initial commit of ebook 38924HEADmain

5 files changed, 3086 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/38924-8.txt b/38924-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..e5263d7
--- /dev/null
+++ b/38924-8.txt
@@ -0,0 +1,3070 @@
+The Project Gutenberg EBook of Kevät-ajoilta, by Mathilda Roos
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Kevät-ajoilta
+       Kuvaelmia lasten maailmasta
+
+Author: Mathilda Roos
+
+Translator: H. Alopaeus
+
+Release Date: February 18, 2012 [EBook #38924]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT-AJOILTA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+KEVÄT-AJOILTA
+
+Kuvaelmia lasten maailmasta
+
+
+Kirj.
+
+MATHILDA ROOS
+
+
+Suomentanut H. Alopaeus
+
+
+Sortavala, 1904.
+Karjalan Kirjakauppa.
+Pohjois-Karjalan Kirjapaino-Osakeyhtiö, Joensuu.
+
+
+Sensuurin hyväksymä.
+Joensuussa Lokakuun 18 päivänä 1904.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Pieni epäilijä
+Rakkauden salaisuus
+Kaikista hupaisinta
+"Isä meidän"
+Kaikkein rakkahinta
+Joulu
+
+
+
+
+PIENI EPÄILIJÄ.
+
+
+Oli sataa tihuutellut koko syystalven, niin etteivät Bertil ja Liisa
+kertaakaan voineet käyttää uusia kelkkojaan, jotka olivat porstuassa
+heitä odottelemassa.
+
+Bertil oli seitsenvuotinen orpo, joka viime keväänä äitinsä kuoltua oli
+tullut enonsa, Lehtolan kirkkoherran luo viettämään kesää ja seuraavaa
+talvea, sillä hänellä ei ollut mitään omaisia pääkaupungissa. Liian
+pieni kun oli tullakseen oppikouluun ja vierasten hoidettavaksi, sai
+hän toistaiseksi olla enonsa ja tätinsä kodissa lukemassa yhdessä
+Liisa-serkkunsa kanssa.
+
+Tällä haavaa ei Bertil kumminkaan mitään lukemista ajatellut,
+seisoessaan jakkaralla kyynäspäät ikkunalautaan nojaten ja kasvot
+lasiruutuun painettuina. Ei, hänellä oli vain mielessä ruma ilma ja
+uusi, kaunis kelkkansa, jota hän ei kertaakaan ollut saanut koetella,
+vaikka jo oltiin joulukuussa.
+
+-- Ei koskaan käy niinkuin tahtoo -- tuumi Bertil nyrpeissään katsellen
+lumiräntäleitä, jotka tuulessa ajelehtivat ja maahan tultuaan heti
+sulivat harmahtavaksi lumisohjuksi.
+
+Bertil raukka oli mielestään hyvin onneton; hän oli varmasti vakuutettu
+siitä, ettei koko talveen tulisi pakkasta, ettei kertaakaan saisi
+käyttää uutta kelkkaansa, ja ettei koskaan enää tulisi iloiseksi ja
+onnelliseksi...
+
+Samassa aukeni ovi ja pieni tyttö tuli huoneesen, jossa Bertil oli.
+
+-- Bertil, -- sanoi tyttö, nousten varpaisilleen sulkeeksensa oven, --
+tahdotko tulla leikkimään salin pöydän alle? Siellä on olevinaan saari,
+ylt'ympärillä järvi, äidin nuottikirjoja panemme paateroiksi, joilla
+kahlailemme, ja joll'emme niille astu, niin polskahdamme järveen. Sepäs
+hupaista se!
+
+-- Ei, kiitoksia, -- vastasi Bertil äreänä, -- minusta se on typerää
+leikkiä.
+
+Pikku tyttö tuli hämilleen ja alkoi pureksia esiliinansa helmaa,
+pahoilla mielin tuijottaen poikaan.
+
+-- Jos sinusta on hauskempi, -- sanoi hän ujostellen -- niin otamme
+lehmät ja olemme karjasilla.
+
+-- Ei, -- vastasi Bertil yhtä äreästi, -- minusta sekin on typerää.
+
+Liisa ei vastannut mitään, -- seisoi vain liikkumatta ja katsoi
+Bertiliin.
+
+-- Miksi noin töllistelet? -- tiuskasi tämä ja kääntyi serkkuunsa.
+
+Liisa punastui ja pureksi yhä hartaammin esiliinaansa, mutta ei
+kumminkaan mennyt tiehensä.
+
+-- Hyi, tuota ilkeätä ilmaa! -- ärjäsi Bertil hetken ääneti oltuaan, --
+syljen siihen!
+
+-- Häpeä, Bertil, -- sanoi Liisa vakavasti, -- etkö tiedä että Jumala
+ilman säätää?
+
+-- Vai niin, -- vastasi Bertil tuikeannäköisenä, vaikka vähän häpesi
+Liisaa, -- miksei hän sitten tee sitä kauniiksi, että saamme laskea
+mäkeä?
+
+-- Sitä en tiedä, -- sanoi Liisa säyseästi, -- ehkäpä et ole rukoillut
+häneltä sitä?
+
+-- En, sitä en ole tehnyt, enkä aio tehdäkään, sillä tiedän, ettei se
+auta rahtuakaan, -- vastasi Bertil, kääntyi Liisaan selin ja painoi
+taas kasvonsa ikkunaan.
+
+-- Varmaankin auttaisi se -- väitti Liisa, -- sillä äiti sanoo meidän
+saavan kaikki, mitä Jumalalta rukoilemme, kun vain oikein _uskomme_
+Jumalan tahtovan kuulla rukoustamme.
+
+-- Mutta sitä en usko, enkä tahdo rukoillakaan, -- vastasi Bertil vielä
+uhittelevampana.
+
+-- Hyi, häpeä, Bertil, -- huudahti Liisa närkästyen, -- kuinka ilkeä
+olet! Et saa mitään lunta, siitä olen varma!
+
+-- Etpä sinäkään, -- sanoi poika ilkkuen...
+
+-- Saanpa, sillä aion rukoilla Jumalalta sitä. --
+
+-- Vai niin, kuinkahan Jumala silloin menettelee, jos hän sinulle antaa
+lunta, vaan ei minulle? -- puhui Bertil pisteliäästi.
+
+Liisa mietiskeli hetkisen.
+
+-- Niin, -- sanoi hän sitten säihkyvin silmin, -- Jumala antaa sen,
+minkä katsoo meille molemmille parhaaksi. Niin Jumala aina tekee, --
+sen tiedän.
+
+Bertil ei vastannut, ja Liisakin hetkisen silmäiltyään nurkuvaa poikaa,
+kääntyi häneen selin ja meni verkalleen huoneesta. Kentiesi Jumala
+iltapäiväksi tekisi pojan paremmaksi, jotta he silloin voisivat leikkiä
+salin pöydän alla tai olla karjasilla.
+
+Mutta Bertil pysyi nyrpeänä koko päivän eikä tahtonut leikkiä.
+
+Hän ei saanut mielestään Liisan sanoja rukoilemisesta ja tuon tuostakin
+katsellessaan ikkunasta lumisadetta tuolla ulkona, oli hän kuulevinansa
+kysymyksen: Oletko rukoillut Jumalalta kaunista säätä?
+
+Maksaisikohan todellakin vaivan noin rukoilla Jumalalta, mitä halusi?
+
+Bertilin äiti, joka oli kuollut viime keväänä, oli tosin opettanut
+häntä joka ilta rukoilemaan iltarukouksensa, mutta vain "Isä meidän",
+"Jumala, joka rakastat lapsia", ja pienen rukouksen, että Jumala
+varjelisi "äitiä, isää, joka oli taivaassa, pikku Bertiliä ja kaikkia
+ihmisiä, amen".
+
+Mutta muuta rukousta ei Bertil saanut oppia, eikä hän tietänyt olevan
+tapanakaan rukoilla muulloin kuin iltasin, kunnes pieni serkkunsa
+rupesi siitä puhumaan hänelle. Tämä rukoili usein milloin mitäkin.
+Joskus hän kuuli hänen sanovan: "Hyvä Jumala, auta minua, että kykenen
+oppimaan tätä vaikeaa läksyä!" -- Joskus hän rukoili: "Hyvä Herra
+Jesus, joka niin rakastat pieniä lapsia, laita, että saan 'tuota
+hupaista', jota tiedät minun niin mielelläni haluavan."
+
+Arkana ja ujostellen katsoi Bertil ensin Liisaa tämän rukoillessa,
+mutta alkoi vihdoin kysellä häneltä siitä.
+
+-- Auttaako tuommoinen rukoileminen? -- kysyi hän kerran.
+
+-- Auttaa kyllä, -- vastasi Liisa varmana.
+
+-- Saatko siis aina juuri mitä tahdot? -- uteli Bertil tästä ilostuen.
+
+-- En aina, -- vastasi Liisa näppärästi, -- joskus pyydän Jumalan
+mielestä jotakin tyhmää, ja sitä tietysti en saa.
+
+-- Vai niin, -- vastasi Bertil kylmäkiskoisempana, -- sen saatan kyllä
+uskoa. Silloin kai Jumalan mielestä se juuri on tyhmää, minkä kaikkein
+mieluimmin toivoisi saavansa. Mitäpä hyvää siis on rukoilemisesta?
+
+-- Onpa niinkin, -- vastasi Liisa hetken tuumittuaan, -- rukoilen
+sittenkin, sillä rukoillessani tulen niin iloiseksi ja onnelliseksi.
+Äiti sanoo, että rukoillessa tulee Jumalaa lähemmäksi, ja että silloin
+on niin helppoa olla kiltti ja hyvä. --
+
+Tähän ei Bertil vastannut mitään, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä Liisa
+tarkoitti. Ja pikku Liisa sai jatkaa rukoilemistaan, Bertil milloin
+kuunteli häntä, milloin oudoksuen katseli hänen mieleviä pikku
+kasvojaan, milloin äreänä ajatteli mielessään, että Liisa oli typerä ja
+ikävä.
+
+Mutta tänään hän ei voinut päästä ajattelemasta rukousta. Ehk'ei
+kumminkaan olisi niinkään hullua pyytää Jumalalta lunta, saattaisihan
+ainakin koettaa; eihän sillä mitään menetä, sillä nykyistä ilkeämmäksi
+ei Jumala kumminkaan voinut tehdä ilmaa. Mutta kuinka rukoilisi, mitä
+sanoisi? Hänen mielestänsä kaikki, mitä tuumi sanoa, tuntui niin
+"hassunomaiselta", ikäänkuin hän vaan olisi Liisaa jäljitellyt.
+
+Ja niin hän mietiskeli koko päivän tulematta mihinkään päätökseen
+rukoilisiko vai olisiko rukoilematta. Hänestä oli rukoileminen
+hassunkurista, sillä hän ei uskonut Jumalan kuulevan häntä, ja
+kumminkin olisi paha jättää sitä tekemättä, koskapa siitä kumminkin
+kentiesi olisi apua.
+
+Vihdoin, kun häntä hävetti kysyä neuvoa Liisalta, meni hän tätinsä luo,
+joka istui makuuhuoneessa ompelemassa, asettui hänen viereensä ja kysyi
+äkkiä:
+
+-- Täti, Liisa sanoo, että jos mielellään tahtoo jotakin ja pyytää
+Jumalalta sitä, niin saa sen, kun vaan oikein _uskoo_ Jumalan voivan
+sen antaa. --
+
+Täti pani työnsä pois ja veti pikkupojan luoksensa.
+
+-- Totta kai, poikani, -- sanoi hän silitellen pojan poskia, -- Liisa
+on aivan oikeassa. _Kaikki_, mitä Jumalalta pyydät, saatkin, jos vaan
+oikein uskot hänen antavan sen sinulle.
+
+-- Jos siis rukoilen Jumalaa, että hän huomenna antaa meille oikean
+lumisään, niin että saan käyttää uutta kelkkaani, luuleeko täti hänen
+sen silloin antavan, -- jatkoi Bertil.
+
+-- Sen hän tekee, jos uskossa rukoilet, se on, jos olet aivan varma
+siitä, että hän täyttää rukouksesi, -- vastasi täti. -- Voitko niin
+rukoilla, Bertilini?
+
+Bertil katsoi miettien eteensä. Hän oli pieni rehellinen poika, joka ei
+mielellään sanonut mitään, joka ei ollut aivan totta. -- Luulenpa
+voivani sen, -- vastasi hän vihdoin vähän epäröiden.
+
+-- Ei, poikaseni, tästä asiasta et saa sanoa: _luulen_. Sinun tulee
+sanoa: "_tiedän_, olen vakuutettu siitä, että Jumala kuulee
+rukoukseni".
+
+-- Mutta eikö Jumala voisi _ensin_ vaan kerran kuulla rukoustani,
+sitten olisi niin helppo uskoa. Eikö hän tädin mielestä voisi sitä
+tehdä?
+
+-- Ei, poikani, sitä hän ei voi eikä tahdokaan. Jos esim. sanoisin
+sinulle: Bertil, minulla on hyvin hyvä kaakku ruokakammiossa, muistuta
+minua huomenna, niin saat palasen siitä aamiaiseksi, mutta älä unhota,
+sillä silloin ehkä minäkin unhotan kaikki tyyni. Ja jos et muistutakaan
+minua, vaan ajattelet: täti laskee leikkiä, ei hänellä ole mitään
+kaakkua, eikä hän antaisikaan, vaikka pyytäisin, enkä huolikaan sanoa
+mitään hänelle, -- mitä siitä olisi seurauksena? Niin, sinä suuttuisit,
+ensin minuun, joka en mitään antanut, sitten itseesi, kun olit
+epäluuloinen, sitten minä olisin loukkaantunut, kun et uskonut minua,
+ja niin hyvä välimme tulisi rikotuksi! Niin on Jumalan ja ihmisen
+laitakin. Jos rukoilet ja sydämessäsi ajattelet: "Jumala ei kuule
+minua, siitä olen varma", niin loukkaat Jumalaa, pahoitat häntä
+epäluulollasi, ja niin on hyvä välinne rikottu, ja Jumala ei saata
+kuulla sellaista rukousta, joka ei ole rakastavan lapsen, vaan
+epäluuloisen vihamiehen. Ymmärrätkö sen, Bertilini?
+
+-- Ymmärrän, -- vastasi Bertil vakavasti, -- koetan rukoilla, niinkuin
+täti sanoo.
+
+Ehtoolla lopetettuaan tavallisen iltarukouksensa, pani hän kätensä
+ristiin ja rukoili ääneensä:
+
+-- Hyvä Jumala, laita lumisadetta huomenna. Tiedäthän, kuinka haluan
+saada laskea mäkeä Liisan kanssa mäessä karjapihan luona. Hyvä Jumala,
+kelkkani on aivan uusi ja on kaksi kuukautta saanut olla koskematta,
+kun on satanut räntää koko talven. Hyvä Jumala, tarkoitan _oikeata_
+lumisadetta, jolloin maa jäätyy ja tulee hyvä rekikeli. Tee se Jesuksen
+tähden, amen!
+
+Sitten Bertil pani käsivartensa tädin kaulaan, suuteli häntä, huusi
+hyvää yötä Liisalle ja kääntyi seinään päin nukkumaan. Mutta vieläkin
+hiipi varkain hänen mieleensä tuo ajatus: onpa hupaista nähdä, kuuleeko
+Jumala todellakin rukoukseni ja tekee huomenna lumisadetta.
+
+Yöllä hän heräsi tuulenpuuskasta, joka järisytti koko huonetta. Hän
+nousi istualleen ja katseli ikkunaan. Nousisikohan hän katselemaan,
+oliko Jumala vielä tehnyt mitään tyydyttääksensä hänen toiveitaan?
+
+Varovasti hän nousi vuoteestansa, hiipi ikkunan luo ja kurkisti ulos.
+
+Ei Jumala vielä ollut tehnyt rahtustakaan hänen hyväkseen, se oli
+selvä. Samaa ilkeätä räntäsadetta kuin päivälläkin ja samaa myrskyä --
+rajutuuli pieksi armottomasti vaahteroita pihalla. Bertil palasi
+sänkynsä luo ja kömpi vilusta väristen vuoteesensa. Hän oli hyvin
+alakuloinen ja epätoivoissaan, mutta koetti rohkeasti vastustaa näitä
+tunteitaan ja rukoili entistään hartaammin: "Hyvä Jumala, _tahdon_ niin
+mielellään uskoa, että voit auttaa; laita vain jos suinkin niin, että
+huomenna on kaunis ilma, että maa on jäässä ja että suuria, valkeita
+lumihiutaleita satelee taivaasta".
+
+Mutta hänen oli vaikea nukkua, ja petollinen ääni kuiskasi vähän väliä
+hänen korvaansa: onpa kumminkin oleva hauska nähdä, _voiko_ Jumala
+todellakin...
+
+Vihdoin hän nukkui eikä herännyt, ennenkuin täti aamulla suuteli häntä
+ja pikku Liisa seisoi hänen vuoteensa ääressä ja nauraen huusi:
+"unikeko!"
+
+Bertil karkasi ylös ja hieroi silmiään. Samassa hän muisti, mitä
+tärkeää tänään tapahtuisi: hän saisi _nähdä_, voiko Jumala kuulla hänen
+rukouksensa vai ei. Mutta rullakartiiait olivat vielä nostamatta ja
+Liisa peseytyi ja loiskutti niin, ettei hän voinut kuulla tuuliko
+niinkuin eilen -- eikä hän myöskään uskaltanut kysyä, minkälainen ilma
+oli.
+
+Vihdoin täti nosti rullakartiinin... Mutta ei mitään valkeita
+hiutaleita leijaillut ilmassa -- oli aivan sama ilma kuin eilen --
+ehkäpä oli taivas vielä harmahtavampi, maa sohjuisempi.
+
+Bertilin kasvot muuttuivat yhtä synkeiksi kuin ilma ulkona.
+
+-- Kas niin, sen saatoin juuri uskoa! -- huudahti hän äreänä pannen
+sukat jalkaan ja repien nauhat poikki, -- kävi aivan niin kuin
+ajattelin ja tyhmästi tein, kun rukoilin!
+
+-- Siinä olet aivan oikeassa, Bertilini; oli väärin rukoilla
+ajatellessasi näin käyvän, -- sanoi täti vakavasti. -- Tiedäthän, ettei
+Jumala kuule muita rukouksia kuin semmoisten, jotka uskovat hänen
+voivan ja tahtovan auttaa!
+
+-- Vai niin, mutta minähän uskoin sen _silloin_! -- väitti Bertil.
+
+-- Ja äsken sanoit käyneen aivan niinkuin "ajattelit", kuinka se on
+selitettävissä?
+
+Bertil ei vastannut; pani vaan kengät jalkaan, sitoi nauhat umpisolmuun
+ja alkoi sitten kaikin voimin harjata tukkaansa.
+
+-- Ei, poikaseni, -- sanoi täti ystävällisesti mutta vakavasti -- et
+uskonut Jumalan kuulevan sinua; sinussa oli alinomaa tuo ajatus: "niin,
+saapa nyt nähdä, kuinka hän aikoo tehdä", ja semmoisia epäröiviä
+rukouksia Jumala ei ota vastaan.
+
+Bertil ei nytkään vastannut; hän ajatteli vain mielessään, että täti
+oli yhtä ilkeä ja kova kuin Jumalakin.
+
+Ikäväksi tuli päivä pienelle pojalle. Läksynsä osasi hän huonosti, sai
+sen takaisin ja kauan aikaa täytyi hänen lukutunnin jälestä päntätä
+sitä päähänsä. Päivällispöydässä hän kaatoi kumoon vesilasin, sai
+nuhteita enoltaan, ja kun hän siitä heltyi itkemään, täytyi hänen mennä
+pöydästä pois lastenkamariin häpeämään. Ja sitten satoi ja tuuli
+aivankuin siitä ei koskaan loppua tulisi! Ei, se nyt oli varma, ettei
+Jumala kuule rukouksia, ja ettei tänä talvena enää tule kaunista ilmaa,
+ei! Ja pikku Bertil itkeä nyyhkytti ja päätti mielessään, ettei hän
+koskaan enää rukoilisi Jumalalta mitään, sillä se ei kuitenkaan
+ollenkaan auttaisi, ja sitten hän ajatteli, ettei varmaankaan koko
+maailmassa ollut niin onnetonta poikaa kuin hän oli.
+
+Liisalle sen sijaan kävi kaikki niin hyvin. Hän luki läksynsä hyvin
+nopeaan, keksi hupaisia leikkejä, lauleskeli koko päivän ja oli iloisen
+näköinen huonosta ilmasta huolimatta. -- Minulla on niin hauska,
+äitiseni, -- sanoi hän, äidin tullessa lastenkamariin, -- kuvittelen
+leikissäni, että kaikki nuket ovat sairaina ja tarvitsevat
+tärpättikäärettä, ja minusta on Jumala todellakin hyvä, joka suo
+minulle huvia, vaikka ilmakin on niin ruma.
+
+Bertil oli närkästynyt Liisaan -- "tytöt ovat niin tyhmiä", tuumi hän,
+onpa nyt siitäkin hupia, että nukeilla on vatsakipuja!
+
+Mutta kuinka olikaan, niin Bertil ei voinut vastustaa Liisan
+ystävällisyyttä, ja pian hän oli unhottanut surunsa saadessaan olla
+lääkärinä, joka tuli ja määräsi laastaria ja tärpättikääreitä nukeille.
+
+Seuraavana päivänä oli sää vaan yhtä huonoa, mutta sade oli tau'onnut
+ja ilma tuntui kylmemmältä. Bertil vaan jurotteli, luki hitaasti
+läksynsä ja oli Liisalle ilkeä. Mutta Liisa oli sittenkin iloinen ja
+kiltti, ja iltasella kuuli Bertil hänen rukoilevan: "Rakas Herra Jesus,
+tee huomiseksi mäenlaskuilma, sillä Bertil haluaa sitä niin
+mielellään."
+
+Vihdoin eräänä aamuna oli maa lasten herätessä aivan valkoinen, oli
+satanut lunta koko yön, niin että vainiot, niityt ja metsät olivat
+lumen peitossa. Ja pohjalta oli maa jäässä, siis oivallinen
+mäenlaskukeli, jota parempaa ei olisi voinut toivoakaan.
+
+-- Katsohan! -- huusi Liisa ilosta hehkuen, -- katsopas, kuinka Jumala
+on hyvä -- aivan semmoinen ilma jota olemme rukoilleet. -- Oi, kuinka
+hauskaa!
+
+Bertil oli hieman nolostunut.
+
+-- Niin, kuinkas muuten! -- sanoi hän sitten -- mutta miksi ei Jumala
+heti voinut suoda sitä meille?
+
+-- En tiedä, -- vastasi Liisa miettiväisesti. -- Ehkäpä, -- jatkoi hän
+ujosti, -- opettaaksensa meitä kärsivällisyyteen.
+
+Nyt otettiin uudet kelkat esiin, lapset puettiin lämpimiin
+talvivaatteisiin, karvalakit päähän, kintaat käsiin, ja sitten mentiin
+karjapihan mäkeen, kukin vetäen kelkkaansa.
+
+Oi, kuinka oivallinen mäki! Pitkä, loiva, valkeankirkkaan lumen
+peitossa! Hei, kuinka lasketaan! Kas nyt lähdetään. Bertil ensin
+vatsallaan kelkassa, sitten Liisa suorana, vakavana, pitäen
+vetonuorasta. Huimaavaa vauhtia kiitävät kelkat mäkeä alas, Liisa otsa
+rypyssä ja ponnistaen kaikki voimansa kulkeakseen oikeaa suuntaa. Mäen
+alla kävelee poika, jotta Bertil ilokseen saa huutaa äänekkään "pois
+tieltä", jonka Liisa vähän hiljemmin toistaa, ja kun tullaan alas
+maantielle, liukuvat kelkat vauhdissaan vielä hyvän matkan liukkaalla
+lumella.
+
+Oi, minkälainen mäenlaskusää! Semmoista eivät olleet koskaan ennen
+nähneet. Silmät säihkyvät, posket punottavat raittiissa talvi-ilmassa.
+Nyt juostaan mäkeä ylös, pysähdytään vähän hengittämään ja sitten taas
+ylöspäin ilosta huutaen.
+
+Kas niin, nyt kaatui Liisan kelkka ja tyttönen vierähti ojaan. Nytpäs
+melutaan ja nauretaan. Liisa on lumiukon näköinen pyrkiessään kömpimään
+ylös ja Bertil vallaton töytäisee hänet taas ojaan. Mutta tämä on vaan
+hupaista. Liisa nauraa katketakseen piehtaroidessaan tuossa lumessa.
+Nyt he rupeavat painisille ja lumisille, ja sehän on vieläkin
+hauskempaa. Lumi on niin ihanan valkeaa, suloista on sohraella siinä
+sormillaan, kaataa toisiaan kumoon ja piehtaroida kinoksissa. Sitten
+alkaa mäenlasku uudestaan ja joka mäestä tullaan rohkeammaksi. Liisa
+koettaa heittäytyä kelkkaan niinkuin Bertil, ja pari kertaa kaaduttuaan
+onnistuu se hänelle yhtä hyvin kuin pojallekin, ja sepä vasta hauskaa,
+kun pääsee Bertilin vertaiseksi mäenlaskutaidossa. Nyt tulee aurinko
+näkyviin, pilvenhattarat haihtuvat, taivas on sinisen kirkas ja luminen
+maisema rusottaa.
+
+-- Oi, kuinka kaunista! -- huudahtaa pikku Liisa seisoen mäenrinteessä
+punottavin poskin, säihkyvin silmin -- ja niin sanomattoman suloista
+saada laskea mäkeä tämmöisessä ilmassa. Eikö nyt Jumala mielestäsi ole
+hyvä, Bertil?
+
+-- Onpa niinkin, -- vastasi Bertil välinpitämättömästi ja heittäytyi
+taas kelkkaansa laskeakseen mäkeä alas.
+
+Vähitellen lapset alkoivat väsyä, he olivat laskeneet kolmatta tuntia,
+ja nyt alkoi nälkäkin tuntua. He puistelivat lumen päältään ja astuivat
+kelkat jälessään taloon.
+
+Liikkuminen ulkoilmassa oli antanut lapsille hyvän ruokahalun, mutta he
+eivät sentään antaneet ruoan "tukkia suuta", niinkuin sanotaan, vaan he
+kertoa pakinoivat, kuinka hupaista heillä oli ollut, ja isä ja äiti
+kuuntelivat hymyillen heidän esitystään aamupäivän tapahtumista.
+
+Mutta iltapäivällä, kun tuli pimeä ja istuttiin takkavalkean ääressä
+salissa, silloin oli Bertilin hyvä tuuli hävinnyt. Hän istui ääneti,
+nyrpeänä, jalat roikkuen, kun Liisa kiipesi äidin syliin ja alkoi
+hyräillä pientä lempilauluaan:
+
+    Kellä parempi on suoja,
+    Kun sun lapsillasi, Luoja?
+    Tähdellä ei taivahalla
+    Linnulla ei lakan alla.
+
+-- Miksi olet niin pahoilla mielin, Bertil? -- kysyi Liisa lakattuaan
+laulamasta.
+
+-- En ole pahoilla mielin, -- vastasi pikku poika yrmeänä.
+
+-- Niin, mutta etpä ole iloinenkaan, kuten aamupäivällä olit.
+
+-- Oletko kiittänyt Jumalaa, että oli niin hupaista mäenlaskussa
+tänään? -- kysyi nyt täti.
+
+-- E-en...
+
+-- No, silloin ei ole ihmettä, että olet pahoillasi, poikaseni. Sinä
+toivoit kaunista ilmaa saadaksesi käyttää uutta kelkkaasi, Jumala
+täyttää toiveesi, laittaa sinulle mitä ihanimman ilman, suo sinulle
+terveyttä, jotta saat huvitella mielesi mukaan, kun niin moni muu
+lapsiraukka saa maata sairaana ja vaivaisena, etkä ole edes
+kiittänytkään häntä siitä. Kiittämätön ihminen on aina pahoilla mielin
+ja tyytymätön itseensä.
+
+Bertil ei vastannut mitään, vääntelihe vain tuolillaan ja tuli näöltään
+vielä nyrpeämmäksi.
+
+-- Oi, Bertil, -- lausui Liisa murhemielin, -- et tahtonut rukoilla
+Jumalalta hyvää ilmaa, etkä myöskään kiittää, kun hän sen antoi. Kuinka
+hän voi tietää, rakastatko häntä, kun noin teet?
+
+Mutta Bertil vaan oli vaiti. Hän oli vihoissaan kaikille, eikä vähimmin
+Liisalle, joka oli niin ystävällisen ja hyvän näköinen, ja jos ei hän
+niin suuresti olisi pelännyt pimeätä, olisi hän heti hypännyt alas
+tuoliltaan ja lähtenyt lastenkamariin, saadakseen olla rauhassa. Mutta
+nyt hän ei uskaltanut, vaan istui liikkumatta paikoillaan, kun Liisa
+uudestaan alkoi laulaa.
+
+Koko sen talvea pysyi ilma tavattoman kauniina, lumisadetta ja
+päiväpaistetta vaihteli, niin että lapset saivat oikein kylläkseen
+laskea mäkeä, olla lumisilla, rakentaa lumilinnoja ja lumiukkoja.
+Bertilillä ei milloinkaan ennen ollut niin hupaista, sillä hän ei
+koskaan ollut asunut maalla eikä tietänyt kuinka kaunista siellä
+saattaa olla talviseen aikaan. Kaikkein hupaisinta oli kumminkin, kun
+hän pääsi ajelemaan enonsa kanssa. Kuinka keveästi reki liukui,
+kulkuset kilahtelivat ja hevoset juoksivat, niin että henki suusta
+valkeana sumuna höyrysi heidän ympärillään. Ja hämärän tullessa, kuinka
+lumipeitteiset kuuset kummittelivat tienvarsilla! Bertil oli samalla
+kertaa ihastunut ja peloissaan; hän kuvitteli mielessään rosvoja
+väijyilevän puiden takana ja susia ja peikkoja vilisevän kummallisen
+synkeässä metsässä, mutta reen kiitävän niin nopeaan, niin nopeaan,
+ettei mitään pahaa voinut tapahtua hänelle.
+
+Kun kevät tuli ja lumi suli, saivat lapset muita huveja ulkosalla ja
+olivat molemmat hyvin kekseliäitä semmoisissa.
+
+Eräänä päivänä Bertil sai tarhuri-Janne nimiseltä
+kahdentoistavuotiselta pojalta, joka oli hänen hyvä ystävänsä,
+joutsen nuolineen, jonka Janne oli tehnyt hänelle. Joutsi oli hyvin
+mukava, jäykkäjänteinen, niin että nuolet lensivät kauas, ja Bertil oli
+hyvin iloissaan tästä uudesta aseestaan. Nyt piti harjoitella
+maaliinampumista, jonka tähden Janne, aina valmis auttamaan, karjapihan
+taakse pystytti ampumataulun, pilkku keskelle ja kehät ympärille ja nyt
+sitä kilpaa ammuttiin aamusta iltaan. Tämä kumminkin oli hauskempaa
+kuin sekä mäenlasku että lumisilla oleminen; -- kas sepä jotain osata
+oikein pilkkuun -- kun tämä tapahtui, oli Bertil niin onnellinen, ettei
+luullut voivansa koskaan enää tulla tyytymättömäksi ja pahoille
+mielin...
+
+Ja niin hän ammuskeli päivät pitkään ja Liisa seisoi ääressä ihaellen
+hänen taitoaan, ja joskus, Bertilin ollessa oikein armollinen, sai
+Liisa lainata joutsen ja koettaa hänkin ampumataitoaan. Mutta hänen
+nuolensa lensivät -- Bertilin mielihyväksi -- taulun ohi karjakartanon
+seinään. Olihan hupaista nähdä, kuinka saamaton Liisa oli ja kuinka
+paljon taitavampi _hän_ oli pilkkaanampumisessa.
+
+Mutta eräänä päivänä, kun Bertil mitä hartaimmin harjoittelihe,
+tapahtui ettei nuoli, jänteen liian aikaseen lauaistessa, lentänytkään
+maalitauluun, vaan meni syrjään ja sattui Liisaan. Pieni tyttö parahti,
+peitti kasvot käsillään ja vaipui polvilleen. Nuolen terävä kärki oli
+tunkeutunut hänen toiseen silmäänsä...
+
+Silmänräpäyksen Bertil kauhuissaan katsoi Liisaan, heitti sitten
+joutsen luotaan ja juoksi läheiseen metsään.
+
+Hän ei tietänyt mitä ajatella; yksi asia oli hänelle vain selvä -- hän
+tahtoi pois Liisan läheisyydestä, piiloutua, paeta kuta kauvemmaksi
+sitä parempi...
+
+Ja niin hän kaikin voimin juoksi mäkeä ylös metsään, yli kivien ja
+puunjuurien. Ehtimiseen hän oli kuulevinansa askeleita jälessään ja
+jonkun huutavan hänen nimeänsä, mutta hän ei vastannut mitään, kiiruhti
+vaan kahta kiivaammin eteenpäin, vaikka sydän oli pakahtumaisillaan ja
+hikikarpaloita kihosi otsalla.
+
+Hän tahtoi pois, ... kauas, kauas, ettei kukaan ihminen enää löytäisi
+häntä, ... mieluimmin niin kauas, ettei Jumalakaan näkisi häntä.
+
+Vihdoin ei hän enää jaksanut juosta; hän pysähtyi silmäillen
+pelokkaasti ympärilleen. Ei kukaan häntä ajanut takaa, hän oli aivan
+yksin, ja ylt'ympärillä oli metsä niin synkkä, vakava, korkeat, tuuheat
+kuuset ja syvä äänettömyys kaikkialla.
+
+Vavisten hän heittäytyi maahan ja veti lakin silmilleen. Oi, jos voisi
+päästä kauvemmas pois ... voisi vielä paremmin piiloutua!
+
+Tuskallinen toivottomuus valtasi hänet, hänen maatessaan tuossa
+pitkällään pensaikossa... "Olet tehnyt Liisan sokeaksi, olet tehnyt
+Liisan sokeaksi", kuiskaili ääni alinomaa hänen korvaansa ja hänen
+mielestään joka sana oli terävä neulanpistos sydämeen... Mitä tekisi
+hän, mihin ryhtyisi, kuinka saada apua kauheassa surussaan?...
+
+Nyt ei ollut muu neuvona kuin rukoilla -- hän oli joutunut umpisolaan,
+Bertil raukka, hän oli yksinään Jumalan edessä surkeine suruineen,
+jotka painoivat hänet maahan...
+
+Ja hän heitti luotaan lakin, joka peitti kasvot, pani kädet ristiin ja
+rukoili ensi kerran elämässään oman rukouksensa, omin sanoin,
+syvimmästä sydämestään.
+
+-- Rakas, hyvä Herra Jumala, auta minua tästä kauheasta surusta. Älä
+salli Liisan tulla sokeaksi, sillä silloin en koskaan elämässäni voi
+tulla iloiseksi! Rakas, hyvä Jeesus, kuule rukoukseni, sillä olen niin
+onneton, niin onneton! Anna Liisan tulla terveeksi jälleen, niin kiitän
+sinua ja olen aina, aina oleva hyvä poika. Tee se, hyvä Jumala ja
+Jeesus, amen!
+
+Rukoiltuaan hän tunsi ihmeellisen rauhallisuuden sydämessään äsken
+kärsityn tuskan sijasta. Nyt ei enää kuulunut nuo kauheat sanat: "olet
+tehnyt Liisan sokeaksi", vaan nyt kuiskasi toinen ääni: "Jumala auttaa,
+Jumala auttaa"... Niin hän purskahti itkuun ja loikoi kauan liikkumatta
+nyyhkien kasvot kyynelien kastamissa sammalissa.
+
+Hetki hetkeltä kului -- hän ei tietänyt, kuinka kauan oli maannut, kun
+kuuli askeleita takanaan. Kauhistus valtasi hänet jälleen, hän kääntyi
+pois ja tunki hehkuvat kasvonsa sammaleihin; mutta samassa tunsi hän
+kaksi käsivartta syleilevän häntä, hänet nostettiin ylös ja suljettiin
+tätinsä syliin.
+
+Bertil ei uskaltanut katsoa tätiinsä, vielä vähemmin mitään kysyä,
+mutta hän tunsi hänen vapisevan koko ruumiissaan ja kuinka hänen
+kyyneleensä kastelivat otsaansa. Oliko se sentähden, että Liisa oli
+tullut sokeaksi? Oi niin, niin mistäpä muusta syystä sitten? "Ah, hyvä
+Jumala, hyvä Jumala", kuiskaili hän sydämensä ahdistuksessa, "auta
+minua ... auta minua!"
+
+-- Rakas poikani, -- sanoi nyt täti, hiljaa hyväillen ja pakottaen
+hänet katsomaan silmiinsä, -- Jumalalle kiitos, että löysin sinut, ja
+ettei mitään pahaa ole sinulle tapahtunut. Pikku poikaraukkani, nyt
+sinun tulee olla iloinen, ei mitään ole tapahtunut; Liisa on vaan
+saanut pienen naarmun silmäluomeen ja tulee parin päivän kuluttua
+terveeksi.
+
+Bertil ei vastannut mitään, likisti vain tätinsä kaulaa ja itki,
+niinkuin kaikki kyynelvirran sulut äkkiä olisivat auenneet. Täti antoi
+hänen itkeä tarpeeksensa, koettaen vain hyväilyillään tyynnyttää häntä.
+Mutta kun nyyhkytykset vähitellen taukosivat, sanoi hän vakavasti:
+
+-- Emmekö nyt kiittäisi Jumalaa, Bertil?
+
+-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Bertil innoissaan, -- rukoilin Jumalaa niin
+paljon, ja hän kuuli minua, nyt tahdon voimieni mukaan kiittää häntä!
+
+Bertil ja täti polvistuivat, ja täti lausui kiitoksen Jumalalle, joka
+ei ainoastaan torjunut uhkaavaa vaaraa heidän kodistaan, vaan myöskin
+teki sen välikappaleeksi, jolla saattoi Bertilin sydämen nöyräksi ja
+kiitolliseksi. Ja Bertil toisti tädin sanat, ja metsä ylt'ympärillä ei
+nyt enää ollut synkkä ja kauhistava, kuten äsken, vaan seisoi
+hiljaisenhartaana ikäänkuin joka puu olisi ottanut osaa rukoukseen...
+
+Nyt nousivat Bertil ja täti ja menivät kotiin päin. Kyllähän Bertilistä
+oli vähän outoa tavata Liisaa; tämän arvo oli hänen mielestään nyt
+suuresti lisääntynyt, kun oli ollut tulemassa sokeaksi, ja olihan hän
+myöskin utelias näkemään, minkänäköinen hänen silmänsä oli.
+
+Heidän tullessaan taloon juoksi Liisa heitä vastaan. Hänkin näkyi vähän
+ujostelevan, sillä katsoessaan Bertiliin, hän punastui ja loi silmänsä
+alas, s.o. terveen silmänsä, sillä toinen oli liinakääreessä, jota
+nähdessään Bertil tuli hyvin pahoilleen.
+
+Hetkisen taistelivat ujous, itsepintaisuus ja ylpeys hänessä, mutta
+sitten hän muisteli rukoustaan metsässä, ja silloin rauhoittui ja
+lauhtui hän ja ojensi lempeänä kätensä Liisalle sanoen: "anna anteeksi,
+Liisa!"
+
+Mutta Liisa ei voinut mitään vastata; hän vain pani kätensä Bertilin
+kaulaan, syleili ja suuteli häntä.
+
+Siitä päivin ei Bertilin ole ollut vaikea rukoilla eikä kiittää.
+
+Sillä niinkuin Jaakob, kun hän palaten kotiseutuunsa oli taistellut
+Jumalan kanssa ja pakottanut hänet antamaan siunauksensa, niin oli
+tällä pienellä pojallakin ollut hetkensä, jolloin hän seisoi Jumalan
+kasvojen edessä ja tunsi, kuinka hän siunasi häntä. Ja kun joskus hänen
+jaakobinluonteensa, s.o. hänen ylpeä, itsekäs "minänsä", herää, eikä
+tahdo nöyrtyä, silloin hän muistellen yksinäistä hetkeä metsässä
+polvistuu ja rukoilee: "Hyvä Jumala, auta minua!"
+
+
+
+
+RAKKAUDEN SALAISUUS.
+
+
+Pikku Elsa oli eräänä kauniina kesäpäivänä juuri ennen puolista tullut
+kotiin; hän oli monta tuntia ajellut heinäreessä, piehtaroinut
+heinäpieleksissä, auttanut työväkeä haravoimisessa ja huvitellut,
+niinkuin pieni tyttönen vaan voi tehdä lupa-aikana, kun tietää koko
+talven olleensa kiltti ja ahkera koulussa.
+
+Astuessaan etehiseen tunsi Elsa vastassaan suloisimman tuoreitten
+leivoksien hajun. Sieraimet levällään hän juoksi sisään; ruokakammion
+ovi oli auki, ja uteliaasti kurkistaessaan sinne, huomasi hän suuren
+vadillisen äsken leivottuja, lämpöisiä voileivoksia.
+
+Nyt on huomattava, että pikku Elsa oli hyvin nälkäinen -- hän ei ollut
+klo 9:stä aamulla syönyt muuta kuin yhden voileivän, jonka joku
+rengeistä oli antanut hänelle. Leivoksien suloinen haju saattoi hänet
+suunniltaan; hän tiesi, ettei saanut ottaa mitään ruokakammiosta,
+tiesi, että äiti, joka oli hyvin tarkka, ei sallinut minkäänlaista
+vallattomuutta, mutta nyt oli ikäänkuin mielettömyys olisi vallannut
+hänet. Hän ei ajatellut muuta, kuin sitä kuinka suloista olisi syödä
+tuommoinen murea, lämpöinen leivos suuhunsa. Ja eihän yksi ainoa tehnyt
+mitään, olihan tuossa vielä ainakin sata jälellä!
+
+Tuumasta toimeen! Elsa katseli varovasti ympärilleen, hiipi leivoksien
+luo, pisti yhden suuhunsa ja söi niin ahneesti kuin nälkäinen koira
+nielee lihapalasen.
+
+Ah, kuinka se maistoi hyvältä! Toisen lisään voi kyllä ottaa, onhan
+niitä kumminkin vielä niin monta! Ja niin hän ahmi suuhunsa yhtä menoa
+vielä yhden ... kaksikin.
+
+Samassa oli hän kuulevinaan kolinaa etehisestä; hän säikähtyi niin,
+että pudotti leivoksen, jota juuri oli syömässä. Vavisten hän kumartui
+poimimaan pudonneita murusia suuhunsa. Sitten hän kääntyi pois ja
+koetti olla viattoman näköinen, jos äiti tai joku palvelijoista olisi
+sattunut huomaamaan hänet. Mutta lohdutuksekseen huomasi hän, että vain
+koira "Lloyd" oli kolissut tullessaan syömästä päivällistä astiastaan.
+Elsa huokaili helpotuksesta, pyyhki suun puhtaaksi, ettei mikään
+ilmaisisi häntä ja meni lastenkamariin pukeutumaan päivälliseksi.
+
+Kaikki oli siis hyvin; ei kukaan ollut nähnyt hänen ottavan leivoksia,
+eikä kukaan luultavasti huomaisi kolmen olevan poissa, eikähän se niin
+vaarallista liene ollutkaan, että hän oli ottanut muutaman, kun vielä
+niin monen monta oli jälellä.
+
+Mutta kummallista oli, ettei Elsa voinut unhottaa noita leivoksia.
+Päivällisillä, kun oli suudeltava isää, jota hän ei vielä tänään ollut
+nähnyt, oli aivan kuin muisto näistä kolmesta leivoksesta olisi
+asettunut hänen ja isän väliin, niin ettei suudelma ollenkaan tuntunut
+tavalliselta, vaan niin ihmeen oudolta. Ja aloittaessaan rukoilla
+pöytärukousta: "Jumala siunatkoon ruokaa" ... oli ikäänkuin kolme
+leivosta äkkiä olisi noussut hänen silmiensä eteen, ja silloin hän niin
+hämmästyi, että äkkiä keskeytti rukouksen ja vasta pari muistutusta
+saatuaan saattoi jatkaa. Vaikea oli myöskin entiseen tapaan katsoa
+äitiä silmiin; äiti tosin ei näkynyt epäilevän mitään, mutta joka kerta
+kuin hän puhui jotakin Elsalle, hytkähteli tämän sydän pelosta saada
+kuulla jotain leivoksista.
+
+Iltapäivä kului kumminkin tavalliseen tapaan, lapset leikkivät pihalla
+ja menivät sitten Maijan kanssa hakaan katsomaan, kuinka lehmiä
+lypsettiin.
+
+Mutta ehtoolla lasten istuessa pöydässä syömässä illallistaan, maitoa
+ja kovaa leipää, tuli äiti huoneesen, asettui pienokaisten eteen,
+katseli heitä tutkistellen ja kysyi sitten:
+
+-- Onko kukaan lapsista ottanut leivoksia ruokakammiosta?
+
+Elsa aivan jäykistyi näitä sanoja kuullessaan. Mutta hän ei punastunut
+eikä muutenkaan muuttunut kasvoiltaan; istui vain aivan liikkumatta
+katsellen leipämurusia maitolautasellaan, kunnes tunsi äidin kysyvän
+katseen, johon muut lapset päätään pudistellen olivat kieltämällä
+vastanneet, kiintyvän häneen. Silloin hän äkkiä nosti silmänsä, katsoi
+rohkeasti äitiin ja sanoi aivan tyynenä:
+
+-- En, äiti, en minä.
+
+-- No, silloin lienee tuo Lloyd-varas taas ollut tekemässä pahojaan.
+Vast'edes saamme tarkemmin pitää huolta kammionoven sulkemisesta. Mutta
+Lloyd tavallisesti on niin ahne, että nuoleksii joka murusen, nyt niitä
+oli paljon lattialla, sentähden en luullut häntä varkaaksi.
+
+Äidin mentyä huoneesta, kumartui Elsa lautaseensa ja alkoi niin
+innokkaasti pureskella leipäkannikkaansa, kuin olisi tahtonut
+hampaillaan musertaa tunnonvaivojaan, jotka yhä ankarammin ahdistivat
+häntä. Hän oli yhä vaan kuulevinansa oman äänensä niin kummallisen
+kovana ja outona, ikäänkuin toinen olisi puhunut, alinomaa vastaavan:
+"en, äiti, en minä!"
+
+Ja nämä sanat vaivasivat häntä koko illan. Kaikkein vaikeinta oli, kun
+iltarukous oli rukoiltava; silloin oli hänestä aivan kuin toinen olisi
+puhunut, ja puhunut kovaan ja ivallisesti ikäänkuin pilkatakseen
+Jumalaa...
+
+Ja kun hän sanoi hyvääyötä äidille ja suuteli häntä, tuntui kuin sydän
+olisi tuskasta pakahtumaisillaan, kun hän näin oli pettänyt äitiänsä.
+Hän olisi niin mielellään tahtonut tunnustaa kaikki, saadakseen jälleen
+mielen rauhan, mutta hänessä oli jotakin jäykkää, taipumatonta, joka
+pidätti hänet. Hän ei _voinut_ päästä siitä ajatuksesta, ettei
+sittenkään ollut niin vaarallista tuo muutaman leivoksen ottaminen, kun
+hänen oli nälkä, ja että äiti oli paha, kun ei sallinut hänen ottaa
+makeisia ruokakammiosta, niinkuin hän tiesi muiden lasten niin usein
+tekevän...
+
+Kun äiti oli vetänyt alas akkunauutimen, jättänyt hänet, ja hän oli
+sanonut hyvääyötä pikkusiskoillensa, kääntyi hän seinään päin
+nukkuaksensa ja näin päästäksensä kaikesta. Mutta unta ei ollut
+ajattelemistakaan; hän oli yhtä valveilla, kuin jos häntä kello
+kaksitoista päivällä olisi pakotettu nukkumaan. Ja levottomat ajatukset
+eivät lähteneet hänen mielestään. Milloin hän oli ruokakammiossa
+kiireissään syömässä noita onnettomia leivoksia, joita hän nyt toivoi
+ettei koskaan olisi nähnytkään; milloin istui hän pöydässä ja kuuli
+äitinsä kysyvän: "onko kukaan teistä ottanut leivoksia ruokakammiosta",
+ja rohkean vastauksensa: "en, en minä, äiti!"
+
+Hyi, mitä sanoja ... varsinainen valhe! Oli kauheata ajatella hänellä
+olevan semmoista tunnollaan. Kuinka voisi päästä tuosta valheestaan,
+kuinka? Eikö hän aina olisi näin onneton; voisiko hän koskaan olla
+iloinen ja onnellinen kuten ennen?
+
+Pikku Elsa raukka oli todellakin hyvin onneton; pimeässä ja
+yksinäisyydessä tulivat tunnonvaivat niin vaikeiksi, että tuskin jaksoi
+niitä kärsiä. Tulihan vielä toimeen niinkauan kuin oli päivä ja oltiin
+liikkeessä, leikkimässä, mutta nyt... Oi, kun vain saisi tunnustaa
+syntinsä, -- kunhan vaan voisi rukoilla Jumalaa, -- mutta sehän oli
+mahdotonta -- hänen sydämensä oli kiven kova, hänen mielensä niin
+katkera, hänestä oli miltei väärin, että Jumala oli tehnyt hänet niin
+onnettomaksi tuommoisen pikku asian tähden.
+
+Hän alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää, ja vähän aikaa sitä tehtyään, väsyi
+niin, että nukkui. Mutta silloin hän heräsi siitä, että jotakin
+ihmeellistä tapahtui hänen ympärillään. Hänestä näet oli ikäänkuin
+Jumala olisi tullut huoneesen; hän ei nähnyt häntä, eikä kuullut, mutta
+järkähtämättömän varmasti tunsi Jumalan lähestyvän vuodetta.
+Tuskallinen vavistus valtasi hänet ja hervastutti koko ruumista, ettei
+hän voinut liikuttaa sormeakaan. Hän tiesi, minkätähden Jumala tuli:
+tuli tuomitsemaan häntä.
+
+Näin hän liikkumatta odotteli, sillä hän tiesi nyt olevan mahdotonta
+päästä pakoon. Hänen mielestään Jumala yhä vaan tuli likemmäksi, ja
+vihdoin hän kuuli hänen ääntävän juhlallisena ja nuhtelevana: "Elsa,
+missä olet?"
+
+Silloin valtasi hänen mieletön pelko; nuolennopeudella hän meni
+peitteen alle niin syvään kuin saattoi päästä. Siinä hän makasi
+vapisevana ja veti peitteen päällensä piiloutuaksensa Jumalalta aivan
+kuin Aadam ja Eeva lymyivät, kun Herra haki heitä paratiisin
+yrttitarhassa.
+
+Kuinka kauan hän näin makasi, ei hän tietänyt; sydän sykki rinnassaan
+ja otsasta valui hikikarpaloita. Ah, mikä kauhea yö, kaikkien
+hylkäämänä yksin Jumalan edessä, joka syytti ja tuomitsi...
+
+Vihdoin tuli kumminkin uni vapauttamaan häntä näistä sieluntuskista.
+Käsi herpoutui irti peitteestä ja huolimatta epämukavasta asemasta ja
+kuumuudesta peitteen alla hän vaipui sikeään uneen.
+
+Mutta hän makasi koko yön levottomasti ja näki mitä kummallisimpia,
+kauheimpia unia. Hän heittäysi sinne tänne vuoteellaan, ja äidin
+tullessa aamulla herättämään lapsia oli peite lattialla ja pikku Elsa
+sängyn nurkassa keräksi kyyristyneenä, yöpaita hiestä märkä ja tukka
+otsaan tahmistunut.
+
+Elsa oli kumminkin nyt paremmalla mielellä, kun sai nousta ylös,
+pukeutua, syödä aamiaista ja tapansa mukaan olla ulkona leikkimässä
+siskojen kanssa. Pitkät ajat hän saattoi kokonaan unhottaa nuo kauheat,
+yölliset tunnonvaivansa. Mutta vähän väliä hän tunsi pistoksen
+sydämeensä, ja joskus valtasi hänet niin eriskummaisen tuskainen tunne
+siitä, ettei ollut niinkuin ennen, että tänään leikki pihalla aivan
+toinen tyttö, kuin se, joka eilen niin iloisena ja onnellisena oli
+tullut kotiin heinäniityltä. Ja kun hän vaan jäi yksikseen, niin nämä
+tunteet tulivat ylen sietämättömiksi; silloin hän tunsi polttavan halun
+juosta äidin luo, kertoa mitä oli tehnyt ja niin päästä noista
+hirveistä tunnonvaivoistaan. Mutta ei voinut tunnustaa syntiänsä
+äidille; monta kertaa hän oli menemässä hänen luoksensa, mutta kääntyi
+jälleen takaisin. Aivan oli, kuin hän kerran oli ollut menemässä
+hammaslääkärin luo saamaan pakottavan hampaan poistetuksi; hän tahtoi
+lykkäämistään lykätä sen ja kärsiä pakotuksen; niin vaikeata se hänestä
+oli. _Silloin_ oli hän toivonut pakotuksen taukoavan itsestään, ja
+samaa hän _nyt_ ajatteli tunnonvaivoistaan.
+
+Näin kului aamupäivä leikkimällä, kävelemällä metsässä ja lukemalla
+lehtimajassa. Mutta päivällisen aikaan taivas vetäytyi pilveen ja
+iltapäivällä oli semmoinen ilma, etteivät lapset voineet mennä ulos,
+vaan heidän täytyi huvitella sisässä, minkä taisivat. Tämä oli aina
+koetus lapsille, kun ilma pakotti heidät pysymään sisässä, ja ainahan
+sattui silloin, että jonkun kasvot kävivät nyreiksi, kun kokoonnuttiin
+arkihuoneesen, ja siellä täällä sai kuulla valituksen, "ettei
+milloinkaan heille suotu mitään hauskaa".
+
+Mutta nyrpeitä naamoja ei äiti voinut kärsiä.
+
+-- Kas niin, lapset! -- huudahti hän nähdessään heidät pahoilla mielin,
+-- ei mitään tuommoista nyrpistelemistä. Tuommoisessa mielentilassa
+sekä suuret että pienet ovat kiittämättömiä Jumalalle; Jumalahan antaa
+niin sateen kuin päiväpaisteen ja tiedättehän toisen kuin toisenkin
+olevan hyödyllistä.
+
+-- Kyllä kai, mutta ei elonkorjuun aikana, -- väitti joku pojista
+voitonriemulla.
+
+-- Kuinka sen tiedät? Mitä Jumala tekee, mitä Jumala lähettää, on aina
+hyödyllistä, vaikka emme me, yksinkertaiset ihmislapset,
+lyhytnäköisyydessämme sitä heti käsitä. Saattaahan esim. olla
+korjuumiehiä yhtä malttamattomia ja napisevia kuin te, ja heitä Jumala
+tahtoo koetella lähettämällä tämän sateen. Ja eikö hän mielestänne
+tässä tee aivan oikein?
+
+-- Tekee kyllä, äitiseni, -- huudahti joku pikku tytöistä ja kiersi
+kätensä äidin kaulaan. -- Minusta on niin ruma olla huonolla tuulella,
+kun vähänkin käy vastaan. Semmoiseksi en koskaan tahdo tulla.
+
+-- Älä sano _koskaan_, rakas tyttöseni! Et tiedä, kuinka pettävä
+ihmissydän on. Mutta rukoile Jumalaa auttamaan sinua kiusauksen
+hetkellä, silloin olet turvassa. Ja nyt, pienokaiset, otamme esille
+sanomalehtemme ja katselemme kuvia; emme ole sitä tehneet moneen
+aikaan!
+
+Eräs pojista otti nyt esille "Lasten lehden", äiti asettui sohvaan
+nidottu lehti sylissään ja kaikki lapset istuivat hänen ympärilleen.
+Pikku Elsa istui sohvassa äidin vieressä.
+
+Nyt alkoi äiti näyttää kuvia ja kertoi samalla, mitä tiesi niistä.
+Olipa siinä kaikenlaista hauskaa lasten nähdä ja kuulla. Milloin oltiin
+Afrikassa ja nähtiin vasta löydettyjä maita, aarniometsiä ja
+kummallisia eläimiä; milloin tultiin Venäjälle, Pietariin ja saatiin
+nähdä sen suuria rakennuksia ja kirkkoja. Sitten mentiin maiden ja
+merien taakse, Lontoosen, ja sitten äiti näytti muotokuvan
+urhoollisesta kenraalista, joka oli taistellut ja kuollut isänmaansa
+puolesta, ja joka oli niin hurskas, että hänellä aina oli Raamattu
+mukanaan ja luki siitä tuimimmassakin tappelussa. Heillä oli niin
+hauskaa istuessaan tai seisoessaan äidin ympärillä kuulemassa hänen
+kertomuksiansa, että olivat kokonaan unhottaneet kuunnella, kuinka sade
+rapisi ikkunoihin.
+
+Milloin vain äiti käänsi lehden, loistivat heidän silmänsä täynnä
+uteliaisuutta. Mitä nyt tulisi? Niin, tällä kertaa suuren suuri
+kivirakennus, jossa oli hyvin pienet ikkunat, ja sen edessä miehiä
+puseroissa työntäen käsikärryjä ja latoen kiviä kuormaan.
+
+-- Se on vankila, -- sanoi äiti, -- rangaistusvankila, ja kaikki nuo
+ihmiset ovat kurjia rikoksentekijöitä, jotka tuolla tavalla sovittavat
+syntinsä.
+
+-- Mitä rikoksentekijä on?
+
+-- Se on sellainen, joka on rikkonut lakia ja sentähden rangaistukseksi
+suljetaan vankilaan, niinkuin varkaat, murhaajat ja semmoiset.
+
+-- Hyi, mitä ilkimyksiä! -- sanoi Elsa lyöden halveksivasti kädellään
+kuvaan.
+
+-- Ei, lapseni, niin et saa sanoa, -- sanoi äiti lempeästi nuhdellen,
+ja tarttui hänen käteensä, -- nämä ihmisraukat ovat hyvin onnettomia ja
+ansaitsevat pikemmin sääliämme kuin halveksimista. Ja nähdessämme
+tuommoisia laitoksia tulee meidän sydämestä kiittää Jumalaa, joka on
+johtanut elämämme niin, ettemme ole joutuneet sinne. Hän on varjellut
+meitä kiusauksista, jotka ehkä olisivat saattaneet meidät lankeamaan,
+ja huonosta esikuvasta, joka ehkä olisi turmellut meitä, emmekä saa
+ollenkaan ylvästellä ja pitää itseämme parempina sentähden, ettemme ole
+siellä.
+
+-- Mutta emmehän ole mitään rikoksentekijöitä, -- väitti Elsa, --
+kuinka siis voisimme olla siellä?
+
+-- Et ole mikään rikoksentekijä, lapseni, mutta olisit voinut olla tai
+siksi tulla, jos ei Jumala suojelisi sinua. Tiedätköhän, miksi voisit
+tulla, tyttöseni, jos ei sinulla olisi kotia eikä vanhempia, jotka
+hoitaisivat sinua, vaan sinun täytyisi kuljeskella kerjäten, niin
+ehkäpä varastaa, ett'et kuolisi nälkään. Katsokaa, lapsukaiseni, sanon
+teille jotakin; synti on niin syvässä, niin lujalla meissä, että
+ainoastaan Jumalan voimalla rukouksen kautta voimme siitä vapautua. Kun
+esim. suututte toisiinne, kun silmänne säkenöivät, poskenne punottavat
+vihasta ja kun joskus kohotatte kätennekin lyödäksenne, silloin on
+aivan sama syntinen liike sydämessänne, joka sitten saattaa ihmiset
+vihaamaan ja murhaamaan toisiansa. Mutta teillä on vanhemmat, jotka
+opettavat teille, että se on syntiä, ja neuvovat teille Jumalan sanaa,
+sitä ehkä ei noilla pahantekijä-raukoilla ole ollut. Ja jos esim. joku
+teistä salaa ottaisi sokeripalasen ruokakaapista tai leivoksen
+ruokakammiosta, ajatellen ettei se ole mitään, semmoinen vähäpätöisyys,
+niin teette kumminkin aivan samankaltaisen synnin kuin varas, joka
+sovittaa rikoksensa istumalla monta vuotta vankeudessa. Sillä katsokaa,
+lapset, kaikki synti on yhdenarvoinen Jumalan edessä, me ihmiset vain
+sanomme toisen synnin suureksi, toisen pieneksi. Ymmärrättekö sen,
+pienokaiseni?
+
+-- Niin, äiti, ymmärrän sen niin hyvin, -- vastasi vanhin tyttö,
+vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen kymmenvuotias, -- enkä koskaan,
+koskaan tahdo ylvästellä ja pitää itseäni muita parempana. Sillä
+silloin käyttäydyn niinkuin farisealainen, joka kiitti Jumalaa siitä,
+että oli publikaania parempi; enkö tekisi niin, äitiseni?
+
+-- Niin, olet aivan oikeassa, kultaseni, -- vastasi äiti lempeästi
+hymyillen, -- farisealaisuuttahan se on, kun pitää itseään muita
+parempana.
+
+Elsa ei ollut sanonut mitään koko tämän keskustelun aikana. Kun äiti
+sanoi sokeripalasien tai leivoksien ottamisen varkaudeksi, lyyhistyi
+hän ja kumartui äkkiä katselemaan kuvaa salataksensa hämmästystään.
+Sitten ei hän nostanut silmiään, vaan tuijotti itsepintaisesti pieniin
+kuviin, jotka puseroissaan lykkäsivät käsikärryjä edessään tai
+seisoivat kiviä louhimassa, ja kun äiti lopetti puheensa ja käänsi
+lehden näyttääksensä uuden kuvan, luisui hän hiljaa sohvalta ja juoksi,
+minkä vaan ehti, lastenkamariin kuulemattakaan, että äiti huusi hänen
+nimeänsä.
+
+Oi, kuinka äärettömän onneton hän oli! Hän hiipi nurkkaan sohvan ja
+seinän väliin, istui lattialle ja purskahti itkuun niin katkeraan, että
+hänen sydämensä oli kuin suuri kyynellähde, joka äkkiä tulvii yli
+äyräittensä.
+
+Nyt oli koko hänen elämänsä murtunut, ei hän koskaan enää voisi tulla
+iloiseksi ja onnelliseksi. Sillä eihän ollut mahdollista, että saisi
+anteeksi niin kauhistavan synnin; olihan hän varastanut, ja vielä
+lisäksi valehdellut. Oi, se oli liikaa, ei koskaan kukaan ihminen ollut
+tehnyt niin paljon syntiä kuin hän. "Pahantekijät", he olivat kyllä
+varastaneet, mutta olivatko valehdelleetkin, se ei ollut niin varmaa,
+ja sitten ei heillä ollut hyvää äitiä ja isää niinkuin hänellä, ja
+kuitenkin oli hän tullut niin suureksi syntiseksi...
+
+Ja pikku tyttö lyyhistyi nurkkaansa syntikuorman painostamana,
+jommoista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Nyt eivät enää mitkään
+väärät verukkeet auttaneet, -- semmoiset kuin esim. että leivoksien
+ottaminen, kun oli nälkä, ei ollut juuri mitään pahaa, tai että äiti
+oli ollut hänelle liian ankara -- nyt hän näki syntinsä oikeassa
+valossa, alastomana, inhottavana, ja hän voihkaili ääneen, ensikerran
+tuntiessaan syyllisyyden tuskan sydämessään.
+
+Istuessaan tuossa nyyhkien, hän kuuli oven avautuvan ja jonkun tulevan
+huoneesen. Häntä vavistutti; tiesihän hän, että se oli äiti ja että
+tunnustuksen hetki oli tullut. Mitä äiti sanoisi, kun saisi tietää,
+kuinka syntinen hänen pikku tyttönsä oli. Hän ei koskaan voisi antaa
+anteeksi, ei koskaan tulisi entiselleen, sen Elsa tiesi niin varmaan!
+Ja pieni tyttöraukka kyykistyi kokoon vielä enemmän ja kätki kasvot
+käsiinsä...
+
+Silloin hän tunsi, kuinka äidin käsi tarttui häneen, nosti hänet
+nurkasta ja vei sohvalle.
+
+-- Kuinka on laitasi, tyttöseni? -- kysyi äiti lempeästi, asetti Elsan
+sohvaan viereensä ja sulki hänet syliinsä, -- mikä on saattanut sinut
+niin pahoille mielin, kerro äidille...
+
+Elsa katsahti arasti äitiinsä. Tämän lempeä ääni teki hänen
+tunnustuksensa melkein vieläkin raskaammaksi. Kuinka kauheata olisi
+tuottaa omalle äidilleen niin raskasta surua! Mutta samalla tunsi hän,
+että hänen nyt juuri _täytyi_ puhua.
+
+-- Oi, äiti, on niin hirmuista, -- kuiskasi hän kasvot kätkettyinä
+äidin syliin, -- otin eilen kolme leivosta ruokakammiosta, ja kun äiti
+sitten kysyi, oliko kukaan meistä ottanut leivoksia, vastasin: "ei,
+äiti, en minä!"
+
+Äiti ei ensin vastannut mitään; istui vain liikkumatta käsi Elsan
+vyötäisillä likistäen tyttöstä vastaansa. Elsan tunnustaessa peitti
+ensin puna hänen kasvonsa, jotka sitten heti muuttuivat kalpeiksi.
+Sillä äitiraukalla oli tällä hetkellä kova taistelu taisteltavana,
+hänelläkin. Se ei ollut helpoin kannettava isku, että hänen pikku
+tyttönsä, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu rakastamaan
+Jumalaa, näin syvään oli langennut. Se opetti kuinka vähän on
+luottamista omaan voimaansa, se oli kuritus, joka, kuinka hyödyllinen
+lienee ollutkaan, kuitenkin nyt tuntui kauhistavalta. Mutta Jumala
+antoi hänelle voimaa rukouksessa voittamaan kaikki kapinalliset
+tunteet, ja tuntemaan vain sääliä murtunutta ihmissydäntä kohtaan.
+Katumuksen kyynel, sehän on kallisarvoisin lahja Jumalalle, eikö se
+sitten hänellekin olisi kallis ja pyhä?
+
+-- Lapsukaiseni, -- sanoi hän hiljaisella, liikutetulla äänellä,
+silitellen kädellään Elsan hiuksia, -- olen hyvin pahoillani
+kuullessani sinun niin rikkoneen Jumalan käskyä. Mielelläni annan
+anteeksi, mitä pahaa minulle olet tehnyt, mutta nyt meidän täytyy
+rukoilla Jumalaltakin anteeksi, sillä muuten et saa koskaan rauhaa.
+Sano, tahdothan sen, Elsaseni?
+
+-- Tahdon, -- kuiskasi Elsa ja katsoi pelokkaana äitiin.
+
+Äiti laskeutui nyt polvilleen ja pani kädet ristiin, ja Elsa polvistui
+äidin viereen ja asetti kätensä niinkuin hänkin.
+
+-- Rakas Herra Jumala! -- alkoi nyt äiti vapisevalla äänellä, -- anna
+anteeksi tälle lapsiraukalle hänen syntinsä, ota pois rikos, joka
+rasittaa häntä, puhdista häntä ja auta häntä uuteen elämään! Näethän,
+oi Herra, kuinka kiusaukset kaikkialla väijyvät meitä; suojele nyt tätä
+turvatonta lapsiraukkaa, ja kun vasta kiusaajan ääni houkuttelee häntä,
+ole silloin hänen luonansa ja varjele häntä synnistä. Me rukoilemme
+sitä Jeesuksen nimeen, hänen, joka on luvannut anteeksi antoa ja apua
+syntisille. Amen!
+
+Rukouksen päätyttyä nousivat äiti ja Elsa, ja pikku tyttö heittäytyi
+nyyhkien äidin kaulaan.
+
+-- Oi, äiti, äiti, luuletko todellakin olevan mahdollista, että Jumala
+_voi_ antaa minulle anteeksi? -- kuiskaili hän nyyhkien.
+
+-- Luulen, lapseni, enkä ainoastaan luule, vaan _tiedän_. Se, joka
+sydämestään katuen kääntyy hänen puoleensa, saa aina anteeksi.
+
+-- Oi, äiti, -- huudahti Elsa ja äsken niin levottomat silmänsä
+loistivat ilosta ja onnellisuudesta, -- kuinka Jumala on hyvä, rakastan
+häntä niin, niin että ... niin, en voi sanoakaan, kuinka paljon häntä
+rakastan, yhtä paljon, luulenpa kuin äitiäkin.
+
+-- Oi, paljon, paljon enemmän kuin minua, tulee sinun häntä rakastaa,
+sillä hän on rakastanut sinua niin paljon enemmän kuin minkä minä voin
+tehdä. Mutta nyt, Elsaseni, kun olet saanut maistaa synnin
+anteeksisaamisen suloisuutta, nyt olet myöskin, lapsukaiseni,
+ymmärtävä, että katumuksellasi on arvoa ainoastaan, jos tästä lähtien
+vakavasti pyrit parantumaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi.
+
+-- Niin, äiti, sen tahdon niin mielelläni, -- virkahti Elsa innoissaan
+-- tahdon niin mielelläni tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta kuinka se voi
+tapahtua?
+
+-- Siten, että annat sydämesi Herralle.
+
+-- Mutta kuinka se käy päinsä, kuinka voin antaa sydämeni? -- jatkoi
+Elsa yhtä hartaasti.
+
+-- Voit, lapseni, sanoithan äsken rakastavasi Jumalaa niin suuresti. No
+niin, sinun tulee rakastaa häntä niin, ettei mikään maailmassa niin
+saata sinua murheelliseksi, kuin hänen pahoittamisensa, s.o.
+synninteko. Sehän, Elsani, on antaa sydämensä jollekin, kun suurin
+iloni on tuottaa hänelle iloa, suurin suruni saattaa hänelle surua.
+Tahdotko nyt tulla tuommoiseen sydämensuhteesen Jumalaan, Vapahtajaasi?
+
+-- Sen tahdon, äiti, -- vastasi Elsa vakavan uskollisesti katsoen äitiä
+silmiin, -- tahdon rakastaa häntä niin, niin, ja koettaa kaikki, minkä
+voin, ollakseni häntä murehuttamatta synnin teolla.
+
+Ja pikku Elsa piti sanansa. Hän oli saanut tuntea synnin voimaa ja
+tunnonvaivojen katkeruutta, oli maistanut anteeksisaamisen suloisuutta,
+sentähden oli hän myöskin oppinut käsittämään Jumalan rakastamisen
+salaisuuden.
+
+
+
+
+KAIKISTA HUPAISINTA.
+
+
+Kalle ja Charlie olivat saman vuoden lapsia, melkein yhdenikäisiä,
+sillä Kalle täytti kahdeksan vuotta heinäkuussa, Charlie elokuussa.
+Mutta sepä olikin ainoa yhtäläisyys heissä; muuten olivat he niin
+erilaisia kuin kaksi pientä poikaa vain saattaa olla.
+
+Charlie asui näet suuressa, kauniissa asumuksessa; hänellä oli oma
+huoneensa ja niin paljon leikkikaluja, että tuskin tiesi, mitä niillä
+tekisi. Kalle taas asui ahtaassa, kosteassa huoneessa isän, äidin ja
+kolmen pikku siskon kanssa, ja mitä leikkikaluihin tulee, ei hänellä
+semmoisia koskaan ollutkaan muita, kuin mitkä itselleen teki
+puupalasista ja kuusenkävyistä. Pikku Charliella oli kiiltonappiset
+hienot verkavaatteet, kirjaeltu paidankaulus, kihara, hyvin kammattu
+tukka ja pieni, siistitty nenä. Kalle-raukalla oli aina reikiä
+vanhoissa vaatteissaan, tukka takkuinen ja kampaamatta ja pikku
+nenänypykkä ei suinkaan ollut moitteettoman siistissä tilassa.
+
+Molemmilla pojilla ei ollutkaan mitään tekemistä toistensa kanssa.
+Kalle kuljeskeli kaduilla pienessä kaupungissa, jossa Charlie ja hänen
+äitinsä olivat kesäisin kylpemässä, kerjäsi kylpyvierailta ja sai
+joskus kolikon, jolla osti yhden pennin makeisia eukolta, joka istui
+torinkulmassa myymässä. Ja sill'aikaa oli Charlie äitinsä kanssa
+purjehtimassa tai leikkimässä puistossa ylhäisten kylpyvieraitten
+lapsien kanssa, ja jos pikku pojat joskus sattuivat vastatuksin, niin
+ne vaan epäillen ja ihmetellen katselivat toisiansa.
+
+Mutta sitten tapahtui, että Charlie sai syntymäpäivänänsä lahjaksi
+suuren, kauniin rautavanteen, ja tämä tapahtuma saattoi molemmat pojat
+lähenemään toisiaan.
+
+Sillä jokainen, joka itse on ollut pieni poika tai tyttö, tietää, mikä
+suuri huvi on juosta suuren vanteen perässä, ohjata sitä ojennetulla
+puikollaan ja nähdä, kuinka se tasaisesti ja nopeaan vierii
+hiekkakäytävällä. Kun siis eräänä aamuna pikku Kalle seisoen paljain
+jaloin kivikadulla ja kädet repaleisissa taskuissa kylpyhuoneen puiston
+edustalla katseli hienosti puettujen lasten leikkiä ja sai nähdä
+Charlien juoksentelevan uudella vanteellaan, valtasi hänet äkkiä
+vastustamaton halu itse hetkisen saada maistaa tuota huvia. Ja
+poistumatta hän pysyi aitauksen luona, joka erotti puiston kadusta,
+nousi varpaisilleen voidakseen kurkistaa puistoon ja hartain katsein
+seurata Charlien kaikkia liikkeitä.
+
+Seuraavana päivänä hän tuli jälleen samaan paikkaan ja alkoi samalla
+tapaa kurkistaa nähdäkseen Charlien vannetta. Kuinka paljon lapsia
+siinä olikaan ja kuinka koreilta, ylhäisiltä ne näyttivät kaikkityyni!
+Mutta siitä ei Kalle huolinut ollenkaan, hänellä oli vaan vanne
+mielessään, ja kun hän sai nähdä sen tulla vierivän, Charlien
+ohjaamana, säihkyivät hänen silmänsä, ja hän ajatteli itsekseen, ettei
+varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnellista pikku poikaa kuin
+Charlie oli.
+
+Ja tuossa hän seisoi, katsellen, ihmetellen ja ikävöiden, puolen
+aamupäivää, ja kun Charlie oli pannut luotansa vanteensa ja ryhtynyt
+muihin leikkeihin, puikahti pikku Kalle puistoon ja lähestyi, hiljaa
+hiipien pitkin pensasaitaa paikkaa, jossa Charlie ja muut lapset olivat
+laskemassa "pirum, parum, puff", määrätäkseen kuka haukaksi tulisi.
+
+Vanne oli nojallaan puuta vasten ja maassa oli puikko, jolla sitä
+ohjattiin. Kalle vilkaisi leikkiviin lapsiin, lähestyi vitkalleen
+vannetta ja asettui sitä kaihoten katselemaan. Sitten hän tuli
+rohkeammaksi, kumartui maahan, tarttui ohjauspuikkoon ja alkoi sillä
+sivellä vannetta.
+
+Mutta nytkös nousi meteli muiden lasten joukossa! Leikki taukosi,
+asetuttiin ryhmiin ja silmäiltiin epäillen ja vihamielisesti pikku
+tulokkaasen. Charlie tuli varjelemaan vannettaan ja muutaman
+silmänräpäyksen seisoivat molemmat pojat katsellen toinen toistansa
+sanaa sanomatta.
+
+-- Saanko lainata sen hetkeksi sinun muuta leikkiessäsi? -- kysyi
+vihdoin Kalle hieroen toisella kädellä nenäänsä ja pyyhkäisi sitten
+housuihinsa.
+
+Charlien kauniit kasvot vääntyivät ryppyisiksi inhosta.
+
+-- Hyi, ilkeä poika, -- sanoi hän, tempasi puikon Kallen kädestä ja
+työkkäsi häntä rintaan.
+
+Kalle ei vastannut mitään eikä näkynyt loukkaantuvan Charlien
+epäystävällisyydestä. Hän oli niin tottunut kuulemaan olevansa sekä
+"ilkeä" että "likainen", ettei tuommoinen soimaus juuri huolestuttanut
+häntä. Silmänräpäyksen seisottuaan katsomassa, kuinka Charlie otti
+vanteensa ja vieritti sen kauemmaksi puistoon välttääksensä vastaista
+tuonkaltaista anastamista, mennä sipsutteli hän puistosta yhtä ääneti
+kuin oli tullutkin.
+
+Mutta Charlien vanne ei lähtenyt hänen mielestään; öisin, kun hän oli
+kiivennyt pieneen, ahtaasen ja kovaan vuoteesensa, jossa hän makasi
+yhdessä kahden siskonsa kanssa, ilmestyi se alituisesti hänelle unessa.
+Hän oli näkevinään koko joukon vanteita, toiset toistaan isompia ja
+kauniimpia, jotka pyörielivät torin poikki jyrkkää, kivitettyä mäkeä
+alas hänen asumuksensa luo, ja kun Kalle juoksi ottamaan niitä kiinni,
+hävisivät ne ilmaan.
+
+Ja päivällä oli hän pitkät ajat kurkistamassa pensasaidan yli puistoon,
+ja kun Charlie joskus tuli kadulle ja siellä pyöritteli vannettaan,
+tapahtui useimmiten, että Kalle äkkiä ilmestyi kadun kulman takaa ja
+pikku koiran kaltaisena juoksi Charlien jälestä, oikeaan ja vasempaan,
+sen mukaan, mihin vanne vierähti.
+
+Mutta tämä ei ollut Charlien mieleen. Hän heitti suuttuneita silmäyksiä
+Kalleen ja työkkäsi häntä, kun vaan sai hänet käsiinsä; mutta kun
+Kallen tunkeilevaisuus sittenkin jatkui, meni hän valittamaan
+äidilleen.
+
+-- Äiti, eräs ruma, ilkeä poika on alinomaa jälessäni ja haluaa
+vannettani.
+
+Äiti otti pikku Charlien polvelleen ja silitteli hiljaa hänen
+tukkaansa.
+
+-- Minkätähden sanot häntä ilkeäksi? -- kysyi äiti. -- Ehkäpä pikku
+poikaraukalla ei olekaan mitään vannetta ja mielellään tahtoisi vähän
+pyöritellä sinun omaasi. Kentiesi lainaisit sen hänelle hetkeksi ja
+olisit puhumatta noin epäystävällisesti hänestä?
+
+-- En, sitä en tahdo, -- vastasi Charlie jyrkästi, -- minun mielestäni
+hän on ilkeä, enkä tahdo lainata hänelle vannettani.
+
+Äiti ei vastannut. Hän katsoi vaan poikaa silmiin ja huokasi syvään.
+
+-- Miksi äiti noin huokaa? -- uteli Charlie äreänä, -- onko äiti
+pahoilla mielin?
+
+-- Olenpa niinkin, -- vastasi äiti surumielisesti hymyillen -- minusta
+on ikävää, että olet noin epäystävällinen pienelle köyhälle pojalle.
+Minulle olisi hyvin mieleen, jos hetkeksi tahtoisit lainata hänelle
+vanteesi...
+
+Charlie ei sanonut mitään, tuli vain mielessään ärtyisämmäksi ja oli
+koko päivän hyvin huonolla tuulella. Hän ei voinut saada mielestään
+äidin sanoja: "Minulle olisi hyvin mieleen, jos lainaisit hänelle
+vanteesi"; mutta hän ei myöskään saattanut tehdä äidille tätä iloa. Tuo
+tyhmä, ilkeä poika! Charlie mielestään oikein vihasi häntä. Ja
+nähdessään Kallen kadulla juoksi hän pitkät matkat välttääkseen häntä,
+sillä Kallen läsnäolo alkoi saattaa hänen omantuntonsa vähän
+levottomaksi. Mutta hän ei _tahtonut_ lainata hänelle vannettaan, ei,
+ei mistään hinnasta.
+
+Näin kului pari päivää, jolloin Charlie leikki ja huvittelihe tapansa
+mukaan, ja Kalle, myöskin tapansa mukaan, kerjäsi, näki nälkää ja sai
+nuhteita.
+
+Mutta sitten tapahtui Charlielle suuri onnettomuus. Hän ja pari muuta
+poikaa kiipesi korkealle kivelle, ja, heidän mennessään alas, luiskahti
+Charlien jalka ja hän putosi suinpäin maahan. Häntä hävetti
+kömpelyytensä, hän koetti nousta ylös ja näyttää urhealta; mutta se ei
+käynyt päinsä, tuntui niin kummalliselta, aivan kuin kenkä olisi
+jalasta pudonnut. Ja kun äiti näki hänet, alkoi hän itkeä, ja eräs
+herra otti hänet käsivarsilleen ja kantoi kotiin, jossa hänet varovasti
+pantiin vuoteesen.
+
+-- Anna anteeksi, äitiseni, anna anteeksi, -- nyyhki Charlie kalpeana,
+säikähtyneenä. Hän ei oikein tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta
+mielestänsä oli kaikki niin kamalaa, ja pahinta kaikista nähdä, kuinka
+äiti itki...
+
+Nyt tuli lääkäri, sitoi Charlien katkenneen jalan ja sanoi, että hänen
+täytyi maata aivan liikkumatta, niin tulisi pian terveeksi.
+
+Niin, näin oli kyllä helppo sanoa, mutta ei niinkään helppoa tehdä.
+Alussa kävi jokseenkin hyvin; Charliella oli kuumetta, oli väsynyt ja
+nukkui paljon. Mutta kun jalka alkoi parata, ja hän omasta mielestään
+oli aivan terve, lääkäri kun vaan ilkeydestä piti häntä sängyssä,
+silloin heräsi hänessä kaikenlaisia pahoja ajatuksia. Ajatelkaa, maata
+tässä ummehtuneessa, kuumassa huoneessa, kun ulkona oli niin kaunis
+ilma, kun kaikki muut lapset huvikseen leikkivät puistossa! Ei saanut
+olla leskisillä, ei haukkasilla, ei pyöritellä suurta, komeata
+vannettaan, jota niin taitavasti osasi ohjata! Ja jos hän ei vain olisi
+tuntenut itseään niin terveeksi, ei olisi ollut niin vakuutettu, että
+jos vaan _saisi_, hän kyllä _voisi_ nousta ylös ja juosta kuinka paljon
+tahansa!
+
+-- Äiti, on niin kauhean ikävää, -- valitteli Charlie-raukka maatessaan
+tuossa suuret painot jalassaan, ettei tulisi ontuvaksi, -- eikö äiti
+voi keksiä mitään hupaista?
+
+-- Voinpa, poikani, -- vastasi äiti, joka istui Charlien vuoteella ja
+piti pojan kättä omassaan, -- tiedänpä jotakin hupaista, kaikkein
+hupaisinta, mitä ajatella voit, jotakin, joka aina on hupaista, joko
+sitten makaat sängyssäsi tai juokset ulkona tai istut lukemassa
+läksyjäsi.
+
+-- Ja mitä se sitten on? -- ihmetteli Charlie hyvin uteliaana, mutta
+samalla vähän epäillen äidin sanoja.
+
+-- Niin, -- sanoi äiti, -- kerron sinulle pienen sadun, sadun, joka
+selittää sinulle, mikä on kaikkein hupaisinta kaikista.
+
+Äiti siirtyi lähemmäksi Charlieta, otti hänen kätensä käsiinsä ja alkoi
+sitten pojan uteliaana ja hartaana katsoessa häntä kasvoihin:
+
+-- 'Monta tuhatta vuotta sitten seisoi eräänä iltana mies ja vaimo
+suljetun portin edessä, joka vei kauniimpaan yrttitarhaan, mitä
+ihmissilmä koskaan on nähnyt täällä maailmassa. Portin sisäpuolella
+tuoksui ihanimpia kukkasia, satakielen sävelet soivat illan
+hiljaisuudessa, lirisevät puroset kimaltelivat tiheissä pensastoissa ja
+heijastivat kuun, joka ylhäältä taivaankannelta valaisi Eeden'in ihanaa
+yrttitarhaa.
+
+Mutta siellä missä mies ja vaimo seisoivat, siellä oli tyhjää ja
+autiota. Edessään oli laaja lakeus yksitoikkosena, ja ainoan vaihtelun
+siinä tarjosi heille omat, tummat varjonsa. Kylmä tuuli puhalsi
+lakealta; vaimo väristen painautui miehen suojaan, molemmilla oli
+karvaiset hameet eläimen nahoista, mutta jäinen viima värisytti vaimoa,
+joka vain oli tottunut Eeden'in yrttitarhan lauhkeisiin tuulahduksiin.
+
+Oi, kuinka toisin oli vain muutama tunti sitten, kun Aadam ja Eeva
+kävelivät kauniissa paratiisissa, nauttien siitä ihanuudesta, joka
+ympäröi heitä ja kiitollisilla sydämillä ylistäen Herraa Jumalaa, joka
+oli herättänyt heitä tähän ihanaan elämään!
+
+Voi kuinka katkeria kyyneleitä he nyt vuodattivatkaan
+seisoessaan tuossa Eedenin suljetun portin edessä, itkien hävinnyttä
+viattomuuttaan! Kuinka katumuksen tuska särki sydäntä! Miksi, oi, miksi
+he eivät olleet Herralle Jumalalle kuuliaiset; mikseivät antaneet
+hänelle sitä ainoata, minkä vaati, hänelle, joka oli antanut heille
+kaikki, elämän, terveyden, rakkauden, onnen? Mutta kaikki nämä
+kysymykset olivat liian myöhäiset, -- mikä kerran oli tapahtunut, sitä
+ei voinut katumus eikä rukoukset muuttaa, -- säälimättä välkkyi enkelin
+säkenöivä säilä Eedenin suljetulla portilla, ja Aadamille ja Eevalle
+oli elämä yhtä tyhjä ja kolkko kuin lakeus heidän edessään.
+
+He istuutuivat vähän matkaa Eedenin portilta. Aadam nojasi päätään
+käteensä ja tuijotti toivottomana eteensä, Eeva istui kyyryllään hiljaa
+nyyhkyttäen...
+
+Suuri, musta pilvi varjosti kuun ja nummi heidän edessään peittyi
+pilkkopimeään.
+
+Istuessaan siinä, saivat he äkkiä pimeässä kuulla vienoa vikinää,
+tuolla taas, sitten useammalta taholta, kunnes koko ilmapiiri oli
+ikäänkuin täynnänsä itkevien lapsien uikutusta.
+
+-- Mitä se on? -- kuiskasi Eeva ja hiipi vavisten Aadamin luo, -- mitä
+se on, joka uikuttelee ikäänkuin olisivat ne ääniä omasta sydämestämme?
+
+-- Voi, voi, -- kuuli hän vieressään vienon valittavan äänen -- on niin
+surullista, säälittää niin teitä, ihmislapsi-raukkoja, mutta minun
+täytyy jättää teidät. Tuolla kauniissa yrttitarhassa, siellä viihdyin
+niin hyvin, sinne olisin ainiaaksi jäänyt luoksenne, mutta täällä
+ulkona synnissä, surussa ja pimeässä, täällä en voi elää. Kun Eedenin
+yrttitarha on suljettu, täytyy minun lähteä pois maan päältä.
+
+-- Kuka olet? -- kysyivät Aadam ja Eeva.
+
+-- Olen noita pieniä ilonenkeleitä, jotka alituisesti ympäröivät teitä,
+kun kävelitte Eedenin yrttitarhassa, -- vastasi vieno ääni, -- nimeni
+on "hyvän omantunnon ilo". Mutta täällä ei minun sovi olla, täällä on
+pimeää ja ilotonta, ja huomaan, ett'emme enää, te ja minä, ymmärrä
+toisiamme. Voi, voi, minun täytyy pois maan päältä!
+
+Taas kuulivat Aadam ja Eeva vienon vikinän, -- sitten ilmassa surkean
+suhinan, niinkuin soitinkieli jossakin olisi katkennut, ja kun he
+katsoivat ylös, huomasivat he jotain valoisan utuista häviävän tummaan
+avaruuteen.
+
+-- Voi, -- kuulivat he samassa aivan vieressään toisen äänen
+valittelevan, -- minua pahoittaa niin jättää teitä, ihmisraukkoja,
+mutta minun on mahdoton jäädä. Minun täytyy päästä pois niin pian kuin
+mahdollista.
+
+-- Ja kuka sinä sitten olet? -- huokasi Eeva.
+
+-- Olen terveyden ilonhenki, -- vastasi vieno ääni kiireesti, -- ja
+täällä ei ole mitään sijaa minulle. Tauteja, kärsimyksiä kaikenlaisia
+tulee teille, en voi jäädä tänne kauemmaksi, hyvästi!
+
+Taas kuulivat he tuon kummallisen, valittavan äänen, ikäänkuin
+katkenneesta kielestä lähteneen, taas näkivät he jotakin valoisaa
+häviävän avaruuteen...
+
+Ja sitten kuului valittavien äänien kööri huokailevan heidän
+ympärillään. "Minä olen yksimielisyyden ilonhenki", kuiskaili joku,
+"tuolla sisässä elitte rauhassa ja sovussa, täällä ulkona riitelette ja
+taistelette keskenänne, minun täytyy pois, pois, hyvästi!" -- "Olen
+kuuliaisuuden ilonhenki", -- huokaili toinen, "minun on vilu
+läheisyydessänne, sillä rikoitte Jumalan käskyn, en voi jäädä,
+hyvästi!"
+
+Ja koko avaruus näkyi täynnänsä surusäveliä, ja toinen valo-olento
+toisensa perästä liiteli pois ja hävisi ainiaaksi yläilmoihin.
+
+Vihdoin oli kaikki hiljaista. Pienien ilohenkien koko joukko oli
+hävinnyt, ja oli ikäänkuin pimeys synkemmin, raskaammin olisi
+painautunut arolle.
+
+Eeva väänteli käsiään ja uikutti ääneen.
+
+-- Kaikki ilo on paennut maan päältä, -- huokasi hän, -- rauha,
+yksimielisyys, terveys, kaikki, kaikki on poissa, kaikki on vain syntiä
+ja tuskaa!
+
+Silloin tuli kuu näkyviin suuren, mustan pilven alta ja sen valossa hän
+näki lähellään pienen valkoisen olennon istuvan kyyryllään ja
+tuijottavan häneen surullisin, kysyvin katsein.
+
+-- Kuka olet? -- kysyi Eeva tauoten hetkeksi nyyhkyttämästä.
+
+-- Olen rakkauden ilonhenki, iloitsen, kun muut tehdään onnelliseksi,
+-- vastasi pikku olento, -- mutta minun täytyy nyt mennä pois, en voi
+jäädä, kun kaikki toverini ovat jättäneet minut. Ja mitäpä on minulla
+enää täällä tekemistä, ihmiset vihaavat toisiaan ja ovat riitaisia,
+erimielisiä, ei ole rakkautta enää, voi teitä, ihmisraukkoja, voi
+teitä, kun minunkin täytyy jättää teidät! -- Ja hän nousi, levitti
+pienet, valkoiset siipensä ja kohosi verkalleen ilmaan.
+
+Mutta silloin Eeva ryntäsi esille, tarttui hänen toiseen siipeensä ja
+koetti pidättää häntä.
+
+-- Laske, laske minut lentämään, -- kuiskasi pienokainen surkeasti --
+tiedäthän, ettei enää ole rakkautta, ei rauhaa maan päällä, kuinkapa
+silloin voisin jäädä luoksenne.
+
+-- Voit, -- huusi Eeva epätoivossaan, -- sinä voit! Vaikkapa emme enää
+voi iloita omasta puolessamme, vaikkapa rakkaus, rauha, terveys ja
+toivo on paennutkin meistä, kun synti on tullut sydämiimme, niin sinua,
+juuri sinua, joka olet muiden onnellisiksi tekemisen ilo, tahdomme ja
+voimme pidättää.
+
+Ja niin alkoivat he taistella keskenään; pikku henki rimpuili
+rimpuilemistaan irti päästäkseen, mutta Eeva piti lujasti kiinni
+siivistä. Ja kun he siinä ponnistelivat, katkesivat molemmat hennot
+siivet ja tuo pieni olento kaatui verta vuotaen maahan.
+
+Hämmästyneenä ja peloissaan tuijotti Eeva siipiin, joita vielä piti
+kädessään. Olihan tosin nyt pikku ilonhenki tänne jäänyt, mutta
+silpoutunut, verissään, siivetön, kipujen lapsi, kuten hänkin.
+
+Ja Eeva istui maahan ja alkoi jälleen itkeä. Silloin tunsi hän jonkun
+koskevan käteensä ja valittavan äänen kuiskailevan: "sido haavani!"
+
+Hän nosti silmänsä; vieressään seisoi pikku siivetön olento pyytäen
+apua. Itsekäs surunsa taukosi heti; hän otti pienokaisen polvelleen,
+puhdisti haavat, sitoi ne nahkapalasilla, jotka repi hameestaan, johon
+oli puettu. Ja tätä tehdessään, unhotti hän kokonaan omat kipunsa, ja
+kun pienokaisen silmät kiitollisina hymyilivät hänelle, tunsi hän ensi
+kerran, paratiisista karkoitetuksi tultuaan, uuden, oudon ilontunteen,
+ilon siitä, että oli voinut muita auttaa.
+
+Siitä päivin on pikku ilonhenki uskollisesti jäänyt ihmisten luo ja
+koettanut ilahuttaa ja lohduttaa heitä. Tunnonrauhan, terveyden, levon
+ja toivon henget, kaikki ovat hävinneet maan päältä, kun synti tänne
+tuli; mutta rakkauden ilonhenkeä ei Eeva voinut laskea, ja
+vaikeimmissa, syvimmissä suruissamme tulee aina tuo pikku henki, jota
+ihmiset niin usein halveksivat, kun se on silpoutunut, siivetön,
+näyttämään meille, että rauha, terveys, toivo, luottamus,
+kärsivällisyys voitetaan jälleen, kun vaan ihminen unhottaa itsensä ja
+koettaa toimittaa muille iloa.'
+
+-- Niin, nyt on, Charlieseni, satuni loppunut, mutta nyt tiedät
+myöskin, mikä on kaikkein hupaisinta maailmassa: koettaa tehdä muita
+onnellisiksi.
+
+Äiti vaikeni, ja Charlie ei vastannut heti; äidin kertomus antoi
+hänelle paljon ajattelemisen aihetta.
+
+-- Äiti, -- sanoi hän vihdoin, -- mielestäni Eeva käyttäytyi hyvin
+tyhmästi. Hänen sijassaan olisin kiiruhtanut pidättämään muitakin
+ilonhenkiä ja riistänyt heiltäkin siivet, silloin olisi ollut paljon
+hauskempaa täällä maan päällä.
+
+ -- Mutta hän ei ehtinyt, Charlieseni, lensiväthän ne niin nopeaan
+pois, ja oli niin pimeä, ettei voinut niitä nähdä. Olkaamme kiitolliset
+Eevaraukalle, että hän voi _yhdenkin_ ilon meille pidättää.
+
+Taas Charlie mietti hetkisen.
+
+-- Mutta äiti, -- sanoi hän sitten arvellen, -- minusta on mieluisampaa
+itse huvitella kuin toimittaa sellaista muille.
+
+-- Oletko sitä koskaan koettanut? -- kysyi äiti hymyillen, -- oletko
+koskaan koettanut unhottaa itseäsi ja hankkia muille iloa?
+
+-- En, sitä en koskaan ole tehnyt, -- vastasi poika avomielisesti.
+
+-- No, kuinka sitten voit tietää, eikö juuri se olisi kaikkein
+hupaisinta. Mitä, jos kerran vain koettaisit! Olet nyt sairas, etkä
+saata ehkä pitkään aikaan juoksennella niinkuin ennen, ja tuolla ulkona
+porstuassa on vanteesi, ja tiedän erään pienen, köyhän pojan, joka
+mielellään tahtoisi sitä hetkisen pyöritellä. Mitäpä, jos nyt
+täyttäisit hänen toivomuksensa, niin, jos vielä lahjoittaisitkin
+hänelle vanteen, jota et kumminkaan pitkään aikaan voi pyöritellä.
+
+Charlie-raukka tuli purppuranpunaiseksi tästä ehdotuksesta, ja
+silmänräpäyksen tuijotettuaan äitiin vavahti alahuuli ja kyyneleet
+tulivat silmiin.
+
+-- En, äiti, -- huudahti hän malttamattomasti, -- sitä en tee, en tahdo
+antaa pojalle vannettani.
+
+-- Kas niin, Charlieseni, älä itke, -- sanoi äiti mielistellen, -- ei
+kukaan sinua pakota, jos et tahdo antaa vannettasi, niin en sinua
+pyydä. Nyt emme enää puhu vanteesta, mieti asiaa itseksesi, ja rukoile
+oikein Jumalaa, että hän tekee sydämesi rakastavaksi ja anteliaaksi.
+
+Charlie ei vastannut, ja, niinkuin äiti oli sanonut, sinä päivänä ei
+enää puhuttu vanteesta. Mutta iltasella, kun Charlie oli lukenut
+tavallisen rukouksensa, lisäsi hän: "Hyvä Jumala, tee niin, että
+_tahdon_ antaa pojalle vanteeni, amen!"
+
+Yöllä hän alinomaa näki unta Kallesta ja vanteesta. Milloin hänestä
+Kalle seisoi sängyn luona ja veti painoja, jotka riippuivat hänen
+kipeässä jalassaan ja hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut esille
+ainoatakaan ääntä. Milloin näki hän unta, että Kalle vihdoin oli saanut
+vanteen ja takoi sitä suurella vasaralla laulaen, niinkuin Charlie
+kerran oli kuullut sepän laulavan:
+
+    Ho hei, ho hei!
+    Takoa kalkutelkaa!
+    Takoa kalkutelkaa!
+    Ho hei, ho hei!
+
+Seuraavana päivänä oli Charliella kova taistelu taisteltavana.
+Itsekkäisyytensä ei tahtonut antaa perää, hänestä oli mieletöntä äidin
+pyyntö, että antaisi pois kauniin, oivallisen vanteensa. Mutta samalla
+oli jotakin hänessä, joka ei jättänyt häntä rauhaan: hän tunsi halun
+saada maistaa tuota iloa, josta äiti niin paljon oli puhunut, tunsi
+kummallista utelemista, olikohan äiti todellakin oikeassa väittäessään,
+että hupaisinta kaikista oli tehdä muita iloisiksi.
+
+Näin kului hetki hetkeltä, mutta juuri ennen päivällistä, kun äiti
+istui Charlien vuoteella ja puheli hänen kanssansa, sanoi pieni poika
+äkkiä:
+
+-- Äiti, tahdon antaa pojalle vanteeni. Laita niin, että hän tulee
+tänne, niin saamme antaa hänelle sen.
+
+Äiti tuli niin iloiseksi tätä kuullessaan, että kyyneleet nousivat
+hänelle silmiin. Hän kumartui, syleili ja suuteli pikku poikaansa monta
+kertaa. Sitten hän soitti palvelijatarta sisään ja käski hänen mennä
+etsimään pientä Kalle-nimistä poikaa, joka asuisi torin viereisellä
+mäellä.
+
+Sill'aikaa äiti toi sisään vanteen, jonka asetti vuoteen viereen, jotta
+olisi saatavissa, kun Kalle tuli.
+
+Tämä ei kauan viivytellyt. Oli tapansa mukaan mennyt torille
+kuljeskelemaan, kun palvelijatar sai hänet nähdä ja otti hänet
+mukaansa.
+
+Likaisena, repaleisena, paljain jaloin, kuten aina, hän palvelijattaren
+perästä porstuan ja salin kautta tuli huoneesen, jossa pikku Charlie
+vuoteellaan odotti häntä. Kalle-raukka oli hyvin hämillään; hän ei
+käsittänyt, mitä tämä kaikki tarkoitti. Vanhaa, kulunutta lakkiaan piti
+hän molemmin käsin ja pureskeli sen reunaa, siten salataksensa
+hämmästystään.
+
+Kun äiti sai nähdä hänet, otti hän ystävällisesti hänen pienen likaisen
+kätensä omaansa ja vei hänet sängyn luo.
+
+-- Tässä on pieni sairas poika -- sanoi hän hymyillen, -- joka
+mielellään tahtoo tavata sinua, koska hänellä on sinulle vähän
+sanomista.
+
+Hetkisen aikaa katsoivat pikku pojat toisiaan silmiin sanaakaan
+sanomatta. Sitten Charlie äkkiä otti vanteen ja ojensi sen Kallelle,
+katsellen äitiinsä.
+
+-- Saat sen, -- sanoi äiti hymyillen, -- saat sen lahjaksi, se on tästä
+lähtien _sinun_. Charlie antaa sen, ja sinä saat sillä tehdä, mitä
+tahdot.
+
+Ei kukaan uskone Kallea kiittämättömäksi pojaksi, mutta hän oli niin
+ällistynyt ja hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan. Kun Charlie
+tarjosi vanteen, tarttui hän siihen kiireesti ja seisoi sitten aivan
+ääneti ja liikkumatta tuijottaen siihen. Ei, se ei voinut olla totta,
+oli vaan unta kaikki tyyni. Vanne ... vanne, jota hän niin paljon oli
+ajatellut, niin halusta tahtonut pyöritellä edes kerrankin, sekö olisi
+hänen ... hänen. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Ei hän uskaltanut
+puhua, ei liikkua, peljäten ihanan unelman silloin häviävän.
+
+-- Saat sen, Kalle kulta, -- toisti äiti, -- se on omasi, saat mennä ja
+pyöritellä sitä niin paljon kuin tahdot.
+
+Silloin Kalle heräsi huumauksestaan ja käsitti, että vanne todellakin
+oli hänen. Mutta ilonsa oli niin valtaava, ettei hän nytkään voinut
+sanoa mitään, vaan purskahti remakkaan nauruun. Sitten hän kääntyi ja
+aikoi juosta ulos, mutta äiti pysähdytti hänet.
+
+-- Nyt sinun ensin tulee kiittää sairasta poikaa, joka on sinulle
+tahtonut luovuttaa vanteensa.
+
+-- Kiitos, -- sanoi Kalle heti ojentaen pienen likaisen,
+mielenliikutuksesta vapisevan kätensä Charlielle. Sitten riensi hän
+ulos minkä ennätti, palaen innosta saada pyöritellä uutta vannettaan.
+
+Charlie katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä.
+
+-- Kuinka hän oli kummallinen, äiti, minkätähden hän noin nauroi?
+
+-- Niin, poikaseni, sen hän teki, koska oli niin riemuissaan ja
+onnellinen, että oli aivan suunniltaan. Luulen, Charlieseni, ettei
+tällä hetkellä ole koko maailmassa niin iloista ja onnellista ihmistä
+kuin Kalle, kun hän nyt ensi kerran pyörittelee uutta vannettaan. Eikö
+mielestäsi ole hyvin hauskaa ajatella, että hän sinun kauttasi on näin
+onnelliseksi tullut?
+
+Charlie mietti hetkisen.
+
+-- On, -- vastasi hän, -- on kyllä hauskaa, äitiseni. Mutta mielestäni
+olisi hauskempaa, jos _minäkin_ olisin terve ja saisin nähdä, kuinka
+hupaista Kallella on.
+
+-- Mutta jos niin olisi, poikani, et luultavasti koskaan olisi antanut
+Kallelle vannettasi. Jumala on pannut sinut tautivuoteelle
+opettaaksensa sinua käsittämään, että itse ollessamme murheellisia ja
+onnettomia meidän tulee etsiä onneamme tekemällä toisia iloisiksi.
+Käsitätkö sen, poikani?
+
+-- Käsitän, -- vastasi Charlie miettien.
+
+-- Ja olinhan oikeassa sanoessani olevan kaikkein hupaisinta unhottaa
+itsensä ja hankkia muille onnea?
+
+-- O-olit, -- vastasi Charlie yhtä miettivästi ikäänkuin hän
+mielestänsä kumminkin kernaasti ajattelisi vähän itseänsäkin.
+
+Mutta iltasella, kun Charlie oli lopettanut tavalliset rukouksensa, hän
+taas pani kädet ristiin ja rukoili hartaasti:
+
+-- Hyvä Jumala, laita niin, etten ajattele omaa itseäni ja huviani,
+vaan ainoastaan sitä, kuinka tekisin muita iloisiksi ja onnellisiksi.
+Ja anna minun oikein, oikein sydämestäni suoda Kallelle vanteeni. Tee
+se, Jeesuksen tähden. Amen.
+
+
+
+
+"ISÄ MEIDÄN."
+
+
+Oi, kuinka ihana kesäpäivä! Kuinka kirkas ja korkea taivas, kuinka
+kirkkaana sinikukka loisti viljapellossa, kuinka apilas tuoksui, kuinka
+valkoiset, keltaset, punakirjavat pikku perhoset liitelivät lämpimässä,
+ihanassa kesäilmassa! Oi, kuinka hauskaa oli sellaisena päivänä
+kierrellä maita, metsiä, pyytää perhosia niityllä, poimia kukkia,
+loikoa metsässä pehmosella sammalvuoteella ja kuunnella, kuinka
+suhisee, kihisee kuusen oksilla! -- Kaikkihan on hupaista semmoisena
+päivänä. Hupaista oli nousta aikaseen aamulla, kun kaikki vielä
+luonnossa oli hiljaa, nukuksissa, ja sitten mennä Greetan kanssa
+niitylle katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin, ja kuulemaan heidän
+ammumistaan raittiissa aamuilmassa; hupaista oli äidin kanssa kävellä
+mökeissä väkeä tervehtimässä; hupaista istua venheessä auttamassa
+suurta veljeä, kun tämä meni kalastamaan. Mutta kaikkein hupaisinta oli
+käydä asioilla rovastissa, joka asui neljännespeninkulman päässä. Sillä
+tie sinne oli niin kaunis, niin kaunis metsän kautta, niittyjen poikki,
+ja kun tuli perille, niin rovastin rouvalla aivan varmasti oli jotakin
+hyvää tarjottavana.
+
+Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että pikku Ebba tänään heräsi
+sanomattoman hyvänvoinnin tunteella. Sillä ilma oli, kuten sanottu,
+loistavan ihana, ja isä oli edellisenä iltana sanonut: "Huomenna,
+lapseni, jos ei sada, saat mennä rovastinpappilaan suorittamaan
+sanomalehtitilauksen".
+
+Nyt oli pikku Ebba, harjattuna, pestynä, puhtaassa esiliinassaan,
+isänsä edessä saamassa ohjekäskyä.
+
+-- Kas tässä, pienoiseni, -- sanoi isä antaen Ebballe viiden markan
+setelin ja markan, -- tässä on rahat. Ne jätät nyt sedälle, sanot
+terveisiä isältä ja kiität kaikesta vaivasta, mitä sedällä on ollut.
+Ymmärrätkö, lapseni?
+
+-- Ymmärrän, isäni, -- vastasi Ebba, otti rahat ja katsoi isään
+vakavin, huolellisin silmin.
+
+-- Mutta kuinka nyt teemme, jott'et kadota rahoja, -- jatkoi isä, --
+ehkä panemme ne johonkin? Jos otat pikku nenäliinasi, niin sidomme
+rahat siihen.
+
+-- Ei, isäni, -- vastasi Ebba yhtä vakavana, -- ei käy päinsä. Sillä
+silloin saattaa tapahtua, että unhotan nenäliinassa olevat rahat, otan
+sen taskusta ja kadotan sen. Sillä tällä tavalla usein kadotan
+nenäliinoja.
+
+-- Mutta, rakas lapseni, silloin en tiedä, uskallanko lähettää sinua,
+-- vastasi isä nauraen -- jos olet tuommoinen pikku hutilus, niin ehkä
+kadotat rahatkin.
+
+-- En, isä, sitä en tee, -- vakuutti Ebba uskollisesti, -- rahoja en
+kadota koskaan, sillä niitä minulla on niin harvoin; kun niitä on, niin
+ajattelen aina minulla niitä olevan, ja silloin en voi kadottaa niitä.
+Pidän ne näin, isä, enkä avaa kättäni ainoatakaan kertaa.
+
+Ja hän ojensi pikku kätensä, jossa piti rahat niin lujaan, ikäänkuin
+olisi peljännyt jonkun ryöstävän ne häneltä.
+
+-- Niin, laita nyt, että oikein toimitat asiasi, -- sanoi isä hymyillen
+ja taputti Ebbaa poskelle, -- silloin isä näkee, että hänellä on jotain
+hyötyä pikku tytöstänsä. Hyvästi nyt, terveisiä sedälle, ja tule
+ajoissa kotiin päivälliseksi!
+
+Pikku Ebba nousi varpailleen, kiersi kätensä isän kaulan ympäri, pani
+suunsa suppuun jäähyväis-suudelmaa varten ja juoksi sitten ulos
+innoissaan päästä niitylle kukkien luo ja kuulemaan linnunlaulua sekä
+toivoen saavansa pappilassa leikkiä ja muuta huvitusta sekä makeisia.
+
+Ensi osan matkasta, s.o. maantiellä kulkiessaan, käveli Ebba tasaisin,
+vakavin askelin, otsa rypyssä ja yhä silmäillen käteensä, jossa lujasti
+säilytti hänelle uskotun aarteen. Mutta kun hän poikkesi niitylle,
+jonka poikki oikotie vei metsään, silloin vakavuus käynnissä ja
+katseessa hälvenemistään hälveni. Oi, kuinka hauska tuo niitty! Tuolla
+oli päivänkukkia niin tiheässä, että näyttivät valkoisilta
+lumentäpliltä vihantavalla kedolla. Tuolla, tuolla ojanreunalla kasvoi
+varmaankin mansikoita, olivatkohan jo kypsiä? Ebban täytyi
+välttämättömästi ottaa siitä selvä. Ja hän poikkesi polulta, astui
+ojaan ja sitten toiselle puolelle, sai esiliinansa kurttuiseksi ja
+pikku jalat mutaisiksi. Mutta se ei ollut mitään, sillä hän löysi
+kokonaista neljä mansikkaa, ensimmäiset tänä vuonna, ja vaikka täytyi
+tunnustaa, etteivät ne vielä olleet oikein kypsiä, ainoastaan noin
+puoleksi, niin ei hän voinut olla poimimatta niitä ja pistämättä heinän
+korteen.
+
+Kumminkaan ei hän sill'aikaa unhottanut rahojaan; pannessaan mansikat
+korteen, hän piti rahat polvellaan ja puristi ne sitten taas tiukasti
+käteensä. Heinän kortta mansikkoineen hän piti toisessa kädessä; sen
+hän antaisi Malin-tädille ja ajattelepa, kuinka iloiseksi ja
+hämmästyneeksi tämä tulisi, kun saisi kypsiä tai kypsymäisillään olevia
+mansikoita!
+
+Ebba riensi nyt eteenpäin, hyppäsi pienen ojan yli ja tuli polulle,
+joka vei metsään. Täällä metsässä oli vielä paljon hauskempaa. Täällä
+lauloivat linnut niin suloisesti, täällä auringon säteet niin kauniisti
+kimaltelivat kuusien välissä, ja, oi kuinka houkuttelevalta kuului tuo
+alituinen suhina ja rasahtaminen synkässä metsässä. Ebba ihmetteli
+aina, mitä syvimmässä metsässä olisi. Oliko siellä maahisia ja
+peikkoja, joista vanha Loviisa tiesi kertoa niin monta satua? Mutta
+äiti sanoi aina, ettei semmoisia ollut olemassakaan. Mutta mitä se
+sitten oli, joka oli niin kummallista tuolla metsässä? Olihan oikein
+kammottavaa, kävihän hän täällä niin yksinänsä, jospa kumminkin olisi
+maahisia ja peikkoja, ja jos äkkiä saisi kuulla taottavan tuolla suuren
+kiven sisässä, ja pikku kääpiö ilmestyisi ja houkuttelisi häntä
+vuoreen. Hui, kuinka kauheata oli ajatella semmoista! Pelokkaana hän
+katseli ympärilleen ja joudutti vielä enemmän askeleitaan. Mutta
+silloin muistui hänelle mieleen pieni virrenvärssy, jonka usein oli
+kuullut äitinsä lausuvan:
+
+    Korkeudesta taivahan
+    Pimeimmälläkin polulla
+    Silmä valpas Jumalan
+   _Valon on loiste minulla_.
+
+Hän toisti tuon pienen värssyn pari kertaa, ja vaikka sydän vielä
+levottomasti sykkieli, tyyntyi hän tyyntymistään ja vihdoin oli hänestä
+niin suloista, ikäänkuin ei kääpiöt ja peikot, vaan Jumalan enkelit
+olisivat olleet häntä saattamassa.
+
+Metsästä tultuaan kulki hän ensin koivikon kautta, sitten jälleen
+niityn poikki. Hänen mielestään oli niin reipasta ja iloista täällä
+päiväpaisteisella niityllä. Äkkiä näki hän suuren perhosen lähtevän
+lentoon ojan reunalta. Se oli kaunihin perhonen, minkä hän koskaan oli
+nähnyt; siipensä säteilivät kaikenmoisissa komeissa värivivahduksissa.
+Oi, jos onnistuisi saada se kiinni! Eipähän se olisikaan niin vaikeata
+-- se lenteli niin alhaalla, aivan Ebban edessä! Ja pikku tyttö alkoi
+juosta oikeaan ja vasempaan, kaikenlaisissa mutkissa, miten vaan
+perhonen lensi. Mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni; Ebba oli niin
+lähellä, niin lähellä, mutta juuri kun oli saamaisillaan sen käteensä,
+lensi perhonen pakoon. Pikku tyttö juoksi niin, että posket punottivat,
+silmät säihkyivät, mutta ei se auttanut. Kun hän tuli aidan luo, joka
+vähän viivähdytti häntä, lensi perhonen ketterästi aidan yli ja hävisi
+sinitaivaalle.
+
+Ebba pysähtyi hetkeksi ja hengähti. Niin, sitä ei nyt voinut auttaa,
+perhonen lentäköön matkaansa, sitä ei voitu saavuttaa. Hän silmäili
+ympärilleen; tuolla ojan toisella puolella oli jalkaportaat, joita piti
+astua. Hän hyppäsi siis ojan yli, juoksi pitkin aitaa ja kiipesi
+portaille. Mutta juuri päästyään ylimmäiselle astuimelle, huomasi hän
+ettei enää pitänytkään vasenta kättään suljettuna, vaan että hän sillä
+oli tarttunut aidanseipääseen. Rahat! Hän säikähtyi niin, että heti
+hellitti kätensä ja tuijotti tuohon avonaiseen kädenpohjaan. Mutta
+siinä tietysti ei ollut mitään rahoja. Mansikkakorsi oli kyllä vielä
+tallessa, mutta rahat, ne olivat poissa, ne oli hän kokonaan unhottanut
+niin innokkaasti ajaessaan perhosta takaa.
+
+Pikku Ebba-raukka oli aivan epätoivoissaan tämän huomatessaan, ettei
+voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan itkeä nyyhkytteli seisoessaan tuossa
+aidan portailla.
+
+Mutta kun ensimmäiset katkerimmat kyyneleet oli itketty, astui hän
+portaita alas ja alkoi etsiä rahoja maasta. Mutta vaikka kuinkakin
+etsiskeli ruohikossa, oli kumminkin mahdotonta löytää niitä; rahat
+olivat ja pysyivät poissa.
+
+Hän istui kivelle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ajatella
+onnettomuuttaan. Mitäs tekisi hän? Jatkaa matkaa rovastin luo, sitä hän
+ei voinut, kun ei ollut mitään rahoja jättää hänelle. Kotiin ei
+uskaltanut mennä, sillä isä varmaan tulisi hyvin, hyvin vihaiseksi, kun
+hän oli ollut niin huolimaton, hän, joka niin varmaan oli luvannut
+pitää vaarin rahoista. Ja Malin-tädin makeiset, niitäkään hän nyt ei
+voisi viedä! Oi, kuinka hyljätty, onneton tyttö hän oli! Kaikenmoiset
+surulliset, katkerat mietteet tulivat hänen mieleensä. Jospa pakenisi
+syvälle metsään, kauas, kauas, mihin ei kukaan ihminen vielä ollut
+tunkenut, ja mistä siis ei kukaan voisi löytää häntä! Hän alkoi
+ajatella, mitä kotona sanoisivat, jos hän ei ollenkaan palajaisi. Hän
+kuvitteli mielessään, kuinka isä ja äiti surisivat pikku tyttöään,
+kuinka siskot itkisivät ja leikeissään kaipaisivat häntä. Silloin he
+kyllä katuisivat, että monta kertaa olivat olleet hänelle ilkeitä.
+Silloin Frits katkerasti surisi, ettei eilisiltana tahtonut mennä
+soutelemaan hänen kanssansa, joka niin hartaasti pyysi häntä, ja Anna
+paheksuisi, että oli tehnyt pilkkaa Ebbasta, joka yöllä pimeässä
+pelkäsi. Oi, jos vain tietäisivät, ettei pikku sisarensa koskaan enää
+tulisi kotiin, kyllä silloin pyytäisivät anteeksi, ja aina, aina
+olisivat hyviä hänelle.
+
+Ebbasta oli miltei suloista mielessään kuvitella, kuinka kotona
+surisivat häntä, mutta samalla niin surullista, että hän taas purskahti
+itkemään. Oi, mitä hänen pitäisi tehdä? Oli niin kauheata ajatella,
+ettei koskaan tulisi kotiin, mutta yhtä kauheata tulla isän luo
+tunnustamaan, että oli ollut huolimaton tyttöhutilus. Ei koskaan enää,
+sen hän tiesi, isä voisi luottaa häneen.
+
+Mutta istuessaan tuossa itkien, sai hän yht'äkkiä kuulla sydämessään
+äänen, jonka selvästi erotti kaikista muista, joka kuiskasi hänelle,
+aivankuin hän muiden äänien joukosta heti olisi tuntenut äitinsä äänen.
+Ja ääni -- hän ymmärsi sitten, että se oli Jumalan -- kuiskasi hiljaa
+ja lempeästi, mutta kumminkin varmasti: "Rukoile!"
+
+Pieni tyttö laskeusi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Hän oli niin
+hämmentynyt, levoton ja tuskissaan, ettei voinut omintakeisesti
+rukoilla, vaan alkoi vapisevalla äänellä lausua: "Isä meidän!" Ja niin
+hän rukoili koko Herran rukouksen niin hartaasti ja sydämestään, ettei
+vielä koskaan niin ollut tehnyt, ja vähitellen hänen mielensä
+rauhoittui. Oli aivankuin Jumala olisi pannut kätensä hänen sydämelleen
+ja lauhduttanut sen levottomuutta, ja kun hän lopetti rukouksensa ja
+nousi ylös, oli hän aivan levollinen ja alkoi uudestaan etsiä rahojaan.
+
+Hän etsi kauan väsymättä, lannistumatta, kävi takaisin samaa tietä kuin
+oli tullutkin, hyppäsi ojan yli, etsi niityllä, jossa oli ajellut
+perhosta. Sitten palasi hän aidan portaille ja sai silloin nähdä
+rahansa aivan aidan vieressä, vaikk'ei ennen kiihtymyksessään ollut
+huomannut niitä. Ilonhuudahduksella hän tarttui seteliin, johon
+markanraha vielä oli kääritty, juoksi portaita ylös, niin nopeaan kuin
+mahdollista ehtiäksensä pappilaan.
+
+Mutta sitten hän muisti, ett'ei vielä ollut kiittänyt Jumalaa, ja
+kumminkin se oli hän, joka oli näyttänyt, missä rahat olivat.
+
+Ei hän nytkään voinut lausua omaa rukoustaan. Sydän sykki
+kiihtymyksestä, ajatukset liitelivät sinne tänne, mutta hän tunsi että
+hänen tuli kiittää Jumalaa. Ja niin hän lankesi polvilleen ja alkoi
+taas lukea "Isä meidän".
+
+Ja kun oli päättänyt vanhan, rakkaan rukouksen, joka kiitollisuuden
+huokauksena nousi hänen täyteläisestä, levottomasta lapsensydämestään,
+silloin hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, että hänen
+mielestään oli ikäänkuin kaikki koko luonnossa olisi tullut entistään
+kauniimmaksi. Hänestä tuntui, kuin linnut laulaisivat, kukat
+tuoksuisivat ainoastaan yhtyäksensä hänen iloonsa.
+
+Ja hän juoksi niin nopeasti ja ketterästi loppuosan matkaansa, että
+huolimatta viivytyksestä aidan luona, tavallistaan lyhyemmällä ajalla
+joutui perille pappilaan, jossa, aivan niinkuin hän oli arvellutkin,
+rovastin rouva tarjosi hänelle kahvia ja makeisia.
+
+
+
+
+KAIKKEIN RAKKAHINTA.
+
+
+Ei ollut koko kansakoulussa siivompaa, ahkerampaa poikaa kuin Janne
+Hallinen. Hän osasi aina läksynsä, oli hiljainen ja tarkkaavainen
+opetustunneilla, ja oli mahdotonta ajatellakaan sävyisämpää,
+ystävällisempää toveria kuin pikku Janne. Ei ihmettä siis, että sekä
+opettajat että oppilaat paljon pitivät hänestä.
+
+Mutta Janne olikin kodissaan saanut oppia pelkäämään Jumalaa ja
+rakastamaan Vapahtajaansa. Koti oli hyvin, hyvin köyhä; isä oli kuollut
+pari vuotta sitten, ja äidin, joka sairasti keuhkotautia, täytyi yksin
+pitää huolta neljästä pienestä lapsestaan. Vaivaishoidolta sai hän
+kymmenen markkaa kuukaudessa, mutta ne menivät hyyryyn, ja sitten
+täytyi olla ruokaa, vaatteita ja puita, ja näitä ei ollut helppo
+hankkia, kun tauti teki sen, että hän vaan vähän voi tehdä työtä.
+Joskus Jumala tosin lähetti hänelle apua armeliaitten ihmisten kautta,
+mutta sattuipa niinkin, ettei ollut ruokapalastakaan kodissa ja että
+hän ja lapset saivat mennä levolle nälkäisempinä kuin aamulla olivat
+heränneet. Pikku Jannella oli vähän parempi; hän usein muiden köyhien
+kansakoululasten kanssa kävi ruokapaikassa, jossa sai hyvää ja runsasta
+ravintoa ja josta sai varata kotiin muutaman leipäpalasen ja pari
+potaattia äidille ja pikkusiskoille.
+
+Mutta köyhällä vaimolla, joka ei omistanut niinkään paljon, että olisi
+voinut antaa lapsilleen leipää, hänellä oli suuri rikkaus varmassa
+uskossaan, sydämellisessä luottamuksessaan Jumalaan, ja tästä
+rikkaudestaan hän jakeli lapsilleenkin. Ja toinen aarre hänellä myöskin
+oli, nimittäin pikku Jannen lapsellinen rakkaus. Sillä Janne rakasti
+äitiään enemmän kuin mitään muuta maailmassa; hän ei tietänyt mitään
+parempaa kuin äiti oli; hän oli iloinen, kun tuli kotiin koulusta ja
+saattoi kertoa saaneensa kiitosta "neidiltä", ja kun äidillä oli
+yskänkohtauksensa ja hän kalpeana, menehtyneenä makasi vuoteellaan,
+silloin itki pikku poika, jotta sydän oli pakahtua ja rukoili niin
+hartaasti, että Jumala pian tekisi äidin terveeksi jälleen.
+
+Eräänä päivänä uudella vuodella istuivat kansakoululapset, niinkuin
+joka keskiviikko oli tapana, järjestyksessä odottamassa opetusta
+raamatunhistoriassa. Pikku Janne oli kuten ainakin ensimmäinen
+paikallaan; kalpeana ja laihana hän istui siinä, kasvot kapeat, silmät
+surunvoittoiset, tarkasti kuunnellen, kuinka opettajatar selitti
+kertomusta Iisakin uhraamisesta ja mitä lapsilla siitä oli oppimista.
+Iisak, hänhän oli rakkahinta, mitä Abrahamilla oli; Iisakhan oli hänen
+vanhuutensa ilo, tulevaisuuden toivonsa. Ja kumminkin vaati Jumala
+Abrahamia uhraamaan Iisakin. Eikö tämä ollut kummallista, eikö Abraham
+syystä voinut nousta tuommoista kovuutta vastaan? Tosin, ellei hän
+olisi ymmärtänyt Herran tarkoitusta. Mutta Abraham ymmärsi sen,
+ymmärsi, että _juuri_ koska Iisak oli hänelle rakkahinta, niin Jumala
+vaati tämän ainoan pojan uhriksi. Hän ymmärsi, että Jumala tahtoi
+omistaa hänen rakkautensa kokonaan, niin ettei hän epäilisi Jumalalle
+uhrata rahkahinta, mitä hänellä oli. Ja samalla tapaa Jumala vielä tänä
+päivänä tulee meidän jokaisen luo ja kysyy: Rakastatko minua niin, että
+tahdot antaa minulle rakkahimman, mitä sinulla on?
+
+Opettajatar vaikeni ja silmäili hetkisen lasten rivejä, kunnes
+katseensa kiintyi Janne Halliseen. Pikku poika oli koko selityksen
+aikana hartaasti katsellut opettajattareen, mutta vihdoin alkoi
+silmänsä sumeutua kyyneleistä, alahuuli värähteli ja, kun neiti lausui
+viimeisen sanansa, purskahti hän hiljaiseen, hillittyyn itkuun.
+
+Kaikki lapset katsoivat uteliaina Janneen, joka istui pää kumarruksissa
+ja rinta hiljaa vavahdellen, mutta neiti kuiskasi pojille, että
+antaisivat hänen olla rauhassa, ja jatkoi opetustaan välittämättä pikku
+Jannesta, joka häiritsemättä sai itkeä tarpeeksensa.
+
+Mutta kun tunti oli loppunut, otti neiti Jannea kädestä ja meni toiseen
+huoneesen.
+
+-- Kuinka on laitasi, pikku Janne, -- sanoi hän ystävällisesti
+silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, -- puhu minulle, mikä sinua
+niin pahoitti opetustunnilla?
+
+Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä.
+
+-- Neiti, -- kuiskasi hän nyyhkien, -- en voi uhrata äitiä, niinkuin
+Abraham uhrasi Iisakin...
+
+-- Pikku Janne-kulta, -- lausui neiti ja veti hänet luoksensa, -- eihän
+Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee
+muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan
+äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että
+mielellään annat hänelle tämän uhrin.
+
+Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä.
+
+-- En voi uhrata äitiä, neiti ... en _koskaan_ sitä voi, neiti ...
+sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta...
+
+Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet,
+pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että
+tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi.
+
+Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin
+uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua,
+juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa
+läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi.
+Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan
+pian vaativan häneltä suuren uhrin, -- hän oli niin tottunut kuulemaan
+äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille
+leskille, joilla oli neljä lasta.
+
+Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen
+lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen
+suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat
+opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien:
+"En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"...
+
+Näin kului talvi, ja Hallisen leski tuli yhä huonommaksi. Vielä hän
+kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa
+kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen
+puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli
+hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja
+köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn
+eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja
+vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli
+ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen
+suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen
+luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin
+outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään,
+silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana,
+hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää,
+mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt
+tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet
+ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä
+äitiä, vaan tekisi terveeksi.
+
+Mutta Jumala ei täyttänyt pikku Jannen rukousta; hän, tuo rakkaudesta
+rikas Isä, ymmärsi sen paremmin. Hän tiesi, että sairas, väsynyt vaimo
+tarvitsi tulla lepoon, tiesi hetken tulleeksi, jolloin uskollinen
+palvelijatar saisi maistaa levon suloisuutta ja mennä Herransa iloon.
+
+Keväämmällä jäidenlähtö-aikana kuoli Hallisen leski. Hänet pantiin
+mustaan puu-arkkuun ja vietiin uudelle hautausmaalle, jossa laskettiin
+suureen hautaan, -- "köyhäin kuopaksi" kuuli Janne heidän nimittävän
+sitä, koska sinne pantiin semmoisia, joilla ei ollut varoja ostaa eri
+hautaa. Pikku Janne-raukka oli itkenyt niin paljon, että oli kuin
+kyynellähteet olisivat kuivuneet. Nyt vain seisoi tuossa väristen
+nyyhkytyksistä; mutta kun hauta luotiin umpeen eikä hän enää nähnyt
+arkkua, silloin alkoivat kyyneleet tulvia jälleen, ja hänestä oli, kuin
+tahtoisi hän hypätä hautaan kätkeytyäksensä äidin viereen.
+
+Mutta Jannen täytyi jatkaa elämistään, sillä hänen hetkensä ei vielä
+ollut tullut, ja täytyi tehdä työtä voidakseen elää. Armeliaat ihmiset
+pitivät huolen hänestä ja siskoista, ja kun hän oli kymmenvuotias,
+arveltiin hänen olevan kyllin suuren hoitamaan itseään, ja niin hän
+pääsi suutarin luo juoksupojaksi.
+
+Täällä hän sai tehdä työtä aamusta iltaan, juosta sateessa ja
+päivänpaisteessa saapas- tai kenkäpari kädessä tai toimittaa muitakin
+asioita mestarilleen; niin että päivällä hänellä tuskin oli aikaa
+ajatella äitiä, mutta iltasin, kun hän oli kiivennyt pieneen
+vuoteesensa ja ylt'ympärillä oli pimeää, silloin äiti muistui mieleen,
+silloin hän kurotti kätensä häntä halataksensa ja itki epätoivoisena,
+kun tunsi itsensä niin yksinäiseksi, hyljätyksi. Silloin hänestä
+Jumalakin oli ollut niin julma; hän ei voinut nöyrtyä ja antaa
+Jumalalle rakkahinta, mitä hänellä oli, hän oli vielä siihen niin
+kiintynyt, vaikka se oli vain muisto, varjo, ja joka ilta hän nukkui
+sitä itkiessään.
+
+Mutta eräänä yönä Jumala lähetti niin ihanan, ihmeellisen unen pienelle
+toivottomalle pojalle...
+
+Unissaan oli hän mitä ihanimmassa seudussa. Kultaisia hedelmiä oli
+suurissa tuuheissa puissa, tiet olivat jalokivillä lasketut, ilma niin
+puhdas ja lauhkea kuin ihanimpana kesäpäivänä, ja kristallikirkkaita
+puroja porisi tuoksuvien kukkaislavojen välissä. Ja kaikkein
+ihmeellisintä oli, että kaikki ihmiset, joita hän tapasi, näyttivät
+niin onnellisilta; täällä ei ollut köyhiä, ei surevia. "Täällä
+tahtoisin olla", -- ajatteli Janne, -- "täällä pääsisin juoksemasta
+asioita, ja saisin tarpeeksi syödäkseni, enkä kärsisi vilua". Ja niin
+hän kulki eteenpäin kivitetyillä, kiiltävillä teillä, joita tuuheat
+puut varjostivat, niin ettei päivänpaahde vaivannut kävelijää. Ja
+alinomaa tapasi uusia ihmisryhmiä, kaikilla sama onnellinen hymyily
+huulilla, sama iloisuus silmissään. "Mihinhän nuo menevät?" arveli
+Janne, mutta ei uskaltanut kysyä, näki vain, kuinka joukko toisen
+jälkeen kiiruhti ohitse kepein askelin, aivankuin riennetään johonkin
+hyvin ikävöityyn määräpaikkaan. Hän tahtoi seurata heitä, mutta ei
+voinut; he kulkivat niin nopeaan, ja toinen ryhmä toisensa jälkeen
+hävisi, kunnes hän yksin oli jälellä.
+
+Silloin hän jatkoi matkaansa, kunnes vihdoin tuli portille, jonka
+avasi. Ja kuljettuaan siitä, meni portti lukkoon hänen takanaan, ja
+hänestä oli, kuin paikka, jossa hän oli, olisi ollut tuttu. Ja niinhän
+se olikin; tuossahan seisoi joukko repaleisia lapsia ja sairas ukko
+käydä nilkutti tiellä, oli sateista ja sumuista, hänen oli vilu aivan
+niinkuin aamusilla juostessaan kansakouluun. Ja kaikki ihmiset, jotka
+hän tapasi, olivat niin suruisen, kärsivän ja köyhän näköisiä; hän näki
+monta naapureista katukujasessa, jossa äiti asui, näki vanhan Jussin
+kainalosauvoineen ja Ryysy-Maijan, jolta särky oli ajanut silmän päästä
+ja kaikki Kaskis-mummon pojat toinen toistaan likaisempana,
+nälkäisempänä...
+
+Vihdoin näki hän naisen istuvan kumarruksissaan kivellä, kasvot käsiin
+kätkettyinä ja hiljaa nyyhkien. Vavistus puistutti häntä; hän aavisti,
+kuka se oli, mutta samalla pelkäsi saada sen tietää. Miksi tapaisi hän
+hänet juuri _täällä_, kaikkien näiden murheellisten, kärsivien ihmisten
+joukossa ja kylmässä ilmassa, joka värisytti luihin asti, miksi ei
+tuolla, kultaisen portin sisäpuolella, kiiltävillä katukivillä,
+kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikkien onnellisten ihmisten joukossa?
+_Siellä_ olisi hän niin mielellään nähnyt hänet, mutta ei täällä...
+
+Ja hän tahtoi juosta tiehensä, mutta ei voinut; hänen täytyi mennä tuon
+naisen luo ja kysyä, miksi itki.
+
+-- Siksi että minun täytyy jäädä tähän murheenlaaksoon, sairauteen,
+köyhyyteen, suruun -- nyyhki nainen hiljaa.
+
+-- Ja minkätähden sinun täytyy jäädä? -- kysyi Janne.
+
+-- Pienen pojan rukoukset pidättävät minua, -- huokaili nainen. --
+Herra oli kutsunut minut, kultaportit olivat jo avatut, tunsin
+ijankaikkisen autuuden tuulahduksen, mutta pienen pojan palavat
+rukoukset pidättivät minua maan päällä. Voi, voi, kuinka täällä on
+pimeätä, raskasta, yksinäistä!
+
+Vavistus puistutti pikku poikaa; hän tahtoi koskettaa vaimoon, nostaa
+kumartunutta päätä saadaksensa katsoa häntä kasvoihin, mutta ei voinut
+nostaa kättä, ei muuttaa jalkaa.
+
+Samassa katsoi nainen ylös. Janne näki kelmeän kamalat kasvot,
+ikäänkuin ruumiin, tahtoi huutaa, tahtoi rukoilla, sillä hän tunsi
+äitinsä, mutta ei voinut saada sanaakaan huuliltaan, hänen kurkkunsa
+oli kurtistunut, kieli halvaantunut. Hän ponnisti tuskissaan
+päästääksensä äänen, mutta silloin alkoi näky hälvetä, pimeä tuli hänen
+ympärilleen, toisessa kädessä oli jotakin kovaa, jota hän kiskoi; nyt
+hän heräsi täydellisesti ja huomasi makaavansa suutarissa sängyssään ja
+tuskissaan puistelevansa sängyn laitaa ja nyyhkyttävänsä niin, että
+suutarin rouva heräsi ja käski olemaan vaiti öillä, jolloin jokainen
+oli väsynyt ja tarvitsi lepoa.
+
+Mutta siitä hetkestä oli pikku Jannella rauhaa surussaan. Tosin hän
+vielä suri äitiä kauan, mutta kun ikävä liian raskaana painoi, ja hänen
+mielensä ei tahtonut taipua Jumalan tahdon alle, silloin hän muisti
+unensa ja toisti itsekseen: "Oi, nyt on äiti niin onnellinen, niin
+onnellinen! Jos Jumala olisi kuullut rukoukseni, olisi hän nyt täällä
+sairaana, murheellisena, köyhänä, mutta nyt kävelee hän tuolla ylhäällä
+kultaisessa kaupungissa muitten autuaallisten ihmisten kanssa ja on
+niin onnellinen!"
+
+Ja myöhemmin elämässään, kun tuli nuorukaiseksi ja mieheksi ja itse sai
+taistella surua ja köyhyyttä vastaan, muisti hän unensa ja ajatteli:
+
+"Jumalan kiitos, _hän_ on onnellinen! Herra olkoon ylistetty, ettei
+kuullut lapsellista rukoustani, vaan otti rakkahimman mitä minulla oli,
+luoksensa, ikuiseen lepoonsa!"
+
+
+
+
+JOULU.
+
+
+Kun kesä kukkineen, ruohoineen oli kulunut ja Kyösti ja Elli muuttaneet
+kaupunkiin, kun pimeä syksy alkoi saada vallan, yöt pitenivät, päivät
+lyhenivät ja synkistyivät, silloin syttyi vähitellen lasten mieleen
+kirkas valonvälke, joka yhtyi heidän unelmiinsa ja teki pilviset päivät
+kirkkaiksi ja kauniiksi.
+
+Olipa se kummallinen tuo valonvälke. Milloin näkyi ikäänkuin kiilto
+suuresta tähdestä, joka verkalleen kulki tummalla taivaalla, milloin se
+oli kuin tuikkivien vahakynttilöiden loiste; milloin kimalteli, ja
+säteili kuin kirkkaista tina-astioista tai hopeahelyistä.
+
+Mistä se siis tulee tuo valo, joka lasten mielestä päivä päivältä
+kasvaa suuremmaksi, kauniimmaksi?
+
+Ah, sehän on joulu, joka on tulossa, sehän on Betlehemin tähti, joka
+aina heittää valoansa synkkiin syyskuukausiin, sehän on tuo ihana
+juhla, joka lähestyy, tuo suuri päivä, jolloin Jeesus syntyi, jolloin
+kaikkien ihmisten tulee olla onnellisia ja, niinkuin Itämaan tietäjät
+antoivat Jeesus-lapselle pyhää savua ja mirhamia, antaa toisilleen
+lahjoja iloissaan siitä, että Jumala niin on rakastanut ihmisiä, että
+antoi ainokaisen Poikansa tulla meidän vertaiseksemme.
+
+Oi, kuinka hupaista, kuinka sanomattoman hupaista, että pian on joulu,
+että saa ikävöidä semmoista kuin joulu-aattoa, ajatella sitä, riemuita
+siitä!
+
+"Päivää ennen, päivää ennen, päivää ennen ... aattopäivää" alkoivat
+Elli ja Kyösti laskea kahdeksan päivää ennen joulua, s.o. sinä päivänä,
+jolloin saivat luvan koulusta. Ja joka päivästä, joka näin
+"kuitattiin", he sydämestään riemuitsivat; mutta vasta silloin, kun
+vihdoin saattoivat sanoa: "nyt on aattopäivä", uskalsivat he oikein
+huutaa ilosta, sillä nyt ei joulu voinut paeta heitä, tähän asti olivat
+he levottomina ajatelleet, että ehkä ei mitään joulunaattoa tänä vuonna
+tulekaan.
+
+Kerran, kun olivat iso-isän ja iso-äidin luona, katosi äkkiä pikku
+Kyösti ja saatiin hyvän aikaa etsiä häntä huoneista. Vihdoin hänet
+löydettiin vaatekammiosta, jossa istui lattialla nurkassa hiljaa
+nyyhkien. Kaikki ympäröivät hänet, iso-äiti otti Kyöstin syliinsä,
+hyväili häntä, pyysi rauhoittumaan ja sanomaan, mistä oli niin
+pahoillaan.
+
+Ei mitään vastausta -- ainoastaan syvää suonenvedon tapaista
+nyyhkyttämistä.
+
+-- No, poikaseni, rauhoitu, -- sanoi iso-äiti hyväillen häntä ja pyyhki
+hiukset pois hikiseltä otsalta, -- rauhoitu ja sano iso-äidille, mitä
+on tapahtunut.
+
+-- Iso-isä ... sanoo ... -- kuului kuiskaus keskellä kyyneleitä, --
+että ... ei ... ei mitään jouluaattoa tule tänä vuonna.
+
+Kaikki ympärillä olijat purskahtivat nauruun, mutta pikku Kyösti-raukka
+ei huomannut heidän hänelle nauravan. Hänet oli katkera surunsa niin
+vallannut, toivotonta oli hänen ympärillään, joulukynttilät olivat
+sammuneet, oli niin hiljaa ja autiota, missä muuten joulun häikäisevä
+valo välkähteli hänen mielikuvituksessaan. -- Oi, kuinka onneton hän
+oli! Niin pimeä koko elämä!
+
+-- Pikku hupakko! -- sanoi iso-äiti tarttuen häntä leukaan ja pakottaen
+hänet katsomaan ylös, -- etkö ymmärrä iso-isän laskeneen leikkiä
+kanssasi?
+
+Kyösti kiinnitti itkettyneet silmänsä iso-äitiin, niinkuin hukkuva
+tarttuu oljenkorteen. Mutta ei vielä uskaltanut antaa sydämessään tilaa
+alkavalle toivolle.
+
+-- Iso-isä sanoi ... että ... joulu ... lakkautetaan ... tänä
+vuonna ... kun ajat ... ovat ... niin huonot ... -- sanoi hän koko
+ruumis vavisten nyyhkytyksistä.
+
+-- Tyhmä poikanulikka! -- nauroi iso-isä, nipistäen häntä korvaan, --
+luuletko todellakin joulua voitavan "lakkauttaa?" Luuletko voitavan
+tehdä tyhjäksi suurta Jeesuksen syntymisen ihmettä? Etkö ymmärtänyt
+että puhuin leikilläni sinulle? En todellakaan uskonut sinua niin
+typeräksi pikku pojaksi!
+
+Mutta Kyösti _oli_ "pikku typerä poika"; oli uskonut kaikki, mitä
+iso-isä sanoi, koska iso-isä oli ilmi lausunut hänen salaisen pelkonsa,
+ja kesti kauan, ennenkuin saatettiin häntä lohduttaa ja vakuuttaa, että
+iso-isä oli vaan piloja puhunut. Ja koko illan hän katseli iso-isää
+jollakin epäluuloisuudella, tuntien jotakin tulleen iso-isään, joka ei
+ollut niin "hyvää" kuin hän oli tottunut hänessä näkemään.
+
+Mutta nyt, nyt oli kaikki tuo ikävä ohi, sillä nyt oli vihdoin
+"aatto-päivä", ja saattoi olla varma, ett'ei joulua "lakkautettaisi".
+
+Aamupäivällä lapset kävivät ostoksilla, ensin äidin ja sitten Liinan,
+palvelijattaren kanssa. Sitten syötiin päivällinen ja "kahvitettiin"
+isovanhempien kyökissä, ja iltapäivällä meni äiti lasten kanssa Ison
+torin joulumarkkinoille. Se oli vanha tapa, jota äiti noudatti
+pienuudestansa asti, jolloin hänen isovanhempansa asuivat Ison torin
+vieressä ja hän aina jouluaattona söi päivällistä heillä ja sitten meni
+joulumarkkinoille.
+
+Kyöstin ja Ellin mielestä oli markkinoilla hyvin hauskaa; oli niin
+paljon väkeä tunkeilemassa torilla, ja katupojat nauroivat ja
+vihelsivät, ja tuntui niin "suloiselta" peloissaan rientää äidin
+turviin ja kovasti puristaa hänen kättänsä.
+
+Eräälle kauppakojulle pysähtyivät he ja ostivat monta leikkikalua,
+hyrriä, tina-astiain rasioita y.m. Kun juuri olivat valitsemisen
+puuhassa ja Kyösti ja Elli innoissaan kääntelivät tavaroita ja
+myyjä-matami hymyillen palveli "nuorta herraa" ja "pikku neitiä", äiti
+näki noin kymmenvuotisen pikku tytön, joka seisoi ääressä, silmät
+kiintyneinä Kyöstiin ja Elliin ja heidän leikkikaluihinsa. Pienokainen
+oli köyhän ja viluisen näköinen, puettu harmaasen, rikkinäiseen
+päällysnuttuun ja pienet, kylmästä punottavat kätensä hihoihin
+kätkettyinä suojellakseen niitä pakkaselta. Hän oli kasvoiltaan
+kaunispiirteinen lapsi, kalpea, laiha, suuret siniset silmät. Hän
+katsoi Elliin ja Kyöstiin, niinkuin olisi nähnyt jotakin ihmeellistä --
+ei kateudella, vaan tutkivana, tarkasti.
+
+Elli ja Kyösti eivät huomanneet häntä, kiintyneinä kun olivat omiin
+asioihinsa; mutta äiti ei voinut irroittaa katsettaan kalpeasta,
+ikäisekseen pikkuvanhasta lapsesta, joka alinomaa katseli molempia
+lapsia. Vihdoin hän kumartui tytön puoleen, taputti häntä päähän ja
+teki ystävällisiä kysymyksiä. Pienokainen ei vastannut; katsoi vaan
+hetkisen vieraaseen rouvaan ja käänsi sitten jälleen silmänsä Elliin ja
+Kyöstiin. Silloin äiti valitsi pöydältä leikkikaluja, tarjosi ne
+pienelle tytölle, ja kysyi, tahtoisiko hän niitä?
+
+Mutta tyttönen ei ottanut kaluja vastaan. Hän astui askeleen
+taaksepäin, pudisti päätään ja katsoi vieraaseen rouvaan vakavin
+silmin.
+
+-- Saat ne, -- sanoi äiti hymyillen ja tahtoi pakottaa tyttöä ottamaan
+leikkikalut, -- saat ne lahjaksi. Etkö tahdo niitä?
+
+-- En, -- vastasi tyttö ja pudisti taas päätään.
+
+-- Oi, mikä lystikäs lapsi! Miksi et tahdo niitä?
+
+-- Sillä heillä ei ole yhtään kynttilää kotona, -- vastasi tyttö
+entiseen tapaan, ei katkerasti, ei valittaen, ainoastaan niin
+ihmeellisen vakavasti ja hiljaa.
+
+Äiti tunsi taas pistoksen sydämeensä. Hän näki omat lapsensa hienoissa,
+lämpimissä vaatteissa, hymyilevinä, punaposkisina, ja toisella puolen
+pienen köyhän tytön luonnottoman vakavine silmineen, paljon kokenut,
+vilustunut lapsi, joka lykkäsi luotaan leikkikalujen ilon, kun "kotona
+ei ollut yhtään kynttilää".
+
+Hän kääntyi Elliin ja Kyöstiin, näytti heille pienen tytön, kertoi,
+ettei hänellä ollut yhtään joulukynttilää kotona, ja antoi lapsille
+kullekin markan annettavaksi pikku tytölle joulukynttiläin ostamiseksi.
+
+Mutta Elli ujosteli ja vitkasteli. Hän hiipi äitinsä taa ja tirkisteli
+salavihkaa köyhään tyttöön.
+
+-- Etkö tahdo, että tyttö saisi rahat? -- kysyi äiti hämmästyneenä.
+
+-- Tahdon, -- mutta eikö äiti voi antaa niitä?
+
+-- Sen kyllä voin. Mutta luulin sinulle olevan mieleen tehdä se. Eikö
+mielestäsi ole sääli pientä tyttöä, joka seisoo tuossa niin yksinänsä
+ja köyhänä?
+
+Elli ei vastannut. Hän vain hankausi äitiinsä ja näytti kuin olisi
+tahtonut päästä koko puhelusta.
+
+-- Sano, eikö mielestäsi ole sääli häntä? -- toisti äiti milt'ei
+ankarasti.
+
+-- Enhän tunne häntä, -- vastasi Elli nyrpeissään.
+
+Äiti ei vastannut, mutta muuttui äkkiä vakavaksi, murheelliseksi,
+hämmästyneeksi. Hän ei voinut käsittää tätä Ellin vastausta; hänen
+mielensä joutui kuohuksiin, hän miltei tunsi katkeruutta pikkusta,
+huoletonta, itsekästä olentoa kohtaan, joka samettipuvussaan seisoen
+noin sydämettömästi lykkäsi luotaan köyhyyttä, puutetta kärsivän.
+Samalla omatuntonsa nuhteli häntä, kun _hänen_ lapsensa oli tuommoisen
+vastauksen voinut antaa. Kenen oli syy?
+
+Hän otti kiihtyneenä rahat lapsilta, antoi ne tytölle ja pyysi hänen
+niillä ostamaan kyntteliä. Sitten hän kääntyi pois, maksoi leikkikalut
+ja otti Kyöstin ja Ellin kädestä mennäksensä kotiin. Mutta astuttuaan
+pari askelta välähti kuin salama hänen mieleensä vastaus tuohon
+äskeiseen kysymykseensä: kenen oli syy? Oliko hän koskaan opettanut
+lapsiaan tuntemaan köyhyyttä? Oliko koskaan opettanut heitä käsittämään
+köyhien kovaa kohtaloa? Oliko edes koettanutkaan selittää heille
+rakkauden suloista salaisuutta? Kenen oli syy? Ei suinkaan heidän...
+
+Hän kääntyi äkkiä, veti Ellin ja Kyöstin mukanaan ja kiirehti, minkä
+ennätti väentungoksesta kauppakojulle, josta juuri oli lähtenyt. Pikku
+tyttö seisoi vielä paikoillaan kädet kätkettyinä nutunhihoihin.
+
+-- Tule, lapseni, -- sanoi äiti ystävällisesti, -- tule, ostakaamme
+yhdessä kuusi ja kynttilät, ja näytä sitten meille tie kotiisi, niin
+saan nähdä, kuinka teillä on laita.
+
+Tyttö oli hämmästyneen näköinen, mutta ei väittänyt vastaan.
+Vastustelematta hän seurasi vierasta rouvaa, joka nyt meni ostamaan
+kuusen kynttilöineen, jonka tyttö sai kantaa.
+
+Eivät he paljon puhuneet käydessään. Tyttö meni kotiinpäin pitkin
+valtakatua ja poikkesi sitten kapeaan, pahanhajuiseen katukujaan.
+Perästä tuli äiti Ellin ja Kyöstin kanssa. Lapset olivat nyt pelkkää
+uteliaisuutta täynnä, he olivat unhottaneet leikkikalunsa, niin
+jouluaatonkin, tuon "ihmeen" tähden näin saada mennä "köyhiä"
+katsomaan.
+
+Äiti kysyi pieneltä tytöltä, oliko heitä monta sisarusta, ja sai
+silloin tietää hänellä olevan kaksi pientä sisarta. Sitten oli isä ja
+äiti, mutta isä oli sairas, oli taittanut jalkansa, ei voinut käydä
+eikä tehdä työtä.
+
+Tultuansa talolle, jossa tyttö asui, vei tämä heidät pienen, ahtaan
+pihan poikki ja vielä ahtaampia portaita ylös. Keskellä portaita oli
+silta, joka johti ovelle; sen tyttö avasi ja astuttiin sisään. Heillä
+ei todellakaan ollut yhtään kynttilää kotona, sillä täällä oli niin
+pimeä, että tuskin saattoi nähdä huonetta tai siellä olijoita. Ja
+hiljaista oli myöskin; ainoastaan nurkasta kuului ähkyvää, uikuttavaa
+hengähdystä, niinkuin joku olisi maannut ja unissaan uikutellut.
+
+-- Äiti, -- sanoi pieni tyttö ovesta sisään astuttuaan, -- eräs rouva
+on antanut minulle kaksi markkaa ja joulukuusen ja kynttilöitä, ja on
+itse mukana katsomassa, kuinka meillä on laita.
+
+-- Niin, eipä juuri ole paljon katsomista, -- vastasi pimeästä tyly
+ääni, jossa kumminkin huomattiin mielihyvää noista kahdesta markasta ja
+käynnistä.
+
+-- Ettekö tahdo sytyttää tulta? -- kysyi äiti, joka tunsi mielen
+ahdistusta seisoessaan tuossa ovella lasten kanssa, jotka säikähtyneinä
+ja puoleksi itkien tunkivat hänen luoksensa ja pyysivät päästä täältä
+pois. -- On jouluaatto tänä iltana, eikä kenenkään silloin pitäisi
+istuman pimeässä.
+
+-- Niin, eipä ole niinkään hyvä sytyttää kynttilätä, kun ei ole yhtään
+sellaista, -- vastasi tuo äskeinen ääni, ja samalla kuultiin
+hapuilemista pöydällä, selvästi tullen yrityksestä etsiä hävinneitä
+tulitikkuja, -- ja mitä jouluaaton viettämiseen tulee, niin ovat
+meikäläisille kaikki päivät yhdenarvoiset.
+
+Sill'aikaa saatiin tulitikut käsille, vieraan rouvan tuoma kynttilä
+sytytettiin, vanha pullo pantiin tekemään kynttiläjalan virkaa. Nainen,
+joka oli puhunut, ja jonka nyt kynttilän valossa nähtiin olevan laihan,
+repaleisin puetun, noin neljänkymmenen vanhan, silmät kuopalla, tarjosi
+tuolin vieraille, heitti syrjään repaleita, joita oli sikin sokin
+huoneessa. Pieni tyttö pani kuusen pöydälle ja alkoi ääneti sytyttää
+kynttilöitä siinä. Kyösti ja Elli katselivat kaikkea suurimmalla
+mielihartaudella.
+
+Nuo monet kynttilät levittivät pian juhlallisen valonhohteen likaiseen
+huoneesen. Niiden valo tunki pimeimpään soppeen, valaisten sänkyä
+epäsiistine liinoineen, sängyssä makaajan takkuista tukkaa, laihoja,
+siistimättömiä kasvoja. Joulukynttiläin lempeässä loisteessa näkyi
+nokinen katto, rikkinäiset tuolit, pari nukkuvaa lasta, jotka heräsivät
+ja hämmästyksissään tuijottivat vieraisiin.
+
+Kyösti ja Elli katsoivat ympärilleen pelokkain, kummeksivin katsein.
+Minkänäköistä täällä oli! Niin likaista ja tomuista, -- ajattelepa, jos
+iso-äiti sen näkisi, kuinka hän suuttuisi! Ja kuinka ilkeältä täällä
+haisi, -- ja kuinka likaiset nuo lapset olivat! Kyösti ja Elli
+katsoivat heihin, ikäänkuin nämä olisivat olleet kummituksia; toinen
+heistä jäi makaamaan sänkyyn, toinen oli kiivennyt alas ja meni
+kuusen luo, jossa iso sisar otti hänet käsivarrelleen ja näytti
+joulukynttilät. Sitten he seisoivat ja lakkaamatta katselivat Kyöstiin
+ja Elliin, jotka yhtä hartaasti silmäilivät heitä.
+
+Äiti tiedusteli sill'aikaa köyhän perheen oloja, puhui heille joulun
+merkityksestä ja antoi heille pienen rukouskirjan ja rahoja, joista
+vastaanottajat lausuivat monta kiitosta. Sitten hän nousi ylös, sanoi
+hyvästit ja lupasi tuonnempana muistella heitä. Kyösti ja Elli
+hyvästelivät myös äitinsä käskystä ujosti, johon köyhät lapset yhtä
+ujoina vastasivat. Vaimo otti nyt pullon kynttilöineen ja näytti
+herrasväelle tietä portaita alas kadulle.
+
+Äiti ja lapset kulkivat hetkisen ääneti. Äiti ei tahtonut sanoa mitään;
+hän halusi tietää, mitä Kyösti ja Elli ajattelivat, mutta toivoi, että
+he itsestään ilmaisisivat ajatuksensa.
+
+-- Äiti, -- sanoi Kyösti viimein, -- miksi asuvat he niin pienessä,
+likaisessa huoneessa?
+
+-- Sentähden ettei heillä ole varoja hyyrätä kalliimpaa, -- sentähden
+että ovat köyhiä.
+
+-- Minkätähden ovat he köyhiä? -- kysyi Elli.
+
+Äiti oli vähän kahden vaiheella. Niin, minkätähden nuo ihmiset
+oikeastaan olivat köyhiä? Siihen kysymykseen ei ollut niinkään helppo
+tyydyttävästi vastata.
+
+-- Sentähden, -- sanoi hän vihdoin -- että isä on kauan aikaa ollut
+kipeänä eikä ole voinut ansaita rahaa.
+
+-- Niin, mutta meidän isämme oli niin kauan sairaana, emmekä kuitenkaan
+tulleet köyhiksi, -- jatkoi Elli.
+
+-- Se tuli siitä, että meillä jo ennen oli rahoja elääksemme...
+
+-- Miksi ei heillä sitten ole rahoja?
+
+-- Sentähden, lapseni, ettei kaikilla ihmisillä ole yhtä paljon,
+sentähden että köyhyyttä ja kärsimyksiä löytyy paljon maailmassa.
+
+-- Vai niin, -- vastasi Elli tyynesti, -- tahtooko Jumala niin?
+
+-- Ei Jumala sitä _tahdo_, hän vaan _sallii_ sen tapahtua.
+
+-- Minkätähden hän sitä sallii?
+
+-- Hän sallii sen, -- vastasi äiti puoleksi epäröiden, -- sentähden
+että on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Sitä paitsi niin vähän
+ymmärrämme hänen teitänsä, -- muistathan, että aina olen sen sanonut
+teille; yhtä vähän kuin te lapset ymmärrätte miksi me aika-ihmiset niin
+tai niin teemme, yhtä vähän ihmiset ymmärtävät, miksi Jumala sallii sen
+tai sen tapahtua. Ja paljon mikä mielestämme on pahaa ja kauheata,
+saattaa olla hyvin hyvää ja hyödyllistä.
+
+-- Mutta minkätähden on tuolle väelle hyödyllistä asua niin pienessä
+huoneessa? -- jatkoi Elli.
+
+-- Sitä en tiedä; yhtä vähän kuin tiedän minkätähden oli hyödyllistä,
+että isä, joka oli niin nuori ja vahva, ja jota kaikki niin rakastimme,
+otettiin meiltä pois. Mutta _tiedän_ kumminkin, että se oli
+hyödyllistä, kun Jumala sen teki!
+
+He kävelivät hetkisen puhumatta. Pikku Kyösti puristi äitinsä kättä
+molemmilla käsillään ja painautui hyväillen häntä vasten.
+
+-- No, -- sanoi äiti, poistaen mielestään esille tunkevia muistoja, --
+eikö _nyt_ mielestänne ole sääli pientä tyttöraukkaa, jonka tapasimme
+kauppakojulla. Sano sinä, Elli?
+
+-- Ei, -- vastasi Elli päättävästi.
+
+Äiti niin hämmästyi ja pani pahakseen tämän vastauksen, että kyyneleet
+tulivat silmiin.
+
+-- Eikö mielestäsi ole häntä sääli, kun hän asuu niin likaisessa
+huoneessa, kärsii nälkää ja vilua, ja hänen isänsä on sairas?
+
+-- Niin, mutta Jumalan mielestä ei ole häntä sääliä, -- vastasi Elli,
+-- sillä Hän _tahtoo_, että hän olisi köyhä.
+
+-- Käsität minua väärin, Elli, -- sanoi äiti innokkaasti, -- että hän
+Jumalan mielestä on säälittävä, siitähän juuri tänään olet nähnyt
+selvimmän todistuksen. Heidän suurimmassa hädässään lähetti hän meidät
+antamaan heille joulukyntteliä ja rahoja ruuan ostamiseen.
+
+-- Jumalako meidät lähetti?
+
+-- Totta kai. Ja niin tekee Jumala aina. Kun kärsimys on kovimmillaan,
+lähettää Hän aina avun.
+
+-- Oi, äiti, kuinka Jumala on hyvä! -- huudahti Kyösti ja katsoi
+taivaasen ihastunein, innostunein katsein.
+
+Elli kävi hetkisen mietteissään. Vihdoin sanoi hän myöntyvästi
+nyökäten:
+
+-- Siinähän Jumala teki hyvin!
+
+-- Mutta tiedättekö, mitä Jumala meiltä vaatii, kun Hän sallii niin
+erilaista kohtaloa, että toisella on niin paljon, toisella niin vähän?
+
+-- Emme.
+
+-- Hän vaatii, että kaikkien niiden, jotka ovat saaneet paljon, tulee
+jakaa niille, joilla on vähän, että pienet lapset, joilla onneksensa on
+hyvä koti, ruokaa ja vaatteita, yltäkylläisyydestänsä antavat köyhille.
+Sitä Jumala tahtoo!
+
+Lapset eivät vastanneet. He miettivät hetkisen ääneti.
+
+-- Äiti, -- huudahti Elli vihdoin innostuneena, -- me rukoilemme
+iso-isää ja iso-äitiä, joilla on niin paljon huoneita, antamaan puolet
+niistä köyhälle väelle, että saavat hyvän asunnon.
+
+-- Ja sitten, -- sanoi Kyösti, joka ei tahtonut olla huonompi, --
+pyydämme Gerhard-enoa, joka on niin rikas, antamaan niille rahoja, että
+saavat ostaa ruokaa ja vaatteita...
+
+-- Ei, -- vastasi äiti hymyillen, -- sitä ei teidän tule tehdä. Antakaa
+iso-isän ja Gerhard-enon olla rauhassa ja koettakaa _itse_ auttaa
+köyhiä.
+
+-- Niin, mutta meillähän ei ole mitään antamista.
+
+-- Onpa niinkin. Saatte niin usein rahoja, joilla ostatte namusia,
+säästäkää ne; ajatelkaa, kuinka suloista On _itse_ voida auttaa köyhää
+ja saada nähdä, kuinka iloiseksi hän tulee! Ja kaikki leikkikalut, kuin
+teillä on ... kyllä aina voi antaa, jos vaan oikein tahtoo!
+
+-- Tahtooko Jumala sitä? -- kysyi Kyösti.
+
+-- Aivan varmaan; hän tahtoo sitä, koska sinä rakastaessasi köyhiä,
+sillä osoitat rakastavasi häntä.
+
+Niin puhuen olivat he käyneet Pitkän Sillan yli ja tulleet iso-isän ja
+iso-äidin talolle ja porstuaan. Täällä tapasivat he Kaisan ja Leppäsen,
+jotka kantoivat suurta korillista kääryjä. Yht'äkkiä valtasi heidät
+joulu-into, joka vähäksi aikaa oli laimentunut; -- pimeä, likainen
+huone, repaleiset lapset, hyväntekeväisyystuumat, kaikki oli
+silmänräpäyksessä pyyhkäisty heidän mielestään. Unohdettu oli kaikki
+paitsi tuota hauskaa ajatusta, että nyt todellakin oli joulu-aatto, nyt
+lauletaan jouluvirsi, sytytetään joulukuusi ja avataan lahjakääryt. Oi,
+oli niin iloista, että melkein "teki kipeätä!"
+
+Ainoastaan äidin mielessä pysyi tuo köyhän, pimeän huoneen muisto, ja
+jyrkkä eroitus, mikä oli olemassa kotoisen jouluilon ja tuon kurjuuden
+välillä tuntui keskellä iloa hänen sydämessään tuskallisena tunnon
+vaivana...
+
+Vasta yhtätoista käydessä tulivat äiti ja lapset kotiin. Mutta lasten
+mielestä oli kumminkin hyvin ikävää, kun täytyi mennä nukkumaan mieli
+täynnä iloa ja onnea ja huomispäivän odottamista, sillä silloin
+saisivat he mennä joulukirkkoon, -- edellisinä vuosina olivat olleet
+liian pienet, mutta tänä vuonna oli äiti luvannut, että he saisivat
+olla mukana, ja sehän kumminkin oli hupaisinta kaikista.
+
+Heidän olikin vaikea nukkua iloisine, ihmeellisine ajatuksineen, ja kun
+vihdoin toiset olivat nukkuneet, kun ei Elli enää väännellyt ja
+huokaillut vuoteellaan, ja äitikin säännöllisen tasaisesti hengittäen
+oli uneen vaipunut, silloin pikku Kyösti vielä oli valveilla ja
+mietiskeli. Oli niin äänetöntä hänen ympärillään, hän vain avosilmin
+tuijotti pimeyteen, ja silloin tuntui hänestä niin juhlalliselta, kun
+nyt oli joulu-yö, se yö, jolloin Jeesus syntyi seimessä ja paimenet ja
+enkelit lauloivat. Hän toisteli hiljaa mielessään jouluvirren:
+
+    Enkeli taivaan lausui näin:
+    Miks' hämmästyitte säikähtäin?
+    Ma suuren ilon ilmoitan
+    Maan kansoille nyt tulevan.
+    Herramme Kristus teille nyt
+    On tänään tänne syntynyt,
+    Ja tää on teille merkiksi:
+    Seimessä lapsi makaapi.
+
+Ja lausuessaan näitä sanoja tuntui niin väljältä, vapaalta hänen
+ympärillään, ikäänkuin huone olisi väljennyt äärettömiin, -- ja tuo
+ihana jouluyön ihme tapahtui uudestaan hänen mielikuvituksessaan. Hän
+näki seimen ja tallin, missä maailman Herra syntyi tullakseen kaikkien
+ihmisten veljeksi, kaikkien, suurien ja pienien, köyhien ja rikkaiden,
+vieläpä Kyöstinkin, vaikka hän oli tuommoinen vähäpätöinen poika, joka
+usein oli paha ja tottelematon. Oi, kuinka tämä oli suurta ja
+ihmeellistä, ja kuinka Kyösti mielestään tällä hetkellä rakasti pientä
+Jeesus-lasta. Hän näki paimenten pitkät sauvat kädessä paimentavan
+laumaansa pimeällä kedolla, ja sitten ihmeellisen valon välähtävän
+taivaasta, ja ilmassa kuului suloinen laulu: "Kunnia olkoon Jumalalle
+korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto..."
+
+Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennenkuin seuraavana aamuna, kun Liina
+huusi hänen nimeänsä hänen korvaansa ja pudisteli häntä olkapäistä
+saadakseen häntä nousemaan ylös.
+
+Mutta voi, kuinka vaikeaa oli nousta. Kerta kerraltaan hän letkahti
+vuoteellen ja oli jälleen nukkumaisillaan, mutta silloin sai kuulla
+sanan "joulukirkko" ja tuli siitä aivan hereilleen, hyppäsi
+nuolen-nopeudella sängystään, pukeutui kiltisti ja oli määrä-ajaksi
+valmis pienessä palttoossaan, lakki päässä ja virsikirja kädessä.  Äiti
+ja lapset menivät nyt kirkkoon, joka oli vain neljännestunnin matkan
+päässä heidän asunnostaan.
+
+Kyösti ja Elli tulivat aivan hämilleen nähdessään suuren temppelin
+satojen kynttiläin valaisemana. Ja sitten tuli vähitellen syvä
+äänettömyys koko suuressa ihmisjoukossa, ja ylhäältä parvelta kuuluivat
+urkujen sävelet ja seurakunta lauloi: "Oi ihana aamuhetki".
+
+Pikku Kyösti oli aivan kalpea ja painautui monta kertaa äitiään vasten.
+
+-- Kuinka on laitasi, kultaseni? -- kuiskasi äiti ja otti hänen
+kätensä, -- kuinka?
+
+-- En tiedä, äiti, -- änkytti Kyösti kyyneleet silmissä, minusta on
+vaan niin ... niin ... _suurta_.
+
+-- Niin, lapseni, niin se onkin, -- vastasi äiti, -- se on suurinta ja
+ihaninta, jossa olet ollut mukana. Sehän on niin suurenmoista, että
+pikku sydämesi siitä sykkielee, mutta etkö myöskään tunne itseäsi hyvin
+onnelliseksi?
+
+-- Tunnen, -- kuiskasi Kyösti puristaen äitinsä kättä ja katsoen häneen
+säihkyvin silmin...
+
+Joululuvalla lapset saivat mennä jäälle oppimaan luistelemista, kun
+olivat äidiltä saaneet luistimet joululahjaksi. He kaatuivat kumoon
+kymmenen, viisitoista kertaa ja koskettivat itsensä sekä edestä että
+takaa, mutta oli yhtä hauskaa kumminkin; tuli vaan nousta ylös jälleen
+ja kömpiä eteenpäin, kunnes he vihdoin oppivat pysymään jaloillaan.
+
+Uudenvuoden aattoa heillä oli tapana viettää iso-isän ja iso-äidin
+luona, mutta iso-äiti oli kylmettynyt ja makasi vuoteellaan, sentähden
+he tänä vuonna olivat kotonaan.
+
+Aamupäivällä esitti äiti, että menisivät katsomaan köyhää perhettä,
+kuinka sen laita oli. Lapset suostuivat innolla tähän ehdotukseen,
+kiiruhtivat saliin, olivat hyvin olevinaan ja neuvottelivat kuiskaten
+keskenään. Sitten juoksivat lastenkamariin, etsiskelivät
+piironkilaatikoistaan ja tulivat saliin jälleen äidin luo kullakin
+toisessa kädessään 50 penniä ja toisessa, Ellillä nukke-astiasto
+posliinista ja Kyöstillä kypäri ja miekka.
+
+-- Äiti, tahdomme antaa nämä köyhille lapsille, -- sanoi Elli
+innoissaan ja ojensi leikkikalut äidille.
+
+-- Se on hyvin tehty, -- sanoi äiti iloisesti hymyillen, -- kuinka
+onnellisiksi köyhät lapset tulevat! Mutta sanon teille jotakin,
+hakekaamme heille toisia leikkikaluja, sillä en luule näiden oikein
+sopivan; en luule lasten oikein osaavan leikkiä näillä.
+
+-- Mutta me tahdomme niin mielellämme antaa nämä, -- sanoi Elli vielä
+innokkaammin, -- sillä pidämme eniten juuri näistä joululahjoistamme!
+
+Äiti veti hänet luoksensa, hyväili ja suuteli häntä otsalle.
+
+-- Mutta ehkäpä kumminkin, -- arveli Kyösti, jonka oli hyvin vaikea
+luopua miekastaan, -- teemme kuten äiti sanoo ja annamme toisen lahjan,
+joka heille on soveliaampi.
+
+-- Niin, tehkäämme se, -- vastasi äiti hymyillen.
+
+-- Ei, -- sanoi Elli vielä innokkaammin, -- tahdomme niin mielellämme
+antaa _juuri_ nämä; _saammeko_?
+
+Äiti koetti näyttää, että pari pientä kynttilänjalkaa tinasta tai
+kyökkikalua puusta olisi yhtä tervetulleita. Mutta Elli yhä vain pyysi
+saada antaa pienen posliinisen nukke-astiastonsa, jossa koristeina oli
+niityn kukkia ja perhosia, ja piti niin lujasti rasiasta molemmin
+käsin, ja hänen silmänsä osoittivat niin suurta rakkautta ja intoa,
+että äiti antoi hänen tehdä toivomuksensa mukaan...
+
+Kantaen posliini-astiastoansa meni nyt Elli äidin ja Kyöstin kanssa
+köyhän perheen luo, joka tietysti suuresti hämmästyi tästä lahjasta.
+
+Kyösti taas ei ollenkaan halunnut antaa rakkainta leikkikaluansa, vaan
+lahjoitti torven ja piiskan, jotka kalut kumminkin aikaansaivat yhtä
+suuren ilon kuin Ellin astiasto.
+
+Lapset pyysivät hartaasti iltasella saada olla valveilla "näkemässä",
+kun uusi vuosi alkoi. Äiti tosin vakuutti heille, ettei siinä ollut
+mitään "nähtävää", mutta he eivät tahtoneet sitä uskoa; Kyösti oli niin
+varma, että jotakin tapahtui taivaalla, kun kello löi kaksitoista uuden
+vuoden yönä -- hän luuli varmasti vanhan vuoden vierivän alas suurella
+rytinällä tuolla hyvin kaukana, missä taivas "kaarenee", ja uuden
+vuoden jossakin nousevan ylös, ja että silloin tulisi olemaan "toisin".
+
+Kumminkin täytyi heidän mennä levolle jo kello 9, sillä äidin mielestä
+olivat he joulupyhinä valvoneet niin paljon, että nyt tarvitsivat mennä
+ajoissa makaamaan.
+
+Kun äiti sanoi hyvää-yötä lapsille, suuteli hän heitä monta kertaa ja
+kysyi heiltä tahtoisivatko luvata tulevana vuonna pyrkiä olemaan hyviä
+ja tottelevaisia lapsia?
+
+-- Tahdon, -- vastasi Elli arvelematta.
+
+Mutta Kyösti näytti vähän epäröivältä; hän nähtävästi tiesi selvään,
+kuinka vaikea on pitää sellaista lupausta.
+
+-- Äiti, -- sanoi hän verkalleen, -- mistä se tulee, että on niin ikävä
+olla hyvä?
+
+-- Se tulee siitä, poikaseni, että sydämesi niinkuin minun ja kaikkien
+ihmisten luonnostaan on paha, mutta jos oikein sydämestäsi rakastat
+Herraa Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa äsken olemme viettäneet, silloin
+saat kokea, kuinka hauska on olla hyvä.
+
+Kyösti mietti vähän aikaa, pani sitten kädet ristiin ja rukoili:
+
+"Hyvä Jumala, laita, että oikein rakastan Jeesusta ja että minusta on
+hauska olla hyvä. Amen!"
+
+Ellin rukous oli aivan lyhyt: "Hyvä Jumala! laita, että tulen hyväksi
+Jeesuksen tähden. Amen!"
+
+Sanottuaan hyvää yötä ja suudeltuaan äitiä, koettivat he nukkua, mutta
+Kyösti päätti itsekseen olla valveilla "näkemässä", kuinka uusi vuosi
+alkoi. Mutta tästä ei tullut mitään, sillä molemmat nukkuivat heti. He
+nukkuivat sikeästi tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin uusi vuosi
+alkoi; he makasivat lapsuuden syvää, huoletonta unta, kun vanha vuosi
+kaikkine vaivoineen ja huolineen, synteineen ja suruineen ijäksi vaipui
+menneisyyden hautaan ja uusi nousi hiljaisena keski-yön hetkenä,
+julistaen Jumalan rauhan-ajatuksia ihmiskunnalle...
+
+He eivät heränneet, ennenkuin myöhään aamulla, jolloin lempeä uuden
+vuoden aurinko pilkisti uutimien väliltä hyväillen heidän vuoteitaan ja
+äiti istui sängyn reunalla, suuteli heidät hereille ja huudahti:
+Onnellista uutta vuotta! Jumala siunatkoon teitä, lemmikkini!
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Kevät-ajoilta, by Mathilda Roos
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT-AJOILTA ***
+
+***** This file should be named 38924-8.txt or 38924-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        http://www.gutenberg.org/3/8/9/2/38924/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+http://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at http://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit http://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations.
+To donate, please visit: http://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     http://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/38924-8.zip b/38924-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..359303c
--- /dev/null
+++ b/38924-8.zip
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..3972bdf
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #38924 (https://www.gutenberg.org/ebooks/38924)