
ja pakotus ja huikea revintä ja siinä kaikki polton henget vangittuina
olkoot, ja yhtäälle olkoon siinä pistely ja toisaanne pistely ja
kaikkianne olkoon siinä pistely, mutta rautaisena levätköön sen päällä
jäykkä pidätys! Hiljaisuus nyt. Hän syntyköön!

Ihminen, ole tervehditty! Miksi vavahdit, kun elämään virvonta sinun
lävitsesi repäisi? Haa -- nyt sinulla on elämän lahja. Joko kirkastuu
maailma silmissäsi, näetkö kuinka se palaa? Haa -- ota rinnastasi
kiinni vaan, ja toisten joukkoon! Siellä on paloa ennenkin jo. Mene!
hei, pitkät hiuksesi valkeassa takapuolelle jääneinä, käsien suonenveto
edessä, noin, ja silmät auki revittyinä ja posket onttoina! Mene ja
elä! ... ja eläkää! ... palavat loputtomat ihmisparvet!

Kun Beelzebub tämän saa kirkastuksi, luhistuu hän silmänräpäykseksi
kokoon. Mutta sitte hän taas kiskasee itsensä ylös, ja saa äänensä
esille. Näin hänen sanansa nyt kuuluvat:

Ja elämä käyköön, kun se syntynyt on! Sillä nyt on juhlien päivä
tullut, ja nyt on koittanut luomisen seitsemäs päivä ja elämän
noitasabatti on alkanut. Hei, loiskukoon ja loimukoon, sillä nyt
vietetään tuskien suuria häitä, ja itse minä soittaja olen elämän
päivänä. Ja nyt minä olen luomiseni työn loppuun vienyt, ja nyt minä
katson, mitä minä tehnyt olen.

Elämän suuri ja palava kuva! Vihurina, vihurina kierrit. Ja kierrä!
Kas, tämä kuva on, ja minä lyön käsiäni ilosta yhteen! Noin! ympäri,
ympäri, ylös ja ales! Nyt tämä olka tännepäin, nyt tuo olka, suistukaa,
suinpäin, ales syvyyteen, pää edellä, jalat edellä, toiset ylös,
temmaisten, repien. Hei! toistanne jaloista kiinni ottakaa ja itsenne
yläpuolelle kiskaiskaa, noin! rutistakaa ja vetäkää ales ja polkekaa,
ja ympäri, ympäri polttavat kierrot! Hei sinä siinä! Kaksin käsin vaan,
sinä minun mieheni olet! kas noin, nyt se keikahti ja sinä seisot
tukevasti hänen kummallakin olkapäällään. Oikein, oikein! Sinä
tavottelet kädelläsi jo uutta taas, sen hiuksiin otat, aiot nakata sen
selälleen, ja hänen rintansa päälle nousta ja ylemmä kiivetä. Sinusta
minä pidän! Mitä nyt? Ottiko joku sinua uumilta, kas, sinne alas
viskasi, että selkäsi natkahti, ja nyt ponnistaa kantapäällään sinun
kasvojasi vastaan, niin että nenäsi lysmistyy ja pääsi taaksepäin
taipuu ja kaulasi suonet paisuvat, kun et tahdo hengitetyksi saada.
Ha-ha, sinä olet oikeaa lajia, tuskin sait päätäsi puoleen
taivutetuksi, ja hengityksesi käymään taas, niin jo olet survaissut
nyrkkisi keskelle tuon vietävän rintaa, joka altapäin päällesi tunkee:
sinne se meni, sinä kunnon poika. Mutta nyt on jo toinen päälläsi ja
sinua kurkusta puristaa ja polvillaan temmasee sinun rintaasi vastaan.
Oikein, oikein, nyt karasit hampaillasi sen jalkaan, en olisi itse
osannut sitä sen rivakammin tehdä. Hei, ponnista vaan, taidat vielä
ylöskin itsesi kiskaista, vaikka yksi riiviö kaksin käsin sinun vasenta
jalkaasi nytkiikin, ja toinen sinun uumasi ympärille on käsivartensa
kieraissut ja sinua alaspäin vetää, niin että ruumiisi taipuilee, kas
niin, joko hellitit sen kantapäästä päälläsi: nyt olet sinne ales
nakattu ja virut siellä, ha-ha, ei sinusta mihinkään ollutkaan... Hei
vaan, hei vaan! tallaten, huohottaen, kuumat täplät jokaisella
poskella, siniset liekit ohimoilla kypenöiden, hei vaan ympäri,
yliympäri, ylös ja alas ja sekaisin kaikki ja elämän vihuri käyköön!
Vääntyvät jäsenet ja revityt hiukset ja natkahtelevat ruumiit, hei
yhtenä pyörteenä kaikki! Nyt tanssitaan elämää, ja Beelzebub soittelee.

Ja taas Beelzebub kiihtymisestään lannistuu, ja kun hän viimein rupeaa
puhumaan taas, niin on hänen äänensä ajottain vaipunut ja
langennuksissa, eikä hänessä ole muuta merkillistä, kuin että hänen
silmiinsä tuokiottain loimahtaa hohtava kiilto, niinkuin sammuvaan
hiileen. Mutta vielä hänessä hetkeksi lehahtaa hänen hourauksensa
voima, vaikka se kohta laimentuu.

Seis vielä! Sillä vieläkin minä tahdon luomisen sanan sanoa. Kaikki
olkoon jähmetys! Sillä kaikki olkoon niinkuin se kuuma käynti olisi ja
kiihkeä ympärilento, ja kädet olkoot kokotetut ja hiukset takapuolelle
jääneet, ja kaikki jäsenet ponnistuksessa olkoot, niin että, kun se
silmään tulee, niin se silmien edessä on niinkuin huimaava käynti ja
taistelun kamppailus, mutta se olkoonkin jähmettynyt, niin että kun
sitä katsoo, niin kaikki paikassaan seisoo. Ja vielä! Huudolta
kadotkoon ääni! Niin että kun kaikki huutaa ponnistavat, ja henkensä
takaa ilmaa vetävät, että he äänensä kuulumaan saisivat, niin ei siitä
mitään kuulukkaan. Ja vaikka kaikki siis silmien edessä on taivaaseen
asti pauhaava räikynä ja kirkuna, niin olkoon se kaikki sentään syvä
vaikeneminen, niin että kun minä nauran ja ilostani kiljahtelen, niin
se kuuluu kuin kirkahdus tyhjässä kaupungissa, jossa rutto käynyt on,
ja jossa kaikki huoneet kylmillä ovat. Siis olkoon kaikki se suuri humu
minun silmieni edessä jähmetyksissä! Sillä minä tahdon teoistani iloita
ja kammotuksen nähdä.

Ja tämä on minun ajatukseni ja tahtoni, kun minä tämän käsken, että
jokainen hädässä olisi ja hätään kiedottu olisi, mutta myöskin niin
että jokainen hädässään yksin olisi, ikäänkuin hän haudassaan olisi.
Sillä minä tahdon että elämä vielä syvempi kammotus olisi, kun se
onkaan. Sentähden olen minä asettanut ihmiset niin, että vaikka he
kaikki toistensa rinnan ovat, ja ahdingossa ovat toistensa tähden, niin
eivät he sentään toisistaan mitään tiedä, vaan jokainen ainoastaan oman
itsensä tietää ja oman hätänsä pakotuksessa hykertelee. Ja tässäkin
olen minä syvällä viisaudella tehnyt. Sillä minä olen istuttanut
jokaiseen sen halun, että hän tahtoisi tuskansa sanoiksi sulattaa, että
hän sillä itsensä toisille avajaisi, ja siitä tuskainsa lievityksen
löytäisi. Mutta sitte minä olenkin lukinnut hänen itseensä, niin ett'ei
hän sitä voikkaan tehdä. Sillä minä olen asettanut niin, että jokainen
oman ylenpalttisen kärsimyksensä alla sokaistu ja kuuro on, niin ett'ei
hän muuta nähdä ja kuulla voi, kuin oman polttonsa eikä toisten
kärsimystä nähdä ja säälillä itseänsä ja toisia lievittää saata, ja
että kun kaikki valittavat ja lievitystä hakevat, niin ei ole yhtäkään,
joka sen valituksen kuulemaan kerkiäisi, ja että kun he toisilleen
puhua koettavat, niin eivät he keskenään puhukkaan ja toistensa sydämen
hätää kuulustele ja sille lievittävää kättä pane, vaan kumpikin koko
ajan oman hätänsä kanssa selittämätöntä puhetta pitää. Ja vielä enemmän
olen minä tehnyt. Sillä minä olen pannut heidän suuhunsa vieraan äänen,
joka ei mitään ole muuta kuin sanoja, ja kun he sitte puhuvat ja oman
äänensä kuulevat, niin he itsekin peljästyvät sitä, sillä ei se heidän
sydämensä ääni olekkaan, joka siinä soi, vaan he kuulevat vieraan ja
tyhjän äänen, joka ilmassa kajaa. Kun he siis valittaa koettavat, ja
sydäntänsä kuormasta vapahtaa tahtovat, niin eivät he sentään
valitustaan rinnastaan ulos saa, vaan heidän valituksensa lankee
takaisin heidän itsensä päälle, ikäänkuin ilma heidän ympärillään
kuollut olisi, ja heidän sanansa kaiuttomina takaisin tupsahuttaisi. Ja
niin minä saan sen toimeen, että he muun kärsimyksensä lisäksi vielä
kärsivät siitä, että he joka hetki luulevat sanoistansa lievityksen
löytävänsä, ja sitä toivovat, mutta sitte pettyvät, niin että he joka
hetki uudestaan minun edessäni tuskansa alle nyykistyvät. Sillä minä
olen asettanut niin että ihminen on itsensä salpa.

Ja sitte on minulla vielä yksi teko, jonka minä tehnyt olen, ja josta
minä iloitsen, kun minä ihmisten elämää katselen. Sillä minä olen
luuloja heihin istuttanut, ja minä olen heidän olonsa niinkuin
verkkoihin käärinyt. Mutta tämänkin minä olen varsin viisaasti
asettanut, ja asettanut niin, että mitä he ovat, sen he ovat
kärsimyksen kautta ja kärsimyksessä, ja että he itse ovat itsensä tuska
ja olemisensa haava. Sillä mitä enemmän he elävät, sitä enemmän he
kärsivät, ja mitä syvemmin he elämänsä tuntevat, sitä syvemmin he
tuskansa tuntevat. Ja heidän olonsa on niinkuin lentävän tähden: mitä
nopeammin se kiitää, sitä hehkuvammin se palamaan syttyy.

Nämä ovat ne luulot, jotka heidän elämänsä tekevät. Sillä he luulevat
itsensä vapaiksi, ja luulevat että he itse elämänsä määräävät, eivätkä
tiedä, että itse ovat oma elämänsä. Sillä mitä he ovat, sen he elävät,
eikä heidän elämänsä muuta ole kuin heidän oman olemisensa tuntemista.
Ja heidän olemisensa on, ja se määrää heidät aina. Mutta he luulevat
itsensä vapaiksi, ja luulevat kirkkaalla tahdolla elämänsä valitsevansa
ja vallitsevansa, ja luulevat että heidän olemisellansa joku tarkoitus
on. Ja sitte he suunnittelevat ja pyrkivät ... ja katuvat! Mutta minä
tahdon nauruun ratketa kun minä heidän semmoisina näen, sillä ennemmin
ilmaan heitetty kivi itse oman tiensä määrää ennenkuin ihminen
elämänsä, eivätkä he tiedä, että joka heidän tekonsa on heidän itsensä
auki kehittämistä, ja etteivät he ikinä itsestään ulos ja itsensä
yläpuolelle pääse, sillä joka teossaan he itsinänsä pysyvät; ja kun he
muuta luulevat, niin se on turha ilman tavotus, ja he itse lyövät
pilkalla itsiään vasten silmiä, sillä se juuri on heidän elämänsä
pilkka ja heidän olonsa harhakuva, ett'eivät he näe, että he aina ja
kaikessa itseensä sidottuja ovat, ja että he aina oman itsensä kanssa
kätkysillä juoksevat.

Mutta sitte minä olen vielä toisia harhakuvia heidän silmäinsä eteen
asettanut, niin että he aina viekotuksen alla ovat. Sillä kun he
itsensä ovat kadottaneet niin ett'eivät he tiedä, mitä he ovat ja missä
he ovat, niin on kaikki heidän silmistään sumeessa, ja siihen minä olen
heidät kietonut, niin ett'eivät he tiedä, missä he pettävää kangastusta
takaa ajavat ja missä vilvottava totuus lepää. Ja kun minä heitä
katselen ja heidän olemistaan ajattelen, niin nauran minä niin että
minun kimakka nauruni vaikenevien avaruuksien takana rivahtelee. Sillä
koko heidän elämänsä on harhaa ja pimeässä hapuilemista. Sillä sen mikä
heille vaivaksi on, heidän sydämensä poltteen, joka heitä aina ja aina
ajaa, ja joka aina heitä on ajava, sillä se on minun rinnastani
lähtenyt, ja joka on heidän olemisensa ja heidän kirouksensa, ja josta
vapahdettuina he olemasta lakkaisivat ja ijäisyyksien sointuun
sammuisivat, sen olen minä heidän silmistään rakkauden ja kunnian ja
onnen harhahaamujen alle kätkenyt, niin että he sen sydämensä
lievityksenä pitävät ja sen perään ajatustensa aina lentää antavat.
Sillä kun he juuri vaivojensa suurimman hädän alla ovat, luulevat he
rakastavansa, ja kun polttava tuike heidän sydämensä lävitse käy ja he
ovat niin, että he paljasta nääntymystä ovat, niin silloin he kunnian
houretta näkevät, ja kun he niin ovat, että heidän ympärillään paljas
musta pimeys on, ja kun he kauimmas levostansa suistuneet ovat, niin
silloin he onnen sinisen taivaan päällänsä näkevät, ja aina he
hourivat. Sillä koko heidän olonsa on aina sula hulluus ja pettymyksen
houre ja minun suuri iloni.

Mutta vielä olen minä heidän sydämiinsä yhden houreen laskenut, ja se
houre on kaikkein suurin houre. Sillä he pelkäävät kuolemata, ikäänkuin
se heille hengen hätä olisi. Sillä minä olen kätkenyt sen heidän
silmistänsä, että elämä heidän suurin hätänsä on, ja että he niinkauan
valkeassa ovat, kun he elämässä ovat. Eivätkä he nyt näe, että he
kuolemassa minusta vapahtuvat, ja että kuolemassa minun rintani kipuna
heissä sammuu, ja että he kuolemassa vaipuvat unhotuksen ijäisesti
hymisevään soittoon, ja että levon vilvotus sinä hetkenä heidän
päälleen tulee, kun kuoleman siipi heidän päälleen leyhyy. Ja tämä on
suurin houre, jonka minä heihin istuttanut olen, sillä nyt he pelkäävät
sitä, jota heidän rakastaman pitäisi ja jonka syleilyä heidän
himoitseman pitäisi, ja jonka tulo olisi suloinen hunaja heille. Niin
minä heidät olen riivannut ja kaiken heidän silmissään ylös alaisin
kääntänyt. Ja minä iloitsen siitä suuresti, sillä minulla on ilo minun
tekojani katsella, ja ne ovat kaikki hyvät. -- -- --

Mutta minä nousen taas, ja vielä minä tahdon luomiseni ylitse
silmättää. Te valkeain kehät, käykää yhä ja ylös ja alas ja yliympäri
ja ympäri yhä, ja sekaisia kaikki! Ja siniset säkenet, leiskukaa, ja
uudet säkenet, syttykää! Oh, sillä olemisen loimo levitköön, ja siniset
pistävät kipinät avaruuksien ylitse käykööt! Siis sähähdelkää ja
kirpelöikää, ja uusia mailmoja sytyttäkää; sillä niin nopeasti kuin
ajatus lentää ja niin kauas kuin sen kanto on, maailmat syttykööt, ja
luomisen silmänräpäys avaruuksien lävitse reväisköön, niinkuin kirkuva
kirous! Sillä minä tahdon unhottaa, että lakana ja ympärillä ja yllä ja
alla on vielä keinuvien äärettömyyksien syli, joka ijäisessä levossa
soittelee, ja minä tahdon unhottaa, että se on niin ääretön, että
vaikka minä ajatukseni voimakkaimpaan lentoon laskisin, ja
ajatuksellani ijäisyyttä leikata koettaisin, niin vaikka se kauimmas
lentäisi, niin hervottomana se sentään takaisin vajoisi sieltä ja omaan
itseensä vaipuisi, ikäänkuin ei se missään käynyt olisi. Oh, minä
tahdon unhottaa, että minun ympärilläni on äärettömyys, joka päilyy ja
keinuu, joka on niinkuin Jumala, johonka kaikki seisahtuu, ja joka on
lepo ja kuolema. Oh, syttykää mailmat, niin kauas kuin ajatus lentää,
ja pala! olemisen tuikkiva loimo, sillä minun rintani on palava piste
ja ratketa, ratketa minä tahdon, ja säkenissä käydä, ja maailman ja
olemisen palon minä rinnastani sytytän, ja se loiskukoon, loiskukoon!
vaikka sen loiskunta sitte olisikin niinkuin värjyvä piste keskellä
syvää avaruutta, joka oman leponsa ijäisyydessä lepäilee.

Sellaista unta näki Beelzebub, koska hän nukkui ja läpi avaruuksien
syvyyksiä vajosi. Ja Beelzebub näkee unta yhä ja maailma seisoo ja
tähdet palavat vielä.

       *       *       *       *       *

Tämän olen minä David, Israelin kuningas laulanut, kun minulla oli kova
selkeentymisen hetki, ja tähän lauluun olen minä elämän sulkenut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41120 ***