diff options
Diffstat (limited to '38924-8.txt')
| -rw-r--r-- | 38924-8.txt | 3070 |
1 files changed, 3070 insertions, 0 deletions
diff --git a/38924-8.txt b/38924-8.txt new file mode 100644 index 0000000..e5263d7 --- /dev/null +++ b/38924-8.txt @@ -0,0 +1,3070 @@ +The Project Gutenberg EBook of Kevät-ajoilta, by Mathilda Roos + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Kevät-ajoilta + Kuvaelmia lasten maailmasta + +Author: Mathilda Roos + +Translator: H. Alopaeus + +Release Date: February 18, 2012 [EBook #38924] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT-AJOILTA *** + + + + +Produced by Tapio Riikonen + + + + + + +KEVÄT-AJOILTA + +Kuvaelmia lasten maailmasta + + +Kirj. + +MATHILDA ROOS + + +Suomentanut H. Alopaeus + + +Sortavala, 1904. +Karjalan Kirjakauppa. +Pohjois-Karjalan Kirjapaino-Osakeyhtiö, Joensuu. + + +Sensuurin hyväksymä. +Joensuussa Lokakuun 18 päivänä 1904. + + + +SISÄLLYS: + +Pieni epäilijä +Rakkauden salaisuus +Kaikista hupaisinta +"Isä meidän" +Kaikkein rakkahinta +Joulu + + + + +PIENI EPÄILIJÄ. + + +Oli sataa tihuutellut koko syystalven, niin etteivät Bertil ja Liisa +kertaakaan voineet käyttää uusia kelkkojaan, jotka olivat porstuassa +heitä odottelemassa. + +Bertil oli seitsenvuotinen orpo, joka viime keväänä äitinsä kuoltua oli +tullut enonsa, Lehtolan kirkkoherran luo viettämään kesää ja seuraavaa +talvea, sillä hänellä ei ollut mitään omaisia pääkaupungissa. Liian +pieni kun oli tullakseen oppikouluun ja vierasten hoidettavaksi, sai +hän toistaiseksi olla enonsa ja tätinsä kodissa lukemassa yhdessä +Liisa-serkkunsa kanssa. + +Tällä haavaa ei Bertil kumminkaan mitään lukemista ajatellut, +seisoessaan jakkaralla kyynäspäät ikkunalautaan nojaten ja kasvot +lasiruutuun painettuina. Ei, hänellä oli vain mielessä ruma ilma ja +uusi, kaunis kelkkansa, jota hän ei kertaakaan ollut saanut koetella, +vaikka jo oltiin joulukuussa. + +-- Ei koskaan käy niinkuin tahtoo -- tuumi Bertil nyrpeissään katsellen +lumiräntäleitä, jotka tuulessa ajelehtivat ja maahan tultuaan heti +sulivat harmahtavaksi lumisohjuksi. + +Bertil raukka oli mielestään hyvin onneton; hän oli varmasti vakuutettu +siitä, ettei koko talveen tulisi pakkasta, ettei kertaakaan saisi +käyttää uutta kelkkaansa, ja ettei koskaan enää tulisi iloiseksi ja +onnelliseksi... + +Samassa aukeni ovi ja pieni tyttö tuli huoneesen, jossa Bertil oli. + +-- Bertil, -- sanoi tyttö, nousten varpaisilleen sulkeeksensa oven, -- +tahdotko tulla leikkimään salin pöydän alle? Siellä on olevinaan saari, +ylt'ympärillä järvi, äidin nuottikirjoja panemme paateroiksi, joilla +kahlailemme, ja joll'emme niille astu, niin polskahdamme järveen. Sepäs +hupaista se! + +-- Ei, kiitoksia, -- vastasi Bertil äreänä, -- minusta se on typerää +leikkiä. + +Pikku tyttö tuli hämilleen ja alkoi pureksia esiliinansa helmaa, +pahoilla mielin tuijottaen poikaan. + +-- Jos sinusta on hauskempi, -- sanoi hän ujostellen -- niin otamme +lehmät ja olemme karjasilla. + +-- Ei, -- vastasi Bertil yhtä äreästi, -- minusta sekin on typerää. + +Liisa ei vastannut mitään, -- seisoi vain liikkumatta ja katsoi +Bertiliin. + +-- Miksi noin töllistelet? -- tiuskasi tämä ja kääntyi serkkuunsa. + +Liisa punastui ja pureksi yhä hartaammin esiliinaansa, mutta ei +kumminkaan mennyt tiehensä. + +-- Hyi, tuota ilkeätä ilmaa! -- ärjäsi Bertil hetken ääneti oltuaan, -- +syljen siihen! + +-- Häpeä, Bertil, -- sanoi Liisa vakavasti, -- etkö tiedä että Jumala +ilman säätää? + +-- Vai niin, -- vastasi Bertil tuikeannäköisenä, vaikka vähän häpesi +Liisaa, -- miksei hän sitten tee sitä kauniiksi, että saamme laskea +mäkeä? + +-- Sitä en tiedä, -- sanoi Liisa säyseästi, -- ehkäpä et ole rukoillut +häneltä sitä? + +-- En, sitä en ole tehnyt, enkä aio tehdäkään, sillä tiedän, ettei se +auta rahtuakaan, -- vastasi Bertil, kääntyi Liisaan selin ja painoi +taas kasvonsa ikkunaan. + +-- Varmaankin auttaisi se -- väitti Liisa, -- sillä äiti sanoo meidän +saavan kaikki, mitä Jumalalta rukoilemme, kun vain oikein _uskomme_ +Jumalan tahtovan kuulla rukoustamme. + +-- Mutta sitä en usko, enkä tahdo rukoillakaan, -- vastasi Bertil vielä +uhittelevampana. + +-- Hyi, häpeä, Bertil, -- huudahti Liisa närkästyen, -- kuinka ilkeä +olet! Et saa mitään lunta, siitä olen varma! + +-- Etpä sinäkään, -- sanoi poika ilkkuen... + +-- Saanpa, sillä aion rukoilla Jumalalta sitä. -- + +-- Vai niin, kuinkahan Jumala silloin menettelee, jos hän sinulle antaa +lunta, vaan ei minulle? -- puhui Bertil pisteliäästi. + +Liisa mietiskeli hetkisen. + +-- Niin, -- sanoi hän sitten säihkyvin silmin, -- Jumala antaa sen, +minkä katsoo meille molemmille parhaaksi. Niin Jumala aina tekee, -- +sen tiedän. + +Bertil ei vastannut, ja Liisakin hetkisen silmäiltyään nurkuvaa poikaa, +kääntyi häneen selin ja meni verkalleen huoneesta. Kentiesi Jumala +iltapäiväksi tekisi pojan paremmaksi, jotta he silloin voisivat leikkiä +salin pöydän alla tai olla karjasilla. + +Mutta Bertil pysyi nyrpeänä koko päivän eikä tahtonut leikkiä. + +Hän ei saanut mielestään Liisan sanoja rukoilemisesta ja tuon tuostakin +katsellessaan ikkunasta lumisadetta tuolla ulkona, oli hän kuulevinansa +kysymyksen: Oletko rukoillut Jumalalta kaunista säätä? + +Maksaisikohan todellakin vaivan noin rukoilla Jumalalta, mitä halusi? + +Bertilin äiti, joka oli kuollut viime keväänä, oli tosin opettanut +häntä joka ilta rukoilemaan iltarukouksensa, mutta vain "Isä meidän", +"Jumala, joka rakastat lapsia", ja pienen rukouksen, että Jumala +varjelisi "äitiä, isää, joka oli taivaassa, pikku Bertiliä ja kaikkia +ihmisiä, amen". + +Mutta muuta rukousta ei Bertil saanut oppia, eikä hän tietänyt olevan +tapanakaan rukoilla muulloin kuin iltasin, kunnes pieni serkkunsa +rupesi siitä puhumaan hänelle. Tämä rukoili usein milloin mitäkin. +Joskus hän kuuli hänen sanovan: "Hyvä Jumala, auta minua, että kykenen +oppimaan tätä vaikeaa läksyä!" -- Joskus hän rukoili: "Hyvä Herra +Jesus, joka niin rakastat pieniä lapsia, laita, että saan 'tuota +hupaista', jota tiedät minun niin mielelläni haluavan." + +Arkana ja ujostellen katsoi Bertil ensin Liisaa tämän rukoillessa, +mutta alkoi vihdoin kysellä häneltä siitä. + +-- Auttaako tuommoinen rukoileminen? -- kysyi hän kerran. + +-- Auttaa kyllä, -- vastasi Liisa varmana. + +-- Saatko siis aina juuri mitä tahdot? -- uteli Bertil tästä ilostuen. + +-- En aina, -- vastasi Liisa näppärästi, -- joskus pyydän Jumalan +mielestä jotakin tyhmää, ja sitä tietysti en saa. + +-- Vai niin, -- vastasi Bertil kylmäkiskoisempana, -- sen saatan kyllä +uskoa. Silloin kai Jumalan mielestä se juuri on tyhmää, minkä kaikkein +mieluimmin toivoisi saavansa. Mitäpä hyvää siis on rukoilemisesta? + +-- Onpa niinkin, -- vastasi Liisa hetken tuumittuaan, -- rukoilen +sittenkin, sillä rukoillessani tulen niin iloiseksi ja onnelliseksi. +Äiti sanoo, että rukoillessa tulee Jumalaa lähemmäksi, ja että silloin +on niin helppoa olla kiltti ja hyvä. -- + +Tähän ei Bertil vastannut mitään, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä Liisa +tarkoitti. Ja pikku Liisa sai jatkaa rukoilemistaan, Bertil milloin +kuunteli häntä, milloin oudoksuen katseli hänen mieleviä pikku +kasvojaan, milloin äreänä ajatteli mielessään, että Liisa oli typerä ja +ikävä. + +Mutta tänään hän ei voinut päästä ajattelemasta rukousta. Ehk'ei +kumminkaan olisi niinkään hullua pyytää Jumalalta lunta, saattaisihan +ainakin koettaa; eihän sillä mitään menetä, sillä nykyistä ilkeämmäksi +ei Jumala kumminkaan voinut tehdä ilmaa. Mutta kuinka rukoilisi, mitä +sanoisi? Hänen mielestänsä kaikki, mitä tuumi sanoa, tuntui niin +"hassunomaiselta", ikäänkuin hän vaan olisi Liisaa jäljitellyt. + +Ja niin hän mietiskeli koko päivän tulematta mihinkään päätökseen +rukoilisiko vai olisiko rukoilematta. Hänestä oli rukoileminen +hassunkurista, sillä hän ei uskonut Jumalan kuulevan häntä, ja +kumminkin olisi paha jättää sitä tekemättä, koskapa siitä kumminkin +kentiesi olisi apua. + +Vihdoin, kun häntä hävetti kysyä neuvoa Liisalta, meni hän tätinsä luo, +joka istui makuuhuoneessa ompelemassa, asettui hänen viereensä ja kysyi +äkkiä: + +-- Täti, Liisa sanoo, että jos mielellään tahtoo jotakin ja pyytää +Jumalalta sitä, niin saa sen, kun vaan oikein _uskoo_ Jumalan voivan +sen antaa. -- + +Täti pani työnsä pois ja veti pikkupojan luoksensa. + +-- Totta kai, poikani, -- sanoi hän silitellen pojan poskia, -- Liisa +on aivan oikeassa. _Kaikki_, mitä Jumalalta pyydät, saatkin, jos vaan +oikein uskot hänen antavan sen sinulle. + +-- Jos siis rukoilen Jumalaa, että hän huomenna antaa meille oikean +lumisään, niin että saan käyttää uutta kelkkaani, luuleeko täti hänen +sen silloin antavan, -- jatkoi Bertil. + +-- Sen hän tekee, jos uskossa rukoilet, se on, jos olet aivan varma +siitä, että hän täyttää rukouksesi, -- vastasi täti. -- Voitko niin +rukoilla, Bertilini? + +Bertil katsoi miettien eteensä. Hän oli pieni rehellinen poika, joka ei +mielellään sanonut mitään, joka ei ollut aivan totta. -- Luulenpa +voivani sen, -- vastasi hän vihdoin vähän epäröiden. + +-- Ei, poikaseni, tästä asiasta et saa sanoa: _luulen_. Sinun tulee +sanoa: "_tiedän_, olen vakuutettu siitä, että Jumala kuulee +rukoukseni". + +-- Mutta eikö Jumala voisi _ensin_ vaan kerran kuulla rukoustani, +sitten olisi niin helppo uskoa. Eikö hän tädin mielestä voisi sitä +tehdä? + +-- Ei, poikani, sitä hän ei voi eikä tahdokaan. Jos esim. sanoisin +sinulle: Bertil, minulla on hyvin hyvä kaakku ruokakammiossa, muistuta +minua huomenna, niin saat palasen siitä aamiaiseksi, mutta älä unhota, +sillä silloin ehkä minäkin unhotan kaikki tyyni. Ja jos et muistutakaan +minua, vaan ajattelet: täti laskee leikkiä, ei hänellä ole mitään +kaakkua, eikä hän antaisikaan, vaikka pyytäisin, enkä huolikaan sanoa +mitään hänelle, -- mitä siitä olisi seurauksena? Niin, sinä suuttuisit, +ensin minuun, joka en mitään antanut, sitten itseesi, kun olit +epäluuloinen, sitten minä olisin loukkaantunut, kun et uskonut minua, +ja niin hyvä välimme tulisi rikotuksi! Niin on Jumalan ja ihmisen +laitakin. Jos rukoilet ja sydämessäsi ajattelet: "Jumala ei kuule +minua, siitä olen varma", niin loukkaat Jumalaa, pahoitat häntä +epäluulollasi, ja niin on hyvä välinne rikottu, ja Jumala ei saata +kuulla sellaista rukousta, joka ei ole rakastavan lapsen, vaan +epäluuloisen vihamiehen. Ymmärrätkö sen, Bertilini? + +-- Ymmärrän, -- vastasi Bertil vakavasti, -- koetan rukoilla, niinkuin +täti sanoo. + +Ehtoolla lopetettuaan tavallisen iltarukouksensa, pani hän kätensä +ristiin ja rukoili ääneensä: + +-- Hyvä Jumala, laita lumisadetta huomenna. Tiedäthän, kuinka haluan +saada laskea mäkeä Liisan kanssa mäessä karjapihan luona. Hyvä Jumala, +kelkkani on aivan uusi ja on kaksi kuukautta saanut olla koskematta, +kun on satanut räntää koko talven. Hyvä Jumala, tarkoitan _oikeata_ +lumisadetta, jolloin maa jäätyy ja tulee hyvä rekikeli. Tee se Jesuksen +tähden, amen! + +Sitten Bertil pani käsivartensa tädin kaulaan, suuteli häntä, huusi +hyvää yötä Liisalle ja kääntyi seinään päin nukkumaan. Mutta vieläkin +hiipi varkain hänen mieleensä tuo ajatus: onpa hupaista nähdä, kuuleeko +Jumala todellakin rukoukseni ja tekee huomenna lumisadetta. + +Yöllä hän heräsi tuulenpuuskasta, joka järisytti koko huonetta. Hän +nousi istualleen ja katseli ikkunaan. Nousisikohan hän katselemaan, +oliko Jumala vielä tehnyt mitään tyydyttääksensä hänen toiveitaan? + +Varovasti hän nousi vuoteestansa, hiipi ikkunan luo ja kurkisti ulos. + +Ei Jumala vielä ollut tehnyt rahtustakaan hänen hyväkseen, se oli +selvä. Samaa ilkeätä räntäsadetta kuin päivälläkin ja samaa myrskyä -- +rajutuuli pieksi armottomasti vaahteroita pihalla. Bertil palasi +sänkynsä luo ja kömpi vilusta väristen vuoteesensa. Hän oli hyvin +alakuloinen ja epätoivoissaan, mutta koetti rohkeasti vastustaa näitä +tunteitaan ja rukoili entistään hartaammin: "Hyvä Jumala, _tahdon_ niin +mielellään uskoa, että voit auttaa; laita vain jos suinkin niin, että +huomenna on kaunis ilma, että maa on jäässä ja että suuria, valkeita +lumihiutaleita satelee taivaasta". + +Mutta hänen oli vaikea nukkua, ja petollinen ääni kuiskasi vähän väliä +hänen korvaansa: onpa kumminkin oleva hauska nähdä, _voiko_ Jumala +todellakin... + +Vihdoin hän nukkui eikä herännyt, ennenkuin täti aamulla suuteli häntä +ja pikku Liisa seisoi hänen vuoteensa ääressä ja nauraen huusi: +"unikeko!" + +Bertil karkasi ylös ja hieroi silmiään. Samassa hän muisti, mitä +tärkeää tänään tapahtuisi: hän saisi _nähdä_, voiko Jumala kuulla hänen +rukouksensa vai ei. Mutta rullakartiiait olivat vielä nostamatta ja +Liisa peseytyi ja loiskutti niin, ettei hän voinut kuulla tuuliko +niinkuin eilen -- eikä hän myöskään uskaltanut kysyä, minkälainen ilma +oli. + +Vihdoin täti nosti rullakartiinin... Mutta ei mitään valkeita +hiutaleita leijaillut ilmassa -- oli aivan sama ilma kuin eilen -- +ehkäpä oli taivas vielä harmahtavampi, maa sohjuisempi. + +Bertilin kasvot muuttuivat yhtä synkeiksi kuin ilma ulkona. + +-- Kas niin, sen saatoin juuri uskoa! -- huudahti hän äreänä pannen +sukat jalkaan ja repien nauhat poikki, -- kävi aivan niin kuin +ajattelin ja tyhmästi tein, kun rukoilin! + +-- Siinä olet aivan oikeassa, Bertilini; oli väärin rukoilla +ajatellessasi näin käyvän, -- sanoi täti vakavasti. -- Tiedäthän, ettei +Jumala kuule muita rukouksia kuin semmoisten, jotka uskovat hänen +voivan ja tahtovan auttaa! + +-- Vai niin, mutta minähän uskoin sen _silloin_! -- väitti Bertil. + +-- Ja äsken sanoit käyneen aivan niinkuin "ajattelit", kuinka se on +selitettävissä? + +Bertil ei vastannut; pani vaan kengät jalkaan, sitoi nauhat umpisolmuun +ja alkoi sitten kaikin voimin harjata tukkaansa. + +-- Ei, poikaseni, -- sanoi täti ystävällisesti mutta vakavasti -- et +uskonut Jumalan kuulevan sinua; sinussa oli alinomaa tuo ajatus: "niin, +saapa nyt nähdä, kuinka hän aikoo tehdä", ja semmoisia epäröiviä +rukouksia Jumala ei ota vastaan. + +Bertil ei nytkään vastannut; hän ajatteli vain mielessään, että täti +oli yhtä ilkeä ja kova kuin Jumalakin. + +Ikäväksi tuli päivä pienelle pojalle. Läksynsä osasi hän huonosti, sai +sen takaisin ja kauan aikaa täytyi hänen lukutunnin jälestä päntätä +sitä päähänsä. Päivällispöydässä hän kaatoi kumoon vesilasin, sai +nuhteita enoltaan, ja kun hän siitä heltyi itkemään, täytyi hänen mennä +pöydästä pois lastenkamariin häpeämään. Ja sitten satoi ja tuuli +aivankuin siitä ei koskaan loppua tulisi! Ei, se nyt oli varma, ettei +Jumala kuule rukouksia, ja ettei tänä talvena enää tule kaunista ilmaa, +ei! Ja pikku Bertil itkeä nyyhkytti ja päätti mielessään, ettei hän +koskaan enää rukoilisi Jumalalta mitään, sillä se ei kuitenkaan +ollenkaan auttaisi, ja sitten hän ajatteli, ettei varmaankaan koko +maailmassa ollut niin onnetonta poikaa kuin hän oli. + +Liisalle sen sijaan kävi kaikki niin hyvin. Hän luki läksynsä hyvin +nopeaan, keksi hupaisia leikkejä, lauleskeli koko päivän ja oli iloisen +näköinen huonosta ilmasta huolimatta. -- Minulla on niin hauska, +äitiseni, -- sanoi hän, äidin tullessa lastenkamariin, -- kuvittelen +leikissäni, että kaikki nuket ovat sairaina ja tarvitsevat +tärpättikäärettä, ja minusta on Jumala todellakin hyvä, joka suo +minulle huvia, vaikka ilmakin on niin ruma. + +Bertil oli närkästynyt Liisaan -- "tytöt ovat niin tyhmiä", tuumi hän, +onpa nyt siitäkin hupia, että nukeilla on vatsakipuja! + +Mutta kuinka olikaan, niin Bertil ei voinut vastustaa Liisan +ystävällisyyttä, ja pian hän oli unhottanut surunsa saadessaan olla +lääkärinä, joka tuli ja määräsi laastaria ja tärpättikääreitä nukeille. + +Seuraavana päivänä oli sää vaan yhtä huonoa, mutta sade oli tau'onnut +ja ilma tuntui kylmemmältä. Bertil vaan jurotteli, luki hitaasti +läksynsä ja oli Liisalle ilkeä. Mutta Liisa oli sittenkin iloinen ja +kiltti, ja iltasella kuuli Bertil hänen rukoilevan: "Rakas Herra Jesus, +tee huomiseksi mäenlaskuilma, sillä Bertil haluaa sitä niin +mielellään." + +Vihdoin eräänä aamuna oli maa lasten herätessä aivan valkoinen, oli +satanut lunta koko yön, niin että vainiot, niityt ja metsät olivat +lumen peitossa. Ja pohjalta oli maa jäässä, siis oivallinen +mäenlaskukeli, jota parempaa ei olisi voinut toivoakaan. + +-- Katsohan! -- huusi Liisa ilosta hehkuen, -- katsopas, kuinka Jumala +on hyvä -- aivan semmoinen ilma jota olemme rukoilleet. -- Oi, kuinka +hauskaa! + +Bertil oli hieman nolostunut. + +-- Niin, kuinkas muuten! -- sanoi hän sitten -- mutta miksi ei Jumala +heti voinut suoda sitä meille? + +-- En tiedä, -- vastasi Liisa miettiväisesti. -- Ehkäpä, -- jatkoi hän +ujosti, -- opettaaksensa meitä kärsivällisyyteen. + +Nyt otettiin uudet kelkat esiin, lapset puettiin lämpimiin +talvivaatteisiin, karvalakit päähän, kintaat käsiin, ja sitten mentiin +karjapihan mäkeen, kukin vetäen kelkkaansa. + +Oi, kuinka oivallinen mäki! Pitkä, loiva, valkeankirkkaan lumen +peitossa! Hei, kuinka lasketaan! Kas nyt lähdetään. Bertil ensin +vatsallaan kelkassa, sitten Liisa suorana, vakavana, pitäen +vetonuorasta. Huimaavaa vauhtia kiitävät kelkat mäkeä alas, Liisa otsa +rypyssä ja ponnistaen kaikki voimansa kulkeakseen oikeaa suuntaa. Mäen +alla kävelee poika, jotta Bertil ilokseen saa huutaa äänekkään "pois +tieltä", jonka Liisa vähän hiljemmin toistaa, ja kun tullaan alas +maantielle, liukuvat kelkat vauhdissaan vielä hyvän matkan liukkaalla +lumella. + +Oi, minkälainen mäenlaskusää! Semmoista eivät olleet koskaan ennen +nähneet. Silmät säihkyvät, posket punottavat raittiissa talvi-ilmassa. +Nyt juostaan mäkeä ylös, pysähdytään vähän hengittämään ja sitten taas +ylöspäin ilosta huutaen. + +Kas niin, nyt kaatui Liisan kelkka ja tyttönen vierähti ojaan. Nytpäs +melutaan ja nauretaan. Liisa on lumiukon näköinen pyrkiessään kömpimään +ylös ja Bertil vallaton töytäisee hänet taas ojaan. Mutta tämä on vaan +hupaista. Liisa nauraa katketakseen piehtaroidessaan tuossa lumessa. +Nyt he rupeavat painisille ja lumisille, ja sehän on vieläkin +hauskempaa. Lumi on niin ihanan valkeaa, suloista on sohraella siinä +sormillaan, kaataa toisiaan kumoon ja piehtaroida kinoksissa. Sitten +alkaa mäenlasku uudestaan ja joka mäestä tullaan rohkeammaksi. Liisa +koettaa heittäytyä kelkkaan niinkuin Bertil, ja pari kertaa kaaduttuaan +onnistuu se hänelle yhtä hyvin kuin pojallekin, ja sepä vasta hauskaa, +kun pääsee Bertilin vertaiseksi mäenlaskutaidossa. Nyt tulee aurinko +näkyviin, pilvenhattarat haihtuvat, taivas on sinisen kirkas ja luminen +maisema rusottaa. + +-- Oi, kuinka kaunista! -- huudahtaa pikku Liisa seisoen mäenrinteessä +punottavin poskin, säihkyvin silmin -- ja niin sanomattoman suloista +saada laskea mäkeä tämmöisessä ilmassa. Eikö nyt Jumala mielestäsi ole +hyvä, Bertil? + +-- Onpa niinkin, -- vastasi Bertil välinpitämättömästi ja heittäytyi +taas kelkkaansa laskeakseen mäkeä alas. + +Vähitellen lapset alkoivat väsyä, he olivat laskeneet kolmatta tuntia, +ja nyt alkoi nälkäkin tuntua. He puistelivat lumen päältään ja astuivat +kelkat jälessään taloon. + +Liikkuminen ulkoilmassa oli antanut lapsille hyvän ruokahalun, mutta he +eivät sentään antaneet ruoan "tukkia suuta", niinkuin sanotaan, vaan he +kertoa pakinoivat, kuinka hupaista heillä oli ollut, ja isä ja äiti +kuuntelivat hymyillen heidän esitystään aamupäivän tapahtumista. + +Mutta iltapäivällä, kun tuli pimeä ja istuttiin takkavalkean ääressä +salissa, silloin oli Bertilin hyvä tuuli hävinnyt. Hän istui ääneti, +nyrpeänä, jalat roikkuen, kun Liisa kiipesi äidin syliin ja alkoi +hyräillä pientä lempilauluaan: + + Kellä parempi on suoja, + Kun sun lapsillasi, Luoja? + Tähdellä ei taivahalla + Linnulla ei lakan alla. + +-- Miksi olet niin pahoilla mielin, Bertil? -- kysyi Liisa lakattuaan +laulamasta. + +-- En ole pahoilla mielin, -- vastasi pikku poika yrmeänä. + +-- Niin, mutta etpä ole iloinenkaan, kuten aamupäivällä olit. + +-- Oletko kiittänyt Jumalaa, että oli niin hupaista mäenlaskussa +tänään? -- kysyi nyt täti. + +-- E-en... + +-- No, silloin ei ole ihmettä, että olet pahoillasi, poikaseni. Sinä +toivoit kaunista ilmaa saadaksesi käyttää uutta kelkkaasi, Jumala +täyttää toiveesi, laittaa sinulle mitä ihanimman ilman, suo sinulle +terveyttä, jotta saat huvitella mielesi mukaan, kun niin moni muu +lapsiraukka saa maata sairaana ja vaivaisena, etkä ole edes +kiittänytkään häntä siitä. Kiittämätön ihminen on aina pahoilla mielin +ja tyytymätön itseensä. + +Bertil ei vastannut mitään, vääntelihe vain tuolillaan ja tuli näöltään +vielä nyrpeämmäksi. + +-- Oi, Bertil, -- lausui Liisa murhemielin, -- et tahtonut rukoilla +Jumalalta hyvää ilmaa, etkä myöskään kiittää, kun hän sen antoi. Kuinka +hän voi tietää, rakastatko häntä, kun noin teet? + +Mutta Bertil vaan oli vaiti. Hän oli vihoissaan kaikille, eikä vähimmin +Liisalle, joka oli niin ystävällisen ja hyvän näköinen, ja jos ei hän +niin suuresti olisi pelännyt pimeätä, olisi hän heti hypännyt alas +tuoliltaan ja lähtenyt lastenkamariin, saadakseen olla rauhassa. Mutta +nyt hän ei uskaltanut, vaan istui liikkumatta paikoillaan, kun Liisa +uudestaan alkoi laulaa. + +Koko sen talvea pysyi ilma tavattoman kauniina, lumisadetta ja +päiväpaistetta vaihteli, niin että lapset saivat oikein kylläkseen +laskea mäkeä, olla lumisilla, rakentaa lumilinnoja ja lumiukkoja. +Bertilillä ei milloinkaan ennen ollut niin hupaista, sillä hän ei +koskaan ollut asunut maalla eikä tietänyt kuinka kaunista siellä +saattaa olla talviseen aikaan. Kaikkein hupaisinta oli kumminkin, kun +hän pääsi ajelemaan enonsa kanssa. Kuinka keveästi reki liukui, +kulkuset kilahtelivat ja hevoset juoksivat, niin että henki suusta +valkeana sumuna höyrysi heidän ympärillään. Ja hämärän tullessa, kuinka +lumipeitteiset kuuset kummittelivat tienvarsilla! Bertil oli samalla +kertaa ihastunut ja peloissaan; hän kuvitteli mielessään rosvoja +väijyilevän puiden takana ja susia ja peikkoja vilisevän kummallisen +synkeässä metsässä, mutta reen kiitävän niin nopeaan, niin nopeaan, +ettei mitään pahaa voinut tapahtua hänelle. + +Kun kevät tuli ja lumi suli, saivat lapset muita huveja ulkosalla ja +olivat molemmat hyvin kekseliäitä semmoisissa. + +Eräänä päivänä Bertil sai tarhuri-Janne nimiseltä +kahdentoistavuotiselta pojalta, joka oli hänen hyvä ystävänsä, +joutsen nuolineen, jonka Janne oli tehnyt hänelle. Joutsi oli hyvin +mukava, jäykkäjänteinen, niin että nuolet lensivät kauas, ja Bertil oli +hyvin iloissaan tästä uudesta aseestaan. Nyt piti harjoitella +maaliinampumista, jonka tähden Janne, aina valmis auttamaan, karjapihan +taakse pystytti ampumataulun, pilkku keskelle ja kehät ympärille ja nyt +sitä kilpaa ammuttiin aamusta iltaan. Tämä kumminkin oli hauskempaa +kuin sekä mäenlasku että lumisilla oleminen; -- kas sepä jotain osata +oikein pilkkuun -- kun tämä tapahtui, oli Bertil niin onnellinen, ettei +luullut voivansa koskaan enää tulla tyytymättömäksi ja pahoille +mielin... + +Ja niin hän ammuskeli päivät pitkään ja Liisa seisoi ääressä ihaellen +hänen taitoaan, ja joskus, Bertilin ollessa oikein armollinen, sai +Liisa lainata joutsen ja koettaa hänkin ampumataitoaan. Mutta hänen +nuolensa lensivät -- Bertilin mielihyväksi -- taulun ohi karjakartanon +seinään. Olihan hupaista nähdä, kuinka saamaton Liisa oli ja kuinka +paljon taitavampi _hän_ oli pilkkaanampumisessa. + +Mutta eräänä päivänä, kun Bertil mitä hartaimmin harjoittelihe, +tapahtui ettei nuoli, jänteen liian aikaseen lauaistessa, lentänytkään +maalitauluun, vaan meni syrjään ja sattui Liisaan. Pieni tyttö parahti, +peitti kasvot käsillään ja vaipui polvilleen. Nuolen terävä kärki oli +tunkeutunut hänen toiseen silmäänsä... + +Silmänräpäyksen Bertil kauhuissaan katsoi Liisaan, heitti sitten +joutsen luotaan ja juoksi läheiseen metsään. + +Hän ei tietänyt mitä ajatella; yksi asia oli hänelle vain selvä -- hän +tahtoi pois Liisan läheisyydestä, piiloutua, paeta kuta kauvemmaksi +sitä parempi... + +Ja niin hän kaikin voimin juoksi mäkeä ylös metsään, yli kivien ja +puunjuurien. Ehtimiseen hän oli kuulevinansa askeleita jälessään ja +jonkun huutavan hänen nimeänsä, mutta hän ei vastannut mitään, kiiruhti +vaan kahta kiivaammin eteenpäin, vaikka sydän oli pakahtumaisillaan ja +hikikarpaloita kihosi otsalla. + +Hän tahtoi pois, ... kauas, kauas, ettei kukaan ihminen enää löytäisi +häntä, ... mieluimmin niin kauas, ettei Jumalakaan näkisi häntä. + +Vihdoin ei hän enää jaksanut juosta; hän pysähtyi silmäillen +pelokkaasti ympärilleen. Ei kukaan häntä ajanut takaa, hän oli aivan +yksin, ja ylt'ympärillä oli metsä niin synkkä, vakava, korkeat, tuuheat +kuuset ja syvä äänettömyys kaikkialla. + +Vavisten hän heittäytyi maahan ja veti lakin silmilleen. Oi, jos voisi +päästä kauvemmas pois ... voisi vielä paremmin piiloutua! + +Tuskallinen toivottomuus valtasi hänet, hänen maatessaan tuossa +pitkällään pensaikossa... "Olet tehnyt Liisan sokeaksi, olet tehnyt +Liisan sokeaksi", kuiskaili ääni alinomaa hänen korvaansa ja hänen +mielestään joka sana oli terävä neulanpistos sydämeen... Mitä tekisi +hän, mihin ryhtyisi, kuinka saada apua kauheassa surussaan?... + +Nyt ei ollut muu neuvona kuin rukoilla -- hän oli joutunut umpisolaan, +Bertil raukka, hän oli yksinään Jumalan edessä surkeine suruineen, +jotka painoivat hänet maahan... + +Ja hän heitti luotaan lakin, joka peitti kasvot, pani kädet ristiin ja +rukoili ensi kerran elämässään oman rukouksensa, omin sanoin, +syvimmästä sydämestään. + +-- Rakas, hyvä Herra Jumala, auta minua tästä kauheasta surusta. Älä +salli Liisan tulla sokeaksi, sillä silloin en koskaan elämässäni voi +tulla iloiseksi! Rakas, hyvä Jeesus, kuule rukoukseni, sillä olen niin +onneton, niin onneton! Anna Liisan tulla terveeksi jälleen, niin kiitän +sinua ja olen aina, aina oleva hyvä poika. Tee se, hyvä Jumala ja +Jeesus, amen! + +Rukoiltuaan hän tunsi ihmeellisen rauhallisuuden sydämessään äsken +kärsityn tuskan sijasta. Nyt ei enää kuulunut nuo kauheat sanat: "olet +tehnyt Liisan sokeaksi", vaan nyt kuiskasi toinen ääni: "Jumala auttaa, +Jumala auttaa"... Niin hän purskahti itkuun ja loikoi kauan liikkumatta +nyyhkien kasvot kyynelien kastamissa sammalissa. + +Hetki hetkeltä kului -- hän ei tietänyt, kuinka kauan oli maannut, kun +kuuli askeleita takanaan. Kauhistus valtasi hänet jälleen, hän kääntyi +pois ja tunki hehkuvat kasvonsa sammaleihin; mutta samassa tunsi hän +kaksi käsivartta syleilevän häntä, hänet nostettiin ylös ja suljettiin +tätinsä syliin. + +Bertil ei uskaltanut katsoa tätiinsä, vielä vähemmin mitään kysyä, +mutta hän tunsi hänen vapisevan koko ruumiissaan ja kuinka hänen +kyyneleensä kastelivat otsaansa. Oliko se sentähden, että Liisa oli +tullut sokeaksi? Oi niin, niin mistäpä muusta syystä sitten? "Ah, hyvä +Jumala, hyvä Jumala", kuiskaili hän sydämensä ahdistuksessa, "auta +minua ... auta minua!" + +-- Rakas poikani, -- sanoi nyt täti, hiljaa hyväillen ja pakottaen +hänet katsomaan silmiinsä, -- Jumalalle kiitos, että löysin sinut, ja +ettei mitään pahaa ole sinulle tapahtunut. Pikku poikaraukkani, nyt +sinun tulee olla iloinen, ei mitään ole tapahtunut; Liisa on vaan +saanut pienen naarmun silmäluomeen ja tulee parin päivän kuluttua +terveeksi. + +Bertil ei vastannut mitään, likisti vain tätinsä kaulaa ja itki, +niinkuin kaikki kyynelvirran sulut äkkiä olisivat auenneet. Täti antoi +hänen itkeä tarpeeksensa, koettaen vain hyväilyillään tyynnyttää häntä. +Mutta kun nyyhkytykset vähitellen taukosivat, sanoi hän vakavasti: + +-- Emmekö nyt kiittäisi Jumalaa, Bertil? + +-- Kyllä, kyllä, -- sanoi Bertil innoissaan, -- rukoilin Jumalaa niin +paljon, ja hän kuuli minua, nyt tahdon voimieni mukaan kiittää häntä! + +Bertil ja täti polvistuivat, ja täti lausui kiitoksen Jumalalle, joka +ei ainoastaan torjunut uhkaavaa vaaraa heidän kodistaan, vaan myöskin +teki sen välikappaleeksi, jolla saattoi Bertilin sydämen nöyräksi ja +kiitolliseksi. Ja Bertil toisti tädin sanat, ja metsä ylt'ympärillä ei +nyt enää ollut synkkä ja kauhistava, kuten äsken, vaan seisoi +hiljaisenhartaana ikäänkuin joka puu olisi ottanut osaa rukoukseen... + +Nyt nousivat Bertil ja täti ja menivät kotiin päin. Kyllähän Bertilistä +oli vähän outoa tavata Liisaa; tämän arvo oli hänen mielestään nyt +suuresti lisääntynyt, kun oli ollut tulemassa sokeaksi, ja olihan hän +myöskin utelias näkemään, minkänäköinen hänen silmänsä oli. + +Heidän tullessaan taloon juoksi Liisa heitä vastaan. Hänkin näkyi vähän +ujostelevan, sillä katsoessaan Bertiliin, hän punastui ja loi silmänsä +alas, s.o. terveen silmänsä, sillä toinen oli liinakääreessä, jota +nähdessään Bertil tuli hyvin pahoilleen. + +Hetkisen taistelivat ujous, itsepintaisuus ja ylpeys hänessä, mutta +sitten hän muisteli rukoustaan metsässä, ja silloin rauhoittui ja +lauhtui hän ja ojensi lempeänä kätensä Liisalle sanoen: "anna anteeksi, +Liisa!" + +Mutta Liisa ei voinut mitään vastata; hän vain pani kätensä Bertilin +kaulaan, syleili ja suuteli häntä. + +Siitä päivin ei Bertilin ole ollut vaikea rukoilla eikä kiittää. + +Sillä niinkuin Jaakob, kun hän palaten kotiseutuunsa oli taistellut +Jumalan kanssa ja pakottanut hänet antamaan siunauksensa, niin oli +tällä pienellä pojallakin ollut hetkensä, jolloin hän seisoi Jumalan +kasvojen edessä ja tunsi, kuinka hän siunasi häntä. Ja kun joskus hänen +jaakobinluonteensa, s.o. hänen ylpeä, itsekäs "minänsä", herää, eikä +tahdo nöyrtyä, silloin hän muistellen yksinäistä hetkeä metsässä +polvistuu ja rukoilee: "Hyvä Jumala, auta minua!" + + + + +RAKKAUDEN SALAISUUS. + + +Pikku Elsa oli eräänä kauniina kesäpäivänä juuri ennen puolista tullut +kotiin; hän oli monta tuntia ajellut heinäreessä, piehtaroinut +heinäpieleksissä, auttanut työväkeä haravoimisessa ja huvitellut, +niinkuin pieni tyttönen vaan voi tehdä lupa-aikana, kun tietää koko +talven olleensa kiltti ja ahkera koulussa. + +Astuessaan etehiseen tunsi Elsa vastassaan suloisimman tuoreitten +leivoksien hajun. Sieraimet levällään hän juoksi sisään; ruokakammion +ovi oli auki, ja uteliaasti kurkistaessaan sinne, huomasi hän suuren +vadillisen äsken leivottuja, lämpöisiä voileivoksia. + +Nyt on huomattava, että pikku Elsa oli hyvin nälkäinen -- hän ei ollut +klo 9:stä aamulla syönyt muuta kuin yhden voileivän, jonka joku +rengeistä oli antanut hänelle. Leivoksien suloinen haju saattoi hänet +suunniltaan; hän tiesi, ettei saanut ottaa mitään ruokakammiosta, +tiesi, että äiti, joka oli hyvin tarkka, ei sallinut minkäänlaista +vallattomuutta, mutta nyt oli ikäänkuin mielettömyys olisi vallannut +hänet. Hän ei ajatellut muuta, kuin sitä kuinka suloista olisi syödä +tuommoinen murea, lämpöinen leivos suuhunsa. Ja eihän yksi ainoa tehnyt +mitään, olihan tuossa vielä ainakin sata jälellä! + +Tuumasta toimeen! Elsa katseli varovasti ympärilleen, hiipi leivoksien +luo, pisti yhden suuhunsa ja söi niin ahneesti kuin nälkäinen koira +nielee lihapalasen. + +Ah, kuinka se maistoi hyvältä! Toisen lisään voi kyllä ottaa, onhan +niitä kumminkin vielä niin monta! Ja niin hän ahmi suuhunsa yhtä menoa +vielä yhden ... kaksikin. + +Samassa oli hän kuulevinaan kolinaa etehisestä; hän säikähtyi niin, +että pudotti leivoksen, jota juuri oli syömässä. Vavisten hän kumartui +poimimaan pudonneita murusia suuhunsa. Sitten hän kääntyi pois ja +koetti olla viattoman näköinen, jos äiti tai joku palvelijoista olisi +sattunut huomaamaan hänet. Mutta lohdutuksekseen huomasi hän, että vain +koira "Lloyd" oli kolissut tullessaan syömästä päivällistä astiastaan. +Elsa huokaili helpotuksesta, pyyhki suun puhtaaksi, ettei mikään +ilmaisisi häntä ja meni lastenkamariin pukeutumaan päivälliseksi. + +Kaikki oli siis hyvin; ei kukaan ollut nähnyt hänen ottavan leivoksia, +eikä kukaan luultavasti huomaisi kolmen olevan poissa, eikähän se niin +vaarallista liene ollutkaan, että hän oli ottanut muutaman, kun vielä +niin monen monta oli jälellä. + +Mutta kummallista oli, ettei Elsa voinut unhottaa noita leivoksia. +Päivällisillä, kun oli suudeltava isää, jota hän ei vielä tänään ollut +nähnyt, oli aivan kuin muisto näistä kolmesta leivoksesta olisi +asettunut hänen ja isän väliin, niin ettei suudelma ollenkaan tuntunut +tavalliselta, vaan niin ihmeen oudolta. Ja aloittaessaan rukoilla +pöytärukousta: "Jumala siunatkoon ruokaa" ... oli ikäänkuin kolme +leivosta äkkiä olisi noussut hänen silmiensä eteen, ja silloin hän niin +hämmästyi, että äkkiä keskeytti rukouksen ja vasta pari muistutusta +saatuaan saattoi jatkaa. Vaikea oli myöskin entiseen tapaan katsoa +äitiä silmiin; äiti tosin ei näkynyt epäilevän mitään, mutta joka kerta +kuin hän puhui jotakin Elsalle, hytkähteli tämän sydän pelosta saada +kuulla jotain leivoksista. + +Iltapäivä kului kumminkin tavalliseen tapaan, lapset leikkivät pihalla +ja menivät sitten Maijan kanssa hakaan katsomaan, kuinka lehmiä +lypsettiin. + +Mutta ehtoolla lasten istuessa pöydässä syömässä illallistaan, maitoa +ja kovaa leipää, tuli äiti huoneesen, asettui pienokaisten eteen, +katseli heitä tutkistellen ja kysyi sitten: + +-- Onko kukaan lapsista ottanut leivoksia ruokakammiosta? + +Elsa aivan jäykistyi näitä sanoja kuullessaan. Mutta hän ei punastunut +eikä muutenkaan muuttunut kasvoiltaan; istui vain aivan liikkumatta +katsellen leipämurusia maitolautasellaan, kunnes tunsi äidin kysyvän +katseen, johon muut lapset päätään pudistellen olivat kieltämällä +vastanneet, kiintyvän häneen. Silloin hän äkkiä nosti silmänsä, katsoi +rohkeasti äitiin ja sanoi aivan tyynenä: + +-- En, äiti, en minä. + +-- No, silloin lienee tuo Lloyd-varas taas ollut tekemässä pahojaan. +Vast'edes saamme tarkemmin pitää huolta kammionoven sulkemisesta. Mutta +Lloyd tavallisesti on niin ahne, että nuoleksii joka murusen, nyt niitä +oli paljon lattialla, sentähden en luullut häntä varkaaksi. + +Äidin mentyä huoneesta, kumartui Elsa lautaseensa ja alkoi niin +innokkaasti pureskella leipäkannikkaansa, kuin olisi tahtonut +hampaillaan musertaa tunnonvaivojaan, jotka yhä ankarammin ahdistivat +häntä. Hän oli yhä vaan kuulevinansa oman äänensä niin kummallisen +kovana ja outona, ikäänkuin toinen olisi puhunut, alinomaa vastaavan: +"en, äiti, en minä!" + +Ja nämä sanat vaivasivat häntä koko illan. Kaikkein vaikeinta oli, kun +iltarukous oli rukoiltava; silloin oli hänestä aivan kuin toinen olisi +puhunut, ja puhunut kovaan ja ivallisesti ikäänkuin pilkatakseen +Jumalaa... + +Ja kun hän sanoi hyvääyötä äidille ja suuteli häntä, tuntui kuin sydän +olisi tuskasta pakahtumaisillaan, kun hän näin oli pettänyt äitiänsä. +Hän olisi niin mielellään tahtonut tunnustaa kaikki, saadakseen jälleen +mielen rauhan, mutta hänessä oli jotakin jäykkää, taipumatonta, joka +pidätti hänet. Hän ei _voinut_ päästä siitä ajatuksesta, ettei +sittenkään ollut niin vaarallista tuo muutaman leivoksen ottaminen, kun +hänen oli nälkä, ja että äiti oli paha, kun ei sallinut hänen ottaa +makeisia ruokakammiosta, niinkuin hän tiesi muiden lasten niin usein +tekevän... + +Kun äiti oli vetänyt alas akkunauutimen, jättänyt hänet, ja hän oli +sanonut hyvääyötä pikkusiskoillensa, kääntyi hän seinään päin +nukkuaksensa ja näin päästäksensä kaikesta. Mutta unta ei ollut +ajattelemistakaan; hän oli yhtä valveilla, kuin jos häntä kello +kaksitoista päivällä olisi pakotettu nukkumaan. Ja levottomat ajatukset +eivät lähteneet hänen mielestään. Milloin hän oli ruokakammiossa +kiireissään syömässä noita onnettomia leivoksia, joita hän nyt toivoi +ettei koskaan olisi nähnytkään; milloin istui hän pöydässä ja kuuli +äitinsä kysyvän: "onko kukaan teistä ottanut leivoksia ruokakammiosta", +ja rohkean vastauksensa: "en, en minä, äiti!" + +Hyi, mitä sanoja ... varsinainen valhe! Oli kauheata ajatella hänellä +olevan semmoista tunnollaan. Kuinka voisi päästä tuosta valheestaan, +kuinka? Eikö hän aina olisi näin onneton; voisiko hän koskaan olla +iloinen ja onnellinen kuten ennen? + +Pikku Elsa raukka oli todellakin hyvin onneton; pimeässä ja +yksinäisyydessä tulivat tunnonvaivat niin vaikeiksi, että tuskin jaksoi +niitä kärsiä. Tulihan vielä toimeen niinkauan kuin oli päivä ja oltiin +liikkeessä, leikkimässä, mutta nyt... Oi, kun vain saisi tunnustaa +syntinsä, -- kunhan vaan voisi rukoilla Jumalaa, -- mutta sehän oli +mahdotonta -- hänen sydämensä oli kiven kova, hänen mielensä niin +katkera, hänestä oli miltei väärin, että Jumala oli tehnyt hänet niin +onnettomaksi tuommoisen pikku asian tähden. + +Hän alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää, ja vähän aikaa sitä tehtyään, väsyi +niin, että nukkui. Mutta silloin hän heräsi siitä, että jotakin +ihmeellistä tapahtui hänen ympärillään. Hänestä näet oli ikäänkuin +Jumala olisi tullut huoneesen; hän ei nähnyt häntä, eikä kuullut, mutta +järkähtämättömän varmasti tunsi Jumalan lähestyvän vuodetta. +Tuskallinen vavistus valtasi hänet ja hervastutti koko ruumista, ettei +hän voinut liikuttaa sormeakaan. Hän tiesi, minkätähden Jumala tuli: +tuli tuomitsemaan häntä. + +Näin hän liikkumatta odotteli, sillä hän tiesi nyt olevan mahdotonta +päästä pakoon. Hänen mielestään Jumala yhä vaan tuli likemmäksi, ja +vihdoin hän kuuli hänen ääntävän juhlallisena ja nuhtelevana: "Elsa, +missä olet?" + +Silloin valtasi hänen mieletön pelko; nuolennopeudella hän meni +peitteen alle niin syvään kuin saattoi päästä. Siinä hän makasi +vapisevana ja veti peitteen päällensä piiloutuaksensa Jumalalta aivan +kuin Aadam ja Eeva lymyivät, kun Herra haki heitä paratiisin +yrttitarhassa. + +Kuinka kauan hän näin makasi, ei hän tietänyt; sydän sykki rinnassaan +ja otsasta valui hikikarpaloita. Ah, mikä kauhea yö, kaikkien +hylkäämänä yksin Jumalan edessä, joka syytti ja tuomitsi... + +Vihdoin tuli kumminkin uni vapauttamaan häntä näistä sieluntuskista. +Käsi herpoutui irti peitteestä ja huolimatta epämukavasta asemasta ja +kuumuudesta peitteen alla hän vaipui sikeään uneen. + +Mutta hän makasi koko yön levottomasti ja näki mitä kummallisimpia, +kauheimpia unia. Hän heittäysi sinne tänne vuoteellaan, ja äidin +tullessa aamulla herättämään lapsia oli peite lattialla ja pikku Elsa +sängyn nurkassa keräksi kyyristyneenä, yöpaita hiestä märkä ja tukka +otsaan tahmistunut. + +Elsa oli kumminkin nyt paremmalla mielellä, kun sai nousta ylös, +pukeutua, syödä aamiaista ja tapansa mukaan olla ulkona leikkimässä +siskojen kanssa. Pitkät ajat hän saattoi kokonaan unhottaa nuo kauheat, +yölliset tunnonvaivansa. Mutta vähän väliä hän tunsi pistoksen +sydämeensä, ja joskus valtasi hänet niin eriskummaisen tuskainen tunne +siitä, ettei ollut niinkuin ennen, että tänään leikki pihalla aivan +toinen tyttö, kuin se, joka eilen niin iloisena ja onnellisena oli +tullut kotiin heinäniityltä. Ja kun hän vaan jäi yksikseen, niin nämä +tunteet tulivat ylen sietämättömiksi; silloin hän tunsi polttavan halun +juosta äidin luo, kertoa mitä oli tehnyt ja niin päästä noista +hirveistä tunnonvaivoistaan. Mutta ei voinut tunnustaa syntiänsä +äidille; monta kertaa hän oli menemässä hänen luoksensa, mutta kääntyi +jälleen takaisin. Aivan oli, kuin hän kerran oli ollut menemässä +hammaslääkärin luo saamaan pakottavan hampaan poistetuksi; hän tahtoi +lykkäämistään lykätä sen ja kärsiä pakotuksen; niin vaikeata se hänestä +oli. _Silloin_ oli hän toivonut pakotuksen taukoavan itsestään, ja +samaa hän _nyt_ ajatteli tunnonvaivoistaan. + +Näin kului aamupäivä leikkimällä, kävelemällä metsässä ja lukemalla +lehtimajassa. Mutta päivällisen aikaan taivas vetäytyi pilveen ja +iltapäivällä oli semmoinen ilma, etteivät lapset voineet mennä ulos, +vaan heidän täytyi huvitella sisässä, minkä taisivat. Tämä oli aina +koetus lapsille, kun ilma pakotti heidät pysymään sisässä, ja ainahan +sattui silloin, että jonkun kasvot kävivät nyreiksi, kun kokoonnuttiin +arkihuoneesen, ja siellä täällä sai kuulla valituksen, "ettei +milloinkaan heille suotu mitään hauskaa". + +Mutta nyrpeitä naamoja ei äiti voinut kärsiä. + +-- Kas niin, lapset! -- huudahti hän nähdessään heidät pahoilla mielin, +-- ei mitään tuommoista nyrpistelemistä. Tuommoisessa mielentilassa +sekä suuret että pienet ovat kiittämättömiä Jumalalle; Jumalahan antaa +niin sateen kuin päiväpaisteen ja tiedättehän toisen kuin toisenkin +olevan hyödyllistä. + +-- Kyllä kai, mutta ei elonkorjuun aikana, -- väitti joku pojista +voitonriemulla. + +-- Kuinka sen tiedät? Mitä Jumala tekee, mitä Jumala lähettää, on aina +hyödyllistä, vaikka emme me, yksinkertaiset ihmislapset, +lyhytnäköisyydessämme sitä heti käsitä. Saattaahan esim. olla +korjuumiehiä yhtä malttamattomia ja napisevia kuin te, ja heitä Jumala +tahtoo koetella lähettämällä tämän sateen. Ja eikö hän mielestänne +tässä tee aivan oikein? + +-- Tekee kyllä, äitiseni, -- huudahti joku pikku tytöistä ja kiersi +kätensä äidin kaulaan. -- Minusta on niin ruma olla huonolla tuulella, +kun vähänkin käy vastaan. Semmoiseksi en koskaan tahdo tulla. + +-- Älä sano _koskaan_, rakas tyttöseni! Et tiedä, kuinka pettävä +ihmissydän on. Mutta rukoile Jumalaa auttamaan sinua kiusauksen +hetkellä, silloin olet turvassa. Ja nyt, pienokaiset, otamme esille +sanomalehtemme ja katselemme kuvia; emme ole sitä tehneet moneen +aikaan! + +Eräs pojista otti nyt esille "Lasten lehden", äiti asettui sohvaan +nidottu lehti sylissään ja kaikki lapset istuivat hänen ympärilleen. +Pikku Elsa istui sohvassa äidin vieressä. + +Nyt alkoi äiti näyttää kuvia ja kertoi samalla, mitä tiesi niistä. +Olipa siinä kaikenlaista hauskaa lasten nähdä ja kuulla. Milloin oltiin +Afrikassa ja nähtiin vasta löydettyjä maita, aarniometsiä ja +kummallisia eläimiä; milloin tultiin Venäjälle, Pietariin ja saatiin +nähdä sen suuria rakennuksia ja kirkkoja. Sitten mentiin maiden ja +merien taakse, Lontoosen, ja sitten äiti näytti muotokuvan +urhoollisesta kenraalista, joka oli taistellut ja kuollut isänmaansa +puolesta, ja joka oli niin hurskas, että hänellä aina oli Raamattu +mukanaan ja luki siitä tuimimmassakin tappelussa. Heillä oli niin +hauskaa istuessaan tai seisoessaan äidin ympärillä kuulemassa hänen +kertomuksiansa, että olivat kokonaan unhottaneet kuunnella, kuinka sade +rapisi ikkunoihin. + +Milloin vain äiti käänsi lehden, loistivat heidän silmänsä täynnä +uteliaisuutta. Mitä nyt tulisi? Niin, tällä kertaa suuren suuri +kivirakennus, jossa oli hyvin pienet ikkunat, ja sen edessä miehiä +puseroissa työntäen käsikärryjä ja latoen kiviä kuormaan. + +-- Se on vankila, -- sanoi äiti, -- rangaistusvankila, ja kaikki nuo +ihmiset ovat kurjia rikoksentekijöitä, jotka tuolla tavalla sovittavat +syntinsä. + +-- Mitä rikoksentekijä on? + +-- Se on sellainen, joka on rikkonut lakia ja sentähden rangaistukseksi +suljetaan vankilaan, niinkuin varkaat, murhaajat ja semmoiset. + +-- Hyi, mitä ilkimyksiä! -- sanoi Elsa lyöden halveksivasti kädellään +kuvaan. + +-- Ei, lapseni, niin et saa sanoa, -- sanoi äiti lempeästi nuhdellen, +ja tarttui hänen käteensä, -- nämä ihmisraukat ovat hyvin onnettomia ja +ansaitsevat pikemmin sääliämme kuin halveksimista. Ja nähdessämme +tuommoisia laitoksia tulee meidän sydämestä kiittää Jumalaa, joka on +johtanut elämämme niin, ettemme ole joutuneet sinne. Hän on varjellut +meitä kiusauksista, jotka ehkä olisivat saattaneet meidät lankeamaan, +ja huonosta esikuvasta, joka ehkä olisi turmellut meitä, emmekä saa +ollenkaan ylvästellä ja pitää itseämme parempina sentähden, ettemme ole +siellä. + +-- Mutta emmehän ole mitään rikoksentekijöitä, -- väitti Elsa, -- +kuinka siis voisimme olla siellä? + +-- Et ole mikään rikoksentekijä, lapseni, mutta olisit voinut olla tai +siksi tulla, jos ei Jumala suojelisi sinua. Tiedätköhän, miksi voisit +tulla, tyttöseni, jos ei sinulla olisi kotia eikä vanhempia, jotka +hoitaisivat sinua, vaan sinun täytyisi kuljeskella kerjäten, niin +ehkäpä varastaa, ett'et kuolisi nälkään. Katsokaa, lapsukaiseni, sanon +teille jotakin; synti on niin syvässä, niin lujalla meissä, että +ainoastaan Jumalan voimalla rukouksen kautta voimme siitä vapautua. Kun +esim. suututte toisiinne, kun silmänne säkenöivät, poskenne punottavat +vihasta ja kun joskus kohotatte kätennekin lyödäksenne, silloin on +aivan sama syntinen liike sydämessänne, joka sitten saattaa ihmiset +vihaamaan ja murhaamaan toisiansa. Mutta teillä on vanhemmat, jotka +opettavat teille, että se on syntiä, ja neuvovat teille Jumalan sanaa, +sitä ehkä ei noilla pahantekijä-raukoilla ole ollut. Ja jos esim. joku +teistä salaa ottaisi sokeripalasen ruokakaapista tai leivoksen +ruokakammiosta, ajatellen ettei se ole mitään, semmoinen vähäpätöisyys, +niin teette kumminkin aivan samankaltaisen synnin kuin varas, joka +sovittaa rikoksensa istumalla monta vuotta vankeudessa. Sillä katsokaa, +lapset, kaikki synti on yhdenarvoinen Jumalan edessä, me ihmiset vain +sanomme toisen synnin suureksi, toisen pieneksi. Ymmärrättekö sen, +pienokaiseni? + +-- Niin, äiti, ymmärrän sen niin hyvin, -- vastasi vanhin tyttö, +vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen kymmenvuotias, -- enkä koskaan, +koskaan tahdo ylvästellä ja pitää itseäni muita parempana. Sillä +silloin käyttäydyn niinkuin farisealainen, joka kiitti Jumalaa siitä, +että oli publikaania parempi; enkö tekisi niin, äitiseni? + +-- Niin, olet aivan oikeassa, kultaseni, -- vastasi äiti lempeästi +hymyillen, -- farisealaisuuttahan se on, kun pitää itseään muita +parempana. + +Elsa ei ollut sanonut mitään koko tämän keskustelun aikana. Kun äiti +sanoi sokeripalasien tai leivoksien ottamisen varkaudeksi, lyyhistyi +hän ja kumartui äkkiä katselemaan kuvaa salataksensa hämmästystään. +Sitten ei hän nostanut silmiään, vaan tuijotti itsepintaisesti pieniin +kuviin, jotka puseroissaan lykkäsivät käsikärryjä edessään tai +seisoivat kiviä louhimassa, ja kun äiti lopetti puheensa ja käänsi +lehden näyttääksensä uuden kuvan, luisui hän hiljaa sohvalta ja juoksi, +minkä vaan ehti, lastenkamariin kuulemattakaan, että äiti huusi hänen +nimeänsä. + +Oi, kuinka äärettömän onneton hän oli! Hän hiipi nurkkaan sohvan ja +seinän väliin, istui lattialle ja purskahti itkuun niin katkeraan, että +hänen sydämensä oli kuin suuri kyynellähde, joka äkkiä tulvii yli +äyräittensä. + +Nyt oli koko hänen elämänsä murtunut, ei hän koskaan enää voisi tulla +iloiseksi ja onnelliseksi. Sillä eihän ollut mahdollista, että saisi +anteeksi niin kauhistavan synnin; olihan hän varastanut, ja vielä +lisäksi valehdellut. Oi, se oli liikaa, ei koskaan kukaan ihminen ollut +tehnyt niin paljon syntiä kuin hän. "Pahantekijät", he olivat kyllä +varastaneet, mutta olivatko valehdelleetkin, se ei ollut niin varmaa, +ja sitten ei heillä ollut hyvää äitiä ja isää niinkuin hänellä, ja +kuitenkin oli hän tullut niin suureksi syntiseksi... + +Ja pikku tyttö lyyhistyi nurkkaansa syntikuorman painostamana, +jommoista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Nyt eivät enää mitkään +väärät verukkeet auttaneet, -- semmoiset kuin esim. että leivoksien +ottaminen, kun oli nälkä, ei ollut juuri mitään pahaa, tai että äiti +oli ollut hänelle liian ankara -- nyt hän näki syntinsä oikeassa +valossa, alastomana, inhottavana, ja hän voihkaili ääneen, ensikerran +tuntiessaan syyllisyyden tuskan sydämessään. + +Istuessaan tuossa nyyhkien, hän kuuli oven avautuvan ja jonkun tulevan +huoneesen. Häntä vavistutti; tiesihän hän, että se oli äiti ja että +tunnustuksen hetki oli tullut. Mitä äiti sanoisi, kun saisi tietää, +kuinka syntinen hänen pikku tyttönsä oli. Hän ei koskaan voisi antaa +anteeksi, ei koskaan tulisi entiselleen, sen Elsa tiesi niin varmaan! +Ja pieni tyttöraukka kyykistyi kokoon vielä enemmän ja kätki kasvot +käsiinsä... + +Silloin hän tunsi, kuinka äidin käsi tarttui häneen, nosti hänet +nurkasta ja vei sohvalle. + +-- Kuinka on laitasi, tyttöseni? -- kysyi äiti lempeästi, asetti Elsan +sohvaan viereensä ja sulki hänet syliinsä, -- mikä on saattanut sinut +niin pahoille mielin, kerro äidille... + +Elsa katsahti arasti äitiinsä. Tämän lempeä ääni teki hänen +tunnustuksensa melkein vieläkin raskaammaksi. Kuinka kauheata olisi +tuottaa omalle äidilleen niin raskasta surua! Mutta samalla tunsi hän, +että hänen nyt juuri _täytyi_ puhua. + +-- Oi, äiti, on niin hirmuista, -- kuiskasi hän kasvot kätkettyinä +äidin syliin, -- otin eilen kolme leivosta ruokakammiosta, ja kun äiti +sitten kysyi, oliko kukaan meistä ottanut leivoksia, vastasin: "ei, +äiti, en minä!" + +Äiti ei ensin vastannut mitään; istui vain liikkumatta käsi Elsan +vyötäisillä likistäen tyttöstä vastaansa. Elsan tunnustaessa peitti +ensin puna hänen kasvonsa, jotka sitten heti muuttuivat kalpeiksi. +Sillä äitiraukalla oli tällä hetkellä kova taistelu taisteltavana, +hänelläkin. Se ei ollut helpoin kannettava isku, että hänen pikku +tyttönsä, joka aikaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu rakastamaan +Jumalaa, näin syvään oli langennut. Se opetti kuinka vähän on +luottamista omaan voimaansa, se oli kuritus, joka, kuinka hyödyllinen +lienee ollutkaan, kuitenkin nyt tuntui kauhistavalta. Mutta Jumala +antoi hänelle voimaa rukouksessa voittamaan kaikki kapinalliset +tunteet, ja tuntemaan vain sääliä murtunutta ihmissydäntä kohtaan. +Katumuksen kyynel, sehän on kallisarvoisin lahja Jumalalle, eikö se +sitten hänellekin olisi kallis ja pyhä? + +-- Lapsukaiseni, -- sanoi hän hiljaisella, liikutetulla äänellä, +silitellen kädellään Elsan hiuksia, -- olen hyvin pahoillani +kuullessani sinun niin rikkoneen Jumalan käskyä. Mielelläni annan +anteeksi, mitä pahaa minulle olet tehnyt, mutta nyt meidän täytyy +rukoilla Jumalaltakin anteeksi, sillä muuten et saa koskaan rauhaa. +Sano, tahdothan sen, Elsaseni? + +-- Tahdon, -- kuiskasi Elsa ja katsoi pelokkaana äitiin. + +Äiti laskeutui nyt polvilleen ja pani kädet ristiin, ja Elsa polvistui +äidin viereen ja asetti kätensä niinkuin hänkin. + +-- Rakas Herra Jumala! -- alkoi nyt äiti vapisevalla äänellä, -- anna +anteeksi tälle lapsiraukalle hänen syntinsä, ota pois rikos, joka +rasittaa häntä, puhdista häntä ja auta häntä uuteen elämään! Näethän, +oi Herra, kuinka kiusaukset kaikkialla väijyvät meitä; suojele nyt tätä +turvatonta lapsiraukkaa, ja kun vasta kiusaajan ääni houkuttelee häntä, +ole silloin hänen luonansa ja varjele häntä synnistä. Me rukoilemme +sitä Jeesuksen nimeen, hänen, joka on luvannut anteeksi antoa ja apua +syntisille. Amen! + +Rukouksen päätyttyä nousivat äiti ja Elsa, ja pikku tyttö heittäytyi +nyyhkien äidin kaulaan. + +-- Oi, äiti, äiti, luuletko todellakin olevan mahdollista, että Jumala +_voi_ antaa minulle anteeksi? -- kuiskaili hän nyyhkien. + +-- Luulen, lapseni, enkä ainoastaan luule, vaan _tiedän_. Se, joka +sydämestään katuen kääntyy hänen puoleensa, saa aina anteeksi. + +-- Oi, äiti, -- huudahti Elsa ja äsken niin levottomat silmänsä +loistivat ilosta ja onnellisuudesta, -- kuinka Jumala on hyvä, rakastan +häntä niin, niin että ... niin, en voi sanoakaan, kuinka paljon häntä +rakastan, yhtä paljon, luulenpa kuin äitiäkin. + +-- Oi, paljon, paljon enemmän kuin minua, tulee sinun häntä rakastaa, +sillä hän on rakastanut sinua niin paljon enemmän kuin minkä minä voin +tehdä. Mutta nyt, Elsaseni, kun olet saanut maistaa synnin +anteeksisaamisen suloisuutta, nyt olet myöskin, lapsukaiseni, +ymmärtävä, että katumuksellasi on arvoa ainoastaan, jos tästä lähtien +vakavasti pyrit parantumaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi. + +-- Niin, äiti, sen tahdon niin mielelläni, -- virkahti Elsa innoissaan +-- tahdon niin mielelläni tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta kuinka se voi +tapahtua? + +-- Siten, että annat sydämesi Herralle. + +-- Mutta kuinka se käy päinsä, kuinka voin antaa sydämeni? -- jatkoi +Elsa yhtä hartaasti. + +-- Voit, lapseni, sanoithan äsken rakastavasi Jumalaa niin suuresti. No +niin, sinun tulee rakastaa häntä niin, ettei mikään maailmassa niin +saata sinua murheelliseksi, kuin hänen pahoittamisensa, s.o. +synninteko. Sehän, Elsani, on antaa sydämensä jollekin, kun suurin +iloni on tuottaa hänelle iloa, suurin suruni saattaa hänelle surua. +Tahdotko nyt tulla tuommoiseen sydämensuhteesen Jumalaan, Vapahtajaasi? + +-- Sen tahdon, äiti, -- vastasi Elsa vakavan uskollisesti katsoen äitiä +silmiin, -- tahdon rakastaa häntä niin, niin, ja koettaa kaikki, minkä +voin, ollakseni häntä murehuttamatta synnin teolla. + +Ja pikku Elsa piti sanansa. Hän oli saanut tuntea synnin voimaa ja +tunnonvaivojen katkeruutta, oli maistanut anteeksisaamisen suloisuutta, +sentähden oli hän myöskin oppinut käsittämään Jumalan rakastamisen +salaisuuden. + + + + +KAIKISTA HUPAISINTA. + + +Kalle ja Charlie olivat saman vuoden lapsia, melkein yhdenikäisiä, +sillä Kalle täytti kahdeksan vuotta heinäkuussa, Charlie elokuussa. +Mutta sepä olikin ainoa yhtäläisyys heissä; muuten olivat he niin +erilaisia kuin kaksi pientä poikaa vain saattaa olla. + +Charlie asui näet suuressa, kauniissa asumuksessa; hänellä oli oma +huoneensa ja niin paljon leikkikaluja, että tuskin tiesi, mitä niillä +tekisi. Kalle taas asui ahtaassa, kosteassa huoneessa isän, äidin ja +kolmen pikku siskon kanssa, ja mitä leikkikaluihin tulee, ei hänellä +semmoisia koskaan ollutkaan muita, kuin mitkä itselleen teki +puupalasista ja kuusenkävyistä. Pikku Charliella oli kiiltonappiset +hienot verkavaatteet, kirjaeltu paidankaulus, kihara, hyvin kammattu +tukka ja pieni, siistitty nenä. Kalle-raukalla oli aina reikiä +vanhoissa vaatteissaan, tukka takkuinen ja kampaamatta ja pikku +nenänypykkä ei suinkaan ollut moitteettoman siistissä tilassa. + +Molemmilla pojilla ei ollutkaan mitään tekemistä toistensa kanssa. +Kalle kuljeskeli kaduilla pienessä kaupungissa, jossa Charlie ja hänen +äitinsä olivat kesäisin kylpemässä, kerjäsi kylpyvierailta ja sai +joskus kolikon, jolla osti yhden pennin makeisia eukolta, joka istui +torinkulmassa myymässä. Ja sill'aikaa oli Charlie äitinsä kanssa +purjehtimassa tai leikkimässä puistossa ylhäisten kylpyvieraitten +lapsien kanssa, ja jos pikku pojat joskus sattuivat vastatuksin, niin +ne vaan epäillen ja ihmetellen katselivat toisiansa. + +Mutta sitten tapahtui, että Charlie sai syntymäpäivänänsä lahjaksi +suuren, kauniin rautavanteen, ja tämä tapahtuma saattoi molemmat pojat +lähenemään toisiaan. + +Sillä jokainen, joka itse on ollut pieni poika tai tyttö, tietää, mikä +suuri huvi on juosta suuren vanteen perässä, ohjata sitä ojennetulla +puikollaan ja nähdä, kuinka se tasaisesti ja nopeaan vierii +hiekkakäytävällä. Kun siis eräänä aamuna pikku Kalle seisoen paljain +jaloin kivikadulla ja kädet repaleisissa taskuissa kylpyhuoneen puiston +edustalla katseli hienosti puettujen lasten leikkiä ja sai nähdä +Charlien juoksentelevan uudella vanteellaan, valtasi hänet äkkiä +vastustamaton halu itse hetkisen saada maistaa tuota huvia. Ja +poistumatta hän pysyi aitauksen luona, joka erotti puiston kadusta, +nousi varpaisilleen voidakseen kurkistaa puistoon ja hartain katsein +seurata Charlien kaikkia liikkeitä. + +Seuraavana päivänä hän tuli jälleen samaan paikkaan ja alkoi samalla +tapaa kurkistaa nähdäkseen Charlien vannetta. Kuinka paljon lapsia +siinä olikaan ja kuinka koreilta, ylhäisiltä ne näyttivät kaikkityyni! +Mutta siitä ei Kalle huolinut ollenkaan, hänellä oli vaan vanne +mielessään, ja kun hän sai nähdä sen tulla vierivän, Charlien +ohjaamana, säihkyivät hänen silmänsä, ja hän ajatteli itsekseen, ettei +varmaankaan koko maailmassa ollut niin onnellista pikku poikaa kuin +Charlie oli. + +Ja tuossa hän seisoi, katsellen, ihmetellen ja ikävöiden, puolen +aamupäivää, ja kun Charlie oli pannut luotansa vanteensa ja ryhtynyt +muihin leikkeihin, puikahti pikku Kalle puistoon ja lähestyi, hiljaa +hiipien pitkin pensasaitaa paikkaa, jossa Charlie ja muut lapset olivat +laskemassa "pirum, parum, puff", määrätäkseen kuka haukaksi tulisi. + +Vanne oli nojallaan puuta vasten ja maassa oli puikko, jolla sitä +ohjattiin. Kalle vilkaisi leikkiviin lapsiin, lähestyi vitkalleen +vannetta ja asettui sitä kaihoten katselemaan. Sitten hän tuli +rohkeammaksi, kumartui maahan, tarttui ohjauspuikkoon ja alkoi sillä +sivellä vannetta. + +Mutta nytkös nousi meteli muiden lasten joukossa! Leikki taukosi, +asetuttiin ryhmiin ja silmäiltiin epäillen ja vihamielisesti pikku +tulokkaasen. Charlie tuli varjelemaan vannettaan ja muutaman +silmänräpäyksen seisoivat molemmat pojat katsellen toinen toistansa +sanaa sanomatta. + +-- Saanko lainata sen hetkeksi sinun muuta leikkiessäsi? -- kysyi +vihdoin Kalle hieroen toisella kädellä nenäänsä ja pyyhkäisi sitten +housuihinsa. + +Charlien kauniit kasvot vääntyivät ryppyisiksi inhosta. + +-- Hyi, ilkeä poika, -- sanoi hän, tempasi puikon Kallen kädestä ja +työkkäsi häntä rintaan. + +Kalle ei vastannut mitään eikä näkynyt loukkaantuvan Charlien +epäystävällisyydestä. Hän oli niin tottunut kuulemaan olevansa sekä +"ilkeä" että "likainen", ettei tuommoinen soimaus juuri huolestuttanut +häntä. Silmänräpäyksen seisottuaan katsomassa, kuinka Charlie otti +vanteensa ja vieritti sen kauemmaksi puistoon välttääksensä vastaista +tuonkaltaista anastamista, mennä sipsutteli hän puistosta yhtä ääneti +kuin oli tullutkin. + +Mutta Charlien vanne ei lähtenyt hänen mielestään; öisin, kun hän oli +kiivennyt pieneen, ahtaasen ja kovaan vuoteesensa, jossa hän makasi +yhdessä kahden siskonsa kanssa, ilmestyi se alituisesti hänelle unessa. +Hän oli näkevinään koko joukon vanteita, toiset toistaan isompia ja +kauniimpia, jotka pyörielivät torin poikki jyrkkää, kivitettyä mäkeä +alas hänen asumuksensa luo, ja kun Kalle juoksi ottamaan niitä kiinni, +hävisivät ne ilmaan. + +Ja päivällä oli hän pitkät ajat kurkistamassa pensasaidan yli puistoon, +ja kun Charlie joskus tuli kadulle ja siellä pyöritteli vannettaan, +tapahtui useimmiten, että Kalle äkkiä ilmestyi kadun kulman takaa ja +pikku koiran kaltaisena juoksi Charlien jälestä, oikeaan ja vasempaan, +sen mukaan, mihin vanne vierähti. + +Mutta tämä ei ollut Charlien mieleen. Hän heitti suuttuneita silmäyksiä +Kalleen ja työkkäsi häntä, kun vaan sai hänet käsiinsä; mutta kun +Kallen tunkeilevaisuus sittenkin jatkui, meni hän valittamaan +äidilleen. + +-- Äiti, eräs ruma, ilkeä poika on alinomaa jälessäni ja haluaa +vannettani. + +Äiti otti pikku Charlien polvelleen ja silitteli hiljaa hänen +tukkaansa. + +-- Minkätähden sanot häntä ilkeäksi? -- kysyi äiti. -- Ehkäpä pikku +poikaraukalla ei olekaan mitään vannetta ja mielellään tahtoisi vähän +pyöritellä sinun omaasi. Kentiesi lainaisit sen hänelle hetkeksi ja +olisit puhumatta noin epäystävällisesti hänestä? + +-- En, sitä en tahdo, -- vastasi Charlie jyrkästi, -- minun mielestäni +hän on ilkeä, enkä tahdo lainata hänelle vannettani. + +Äiti ei vastannut. Hän katsoi vaan poikaa silmiin ja huokasi syvään. + +-- Miksi äiti noin huokaa? -- uteli Charlie äreänä, -- onko äiti +pahoilla mielin? + +-- Olenpa niinkin, -- vastasi äiti surumielisesti hymyillen -- minusta +on ikävää, että olet noin epäystävällinen pienelle köyhälle pojalle. +Minulle olisi hyvin mieleen, jos hetkeksi tahtoisit lainata hänelle +vanteesi... + +Charlie ei sanonut mitään, tuli vain mielessään ärtyisämmäksi ja oli +koko päivän hyvin huonolla tuulella. Hän ei voinut saada mielestään +äidin sanoja: "Minulle olisi hyvin mieleen, jos lainaisit hänelle +vanteesi"; mutta hän ei myöskään saattanut tehdä äidille tätä iloa. Tuo +tyhmä, ilkeä poika! Charlie mielestään oikein vihasi häntä. Ja +nähdessään Kallen kadulla juoksi hän pitkät matkat välttääkseen häntä, +sillä Kallen läsnäolo alkoi saattaa hänen omantuntonsa vähän +levottomaksi. Mutta hän ei _tahtonut_ lainata hänelle vannettaan, ei, +ei mistään hinnasta. + +Näin kului pari päivää, jolloin Charlie leikki ja huvittelihe tapansa +mukaan, ja Kalle, myöskin tapansa mukaan, kerjäsi, näki nälkää ja sai +nuhteita. + +Mutta sitten tapahtui Charlielle suuri onnettomuus. Hän ja pari muuta +poikaa kiipesi korkealle kivelle, ja, heidän mennessään alas, luiskahti +Charlien jalka ja hän putosi suinpäin maahan. Häntä hävetti +kömpelyytensä, hän koetti nousta ylös ja näyttää urhealta; mutta se ei +käynyt päinsä, tuntui niin kummalliselta, aivan kuin kenkä olisi +jalasta pudonnut. Ja kun äiti näki hänet, alkoi hän itkeä, ja eräs +herra otti hänet käsivarsilleen ja kantoi kotiin, jossa hänet varovasti +pantiin vuoteesen. + +-- Anna anteeksi, äitiseni, anna anteeksi, -- nyyhki Charlie kalpeana, +säikähtyneenä. Hän ei oikein tietänyt, mitä oli tapahtunut, mutta +mielestänsä oli kaikki niin kamalaa, ja pahinta kaikista nähdä, kuinka +äiti itki... + +Nyt tuli lääkäri, sitoi Charlien katkenneen jalan ja sanoi, että hänen +täytyi maata aivan liikkumatta, niin tulisi pian terveeksi. + +Niin, näin oli kyllä helppo sanoa, mutta ei niinkään helppoa tehdä. +Alussa kävi jokseenkin hyvin; Charliella oli kuumetta, oli väsynyt ja +nukkui paljon. Mutta kun jalka alkoi parata, ja hän omasta mielestään +oli aivan terve, lääkäri kun vaan ilkeydestä piti häntä sängyssä, +silloin heräsi hänessä kaikenlaisia pahoja ajatuksia. Ajatelkaa, maata +tässä ummehtuneessa, kuumassa huoneessa, kun ulkona oli niin kaunis +ilma, kun kaikki muut lapset huvikseen leikkivät puistossa! Ei saanut +olla leskisillä, ei haukkasilla, ei pyöritellä suurta, komeata +vannettaan, jota niin taitavasti osasi ohjata! Ja jos hän ei vain olisi +tuntenut itseään niin terveeksi, ei olisi ollut niin vakuutettu, että +jos vaan _saisi_, hän kyllä _voisi_ nousta ylös ja juosta kuinka paljon +tahansa! + +-- Äiti, on niin kauhean ikävää, -- valitteli Charlie-raukka maatessaan +tuossa suuret painot jalassaan, ettei tulisi ontuvaksi, -- eikö äiti +voi keksiä mitään hupaista? + +-- Voinpa, poikani, -- vastasi äiti, joka istui Charlien vuoteella ja +piti pojan kättä omassaan, -- tiedänpä jotakin hupaista, kaikkein +hupaisinta, mitä ajatella voit, jotakin, joka aina on hupaista, joko +sitten makaat sängyssäsi tai juokset ulkona tai istut lukemassa +läksyjäsi. + +-- Ja mitä se sitten on? -- ihmetteli Charlie hyvin uteliaana, mutta +samalla vähän epäillen äidin sanoja. + +-- Niin, -- sanoi äiti, -- kerron sinulle pienen sadun, sadun, joka +selittää sinulle, mikä on kaikkein hupaisinta kaikista. + +Äiti siirtyi lähemmäksi Charlieta, otti hänen kätensä käsiinsä ja alkoi +sitten pojan uteliaana ja hartaana katsoessa häntä kasvoihin: + +-- 'Monta tuhatta vuotta sitten seisoi eräänä iltana mies ja vaimo +suljetun portin edessä, joka vei kauniimpaan yrttitarhaan, mitä +ihmissilmä koskaan on nähnyt täällä maailmassa. Portin sisäpuolella +tuoksui ihanimpia kukkasia, satakielen sävelet soivat illan +hiljaisuudessa, lirisevät puroset kimaltelivat tiheissä pensastoissa ja +heijastivat kuun, joka ylhäältä taivaankannelta valaisi Eeden'in ihanaa +yrttitarhaa. + +Mutta siellä missä mies ja vaimo seisoivat, siellä oli tyhjää ja +autiota. Edessään oli laaja lakeus yksitoikkosena, ja ainoan vaihtelun +siinä tarjosi heille omat, tummat varjonsa. Kylmä tuuli puhalsi +lakealta; vaimo väristen painautui miehen suojaan, molemmilla oli +karvaiset hameet eläimen nahoista, mutta jäinen viima värisytti vaimoa, +joka vain oli tottunut Eeden'in yrttitarhan lauhkeisiin tuulahduksiin. + +Oi, kuinka toisin oli vain muutama tunti sitten, kun Aadam ja Eeva +kävelivät kauniissa paratiisissa, nauttien siitä ihanuudesta, joka +ympäröi heitä ja kiitollisilla sydämillä ylistäen Herraa Jumalaa, joka +oli herättänyt heitä tähän ihanaan elämään! + +Voi kuinka katkeria kyyneleitä he nyt vuodattivatkaan +seisoessaan tuossa Eedenin suljetun portin edessä, itkien hävinnyttä +viattomuuttaan! Kuinka katumuksen tuska särki sydäntä! Miksi, oi, miksi +he eivät olleet Herralle Jumalalle kuuliaiset; mikseivät antaneet +hänelle sitä ainoata, minkä vaati, hänelle, joka oli antanut heille +kaikki, elämän, terveyden, rakkauden, onnen? Mutta kaikki nämä +kysymykset olivat liian myöhäiset, -- mikä kerran oli tapahtunut, sitä +ei voinut katumus eikä rukoukset muuttaa, -- säälimättä välkkyi enkelin +säkenöivä säilä Eedenin suljetulla portilla, ja Aadamille ja Eevalle +oli elämä yhtä tyhjä ja kolkko kuin lakeus heidän edessään. + +He istuutuivat vähän matkaa Eedenin portilta. Aadam nojasi päätään +käteensä ja tuijotti toivottomana eteensä, Eeva istui kyyryllään hiljaa +nyyhkyttäen... + +Suuri, musta pilvi varjosti kuun ja nummi heidän edessään peittyi +pilkkopimeään. + +Istuessaan siinä, saivat he äkkiä pimeässä kuulla vienoa vikinää, +tuolla taas, sitten useammalta taholta, kunnes koko ilmapiiri oli +ikäänkuin täynnänsä itkevien lapsien uikutusta. + +-- Mitä se on? -- kuiskasi Eeva ja hiipi vavisten Aadamin luo, -- mitä +se on, joka uikuttelee ikäänkuin olisivat ne ääniä omasta sydämestämme? + +-- Voi, voi, -- kuuli hän vieressään vienon valittavan äänen -- on niin +surullista, säälittää niin teitä, ihmislapsi-raukkoja, mutta minun +täytyy jättää teidät. Tuolla kauniissa yrttitarhassa, siellä viihdyin +niin hyvin, sinne olisin ainiaaksi jäänyt luoksenne, mutta täällä +ulkona synnissä, surussa ja pimeässä, täällä en voi elää. Kun Eedenin +yrttitarha on suljettu, täytyy minun lähteä pois maan päältä. + +-- Kuka olet? -- kysyivät Aadam ja Eeva. + +-- Olen noita pieniä ilonenkeleitä, jotka alituisesti ympäröivät teitä, +kun kävelitte Eedenin yrttitarhassa, -- vastasi vieno ääni, -- nimeni +on "hyvän omantunnon ilo". Mutta täällä ei minun sovi olla, täällä on +pimeää ja ilotonta, ja huomaan, ett'emme enää, te ja minä, ymmärrä +toisiamme. Voi, voi, minun täytyy pois maan päältä! + +Taas kuulivat Aadam ja Eeva vienon vikinän, -- sitten ilmassa surkean +suhinan, niinkuin soitinkieli jossakin olisi katkennut, ja kun he +katsoivat ylös, huomasivat he jotain valoisan utuista häviävän tummaan +avaruuteen. + +-- Voi, -- kuulivat he samassa aivan vieressään toisen äänen +valittelevan, -- minua pahoittaa niin jättää teitä, ihmisraukkoja, +mutta minun on mahdoton jäädä. Minun täytyy päästä pois niin pian kuin +mahdollista. + +-- Ja kuka sinä sitten olet? -- huokasi Eeva. + +-- Olen terveyden ilonhenki, -- vastasi vieno ääni kiireesti, -- ja +täällä ei ole mitään sijaa minulle. Tauteja, kärsimyksiä kaikenlaisia +tulee teille, en voi jäädä tänne kauemmaksi, hyvästi! + +Taas kuulivat he tuon kummallisen, valittavan äänen, ikäänkuin +katkenneesta kielestä lähteneen, taas näkivät he jotakin valoisaa +häviävän avaruuteen... + +Ja sitten kuului valittavien äänien kööri huokailevan heidän +ympärillään. "Minä olen yksimielisyyden ilonhenki", kuiskaili joku, +"tuolla sisässä elitte rauhassa ja sovussa, täällä ulkona riitelette ja +taistelette keskenänne, minun täytyy pois, pois, hyvästi!" -- "Olen +kuuliaisuuden ilonhenki", -- huokaili toinen, "minun on vilu +läheisyydessänne, sillä rikoitte Jumalan käskyn, en voi jäädä, +hyvästi!" + +Ja koko avaruus näkyi täynnänsä surusäveliä, ja toinen valo-olento +toisensa perästä liiteli pois ja hävisi ainiaaksi yläilmoihin. + +Vihdoin oli kaikki hiljaista. Pienien ilohenkien koko joukko oli +hävinnyt, ja oli ikäänkuin pimeys synkemmin, raskaammin olisi +painautunut arolle. + +Eeva väänteli käsiään ja uikutti ääneen. + +-- Kaikki ilo on paennut maan päältä, -- huokasi hän, -- rauha, +yksimielisyys, terveys, kaikki, kaikki on poissa, kaikki on vain syntiä +ja tuskaa! + +Silloin tuli kuu näkyviin suuren, mustan pilven alta ja sen valossa hän +näki lähellään pienen valkoisen olennon istuvan kyyryllään ja +tuijottavan häneen surullisin, kysyvin katsein. + +-- Kuka olet? -- kysyi Eeva tauoten hetkeksi nyyhkyttämästä. + +-- Olen rakkauden ilonhenki, iloitsen, kun muut tehdään onnelliseksi, +-- vastasi pikku olento, -- mutta minun täytyy nyt mennä pois, en voi +jäädä, kun kaikki toverini ovat jättäneet minut. Ja mitäpä on minulla +enää täällä tekemistä, ihmiset vihaavat toisiaan ja ovat riitaisia, +erimielisiä, ei ole rakkautta enää, voi teitä, ihmisraukkoja, voi +teitä, kun minunkin täytyy jättää teidät! -- Ja hän nousi, levitti +pienet, valkoiset siipensä ja kohosi verkalleen ilmaan. + +Mutta silloin Eeva ryntäsi esille, tarttui hänen toiseen siipeensä ja +koetti pidättää häntä. + +-- Laske, laske minut lentämään, -- kuiskasi pienokainen surkeasti -- +tiedäthän, ettei enää ole rakkautta, ei rauhaa maan päällä, kuinkapa +silloin voisin jäädä luoksenne. + +-- Voit, -- huusi Eeva epätoivossaan, -- sinä voit! Vaikkapa emme enää +voi iloita omasta puolessamme, vaikkapa rakkaus, rauha, terveys ja +toivo on paennutkin meistä, kun synti on tullut sydämiimme, niin sinua, +juuri sinua, joka olet muiden onnellisiksi tekemisen ilo, tahdomme ja +voimme pidättää. + +Ja niin alkoivat he taistella keskenään; pikku henki rimpuili +rimpuilemistaan irti päästäkseen, mutta Eeva piti lujasti kiinni +siivistä. Ja kun he siinä ponnistelivat, katkesivat molemmat hennot +siivet ja tuo pieni olento kaatui verta vuotaen maahan. + +Hämmästyneenä ja peloissaan tuijotti Eeva siipiin, joita vielä piti +kädessään. Olihan tosin nyt pikku ilonhenki tänne jäänyt, mutta +silpoutunut, verissään, siivetön, kipujen lapsi, kuten hänkin. + +Ja Eeva istui maahan ja alkoi jälleen itkeä. Silloin tunsi hän jonkun +koskevan käteensä ja valittavan äänen kuiskailevan: "sido haavani!" + +Hän nosti silmänsä; vieressään seisoi pikku siivetön olento pyytäen +apua. Itsekäs surunsa taukosi heti; hän otti pienokaisen polvelleen, +puhdisti haavat, sitoi ne nahkapalasilla, jotka repi hameestaan, johon +oli puettu. Ja tätä tehdessään, unhotti hän kokonaan omat kipunsa, ja +kun pienokaisen silmät kiitollisina hymyilivät hänelle, tunsi hän ensi +kerran, paratiisista karkoitetuksi tultuaan, uuden, oudon ilontunteen, +ilon siitä, että oli voinut muita auttaa. + +Siitä päivin on pikku ilonhenki uskollisesti jäänyt ihmisten luo ja +koettanut ilahuttaa ja lohduttaa heitä. Tunnonrauhan, terveyden, levon +ja toivon henget, kaikki ovat hävinneet maan päältä, kun synti tänne +tuli; mutta rakkauden ilonhenkeä ei Eeva voinut laskea, ja +vaikeimmissa, syvimmissä suruissamme tulee aina tuo pikku henki, jota +ihmiset niin usein halveksivat, kun se on silpoutunut, siivetön, +näyttämään meille, että rauha, terveys, toivo, luottamus, +kärsivällisyys voitetaan jälleen, kun vaan ihminen unhottaa itsensä ja +koettaa toimittaa muille iloa.' + +-- Niin, nyt on, Charlieseni, satuni loppunut, mutta nyt tiedät +myöskin, mikä on kaikkein hupaisinta maailmassa: koettaa tehdä muita +onnellisiksi. + +Äiti vaikeni, ja Charlie ei vastannut heti; äidin kertomus antoi +hänelle paljon ajattelemisen aihetta. + +-- Äiti, -- sanoi hän vihdoin, -- mielestäni Eeva käyttäytyi hyvin +tyhmästi. Hänen sijassaan olisin kiiruhtanut pidättämään muitakin +ilonhenkiä ja riistänyt heiltäkin siivet, silloin olisi ollut paljon +hauskempaa täällä maan päällä. + + -- Mutta hän ei ehtinyt, Charlieseni, lensiväthän ne niin nopeaan +pois, ja oli niin pimeä, ettei voinut niitä nähdä. Olkaamme kiitolliset +Eevaraukalle, että hän voi _yhdenkin_ ilon meille pidättää. + +Taas Charlie mietti hetkisen. + +-- Mutta äiti, -- sanoi hän sitten arvellen, -- minusta on mieluisampaa +itse huvitella kuin toimittaa sellaista muille. + +-- Oletko sitä koskaan koettanut? -- kysyi äiti hymyillen, -- oletko +koskaan koettanut unhottaa itseäsi ja hankkia muille iloa? + +-- En, sitä en koskaan ole tehnyt, -- vastasi poika avomielisesti. + +-- No, kuinka sitten voit tietää, eikö juuri se olisi kaikkein +hupaisinta. Mitä, jos kerran vain koettaisit! Olet nyt sairas, etkä +saata ehkä pitkään aikaan juoksennella niinkuin ennen, ja tuolla ulkona +porstuassa on vanteesi, ja tiedän erään pienen, köyhän pojan, joka +mielellään tahtoisi sitä hetkisen pyöritellä. Mitäpä, jos nyt +täyttäisit hänen toivomuksensa, niin, jos vielä lahjoittaisitkin +hänelle vanteen, jota et kumminkaan pitkään aikaan voi pyöritellä. + +Charlie-raukka tuli purppuranpunaiseksi tästä ehdotuksesta, ja +silmänräpäyksen tuijotettuaan äitiin vavahti alahuuli ja kyyneleet +tulivat silmiin. + +-- En, äiti, -- huudahti hän malttamattomasti, -- sitä en tee, en tahdo +antaa pojalle vannettani. + +-- Kas niin, Charlieseni, älä itke, -- sanoi äiti mielistellen, -- ei +kukaan sinua pakota, jos et tahdo antaa vannettasi, niin en sinua +pyydä. Nyt emme enää puhu vanteesta, mieti asiaa itseksesi, ja rukoile +oikein Jumalaa, että hän tekee sydämesi rakastavaksi ja anteliaaksi. + +Charlie ei vastannut, ja, niinkuin äiti oli sanonut, sinä päivänä ei +enää puhuttu vanteesta. Mutta iltasella, kun Charlie oli lukenut +tavallisen rukouksensa, lisäsi hän: "Hyvä Jumala, tee niin, että +_tahdon_ antaa pojalle vanteeni, amen!" + +Yöllä hän alinomaa näki unta Kallesta ja vanteesta. Milloin hänestä +Kalle seisoi sängyn luona ja veti painoja, jotka riippuivat hänen +kipeässä jalassaan ja hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut esille +ainoatakaan ääntä. Milloin näki hän unta, että Kalle vihdoin oli saanut +vanteen ja takoi sitä suurella vasaralla laulaen, niinkuin Charlie +kerran oli kuullut sepän laulavan: + + Ho hei, ho hei! + Takoa kalkutelkaa! + Takoa kalkutelkaa! + Ho hei, ho hei! + +Seuraavana päivänä oli Charliella kova taistelu taisteltavana. +Itsekkäisyytensä ei tahtonut antaa perää, hänestä oli mieletöntä äidin +pyyntö, että antaisi pois kauniin, oivallisen vanteensa. Mutta samalla +oli jotakin hänessä, joka ei jättänyt häntä rauhaan: hän tunsi halun +saada maistaa tuota iloa, josta äiti niin paljon oli puhunut, tunsi +kummallista utelemista, olikohan äiti todellakin oikeassa väittäessään, +että hupaisinta kaikista oli tehdä muita iloisiksi. + +Näin kului hetki hetkeltä, mutta juuri ennen päivällistä, kun äiti +istui Charlien vuoteella ja puheli hänen kanssansa, sanoi pieni poika +äkkiä: + +-- Äiti, tahdon antaa pojalle vanteeni. Laita niin, että hän tulee +tänne, niin saamme antaa hänelle sen. + +Äiti tuli niin iloiseksi tätä kuullessaan, että kyyneleet nousivat +hänelle silmiin. Hän kumartui, syleili ja suuteli pikku poikaansa monta +kertaa. Sitten hän soitti palvelijatarta sisään ja käski hänen mennä +etsimään pientä Kalle-nimistä poikaa, joka asuisi torin viereisellä +mäellä. + +Sill'aikaa äiti toi sisään vanteen, jonka asetti vuoteen viereen, jotta +olisi saatavissa, kun Kalle tuli. + +Tämä ei kauan viivytellyt. Oli tapansa mukaan mennyt torille +kuljeskelemaan, kun palvelijatar sai hänet nähdä ja otti hänet +mukaansa. + +Likaisena, repaleisena, paljain jaloin, kuten aina, hän palvelijattaren +perästä porstuan ja salin kautta tuli huoneesen, jossa pikku Charlie +vuoteellaan odotti häntä. Kalle-raukka oli hyvin hämillään; hän ei +käsittänyt, mitä tämä kaikki tarkoitti. Vanhaa, kulunutta lakkiaan piti +hän molemmin käsin ja pureskeli sen reunaa, siten salataksensa +hämmästystään. + +Kun äiti sai nähdä hänet, otti hän ystävällisesti hänen pienen likaisen +kätensä omaansa ja vei hänet sängyn luo. + +-- Tässä on pieni sairas poika -- sanoi hän hymyillen, -- joka +mielellään tahtoo tavata sinua, koska hänellä on sinulle vähän +sanomista. + +Hetkisen aikaa katsoivat pikku pojat toisiaan silmiin sanaakaan +sanomatta. Sitten Charlie äkkiä otti vanteen ja ojensi sen Kallelle, +katsellen äitiinsä. + +-- Saat sen, -- sanoi äiti hymyillen, -- saat sen lahjaksi, se on tästä +lähtien _sinun_. Charlie antaa sen, ja sinä saat sillä tehdä, mitä +tahdot. + +Ei kukaan uskone Kallea kiittämättömäksi pojaksi, mutta hän oli niin +ällistynyt ja hämillään, ettei voinut sanoa sanaakaan. Kun Charlie +tarjosi vanteen, tarttui hän siihen kiireesti ja seisoi sitten aivan +ääneti ja liikkumatta tuijottaen siihen. Ei, se ei voinut olla totta, +oli vaan unta kaikki tyyni. Vanne ... vanne, jota hän niin paljon oli +ajatellut, niin halusta tahtonut pyöritellä edes kerrankin, sekö olisi +hänen ... hänen. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Ei hän uskaltanut +puhua, ei liikkua, peljäten ihanan unelman silloin häviävän. + +-- Saat sen, Kalle kulta, -- toisti äiti, -- se on omasi, saat mennä ja +pyöritellä sitä niin paljon kuin tahdot. + +Silloin Kalle heräsi huumauksestaan ja käsitti, että vanne todellakin +oli hänen. Mutta ilonsa oli niin valtaava, ettei hän nytkään voinut +sanoa mitään, vaan purskahti remakkaan nauruun. Sitten hän kääntyi ja +aikoi juosta ulos, mutta äiti pysähdytti hänet. + +-- Nyt sinun ensin tulee kiittää sairasta poikaa, joka on sinulle +tahtonut luovuttaa vanteensa. + +-- Kiitos, -- sanoi Kalle heti ojentaen pienen likaisen, +mielenliikutuksesta vapisevan kätensä Charlielle. Sitten riensi hän +ulos minkä ennätti, palaen innosta saada pyöritellä uutta vannettaan. + +Charlie katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä. + +-- Kuinka hän oli kummallinen, äiti, minkätähden hän noin nauroi? + +-- Niin, poikaseni, sen hän teki, koska oli niin riemuissaan ja +onnellinen, että oli aivan suunniltaan. Luulen, Charlieseni, ettei +tällä hetkellä ole koko maailmassa niin iloista ja onnellista ihmistä +kuin Kalle, kun hän nyt ensi kerran pyörittelee uutta vannettaan. Eikö +mielestäsi ole hyvin hauskaa ajatella, että hän sinun kauttasi on näin +onnelliseksi tullut? + +Charlie mietti hetkisen. + +-- On, -- vastasi hän, -- on kyllä hauskaa, äitiseni. Mutta mielestäni +olisi hauskempaa, jos _minäkin_ olisin terve ja saisin nähdä, kuinka +hupaista Kallella on. + +-- Mutta jos niin olisi, poikani, et luultavasti koskaan olisi antanut +Kallelle vannettasi. Jumala on pannut sinut tautivuoteelle +opettaaksensa sinua käsittämään, että itse ollessamme murheellisia ja +onnettomia meidän tulee etsiä onneamme tekemällä toisia iloisiksi. +Käsitätkö sen, poikani? + +-- Käsitän, -- vastasi Charlie miettien. + +-- Ja olinhan oikeassa sanoessani olevan kaikkein hupaisinta unhottaa +itsensä ja hankkia muille onnea? + +-- O-olit, -- vastasi Charlie yhtä miettivästi ikäänkuin hän +mielestänsä kumminkin kernaasti ajattelisi vähän itseänsäkin. + +Mutta iltasella, kun Charlie oli lopettanut tavalliset rukouksensa, hän +taas pani kädet ristiin ja rukoili hartaasti: + +-- Hyvä Jumala, laita niin, etten ajattele omaa itseäni ja huviani, +vaan ainoastaan sitä, kuinka tekisin muita iloisiksi ja onnellisiksi. +Ja anna minun oikein, oikein sydämestäni suoda Kallelle vanteeni. Tee +se, Jeesuksen tähden. Amen. + + + + +"ISÄ MEIDÄN." + + +Oi, kuinka ihana kesäpäivä! Kuinka kirkas ja korkea taivas, kuinka +kirkkaana sinikukka loisti viljapellossa, kuinka apilas tuoksui, kuinka +valkoiset, keltaset, punakirjavat pikku perhoset liitelivät lämpimässä, +ihanassa kesäilmassa! Oi, kuinka hauskaa oli sellaisena päivänä +kierrellä maita, metsiä, pyytää perhosia niityllä, poimia kukkia, +loikoa metsässä pehmosella sammalvuoteella ja kuunnella, kuinka +suhisee, kihisee kuusen oksilla! -- Kaikkihan on hupaista semmoisena +päivänä. Hupaista oli nousta aikaseen aamulla, kun kaikki vielä +luonnossa oli hiljaa, nukuksissa, ja sitten mennä Greetan kanssa +niitylle katsomaan, kuinka lehmiä lypsettiin, ja kuulemaan heidän +ammumistaan raittiissa aamuilmassa; hupaista oli äidin kanssa kävellä +mökeissä väkeä tervehtimässä; hupaista istua venheessä auttamassa +suurta veljeä, kun tämä meni kalastamaan. Mutta kaikkein hupaisinta oli +käydä asioilla rovastissa, joka asui neljännespeninkulman päässä. Sillä +tie sinne oli niin kaunis, niin kaunis metsän kautta, niittyjen poikki, +ja kun tuli perille, niin rovastin rouvalla aivan varmasti oli jotakin +hyvää tarjottavana. + +Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että pikku Ebba tänään heräsi +sanomattoman hyvänvoinnin tunteella. Sillä ilma oli, kuten sanottu, +loistavan ihana, ja isä oli edellisenä iltana sanonut: "Huomenna, +lapseni, jos ei sada, saat mennä rovastinpappilaan suorittamaan +sanomalehtitilauksen". + +Nyt oli pikku Ebba, harjattuna, pestynä, puhtaassa esiliinassaan, +isänsä edessä saamassa ohjekäskyä. + +-- Kas tässä, pienoiseni, -- sanoi isä antaen Ebballe viiden markan +setelin ja markan, -- tässä on rahat. Ne jätät nyt sedälle, sanot +terveisiä isältä ja kiität kaikesta vaivasta, mitä sedällä on ollut. +Ymmärrätkö, lapseni? + +-- Ymmärrän, isäni, -- vastasi Ebba, otti rahat ja katsoi isään +vakavin, huolellisin silmin. + +-- Mutta kuinka nyt teemme, jott'et kadota rahoja, -- jatkoi isä, -- +ehkä panemme ne johonkin? Jos otat pikku nenäliinasi, niin sidomme +rahat siihen. + +-- Ei, isäni, -- vastasi Ebba yhtä vakavana, -- ei käy päinsä. Sillä +silloin saattaa tapahtua, että unhotan nenäliinassa olevat rahat, otan +sen taskusta ja kadotan sen. Sillä tällä tavalla usein kadotan +nenäliinoja. + +-- Mutta, rakas lapseni, silloin en tiedä, uskallanko lähettää sinua, +-- vastasi isä nauraen -- jos olet tuommoinen pikku hutilus, niin ehkä +kadotat rahatkin. + +-- En, isä, sitä en tee, -- vakuutti Ebba uskollisesti, -- rahoja en +kadota koskaan, sillä niitä minulla on niin harvoin; kun niitä on, niin +ajattelen aina minulla niitä olevan, ja silloin en voi kadottaa niitä. +Pidän ne näin, isä, enkä avaa kättäni ainoatakaan kertaa. + +Ja hän ojensi pikku kätensä, jossa piti rahat niin lujaan, ikäänkuin +olisi peljännyt jonkun ryöstävän ne häneltä. + +-- Niin, laita nyt, että oikein toimitat asiasi, -- sanoi isä hymyillen +ja taputti Ebbaa poskelle, -- silloin isä näkee, että hänellä on jotain +hyötyä pikku tytöstänsä. Hyvästi nyt, terveisiä sedälle, ja tule +ajoissa kotiin päivälliseksi! + +Pikku Ebba nousi varpailleen, kiersi kätensä isän kaulan ympäri, pani +suunsa suppuun jäähyväis-suudelmaa varten ja juoksi sitten ulos +innoissaan päästä niitylle kukkien luo ja kuulemaan linnunlaulua sekä +toivoen saavansa pappilassa leikkiä ja muuta huvitusta sekä makeisia. + +Ensi osan matkasta, s.o. maantiellä kulkiessaan, käveli Ebba tasaisin, +vakavin askelin, otsa rypyssä ja yhä silmäillen käteensä, jossa lujasti +säilytti hänelle uskotun aarteen. Mutta kun hän poikkesi niitylle, +jonka poikki oikotie vei metsään, silloin vakavuus käynnissä ja +katseessa hälvenemistään hälveni. Oi, kuinka hauska tuo niitty! Tuolla +oli päivänkukkia niin tiheässä, että näyttivät valkoisilta +lumentäpliltä vihantavalla kedolla. Tuolla, tuolla ojanreunalla kasvoi +varmaankin mansikoita, olivatkohan jo kypsiä? Ebban täytyi +välttämättömästi ottaa siitä selvä. Ja hän poikkesi polulta, astui +ojaan ja sitten toiselle puolelle, sai esiliinansa kurttuiseksi ja +pikku jalat mutaisiksi. Mutta se ei ollut mitään, sillä hän löysi +kokonaista neljä mansikkaa, ensimmäiset tänä vuonna, ja vaikka täytyi +tunnustaa, etteivät ne vielä olleet oikein kypsiä, ainoastaan noin +puoleksi, niin ei hän voinut olla poimimatta niitä ja pistämättä heinän +korteen. + +Kumminkaan ei hän sill'aikaa unhottanut rahojaan; pannessaan mansikat +korteen, hän piti rahat polvellaan ja puristi ne sitten taas tiukasti +käteensä. Heinän kortta mansikkoineen hän piti toisessa kädessä; sen +hän antaisi Malin-tädille ja ajattelepa, kuinka iloiseksi ja +hämmästyneeksi tämä tulisi, kun saisi kypsiä tai kypsymäisillään olevia +mansikoita! + +Ebba riensi nyt eteenpäin, hyppäsi pienen ojan yli ja tuli polulle, +joka vei metsään. Täällä metsässä oli vielä paljon hauskempaa. Täällä +lauloivat linnut niin suloisesti, täällä auringon säteet niin kauniisti +kimaltelivat kuusien välissä, ja, oi kuinka houkuttelevalta kuului tuo +alituinen suhina ja rasahtaminen synkässä metsässä. Ebba ihmetteli +aina, mitä syvimmässä metsässä olisi. Oliko siellä maahisia ja +peikkoja, joista vanha Loviisa tiesi kertoa niin monta satua? Mutta +äiti sanoi aina, ettei semmoisia ollut olemassakaan. Mutta mitä se +sitten oli, joka oli niin kummallista tuolla metsässä? Olihan oikein +kammottavaa, kävihän hän täällä niin yksinänsä, jospa kumminkin olisi +maahisia ja peikkoja, ja jos äkkiä saisi kuulla taottavan tuolla suuren +kiven sisässä, ja pikku kääpiö ilmestyisi ja houkuttelisi häntä +vuoreen. Hui, kuinka kauheata oli ajatella semmoista! Pelokkaana hän +katseli ympärilleen ja joudutti vielä enemmän askeleitaan. Mutta +silloin muistui hänelle mieleen pieni virrenvärssy, jonka usein oli +kuullut äitinsä lausuvan: + + Korkeudesta taivahan + Pimeimmälläkin polulla + Silmä valpas Jumalan + _Valon on loiste minulla_. + +Hän toisti tuon pienen värssyn pari kertaa, ja vaikka sydän vielä +levottomasti sykkieli, tyyntyi hän tyyntymistään ja vihdoin oli hänestä +niin suloista, ikäänkuin ei kääpiöt ja peikot, vaan Jumalan enkelit +olisivat olleet häntä saattamassa. + +Metsästä tultuaan kulki hän ensin koivikon kautta, sitten jälleen +niityn poikki. Hänen mielestään oli niin reipasta ja iloista täällä +päiväpaisteisella niityllä. Äkkiä näki hän suuren perhosen lähtevän +lentoon ojan reunalta. Se oli kaunihin perhonen, minkä hän koskaan oli +nähnyt; siipensä säteilivät kaikenmoisissa komeissa värivivahduksissa. +Oi, jos onnistuisi saada se kiinni! Eipähän se olisikaan niin vaikeata +-- se lenteli niin alhaalla, aivan Ebban edessä! Ja pikku tyttö alkoi +juosta oikeaan ja vasempaan, kaikenlaisissa mutkissa, miten vaan +perhonen lensi. Mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni; Ebba oli niin +lähellä, niin lähellä, mutta juuri kun oli saamaisillaan sen käteensä, +lensi perhonen pakoon. Pikku tyttö juoksi niin, että posket punottivat, +silmät säihkyivät, mutta ei se auttanut. Kun hän tuli aidan luo, joka +vähän viivähdytti häntä, lensi perhonen ketterästi aidan yli ja hävisi +sinitaivaalle. + +Ebba pysähtyi hetkeksi ja hengähti. Niin, sitä ei nyt voinut auttaa, +perhonen lentäköön matkaansa, sitä ei voitu saavuttaa. Hän silmäili +ympärilleen; tuolla ojan toisella puolella oli jalkaportaat, joita piti +astua. Hän hyppäsi siis ojan yli, juoksi pitkin aitaa ja kiipesi +portaille. Mutta juuri päästyään ylimmäiselle astuimelle, huomasi hän +ettei enää pitänytkään vasenta kättään suljettuna, vaan että hän sillä +oli tarttunut aidanseipääseen. Rahat! Hän säikähtyi niin, että heti +hellitti kätensä ja tuijotti tuohon avonaiseen kädenpohjaan. Mutta +siinä tietysti ei ollut mitään rahoja. Mansikkakorsi oli kyllä vielä +tallessa, mutta rahat, ne olivat poissa, ne oli hän kokonaan unhottanut +niin innokkaasti ajaessaan perhosta takaa. + +Pikku Ebba-raukka oli aivan epätoivoissaan tämän huomatessaan, ettei +voinut liikuttaa jäsentäkään, vaan itkeä nyyhkytteli seisoessaan tuossa +aidan portailla. + +Mutta kun ensimmäiset katkerimmat kyyneleet oli itketty, astui hän +portaita alas ja alkoi etsiä rahoja maasta. Mutta vaikka kuinkakin +etsiskeli ruohikossa, oli kumminkin mahdotonta löytää niitä; rahat +olivat ja pysyivät poissa. + +Hän istui kivelle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi ajatella +onnettomuuttaan. Mitäs tekisi hän? Jatkaa matkaa rovastin luo, sitä hän +ei voinut, kun ei ollut mitään rahoja jättää hänelle. Kotiin ei +uskaltanut mennä, sillä isä varmaan tulisi hyvin, hyvin vihaiseksi, kun +hän oli ollut niin huolimaton, hän, joka niin varmaan oli luvannut +pitää vaarin rahoista. Ja Malin-tädin makeiset, niitäkään hän nyt ei +voisi viedä! Oi, kuinka hyljätty, onneton tyttö hän oli! Kaikenmoiset +surulliset, katkerat mietteet tulivat hänen mieleensä. Jospa pakenisi +syvälle metsään, kauas, kauas, mihin ei kukaan ihminen vielä ollut +tunkenut, ja mistä siis ei kukaan voisi löytää häntä! Hän alkoi +ajatella, mitä kotona sanoisivat, jos hän ei ollenkaan palajaisi. Hän +kuvitteli mielessään, kuinka isä ja äiti surisivat pikku tyttöään, +kuinka siskot itkisivät ja leikeissään kaipaisivat häntä. Silloin he +kyllä katuisivat, että monta kertaa olivat olleet hänelle ilkeitä. +Silloin Frits katkerasti surisi, ettei eilisiltana tahtonut mennä +soutelemaan hänen kanssansa, joka niin hartaasti pyysi häntä, ja Anna +paheksuisi, että oli tehnyt pilkkaa Ebbasta, joka yöllä pimeässä +pelkäsi. Oi, jos vain tietäisivät, ettei pikku sisarensa koskaan enää +tulisi kotiin, kyllä silloin pyytäisivät anteeksi, ja aina, aina +olisivat hyviä hänelle. + +Ebbasta oli miltei suloista mielessään kuvitella, kuinka kotona +surisivat häntä, mutta samalla niin surullista, että hän taas purskahti +itkemään. Oi, mitä hänen pitäisi tehdä? Oli niin kauheata ajatella, +ettei koskaan tulisi kotiin, mutta yhtä kauheata tulla isän luo +tunnustamaan, että oli ollut huolimaton tyttöhutilus. Ei koskaan enää, +sen hän tiesi, isä voisi luottaa häneen. + +Mutta istuessaan tuossa itkien, sai hän yht'äkkiä kuulla sydämessään +äänen, jonka selvästi erotti kaikista muista, joka kuiskasi hänelle, +aivankuin hän muiden äänien joukosta heti olisi tuntenut äitinsä äänen. +Ja ääni -- hän ymmärsi sitten, että se oli Jumalan -- kuiskasi hiljaa +ja lempeästi, mutta kumminkin varmasti: "Rukoile!" + +Pieni tyttö laskeusi polvilleen ja pani kätensä ristiin. Hän oli niin +hämmentynyt, levoton ja tuskissaan, ettei voinut omintakeisesti +rukoilla, vaan alkoi vapisevalla äänellä lausua: "Isä meidän!" Ja niin +hän rukoili koko Herran rukouksen niin hartaasti ja sydämestään, ettei +vielä koskaan niin ollut tehnyt, ja vähitellen hänen mielensä +rauhoittui. Oli aivankuin Jumala olisi pannut kätensä hänen sydämelleen +ja lauhduttanut sen levottomuutta, ja kun hän lopetti rukouksensa ja +nousi ylös, oli hän aivan levollinen ja alkoi uudestaan etsiä rahojaan. + +Hän etsi kauan väsymättä, lannistumatta, kävi takaisin samaa tietä kuin +oli tullutkin, hyppäsi ojan yli, etsi niityllä, jossa oli ajellut +perhosta. Sitten palasi hän aidan portaille ja sai silloin nähdä +rahansa aivan aidan vieressä, vaikk'ei ennen kiihtymyksessään ollut +huomannut niitä. Ilonhuudahduksella hän tarttui seteliin, johon +markanraha vielä oli kääritty, juoksi portaita ylös, niin nopeaan kuin +mahdollista ehtiäksensä pappilaan. + +Mutta sitten hän muisti, ett'ei vielä ollut kiittänyt Jumalaa, ja +kumminkin se oli hän, joka oli näyttänyt, missä rahat olivat. + +Ei hän nytkään voinut lausua omaa rukoustaan. Sydän sykki +kiihtymyksestä, ajatukset liitelivät sinne tänne, mutta hän tunsi että +hänen tuli kiittää Jumalaa. Ja niin hän lankesi polvilleen ja alkoi +taas lukea "Isä meidän". + +Ja kun oli päättänyt vanhan, rakkaan rukouksen, joka kiitollisuuden +huokauksena nousi hänen täyteläisestä, levottomasta lapsensydämestään, +silloin hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, että hänen +mielestään oli ikäänkuin kaikki koko luonnossa olisi tullut entistään +kauniimmaksi. Hänestä tuntui, kuin linnut laulaisivat, kukat +tuoksuisivat ainoastaan yhtyäksensä hänen iloonsa. + +Ja hän juoksi niin nopeasti ja ketterästi loppuosan matkaansa, että +huolimatta viivytyksestä aidan luona, tavallistaan lyhyemmällä ajalla +joutui perille pappilaan, jossa, aivan niinkuin hän oli arvellutkin, +rovastin rouva tarjosi hänelle kahvia ja makeisia. + + + + +KAIKKEIN RAKKAHINTA. + + +Ei ollut koko kansakoulussa siivompaa, ahkerampaa poikaa kuin Janne +Hallinen. Hän osasi aina läksynsä, oli hiljainen ja tarkkaavainen +opetustunneilla, ja oli mahdotonta ajatellakaan sävyisämpää, +ystävällisempää toveria kuin pikku Janne. Ei ihmettä siis, että sekä +opettajat että oppilaat paljon pitivät hänestä. + +Mutta Janne olikin kodissaan saanut oppia pelkäämään Jumalaa ja +rakastamaan Vapahtajaansa. Koti oli hyvin, hyvin köyhä; isä oli kuollut +pari vuotta sitten, ja äidin, joka sairasti keuhkotautia, täytyi yksin +pitää huolta neljästä pienestä lapsestaan. Vaivaishoidolta sai hän +kymmenen markkaa kuukaudessa, mutta ne menivät hyyryyn, ja sitten +täytyi olla ruokaa, vaatteita ja puita, ja näitä ei ollut helppo +hankkia, kun tauti teki sen, että hän vaan vähän voi tehdä työtä. +Joskus Jumala tosin lähetti hänelle apua armeliaitten ihmisten kautta, +mutta sattuipa niinkin, ettei ollut ruokapalastakaan kodissa ja että +hän ja lapset saivat mennä levolle nälkäisempinä kuin aamulla olivat +heränneet. Pikku Jannella oli vähän parempi; hän usein muiden köyhien +kansakoululasten kanssa kävi ruokapaikassa, jossa sai hyvää ja runsasta +ravintoa ja josta sai varata kotiin muutaman leipäpalasen ja pari +potaattia äidille ja pikkusiskoille. + +Mutta köyhällä vaimolla, joka ei omistanut niinkään paljon, että olisi +voinut antaa lapsilleen leipää, hänellä oli suuri rikkaus varmassa +uskossaan, sydämellisessä luottamuksessaan Jumalaan, ja tästä +rikkaudestaan hän jakeli lapsilleenkin. Ja toinen aarre hänellä myöskin +oli, nimittäin pikku Jannen lapsellinen rakkaus. Sillä Janne rakasti +äitiään enemmän kuin mitään muuta maailmassa; hän ei tietänyt mitään +parempaa kuin äiti oli; hän oli iloinen, kun tuli kotiin koulusta ja +saattoi kertoa saaneensa kiitosta "neidiltä", ja kun äidillä oli +yskänkohtauksensa ja hän kalpeana, menehtyneenä makasi vuoteellaan, +silloin itki pikku poika, jotta sydän oli pakahtua ja rukoili niin +hartaasti, että Jumala pian tekisi äidin terveeksi jälleen. + +Eräänä päivänä uudella vuodella istuivat kansakoululapset, niinkuin +joka keskiviikko oli tapana, järjestyksessä odottamassa opetusta +raamatunhistoriassa. Pikku Janne oli kuten ainakin ensimmäinen +paikallaan; kalpeana ja laihana hän istui siinä, kasvot kapeat, silmät +surunvoittoiset, tarkasti kuunnellen, kuinka opettajatar selitti +kertomusta Iisakin uhraamisesta ja mitä lapsilla siitä oli oppimista. +Iisak, hänhän oli rakkahinta, mitä Abrahamilla oli; Iisakhan oli hänen +vanhuutensa ilo, tulevaisuuden toivonsa. Ja kumminkin vaati Jumala +Abrahamia uhraamaan Iisakin. Eikö tämä ollut kummallista, eikö Abraham +syystä voinut nousta tuommoista kovuutta vastaan? Tosin, ellei hän +olisi ymmärtänyt Herran tarkoitusta. Mutta Abraham ymmärsi sen, +ymmärsi, että _juuri_ koska Iisak oli hänelle rakkahinta, niin Jumala +vaati tämän ainoan pojan uhriksi. Hän ymmärsi, että Jumala tahtoi +omistaa hänen rakkautensa kokonaan, niin ettei hän epäilisi Jumalalle +uhrata rahkahinta, mitä hänellä oli. Ja samalla tapaa Jumala vielä tänä +päivänä tulee meidän jokaisen luo ja kysyy: Rakastatko minua niin, että +tahdot antaa minulle rakkahimman, mitä sinulla on? + +Opettajatar vaikeni ja silmäili hetkisen lasten rivejä, kunnes +katseensa kiintyi Janne Halliseen. Pikku poika oli koko selityksen +aikana hartaasti katsellut opettajattareen, mutta vihdoin alkoi +silmänsä sumeutua kyyneleistä, alahuuli värähteli ja, kun neiti lausui +viimeisen sanansa, purskahti hän hiljaiseen, hillittyyn itkuun. + +Kaikki lapset katsoivat uteliaina Janneen, joka istui pää kumarruksissa +ja rinta hiljaa vavahdellen, mutta neiti kuiskasi pojille, että +antaisivat hänen olla rauhassa, ja jatkoi opetustaan välittämättä pikku +Jannesta, joka häiritsemättä sai itkeä tarpeeksensa. + +Mutta kun tunti oli loppunut, otti neiti Jannea kädestä ja meni toiseen +huoneesen. + +-- Kuinka on laitasi, pikku Janne, -- sanoi hän ystävällisesti +silitellen pojan vielä kosteita kasvoja, -- puhu minulle, mikä sinua +niin pahoitti opetustunnilla? + +Jannen alahuuli alkoi taas värähdellä. + +-- Neiti, -- kuiskasi hän nyyhkien, -- en voi uhrata äitiä, niinkuin +Abraham uhrasi Iisakin... + +-- Pikku Janne-kulta, -- lausui neiti ja veti hänet luoksensa, -- eihän +Jumala vielä ole vaatinutkaan sinua uhraamaan häntä. Ja sinun tulee +muistaa, että Jumala on niin armelias, ettei vaadikaan sinua uhraamaan +äitiäsi, ennenkuin näkee rakkautesi häneen niin voimalliseksi, että +mielellään annat hänelle tämän uhrin. + +Mutta Janne vaan nyyhkytti eikä antanut lohduttaa itseänsä. + +-- En voi uhrata äitiä, neiti ... en _koskaan_ sitä voi, neiti ... +sillä pidän enemmän äidistä kuin Jumalasta... + +Neiti ei sanonut mitään enää; kuivasi vain pikku pojan kyyneleet, +pyyhki hiukset hänen otsaltaan ja antoi hänelle vettä juoda, että +tyyntyisi ensi tunniksi, joka nyt alkoi. + +Mutta pikku Janne ei voinut unhottaa, mitä neiti oli sanonut Abrahamin +uhrista. Talvi kului tavalliseen tapaan; Janne näki nälkää ja vilua, +juoksi aamusilla vilusta väristen kouluun, istui iltapäivät lukemassa +läksyjään ja kuuli, kuinka äidin yskä päivä päivältä tuli vaikeammaksi. +Mutta Janne ei ymmärtänyt, että tuo yskä yhä selvemmin ennusti Jumalan +pian vaativan häneltä suuren uhrin, -- hän oli niin tottunut kuulemaan +äidin yskää, että miltei luuli tuon yskimisen olevan omansa köyhille +leskille, joilla oli neljä lasta. + +Mutta iltasilla, kun hän kyyristyi kokoon sängyssään pysyäkseen +lämpimänä ja huolellisesti kääri siskojen ympäri vanhan peitteen +suojaksi jääkylmää viimaa vastaan ikkunasta, silloin muistuivat +opettajattaren sanat usein hänen mieleensä ja hän kuiskaili nyyhkien: +"En voi uhrata äitiä, en voi uhrata äitiä"... + +Näin kului talvi, ja Hallisen leski tuli yhä huonommaksi. Vielä hän +kumminkin oli liikkeessä, saattoipa joskus olla apuna varakkaammissa +kodeissa ja sillä ansaita jonkun rovon, ja, kun Janne vaan näki hänen +puuhailevan huoneessa pesten lattiaa, keittäen potaattia, niin oli +hänestä kuin olla piti, vaikka äiti oli niin kalpea, laiha ja +köykkyselkäinen. Mutta eräänä aamuna jäi leskiraukka makaamaan sänkyyn +eikä sitten noussutkaan ylös. Ja päivä päivältä tuli hän heikommaksi ja +vaiteliaammaksi. Hän ei juuri koskaan puhunut, ja kun sen teki, oli +ääni niin heikko ja käheä, että täytyi kallistaa korvansa hänen +suulleen kuullakseen häntä. Ja kun pikku Janne seisoi äitinsä vuoteen +luona ja katseli häntä, oli hänestä kuin jotakin kummallista, jotakin +outoa olisi tullut äitiin; hän ei oikein tahtonut tuntea äitiään, +silmänsä olivat niin kummalliset, ikäänkuin näkisivät jotakin kaukana, +hyvin kaukana. Jannen pikku sydän supistui surusta, hän alkoi ymmärtää, +mikä oli tulossa, aavistaa, että se oli tuo suuri uhri, jota Jumala nyt +tuli pyytämään häneltä. Ja hän heittäytyi polvilleen, pani kädet +ristiin ja rukoili palavalla hartaudella, ettei Jumala ottaisi häneltä +äitiä, vaan tekisi terveeksi. + +Mutta Jumala ei täyttänyt pikku Jannen rukousta; hän, tuo rakkaudesta +rikas Isä, ymmärsi sen paremmin. Hän tiesi, että sairas, väsynyt vaimo +tarvitsi tulla lepoon, tiesi hetken tulleeksi, jolloin uskollinen +palvelijatar saisi maistaa levon suloisuutta ja mennä Herransa iloon. + +Keväämmällä jäidenlähtö-aikana kuoli Hallisen leski. Hänet pantiin +mustaan puu-arkkuun ja vietiin uudelle hautausmaalle, jossa laskettiin +suureen hautaan, -- "köyhäin kuopaksi" kuuli Janne heidän nimittävän +sitä, koska sinne pantiin semmoisia, joilla ei ollut varoja ostaa eri +hautaa. Pikku Janne-raukka oli itkenyt niin paljon, että oli kuin +kyynellähteet olisivat kuivuneet. Nyt vain seisoi tuossa väristen +nyyhkytyksistä; mutta kun hauta luotiin umpeen eikä hän enää nähnyt +arkkua, silloin alkoivat kyyneleet tulvia jälleen, ja hänestä oli, kuin +tahtoisi hän hypätä hautaan kätkeytyäksensä äidin viereen. + +Mutta Jannen täytyi jatkaa elämistään, sillä hänen hetkensä ei vielä +ollut tullut, ja täytyi tehdä työtä voidakseen elää. Armeliaat ihmiset +pitivät huolen hänestä ja siskoista, ja kun hän oli kymmenvuotias, +arveltiin hänen olevan kyllin suuren hoitamaan itseään, ja niin hän +pääsi suutarin luo juoksupojaksi. + +Täällä hän sai tehdä työtä aamusta iltaan, juosta sateessa ja +päivänpaisteessa saapas- tai kenkäpari kädessä tai toimittaa muitakin +asioita mestarilleen; niin että päivällä hänellä tuskin oli aikaa +ajatella äitiä, mutta iltasin, kun hän oli kiivennyt pieneen +vuoteesensa ja ylt'ympärillä oli pimeää, silloin äiti muistui mieleen, +silloin hän kurotti kätensä häntä halataksensa ja itki epätoivoisena, +kun tunsi itsensä niin yksinäiseksi, hyljätyksi. Silloin hänestä +Jumalakin oli ollut niin julma; hän ei voinut nöyrtyä ja antaa +Jumalalle rakkahinta, mitä hänellä oli, hän oli vielä siihen niin +kiintynyt, vaikka se oli vain muisto, varjo, ja joka ilta hän nukkui +sitä itkiessään. + +Mutta eräänä yönä Jumala lähetti niin ihanan, ihmeellisen unen pienelle +toivottomalle pojalle... + +Unissaan oli hän mitä ihanimmassa seudussa. Kultaisia hedelmiä oli +suurissa tuuheissa puissa, tiet olivat jalokivillä lasketut, ilma niin +puhdas ja lauhkea kuin ihanimpana kesäpäivänä, ja kristallikirkkaita +puroja porisi tuoksuvien kukkaislavojen välissä. Ja kaikkein +ihmeellisintä oli, että kaikki ihmiset, joita hän tapasi, näyttivät +niin onnellisilta; täällä ei ollut köyhiä, ei surevia. "Täällä +tahtoisin olla", -- ajatteli Janne, -- "täällä pääsisin juoksemasta +asioita, ja saisin tarpeeksi syödäkseni, enkä kärsisi vilua". Ja niin +hän kulki eteenpäin kivitetyillä, kiiltävillä teillä, joita tuuheat +puut varjostivat, niin ettei päivänpaahde vaivannut kävelijää. Ja +alinomaa tapasi uusia ihmisryhmiä, kaikilla sama onnellinen hymyily +huulilla, sama iloisuus silmissään. "Mihinhän nuo menevät?" arveli +Janne, mutta ei uskaltanut kysyä, näki vain, kuinka joukko toisen +jälkeen kiiruhti ohitse kepein askelin, aivankuin riennetään johonkin +hyvin ikävöityyn määräpaikkaan. Hän tahtoi seurata heitä, mutta ei +voinut; he kulkivat niin nopeaan, ja toinen ryhmä toisensa jälkeen +hävisi, kunnes hän yksin oli jälellä. + +Silloin hän jatkoi matkaansa, kunnes vihdoin tuli portille, jonka +avasi. Ja kuljettuaan siitä, meni portti lukkoon hänen takanaan, ja +hänestä oli, kuin paikka, jossa hän oli, olisi ollut tuttu. Ja niinhän +se olikin; tuossahan seisoi joukko repaleisia lapsia ja sairas ukko +käydä nilkutti tiellä, oli sateista ja sumuista, hänen oli vilu aivan +niinkuin aamusilla juostessaan kansakouluun. Ja kaikki ihmiset, jotka +hän tapasi, olivat niin suruisen, kärsivän ja köyhän näköisiä; hän näki +monta naapureista katukujasessa, jossa äiti asui, näki vanhan Jussin +kainalosauvoineen ja Ryysy-Maijan, jolta särky oli ajanut silmän päästä +ja kaikki Kaskis-mummon pojat toinen toistaan likaisempana, +nälkäisempänä... + +Vihdoin näki hän naisen istuvan kumarruksissaan kivellä, kasvot käsiin +kätkettyinä ja hiljaa nyyhkien. Vavistus puistutti häntä; hän aavisti, +kuka se oli, mutta samalla pelkäsi saada sen tietää. Miksi tapaisi hän +hänet juuri _täällä_, kaikkien näiden murheellisten, kärsivien ihmisten +joukossa ja kylmässä ilmassa, joka värisytti luihin asti, miksi ei +tuolla, kultaisen portin sisäpuolella, kiiltävillä katukivillä, +kirkkaassa päivänpaisteessa, kaikkien onnellisten ihmisten joukossa? +_Siellä_ olisi hän niin mielellään nähnyt hänet, mutta ei täällä... + +Ja hän tahtoi juosta tiehensä, mutta ei voinut; hänen täytyi mennä tuon +naisen luo ja kysyä, miksi itki. + +-- Siksi että minun täytyy jäädä tähän murheenlaaksoon, sairauteen, +köyhyyteen, suruun -- nyyhki nainen hiljaa. + +-- Ja minkätähden sinun täytyy jäädä? -- kysyi Janne. + +-- Pienen pojan rukoukset pidättävät minua, -- huokaili nainen. -- +Herra oli kutsunut minut, kultaportit olivat jo avatut, tunsin +ijankaikkisen autuuden tuulahduksen, mutta pienen pojan palavat +rukoukset pidättivät minua maan päällä. Voi, voi, kuinka täällä on +pimeätä, raskasta, yksinäistä! + +Vavistus puistutti pikku poikaa; hän tahtoi koskettaa vaimoon, nostaa +kumartunutta päätä saadaksensa katsoa häntä kasvoihin, mutta ei voinut +nostaa kättä, ei muuttaa jalkaa. + +Samassa katsoi nainen ylös. Janne näki kelmeän kamalat kasvot, +ikäänkuin ruumiin, tahtoi huutaa, tahtoi rukoilla, sillä hän tunsi +äitinsä, mutta ei voinut saada sanaakaan huuliltaan, hänen kurkkunsa +oli kurtistunut, kieli halvaantunut. Hän ponnisti tuskissaan +päästääksensä äänen, mutta silloin alkoi näky hälvetä, pimeä tuli hänen +ympärilleen, toisessa kädessä oli jotakin kovaa, jota hän kiskoi; nyt +hän heräsi täydellisesti ja huomasi makaavansa suutarissa sängyssään ja +tuskissaan puistelevansa sängyn laitaa ja nyyhkyttävänsä niin, että +suutarin rouva heräsi ja käski olemaan vaiti öillä, jolloin jokainen +oli väsynyt ja tarvitsi lepoa. + +Mutta siitä hetkestä oli pikku Jannella rauhaa surussaan. Tosin hän +vielä suri äitiä kauan, mutta kun ikävä liian raskaana painoi, ja hänen +mielensä ei tahtonut taipua Jumalan tahdon alle, silloin hän muisti +unensa ja toisti itsekseen: "Oi, nyt on äiti niin onnellinen, niin +onnellinen! Jos Jumala olisi kuullut rukoukseni, olisi hän nyt täällä +sairaana, murheellisena, köyhänä, mutta nyt kävelee hän tuolla ylhäällä +kultaisessa kaupungissa muitten autuaallisten ihmisten kanssa ja on +niin onnellinen!" + +Ja myöhemmin elämässään, kun tuli nuorukaiseksi ja mieheksi ja itse sai +taistella surua ja köyhyyttä vastaan, muisti hän unensa ja ajatteli: + +"Jumalan kiitos, _hän_ on onnellinen! Herra olkoon ylistetty, ettei +kuullut lapsellista rukoustani, vaan otti rakkahimman mitä minulla oli, +luoksensa, ikuiseen lepoonsa!" + + + + +JOULU. + + +Kun kesä kukkineen, ruohoineen oli kulunut ja Kyösti ja Elli muuttaneet +kaupunkiin, kun pimeä syksy alkoi saada vallan, yöt pitenivät, päivät +lyhenivät ja synkistyivät, silloin syttyi vähitellen lasten mieleen +kirkas valonvälke, joka yhtyi heidän unelmiinsa ja teki pilviset päivät +kirkkaiksi ja kauniiksi. + +Olipa se kummallinen tuo valonvälke. Milloin näkyi ikäänkuin kiilto +suuresta tähdestä, joka verkalleen kulki tummalla taivaalla, milloin se +oli kuin tuikkivien vahakynttilöiden loiste; milloin kimalteli, ja +säteili kuin kirkkaista tina-astioista tai hopeahelyistä. + +Mistä se siis tulee tuo valo, joka lasten mielestä päivä päivältä +kasvaa suuremmaksi, kauniimmaksi? + +Ah, sehän on joulu, joka on tulossa, sehän on Betlehemin tähti, joka +aina heittää valoansa synkkiin syyskuukausiin, sehän on tuo ihana +juhla, joka lähestyy, tuo suuri päivä, jolloin Jeesus syntyi, jolloin +kaikkien ihmisten tulee olla onnellisia ja, niinkuin Itämaan tietäjät +antoivat Jeesus-lapselle pyhää savua ja mirhamia, antaa toisilleen +lahjoja iloissaan siitä, että Jumala niin on rakastanut ihmisiä, että +antoi ainokaisen Poikansa tulla meidän vertaiseksemme. + +Oi, kuinka hupaista, kuinka sanomattoman hupaista, että pian on joulu, +että saa ikävöidä semmoista kuin joulu-aattoa, ajatella sitä, riemuita +siitä! + +"Päivää ennen, päivää ennen, päivää ennen ... aattopäivää" alkoivat +Elli ja Kyösti laskea kahdeksan päivää ennen joulua, s.o. sinä päivänä, +jolloin saivat luvan koulusta. Ja joka päivästä, joka näin +"kuitattiin", he sydämestään riemuitsivat; mutta vasta silloin, kun +vihdoin saattoivat sanoa: "nyt on aattopäivä", uskalsivat he oikein +huutaa ilosta, sillä nyt ei joulu voinut paeta heitä, tähän asti olivat +he levottomina ajatelleet, että ehkä ei mitään joulunaattoa tänä vuonna +tulekaan. + +Kerran, kun olivat iso-isän ja iso-äidin luona, katosi äkkiä pikku +Kyösti ja saatiin hyvän aikaa etsiä häntä huoneista. Vihdoin hänet +löydettiin vaatekammiosta, jossa istui lattialla nurkassa hiljaa +nyyhkien. Kaikki ympäröivät hänet, iso-äiti otti Kyöstin syliinsä, +hyväili häntä, pyysi rauhoittumaan ja sanomaan, mistä oli niin +pahoillaan. + +Ei mitään vastausta -- ainoastaan syvää suonenvedon tapaista +nyyhkyttämistä. + +-- No, poikaseni, rauhoitu, -- sanoi iso-äiti hyväillen häntä ja pyyhki +hiukset pois hikiseltä otsalta, -- rauhoitu ja sano iso-äidille, mitä +on tapahtunut. + +-- Iso-isä ... sanoo ... -- kuului kuiskaus keskellä kyyneleitä, -- +että ... ei ... ei mitään jouluaattoa tule tänä vuonna. + +Kaikki ympärillä olijat purskahtivat nauruun, mutta pikku Kyösti-raukka +ei huomannut heidän hänelle nauravan. Hänet oli katkera surunsa niin +vallannut, toivotonta oli hänen ympärillään, joulukynttilät olivat +sammuneet, oli niin hiljaa ja autiota, missä muuten joulun häikäisevä +valo välkähteli hänen mielikuvituksessaan. -- Oi, kuinka onneton hän +oli! Niin pimeä koko elämä! + +-- Pikku hupakko! -- sanoi iso-äiti tarttuen häntä leukaan ja pakottaen +hänet katsomaan ylös, -- etkö ymmärrä iso-isän laskeneen leikkiä +kanssasi? + +Kyösti kiinnitti itkettyneet silmänsä iso-äitiin, niinkuin hukkuva +tarttuu oljenkorteen. Mutta ei vielä uskaltanut antaa sydämessään tilaa +alkavalle toivolle. + +-- Iso-isä sanoi ... että ... joulu ... lakkautetaan ... tänä +vuonna ... kun ajat ... ovat ... niin huonot ... -- sanoi hän koko +ruumis vavisten nyyhkytyksistä. + +-- Tyhmä poikanulikka! -- nauroi iso-isä, nipistäen häntä korvaan, -- +luuletko todellakin joulua voitavan "lakkauttaa?" Luuletko voitavan +tehdä tyhjäksi suurta Jeesuksen syntymisen ihmettä? Etkö ymmärtänyt +että puhuin leikilläni sinulle? En todellakaan uskonut sinua niin +typeräksi pikku pojaksi! + +Mutta Kyösti _oli_ "pikku typerä poika"; oli uskonut kaikki, mitä +iso-isä sanoi, koska iso-isä oli ilmi lausunut hänen salaisen pelkonsa, +ja kesti kauan, ennenkuin saatettiin häntä lohduttaa ja vakuuttaa, että +iso-isä oli vaan piloja puhunut. Ja koko illan hän katseli iso-isää +jollakin epäluuloisuudella, tuntien jotakin tulleen iso-isään, joka ei +ollut niin "hyvää" kuin hän oli tottunut hänessä näkemään. + +Mutta nyt, nyt oli kaikki tuo ikävä ohi, sillä nyt oli vihdoin +"aatto-päivä", ja saattoi olla varma, ett'ei joulua "lakkautettaisi". + +Aamupäivällä lapset kävivät ostoksilla, ensin äidin ja sitten Liinan, +palvelijattaren kanssa. Sitten syötiin päivällinen ja "kahvitettiin" +isovanhempien kyökissä, ja iltapäivällä meni äiti lasten kanssa Ison +torin joulumarkkinoille. Se oli vanha tapa, jota äiti noudatti +pienuudestansa asti, jolloin hänen isovanhempansa asuivat Ison torin +vieressä ja hän aina jouluaattona söi päivällistä heillä ja sitten meni +joulumarkkinoille. + +Kyöstin ja Ellin mielestä oli markkinoilla hyvin hauskaa; oli niin +paljon väkeä tunkeilemassa torilla, ja katupojat nauroivat ja +vihelsivät, ja tuntui niin "suloiselta" peloissaan rientää äidin +turviin ja kovasti puristaa hänen kättänsä. + +Eräälle kauppakojulle pysähtyivät he ja ostivat monta leikkikalua, +hyrriä, tina-astiain rasioita y.m. Kun juuri olivat valitsemisen +puuhassa ja Kyösti ja Elli innoissaan kääntelivät tavaroita ja +myyjä-matami hymyillen palveli "nuorta herraa" ja "pikku neitiä", äiti +näki noin kymmenvuotisen pikku tytön, joka seisoi ääressä, silmät +kiintyneinä Kyöstiin ja Elliin ja heidän leikkikaluihinsa. Pienokainen +oli köyhän ja viluisen näköinen, puettu harmaasen, rikkinäiseen +päällysnuttuun ja pienet, kylmästä punottavat kätensä hihoihin +kätkettyinä suojellakseen niitä pakkaselta. Hän oli kasvoiltaan +kaunispiirteinen lapsi, kalpea, laiha, suuret siniset silmät. Hän +katsoi Elliin ja Kyöstiin, niinkuin olisi nähnyt jotakin ihmeellistä -- +ei kateudella, vaan tutkivana, tarkasti. + +Elli ja Kyösti eivät huomanneet häntä, kiintyneinä kun olivat omiin +asioihinsa; mutta äiti ei voinut irroittaa katsettaan kalpeasta, +ikäisekseen pikkuvanhasta lapsesta, joka alinomaa katseli molempia +lapsia. Vihdoin hän kumartui tytön puoleen, taputti häntä päähän ja +teki ystävällisiä kysymyksiä. Pienokainen ei vastannut; katsoi vaan +hetkisen vieraaseen rouvaan ja käänsi sitten jälleen silmänsä Elliin ja +Kyöstiin. Silloin äiti valitsi pöydältä leikkikaluja, tarjosi ne +pienelle tytölle, ja kysyi, tahtoisiko hän niitä? + +Mutta tyttönen ei ottanut kaluja vastaan. Hän astui askeleen +taaksepäin, pudisti päätään ja katsoi vieraaseen rouvaan vakavin +silmin. + +-- Saat ne, -- sanoi äiti hymyillen ja tahtoi pakottaa tyttöä ottamaan +leikkikalut, -- saat ne lahjaksi. Etkö tahdo niitä? + +-- En, -- vastasi tyttö ja pudisti taas päätään. + +-- Oi, mikä lystikäs lapsi! Miksi et tahdo niitä? + +-- Sillä heillä ei ole yhtään kynttilää kotona, -- vastasi tyttö +entiseen tapaan, ei katkerasti, ei valittaen, ainoastaan niin +ihmeellisen vakavasti ja hiljaa. + +Äiti tunsi taas pistoksen sydämeensä. Hän näki omat lapsensa hienoissa, +lämpimissä vaatteissa, hymyilevinä, punaposkisina, ja toisella puolen +pienen köyhän tytön luonnottoman vakavine silmineen, paljon kokenut, +vilustunut lapsi, joka lykkäsi luotaan leikkikalujen ilon, kun "kotona +ei ollut yhtään kynttilää". + +Hän kääntyi Elliin ja Kyöstiin, näytti heille pienen tytön, kertoi, +ettei hänellä ollut yhtään joulukynttilää kotona, ja antoi lapsille +kullekin markan annettavaksi pikku tytölle joulukynttiläin ostamiseksi. + +Mutta Elli ujosteli ja vitkasteli. Hän hiipi äitinsä taa ja tirkisteli +salavihkaa köyhään tyttöön. + +-- Etkö tahdo, että tyttö saisi rahat? -- kysyi äiti hämmästyneenä. + +-- Tahdon, -- mutta eikö äiti voi antaa niitä? + +-- Sen kyllä voin. Mutta luulin sinulle olevan mieleen tehdä se. Eikö +mielestäsi ole sääli pientä tyttöä, joka seisoo tuossa niin yksinänsä +ja köyhänä? + +Elli ei vastannut. Hän vain hankausi äitiinsä ja näytti kuin olisi +tahtonut päästä koko puhelusta. + +-- Sano, eikö mielestäsi ole sääli häntä? -- toisti äiti milt'ei +ankarasti. + +-- Enhän tunne häntä, -- vastasi Elli nyrpeissään. + +Äiti ei vastannut, mutta muuttui äkkiä vakavaksi, murheelliseksi, +hämmästyneeksi. Hän ei voinut käsittää tätä Ellin vastausta; hänen +mielensä joutui kuohuksiin, hän miltei tunsi katkeruutta pikkusta, +huoletonta, itsekästä olentoa kohtaan, joka samettipuvussaan seisoen +noin sydämettömästi lykkäsi luotaan köyhyyttä, puutetta kärsivän. +Samalla omatuntonsa nuhteli häntä, kun _hänen_ lapsensa oli tuommoisen +vastauksen voinut antaa. Kenen oli syy? + +Hän otti kiihtyneenä rahat lapsilta, antoi ne tytölle ja pyysi hänen +niillä ostamaan kyntteliä. Sitten hän kääntyi pois, maksoi leikkikalut +ja otti Kyöstin ja Ellin kädestä mennäksensä kotiin. Mutta astuttuaan +pari askelta välähti kuin salama hänen mieleensä vastaus tuohon +äskeiseen kysymykseensä: kenen oli syy? Oliko hän koskaan opettanut +lapsiaan tuntemaan köyhyyttä? Oliko koskaan opettanut heitä käsittämään +köyhien kovaa kohtaloa? Oliko edes koettanutkaan selittää heille +rakkauden suloista salaisuutta? Kenen oli syy? Ei suinkaan heidän... + +Hän kääntyi äkkiä, veti Ellin ja Kyöstin mukanaan ja kiirehti, minkä +ennätti väentungoksesta kauppakojulle, josta juuri oli lähtenyt. Pikku +tyttö seisoi vielä paikoillaan kädet kätkettyinä nutunhihoihin. + +-- Tule, lapseni, -- sanoi äiti ystävällisesti, -- tule, ostakaamme +yhdessä kuusi ja kynttilät, ja näytä sitten meille tie kotiisi, niin +saan nähdä, kuinka teillä on laita. + +Tyttö oli hämmästyneen näköinen, mutta ei väittänyt vastaan. +Vastustelematta hän seurasi vierasta rouvaa, joka nyt meni ostamaan +kuusen kynttilöineen, jonka tyttö sai kantaa. + +Eivät he paljon puhuneet käydessään. Tyttö meni kotiinpäin pitkin +valtakatua ja poikkesi sitten kapeaan, pahanhajuiseen katukujaan. +Perästä tuli äiti Ellin ja Kyöstin kanssa. Lapset olivat nyt pelkkää +uteliaisuutta täynnä, he olivat unhottaneet leikkikalunsa, niin +jouluaatonkin, tuon "ihmeen" tähden näin saada mennä "köyhiä" +katsomaan. + +Äiti kysyi pieneltä tytöltä, oliko heitä monta sisarusta, ja sai +silloin tietää hänellä olevan kaksi pientä sisarta. Sitten oli isä ja +äiti, mutta isä oli sairas, oli taittanut jalkansa, ei voinut käydä +eikä tehdä työtä. + +Tultuansa talolle, jossa tyttö asui, vei tämä heidät pienen, ahtaan +pihan poikki ja vielä ahtaampia portaita ylös. Keskellä portaita oli +silta, joka johti ovelle; sen tyttö avasi ja astuttiin sisään. Heillä +ei todellakaan ollut yhtään kynttilää kotona, sillä täällä oli niin +pimeä, että tuskin saattoi nähdä huonetta tai siellä olijoita. Ja +hiljaista oli myöskin; ainoastaan nurkasta kuului ähkyvää, uikuttavaa +hengähdystä, niinkuin joku olisi maannut ja unissaan uikutellut. + +-- Äiti, -- sanoi pieni tyttö ovesta sisään astuttuaan, -- eräs rouva +on antanut minulle kaksi markkaa ja joulukuusen ja kynttilöitä, ja on +itse mukana katsomassa, kuinka meillä on laita. + +-- Niin, eipä juuri ole paljon katsomista, -- vastasi pimeästä tyly +ääni, jossa kumminkin huomattiin mielihyvää noista kahdesta markasta ja +käynnistä. + +-- Ettekö tahdo sytyttää tulta? -- kysyi äiti, joka tunsi mielen +ahdistusta seisoessaan tuossa ovella lasten kanssa, jotka säikähtyneinä +ja puoleksi itkien tunkivat hänen luoksensa ja pyysivät päästä täältä +pois. -- On jouluaatto tänä iltana, eikä kenenkään silloin pitäisi +istuman pimeässä. + +-- Niin, eipä ole niinkään hyvä sytyttää kynttilätä, kun ei ole yhtään +sellaista, -- vastasi tuo äskeinen ääni, ja samalla kuultiin +hapuilemista pöydällä, selvästi tullen yrityksestä etsiä hävinneitä +tulitikkuja, -- ja mitä jouluaaton viettämiseen tulee, niin ovat +meikäläisille kaikki päivät yhdenarvoiset. + +Sill'aikaa saatiin tulitikut käsille, vieraan rouvan tuoma kynttilä +sytytettiin, vanha pullo pantiin tekemään kynttiläjalan virkaa. Nainen, +joka oli puhunut, ja jonka nyt kynttilän valossa nähtiin olevan laihan, +repaleisin puetun, noin neljänkymmenen vanhan, silmät kuopalla, tarjosi +tuolin vieraille, heitti syrjään repaleita, joita oli sikin sokin +huoneessa. Pieni tyttö pani kuusen pöydälle ja alkoi ääneti sytyttää +kynttilöitä siinä. Kyösti ja Elli katselivat kaikkea suurimmalla +mielihartaudella. + +Nuo monet kynttilät levittivät pian juhlallisen valonhohteen likaiseen +huoneesen. Niiden valo tunki pimeimpään soppeen, valaisten sänkyä +epäsiistine liinoineen, sängyssä makaajan takkuista tukkaa, laihoja, +siistimättömiä kasvoja. Joulukynttiläin lempeässä loisteessa näkyi +nokinen katto, rikkinäiset tuolit, pari nukkuvaa lasta, jotka heräsivät +ja hämmästyksissään tuijottivat vieraisiin. + +Kyösti ja Elli katsoivat ympärilleen pelokkain, kummeksivin katsein. +Minkänäköistä täällä oli! Niin likaista ja tomuista, -- ajattelepa, jos +iso-äiti sen näkisi, kuinka hän suuttuisi! Ja kuinka ilkeältä täällä +haisi, -- ja kuinka likaiset nuo lapset olivat! Kyösti ja Elli +katsoivat heihin, ikäänkuin nämä olisivat olleet kummituksia; toinen +heistä jäi makaamaan sänkyyn, toinen oli kiivennyt alas ja meni +kuusen luo, jossa iso sisar otti hänet käsivarrelleen ja näytti +joulukynttilät. Sitten he seisoivat ja lakkaamatta katselivat Kyöstiin +ja Elliin, jotka yhtä hartaasti silmäilivät heitä. + +Äiti tiedusteli sill'aikaa köyhän perheen oloja, puhui heille joulun +merkityksestä ja antoi heille pienen rukouskirjan ja rahoja, joista +vastaanottajat lausuivat monta kiitosta. Sitten hän nousi ylös, sanoi +hyvästit ja lupasi tuonnempana muistella heitä. Kyösti ja Elli +hyvästelivät myös äitinsä käskystä ujosti, johon köyhät lapset yhtä +ujoina vastasivat. Vaimo otti nyt pullon kynttilöineen ja näytti +herrasväelle tietä portaita alas kadulle. + +Äiti ja lapset kulkivat hetkisen ääneti. Äiti ei tahtonut sanoa mitään; +hän halusi tietää, mitä Kyösti ja Elli ajattelivat, mutta toivoi, että +he itsestään ilmaisisivat ajatuksensa. + +-- Äiti, -- sanoi Kyösti viimein, -- miksi asuvat he niin pienessä, +likaisessa huoneessa? + +-- Sentähden ettei heillä ole varoja hyyrätä kalliimpaa, -- sentähden +että ovat köyhiä. + +-- Minkätähden ovat he köyhiä? -- kysyi Elli. + +Äiti oli vähän kahden vaiheella. Niin, minkätähden nuo ihmiset +oikeastaan olivat köyhiä? Siihen kysymykseen ei ollut niinkään helppo +tyydyttävästi vastata. + +-- Sentähden, -- sanoi hän vihdoin -- että isä on kauan aikaa ollut +kipeänä eikä ole voinut ansaita rahaa. + +-- Niin, mutta meidän isämme oli niin kauan sairaana, emmekä kuitenkaan +tulleet köyhiksi, -- jatkoi Elli. + +-- Se tuli siitä, että meillä jo ennen oli rahoja elääksemme... + +-- Miksi ei heillä sitten ole rahoja? + +-- Sentähden, lapseni, ettei kaikilla ihmisillä ole yhtä paljon, +sentähden että köyhyyttä ja kärsimyksiä löytyy paljon maailmassa. + +-- Vai niin, -- vastasi Elli tyynesti, -- tahtooko Jumala niin? + +-- Ei Jumala sitä _tahdo_, hän vaan _sallii_ sen tapahtua. + +-- Minkätähden hän sitä sallii? + +-- Hän sallii sen, -- vastasi äiti puoleksi epäröiden, -- sentähden +että on antanut ihmiselle vapaan tahdon. Sitä paitsi niin vähän +ymmärrämme hänen teitänsä, -- muistathan, että aina olen sen sanonut +teille; yhtä vähän kuin te lapset ymmärrätte miksi me aika-ihmiset niin +tai niin teemme, yhtä vähän ihmiset ymmärtävät, miksi Jumala sallii sen +tai sen tapahtua. Ja paljon mikä mielestämme on pahaa ja kauheata, +saattaa olla hyvin hyvää ja hyödyllistä. + +-- Mutta minkätähden on tuolle väelle hyödyllistä asua niin pienessä +huoneessa? -- jatkoi Elli. + +-- Sitä en tiedä; yhtä vähän kuin tiedän minkätähden oli hyödyllistä, +että isä, joka oli niin nuori ja vahva, ja jota kaikki niin rakastimme, +otettiin meiltä pois. Mutta _tiedän_ kumminkin, että se oli +hyödyllistä, kun Jumala sen teki! + +He kävelivät hetkisen puhumatta. Pikku Kyösti puristi äitinsä kättä +molemmilla käsillään ja painautui hyväillen häntä vasten. + +-- No, -- sanoi äiti, poistaen mielestään esille tunkevia muistoja, -- +eikö _nyt_ mielestänne ole sääli pientä tyttöraukkaa, jonka tapasimme +kauppakojulla. Sano sinä, Elli? + +-- Ei, -- vastasi Elli päättävästi. + +Äiti niin hämmästyi ja pani pahakseen tämän vastauksen, että kyyneleet +tulivat silmiin. + +-- Eikö mielestäsi ole häntä sääli, kun hän asuu niin likaisessa +huoneessa, kärsii nälkää ja vilua, ja hänen isänsä on sairas? + +-- Niin, mutta Jumalan mielestä ei ole häntä sääliä, -- vastasi Elli, +-- sillä Hän _tahtoo_, että hän olisi köyhä. + +-- Käsität minua väärin, Elli, -- sanoi äiti innokkaasti, -- että hän +Jumalan mielestä on säälittävä, siitähän juuri tänään olet nähnyt +selvimmän todistuksen. Heidän suurimmassa hädässään lähetti hän meidät +antamaan heille joulukyntteliä ja rahoja ruuan ostamiseen. + +-- Jumalako meidät lähetti? + +-- Totta kai. Ja niin tekee Jumala aina. Kun kärsimys on kovimmillaan, +lähettää Hän aina avun. + +-- Oi, äiti, kuinka Jumala on hyvä! -- huudahti Kyösti ja katsoi +taivaasen ihastunein, innostunein katsein. + +Elli kävi hetkisen mietteissään. Vihdoin sanoi hän myöntyvästi +nyökäten: + +-- Siinähän Jumala teki hyvin! + +-- Mutta tiedättekö, mitä Jumala meiltä vaatii, kun Hän sallii niin +erilaista kohtaloa, että toisella on niin paljon, toisella niin vähän? + +-- Emme. + +-- Hän vaatii, että kaikkien niiden, jotka ovat saaneet paljon, tulee +jakaa niille, joilla on vähän, että pienet lapset, joilla onneksensa on +hyvä koti, ruokaa ja vaatteita, yltäkylläisyydestänsä antavat köyhille. +Sitä Jumala tahtoo! + +Lapset eivät vastanneet. He miettivät hetkisen ääneti. + +-- Äiti, -- huudahti Elli vihdoin innostuneena, -- me rukoilemme +iso-isää ja iso-äitiä, joilla on niin paljon huoneita, antamaan puolet +niistä köyhälle väelle, että saavat hyvän asunnon. + +-- Ja sitten, -- sanoi Kyösti, joka ei tahtonut olla huonompi, -- +pyydämme Gerhard-enoa, joka on niin rikas, antamaan niille rahoja, että +saavat ostaa ruokaa ja vaatteita... + +-- Ei, -- vastasi äiti hymyillen, -- sitä ei teidän tule tehdä. Antakaa +iso-isän ja Gerhard-enon olla rauhassa ja koettakaa _itse_ auttaa +köyhiä. + +-- Niin, mutta meillähän ei ole mitään antamista. + +-- Onpa niinkin. Saatte niin usein rahoja, joilla ostatte namusia, +säästäkää ne; ajatelkaa, kuinka suloista On _itse_ voida auttaa köyhää +ja saada nähdä, kuinka iloiseksi hän tulee! Ja kaikki leikkikalut, kuin +teillä on ... kyllä aina voi antaa, jos vaan oikein tahtoo! + +-- Tahtooko Jumala sitä? -- kysyi Kyösti. + +-- Aivan varmaan; hän tahtoo sitä, koska sinä rakastaessasi köyhiä, +sillä osoitat rakastavasi häntä. + +Niin puhuen olivat he käyneet Pitkän Sillan yli ja tulleet iso-isän ja +iso-äidin talolle ja porstuaan. Täällä tapasivat he Kaisan ja Leppäsen, +jotka kantoivat suurta korillista kääryjä. Yht'äkkiä valtasi heidät +joulu-into, joka vähäksi aikaa oli laimentunut; -- pimeä, likainen +huone, repaleiset lapset, hyväntekeväisyystuumat, kaikki oli +silmänräpäyksessä pyyhkäisty heidän mielestään. Unohdettu oli kaikki +paitsi tuota hauskaa ajatusta, että nyt todellakin oli joulu-aatto, nyt +lauletaan jouluvirsi, sytytetään joulukuusi ja avataan lahjakääryt. Oi, +oli niin iloista, että melkein "teki kipeätä!" + +Ainoastaan äidin mielessä pysyi tuo köyhän, pimeän huoneen muisto, ja +jyrkkä eroitus, mikä oli olemassa kotoisen jouluilon ja tuon kurjuuden +välillä tuntui keskellä iloa hänen sydämessään tuskallisena tunnon +vaivana... + +Vasta yhtätoista käydessä tulivat äiti ja lapset kotiin. Mutta lasten +mielestä oli kumminkin hyvin ikävää, kun täytyi mennä nukkumaan mieli +täynnä iloa ja onnea ja huomispäivän odottamista, sillä silloin +saisivat he mennä joulukirkkoon, -- edellisinä vuosina olivat olleet +liian pienet, mutta tänä vuonna oli äiti luvannut, että he saisivat +olla mukana, ja sehän kumminkin oli hupaisinta kaikista. + +Heidän olikin vaikea nukkua iloisine, ihmeellisine ajatuksineen, ja kun +vihdoin toiset olivat nukkuneet, kun ei Elli enää väännellyt ja +huokaillut vuoteellaan, ja äitikin säännöllisen tasaisesti hengittäen +oli uneen vaipunut, silloin pikku Kyösti vielä oli valveilla ja +mietiskeli. Oli niin äänetöntä hänen ympärillään, hän vain avosilmin +tuijotti pimeyteen, ja silloin tuntui hänestä niin juhlalliselta, kun +nyt oli joulu-yö, se yö, jolloin Jeesus syntyi seimessä ja paimenet ja +enkelit lauloivat. Hän toisteli hiljaa mielessään jouluvirren: + + Enkeli taivaan lausui näin: + Miks' hämmästyitte säikähtäin? + Ma suuren ilon ilmoitan + Maan kansoille nyt tulevan. + Herramme Kristus teille nyt + On tänään tänne syntynyt, + Ja tää on teille merkiksi: + Seimessä lapsi makaapi. + +Ja lausuessaan näitä sanoja tuntui niin väljältä, vapaalta hänen +ympärillään, ikäänkuin huone olisi väljennyt äärettömiin, -- ja tuo +ihana jouluyön ihme tapahtui uudestaan hänen mielikuvituksessaan. Hän +näki seimen ja tallin, missä maailman Herra syntyi tullakseen kaikkien +ihmisten veljeksi, kaikkien, suurien ja pienien, köyhien ja rikkaiden, +vieläpä Kyöstinkin, vaikka hän oli tuommoinen vähäpätöinen poika, joka +usein oli paha ja tottelematon. Oi, kuinka tämä oli suurta ja +ihmeellistä, ja kuinka Kyösti mielestään tällä hetkellä rakasti pientä +Jeesus-lasta. Hän näki paimenten pitkät sauvat kädessä paimentavan +laumaansa pimeällä kedolla, ja sitten ihmeellisen valon välähtävän +taivaasta, ja ilmassa kuului suloinen laulu: "Kunnia olkoon Jumalalle +korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto..." + +Vihdoin hän nukkui eikä herännyt ennenkuin seuraavana aamuna, kun Liina +huusi hänen nimeänsä hänen korvaansa ja pudisteli häntä olkapäistä +saadakseen häntä nousemaan ylös. + +Mutta voi, kuinka vaikeaa oli nousta. Kerta kerraltaan hän letkahti +vuoteellen ja oli jälleen nukkumaisillaan, mutta silloin sai kuulla +sanan "joulukirkko" ja tuli siitä aivan hereilleen, hyppäsi +nuolen-nopeudella sängystään, pukeutui kiltisti ja oli määrä-ajaksi +valmis pienessä palttoossaan, lakki päässä ja virsikirja kädessä. Äiti +ja lapset menivät nyt kirkkoon, joka oli vain neljännestunnin matkan +päässä heidän asunnostaan. + +Kyösti ja Elli tulivat aivan hämilleen nähdessään suuren temppelin +satojen kynttiläin valaisemana. Ja sitten tuli vähitellen syvä +äänettömyys koko suuressa ihmisjoukossa, ja ylhäältä parvelta kuuluivat +urkujen sävelet ja seurakunta lauloi: "Oi ihana aamuhetki". + +Pikku Kyösti oli aivan kalpea ja painautui monta kertaa äitiään vasten. + +-- Kuinka on laitasi, kultaseni? -- kuiskasi äiti ja otti hänen +kätensä, -- kuinka? + +-- En tiedä, äiti, -- änkytti Kyösti kyyneleet silmissä, minusta on +vaan niin ... niin ... _suurta_. + +-- Niin, lapseni, niin se onkin, -- vastasi äiti, -- se on suurinta ja +ihaninta, jossa olet ollut mukana. Sehän on niin suurenmoista, että +pikku sydämesi siitä sykkielee, mutta etkö myöskään tunne itseäsi hyvin +onnelliseksi? + +-- Tunnen, -- kuiskasi Kyösti puristaen äitinsä kättä ja katsoen häneen +säihkyvin silmin... + +Joululuvalla lapset saivat mennä jäälle oppimaan luistelemista, kun +olivat äidiltä saaneet luistimet joululahjaksi. He kaatuivat kumoon +kymmenen, viisitoista kertaa ja koskettivat itsensä sekä edestä että +takaa, mutta oli yhtä hauskaa kumminkin; tuli vaan nousta ylös jälleen +ja kömpiä eteenpäin, kunnes he vihdoin oppivat pysymään jaloillaan. + +Uudenvuoden aattoa heillä oli tapana viettää iso-isän ja iso-äidin +luona, mutta iso-äiti oli kylmettynyt ja makasi vuoteellaan, sentähden +he tänä vuonna olivat kotonaan. + +Aamupäivällä esitti äiti, että menisivät katsomaan köyhää perhettä, +kuinka sen laita oli. Lapset suostuivat innolla tähän ehdotukseen, +kiiruhtivat saliin, olivat hyvin olevinaan ja neuvottelivat kuiskaten +keskenään. Sitten juoksivat lastenkamariin, etsiskelivät +piironkilaatikoistaan ja tulivat saliin jälleen äidin luo kullakin +toisessa kädessään 50 penniä ja toisessa, Ellillä nukke-astiasto +posliinista ja Kyöstillä kypäri ja miekka. + +-- Äiti, tahdomme antaa nämä köyhille lapsille, -- sanoi Elli +innoissaan ja ojensi leikkikalut äidille. + +-- Se on hyvin tehty, -- sanoi äiti iloisesti hymyillen, -- kuinka +onnellisiksi köyhät lapset tulevat! Mutta sanon teille jotakin, +hakekaamme heille toisia leikkikaluja, sillä en luule näiden oikein +sopivan; en luule lasten oikein osaavan leikkiä näillä. + +-- Mutta me tahdomme niin mielellämme antaa nämä, -- sanoi Elli vielä +innokkaammin, -- sillä pidämme eniten juuri näistä joululahjoistamme! + +Äiti veti hänet luoksensa, hyväili ja suuteli häntä otsalle. + +-- Mutta ehkäpä kumminkin, -- arveli Kyösti, jonka oli hyvin vaikea +luopua miekastaan, -- teemme kuten äiti sanoo ja annamme toisen lahjan, +joka heille on soveliaampi. + +-- Niin, tehkäämme se, -- vastasi äiti hymyillen. + +-- Ei, -- sanoi Elli vielä innokkaammin, -- tahdomme niin mielellämme +antaa _juuri_ nämä; _saammeko_? + +Äiti koetti näyttää, että pari pientä kynttilänjalkaa tinasta tai +kyökkikalua puusta olisi yhtä tervetulleita. Mutta Elli yhä vain pyysi +saada antaa pienen posliinisen nukke-astiastonsa, jossa koristeina oli +niityn kukkia ja perhosia, ja piti niin lujasti rasiasta molemmin +käsin, ja hänen silmänsä osoittivat niin suurta rakkautta ja intoa, +että äiti antoi hänen tehdä toivomuksensa mukaan... + +Kantaen posliini-astiastoansa meni nyt Elli äidin ja Kyöstin kanssa +köyhän perheen luo, joka tietysti suuresti hämmästyi tästä lahjasta. + +Kyösti taas ei ollenkaan halunnut antaa rakkainta leikkikaluansa, vaan +lahjoitti torven ja piiskan, jotka kalut kumminkin aikaansaivat yhtä +suuren ilon kuin Ellin astiasto. + +Lapset pyysivät hartaasti iltasella saada olla valveilla "näkemässä", +kun uusi vuosi alkoi. Äiti tosin vakuutti heille, ettei siinä ollut +mitään "nähtävää", mutta he eivät tahtoneet sitä uskoa; Kyösti oli niin +varma, että jotakin tapahtui taivaalla, kun kello löi kaksitoista uuden +vuoden yönä -- hän luuli varmasti vanhan vuoden vierivän alas suurella +rytinällä tuolla hyvin kaukana, missä taivas "kaarenee", ja uuden +vuoden jossakin nousevan ylös, ja että silloin tulisi olemaan "toisin". + +Kumminkin täytyi heidän mennä levolle jo kello 9, sillä äidin mielestä +olivat he joulupyhinä valvoneet niin paljon, että nyt tarvitsivat mennä +ajoissa makaamaan. + +Kun äiti sanoi hyvää-yötä lapsille, suuteli hän heitä monta kertaa ja +kysyi heiltä tahtoisivatko luvata tulevana vuonna pyrkiä olemaan hyviä +ja tottelevaisia lapsia? + +-- Tahdon, -- vastasi Elli arvelematta. + +Mutta Kyösti näytti vähän epäröivältä; hän nähtävästi tiesi selvään, +kuinka vaikea on pitää sellaista lupausta. + +-- Äiti, -- sanoi hän verkalleen, -- mistä se tulee, että on niin ikävä +olla hyvä? + +-- Se tulee siitä, poikaseni, että sydämesi niinkuin minun ja kaikkien +ihmisten luonnostaan on paha, mutta jos oikein sydämestäsi rakastat +Herraa Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa äsken olemme viettäneet, silloin +saat kokea, kuinka hauska on olla hyvä. + +Kyösti mietti vähän aikaa, pani sitten kädet ristiin ja rukoili: + +"Hyvä Jumala, laita, että oikein rakastan Jeesusta ja että minusta on +hauska olla hyvä. Amen!" + +Ellin rukous oli aivan lyhyt: "Hyvä Jumala! laita, että tulen hyväksi +Jeesuksen tähden. Amen!" + +Sanottuaan hyvää yötä ja suudeltuaan äitiä, koettivat he nukkua, mutta +Kyösti päätti itsekseen olla valveilla "näkemässä", kuinka uusi vuosi +alkoi. Mutta tästä ei tullut mitään, sillä molemmat nukkuivat heti. He +nukkuivat sikeästi tuona salaperäisenä hetkenä, jolloin uusi vuosi +alkoi; he makasivat lapsuuden syvää, huoletonta unta, kun vanha vuosi +kaikkine vaivoineen ja huolineen, synteineen ja suruineen ijäksi vaipui +menneisyyden hautaan ja uusi nousi hiljaisena keski-yön hetkenä, +julistaen Jumalan rauhan-ajatuksia ihmiskunnalle... + +He eivät heränneet, ennenkuin myöhään aamulla, jolloin lempeä uuden +vuoden aurinko pilkisti uutimien väliltä hyväillen heidän vuoteitaan ja +äiti istui sängyn reunalla, suuteli heidät hereille ja huudahti: +Onnellista uutta vuotta! Jumala siunatkoon teitä, lemmikkini! + + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Kevät-ajoilta, by Mathilda Roos + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄT-AJOILTA *** + +***** This file should be named 38924-8.txt or 38924-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + http://www.gutenberg.org/3/8/9/2/38924/ + +Produced by Tapio Riikonen + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +http://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at http://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at http://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit http://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including checks, online payments and credit card donations. +To donate, please visit: http://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + http://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. |