diff options
Diffstat (limited to '41120-0.txt')
| -rw-r--r-- | 41120-0.txt | 4184 |
1 files changed, 4184 insertions, 0 deletions
diff --git a/41120-0.txt b/41120-0.txt new file mode 100644 index 0000000..9cb3d6a --- /dev/null +++ b/41120-0.txt @@ -0,0 +1,4184 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41120 *** + +BATHSEBA + +Davidin puheluja itsensä kanssa + +Kirj. + +VOLTER KILPI + + + + + + +Otava, Helsinki, 1900. +Päivälehden kirjapainossa. + + + + +I. + + +Yö on tumma, ja syvällä taivaalla palavat tähdet... Ja minä David, +Israelin kuningas, istun tässä huoneeni katolla, ja poikittain minun +polvieni päällä lepää kantele, mutta minä en soita sillä, vaan annan +käsieni toimettomina levätä sen kielillä, ja katselen ulos eteeni, +sillä yö on syvänä minun edessäni ja yön sylissä seisoo hämärä erämaa, +joka on kätkenyt itsensä pimeyden taa. + +Minä olen istunut tässä siitä asti, kun ehtoonpunerrus sammui, ja nyt +on taivas kelmentynyt ja hämärä on ottanut silmistä viheriäiset puistot +jalkojen edessä ja väräjävät lakeudet kaukana. Ja nyt on yön sydän ja +hiljaisuus. Mutta minä en ole noussut ylös ja huoneeseni mennyt, vaan +istun tässä ja katselen; enkä minä saatakkaan nousta ylös ja mennä +pois, sillä minun sydämeni on vangittu, niin että minä tähän jään +istumaan ja katsomaan. + +Sillä erämaa on syvä ja rannaton minun edessäni, ja tumma yö hivelee, +ja yön sylistä nousee lämmin ja palava tuuli ja leyhyy minun +poskillani. Ja vaikka minä tiedän, että Jerusalem, minun kaupunkini, +lepää alhaalla jalkojeni edessä, ja vaikka sen valkeat keinuvat minun +silmissäni, niin näkyy se minulle vaan niinkuin valutus, enkä minä sitä +huomaakkaan, sillä minä en katsele sitä, vaan minun silmäni vaeltavat +ulos kaukaisuuteen ja jäävät sinne. Ja minä katselen yhtäpäätä sinne, +missä syvä yö ja hämäryyden ranta keinuvat. Ja kun minä katson, niin +minä kumarrun istuimellani hiukan ja minun hengitykseni käy nopeasti. + +Sillä minä rakastan syvää ja yötistä erämaata, jonka rantaa minä en +silmilläni tavoita. Ja kun minä tässä liikahtamatta istun ja katselen, +niin mieli keinuu minussa, ja rinta raukeentuu. Ja minä olen itsessäni +vangittu, niin etten minä voi silmiäni pois kääntää; ja minun +rinnalleni on hekumaksi, kun minä saan eteenpäin kumarruksissa olla, ja +eteeni tuijottaa, niin että silmät siitä katsomisesta jäykistyvät. + +Yötä ja erämaata minä rakastan, ja minä janoon nähdä, kun ne toistensa +sylissä lepäävät. Sillä minä näen ne niinkuin kaksi rakastavaista, +jotka toisensa ovat löytäneet ja yhteen halaukseen sulavat. Voi, te +kaksi rakastavaista, minä tiedän teidän olonne, ja sydämeni pakahtuu +minun mieleni syvästä käynnistä, kun minä silmäini edessä teidän +syleilevän näen. Sinä erämaa, sinä syvä ja kuiva ja kuuma, omassa +rinnassani minä elän mitä sinä olet, sinä minun sydämeni oma kuva! Kun +päivisin keltaisena makaat ja janon henki ylläsi lepää, oh! kun minä +näen sen himon ja sen kuuman ja kuivan polton, joka jokaisessa +jäsenessäsi hiipii ja hituu, himosi, himosi, palavan taivaan sinä +nielisit päältäsi ja yhtä janoiseksi jäisit, oh, kun minä sinua silloin +muistelen, niin minä näännyn, ikäänkuin sinun povesi kuiva tuuli minun +ottaisi ja polttaisi. Mutta nyt kun vapahtava yö on virvonnut ja sinun +päällesi hiipinyt, ja hervottomana sinun avattuun syliisi vajonnut, nyt +minä tunnen, kuinka sinun tummasta ja rajattomasta sylistäsi täytetyn +rakkauden raskas ja hivelevä hengitys nousee, ja minä tunnen itseäni +pyörryttävän, oi, kun olisin se tuuli, joka raskaana kuuman sylisi yllä +hengähtelee. Te tummat rakastavaiset minun edessäni, jotka toistenne +sylissä olette ja hengitätte ja minun saatte vapisemaan itsessäni, minä +istun tässä, enkä minä enää saata istua paikallani, vaan nousen ylös +istuimeltani ja käyn kattoni reunalle asti ja seisahdun vasta siinä, +missä pimeys minun jalkojeni eteen aukeentuu, ja seison siinä ja +levitän käteni teitä kohden. Oi, te kaksi rakastavaista, minä +heittäisin itseni teidän rakkautenne mereen, sillä se on vapisevaa +hekumaa täynnä, ja minä kylpisin siinä ja minä tahtoisin joka jäseneni +olevan paljaana, että se olisi selvä kylpy. Oh, käteni minä levitän, ja +minä vapisen itsessäni, ja rintaani minä imen kuumaa tuoksua. Sillä +minä tahtoisin rakastaa, rakastaa, ja minä tahtoisin heittää itseni +rakkauteen, ikäänkuin syvään ja vilvoittavaan mereen. + +Voi, miks'en minä raueta saa, ja palavaksi halaukseksi haihtua, sillä +minun sydämeni nousee minussa niin, että minä kärsin itseni alla. Oih, +sillä minun on hätä ja minun on vaikea olla, ja minä pakahdun mieleni +haaveiden alla, voi, sillä minä olen kuivuuden ja kuumuuden palava +henki, joka hourin. Tässä seison minä ylhäällä kattoni partaalla ja +ojentelen käsiäni ulos pimeää yötä kohden ja pusertelen käsivarsiani: +missä, missä on se viheriä lehti, jonka minä saisin rintaani vastaan +likistää, oh! minä likistäisin sitä, ja sen viheriän minä imisin ja +olisin sille kuin kulo; minun sydämeni janoon minä sen joisin, joisin +niin tykähtäen, että minä joka pisaran siitä imisin, ja sitte ... sitte +janoisin taas: olisi janoni niinkuin kuuma huuru, joka taivastakin +halajaisi nuolla. Voi minun rintaani, ja voi rintani hituvaa janoa. +Käsilläni minä pusertelen rintaani ja minä voihkin pidätetyllä äänellä. +Voi, sillä minä olen kipeä itsessäni ja minun huutoni on kuuma. + +Minä uuvun, enkä minä kestä enää, minä annan käsieni vaipua ja käännyn +kattoni reunalta ja palaan istuimelleni takaisin. Tässä minä nyt istun +ja nojaan ja pidän heikoin käsin istuimeni nojasta. Lepaja, lepaja, +sinä tuuli minun poskillani! Suutele minua otsalle, silmille! Katso, +tässä on, vavahtelevin käsin työnnän minä vaatteeni lievettä povellani +puoleen, että minä saisin rintani paljaaksi; tässä, poveni on paljaana, +tule, sinä tuuli, tule leyhyvänä minun kuumottavalle iholleni ja +vilvoita. Oh tuuli, sinun hengähtelysi on painava ja vapiseva niinkuin +rakastavien hengitys, kun he syleilevät, katso, minä olen taappäin +taivuksissa ja minun poveni on paljaana, hivele, hivele minun paljasta +rintaani, jota kuumottaa, sinun kosketustasi minä himoitsen silmät +ummessa ja tykkivin suonin, niinkuin suuteleva morsian sulhonsa +käsivartta, jonka hän lähestyvän tuntee, ja joka hiljaa hänen +ympärilleen kiertyy. Tuuli, vilvoittava ja sulattava, tule; katso +näin, nyt minä ummistan silmäni ja hengitän, näetkö, kuinka rintani +nousee ... oh! ja oh! sinä janoinen ja kuuma henki, kuinka suloisesti +minun sisälleni valut. Vielä ... minä hengitän. Minä annan vasemman +jalkani oikeentua eteenpäin ja vaivun voimattomana istuimellani, +minun käteni riippuvat ales: leyhy, tuuli minun ummistetuilla +silmäluomillani; minä tiedän, että jos minä silmäni avajaisin, niin +välkkyisivät alhaalla jalkojeni edessä Jerusalemin, minun kaupunkini, +valkeat, ja takana häämöttäisi kaukaisuuden tumma ja väräjävä ranta, +jota katsella minun sydämelleni tekisi hyvää, mutta minä en tahdo, vaan +pidän silmäni suljettuina, sillä minä keinun itsessäni ja kuulustelen +koko olollani, ja onkin suloisempi, ett'ei minun tarvitse silmiäni +avata. + + + + +II. + + +Mitä minä halaan, ja mitä minun sydämeni käsittää? Katso, siinä on kuin +valkea, ja se polttaa ja ajaa. Vaikka minä meren kylmään syliin itseni +kätkisin, missä syvä viileys minun rintaani syleilisi, ja vaikka minä +vuorten korkeimmalle kukkulalle nousisin, missä paljas Jumalan taivas +minun ympärilläni valkenisi, ja missä rinnan hengitys keveästi kävisi, +niin yhtä kuumaksi jäisi minun rintani pakotus ja yhtä synkästi +kävisivät minun mieleni aallot. Sillä minun ylleni on yö ripustettu, ja +minun mieleni takana kohisee, ja se kohina on niinkuin myrskyn kohina, +joka lähestyy. + +Minä olen kuningas ja minä olen mahtava kuningas. Ja minä olen nähnyt +unta, että maan piirin kaikki kansat minun eteeni polvistuisivat, ja +kun minä sitä suurta unta olen nähnyt, niin olen minä vienyt +sotajoukkoni, joiden paljous on ollut, niinkuin suuren ja nousevan +meren tulo, minä olen vienyt ne, ja suuret kuninkaat lyönyt ja +ruhtinaat lannistanut ja mahtavat kansat alamaisikseni tehnyt, ja minä +olen vaeltanut erämaitten toiselle puolelle, ja niiden kansojen tykö +kulkenut, jotka maailmojen ääressä asuvat, ja joiden nimiä ei minun +isilleni mainittu ole. + +Sillä minun mieleni on ollut kuin juopumus, ja maat minä olen +houreillani täyttänyt, eikä ole rantoja minun mieleni haluilla ollut, +eikä määrää minun käteni voimalla. Mutta kauemmas on minun mieleni +lentänyt ja rajatonta minun uneni ovat palaneet. Sillä suuret ja +pauhaavaiset meret, joilla ei rantoja ole, ovat auenneet minun eteeni, +ja taivaaseen asti ulottuvat vuoret ovat minun tielleni nousseet, kun +minä sotajoukkoineni vaeltanut olen, ja niitten eteen olen minä +pysähtynyt ja palanut. + +Sillä kun minä meren rannalle tullut olin, ja kun se rannattomassa +sinessä minun silmääni astui ja minun edessäni heilui ja kohisi, niin +ajoin minä hevoseni, jolla minä istuin, ulos sille niemelle, joka +kauimmaksi ulos meren syliin meni, ja kun hevonen tahtoi seisahtua, +niin löin minä sitä ja pakotin sen ottamaan jonkun askelen ulos +mereenkin vielä, niin että se seisoi polviinsa asti vedessä, ja että +suolaiset pisarat hyrskähtelivät minun kasvoilleni. Siellä minä seisoin +päivän ja yön, enkä minä edessäni muuta nähnyt kuin suuren meren ja +taivaan sen päällä, ja minä luulin rintani ratkeevan, kun minä sitä +merta kuuntelin. Minä seisoin siinä ja annoin tuulen lakata ja jälleen +herätä, ja vasta kun uusi aamu valkeni ja aurinko nousi vedestä ylös, +revin minä itseni vallalleni ja käänsin hevoseni ja ajoin pois; enkä +minä sinä päivänä silmiäni ylös maasta nostanut, ja minun vasen käteni +pysyi rinnan päälle painettuna. + +Ja toisen kerran kulki minun tieni vuorien juurille, jotka taivaaseen +asti minun edessäni kasvoivat, niin että niiden hämärät harjat pilvien +taa minun silmistäni peittyivät, ja että minä niiden juurella seisoin +niinkuin maahan viskattuna. Siinäkin minä kauan seisoin ja vapisin +itsessäni. Minä näin, kun ne vuoret minun edessäni harmaassa yössä +seisoivat, ja olivat lyijynjäykät, niin että minun sydämeni oli +runneltu, kun minun silmäni niihin liittyivät, ja sitte minä näin ne +taas, kun aamu valkeentui ja helottava aurinko nousi ja niiden +huippujen lumikirkkaus minun silmiini tulvi, kun ne uiskentelivat +ylhäällä sinisen taivaan keskellä. Minä seisoin ja imin itseäni siinä, +ja minä ihmettelen, ett'eivät siivet minun olkapäistäni puhjenneet, +sillä minun haluni minussa oli syvä niinkuin meren viileä pohja, ja +minä halasin korkeudessa mukana olla, niin että minä halajoimiseni alla +kärsein. + +Oh, minun houreeni ja minun palavat uneni! maat minä teillä olen +täyttänyt ja ylös tähtiinkin minä kuumat katseeni olen heittänyt! Mikä +olet sinä, julma voima, joka minun sydämeni minulle kivuksi teet? +Joskus sinä olet himmeä ja samea kuin hekuma, mutta toisen kerran olet +sinä helähtävä, kuin kirkas leimaus. Joskus sinä uumotat kuin +salavalkea ja syöt kuin kytö, toisen kerran levität sinä lentosi, +niinkuin kotka leveät siipensä. Sinä himmeä ja kammottava voima! sinä +minua hallitset ja ajat, halujen liekit sinä sytytät minussa, ja +himoilla minua piiskaat, mailman läpi minä syöksyn niinkuin käsitetty +eläin, eikä minun polttavaan janooni ikinä tyydytystä tule. Voi, sinä +sydämeeni sidottu voima, päivät sinä minua ajat, ja minä lennän +maailmojen lävitse, ja minun kurkkuni on kuiva kuumasta poltosta! mutta +kun yö tulee ja maailma valkeentuu ympärillä, niin minä jään yksin +istumaan huoneeseni, ja silloin minun käteni pusertuvat yhteen rintaani +vastaan. + + + + +III. + + +Ja taas minä huoneeni katolla istun ja soittelen. Nytkin on ilta ja +tuulee, mutta se tuuli tulee mereltä kohden, ja sen leppeä vihinä +leyhyy minun poskillani. Anna minun hengittää sinun kosteaa +viileyttäsi, oi lämmin tuuli, se laskeutuu sydämelle niinkuin kaste, ja +pehmeät tunteet heruvat valveille. + +Sillä nytkin on ilta, ja tähdet keinuvat sinisellä taivaalla. Ja kun +minä katollani istun, niin puut kohisevat jalkojen edessä tummasti ja +yllä vaeltaa korkea kuu ja valaisee puiston minun edessäni, niin että +minä näen, kuinka puiden latvat hiljaa taipuilevat, kun tuulen henki +käy niiden ylitse. + +Ja olo on niin leppeä ja hyvä, ja minun sydämelleni vuotaa lämmin +tunteiden sade, ja minä sulan itsessäni, kun minä taivaan huojentavaa +sineä katselen, ja kun minä hengitän ilmaa, jonka kosketus on lämmin +hively. + + + + +IV. + + +Tämmöisen laulun minä lauloin kerran, kun minä olin mielessäni +herkytetty, ja kun minun ajatukseni kukoistelivat: + +Kolme kukkasta minä tunnen, ja ne kukkaset ovat elämän kukkaset. + +Yksi on sininen kukkanen, ja se kukkanen on toivojen ja unien keinuva +kukoistus. + +Mutta toinen kukkanen on punainen, ja se on rakkauden suuri kukkanen, +ja se kukkanen on punainen kuin veren ulpukka. + +Ja kolmas on keltainen kukkanen, ja se on täyttymisen nuokkuva +kukkanen, ja se on kylläinen, niinkuin täysinäinen tähkäpää, joka +suvi-illan rusossa kypsänä keinuilee. + + * * * * * + +Mutta sitte on vielä musta kukkanen, ja se on kuoleman kukkanen, mutta +sen musta on mustempi kuin kaikki muu musta, ja se on niinkuin pimeä +yö, niin että kun sitä katsoo, niin silmät jäävät siihen. Mutta sitä +mustaa kukkasta en minä ole nähnyt vielä. + + + + +V. + + +Niin on ihmisen sydän niinkuin kukkanen, joka kedolla keinuu ja +iloitsee itsestänsä, kun sillä ovat täydet lehdet, ja kun se ne täydet +lehtensä on auki avannut. Tai niin on ihmisen olo kuin avoimen taivaan, +joka tuulet ottaa syliinsä, vaikka ne mistä tulisivat, ja aina +täytettynä humisee ja hulmuu. Sillä ihmisen mieli on niinkuin viritetty +kannel, jonka hennoinkin kosketus tuhannesti väräjämään saa. + +Eikä ihminen mitään muuta ole kuin sitä, mitä hän yhtenä hetkenä on. +Sillä kun silmä näkee sinisen taivaan, niin on sininen taivas mielessä, +eikä muuta muista kuin suuren ja avoimen ilon, joka rinnassa kukoistaa. +Tai kun rinnan lävitse tuska leikkaa, niin on olo paljas tuska, eikä +elämässä muuta näe, kuin selvän hädän huudon. Sillä mitä yhtenä hetkenä +on, ei sitä toisena muista, ja eilinen päivä on kuollut ääni, ja mitä +mennyt on, se on niinkuin kielettömän kulkusen soitto. Mutta mitä nyt +on, ja mikä silmän nyt täyttää ja sydämessä elää, se rinnan vangitsee, +ja oleva hetki ihmisen viritetyssä rinnassa kajaa. + +Minä iloitsen puusta, kun se minun silmääni tulee, ja kun minä näen sen +maasta kasvavan, ja omassa rinnassasi minä tunnen, kuinka se +hiljaisessa ja väkevässä riemussa solakkana nousee, ja minä iloitsen, +kun minä maata katson ja näen kuinka se on levitetty minun silmieni +eteen niinkuin väkevyyden perustus; ja jos minä ruohoa jalkojeni edessä +katson, kun se on pehmeä ja kun hyönteiset sen varjossa kävelevät, ja +jos minä silmäni nostan ja heitän niityn ylitse, joka on kukkasista +keltainen ja valkoinen, niin että sille on kuin lämmin ja tuoksuva +peitto levitetty, niin on se näkö kaikki minulle paljaaksi riemuksi, ja +minä tunnen sydämeni siitä tulvivan, mikä minun silmäini edessä elää. +Tai kun tuska on minun löytänyt ja lyönyt, niin että minä itseeni +käännyn ja mieleni haavan ympärille itseni suljen, niin että maailma +ulkopuolellani minun silmistäni sammuu, niin läpitsensä senkin hetken +tuntee, ja pohjaan asti tuskansakin elää, niin että tuska tulee sydämen +elämäksi. + +Sillä ihminen elää, ja elämä eletään joka silmänräpäys. Ja joka +silmänräpäys on ihmisen elämä kokonaisesti, ja joka silmänräpäys +ihminen elämänsä pohjaan asti elää. Sillä maailma on se, mitä hetkessä +ihmisen silmään tulee, ja hetkessä on ijäisyys, ja elämä ja kaikki, ja +hetkessä ihmisen silmä juo ja ihmisen sydän tykähtää. + +Näin minä sentähden elän ja elää tahdon. Sillä minä tahdon minun +elämästäni joka silmänräpäyksen elää. Ja minä tahdon täyden taivaan +nähdä, ja selvän kirkkauden silmilläni juoda, ja sitte tahdon minä +paljaan valkean suonissani tuntea, sillä sitte minä tiedän, että minä +elänyt olen. Ja muu elämä olisi surkastus ja pieni vaiva ja tukala +tomun hengitys; ja joll'ei joka hetki saisi täytenä oloansa elää, niin +silloin olisi niinkuin itsensä kadottanut ja niinkuin omasta elämästään +eksynyt. Mutta nyt tahdon minä elämän niin elää, että minä siitä +juovun, ja minä tahdon sen täysin siemauksin ottaa, niin että minä sen +syvyyksien hivelyn omassa rinnassani tuntea saan. + + + + +VI. + + +Nyt minä olen nähnyt näyn, ja vaikka minä olen valveilla ollut, niin on +niinkuin minä unta olisin nähnyt, ja niinkuin minä vielä unta näkisin. + + * * * * * + +Kun minä aamulti heräsin, niin oli kirkas päivä, ja kun minä käännyin +akkunaan päin, niin visersi sen edessä lintu ja taivas oli sininen ja +iloinen. Minä hypähdin ylös ja heitin vaatteet päälleni, ja ennenkuin +minä vielä kerkesin lyömään akkunata auki ja siitä rintaani tuoksuvaa +ilmaa hengittämään, juoksin minä portaitani ylös katolle. Lämmin ilma +hulmui minua vastaan jo ennen, ja kun minä katolle pääsin, niin +hengähteli tuore tuuli minun silmäluomillani. Kun minä sitte nostin +silmäni ja katsoin lakeuksien ylitse, niin lepäsi aamu maiden yllä ja +maailma oli helkkymässä. Minä otin sen sydämeeni ja riemuitsin, sillä +taivas oli yllä niinkuin heleä laulu, ja maan syli viheriöitsi, ja +Jerusalemin valkoiset rakennukset hohtelivat heiluvien lehdikköjensä +keskeltä, niin että kaikki oli nähdä niinkuin tuore hymy nuoren +neitosen poskilla. Ja minä annoin silmieni suloisessa riemussa joka +paikkaan jäädä ikäänkuin hyväilyä ottamaan. + +Lähellä juuri, minun jalkojeni edessä oli pieni rakennus, sen valkoiset +seinät olivat puitten varjossa, niin että se kulma, joka siitä välkkyi +lehdikön keskeltä, pujahti iloisena auringon valoon. Usein minä olin +jäänyt sitä katsomaan, kun se näytti niin herttaiselta ja omalta siinä, +ja nytkin minun mielessäni värähti lämpimästi, kun minun silmäni siihen +sattui, ja minä jäin sitä katsomaan. + +Mutta juuri kun minä katsoin sinne, niin tuli lehdikön verhosta nainen, +ja asteli poikki sen katon. Hän oli noussut ylös katolle juuri, +keveästi astui hän sen poikki, hetkeksi peittyi hän silmistä yhden +palmun oksien varjoon, joka kasvoi juuri huoneen edessä, ja peitti +sitä, niin ett'ei hänestä näkynyt kuin vilahtava haamu sen takana. +Mutta sitte hän tuli näkyviin toisella puolella, sillä, joka oli +auringossa, ja joka oli minun silmieni edessä paljaana. Hän oli +heittänyt olalleen kepeän vaatteen, ja hänen pukunsa valkoiset hihat +hiipivät pehmoisesti hänen lämpimäin käsivarsiensa ympärille. Hän astui +notkeasti, ja joka askelella hän näytti jättävän itsensä ilman syliin, +kun se hyväilevänä tuli häntä vastaan. Siinä kasvoi kaksi korkeaa +viheriää kukkasta, joilla kummallakin heilui yksinäisen pitkän varren +päässä yksi ainoa heleänpunainen kukoistus, niiden väliin hän pysähtyi +ja jäi seisomaan siihen pää käden varaan nojattuna ja silmät valuisessa +hymyssä. Koko ajan pysyivät minun silmäni hänessä, kun hän siinä +seisoi, sillä hänen kasvojensa tumma ja ruskottava tuntu kietoi minun +silmäni, ja hänen hengityksensä liihottava nouseminen ja laskeminen +hänen puhtaan vaatteensa alla vangitsi minun sydämeni väräjävällä +vedolla. Siinä hän seisoi pää hiljaa taivutettuna, tummat hiukset +pehmeässä solmussa päälaella, ja näytti kuin ei hän itsekään +ajatuksistaan tietäisi, kun ne kaukana ja hymyävän levon taipaleita +purjehtivat, hän seisoi unhottuneena siinä ja hänen poskiensa punerrus +väreili. Minä puolimmiten pelkäsin hengittää, sillä hän oli minun +silmissäni niinkuin aamun väräjävä tähti, joka aamun taivaalla on kuin +hento himarrus, ja jota silmilläänkin uskaltaa lähetä vaan hiljaa ja +silitellen, ett'ei se kosketuksen edessä hupenisi äärettömän avaruuden +siniseen pohjaan. Mutta sitte oli hänellä vielä minun silmissäni lämmin +kajastus, niin että sydän värähti lämpimästi minussa, kun minä sain +katsella häntä. Sillä hän oli minun silmissäni vielä, niinkuin nuori +ehtoonpunassa ruskottava solakka koivu, joka notkeana seisoo, ja +lehvistössään punervana ja lämpimänä huojuu, niin että mielessä virkoo +hiljainen ja lämpimältä värähtävä veto, kun sillä antaa silmänsä +levätä. Silloin havahti hän, hän nosti silmänsä ja jäi ilostuneena ulos +aurinkoiseen ilmaan katsomaan, samassa oli hän kohottanut kätensä, ja +sitaissut hiuksensa solmusta, niin että ne heltesivät ja pehmeissä ja +vallattomissa laineissa valuivat hänen olkapäilleen ales. Silloin +sattuivat hänen silmänsä siihen korkeampaan kukkaseen hänen oikealla +puolellaan, joka hiljaa keinui hellässä tuulessa, hänen hiuksensa +jäivät, hän kumartui lähemmäksi, ja kohotti kätensä ikäänkuin aikoisi +hän taittaa sen yksinäisessä varressa heiluvan kukoistuksen itselleen, +mutta sitte hän seisahti puoliliikkeessään, ja näytti muuttavan +mielensä, hän kumartui vaan ja taivutti sitä kukkasta puoleensa, +ikäänkuin aikoisi hän suudella sitä keskelle sen punaista umpua. Kun +hänen huulensa sitte liittyivät siihen, niin en minä tiedä, punastuiko +hän itse, vai heittikö se kukkanen hänen poskilleen tumman värin, joka +sai minun mieleni värähtämään, kun minä sen näin. Silloin juuri, kun se +kukkanen hänen huulillaan oli, lankesivat hänen silmänsä minuun, kun +minä seisoin katollani, ja olin astunut ihan kattoni reunalle asti ja +pidättämättömästi annoin silmäni hänen päällään olla. Hänen katseensa +seisahti, niin että hän jäi yhdeksi silmänräpäykseksi totisena +katsomaan minua suoraan silmään, hän piti sitä punaista kukkasta vielä +huulilleen taivutettuna, samassa puhkesi hänen huuliltaan matala +huudahdus, hän hellitti kukkasesta, niin että se jäi ilmaan +heilahtelemaan, kokosi tummat hiuksensa rinnoilleen, kääntyi ympäri ja +juoksi katon ylitse pois. Mutta ennenkuin hän vielä katosi minun +näkyvistäni, näin minä hänen silmänsä vielä toisen kerran välähtävän +minua kohden, sillä kun hän tuli portaille ja aikoi laskeutua ales, +käänsi hän päätään taaksepäin, niin että hänen silmänsä jäivät hetkeksi +lepäämään minun päälläni. Tietämättäni ojentuivat minun käteni häntä +kohden. Kun hän sitte oli poissa minun silmistäni, jäin minä vielä +seisomaan, ja minun sydämeni oli vedetty hänen mukanaan. Kun minä +viimein käännyin ja läksin pois, niin pitelin minä otsaani, niinkuin +minä olisin unessa kävellyt, mutta sydämessäni minun oli ikävä. + + + + +VII. + + +Olenko minä makeaa hunajaa juonut? Onko elämä minun silmistäni +ruusuiseksi uneksi huvennut? Olenko minä humaltunut? + +Minä istun huoneessani, ja minun huoneeni on niinkuin ennen. Enkö minä +siis unta näe? Minä vedän kädelläni lämpimän otsani ylitse, ja koetan +selkeytyä itsessäni. Sillä kaikki on niinkuin se aina on ollut, ja +kaikki on samaa, kun minä sitä ajattelen, mutta kun minä ympärilleni +katson, ja annan silmäni huoneessani vaeltaa, niin kaikki on uutta ja +toista, ja kaikki on muuttunut, kun se minun silmääni tulee. + +Mutta onko kaikki samaa kuin ennenkin? Eikö katto tuossa liehu +korkeammalta, ja eivätkö seinät tuossa ympärillä lämpimämpinä valuta? +Ja onko se totta, että se on minun istuimeni, jota minä kädelläni +pitelen ja koettelen, eivätkö minun käsivarteni siis pehmeitten +kukkasien päällä lepää? Näenkö minä selvillä silmilläni paljasta +punastuvaa unta? + + + + +VIII. + + +Tällaistako elämä on? Että on kuin lintu, joka istuu keskellä punaista +kukkastarhaa, ja korkeimman ja punaisimman kukkasen latvalla keinuu ja +laulelee. + +Ja tällaistako elämä on? Että on kuin viritetty kello, joka on +ripustettu taivaan siniselle laelle, ja että kun soi, niin kaikki +yltäänsä soi. + +Ja tällaistako rakkaus on? Että on itse kuin suuri punainen kukkanen, +jonka lehdet ovat niin punaiset, että veren niistä luulee tippumaan +lähtevän. + + + + +IX. + + +Kuulkaa nyt, sillä nyt minä laulan, sillä minä olen nähnyt Bathseban! +Bathseban! + +Oh, minun sydämeni, sanotko sinä hänen nimensä, etkä senjälkeen ijäksi +vaikene, ja oh! te seinät, te kuulette hänen nimensä mainittavan, +ettekä kumarra! Sillä Bathseba on naisten kuningatar, ja jumala itse +hänen edessään kätensä ristiin laskee. + +Oh, Bathseban, Bathseban korkeaa laulua minä laulan. Sillä katso! sinä +Jerusalem olet kaupunkien ruhtinattareksi korotettu, sillä sinun +naistesi joukossa on Bathseba, ja sinun katujesi kivet ovat kukkasiksi +puhjenneet, sillä Bathseban jalat ovat niillä astuneet. + +Ja mitä on minulle enää sininen taivas, sillä minä olen nähnyt +Bathseban, ja mitä ovat punaiset kukkaset, sillä minä olen nähnyt +Bathseban, ja mitä on valkoisen hevosen lento öisen aavikon ylitse, ja +mitä ovat etäisyyden saavuttamattomat maat ja mitä sydämen palavat +näyt! + +Nyt minä sankariksi tullut olen, ja suureksi laulajaksi, ja nyt minä +tiedän, mitä varten minä syntynyt olen, sillä minä olen sinun löytänyt, +o Bathseba! Ja nyt minun taivaani, joka on ollut pimeä, on +valkeentunut, sillä Bathseba on minun taivaani auringoksi tullut. Minun +naiseni, ja minun kuningattareni, sitä varten olen minä suureksi +syntynyt, ja sitä varten on minulle sankarin sydän annettu, että minä +sinua rakastaa taitaisin. + + + + +X. + + +Minun sydämeni käy laineissa, ja on niinkuin kukkasia minun ympärilläni +puhkeilisi ja kun minä nostan silmäni otsani alla, niin kukostelee +maailma minun silmäini edessä. + +Minä olen tullut toiseksi ihmiseksi, niin että minä ihmettelen itseäni. +Sillä minun sydämessäni virkoo ja solisee ja minä itse olen tullut +pehmeäksi ja herkkyväksi ja minun ajatuksenikin ovat lämpöisessä +värinässä. + +Jos minä olen yksin, niin viekottelevat ajatukset minun toimistani +pois, ja pehmeät unet ottavat minun, niin että minun tekisi mieleni +istahtaa ja nojata päätäni jotakin vastaan, sillä tuntuu, niinkuin +kaikki silittäisi minua, ja minun tekisi mieleni painaa poskeni +tyynyyn. + +Mutta kun minä olen toisten kanssa, niin unhotan minä heidät, ja jään +omien ajatusteni kanssa olemaan, sillä ne ovat niin pehmeät ja +lämpimät, että ne ovat niinkuin valuisia hahtuvia, jotka liihottelevat +minun päälleni. Kun minä herään niistä, ja toiset huomaan, niin katson +minä yht'äkkiä heitä silmiin, ja hymyilen heille niin iloisesti, että +he katsovat kysyen minuun ja kummastelevat minua. + +Mutta en enää heitä huomaakkaan, ja kun minä olen hymyillyt heille, +niin ottavat minun ajatukseni taas minun, enkä minä muistakkaan, että +minä heidän keskellänsä istun. + +Sillä minun sydämeni on saanut oman ajatuksensa, ja Bathseba minun +mielessäni aina lepää. Sillä häntä minä ajattelen, ja minun mieleni on +syleilyä ja suuteloa täynnä ja hiljainen halajoiminen keinuu minussa. +Jos minä silmäni ummistan, niin näen minä hänen edessäni niinkuin +lämpimän halauksen, ja jos minä avaan silmäni, niin tekisi minun +mieleni suudella ilmaa, ja levittää käteni syleilyyn, sillä Bathseba +liihottaa minulle kaiken yllä. Ja koko ajan rusottaa minussa niin +pehmeästi, että minä aina unhotan itseni ja jään sitä rusotustani +elämään. + + + + +XI. + + +Minä muistelen ... sillä kun minä ajattelen itsessäni, niin minä olen +ennenkin elänyt, ja minun menneestä elämästäni nousee tuoksuja niinkuin +kukkasmaasta, ja minä olen herkytetty muistojani muistamaan nyt. + + * * * * * + +Te Siionin tyttäret, kuinka te soittelitte kun teidän sankarinne tuli, +hän joka oli Goliatin lyönyt. Sillä Israelin sotajoukko palasi ja sen +yllä liehuilivat voiton viheriät palmut. Minä silloin sen sotajoukon +edessä ratsastin ja ylpeästi nosteli minun ratsuni päätään. Ja kun +minun takanani sotajoukko kohisi ja maa askelten väkevästä poljennasta +vavahteli, tunsin minä rintani levittyvän, sillä minä olin Goliatin +lyönyt, ja minun käteni oli Israelin vihollisen maahan sortanut, ja nyt +minä Israelin voittavan sotajoukon edessä ratsastin ja Jerusalemia +lähestyin, jossa minä tiesin kansamme meitä odottavan. + +Kun sitte Jerusalem meidän eteemme nousi ja sen tornit häälyvien +lippujen ja vehreitten lehtien alla olivat ja musta kansan paljous sen +muurien harjat ja toistensa takana nousevat katot peitti niin että +kaupunki siinä huojui ja heilui, niin vavahti minun sydämessäni, kun +minä yksin siinä rivien edessä ratsastin ja kaikkien silmien edessä +valuttavia portteja kohden ajoin, mutta minä nousin suoremmaksi +satulassani ja kannustin hevostani, niin että se viskasi päätään +taaksepäin ja heilahutti paksua harjaansa. Suunnattomat olivat rivit +takanani, ja askelten kohinassa kumahteli voiton poljenta, ja laulu, +joka takaani rivien pohjalta pidättämättömänä nousi, oli voiton rajaton +laulu ja väen paljoudesta edessä humisi ilma ympärillä. Silloin korkeat +portit minun silmissäni himersivät, takana häämötti suora ja kukiteltu +tie, ja kahden puolen sitä vallettui tiheä ihmisseinä. Mutta taampaa +tieltä valutti valkoinen naisten parvi minua kohden. Ja kun minä ajoin +portista sisään, niin helähtivät harput soimaan ja huilut helisemään ja +ne valkoiset naisten parvet liikkuivat minua kohden. Niillä naisilla +oli kukkasia käsissä, muutamalla yksi ainoa suuri helottava kukkanen, +toisilla kukkaskimppu kummassakin kädessä, heillä oli valkoiset +vaatteet kaikilla, ja kun he tulivat minua kohden, niin oli se kuin +utua. Sitte rupesi satamaan kukkasia minun päälleni, sillä he rupesivat +heittämään kukkasiansa minulle; niitä tuli silmille ja rinnalle, +viimein minun täytyi nostaa kilpeäni hiukan suojatakseni itseäni +niiltä, niin että ne kahisivat kilven kiiltävää kylkeä myöten ales +hevosen jalkoihin, niin että se kahlasi kukkasten keskeltä ja nosteli +jalkojansa, sitte se suihkasi yhden kukkasvihon suuhunsa, ja pudisteli +sitä hampaissaan. Minun mieleni rupesi asettumaan, ja minä päästin +kypärin nauhan leukani alta vallalleen ja otin sen päästäni ja annoin +hiusteni liehua valloillaan. Sitte minä katselin ympärilleni ja minä +ilostuin, kun minä niitä kierteleviä parvia katselin. Käsikädessä ne +siinä liehuilivat minun edessäni, mustat hivukset ilmassa vapaina ja +valkoiset puvut ympärillä hulmumassa. Siinä ne hupenivat minun tieltäni +pois, kun minä eteenpäin ratsastin, ja tanssivat minun edestäni. Minä +tulin iloiseksi, sillä he olivat kaikki niinkuin he olisivat olleet +minun tuttaviani, ja minun teki mieleni antaa heille kättä jokaiselle, +sillä heidän silmänsä katselivat niin iloisina minua. Yhden silmät +olivat vallattomana hymynä, mutta ei hän katsonut minua eikä toisiakaan +kohden, iloitsi vaan ja taputti käsiään yhteen, kun silmät jonkun +kanssa yhteen sattuivat; toisen posket hänen vieressään olivat +iloisissa kuopissa, kun hän kulmiensa alta, ikäänkuin katsettansa +salaten, minua katseli; heidän kummankin takana näkyi kolmas, sen +silmät lepäsivät silmänräpäyksen verran totisina minun päälläni, mutta +kun hän huomasi minun katsovan häntä, lensi hän punastuvaksi, ja riensi +ottamaan kahta viereistään kädestä ja niiden kanssa pois lentämään, +mutta mennessään katsoi hän vielä olkansa ylitse taakseen ja punastui +toisen kerran, kun hän näki minun vieläkin häntä katselevan, minä +olisin suudellut häntä keskelle sitä punastuvaa poskea. Silloin lensi +iso kukkasvihko minua päin silmiä, ja kun minä taas rupesin näkemään, +niin nauroivat kaikki ympärillä, mutta minä kostin yhdelle, joka +kaikkein enimmän nauroi, ja sieppasin kukkaset siltä, ja ajattelin +sitaista häntä itseänsäkin uumilta ja nostaa kanssani hevosen selkään, +mutta hän sai kierretyksi itsensä irti käsistäni ja juoksi pois, ja +vasta kun hän jonkun matkan päässä oli, kääntyi hän ympäri ja katseli +minua heleästi nauraen ja hengitti nopeasti. Hän olikin kaunein ja +iloisin kaikista, ja minä ajattelin ottaa hänen kiinni vielä, kun hän +sieltä toisten takaakin vielä nauroi, enkä minä olisi pitänyt väliä, +vaikka minä olisin häntä ihan keskelle suuta suudellut, mutta sitte +tuli jo, ennenkuin minä häntä sain kiinni, toisia minun silmiini, enkä +minä enää muistanutkaan ajatella sitä, kuinka notkeasti hän oli +levännyt minun käsivarrellani, ennenkuin hän siitä pois sai itsensä +kierretyksi. Ja sitte oli taas kaikki minun silmissäni paljasta +tanssivaa humua ja hymyileviä silmiä ja tuoreita poskia, joille veri +nousi ja laski raikkaina kukkasina, enkä minä koko siitä illasta muuta +muista. Ja kun minä sitä vieläkin muistelen, niin menevät minun silmäni +valuiseen hymyyn. + + * * * * * + +Kun minä sitte olin kuningas, ja minun mieltäni veti kaukaisiin maihin, +niin on minulla siitä toisia muistoja. Sillä kun minä sotajoukkojeni +kanssa olin liikkeellä ja vieraitten maitten keskellä olin, niin öisin +kun minä yksin jäin ja kun voiton hyminä ympäriltäni vaikeni, niin +istuin minä valveilla ja katselin yötä, ja minun mielelläni lepäsi +tumma kaiho, ja oli, ikäänkuin minä olisin kahta kättä halajoinnut, +jotka minun kaulani ympärille kiertyisivät, ja ikäänkuin minun huuleni +olisivat hakeneet kahta lämmintä huulta... + +Kun sitte päivä valkeentui, ja minun sotajoukkojeni ilo taas eteenpäin +pauhasi, ja kun uudet kaupungit viheriäisten lehdikköjensä keskeltä +eteen nousivat ja idän kuninkaat palmuja heilutellen vastaan tulivat ja +minut kaupunkeihinsa veivät ja polvistuen johtivat minut palatsiensa +korkeista ovista sisään, niin kun ilta tuli, ja minä loistavassa +salissa ylhäisellä istuimella istuin ja kuninkaat minun kummallakin +puolellani, niin käskin minä soittajat soittamaan, ja annoin +ruhtinatarten eteen tulla ja tanssia. + +Kun sitte ympärillä humu heräsi, ja soitto korkeissa holveissa +kajailemaan rupesi, ja kun naisten ilmaiset ryhmät rupesivat iloisten +pilarien välistä liehuilemaan esiin, niin olin minä alallani ja pysyin +sanattomana. Ne parvet olivat niinkuin valkoiset pilvet, kun ne +tulivat, ja kepeä hulmunta nousi silmien eteen niistä. Soitto humuili +niiden tullessa valuisesti ja ikäänkuin olematonta tavoitellen, mutta +sitte se löysi itsensä ja sen kohina syventyi. Sen syventyvän soiton +mukana lähenivät tanssijain parvet, ne tulivat tanssin sylissä silmään, +kiertelevät käsivarret paljastuivat siitä vaalevasta hulmunnasta, sitte +minä näin silmät, ja niiden silmien loisto oli totinen ja ne hohtivat +suorasti minua kohden, ja heidän keskeltään hulmahteli tuoksu, joka oli +hyvä ja raskas, ja kun se hiveli minun poskiani, niin minä hengitin +sitä. Minä hengitin sitä hiljaa ensin, ja koetin olla tyyni ja kylmä. +Siinä itseäni pidätellen, minä kuuntelin, kuinka soiton kohina paisui +ja nousi, ja sitte minä sisässäni ikäänkuin aukenin, ja minussa heräsi +painava halu vetää rintani täyteen sitä tuoksuavaa ilmaa, ja antaa +itseni huumahtaa sen soiton mukaan, enkä minä enää missään olisi +itseäni vastustaa tahtonut. Nyt minä näin rinnat, jotka vavahtelivat +harsojen alla, ja minä näin uumat, jotka taipuilivat tanssin käänteissä +ja kaikki oli kuuma ja tummassa vauhdissa lentävä pyörre, ja kaikki +silmät paloivat minua kohden, ja se palo oli totinen ja syttyvä, niin +että minä värähdin itsessäni, kun minä niiden silmien katsannon kohdeni +tunsin. Kun minä siinä kuulustelin, niin en minä pysynyt istumassa +enää, vaan nousin seisomaan, ja minä vapisin hiukan. Sillä se soitto +tuli nousussaan, niinkuin väkevä valli ja silmät ummessa ja kädet +kurotettuina olisi sen haltuun itsensä heittänyt ja sen kantamaksi +itsensä jättänyt, mutta kun se laski, niin sen lasku oli paljas hekuma, +joka värisi, ja tainnuksissa sen syliin vaipui. Vielä kerran minä vedin +rintani täyteen sitä raskasta ja tuoksuvaa ilmaa, joka leyhyi ympärillä +niinkuin hivelevä usva, ja sitte oli silmissä enää vaan notkuva pyörre +ja kuuma lento. Silloin huumahti mieli ja minä horjahdin yhden askelen +eteenpäin, mutta sitten minä jo tulin juosten istuimen portaita alas ja +seisoin keskellä pyörryttävää tanssia. Yhden silmänräpäyksen minä +katsahdin ympärilleni, ennenkuin minä itseni jätin, mutta sitte katosi +kaikki silmistä, enkä minä muuta muista kuin kuumottavan posken, jota +vastaan minun poskeni hiipi ja lämpimän rinnan, joka vavahdellen taipui +minun rintaani vastaan. Ja sitte oli, ikäänkuin minä olisin lentänyt +pois, ja niinkuin minä olisin syviä ulappoja sukeltanut, joissa ei +mitään tietoa ole. + + * * * * * + +Kun minä sitä kaikkea ajattelen, niin minun sydämeni on niinkuin +kukkastarha, ja monta tunnetta on sillä kukostanut, niin että sen +muistoista kasvaa tuoksu, joka nousee päähän niinkuin väkevä viini. Oh, +sillä monta muistoa minussa virkoo, ja minä elän muistoissani elämäni +uudestaan rinnassani, niinkuin minä nyt vasta sen eläisin. + +Mutta katso, nyt vasta minä sentään tiedän, mitä rakkaus on. Sillä +rakkaudessani minä muistamaankin opin. Ja rakkaus on väikkyvä kangastus +ja etäisyyden uni ja mielen sulanut sointu, mutta sitte on rakkaus +vielä niinkuin punertavan veren rusko ja lämmin suihku. + + + + +XII. + + +Minä olen itseeni vetäytynyt ja pehmeät unet keinuttelevat minun +mieltäni. Ja vaikka minä katselen ympärillenikin, niin minä jätän sen +kohta, ja palaan itseeni takaisin, sillä minussa on niin hyvä olla, ja +lämpimät ajatukset minun sydämessäni vihertelevät, ja niitten kanssa on +suloista olla. + +Ja minä olen niinkuin nainen, joka tietää sankaria rintansa alla +kantavansa, ja joka aina eteensä hymyilee, vaikka hän yksinkin on; ja +hänen kaltaisensa minä olen, sillä minä hellytän sylissäni minun suurta +ja lämmintä onneani. + +Minä olen kokoutunut itseeni, sillä minun sydämeni on kukkurallansa +minussa. Ja vaikka minä koko päivän yksin istuisin, ja vaikk'en minä +muuta tekisi kuin käsiäni ristissä pitäisin, niin herkkyisi minun oloni +täytenä sentään, enkä minä väsyisi sitä yhtä ainoaa mielessäni +kuvailemasta. Sillä minun suoniini on rakkauden hunajaa valutettu, ja +silmät ummessa minä Bathsebaa halajan. Oi, minä olen elämälleni niin +lämpimästi kiitollinen, sillä elämä on ollut niin hyvä minulle, ja on +minun rikkaaksi itsessäni tehnyt. + + + + +XIII. + + +Yhtenä iltana, kun minä huoneeni katolla istuin, ja kun oli tyyni, niin +minä kuulin laulavan äänen, ja kun minä katsoin, niin istui Bathseba +palmunsa varjossa ja lauloi. Hän luuli olevansa yksin, ja hyräili +ääneensä, ja minä erotin joka sanan, kun se kumpusi hänen huuliltaan. +Enkä minä uskaltanut liikahtaa istuessani siinä, ja peljäten ajattelin +minä, että hänelle tulisi jotain muuta mieleen, niin että hän lakkaisi +laulamasta. Tällä tapaa hän lauloi, ja joka sana viivähti hiljaisessa +ilmassa: -- -- -- + +Minun on lämmin olla mielessäni, ja ihmetellen ja viivähtäen minä +ympärilleni silmäni nostan. Sillä minä elän uudessa ilmassa, joka on +suloinen ja painava rinnan ympärillä, enkä minä tiedä, onko tämä totta. + +Yhden kerran näen minä edessäni syvät, syvät silmät, ja niihin silmiin +on sidottuna maailman kaikki hellyys ja hyväilevä veto, ja ne silmät +katsovat minua suorasti silmään ja ottavat minua sydämen pohjaan. Ja +hetkittäin unhotan minä itseni katsomaan niitä silmiä vastaan, niin +että minä tunnen, kuinka minun poskeni lämpenevät. + +Oh, sillä koko minun oloni on niinkuin unennäköä. Enkä minä osaa +ajatella, mitä minä olen, ja missä minä olen, vaan minä olen niinkuin +lämpimissä harsoissa, ja minun on suloista ja pehmeää olla, ja minun +ajatuksenikin ovat punastuvaiset. Ja kaikkein mieluimmin sulkisin minä +joka hetki silmäni ja pysyisin hiljaa, sillä silloin rusottaa minussa +niin lämpimästi, ja minun mieleni ympärille tulee niin heleä +kuultavuus, ett'ei minun tarvitse muuta kuin hiljaa painaa kädelläni +sydämelleni, ja minun on suloista olla. + + + + +XIV. + + +Ja kepeä oli Ruthin jalka ja lämmin hänen poskensa, koska hän Boaksen +tykö hiipi, kun hän nukkui. Sillä niin se oli tullut hänen mieleensä, +että hän hänen tykönsä hiipisi, ja hän oli taputtanut käsiään yhteen, +kun se ensin hänen mieleensä tuli, sillä hän ajatteli, ett'ei Boas +häntä ollenkaan odottaisi, ja että olisi hauska katsoa, kummoisiksi +Boaksen silmät tulisivat, kun hän yht'äkkiä hänen eteensä ilmestyisi. +Sillä se Boas oli niin kaunis ja iloinen poika, ja kohta kun hän sen +näki, teki hänen mielensä kujeilla sen kanssa, sillä se katseli sitte +niin leikkevästi ja myhässäsuin päälle, vaikk'ei se tollus itse mitään +osannut. Ja hän hiipi hiljaa, varpasillaan, näin, ett'ei kukaan vaan +kuulisi ja hän tahtoi vieläkin ruveta taputtamaan käsiään yhteen, kun +hän ajatteli, ett'ei se Boas yhtään häntä odottaisi ja että hän juuri +kohta olisi hänen tykönänsä. Mutta sitte käski hän itsensä pysymään +hiljaa, hyvin hiljaa, vaikka väkistenkin tahtoi nauruttaa, ja hän pisti +sormensa huulilleen, että ne vaan vaiti pysyisivät. Sitte kun hänen +niin hiljaa täytyi kulkea, rupesi hän tuntemaan, että hänen sydäntänsä +hiukan tykytti. Mutta hän unhotti sen, sillä koko päivä oli ollut niin +iloinen, ja hänen suunsa meni hymyyn taas, kun hän sitä kaikkea +muisteli. Sillä aamusti kohta oli hän niin iloinen ollut, ja kun hän +sitte oli Boaksen pellon ohitse tullut ja sen aidan ylitse kori +kainalossa kiivennyt, niin oli vielä ihan kuin hänen korvissaan olisi +soinut kahisevien olkien helke, ja sirppien suihke, ja hän tunsi +niinkuin keltaiset oljet nytkin pehmeästi hänen paljaiden jalkojensa +alla taipuilisivat. Oh, hän oli aivan päivänpaiste, sillä pellolla +siellä oli hän nähnyt Boaksen, ja hän oli kohta jättänyt korinsa, johon +hän oli tähkäpäitä noukkimaan tullut ja laskenut sen pyörtäneelle +ruohojen keskelle ja mennyt Boaksen tykö ja ottanut häntä kädestä, ja +katsonut häntä suoraan silmiin, kun hän sanoi hänelle: katso, sinä olet +kaunis, ja sinä olet kauniimpi kuin kaikki toiset nuoret miehet, ja +minä tahdon sinun jäljissäsi sitoa, kun sinä edellä niität. Ei se Boas +siihen ollut muuta osannut, kuin ensin jäänyt leveästi ja iloistuneesti +häntä silmiin katsomaan; eikä häntä itseänsäkään ollut muuta kuin +hiukan naurattanut, kun hän sen Boaksen siinä niin neuvottomana näki, +vaikka hän selvästi huomasi, että se jotain olisi vastata tahtonut, +saamatta sentään mitään huuliltaan, mutta sitte hän oli salannut +vallattomuutensa ja kumartunut alas ja ruvennut sitomaan niin että +Boaksenkin kappaleen aikaa vielä seisottuaan ja häntä katsottuaan oli +täytynyt niittämään ruveta. Ja sitte oli Boas niittänyt ja hän oli +sitonut. Hänen sydämensä oli ollut paljas ilo, kun Boas ne oljet +olkansa taakse heitti, ja hän ne jalallisiksi sai koota; ja hän oli +hymyillyt, kun Boaksen oljet hänen käsiensä alla kellersivät ja +kahisivat. Kun sitte oli tullut uusi sarka, ja eteen oli tullut syvä +oja, niin oli hän noussut pystyyn ja mennyt Boaksen tykö ja hänen +silmissään oli palanut vallattomuus, kun hän oli sanonut Boakselle: nyt +en minä tahdokkaan itse mennä ojan ylitse, vaan sinä saat nostaa minun +ylitse, Boas. Mutta kun Boas sitte oli tavottanut häntä tehdäkseen +niin, oli hän jo hypähtänyt ojan ylitse ja nauranut sen toiselta +puolelta Boakselle, kun se siihen oli tolmistuneena jäänyt seisomaan. +Mutta silloin oli Boaskin hypännyt ojan ylitse ja hänen oli täytynyt +ruveta sen edellä juoksemaan, kun se koetti häntä kiinni. Hyvä Jumala, +kuinka hän oli juossut ja nauranut, ja kuinka hän oli ollut +hengästyksissään, kun se Boas hänen viimein oli kiinni saanut. Vasta +puolisarassa se oli ollut, hän oli kuullut, kuinka oljet rupesivat +kahisemaan hänen takanaan, siinä samassa oli Boas kasvot punottavina ja +nauravina tullut hänen rinnalleen, ja ennenkuin hän oli kerjennyt +seisahtamaan ja antamaan sen juosta ohitsensa ja nauranut sille, oli se +siepannut häntä uumilta ja nostanut käsivarsilleen. Kuinka sen +käsivarsi oli ollut väkevä ja turvallinen, kun se hänen ympärillään oli +levännyt, hän oli istunut siinä vaan ja pyyhkinyt hiuksia silmiltään ja +hänen rintansa oli tykyttänyt, sillä hän oli juossut vahvasti. Ja kun +Ruth sitä muisteli, niin hän ihmetteli, miks'ei hän ollut antanut +Boaksen suudella itseään suulle, silloin kun hän oli laskenut hänen +sylistään alas, sillä niin oli Boas koettanut tehdä, ja niin oli hän +itsekin halajoinnut hänen tekevän, kun hän siinä hänen sylissään oli +ollut ja hänen levollisesti hengittävää rintaansa vastaan oli nojannut. +-- Ruthin suu oli naurussa, kun hän sitä kaikkea muisteli, mutta koko +ajan astui hän hyvin varovasti ja joka askelella viivähtäen +kuunnellakseen, jos kukaan kuulisi häntä. Tuntui niin hupaiselta, kun +hän ajatteli, että hän kohta saisi nähdä Boaksen taas, ja että hän +olisi aivan yhtä lähellä häntä kuin pellollakin. Mahtoiko hän nukkua? +Oh, se nukkuu, se tollo, eikä yhtään kipenää tiedä minua odottaa! Tai +jos se on valveilla, ja ajattelee minua? Ei, nukkuu se, nukkuu +varmasti. Sillä on niin verevät posket, vallan purtavat, kun ne siinä +vaalevan untuvansa alla ovat, kun hän ne tyynylle laskee ja silmänsä +sulkee, nukkuu hän kohta. Ja hän mietti, mitenkä hän hänelle tekisi, +panisiko hän kätensä hänen silmilleen ja sitte vasta herättäisi hänen, +ja käskisi arvata, kuka hän on, vai menisikö hän hänen tykönsä vaan ja +katsoisi häntä pienen aikaa, kun hän nukkuu, ja juoksisi pois sitte ja +huutaisi vasta oven raosta häntä nimeltä ja lähtisi juoksemaan sitte ja +nauraisi täyttä kurkkua. Oh, mutta tuossa hän jo onkin! Hän säikähti, +sillä siinä hänen edessään Boas nukkui, sillä oli kaula paljaana, ja +toinen käsi pään alla, hiukset epäjärjestyksessä tyynyllä, hän ajatteli +juosta pois, mutta hän jäi seisomaan, ja hänen sydämensä sykähteli. Ja +kun hän siinä katsoi, kuinka versovina Boaksen nuoret posket lepäsivät +siinä tyynyllä, ja näki kuinka löysänä hänen valkoinen paitansa hipaisi +hänen lämmintä kaulaansa, niin heräsi hänessä tunto, niinkuin hänen +olisi hyvä olla, kun hän saisi häntä lähelle itsensä hiipiä, ja hän +tunsi poskensa punastuvan, kun hän ajatteli, että hän kätkisi ne +Boaksen rintaa vastaan, kun se siinä hänen silmiensä edessä tyynesti +nousi ja laski valkoisen paitansa alla. Silloin hänen mielensä tuli +yht'äkkiä niinkuin paljas ilo, ja hän otti kädellään Boaksen vaatteen +liepeestä, sillä sinne hän tahtoi mennä, ja hänen olisi ikävä olla, +joll'ei hän Boasta liki pääsisi. Ja ennenkun hän ajatteli mitään, oli +hän nostanut sitä vaatteen lievettä ja pujahtanut sen alle, hänen +kätensä hiipivät Boaksen lämpimälle kaulalle, ja hän itse veti itsensä +Boasta lähelle. Silloin vasta Boas heräsi ja avoi silmänsä, mutta +ennenkuin hän yhtään sanaa suustaan sai, olivat Ruthin huulet hakeneet +hänen huulensa, eikä hän enää koettanutkaan mitään sanoa, vaan sulki +silmänsä taas ja hänenkin kätensä hiipivät Ruthin ympärille, niin että +heidän rintansa sukelsivat toisiansa vastaan ja että heidän huulensa +jäivät toisiinsa liittyneiksi. -- Mutta kun aamu valkeni, niin +nukkuivat Ruth ja Boas sylitysten, ja heidän hengityksensä nousi ja +laski yhtä haavaa. + + + + +XV. + + +Veri humisee minun suonissani, ja minä olen niin, ett'en minä vieläkään +ole rauhottunut, vaikka minä jo kauan olen istunut huoneessani, ja +koettanut tyventyä. + +Sillä minä näin hänen, Bathseban. Se oli ulkona, kadulla, juuri äsken. +Minä olin ollut ulkona kävelemässä, mutta olin kääntynyt takaisin jo, +ja palasin kotiin päin. Oli ehtoopuoli, aurinko oli alhaalla ja pitkät +vilvakkaat varjot leikkasivat katua viistoon. Minä olin astunut +alkumatkan ripeästi, ja siitä oli veri noussut liikkeelle minussa, niin +että minä tunsin poskeni raittiiksi ja silmäini alustat vilkastuneiksi. +Nyt minä kävelin hiljemmin ja annoin päällysvaatteeni lepatella +avoimena rinnallani ja kaulallani, ja katselin huolettomasti +ympärilleni. Silloin Bathseba minun silmieni alle ilmestyi. Hän tuli +toiselta puolelta katua viistoon minua kohden. Hänellä oli valkoinen +huivi heitettynä olan ylitse, ja hänen paljaat hiuksensa kellersivät +auringossa. Ensin kun minä odottamatta näin hänen, tunsin minä heikon +tuskan värähtävän rinnassani, mutta se meni ohitse kohta, ja kun minä +nyt tunsin hänen kohdeni tulevan, niin minä melkein seisahdin, ja +tuskin minä olisin voinut saada itseäni rientämään hänen ohitsensa, +vaikka olisi tullut minun mieleenikin tehdä niin. Hän astui kepeästi ja +hän näytti kiirehtivän, ikäänkuin hän olisi pikimmältään vaan jättänyt +kodon ja juossut kaupungilla ja nyt rientäisi palaamaan. Juuri kun hän +oli minun edessäni, jonkun askelen minusta, ja hänen piti astua +käytävälle, nosti hän silmänsä maasta, ja meidän silmämme lepäsivät +pari silmänräpäystä toisissaan. Minä seisahduin kokonani. Hän ei ensin +näyttänyt muistavan minua, hän oli toisella jalallaan astunut +käytävälle, ja aikoi astua minun ohitseni. Mutta sitte hän näkyi +palaavan itseensä, ja ennenkuin hän vielä oli toisella jalallaan +ennättänyt astumaan käytävälle, katsahti hän toisen kerran minuun, ja +hänen astumisensa viivähti. Silmänräpäyksen hän näkyi huojuvan, kunnes +hänen mielessään selkeytyi, ja yht'äkkiä nousi hänen vasen kätensä +hänen rinnalleen, hän seisahtui kokonaan ja palasi nojaamaan sille +jalalleen, joka vielä oli kadulla. Hänen silmänsä jäivät katsomaan +minua suoraan silmään, ne katsoivat totisesti ja säikähtäneesti ja +niin, ikäänkuin hän ei voisi pidättää itseänsä vielä yhden +silmänräpäyksen katsomasta minua. Mutta kun minä sain molemmat käteni +nousemaan häntä kohden, niin näin minä, kuinka hän vavahti, ja +ennenkuin minä vielä olin voinut askelta tehdä häntä kohden, oli hän +koonnut hameensa liepeet, nopeasti noussut käytävälle, ja mennyt minun +ohitseni, niin ett'en minä nähnyt hänestä muuta kuin sen, kun hän +hätäisesti ja eteenpäin kumartuneena katosi minun silmistäni kadun +kulman taa. + + + + +XVI. + + +Kun minä yksin huoneessani istun ja yön hetket tykähtelevät minun +ohitseni niinkuin raskas virta, niin istun minä ja ajattelen Bathsebaa. + +Ja minun mieleni meri velloo minussa ja sen käynti on syvä. Ja minun +ylläni liihottelee Bathseban kuva, ja minä tunnen niinkuin minä hänen +läsnäolonsa ympärilläni tuntisin, ja lähelläni ja vieressäni, ja kun +minun hengitykseni nousee ja laskee, niin tunnen minä, niinkuin hän +kuumassa halauksessa minun rinnallani lepäjäisi. + +Ja yö vaikenee syvänä ja yön hetket tykähtelevät, mutta minä istun, +enkä liikahda istuimellani, ja minun käteni ovat vaipuneet toistensa +päälle minun polvilleni. + + + + +XVII. + + +Minä olin taas kauan istunut katollani ja yksin ajatellut, kun minä +yht'äkkiä huomasin, että kuu oli puhjennut näkyviin ja valaissut +pumpulaiset pilvet ympärillään. Kun minä siitä rupesin katsomaan +ympärilleni, niin näin minä ja tunsin itsessäni että ilmassa ja +maailmassa oli lauhea kevät. Sillä kuun takana oli lientäen sininen +taivas, ja kuun valaisemassa ilmassa liehui hentoa tuoksua, joka sai +ihmisen vetämään henkeänsä syvästi. Silloin minä tunsin itseni +rinnassani vedetyksi ja herkytetyksi, ja minä luulin, että minun +täytyisi itkeä. Ja ennenkuin minä mitään ajattelin, menin minä +sinnepäin, missä minä tiesin Bathseban olevan, ja kun minä tulin niin, +että minä silmilläni näin koko hänen huoneensa, niin laskin minä itseni +polvilleni, ja otin käsilläni kattoni rintanojasta, sillä minä tunsin +itseni niin heikoksi, että minun täytyi pitää kiinni. Kun minä sitte +olin kauan ja rävähtämättä suoraan sinne katsellut, ja minä rupesin +riutumaan, että minä niin lähellä Bathsebaa olin, että hän juuri minun +silmieni alla saattoi olla, niin annoin minä kyynelteni ruveta tulemaan +ja kastaa poskeni, niin että minun poskiani kylmäsi. Ja koko ajan +katseli raukea kuu ylhäältä ja tuoksuva ilma viillytteli minun +silmiäni. + + + + +XVIII. + + +Mitä pitää minun tekemän, sillä minun ajatukseni asettuvat minun +sydämeni päälle niin painavina, ja ne ovat tulleet minulle vaivaksi, +kun ne niin suloisia ja punanhohtavia ovat. + +Minä kyselen itseltäni, mikä minun päälleni on tullut, joka minun +sydämeni nääntymään saa, mutta katso, en minä tiedä vastausta siihen, +ja painava menehtyminen vaan hengen ympärille itsensä levittää. Mutta +ei se menehtyminen ole tuskassa menehtymistä, vaan se on lämpimän ja +hivelyn painavaa tuntoa. + +Oh, mistä tämä oloni minulle selkeäisi? Sillä tämä muuttuu +ahdistukseksi minulle, kun se niin liiaksi minun haltuunsa ottava on, +ja minä näännyn tähän, sillä tämä tunteminen tulee liika tiheänä +päälleni, ja minun ylleni on niinkuin lämmittävä ja painava punainen +vaippa laskettu. + + + + +XIX. + + +Yhtenä iltana heitin minä vaippani päälleni ja läksin ulos, sillä minun +mieleni oli liikkeessä, ja huone oli ahdas minun päälläni, niin että +minun täytyi ulos, että minä tyyntyisin. + +Minä olin nimittäin nähnyt Bathseban taas, ja siitä silmänräpäyksestä +oli minussa kolkuttanut. Päivällä oli Joas, minun sotapäällikköni, +ollut puheillani, ja minä olin antanut hänelle määräykset siitä, kuinka +hän sotajoukkojen lähdön tänä iltana järjestäisi, sillä minä lähetin +hänen sotaan etelän maanääriin, ja tänä iltana piti sotajoukkojen +lähtemän kaupungista ulos. Kun minä tästä olin puhellut, ja sodan +järjestyksestä Joaksen kanssa sopinut, niin olin minä väsynyt ja kun +Joas oli lähtenyt pois, niin olin minä noussut katolleni vilvottelemaan +itseäni ehtoopuolen viileässä, siksi että tulisi aika mennä lähteviä +sotajoukkojani katsomaan. Kun minä sitte katolleni olin tullut, ja +juuri ajattelin asettua istumaan, niin silloin minä sain Bathseban +silmäini alle. Hänkin oli nimittäin katollaan kanssa. Kun minä näin +hänet, niin oli hän polvillaan ja tahkoi kiiltävää kilpeä, joka seisoi +hänen edessään. Nytkin minä unohdin istua, ja jäin seisomaan ja +katsomaan häntä. Se kilpi kiilteli hänen käsiensä alla, kun hän sitä +tahkoi ja hänen poskilleen oli siinä noussut lämmittävä puna. Viimein +hän seisahti siitä, ja käänsi kilven itseään vastapäätä ja antoi sen +nojata käsivarttaan vastaan, ja katsoi siihen itseään niinkuin peiliin, +niin että sen heijastus valaisi hänen kasvonsa. Sitte hän hymyili ja +nyökäytti tyytyväisesti päätään, ja hänen kasvonsa rusottivat, enkä +minä tiedä, mistä hän iloinen oli, siitäkö, että hänen kuvansa niin +kauniina kilven pohjalla heijasteli, vai siitäkö, että sen kilven pinta +niin pilkuttomana kiilteli. Kun hän vähän aikaa oli katsellut, kavahti +hän äkisti seisoalleen, niin ett'en minä kerjennyt häntä vielä +tarpeeksi katselemaan, silitti yhdellä sitaisulla hellinneet +hiussuortuvat päälaelleen, nosti kilven kainaloonsa, ja lensi keveässä +juoksujalassa pois huomaamatta minua, joka olin astunut ihan kattoni +reunalle ja siinä seisonut. + +Kun hän oli poistunut, olin minä jäänyt ajatuksissani joksikin aikaa +seisomaan alallani, mutta sitte minä olin verkalleen kääntynyt, ja +lähtenyt pää alespäin taipuneena huoneeseni. Kun minä huoneeseni olin +tullut, rupesin minä kävelemään sen lattiaa edes- ja takasin, ja vasta +kun kauan oli pimeä ollut, olin minä ottanut vaippani ja heittänyt sen +olalleni ja lähtenyt ulos. Sillä minun veressäni oli herännyt outo +levottomuus, eikä se tahtonut asettua. + +Huoneen takaovesta läksin minä ulos nyt, ja painoin päätäni ales, niin +että minun silmäni tulivat vielä enemmän varjoon, kuin ne verhonsa alla +olivatkaan, sillä minä olin nimittäin käärinyt verhon otsani ympärille, +ettei minua tunnettaisi, koska minä pidin sen parempana nyt kun minä +läksin ulos yöhön. Minä kävin pimeän puiston lävitse pitäen päätäni +kumarassa, ja vältellen oksia, jotka riippuivat ales synkästä +lehtiholvikosta päälläni. Siellä ylhäällä pimeässä humisi oneasti ja +jostain takaa pimeän lehdikön lävitse vavahteli yksinäinen valkea +silmääni. Minä painoin päätäni vieläkin alemmaksi ja riensin eteenpäin +ja kuulustelin, kuinka santa karahteli jalkojen alla minun astuessani. +Kun minä viimein pääsin kadulle niin taitin minä Bathseban huoneen +ohitse. Mutta siellä oli kaikki pimeätä, ja kun minä kaksi kertaa olin +käynyt sen editse, ja kun minun mieleni laskeutui yhä raskaammaksi, +niin taitin minä taas ja riensin pois ja joudutin askeleitani. Kun minä +jonkun aikaa olin kävellyt tietämättä, mitä kohden minä menin, ja kun +tyhjät kadut vaikenivat minun ympärilläni, niin rupesin minä kuulemaan +ääntä jostain, se tuli kaukaa, ja kuului kuin etäinen ja epäselvä +humina. Silloin virkosi minussa yht'äkkiä halu päästä ihmisten +joukkoon, ja kun minussa heräsi kuva mielessä, että ihmisiä minun +ympärilläni häälyisi ja tungeskelisi, niin tunsin minä sydäntäni +helpottavan. Ennenkun minä sitä ajattelemaankaan kerkesin, käänsin minä +askeleni ja taitin sinne kohden, mistä äänten humua kuului, Ensin oli +pimeitä ja tyhjiä katuja, joilla minä kuulin, kuinka minun hätäiset +askeleni kajasivat tyhjissä seinissä. En minä tiedä mikä minussa oli, +mutta minussa oli sekava ahdistus, joka sai sydämen kolkuttamaan. Minä +vedin vaippaani kiinteämmin ympärilleni ja joudutin askeleitani, mutta +mitä nopeammin minä astuin, sitä suuremmaksi kasvoi minun ahdistukseni. +Viimein minä juoksujalassa tulin paikalle, josta häämötti valoa, äänten +solina kasvoi minun korvissani; kun minä tulin lähemmäksi, eroitin minä +haamuja, jotka liikkuivat edestakaisin; kun valo loisti alhaalta niiden +takaa, näyttivät ne ensin luonnottoman suurilta, ja niiden liikkeet +kuvastivat valoa vastaan aaveellisen äkillisinä ja kulmikkaina. Vasta +kun minä tykö pääsin, huomasin minä, että siinä oli väentungos, joka +täytti koko kadun. Vielä juosten syöksin minä väkijoukkoon, survaisin +ensimmäiset väkivaltaisesti puoleen, ja vasta kun minä keskellä joukkoa +seisoin, ja huomasin, että joka puolella minua oli ihmisiä ja että +lähellä olevat katselivat kummastuneesti minua, kun minä sillä tapaa +siihen syöksähdin, maltin minä itseni ja annoin vereni senverran +rauhottua, että minä sain katsotuksi ympärilleni. Siinä huljui väkeä +ympärillä, ihmisiä käyskeli edes- ja takasin, minä tein itseni +matalaksi ja ponnistin itseni väkijoukon lävitse, että minä pääsin +niiden silmistä, jotka yhä katselivat minua minun omituisen tuloni +tähden. Silloin näin minä taampana harmaan rivin aseellisia miehiä, +aseita huojui sekaisin hämärässä ilmassa ylhäällä, ja silloin vasta +muistui minun mieleeni, että tässä oli minun sotajoukkoni lähtemässä. +Se oli johtunut kokonaan minun mielestäni, sitte kun minä katollani +olin ollut ja Bathseban nähnyt. Se oli pitkässä hämärään katoavassa +rivissä siinä, ja katsomaan tullut ihmisjoukko vallettui sen edessä +edes- ja takasin. Minäkin tungettelin, ja minun mielelleni teki hyvää, +että ihmisten virta minua vastaan tuli. Silmissä häälyi ja hämärsi ja +minua survaistiin rintaan, mutta minä painoin olkapääni eteen ja +ponnistin eteenpäin, niin että ihmiset jäivät kahdenpuolen minua. +Silloin tuli väljempi paikka minun eteeni, jossa joukko ihmisiä +seisoskeli, ja minäkin jäin heidän joukkoonsa. Siitä näkyi sotamiesten +rivi kauemmaksi, se häämötti tulisoihtujen heiluvassa valossa, miehet +olivat nousseet pystyyn ja seisoivat pitkissä riveissä, keihäät +seisoivat ristiin rastiin pystyssä ja haarniskat kimaltelivat valkeain +hohteessa. Torventorahdus oli juuri lakannut kajaamasta, se oli lähdön +merkki, ja verkkainen liikunta valtasi kaikki rivit. Siinä heittelivät +muutamat vielä viimeisiä hyvästejään omaisilleen, toiset astuivat jo +täydessä marssissa, hitaasti liikkumaan lähtevässä jonossa kulkivat +joukot pimeän syrjään väistyvän väkijoukon keskitse. Askelten +alakuloinen poljenta jymähteli katua vastaan ja rivit harmenivat +kauemmalta. Silloin lensi kilven välähdys kasvojeni ylitse, siinä astui +edessäni juuri rivissä pitkä ja kookas mies, hän heilutti kädessään +välkähtelevää kilpeä: hän heitti hyvästejä jollekin, joka seisoi +vieressäni. Minun silmäni kääntyivät katsomaan vierelleni, minun +rinnallani juuri, olkapäästä olkapäähän minun kanssani seisoi nainen, +hän oli hoikka ja nojautui hiukan eteenpäin, että hän näkisi paremmin, +musta vaippa lepäsi löysästi hänen olkapäillään, minä en tuntenut häntä +kohta, sillä hänen kasvonsa olivat varjossa, niin ett'en minä nähnyt +niitä selvästi, mutta minussa hykähti, ja kun minä toisen kerran +katsoin, niin minun vieressäni seisoi Bathseba. Minun rintani vavahti +ensin lämpimästi, mutta sitte minun silmäni jäykistyivät, ja vielä +kerran katsoin minä poistuvia rivejä kohtien, se kilpi, joka siellä +välähteli, oli se sama, joka päivällä oli ollut Bathseban peilinä, ja +ne silmät, jotka sieltä katselivat, katselivat ja syleilivät Bathsebaa. +Minun korvissani huumahti, minä ajattelin ottaa molemmin käsin +rinnastani ja juosta pois, sillä minä luulin, että minun täytyisi +huutaa. Mutta ennenkuin minä vielä käännyinkään pois ja askeltakaan +otin, käännyin minä Bathsebaa kohden ja otin häntä käsivarresta, mutta +hellitin siitä kohta taas ja kysyin tyvenesti: onko hän sinun miehesi, +vaimo, hän joka tuolta kaukaakin vielä tänne koettaa katsoa? Mutta kun +minä sen olin saanut sanotuksi ilman että minun ääneni värisi, niin en +minä enää osannut hillitä itseäni, vaan otin häntä taas käsivarresta ja +yhtäpäätä, ennenkuin hän vielä kerkesi minuun katsomaankaan ja +yrittämään vastata, kysyin minä toisen kerran ja kirkasin: vaimo, oliko +hän sinun miehesi? Mutta kun ne sanat minun huuliltani päässeet olivat, +niin tunsin minä, niinkuin minä armottomasti ja kovalla sydämellä +hänelle puhunut olisin, ja minusta tuntui niinkuin se hänelle särkevää +täytyisi olla, että minä hänelle sillä tapaa niin tylysti puhun. Ja +yht'äkkiä suli minun sydämeni hänen tähtensä, enkä minä tietänyt, mitä +minun olisi pitänyt hänelle tekemän, että minä hänen viihdytetyksi +olisin saanut, ja saisin hänen tuntemaan, kuinka sydämestäni minä +hänelle hellä olin. Ja kun hän siis peljästyneesti katseli minua, kun +minun kasvoni hänen silmiltään varjossa olivat, ja kun hän koetti +käsivarttansa vapaaksi minun kiinniotostani, niin otin minä vielä +toisellakin kädelläni hänen kädestään, ja rupesin puhumaan: Oh, +Bathseba, älä pelkää, minä se olen, minä sinun kanssasi olen, etkö sinä +minua tunne, anna kätesi olla vaan, minä siitä pidän. Ja kun hän +ihmetteleväisenä jää minun kiireellisiä sanojani kuuntelemaan ja +unhottaa kätensä minun käteeni ja rupeaa katsomaan minua, niin heltee +minun mieleni minussa vielä enemmän, niin ett'en minä tiedä, mitä minun +ensiksi pitäisi sanoman, kun minun kaikki tarvitsisi sanoa, ja +ennenkuin minä estän itseni sitä sanomasta, puhkee se minun huuliltani +jo: Oh, Bathseba, minähän rakastan sinua, etkö sinä sitä kohta tunne! +Minä sinua rakastan. Minähän se itse olen. Kun minä tätä puhelin, jäi +Bathseba yht'äkkiä hiljaa seisomaan, ja katsoi arkana ja helkkyvänä +minua kohden, eikä hän enää kuin heikosti koettanut vetää kättänsä +minun kädestäni pois, ja näytti kuin olisi hänessä virvonnut joku +tunto, joka sai hänen huojumaan itsessään. Kun hän sellaisena minun +edessäni seisoi, tunsin minä yht'äkkiä sydämeni kasvavan itsessäni, +ja minä luulin hellyyteeni hukkuvani. Silloin selkesi yhtenä +silmänräpyksenä minulle ikäänkuin en minä sitä ennen ollenkaan olisi +vielä huomannutkaan, että minulla oli Bathseban käsi kädessäni, ja että +Bathseba itse oli minun edessäni. Mutta kun se tunto minun lävitseni +valui, niin kohotin minä tietämättäni päätäni, niin että valo lankesi +minun kasvoilleni ja valaisi ne, ja yht'äkkiä tunsin minä, kuinka +Bathseban silmät, jotka koko ajan olivat epävarmoina ja aran kysyvinä +minun varjossa olevilla kasvoillani levänneet, värähtivät, ja samassa +tunsin minä kuinka hänen kätensä vavahti minun kädessäni, ja kun minä +nyt likistin sitä, niin oli kaikki vastustuksen voima rauennut siitä. +Sinä hetkenä tunsin minä lämpimän vedon lävitseni, enkä minä osannut +pidättää itseäni enää. Minä otin toisellakin kädelläni häntä samasta +kädestä, joka jo oli minun pivossani, ja silitin sitä ja lämmitin +käsieni välissä, ja minun sanani tulivat minun huulilleni ilman että +minä huomasinkaan sitä: Bathseba, Bathseba, tule, minä näen sinun +sydämeesi, sinun sydämesi on auki minun edessäni, se oli minulle auki +kohta ensi silmänräpäyksestä, kun minä silmilläni sinun maailmasta +löysin, tule: me olemme löytäneet toisemme ja meidän sydämemme näkevät +toisensa, Bathseba! Minun vereni kävi minussa niinkuin koski, ja hänen +kätensä taipuili minun käsieni puserruksen alla, ja minä vedin häntä +kädestä kohdeni, niin että hän horjui jaloillaan. Hän näkyi vapisevan +itsessään ja minä luulin hänen seuraavassa silmänräpäyksessä +voimattomana vaipuvan minun rintaani vastaan, mutta silloin hän +jäykkeni ja otti toisella kädellään minua ranteimesta ja koetti +heikosti irroittaa itseänsä. Mutta kun en minä hellittänyt, niin särkyi +hän silmänräpäykseksi kokoon, mutta sitte hän nosti silmänsä minua +kohden, ja niissä vapisi rukous, ja hänestä hykähti: "Voi kuningas, +anna minun mennä, minä rakastan sinua, anna, oi kuningas, minun mennä". +Kun hän ne sanat oli saanut sanotuksi, enkä minä ollut muuta kuin +vetänyt häntä kädestä lähemmäksi itseäni, niin näkyi hän heltiävän +sydämessään, ja hän unhottui vieläkin puhumaan: "Minä rakastan sinua, +ja sinun silmiäsi en minä ole saanut mielestäni siitä asti kun sinä +minua silloin ensi kerran katsoit; ja joka kerta kun minä kaupungilla +käyn, käyn minä sen kadun kautta, jolla sinä yhtenä päivänä minua +vastaan tulit, oi anna, kuningas minun mennä pois, ja koettaa hiljetä +sydämessäni." Koko ajan, kun hän tällä tapaa rukoili, hakivat hänen +silmänsä minua, ikäänkuin hän minulta toivoisi sitä kättä, joka häntä +lukisi, ja tietämättänsä avoi ja antoi hän itsensä minulle kokonansa. +Kun minä ne sanat kuulin, ja kun minä ne silmät sillä tapaa päälläni +tunsin, niin en minä tiedä kuinka minulle kävi, sillä minun sydämeni +liikahti rinnassani, mutta en minä tiedä, oliko se suuresta ja +lämpimästä ilosta, vai oliko se hellyttävästä säälistä. Mutta ennenkuin +minä mistään selvillä olin, annoin minä mieleni lämpimyydelle vallan ja +otin häntä toisestakin kädestä ja tuin häntä, sillä hän horjui. Ja, +jollei ihmisiä siinä olisi ollut, niin minä olisin ottanut hänen +niinkuin lapsen ja nostanut syliini ja kantanut hänen sylissäni pois, +ja hän olisi ollut kevyt ja suloinen minun käsivarrellani. Mutta sitte +minä pidin häntä kädestä ja talutin hänen pois, ja me menimme +väkijoukon keskitse, mutta niin ett'ei hän keneenkään koskenut, sillä +minä kuljin edellä ja työntelin kaikki puoleen, niin että hänellä oli +hyvä tie. Eikä hän enää tahtonut ottaa kättänsäkään pois minun +kädestäni, vaan seurasi minua tahdottomasti niinkuin unissakäyden. +Vasta kun me olimme tulleet minun puistoni portille ja minä aioin viedä +hänen sisään, kuiskasi hän rukoilevasti, ja hänen kätensä taisteli +heikosti minun kädessäni; älä vie minua! mutta silloin nostin minä +hänen käsivarsilleni, eikä hän vastustellut, vaan laski kätensä +murtuneesti minun olalleni. Kun minä olin saanut hänen syliini, niin +että hänen oli hyvä nojata, juoksin minä kepeästi suloisen taakkani +kanssa puiston lävitse ja ylös portaita huoneeseeni. + +Kun minä olin päässyt sisään, olin minä hiukan hengästynyt; minä laskin +Bathseban sylistäni ja asetin hänen istumaan. Sitte soitin minä +palvelijoitani ja käskin valaisemaan palatsin huoneet, niin että joka +akkuna valuttaisi niinkuin olisi suuri juhla, ja käskin soittajat +soittamaan verhojensa takana. + +Bathseba oli sillä aikaa, kun minä tätä toimittelin, istunut hiljaa +istuimellaan, ja pitänyt silmiään koko ajan lattiaan luotuina. Hän +näkyi olevan syvässä sisällisessä valletuksessa, ja hänen kasvoilleen +lensi joka silmänräpäys uusi puna, ja se puna oli lämmin onnen puna, ja +se vaihetteli aina, mutta siinä samassa hän taas lensi kalpeaksi, niin +että hän istui siinä niinkuin murtuneena. Ja kun hän hengitti, niin +toisen kerran kuului niinkuin hänen rintansa olisi läikkymässä ja +niinkuin hänen täytyisi koettaa istua hyvin hiljaa, ettei hänen onnensa +hänessä tulvehtisi, mutta sitte hänen hengityksensä taas oli riutunut, +ja hän raukesi siinä istuessaan, niinkuin hän joka puoleltaan tuntisi +kurjuuden itseään läsnä olevan, jota vastaan hän voimaton olisi, ja +joka kohta ratkeaisi hänen päälleen. + +Kun minä nyt olin saanut kaiken valmiiksi, ja kun valo salin seinissä +hohteli ja soitto ympäriltä seinien takaa humusi, niin menin minä +istumaan Bathseban viereen toiselle istuimelle ja yritin ottaa häntä +hänen kädestään. Mutta hän antoi minun ottaa sen, eikä tehnyt yhtään +liikettä vetääkseen sitä pois, vaan antoi sen levätä kädessäni. Kun +minä nyt siinä häntä katsoin, ja näin hänen olonsa, niin tulvehti minun +sydämeni ylitse minussa. Sillä hän oli runneltu ja vaipuva, ja minä +olisin itseni vuodattanut, jos minä sillä olisin voinut yhdenkin +ajatuksen hänen päältään nostaa, kun se niin raskaana hänen päälleen +tuli. Ja kun minä en tietänyt, mitä minun pitäisi tekemän, että minä +hänen olonsa huojentaisin, niin tunsin minä itseni lamautuvan +voimattomuudessani, ja minä olisin saattanut itkeä, tai hänen syliini +ottaa ja häntä tuudittaa niinkuin pientä lasta tuuditetaan, tai minä +olisin suudellut häntä silmille ja otsalle ja silittänyt hänen +hiuksiaan ja pitänyt häntä sylissäni hennosti, ikäänkuin minä olisin +peljännyt hänen särkyvän. Ja kun en minä yhtään mitään enää tainnut, ja +kun minua pusersi rinnasta, että minun niin voimattomana täytyi häntä +päältä katsoa, vaikka hän juuri minun edessäni oli, ja minä koko hänen +olonsa sydämessäni tunsin, ja kun minä olin katsonut häntä niin, että +minä olin itsessäni kipeä, niin rupesin minä puhelemaan, sillä minun +sydämessäni heräsi niin kaikkea ja minun sydämeni vuosi minussa, kun +minä sain puhua. + +"Bathseba, voi, minä rakastan sinua, ja minä sairastan rakkaudesta +sinuun. Oh Bathseba, Bathseba, minä rakastan sinua, ja usein, kun minä +yksin istun, ummistan minä silmäni, ja puhun ilmalle, joka minun +ympärilläni ja minun poskillani leyhyy, ja sanon ääneeni sille: minä +rakastan, rakastan ... ja kun minä sitä sanon, niin tunnen minä +ympärilläni punaisen rusotuksen. + +"Voi, Bathseba, siitä on niin suloista puhua, ja minun rakkauteni +kasvaa minussa, kun minä siitä saan puhua. Voi, en minä elä ilman +sinua, ja minä hengitän sinua, ja vaikka minä missä liikun, niin aina +minä liikun kuin unessa, ja sinä olet minun rinnallani. Sillä kun minä +ummistan silmäni, niin minä tunnen sinut lähelläni, ja kun minä +toimissani olen niin sinä istut minun vierelläni, ja minä tunnen sinun +kätesi kädessäni. Oh, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni on +kutonut minun ympärilleni lämpimän verhon, niin että minä vaan hapuilen +elämää, enkä sitä muutoin tunne. Oi Bathseba, minä rakastan sinua." + +Minä puhelin tätä matalalla ja hillityllä äänellä, ja kun minä puhuin, +niin tuli yhä enemmän sanoja minun huulilleni, niin että minun sanani +juoksivat yhtäpäätä. Ja minun mieleni tulvi yhä kevyemmin, sillä minä +näin, että Bathseba oli ruvennut kuuntelemaan minua; hän oli kumartunut +hiukan eteenpäin, niin että hän tuli nojaamaan käteensä, jota hän piti +istuimensa etukulmalla, ja hänen huulensa olivat hiukan auenneet, niin +että hänen tuoksuva hengityksensä hulmuili niiden välitse. Kun minä yhä +puhuin, niin oli hän viimein siirtynyt istumaan lähemmäksi minua, ja +huomaamattansa oli hän ottanut minun toisen käteni käsiensä väliin ja +ruvennut silittelemään sitä. Ja kun minä sen näin että hänen silmänsä +olivat hakeneet minun silmäni, ja että hän hengitti yhtä haavaa minun +kanssani, niin nousi minun sydämeni vielä enemmän minussa, ja minun +olisi haluttanut itkeä, ett'en minä niin sydämestäni saanut puhutuksi, +kun minä olisin tahtonut. Sillä minä olisin koko sydämeni hänelle +antanut, joka minun vieressäni istui ja kuunteli minua, ja minä olisin +tahtonut, että minun koko sydämeni olisi hänessä elänyt. + +"Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun on suloista sanoa sinulle, +että minä rakastan sinua, enkä minä sitä sanomasta väsyä saata, enkä +minä sitä koskaan saakkaan sinulle niin sanotuksi, ett'ei minun vielä +uudestaan sitä tarvitsisi sanoa. Voi Bathseba, minä rakastan sinua, ja +minä hyväilen sinun nimeäsi, kun minä sitä mainitsen, Bathseba, +Bathseba. + +"Voi Bathseba, kuinka minä saatoin elää, kun et sinä minulla vielä +ollut! Mutta nyt sinä istut minun edessäni ja minä saatan ottaa sinun +molemmista käsistäsi, koska minä tahdon ja katson sinua sinun omiin +silmiisi, koska minä tahdon, ja aina kun minä silmäni ylös luon, niin +istut sinä itse minun vieressäni. Voi, me olemme löytäneet toisemme, ja +tästä hetkestä on meidän olomme oleva lämmin toistemme lähellä +oleminen. Sillä en minä sinusta enää saata erota, ja minä olen hakenut +itseni sinun tykösi niin, että minä olen elämäkseni itseni sinun +kutonut; eikä meidän olomme ole muuta oleva kuin lämmin rakkaus, eikä +meidän silmillämme ole oleva muuta iloa, kuin että me toisiamme olemme +katsoa saavat ja se on oleva onni kaikki, sillä rakkaus on elämä, ja +rakkauden elämä on suuri ja lämmin, ja rakkaus on punainen..." + +Mutta kun minä tätä puhuin, en minä ollut huomannut, kuinka Bathseban +kädet olivat lakanneet silittämästä minun kättäni, ja kuinka hän oli +viimein vetänyt ne pois ja antanut niiden toimettomina vaipua +sivuilleen, enkä minä ollut huomannut, kuinka hänen kasvonsa olivat +värähtäneet riutuneiksi. Kun minä nyt sitte käänsin silmäni häneen, +niin seisahduin minä kesken puhumistani, sillä hän oli noussut +seisomaan ja hän horjui. Ennenkuin minä kerkesin häntä tukemaan, oli +hän ottanut istuimen nojasta kiinni, ja koetettuaan turhaan kaksi +kertaa ruveta puhumaan, niin että näytti niinkuin hän molemmilla +kerroilla olisi äänensä niellyt, antoi hän vaipua itsensä istuimelleen +ja puristi kätensä polviensa väliin, ja vasta sitte sai hän äänensä +esille. Se tuli ensin karheasti ja seisahtuen, mutta sitte se selkeni, +ja viimein hän unhotti kaiken, ja puhui niinkuin se puhuminen olisi +hänen sydäntänsä keventänyt. + +"Oh, kuningas, kuule, minä rakastan sinua, armahda minua ja älä puhu. +Voi, älä puhu, sillä minua polttaa, kun minä kuuntelen, kun sinä sillä +tapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki +on ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta. Oh, kun sinä onnesta +puhut, niin minä olen niinkuin lyöty, oh, älä puhu, sillä onni on +polttava sana, ja lämmin onnen olo on repivä hätä, sillä ei sitä ikinä +elää saa, ja kaikki on pois käsistä mennyt. + +"Voi kuningas, minun kuninkaani, miksi sinä minun tielleni tulit, sillä +nyt minä tunnen elämäni, niinkuin se olisi raskas ja korkea vastamäki +minun edessäni; voi, minun jäseneni ovat heikot ja minä vapisen kun +minä ajattelen, että minun täytyy käydä minun elämäni kova tie. +Jumalani, joka hetki, jonka elää täytyy on niinkuin paljas rauta, jota +niellä täytyy! Oi, kuninkaani armahda minua. Oh, ketä minä rukoilisin, +sillä minun ympärilläni on pimeys, ja joka askel on työläs. + +"Voi, mitä varten sinä minun tielleni tulit, sillä minä rakastan sinua, +ja minä olen rakastanut sinua siitä hetkestä asti, kun sinä silloin +minua katsoit, ja minun sydämeni otit, ja minä rakastan sinua vielä ja +aina ja minun elämäni on pimeys ilman sinua. Voi, älä ota minua +kädestä, päästä minut, sillä minä olen heikko, ja minut valtaa +pyörrytys, kun sinun kätesi koskee minun käteeni. + +"Laske minut menemään pois, siellä on yö, mutta laske minut, sillä Uria +on minun mieheni, ja hän lähti tänään, voi, Uria, hän pitää minusta, ja +luulee minun olevan kotonani; ja hänelle olen minä itseni ijäksi +luvannut ja vannonut, ja hänelle lupasin minä itseni ijäksi, ennenkuin +minä sinusta mitään tiesinkään, ja ennenkuin minä tiesin, mitä on +itseänsä luvata, voi hän on minun mieheni, ja hän on hyvä, ja hän uskoo +minua! Oh, laske, kuningas, minut, henkeni edestä minä rukoilen sinua, +oi, armahda minua niin totta kuin sinä olet minut tähän herättänyt, ja +niin totta kuin minä sinua rakastan, voi, minä en voi lähteä, jos sinä +minua kiellät. Voi, minä rakastan sinua ja minä menen pimeyteen, kun +minä sinun tyköäsi lähden, eikä minulla ole elämää, muuta kuin sinun +lähelläsi. Kuule, kun minä äsken kuuntelin sinua, kun sinä niin +lämpimästi onnesta puhuit, ja kun minä sitte unhotin itseni vallan +siihen, niin silloin selveni minulle yht'äkkiä, että kaikki se onni on +mahdoton, ja että se olisi voinut olla. Voi, ei, en minä sitä vielä +nytkään ajatella saa, se tunto ratkee niin kovana päälle. Jumalani, +jumalani, mitä minä muuta muistaisin, joka minun ajatukseni +viekottelisi. + +"Tiedätkö, minä olen ruvennut ajattelemaan itseäni siitä asti, kun minä +sinut silloin näin. Ja minä ihmettelen itseäni. Oh, minun elämäni on +ollut niinkuin päivä, joka ei vielä noussut ole, ja joka ei itsestänsä +mitään tiedä, aavistelee vaan valoansa. Ja minä olen luullut, että minä +onnellinen olen ollut, kun minun hyvä on ollut olla, vaikk'en minä +vielä elänytkään ollut. Ensin olivat minulla vanhempani ja sitte on +minulla ollut Uria, ja heitä minä olen palvellut, ja heillä ollut +hupina, enkä minä mitään ole kaivannut, vaan kaikki on ollut lämmin +turva minulle. + +"Mutta sitte minä näin sinun, kun sinun silmäsi minun päälläni +lepäsivät niinkuin raskas halaus, ja kaikki on siitä asti toiseksi +muuttunut. Sillä minun silmäni ovat auentuneet, ja maailmakin on minun +silmissäni uuden väriseksi tullut, niin että minä nyt näen sitä, jota +minä en ennen ole nähnyt. Sillä taivas on korkeammalla nyt kuin ennen, +ja maa viherjöitsee elävämmin ja ihmisten silmät ovat lämpimämmät +katsella. Ja minä itse, vaikka minä itseäni alinomaa katselen, olen +tullut epävakavaksi ja selittämättömäksi itselleni. Sillä joskus minun +mieleni läikkyy, niinkuin minulle olisi suuri ja tietämätön onni +tapahtunut, ja minä tunnen oloni niinkuin kirkkaan lähteensilmän, joka +itseään päilyilee, mutta toisen kerran minä taas olen tummien voimien +vetämä, eikä minun muuta tekisi mieleni kuin istua alas ja kätkeä +silmäni käsiini ja itkeä. Ja minun ajatukseni vaihettelevat, niin että +ne joskus ovat hämärät ja kuumat, niin että kaikki minun silmistäni +niiden alle sulaa, ja joskus taas niin valuiset, että kaikki niissä +heleänä päilyy, niinkuin korkeat rannat tyvenessä vedessä. + +"Oh, mitä sinä niin sydämestäsi minua kuuntelet, enhän minä mitään +merkillistä puhu, itsestäni minä vaan puhun. Minun on niin keveätä +puhella sinulle, sillä sinä kuuntelet, niinkuin sinä imisit joka sanan +minun huuliltani: ota minun käteni tästä, sinä saat pitää siitä, minä +puhun niin mielelläni sinulle, eikä minun sydämessäni ole mitään, jota +minun ei olisi suloista sinulle sanoa, sillä mitä varten minä muuten +olisin mitään tuntenutkaan, jollen minä siitä sinulle puhua saisi. Eikö +minun käteni ole pehmeä ja lämmin, kun se sinun kädessäsi on? Kuule, et +sinä uskoisi, minä punehdun usein askareissani, kun minä löydän itseni +siinä, että minä aina puhun sinulle, sillä en minä muussa muodossa +tunteakaan osaa, kuin siinä, että minä kaiken kohta sydämessäni sinun +kanssasi tunnen. Kuule, onko se pahasti, että minä sinua aina +ajattelen? Sano sinä se minulle. Kun minä ajattelen sitä, niin en minä +saisi niin tehdä; mutta onko se pahasti sentään, että minä sinua +ajattelen? Kuule, neuvo sinä nyt minua, sinä pidät niin hellästi minun +kädestäni, ja minä tottelisin sinua kaikessa. Mahtaako se pahasti +sentään olla? Minä palvelen minun miestäni ja olen hänelle nöyrä, sano +nyt, teenkö minä pahoin, kun en minä häntä sillä tapaa ajatella osaa +kuin minä sinua ajattelen. Kuule nyt, eikö hän ole yksin, ajattele nyt, +hän on niin yksin, ett'ei kukaan häntä sydämessään ajattele. Etkö sinä +luulisi, että se olisi kovaa? Tiedätkö, minun tulee välistä suuri sääli +häntä, kun minä ajattelen hänen oloansa. Sillä hän on ihan yksin. Ihan +yksin. Sentähden tekee minun mielelleni hyvää, kun minä saan häntä +palvella, tiedätkö, minä olen niin iloinen, kun minä saan häntä +palvella; kun hän kotona on, tähystän minä hänen silmiinsä nähdäkseni, +mitä hän halajaa, että minä voisin sen hänelle jo ennen tehdä, +ennenkuin hän sitä pyytääkään. Mutta kun hän sitte katsoo minua +kiittäväisesti, niin tunnen minä kylmentyväni sen katseen alla, ja +minun on vastoinmielistä ajatella, että hän on minulle kiitollinen. Ja +minä käännynkin hänestä jäykempänä pois. Mutta sitte minun sydämeni +herää taas minussa, ja minä tunnen itsessäni kuinka yksikseen jätetty +hän elämässä on. Ja jos minä voisin sen tehdä, niin kääntyisin minä +silloin häntä kohden takaisin ja polvistuisin hänen eteensä, ja +pyytäisin häneltä anteeksi, että minun ajatukseni niin kokonansa ovat +hänestä hälventyneet. Sillä hän on ollut hyvin hyvä minulle, enkä minä +ymmärrä, kuinka näin on saattanut käydä. Sillä minä tunnen, että minä +olen kokonaan lakastunut hänelle, ja vaikka hän juuri nyt lähti, niin +ovat minun ajatukseni kaikki hänestä sammuksissa, niin että kun minä +nyt koetan hänen kuvaansa muistella, niin en minä saa mitään kuvaa +itsessäni syntymään, ja minun ajatukseni hänestä ovat yhtä kuolleita, +kuin jos hän jo monta vuotta sitten olisi lähtenyt enkä minä koko sinä +aikana häntä muistanutkaan olisi. Ja kun hän oli läsnäkin, niin en minä +häntä läsnä tuntenut, enkä minä hänestä enempää ajatellut, kuin että +hän oli, ja että minun silmäni hänen näkivät. Kuule nyt, etkö sinäkin +tunne, että minä olen ollut hyvin kova hänelle, mutta kun minä hänet +vielä kerran näen, niin koetan minä olla vielä nöyrempi hänelle, kuin +minä olen ollutkaan, sillä hän on niin hiukan saanut elämässä, sillä ei +kukaan häntä ajattele, eikä hänellä rakastavaa sydäntä ole, joka hänen +olonsa tuntisi, voi, hänen elämänsä on ihan tyhjästi kulunut, ja minun +tulee suuri sääli häntä. -- Oh, mutta mitä sinä minua niin kuulustelet, +luuletko sinä, ett'en minä koko ajan huomaa, kuinka sinä koko ajan +silmilläsi minun huulissani riput ja viekottelet minun puhumaan vallan +kaikenmoista, katso pois minusta, en minäkään sinua aina katso, vai +katsoinko minä äsken sinua noin? Enpä. Kyllä minä sen tiedän, minä olen +ajatellut sen toisella tapaa. Etkö sinä sitä vielä huomannut ole? Voi, +kuinka sinä olet sokea ja ymmärtämätön! Etkö sinä siitä vielä tiedä, +että on suloisempikin välistä vaan katsahtaa, ja sitte katsoa poispäin +ja olla, niinkuin ei pitkiin aikoihin yhtään mitään muistaisi, mutta +sitte olla koko ajan sentään, niin ett'ei tarvitsekaan katsoa, kun se +kuva ilmankin koko ajan mielessä kukostelee. Kyllä minä sen tiedän. +Voi, en minä sinua niin taitamattomaksi olisi luullut, ett'et sinä +senvertaa ymmärrä. Mutta mitä varten minä oikein sinua katselen? Kuule +nyt, olenko minä ihan lapseksi tullut? Sinä istut niin suurena ja +kankean liikutettuna siinä minun edessäni, että minulle olisi vallan +iloksi tulla ja istua sinun polvellesi ja taputtaa ja silittää sinua +poskellesi, kun sinä niin totisesti minua katsot. Etkö sinä hupainen +ole, kun minun puhettani niin vakavasti kuulustelet, ikäänkuin minun +suustani viisautta tulisi. Voi kuinka sinä olet tompelon herkkä, vallan +isonen lapsi, minä tunnen itseni oikein ymmärtäväiseksi sinun +rinnallasi, kuinka avuton sinä mahdatkaan ihmisten joukossa olla, kun +sinä tuommoinen paljasta pehmeyttä olet sisältä. En minä tietänytkään, +mimmoinen sinä olit, sinä olet semmoinen, että minä saisin tehdä mitä +tahtonsa sinun kanssasi, sinähän olet oikein käsien ympärille +käärittävä, minun tekisi mieleni kujeilla sinun kanssasi kyynelet +silmissä, minun suuri sydämeen katsova kuningastompelukseni. Voi, sinä +olet oikein tuhma ja naurettava, kun sinä minua sillä tapaa katselet +ikäänkuin minä joku kullankipenä olisin. Kuule nyt, älä nyt, jos sinun +molempiin silmiisi vielä tuolla tapaa kyynel kasvaa, luuletko että minä +sitte vielä taidan tässä alallani istua ilman että minä nousen ja otan +sinua kaulasta ja pyyhin kädelläni sen kyynelen pois sinun kummastakin +ruskeasta silmästäsi... Voi, minä itken, minun on niin suloista olla, +minä itken. Olenko minä kauniimpi nyt kuin ennen, kun minä sinun olen +nähnyt? Olenko minä? Minä olen niin vallaton ja itkevä. Sinä lämmität +ja viherjöitset minussa. Kun minä päivällä kiilloitin Urian kilpeä, +niin oli minussa koko ajan, niinkuin minä sinun kilpeäsi olisin +kiiltäväksi tahkonut, ja kun se oli kirkas ja välkkyili minun käsieni +alla, niin minä katsoin siihen omaa kuvaani, sillä minun tuli mieleeni +katsoa, jos minun silmäni olivat tulleet tummemmiksi ja jos minun +poskieni väri oli noussut siitä hetkestä, kun sinun silmäsi olivat +minun päälläni levänneet. Voi, millä tapaa sinä silloin sinä kertana, +etkö sinä muista, silloin kun sinä ensi kerran minua katsoit, annoit +silmäsi päälläni olla, sillä minä en ole saanut sinun silmiäsi siitä +hetkestä mielestäni pois, ja joka kerta kun minä nyt jälkeenpäin olen +muistanut sinut, on lämmin noussut minun poskilleni. Voi, minun on +suloista ja surullista olla ja kun minä oloani ajattelen, niin laskee +minun hengitykseni niin lämpimän painavaksi. Voi, minä näen sen, se on +totta, minä rakastan, rakastan sinua, kuinka synkeätä tämä on, minä +näen sen kokonaan nyt, minä rakastan sinua koko sielullani, enkä minä +muuta tahdo, kuin tänne jäädä ja sinua lähellä ja lähellä olla ja aina +ja aina kuulla ja nähdä, että sinä olet minusta onnellinen. Oh, mitä +varten olen minä tullut sinun silmiesi nähdä! Voi kuningas, ei, nyt +minun täytyy lähteä, sillä minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä +puhun ja minun järkeni himmentyy, kun minä tässä sinun edessäsi seison. +Voi, anna minun mennä, sillä minä en voisi sinua vastustaa, jos sinä +käskisit minun jäämään, ja minä en saa jäädä, en saa, en saa... Oh, +minä rakastan sinua, rakastan, rakastan, minä en saa jalkojani +heltiämään maasta, minä seison tässä, anna minun vielä pieni aika +seisoa tässä ja puhua, anna minun puhua, sillä minun sydämeni tulvii +minun rinnassani, ja sitte on yö ja pimeä, kun minä ulos pääsen. Voi, +minun rintani ratkee, oi, kun minä aina saisin sinun edessäsi seisoa, +sillä sinun katseesi on helpotus minun rinnalleni. Oh, sinä olet minun +edessäni, kohta minä en näe sinua. Sinä, sinä olet minun mieheni ja +minun sankarini, ja jos minä olisin toinen ollut, niin itse minä olisin +tullut ja polvillani jäänyt sinun tykösi. Voi, mistä minä saan voiman +lähteä. Anna minun lähteä, ja älä käske minua jäämään tänne, älä käske, +sillä minä en kestä sinulta mitään kieltää, ja en minä kestäisi sitä, +että minä tänne jäisin, sillä se olisi synti ja se rikottaisi minun. +Vielä pieni aika, ja sitte minä lähden. Voi, minun täytyy, täytyy. +Mutta salli, että minä saan asua tässä sinua lähellä, sillä sitte on +suloisempi, ja se olisi niin kovaa, jos minun täytyisi ulos kylmään +maailmaan lähteä. Oh, kuningas, minä rakastan sinua niin ylen paljon, +ja minä menehdyn rakkauteni alla, ja minun täytyy lähteä. Joskus minä +katselen kaukaa sinua ja ihmisien joukossa, jossa sinä et minua +näekkään, kun sinä kuninkaana ajat sotajoukkojesi edessä, ja kun +maailma sinun loistoasi kumartaa. Oih, hyvästi, minä en saa viipyä +enää, sillä minun veressäni käy tumma hyöky, ja jos minä yhden +silmänräpäyksen vielä viivyn, niin heitän minä itseni sinun syliisi." + +Koko ajan, kun hän puhui, olin minä kuunnellut hänen sanojaan, niin +ett'en minä ollut liikahtanut, enkä silmiäni hänen kasvoiltaan +kääntänyt, ja minä olin ottanut hänen sanansa hänen huuliltaan jo +ennenkuin ne olivat syntyneetkään. Ja kun ne hänen sanansa tulivat +minun päälleni, niin olin minä toisen kerran, niinkuin minä olisin +kylpenyt hänen sanoissaan, niinkuin lämpimässä ja punanhohtavassa +vedessä, ja minä tunsin oloni niinkuin minä olisin ollut pehmeihin +harsoihin kääritty, ja niinkuin lämpimät kädet olisivat hellästi +silittäneet minua poskelle, mutta toisen kerran olin minä taas, +niinkuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kohlima, niin että +minä annoin niiden tulla paljaan rintani päälle, enkä kättänikään +jaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta. Ja tässä, +kun minä mielessäni näin olin kahtaanne heitetty, olin minä niin +uupunut, että minä enää tahdottomana kuulustelin vaan, ja annoin tulla +kaiken päälleni, enkä mitään ajatellut tehdä, enkä olisi voinut +liikahdustakaan tehdä. Silloin tulivat minun korviini hänen viimeiset +sanansa, ja minussa värähti; mutta kun minä katsoin vaipuneista +silmistäni ylös, niin oli hän kadonnut, ja avatun oven lävitse tuijotti +yön pimeä edessä. Enkä minä liikahtanut istuimeltani, sillä minun +jäseneni lepäsivät lyijyn alla lamassa, enkä minä arvattavasti olisi +voinut huutaakaan, jos minä olisin koettanut. Sitte raukesin minä +kokoon istuimellani ja annoin käsivarteni vaipua tuolin nojalle. +-- -- -- Kun minä viimein heräsin, niin seisoi ovi vielä avoinna ja +pimeä tuijotti siitä sisään, ja kun minä siitä silmäni irroitin, niin +tuikottivat valkeat ympärillä huoneen seinillä kuolleina ja hohtelevat +seinät häämöttivät niiden jäykässä valaistuksessa. Sitte minä kuulin +että soittokin humuili vielä, mutta se kuului seinien takaa niinkuin +haudasta. Kun minä sitte yritin nousta ylös niin tunsin minä itseni +heikoksi ja horjuvaksi ja vaivuin takaisin istuimelleni. + + + + +XX. + + +Antakaa nyt sodan soida ja antakaa torvien kovan äänen nousta, sillä +tänne minä olen tullut humua hakemaan, ja unhotusta sydämeni painavassa +vaipumuksessa. + +Minun sotajoukkoni minun silmieni edessä, teidän eteenne minä lennätän, +levittäkää laineilevat parvenne minun eteeni ja peittäkää lakeat maat +edessä niin kauas kuin silmä kantaa, sillä minä tahdon nähdä minun +voimani, jonka humu taivaaseen asti nousee, ja minä tahdon silmilläni +minun väkevyyteni näyn nähdä, sillä minä tahdon itseni huumata ja +ajatukseni unhottaa. + +Ja te sotajoukot, jotka nyt minun edessäni seisotte, niin ett'en minä +silmilläni teidän häälyvien rivienne loppua näe, virittäkää nyt teidän +voittolaulunne ja astukaa teidän kajahtelevan laulunne vallattomassa ja +väkevässä tahdissa, ja nyt soikoot torvet ja rivit liikahtakoot niin +kauas kuin silmä kantaa, sillä me lähdemme nyt ja sodan palon me viemme +aavikkojen keinuvan rannan toiselle puolelle, ja minä, teidän +kuninkaanne, ratsullani teidän edellänne ajan. Oh, kohise minun +takanani, sinä rivien sakea ja loppumaton virta, nyt me kaupungit +tieltämme lakaisemme ja valtakunnat olemasta pyyhimme ja idän maiden +mahtavat kuninkaat polvillensa taivutamme, ja meidän menomme läpi +maailman on oleva palavan valkean vyöry. Oh, sillä lentää, lentää minä +tahdon, sillä minun rintani ei salli minun seisahtua. Ja pois, pois +minä tahdon, ett'eivät minun ajatukseni minua kiinni ottaisi, sillä jos +ne minun saavuttavat, niin ne painavat minun alleen. + +Oh, pois nyt, ja kuumeessa tahdon minä elää, ja minä himoitsen sodan +punottavan pauhun ympärillä loiskahtelevan, ja sodan meressä minä +tahdon kylpeä, niinkuin selvässä hekumassa. Soikaa, soikaa torvet, niin +että teidän äänenne ilman täyttää ja taivaankin nostaa, siitä minä +itselleni kuuroksi tulen ja lennetään, lennetään läpi maailman kuin +valkean puike, oih, sillä ajatukset ottavat minun, jotka ovat vaakavat +minun mieleni päällä, niinkuin maan paino haudan päällä, enkä minä +tahdo ajatuksiani kuulla, ja minä tahdon itseäni paeta. Pois! + + + + +XXI. + + +Nyt minä hourauksien teitä kuljen, ja nyt minä olen antanut vihan +hengen itsessäni nousta ja ylitseni käydä niinkuin pimittävän myrskyn. +Sillä hekumaa on rajattomuuteen itsensä heittää, ja siinä unhotuksen +mielelleen tavottaa. + +Sortuvat muurit minun silmieni edessä maahan humahtelevat, ja lyötyjen +sotajoukkojen huimattua pakoa olen minä katsellut. Ja ylpeät kaupungit, +jotka kansojen vitsauksina olleet ovat, ja jotka jalkansa ovat kansojen +niskoille asettaneet, ne ovat minun edessäni tuhkaan heitetyt, ja +heidän kunniansa on maahan laahattu, ja heidän jumaliansa olen minä +heidän temppeleissään pilkannut. + +Sillä minulle oli iloksi, kun minä sain ne maahan paiskata minun +voimallani, niin ettei niissä sitä kiveä ollut, joka ei toisensa päällä +liikahtanut olisi, ja minä lämmittelin käsiäni niiden loimuvissa +liekeissä. Sillä ne kaupungit, joiden tornit minun tullessani +auringossa ylpeästi hohtelivat, ja joiden miehet valkoisilta +muureiltansa minua ja minun sotajoukkojani pilkkasivat, ne minä jätin +mustina röykkiöinä jäljilleni, ja kun minä läksin, niin ne suitsuivat +minun takanani, ja alastomat naiset kävivät niiden keskellä ja hakivat +lastensa ruumiita. + +Mutta joskus olen minä väkevyydessäni lempeydenkin juopumuksessa +hourinut. Joskus, kun minä kansat lyönyt olin, niin nostin minä +käsivarsilleni ne nöyristetyt kansat, ja vuodatin heidän päälleen +armoni maljan. Sillä he olivat minun käsissäni, ja minä olisin voinut +heidät hävittää ja jalkoihini tallata, ja sentähden oli minun +mielelleni väkeväksi houreeksi, kun minä heitä säästin, ja +sotajoukkojeni tummia laumoja pidätin, niin että ne voitetut kaupungit +jäivät minun taakseni viheliäisten ketojensa keskelle hymyilemään. +Mutta joskus minä tein vielä enemmän. Sillä minä kohotin käteni ja +nostin kansan, joka siihen asti toisia palvellut oli, ja jota toiset +kansat halveksineet olivat, sen kansan minä tomustansa nostin ja asetin +sen halveksijainsa herraksi. Ja siinä minä väkeni näin, että minä niin +heikoista väkeviä ja väkevistä heikkoja tein ja kansojen voimalle +nauroin. + +Oh, sillä taivaaseen asti loimahtelevat minun otsani unet, ja +mieletöntä minä ajatuksillani takaa ajan. Ja minun sydämeni rajattomat +halut loiskahtelevat minun ylitseni, ja päivät minä hourin yhdestä +unesta toiseen, ja rajattomampaa minä yhä himoitsen, sillä minä tahdon +huumauksessa elää, enkä minä muuta lepoa itselleni näe, kuin että minä +aina saan lentää ja aina lennän. + + + + +XXII. + + +Mutta kun päivä sammuu, niin sitte tulee yö, ja minä vapisen, kun yö +tulee. Sillä minä tiedän, että kun yö tulee, niin minä lyykistyn itseni +alle. + +Sillä yöllä seisahtuu elämä ja kaikki vaikenee, ja silloin tavottavat +minun ajatukseni minun kiinni ja ottavat minun, enkä minä niiltä +mihinkään pääse. Ja pimeys asettuu minun päälleni niinkuin matala laki, +ja minun houreeni tukehtuvat minussa, niin että mieli on seisaus ja +jäykistynyt odotus. Silloin ajatukset nousevat ja hiipivät sisältä +päälle ja tarttuvat minua kurkusta ja paiskaavat alleen ja runtelevat +minua keskelle rintaa. + +Enkä minä niiltä mihinkään pääse, sillä ne ovat aina minussa itsessäni, +ja kun minä seisahdan, niin virkoavat ne kohta ja tavottavat minun. Ja +vaikka minä maailman halki olisin lentänyt, ja vaikka minä maan alle +olisin itseni kätkenyt, niin ne ovat aina minun mukanani, ja juuri kun +minä luulen syvimmässä kätkyssä niiltä olevani, niin ovatkin ne minun +päälläni juuri ja pusertelevat minua. + +Sentähden minä vapisen, kun yö tulee. Sillä kun minä makaan vuoteellani +ja pimeä yö minun päälläni on, ja kaikki on hiljaista, niin makaan minä +silmät auki ja katselen suoraan ylös pimeyteen päällä. Enkä minä +silloin muista, että elämää onkaan, eikä minulla ole mitään tietoa, +että humua on, joka hetkeä tuntemasta vapahtaa, sillä minun ajatukseni +seisovat, enkä minä tee muuta, kuin katselen ylös pimeyteen suoraan, ja +se seisoo mustana. Silloin tällöin minä hengitän syvemmin ja tunnen, +kuinka peitto painaa minun rinnallani. + + + + +XXIII. + + +Bathseba, kuule, mutta onko minun elämäni sitte semmoinen hätä, kuin +miksi minä sen tunnen? Sillä minä olen ikäänkuin itsestäni syösty, enkä +minä ole uskaltanut jäädä sinua ajattelemaan aina siitä asti, kun sinä +silloin menit pois ja minun yksin jätit. Siitä asti on minun mielessäni +ollut ikäänkuin tyhjä paikka, jota minä ajatuksillani olen karttanut. +Ja joka kerta kun minun on täytynyt yksin jäädä, enkä minä ajatusteni +tieltä ole päässyt pois, niin ovat minun ajatukseni olleet niinkuin +paljas kalman tunto, ja minun silmieni edessä on seisonut avonainen +hauta ja minä olen oloni eteen jäykistyneenä jäänyt. Mutta olenko minä +sitten niin yksin jätetty? Minä muistan sinut Bathseba; kun sinä itsesi +kovaksi minun edessäni teit, niin sinun silmäsi sulivat sentään, kun +sinä minua katsoit, ja vaikka sinä pois läksit, niin oli sentään, kuin +sinä itsessäsi olisit kokonasi minua lähellä ja minuun jäänyt. Oletko +sinä siis poissa minulta, ja täytyykö minun vaipua? + + + + +XXIV. + + +Bathseba, sillä minä en tiedä, olenko minä yksin jätetty, voi Bathseba, +ja onko minun elämäni tästä lähtien oleva niinkuin kova ja pimeä korpi, +jonka pimennossa ei ruohonkorsikaan viherjöitse. Vai oletko sinä läsnä +minua vielä ja aina, ja onko minun rintani ympärille kääritty ikäänkuin +lämmin ja villainen vaippa, niin että kun se rinnan peittää, niin olo +on niin lämmin ja painava, eikä sitä tiedä onko se tunne suloinen, joka +silloin mielessä hengähtelee, vai onko se tunne rasittava, sillä sen +alla sulkee silmänsä niinkuin hekumassa, mutta sen lähestymistä vapisee +sentään, ja sen edessä tuntee itsensä niin heikoksi, että ennenkuin sen +päällensä oltaisi, niin ennen polvillensa vaipuisi, ja rukoilisi että +se otettaisiin pois päältä. Kärsinkö minä vai vaellanko minä sakeassa +onnessa? + +Voi Bathseba, silla minä en tiedä, mitä se on! Sillä kun minä yksin +olen, niin minussa heruu tunto, ikäänkuin sinun rakkautesi punainen +vaate minun ympärilleni kääritty olisi, ja lämpimässä näen minä sinun +edessäni niinkuin sinä olet, ja sinun olosi on selvä rakkauden lekotus +minun silmissäni, ja sinun huuliltasi juoksee selvä rakkauden hunaja ja +minä imen sitä huulillani ja juon sitä, mutta kun minä sitte avaan +silmäni, niin sinä olet poissa, ja sinun suloinen läsnäolosi on +hävinnyt, ja kammottava tyhjyys tuijottaa minua vastapäätä. + +Voi Bathseba, sillä sinun rakkautesi lämmin kuva versoo minussa, ja +minä jätän itseni siihen ajatukseen, että minä sinua rakastan, ja että +minä rakkaudessani olen sydämeni lämpimän löytänyt, mutta kun minä niin +ajattelen, niin tunnen minä sinä hetkenä sen kamalan hädän, että sinä +olet poissa minulta, ja että sinä olet aina poissa minulta. Voi, sillä +minun oloni on selvä yksinäisyyden kammo, ja minun sydämeni pohjalla +heruu kärsimyksen lähde, voi, mihin minä ajatuksiltani itseni kätkisin, +sillä ne tulevat ja taittavat minun alleen. Oh, Bathseba, Bathseba, +minä rakastan, rakastan, ja aina minä itseni rakkauteni valtaan jätän, +ja sitte sinä olet aina poissa minulta. + + + + +XXV. + + +Bathseba, Bathseba, minun ääneni värisee pimeässä yössä, kun minä sinua +huudan! + +Bathseba, Bathseba! Minä olen noussut istualle vuoteellani, ja olen +heittänyt peiton päältäni puoleen, sillä se kuumottaa. Oh, minä +ajattelen sinua, kun sinä minun edessäni seisoit ja sinun sydämesi +tulvan sanoissasi kohista annoit. Minä en saa lepoa vuoteellani, kun +minä kaiken sen muistan, ja minun täytyy nousta ylös että minä +vilvottuisin. Sinun sanasi olivat niinkuin punaisen veren suihku, ja +minä join sinun henkeäsi, kun sinä puhuit. Sillä sinun sanasi olivat +lämpimät, ja kun minä sinun rakkautesi sanoja nyt muistan, niin tunnen +minä niinkuin lämpimän kylvyn ylläni. + +Oh, sinun rakkautesi nosti sinun parmoilleen, ja sinun puheesi oli +paljas rakkauden käynti, ja sinun sanasi tulivat niinkuin käyvä ja +hurmahteleva viini, joka joka jäsenen raukasee, kun sitä juo. Voi +Bathseba, kun minä tässä istun ja sitä muistan, niin on niinkuin ilma +olisi liika raskas minun ympärilläni, ja minä tunnen niinkuin sinä, +Bathseba, joka ilman henkäyksessä minua vastaan leyhyisit ja sinun +läsnäolosi minä ympärilläni tunnen niinkuin painavan halauksen. + +Oh, sillä minun rintani on tumma suoni, joka hämäränä versoo, ja josta +nousee päähän huumaava huuru, joka saattaa maailman silmissä nousemaan +ja sisällisessä liikutuksessa väräjämään. Oh, Bathseba, Bathseba, minä +mainitsen sinun nimeäsi pimeässä yössä, sillä sinä liihottelet minun +ympärilläni ja lähelläni ja minussa, ja Bathseba, Bathseba, sinun +läsnäolosi minun rintaani hivelee, niin että minun on raskas hengittää, +ja sinun kättäsi minä pimeässä läheltäni tavottelen. + + + + +XXVI. + + +Nyt minä olen elämää ajatellut, ja minä olen huomannut, ettei elämä ole +muuta kuin rakkautta. Ja kaikki muu on unta ja tyhjää houretta, ja +rakkaus ainoastaan on ainoa ja aina oleva ja rakkaus on elämä. + +Sillä minä olen huomannut, että kaikki on turhuus ja tyhjä vaiva ilman +rakkautta. Sillä valta, ja kunnia ja suuret työt ovat mielen huumausta, +ja ihminen hourii niitä, kun yksinäisyyden pohjaton tyhjyys hänen +eteensä auennut on, ja hän sen käsistä kamppailla koettaa; eivätkä ne +ole muuta kuin ihmisen pelkoa itsensä tähden, kun hän yksin on. + +Ja voi, te hourut ja itseviisaat ja voi, te vaivaiset henget, jotka +teeskentelette, ikäänkuin rakkaus olisi joutava leikittely ja pehmeän +mielen uni, ja niinkuin elämässä jotain suurempaa olisi kuin rakkaus, +ja niinkuin teidän pienet ajatuksenne ja teidän pienet tekonne sen +ylitse käyväiset olisivat. Oh, te vaivaiset, jotka olette kuin kuihtuva +korsi, sillä tietäkää, jos te jotain olette, niin rakkautenne voimasta +te sitä olette, ja jos teidän tekonne jotain suuria ovat, niin rakkaus +on niiden pohja, ja rakkaus on teidät niihin nostanut. Sillä elämässä +ei ole muuta, joka suurta ja syvää ja ylivoimaista on kuin rakkaus, ja +jos te jotain muuta sanotte ja luulette, niin te olette teidän +luulojenne tyhjät narrit ja näyttelijät, joille teidän toimenne teidän +päänne ylitse kasvanut on. Voi, teidän suuruutenne ja tärkeytenne +luulossa te olette niinkuin niitty, jonka heinä kuivunut on, ja teidän +puheenne on niinkuin kuivuneiden oksien rapina tuulessa, eikä teidän +olonne ole muu, kuin tyhjä liikkuminen elämässä, joka sisällöttömäksi +kutistunut on. + +Sillä rakkaus, rakkaus on elämän pohja ja sisältö, ja ilman rakkautta +on oleminen synkeä ja rasittava haave ja tyhjä aikansa kulutus ja +hengetön olo, mutta rakkaus on syvä ja kaiken täyttäjä, ja rakkaus on +elämän tumma suoni, ja rakkaudessa elämä unestaan herää ja ihminen +itsensä löytää. + + + + +XXVII. + + +Vielä minulla on yksi rakkauden korkea laulu. Sillä minun silmissäni on +suuri näky, ja minun rakkauteni on nostanut minun siihen näkyyn, ja +minä näen rakkauden itsensä. + +Minä näen sen, ja se on suuri ja väkevä voima, ja se vuotaa itse +Jumalan kädestä, ja se itse on elävä Jumala. Tämmöinen rakkaus on. + +Se on pyhä voima, joka elävänä ja väkevänä elämän lävitse käy, ja se on +elämän lämmin. + +Mutta vielä kirkkaammin nousee minun näkyni minun eteeni, ja minun +suuri näkyni huimaa minun päätäni, niin että minä otsaani pitelen. +Sillä rakkaus nousee minun eteeni niinkuin elämän kirkastus, ja minä +näen, kuinka rakkauden voima heittää elämän ylitse järjestyksen heleät +säteet, niin että sisällinen hyminä elämän lävitse käy rakkaudessa. Ja +nyt minä näen rakkauden kaikessa, ja minä näen, kuinka sen käden alla +maailma muodostuu, ja muodot tasaiseen poljentaan asettuvat. Sillä +maailma on paljas rakkauden ilmestys ja kuva, ja rakkaus sen lävitse +kaikessa käy. Oh, sillä rakkaus on kaikki ja joka paikassa, ja rakkaus +on paino ja pidätyksen voima, ja se on maat paikoilleen vaivuttanut ja +vuorten syvät juuret asettanut, ja meret se rantojensa sisäpuolella +hallitsee. Oh, sillä rakkaus on oleminen ja järjestys, ja jokaisen se +sulkee itseensä ja vetää omaan paikkaansa, ja kun kaikki siihen on +tullut, ja kun rakkaus kaikki on sääntänyt, niin sitte asettuu ijäinen +lepo ylle, ja se ijäinen lepo on kirkastus ja taivas, ja se on +järjestyksen suuri sointu. Oh, sillä minä näen rakkauden niinkuin +maailman lain, jonka eteen kaikki taipuu, ja minä tunnen itseni +turhaksi tämän minun suuren näkyni edessä, sillä minä näen koko +maailman edessäni sointuun pyrkivän, ja minä olen heikko säkene. + + + + +XXVIII. + + +Minä olen keskellä sotaa, ja joka päivä hälisevät aseet minun +ympärilläni. Mutta mitä minä siitä väliä pidän, ei se minua häiritse. +Sillä se hukkuu minun mielestäni, ja minä saan sen puolesta +ajatuksissani olla. + +Ja nyt minä olenkin Bathsebaan itseni kaikilla ajatuksillani jättänyt. +Sillä mitä on kaikki muu muuta kuin sokeaa humua, ja paljasta meren +köykäistä vaahtoa. Minä olen kuningas ja minä olen suuria tekoja +tehnyt, mutta mitä se minulle merkitsee, sillä se kaikki on ollut vaan +mielen joutavaa kiihtymystä ja rauhattoman sydämen haavetta, eikä se +minun sydämelleni mitään ole ollut. Ja unhottakoot toiset, että he +ihmisiä ovat ja että heidän tarkoituksensa on oma elämänsä elää, eikä +ulkopuolellansa tyhjissä askareissa olla, minä tiedän, että se suurin +elämä on, kun itsessänsä ja itsellensä elää. Ja sentähden minä olen +iloinen ja ylpeä, että minä rakkauteeni olen itseni kokonani jättänyt, +sillä siinä ihminen ilmottaa, että hän suuri on, kun hän rakkautensa +antaa suureksi kasvaa. Antaa siis elämän ympärillä häälyä, ei se minua +häiritse ja minua ulos omasta sydämestäni eksytä, sillä minä olen +itseni ja rakkauteni löytänyt, ja nyt minä olen sulkeutunut rakkauttani +aina ja joka hetki ajattelemaan, ja rakkauttani minä sylissäni pidän ja +sitä hellin ja hyväilen. + +Minä pysyn siis leirini keskellä ja annan sen elämän ympärilläni +liikkua, ei se häiritse minua. Ja minä unhotan sotajoukkoni, ja leirin +ympärilläni, ja jos minä päiväisillä retkillä olen mukana, niin seuraan +minä kuin unennäössä, ja keskellä voittoakin minä voiton unhotan ja +ajattelen Bathsebaa. Ja kun minä satun toisten puheita kuulemaan, niin +minun tahtoo suuni mennä nauruun, kun he puhelevat tyhjiä sanoja +tyhjistä asioista, ja koko ajan sentään taitavat totisina ja tärkeinä +toisiansa silmiin katsoa. Ikäänkuin se jostain hengen tärkeydestä +olisi, jos se taikka tämä valtakunta mahtava on, taikka jos minä tai +joku toinen kuningas voiton saan! Nauravalla suulla minä nostaisin +kruunun päästäni, jos se niin minun mieleeni sattuisi ja läksisin ja +menisin Bathseban tykö ja ottaisin häntä kädestä ja veisin kanssani ja +eläisin hänen kanssaan kahden, enkä koko muusta maailmasta mitään +muistaisi, enkä tahtoisikaan muistaa. + + + + +XXIX. + + +Minä olen kieltänyt itseni ajattelemasta Bathsebaa, sillä häntä on niin +suloista ajatella, että minä tahdon taistella sitä vastaan. Sillä kun +minä sen taistelun aloitankin, niin minä jo tiedän, että minä häviän +siinä taistelussa, ja senkin tähden on minulle mieliksi sitä taistelua +taistella, sillä se häviäminen on suloisin siinä. + +Joskus siis teen minä väkivaltaa ajatuksilleni, ja käännän ne +Bathsebasta pois, ja joka kerta, kun ne tahtovat häneen palata, niin +seisatan minä ne, niin ett'en minä mitään ajattele. Mutta kun sitten on +yksi hetki mennyt niin, että hänen kuvansa on elänyt minun sydämelläni +vaan niinkuin lämmin ja epäselvä punerrus, ja kun sitä vielä on +kestänyt toinenkin hetki, niin rupeaa sydämessä virkoamaan ja +nousemaan, ja yhteen painoon kokoontuman. Sitte tulee raskas ja painava +olla, ja joka silmänräpäys viekottelee yhä lämpimämpänä itsensä +hellittämään ja laskemaan kaikki ajatuksensa valloilleen. Sielun eteen +aukeutuu ikäänkuin hurmattu syvyys, johon olisi suloista ja +lämpimänpunaista itsensä heittää, ja silmänräpäykseksi valahtaa mieli +ylitse ja jättää itsensä sen ajatuksen valtaan, että olisi hurmattua +silmänsä ja korvansa sulkea ja omat käskynsä rikottaa ja syntiä tehdä +ja heittää itsensä sydämensä viekotuksen syliin. Sinä hetkenä herkähtää +sydämestä ikäänkuin suuri verenvärinen ruusu, joka hiljaa levittää +vertatippuvat lehtensä auki. Tumman rakkauden kuva versoo sydäntä +lähelle ja mieli valuttaa ja väikkyy hervottoman unhottumisen kuvissa. +Yht'äkkiä on päästänyt itsensä; yhdessä silmänräpäyksessä huumahtaa, ja +silloin on Bathsebaan itsensä heittänyt, kaikki sydämen ajatukset +pidättämättömässä kohinassa hänen ottavat, ja Bathsebaa, Bathsebaa +ajattelee, kaiken, kaiken, koko elämän silmistänsä mielensä tulvaan +hukuttaa. + + + + +XXX. + + +Oh, minä rakastan, rakastan. + +Voi! vereni pakottava kohina ja voi! minun suonieni kuuma tykytys! te +saatte minun nousemaan ylös vuoteeltani, kun minä jo maata pannut olen, +ja saatte minun kuumeltunein käsin pukeutumaan ja ulos lähtemään, sillä +minun on ahdasta olla vuoteellani, ja ilma painaa, jos minä sisälle +huoneeseni jään. + +Voi tumma yö, ja voi kaukainen kuu, joka pilvien takana vaeltelet, +tässä minä seison hiljaisessa yössä ja oijentelen paljaita käsivarsiani +teitä kohden, ja vääntelen käsiäni, sillä minun on vaiva olla, ja minä +rakastan niin, että minä näännyn painavan rakkauteni alle. + +Voi, sillä minun ylläni hengähtelee kuuma raskaus, ja minä kuulen sen, +niinkuin se minun korvissani huohottelisi, ja minun rintani pohjalla +velloo tumma veto, ja se veto on raskas ja kutsuva, niinkuin leveän +virran juoksu, joka pimeästä vilahtaa kuun valaiseman öisen lehdikön +lävitse, ja se veto on tumma ja sanaton niinkuin seisovan metsän sisus. + +Oh, sillä minä rakastan. Ja minun rakkauteni makaa minun sydämeni +päällä niinkuin painava pilvi, ja minun rakkauteni on niinkuin ilman +syvä ja raskas hengähtely, ennenkuin ukkonen nousee, ja se on hämärä, +ja sakeaa kohinaa täynnä, ja se velloo ylös ja alas, ikäänkuin avara +meri, joka ei yölläkään lepoon asetu, ja jonka yllä kuultava hämäryys +lepää. + +Oh, vaeltava kuu, joka pilvien takaa paljastut ja valaiset taivaan +syvän sinen, sinua kohden minä paljaat käsivarteni oijennan ja +vääntelen kuumottavia käsiäni, sillä minä rakastan, rakastan, sinua +kohden minä ummistan silmäni ja sanon sinulle, että minä rakastan, +rakastan, voi, armahda, mistä minä armahduksen saisin! + +Oh, minä rakastan, rakastan. + + + + +XXXI. + + +Mutta nyt tulevat Delila ja Simson minun mieleeni, sillä he rakastivat +toisiansa. + +Delila oli ihanin impi ja Ghazan kauneista oli hän kaunein, ja kun hän +astui Filistean mustasilmäisten neitosten keskellä, niin hänen +käyntinsä oli niinkuin ruhtinattaren, ja hän oli nähdä niinkuin silmien +ilo, ja miesten silmät olivat häneen syttyneet. Mutta Simson oli +väkevin sankari Israelin väkevien joukossa, ja miesten keskessä hän +olkapäittensä pyöreässä solavuudessa kasvoi kuin nuori seetripuu +vuorella, ja kun hänen astuntansa näki, niin sydän vavahti kun +ajatteli, että viha hänessä leimahtaisi, sillä hänen astuntansa oli +niinkuin nuoren leijonan astunta, kun se vielä levollisena pysyy, mutta +naisten silmät jäivät häneen, kun hän liikkui. + +Ja Delilan polvia vastaan nojasi Simson, ja Delilan sylissä lepäsi +Simsonin pää. Ja Delilan sormet leikittelivät Simsonin hiuksilla, jotka +lankesivat kahdessa painavassa poimussa hänen hartioilleen, hän +kierteli niitä hiuksia paljasten käsivarsiensa ympärille, niin että +niiden käsivarsien väri hohti niiden hiusten alta niinkuin väkevän +maidon väri. + +Kaksi kertaa notkistui Delila Simsonia kohden, kun hänen päänsä hänen +sylissään oli, ja suuteli häntä keskelle poskea, ja se suutelo oli +lämmin ja hehkeä, sillä hänen huulensa olivat kuivat ja kuumat, kun hän +suuteli. Mutta viimein hän rupesi puhumaan, ja hänen silmänsä +välkähtelivät, koska hän ylhäältä katseli Simsonin silmiin hänen +sylissään. Ja kun hän puhui Simsonille nyt, niin hänen silmänsä +hiipivät ja tähystelivät, kun hän häntä ylhäältä alaspäin katseli, +mutta hänen tähystyksensä oli kuuma ja hänen olonsa oli pidätetty, niin +että hän yhdessä hetkessä oli niinkuin hän olisi kylmä ja kuuma ollut, +ja niinkuin hän otusta vaaniva ja kuumasti syliin heittäytyvä olisi +ollut. + +Näin hän puhui: + +Minä tiedän, Simson, että sinä olet sankari ja että sinä olet Israelin +väkevyys. Ja minä tiedän, että kun sinun kätesi minun ympärilleni +kiertyy, ja kun sinä vedät minun sinun lähellesi, niin että minä +notkistun sinua vastaan, niin ei ole sitä miestä, joka sinun kätesi +avajaisi, ja minun sinun sylistäsi irrottaisi. + +Mutta Simson, minä tiedän myös, että sinä olet pyhä mies, ja että sinä +olet sinun kansasi Herralle pyhitetty. Ja minä tiedän, että sinun +hiustesi raskas tulva sinun pyhittää sinun Herrallesi. Kun sinä siis +minua likistät, ja minä sinua vastaan taivun, ja minun käsivarteni +sinun kaulasi ympärille kiertyvät ja sinun hiustesi painava taakka +minun paljaita käsivarsiani hivelee, niin silloin minä muistan, että +sinä olet Herrallesi pyhitetty, ja että sinä et minun olekkaan, ja +silloin tuntuu minusta niinkuin sinä hupenisit minun käsieni välistä +pois, enkä minä tunnekkaan, että minä sinun leveää rintaasi vastaan +nostettu olen. + +Kuule siis, sentähden minä rukoilen sinua, anna minun leikata sinun +hiuksesi pois. Sillä minä olen katsonut sinua, ja silmiini sinun näkysi +ottanut, ja nyt minä tahdon sinun kätesi ympärilläni tuntea ja sinun +leveätä rintaasi vastaan hengittää. Katso, sentähden minä rukoilen +sinua, anna minun leikata sinun hiuksesi pois, ja lahjoita hiuksesi +minulle; kun me joskus olemme toisistamme poissa, enkä minä enää saa +sinun suullasi hengittää, niin silloin ripustan minä sinun hiuksesi +paljaalle rinnalleni, ikäänkuin pehmeän ja lämmittävän vaipan ja +hengitän sinun hiustesi alla. + +Näin puhui Delila, ja hänen silmänsä välkähtelivät, koska hän rukoili; +eikä hän Simsonin poskea silitellyt muuta kuin että silmillänsä katsoi. + +Mutta Simson hypähti pystyyn, niin että hänen raskaat hiuksensa +valahtivat hartioilta alas ja jäivät ilmaan heilahtelemaan, sitte hän +kohta polvistui Delilan eteen taas ja painoi päänsä hänen helmaansa +niin että hänen silmänsä tulivat peittoon. Mutta sitte hän nosti kerran +vielä päätänsä ja antoi silmänsä täysinäisesti Delilaa halata: + +"Leikkaa, sillä sinä, nainen olet tumma ja viekottava, ja kun minä +sinua silmiisi katson, niin nauravalla suulla minä itseni heittäisin, +ja minä hullaannun kun minä ajattelen, että minä sinun tähtesi +pyhyyteni päältäni karistan, ja minua juovuttaa, että sinä minua +viekottelet. Oh, nainen, sinä olet suloinen ja lämminsylinen, niinkuin +synti, ja sinun sylissäsi on suloista syntisenä olla, ja minä himoitsen +pyhyyttäni päältäni pois, riennä, että minä sinun läsnäolosi kohta +tuntea saisin, oh, nainen, leikkaa, sillä kun minä sinua silmään +katson, niin minua haluttaa unhottaa, että minä olen, leikkaa, ja vajoo +minun syliini niinkuin sula juopumus". + +Ja kun hän vielä kerran oli upottanut silmänsä suoraan Delilan silmään, +niin painoi hän taas päänsä Delilan syliin, ja kun Delila nyt hänen +hiuksensa leikkasi, niin ummisti hän silmänsä sen alla. + +Kun Delila sitte oli saanut leikatuksi hänen hiuksensa, niin kokosi hän +ne kaikki huolellisesti yhteen ja kietoi ne pehmeään solmuun, ja kätki +sitte sen solmun povelleen. Kun hän sen oli tehnyt, nousi hän ylös, +silitti hiuksensa päälaellaan, astui senjälkeen askelen taaksepäin ja +levitti kätensä. Simson oli myöskin noussut ylös ja seisonut koko ajan +liikahtamatonna ja silmää rävähtämättä katsonut Delilaa, eikä Delila +ollut yhtään liikettä tehnyt ilman että hän hykähti ja joka kerta aikoi +ottaa askelen häntä kohden. Mutta nyt hän ei enää pidättänyt itseänsä +ja kahdella askelella oli hän tullut Delilan tykö, ottanut häntä +uumilta ja nostanut hänet rintaansa vastaan, niin että Delilan vartalo +taipui hänen käsivartensa alla notkeana kuin nuori paju. Heidän +huulensa liittyivät suuteloon, josta ei ääntä tullut, sillä se oli +lämmin ja kiinteä, ja Delilan paljaat käsivarret kiertyivät Simsonin +kaulan ympärille, niin että ne tuntuivat ikäänkuin lämmin untuva hänen +ihoansa vastaan, ja Delilan välkähtelevät silmät ummistuivat pitkien +ripsien alla, kun hän suuteli. + +Mutta kun aamu tuli, ja he avasivat silmänsä, niin oli Simson +lakastunut, ja hänen rintansa vaipunut, ja hänen huulensa olivat kuivat +ja laimenneet. Silloin nousi Delila ylös ja silitti vaatteensa liepeet +suoriksi ja läksi pois, eikä hän Simsoniin enää katsonutkaan. Mutta kun +hän kävi nyt ja meni pois, niin hymyili hän valuisesti eteensä, ja +näytti, niinkuin ei hän mitään muuta muistaisi, kuin sen että Simsonin +hiukset lämmittivät hänen povellaan, ja että hän hengitti niitä +vastaan. Ja kun hän sitä sisällisesti tunsi, niin ett'ei hän mitään +muuta ympärillään huomannutkaan, vaikka hänen silmänsä sentään olivat +auki, niin välkähtelivät hänen silmänsä vielä tummempina kuin ennen, ja +hänen raittiilla poskillaan lepäsi versova hymy, ja hänen käyntinsä oli +notkea ja kimmahtava hänen astuessaan. -- Mutta Simson oli rauennut, ja +kun hänen vihollisensa sitte tulivat ja löysivät hänen, niin ei hän +kättänsäkään nostanut heitä vastustaakseen, vaan antoi kantaa itsensä +pois. Mutta vaikka hän oli niin vaipunut, että hänen silmänsäkin olivat +raukeat, niin sanotaan, että hän tästä hetkestä asti aina oli eteensä +hymyillyt, ikäänkuin ei hän mitään olisi ajatellut muuta kuin jotain +mennyttä hetkeä muistanut, jossa hän vielä eli, ja johon hän oli +itsensä jättänyt, niin että se oli paljas näky, että hän senjälkeenkin +vielä oli. + +Mutta Delila kukoisti kauan vielä ja oli Ghazan punaisin ruusu. Ja +kaukaisista maista vaeltelivat kuninkaat häntä katsomaan ja hänen +ihanuuttaan näkemään, mutta hän nauroi heille ja antoi heidän mennä, +sillä hän oli rakkauden yön elänyt, ja hän oli Simsonin rintaa vastaan +levännyt, ja hänen paljaalla povellaan lämmittivät Simsonin raskaat +hiukset. + + + + +XXXII. + + +Minä olen käskenyt Urian tulla eteeni, ja nyt minä istun istuimellani +tässä teltassa ja odotan hänen tulemistaan. Sillä yhtenä päivänä näin +minä hänen, kun minä olin ratsastamassa leirissäni ja katselin +sotamiesten lepoa. Kun minä olin kappaleen aikaa ajanut, niin minun +sydämeni oli ilostunut siitä katselemisesta, ja minä annoin hevoseni +ruveta kävelemään. Niin minä ajoin ja annoin ohjasten vaipua käsissäni, +ja minun mieleni aukeni, kun minä kaiken sen hilpeän liikkumisen +silmissäni näin. Silloin minun silmäni Uriaan lankesivat. Hän oli +polvillaan telttansa oven edessä ja askaroitsi jotain jonkun kilven +kanssa. Minä tunsin hänet kohta. Siinä oli ympärillä muutamia toisia +miehiä, jotka toimettomina puhellen seisoilivat hänen vierellään ja +katselivat, kun hän tahkoi kilpeään. Minä tunsin sen kilven. Se oli +sama, jonka minä Bathseban käsissä olin nähnyt, ja johonka hän oli +kuvaansa katsonut. Ensin kun minä sen näin, ajattelin minä hypähtää +hevoseltani alas ja tempaista sen kilven itselleni, mutta sitte selkeni +minulle, että minun edessäni oli Uria, ja kun se minulle selkeni, niin +tunsin minä, kuinka minun ihoni rinnallani valahti kuumaksi minun +vaatteitani vastaan. Minä jäykistin käteni ja vedin ohjakset tiukkaan, +niin että hevonen jäi seisomaan, silmänräpäyksen kuluttua käänsin minä +sen ja löin sitä ja löin sitä useampaan kertaan, niin että se lähti +täyttä neliä, niin ett'eivät minun seuralaiseni vielä kerjenneet +hevosiaan kääntämäänkään, kun minä jo olin heidän näkyvistään poissa. + +Kun minä tulin teltalleni, niin hypähdin minä hevoseltani alas ja jätin +sen siihen, enkä katsonutkaan, kuinka se värisi, ja menin telttaani +sisään ja istuin istuimelleni. Mutta nyt on minun sotajoukkoni seisonut +liikkumatta kokonaisen päivän, sillä minä en ole päästänyt yhtäkään +ihmistä silmieni eteen, ja minä olen istunut paikallani. Mutta tänään +aamulla, kun vielä oli pimeä, huusin minä palvelijani telttaani sisään, +ja käskin hänen menemään nopeasti ja tuomaan Urian eteeni. Sillä minä +tahdoin nähdä sen miehen silmieni edessä, joka on Bathseban mies. Vielä +kun palvelijani jo oli oven suussa, hoputin minä häntä, että hän +juoksisi nopeasti. Siitä asti olen minä istunut ja odottanut, ja minun +ajatukseni ovat siinä odottamisessa seisahtaneet, niin ett'en minä +mitään muuta tee, kuin kuuntelen. Kaksi kertaa olen minä kuullut sannan +narisevan kauempaa ja telttani ovea lähestyvän, mutta ne askelet ovat +menneet ohitse. + +Mutta nyt minä taas kuulen uudet askelet lähestyvän, ja toisen askelet +ovat niinkuin voimakkaan miehen käynti, joka ihmettelee, minne häntä +viedään. Samassa oven verho liikahtaa, ja minä näen, kuinka joku käsi +tarttuu siihen takapuolelta. Minä olen istunut siihen asti kaula +eteenpäin jännitettynä, nyt minä yhdessä hykäyksessä jäykistyn suoraksi +istuimelleni, sillä minä tahdon istua kuin kuningas sen miehen edessä. +Kun minä nyt taas katson, niin on oven verho vedetty puoleen ja ovesta +astuu aamun hämärästä pitkä ja tumma mies, hän taivuttaa päätänsä, kun +hän astuu ovesta sisään. Hän astuu sisemmäksi telttaa, ja hänen +takanaan näkyy palvelijan ruskea käsivarsi, joka hitaasti laskee oven +verhoa ales. Kun se mies on jonkun askelen minusta, seisahtaa hän, ja +jää seisomaan keskelle lattiaa, nostaa silmänsä minuun ja jää +äänettömänä odottamaan. Mutta minun huuleni eivät liikahda, eikä minun +mieleenikään tule hänelle yhtään sanaa puhua, vaan minä istun +levollisena ja suorana istuimellani, ja minun kumpikin käteni lepää +polvillani, niin että minä tunnen käsieni lämmittävän kummankin polveni +päällä. Silloin livahtaa minussa yht'äkkiä, veri lentää minussa päähän +niinkuin paksu kohina, ja minä nousen suoremmaksi vielä, kun minä +huudan: Mies, polvillesi sinun kuninkaasi eteen, ja suutele tomua sinun +kuninkaasi jalkojen edessä! Mutta kun minä sen olen saanut sanotuksi, +niin vapisen minä ja vaivun kokoon istuimellani ja minun lävitseni +lentää polttava häpeä, että minä sillä tapaa olen sen miehen edessä +itseni unhottanut. Ja ennenkuin hän vielä ennättää toipumaan +hämmästyksestään ja vaipumaan polvilleen, niin oijennan minä käteni +pidättääkseni häntä sitä tekemästä, mutta kun minun käteni koskee hänen +vaatteesensa, niin lentää minun lävitseni hykäys, ja minä vedän käteni +takaisin niinkuin satutettuna, ja minun tekisi mieleni pestä käteni ja +tahkoa sitä, että se kosketus tulisi pois siitä. Mutta sitte minä +voitan levollisuuteni takaisin, ja istun kylmin kasvoin istuimellani ja +katson, kuinka hän kumartuu minun eteeni ja suutelee maata minun +edessäni, niin että minä näen hänen niskansa. Kun hän sitte nousee ylös +taas ja pyyhkäsee tomua pois polviltaan, ja nousee suoraksi eteeni, +niin katsovat minun silmäni häntä, ja minun käsivarteni pusertuvat +minun istuimeni syrjäpuita vastaan, niin että niissä ottaa kipeätä. +Sitte minä tunnen, että minun täytyisi sanoa hänelle jotain, mutta minä +en tiedä, mitä minä sanoisin, enkä minä sitä ajattelekkaan. Minä +katselen häntä vaan, ja minun silmäni lepäävät kylminä ja harmaina +hänen ruskeilla ja yhä enemmän kummastavilla kasvoillaan. Kun minä +siinä katselen, enkä liikahdakkaan, niin likistää minun sydäntäni +yht'äkkiä tunto Bathsebasta, ja minä tunnen mieleni itsessäni niinkuin +rikkinäisen vaatteen. Sillä kun minä siinä katson, niin minä juoksen +pehmeäksi itsessäni, ja minulle nousee kuva, että tuon miehen +hengittävää rintaa vastaan on Bathseba nojannut, ja että tuo ruskea ja +käherä parta on Bathseban kaulaa hivellyt. Ja minä olen silmissäni +näkevinäni, kuinka nuo rosoiset huulet ovat imeytyneet Bathseban +hentoja huulia vastaan, ja kuinka tuo raskas käsivarsi, joka tuossa +riippuu, on kiertynyt Bathseban hoikan vartalon ympärille. Minun +leukani taipuu ales rintaani vastaan, ja minä olen sisältäni revitty ja +ohitsemennyt, mutta minun silmäni pysyvät kylminä, ja silmäkulmieni +alta minun katseeni vaanii ja hiipii hänen päällään, niin että minä +tunnen itsessäni joka liikkeen, jonka hän tekee, mutta koko ajan pysyy +minun hengitykseni tyynenä ja tasaisena, niinkuin kellon käynti, eikä +minun kasvojeni väri vaihtele. Hän on tullut kärsimättömäksi, ja on +siirtänyt toisen jalkansa toisen eteen, ja jäänyt katsomaan minua +silmäkulmat nostettuina ja otsa kummastuneissa poimuissa. Mutta minä en +vieläkään liikahda, enkä sanaakaan sano, mutta minä olen nostanut +käteeni pitkän keihään, joka oli ollut minun vieressäni ja olen +asettanut sen poikittain polvieni päälle ja pidän molempia käsiäni sen +varrella. Minun silmäni seuraavat yhä Uriaa, joka nyt kokonaan on +unhottanut, kuka minä olen ja paljaalla ja pidättämättömällä +ihmetyksellä minua katsoo; mutta minun silmäni pysyvät jääkylminä, ja +niinkuin niiden pohjalla olisi kovaa terästä, ja minä leikittelen +keihäällä polvillani, ja nostelen sitä ylös; mutta sen kärki värisee +ilmassa, kun se jää minun käsieni väkeen. Koko ajan olen minä ikäänkuin +itsestäni ulkona, ja minun ajatukseni ottavat minun pidättämättömästi +haltuunsa. Noilla olkapäillä, jotka tuossa lujina ja pyöreinä ovat, +ovat Bathseban kädet levänneet. Silloin minä näen Bathseban itsensä +siinä, hän silittää kädellään tuolta olkapäältä siihen tarttunutta +tomun haiventa. Minun katseeni on hiottu, minä näen selvästi sen +silittävän käden, minä näen joka suonenkin sillä ja kuinka se taipuu +ranteimesta. Bathseba on tuon miehen. Kukaties hän juuri nytkin muistaa +häntä? Mutta uskaltaako hän Bathsebaa ajatella? Hän Bathsebaa minun +edessäni? Minun valtaa villi kiihko: ennen minä tahtoisin, että hänen +henkensä vuotaisi hänestä pois, ennenkuin hän yhdellä ajatuksellakaan +saisi Bathsebaa ajatella. Saako, saako kukaan toinen ihminen Bathsebaa +ajatella kuin minä? Ja omanansa? Ei, ei. Maa vapisee, jos se niin on, +sillä Jumalan kautta, joka on maan ja taivaan voima, ei kukaan ihminen +saa Bathsebaa ajatella muuta kuin minä, jumalani, se olisi ihmisen +pilkka. Ei, minun ajatukseni Bathseban ottaneet ovat, ja elämä on +nyhtäisty sijaltaan, jos minun rakkauteni mahti tyhjäksi lamataan, ja +jos toinen ajatuksensa minun rakkauteni tielle asettaa. Nämä ajatukset +lentävät minun mieleni lävitse, mutta minä hillitsen vielä itseni ja +ojennan oikean käteni, pyyhkäistäkseni suoraksi vaatteeni lievettä, +johon on tullut ryppy, mutta kun minä sitä teen, niin värisee minun +käteni, ja ennenkuin minun käteni vielä on kerjennytkään siihen +ryppyyn, olen minä vetänyt sen takaisin jo. Silloin raukee kaikki +pidätys minussa, vaikka minä ulkonaisesti vielä levollisena istunkin ja +leikittelen keihäällä polvillani. Sillä minun tavottaa hurja himo +murhata tuo mies edessäni, ja minun käteni pusertuvat keihään varren +ympärille, sillä minä tahtoisin nähdä hänen verensä maahan vuotavan, +tuohon rintaansa hän on Bathsebaa rutistanut, siihen minä häntä +lävistäisin. Taas ottaa repivä kuvittelu minun valtaansa. Hyvä; joskus +vieläkin on hän ottava Bathseban syliinsä, omanansa, ei hän tiedä, että +hän syntiä tekee, kun hän Bathseban huulia suutelee. Hyvä; yhdessä he +ovat elävät, tuo mies aina Bathseban rinnalla, jos minä heidän tykönsä +astuisin, niin olisin minä tuon miehen silmissä Bathseballe vieras, kun +he joskus kuolevat, niin heidän hautansakin kaivetaan rinnan, ja +siinäkin he rinnatusten lepäävät. Ajatukset kulkevat minun mieleni +lävitse niinkuin myrskyisät aallot soukan salmen lävitse. Silloin kohoo +keihäs polvelta minun kädessäni, ja minä tunnen, kuinka se heiluu +ilmassa. Samassa seisahtuvat ja kylmenevät minun ajatukseni ja minun +silmäni näkevät Urian kokonansa: minä haen sitä paikkaa, mistä minä +keihääni kärjen hänen rintaansa upottaisin. Kahteen kertaan annan minä +silmäni kulkea häntä ylhäältä ales ja alhaalta ylös taas, ja minä +tunnen suonissani hurjan voiman syöstä keihääni hänen lävitsensä, niin +että minä upottaisin sen hänen rintaansa aina siihen asti, mistä minä +kädelläni varresta pidän, niin että minun käteni tulisi punaiseksi. +Joll'ei minulla olisi asetta, niin luulisin minä voivani kiskaista +hänen paljailla käsilläni ylös paikoiltaan, ja nostaa hänen ja lyödä +hänen ruhjottuna maahan jalkojeni eteen, niin ett'ei hänessä hengen +kipenää liikahtaisi. -- Mutta kun minun ajatukseni ovat tähän tulleet +ja minä jo olen kohottamaisillani kättäni keihään kanssa, niin kokoon +minä itseni niinkuin raudan, ja annan kummankin käteni vaipua +polvilleni ja hellitän keihäästäni, niin että se kierii polviltani ales +maahan. Sitten kutsun minä palvelijani sisälle, ja ilmoitan, että Uria +saa poistua, enkä minä hänen päällensäkään enää katso, kun hän poistuu. + +Mutta kun hän on poistunut, niin raukenen minä istuimellani, ja istun, +ja istun kauan. Ja nyt on yökin jo tullut ja yötä pitkälle, ja yhä minä +istun ja tunnen mieleni itsessäni niinkuin revityn vaatteen, jonka +siekaleita tuuli hakkaa. Mutta sitte minä joka hetki taistelen mieleni +kokoon ja jäykistän itseni tuijottamaan suoraan eteeni. Minä tunnen +elämäni edessäni niinkuin painavan vuoren, jonka minun täytyisi +tieltäni nostaa, mutta jonka edessä minä joka jäseneltäni lamattuna +riudun. + + + + +XXXIII. + + +Voi ihmisiä, heitä, sillä he ovat lakinsa rakkaudellekin asettaneet! +Voi heitä, heitä lyhytmielisiä, sillä he ovat itsensä pilkka, ja jos +heille selkeentyisi, mitä he tehneet ovat, niin he raukenisivat +häpeästä itsensä edessä. + +Sillä he ovat luonnon kasvojen eteen astuneet ja sille sanoneet: +tottele! He vaivaiset, jotka menehtyisivät, jos he yhdeksi +silmänräpäykseksi voisivat mitättömyydestään ulos nousta ja luontoa +kasvoista kasvoihin tulla! Ja rakkaudelle ovat he sanoneet: tätä sinä +saat rakastaa, mutta älä tuota! Ha, ha, sillä luonnon povessa on iso +nauru, kun se semmoiset tyhmät käskyt kuulee. Sillä ihminen on tyhjä +tomu, ja hänen ajatuksensa on niinkuin kuiva lehti, jota tuulikin +heittelee. Ja turha on ihminen mittaamaan, mikä oikeaa on ja mikä +väärää, ja kun ihminen lait antaa, niin ne lait ovat oikeuden nauru. Ja +ihmisten lait ovat elämälle, kun se nousee, niinkuin karstunut lanka, +ja niinkuin varissut lehti ja niinkuin heikon ääni kaatuvaa vuorta +vastaan. Sillä elämä on itse oma lakinsa ja se itse on itsensä oikeus. +Ja kun rakkaus tulee ja ihmisensä ottaa, niin turhat ovat silloin +käskyt ja kiellot, ja yhtä turha on sinun puheesi, kuin jos sinä meren +rannalle menisit, kun suuri myrsky käy ja meren nostaa, ja kieltäisit +sen aaltojen käymästä, sillä tuuli jo tulisi sinua vastaan, ja ottaisi +sinun omat sanasi sinun suustasi ja veisi ne, niin ett'et sinä omaa +ääntäsikään sen pauhussa kuulisi. Oh, sillä rakkaus, kun se tullut on, +lankee paikalleen, ja kun se herää, niin ei se ole oikea, eikä se ole +väärä, vaan se on ainoa, ja voi vaivaisia niitä lakeja, jotka sen +käyntiä hillitä tahtovat, sillä ne lait ovat ihmisen teko, ja ne +sotivat elämän pyhää voimaa vastaan, ja ne rikotaan, sillä ne asettavat +itsensä pyhän oikeuden eteen. Sillä rakkauden täytyy, kun se herännyt +on, päästä paikalleen, muutoin elämä särkyy. Ja kirkkaan levon täytyy +vallalle päästä, ja elämässä täytyy selvyyden soinnun virittyä saada. +Voi, niitä lakeja, jotka taivaan tielle itsensä asettaa koettavat. Voi, +voi! teidän ylitsenne! Kirous teidän päällenne tulkoon, sillä heikot +sydämet te olette pois oikean tieltä hämmentäneet, ja teidän hedelmänne +on ollut sekotus ja synti, ja elämän kitumus on teidän työnne. Ja minä +halajaisin, että minun sanani olisivat niinkuin väkevä huhmare, sillä +minä tahtoisin runnella heidän tomuiset lakinsa, ja heidän +paperisydäntensä haarniskat minä tahtoisin ruhjoa rikki. + + + + +XXXIV. + + +Minä nousen itsessäni niinkuin suuri metsä, sillä elämä on laskenut +itsensä minun ympärilleni niinkuin kahle, ja minä tahdon kahleet rikki +kiskoa, sillä niiden alla on paha hengittää. + +Oh, sillä minussa nousee, ja minun sydämeni käynti on niinkuin väkevän +meren käynti, joka rantojensa ylitse käydä tahtoo. Ja voi, sillä elämä +on suluksi itsensä minun eteeni asettanut, mutta minä pidätän itseni ja +kierryn itseeni, niin että minä sitte ponnahtaa taitaisin, kun minä +joskus ratkean. Ja sitä hetkeä minä odotan, sillä silloin minä tahdon +ylitse käydä niinkuin lamaava ja pimittävä taivaan myrsky. + + + + +XXXV. + + +Kuulkaa nyt, sillä minun sydämeni lävitse käy näky ja minä näen +totuuden. + +Sillä minä näen mitä elämä on. Se on täytymys. Se on oman sydämen +täytymys. Ja elämänsä täytyy ihmisen elää niinkuin se hänen sydämessään +herää. + +Tämä on minun viisauteni, ja nyt minä tiedän, että hyvä ja paha ovat +narrien puhe. Sillä nyt kun minä elämän pohjaan olen nähnyt, niin minä +tiedän ett'ei hyvää ja pahaa olekkaan. Sillä elämä on itse, ja se tulee +vaan niinkuin se on, eikä se huomaakkaan että ihmiset ovat sen päälle +hyvänsä ja pahansa asettaneet, ja ihmisten hyvä ja paha ovat sitä +vastaan, niinkuin leikittelevän lapsen kädet suuren meren tuloa +vastaan. Ja kaikki, mitä tapahtuu, on pyhää, sillä sen on täytynyt +tapahtua. Mutta ihminen on vaivainen, eikä hän uskalla elämää niin +suurena nähdä kuin se on. Sentähden laskee hän pikkaiset tarkoituksensa +elämän päälle, sillä hän ei jaksaisi elää sen suuruuden rinnalla, jos +hänen se tunnustaa täytyisi, vaan hän raukenisi tuhkana sen eteen. +Sentähden hän kätkee elämän silmistänsä hyväksi ja pahaksi ja puhuu +niistä, ett'ei hänen elämästä puhua tarvitsisi. Ja puhe hyvästä ja +pahasta on niiden elämää pelkäävien löyhää puhetta, jotka sillä +etteivät he elämää katsoa tahdo, ja sitä silmästä silmään nähdä +uskalla, sillä luulevat tekevänsä, ett'ei elämää olekkaan. + +Mutta elämä on ja pysyy, ja elämä on ihmisen laki, ja hän tottelee sitä +aina, silloinkin kun hän vapaasti valitsevansa luulee eikä sitä +tottelevansa tiedä. Sillä ihminen ei pääse itsestänsä, ja hänen täytyy +oma elämänsä elää. Mutta se mitä hän elää, on pyhää, ja kaikki mikä +tapahtuu, on paikallensa osannut, ja se on heikon mielensä houraama, +joka elämässään muuta luulee. + +Nämä sanat minä elämästä laulan. Ja teräksisestä jousesta minä nämä +sanani singahutan, sillä minun sydämeni on jänteessä kun minä tätä +sanon, ja minä kuulen, kuinka kaari helähtää, kun nuoleni lentoon +lähtee. + + + + +XXXVI. + + +Minä tiedän, mikä oikea on, ja se on pyhä ja seisova, ja se on yksi ja +ainoa. Mutta minun täytyy sanoa, että oikeata on kaksi. Sillä minä +tiedän, että kun minä sanon, että oikea on, niin toiset luulevat minun +toista sanoneen, kun mitä minä olenkaan sanonut, sillä he luulevat +minun sitä oikeaksi sanovan, jota hekin oikeaksi kutsuvat, ja sentähden +sanoin minä, että on kaksi oikeaa, vaikka minä tiedän että oikea onkin +yksi ja ainoa. Sillä oikeus on alhainen ja oikeus on ylhäinen, mutta se +alhainen ei olekaan oikeutta, vaan se ylempi oikeus on se, joka oikea +on. Ja se alhainen oikea, joka on se tavallinen oikea, on sen +korkeamman rinnalla vääryys. Sillä pimeässä huoneessa voi hämäräkin +paikka valuttaa, mutta kun sitte todellinen valo sisään tulvaa, niin se +äsken valuttava paikka saattaa sen uuden valon rinnalla muuttua +pimeäksi. Sentähden se, mikä ennen ja toisille oikeaksi näyttänyt on, +saattaakin vääryys olla, ja kun sitte oikea selkeentyy, joka korkeampi +ja väkevämpi on kuin entinen, niin sitte se uusi oikeus muuttaa sen +edellisen oikeuden, ja asettaa sen vääräksi. Ja siitä korkeammasta +oikeudesta, joka uusi ja väkevämpi on, minä sanoin, että se on pyhä ja +seisova, ja yksi ja ainoa. + +Ja jos joku tahtoo tietää, mikä se oikea on, joka pyhä ja seisova ja +yksi ainoa on, niin on se ihmisen oman sydämen puhdas halu, joka alati +liikkeessä on. Sillä kaikki muu pettää, mutta oman sydämen halu ei +petä, ja kuka sitä tottelee, hän on majansa vuorelle rakentanut. Sillä +ihminen on Jumala, kun hän on itseänsä ja pyhää on itseänsä totella, ja +sillä ihminen itsensä aateloi, että hän omaan sydämeensä uskoo. + + + + +XXXVII. + + +Kun minä itseäni katson, niin minä olen kuningas, ja minä tunnen sen, +sillä minä olen nostettu niin ett'ei minun yläpuolellani mitään ole, ja +että minä tiedän, että mitä minä itse tahdon, se on oikeaa. Ja minä +halveksisin itseäni, jos minä sitä tottelisin, jota toiset tottelevat, +ja se olisi sairaus, jos minun toisten mukaan täytyisi itseni asettaa. + +Sillä minun sydämeni on elämä itse, ja minun sydämeni halut ovat minun +lakini, joita minun totella täytyy. Ja nyt, kun minä sen tunnen, niin +tunnen minä oloni vilpoisaksi ja syväksi, ja näen että elämä on totinen +ja vakava, ja että se asettaa ihmisen ijäisyyden väljille vesille +yksin, missä ainoastaan oman sydämen pyhä elämä on olemisen ainoa +totisuus. + +Ja minä tiedän nyt, että sitä varten minä olen kuningas, että minä itse +olen oma lakini, ja että minä sydämessäni näen, mitä minä tahdon, ja +että minä omasta itsestäni voin tekojeni pohjan löytää. + + + + +XXXVIII. + + +Minä olen tyyni nyt, ja siitä on monta päivää, kun minä viimeksi tyyni +olen ollut. Aamusti herätessäni minä sen kohta päätin, ja senjälkeen +minä olen ollut rauhallisempi. Ja kohta kun päivä rupesi valkeentumaan, +kutsuin minä Joaksen, sodanpäämieheni eteeni, ja käskin hänen surmata +Urian. + +Sillä se oli siksi tullut, että hänen täytyy kuolla. Sillä hän oli +tullut rasitukseksi minun mielelleni, ja kun minun ajatukseni häneen +löivät, niin jäykistyi minun mieleni niinkuin harmaa vuori. Minä +himoitsin hänen kuolemaansa, ja se halu lepäsi minun sydämeni alla +niinkuin kylmä kivi. Mutta nyt on minun oloni keventynyt, ja minä olen +iloinen, että minä sen käskyn annoin. + +Minä istun nyt, ja odotan, että minä kuulisin, kun sotajoukot +liikkeelle nousevat ja vihollisia vastaan lähtevät. Sillä niin minä +olen käskenyt, että he vihollisia vastaan käyvät, ja että Uria on +taistelun eturinnassa. Kun sitte taistelun käynti on kuumin, niin olen +minä käskenyt sotajoukkoni peräytymään, niin että Uria jää yksin +vihollisten keskelle, ja että hän vihollisilta lävistetyksi tulee ja +kuolee. + +Mutta vielä on kaikki hiljaista, kun minä kuulustelen, ja minä +ajattelen, että kun minä poistuvien joukkojen astumista kuuleva olen, +niin minä olen tunteva pyörrytystä. Mutta minä en kadu vielä. Nyt +valmistavat kaikki itseään; juuri tällä hetkellä ehkä sitoo Uria +kilpeänsä käsivarrelleen, astuu nyt ulos telttansa ovesta ja asettuu +riviin paikalleen. Se on viimeisen kerran; hän on kuoleva ennen +ehtoota. Mahdanko minä tuntea elämäni selkeämmäksi, kun hän on kylmänä? +Minä saattaisin vielä seisauttaa hänet lähtemästä? Mahtaako hän +ajatella Bathsebaa nyt? Luulla, että Bathseba on hänen? Vapisuttaako +minua, että hän semmoista saattaa ajatella. Minä lähtöisin tappaa joka +ajatuksenkin, jonka hän on ajatellut. + +Minä kuuntelen. Kaikki on yhä hiljaista. Minä olen kuultavassa +mielentilassa. Joka ääni, joka korvaan sattuu, elää minussa, mutta minä +en kuule sitä sentään, sillä minä kuuntelen muuta. Koko olennollani +minä kuuntelen, kuuluu epäselvää ääntä, joku puhelee kaukana, teltan +seinää vastaan heiluu joku nauha kahtia käsin, istuimeni allani +ääntelee, kun minä hengitän, kaikki se yhtä haavaa väräjää minussa, +mutta en minä huomaa sitä, ja kaikki pysyy hiljaisena korvissani. +Joskus on kuulevinaan, kuin rupeaisi epäselvää nousevien ja laskevien +askelten ääntä kuulemaan, mutta kun sitte koettaa istua vielä +liikahtamattomampana ja henkeänsä pidättäen, niin ei kuule muuta kuin +sen nauhan naputuksen teltan seinää vastaan. + + + + +XXXIX. + + +Rivini, pois minun tieltäni, ja lennä hevoseni, nyt polttaa minun +kädessäni suuri miekka, pois tieltä, väistykää, sillä vihollisten rivit +minä hakea tahdon ja taistelun punotukseen syöstä. + +Teltassa oli ahdasta. Minä istuin ja kuuntelin, kuinka taistelun virta +kävi. Mutta nyt minä istun hevosellani ja lennätän. Tuossa minä näen: +harmaa pitkä rivi, keihäät törröttävät rautaisesta metsästä tänne. +Sinne! Kaksin käsin miekasta, ja sinne, nyt minä himoitsen lyödä. + +Pirstoiksi. Keihäiden varret risahtavat poikki, kun minä sisään painan. +Silmiäni himmentää. Haamuja hämärtää edessä ja kahden puolen. Ne ovat +kiiltävässä raudassa, silloin tällöin sirahtaa heleänpunainen juova sen +kiiltävän raudan ylitse. Minä lyön eteeni, ympärilleni, pidän kaksin +käsin miekkani kahvasta ja lyön, olkapäihin, keskelle kypäriä, niin +että miehet lysmistyvät polvilleen. Huimatusti minä aina uudestaan +lyön. Välistä minä tunnen, kuinka minun iskuni sattuu pehmeään, ja +kuinka sen alla vaipuu jotain ja minun silmilleni roiskahtaa punainen +ja lämmin suihku. Mutta minä kiskon miekkani vallalleen, ja pyyhkäsen +hihallani kasvojani, ja taivun uudestaan taaksepäin ja lyön. + +Syrjästä hämärtää silmään tumma haamu. Minä en kerkiä katsomaan sinne +päin ja se on ikäänkuin sumussa minun silmistäni, korkealla satulalla +kumartuneena, käsi nousee ja laskee. Se on etäämpänä, mutta me +lähestymme. Minunkin käteni nousee ja laskee, ja iskut sattuvat +pehmeään, ja minun hevoseni kiiltävää rintaa myöten juoksee verta. +Mutta se toinen on lähempänä minua jo, ja sen käsi nousee ja laskee +yhdessä minun käteni kanssa, ja minä tunnen, niinkuin me olisimme kaksi +haamua punottavassa höyryssä. + +Silloin hän on ihan minun vierelläni, meidän hihamme sattuvat yhteen, +kun me lyömme. Minun silmäni menevät häneen. Minä käännyn takasin +kohta. Minun käsivarteni ovat ylhäällä iskuun kohotettuina, ne +kivettyvät, minä ajattelen huhmaista vimmatusti alas, mutta käteni +vaipuvatkin hervottomina, ja minun miekkani jää riippumaan hevosen +kylkeä ales. Minä katson toisen kerran: hän on Uria. Silloin selkeentyy +minulle muisto, ja minä katson ympärilleni. Me olemme kahden +vihollisten keskellä, taampana on sotajoukkomme peräytymässä, ja edessä +ja ympärillä on kiiltäviä haarniskoita ja miekkoja, jotka heiluvat +ilmassa. Minun vieressäni ratsastaa Uria, painaa päätänsä alas, vetää +henkeänsä ja lyö. Mutta minun käteni on seisahtunut. + +Minun mielessäni puikahtaa niinkuin säkene. Löisinkö minä hänet nyt? +Minä näen palasen hänen paljasta kaulaansa hänen kypäränsä alta. +Huimaisisin miekallani hänen päänsä ylitse ja upottaisin sen terän +siihen? Veri siitä sirahtaisi, eikä häntä enää olisi. Miekka vavahtaa +minun kädessäni. + +Mutta ennenkuin minun käteni vielä on noussut, tyrehtyy minussa, ja +minussa virkoo ajatus kääntää hevoseni ja nostaa miekkani ja syöksyä +pois hänestä vihollisten keskelle. Mutta ennenkuin minä sitäkään vielä +kerkiän tekemään, olen minä kääntynyt häntä kohden ja sitte minä jo +huudan hänelle: Uria, nosta miekkasi ja taistele minun kanssani, sillä +minä tahdon surmata sinun ja ottaa sinun vaimosi Bathseban sinulta, +sillä minä rakastan häntä, ja joka hetki, jonka sinä hänen kanssaan +olet elänyt, on minun ajatuksilleni kirous ja kammotus, ja minä tahdon +nähdä sinun veresi sentähden. Mutta kun minä nämä sanat olin sanonut, +heltesivät Urian sormet hänen miekkansa kahvan ympäriltä, ja hän jäi +liikkumattomana katsomaan minua, ikäänkuin hän olisi tullut +hervottomaksi. Eikä hän ollut vielä saanut yhtään sanaa sanotuksi, kun +hänen takaansa huhmahti hänen ylitsensä suuri miekka, joka +silmänräpäyksessä putosi hänen päälleen ja survasi hänen ales hänen +hevosensa jalkoihin. Sillä viholliset olivat tulleet lähelle, ja +minäkin tunsin samassa iskun kypärälläni. Mutta silloin selkeni +minulle, että Uria oli kuollut, ja että minä omin silmin olin nähnyt +hänen kuolevan, ja silloin huumahti minussa halu syöstä taas, ja +himmeässä usvassa ympärilleni lyödä. Minä painoin päätäni ales, ja +nostin miekkaani, ja kannustin hevostani; sitte minä syöksin eteenpäin +ja kaikki oli vaan yhtenä huminana minun korvissani ja yhtenä +punotuksena silmissäni, ja minä ajoin, ja oli niinkuin minä kaatuvien +ruumiitten ylitse olisin ajanut. Mutta kun minun tieltäni loppui, niin +ett'ei minua vastassa ketään ollut, niin käänsin minä hevoseni taas, ja +löin itseni uudestaan heidän joukkojensa sisään, sillä sitte en minä +muistanut, että Uria oli kuollessaan vielä viimeiseksi minuun katsonut. + + + + +XL. + + +Oh, sillä mitä minä olen tehnyt? Minä olen Urian antanut tappaa. Mutta +minä en ajattele sitä nyt, sillä minä en tahdo sitä ajatella, ja siitä +olkoon minun mielessäni pimeys! + +Minä en tahdo sitä ajatella, sillä minun täytyi se tehdä. Täytyi, +muutoin minun elämäni olisi mennyt salpaan! Mutta minä olen tehnyt +murhan? -- Kun minä sitä ajattelen, niin se selkeentyy minulle. Enkä +minä tiedä, valtaako minun mieleni nyt, kun se tapahtunut on, verinen +ilo, ja oikeentuuko minun selkäni vapahtumisen tunnosta, vai vapisenko +minä itseäni, ja vaivunko minä kokoon mustien haaveiden alle. Mutta sen +minä muistan, että kun minä Joaksen eteeni käskin, ja hänen käskin +surmaamaan Urian, niin vapisi minun mieleni mustasta vihasta. + +Mutta minä en ajattele sitä, enkä tahdo, sillä minä nakertaisin itseni +siihen. Minä tahdon olla vapaa, ja minun ajatukseni siitä olkoot +upotetut meren pohjaan, niin ettei siitä muistoakaan elä. Olkoot ne +musta pimeys siitä; enkä minä sitä ajattele enää! Enkä kadu. + + + + +XLI. + + +Nyt minulla oli iloinen kohtaus, sillä he ovat ruvenneet minun +sielustani huolehtimaan. Kun minä sitä ajattelen, niin minä tulen +vallan nauravalle mielelle. Sillä minun tykönäni kävi Nathan, se +kirjojen viisas mies, vai oliko hänen nimensä Gadd, yhtäläinen +kumminkin, ja koetti minun sydämelleni puhua. + +Joas, minun sotapäällikköni, hänen oli minun tyköni toimittanut. Hän +näkyi nimittäin pitävän, että minä olin tehnyt väärin, ja silloin kun +hän Urian kuoleman minulle ilmottamaan tuli, oli hänen otsansa +synkeänä. Mutta sitte hän lähetti sen viisaan miehen, että se minun +sydämeni kääntäisi ja minulle parannuksen sanoja puhuisi. Kun minulle +sinä hetkenä oli huviksi hänessä semmoisia hyviä aikeita nähdä, niin +annoinkin minä sen viisaan miehen eteeni tulla ja puhumaan ruveta. + +Se oli kirjojen mies, joka viisautta oli tomusta hakenut ja joka puhui +niinkuin pappi. Tämä kirjojen viisas mies nyt rupesi minun sydäntäni +järkyttämään, ja lavealti ja pitkälti ja juurtajaksain hän minun +syntini minulle selitti. Mutta se oli kaikki löyhää puhetta. Sillä se +mies kuului niihin, jotka ovat viisautensa narreja ja jotka eivät +viisauttansa omassa sydämessään elä. Eikä hän osannut ajatella, sillä +hän ei ollut elämää katsonut, vaan hän puhui, niinkuin hän sanoissa +kauniiksi luuli ja niinkuin hän oli oppinut. Enkä minä niin paljoa +kuunnellut, mitä hän puheli, katselin vaan, kuinka hän koetti +perusteelliselta näyttää, eikä tietänyt, että hänen perusteellisuutensa +ja johdonmukaisuutensa juuri olivatkin hänen henkensä kankeutta, sillä +ajatus on notkea ja syvä ja häälyvä, eikä seisova puutyltty, ja kun sen +suosiossa tahtoo olla, niin sitä täytyy palvella syvä- ja +värjyvämielisenä, niinkuin naista, jota rakastaa. + +Mutta kun hän viimein rupesi puhumaan että ihmisen pitää itsensä +kokonaiselle altistaman, ja että vaikka kuningaskin ja väkevä haltija +on, niin pitää omat halunsa lain rautaisten käsivarsien alle sulkeman, +niin vapisin minä kärsimättömyydestä, kun minä semmoista jaaritusta +kuulin, ja kun minä kuulin, kuinka typerä se viisas mies elämästä oli. +Sillä elämän laki on täytymys, ja se on sokea voima, ja se voima on +jokaiseen rintaan kätkettynä. Ja ihminen tekee sen, minkä hänen täytyy, +ja kaikki, mitä ihminen tekee, on oikeaa, sillä hänen on täytynyt se +tehdä. Ja suurempi ja väkevämpi ihminen on se, kenellä suurempi +täytymyksen voima rinnassa pakottamassa on, ja sentähden olen minä +kuninkaaksi syntynyt, että minun rintani käynti hillitön on. Ja kun +minä kuningas olen, niin on minulla ilo murtaa, kun minun halujeni tie +suljetaan. Ja joutava jaaritus ja tyhjä tuulen humu on muu puhe. Mutta +minä pysyin vaiti, enkä yhtään sanaakaan häntä kumotakseni tuhlannut. + +Kun hän oli kappaleen aikaa ollut vaiti ja odottanut, että minä jotain +sanoisin, ja sen todeksi tunnustaisin, mitä hän viimeksi sanonut oli, +niin jatkoi hän taas, kun en minä mitään puhunut, ja kertoi minulle +muutaman vertauksen. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljo lampaita, +ja oli toinen mies, jolla oli yksi ainoa karitsa. Ja hän kertoi, että +se rikas mies rupesi himoitsemaan sen köyhän karitsaa omakseen, ja että +viimein se rikas mies, jolla paljo lampaita oli itsellään, ryösti sen +köyhän miehen ainoan karitsan, ja otti sen omaksensa. Ja kun hän luuli, +ett'en minä hänen vertaustansa ymmärtäisi, mitä se tarkotti, niin sanoi +hän lisäksi vielä ja selitti minulle. Se rikas mies olet sinä, David, +ja Bathseba, Urian vaimo, on se ainoa karitsa. Kun hän sen kertonut +oli, vaikeni hän tyytyväisenä, ja katsoi myhähtävästi minua silmiin, +sillä hän luuli hyvästi puhuneensa. Mutta se puhe oli niinkuin kuiva +pehku ja niinkuin vanhoja vaimoja itkuttava ruikutus, ja minä tahdoin +suureen nauruun itseni päästää, kun minä semmoista puhetta kuulin, ja +näin että hän senkin jälkeen juhlalliseksi jäi. Sillä mitä se +liikuttava puhe minua koski? Sillä Bathseba, Bathseba on minun +aurinkoni ja minun maailmani, ja hänen tähtensä minä heittäisin kaiken, +ja jos hän on minulta poissa, niin on elämä minun silmieni edessä oleva +kolkko aaveiden leikki, eikä hän ole köyhän miehen ainoa karitsa, vaan +hän on rikkaan miehen maa ja taivas ja koko elämä, ja minä en ole +ottanut häntä, vaan hän on aina ollut minun, ja minä olen tielläni vaan +hänen tykönsä itseni hakenut. Mutta se viisas mies seisoi siinä minun +edessäni ja piteli partaansa syvämielisen näköisenä ja ajatteli, nyt +kuningas minun sanojani ajattelee. Minun mieleni tahtoi suureen nauruun +nousta, kun hän semmoisena minun edessäni seisoi, mutta kun en minä +tahtonut hänen mieltänsä pahottaa sillä, että minä päinsilmiä häntä +nauraisin, niin nousin minä istuimeltani seisomaan, ikäänkuin minä +julmistunut ja väkevän vihan valtaama olisin ollut, ja näytin ovea ja +huusin hänelle; ulos! pois minun silmistäni sinä ihmisen kutistunut +varjo, minä näännyn sinun puolestasi sydämessäni, mene pois, ennenkuin +minä huomaamattani sinun päällesi astun ja luulen sinua maan tomuksi! +Silloin kääntyi se suuri puhuja, ja astui pois, ja hän astui painavasti +ja vakavasti, sillä hän oli suuresti tyytyväinen itseensä, sillä hän +oli rohkeasti puhunut, eikä hän kuninkaan julmistumistakaan ollut +peljännyt, vaan oli uljaana totuuden hänen edessään paljastanut. +Ulos teltan ovesta hän suurella ryhdillä astui, niinkuin hän +kummassakin kainalossaan olisi kantanut kahta uutta ja paksua hänen +omakirjoittamaansa kirjaa. Niin hän meni, ja siinä astuessaan päätti +hän lujasti ja vakaasti, ett'ei hän sanoissaan peräydy, vaikka mikä +häntä uhkaisi. Sillä hän oli semmoinen kirjojen narri ja kuivuneen +sydämensä tyhjä kulkunen. Kun hän oli poistunut, niin että oven verho +hänen peitti, niin päästin minä nauruni valloilleen, ja kun minä siitä +rauhotuin, käskin minä palvelijani sisään, ja käskin hänen pyyhkimään +sen paikan tomusta, missä se mies seisonut oli; enkä minä häntä enää +muistanutkaan olisi, joll'en minä ilokseni hänestä kertomaan olisi +ruvennut. + + + + +XLII. + + +Ulos minä ratsastan, ulos yksin, ulos leirini häilyvästä humusta, niin +että leirin valkeat minun taakseni jäävät. Ulos minä ajan, pois +aavokolle, joka yön peittämä on. Sillä minä tahdon ratsastaa pitkin +pimeitä teitä, joilla ei ihmistä näy, ja joilla äänetön ilma kaiuttaa +minun hevoseni kavion yksinäistä kapsetta. Ja kovasti tahdon minä ajaa, +sillä minä olen käsitetty haamu, jolla ei pysähtymisen lepoa ole, ja +minä tahdon tuntea kuuman ilman vastaani tulevan, niinkuin leikkaavan +veitsen, ja sen kirpeilyn minä otsallani tuntea tahdon. + +Ajaa, ajaa minä tahdon, sillä veri huumahtelee minun suonissani; ja +minun mieleni on taivuksissa, sillä minun sydämelläni makaa raskaus, +joka on tiheä ja vellova, niinkuin syvän meren käynti. Oh, läpi yön +minä hevostani ajan, ja minä annan sen kiitää pimeän aavikon ylitse +niinkuin lentävän nuolen, enkä minä sen hengittämään pysähtyä anna. Ja +minä kumarrun eteenpäin satulassani ja rutistan käsilläni rintaani +vastaan, sillä elämä tulee minun päälleni niinkuin raskas vaiva, ja jos +minä alallani olisin, niin minä lyykistyisin sen alle. + +Oh, hevostani minä yön lävitse kiidätän, ja minä lennätän sitä aution +aavikon ylitse, sillä minä tahdon ajatuksiani pakoon lentää. Oh, lennä +minun hevoseni, ja ota siivet päällesi, etteivät minun ajatukseni minua +kiinni saisi, sillä minä en kestä niiden tulemista, ja minä pakahdun +niiden alla, kun ne tulevat. Oh, lennä, sillä minun sydäntäni +kolkuttaa, niin että minä olen kipeä, ja minun sydämeni kolkutus +kasvaa. + + + + +XLIII. + + +Voi, sillä nyt en minä enää mihinkään pääse Bathsebaa ajattelemasta. +Sillä nyt ne ajatukset ovat tulleet takaisin, ja nyt minä olen niiden +haltuun jätetty ja ne ovat ottaneet minun niinkuin oman saaliinsa. + +Oh, minä en kestä ilman Bathsebaa olla, ja minä menehdyn sydämeni +halajoimisen alle. Voi, sillä minun on kuuma ja raskas olla, ja kun +minä pimeässä yössä yksin vuoteellani makaan, niin oijennan minä käteni +kuumottavalta rinnaltani ulos Bathsebaa hakemaan, ja kun minä oijennan +ne, niin minun vierelläni on tyhjää ja peitto vaan polttaa minun +kuumeisten käsivarsieni päällä. + +Voi, minun oloni on kääritty suureen hätään, ja minä olen sisällisessä +palossa, joka on selvä valkea, eikä sillä ole sammuttajaa. Minun tekisi +mieleni heittää itseni suulleni ja hengittää, niin että minä +suupielilläni tuntisin kuumottavan hengitykseni, ja minun tekisi +mieleni suullani maata, ja pusertaa rintaani kovaan lattiaan, sillä +minun sisälläni on pakotus, joka saattaa minun heittelemään itseäni, +niinkuin kuumeisen sairaan. + +Oh, sillä rakkaus on ottanut minun ja rakkaus on lyönyt minun, ja +rakkauden käsissä minä kidun, niin että minä huudan sen alla. Oh, sillä +hirmuista on joutua elävän Jumalan käsiin. + + + + +XLIV. + + +Lentäkää minun hevoseni ja kiitäkää, maat silmieni ohitse, sillä +Jerusalemiin minä riennän. Sillä minä olen haluistani kypsäksi tullut, +ja nyt minä tahdon Bathseban nähdä, ja minä pakahdun, joll'en minä +kohta häntä lähelle pääse. + +Lentäkää hevoset, sillä minä kevennän jäseniäni, kun minä tässä istun, +että teidän lentonne köykäisemmäksi tulisi. Sillä minun sydämeni +ajatukset lentävät edellä sentään, ja teidän menonne, minun huohottavat +hevoseni, joka on niinkuin liitävän tuulen meno, on minun silmissäni +seisomista. + +Lentäkää minun tuliset hevoseni, sillä minä himoitsen Jerusalemin +silmäini eteen nousevan, lentäkää, sillä minä nousen seisomaan +vaunuissani ja minun tekisi mieleni hypätä ulos ja lähteä juoksemaan, +sillä minusta tuntuu, niinkuin minun sitte täytyisi lentävämmin mennä +ja niinkuin maan kiitävämmin minun jalkojeni alle täytyisi jäädä sitte, +lentäkää, minä en kestä, joll'en minä Bathseban silmiä kohta nähdä saa. +Bathseba, minä tulen sinun tykösi! + + + + +XLV. + + +Bathseba, sinun polviesi eteen olen minä tullut, ja nyt minä rukoilen +sinun rakkauttasi. + +Bathseba, leiristäni ja sotajoukkojeni keskeltä olen minä tänne ajanut +ja sinun tykösi tullut. Ja nyt minä olen polvillani sinun hameen +palteittesi päällä ja pitelen sinua käsistä ja katselen sinua sinun +omiin silmiisi. Kuinka sinun silmiesi alusta on vaipunut! Mutta sinun +silmäsi kuultavat vielä syvempinä minua kohden kuin ennen. + +Kuinka minä olen hengästynyt! Minä juoksin ylös portaita. Voi, minä +olen rientänyt! Yötä ja päivää minä ajoin. Kun hevoset vaunujen edessä +kuoliaina kaatuivat, niin en minä saanut seisomisen rauhaa, ennenkuin +uudet hevoset edessä olivat, ja minä taas sain sinua kohden ajaa. +Tuhannet kerrat nousin minä vaunuissani seisomaan, ja seisoin eteenpäin +kumartuneena, sillä vaikka hevoset koko ajan henkensä takaa menivät, +niin tuntui niiden meno minusta hitaalta, niinkuin ne vastamäkeä +nousseet olisivat. Bathseba! Likistänkö minä rintaani kovaa lattiata +vastaan tuohon, kun minun sydämessäni niin lyö? + +Kuinka minua rupesi painamaan, kun Jerusalem näkymään rupesi! Ja kun +vaunut porttien läpi kumahtivat, niin minä pidin rinnastani kiinni. +Vaunujen jyrinä teki kipeää minussa, ja minä tunsin ahdistuvani, kun +rakennukset kahden puolen nousivat. Ihmiset katujen kulmissa +seisahtuivat ja kääntyivät katsomaan, kun minä ohitse ajoin, mutta minä +en huomannut heistä muuta kuin tuskallisen vilauksen. Minun linnani +edustalla liikkui väkeä. Ne näkivät kaukaa minun vaunujeni tulon, ja +seisahtuivat katsomaan. Ja kun ajajani rupesi pysäyttämään hevosia, +niin ennen kuin minä vielä kerkesin saamaan häntä eteenpäin ajamaan, +niin tunsivat ihmiset minun ja rupesivat säikähtäneinä ja hätääntyneinä +juoksemaan vaunujani kohden, sillä he eivät tietäneet minun tulostani +mitään, ja luulivat minun nyt lyötynä ja ilman sotajoukkoani pakenevan, +kun minä semmoisella kiiruulla tulin. Mutta ennenkuin he vielä tykökään +pääsivät, sain minä hevoset taas liikkeelle lähtemään, enkä minä +muistanut enää ihmisiä kohdenkaan katsoa, kun he joka puolelta tulivat, +ja sitte minun hevosteni tieltä syrjään väistyivät. Kun sitte tuli +kadun kulma ja hevoset taittivat, ja minä sinun huoneesi ja akkunasi +näin, niin reväisi minussa, mutta minä hoputin ajajaa kerran vielä, ja +koetin sydämeni vavahtelun välistä sinun akkunoihisi tähystää, että +minä sinun itsesi niissä näkisin. Mutta kun vaunut tulivat ovesi eteen, +niin hypähdin minä niistä jo ennenkuin ne seisahtaneetkaan olivat, ja +nyt minä olen polvillani tässä sinun edessäsi. + +Kuinka minun suoneni lyövät! Kohta minä sentään saan tasaisemmin +hengitetyksi. Minun otti kipeää, kun sinä minun silmiini ensiksi tulit. +Tiedätkö, kyllä minä koko matkan sinua ajatuksissani kannoin ja sinun +edessäni ja läsnäni tunsin, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun +en minä sinua vielä ollut nähnyt, tästä hiljaisesta huoneesta sinua +hätäisin silmin hain, ja joka verhon ylitse silmilläni lensin, mutta +kun sinä itse sitte mitään aavistamatta ovesta tuossa sisään astuit ja +puoliväliin lattiaa verkallisesti ja ajatuksiisi vaipuneena kävit, +ennenkuin sinä minun huomasit ja annoit silmissäsi valutuksen syttyä ja +kaksi askelta minua kohden teit, mutta sille hämmentyneenä jäit +seisomaan keskelle lattiaa patjan eteen tuossa, niin tulit sinä minun +silmääni sittenkin niin, että minä koko olemuksessani värähdin, ja +menehtyväni luulin, niin etten minä muuta voinut kuin sinun tykösi +tulla, ja kun sinä yhtäläisesti mielesi yllättämänä tähän istumaan +vaivuit ja kätesi annoit voimattomina syliisi vajota, niin polvistuin +minä sinun viereesi ja olen vielä heikko. Enkä minä ole vielä +uskaltanut sinua katsoakaan oikein. Minä pidän silmiäni poispäin sinun +ohitsesi ulos ilmaan ja joskus vaan, yhden silmänräpäyksen, katson +syrjästä sinua. Sillä minusta tuntuu, niinkuin tämä olisi liika paljon, +ja minä tunnen itseni kipeäksi ja vaipuvaksi nyt, kun minä tässä sinun +edessäsi olen. Kestänkö minä tätä onneani? Ja tuleeko tämä kaikki yhtä +haavaa minun päälleni. Rakastanko minä sinua näin paljon? Tiedätkö, +vaikka minä olen sinua niin suuresti rakastanut, kun minä poissa olen +ollut, että minun oloni on aina ja joka aika ollut paljas rakkauden +kituminen, niin en minä sentään ole tietänyt, että minun rakkauteni +näin suuri on ollut, kuin miksi minä sen nyt tunnen, kun minä sinun +edessäsi polvillani olen ja sinun itsesi silmilläni näen. + +Voi, Bathseba, kuinka minä rakastan, rakastan! Voinko minä sanoa sen, +ilman että minä raukenen sen sanomisen alla! Rakas, rakas, minä tunnen +sinun läsnäolosi niinkuin suloisen ja hivelevän hyväilyn rinnallani. +Kun sinä tietäisit, kuinka minä sinua rakastan! Oh, jos sinä tietäisit. +Anna kätesi tänne, niin minä puhun. Hyvä, nyt se on minulla, kuinka se +on suloinen, kuinka sinä olet suloinen, nyt minun on hyvä olla. Kun +minä olin sinusta poissa, luuletko, että minä missään muussa olin kuin +sinussa. Enpä, sillä yhtäpäätä minä sinun läsnäolosi ympärilläni +tunsin. Ja vaikka minä missä liikuin ja olin, niin kun minä ulos +ympärilleni katsoin, niin sinua minun silmäni hakivat. Ja kun minä +käteni oijensin, niin minä luulin ilmasta sinun kätesi saavani ja sitä +piteleväni, ja kun minä kävelin, niin minä tunsin sinun olkapääsi +olkapääni vierellä, ja se lämmitti, ja sinä kävelit minun rinnallani ja +me astuimme yhtä askelta. Rakas, rakas, kuinka suloista on pitää sinun +kättäsi kädessään. Anna, kun minä painan sitä sydäntäni vastaan. +Tunnetko, kuinka se lyö. Rakas, rakas. Minun käteni hykertyy sinun +kätesi päälle, enkä minä ikinä siitä hellittäisi. -- Voi Bathseba, niin +se oli. En minä yhtään hetkeä sinusta erilläni ollut. Kuinka minä +sitten olisin saattanut kestää, että minä aina sinusta poissa olin, +enkä koskaan sinua silmilläni nähdä saanut? Enkä minä kestänytkään ja +nyt minä olen tässä. Oh, sillä minä tahdoin sinun omat silmäsi minun +silmäini edessä olevan, ja minä tulin sairaaksi, kun minä en saanut +sinun lämmintä kättäsi kädessäni silittää ja hykertää! Kuinka sinun +poskiesi hipiä on kuultava! Ja kuinka heleästi ja lämpimästi sinä minun +silmieni alla punastut, kun minä satun sydämestäni sanan löytämän, joka +värähtää. Voi, sinä et tiedä, kuinka suloinen sinä saatat minun +silmissäni olla, ja minun rintani vavahtelee, kun minä saan sinua sinun +silmiisi katsoa. + +Voi, sinä Bathseba, rakas, sinä olet niin rakas minulle, ja kun minä +näin sinun edessäsi olen ja sinua katselen sinua vastapäätä, niin minun +mieleni käy valletuksissa minussa, niin ett'en minä osaa rintani +käyntiä salata, vaan värähtelen kasvoiltanikin. Oh, minä rakastan ja +rakastan sinua, ja minun on suloista uskoa sinulle, että minä sinua +rakastan, sillä minä näen, että sinä otat vastaan minun sanani ja +kätket ne sydämeesi, ja minä näen, että se kätkeminen on suloinen työ +sinulla. Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun rintani pakahtuu, kun +en minä koskaan saa sitä kyllikseni sanotuksi. Sillä katso, minun +sydämeni minun rinnassani on niinkuin juokseva hunaja ja niinkuin +lämmin ja heruva maito, ja kun minä sinua, Bathseba, katson, niin käy +minun mieleni ylitse minussa, ja sinun silmiesi näkö viekottelee minun +puhumaan. Oh, minä liikahtelen itsessäni, ja minun sydämeni +liikahtelee, ja minä juovun, kun minä siitä saan sinulle puhua. + +Bathseba, anna, kun minä otan sinun syliini nyt. Sillä minä en tiedä, +mihin minä sinun kätkisin, että sinä minua lähellä olisit ja lähempänä +vielä. Anna, kun minä sinun huuliltasi suutelosi otan. Voi, sillä minä +olen sinun lähelleni vetänyt, ja minä tunnen, kuinka sinä hengität +minun rinnallani. Oletko, oletko sinä minun sylissäni? Kuinka sinä olet +suloinen! Minun poskeni hiipii sinun poskeasi vastaan, ja liittyy sinun +poskeesi, voi, kuinka lämpimältä se vastaa. Anna, anna minun vetää +itsesi minua lähelle, ja anna, anna meidän syleilymme olla kiinteän ja +lähestyvän, niin että meidän hengityksemme nousee ja laskee yhdessä ja +että me rintamme toisiamme vastassa tunnemme. Voi, sillä kun minun +käteni sinun ympärillesi kiertyy ja kun minä hiljaa sinua lähelleni +vedän, niin minä luulen mieleni seisahtuvan minun herkkyvästä +onnestani, sillä maailmassa en minä mitään muuta halaja, kun sinua, +jonka hengityksen minä käsivarsieni välillä tunnen, ja sinun minä +itseeni upottaa halajaisin, ja ijäksi minä halajaisin näin sinua +syleilemään jäädä. Oh, sillä kun meidän huulemme pitkään ja tykähtävään +suuteloon yhtyvät, niin minä tunnen, niinkuin me toinen toiseemme +vuotaisimme, enkä minä ikinä huuliani sinun huuliltasi irrottaa voisi. +Oh, minä juon sinua, rakas, rakas Bathseba, ja keinuva taivas kumpuaa +minun sydämeeni! Bathseba, Bathseba, sinun syleilysi on kiinteä ja +lämmin, ja sinun suutelosi pitkä ja lähentyvä ja sinun silmiesi näössä +minä kylven niinkuin elämän lähteessä, jumalani, autuuteni meri, minä +jätän itseni ja kuolen. + + + + +XLVI. + + +O, Bathseba, minä näen, että sinä olet minun rakkauteni sylissä nyt ja +minä näen, että sinä olet jättänyt itsesi siihen, ja että sinä +silmilläsi riput minun huulillani, ja juot avoimeen sydämeesi minun +rakkauteni sanoja, ikäänkuin sinä selvää hunajaa sydämesi täyteen +joisit. Sillä, Bathseba, sinä olet minun ja sinä kuulut minulle ja minä +omistan sinun sydämesi ja rintasi kokonaan, etkä sinä muuta ole kuin +minun sydämeni värähdys. + +Oh, minä tiedän, kuinka sinä ollut olet, minä tiedän sen, sillä minä +olen sydämessäni sen elänyt. Sillä siitä asti, kun sinä minun silloin +työnsit pois, ja olit minulle kova, ja jätit minun, niin olet sinä yhä +ja yhä minua ajatellut, niinkuin minä sinua, ja sinun ajatuksesi ovat +sinun sulattaneet, niin että nyt sinä olet sula ja paljas rakkaus +minulle. Luuletko, rakas Bathseba, ett'en minä siitä tiedä! Sillä +yhtäpäätä yötä ja päivää olen minä tuntenut sinun rakastavat ajatuksesi +ympärilläni, ja niiden hively on ollut minulle niin vetävä, että minun +joskus, kun minä olen ollut kesken toimiani, niin minun on täytynyt +kaikki jättää ja istua ja sinua ajatuksissani halaamaan ruveta, sillä +niin sinä olet minua lähellä ja minun ympärilläni ollut. Oi Bathseba, +minun sydämeni satama ja minun mieleni lämmin päivä, minun omani ja +ainoani, sinä rakastat minua! + +Bathseba, sillä sinä olet minulle niinkuin maailmaksi tullut, ja minä +tunnen, että minäkin olen sinun sydämesi maailma ja kaikki, ja minä +tunnen, kuinka sinun ajatuksesi käyvät, sillä niin sinä tunnet +itsessäsi, että on niinkuin sinä sitä varten vaan olisit elämän saanut, +että sinä minun suuren rakkauteni sinua kohtaan tuntea saisit. Voi, +kuinka suloista on rakastaa, ja olla rakkautensa löytänyt, ja kuinka +suloista on kiittää, että on elämän saanut ja saa rakkaudessaan elää! + +Enkä minä tiedä, mitä minä sinussa rakastan. Sillä sinä, sinä se vaan +olet, jota minä rakastan, ja minä tunnen itseni, niinkuin minä olisin +sinun orjasi ja sinun herrasi, ja minä tahtoisin sinun kaikkesi olla. +Sillä sinä, sinä olet kaikki minulle, enkä minä ymmärrä, mitä minä +sinun ulkopuolellasi näkisin, jolla minun silmissäni sisällystä olisi, +ja joka minun silmäni vetäisi. Ja kun sinä minun edessäni istut ja minä +lakkaamalla saan sinua katsella, enkä silmiäni sinusta pois käännä, +niin minä kidun sentään, sillä en minä kyllikseni sinua katsotuksi saa. +Minä luulen menehtyväni autuuteni alla, kun sinä nyt minun silmissäni +olet. Sinä minun sydämeni silitys! Sinä, sinä. O Bathseba, sinä olet +kaikki minulle, ja se olet sinä itse. Ja vaikka sinun kauneutesi sinun +kasvoiltasi hupenisi niinkuin särkyvä koriste, ja sinä kauneutesi +kadottaisit, niin yhtä kokonani minä sinua sittekin rakastaisin, ja +yhtä suloinen olisi sinun läsnäolosi minun rinnalleni, sillä se olisit +sinä, sinä aina, sinä, joka olet minun sydämeni valittu ja minun +mieleni lepo. Ja vaikka sinä tekisit jotain, joka saisi ihmiset +kauhulla kääntymään pois sinusta, ja joka saattaisi sinun maailman +pilkaksi, niin ryysyihin minä pukisin itseni ja sitä surisin, mutta +aina minä sinua seuraisin, ja olisin sydämeni voimalla sinuun kytketty +niinkuin orja ja minun rakkauteni sinuun olisi yhtä palava, sillä sinä, +sinä se olet, jota minä rakastan, sinä kokonasi eikä sinussa ole +mitään, joka ei värähdyttäisi minun sydäntäni, kun minä ajattelen, että +se sinussa on. + +O! sinä Bathseba, minun sydämelläni olen minä sinuun kasvanut, ja minä +olen kasvanut sinuun niin, että kaikki muu on minun mielestäni +huvennut. Sillä tyhjä olen minä kaikelle muulle siitä asti kun minun +silmäni sinun näkivät, o, Bathseba, ja maailman kuva on kuollut minussa +kajaamasta, muuta kuin sinussa ja sinun kauttasi. O! ja väsynyt olen +minä näkemään toisia naisia, ja vaikka maailma olisi ihanimpia naisia +täynnä ja vaikka minä niiden kaikkien rakkauden voittaa voisin, mutta +sinä olisit minulta poissa, niin mailma tuntuisi minulle kuolleella ja +minä halajaisin elämästä pois niinkuin koditon, ja jos minä sinun +kadottaisin, o, Bathseba, niin voimaton olisin minä sitte enää +rakkautta tuntemaan, eikä minun silmiini sitä mahtia enää tulisi, joka +naisen sydämen taipumaan saisi. O, sillä minun rakkauteni sinuun, o +Bathseba, on suuri ja hurmattu, niinkuin se joku rikos ja synti olisi, +ja se on itsensä niin ylölliseksi lyönyt, ikäänkuin sen takana kuolema +kasvamassa olisi. O! Jumalani, mitä minä puhelen, että minä rakkauteni +sinulle ilmotetuksi saisin! + +Bathseba, minä raukenen sanojeni alla, sillä minun sanani, kun minä +sinulle puhun, ovat rakkaudesta lämpimät ja minusta tuntuu, niinkuin +niiden täytyisi punaiset olla ja niinkuin niillä olisi minun sydämeni +veren väri. Voi, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni opettaa +merkillisiä sanoja minulle. + + + + +XLVII. + + +Katso, Bathseba, sillä ilta on mennyt ja yö on kulunut ja nyt +valkeentuu uusi aamu jo, ja me istumme vieretysten vielä, emmekä ole +toisistamme hellittäneet. Anna, että minä vielä viimeisen kerran painan +sinun rinnalleni, ja anna huulemme vielä yhteen suuteloon yhtyä. Katso, +nyt on hyvä, ja nyt me istumme erillämme. + +Kuule nyt, minä olen noussut seisomaan sinun eteesi, ja nyt minä kerron +sinulle yhden asian, josta minä tähän saakka olen sanattomana ollut. +Minä olen murhannut sinun miehesi Urian. -- Mitä varten otit sinä +kädelläsi sydämellesi? Sillä ethän sinä tänä yönä häntä muistanutkaan +ole. Vai muistitko sinä häntä, kun sinä äsken minun sylissäni olit? -- +Kuinka? Tunnetko sinä hänen kuvansa itsesi lävitse niinkuin repivän ja +kylmän veitsen terän? + +Bathseba, kylmene; kylmä minäkin olen. Nyt. Ei maailmassa syntiä ole, +ja rikokset ovat haaveita, joita näkevät ne, jotka eivät uskalla niitä +tehdä, vaikka tahtovat. Toivu, ja ole rauhallinen, rauhallinen minäkin +olen ja istun kylmin otsin. + +Hyvä; joko sinä kokosit itsesi. Mitä synti on? Oliko meidän rakkautemme +synti? Jumala taivaassa, sitte minä sinun haastan kamppailuun kanssani! +Ja minä olen otteleva niinkuin rintaansa haavotettu jalopeura, sillä +minä tunnen ajatuksissani toivottomuuden synkeän mahdin, joka +voitettuna ja alasviskattuna vielä väkevämpänä nousee ja uuden +kamppauksen alkaa ja uudella voimalla, joka loimahtaa. Jumala, Urian +täytyi kuolla, ja minun syntini se ei ole. Sinä täytymyksen ihmisen +rintaan asettanut olet, ja minä tottelin. -- Mitä? Huimaako sinun +silmiesi edessä niin, että sinä nostat kätesi silmillesi? Siinä on +tuolin noja, nojaa siihen, ett'et horju, jos sinä rauennut olet. Hyvä, +nyt sinun silmäsi katsovat taas suoraan eteensä, ja sinun hengityksesi +käy taas. -- Hänen täytyi kuolla. Sillä minä tahdoin elää. Sillä minä +olin nähnyt sinun ja löytänyt sinun, ja mihinkä minä olisin itseni +itseltäni kätkenyt? Oh, minä murhasin Urian, ja hänen täytyi kuolla, +sillä hän oli tullut minun tielleni, ja sulkenut elämän minulta, ja +minun olisi täytynyt seisahtua, joll'ei hän olisi pois tullut. Sillä +minussa nousi minun mieleni, niinkuin virran vesi, kun sen tiellä sulku +on, enkä minä ennen nousemasta lakannut, ennenkuin minä kohista sain. +Urian täytyi kuolla, niin totta kun minä hengitän. Minä katson eteeni +nyt, kun minä tätä puhun, enkä katso sinua silmiisi, mutta minä en kadu +sitä, että minä sen tein, enkä koskaan tahdo katua, sillä oikein minä +tein ja minun täytyi se tehdä, ja se oli hyvä, että hän kuoli. + +Mutta Jumalani, mitä minä teen! Herra Jumala! nyt vasta minä huomaan, +että minä sinun edessäsi puhun. Vuodatko sinä verta itsessäsi? Mitä +sinä tunnet? Anna kätesi tänne, minä suutelen sinun sormiasi, anna +anteeksi minulle, minun otsani on kipeä. Herra Jumala, kuinka kovia +sanoja minä sinulle olen puhunut! Oi, katso toisen kerran vielä minua +sillä tapaa minun silmieni pohjaan, sinä annat niin sulavalla sydämellä +anteeksi minulle, että minä tunnen vielä suloisemmin itseni mieleni +pohjaan tartutetuksi, kuin jos en minä ollenkaan rikkonutkaan olisi. + +Oh, Bathseba, mikä sinun mieleesi nyt tuli? Sinä näytit ensin niinkuin +sinä olisit ruvennut minun puhettani kuuntelemaan, mutta nyt sinun +kasvojesi ylitse lensi puserrus, niinkuin sinun rintasi lävitse olisi +leikannut. Mitä sinä ajattelet? Sillä sinun kasvosi murtuvat, ja +puristuvat jäykiksi siitä, ja minä tunnen, niinkuin sinä liukuisit +minun läheltäni pois. + +Kuule, kuule Bathseba, katso minua, minä rakastan sinua, ja ilman sinua +en minä voi elää. Kuule, etkö sinä kuule! Voi, etkö sinä rakkautta +tunne! Oh, Bathseba katso nyt, etkö sinä näe, pimeys on kamalana +varjona meidän taaksemme jäänyt, ja nyt on suuri ja lämmin onni +valuisena meidän edessämme odottamassa. Oh, tule minun syliini, kätke +pääsi tänne, tässä minun povellani on sen paikka, elämäni hädässä olen +minä sinua hakenut, ja nyt minä sinun olen löytänyt, tule, Bathseba, +meidän olomme on oleva yksi ainoa lämmin syleilys! Minä en kestä! +Bathseba, Bathseba. Minä olen kipeä, kun et sinä liikahda, tule! + +Miksi sinä istut ja päätäsi suorana pidät ja katsot suoraan eteesi, +etkä liikahda? Ja nyt? Sinä nouset ylös, sinä olet kalpea ja värähtelet +koko kasvoiltasi, ja seisot siinä ikäänkuin sinä itsessäsi revitty +olisit. Etkö sinä kuullut, mitä minä äsken puhuin? Meidän onnemme +lämmin päivä on meidän edessämme ja meidän elämämme alku, kun me sen +käsityksin käymme. Mitä nyt? Eivätkö minun sanani sinulle asti kuulu? +Mutta nyt? Yhdessä silmänräpäyksessä sinä ikäänkuin sulat koko +olennoltasi, sinun katseesi herkähtää minun päälleni kuin armon tulva, +ja sinä horjahdat askelen minua kohden, mutta seisahdat siinä vielä +ikäänkuin silmänräpäykseksi ajattelemaan. Ja nyt minä näen sinun +silmäsi ihan edessäni, niiden katse sukeltaa minuun, mutta sitte ne +lyövätkin minuun, niinkuin jäykistävä parahdus. Sinä heität itsesi +minun syliini? Mitä sinä? Miksi sinä itsesi niin värähtävästi minun +rintaani vastaan puserrat! Sinä vapiset koko ruumiiltasi, ja sinun +huulesi polttavat minun huulillani. Ja nyt! Minä en vielä kerjennyt +ottamaan vastaan sinun suuteloasi, ja nyt sinä silmänräpäyksessä +tyrmistyt, ja vedät itsesi takaisin minun rinnaltani, ja minä tunnen +sinun suutelosi vielä niinkuin reväisyn itsessäni. -- Mitä? -- Mikä +musta haave tänä silmänräpäyksenä minun mieleeni itsensä lyö? -- -- +Aiotko? aiotko? -- -- Ota pois -- -- ota pois -- --! Minä en saa +hengitetyksi, että minä saisin sanotuksi. Bathseba, Bathseba, se ajatus +ei ollut tosi! Mutta minä hallitsen itseni. Minä kysyn. Kyllä minä +sanani saan esille, vaikka ne tulevat verkalleen ja yksi kerrallaan. +Minä ajattelin. Oliko ... se sinun... Odota, niin minä saan sen +selkeästi ja yhtä mittaa sanotuksi. Oliko se sinun hyvästijättösi +minulle, kun minä sinun kuumettuneen vartalosi äsken vastaani tunsin? +Mitäh! Mitä! Onko se totta? -- Huuda, kirkase, jollet hengitystäsi +käymään saa! Horjutko sinä? Rauhotu, ei se niin kipeätä minulle tehnyt. +Kyllä minä kestän. Luuletko kaatuvasi? Tässä, nojaa päätäsi minun +olkapäätäni vastaan. Minä pidän kiinni sinusta. Taivuta vaan, anna +pääsi taipua, minä turvaan sinua rinnallani, kuinka lienteät ja +silitystä tarvitsevat sinun hiuksesi ovat! Voi, sinun raukkaa päätäsi, +mitä sinun kestää täytyy, anna, minä silitän! Nyt? Sinun raukeneva +poskesi hipasi jo minun rintaani ja sinun silmäsi ummistuivat suloisen +levon ha'ussa, ja nyt sinä jäykkenit ja vedit itsesi suoraksi, niin +että minun käteni, joka oli sinun ympärilläsi ja jolla minä tuin sinua, +hervaistuna vajosi alas! -- Jumalani, nyt minä muistan! Nyt minä +muistan. + +Kuule, järkähtikö maa minun jalkojeni alla? Seisonko minä tässä +pystyssä? Ja olenko se minä, joka tässä seison, ja pitelen päätäni +kahden puolen? Se on kaikki totta. Minä se olen, joka tässä seison, ja +sinä, Bathseba seisot siinä, vähän matkaa minun edessäni, toisella +matolla. Kyllä kaikki minun edessäni selkeänä on. Ja sekin on +selkeä ... ei, minä en anna sen tulla huulieni ylitse. Ei, ei! + +Bathseba, voi, mitä minä tekisin, jumalani, jumalani, mitä minä +tekisin! Katso, katso, minä olen maassa polvillani sinun edessäsi, +tähän minä olen huimaistu. Bathseba, Bathseba, eikö sitä vielä voi +muuttaa, näe minun käteni. Ne ovat yhteenjuotetut, minun rukoukseni +pusertelee niissä. Armahda minua! Voi, armahda minua! Jumalani, opeta +minulle sanoja. Minä olen henkeni hädässä. Herra Jumala, mistä minä sen +sanan löytäisin, joka sinun sydämesi liikahtamaan saisi! + +Bathseba, elänkö minä? vai olenko minä kuollut? Minä katselen +ihmetellen ympärilleni. Sinäkö minun edessäni seisot, sinä joka olet +niin rakas... Voi nyt minä tunnen sen taas. Minä olen salaman lyömä! ja +minä olen tähän viskattu. Jumalani, onko tämä kaikki totta? Minäkö +tässä polvillani virun ja vapisen, ja ovatko nämä minun käteni, joita +minä hykertelen. Bathseba, Bathseba, ota tämä minun päältäni; minä en +kestä, Jumalan tähden, minä en kestä! Bathseba, etkö sinä näe, kuinka +minun silmieni hätä sinun silmiäsi hakee, älä vältä! oh, kestätkö sinä +minun silmieni hädän? Oi, älä salaa sitä, minä näin sen, kuinka sinun +silmäsi sulivat, oh, et sinä kestänyt, kun minun katseeni sisimmässä +epätoivossa itsensä sinuun haki, ja sinä horjahdit hiukan. + +Jumalani, jumalani, minä hypähdän pystyyn. Minä otan sinun. Otan. +Kuinka voisit sinä minusta itsesi irrottaa! Mutta kuinka jäykkänä sinä +seisot! Minä olen astunut sinun tykösi ja epätoivoisessa hykäyksessä +olen minä ajatellut heittää käteni sinun ympärillesi ja masentaa sinun +vastarintasi kuumaan syleilyyn. Mutta nyt kun minä olen juuri lähellä +sinua, niin minä tunnen, niinkuin sinusta lähtisi vieras ja kova mahti, +ja minä vaivun herpaistuna kiihtymyksestäni. Voi, Jumalan kautta! etkö +sinä ymmärrä, etten minä ilman sinua olla voi, ja että minun mieleni +seisahtuu jäykistävässä hädässä, jos sinä minulta poissa olet. Sinäkö +siinä seisot, Bathseba, ja pysyt kasvoiltasi värähtämättömänä? Voitko +sinä olla vieras minulle? Sinä, sinä, joka ennen olit paljas rakkaus +minulle. Etkö sinä sitten minun palavan hätäni kouristusta näe? +Vapahda, vapahda minut! Voi Jumala! suulleni minä heittäytyisin, ja +tähän paikkaan tahtoisin minä rintani pakahtuvan, jos minä sillä voisin +sinun nostaa sinun epätoivosi synkeästä päätöksestä. + +Oh, minun voimani on ohitse. Minä annan käsieni vajota ja riukenen +polvieni päälle tähän sinun eteesi. Minä olen ajatuksissani kylmä ja +vaipunut nyt, ja katselen itseäni kuin vieras ihminen, itseni +ulkopuolelta. Sinä seisot siinä minun edessäni juuri, ja minä olen niin +lähellä sinua, että jos minä kohottaisin kättäni, niin minä tavottaisin +sinun hameesi lievettä. Kuinka kaukana sinä sentään minusta olet. Sillä +kun minä käteni ajattelen oijentaa, niin se raukeentuu jo puolitiehen, +ennenkuin se sinun tavottanut on ja vaipuu alas, sillä vaikka sinä +minua läsnä juuri seisot, niin hupenet sinä minun ajatuksissani sentään +hämärän etäisyyden taakse. Sillä sinä seisot niin ajatuksiisi +sulkeutuneena minun edessäni ja niin kokonaan poispäin kääntyneenä, +vaikka sinun kasvosi minua kohden surullisesti katsovatkin, että minä +vaivun kokoon itsessäni ja tunnen itseni yksin jätetyksi. Mitä sinussa +liikkua mahtaa? Sillä sinä seisot heikkona ja vapisevana, mutta sentään +minä tunnen, että minä keveämmin voisin käteni levittää, ja maanpiirin +paikoiltaan nostaa, kuin että minä sinua sinun sydämesi kovassa +päätöksessä järkyttää voisin. Voi, minä väsyn, ja annan sen olla. Enkä +minä riutuneessa mielessäni enää muuta tee, kuin että minä vielä +viimeisen kerran otan sinun kuvasi itseeni, ja imen sairaan sydämeni +sinun näöstäsi täyteen. Sinä olet selittämätön minulle siinä kun sinä +seisot, ja minun tuntoni ja ajatukseni ovat tällä hetkellä uuvuksissa, +niin ett'en minä ymmärrä mitään sinusta nyt muuta kuin ihmettelen, +Sillä minä olen sinun sydämesi rakkaus ollut, ja nyt sinä olet kova +minulle. Mikä sinun teki, että sinä rakkautesi rintaasi suljit ja +sydämesi minulle lukitsit? Etkö sinä itse sen alla kärsi? -- Oh, minun +puheeni nyt ovat kaikki löyhää humuilua. En minä sinua ymmärrä, ja sinä +olet pyhä minulle ja salaperäinen ja puhdas, ja sitte sinä olet tuskien +haava minulle. + +Voi, kuinka minä olen vaivuksissa, kun minä tässä sinun edessäsi olen, +ja annan huulieni käydä, että minä jotain vielä sinulle puhua saisin. +Sillä minä puhuisin vielä jonkun sanan sinulle, vaikk'ei minulla mitään +sanottavaakaan ole, mutta minä tahdon puhua vaan, sillä sitte sinä +viivyt pienen aikaa vielä, ennenkuin sinä lähdet. Sillä minä näen, +ett'et sinäkään henno minua kuulemasta lähteä, vaan viivyt ja viivyt, +etkä tahtoisi vielä juuri lähteä. Minä ymmärrän sinut, sillä sinun +sydämesi on aina ja yhä minun, ja minä tunnen sen nyt, kun minä heikko +olen, mutta sinun täytyy kaiketi lähteä, koska sinä sen niin ajatellut +ja päättänyt olet. Enkä minä sinua enää kieltääkään jaksa. Mutta älä +lähde juuri vielä, viivy vielä pieni aika, yhden hiukan; minä en voi +koota ajatuksiani, sillä minä olen lyöty ja riutunut ja minun +ajatukseni ovat vaivuksissa, mutta minä tahtoisin, että minä voisin +sinulle hyvästijätön sanan löytää, sillä minä tahtoisin semmoisen sanan +sinulle hyvästijätön sanaksi löytää, että se aina sinun sydämessäsi +soisi, ja sinun rakastavan sydämesi liikkumaan saisi aina kun se sinun +mielessäsi heräisi, mutta minä olen heikko ja väsynyt ja sanat +hupenevat minun ajatuksistani, niin ett'en minä sitä sanaa tavottaa +jaksa, vaan yhtäpäätä puhelen ja puhelen. Mutta sekin on hyvä, että +minä puhelen, sillä jos minä lakkaisin puhumasta, niin sinä läksisit +pois ja sitte minä olisin yksin. Mutta viivy vaan ja anna minun jotain +puhua, puhella kepeästi, sillä minun mieleni keventyy siitä ja minä +näen, että se on sinullekin huojennukseksi. Viivy vielä, kyllä sinä +sitte saat lähteä; kun sinä lähdet, en minä kättänikään ole voiva +oijentaa sinua pidättääkseni. Kyllä minä tiedän, että kun sinä nyt +minun silmistäni lähdet, niin en minä koskaan enää silmilläni sinua +näe. Jumalani! Oh, viivy vielä pieni aika, sen verran että minä vielä +hiukan saan hengittää samaa ilmaa, jota sinäkin hengität. + + + + +XLVIII. + + +Missä minä olen? Kuka minä olen? Herra Jumala. Herra Jumala. Minäkö +tässä istun? + +Minäkö? Tuossa istui Bathseba, kun minun sydämeni niin lämpimänä nousi. +Tässä pidin minä hänen kättänsä kädessäni. Jumalani, Jumalani! Minäkö +se ihminen olen, joka tässä istun ja ajattelen? Enkö minä joku toinen +ole, joka vieraana katselen itseäni ja kauhusta seisahdun, että elämä +semmoinen jollekin on? + +Minulleko tämä tapahtunut on? Minulleko, juuri minulle? Miks'ei yhtä +hyvin jollekin toiselle? Jumala. Suuri Jumala. Enkö minä ihminen ja +sinun lapsesi ole? Olenko se siis minä, jota tämä kohdannut on? + + + + +XLIX. + + +Yö on tyhjä ympärillä, ja tyhjyys humisee huoneessa, ja kun minä ylös +uskallan katsoa, niin on kaikki tyhjää minun ympärilläni. Tyhjä, tyhjä +on kaikki, ja elämä avautuu tyhjänä eteen. Minä istun kyyristyneenä +istuimellani ja tunnen ... tunnen että hän on poissa, ja että nyt on +tyhjyys. + + + + +L. + + +Bathseba, Bathseba, missä sinä olet? Etkö sinä minun värisevää ääntäni +kuule? Bathseba, Bathseba, vastaa! Missä sinä olet? + +Bathseba, Bathseba, minun ääneni kuolee pimeään yöhön, kun minä sinua +kutsun, mutta yö jää vaikenemaan. Tule nyt jo! Minun sydämeni kätkee ja +minun ääneni helähtää tuskasta. Missä sinä olet, Bathseba? Onko se +totta, että minun ympärilläni on tyhjä? Minä pelkään yksinäni olla, +tule! + + + + +LI. + + +Bathseba, kuka sinä olet ja mitä sinä olet? Minä olen ottanut kovasti +itseeni, ja nyt minä olen selkeentynyt sinusta monessa. Mutta minä en +tunne sinua, mitä sinä olet? + +Sitä minä nyt ajattelen, mitä sinä silloin olit, kun sinä itsesi +minusta pois irrotit. Nyt minä ensikerran olen uskaltanut sitä +ajatella, ja minulla on ollut ankara kamppailu itseni kanssa. + +Nyt minä olen yhdeksi hetkeksi itseni voittanut, ja nyt minä kiellän +itseni, sillä kun minä ajattelen sinua nyt, niin sinä kasvat niinkuin +suuri ja valuinen henki minun ylitseni, ja minussa herää hämärä tunto, +niinkuin se, joka sinussa silloin liikkui, jotain suurta olisi ollut, +ja vielä suurempaa kuin rajaton halajoiminen. + +Sillä minä näen, että sinun voimasi oli suuri, kun sinä minua silmästä +silmään seisoit, ja minun epätoivoni kamppauksen kestit. Sinä olit sinä +hetkenä itsellesi kova, kun sinä itsesi minulle kovaksi teit, ja sinä +vapisit jäykistymisesi alla, ja minä muistan nyt, että minä näin sinun +silmiesi alustat sinisesti värähtävän, ja syvän kärsimyksen piirun +sinun suusi ympärillä, niin että sinun kasvosi olivat kärsiväisiksi +uurretut. + +Bathseba, yhdessä minä sinun ymmärrän: sinä olet puhdas ja toinen +olento kuin minä, ja sinä olet uhrautumisen kirkastettu henki, ja sinä +olet vaeltanut syvän kärsimyksen kautta, että sinä niin kirkastetuksi +olet tullut. Mutta se on kova ja ankara näky, ja minä luhistun sinun +ilmestyksesi edessä. + +Voih! minä olen ihminen, mitä varten sinä jätit minun! + + + + +LII. + + +Tuska, tuska! Elämä on sula tuska ja suuri kärsimys, ja elämä on kuuma +houre. Ja ihmisen elämän pohja on vaiva, ja ihmisen elämän sisältö on +hätä, ja suuri huuto käy ihmisen elämän lävitse, ja se huuto on +valituksen huuto, ja se on paljas parahdus. + +Sillä ihmisen olo on tulenkipenän olo, ja ihminen itse on valkean +polte. Ja ihminen tuntee olonsa niinkuin tuikkivan palon, ja hänen +henkensä on hehkumista. Sillä elämä on kolkko ja kamala, ja elämä +kylpee tuskissa ja elämällä on kuoleman haju ja jokaista elävää elämä +ruoskii. Ja minä avaan suuni suureen huutoon, että minä saisin hätäni +mahtumaan siihen, mutta minun hätäni jää sydämen pohjalle makaamaan, ja +minun huutoni palaa takaisin sydämen päälle. + +Sillä elämä on tullut ihmisen päälle, ja se on sytyttänyt hänen +ohimoilleen palavat siniset liekit, ja ne liekit ovat kammotuksen +liekkejä. Ja ihminen lentää eteenpäin ja huohottaa suu auki, kun elämä +häntä ratsastaa, ja se on elämän puserrus, joka häntä sillä tapaa ajaa. + + + + +LIII. + + +Jumalani, miks'et sinä minua armahda, kun minä vuoteellani makaan ja +näännyn! Sillä minä en kestä, ja minä vapisen kun minä tunnen tuskieni +hetken lähestyvän. + +Minä en kestä, en kestä, ja joka hengenveto on kuormaksi minulle. Sillä +minun olemiseni on niinkuin suuri haava, josta yhtä mittaa verta +tiukkuu. Jumalani, minun kärsimykseni ovat minun lannistuksiin +rutistaneet, ja kun minä käteni ristiin liitän, ja minun pitäisi +rukoileman, niin minä huudan tuskasta. + +Oh, armahda minua, suuri Jumala, sillä en minä muuta rukoile, kuin +ett'ei minun aamulla enää herätä tarvitse ja uuden raskaan päivän +valkeentumista nähdä, kun minä yöllä olen unen silmiini saanut. + + + + +LIV. + + +Joskus kun minä vuoteellani yksin olen ja pimeä yö avoimien silmien +yllä lepää, ja kun minä olen maannut ja ylös eteeni tuijottanut, niin +että aika minun mielessäni seisoo ja lepää päällä niinkuin raskas ja +matala laki, niin ett'en minä tiedä, missä minä olen, ja kuinka minä +olen, vaan on niinkuin minä aina yhdellä tapaa olisin hädän +puserruksessa ylös päälleni tuijottanut, ja niinkuin ei aikaa enää +olisikaan, vaan niinkuin kaikki seisoisi alallansa niinkuin uumottava +ja käyvä sielun olo; ja kun minä siinä olen ollut, niinkuin minä +hädässä olisin itsestäni ulos nostettu ollut, ja niinkuin koko olo +olisi paljas ja pohjaton hätä ollut, joka joka puolelta minun +ympärilläni seisoi, niinkuin kova ja korkea seinä, niin silloin olen +minä kummallakin kädelläni ottanut sänkyni kumpaankin laitaan, ja +pusertanut käsilläni niitä niin, että minun sormieni päät ovat +sattuneet ja että minä olen peittoni alla vääntynyt. Sitte minä olen +seisahtunut siihen kesken siitä vääntynyttä liikettäni, ja olen pysynyt +hiljaa ja liikahtamattomana. Vasta viimein, kun minun pääni on valunut +tyynyltä alas ja minun polveni ovat peitteen alla koukistuneet, olen +minä verkalleen ja kylmällä äänellä, ikäänkuin minä jollekin edessäni +minua vastapäätä olisin puhunut, sanonut: Jumala, helvetin herra, ole +kirottu, sillä sinä olet elämän luonut. Senjälkeen, kun minä sen olen +saanut sanotuksi, niin olen minä vaiennut, ja jäänyt liikahtamatta ylös +pimeyteen katsomaan ja kuullut, että ääneni on kuollut, ja että sen +perästä kaikki on pysynyt vaiti, niin että huoneessa on ollut +hiljaista, niinkuin ei kukaan olisi koskaan puhunut. Kun minä sitte +olen taas kauan ollut liikahtamatta ja pitänyt suutani auki, että minä +hengitetyksi sain, niin ajattelen minä Jumalaa taas, ja sitte minä +kuulen oman ääneni niinkuin jonkun vieraan äänen, joka minun vieressäni +puhuu, ja se sanoo: Perkele, Perkele, ja koko ajan ajattelen minä +Jumalaa, ja minä tunnen että minun huuleni käyvät niiden sanojen +mukana. Minä kuulen sen useampaan kertaan ja minun ääneni on kova ja +selkeä, kun se sen puhuu, ja minä itse olen koko ajan kylmä ja tyyni, +ikäänkuin minä veriviholliseni edessä murha-ase kädessä seisoisin, ja +vaanivin silmin hakisin, mistä minä sen hänen sydämeensä upottaisin, +niin että lämmin veri valuisi minun kädelleni. Mutta kaikki pysyy +äänettömänä, ja minä jään makaamaan jäykistyneenä ja alallani +vuoteellani taas, ja kuulen, kuinka peitto kahisee, kun minun raskas +hengitykseni nousee ja laskee. Minun silmäni ovat auki yhä, ja minä +tuijotan ylös pimeään päälläni, ja kaikki seisoo ja humisee +äänettömänä, ja kun minä hengitän, niin minun rintani on kipeä. + + + + +LV. + + +Nyt minä olen ajatellut, mitä elämä on, ja se on suuri hätä. + +Tällainen se on. Sillä joskus se on niinkuin nahkea ja harmaa hirviö, +jolla ovat lukemattomat niljakkaat käsivarret, ja joka makaa ihmisen +päällä ihan hänen rintansa päällä ja antaa niiden niljakasten +käsivarsiensa ihmistä lähelle ja lähemmälle hiipiä ja häntä syleillä, +ja niiden syleilys on selvä tukaluus, niin että niiden alla hengestään +taistelee, ja koko olo on paha-olo. + +Mutta sitte on elämä toisen kerran niinkuin suuri ja kova vuori, joka +on paiskattu ihmisen päälle, niin että joka jäsen on sen alle +lamattuna, niin ett'ei pientä sormeansakaan liikahtaa voi, ja että +ajatuksen sykähdyskin ennen syntymistään raukee, sillä niin läpitsensä +on maahan lyöty. + +Ja vielä on elämä niinkuin valkea, joka joka jäseneen on sytytetty, ja +niinkuin kimakka ja tulinen puserrus, joka koko ihmisen itsestään +nostaa ja suulleen heittää. Ja sitte se on rinnan vaiva ja sydämen +tuskallinen kolkutus ja ainainen hengen ahdistus. + + + + +LVI. + + +Mutta sitte minä olen elämän vielä tämmöiseksi nähnyt. Että se on +niinkuin suuri autius, jonka keskellä ihminen kivettyneenä seisoo, ja +omaa itseään pelkää. + +Sillä minä näen sen, niinkuin pimeän yön avaran meren rannalla. Sen +meren pinta on musta. Mutta toisella puolella sitä mustaa merta näkyy +laakea ja autio ranta ja sillä rannalla häämöttää yksi ainoa heikko ja +kuollut valkea, joka on sininen ja jäykkä niinkuin aaveen uni. Se on +matalalta, melkein häälyvän meren tasalla, ja se tuikahtelee niinkuin +se sammumassa olisi ja enää viimeisiä kertojansa koettaisi heikon +valonsa koota ja ylös lehahtaa, mutta se elää yhä ja sen valo häämöttää +kuolleen veden pinnan ylitse, joka hengettömänä hiljaa häälyy. Mutta +sen valkean takana on syvä pimeys, ja kaikki on hiljaista, eikä kuule +muuta kuin aution meren heikkoa loksuntaa. Se valkea elää yhä, vaikka +sen joka hetki tukehtuvan luulee, ja joka hetki lentää kelmeä ja kolkko +valaistus liikkuvan meren ylitse. + + + + +LVII. + + +Tuskista minä lakkaamatta laulan, ja tuskista minä laulaa saan, sillä +minä olen tuskien vihitty profeetta, ja minä olen tuskan kasteella +kastettu. + +Ja minun sanani valuvat minusta, sillä minun tuskani opettaa minulle +minun sanani, ja minä puhun sentähden, ett'en minä voi puhumatta olla. + +Voi tuskat! Sillä minä olen uskottomaksi minun Bathseballeni tullut, ja +minä hellytän sylissäni minun tuskiani, ja minun tuskani ovat minulle +minun lämpimin oloni. + + + + +LVIII. + + +Tämä oli kuolevan Bathseban sana minulle, jonka hän puhui, että se +hänen kuolemansa jälkeen tuotaisiin minulle. Näin se, joka hänen +sanansa toi, kyyneltensä keskeltä hänen sanansa minulle puhui: + +Sanokaa Davidille, minun kuninkaalleni, että hän on ollut minun +sydämeni herra. Ja sanokaa hänelle, että minä siitä hetkestä, kun minä +hänen tyköänsä lähdin, ja hänen ijäksi olin jättänyt, kitunut olen +niinkuin valkea, jolta hänen valutuksensa on otettu pois. Sillä minun +sydämeni oli hänessä, ja kaikki minun ajatukseni elivät hänessä aina, +niinkuin lehdet, jotka puusta viherjöitsevät, sillä hän oli minun +puuni, ja hänestä minä imin minun viherjäni ja ajatusteni lämpimyyden. +Ja siitä hetkestä, kun hänen silmänsä ensiksi minun päälläni lepäsivät +hamaan minun sydämeni viimeiseen tykähdykseen asti, olen minä sydämeni +kaikissa ajatuksissa hänen ollut, enkä minä sitä minun ajatusteni +lämmintä onnea mihinkään elämässä vaihtaa tahtoisi. + +Sanokaa tämä hänelle, sillä minä tahdon, että hän minun rakkauteni saa +kuulla. Ja muistakaa, että te minun joka sanani sanotte hänelle. Minun +on niin suloista, että hän tämän saa kuulla, sillä en minä ennen vielä +sitä saanutkaan hänelle niin sydämestäni sanotuksi, kun minä sen +tahtoisin. Sillä en minä muuta elämässäni ajatellut ole, kuin sitä, +kuinka minä hänelle hyvä voisin olla, ja minun sydämeni tulee +lämpimäksi, kun minä ajattelen, mitä minun elämäni olisi ollut, jos +minä aina olisin saanut hänelle elää ja häntä lähellä olla, sillä sitte +minun elämäni olisi ollut yhtämittainen valutus ja onni ja alinomaa +olisin minä sydämeni lämpimäksi tuntenut. + +Enkä minä tiedä, sillä vieläkin minä kadun, että minä hänen tyköänsä +läksin silloin kun hän minun luokseni oli tullut. Sillä minusta on +niinkuin minun olisi tarvinnut hänen otsaansa silittämään jäädä, sillä +se oli niin kalpea, kun minä hänen jätin, ja minun särkee sydäntäni +vielä, ett'en minä päätäni hänen povelleen painanut silloin kun minä +läksin, sillä minä tunnen niinkuin hänen rintansa pakahtuvan huokauksen +olisi täytynyt sulata, jos minä olisin pääni hänen rinnalleen laskenut. +Sitte minä olen ikävöinnyt kanssa, ja siitä hetkestä, kun minä jätin +hänen, niin olen minä riutunut. Kun minä nyt sitä ajattelen, niin tulen +minä heikoksi, ja minusta tuntuu yhden hetken, niinkuin se sentään +kukaties olisi ollut parempi, jos minä silloin olisin jäänyt hänen +tykönsä, ja jos se toisen kerran vielä voisi tapahtua, niin minä +luulen, ett'en minä silloin kestäisi niin tehdä, kun minä viimeksi +tein. + +En minä tiedä, kuinka minun silloin tapahtui. Mutta minun täytyi pois. +En minä sitä silloin niin selvästi ajatellut, minä tunsin sen vaan, nyt +jälkeenpäin olen minä sitä lakkaamatta ajatellut, ja sen täytyi +tapahtua. Ja hyvä se onkin, että se tapahtui. Mutta se oli niin kovaa. +En minä sitä yhtään kertaa ole itkenyt, mutta siitä asti on joka minun +askeleni ollut heikko. Kun hän silloin puhui minulle sillä tapaa, ja +minulle selkeentyi, mitä oli tapahtunut, tunsin minä itsessäni niinkuin +kammotuksen, ja kun minä ajattelin, että minä hänen syliinsä senkin +jälkeen vielä olisin tullut, kun semmoista oli tapahtunut, niin +kutistuin minä kokoon mielessäni. Sitte nousi minun silmieni eteen +näky, niinkuin pitkä ja nääntyvä elämä, minä näin sen niinkuin se olisi +ollut rakkauden täyttämä, mutta sitte näin minä sen ympärillä pimeän +epätoivon, en minä tiedä mistä se epätoivo nousi, mutta se kasvoi, ja +viimein se epätoivo otti sen rakkaudenkin ja muutti sen synkeäksi +toivottomuudeksi, ja silloin minä tunsin, että siitä elämästä tulisi +kirous. Silloin minulle selkeni, että minun täytyi lähteä pois hänen +tyköänsä. Jumalani, kuinka se vihlasi minua! Mutta se tunto astui eteen +niin kovana, ett'ei minulla ollut sen edessä mitään tahtoa. Minä itkin +ja vapisin itsessäni silloin, ja minä luulen, että minun rakkauteni oli +sinä hetkenä selvempänä ja lähempänä minua, kuin se oli koskaan ennen +ollut, mutta minun täytyi lähteä pois. Kun minä ajattelen sitä nyt +vieläkin, niin minä tunnen että elämä oli säälimätön minulle silloin, +ja minä tunnen vieläkin mieleni jäykistyvän, kun minä ajattelen, että +minä olen semmoisen hetken elänyt. Miksi minun huuleni vielä +kangistuvat, kun minä tästä puhun? Nyt minä sentään saan kuolla pian. +Ja kun minä mieleni hillitsen, ja sitä ajattelen, niin taitaa se +sentään parhaiten olla käynyt, että kaikki näin on tapahtunut. Sillä +minä olen kovan elämän elänyt, mutta minun rakkauteni elää minussa, ja +minun on suloista kuolla, kun minä vielä kuolemanikin hetkellä saan +rakkauteni lähelläni tuntea. + +Sanokaa tämä kaikki hänelle, sillä hän on minun sydämeni herra, ja +minun vereni lämmin, ja hänelle kuuluisi kaikki, mitä minä sydämessäni +tunnen ja tuntenut olen. Minun on suloista jättää tämä maailma, kun +minä tiedän, että minä viimeiseen hengenvetooni saakka olen häntä koko +sydämelläni rakastaa saanut, ja kun minä oikein ajattelen, niin minun +tulee olla elämälle niin lämpimästi kiitollinen, sillä minä olen saanut +elämäni rakkauden löytää ja sitä kantaa. Sanokaa tämä hänelle, että hän +saa kaiken kuulla; sillä minä tiedän, että hän on iloinen, kun hän saa +minusta jotain kuulla, ja minä itse olen niin iloinen, että minä saan +tätä hänelle puhua, ja minä tiedän, että tämä on tuleva hänen +sydämelleen niinkuin hellä suutelo minulta. Ja kantakaa tämä suutelo +hänelle minulta, sillä minä halajaisin vielä yhden kerran häntä suulle +suudella. + + + + +LIX. + + +Aamu, joko valkeennut? Minä muistan, että minä ehtoosti jäin tähän +istumaan. Tuossa he olivat, heitä oli kolme, seisoivat matolla tuossa +edessä juuri, he, jotka sen sanoman toivat. Se on sama matto tuo ja +tässä samassa paikassa minä silloinkin istuin kun he kertoivat. Kyllä +minä sen selvästi muistan, eilen illallahan se oli. Kun he sitten +olivat puhuneet ja jäivät odottamaan, ja kun minä nousin seisomaan ja +kylmästi ja väräjämättömällä äänellä sanoin heille: hyvä, minä kuulin, +vai on Bathseba kuollut, saatte lähteä, niin tuosta ovesta he sitte +menivät, edellä hän, joka puhui ja Bathseban sanat minulle sanoi, sitte +jäljessä molemmat toiset, jäljempänä se, joka koko ajan oli itkenyt ja +silmiään kuivannut. Kun se ovi heidän jäljissään suljettiin, niin on se +siitä asti pysynyt suljettuna, enkä minäkään ole muuta liikkunut, kuin +että minä hetken pysyin jäykkänä seisomassa ja annoin silmäni pysyä +ovessa, jossa viimeksi liikkunut oli, ja sitte istuin. Kyllä minä sen +kaiken selvästi muistan ja näen. Sitten on yötä kulunut, ja taitaa olla +aamu jo, koska valkeat ympärilläni ovat harmaassa ilmassa sakeat ja +sauhuvat. + +Mutta oliko se eilen? Se oli eilen, minä olen varma siitä. Siitä on +pitkä, hyvin pitkä aika, mutta eilen se oli. Mutta eikö se sentään ole +harmaiden ja liikkumattomien vuosien takana? Tässä samassa huoneessa se +juuri oli, ja nämä samat seinät kuulivat minun kanssani yhdessä sen +että hän on kuollut. Bathseba on kuollut. Kyllä minä totta sanoin. Hän +on kuollut. Eilen illalla se minulle sanottiin. Bathseba on kuollut. +Miksi käy minussa ympäri, ikäänkuin minun ajatukseni olisivat leikatut +toisistaan? + +Oh, minä tiedän, se oli paha uni. Minä muistan selvästi. Minähän nukuin +eilen illalla ja nukun vielä ja näen semmoista unta. Kyllä, kyllä. Unta +minä näen. Bathseba elää, ja minä saan kerran vielä ottaa häntä kädestä +ja se käsi on lämmin ja vastaa minun heikkoon puristukseeni +punastuvasti. Mitä? Miksi kiskasi minua päästäni korvien yläpuolelta? +Hän on kuollut ja makaa paarilla, ja jos minä saisin nähdä hänen, niin +hänen huulensa, joita minä suloisessa kärsimyksessä tahtoisin suudella, +makaisivat kankeina ja hengettöminä minun edessäni. Hän on kuollut. Hän +on kuollut. -- Mitä minä siitä puhelen, minussa on kaikki sammunut? + +Voi harmaa päivä, joka nouset, säästä minua! Sinulla on kova valo. +Miks'en minäkin. Kyllä minä elämää katsoa uskallan. Selkeentyköön +sitte. Elämä on jäässä niin kauas kuin ajatus jaksaa. Elämä on +jäätynyt, sen terävät jääsirut pistävät arkaan rintaan. Nouse, nouse +vaan, harmaa päivä ja anna elämän selkeämpänä näkymään nousta, en minä +pelkää. Sakea ja painava yö, harmaa ja kova päivä. Minä opin +kivettymään ja oman sydämeni armahtamattomasti lannistamaan. Sitä tietä +elämä rauhottuu ja se saa jään kirkkaan selkeyden. Hyvä, hyvä. Bathseba +on kuollut ja elämä on jäänyt jäljelle vielä. + + + + +LX. + + +Voi Bathseba, sillä minun kyynelteni lähteet tulvivat minussa, ja ne +tulvivat yhä, ja uudestaan ja uudestaan herkkyy minun mieleni, niin +että minä poskilleni kyyneliä vuodatan. Sillä kun minä istun, niin +nouset sinä minun mieleeni ja minussa liikahtaa, mutta sitte minä +herkyn itkemään, sillä et sinä enää olekkaan, ja nyt minun elämäni on +tyhjä. + +Oletko sinä poissa? Saatatko sinä olla poissa? En minä sitä vielä uskoa +osaa. Joka silmänräpäys herää sinun kuvasi rinnassani, minä tunnen +sinun, sinä olet minua läsnä, ympärilläni, lähempänä minua kuin koskaan +ennen. Ylläni ja itsessäni minä sinun tunnen niinkuin haikean suutelon. +Etkö sinä siis ihan minun sydämelläni ole? -- Silloin minä näen hänen +kuvansa. Kuollut, kylmässä haudassa, harmaa kasvoilta. Minun vihlasee +keskeltä rintaa ja minä ajattelen kirkaista. Minä olen yksin elämässä. +Yksin, maailma on hengetön minun ympärilläni. Bathseban sydän on +kylmentynyt. Paleleeko minua? Kuinka kammottavan yksin minä olen! Mutta +sitte minulle herää Bathseba taas mieleen. Kuinka suloisesti ja +läheisesti hänen sydämensä oli minun omani. Taas minä herkyn ja rupean +itkemään, ja minä itken haikeasti ja sydämeni pohjasta, ja minun +kyyneleni juoksevat ikäänkuin ei niillä loppua olisi, ja kastavat minun +poskeni. Silloin elävät taas hänen viimeiset sanansa minussa; minun +kyyneleni seisahtuvat hetkeksi, kun hän näin minun sieluuni koko +olossaan herää, mutta sitte minä muistankin että nyt hän on poissa, ja +sitte minä itken taas, mutta nyt kyynelet hivelevät hellästi minun +poskiani. Kuinka hän oli oma ja ainoa minulle, minun sydämeni kukkanen, +ja minun mieleni ajatusten hellä tuntija! Mutta onko hän poissa +minulta? Eikö hän yhä elä minussa? Yhden hetken minussa värähtää kuin +syvä tunto. Bathseba on minua lähellä. Hän elää, liihottelee minussa. +Etäinen ja valuinen odotus vihertää minussa. Yhden hetken tekee minun +mieleni kohottaa päätäni ylös korkeutta kohden ja vannoa, ett'ei minun +elämäni musta ole oleva, ja ett'ei minussa muuta ajatusta ole oleva, +kuin että minä Bathsebaa kohti pyrin, sillä hän odottaa minua, ja me +olemme kerran yhtyvät yhteen syleilyyn ja liihottelevat toinen +toiseemme. Mutta sitte raukenee minun mieleni ja minun valani tyrehtyy +huulille ennenkuin se tehtykään on. Sillä Bathsebaa ei ole, ei ole; ja +minä olen yksin. + + + + +LXI. + + +Voi yksinäisyys, sillä nyt minä yksin olen, ja nyt minä autiuden +vaikenevia taipaleita vaeltelen. + +Oi yksinäisyys! Minä olen keskellä elämää, ja ihmiset liikkuvat minun +ympärilläni, ja jos minä ulos menen, niin keskellä kaupunkiani minä +olen. Mutta katso, minä olen yksin sittenkin, ja minun ympärilläni on +hiljaisuus niinkuin haudassa. + +Oi yksinäisyys, sillä sinä olet kamalan äänettömyyden minun sydämeni +ympärille istuttanut; ja kun minä ajattelen, niin minä seison yksin +korkean taivaan alla, ja kaikki ympärillä on kuolemaan vaipunut, niin +ett'ei minun korviini ääntä tule, eikä minun silmieni edessä iloa ja +elämää näy, muuta kuin kolkkoa häälynää, joka ilman tarkoitusta on, ja +joka on niinkuin aaveiden häämöttely synkeän kuun valossa. + +Voi yksinäisyys, sillä sinä olet minun ainoaksi ystäväkseni tullut, +joka aina minun kanssani pysyt. Etkä sinä silloinkaan minua jätä, kun +minä vuoteelleni nousen ja maata panen, vaan sinä tulet minun mukanani +ja panet itsesi maata minun viereeni, niin että, kun yön pimeä silmien +päälle laskee, niin sinun läsnäolosi selvänä vieressään tuntee. + +Ja nyt minä tunnen yksinäisyyden ja tiedän, että se se on, jossa kaikki +liikkuu. Sillä kaiken vierellä on yksinäisyys, ja kussa kaksi ovat +yhdessä, siellä on yksinäisyys kolmantena, Eikä ole hauta maan povessa +niin syvällä, ett'ei yksinäisyyden äänettömyys sinne pääsisi hiipimään, +eikä ole juhlaa niin humisevaa, ett'ei yksinäisyys siinä jokaisen +vieressä istuisi ja jokaisen lähin ystävä ja jokaisen oma sydämen +ystävä olisi. + + + + +LXII. + + +Voi, nyt minä olen uuden morsiamen itselleni löytänyt, ja nyt minä +rakastan kuolemaa. Sillä uuden rakkauden minä olen oppinut ja se uusi +rakkaus on ottanut minun kokonansa. Voi, valju kuolema, voi, minun +morsiameni, tule, sillä minä olen polvillani ja odotan sinua, tule, +sinun syleilyäsi minä odotan, oma morsiameni. + +Missä sinä viivyt, sinä kuolema! Oi, sinun sylisi olisi vilvotus +minulle, tule ja suutele minua sydämelleni, että sen vaiva lievittyisi, +tule, ja ota minut, sillä polvillani minä sinun tulemistasi odotan. +Minun uusi morsiameni, suloinen kuolema. + + + + +LXIII. + + +Saul, Saul, minun sydämeni sankari, suuri olit sinä ja suuri oli sinun +henkesi, ja totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa. + +Minä soittelin sinun edessäsi ja minä olin lapsi, mutta kun minä +kohotin silmäni sinun puoleesi, niin liikahteli sankarin kuva minun +sielussani. Sillä sinä, Saul, olit minun sankarini ja minun sydämeni +herra, ja minä olisin polvistunut sinun eteesi, jos minä olisin sinun +silmistäsi lukenut, että sinä olisit sen tahtonut. + +Sillä katso, joskus oli sinun olentosi niinkuin haikea laulu, ja toisen +kerran nousit sinä pauhuun niinkuin Jumalan myrsky, mutta sitte olit +sinä vielä niinkuin harmaa vuori, niin jäykkä ja tuijottava. Ja kun +minä olin sinun silmiesi edessä, niin vapisin minä sinua, ja kun minä +jäin yksin, niin minä itkin, enkä minä tiedä mitä; se oli, ikäänkuin +minä sinua olisin itkenyt. + +Saul, minä tunnen sinun, ja minä olen sielussani sinua nähden kasvanut. +Ja vaikka minä joka hetki luulen sinun olosi pohjaan näkeväni, niin +jokaisena uutena päivänä näen minä sinun elämäsi syvempänä vielä +edessäni. + +Saul, minun suuri sankarini, minä istuin sinun vieressäsi öiden +hiljaiset hetket, ja päivien humussa minä ratsastin sinun sivullasi. +Mutta kun minä sinua nyt muistan, niin en minä sinua niin muista, kun +sinä voittojen ja tekojen valaistuja teitä kuljit, vaan ne hetket minä +muistossani elän, kun minä pitkien öiden hiljaiset ja synkeät hetket +sinun rinnallasi istuin ja aamun viimein hiljaa näin otsallesi +valkeentuvan. Sillä minä näen, että yöt sinä elit, mutta päivinä et +sinä itseäsi ollut, etkä sinä itseäsi muistanut, sillä elämän humu +ottaa ihmisen itseltänsä. + +Tämä sinun kuvasi päivisin oli, jolloin sinä olit kansan sankari. Sillä +minä näin sinun sotajoukkojesi kohinassa, kun sinä ilmestyit, niinkuin +kirkastus ja ratsuasi hypähyttelit, ja kun sinun vihasi ääni sai +ystäväinkin sydämet vavahtamaan. Ja minä näin sinun valtaistuimellasi +istuvana, kun sinun otsasi sinun kruunusi alta hohti, ja kun kansat +tummissa riveissä sinun edessäsi seisoivat ja etäisimmätkin kukkulat +peittivät, ja kunnioituksen vavistus povissaan sinun lakisi armollisia +ja ankaroita sanoja kuuntelivat. Semmoisena sinä kansalle ilmestyit, ja +kun sinua katsoi, niin luuli itsensä mitättömyyteen hupenevan. + +Mutta kun yö vaipui maalle ja ilma vaikeni, ja kun sinä jäit yksin +huoneesesi istumaan, niin suurempana ilmestyit sinä minun silmieni +eteen, kun minä kanteleni kanssa sinun jalkojesi juurella istuin. Sillä +sinä, se sankari, joka päivällä olit katsonut ihmisten ylitse niinkuin +tomun ylitse, sinä istuit ja vapisit yöllä. Pimeässä minä näin sinun, +kuinka sinun pääsi vaipui sinun kätesi varaan, niinkuin sinä olisit +mahdittomaksi tullut, ja minä tunsin sinun katsantosi tumman ja +tunkevan yön ilmassa ylläni. Mitä varten tahdoit sinä minun edessäsi +istumaan? Kun sinä siinä rauenneena istuit, oliko sinun mielellesi +kevennykseksi, kun sinä tiesit minun sinun edessäsi istuvan, niin +ett'en minä voinut silmiäni pois sinusta kääntää, vaan rävähtämättä +sinua katsoin, niin että kun minä sinun nääntymyksesi näin, niin se +otti minun niinkuin minä sinun mukanasi olisin nääntynyt, vaikk'en minä +tietänyt, minkä tähden minua painoi? Ne hetket olivat synkeitä, niin +että minussa seisahtuu, kun niiden tunto nyt vieläkin minun mieleeni +tulee. Kun yö hitaasti kului ja sinun raskas hengityksesi pimeän takana +nousi ja laski, niin nostin minä käteni ja silmäni monta kertaa ylös ja +koetin pimeän lävitse sinua katsoa. Mutta sitte laskeutui sakea +ahdistus minun päälleni ja minä annoin ajan mennä ilman että minä +liikahdinkaan ja tuijottelin epäselvässä tuskassa sinua kohden. + +Ja yötä kului, ja yön hetket hiipivät hitaisina ohi, niin että +hiljaisuudessa kuuli ajan raskaasti huokailevan. Mutta sinä istuit +hiljaa ja sinun pääsi pysyi sinun kätesi nojassa. Ja hetkiä ja tuntia +kesti, kunnes viimein aamun lyijyinen valo valusi huoneeseen akkunoista +ylhäällä, ja sinä nousit hämärän takaa silmään, kosteat hiuksesi +epäjärjestyksessä kalpealla ja runnellulla otsallasi, ja silmäsi otsasi +alla selkeentymättöminä. Silloin sinä nousit istuimeltasi ja läksit, +pääsi alaspäin vaipuneena, ovea kohden kävelemään, ja kun sinä astuit, +niin minä näin, että sinun polvesi horjuivat, ja että sinun kätesi +vapisivat, kun sinä otit oven kahvaan. + +Mitä sinä niinä öinä itsessäsi elit? Minä muistan, että minä silloin jo +sinun edessäsi istuessani sitä mieleni ahdistuksessa itseltäni kysyin. +Mutta minä en silloin tietänyt vastausta siihen, enkä minä tietänyt +muuta kuin sanattomassa kärsimyksessä sinun kanssasi olla ja yöt istua. +Kun minä sinua ajattelin, niin minä tunsin sydämessäni sinun, ja minä +tunsin niinkuin sinä olisit väkevä, väkevä ... minun rintani levittyi, +kun minä sinua ajattelin, -- ja kun minä siis näin, kuinka sinä minun +silmieni edessä nyykistyit sinun kuormasi alla, niin luulin minä +mielessäni joskus, niinkuin täytyisi minun huutaa hädästä sinun +puolestasi. + +Välistä, kun oli sitte tämmöinen yö, ja kun sinä taas olit yhtä päätä +istunut ja minä sinun edessäsi, niin saatoit sinä kauan liikahtamatta +istuttuasi, yht'äkkiä hykähtää ylös ja käskeä minun ottamaan kanteleni +ja soittamaan. Sillä minulla oli kanteleni aina kanssani, sillä niin +sinä joka ehtoo erityisesti käskit. Joskus minä soitinkin. Ensin en +minä tahtonut osata. Sillä minun mieleni oli harmaa ja jäykkä niinkuin +sekavassa unennäössä. Mutta kun minä sitte olin pitänyt kannelta +polvellani ja jonkun kerran koetellut sen kieliä ja kun siitä nousi +ääniä, niin herkkenin minä kuuntelemaan sitä. Ensin se oli raskasta +kuin unettoman huokailu, ja se värisi, ja sen alla oli kuin kätkettyä +itkua. Mutta se itku soi minussa, sillä se oli minun sydämeni itku, ja +se heltyi. Viimein minä unhotin kaiken, ja kuulin sitä soittoa vaan, ja +minun oli suloista sitä kuulla, sillä siitä vuosi minun päälleni lämmin +kyynelten tulva. Ja sitte katosi kaikki minun silmistäni, enkä minä +yötä nähnyt enkä muistanut, missä minä olin, muuta kuin soittelin. +Minun ympärilleni heräsi pehmeä ja viheriä ruohosto, sillä minä makasin +ja huilua puhaltelin, ja iloiset ja valkoiset karitsat hyppelivät minun +ympärilläni ja katselivat iloisilla silmillänsä minua korkeiden +ruohojen välistä. Ilo virkosi minussa, ruohikko oli niinkuin pehmeä +tyyny pään alla, ja minä näin päälläni viheriäisen puun oksan heiluvan, +ja sen lehtien välistä pilkotteli korkealla sininen ja syvä taivas. +Kauan makasin minä siinä kasvot ylöspäin ja puhaltelin huiluani ja +kukkaset keinuivat ympärillä minun silmieni tasalla ja hipasivat minua +poskeen, ja otsani ylitse näin minä pääni takapuolella metsän latvat, +jotka hiljaa huojuilivat, ja jalkojen ylitse edessä näkyi lakea ja +pehmeä niitty, jolla heinikko keinuili, ja taampana valkenivat avarat +ja kaukaiset maat. Vasta myöhään minä heräsin, ja kun minä nostin +silmäni, niin näin minä sinun, Saul, istuvan suorana istuimellasi, ja +minua kohden katsovan, vaikk'et sinä minua näyttänyt näkeväsikään. +Sinun poskiesi väri oli noussut, ja sinun silmiesi pohjalla loisti syvä +hohto, ja sinun hengityksesi kävi tasaisena ja syvänä. Silloin vasta +minä huomasin, että minä yhä vielä soittelin, ja annoin kanteleni +vaipua polvilleni. + +Mutta en minä joka kerta osannut soittaa, sillä minun oli niin raskas +olla. Yhtenä yönä minä muistan. Sinä olit taaskin istunut pääsi kätesi +varaan vaipuneena, etkä ollut muuta liikahtanut, kuin pari kertaa +ottanut toisella kädelläsi istuimesi käsipuuhun ja sitä puristanut. +Ulkona tuuli, ja silloin tällöin kuuli, kuinka se tunkeusi saliinkin ja +raskaasti ja onteasti voihkasi ylhäällä pimeissä holveissa. Silloin +keskeltä yötä minä kuulin sinun äänesi. Soita, David! Minä olin istunut +haaveiden alla näännyksissä, niin että minun mieleni seisoi mustana +minussa, ja kun sinun äänesi näin äkisti minuun löi, niin hykähdin minä +kokoon. Kun sinun sanasi sitten minun korvissani selkeni, niin kuului +sinun äänesi minulle niinkuin paraus, tai niinkuin karitsan ääni +pimeässä yössä, kun susi sen on tavottanut. Ja minä olisin huutanut. +Mutta kun minä nostin kanteleni, ja minun piti soittaman, niin ei siitä +mitään tullut, sillä minä olin niinkuin lamassa ja minun mieleni makasi +epäselvässä ahdistuksessa. Ja kun en minä voinut kädelläni liikettä +tehdä, että minä olisin soittamaan voinut ruveta, niin kuulin minä taas +sinun äänesi, Saul: soita David! Ja nyt se kuului, niinkuin rukous, ja +minä olin tuntevinani, kuinka sinun äänesi oli kyynelissä, ja kuinka +sinun kätesi olivat ristissä. Oh, Saul, minä olisin voinut likistää +sinun vaatteesi lievettä minun rintaani vastaan, ja minä olisin voinut +ottaa sinun miekkasi ja painaa sen kylmän kärjen rintaani vastaan ja +rukoilla, että sinä painaisit sen minun sydämeeni, mutta soittamaan en +minä olisi voinut kättäni nostaa. Silloin sinä huusit kolmannen kerran: +soita, David! ja nyt se kuului kuin kirkaus ja sen takana välähti +hengen hätä. Minun mieleni valtasi kivettynyt kammostus, ja minä nostin +kanneltani ja tempasin kädelläni sen kieliä, mutta siitä kiljahti ääni, +joka vihlasi. Ja kun minä toisen kerran vedin, niin katkesivat kantelen +kielet minun käsieni alla ja ympäri pimeitä seiniä särenteli ääni kuin +reväisy ja sitte paha nauru. Sen jälkeen vaijentui kaikki. Silloin minä +näin pimeässä, kuinka sinä, Saul, viskasit itsesi taapäin istuimellasi, +ja kuinka sinun molemmat kätesi rutistuivat rintaasi vastaan, ja kuinka +sinun kasvosi pusertuivat koviksi. Sitte sinun äänesi kuului taas: +soita, poika! Etkö sinä soita! Samassa minä näin, kuinka sinun +kasvojesi piirteet, jotka silmänräpäyksen olivat niinkuin rautaan +taotut, kalpenivat, ja kuinka sinä hahmaisit taaksesi keihääsi perään, +joka oli nojollaan sinun istuimesi selkää vastaan. Veri kivettyi minun +suonissani, sillä minä näin, kuinka sinä otit sen käteesi ja kohotit +sen, ja kuinka sen kärki värisi ilmassa minua kohden. Minun huuliltani +pääsi parahdus, minä lensin pystyyn, heitin kanteleni ja karkasin pois. +Kammotus mielessä juoksin minä henkeni edestä pimeiden huoneiden +lävitse, ja kuulin, kuinka askelten kumina kajasi tyhjissä ja pimeissä +saleissa. Kun minä pääsin huoneeseni, vaivuin minä istumaan ja vapisin +tuolillani. Vasta myöhään minä nousin vuoteelleni, ja kun minä sain +peitteen vedetyksi päälleni, niin kätkin minä pääni sen alle, ja +makasin avoimin silmin siellä, ja tunsin, kuinka minun sydämeni löi. +Mutta sitte minä yht'äkkiä herkesin itkemään, sillä minun mieleni tuli +niin haikeaksi. Ja kun minä jonkun aikaa olin itkenyt, niin että tyyny +minun poskeni alla oli kastunut ja kylmä, heräsi minussa tunto, +niinkuin minä silloin olisin voinut soittaa. Jos minun kanteleni olisi +ollut eheä, niin minä olisin noussut, ja pukenut vaatteet päälleni ja +tullut ja soittanut sinun edessäsi, o, Saul, minun kuninkaani. + + * * * * * + +Voi Saul, minun sankarini ja minun kuninkaani, sinun elämäsi on +selkeentynyt minulle. Minä olin lapsi silloin, ja minä kärsin sinun +kanssasi, mutta nyt minä olen elänyt elämää, ja minä ymmärrän sinun +olosi nyt. Sinä olit suuri, ja sinulle oli elämä sentähden ahdas, ja +sinä kärseit elämisestä. Sillä taivas on matalalta, ja kuka suureksi on +kasvanut, sen hartioilla elämä makaa ja häntä painaa. Ja kuka syvä on, +hän syvästi elämän näkee, ja siitä kärsii ja kärsimiseensä kovettuu, ja +oppii että elämä on kammotus. + +Oh! Saul, minun sankarini ja suuri kuninkaani, suuri olit sinä, ja +totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa. + + + + +LXIV. + + +Nyt minä yksin olen, ja nyt maailma kuoleman tarhaksi minun silmissäni +muuttunut on. Ja kun minä eteeni katson, niin minun edessäni on vaan +paljas lakastumus, ja harmaana ja jäykkänä kulkee minun tieni ulos +kaukaisuuteen edessäni. + +Minä olen oleva kuningas, ja minä olen istuva kuningasistuimellani, ja +olen hallitseva suuria kansoja, ja niin minä olen oleva päivieni +loppuun saakka, mutta liikahtamaton ja harmaa on minun mieleni oleva, +ja yksi päivä on oleva toisensa kaltainen aina kuoleman päivään saakka. +Sillä minun elämäni on minun takanani, ja minä, joka olen kuningas ja +hallitusistuimellani istun, olen itseni haamu, joka itseni jälkeen olen +jäänyt, niin että minä vielä elän ja hallitsen, vaikka minun elämäni jo +hautaan vaeltava ja vaeltanut on. + +Ja kelmeä on taivas minun päälläni oleva, ja kylmänä ja laimeana on +minun käteni miekkani kahvalla lepäävä, mutta elämäni loppuun asti olen +minä kestävä sentään, vaikka kaikki onkin lakastunut ja sammunut +minulta, ja vaikk'en minä elämässäni näe muuta kuin tyhjän ja onton +olon. Sillä minun elämäni pitkä tie häämöttää minun silmieni edessä +jäykkänä ja yksinäisenä, ja haudan suloinen vuode on kaukana. Ja kun +minä tässä istun, niin minä olen itsessäni niinkuin kuollut, ja minun +ohimoni ovat kylmät ja raukeat. + + + + +BEELZEBUBIN UNI. + + +Ja avaruudet lepäilivät ijäisyyksien sylissä ja ajat keinuilivat +aikojen taa ja äärettömyydet hymistelivät syvää ja heleää rauhaansa. + +Silloin Beelzebub unta näki. Sillä hän oli viskattu ales ja avaruuksien +lävitse hän oli puikahtanut, niinkuin vihlaseva kirous, ja syvyyksien +nieluun hän oli syöksynyt, sinne missä hän aina tunsi ales ja ales +syöksyvänsä, ja alemma ja alemma, ja missä hän sentään tunsi, niinkuin +kaikki liikahtamatta olisi hänen päällään seisonut. + +Silloin hän otti unen päällensä ja nukkui ja näki unta. Ja hän oli yhä +vielä syöksyvinänsä, mutta vielä hän seisoi liikahtamattomana keskellä +sinisiä taivaita. Silloin hän tunsi pistelyn rinnassaan, ja kun hän +katsoi, niin puikahti hänen rinnaltaan tulikiven säkene. Se tulikiven +säkene oli sininen ja kelmeä, ja kun sitä katsoi, niin se oli niinkuin +hento piiru, ja kun siihen otti sormellaan, niin se sähähti ja +kirpelöitsi. Se säkene kirposi keskeltä hänen rinnastaan, ja niitä +kirposi useampia, ja niitä tuli ja tuli. Viimein oli kaikki niinkuin +suuri tulimeri, eikä nähnyt muuta kuin kypenöitseviä valkeoita, jotka +risteilivät. Kun Beelzebub sitä katseli, niin täytti ilo hänen +mielensä, sillä hän näki niinkuin hänen oman mielensä kyhähtely hänen +silmäinsä edessä leiskunut olisi. Ja kun hän sitä kauemmin katseli, +niin kumpusi se ilo suurempana hänen mieleensä. Yht'äkkiä ei hän voinut +estää silmiänsä hetkeksi välähtämästä, sillä hän näki unta, että hän +oli niinkuin Jumala. Ja heittäen katseen, joka paloi, puhui hän +itselleen näin ja hourasi itsensä: Katso, Jumala on levännyt +ijäisyyksien päällä ja hänen henkensä hymisee avaruuksien lävitse +niinkuin syvien urkujen soitto, joka äärettömyyksien pohjasta nousee. +Ja Jumala täyttää kaiken, eikä mitään alkua ole, sillä kaikki oleminen +on Jumalan heleä rauha, ja mitä on, se on Jumalan suuresta olemisen +ilosta virittynyt. Mutta nyt ilon aallot suurina minun mielessäni +käyvät, miks'en minäkin siis iloani eläväksi loisi. Sillä luomisen +voima on ilo, ja minulla on ilo nyt. Niin puhui Beelzebub unessaan ja +hänen ohimoiltaankin leimahtelivat liekit. + +Ja kun Beelzebub oli nostanut päätänsä vielä kerran ja antanut +silmiensä kylpeä tulien läikkyvässä meressä, hän taas jatkoi, ja nyt +hänen äänensä oli rajaton käsky: + +Siis uneni, nyt minä teitä käsken, totelkaa! Te valkeat, jotka +sähisette, lähelläni, ympärilläni, kaukana, niin kauas kuin silmä +kantaa ja kauempana vielä, minä olen käteni nostanut, nyt kuulkaa! +Ruvetkaa kiertämään, kiertäkää, kiertäkää, kehässä kiertäkää, kehässä, +ettei teidän tiellenne loppua tulisi! Noin yhtäänne päin ja toiset +toisaanne päin, ja suuret kehät ja pienet kehät ja sekaisin kaikki, ja +kaikki ympäri ja ympäri ja vastaan ja vastaan. Noin, nyt syttyy soitto +jo! Kas, sillä vuolu käy tulen loiskunnan ylitse ja valkeat yhtyvät +virtoihin ja suuret kehät käymään rupeavat ja pienet kehät ja kaikki +niinkauas kun silmä näkee, liikkumaan käy. Mutta eivät ne yhtä liikettä +ole, eikä sopujen äänetöntä soittoa, sillä minä tahdon, että repii. +Sillä minä rakastan soittoa ja poljentaa, jonka sylissä kaikki keinuu +niinkuin notkuva tanssi, mutta minä rakastan semmoista poljentaa, jossa +kaikki sekaisin käy. Kas, sillä minun silmissäni on kuuma lento, ja +silmät huimatuiksi tulevat, kun kaikki rinnan ja rinnan käy, ja vastaan +ja vastaan. + +Ja vielä jatkoi Beelzebub: + +Ja kuulkaa taas, minun palavat tanssijaini laumat, vielä minä luomiseni +äänen nostan. Te polttavat ja kiitävät, te säihkyvät ja lentävät, nyt +minulla on uusi sana, se kuulkaa! Ottakaa päällenne muodot ja valkeanne +kätkekää, niin että sen tuike muotojen pehmeän vaipan alle kätketyksi +jää ja siellä palaa. Siis lennot ja kiitävät kierrot, jähmettykää! +Maaksi seisahtukaa, ja ottakaa päällenne vuorien muoto ja meren vallien +ainainen käynti ja puiksi puhjetkaa ja ruohoiksi ja tuulina humiskaa! +Jähmettykää! Mutta jääköön allenne lennon pakotus ja poltteenne ajava +palo! Mutta vielä: kuulkaa! Nyt minä luomiseni mestariksi rupean ja +mieleni suuren teon teen. Siis! Valkeat ja palavat liekit! Ottakaa +yhteen ja kiertykää kiinni ja keräksi käykää, ja siinä olkoon uumotus +ja pakotus ja huikea revintä ja siinä kaikki polton henget vangittuina +olkoot, ja yhtäälle olkoon siinä pistely ja toisaanne pistely ja +kaikkianne olkoon siinä pistely, mutta rautaisena levätköön sen päällä +jäykkä pidätys! Hiljaisuus nyt. Hän syntyköön! + +Ihminen, ole tervehditty! Miksi vavahdit, kun elämään virvonta sinun +lävitsesi repäisi? Haa -- nyt sinulla on elämän lahja. Joko kirkastuu +maailma silmissäsi, näetkö kuinka se palaa? Haa -- ota rinnastasi +kiinni vaan, ja toisten joukkoon! Siellä on paloa ennenkin jo. Mene! +hei, pitkät hiuksesi valkeassa takapuolelle jääneinä, käsien suonenveto +edessä, noin, ja silmät auki revittyinä ja posket onttoina! Mene ja +elä! ... ja eläkää! ... palavat loputtomat ihmisparvet! + +Kun Beelzebub tämän saa kirkastuksi, luhistuu hän silmänräpäykseksi +kokoon. Mutta sitte hän taas kiskasee itsensä ylös, ja saa äänensä +esille. Näin hänen sanansa nyt kuuluvat: + +Ja elämä käyköön, kun se syntynyt on! Sillä nyt on juhlien päivä +tullut, ja nyt on koittanut luomisen seitsemäs päivä ja elämän +noitasabatti on alkanut. Hei, loiskukoon ja loimukoon, sillä nyt +vietetään tuskien suuria häitä, ja itse minä soittaja olen elämän +päivänä. Ja nyt minä olen luomiseni työn loppuun vienyt, ja nyt minä +katson, mitä minä tehnyt olen. + +Elämän suuri ja palava kuva! Vihurina, vihurina kierrit. Ja kierrä! +Kas, tämä kuva on, ja minä lyön käsiäni ilosta yhteen! Noin! ympäri, +ympäri, ylös ja ales! Nyt tämä olka tännepäin, nyt tuo olka, suistukaa, +suinpäin, ales syvyyteen, pää edellä, jalat edellä, toiset ylös, +temmaisten, repien. Hei! toistanne jaloista kiinni ottakaa ja itsenne +yläpuolelle kiskaiskaa, noin! rutistakaa ja vetäkää ales ja polkekaa, +ja ympäri, ympäri polttavat kierrot! Hei sinä siinä! Kaksin käsin vaan, +sinä minun mieheni olet! kas noin, nyt se keikahti ja sinä seisot +tukevasti hänen kummallakin olkapäällään. Oikein, oikein! Sinä +tavottelet kädelläsi jo uutta taas, sen hiuksiin otat, aiot nakata sen +selälleen, ja hänen rintansa päälle nousta ja ylemmä kiivetä. Sinusta +minä pidän! Mitä nyt? Ottiko joku sinua uumilta, kas, sinne alas +viskasi, että selkäsi natkahti, ja nyt ponnistaa kantapäällään sinun +kasvojasi vastaan, niin että nenäsi lysmistyy ja pääsi taaksepäin +taipuu ja kaulasi suonet paisuvat, kun et tahdo hengitetyksi saada. +Ha-ha, sinä olet oikeaa lajia, tuskin sait päätäsi puoleen +taivutetuksi, ja hengityksesi käymään taas, niin jo olet survaissut +nyrkkisi keskelle tuon vietävän rintaa, joka altapäin päällesi tunkee: +sinne se meni, sinä kunnon poika. Mutta nyt on jo toinen päälläsi ja +sinua kurkusta puristaa ja polvillaan temmasee sinun rintaasi vastaan. +Oikein, oikein, nyt karasit hampaillasi sen jalkaan, en olisi itse +osannut sitä sen rivakammin tehdä. Hei, ponnista vaan, taidat vielä +ylöskin itsesi kiskaista, vaikka yksi riiviö kaksin käsin sinun vasenta +jalkaasi nytkiikin, ja toinen sinun uumasi ympärille on käsivartensa +kieraissut ja sinua alaspäin vetää, niin että ruumiisi taipuilee, kas +niin, joko hellitit sen kantapäästä päälläsi: nyt olet sinne ales +nakattu ja virut siellä, ha-ha, ei sinusta mihinkään ollutkaan... Hei +vaan, hei vaan! tallaten, huohottaen, kuumat täplät jokaisella +poskella, siniset liekit ohimoilla kypenöiden, hei vaan ympäri, +yliympäri, ylös ja alas ja sekaisin kaikki ja elämän vihuri käyköön! +Vääntyvät jäsenet ja revityt hiukset ja natkahtelevat ruumiit, hei +yhtenä pyörteenä kaikki! Nyt tanssitaan elämää, ja Beelzebub soittelee. + +Ja taas Beelzebub kiihtymisestään lannistuu, ja kun hän viimein rupeaa +puhumaan taas, niin on hänen äänensä ajottain vaipunut ja +langennuksissa, eikä hänessä ole muuta merkillistä, kuin että hänen +silmiinsä tuokiottain loimahtaa hohtava kiilto, niinkuin sammuvaan +hiileen. Mutta vielä hänessä hetkeksi lehahtaa hänen hourauksensa +voima, vaikka se kohta laimentuu. + +Seis vielä! Sillä vieläkin minä tahdon luomisen sanan sanoa. Kaikki +olkoon jähmetys! Sillä kaikki olkoon niinkuin se kuuma käynti olisi ja +kiihkeä ympärilento, ja kädet olkoot kokotetut ja hiukset takapuolelle +jääneet, ja kaikki jäsenet ponnistuksessa olkoot, niin että, kun se +silmään tulee, niin se silmien edessä on niinkuin huimaava käynti ja +taistelun kamppailus, mutta se olkoonkin jähmettynyt, niin että kun +sitä katsoo, niin kaikki paikassaan seisoo. Ja vielä! Huudolta +kadotkoon ääni! Niin että kun kaikki huutaa ponnistavat, ja henkensä +takaa ilmaa vetävät, että he äänensä kuulumaan saisivat, niin ei siitä +mitään kuulukkaan. Ja vaikka kaikki siis silmien edessä on taivaaseen +asti pauhaava räikynä ja kirkuna, niin olkoon se kaikki sentään syvä +vaikeneminen, niin että kun minä nauran ja ilostani kiljahtelen, niin +se kuuluu kuin kirkahdus tyhjässä kaupungissa, jossa rutto käynyt on, +ja jossa kaikki huoneet kylmillä ovat. Siis olkoon kaikki se suuri humu +minun silmieni edessä jähmetyksissä! Sillä minä tahdon teoistani iloita +ja kammotuksen nähdä. + +Ja tämä on minun ajatukseni ja tahtoni, kun minä tämän käsken, että +jokainen hädässä olisi ja hätään kiedottu olisi, mutta myöskin niin +että jokainen hädässään yksin olisi, ikäänkuin hän haudassaan olisi. +Sillä minä tahdon että elämä vielä syvempi kammotus olisi, kun se +onkaan. Sentähden olen minä asettanut ihmiset niin, että vaikka he +kaikki toistensa rinnan ovat, ja ahdingossa ovat toistensa tähden, niin +eivät he sentään toisistaan mitään tiedä, vaan jokainen ainoastaan oman +itsensä tietää ja oman hätänsä pakotuksessa hykertelee. Ja tässäkin +olen minä syvällä viisaudella tehnyt. Sillä minä olen istuttanut +jokaiseen sen halun, että hän tahtoisi tuskansa sanoiksi sulattaa, että +hän sillä itsensä toisille avajaisi, ja siitä tuskainsa lievityksen +löytäisi. Mutta sitte minä olenkin lukinnut hänen itseensä, niin ett'ei +hän sitä voikkaan tehdä. Sillä minä olen asettanut niin, että jokainen +oman ylenpalttisen kärsimyksensä alla sokaistu ja kuuro on, niin ett'ei +hän muuta nähdä ja kuulla voi, kuin oman polttonsa eikä toisten +kärsimystä nähdä ja säälillä itseänsä ja toisia lievittää saata, ja +että kun kaikki valittavat ja lievitystä hakevat, niin ei ole yhtäkään, +joka sen valituksen kuulemaan kerkiäisi, ja että kun he toisilleen +puhua koettavat, niin eivät he keskenään puhukkaan ja toistensa sydämen +hätää kuulustele ja sille lievittävää kättä pane, vaan kumpikin koko +ajan oman hätänsä kanssa selittämätöntä puhetta pitää. Ja vielä enemmän +olen minä tehnyt. Sillä minä olen pannut heidän suuhunsa vieraan äänen, +joka ei mitään ole muuta kuin sanoja, ja kun he sitte puhuvat ja oman +äänensä kuulevat, niin he itsekin peljästyvät sitä, sillä ei se heidän +sydämensä ääni olekkaan, joka siinä soi, vaan he kuulevat vieraan ja +tyhjän äänen, joka ilmassa kajaa. Kun he siis valittaa koettavat, ja +sydäntänsä kuormasta vapahtaa tahtovat, niin eivät he sentään +valitustaan rinnastaan ulos saa, vaan heidän valituksensa lankee +takaisin heidän itsensä päälle, ikäänkuin ilma heidän ympärillään +kuollut olisi, ja heidän sanansa kaiuttomina takaisin tupsahuttaisi. Ja +niin minä saan sen toimeen, että he muun kärsimyksensä lisäksi vielä +kärsivät siitä, että he joka hetki luulevat sanoistansa lievityksen +löytävänsä, ja sitä toivovat, mutta sitte pettyvät, niin että he joka +hetki uudestaan minun edessäni tuskansa alle nyykistyvät. Sillä minä +olen asettanut niin että ihminen on itsensä salpa. + +Ja sitte on minulla vielä yksi teko, jonka minä tehnyt olen, ja josta +minä iloitsen, kun minä ihmisten elämää katselen. Sillä minä olen +luuloja heihin istuttanut, ja minä olen heidän olonsa niinkuin +verkkoihin käärinyt. Mutta tämänkin minä olen varsin viisaasti +asettanut, ja asettanut niin, että mitä he ovat, sen he ovat +kärsimyksen kautta ja kärsimyksessä, ja että he itse ovat itsensä tuska +ja olemisensa haava. Sillä mitä enemmän he elävät, sitä enemmän he +kärsivät, ja mitä syvemmin he elämänsä tuntevat, sitä syvemmin he +tuskansa tuntevat. Ja heidän olonsa on niinkuin lentävän tähden: mitä +nopeammin se kiitää, sitä hehkuvammin se palamaan syttyy. + +Nämä ovat ne luulot, jotka heidän elämänsä tekevät. Sillä he luulevat +itsensä vapaiksi, ja luulevat että he itse elämänsä määräävät, eivätkä +tiedä, että itse ovat oma elämänsä. Sillä mitä he ovat, sen he elävät, +eikä heidän elämänsä muuta ole kuin heidän oman olemisensa tuntemista. +Ja heidän olemisensa on, ja se määrää heidät aina. Mutta he luulevat +itsensä vapaiksi, ja luulevat kirkkaalla tahdolla elämänsä valitsevansa +ja vallitsevansa, ja luulevat että heidän olemisellansa joku tarkoitus +on. Ja sitte he suunnittelevat ja pyrkivät ... ja katuvat! Mutta minä +tahdon nauruun ratketa kun minä heidän semmoisina näen, sillä ennemmin +ilmaan heitetty kivi itse oman tiensä määrää ennenkuin ihminen +elämänsä, eivätkä he tiedä, että joka heidän tekonsa on heidän itsensä +auki kehittämistä, ja etteivät he ikinä itsestään ulos ja itsensä +yläpuolelle pääse, sillä joka teossaan he itsinänsä pysyvät; ja kun he +muuta luulevat, niin se on turha ilman tavotus, ja he itse lyövät +pilkalla itsiään vasten silmiä, sillä se juuri on heidän elämänsä +pilkka ja heidän olonsa harhakuva, ett'eivät he näe, että he aina ja +kaikessa itseensä sidottuja ovat, ja että he aina oman itsensä kanssa +kätkysillä juoksevat. + +Mutta sitte minä olen vielä toisia harhakuvia heidän silmäinsä eteen +asettanut, niin että he aina viekotuksen alla ovat. Sillä kun he +itsensä ovat kadottaneet niin ett'eivät he tiedä, mitä he ovat ja missä +he ovat, niin on kaikki heidän silmistään sumeessa, ja siihen minä olen +heidät kietonut, niin ett'eivät he tiedä, missä he pettävää kangastusta +takaa ajavat ja missä vilvottava totuus lepää. Ja kun minä heitä +katselen ja heidän olemistaan ajattelen, niin nauran minä niin että +minun kimakka nauruni vaikenevien avaruuksien takana rivahtelee. Sillä +koko heidän elämänsä on harhaa ja pimeässä hapuilemista. Sillä sen mikä +heille vaivaksi on, heidän sydämensä poltteen, joka heitä aina ja aina +ajaa, ja joka aina heitä on ajava, sillä se on minun rinnastani +lähtenyt, ja joka on heidän olemisensa ja heidän kirouksensa, ja josta +vapahdettuina he olemasta lakkaisivat ja ijäisyyksien sointuun +sammuisivat, sen olen minä heidän silmistään rakkauden ja kunnian ja +onnen harhahaamujen alle kätkenyt, niin että he sen sydämensä +lievityksenä pitävät ja sen perään ajatustensa aina lentää antavat. +Sillä kun he juuri vaivojensa suurimman hädän alla ovat, luulevat he +rakastavansa, ja kun polttava tuike heidän sydämensä lävitse käy ja he +ovat niin, että he paljasta nääntymystä ovat, niin silloin he kunnian +houretta näkevät, ja kun he niin ovat, että heidän ympärillään paljas +musta pimeys on, ja kun he kauimmas levostansa suistuneet ovat, niin +silloin he onnen sinisen taivaan päällänsä näkevät, ja aina he +hourivat. Sillä koko heidän olonsa on aina sula hulluus ja pettymyksen +houre ja minun suuri iloni. + +Mutta vielä olen minä heidän sydämiinsä yhden houreen laskenut, ja se +houre on kaikkein suurin houre. Sillä he pelkäävät kuolemata, ikäänkuin +se heille hengen hätä olisi. Sillä minä olen kätkenyt sen heidän +silmistänsä, että elämä heidän suurin hätänsä on, ja että he niinkauan +valkeassa ovat, kun he elämässä ovat. Eivätkä he nyt näe, että he +kuolemassa minusta vapahtuvat, ja että kuolemassa minun rintani kipuna +heissä sammuu, ja että he kuolemassa vaipuvat unhotuksen ijäisesti +hymisevään soittoon, ja että levon vilvotus sinä hetkenä heidän +päälleen tulee, kun kuoleman siipi heidän päälleen leyhyy. Ja tämä on +suurin houre, jonka minä heihin istuttanut olen, sillä nyt he pelkäävät +sitä, jota heidän rakastaman pitäisi ja jonka syleilyä heidän +himoitseman pitäisi, ja jonka tulo olisi suloinen hunaja heille. Niin +minä heidät olen riivannut ja kaiken heidän silmissään ylös alaisin +kääntänyt. Ja minä iloitsen siitä suuresti, sillä minulla on ilo minun +tekojani katsella, ja ne ovat kaikki hyvät. -- -- -- + +Mutta minä nousen taas, ja vielä minä tahdon luomiseni ylitse +silmättää. Te valkeain kehät, käykää yhä ja ylös ja alas ja yliympäri +ja ympäri yhä, ja sekaisia kaikki! Ja siniset säkenet, leiskukaa, ja +uudet säkenet, syttykää! Oh, sillä olemisen loimo levitköön, ja siniset +pistävät kipinät avaruuksien ylitse käykööt! Siis sähähdelkää ja +kirpelöikää, ja uusia mailmoja sytyttäkää; sillä niin nopeasti kuin +ajatus lentää ja niin kauas kuin sen kanto on, maailmat syttykööt, ja +luomisen silmänräpäys avaruuksien lävitse reväisköön, niinkuin kirkuva +kirous! Sillä minä tahdon unhottaa, että lakana ja ympärillä ja yllä ja +alla on vielä keinuvien äärettömyyksien syli, joka ijäisessä levossa +soittelee, ja minä tahdon unhottaa, että se on niin ääretön, että +vaikka minä ajatukseni voimakkaimpaan lentoon laskisin, ja +ajatuksellani ijäisyyttä leikata koettaisin, niin vaikka se kauimmas +lentäisi, niin hervottomana se sentään takaisin vajoisi sieltä ja omaan +itseensä vaipuisi, ikäänkuin ei se missään käynyt olisi. Oh, minä +tahdon unhottaa, että minun ympärilläni on äärettömyys, joka päilyy ja +keinuu, joka on niinkuin Jumala, johonka kaikki seisahtuu, ja joka on +lepo ja kuolema. Oh, syttykää mailmat, niin kauas kuin ajatus lentää, +ja pala! olemisen tuikkiva loimo, sillä minun rintani on palava piste +ja ratketa, ratketa minä tahdon, ja säkenissä käydä, ja maailman ja +olemisen palon minä rinnastani sytytän, ja se loiskukoon, loiskukoon! +vaikka sen loiskunta sitte olisikin niinkuin värjyvä piste keskellä +syvää avaruutta, joka oman leponsa ijäisyydessä lepäilee. + +Sellaista unta näki Beelzebub, koska hän nukkui ja läpi avaruuksien +syvyyksiä vajosi. Ja Beelzebub näkee unta yhä ja maailma seisoo ja +tähdet palavat vielä. + + * * * * * + +Tämän olen minä David, Israelin kuningas laulanut, kun minulla oli kova +selkeentymisen hetki, ja tähän lauluun olen minä elämän sulkenut. + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41120 *** |