initial commit of ebook 14385HEADmain

6 files changed, 13656 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/14385-0.txt b/14385-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d072b33
--- /dev/null
+++ b/14385-0.txt
@@ -0,0 +1,6627 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14385 ***
+
+TYÖN ORJA
+
+Kirj.
+
+Eino Leino
+
+
+1911.
+
+
+[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
+Onnen orja.]
+
+
+
+
+1.
+
+
+--Kah! Sinähän se olet?
+
+--Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?
+
+Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat
+sydämellisesti kädestä toisiaan.
+
+He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven
+Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa
+hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.
+
+--Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.
+
+--Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.
+
+--Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.
+
+--Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.
+
+--Saat paremman paikan?
+
+--Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?
+
+--Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.
+
+He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari
+ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen
+katsoi miettivästi kelloaan.
+
+--Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä,
+sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen
+kunniaksi.
+
+--Sinä olet aina yhtä ahkera?
+
+--Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No
+niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.
+
+--Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi.
+Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.
+
+--Sähköä se on henkinenkin sähkö.
+
+He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti
+ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen
+asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.
+
+Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.
+
+Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä
+huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin
+pilttuisiin.
+
+Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi
+sitä tutkimaan.
+
+--Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.
+
+--Tosiaankin!
+
+Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.
+
+Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin
+suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi,
+vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.
+
+--Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
+Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.
+
+--Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.
+
+Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman
+Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle
+lahjoittanut.
+
+Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta
+Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä
+taideteoksista.
+
+--Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran
+ajatuksensa. On se poika.
+
+--Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.
+
+--Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi
+vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.
+
+--Hyvään ja pahaan?
+
+--Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.
+
+--Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.
+
+Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä,
+ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.
+
+Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja
+työnsä tarkoitusperä.
+
+Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua
+ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.
+
+Seurasi hetken hiljaisuus.
+
+Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.
+
+--Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.
+
+Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin
+matkaseuraa.
+
+--Keitä?
+
+--Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa
+väkeä muuten.
+
+Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku
+taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka
+hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.
+
+--Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän,
+tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan
+minua...
+
+Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet
+koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla,
+palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin.
+
+--Ja missä he tällä hetkellä ovat?
+
+--Museoissa. Taidetta tutkimassa.
+
+Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin
+ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä
+heidän kanssaan Kempinskissä.
+
+--Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan?
+
+--En, Herran nimessä!
+
+Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan.
+Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia
+tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja
+kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.
+
+Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan,
+suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he
+kaksi olivat vanhoja tuttavia.
+
+Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.
+
+Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman
+työpöytäni ääressä.
+
+Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään
+ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.
+
+Tuttavuudet! Mitä ne olivat?
+
+Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa
+työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.
+
+Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja
+ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi
+Johannekseen kummastuneena.
+
+--Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?
+
+--Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi
+tuohon seuraan tulemaan.
+
+--Miksi et? Seura kuin seura.
+
+--Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin
+sietämättömässä määrässä matkustelemaan.
+
+--Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi?
+
+--Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.
+
+--Mutta läheltä?
+
+--En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.
+
+He kilistivät.
+
+--Kiitos kohteliaisuudesta.
+
+--Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.
+
+--Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen.
+puhujan mielipiteeseen.
+
+He nauroivat ja kilistivät lasejaan.
+
+Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen
+armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta
+varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta,
+kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki
+siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa
+seuraa etsineet.
+
+Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän
+olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan
+jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet
+kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten
+ehkä olisi taannut heille.
+
+--Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin
+perheellinen mies...
+
+--Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.
+
+--Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.
+
+--Isä?
+
+Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.
+
+--Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.
+
+--Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.
+
+Topi raappi päälakeaan.
+
+--Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta
+onnellinen!
+
+--Mitä puuttuu?
+
+--Tilaa.
+
+--Liikkumisvapautta?
+
+--Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan.
+
+--Sinulla on suuret tuumat?
+
+--Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin
+lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan
+salaperäisesti.
+
+Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin.
+
+Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut
+jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan.
+
+Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes.
+
+Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon
+miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös
+ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa.
+
+Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin
+verraton perheen isä!
+
+Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä.
+Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan
+päällä menestyvätkin.
+
+Hän itse sitävastoin?
+
+Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen
+kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle
+kerrassaan.
+
+Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin
+oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa.
+
+Entä ellei hän onnistuisikaan?
+
+Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja
+olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja
+korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle
+kangastuivat.
+
+Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se
+oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön.
+
+Hän katsoi äkisti kelloaan.
+
+--Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja
+kiitos tästä hetkestä!
+
+--Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me
+tapaamme kaiketi vielä?
+
+--Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin?
+
+--Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin?
+
+Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim.
+yhteisestä aamiaisesta.
+
+--Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut
+ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta.
+
+--Kuinka niin?
+
+--Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras,
+että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua.
+
+--Saatko sitä sitten?
+
+--Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani!
+
+--Kaukaa?
+
+--Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä.
+
+He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin
+jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä
+hermostumistaan.
+
+Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista
+yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun
+verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin
+vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän
+viimeisestä tapaamisestaan.
+
+Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen.
+
+Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin
+hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt.
+
+Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän
+vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään
+ankarasti veltosta nuoruudestaan.
+
+Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta.
+
+Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli
+kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan
+esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa,
+perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman
+puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla,
+josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään.
+
+Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella
+terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä,
+jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin.
+
+Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa.
+
+Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen
+hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä
+isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt
+milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä
+heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän
+heille arvattavasti.
+
+Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen
+oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa.
+
+Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos.
+
+Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut
+tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt
+jotenkuten.
+
+Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos
+se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa.
+
+Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan,
+yhdenkään päivän jälkeä jättämättä.
+
+Jos _hänen_ otteensa heltisi, jos _hänen_ jalkansa livetti, ei mikään
+eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä.
+
+Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä.
+
+Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja
+kartutettava.
+
+Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti
+Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina
+otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä.
+
+Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen,
+vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että
+tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan.
+
+--Nainen?
+
+Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään.
+
+--Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja
+tuovansa terveisiä kotimaasta.
+
+Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan.
+
+Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään
+suomalaista naistuttavaa Berlinissä.
+
+Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis
+ehkä juuri saapunut tänne.
+
+Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata.
+
+Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon
+mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan
+terveisiä? Keneltä?
+
+Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän.
+
+Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja puoluetoverinsa.
+Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura olisi tällä
+hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa hänelle.
+
+--Hän ei jättänyt käyntikorttiaan?
+
+--Ei.
+
+--Eikä sanonut nimeään?
+
+--Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti
+unohtanut.
+
+--Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi.
+
+Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään.
+Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja
+istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä.
+
+--Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla
+takaisin.
+
+--Niinkö?
+
+--Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria.
+
+Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä.
+
+Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta
+tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo
+sellaisenaan mieltäkiinnittävä.
+
+Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven takaa.
+
+--Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa!
+
+--Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä,
+purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan.
+
+Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi
+mielellään tahtonut saada naimisiin.
+
+Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari
+teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos
+ravintolaan. Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi.
+
+Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään
+häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut
+kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen
+tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa
+tahtonut häiriytyä.
+
+--Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi hän
+sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan.
+
+Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta.
+
+--Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on
+morsian kotimaassaan!
+
+Johannes rypisti kulmakarvojaan.
+
+--Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä
+tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan.
+
+Tyttö nauroi kahta helakammin.
+
+--Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on
+morsian matkustanut tohtoria noutamaan!
+
+Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta
+huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa.
+
+Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan, että
+tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi.
+
+--Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin
+kovin lapsellinen.
+
+Johannes vastasi yksikantaan:
+
+--Niin. Hän on lapsellinen.
+
+Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin.
+Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti:
+
+--Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria.
+
+Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon
+vakavampana kuin hän oli avannut sen.
+
+Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään.
+
+Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä
+tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että
+tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan.
+
+Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin
+oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle
+keskittymiskyvylleen.
+
+Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua
+kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään
+muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai
+tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä.
+
+Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella
+ja työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset
+suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla
+yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa.
+
+Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi.
+
+Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin
+erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten
+kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa jokainen,
+vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta.
+
+Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi.
+
+Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä
+sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään.
+Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä.
+Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa.
+
+Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen
+elämässään.
+
+Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi Huotarin
+kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän voi
+miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua
+sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina
+uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan.
+
+Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai maksaa sen taivaan
+ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä
+kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan.
+
+Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai
+hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että
+uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua
+myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja
+meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi,
+ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin
+yleispätevään tasapainoon viritetyksi.
+
+Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä
+tänään niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon
+ostoksensa suorittaa.
+
+Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän
+huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä.
+Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin
+väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi
+kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista?
+
+Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi.
+
+Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian
+herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi.
+Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian
+korkealle.
+
+Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä
+kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi
+Huotarinkin.
+
+Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi
+paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa
+yhteisestä aamiaisesta.
+
+Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa ystävällistä
+emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei sietänyt edes tuon
+vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua?
+
+Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi hänen
+kanssaan naljailemaan?
+
+Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä
+tänä iltana ravintolaan.
+
+Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt
+hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä.
+
+Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen
+suurteoksensa alkuluonnos: »Suomi tulevaisuuden valtiona.»
+
+Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti
+mielipiteiltään.
+
+Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja
+yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon
+jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka
+valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen
+pää-äänenkannattajassa.
+
+Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä
+ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta
+pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka
+selässä hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia.
+
+Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut,
+puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut
+rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes
+puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen
+puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti
+eroamaan.
+
+Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä
+edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei
+ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin.
+
+Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan
+puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa
+sanaa. Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen.
+
+Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi.
+
+Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen
+asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle
+kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän
+tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan
+voittajana ja päätään pitempänä entistään.
+
+Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He
+saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla
+takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina.
+
+Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla
+kuin hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän
+ainakaan vielä tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan.
+
+Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi
+voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut
+tahtonut vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen
+sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa
+olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti
+yleisen mielipiteen satulassa.
+
+Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa.
+
+Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut
+kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen _täytyi_ saada se
+valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma
+sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut
+ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan.
+
+Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli.
+Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen
+häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa
+korkeimpana, sinertävänä kukkulana.
+
+Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan.
+
+Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi
+myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli
+ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille
+hankkinut sille varman kustantajankin.
+
+Asia oli selvä sitä myöten.
+
+Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä
+valmistuisi. Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin
+kotimaahansa, ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan
+sen esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen ovelleen
+jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta.
+
+--Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä
+äänenpainollaan.
+
+Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään.
+
+Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi
+hänet kohteliaasti istumaan.
+
+--Ajattelin, että menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos
+nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä
+sanoisitte esim. Apollo-teatterista?
+
+Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä.
+
+Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä,
+helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli
+hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston,
+suosituimpia käymäpaikkoja.
+
+--Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti
+emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin.
+Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria.
+
+--Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo
+työkään sujua.
+
+--Tohtori onkin niin ahkera.
+
+--Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa.
+
+Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa
+osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä.
+Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja
+heidän välille.
+
+Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan.
+
+--Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun
+mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa.
+
+--Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes.
+
+--Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin.
+
+Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili
+tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen.
+
+--Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että
+se sopisi minulle?
+
+--Mikä sitten?
+
+--Avioliitto.
+
+Emäntä katsoi häneen kummastuneena.
+
+Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua, yhtä
+vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä
+avioliittoa varten.
+
+--Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen
+yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti.
+Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen.
+
+Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes.
+
+Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen
+porvariston ystävällistä tungettevaisuutta.
+
+Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului!
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n
+tienoilla teitä noutamaan.
+
+--Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori.
+
+Emäntä meni tyytyväisenä.
+
+Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes.
+
+Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin! Mutta
+täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen
+ilmakehän hankkimiseksi.
+
+Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys
+oli omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen.
+
+Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä:
+
+»Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään
+sitä vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5
+i.p. Hotel Kronprinz.»
+
+Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella
+kruunulla varustettuna.
+
+Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista
+muutamista kirjaimista!
+
+Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa
+lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes
+itselleen selvittää.
+
+Signe Carp!
+
+Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. »Isäni pyytää teitä
+tervehtiä.» Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea
+alkuperäistä merkitystään kadottaneet.
+
+Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen _ainoa_
+suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan.
+
+Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta
+vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän
+ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään.
+Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä.
+
+Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea
+virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien
+kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä
+asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon
+Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen
+lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista
+osakeyhtiöistä.
+
+Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien
+puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin
+vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi
+humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä
+ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana.
+
+Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein
+tarumainen sädekehä hänen nimeään.
+
+Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin
+mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista
+tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien
+hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän
+virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä
+kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka
+kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut
+vaivaisena syntisenä hänen edessään.
+
+Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs.
+
+Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen
+kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät,
+hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen.
+
+Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu
+itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut
+koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan
+paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten
+kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana.
+
+Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut
+korviaan myöten rakastunut.
+
+Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva
+vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen
+loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat
+Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet.
+
+Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan
+tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen,
+kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla
+tapasivat toisiaan.
+
+Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua
+syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa!
+
+Johannes katsoi kelloaan.
+
+Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen
+mieli ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin.
+
+Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta
+ahkerampi.
+
+Hänen mielensä oli enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen
+tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan.
+
+Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista?
+
+Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän
+päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli
+pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä?
+Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä!
+
+Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä.
+
+Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan
+puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin
+tuossa pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä
+köyttä.
+
+Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran.
+
+Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen
+luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö
+perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen
+neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika, hylätty
+kosija ja tulinen sosialisti?
+
+Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä
+ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu enemmän
+kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli niin kylmästi
+luotaan torjunut?
+
+Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut?
+
+Johannes hymähti omalle ajatukselleen.
+
+Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi,
+että hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut
+esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa
+olevan.
+
+Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden
+takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka oli
+syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle,
+maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta nuoruudestaan
+oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing.
+
+Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman monimiljonäärin
+palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli raharuhtinas hänen isänsä
+kilpailevan liikkeen musertanut.
+
+Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly,
+tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen
+arvo-asema.
+
+Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa!
+
+Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara,
+järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt poikansa
+näillä poluilla taivaltavan?
+
+Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle.
+
+Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä
+nainen hänen poissaollessaan.
+
+Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe.
+
+Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle
+mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä.
+
+--Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin
+ystävällinen.
+
+Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä
+tervehtimään.
+
+Johannes nousi nopeasti.
+
+--Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan
+Berliniin!
+
+He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti,
+Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti.
+
+Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä
+herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen
+kanssa.
+
+--Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö
+totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä?
+
+--Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei...
+
+--Ellei mitä?
+
+--Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua
+katsomassa, sanoi Johannes.
+
+--Minun?
+
+Signe katsoi suurin silmin häneen.
+
+Teeskentelee, ajatteli Johannes.
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori,
+suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja
+tuovansa terveisiä kotimaasta.
+
+--Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa?
+
+Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.
+
+Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan
+kuivakiskoisesti:
+
+--Se on ollut siis joku muu.
+
+--Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe.
+
+Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki
+minun päähäni pälkähtänyt.
+
+--Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut
+sangen teidän tapaistanne.
+
+--Kuinka niin?
+
+Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka
+oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään.
+
+Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino
+jokaisella sanalla:
+
+--Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin
+vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole
+nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte asettaa
+edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia.
+
+--No, mutta herra tohtori!
+
+Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä.
+
+--Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän
+hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan.
+
+Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää
+itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan
+loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään.
+
+Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei
+hän ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka
+kanssa sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli,
+jonka paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi
+käyttää.
+
+Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä
+uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei
+muulta.
+
+Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa.
+
+Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä
+syrjään ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana
+Johanneksen katse ei väistynyt hänen kasvoiltaan.
+
+Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli
+vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine
+kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine,
+lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen.
+
+Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi.
+
+Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja
+turvata häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta.
+
+Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut
+vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla
+oli myös kaikki iloisuus tipotiessään.
+
+Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet.
+
+Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento
+vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa.
+
+--Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä.
+Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.
+
+Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen.
+
+--Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun
+on teiltä anteeksi pyydettävä.
+
+Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän
+avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:
+
+--Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri!
+Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken.
+
+Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle.
+
+Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää
+ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei
+nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen,
+parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä
+tervehtimään.
+
+Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä
+hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara
+luomisen aamukastetta kulmillaan.
+
+--Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle
+kätensä ojentaen.
+
+--Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi
+arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten
+asema on ulkomailla.
+
+Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla
+ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä
+sentään kovin hävyttömiä.
+
+--Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi
+Johannes.
+
+Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja
+epämääräisesti.
+
+Signe vastasi hänen puolestaan.
+
+--Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä,
+sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä
+lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta!
+
+--Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään
+tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä
+arvelee?
+
+--Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö
+herra tohtori suvaitse käydä istumaan?
+
+Signe nauroi.
+
+--Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen
+arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole
+suloinen, herra tohtori?
+
+Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut!
+
+Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet
+sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä.
+
+Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä
+kädenliikkeellä.
+
+--Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä
+ajatteleekaan?
+
+--Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät
+nähdessään.
+
+Hän kumarsi Irenelle.
+
+Signe uhkasi häntä etusormellaan.
+
+--Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet
+vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian
+suuret ajatukset itsestään!
+
+--Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia.
+
+--Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria?
+
+--Ei muista eikä itsestäni.
+
+Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä,
+että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun
+purskahtaa.
+
+--Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on
+aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle
+nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän.
+
+Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.
+
+Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja
+yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.
+
+Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta
+kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua!
+
+Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin
+hänen serkkunsa.
+
+Mutta ääneen sanoi Johannes:
+
+--Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset
+kuolevaiset, ajattelemme?
+
+Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan.
+
+--En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en
+ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella.
+
+--Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?
+
+--No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella.
+
+Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen
+ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle
+ihailulleen.
+
+Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä
+vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen.
+
+Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että
+hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve,
+vasta päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä
+ihmisen ajattelemaan.
+
+Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei
+elämän kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut.
+
+Hänen on ollut aina hyvä olla.
+
+Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja
+ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu,
+hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä
+kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan?
+
+Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut
+jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin:
+
+»Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte
+vain autioita jääkenttiä ympärillänne?»
+
+»Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut.»
+
+»Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin
+ja mentiin eteenpäin?»
+
+»Meiltä ei puuttunut mitään.»
+
+»Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille
+pääsevänne?»
+
+»Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala
+piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella.»
+
+Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn.
+
+Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on nälkä tai jano tai
+muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala
+on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella.
+
+Hänenkö yksin ei?
+
+Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan
+päivänrinteellä kasvaneiden laita?
+
+Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset
+olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita?
+
+Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä.
+
+Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli
+totta. Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja
+moninaistui, sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja
+moninaistuivat.
+
+Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät,
+ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon
+ja aurinkoon.
+
+Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä,
+alkuperäisiä elin-ehtojaan.
+
+Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli
+Irenen lausuvan serkulleen:
+
+--Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen
+mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää.
+
+--Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän
+sanoissanne piili syvä totuus.
+
+--Mutta te hymyilitte? väitti Irene.
+
+--En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se
+ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti.
+
+--Ja te löysitte sen?
+
+--Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa
+tilaisuudessa voin tarjota teille.
+
+Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä.
+
+--Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän,
+me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä
+jotakin ehdotusta?
+
+--Ehdotusta?
+
+--Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan
+minä luonnollisesti.
+
+Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet
+ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla.
+
+--Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti...
+
+--Teitä kyllästyttämään? nauroi Signe.
+
+--Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen
+niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia
+seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa.
+
+Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa.
+
+Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen
+pitkällä, hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen.
+
+Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan
+aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen.
+
+Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä
+seurassa.
+
+Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin.
+
+--Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä.
+
+--Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä
+ollenkaan.
+
+--Ei Berlinissä? Mutta...?
+
+--Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät
+terveisensä, nauroi Signe.
+
+Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi
+sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan
+ollut hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin
+katsannon alla.
+
+Johannes kumarsi.
+
+--Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi
+hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa?
+
+--Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten
+huolten lomassa, te ymmärrätte...
+
+--Sen ymmärrän. Mutta...
+
+--Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä?
+
+He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka
+siellä oli koko talven asunut.
+
+Hänellä oli sydänvika.
+
+--Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi
+Berliniin?
+
+--Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli
+käyttää aikaamme!
+
+Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot
+heistä.
+
+Kyllä, Johanneksenkin mielestä.
+
+--Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että
+me emme vaella millään harhapoluilla?
+
+--Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin,
+että olisitte olleet maankiertäjiä.
+
+--Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä
+suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne.
+
+--Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii
+minulle.
+
+Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos
+lähtemään.
+
+Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe
+samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä
+hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää
+teitä sydämellisesti tervehtiä.»
+
+--Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.
+
+Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene...
+
+--En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!
+
+He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset
+käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä
+hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden
+nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden
+hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten
+hattujen alla.
+
+Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla
+esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen
+kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.
+
+Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä
+huopahattu.
+
+Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä
+tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka
+olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi
+toki siististi pukeutua.
+
+Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa
+pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan
+ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista
+nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä
+kääntymään.
+
+
+
+
+5.
+
+
+--Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.
+
+Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia,
+keskikaupungilla.
+
+Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian
+tutuiksi ja arkipäiväisiksi.
+
+--Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.
+
+Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene
+oli aivan ensikertalainen näissä asioissa.
+
+--Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun
+puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?
+
+--Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.
+
+--Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta
+oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä
+haluttaa niin hirveästi...
+
+--Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin
+hirveästi?
+
+--Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa
+vartaloaan.
+
+Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten
+olisivat jääneet Berliniin?
+
+--Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi
+Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä
+syödessämme.
+
+--Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.
+
+Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan
+salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin,
+missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää...
+
+--Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.
+
+Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä
+Signe halusi.
+
+Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta
+illemmalla.
+
+--Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä!
+Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!
+
+Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia.
+
+Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat
+tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät
+silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti
+kaareutuvat.
+
+Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran
+pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat
+kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa.
+
+Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti
+toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä
+räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa
+väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin
+hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta.
+
+Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän
+liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta
+hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö
+hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt
+sellaiseksi.
+
+Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti
+Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle.
+
+Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa.
+
+Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes.
+
+Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja
+sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä,
+kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen
+äänenpainonsa!
+
+Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon
+ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta,
+eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä.
+
+Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli
+Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan
+kuin kuuntelemaan.
+
+Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä
+kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta
+kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt
+välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.
+
+Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.
+
+Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen
+ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia
+raottanut.
+
+Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin
+kukka kauneuttaan.
+
+Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin
+keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.
+
+Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.
+
+Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on
+sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja
+ylimalkaiselta?
+
+Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse
+asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän
+syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton
+nenänvarsi?
+
+Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä
+ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen
+kuvapatsas?
+
+Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin
+monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän
+epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä
+kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä
+ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste!
+
+Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman
+ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin
+tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä?
+Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen
+yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan
+olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä
+merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä,
+luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän
+ihailtavia?
+
+Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa
+olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.
+
+Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön
+piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi
+toivonut toisenlaiseksi.
+
+Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä.
+
+Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.
+
+Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa,
+metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä,
+onko niitä olemassa vai ei.
+
+Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja
+taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian
+kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta.
+
+He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen,
+vilisevän virran mukana.
+
+Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes.
+
+He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan
+tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö
+ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat.
+
+Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on
+muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa!
+
+Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä
+itselleen tunnustaa.
+
+Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan.
+
+Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja
+ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella.
+
+Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että
+olemassa-olon taistelu pakotti siihen?
+
+Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai
+aateliskilpi...
+
+--Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni,
+kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy
+käydä mustasukkaiseksi.
+
+--Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka
+niin?
+
+--Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki.
+Kuinka epäkohtelias!
+
+--Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne.
+Te kerroitte...?
+
+--Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain
+kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne.
+
+--Te kysyitte...?
+
+--Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain
+ihaillut serkkuani.
+
+--Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta.
+
+Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta,
+samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille.
+
+Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain
+kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli.
+
+Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan,
+ajatteli Johannes.
+
+Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se
+kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu
+supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet
+sädeviivat.
+
+Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin
+Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet.
+
+Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa
+olivat laihemmat ja ohuemmat.
+
+Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes.
+
+Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole
+petoa ollenkaan.
+
+Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin
+hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää
+koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?
+
+Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan
+ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.
+
+Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään
+ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi.
+
+Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka
+nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan.
+
+--Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti
+nuhdellen sanovan serkulleen.
+
+Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa.
+
+--Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän
+aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.
+
+Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman
+serkun luvalla.
+
+--Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.
+
+--Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä...
+
+--Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes.
+
+Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa
+voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.
+
+Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä.
+
+Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen
+uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota
+hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden
+ilmeellä naisten tapaan tuprutteli.
+
+Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina
+juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene
+tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.
+
+Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä
+seuratessaan.
+
+Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman
+nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s.
+kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua
+sattumasta, oikusta, tilaisuudesta.
+
+Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä
+päivänsä maantien ojassa.
+
+Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee
+nirppanokkana vanhanapiikana.
+
+Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa
+kannattavat häntä.
+
+Hän ei _pääse_ putoamaan. Siinä se on.
+
+Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan,
+joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes
+kärsinyt enää omasta häpeästään.
+
+Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin
+luonnollista mökintytölle.
+
+Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta
+hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan.
+Hänellä oli muita ystäviä.
+
+Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä
+kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä,
+mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä.
+
+Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja
+valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain--rahasta.
+
+Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä
+heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän
+hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo.
+
+Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele,
+liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus
+tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin
+hedelmiä.
+
+Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden,
+raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan.
+
+Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo
+olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä.
+
+Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois
+heidän polultaan.
+
+Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. _Työ_,
+uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki.
+
+Työ oli maailman valtias. Olisi _pitänyt_ olla, mutta ei ollut. Raha
+oli sen kunnia-istuimelta kukistanut.
+
+Pyhä työ!
+
+Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin
+kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi.
+
+Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan
+silkkihameiden kahinaa!
+
+Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen
+mahtipontensa?
+
+Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan
+riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa
+teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto.
+
+Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja
+haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu.
+
+Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän
+piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen
+yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan?
+
+Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen.
+
+--Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi.
+
+--Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa
+itselleni.
+
+--Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti
+tässä. Joku kohtaus?
+
+--Niin, minulla on kohtaus.
+
+--Naisten kanssa?
+
+--Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes.
+
+Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua
+ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera.
+
+Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran.
+
+Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se
+täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin
+tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi?
+
+Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä.
+
+--Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään
+tekemistä.
+
+Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli
+toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan.
+
+--Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta
+lupaus!
+
+--Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu
+rikottavaksi!
+
+Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta,
+salaperäisintä hymyään.
+
+--Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta
+mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni?
+
+Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen.
+
+Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän
+laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan.
+
+--Mitä sinä teet? kysyi hän.
+
+--Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti
+kädellään.
+
+--Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja
+virallisesti.
+
+--Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana.
+
+Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen
+vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava.
+
+Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä.
+
+--Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan.
+
+Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään.
+
+--Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme.
+
+Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi.
+
+Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe
+ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun
+selkäpuolelle.
+
+Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä
+sanat:
+
+»Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin
+siitä, että pidätte sen.»
+
+Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen
+katseesensa.
+
+Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa.
+
+--Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen.
+
+--_Tämän_ säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi.
+
+He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen,
+posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista.
+
+Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo
+aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa.
+
+Nainen oli pettänyt hänet!
+
+Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt,
+pettänyt perinpohjaisesti!
+
+Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen.
+
+Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän
+viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä
+miestä tulisi.
+
+Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan.
+
+Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin
+palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain
+joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään
+koskettaa!
+
+Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn
+vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi
+koulupojaksi?
+
+Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä
+kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut
+tapahtua?
+
+Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan.
+
+He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa
+vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty
+kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja
+lausunut matalalla, muuttuneella äänellä:
+
+»Te ette mene tänä iltana mihinkään. _Minä_ tahdon puhua teidän
+kanssanne.»
+
+Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi.
+Tämän ainoan kerran elämässään.
+
+Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä.
+
+He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista
+suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei
+lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle.
+
+»Me seikkailemme», oli Signe sanonut.
+
+Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa,
+eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta
+kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes
+kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen.
+
+Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi.
+
+Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat
+hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja
+voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa.
+
+Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät
+olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja
+kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet.
+
+Onni oli viittonut hänelle, _hänen_ onnensa, köyhän onni, käsittämätön,
+ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa.
+
+»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään.
+
+Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen
+paikkaan hänet.
+
+Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut
+ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin
+kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli
+mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän
+huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin.
+
+Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä
+tai tunnustuksellista.
+
+Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku
+katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku
+sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön
+huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi.
+
+Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän
+oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä,
+että toinen vastaan-otti.
+
+Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän
+oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka
+vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan
+kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla
+nautiskelija-huulillaan.
+
+Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan
+nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana?
+
+Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja
+parastaan tarjosi hänelle.
+
+Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa.
+
+Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden
+pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli
+katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa
+merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun
+toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua.
+
+»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla
+äänellä kysynyt.
+
+Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut
+sen.
+
+Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista.
+
+He olivat istuneet katetussa automobiilissä. Johannes oli pitänyt
+Signen kättä kädessään. Signe oli kuomun nurkkaan painautunut. Johannes
+ei ollut erottanut hänen kasvojaan, nähnyt vain epämääräiset ääriviivat
+ja aavistanut silmien tummat, salaperäiset syvyydet.
+
+Ja hän oli puhunut. Puhunut ensimmäisestä rakkaudestaan, ainoasta,
+autuaasta, kullankimaltavasta. Rakkaudestaan häneen, Signeen,
+hämäräiseen, terheniseen, näkinkenkään, vitsanvarpaan, kymmenen vuotta
+sitten!
+
+Signe oli kuunnellut sanaakaan sanomatta.
+
+Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt
+ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän
+oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen
+kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut
+muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän
+ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään.
+Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen
+edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut
+käsivartensa Signen uumenille.
+
+»Me ajamme hotelliin», oli Signe silloin sanonut.
+
+Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle.
+
+Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja
+he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten
+pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien,
+ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan.
+
+Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut
+suudella häntä.
+
+Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut
+kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään:
+
+»Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni.»
+
+Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden:
+
+»Näkemiin. Älkää unohtako meitä!»
+
+Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen!
+
+Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi
+kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen
+elämäntoivonsa musertanut!
+
+Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin.
+
+Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut
+poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut
+vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta
+hetkeä lievittänyt.
+
+Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli
+päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa
+paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu.
+
+Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot
+hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen
+mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli
+palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli
+riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen,
+kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi.
+
+Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä
+nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä
+itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään.
+
+Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen.
+Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli
+valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja
+kunnianhimoa.
+
+Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen
+taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja
+maailmankansalaisen.
+
+Ynnä sosialistin.
+
+Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään
+työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan.
+Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö
+tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja
+hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan
+tunnustaa itselleen.
+
+Hän oli vain mielihyvällä merkinnyt tosiasiaksi, että paha oli
+kääntynyt hyväksi hänelle. Kestetyt kärsimykset olivat vain häntä
+karkaisseet ja terästäneet.
+
+Signe oli antanut surun lahjan hänelle. Ja siitä oli Johannes joskus
+jaloimpina hetkinään voinut tuntea häntä kohtaan oikein vilpitöntä
+kiitollisuutta.
+
+Nyt hän ei voinut. Nyt hän ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut kiittää
+Signeä siitä uudesta murheen antimesta, jonka tämä vähillä keinoilla
+oli hänelle valmistanut.
+
+Että hän olikin ollut niin houkka ja vielä kerran lyönyt kirveensä
+kiveen!
+
+Olihan selvää, ettei Signe häntä ollenkaan rakastanut. Olihan tietysti
+ollut tämän puolelta vain mielioikku lähettää tänään tuo kirottu kirje
+hänelle.
+
+Tietysti mieli-oikku! Naiset ovat niin uteliaita näkemään, mitä on
+tullut heidän entisistä uhreistaan!
+
+Ja hän oli nöyrtynyt nähtäväksi! Ja hän oli taipunut, taipunut kaikesta
+huolimatta, mitä oli tapahtunut heidän välillään, noudattamaan tuota
+nais-armollista asevelvollisuus-kutsuntaa!
+
+Mitä varten hän oli sen tehnyt? Siksikö vain, että kirjeen alussa
+olivat seisoneet nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti
+tervehtiä?»
+
+Ei, hän antoi palttua tuollaisille yläluokan mahtimiehille ja heidän
+vapaaherrallisille kruunuilleen! Vanha rakkaus oli hänessä liekkiin
+leimahtanut.
+
+Se oli leimahtanut jo silloin, kun hän oli saanut Signen kirjeen. Se
+oli seurannut häntä serkusten luo hotelliin. Istunut koko illan hänen
+vierellään, sokaissut hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä.
+
+Vain välistä, silloin kun hän oli katsellut Signeä kylmästi ja
+mielenkiinnottomasti, hän oli siitä tuokioksi vapautunut. Ja ne hetket
+kangastuivat nyt valoisimpina Johannekselle koko tästä tapaamisesta,
+jonka muisto muuten oli hänelle syttä synkeämpi.
+
+Mutta oliko, kun hän oikein ajatteli, ollut tervettä järkeä tuokaan,
+että hän päivällistä syödessä oli niin suuresti Ireneä serkun
+kustannuksella ihannoinut? Mitä hän oli etsinyt Irenestä? Mitä nähnyt
+hänessä?
+
+Eikö entistä mielikuvaansa? Eikö kymmenen vuoden takaista, utuista
+unelmaansa tuosta toisesta serkusta, joka oli vanhennut sillä välin ja
+josta hän ei ollut ensi hetkessä löytänyt sitä?
+
+Sittemmin, _kun_ hän oli löytänyt sen, hän oli heti suinpäin uponnut
+siihen kuin suohon Joukahainen. Ja olisi tietysti vieläkin siellä,
+ellei Signe olisi hänelle niin laupiaasti auttavaa kättään ojentanut!
+
+Varsinkin harmitti Johannesta, että hän äskeisessä avomielisyyden
+puuskassaan oli tullut Signelle myös suhdettaan muihin naisiin
+koskettaneeksi.
+
+Sitä vielä puuttui! Täytyi sitä olla pohjanperäläinen, täytyi sitä olla
+kehittymätön pölkkypää miehekseen!
+
+Meneppäs ja levitä elämäkertasi toisen, vieraan, välinpitämättömän
+ihmisen eteen! Ojenna kuin tarjottimella!
+
+Pahemman kuin vieraan, vaarallisemman kuin välinpitämättömän! Väijyvän,
+vaanivan, aistihaluisen, sensatsionikipeän naisen, joka ilkkuen tietää
+itsensä rakastetuksi, mutta ei tunne mitään vastarakkautta!
+
+Eikä vain omaa elämäkertaansa! Myöskin muiden, ystävien, todellisten
+ystävien, hyvien, uskollisten ihmisten, jotka sen ovat toiselle
+luottamuksesta uskoneet. Ovat turvattomia, eivät voi edes vetää häntä
+tilille siitä.
+
+Se oli alhaista. Se oli raakaa!
+
+Eikö hän ollut kieltänyt kaikki muut suhteensa, parhaimmatkin, ennen
+kuin kukko kolmasti oli kiekahtanut? Vain ansaitakseen tuon naisen
+rakkautta, vain kantaakseen uusia ja yhä uusia suitsutusuhreja hänen
+alttarilleen!
+
+Eikä Johannes voinut tällä hetkellä olla ilman liikutusta muistelematta
+sitä parasta, sitä hienointa, naissuhdetta, mikä hänellä oli, jota hän
+sai kiittää niin paljosta, joka niin monena vaikeana hetkenä oli
+suorastaan pitänyt pystyssä häntä ja työhön kannustanut.
+
+Se oli suhde Auraan, suomalais-amerikalaiseen naiseen, johon hän oli
+Atlannin takaa palatessaan laivalla tutustunut.
+
+He olivat jutelleet ja huomanneet heti ensi hetkestä olevansa
+aatetovereita.
+
+He olivat vielä kotimaahan tultuaankin jatkaneet tuttavuuttaan.
+Tavanneet toisiaan työväenyhdistyksessä, sattuneet samoihin komiteoihin
+istumaan ja vihdoin vierekkäin Eduskuntaan.
+
+Johannes ei tiennyt mitään hänen entisistä elämän-kohtaloistaan
+Amerikassa. Eikä paljon muuta hänen yksityis-olostaan Helsingissäkään
+kuin että hän piti pientä lankakauppaa Sörnäisten puolella ja ansaitsi
+nähtävästi sillä vaatimattoman toimeentulonsa.
+
+Kuitenkin hän oli muodostunut Johanneksen elämässä tekijäksi, jonka
+vaikutus tuntui kauas, tännekin, vieraille maille ja vieraiden ihmisten
+keskuuteen.
+
+Aura ei ollut kaunis, mutta hyvännäköinen. Auralla oli harmaansiniset
+silmät ja luja, luottava kädenlyönti.
+
+Aura ei koskaan vaivojaan vaikerrellut eikä tuonut torille yksityisiä
+huoliaan.
+
+Kun puolueseikat kävivät hullusti, kun riitalangat menivät ristiin ja
+johtajien keskinäiset eripuraisuudet uhkasivat tehdä tyhjäksi kaiken,
+minkä mahtava, yksimielinen kansan-aalto tuolta kaukaa, syvien rivien
+sydämestä, oli köyhälistön valtaa ja alaluokan vapausvaatimusta
+julkisen elämän pinnalle kohottanut, silloin Aura esiintyi sovittajana,
+välittäjänä, rauhanrakentajana.
+
+Kun muut väistyivät, Aura toimi. Kun muut katsoivat malkaa toisen
+silmässä, Aura otti sen pois omastaan. Kun puolueen parhaat ainekset
+menettivät intonsa ja tahtoivat vetäytyä syrjään julkisen elämän
+tanterelta, Aura rohkaisi.
+
+Ulospäin näkyi hänen toimintansa vähemmän. Mutta puolueen sisällä hän
+oli välttämätön, koossapitävä voima, jonka arvon kaikki tunsivat,
+vaikka vain harvat tahtoivat sen tunnustaa.
+
+Johannes oli niitä harvoja. Hän sekä kunnioitti että ihaili tuota
+naista, jonka koko olento oli niin suora ja rehti, joka aina piti
+kiinni suuresta pääasiasta, joka ei koskaan omaa etuaan ajatellut.
+
+Kun Johannes oli ilmoittanut omankin halunsa olevan vetäytyä syrjään ja
+erota Eduskunnasta, heillä oli ollut monta vakavaa keskustelua
+keskenään.
+
+Johannes oli julkituonut koko pessimisminsä asioiden nykyiseen tilaan
+nähden koko maassa ja etenkin omassa puolueessaan. Aura oli pitänyt
+sitä tarpeellisempana, että ne harvat kyvyt, joita puolueella oli ja
+jotka myös koko maahan nähden jotakin merkitsivät, pysyivät
+eturinnassa.
+
+Hän oli taipunut, vasta kun Johannes oli viitannut siihen, etteihän
+hänen syrjäytymisensä tarvinnut kovin pitkä-aikainen olla.
+
+Hetkellistä väsymystä siis? Niin, sen saattoi Aurakin ymmärtää.
+
+Väsymystä valtiolliseen toimintaan? Olihan se niin luonnollista, jos
+oli vuosia ponnistellut ja varsinkin jos hautoi muita suunnitelmia
+mielessään.
+
+Mutta ei väsymystä köyhälistön taisteluun eikä oikean asian ajamiseen.
+Mitään sellaista ei Aura voinut eikä tahtonut ymmärtää.
+
+Johannes oli tehnyt hänelle tiettäväksi, että sitähän kaikki hänen
+suunnitelmansa juuri tarkoittivatkin, vaikka hän luuli sitä tällä
+hetkellä paremmin palvelevansa sulkeutumalla itseensä ja tyydyttämällä
+kauan salassa kytenyttä kirjoittamistarvettaan. Aura oli silloin tullut
+oikein iloiseksi, toivottanut hyvää onnea, mutta myöskin pikaista
+palajamista takaisin julkisuuden tanterelle.
+
+Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa
+kädenlyöntiään.
+
+Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön
+taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut
+myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista.
+
+Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä
+siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi.
+
+Tännekin saakka säteili tuo nainen siis puhdasta, sympaattista
+ilmakehäänsä!
+
+Ollapa hän nyt tässä! Astuisipa Aura nyt tässä hänen vierellään,
+saisipa Johannes nyt aukaista hänelle sydämensä ja kuulla jälleen hänen
+tyyniä, järkeviä syitään ja vastasyitään!
+
+Sensijaan hän oli ripittänyt itsensä tuolle toiselle, herrasheilakalle,
+vihollistyttärelle, joka ei häntä vähintäkään ymmärtänyt ja joka
+luonnollisesti sisässään, ja ehkä serkunkin seurassa, par'aikaa ilvehti
+hänelle! Piti pilkkanaan hänen moukkamaista, nousukasmaista tarvettaan
+avata sydämensä heti selkoselälleen.
+
+Ripittänyt itsensä ja kertonut vielä Aurastakin! Signelle, joka oli
+kuunnellut sitä liikkumattomana kuin lapsi, silmäripset alasluotuina,
+kummallinen, hieno, arvoituksentapainen hymy ohuilla huulillaan.
+
+Se oli rikos! Se oli rikos Pyhää Henkeä vastaan.
+
+Sitä ei voinut pyytää eikä saada anteeksi. Se oli jääpä hänen
+omantuntonsa pistäväksi, sovittamattomaksi tutkaimeksi.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra
+pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään.
+
+Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli
+kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän
+lienee senkin sytyttänyt!
+
+Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa,
+että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt
+automobiilin.
+
+--Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan.
+
+Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää
+tulta toisen tupakasta.
+
+Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut.
+
+Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata
+vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin
+poroporvarillista!
+
+Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen
+sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras,
+täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen!
+
+Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle
+harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään.
+
+Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan.
+
+Aivan oikein! Lompakko oli poissa.
+
+Se huomio herätti hänet kokonaan.
+
+Eihän siinä miljoonia ollut, mutta sentään tähteet siitä
+satamarkkasesta, jonka hän oli tänään särkenyt ja joka oli melkoinen
+summa hänelle hänen nykyisissä olosuhteissaan.
+
+Tuoko mies sen oli varastanut? Vai oliko se häneltä ehkä unohtunut
+automobiiliin?
+
+Tai johonkin ravintolaan, jossa hän oli sitä käsitellyt? Tai ehkä se
+oli häneltä jossakin muualla napattu?
+
+Konstikos häneltä olisi ollut napatakin, kun hän oli kulkenut kuin
+unessa, palttoo auki, ja kukaties ehkä ääneensäkin ajatellut! Tehnyt
+tietysti tollon tai humalaisen vaikutuksen, joka on ensi kertaa
+suurkaupungissa.
+
+--Perkele! pääsi häneltä aivan selvällä suomenkielellä niin kovasti,
+että ohikulkijat kääntyivät taakseen katsomaan.
+
+Tuo mies sen oli sittenkin siepannut!
+
+Ja Johannes päätti jo lähteä ajamaan takaa äskeistä tulenpyytäjäänsä,
+kun hän äkkiä kuuli lähellään pehmeän, hiukan kimeän, mutta
+hyväntahtoisen mies-äänen samoin suomeksi virkahtavan:
+
+--Iltaa, iltaa, vaikka aamupa tuo taitaa jo olla. Mitäs suomalainen
+siinä niin ääneensä rukoilee?
+
+Johannes kohotti katseensa hätkähtäen.
+
+Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä
+palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain
+yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty.
+
+Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun
+ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa,
+teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset,
+leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa
+lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka.
+
+Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä.
+
+Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin.
+pormestari?
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen
+jälkeen.
+
+--Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen.
+
+--Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni,
+tuiskahti Johannes vihaisesti.
+
+Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei
+ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni
+pahantekijä.
+
+Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin.
+
+Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan
+kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt
+enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian
+ääretöntä naurettavuutta.
+
+--Heh, heh, veikö paljonkin?
+
+Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen.
+
+--Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani!
+
+Äijä näytti hieman hämmästyvän.
+
+Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää
+ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta.
+Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta
+vanhanmiehen-naurustaan.
+
+--Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen!
+
+Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat
+pappenheimiläisensä.
+
+Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin.
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Olisi teiltä viety, niin kyllä siinä itsekin perkelöisitte!
+
+Ja hän aikoi jo jättää toisen siihen seisomaan ja syöksyä
+luulottelemansa varkaan jälestä, kun äijä estäen laski kätensä hänen
+olalleen.
+
+--Turha vaiva! sanoi hän, katsoen leveällä hyväntahtoisuudella häneen.
+Tässä on teidän lompakkonne.
+
+Näin sanoen hän veti toisesta palttoontaskustaan lompakon, jonka
+Johannes heti tunsi omakseen.
+
+Hän katsoi äijään hölmistyneenä.
+
+--Niin, se on minun, hän sopersi. Te löysitte sen?
+
+--Onneksenne, muhoili äijä. Se putosi teiltä, kun kumarruitte sitomaan
+kengännauhojanne.
+
+--Kumarruinko minä? Missä?
+
+--Keskellä katua, niin että oli ikuinen ihme, ettei kukaan ajanut
+päällenne. Te olette ollut hiukan ... noin ... hum...
+
+Äijä osoitti otsaansa leikillisesti.
+
+--Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin,
+tshinglallaa...
+
+Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla
+kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla
+totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse
+todistuskappale kädessään.
+
+--Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi
+minulta? Ja ajoitte takaa minua?
+
+--Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle
+miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta...
+
+Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa.
+
+Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti
+aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti
+ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun.
+
+--Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja
+taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani...
+
+Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi.
+
+Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö
+tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti
+ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle
+hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava
+kiitollisuuttaan.
+
+Äijä näytti arvaavan hänen ajatuksensa.
+
+--Kuulkaa, sanoi hän, tarttuen hänen napinläpeensä tuttavallisesti.
+Enkö teidänkin mielestänne ole ansainnut vähän löytäjäisiä?
+
+--Kyllä, tietysti, vastasi Johannes helpotuksesta huoahtaen ja teki
+liikkeen kohti povitaskuaan.
+
+--Ei, ei, sanoi äijä pidättävästi. En minä sitä tarkoita. Mutta...
+
+--Mutta mitä?
+
+--Lasin olutta te voisitte tarjota minulle, hehetti ukko. Jossakin
+täällä lähiravintolassa.
+
+--Mielelläni, kovin mielelläni, lausui Johannes, hyvillään että pääsi
+niin vähällä. Tuolla!
+
+Hän osoitti jonkun matkan päästä loistavia pyöreitä sähkölamppuja.
+
+--Ei, ei, sanoi äijä päätään pudistaen.
+
+--Siinä on suuri ensiluokan ravintola, väitti Johannes. Ja se on kyllä
+vielä auki tähän aikaan.
+
+--Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi.
+
+Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa,
+ympäristö aina samaan kaavaan valettua...!
+
+Johannes katsoi häneen kummastuneena.
+
+Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin
+tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi
+kohdella häntä senmukaisesti.
+
+--Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku
+issikkapaikka!
+
+Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko.
+Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan?
+
+--Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa
+olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman
+katseen ympärilleen.
+
+--Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani.
+
+Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä,
+tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin
+katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut
+kaukana Johanneksen omasta asunnosta.
+
+--Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme
+ryypyn, voileivän ja lasin olutta.
+
+Tuo ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, ajatteli Johannes. Vanha herra
+on nähtävästi myös hummannut. Häntä janottaa ja hän haluaa seuraa
+itselleen.
+
+Omituinen sattuma, että hän tapasi minut. Miellyttävä sattuma minulle,
+sillä ilman häntä minä olisin nyt keskellä Berliniä pennitönnä.
+
+Tosin Johannes odotti huomenna pientä rahalähetystä kotimaasta. Juuri
+siihen nähden hän oli uskaltanutkin tänään liikkua hiukan yli
+varojensa. Mutta kirjeet voivat aina myöhästyä päivän pari. Ilman tuon
+äijän ystävällisyyttä hänen olisi ollut kiristettävä nälkävyötään
+kukaties kuinkakin kiusallisesti.
+
+--Te olette ollut kauan Berlinissä? hän kysyi puheen aluksi.
+
+--En tähän toviin, vastasi ukko. Mutta kyllä ennen.
+
+--Liikeasioissa?
+
+--Niin, liikeasioissa.
+
+--Millä alalla, jos saan luvan kysyä?
+
+Äijä kääntyi ja loi häneen pienet, pistävät siansilmänsä.
+
+--Nuori mies, hän sanoi sangen ojentavasti, mutta täydellisen
+maailmanmiehen kohteliaisuudella. Myöskään minä en ole kysynyt teiltä
+mitään.
+
+--Anteeksi...
+
+--Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on
+hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin
+mahdollista toisistamme.
+
+Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan.
+
+Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi
+pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen
+täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä
+vastaantulevalta suomalaiselta kadulla!
+
+Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko
+häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä
+karvaana palana painoi hänen kurkkuaan?
+
+_Noli me tangere_, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan
+huomauttanut.
+
+Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin
+muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden.
+
+Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa.
+
+--Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten
+sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen
+kainaloonsa.
+
+Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt
+loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli
+asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi.
+
+Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi:
+
+--Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te
+kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua.
+
+--Hauskaa kuulla, sanoi Johannes.
+
+--Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä
+lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen!
+
+Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka
+oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen.
+
+Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen
+epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan.
+Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun
+kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista?
+
+--Enpä suinkaan, hän vastasi, _sitä_ en minä voi vaatia.
+
+Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen
+olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin _hänen_ omasta olennostaan.
+
+Ukon silmät tuikahtivat:
+
+--Siitä, olenko _minä_ miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi.
+
+--Niin, vastasi Johannes. Toivottavasti te ette vaadi minulta mitään
+vastarakkauden tunnustusta.
+
+Nyt hän oli tyytyväinen itseensä. Nyt hän oli saanut maksaa samalla
+mitalla ja tunsi heti hyväntuulen hymyn kutittavan huuliaan.
+
+Äijä hehetti,
+
+--Te olette ylpeä, hän sanoi. Sen parempi. Mutta nyt meidän on mentävä
+kadun yli.
+
+Heidän täytyi pysähtyä ohivierivien vaunujen vuoksi.
+
+Yöllinen Berlini hurisi heidän ympärillään.
+
+Kello saattoi olla jo kolme, mutta kadut olivat vielä täynnä kansaa.
+Oli kirkasta kuin päivällä, suurista ravintoloista tulvaili iloista
+väkeä, automobiilit toitottivat, herrat kiirehtivät tekemään viimeisiä
+lemmenkauppojaan, kaunottaret myömään hienommin tai karkeammin
+tarjottuja sulojaan.
+
+Kaikilla ripeä käynti ja tiukka, täsmällinen kasvon-ilme. Kaikilla
+nopea tahti ja päämäärästään tietoinen jalannousu.
+
+--Berlini kuluttaa nopeasti, huomautti äijä.
+
+Noista miehistä olivat useimmat nuorta liikeväkeä. Heidän oli oltava
+taas ylhäällä neljän viiden tunnin perästä ja tehtävä koko päivä työtä
+uutterasti. Siksi heidän keski-ikänsä olikin kovin alhainen. Kuka kesti
+kymmenen, kuka kaksikymmentä vuotta.
+
+--Grotte-mylly! sanoi Johannes toisen kirjallista sivistystä
+koetellakseen.
+
+Mutta noilla naisilla oli ehkä sensijaan liiaksikin aikaa venyä
+vuoteillaan?
+
+--Punainen mylly! puhkesi äijä ylenkatseellisella äänellä puhumaan.
+
+Hän ei sanonut käsittävänsä, kuinka miehet olivat niin hulluja! Uhrata
+rahansa, elämänsä, terveytensä naisten vuoksi, jotka, jos he eivät
+saisi miestä, olisivat valmiit samoin tekemään.
+
+Kuka oli sanonut, että juuri miehen tuli ostaa ja naisen myödä? Miksi
+ei asia voinut olla päinvastoinkin? Ja niin se vielä tulikin olemaan,
+jos nykyaikainen naisliike sai ilman vastarintaa täyttää
+tarkoitusperänsä.
+
+--Te olette naisvihaaja, hymyili Johannes.
+
+--Olen, olen, olen! kähisi ukko odottamattomalla kiihkeydellä.
+
+Nykyaikaisen, emansipeeratun naisen vihaaja hän sanoi olevansa, ei
+itämaalaisen, ei japanilaisen naisen vihaaja eikä myöskään vielä niin
+paljoa romaanisen tai saksalaisen. Mutta anglosaksisen, mutta
+pohjoismaisen!
+
+--Te olette nähnyt paljon naisia, huomautti Johannes.
+
+--Kyllä, vastasi ukko lyhyesti, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat
+tulta. Mutta en yhtään kunnollista, en yhtään miehen arvoista.
+
+Joka ei ollut tuhma, oli petollinen. Joka oli hyväsydäminen, oli
+pässinpää!
+
+Hän jatkoi esitystään.
+
+Johannes katseli salavihkaa syrjästä hänen kasvojaan.
+
+Ei, ei se ollut mikään tukkukauppias tai maalainen koulurehtori.
+Saattoi se olla korkeammankin sivistyksen saanut, ehkä professori, ehkä
+esittelijäsihteeri.
+
+Taikka oli ehkä muuten vain viisas mies. Paljon elänyt, paljon kokenut,
+paljon lukenut, miettinyt, matkustellut ja nähnyt maailmaa. Kenties oli
+koroillaan eläjä vanhapoika, koska oli ollut varaa siihen?
+
+--Miehet ovat hulluja! toisti ukko terävällä, kimeällä äänellään.
+
+Siitä oli nyt kaukana kaikki hyväntahtoinen hehetys. Se halkoi ilmaa
+ohuena ja iskevänä kuin kyynkieli.
+
+Miehet eivät nähneet, mitä maailmassa tapahtui, väitti ukko. Puhuttiin
+valtiollisista, puhuttiin yhteiskunnallisista vallankumouksista. Mitä
+ne olivat sen hirvittävän vallankumouksen, sen luonnonmullerruksen
+rinnalla, joka tapahtui joka hetki, halki maailman, heidän ympärillään?
+Sillä se kävi, se oli käyvä halki maailman, naisliike nimittäin!
+
+Pohjoismaista se oli alkanut. Ja nyt se myllersi jo puolta Europaa.
+
+--Naisliike on vain osa ihmiskunnan yleisestä vapausliikkeestä,
+huomautti Johannes.
+
+Siksi olivatkin sosialidemokraatit kaikkialla ottaneet sen mielellään
+ohjelmaansa.
+
+--Älkää puhuko minulle sosialidemokratiasta! huusi ukko. Älkää tässä
+yhteydessä, tarkoitan.
+
+Sosialidemokratia oli ohimenevä liike hänen mielestään. Sen
+maailmanhistoriallinen osa oli oleva loppuun näytelty tällä
+vuosisadalla.
+
+--Niinkö luulette? hymyili Johannes. Te olette optimisti.
+
+--Ja te sosialisti, vastasi ukko nopealla silmäntuikahduksella häneen.
+
+Mistäkö hän sen tiesi. Sen kuuli jo Johanneksen ensi sanasta.
+
+Mutta äijä ei tahtonut nyt puhua sosialidemokratiasta. Hän sanoi
+tahtovansa puhua naisliikkeestä.
+
+--Aivan oikein, myönsi Johannes. Mutta emmeköhän, jos me tähän jäämme,
+me silloin mahtane jäädä vaille ryyppyä ja voileipää?
+
+--Se on totta, sanoi ukko, lyöden ystävällisesti olalle häntä. Me
+menemme ja jatkamme siellä keskustelua.
+
+He pääsivät sivukadulle.
+
+Eivätkä he olleet monta askelta astuneetkaan, kun äijä jo kiipesi pari
+porrasta matalalle, mitättömän näköiselle ovelle, jonka toisella puolen
+pari himmeästi valaistua ikkunaa kuumotti, ja sanoi:
+
+--Tässä!
+
+Johannes ihmetteli.
+
+On sillä paikkansa, ajatteli hän. Mutta kun on kerran pirun kelkkaansa
+ottanut...
+
+Hän astui sisälle.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Todellinen issikkapaikka.
+
+Pitkä tiski, jonka takana jättiläiskokoinen, punakasvoinen, liikaa
+veren ja alkoholin runsauttaan tiukkuva isäntä, väkiviina-kranat
+edessään. Ympäri huonetta, jossa vain yksi vaivainen kaasuliekki
+lekutteli, puisia pöytiä ja karkeatekoisia, korkeakarmisia tuolia.
+Seinällä keisarin ja jumalan kuvat.
+
+Yleisö oli sangen vähälukuinen. Joku epäilyttävän näköinen,
+tummapintainen, vilkassilmäinen miespöytye. Eräs hakkaileva pariskunta,
+nainen jo museokelpoinen. Kaksi ajuria, jotka halulla haukkasivat
+lämmintä makkaraansa. Vihdoin yksi poliisi, joka myöskin oli
+pistäytynyt kadulta tänne virkistäytymään.
+
+Poliisin läsnäolo rauhoitti suuresti Johannesta. Oltiinhan täällä
+sentään esivallan suojassa ja laillisessa yhteiskunnassa.
+
+Äijä tuntui olevan vanha tuttu täällä.
+
+Isäntä nyökkäsi hänelle päätään ystävällisesti. Toivotti tervetulemaan
+ja valitti, ettei hän ollut pitkään aikaan nähnyt häntä.
+
+--Olen ollut taas matkoilla, selitti äijä. Täytyy aina välillä hoitaa
+vähän asioitaankin.
+
+Johannes kuuli, että ukko puhui täysin puhdasta saksaa. Äänsi oikein,
+käyttipä vielä berliniläistä murrettakin.
+
+Kuuli ja kummastui yhä enemmän. Minkähän peijakkaan seuraan hän oli
+mahtanut joutuakaan!
+
+--Makkaraa? kysyi isäntä.
+
+--Ei. Voita, leipää, sardiineja.
+
+--Ryyppy?
+
+--Kyllä. Mutta oikeata jyväviinaa.
+
+--Meillä on vain oikeata, kehui isäntä leveästi. Ensimmäisen luokan
+Famos!
+
+Oluesta hän ei kysynytkään.
+
+Leikkasi leipää kaksi hirmuista kimpaletta. Asetti niiden päälle
+tavattoman voivuoren ynnä kolme sardiinia kummallekin. Toi veitset ja
+kahvelit, joudutti ryypyt, kaatoi oluet. Yksinkertainen yöateria oli
+valmis.
+
+Ei mitään lautasia eikä ruokaliinoja. Ei mitään liinaa pöydällekään.
+
+--Mutta ei myöskään juomarahoja, sanoi äijä, kun Johannes huomautti
+hänelle tästä spartalaisesta järjestyksestä.
+
+Hän sanoi pitävänsä tällaisesta. Jos hän voisi, mitä tahtoisi, hän
+söisi muka aina täällä.
+
+--Onhan teillä vapaus, sanoi Johannes, laittaen valmiiksi voileipäänsä.
+Vapaus seurata halujanne.
+
+--Harvoin, sanoi ukko. Mutta ploiskis!
+
+--Terveydeksi, vastasi isäntä tiskin takaa.
+
+Hän oli myös kaatanut ryypyn itselleen.
+
+--Teidän luvallanne?
+
+Äijä nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.
+
+Isäntä kumosi vielä toisenkin ryypyn samaan teurastajakaulaansa, johon
+näytti jo monta ennenkin pudonneen.
+
+Johannes tunsi heti, että väkevä neste jälleen kihahti hänen päähänsä.
+Eikä hän voinut olla irvistämättä.
+
+Äijä sanoi:
+
+--Se maistoi? Eikö totta, myöskin ruoka maistuu täällä toisenlaiselta?
+
+Hän näytti voivan täällä hyvin kuin kala vedessä. Ja syödessään hän
+rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan.
+
+--Minä pidän Berlinistä, sanoi hän.
+
+Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se
+oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä
+suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä.
+Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista.
+
+Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes. Berlinin poliisi...
+
+--Ei häiritse ketään, jos vain itse ei häiritse muita ihmisiä, väitti
+ukko.
+
+Tietysti, eihän tämä ollut mikään Parisi. Mutta mikä polttopiste, mikä
+sähköpatteri! Mikä kaikkien voimien kokoutuminen ja jälleen joka
+suuntaan linkoutuminen!
+
+--Te olette ollut Parisissa? kysäisi hän.
+
+Ei, Johannes ei ollut ollut Parisissa.
+
+Lontoossa hän oli ollut ja New-Yorkissa. Hänellä oli myöskin jo
+ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan ollut tilaisuus seurata tulkkina
+erästä suomalaista tukkukauppiasta. Matka oli käynyt halki Venäjän
+Odessaan ja Konstantinopeliin, sieltä Palestinaan ja Egyptiin, sieltä
+Kreikan, Italian, Itävallan ja Saksan kautta takaisin omalle maalle. Se
+ei ollut kuitenkaan ollut mikään hauska matka hänelle. Tukkukauppias
+oli ollut sangen omavaltainen ja vaikeasti tyydytettävä isäntä, joka
+oli kohdellut häntä pikemmin heitukkanaan ja passaripoikanaan kuin
+vertaisenaan ja matkatoverinaan. Johannes oli kiittänyt, kun oli
+päässyt hänestä.
+
+--Sen ymmärrän, nauroi äijä.
+
+Mutta miesseura oli sentään aina miesseuraa. Hän puolestaan kertoi
+tehneensä tuon saman matkan kerran naisseurassa...
+
+--Rakastajattarenne kanssa? uskalsi Johannes kysyä.
+
+--Anteeksi, vihityn vaimoni kanssa, hehetti ukko.
+
+Ja hänkin oli kiittänyt onneaan, että ylimalkaan palasi hengissä
+sieltä.
+
+--Palasiko _hän_ hengissä? uskalsi Johannes jälleen kysyä,
+rohkaistuneena äijän leikillisestä puhetavasta.
+
+--Kyllä, hän elää, voi hyvin ja kukoistaa.
+
+Seurasi lyhyt vaitiolo.
+
+Hän on siis naimisissa, ajatteli Johannes.
+
+Mutta nähtävästi äijä ei erikoisesti rakasta vaimoaan. Voihan vaimo
+olla Xantippa. Mutta kyllä silläkin naisella oli seitsemän päivää
+viikossa, joka sai tuommoisen ukkorähjän rakkautta tyydyttää.
+
+Eipä sillä, että tältä järkensä puolesta olisi puuttunut mitään. Mutta
+oli muuten kovin kummallista kuvitella häntä aviomiehenä.
+
+--Suomalaiset matkustavat kovin paljon, hän huomautti jotakin
+sanoakseen.
+
+Ja hän esitti jälleen hiukan teeskennellyn inhonsa kaikkia matkustavia
+kansalaisiaan kohtaan. Se oli hänelle vähitellen muodostunut
+täydelliseksi taidenumeroksi.
+
+Ei ollut muka sitä museota Europassa, jonka saleja ei vähintään
+puolikymmentä maalaisserkkua saapastanut. Ei sitä kahvilaa, jossa ei
+ainakin joku tuttava tai outo tullut olalle lyömään ja leveällä
+suomenkielellä iloaan tästä odottamattomasta tapaamisesta ilmoittamaan.
+
+Berlini oli pahin kaikista. Siinä yhtyivät heidän kaikkien tiensä ja
+erosivat. Varsinkin näin kevätpuoleen niitä näki kaikkialla, enin
+kuitenkin Friedrich-kadulla ja Wertheimin edustalla.
+
+Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle
+tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja
+lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja
+lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut
+haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin,
+Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka.
+
+Vähävaraisinkin suomalainen pedagogi katsoi silloin pyhäksi
+velvollisuudekseen tehdä ainakin parin viikon opintomatkan Saksan
+tieteellisen elämän keskuksiin. Ahtaimmissakin olosuhteissa elävä
+helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa
+ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.
+
+Ja kaikki toivat ne terveisiä kotimaasta, kaikki tahtoivat ne ainakin
+yhden illan tai aamupäivän istua ja pakista ulkomailla elävän
+kansalaisensa kanssa tumman oluen ja Rheinin viinin vierellä. Baueriin
+esim. oli siinä suhteessa aivan hengenvaarallista pistäytyä.
+
+Äijää näytti hänen esityksensä huvittavan. Mutta ei näyttänyt häntä
+millään tavalla loukkaavan tai hämmästyttävän, kuten Topi Huotaria.
+
+Kun Johannes oli lopettanut, hän virkahti aivan yksinkertaisesti:
+
+--Onhan luonnollista, että suomalaiset matkustavat. Sillä eihän _voi_
+asua kotimaassa.
+
+Tuo väite tuli Johannekselle niin äkki-arvaamatta, että hän mykistyi
+silmänräpäykseksi. Eikä se tapahtunut ensi kertaa hänelle tämän äijän
+seurassa.
+
+Tietysti oli hänenkin mielestään kotimaan ilmakehä raskas. Tietysti
+siellä oli vaikea elää myöskin monen hänen toverinsa mielestä. Mutta
+hän ei ollut koskaan kuullut tuota väitettä vielä tuolla jyrkkyydellä
+lingottavan.
+
+--Kuinka tarkoitatte? kysyi hän.
+
+--Tarkoitan, eihän se ole ihmisten asuinsija, jatkoi ukko. Tarkoitan,
+sivistyneiden ihmisten, niinkuin te ja minä ja monet meidän
+kaltaisemme.
+
+Sehän oli konnien, sehän oli murhamiesten ja valtiollisten
+onnen-onkijain kotisija, väitti hän. Mädätys ylhäällä ja mädätys
+alhaalla! Päältä virkavallan, alta anarkian ja raakalaisuuden uhka.
+Siinä välissä ohut kerros kultuuria, joka mureni päivä päivältä yhä
+ohuemmaksi.
+
+Ei, Suomi ei ollut mikään sivistynyt maa. Sen kansan kohtalo olisi
+ollut muka epätoivoinen, ellei se kaikkiviisaan jumalan, vatsakatarrin,
+keuhkotaudin ja kuningas alkoholin armosta pian kuolisi sukupuuttoon.
+Se olisi äijän mielestä sopivin ratkaisu myös koko Suomen ja Venäjän
+kysymykselle?
+
+--Kuitenkin se lisääntyy, lausui Johannes rauhallisesti.
+
+Kansa lisääntyi, kansan tieto ja taito, yleinen varallisuus ja
+hyvinvointi lisääntyivät. Mitäs äijä siihen sanoi? Taisi homehtua
+odotellessa se hautajais-frakki, jolla hän aikoi Suomen kansan muistoa
+kunnioittaa.
+
+--Täitkin lisääntyvät, virkahti ukko. Mutta minä kuulen puheestanne,
+että olette patriootti.
+
+Hänen mielestään oli hauska nähdä suomalaista sosialistia, joka oli
+patriootti. Sellaista tapasi kovin harvoin meidän päivinämme.
+
+--Jos meillä kerran sota tulee, vastasi Johannes varsin tulisesti,
+nähdään kyllä, ketkä ovat oikeat isänmaan-ystävät. Yläluokka pötkii
+tietysti pakoon pitkin Europaa.
+
+Se _pääsi_ nimittäin pakoon, selitti Johannes. Alaluokan täytyi jäädä
+puolustamaan kotiaan ja kontuaan. Sekin oli vain rahakysymys.
+
+--Kuten koko sosialismi, irvisti ukko.
+
+--Anteeksi, se on enemmän, sillä se on oikeuskysymys, väitti Johannes
+vakavasti.
+
+--Mikä on oikeus? kysyi ukko, levittäen Pilatuksen tapaan käsiään.
+
+Se oli siellä, missä oli voima. Mikä ratkaisi, kuka oli oikeassa, kuka
+väärässä? Voitto. Voittaja laati lain, voittaja määräsi oikeuden
+mallit. Se, mikä oli väärin tänään, voi olla oikein huomenna, ja
+päinvastoin, riippuen siitä, kuka oli yöllä vallan itselleen anastanut.
+
+Ei ollut ihmiskunnan asioissa mitään ylintä tuomio-istuinta, ei
+nykyistä eikä tulevaa. Jumala yksin oli ehdoton. Senjälkeen kuin hän
+oli pantu viralta, olivat kaikki ehdottomat käsitteet kadottaneet
+merkityksensä.
+
+--Ja mikä on teidän ylin oikeusmallinne? kysyi Johannes
+puolipiloillaan.
+
+--Täytyy onnistua maailmassa, siinä kaikki, vastasi äijä, hymyillen
+viekkaasti ja hörpäten olutlasistaan.
+
+Kaikki muu oli hänen mielestään tuulenpieksämistä.
+
+--Ja te mitä sanotte sitten onnistumiseksi? kysyi Johannes, vielä
+vastaten hymyyn, mutta epävarmasti.
+
+Hän tunsi ukon sanojen valuvan hienona myrkkynä koko elimistöönsä,
+varmistavan hänen omia hämäriä epäilyjään ja herättävän eloon uusia,
+ennen tuntemattomia. Eikö hän itsekin ollut joskus noin ajatellut?
+Hetkinä, joita hän jälkeenpäin oli heikoimmikseen nimittänyt?
+
+--Valtaa, valtaa, vastasi ukko kiihkeästi.
+
+Vallan saavuttaminen, ihmisten, ihmis-elämän, ihmisvoimien ja niiden
+kautta luonnonvoimien hallitseminen, oli hänen mielestään korkeinta
+onnistumista. Kaikki pyrkivät valtaan, suuret ja pienet, kaikki
+tahtoivat tehdä maan itselleen alammaiseksi ja käyttää hyväkseen
+toisiaan.
+
+Vain tuon pyrkimyksen kautta oli kultuuri syntynyt. Vain sen kautta se
+oli hetkeäkään mahdollinen.
+
+--Siis sorron pohjalta? hymähti Johannes.
+
+--Nimittäkää sitä miksi haluatte! vastasi ukko. Pääasia on, että
+yksilöt, kansat, yhteiskunnat nousevat vain toisten hartioilta.
+
+Ei ollut mitään nousua ilman valtaa, ei mitään valtaa ilman toisten
+sortamista. Tai niinkuin äijä sen mieluummin tahtoi sanoa: hyväkseen
+käyttämistä.
+
+--Omaksi yksityiseksi hyväkseen?
+
+--Yleiseksi hyväksi, maailman hyväksi, jos niin tahdotte.
+
+Sillä mikä oli yksityinen? Mikä oli yleinen? Nekin olivat vain sanoja.
+Kaikki ihmiset tekivät työtä yksityiseksi hyväkseen...
+
+--Myöskin ihmiskunnan suuret hyväntekijät? huomautti Johannes.
+
+--Kaikki, varmisti ukko päättävästi.
+
+Kaikki kokosivat toisilta, myöskin henkisillä aloilla, kaikki
+riistivät, anastivat ja käyttivät hyväkseen. Mutta kaikkien työ tuli
+myös kaikkien hyväksi.
+
+--Jos tulee, huomautti Johannes happamesti.
+
+--Aina.
+
+Mitä Johannes muuten sanoi hyväksi ja mitä pahaksi? tiukkasi ukko. Ketä
+hyväntekijäksi ja ketä pahantekijäksi?
+
+Nekin olivat vain sanoja. Napoleon oli tietysti Johanneksen mielestä
+suuri pahantekijä, koska hän lopetti Ranskan suuren vallankumouksen ja
+teurastutti miljoonia ihmisiä? Ja kuitenkin hän oli kenties sittenkin
+hyväntekijä, suurin, minkä historia tunsi.
+
+--Tietysti, jos kaikki käsitteet asetetaan päälaelleen, kuten te näytte
+tekevän! pisti Johannes.
+
+--Kuten kaikki ihmiset tekevät, hehetti ukko.
+
+Ruma oli kaunis ja kaunis oli ruma! Se oli ainoa oikea oppi maailmassa.
+
+--Pirun oppi!
+
+Kaikkien sivistyneiden ihmisten oppi, hymyili äijä.
+
+Totuus oli se, jonka vastakohtakin oli totuus. Elämä oli joka
+pisteessään ääretön, ja me ihmiset voimme sanoa sitä hyväksi tai
+pahaksi, suureksi tai pieneksi, todeksi tai epätodeksi, ja osua
+kuitenkin suhteellisesti oikeaan.
+
+Johannes peitti haukotuksensa.
+
+Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät
+oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki
+oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden
+todistus.
+
+Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja
+omien voimien ponnistamisen.
+
+Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi
+puhetoverilleen.
+
+Äijä innostui.
+
+--Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan
+päinvastoin.
+
+Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain,
+mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim.
+huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin
+mielestä: täällä oli hiukan kuuma.
+
+He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan.
+
+Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen
+tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin
+sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki
+epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla
+jo vivahti hopeaan.
+
+Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat!
+
+Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo
+käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä?
+
+Hän päätti ottaa vielä kerran selon siitä.
+
+Ukko kehitteli edelleen mielipiteitään.
+
+Yksilö oli kaiken keskipiste. Hyvää oli vain yksilöllinen hyvä, pahaa
+vain yksilöllinen paha, jonka toiselle tyrkyttäminenkin jo oli yritystä
+toisen orjuuttamiseen. Tuo ei ollut mitenkään tietopuolisesti
+puolustettavissa, ainoastaan käytännön, käytännöllisen pakon ja
+olemassa-olon taistelun kannalta. Se taas ei tarvinnut mitään
+puolustusta.
+
+Napoleon oli ihmiskunnan suurin hyväntekijä. Hän oli osoittanut, kuinka
+korkealle ihminen voi nousta ja kuinka paljon vallalleen alistaa.
+Sitäpaitsi hän oli särkenyt valta-istuimia, siirtänyt valtakuntien
+rajoja, nöyryyttänyt keisareita ja kuninkaita enemmän kuin kukaan. Näin
+hän myös oli suurin vallankumouksellinen, jos Johannes sosialistina
+tahtoi ehkä mieluummin tämän muodon hyväntekeväisyyttä hyväksyä.
+
+Nykyajan Napoleoneja olivat Morganit, Rockefellerit, Vanderbiltit. Raha
+oli nykyisen ajan valtikka. Miekat, pyssyt, tykit ja sotalaivat olivat
+vain sen tahdon täyttäjiä, sen vertauskuvallisia palvelijoita.
+
+Kaikki kysymykset olivat valtakysymyksiä. Niin sosialismit kuin
+spiritismit, niin naisliike, raittiusliike tai maailmanrauhan liike.
+
+Itse rakkaus oli vain valtakysymys, valtakysymys kahden sukupuolen
+välillä.
+
+Luonnon järjestyksen mukaan oli mies voimakkaampi. Miehen olisi siis
+aina tullut suoriutua siitä taistelusta voittajana. Mutta naiset ja
+naisellistuneet miehet olivat kääntäneet koko voiman käsitteen
+takaperin, pukeneet sen miehen päälle kuin housut väärinpäin, niin että
+hän uskoi edistykseksi sitä, mikä oli vain _naisen_ edistystä, ja
+oikeaksi sitä, mikä oli vain naisen kannalta oikeaa.
+
+Miehen, oikean miehen, kannalta oli koko naisliike kovin väärää ja
+hylättävää.
+
+Kukaan terve ihminen, kansa tai yhteiskuntaluokka ei luopunut
+vapaaehtoisesti vallasta. Jos se sen teki, se todisti samalla olevansa
+mätä, madonsyömä ja rappeutunut.
+
+Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin
+miestä puhujalavalla ajamassa naisten ääni-oikeutta.
+
+Kukin ajakoon vain omaa asiaansa. Rikas rikkaan, köyhä köyhän, naiset
+naisten ja miehet miesten asiaa! Näin oli myöskin aivan oikein, että
+suomalaiset ajoivat suomalaisten asiaa, mutta aivan yhtä oikein, että
+venäläiset ajoivat omaansa.
+
+Se oli yleinen sääntö, josta tosin voi olla poikkeuksia. Mutta nekin
+vain vahvistivat sääntöä, sillä jos ihminen yleensä ajoi toisen asiaa,
+hän sen teki vain näennäisesti, toista hallitakseen, ja oli siis
+syvemmässä merkityksessä kuitenkin oman itsensä intohimon asiamies.
+
+Niin teki sivistynyt, joka rupesi sosialismin palvelukseen, niin mies,
+joka saarnasi naisvapautusta. He tahtoivat hallita alempiaan, siinä
+kaikki.
+
+Valtakysymys pysyi. Aseet vain vaihtelivat.
+
+Mutta mieluummin näytti äijä aina palajavan takaisin naiskysymykseen.
+
+Se oli hänen mielestään nykyajan tärkein. Siitä riippui kansojen ja
+yhteiskuntien tulevaisuus.
+
+Hän ei uskonut mihinkään todelliseen tasa-arvoon miehen ja naisen
+välillä. Ennen oli mies ollut voitolla. Pian oli oleva nainen. Nainen
+otti miehen oikeudet, mutta sälytti hänen selkäänsä kaikki entiset
+velvollisuudet.
+
+Naisia oli nyt jo enemmän. Oli miesten puolelta sulaa hullutusta antaa
+heille ääni-oikeutta.
+
+Nyt he saivat olla jo naisille siitä kiitollisia, kuten Suomessa,
+ett'eivät nämä sitä väärinkäyttäneet. Ennen olivat naiset saaneet olla
+kiitollisia. Osat olivat jo nyt vaihtuneet ja vaihtuisivat vielä
+enemmän tulevaisuudessa.
+
+Suomen miehet elivät jo valtiollisessa suhteessa Suomen naisten
+armoilla. Se oli totuus.
+
+Sosialistit eivät olleet niin vaarallisia. Heitä oli vähemmän kuin
+porvareita. Mutta jos Suomen naiset tahtoisivat, he voisivat jo nyt
+vallata useimmat paikat Eduskunnassa.
+
+Tietysti he eivät sitä vielä tahtoneet, sillä se ei olisi ollut heille
+edullista. Miehet olisivat ehkä siitä heränneet ja toimeenpanneet
+vastavallankumouksen.
+
+Mutta viidenkymmenen, mutta sadan vuoden perästä! Miehet tulisivat
+silloin kauhistuksella huomaamaan muuttuneensa vapaista orjiksi,
+hallitsijoista hallituiksi.
+
+Ainakin. julkiseen elämään nähden heidän olisi tullut säilyttää
+yli-otteensa.
+
+Sen kadotettuaan he muuttuisivat samalla viekkaiksi, keimaileviksi, ja
+epäluotettaviksi. Ollen riippuvaisia naisten vallasta heille kävisi
+välttämättömäksi keinoilla millä hyvänsä naisten mielisuosiota
+säilyttää.
+
+Jo nyt valehtelivat ja vilpistelivät monet miehet naisten edessä.
+Miksi? Siksi että he pelkäsivät näitä ja siksi että nämä olivat jo nyt
+monessa suhteessa heitä voimakkaammat.
+
+Kuitenkin olisi asianlaidan luonnollisesti pitänyt olla päinvastoin.
+Olihan mies herra. Olihan mies luomakunnan kruunu! Miesten tulisi
+kantaa päänsä korkealla, mutta myöskin oivaltaa uhkaava vaara ja yhtyä
+sentähden suureksi, kansainväliseksi miespuolueeksi.
+
+Naiset Suomessa olivat jo saaneet valtiollisen ääni-oikeutensa. Mutta
+olivatko he silti lakkauttaneet omia nais-yhdistyksiään? Eivätpä
+suinkaan, sillä he tahtoivat ajaa edelleen omaa asiaansa.
+
+Keitä vastaan? Tietysti miehiä, jotka olivat heidän luonnolliset
+vihollisensa.
+
+Naisilla oli jo nyt voimakas, keskinäinen yleinen mielipide. Jokainen
+mies, joka ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, leimattiin tuhmaksi,
+raa'aksi, turmeltuneeksi tai vanhoilliseksi.
+
+Missä oli miesten yleinen mielipide? Missä olivat mieslehdet,
+miesklubit ja mies-yhdistykset?
+
+Naiset tunkeutuivat kaikkialle. Useimmat sanomalehdet tosin olivat
+vielä miesten toimittamia, mutta nekin ajoivat vain naisten asiaa.
+Sehän olikin aivan ihanteellista naisten kannalta! Miehet tekivät työn
+ja naiset poimivat hedelmät.
+
+Ainoastaan maalla, jossa vielä yleensä vallitsevatkin terveemmät
+olosuhteet sukupuolten välillä, oli asioidentila parempi. Siellä oli
+isäntä-yhdistyksiä ja emäntä-yhdistyksiä. Se oli tervettä edistystä.
+
+Tuohon suuntaan olisi kysymystä kehitettävä, siksi kuin koko maa, siksi
+kuin koko maailma olisi vain suuri isä- ja emä-yhdistys, joiden välillä
+lopullisen valtataistelun tulisi tapahtua.
+
+Naisten taktiikka oli sama kuin sosialistien: he eivät vielä
+tahtoneetkaan päästä ulkonaiseen valtaan. He eivät vielä pyrkineetkään
+ehdottomaan enemmistöön, sillä he eivät olisi tehneet sillä mitään.
+Toiset olisivat voineet jättää heille silloin valtion ja yhteiskunnan,
+sanoa: hoitakaa se, eikä heissä kuitenkaan olisi ollut sen hoitajia.
+
+Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät
+porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse
+asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta
+tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti.
+
+Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa.
+
+Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin
+miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki
+häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle
+parhaalle ystävälleen tunnustaa.
+
+Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset
+olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se
+hirviö ihmishahmossa.
+
+Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa
+olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat
+parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään
+ja vierautuneet.
+
+Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin.
+
+Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille
+hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi
+myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen
+suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan
+murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä
+ympärille.
+
+Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja
+ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui,
+sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin
+lilja...
+
+Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä
+leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja
+intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin.
+
+Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen
+edessä.
+
+Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä,
+ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin?
+
+Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja
+lapselliseksi.
+
+Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki
+piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin
+vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat
+saaneet niin kovan kolahduksen.
+
+--Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa
+kourukynsillään.
+
+Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat
+pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui
+miehistä, joita naiset olivat pettäneet?
+
+Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi
+yksinomaan naurettavaksi.
+
+Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri.
+
+Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä,
+raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti
+ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan.
+
+Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen
+naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä
+kannettiin.
+
+Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen
+hänen ajatuksensa.
+
+Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen
+seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai
+älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset
+mielenliikkeensä.
+
+Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon,
+ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi
+yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä
+esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena.
+
+--Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko.
+
+Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää,
+vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen
+vertaisina.
+
+Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa
+hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas
+ei mitään miehen oikeuksia.
+
+Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat.
+
+Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa,
+kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä
+jumaloidakseen.
+
+Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta
+aikakaudestamme.
+
+--Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista
+jumaloi.
+
+--Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa.
+
+Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen
+oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi
+sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan.
+
+Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen
+naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä
+hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava
+itsensä naisista riippumattomiksi.
+
+--Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes.
+
+Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa
+paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua
+naisen rakkauteen.
+
+Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen.
+
+Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen
+oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan
+kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut.
+
+--Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä.
+
+Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme
+käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet
+naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat.
+
+Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei
+mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon
+ulkopuolella.
+
+Nyt ymmärsi Johannes.
+
+Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen.
+
+--Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin.
+
+--Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava
+teille löytäjäisiä.
+
+--Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko.
+
+--Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti
+Johannes. Isäntä!
+
+Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi.
+
+--Kaikki on maksettu, sanoi hän.
+
+--Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes
+jääkylmästi äijälle kumartaen.
+
+Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin
+toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä.
+
+--Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä.
+
+Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta
+lähemmin selvittämään ajatuksiaan.
+
+Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle.
+
+Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan
+koskettanut.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Johannes tuli kotiinsa kello 5.
+
+Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun.
+
+Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta
+emännältään.
+
+Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan
+odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin.
+Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja
+heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen.
+
+Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta
+laiminlyönnistään.
+
+Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään.
+
+Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena,
+ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin
+piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties
+minkä surman suuhun.
+
+Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne
+sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan
+samantekevä heille.
+
+Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä,
+sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään.
+
+Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen.
+
+Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan
+odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän
+seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi
+selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia
+seuraavasta teatteri-illasta.
+
+Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti
+ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi.
+
+Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä
+askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan.
+
+Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä,
+joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen
+sieluunsa jättäneet.
+
+Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian
+myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva.
+
+Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa.
+
+Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja
+siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät
+suoremmin, häikäilemättömämmin.
+
+Naiset kunnioittivat vain voimaa.
+
+Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina
+naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava.
+
+Onneton? »Mitä te sanotte onnistumiseksi?»
+
+»Valtaa», oli ukko vastannut. Valtaa naisen yli, hän olisi vastannut
+tässä tapauksessa.
+
+Voisiko hän, Johannes, ehkä valloittaa Signen omakseen? Miksei, jos hän
+vain ryhtyisi miehen tavoin asiaan.
+
+Tosin oli Signe ylhäisestä suvusta ja hänen isänsä maan mahtimiehiä.
+Entä sitten! Olihan hänkin tohtori, olihan hänkin tunnettu
+politikoitsija ja yhteiskunnallinen kirjailija.
+
+Ei se niin mahdotonta olisi.
+
+Ja Johanneksen aivot täyttyivät epämääräisillä, hekumallisilla näyillä,
+hänen siinä edestakaisin kävellen ja Signeä omakseen kuvitellen.
+
+Välillä vilkaisi hän aina peiliin, jonka ohi hänen oli kuljettava.
+
+Eihän hän mikään kyttyräselkäinen ollut. Olihan hänellä oikeastaan
+sangen edullinen ulkomuoto.
+
+Pitkät, soikeat kasvot. Suora nenä, älykäs otsa, mukiinmenevät viikset
+ja tumma tukka, joka oli kulmilta vähän kiharakin. Lisäksi solakka
+vartalo keskimittaa pitempi, rinta leveä ja voimakas. Mitäs puuttui?
+
+Vain ulkonevissa poskipäissä, turvattomassa suunseudussa ja kenties
+liian heleässä, maitomaisessa ihossa hän oli näkevinään
+talonpoikamaisen sukuperän merkkejä.
+
+Itse asiassa hän oli komea poika. Hansikkaisiin ja hännystakkiin
+puettuna hän hyvin saattoi kilpailla minkä paroonin tai kreivin pojan
+kanssa tahansa naisten suosiosta.
+
+Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä.
+
+Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty
+järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä.
+
+Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen
+kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita
+yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta
+hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä
+suorittanut.
+
+Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä
+oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme,
+ellei hän voisi naista valloittaa!
+
+Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo?
+
+Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein
+ajatteli.
+
+Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi
+saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen
+keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia,
+jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta.
+
+Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden
+suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut
+aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä
+myöten.
+
+Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin »Suomi tulevaisuuden
+valtiona». Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut
+ajattelemistakaan.
+
+Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa
+lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan.
+
+Olihan siinä törkyä! Olisihan noista painovalmiista sivuistakin jo
+nytkin sievoinen kirja tullut. Mutta enemmän tarvittiin, ennen kuin oli
+sanottu julki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.
+
+Tarvittiin arviolta melkein kaksivertaa lisää, ennen kuin olisi valmis
+hänen aaterakenteensa. Tuo suurtyö, joka hankkisi hänen nimelleen kaiun
+kansainvälisen sosialismin riveissä ja takaisi hänelle itselleen
+kuolemattomuuden.
+
+Sangen luettava kirja siitä tulisi. Jo aihe oli hänestä uusi ja
+mieltäkiinnittävä.
+
+»Kyllä sitä menemään tulee», oli hänen suomalainen kustantajansakin
+arvellut, »suuri yleisö ostaa meillä nykyään tuollaista
+kirjallisuutta».
+
+Johannes olikin suunnitellut sen oikeaksi kansankirjaksi. Niin
+helppotajuiseksi, että oppimattomin työmieskin voisi sitä ymmärtää. Ei
+mitään liikaa viisastelua, ei turhia tilastotieteellisiä numerosarjoja.
+Mutta kuitenkin vahva aatteellinen suunta ja sitova todistelutapa.
+
+Mieluummin hän olisi antanut puhtaasti kaunokirjallisen muodon sille,
+jos hän olisi uskaltanut. Mutta hän ei luottanut tarpeeksi kirjallisiin
+kykyihinsä, jotka toverikunta-ajoilta saakka olivat jääneet
+viljelemättömiksi.
+
+Nyt siitä oli muodostumassa noin vaan puoleksi tieteellinen, puoleksi
+kaunokirjallinen teos, joka kenties juuri tällaisena voisi tehokkaimmin
+ja laajimpiin piireihin vaikuttaa.
+
+Eräänlainen utopia siitä tulisi. Ihannevaltion unelma, jonka
+laatimisessa hän tahtoi käyttää hyväkseen kaikkein uusimpia
+kansallistalouden voittoja ja kaikkein viimeisimpiä valtio-opin,
+yhteiskuntafilosofian ja ennen muita tietysti sosialidemokraattisten
+ajattelijain saavutuksia.
+
+Maailmankuva pienoiskoossa siitä tulisi, kansainvälisen sosialistisen
+maailman, sellaisena kuin hän sen näki sielunsa silmien edessä ja
+sellaisena kuin tämä 20:s vuosisata, hänen varman vakaumuksensa mukaan,
+sen oli ennen loppuaan toteuttava.
+
+Mutta Suomessa se voitiin toteuttaa jo ennen, jos vain Europan vallat
+takaisivat sille itsenäisen aseman ja neutraliteetin.
+
+Täällä oli maanala sille paremmin kuin missään valmistettu. Täällä oli
+sosialismi jo nyt suuremmassa vauhdissa ja merkitsevämmässä
+valtiollisessa asemassa kuin missään muualla. Täällä ei ollut
+militaristista henkeä eikä kansallista sotaväkeä. Ei mitään
+puolustettavia siirtomaa-etuja eikä edes siinä määrin pinttyneitä,
+naurettavia ennakkoluuloja kuin suurissa sivistysmaissa.
+
+Suomessa oli kansanvaltaisuudella jo nyt syvät juuret ja rajattomat
+kehitysmahdollisuudet.
+
+Suomessa oli sosialistisen ihannevaltion synty mahdollinen.
+
+Miksi Johannes oli valinnut tuon muodon maailmankatsomuksensa
+julistamiseksi, siitä hän ei ollut itsekään oikein selvillä. Mutta hän
+arveli sen tapahtuneen salaisesta, syvällä piilevästä pyyteestä koettaa
+yhdistää perittyä kansallista ja itsehankkimaansa sosialistista
+ajatustapaa.
+
+Jyrkkä ristiriita, joka näiden eri katsantokantojen edustajien välillä
+vallitsi hänen kotimaassaan, oli usein viiltänyt hänen sydäntään, jopa
+joskus määrännyt hänen julkista esiintymistäänkin tavalla, mikä hänelle
+jo hänen oman puoluejohtonsa taholta oli tuottanut useamman kuin kerran
+»revisionistin» pelätyn haukkumanimen.
+
+Mutta eiväthän ne itse asiassa olleet ristiriitaisia. Taikka oikeammin,
+olivat ainoastaan äärimmäiseen hulluuteensa asti kehitettyinä.
+
+Hän puolestaan tunsi vallan mainiosti voivansa olla samalla kansallisen
+asian ja kansainvälisen sosialismin palvelija.
+
+Senkin tahtoi Johannes saada uudessa kirjassaan julki sanotuksi.
+
+Mitä jos hän istuisi pöytänsä ääreen? Mitä jos hän jatkaisi siitä,
+mihin hän oli lopettanut eilen aamupäivällä?
+
+Yö oli jo pitkälle kulunut. Mitä jos hän koettaisi tehdä työtä aamuun
+saakka ja nukahtaa sitten pois väsymyksensä iltapäivällä?
+
+Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset
+kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen
+vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon
+äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen
+korvissaan.
+
+Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden
+sekoittaja.
+
+Johannes nousi jälleen kävelemään.
+
+Kuinka se oli taas sanonutkaan? »Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä
+henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa
+naisten äänioikeutta.»
+
+Oli sekin paradoksi olevinaan!
+
+Ja kuinka se oli vielä sanonut? »Kukin ajakoon omaa asiaansa!»
+
+Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri
+sosialismi.
+
+Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja?
+Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä.
+
+Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut
+niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä?
+
+Johannes mietti mielessään.
+
+Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä.
+Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa
+salaisimpia pohjavirtoja.
+
+Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä
+hän oli heti tekevä selon.
+
+Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman
+äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella
+inholla ja kauhistuksella.
+
+Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka
+hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt
+sosialistiseen puolueesen.
+
+Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen
+oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja
+nuorukaisena.
+
+»Viha se oli ollut», hehetti ukon ääni hänen korvissaan.
+
+Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten
+koko porvarillista yhteiskuntaa.
+
+Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli
+aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän
+oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta
+hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli
+kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan,
+tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin
+isiltäperityn omaisuuden välillä.
+
+Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi
+porvarillista yhteiskuntaa?
+
+»Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa», kuuli hän äijän ärsyttävästi
+huomauttavan.
+
+Eipä niinkään henkilökohtaista, vastasi hän siihen melkein ääneen.
+
+Hän ei ollut ikinä vuorineuvos Rabbingia nähnyt. Ei tiennyt hänestä
+henkilökohtaisesti, oliko hän kala vai lintu. Vuorineuvos Rabbing ei
+ollut koskaan hänen lapsena ollessaan käynyt sillä tehtaalla, jonka
+isännöitsijä hänen isänsä oli. Jos vuorineuvoksella oli ollut jotakin
+asiaa tälle, hän oli kirjoittanut tai kutsuttanut hänet luokseen
+Helsinkiin, jossa hänen pääkonttorinsa oli.
+
+Muuten kerrottiin hänen, varsinkin naimisiin mentyään, oleskelevan
+enimmäkseen ulkomailla.
+
+Hänen rouvansa oli sensijaan kerran Helsingissä osoitettu
+Johannekselle.
+
+Pitkä, komea nainen.
+
+Hän oli ollut juuri astumassa vaunuihinsa, jotka olivat Seurahuoneen
+edessä odottaneet. Hänen ryhtinsä oli ollut moitteeton ja hänen upean
+vartalonsa kaarre aivan ruhtinaallinen.
+
+Sanottiinkin hänen olevan jonkun kaukaasialaisen lammasruhtinaan
+tyttären, jonka vuorineuvos oli tuonut mukanaan Moskovasta.
+
+»Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla», kuuli hän ukon kimeän,
+intohimoisen äänen soinnahtavan.
+
+Pitkä, komea, pystyrinta! Silloin tietäisi muka Johanneskin jotakin
+elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta.
+
+Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla
+kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään.
+
+Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli
+sirompi, henkevämpi, aineettomampi.
+
+Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä,
+ellei...
+
+»Ellei mitä?» kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni.
+
+»Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan», täytyi Johanneksen hänelle
+huoaten tunnustaa.
+
+»Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?» usutti toinen.
+
+»Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle
+jälleen päivänselvästi osoittanut.»
+
+»Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?»
+
+»Hän nauroi.»
+
+Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti
+silmiin itseään.
+
+»Naiset nauravat aina», lohdutti ukko. »Ota hänet, valloita hänet! Hän
+nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi.»
+
+»Hän nauroi minun hienoimmille unelmilleni», huokasi Johannes.
+
+»Äh, houkka!» ärjäsi toinen. »Ei saa olla mitään hienoja unelmia.»
+
+Taikka jos oli mahdoton päästä niistä, ne täytyi pitää vain itselleen.
+Muille täytyi tarjota vain sitä, mitä muut voivat vastaanottaa. Ja
+tuolle naikkoselle oli Johanneksen tarjottava...
+
+»Minä olen jo tarjonnut henkeni hänelle», vastasi Johannes
+juhlallisesti. »Hän ei huoli siitä.»
+
+»Hän on oikeassa», hehetti ukko. »Mitä on henki? Palanen lihaa on
+paljon parempi jo.»
+
+Se oli näet jo jotakin kouraantuntuvaa.
+
+»Sinä erehdyt! Hän on niin sielukas, hän on niin terheninen.»
+
+»Hullutuksia! Hassutuksia! Ei ole mitään sielukkaita naisia
+maailmassa.»
+
+»Hän on», väitti Johannes kohottaen pateettisesti käsivartensa.
+
+»Sielu on vain miehellä. Naisella on vain...»
+
+Johannes oli näkevinään irstaan liikkeen, jolla täydensi ajatuksensa.
+
+»Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus
+sukupuolestaan.»
+
+»Huomaan, että rakastat häntä vielä.»
+
+»En, minä vihaan!»
+
+»Mainiota. Siispä kosta hänelle!»
+
+»Mielelläni. Mutta miten?»
+
+»Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet
+kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!»
+neuvoi ääni.
+
+Se ajatus kelpasi Johannekselle.
+
+Lemmen tuskia? Pistävän pilkan tuskia? Vaivaa mustan sukkamielen?
+
+Olihan hän niitä kaikkia Signen vuoksi kärsinyt. Mutta hän ei
+rakastanut ketään muuta. Kuinka siis kostaa hänelle?
+
+Rupeamalla edes näön vuoksi jotakin toista rakastamaan.
+
+Ketä siis? Jotakin tuttavaa? Jotakin sukulaista? Hänen serkkuaan.
+
+Irenen kuutamoinen kuva kulki Johanneksen kiihoittuneiden aivojen läpi.
+
+Samalla vetäytyivät hänen huulensa pirulliseen hymyyn. Siinä ajatus!
+Kolmatta kertaa hän ei tahtonut enää Signen edessä loukattuna esiintyä.
+Äijän ääni oli voittanut hänessä.
+
+Hän ei kärsinyt, sillä hän ei tahtonut kärsiä enää. Nyt oli hänellä
+valmis sotasuunnitelma.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Johannes teki nyt pari päivää työtä ahkerasti.
+
+Työ edistyi, mutta vain muodollisesti. Hän kirjoitti vain, mitä hän oli
+ennen ajatellut. Mutta kun entiset ajatukset loppuivat ja hänen tuli
+alottaa jotakin uutta, silloin hämärtyi kaikki hänen aivoissaan.
+
+Sisällinen raivo ja epätoivo valtasivat hänet. Oliko hän väsynyt? Oliko
+hän äkkiä työkykynsä kadottanut?
+
+Mutta eihän hänellä ollut aikaa väsyä. Työn _piti_ tulla valmiiksi
+ennen kesää. Teoksen _täytyi_ jouluksi ilmestyä. Muuten meni kaikki
+nurin. Muuten taittui hänen koko henkinen selkärankansa ja ehtyi hänen
+aineellinen toimeentulonsa.
+
+Hänen laskelmansa olivat selvät. Ellei hän saanut valmiiksi tätä
+työtään ennen toukokuun loppua, hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta
+elää kesän yli.
+
+Velkaa hän ei tahtonut tehdä, sillä se soti vasten hänen
+periaatteitaan. Etukäteen hän ei voinut saada kustantajalta enää, ennen
+kuin käsikirjoitus oli jätetty. Eikä olisi viitsinyt pyytääkään.
+Hänellä ei ollut edessään muu kuin nälkäkuolema, ellei hän ajoissa
+jättäisi koko juttua ja ryhtyisi niiden parin kansallistaloudellisen
+käsikirjan suomentamiseen, jotka joulusta saakka olivat levänneet hänen
+pöydällään.
+
+Mutta se olisi taas ääretön sisällinen haaksirikko hänelle.
+
+Silloinhan hän olisi pakotettu itselleen tunnustamaan, että hän oli
+ottanut tehtäväkseen työn, joka kävi yli hänen voimiensa. Jos hänelle
+voi sellaista kerran tapahtua, voihan sama sattua hänelle useamminkin.
+Milloin hän sitten olisi varma itsestään?
+
+Olihan hän nyt varannut aikaa itselleen. Olihan hänellä nyt, ensi
+kerran elämässään, ollut aikaa puoli vuotta mielensä mukaan
+käytettävänään. Milloin hänellä ennen oli ollut näin edullinen
+tilaisuus? Ei milloinkaan.
+
+Ei koulupoikana eikä ylioppilaana. Vielä vähemmän sitten myöhemmin,
+maisteriksi ja tohtoriksi tultuaan ja julkisen elämän mieheksi
+antauduttuaan. Työn orja hän oli ikänsä ollut. Oliko hän häkkilintu,
+joka ei osannut enää käyttää vapauttaan?
+
+Jos hän ei saisi tätä työtä _nyt_ valmiiksi, hän ei saisi sitä koskaan
+valmiiksi.
+
+Se oli hänen varma vakaumuksensa. Sillä hän ei koskaan enää saisi
+tällaista tilaisuutta. Se jäisi hänelle vain unelmaksi, vain
+toteutumattomaksi mielihauteeksi. Ja juuri nehän olivat yksilön
+vapaalle kehitykselle vaarallisimmat.
+
+Ensi syksynä hänen kuitenkin oli jälleen aisoihin astuttava. Ellei hän
+aikonut ruveta opettajaksi, joka oli hänen kauhunsa, hänen oli jälleen
+ruvettava sanomalehtimieheksi tai kansan-edustajaksi. Mutta sitävarten
+hänen oli lopullisesti valittava sosialistien ja porvarillisten
+puolueiden välillä. Eikä hän tahtonut valita, ennen kuin tämä hänen
+elämänsä suurtyö ja rakkain suunnitelmansa olisi kunnolla suoritettu.
+
+Eihän hän voinut jäädä ilmaan häilymään. Eikähän Suomessa voinut elää
+puolueiden ulkopuolella.
+
+Nyt hänellä vielä oli valta valita, ei sitten enää. Tuhannet langat,
+tuhannet olosuhteet tulisivat hänet sitomaan. Hänen oli valittava
+ijäkseen, elämäkseen.
+
+Hänellä oli vain yksi elämä. Ja sen suunnasta, sen lopullisesta
+päämäärästä hänen oli ensi syksynä päätettävä.
+
+Muodollisesti ensi syksynä. Muihin nähden, ulkopuolisesti, vasta ennen
+vuoden loppua ja tulevien eduskunta-vaalien alkamista. Mutta sisällään,
+mutta omassa sielussaan oikeastaan jo nyt. Muodot seuraisivat kyllä
+itsestään sitä sisällistä päätöstä, jonka hän nyt tekisi.
+
+Hän oli tienhaarassa. Ja tunto siitä häiritsi nähtävästi hänen
+ajatustensa kirkasta keskittämistä.
+
+Tahtoiko hän mennä oikeaan vai vasempaan?
+
+Tahtoiko hän astua hallituksen vai oppositsionin tietä? Tahtoiko hän
+asettua vallassa-olevan kapitalistisen järjestelmän kannalle vai sen
+uuden, sen syntymättömän, jota hänen omat silmänsä eivät varmaan tulisi
+koskaan näkemään? Tahtoiko hän tehdä työtä lähimpien vai etäisimpien
+päämäärien eteen? Näkyvien ja esineellisten tarkoitusperien vai
+ikuisempien ja näkymättömien?
+
+Nykyisyys vai tulevaisuus? Siinä ponsi.
+
+Omaatuntoansa hän kyllä tahtoi seurata. Mutta ei ollut niin helppo
+saada selville, mikä oli omantunnon ääni tässä pulmallisessa
+kysymyksessä.
+
+Vakaumuksestaan hän ei missään tapauksessa tahtonut tinkiä
+hiuskarvaakaan. Mutta mikä oli hänen vakaumuksensa? Mikä hänen sisin,
+vaistomaisin sielunpyrkimyksensä?
+
+Hätäkö sitten, jos olisi saanut siitä kiinni! Siinähän olisi ollut
+ohjenuora. Johtolanka, jota seurata, ratakiskot, joita viilettää vaikka
+perikatoon! Mutta kun ei ollut rataa, kun ei ollut viittatietä. Ja kun
+juuri se oli kahdesta vastakkaisesta valittava.
+
+Tietopuolisesti oli Johannes valinnut jo hamassa nuoruudessaan.
+
+Hän oli sosialisti. Hän oli vakuutettu, että kansainvälinen
+sosialidemokratia oli voittava ja että useimmat sen unelmista tulisivat
+toteutumaan. Mutta oliko se tapahtuva tasaisen kehityksen vai
+vallankumouksen, evolutsionin vai revolutsionin tietä? Siitä hänellä ei
+todellakaan ollut mitään varmaa vakaumusta.
+
+Itse asiallehan se tietysti oli sama. Mutta ei suinkaan asian ajajille.
+
+Siitähän riippui koko asian käytännöllinen puoli. Ja käytännöllisestä
+puolestahan tässä olikin kysymys, jos kerran tietopuoli oli selvillä
+eikä siinä suhteessa enää mitään sijaa epäilylle.
+
+Oli kysymys ihanteen toteuttamisesta todellisuudessa.
+
+Ja oli kysymys lähinnä Johanneksen omasta henkilökohtaisesta
+suhtautumisesta siihen. Kysymys aatteen takomisesta elämäntyöksi,
+vakaumuksen puhtaan vuorikullan mynttäämisestä ulkopuolisiksi teoiksi
+ja toiminnaksi.
+
+Ja siinä tuli kysymys jälleen uusista vakaumuksista ja uusista,
+toisiaan risteilevistä vaihdekiskoista.
+
+Johanneksesta tuntui usein kuin hän olisi seisonut suurella
+rautatie-asemalla. Tuollaisessa kuohuvan, kansainvälisen liike-elämän
+solmukohdassa, josta lähtee junia joka minuutti ja matkustajia eri
+ilmansuuntiin. Jos hyppäät tuohon junaan, joudut itään. Jos tuohon,
+ehkä länteen tai koilliseen. Suunnan ero voi olla alkupisteessään
+tuskin silmin havaittava. Mutta kulman sivujen jatkuessa voi toinen
+viedä pohjoiselle, toinen eteläiselle pallonpuoliskolle.
+
+Taikka tuntui hänestä joskus kuin hän olisi seisonut tähtäys-asennossa,
+kivääri kädessään. Nostat millimetrin ja ammut kuuhun! Lasket
+millimetrin, ja ammut maahan! Tässä, sinun kohdallasi, on ero niin
+mitättömän pieni. Mutta siellä, kauempana, kilometrin tai parin päässä,
+se saa ihmeitä aikaan.
+
+Kuu oli yli-ilmaisen idealismin, maa karkean materialismin vertauskuva
+hänelle. Hänen elämäntyönsä oli luoti, jonka hän tahtoi lennättää. Jos
+sen mieli sattua maaliin, sen oli noiden kahden äärimmäisyyden väliltä
+kuljettava.
+
+Hän ei olisi mielellään tahtonut tonkia maata, mutta vielä vähemmän
+tuhlata ruutia harakoille.
+
+Johannes oli ollut aina taipuvainen kieltämään kaikki vastakohdat tai
+julistamaan ne ainakin suhteellisiksi mielessään. Mutta olihan tässä
+vastakohta! Oli useampiakin, vaikka ne lopuksi kaikki saman suuren,
+pääasiallisen vastakohdan alle alistuivat.
+
+Oikea vai vasen? Porvari vai sosialisti? Hallitus vai vastustus?
+Evolutsioni vai revolutsioni?
+
+Kenties eivät nekään teoreettisesti ja metafyysillisesti ottaen olleet
+mitään vastakohtia. Mutta käytännössä ne olivat aivan varmaan. Ja
+yksilön, joka joutui niiden eteen, oli lähdettävä jompaakumpaa tietä
+taivaltamaan.
+
+Yhtyiväthän kaikki samansuuntaisetkin viivat äärettömyydessä. Mutta
+oliko hänellä aikaa äärettömyyttä ajatella?
+
+Äärettömyydessä olivat _plus_ ja _minus_ sama. Äärettömyydessä
+lakkasivat kaikki inhimilliset käsitteet. Mutta oliko hänellä varaa
+johtaa niitä niin pitkälle? Eikö hänen ollut ajateltava vain lähintä,
+vain kouraantuntuvinta tulevaisuutta?
+
+Ja silloin hänen oli päätettävä, menisikö hän kotimaahan tultuaan
+porvarilliseen vai sosialistiseen lehteen. Rupeisiko porvarilliseksi
+vai sosialistiseksi kansan-edustajaksi?
+
+Hän tiesi vielä voivansa päästä kummaksikin. Kaikki riippui siitä,
+minnepäin hän purtensa ohjaisi, minkä tuulen hän antaisi viittansa
+liepeitä levittää.
+
+Nuo ajatukset tahtoivat tunkea aina Johanneksen työn lomaan ja häiritä
+sitä.
+
+Silloin hän saattoi istua kauan liikkumattomana kynä kädessään.
+Tuijottaa vain tyhjään ilmaan tai laskea koneellisesti seinäpaperin
+kuvioita. Kunnes hän jälleen huomasi harhapoluille joutuneensa,
+suuttui, rypisti otsansa ja kääntyi päättävästi papereihinsa.
+
+Tämä ensin! Sitten tuo kaikki muu.
+
+»Suomi tulevaisuuden valtiona!»
+
+Jos hänessä ei ollut miestä saamaan tätä valmiiksi, niinkuin hän oli
+luvannut itselleen, ystävilleen ja kustantajalleen, silloin hän
+todellakin oli kurja, luonteeton olento, jonka olikin parasta jäädä
+ikuiseksi työn orjaksi! Oikean, raskaan, vastenmielisen työn, eikä
+sellaisen, josta nauttii ja jota tekee mielellään!
+
+Eikö sitten kaikkea työtä voinut tehdä mielellään?
+
+Ei, ehdottomasti ei! Johannes tunsi henkeään ahdistavan, kun hän
+ajattelikin, että hän olisi pakotettu hautautumaan jonkun suomalaisen
+pikkukaupungin koulun-opettajaksi.
+
+Kuitenkin oli monille kova täytymys sitäkin työtä tehdä. Kenties he
+nauttivat siitä? Kenties he tekivät sitä hyvinkin mielellään?
+
+Mahdollista kyllä, mutta he eivät olisi tehneet taas jotakin muuta
+työtä mielellään. Eivät ehkä suutarin tai räätälin työtä. Eivätkä nämä
+ehkä taas olisi mielellään ajurin tai piharengin tointa harjoittaneet.
+
+Tehtaan työmies taas ei olisi mielellään taipunut ojankaivuun. Ja
+hänelle, Johannekselle, oli aina ollut tavallaan ojankaivua
+opettaminen.
+
+Hän oli saanut sitä tehdä kylläksi jo koulupoikana ja nuorena
+ylioppilaana. Hän tiesi, että jos hän siihen jälleen rupeaisi, se olisi
+kaiken hänen sisäisen kehityksensä loppu, hänen henkinen itsemurhansa.
+Parempi palata sittenkin julkisuuden tanterelle. Parempi taistella
+jokaisesta jalansijasta kuin ennen aikojaan ojentaa aseensa ja
+tunnustaa itsensä voitetuksi.
+
+Ja jälleen lähtivät hänen ajatuksensa entisiä latujaan kulkemaan. Ja
+jälleen unohtui kynä käteen ja silmä tyhjää ilmaa tuijottamaan.
+
+Kerran hänen näin istuessaan ja elämänsä lähintä tulevaisuutta
+tuumiessaan koputettiin hiljaa hänen ovelleen.
+
+Trudchen se oli, joka tuli kysymään, oliko tohtorin lampussa öljyä. Hän
+ei ollut muka aamulla muistanut täyttää sitä.
+
+Oli, lampussa oli öljyä. Hänen äitinsä oli nähtävästi aamulla täyttänyt
+sen.
+
+--Minä olen usein niin hajamielinen, selitti Trudchen. En muista
+tavallisimpia käytännöllisiä asioita.
+
+Johannes huomasi heti, että tuo oli tekosyy. Ja hän odotti, mitä
+Trudchenilla olisi hänelle tärkeämpää sanomista.
+
+Tyttö viipyi ovensuussa.
+
+--Onko tohtorilla kovin kiire? hän kysyi.
+
+--Aina, vastasi Johannes, mutta koetti hymyillä niin ystävällisesti
+kuin mahdollista. Kuinka niin?
+
+Trudchen loi silmänsä alas.
+
+--Minulla olisi ollut tohtorille vähän asiaa, virkahti hän.
+
+Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön
+murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa.
+
+Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen
+hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia.
+
+Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin.
+
+--Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän.
+
+Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa.
+Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne
+tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä.
+
+Tyttö istui koneellisesti.
+
+Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti
+pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen.
+
+--Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan.
+
+Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin.
+Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että
+Trudchen itki.
+
+--Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei
+pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään...
+
+Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi
+kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen.
+
+Johannes tempasi kätensä pois nopeasti.
+
+--Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on?
+
+Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä
+hänen jalkoihinsa ja huusi:
+
+--Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen!
+
+Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa.
+
+Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi
+päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli
+estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli
+Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan.
+
+Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja
+häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta:
+
+--Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea!
+
+Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle.
+
+Vihdoin hän sanoi aivan koruttomasti:
+
+--Eikö Trudchen tahtoisi nousta ylös? Äiti voi tulla.
+
+Trudchen loi lyhyen silmäyksen häneen.
+
+--Äiti ei ole kotona, sanoi hän. Minä olen yksin. Minä olen aivan yksin
+maailmassa!
+
+Painoi poskensa Johanneksen polvea vastaan ja rupesi jälleen
+nyyhkyttämään.
+
+Nyt loppui Johanneksen kärsivällisyys.
+
+--Trudchenin täytyy heti nousta, sanoi hän päättävästi. Kuuleeko
+Trudchen? Nyt heti, aivan heti! Eihän tämä käy päinsä.
+
+Ellei Trudchen heti nousisi, hän uhkasi kertoa äidille asian. Eikä
+Trudchen enää koskaan saisi tulla hänen huoneesensa.
+
+Itse hän ei päässyt nousemaan. Kun hän yritti, hän tunsi tytön
+käsivarsien kietoutuvan lujasti ympärilleen ja painavan häntä takaisin
+istumaan. Ja hän kuuli korvissaan vain sanat:
+
+--Ei kukaan ymmärrä minua, ei kukaan! Eikä kukaan tahdo minua ymmärtää.
+
+Nyt oli Johannes vielä äskeistä pahemmassa pinteessä. Hän päätti
+tyynesti odottaa kohtaloaan.
+
+--Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan.
+
+Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä.
+
+Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria
+kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan
+kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan,
+ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi.
+
+Johannes istui liikkumattomana.
+
+Oikeastaan hän oli sangen äkäinen tästä yhtä naurettavasta kuin
+kiusallisesta tuokiotilasta. Tyttö oli joko hysteerinen tai häneen
+hullusti rakastunut! Taikka oli se tuollaista ylimalkaista nuoruuden
+tunteellisuutta vain, joka tuli alkavan naisijän mukana...
+
+Trudchenilla ei ollut isää. Eikä hänen äitinsä ollut varmaankaan kyllin
+kehittynyt häntä ymmärtääkseen. Mikä äiti sitäpaitsi ymmärsi tyttäriään
+tuossa ijässä? Ja mikä isä poikiaan?
+
+Tämä ajatus saattoi Johanneksen jo tyttöä kohtaan isosti
+sovinnollisemmaksi.
+
+Ehkä Trudchen etsikin hänestä vain isää? Mutta isää itselleenkö vai
+tulevalle lapselleen? Siinä kysymys. Tuollainen nuori naissielu saattoi
+olla niin herkkä ja monisäikeinen kudos, että oli suorastaan synti sitä
+karkealla kädellä koskettaa.
+
+Johannes tyyntyi pian kokonaan.
+
+Olihan Trudchen lapsi, aivan lapsi. Ja itkihän se tuossa kuin lapsi
+hänen polvillaan. Ja valitti, että hänen oli niin vaikea olla ja ettei
+kukaan häntä ymmärtänyt.
+
+Ikäänkuin yksin hänen olisi ollut vaikea! Ikäänkuin vain hän olisi
+ollut orpo maailmassa!
+
+Olihan Johanneksenkin. Tiesikö hänkään, mitä hän teki? Tajusiko
+häntäkään kukaan? Ymmärsikö hän edes itse itseään?
+
+Kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunto virtaili hänen olentoonsa tuosta
+nuoresta, lämpimästä naisruumiista, noista pehmeistä käsivarsista ja
+tuosta nyyhkyttävästä, neitseellisestä povesta, joka niin avuttomana
+hänen polviaan vasten pusertui.
+
+Hänen oli mahdoton olla äkäinen enää. Hän tunsi itsensä nyt vain
+sisällisesti kauniiksi, jaloksi ja isälliseksi.
+
+Hän laski jälleen pois sikarinsa ja rupesi hiljaa, rauhoittavasti tytön
+suortuvia hivelemään. Samalla kumpusivat kuin itsestään sanat, tyynet,
+ystävälliset, vieraskieliset sanat hänen huulilleen.
+
+Trudchen ei saanut luulla, että hän vain oli onneton. Oli niin paljon
+yhtä orpoja ja yksinäisiä. Täytyi vain talttua, vain hillitä itsensä.
+Kaikki olivat astuneet yhtä suurilla vaatimuksilla elämään, mutta
+kaikkien vaatimukset eivät tulleet samassa määrin täytetyiksi.
+
+Hän julisti kohtaloon alistumisen oppia, hän, joka aina oli pitänyt
+suurimpana kunnianaan uhmata jumalia!
+
+Johannes huomasi senkin, mutta hän ei siitä välittänyt. Miks'ei hän
+voisi kerran näinkin ajatella? Kenties olisi hänenkin pakko pian
+nöyrtyä ja kohtaloonsa alistua? Tinkiä liian suurista vaatimuksistaan?
+Luopua liian suurista unelmistaan? Kenties hän ei saisikaan ikinä
+valmiiksi suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona»?
+
+Tuo epäily teki nöyräksi hänet. Mutta samassa tunsi hän myös kymmeniä
+vuosia vanhenneensa. Hänhän puhui kuin vanha ukko. Mutta täytyihän
+hänenkin kerran vanheta, eihän hänkään voinut vaatia ikuista nuoruutta
+itselleen.
+
+Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman
+katkeruutta.
+
+Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin
+minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka
+pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan.
+
+--Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän.
+
+Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan.
+
+Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja
+koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli
+olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä
+teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia,
+jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä,
+joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä
+menestyksellä suoriutuvansa.
+
+Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote
+höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä
+Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän.
+
+Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut
+hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa
+haihduttanut.
+
+He istuivat kauan pimeässä äänettöminä.
+
+Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla
+myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut.
+
+Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle.
+
+Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi
+heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen
+illalla kosinut häntä.
+
+Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta
+hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi
+hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään.
+
+--Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää
+kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria.
+
+--Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta?
+
+--Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä
+en tiedä itse.
+
+Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin
+puoleen.
+
+Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin.
+
+Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan
+itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja
+kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän
+edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan.
+
+--Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti.
+
+Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen.
+
+--Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen?
+
+Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana
+häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin
+Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo
+Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti
+tutkia hänen tunteitaan?
+
+Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä
+gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti:
+
+--Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen
+kanssaan onnelliseksi.
+
+Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle.
+
+--Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten.
+
+Hän poistui äänettömästi.
+
+Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen
+ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki
+alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa
+ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään
+tummennut ja supistunut.
+
+Hän nousi kävelemään.
+
+Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari
+kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo
+vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko
+mysteria?
+
+Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa,
+ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti
+ensimmäinen jokapäiväinen leipä.
+
+Trudchenin ja hänen äitinsä tasolla kuului siihen tietysti ennen
+kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin
+hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät,
+ystävälliset kylänmiehet.
+
+Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja
+lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä
+saanutkaan olla enää mitään valittamista.
+
+Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen.
+
+Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän.
+
+Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään,
+porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä
+etsintäänsä.
+
+Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta
+mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista?
+
+»Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän
+äänen korvissaan.
+
+Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta.
+Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä.
+
+Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja
+tulevien sukupolvien hyväksi.
+
+Johannes istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Mutta heti Trudchenin mentyä tuli Topi Huotari. Johannes tunsi heti
+hänen korkean, kantavan bassoäänensä eteisestä.
+
+Oliko tohtori kotona? »Kyllä», kuului Trudchen vastaavan hiljaisesti.
+Ja voi hyvin? Ja missä huoneessa hän asui? »Ei, ei siitä ovesta.»
+
+Topi tuli sisälle lakki päässä, palttoo yllään, ja nähtävästi hiukan
+liikutettuna.
+
+--Päivää, sanoi hän leveästi. Olipa tänne matkaa! Hyvä, että tapasin
+sinut.
+
+Johannes nousi kättelemään.
+
+--Päivää, päivää, sanoi hän. Olethan vielä Berlinissä.
+
+Se ei soinnahtanut erittäin ystävälliseltä. Mutta Topi oli liian
+toimessaan huomatakseen mitään.
+
+--Olen, vastasi hän painokkaasti. Mutta tiedätkö mistä syystä minä
+olen? Luepas tämä sähkösanoma!
+
+Hän kaivoi palttoonsa taskusta rutistuneen paperin ja piti sitä
+Johanneksen silmien edessä.
+
+--Niin, minä näen, että se on sähkösanoma, virkahti Johannes.
+
+--Niin, mutta mitäs siinä seisoo? Lue! Sinun pitää lukea se.
+
+Johannes luki:
+
+»Kaikki hyvin. Odottakaa Berlinissä! Vuorineuvos saapuu jonkun päivän
+päästä sinne.»
+
+Alla nimi, jota Johannes ei tuntenut. Hän ojensi paperin takaisin
+omistajalle.
+
+--Mikä vuorineuvos? kysyi hän.
+
+Topi katsoi häneen voitonriemuisesti.
+
+--Vuorineuvos, vuorineuvos Rabbing luonnollisesti, sanoi hän. Minun
+tuleva esimieheni! Hän saapuu Berliniin. Hän tahtoi tavata minua.
+
+Johannes synkistyi.
+
+Vuorineuvos Rabbingin nimi vaikutti aina kiusallisesti häneen.
+Vuorineuvos Rabbing oli aikojen kuluessa muodostunut hänelle kaiken
+pahan esikuvaksi.
+
+--Mitä se merkitsee? kysyi hän sentähden kylmästi, Topin iloon millään
+muotoa osaa ottamatta.
+
+--Se merkitsee, että minä tästä päivästä saakka olen hänen
+palveluksessaan, selitti Topi. Että minun ehtoni ovat hyväksytyt! Että
+minulla on nyt tuhat markkaa kuukaudessa!
+
+--Se on paljon, vastasi Johannes kuivakiskoisesti. Enkä minä kuitenkaan
+katso voivani sinua hyvällä omallatunnolla onnitella.
+
+--Kuinka niin?
+
+Topi katsoi ällistyneenä häneen.
+
+Johannes mietti. Sanoisiko hän tuolle, joka näytti niin vilpittömästi
+iloitsevan onnestaan, mikä mies vuorineuvos Rabbing oli? Kuinka tämä
+istui kuin sammakko koko Suomen liike-elämän päällä? Ehkäisi kaikki,
+tukehdutti kaikki, teki tyhjäksi kaikki uudet alotteet ja kukisti
+kaikki kilpailevat nuoret yritykset!
+
+--Kuinka niin? tiuvasi Topi. Miksi et voi muka onnitella?
+
+Kertoisiko tuolle, ajatteli Johannes, mitä vuorineuvos Rabbingista myös
+liikemiesten omissa piireissä ajateltiin, vaikka kukaan ei rohjennut
+julki lausua sitä? Kuinka vuorineuvos oli kohdellut aikoinaan hänen
+isäänsä, kuinka satoja muita, ja mitä hänen omat apulaisensa hänestä
+ajattelivat?
+
+Eihän voinut saada pahempaa isäntää. Olihan se sama kuin joutua pirun
+palvelukseen.
+
+--Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan.
+
+--»Viitsit»? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa?
+
+--Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes.
+
+Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä
+asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä
+oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä,
+oman liikkeensä toimitusjohtaja.
+
+--Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei
+minun työhöni paljoa sekaantunut.
+
+Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan
+kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt
+mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien
+muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään.
+
+--Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi.
+
+--Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet
+hänen kanssaan tekemisiin.
+
+Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen
+välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se
+näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen.
+
+Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi
+mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki
+sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen.
+Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan.
+
+--Nyt tuomitset sinä väärin vuorineuvosta, lausui Topi.
+
+Jos Johannes tahtoi yleispätevästi asioita arvostella, sanoi hän,
+täytyi hänen myöntää, että harva oli tehnyt niin paljon alammaistensa
+hyväksi kuin juuri vuorineuvos Rabbing. Topi oli käynyt eräillä hänen
+tehtaillaan. Missään ei työväellä ollut mukavampia ja terveellisempiä
+asuntoja, laajempia lukusaleja eikä paremmin varustettuja kirjastoja.
+
+--Rabbingin työmiehet voivat kuin prinssit, väitti hän. Siihen koulut,
+siihen kokoushuoneet.
+
+--Minä tiedän, katkaisi Johannes. Sinä voisit lisätä vielä: siihen
+henkivakuutukset, siihen palovakuutukset, siihen tapaturma-vakuutukset,
+säästökassat, hautaus- ja sairasapu-rahastot.
+
+Tuo oli kyllä tunnettua. Ja niihin viitattiinkin Suomessa aina, kun oli
+kysymys kapitalistisen järjestelmän kiittämisestä ja sosialismin
+saattamisesta huonoon huutoon. Katsokaa vuorineuvos Rabbingia!
+sanottiin. Siinä on malli-isäntä! Siinä on isännän ja työväen väli
+mallikelpoisesti järjestetty!
+
+--Eikö olekin sitten? hymyili Topi, mielestään jo kokonaan
+voitonpuolella. Mutta sinä nyt olet sosialisti. Ethän sinä tietysti
+tahdo tunnustaa olevan ketään kunnon kapitalistia.
+
+Kyllä, sen tahtoi Johannes kyllä tunnustaa. Kapitalistien joukossa
+saattoi olla hyvinkin monta kunnon ihmistä, yhtä paljon ja ehkä enemmän
+kuin itse sosialistien. Mutta vuorineuvos Rabbing ei ollut mikään
+kunnon ihminen. Ja jos se tuli väärän järjestelmän lisäksi...
+
+--Sinulla on omat ennakkoluulosi, väitti Topi. Vuorineuvos Rabbing on
+tietysti mies kuin useimmat muutkin liikemiehet, ainoastaan hiukan
+heitä etevämpi.
+
+Tietysti hän ajoi omaa etuaan. Mutta kuka ei tässä maailmassa tehnyt
+sitä? Tietysti hän käytti muita hyväkseen. Mutta eivätkö muutkin
+hänestä hyötyneet?
+
+Topi ainakin hyötyi tuhat markkaa kuussa. Ja sillä hinnalla hän
+puolestaan lupasi toistaiseksi olla kenen käytettävänä tahansa.
+
+--Jos vuorineuvos Rabbing on roisto, sanoi hän, hän ainakin maksaa
+hyvin kanssarikollisilleen!
+
+Sitä eivät kaikki roistot tehneet. Ja se oli hänen mielestään jo isosti
+lieventävä asianhaara.
+
+Johannes ei viitsinyt väitellä enää. Menköön toinen, mihin meni!
+Itsepähän sai Topi vastata kohtalostaan. Ja ehkäpä hän tulisi hyvinkin
+onnelliseksi vuorineuvos Rabbingin palveluksessa.
+
+Johannesta kadutti jo, että hän oli ollenkaan sanonut mitään.
+
+Eihän hän voinut vaatia, että Topi ymmärtäisi häntä ja hänen ääretöntä
+vastenmielisyyttään pelkkää vuorineuvos Rabbingin nimeä ja käsitettä
+kohtaan. Olihan tuolla tunteella niin syvät ja erikoiset juuret
+hänessä.
+
+Mutta koska hän kerran oli jotakin sanonut, hän tahtoi myös keskittää
+johonkin ponteen sanottavansa.
+
+--Tähän asti sinä olet ollut herra, lausui hän. Nyt sinusta tulee orja,
+rahan orja.
+
+--Parempi sekin kuin työn orja, väitti Topi. Sillä se minä olen ollut
+näinä vuosina. Herra, sanot sinä? Mitä sillä tarkoitat?
+
+--Tarkoitan, että olet ollut vapaa mies.
+
+--Kaunis vapaus! Vapaampi minusta nyt tulee. Vähemmän työtä ja enemmän
+palkkaa!
+
+Eikö se ollut myöskin sosialismin oikea resepti? nauroi Topi.
+
+Johannes ei vastannut. Hän kulki edestakaisin lattialla pehmeissä
+huopatossuissaan ja mietti otsa rypyssä. Topin sanat olivat häneen
+läheltä koskettaneet.
+
+Vapaus? ajatteli hän.
+
+Mikä oli vapaus? Ja kuka oli vapaa lopullisesti? Hänkö, joka tässä
+marssi ja tuumi joka hetki työtään ja toimeentuloaan? Vai tuoko, jolla
+oli toimeentulo ja jonka palkka oli vain nousemassa?
+
+No niin, Topi oli rahan orja. Mutta ehkä Topi lopullisesti oli paljon
+vapaampi häntä itseään.
+
+Hänellähän ei ollut lepoa koskaan. Hänellähän ei ollut lomaa
+milloinkaan. Hänellähän oli aina paha omatunto, jos häneltä oli
+päiväkin, jos puolikin päivää hukkaan kulunut. Hänhän orja oli, työn
+orja.
+
+Mitä se auttoi, että hän teki työtä mielellään? Työ vallitsi häntä, työ
+vaati jokaisen päivän, jokaisen hetken häneltä. Työhän vasta
+hirmuvaltias oli. Paljon pahempi isäntä kuin mikään raharuhtinas.
+
+Raha on vapautta, ajatteli hän.
+
+Mutta jos hänellä olisi rahaa, voisiko hän sittenkään olla työtä
+tekemättä? Tuskin. Hän oli jo liiaksi tottunut siihen. Työn intohimo
+asui hänessä. Voisiko hän koskaan elämässään voittaa sitä?
+
+Olisi hyvin mukavaa voida joskus laiskotellakin, ajatteli hän.
+
+Lapsena hän oli voinut sitä ja vielä koulun alaluokillakin. Mutta
+sitten oli tullut eteen ankara välttämättömyys. Työn pakko se oli
+ollut. Johtunut toimeentulon kysymyksestä.
+
+Siis hän ei ollut suinkaan vapaaehtoisesti ruvennut työtä tekemään?
+Työnhalu ei siis ollut suinkaan mitään hänelle ominaista,
+myötäsyntynyttä? Hänen oli ollut vain pakko tehdä työtä enemmän kuin
+monen muun ja hän oli tehnyt. Ja kuvitellut tekevänsä sitä mielellään!
+
+Ei, työtä ei kukaan tehnyt mielellään. Jos joku sanoi niin, hän
+valehteli tai hän ei ollut syvemmin asiaa ajatellut. Kaikki tahtoivat
+vähemmän työtä ja enemmän palkkaa. Hän itse, kuten Topi ja kuten niin
+monet miljoonat maailmassa.
+
+Ja hän oli koettanut tehdä uskonnon siitä! Mikä hulluus! Mikä henkinen
+sokeus!
+
+Mutta niinhän ihmiset yleensä tekivät. Käänsivät pahan hyväksi,
+virheensä ansioiksi. Muodostivat mielipiteensä sen mukaan kuin
+käytännöllinen pakko vaati heitä muodostamaan. Ja olisivat kuitenkin
+olleet valmiit vannomaan, että he tekivät sen aivan vapaasti ja
+luonnollisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta.
+
+Ihmisillä on sellaiset mielipiteet kuin heillä on varaa pitää, ajatteli
+Johannes.
+
+Hänellä oli tällaiset mielipiteet, siksi että hän oli syntynyt
+keskiluokasta. Jos hän olisi ollut yläluokan lapsi, hänellä olisi ollut
+yläluokan katsantotapa. Jos alaluokan lapsi, arvattavasti alaluokan
+vaistot ja maailmankatsomuskin.
+
+Nähtävästi hän juuri siksi, että hän itse oli keskiluokan lapsi, koetti
+yhdistää niitä molempia.
+
+Hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän oli ollut poika-ijästään
+saakka pakotettu itse leipänsä ansaitsemaan. Se oli tehnyt hänestä
+sosialistin.
+
+Mutta hän ei voinut kuulua sosialistisen puolueen äärimmäiseen
+vasemmistoon, siihen, joka vaati aseihin tartuttavaksi. Miksi ei? Siksi
+että hän ei ollut syntynyt samassa yhteiskunta-asemassa kuin he eikä
+kestänyt samoja elämänkohtaloita.
+
+Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se
+olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin
+liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä
+määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä
+ja elämänkohtalonsa.
+
+Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä
+synnyttänyt.
+
+Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut
+pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti
+ollenkaan?
+
+Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt.
+
+Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita
+vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut
+naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä
+toisin ajattelemaan?
+
+Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän _täytyi_ niin ajatella...
+
+Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen
+omaa kohtaansa selittämään.
+
+--Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin,
+mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta.
+
+Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut
+hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen
+ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset
+vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen.
+
+Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet
+huomiota.
+
+Nyt oli vuorineuvos Rabbingilla toinen samantapainen, vanhempi ja
+vakavaraisempi liike, jolle tämä uusi yritys tuotti suurta vauriota.
+Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että hän tahtoi tappaa sen? Ja
+kiinnittää palvelukseensa toisen liikkeen toimitusjohtajan?
+
+--Mutta edeltäjäsi virassa? kysyi Johannes. Minne hän on joutunut?
+
+--Tietysti erotettu, vastasi Topi, aivan kuin se olisi ollut itsestään
+selvin asia maailmassa. Eikä hänestä vahinkoa ollutkaan.
+
+Hän oli ollut jo vanha. Ja hän oli hoitanut liikettä liian
+vanhan-aikaisten periaatteiden mukaisesti.
+
+--Ja tuota pidät sinä luonnollisena? hymähti Johannes katkerasti.
+
+Hän muisti isäänsä. Samoin oli tälle käynyt. Toinen nuorempi,
+uuden-aikaisempi oli tunkenut hänet tieltään.
+
+--Se on liikemoraalia, vastasi Topi.
+
+Johannes nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.
+
+--Niinpä tiedät, kun itse tulet vanhaksi...
+
+Topi ei antanut hänen lopettaa lausettaan.
+
+--Se on sen-aikainen murhe, lausui hän iloisesti. Nyt minä olen
+onnellinen mies ja nautin onnestani.
+
+Hän oli huomannut jo viime talvena eräistä vihjauksista, että hänellä
+olisi valmis paikka Rabbingin liikkeessä. Varmuuden hän oli hankkinut
+siitä kuitenkin vasta vähää ennen ulkomaa-matkaansa.
+
+--Kuinka? kysyi Johannes. Etkö kertonut toissapäivänä minulle
+matkustavasi oman yhtiösi, _entisen_ yhtiösi rahoilla?
+
+--Kyllä, vastasi Topi luonnollisesti.
+
+--Ja sinä tiesit jo silloin, että tulisit siitä pian luopumaan?
+Maksatat heillä vielä opintomatkasi?
+
+--Aivan oikein. Välikirjani menee umpeen vasta syyskuussa.
+
+--Mutta sehän on...
+
+Petollista! aikoi Johannes sanoa.
+
+--Se on liikemoraalia, hymyili Topi.
+
+Miksi he olivat niin hulluja, että maksoivat? Miks'eivät olleet häntä
+välikirjalla pitemmäksi aikaa sitoneet? Taanneet itselleen hänen
+työtään ja ammattikokemustaan ainakin muutamiksi vuosiksi eteenpäin,
+ennen kuin matkarahan antoivat.
+
+--Mutta kaikissa tapauksissa...
+
+Johannes ei ymmärtänyt eikä tahtonut ymmärtää sellaista menettelyä.
+Topi, jota hän oli aina niin kunnon miehenä pitänyt! Mutta se mahtoi
+olla liikemoraalia.
+
+Oli niin paljon moraaleja maailmassa. Oli yksityistä, oli valtiollista,
+oli orjamoraalia, oli herramoraalia, ja jumala ties mitä! Ehkäpä Topin
+oli yhtä hyvää kuin jonkun muunkin. Kuka oli tuntojen tuomari? Ja missä
+oli ylin tuomio-istuin?
+
+Yhden asian hän kuitenkin tahtoi vielä kysyä ystävältään.
+
+--Sinä siis kuulut jo nyt tavallasi vuorineuvos Rabbingin palvelukseen?
+
+--Kyllä, tavallani, vastasi Topi. Tämän sähkösanoman jälkeen.
+
+Se oli liikkeen johtokunnan puheenjohtajalta. Eräs noita bulvaaneja,
+joita vuorineuvos Rabbingilla aina oli, milloin hän ei tahtonut itse
+näkyä! Hänen kanssaan Topi olikin ollut vain tekemisissä, ensin
+suullisesti siellä kotimaassa, sitten kirjeellisesti täältä ulkomailta
+pitäen.
+
+Oikeastaan oli asia jo Topin Sveitsissä ollessa tullut päätetyksi
+heidän kesken. Oli vain kysymys enää eräistä ylimääräisistä
+palkkaeduista, joita Topi voimansa tunnossa oli vaatinut itselleen.
+Johtokunta oli ne jo periaatteessa hyväksynyt, mutta asia oli vielä
+alistettu vuorineuvos Rabbingin harkinnan alaiseksi.
+
+Nyt oli tämäkin sen siis lopullisesti hyväksynyt. Ja nyt oli Topi
+tapaava hänet täällä Berlinissä, jonne vuorineuvos oli saapuva
+matkaltaan Lontoosta ja Parisista.
+
+--Se mies on aina matkoilla, selitti Topi. Ja kuitenkin, kun häntä
+tarvitaan, hän on aina kotimaassa. Hän on kaikkialla! Kuin jumala,
+näkymätön ja jokapaikassa läsnä-oleva.
+
+--Niin, myönsi Johannes. Paha on kaikkialla läsnä-oleva.
+
+Mutta hän ei ollut vielä saanut tehneeksi kysymystään, joka mietitytti
+häntä.
+
+--Sinä kuulut siis vuorineuvos Rabbingin palvelukseen, sanoi hän, ja
+aiot kuitenkin vielä ensi syyskuuhun saakka kantaa palkan entiseltä
+yhtiöltäsi?
+
+--Tietysti. Välikirjan mukaan.
+
+--Mutta jos he saavat tietää sinun salahommistasi?
+
+--Tietysti ne saavat tietää, hymyili Topi. Yhtiökokous on nyt keväällä
+ja asia tulee sanomalehtiin.
+
+--Mitä he silloin sanovat? Entisen yhtiösi johtokunta nimittäin?
+
+--Se on heidän asiansa, virkkoi Topi verrattomalla ylemmyydellä.
+
+--Eivätkö he heti erota sinua? Eiväthän he voi sallia, että sinä
+kilpailevan liikkeen tulevana johtajana toimit heidän liikkeessään.
+
+Topi hymyili tyytyväisesti.
+
+--Jos he sen tekevät, sanoi hän, minä haastatan heidät oikeuteen
+välikirjan rikkomisesta. Voinpa vielä vaatia vahingonkorvaustakin.
+
+--Vahingonkorvausta? Mistä?
+
+--Tietysti hukkaan menneestä oppi-ajasta, nauroi hän. Sillä onhan oloni
+tuossa entisessä liikkeessä ollut kuin oppi-aika minulle.
+
+Se oli ollut hänen kokeilukenttänsä, hänen ponnahdinlautansa. Ilman
+sitä hän ei olisi koskaan kiivennyt näin korkealle.
+
+--He maksavat viulut, sanoi Topi. Ja minä soitan.
+
+Tuo oli Johanneksen mielestä jo niin nerokasta, että hänenkin täytyi
+nauruun purskahtaa.
+
+--Ja vuorineuvos Rabbing soittaa sinulla, sanoi hän. Onneksi olkoon!
+Nyt voin minä sinua _hyvällä_ omallatunnolla onnitella.
+
+--Soittaa parhaiten, joka viimeksi soittaa, mutisi Topi.
+
+Muuten hän ei ollut tullut väittelemään Johanneksen kanssa, sanoi hän.
+Hän oli tullut hakemaan Johannesta ulos. Sillä oli Johanneksella kuinka
+kiire tahansa olevinaan, tämä ilta hänen kuitenkin täytyi uhrata
+ystävälleen.
+
+--Minä tahdon istua ja iloita, selitti Topi. Ja minä tahdon maksaa!
+
+Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän.
+Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän
+kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut
+siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt
+Johannesta hakemaan.
+
+--Sinun _pitää_ tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran.
+kymmenessä vuodessa. Enkä minä vielä liian hutikassa ole.
+
+Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan.
+
+--Keitä he ovat? kysyi Johannes.
+
+--Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias
+Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja
+kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän
+kanssaan toimeen tulet.
+
+Heidänkin oli ollut tarkoitus matkustaa oikeastaan jo eilen. Mutta
+heillekin oli tullut joku sähkötieto, joka oli heidät tänne pidättänyt.
+
+Johannes katsoi kelloaan. Alkoikin lähestyä hänen tavallinen
+illallis-aikansa.
+
+--Minä tulen, sanoi hän. Mutta en pitkäksi aikaa.
+
+--Niin pitkäksi kuin puhumista piisaa, nauroi Topi hyvillä mielin.
+Olitpa kerrankin oikea toveri! Tule, ja minä vakuutan, että saat nähdä
+onnellisen miehen minussa.
+
+--Sitä en epäile, vastasi Johannes. Mutta muista, että jumalat ovat
+kateellisia. Ottavat toisella kädellä, mitä antavat toisella...
+
+--Ja minä pidän näillä molemmilla, keskeytti Topi. Mennään nyt!
+
+He menivät. Topi oli tullut automobiililla, joka vartoi oven edessä.
+
+Johannes nuhteli häntä kevytmielisestä rahan tuhlauksesta.
+
+--Kerran elämässä, kerran elämässä! huusi Topi. Istu alas!
+Victoria-kahvilaan!
+
+Ettei hän vain joisi itseään juovuksiin, ajatteli Johannes. Ilo tekee
+hulluksi ihmisen. Murhe pitää miehensä jo paljon paremmin jaloillaan.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Kahvila oli täpötäynnä väkeä. Tuolien ja pöytien lomitse pujottelemalla
+he vihdoin löysivät sen sohvankulman, missä Topi Huotarin toverit
+istuivat.
+
+Nämä osoittivat innokkaasti iloaan hänen tulonsa johdosta.
+
+--Kauanpa viivyit, lausui Oikarinen, pieni, vilkas karjalainen, joka
+häikäilemättä puhui omaa murrettaan. Mie jo pelkäsin, ettet tulisikaan.
+
+Johannes oli pysähtynyt hiukan taemma. Topi tahtoi esittää hänet
+Oikariselle.
+
+--Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes.
+
+Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen
+ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa.
+
+Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen.
+
+--Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta
+paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan
+toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja...
+
+Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut
+kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka
+oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut
+valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä?
+
+Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään.
+
+--Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin.
+Tärkeiden asioiden vuoksi.
+
+Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin.
+
+Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko
+saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä
+museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat!
+
+--Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä
+Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä.
+
+Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän
+rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta,
+mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan.
+
+--Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan,
+kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se
+onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve!
+
+Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen.
+
+--Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve!
+
+Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että
+ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin
+maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään.
+
+--Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin
+toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin
+matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä
+sähkösanoma.
+
+Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä.
+
+Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen
+katseesensa.
+
+--Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli
+Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit!
+Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi.
+
+Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin.
+Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa.
+
+--Miullahan ne tärkeät asiat on, selitti Oikarinen. Mitäs tällä
+Muttilalla! Vähän vain tyttöjä katselee, hihihi...
+
+Kuvanveistäjän ammatti oli hänen mielestään aivan erikoisen edullinen
+sitä tarkoitusta varten. Tarvitsee muka mallia, vie kotiinsa, riisuu
+alastomaksi. Eikä kenelläkään ole mitään muistuttamista.
+
+--Siinä sen tärkeät asiat on, hihitti Oikarinen. Jos en mie ois
+ahväärimies, mie rupeisin kuvanveistäjäksi. Kippis!
+
+Muttila katsoi filosofisesti lasiinsa.
+
+--Sie et vain saisi ketään atelieriisi, virkahti hän. Ja mitä tärkeihin
+asioihin tulee, niin perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
+
+Johannes olisi tahtonut syödä, mutta toisilla ei ollut nälkä vielä.
+Hänen sallittiin kuitenkin tilata pari voileipää. Toiset tahtoivat
+syödä vasta myöhemmin ja jossakin oikeassa ruokaravintolassa, mutta
+sitä ennen he tahtoivat käydä vielä varieteessa.
+
+--Mie tahdon nähdä naisia, selitti Oikarinen. Ja mie tahdon syödä
+naisten kanssa illallista. Ja tohtorin täytyy tulla mukaan. Mie maksan.
+
+Tämä Huotari oli maksanut tähän asti, lisäsi hän. Nyt oli hänen
+vuoronsa. Ja oli hänelläkin syynsä siihen, sillä tuotti tämä
+sähkösanoma hänellekin tuhansia.
+
+Johannes meni mukana tahdottomasti. Tällainen seura oli suorastaan lepo
+hänen viime aikoina hyvinkin ärtyneille hermoilleen.
+
+He pistäytyivät varieteehen. Oikarinen sai nähdä naisia. Lähellä oli
+pieni »musiikkisalonki», joka oli tätä tarkoitusta varten sangen
+taitavasti järjestetty. Ne, jotka tahtoivat kuulla musiikkia ja nähdä
+esityksiä, voivat istua aivan rauhallisesti salongissa. Ne taas, jotka
+välittivät vähemmän taiteesta kuin taiteilijattarista itsestään,
+pääsivät eräästä sivuovesta suorastaan yksityishuoneisiin.
+
+Ovenvartija vilkasi tottuneella silmällä heihin ja ohjasi heidät heti
+jälkimmäistä tietä sisälle.
+
+Huoneet olivat pieniä, paksuilla oviverhoilla ja pehmeillä leposohvilla
+varustettuja. Jostakin kuului lasien kilinää ja naurunkikatusta. He
+valitsivat suurimman ja tilavimman niistä.
+
+--Mie en riisu päältäni, sanoi Oikarinen. On sitten vapaampi lähtemään.
+
+Viisas mies tuo, ajatteli Johannes. Ei vanhaa nenästä vedetä.
+
+Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä
+herrat suvaitsivat.
+
+Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen.
+
+--Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria.
+Sano, että tuopi pullon miestä päälle!
+
+Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen.
+
+--Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi.
+
+--Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen. Tyttö miestä päälle.
+
+Hän itse selitti tahtovansa »ruuna riiman».
+
+Se oli eräs hänen seisovista sukkeluuksistaan. »Pruna prima», se oli
+primadonna tai primaballerina.
+
+Muttila tulkitsi Oikarisen tahdon emännälle. Tämä nyykäytti päätään
+hyväksyvästi.
+
+--Sikari, sanoi Oikarinen, tarjoten kotelostaan Johannekselle. Eivät
+sitten ainakaan suuhun lennä.
+
+--Jaa, ketkä?
+
+--Nuopahan herhiläiset, hymyili Oikarinen, puraisten sikarinsa ja
+syläisten pään suustaan. Vieläkös se tohtori muistaa? Näinhän sitä
+myökin ennen aikoinaan.
+
+Johannes muisti kyllä. Oikarinen oli ollut hänen suuri opettajansa
+elämän taidossa. Tuokiotila oli sama kuin niin usein heidän yhteisellä
+Egyptinmatkallaan. Se ero ainoastaan, että tällä kertaa oli Muttila
+pikenttinä.
+
+Pullot tulivat ja tytöt niiden mukana. Oikarinen otti heti yhden
+kummallekin polvelleen.. Tytöt ymmärsivät, kuka päähenkilö oli, ja
+kohdistivat häneen kaiken huomionsa. Taputtivat häntä leuan alle ja
+sallivat hänen rohkeita hyväilyjään.
+
+Toiset kaksi hän oli määrännyt Johanneksen ja Topi Huotarin
+hoidettaviksi.
+
+Johannes esiintyi englantilaisena eikä ollut muuta kieltä
+ymmärtävinään. Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille
+saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden
+ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta.
+
+Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja
+jalkakurtiisilla.
+
+Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä.
+Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan. Mutta muuten hän oli
+aivan mainio kavaljeeri.
+
+--Nää on minun tyttöjäni, selitti Oikarinen, minun ottotyttöjäni. Sano
+niille, Muttila, että mie tykkään paljon heistä.
+
+Muttila teki työtä käskettyä. Ja tytöt ilmaisivat äänekkäästi
+ihastustaan.
+
+--Hyvä setä, hyvä setä, he sanoivat ja tahtoivat kilvan tarjota hänelle
+sulojaan. Hyi, setää! Mitä setä tekee?
+
+Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään.
+
+--Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin.
+
+Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä.
+
+--Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että
+mie annan viismarkkasen emännälle.
+
+Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille,
+tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle. Tuossa
+saalis, näyttivät he ajattelevan. Tuossa kukko, joka vielä ennen
+aamunkoittoa munii kultaisia munia meille.
+
+Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa
+kuulustelematta.
+
+--En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi
+tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän
+pommeria.
+
+Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa.
+Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä.
+
+--Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen
+puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet
+tohtorin kanssa?
+
+--Ollaan vieläkin, hymyili Johannes.
+
+--Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun
+siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut...
+
+--Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes.
+
+--Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka
+voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella,
+keskinäisellä ymmärryksellä.
+
+--Huonoa ahvääriä, väitti Johannes.
+
+--Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman
+ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään
+hyväntahtoisesti siristäen.
+
+--Niin, minäkö? hymähti Johannes. Mihinkäpä minä hyppäisin?
+
+Oikarinen katsoi hetken leikillisen tutkivasti häneen. Sitten kun
+Johannes ei näyttänyt ymmärtävän hänen leikkiään, vetäisi hänkin suunsa
+vakavaksi.
+
+--Ka niin, mitäpä niistä, hän sanoi. Puhuivat vain siellä
+Helsingissä...
+
+--Mitä puhuivat? kysyi Johannes.
+
+Oikarinen katsoi varovasti ympärilleen. Ei näyttänyt olevan vaaraa
+Muttilasta eikä Topi Huotarista.
+
+--Että siusta tulisi rokuristi, kuiskasi hän sitten.
+
+--Prokuristi?
+
+Johannes katsoi häneen hämmästyneenä.
+
+--Tai tuota, konttoripäällikkö. Miten minä sanoin? Siihen, siihenpähän
+Rabbingin konttoriin!
+
+--Rabbingin!
+
+Johannes ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa tälle jutulle. Mutta
+hän tahtoi kuulla enemmän.
+
+--Mitähän vuorineuvos minulta! lausui hän sentähden, luoden ikäänkuin
+ujostuneena alas silmäluomensa.
+
+Oikarinen innostui. Se oli noita vuorineuvoksen tavallisia
+neronleimauksia. Tietysti saattoi olla ensi silmäyksellä
+hämmästyttävää, että juuri Johannes...
+
+--Minä itse olen enimmän hämmästynyt, selitti Johannes.
+
+--Sie, veitikka!
+
+Oikarinen löi häntä tuttavallisesti olalle. Aivan kuin olisi tahtonut
+sanoa: peijooni, olet sie aika ahväärimies!
+
+--Paikka on hyvä. Siihen olisi kyllä ollut paljon pyrkijöitä, lisäsi
+hän. Mutta Rabbingilla on aina oma päänsä. Se osaa, se!
+
+--Mikähän neronleimaus tässä nyt sitten on? tiedusti Johannes.
+
+Ka, asia oli aivan selvä, selitti Oikarinen. Johannes oli sosialismin
+merkkimiehiä. Sitäpaitsi sen harvoja oppi-arvoja saavuttaneita
+edustajia. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että Rabbing, joka oli
+samalla tapaa jo monta kiivasta sosialistia kesyttänyt, nyt oli iskenyt
+silmänsä häneen? Johannes oli tohtori, ei sopinut tarjota vähäpätöistä
+paikkaa hänelle.
+
+--Eikä hänen vaalinsa ole hulluimpaan mieheen osunutkaan, lisäsi
+Oikarinen, nyykäyttäen hänelle päätään rohkaisevasti. Kippis! Mie olen
+aina tykännyt paljon siusta.
+
+Johanneksen korvat olivat kuumenneet.
+
+Mikä lemmon juttu tämä oli, joka hänelle näin äkki-arvaamatta ja näin
+oudossa paikassa syötettiin? Tiesivätkö muut siitä? Kuka oli sen pannut
+liikkeelle? Mitä tuon jutun takana piili? Oliko tarkoitus pilkata häntä
+tai tappaa hänet julkisena henkilönä?
+
+Oli asianlaita miten tahansa, sen takana ei voinut piillä mitään hyvää.
+Ja hän päätti itsekseen heti kirjoittaa Helsinkiin ja ottaa selon
+siitä.
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Sinä kuulit sen Helsingissä? Tietävätköhän monet siitä?
+
+--Ka, kuuluu se seisoneen jo sosialistisissa sanomalehdissäkin, selitti
+Oikarinen.
+
+Morjens, ajatteli Johannes. Tuli on silloin pantu kulkemaan, kipinä
+kiertämään. Siis siinä leirissä ainakin minä mahdan olla kuollut mies
+tätä nykyä.
+
+--Vai niin, hän sanoi jyrkästi. Ikävä kyllä, siinä ei ole perää
+vähintäkään.
+
+Oikarinen katsoi epäuskoisesti häneen.
+
+--Sie aiot pysyä sosialistina? virkahti hän keveästi. Ka, ei miulla
+mitään sosialismiakaan vastaan ole. Pahemmat ne on nuo osuuskaupat!
+
+Hän puolestaan ei sekoittanut politiikkaa ahvääreihinsä, kertoi hän.
+Hän möi jokaiselle, joka vain tahtoi ostaa häneltä. Toista oli
+vuorineuvos Rabbingin laita! Hänellä oli aina suuret näköalat, laajat
+tarkoitusperät.
+
+--Mie olenkin vain tällainen kamasaksa, nauroi hän.
+
+Johannes ei vastannut mitään. Kummat ajatukset kiertelivät hänen
+aivoissaan.
+
+Mutta Oikarinen oli jo kyllästynyt tähän paikkaan.
+
+--Myö mennään nyt! sanoi hän. Muttila, hoida sie lasku käsikassastasi.
+
+Tytöt hätääntyivät ja yrittivät yhteisvoimin pidättää häntä. Mutta
+Oikarinen oli järkähtämätön.
+
+--Muttila, virkahti hän, sano niille, että meillä on muita asioita.
+Taikka jos tahtovat välttämättä tavata meitä, niin tulkoot sitten
+huomen-illalla hotelliin.
+
+He pääsivät pois hädin tuskin.
+
+Kadulle tultua sanoi Johannes hyvästit heille. Hän tahtoi mennä kotiin.
+Nyt hän oli yhtä järkähtämätön.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Seuraava päivä oli sunnuntai. Heti Johanneksen tultua aamiaiselta,
+käytiin häntä kutsumassa emännän puolelle, missä Trudchenin kihlajaisia
+vietettiin.
+
+Läsnä oli vain eräitä sukulaisia ja suvun läheisimpiä ystäviä.
+Yksinkertaista, porvarillista väkeä, jonka seurassa Johannes viihtyi
+erinomaisesti. Miehet puhuivat politiikkaa, kotimaista ja ulkomaista.
+Myöskin Suomen kysymystä kosketeltiin ja Johannes sai tehdä
+juurtajaksain siitä selkoa heille.
+
+--Niin, aivan oikein, virkahti eräs kuulijoista, pienen olutpaikan
+isäntä. Tietysti te tahdotte tulla saksalaisiksi. Koko maailman täytyy
+tulla saksalaiseksi.
+
+Se oli esitelmän tulos.
+
+Naiset kuuntelivat päältä ja maiskuttelivat sokerileivoksiaan.
+Trudchen, joka oli yleisen huomion esineenä, kantoi hetken merkityksen
+miellyttävällä arvokkaisuudella. Sama ei oikein tahtonut onnistua hänen
+sulhaselleen. Tämä punastui vähäväliä tuiki tarpeettomasti, ei sanonut
+mitään, siirteli jalkojaan ja kaasi viinilasinsa valkealle
+pöytäliinalle.
+
+Kesken kestiä soi ovikello. Trudchen meni avaamaan ja palasi takaisin
+ilmoittaen, että eräs herra tahtoi tavata tohtoria.
+
+Topi se oli. Johannes ohjasi hänet huoneeseensa.
+
+--No, kuinkas teidän iltanne päättyi? hän kysäisi iloisesti. »Rattoisaa
+mielialaa jatkui pikkutunneille saakka?» kuten se sanomalehdissä
+kuuluu.
+
+Topi oli istunut sohvankulmaan. Hitaasti ja haparoivalla äänellä hän
+sopersi sanan kerrassaan. Niin, oli ollut hauskaa. Muttila oli kaikkien
+hämmästykseksi tarjoutunut viimeiset pirakat maksamaan. Hän oli saanut
+uuden, suuren rintakuvatilauksen nimittäin.
+
+--Nyt ymmärrän minä hänen salaperäisen hymynsä, virkahti Johannes. Kuka
+tilaa häneltä rintakuvan?
+
+--Vuorineuvos Rabbing.
+
+Aina tuo sama nimi! Sehän rupesi olemaan jo liian mystillistä. Oliko
+tuo mies todellakin joka paikassa läsnä-oleva? Liikkuiko hän kuin
+jumalan henki vetten yllä?
+
+--Muttila oli tietysti myös saanut sähkösanoman? hymähti Johannes. Vai
+onko vuorineuvos ehkä jo saapunut Berliniin?
+
+Topi ei vastannut. Johannes katsoi häneen ja huomasi nyt vasta, kuinka
+kalmankalpea hän oli.
+
+Onpa poika tainnut viettää perusteellisesti eilisiltansa, ajatteli hän.
+
+Mutta sitten katsoi hän jälleen, säikähti ja nousi ylös. Hän oli nähnyt
+selvään Topin alasluotujen silmäluomien alta pusertuvan esiin
+kyyneleitä.
+
+Aivan oikein, Topi itki. Mitä tämä oli?
+
+--Mies, kuinka sinun laitasi on? kysyi Johannes. Pää? Hermot? Vai onko
+sinulle tapahtunut jotakin ikävää?
+
+Topi kamppaili värähtelevin huulin vasten sisällistä mielenkuohuaan.
+
+--Niin, sanoi hän sitten vaikeasti, minulle on tapahtunut jotakin
+ikävää.
+
+--Mitä? Joku tapaturma? Olethan tuossa toki? Hukannut rahaa? Suuria
+summia? Häh?
+
+Topi ei vastannut, vaan nojasi pään kätensä varaan ikäänkuin tahtoen
+koota ajatuksiaan. Nähtävästi hän etsi muotoa, miten ilmoittaisi
+asiansa Johannekselle.
+
+--Suo anteeksi, hän sanoi, minun pääni on aivan sekaisin. En ole koko
+yöhön nukkunut. Sitten se kävi liian hirveäksi. Minun _täytyi_ saada
+tavata sinua.
+
+--Mutta mitä Herran nimessä on sitten tapahtunut? kysyi Johannes, nyt
+jo vakavasti huolestuneena. Ikäviä uutisia kotimaasta? Lapsi
+sairastunut?
+
+--Ei, ei...
+
+--Vaimosi?
+
+Johannes alensi vaistomaisesti ääntään.
+
+Hän muisti, että Topi oli jotakin maininnut hänelle vaimonsa
+lähestyvästä synnytyksestä. Olisiko se jo tapahtunut? Lapsi kuollut?
+Vaimo?
+
+--Niin, sanoi Topi äkkiä aivan kovalla ja kirkkaalla äänellä. Hän on
+pettänyt minut.
+
+--Kuka?
+
+Johannes ei tahtonut uskoa korviaan.
+
+--Vaimoni. Hän on pettänyt minut. Hän on pettänyt jo kauan minua. Ja
+lapsi, joka syntyy, ei ole minun lapseni.
+
+Topi tuijotti eteensä, kasvoillaan ilme, joka kauhistutti Johannesta.
+Oliko tuo Topi? Oliko Topi tullut hulluksi? Saanut jonkun äkillisen
+taudinkohtauksen?
+
+--Ei sinun lapsesi? pääsi Johannekselta melkein parahtaen.
+
+--Ei, vastasi Topi samalla hirvittävällä, jähmettyneellä tyyneydellä.
+Hän ilmoittaa itse siitä minulle. Se on lopussa. Kaikki on lopussa.
+
+Topi oli noussut ja tullut aivan Johanneksen eteen, joka tahtomattaan
+perettyi pari askelta. Mitään sellaista hän ei ollut ikinä nähnyt.
+Tuska, joka kuvastui noissa kasvoissa, oli yli-inhimillinen.
+
+--Se on lopussa, toisti Topi, katsoen suoraan silmiin häntä. Kuuletko,
+kaikki on lopussa. Minulla ei ole mitään perhettä enää.
+
+Johannes tiesi, mitä nuo sanat merkitsivät Topille. Eihän hänellä ollut
+mitään laajempia, yleis-inhimillisempiä harrastuksia. Perhe oli ollut
+hänelle kaikki kaikessa. Perhe oli ollut koko hänen maailmansa. Jos se
+oli lopussa, se oli maailmanloppu hänelle.
+
+Ja myöskin hänen oma loppunsa. Sillä sen kanssa katkesivat kaikki
+oljenkorret häneltä.
+
+Johannes johdatti hänet jälleen istumaan.
+
+--Ystäväni, hän sanoi sitten vakavasti, sinun täytyy nyt ennen kaikkea
+olla järkevä. Voihan olla, että erehdyt...
+
+Topi esti jyrkällä kädenliikkeellä hänet jatkamasta.
+
+--Sanoinhan sinulle, että hän itse ilmi-antaa itsensä, virkahti hän.
+Tässä on kirje? Tahdotko lukea?
+
+--En, sanoi Johannes päätään pudistaen.
+
+--Hyvä. Siispä luen minä sen sinulle. Sinun _täytyy_ kuunnella.
+
+--Etköhän sen lukemisella liiaksi kiusaa itseäsi, esitti Johannes
+varovasti. Sillä arvattavasti sinä sen jo olet itseksesi monta kertaa
+lukenut.
+
+--Sata kertaa, tuhat kertaa! Enhän minä ole muuta tehnyt kuin lukenut
+tätä kirjettä koko yön. Mutta sinun täytyy tulla vakuutetuksi, että
+mikään erehdys ei tässä asiassa ole mahdollinen.
+
+Muutenhan Johannes voi muka luulla häntä humalaiseksi tai
+mielipuoleksi. Hän vaati suorastaan vanhan toveruuden nimessä, että
+Johannes häntä kuuntelisi.
+
+Mikään ei voinut estää häntä. Hän luki kirjeen.
+
+Vaimo ilmoitti siinä monilla huokauksilla, selityksillä,
+itsesoimauksilla ja tuskanparahduksilla, ettei hän enää voinut pettää
+Topia. Ei enää tämän viimeisen kirjeen jälkeen, jossa Topi oli
+maininnut kotimatkastaan ja valoisista tulevaisuustoiveistaan. Hänen
+täytyi sanoa täysi totuus. Ja totuus oli se, että hän jo lähes vuoden
+oli ollut uskoton hänelle ja että hän oli rakastanut toista, joka nyt
+vuorostaan oli pettänyt hänet.
+
+--Riittää, sanoi Johannes hiljaisesti. Vaimo parka!
+
+Hän kuvitteli mielessään tuon kurjan naisen tilaa, joka nyt orpona,
+pettäneenä ja petettynä, istui lapsensa kera autiossa kodissaan. Seinät
+syyttivät, katto tahtoi murskata hänet. Mitä hän oli mahtanut
+kärsiäkään, ennen kuin hän oli päättänyt ottaa tuon ratkaisevan
+askeleen ja tunnustaa kaikki miehelleen.
+
+--Ei riitä, virkahti Topi julmasti. Kuulehan eteenpäin!
+
+Ja hän jatkoi lukemistaan, joka näytti tuottavan tuskallista,
+hekumallista huvia hänelle.
+
+Äkkiä hypähti Johannes.
+
+--Kenen sanoit sinä tuon miehen olevan?
+
+Topi luki nimen uudestaan. Se oli hyvinkin tuttu Johannekselle.
+
+--Työnjohtaja Jaakko Jyrkkä, luki Topi. Tässä seisoo niin. Tunnetko
+hänet? Onneksi hän ei ole minun tehtaastani.
+
+Josko Johannes tunsi hänet! Olihan Jyrkkä ollut hänen läheisimpiä
+puoluetovereitaan. Suuri, musta, rokon-arpinen mies ja kiivas
+sosialisti! Hän ei vain voinut ymmärtää, että Jyrkkä...
+
+--Kenties sinä tunnet myös naisen, jonka vuoksi hän on jättänyt
+vaimoni? jatkoi Topi järkähtämättömällä, kamalalla tyyneydellä. Hänen
+nimensä seisoo täällä alempana. Aura, Aura...
+
+--Aura? kysyi Johannes henkeään pidättäen.
+
+--Aivan oikein, Aura Kylmänen. Niin se oli. Sinä näet, että minun
+vaimoni on aivan rehellinen. Hän ei jätä mitään yksityiskohtaa
+mainitsematta.
+
+Johannes oli noussut ylös ja mittaili nyt pitkin askelin permantoa.
+Ystävän tuska oli häneltä toisen ja läheisemmän vuoksi unohtunut.
+
+--Mutta sehän on mahdotonta, höpisi hän. Sehän on tuiki mahdotonta...
+
+Miksi se muka olisi hänestä niin mahdotonta, sitä ei Johannes ollut
+mies tällä hetkellä itselleen selittämään. Hänestä tuntui vain, että
+jos tuo oli totta, silloin katkesi hänen viimeinen siteensä siihen
+maailmaan, jossa Jaakko Jyrkkä nyt oli niin ehdoton hallitsija. Olihan
+Aura suorastaan hänen aatteellinen selkänojansa. Jyrkkä taas oli jo
+pitemmän aikaa osoittanut häntä kohtaan ilmeistä vihamielisyyttä.
+
+Topi ei näyttänyt huomaavan ollenkaan ystävänsä liikutusta. Hän luki
+yhä edelleen kirjettään, toistaen tärkeimpiä sanoja, alleviivaten
+parhaita paikkoja ja käyttäytyen ylimalkaan niinkuin vähämielinen.
+
+Äkkiä pysähtyi Johannes ja loi katseen sohvankulmassa istujaan..
+Samassa selvisi hänelle koko tuokiotilan ääretön vakavuus.
+
+--Mehän tulemme molemmat hulluiksi tällä tavalla, hän sanoi, otsaansa
+rypistäen. Älä lue enää! Ja hän tempaisi kirjeen nopeasti Topin
+kädestä, joka jäi häneen ällistyneellä silmäyksellä katsomaan.
+
+--Minähän olen jo hullu, Topi sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin
+anteeksipyytävästi. Aivan hullu. Älä välitä minusta! Mennyttä kalua
+minä olen...
+
+Hän painoi jälleen pään käsiinsä. Johannes katsoi hetkisen häneen
+keksimättä sanoa mitään.
+
+--Me menemme, virkahti hän sitten päättävästi.
+
+--Minne? kysyi Topi avuttomasti.
+
+--Pois. Jonnekin. Kävelemään. Eihän tätä kestä kenenkään ihmisen
+hermot.
+
+Töin tuskin sai Johannes hänet kadulle. Siellä pälkähti hänen päähänsä
+jotakin.
+
+--Nyt minä tiedän, mihin me menemme, hän sanoi. Muistatko, missä me
+pari päivää sitten istuimme?
+
+Topista oli kaikki samantekevää.
+
+--Pari päivää! sanoi hän väsyneesti kättään kohottaen. Siitähän on
+iankaikkisuus.
+
+--Saatpa nyt vain istua oppi-isääsi Strindbergiä vastapäätä, sanoi
+Johannes. Sillä nähdäkseni ei sinulle enää ole muuta lääkettä kuin yksi
+olemassa.
+
+--Mikä?
+
+--Saada naisrakkautesi naisvihaksi muuttumaan, vastasi Johannes.
+
+Topi loi raukean, surullisen silmäyksen häneen.
+
+--Ja sinulle? kysyi hän sitten.
+
+Johannes ei vastannut enää. Hänelle ei tuosta lääkkeestä olisi tehoa
+enää, tiesi hän. Hänen mielikuvansa olivat murtuneet jo nuoruudessa.
+
+Topi oli pysynyt nuorena tähän saakka. Mutta nyt oli hänkin vanheneva
+muutamassa vuorokaudessa enemmän kuin koko entisessä elämässään.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Pari tuntia myöhemmin oli Johannes paluumatkalla takaisin kohti omaa
+asuntoaan.
+
+Hän oli koettanut lohduttaa Topia niin hyvin kuin oli tainnut ja
+saattanut hänet vihdoin hotelliin levähtämään. Topi oli näyttänyt
+jonkun verran tyyntyneeltä, mutta Johannes pelkäsi kuitenkin pahinta
+hänen puolestaan. Hän tiesi, ettei Topi ikinä voisi tätä tapausta
+unohtaa eikä antaa anteeksi vaimolleen. Mitä hän siis oli tekevä?...
+
+Johannes ei uskaltanut jatkaa ajatusjuoksuaan.
+
+Myöskään hänen oma sydämensä ei ollut syttä valkeampi. Topin kohtalo
+oli koskenut kovasti häneen, ei oikeastaan jutun itsensä vuoksi, vaan
+siihen sekautuneiden henkilöiden. Olivathan. Aura ja Jaakko Jyrkkä
+kumpikin omalta kulmaltaan läheisesti hänen ajatusmaailmaansa
+koskettaneet. Ja Topi oli epätoivossaan kysynyt häneltä kuin
+rikostoverilta:
+
+--Tuoko se nyt on sitä nykyaikaista naissosialismia? Sitä
+vuoroviljelystä, jota ne kuuluvat saarnaavan siellä teidän lehdissänne?
+
+Eikä Johannes ollut osannut siihen sanoa mitään. Mitä vastata
+epätoivoiselle?
+
+Hän olisi itse tahtonut kysyä sitä ja paljoa muuta noilta molemmilta.
+Mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää edes heille kirjoittaa. Hänen
+viimeiset siteensä entisten puoluetoveriensa kanssa tuntuivat nyt
+katkenneen. Hän oli nyt yksinäisempi olento kuin milloinkaan.
+
+Samalla hän muisti jälleen, mitä tukkukauppias Oikarinen oli kertonut
+hänelle. Häntä aiottiin pyytää vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? Mikä
+kohtalon iva! Mutta miks'ei, jos kerran kaikki muu maailma oli mullin
+mallin...
+
+Johanneksen huulet vetäytyivät pirulliseen hymyyn, aivan kuin hänelle
+joskus näinä päivinä oli tapahtunut Signeä ajatellessaan. Ja silloin
+hän muisti aina ne kalpean Natsarealaisen sanat, jotka häntä jo lapsena
+olivat kauhistaneet ja joiden valtavan, hirvittävän voiman hän nyt
+vasta alkoi ymmärtää:
+
+--Olkaa viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet, mutisi
+hän.
+
+Sekö oli oikea oppi? Sitäkö oli seurattava, jos mieli jotakin saada
+aikaan ja toteuttaa maailmassa?
+
+Miksi hän ei voisi mennä Rabbingin palvelukseen? Taata toimeentulonsa,
+saada vaikutusvaltaa ja yhteiskunnallista asemaa? Eihän palveluksen
+tarvitsisi olla ikuinen. Jäisihän hänelle aikaa vielä senjälkeenkin
+harrastaa sosialismia ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen
+vapaustaisteluun.
+
+Mutta hänen työnsä. Mutta hänen suuri teoksensa »Suomi tulevaisuuden
+valtiona?» Kuinka sen kävisi? Voisiko hän, jos hän kerran tuolla tapaa
+olisi sitonut kätensä, kirjoittaa sitä enää vapaan miehen mielellä ja
+suoruudella?
+
+Tuskin. Ja sehän näkökanta oli, senhän täytyi olla hänelle ratkaiseva.
+
+Eihän hän voinut olla uskoton työlle, Pyhälle työlle! Jos se usko vain
+säilyi hänessä, sai koko muu maailma murtua hänen ympärillään.
+
+Mutta säilyikö se hänessä enää? Tekikö hän enää työtä sillä oikealla
+uskonnollisella mielenlaadulla, jolla hän oli sitä ennen tehnyt ja
+josta hän myös oli aina itsekseen johtanut menestymisen salaisuuden?
+
+Ei, myöskin työn usko oli hänessä viime päivinä jollakin muotoa
+järkähtänyt.
+
+Mutta se oli niin vakava huomio, että se heti tyrehdytti kaiken
+yli-ihmisellisen virnistyksen Johanneksen huulilta. Jos niin oli
+asianlaita todellakin, sittenhän hänellä ei ollut enää mitään
+kiintopistettä maailmassa.
+
+Sittenhän oli kaikki samantekevää. Sittenhän hän jo todellakin oli
+kypsä vuorineuvos Rabbingin palvelukseen!
+
+--Ei, ei se voi olla niin, sanoi hän melkein hätäisesti itsekseen.
+
+Mikä olisi hänet niin äkkiä muuttanut? Vai olisiko mädätyksen mato jo
+kauan kaivertanut hänen sydäntään?
+
+Sillä olihan tämä mädätystä, selvää mädätystä! Täytyihän ihmisen
+johonkin uskoa, täytyihän ihmisellä olla joku itseään korkeampi
+päämäärä maailmassa. Olihan uskonnoton ihminen kuin kuollut, kuin
+kaatunut puu metsässä. Joko oli tuo kohtalo, jota hän niin usein oli
+muissa säälinyt, nyt tullut hänen osakseen?
+
+--Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän samalla syvän, miehekkään
+äänen lähellään virkahtavan. Te pidätte täällä puheharjoituksia
+itseksenne?
+
+--Minäkö?
+
+Johannes katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja typertyi vielä enemmän.
+Vapaaherra Carp seisoi hänen edessään.
+
+Huomaamattaan hän oli kävellyt Brandenburgin portista ulos ja jatkanut
+matkaansa kauas pitkin erästä syrjäistä puistokäytävää. Nähtävästi hän
+oli jälleen seurannut pahaa tapaansa ja puhunut ääneen itsekseen.
+
+--Anteeksi, sopersi hän, temmaten hatun päästään. Minä kuljin niin
+mietteissäni ... minä en huomannut ollenkaan...
+
+Vapaaherra Carp puristi hänen kättään sydämellisesti.
+
+--Ymmärrän, ymmärrän kovin hyvin, nauroi hän. Kun on elänyt kauan yksin
+ja vieraissa kaupungeissa...
+
+Johannes heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Siinä mies, jolle ei
+tarvinnut mitään selittää. Siinä mies, joka kenties hänetkin
+ymmärtäisi, jos hän vain rohkenisi uskoa hänelle nykyiset
+ristiriitaiset mielenmyrskynsä.
+
+Hän tunsi sydämensä heti keventyvän. Vapaaherran ystävälliset,
+avomieliset silmät paistoivat kuin aurinko hänen pimeyteensä.
+
+--Milloin vapaaherra on saapunut Berliniin? hän kysyi.
+
+--Eilen, eilen-illalla, selitti vapaaherra. Hyvä, että tapasin teidät.
+Minun olisi kuitenkin täytynyt hakea tiedät käsiini.
+
+--Minut?
+
+Johannes tunsi punastuvansa pelkästä mielihyvästä. Tämä oli tuttavuus,
+jonka hän aina oli asettanut kovin korkealle elämässään.
+
+Kerrankin mies, jota voi kunnioittaa! Kerrankin mies, jolla oli selvä
+suunta ja suuret ihanteelliset tarkoitusperät.
+
+Ellei hän vain olisi ollut tuon kirotun vuorineuvoksen palveluksessa...
+
+Ja samalla jysähti Johanneksen aivoihin, että vapaaherra Carp tietysti
+oli myöskin matkustanut tänne tapaamaan vuorineuvos Rabbingia. Saanut
+sähkösanoman, totellut taikasanaa. Aivan kuin Topi, aivan kuin
+kuvanveistäjä Muttila tai tukkukauppias Oikarinen.
+
+Kaikki, kaikki he olivat samanlaisia! Kaikki he olivat mammonan orjia,
+kaikki tanssivat tuon kultaisen vasikan ympärillä!
+
+Kaikki muut, paitsi ei hän itse vielä. Ei vielä nyt, mutta kenties jo
+huomisesta.
+
+Tuo ajatus oli käynyt kuin jäinen virta läpi hänen aivojensa. Ja hän
+kysyi karskilla, häikäilemättömällä äänellä, joka kokonaan poikkesi
+hänen äskeisestä, ujosta ja hapuilevasta tavastaan:
+
+--Asia koskee vuorineuvos Rabbingia, eikö totta?
+
+--Ah, te tiedätte siitä jo? Niin, tuo uutinen oli tietysti
+ennen-aikainen...
+
+Se oli ollut, kuten Johannes oli arvannutkin, Johanneksen vihollisten
+julkaisema. Mutta muuten oli asiassa perä. Vapaaherra Carp oli tavannut
+Rabbingin ennen lähtöään Helsingistä ja Rabbing oli jättänyt koko jutun
+hänelle, Johanneksen vanhana ystävänä ja suosijana, järjestettäväksi.
+Paikka oli valmis, ja oli siihen astuttava ennen kesää. Ellei
+Johanneksella nimittäin ollut mitään tarjottuja ehtoja vastaan
+muistuttamista?
+
+Vapaaherra Carp selitti kaikki muutamassa silmänräpäyksessä hänelle.
+
+Johannes katsoi häneen kuin kummitukseen. Siinäkö se oli? Noinko se
+vain kävi? Noinko sitä järjestettiin? Noinko sitä korkeammissa
+piireissä köyhien ihmisten elämän-urat ja kohtalot päätettiin?
+
+--Ymmärrän, että te tahdotte miettimis-aikaa, virkahti vapaaherra Carp,
+kun Johannes ei vieläkään vastannut mitään. Se sopii.
+
+Ja vapaaherra Carp selitti samalla sujuvalla puhetaidolla, jonka
+Johannes niin hyvin tunsi kotiopettaja-ajoiltaan ja sittemmin
+Eduskunnan istunnoista, että kaikki kävi aivan erinomaisesti. Hän oli
+nyt matkalla Wiesbadeniin, josta hän palajaisi takaisin toukokuun viime
+päivinä. Johannes voisi varmuuteen tultuaan joko kirjoittaa hänelle
+sinne tai odottaa häntä täällä. Vuorineuvos Rabbing saapuisi
+huomenaamulla kaupunkiin, Johannes voisi silloin tavata hänet ja sopia
+alustavasti hänen kanssaan asiasta.
+
+Eikä Johannes vieläkään vastannut mitään. Hän vain tuijotti
+vapaaherraan. Hän olisi tahtonut katsoa tuon vanhan diplomaatin
+sydämeen.
+
+Tarkoittiko tuo ystävällisen näköinen, harmaapartainen herra, jonka
+perheessä hän oli nuoruutensa ensimmäiset kohtalorikkaat vuodet
+viettänyt, tällä hetkellä hänen onneaan vai turmiotaan? Oliko tuon
+ehdotuksen takana jotakin vielä kummallisempaa kuin tuo itsessään jo
+suuri kumma hänelle, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä?
+Tahdottiinko hänelle pahaa vai hyvää? Aiottiinko hänet johtaa
+pimeydestä valkeuteen vai päinvastoin?
+
+Työn orja hän oli ollut ikänsä. Oliko tarkoitus vapauttaa hänet vai
+saattaa vielä vaikeampaan, tuskallisempaan orjuuteen?
+
+»Raha on valtaa!» kuuli hän erään epämääräisen äänen, jonka alkuperää
+hän ei nyt ehtinyt etsiskelemään, soinnahtavan korvissaan. »Työ on
+valtaa!» teki hänen mielensä ärjäistä takaisin sille. Mutta hän ei
+voinut, sillä hän ei olisi uskonut enää omia sanojaan.
+
+Eikä vapaaherra Carpin kasvoista näkynyt mitään muuta kuin pelkkää
+arvokasta, päivänpaisteista herttaisuutta.
+
+--Niin, sanoi Johannes lopuksi. Täytyy miettiä asiaa.
+
+He olivat istuneet puiston penkillä, erään pienen lammikon rannalla,
+jossa oli rauhallista keskustella. Vapaaherra Carp nousi nyt ja ojensi
+kätensä hänelle.
+
+--Oikein, sanoi hän reippaalla, miehekkäällä tavallaan. Tärkeitä
+asioita ei ole kevytmielisesti päätettävä.
+
+Mutta nyt hänen oli nälkä, lisäsi hän sitten leikillisesti. Ja jos
+Johannes tahtoi tehdä hänelle mieliksi, hän seuraisi nyt vapaaherran
+vieraana päivällisille.
+
+--Myöskin viiniä ja nuorta, miellyttävää naisseuraa tarjotaan, hymyili
+vapaaherra. Ah, sehän on totta, tohtorihan on jo tavannut heidät.
+
+Hänen tyttärensä oli kertonut siitä. Ja hän pyysi nyt kiittää
+Johannesta ystävällisestä ritarillisuudesta, jota tämä oli hänen
+tyttärelleen ja Irenelle osoittanut.
+
+Johannes kumarsi.
+
+--Tässä tapauksessa se todellakaan ei ollut mikään uhraus minulta,
+lausui hän kohteliaasti. Arvoisat naiset ovat siis vielä Berlinissä?
+
+--Kyllä, vastasi vapaaherra.
+
+Ja hän lisäsi vielä hilpeästi, että hän toivoi heidän jääneen tänne
+todellakin vanhan isänsä vuoksi, kuten he olivat sanoneet, eikä esim.
+eräiden sivuvaikuttimien.
+
+Näin sanoessaan hän katsoi leikillisesti Johannekseen, joka tunsi
+jälleen punastuvansa. Oliko Signe ehkä kertonut jotakin? Tiesikö
+vapaaherra ehkä, mitä kaikkea hänen tyttärensä joskus oli merkinnyt
+Johannekselle?
+
+--»Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang», hyräili vapaaherra ja pisti
+käsivartensa Johanneksen kainaloon. Naiset odottavat. Meidän on
+kiirehdittävä, ellei meidän mieli nähdä heitä suuttuneina.
+
+Hänkin sanoi halanneensa yksinäisyyttä ja tulleensa senvuoksi puistoon
+kävelemään. Hänelläkin oli nimittäin miettimistä jotakin. Hänen täytyi
+vielä tänä iltana kirjoittaa loppulause erääsen artikkeliinsa, jonka
+hän oli jo aikoja sitten luvannut johonkin ranskalaiseen
+aikakauskirjaan. Kirjoitus kosketteli Suomen valtio-oikeudellista
+asemaa.
+
+Johannes onnitteli häntä väsähtymättömistä työvoimista, joita hän
+edelleen niin suurella auliudella käytti isänmaan palvelukseen.
+
+Vapaaherra hymyili.
+
+--Jumalan kiitos, sanoi hän, että meillä on työtä ja että meillä on
+isänmaa. Mitä me muuten olisimme?
+
+Tahdosta kaikki riippui, lisäsi hän. Voimat tulivat kyllä itsestään.
+
+Eikä Johannes voinut olla muistamatta omaa synkkää, puskupäistä
+työtapaansa tuota valoisaa, sopusointuista puhetta kuullessaan.
+
+Hän tiesi valiokunta-kokemuksistaan, että vapaaherra Carp sekä teki
+työtä että pystyi työhön, vaikka kaikki näytti valmistuvan kuin
+leikillä häneltä. Ei työ eikä ikä näyttänyt häntä vähääkään
+painostavan. Päinvastoin kävi hänen otsansa vain sitä kirkkaammaksi ja
+hänen olentonsa sitä keveämmäksi, mitä enemmän julkiset toimet hänelle
+vaivaa ja työtaakkaa kasasivat. Kuitenkaan hän ei laiminlyönyt myöskään
+iloisen seura-elämän nautintoja.
+
+Hän näytti ehtivän kaikkeen ja häneltä näytti riittävän aikaa kaikkeen.
+Ja työ näytti olevan siunaus eikä kirous hänelle.
+
+Mutta hänen ei ole koskaan tarvinnutkaan olla työn orja, ajatteli
+Johannes sisällisellä katkeruudella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut
+itseään työllä ylenmäärin rasittaa. Siksi on säilynyt työn ilo hänelle.
+Ja eikö se säilyisi kaikille, jos kaikki kasvaisivat yhtä onnellisissa
+olosuhteissa?
+
+Kaikille muille, paitsi ei minulle, ajatteli hän taas. Sillä eihän työn
+orjuus ole ollut minulle vain ulkonaisten olosuhteiden tyrkyttämä.
+
+Sisältäpäin se oli tullut, sisältäpäin painostanut. Olisi hän
+vähemmälläkin elänyt. Mutta hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin
+työtä. Mikään ei ollut häntä maailmassa huvittanut.
+
+Työ ei ollut koskaan ollut hänelle ilo, vaan intohimo. Niin se oli.
+
+Siksi se oli hänet niin perinpohjin orjakseen lannistanut. Siksi se
+oli imenyt kaiken hänen mielenkiintonsa ja ollut usein tehdä, ei
+yli-ihmistä, vaan epä-ihmisen hänestä. Sellaisen, joka ei nähnyt
+mitään, ei kuullut mitään muuta kuin työtään. Joka kulki läpi elämän
+kuin umpisokea, mistään nauttimatta, mistään kärsimättä, vaikka hänen
+edessään olisivat kaikki helvetin kuilut ja taivaan ihanuudet auenneet.
+
+Johannes oikein mielessään sätti itseään, että hän oli elänyt
+kolmenkymmenen vanhaksi eikä ollut vielä tuon verta omasta onnestaan
+ymmärtänyt.
+
+Onni ei ollut valtaa, vaan vapautta, päätteli hän itsekseen. Ja jos
+hänestä mieli koskaan tulla onnellinen mies, hänen oli vapauduttava
+tästä intohimostaan.
+
+Jos hän siitä pääsisi, hän heräisi kuin pahasta painajaisesta!
+
+--Te väitätte? kuuli hän vapaaherran äänen vierellään soinnahtavan.
+Minun mielestäni taas...
+
+He olivat keskustelleet nykyisistä ajoista Suomessa ja uhkaavasta
+taantumuksesta. Ja Johannes oli väittänyt, ettei suomalaisilla kenties
+ollut tarpeeksi ihanteellisuutta kestääkseen tässä uudessa,
+epätasaisessa taistelussa Venäjän virkavallan kanssa.
+
+--Päinvastoin, juuri päinvastoin, väitti vapaaherra. Meillä on nyt
+suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan ennen, sillä meistä
+alkaa vähitellen tulla realisteja.
+
+--Realismin kannalta on meidän asiamme heti kadotettu, väitti Johannes.
+
+--Realismi palvelijana, idealismi isäntänä, hymyili vapaaherra. Niin me
+voitamme. Ja kiitos olkoon sosialismin, me olemme heränneet huomaamaan
+aineellisten arvojen merkityksen myöskin valtiollisessa elämässä.
+
+Vapaaherra kehitteli edelleen ajatustaan. Ennen oli taisteltu aatteilla
+ja lakipykälillä. Nyt oli taisteltava rahalla. Suomen entinen taistelu
+oli ollut oikeustaistelua. Tämä, joka nyt uhkasi, oli oleva kotimaisen
+kaupan, teollisuuden, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaikkien
+kansallisten elin-ehtojen ottelua vasten päälletunkevaa vihollista.
+
+Ahaa, ajatteli Johannes. Kuuluuko se niin? »Viattomat kuin kyyhkyset ja
+kavalat kuin kyykäärmeet.» Eikö se ollut hänenkin oppiaan?
+
+Eikä hän voinut olla itsekseen hymyilemättä. Tuota oppia, josta hän
+aina oli ponnistellut pois päästäksensä, saarnasi nyt hänelle,
+sosialistille ja radikaalille ajattelijalle, vanha, harmaapartainen
+mies, jota hän isänmaan suuressa kysymyksessä oli tottunut melkein
+poliittisena trubaduurina pitämään!
+
+Hän oli mahtanut olla liian kauan poissa kotimaastaan. Oliko ajan
+aatteiden tuuliviiri sillä välin näin ympäri käännähtänyt?
+
+
+
+
+15.
+
+
+Päivällisillä, jotka syötiin musiikin soidessa, erään hienon,
+keskikaupunkilaisen hotellin sisäterassilla, esiintyi vapaaherra Carp
+mitä hilpeimpänä seuramiehenä. Vain viattomia sanaleikkejä, vain
+pieniä, keveitä sukkeluuksia ja vuoropuhelun lomaan somasti
+siroitettuja kaskuja, joita hän kertoi mestarillisesti.
+
+Ei sanaakaan politiikasta. Ei mitään vakavia, ikäviä eikä
+ruuansulatusta häiritseviä asioita.
+
+Johannes ei voinut olla sydämestään ihailematta tuon miehen
+joustavuutta. Mikä gentlemanni! Mikä miellyttävä seurakumppani! Ja
+kuinka kaikki häneltä sujui ja solui kuin itsestään!
+
+Noin hänkin olisi tahtonut nauraa, noin pakista. Mutta hän ei voinut.
+Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin
+seuratottumuksensa kokonaan himmenevän.
+
+Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko
+huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan.
+
+Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin
+hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin. Signe
+puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin
+häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa
+Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä.
+
+Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä
+itselleen selittää.
+
+Äkkiä hän kuuli Signen sanovan isälleen:
+
+--He rakastavat toisiaan, he kaksi.
+
+Johannes kohotti katseensa tyrmistyneenä ja näki Signen viittaavan
+häntä ja Ireneä kahvelillaan.
+
+--Niin, nyykäytti vapaaherra päätään rauhallisesti. Sinä olet kertonut
+siitä minulle.
+
+--Niin, mutta he ovat jo kihloissa. Etkö usko?
+
+--Mielelläni, vastasi vapaaherra jälleen. Mikään ei olisi minusta sen
+luonnollisempaa.
+
+Johannes ei tahtonut uskoa omia korviaan. Mitä lempoa? Oliko hän
+kihloissa? Oliko hän Ireneen rakastunut? Kuka sitä sanoi? Signekö,
+jolle hän vasta muutamia päiviä sitten juuri oli tehnyt oman
+epäonnistuneen rakkaudentunnustuksensa!
+
+--Sanotko _sinä_ niin? kuuli hän Signen jälleen virkahtavan isälleen.
+Sanotko _sinä_ niin? Sinä soisit sen siis mielelläsi?
+
+--Kyllä, muhoili partaansa vapaaherra. Mielestäni he sopisivat
+erinomaisesti toisilleen.
+
+Johannes luuli tulevansa hulluksi. Mitä tämä oli oikeastaan? Tehtiinkö
+hänestä jälleen pilkkaa vai oliko Signe ymmärryksensä kadottanut?
+
+Hän katsahti kuin apua etsivä ympärilleen. Signe oli puhunut niin
+äänekkäästi, että Irenen oli täytynyt kuulla hänen sanansa. Mutta Irene
+hymyili vain yhtä tyynesti ja viehättävästi kuin ennenkin, siirtämättä
+ollenkaan pois kuutamoista silmäpariaan, johon Johannes upotti oman
+tuijottavan, sekasortoisen kysymyksensä.
+
+Päinvastoin näytti hänen huulensa kaartuvan kuin valmiisen, kypsyvään
+suudelmaan.
+
+Musiikki pauhasi. Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen,
+jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja
+suojelevasti.
+
+Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi
+päättävästi Irenen puoleen.
+
+--Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi.
+
+--Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas.
+
+Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon.
+
+--_Mitä_ hän on kertonut teille? kivahti hän. Kaikki ne tuhmuudet,
+jotka minä tuona iltana tulin hänelle sanoneeksi?
+
+--Kaikki.
+
+--Ja te? Mitäs _te_ siihen sanotte?
+
+Johanneksen oli vaikea enää itseään pidättää. Hän melkein huusi julki
+nuo sanat.
+
+Olihan Signe hänen mielestään käyttäytynyt tuiki sopimattomasti! Olihan
+se aivan häpeämätöntä! Paljastaa hänen sydämensä herkimmät salaisuudet!
+Ja uskotella sitten vielä isälleen, että Johannes oli kihloissa hänen
+serkkunsa kanssa!
+
+Oliko kummempaa kuultu? Mutta Signe oli saapa sen vielä maksaa, totta
+totisesti!
+
+Irene ei vastannut aluksi mitään. Hän loi vain suuren, kimaltelevan
+katseen Johannekseen, jonka hyväilevän vaikutuksen tämä tunsi kiertävän
+päätään kuin siunauksen.
+
+--Niin, minäkö? virkahti hän sitten hiljaa. En minä mitään ajattele.
+
+Johanneksen täytyi hymyillä vasten tahtoaan.
+
+Se oli totta! Tuon hän oli kokonaan unohtanut. Eihän eskimo mitään
+ajatellut.
+
+Mutta tuo toinen! Tuo ajatteli nähtävästi liiankin paljon. Jumala ties
+minkä verkon hän oli tästä kutonut jo?
+
+Heti kun jälkiruoka oli syöty, nousi vapaaherra.
+
+--Anteeksi, sanoi hän, pistäydyn hetkiseksi hotellin
+kirjoitushuoneesen. Tulen pian takaisin. Te voitte varsin hyvin jäädä
+tänne kahvia juomaan.
+
+Ja hän selitti hymyillen Johannekselle, että hänen täytyi päättää
+artikkelinsa, jos sen mieli ehtiä vielä tämän illan postiin.
+Johanneksen taas oli luvattava, ettei hän poistuisi sillä aikaa.
+
+--Isä, odota, minä tulen mukaan, virkahti Signe. Sillä nyt on minulla
+kirje kirjoitettava.
+
+Viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla Johannekseen ja
+Ireneen päin ikäänkuin hän olisi tahtonut vartavasten muistuttaa heitä
+tuosta illasta, jolloin Irene oli saman syyn takia jättänyt heidät
+kahden kesken.
+
+Tämä oli Johannekselle jo liikaa.
+
+--Anteeksi, sanoi hän, nousten nopeasti pöydästä ja Signen jälkeen
+kiirehtien. Neiti, te unohditte jotakin.
+
+--Mitä?
+
+--Tämän, sanoi Johannes ja ojensi pienen paperipalasen hänelle.
+
+Se oli sama, jolle Signe tuolla edellisellä kerralla oli kirjoittanut,
+ettei Johannes tulisi kauppojaan katumaan, jos hän jäisi heidän
+seuraansa. Johannes oli kätkenyt sen taskuunsa ja nyt äkkiä muistanut
+sen.
+
+--Kiitos, sanoi Signe ja otti paperin. Se lupaus oli tehty hyvässä
+tarkoituksessa.
+
+He seisoivat keskellä käytävää ja katsoivat suoraan silmiin toisiansa.
+
+Ihmisiä tuli ja meni. Viinurit lensivät, musiikki pauhasi, ihmis-äänet
+sorisivat, veitset ja kahvelit kilisivät heidän ympärillään.
+
+Johannes ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän katsoi vain noiden
+kahden silmän tummaan salaisuuteen, jonka hän tahtoi nyt, juuri nyt,
+tässä tuokiossa, hurjasti ja väkivaltaisesti selvittää.
+
+--Niin, sanoi hän hitaasti ja katkerasti. Te saitte seikkailunne. Mutta
+minä? Mitä minä sain?
+
+--Hänet, sanoi Signe, viitaten päällään sinne päin, missä Irene istui.
+Mutta menkää! Hän odottaa. Enemmän toiste.
+
+--Milloin?
+
+--Sitten, sitten ... Sitten kun te olette kosinut häntä.
+
+Signe sanoi viimeiset sanat hätäisellä, pistävällä äänenpainolla, joka
+katkaisi Johanneksen viimeisenkin järjenjuoksun.
+
+Hän tarttui Signeä kädestä kiinni ja sopersi:
+
+--Mitä te sanotte? Mitä te tarkoitatte...?
+
+Signe melkein tempasi kätensä pois. Hänen silmänsä leimahtivat ja hänen
+äänensä helähti kuin teräsjousi, kun hän sanoi:
+
+--Menkää! Sillä _häntä_ te rakastatte ettekä minua. Luuletteko, etten
+minä ole ensi hetkestä nähnyt sitä?
+
+Samassa livahti hän kuin sisilisko ulos samasta ovesta, josta hänen
+isänsä juuri oli mennyt.
+
+Hän oli hyvin ampunut vasamansa.
+
+Johannes palasi horjuvin polvin paikalleen. Nyt hän vasta olikin
+sisällisessä sekasorrossa. Nyt vasta kiehui ja kihisi hänen aivoissaan.
+
+Ehkä Signe oli hyvinkin oikeassa? Mutta silloinhan hän, Johannes, vasta
+olikin oikea tomppeli, joka ei tuntenut edes sen vertaa itseään, että
+olisi tiennyt, ketä hän rakasti oikein!
+
+Taikka oli Signe väärässä? Mutta uskoiko hän itse todellakin, mitä hän
+oli sanonut? Vai oliko hän lingonnut nuo sanat vain päästäkseen
+Johanneksesta ja katkaistakseen kaikki viimeisetkin langat heidän
+väliltään.
+
+Irene ei näyttänyt mitään huomanneen.
+
+--Te annoitte jonkun paperin hänelle? kysyi hän tyynesti, hymyillen
+kirkasta, peilailevaa hymyään.
+
+--Niin, vastasi Johannes hajamielisesti. Se oli vain eräs vanha
+velkasitoumus.
+
+--Entisiltä ajoilta? kysyi Irene vielä, luoden pitkän, veitikkamaisen
+katseen häneen.
+
+--Niin, entisiltä ajoilta. Se oli jo molemmin puolin suoritettu.
+
+Johannes tunsi jälleen Irenen pitkän, hyväilevän katseen kiertävän
+kulmiaan kuin siunauksen.
+
+Mitä tämä oli oikeastaan? ajatteli hän.
+
+Kertoihan tuo katse rakkautta? Tulkitsihan tuo ilme lämmintä, ääretöntä
+antautumusta, joka herpaisi hänen sielunsa ja kietoi kuin pumpuliin
+koko hänen olentonsa?
+
+Vai eikö hän enää tiennyt mitään, ymmärtänyt mitään? Täytyihän tuon
+olla rakkautta! Vai oliko hänkin jo kuin Niniven lapsi, joka ei osannut
+enää oikeata kättä vasemmasta erottaa?
+
+Hän koetti tyyntyä. Joi kahvikuppinsa, sytytti sikarin, nojasi päänsä
+käden varaan ja katsoi vakavasti Ireneen.
+
+--Ettekö tahtoisi olla hyvä, sanoi hän sitten aivan kiltisti, ja kertoa
+sanasta sanaan, mitä serkkunne on puhunut teille?
+
+--En, vastasi Irene, jälleen sama veitikkamainen ilo silmissään.
+Taitaisi tulla liian pitkä kertomus siitä.
+
+--No niin, sitten lyhyesti?
+
+--Jos teillä on vielä joku paperipala, minä kirjoitan sen mieluummin
+teille.
+
+Johannes repäisi lehden muistikirjastaan. Irene kirjoitti ja ojensi sen
+takaisin hänelle.
+
+Johannes luki: »Hän on sanonut, että te rakastatte minua. Siinä
+kaikki.»
+
+Johannes ei kotvaan uskaltanut nostaa silmiään paperista.
+
+Hän luki uudelleen ja uudelleen nuo rivit. Salamoina kulkivat kuvat
+hänen sielussaan.
+
+Ehkä oli Signe sittenkin oikeassa? Ehkä olikin Irenen hempeä hahmo
+tuona kohtalokkaana iltana tuonut lemmen ja tunnustuksen sanat hänen
+huulilleen?
+
+Johannes koetti muistella, mitä kaikkea tuona iltana oli tapahtunut.
+
+Eikö hän ollutkin istunut ja vertaillut toisiinsa näitä serkuksia? Ja
+eikö tuo vertailu ollutkin päättynyt nuoremman eduksi ja vanhemman
+tappioksi!
+
+Kenties oli Signe silloin huomannut hänestä jotakin? Kenties oli hänen
+katseensa, kenties kasvonilmeensä juorunnut jotakin?
+
+Mutta silloinhan oli Signe paljon hienompi psykologi kuin hän itse. Ja
+silloinhan Signe ei tietysti ollut uskonut sanaakaan siitä, mitä
+Johannes oli hänelle sittemmin kahdenkesken sanonut.
+
+Taikka ehkä hän oli uskonut jotakin? Ehkä senverran, että Johannes
+joskus ennen-aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli häntä rakastanut?
+Mutta jos hän ei ollut uskonut, että Johannes enää rakasti häntä,
+kuinka hän oli mahtanut sitten tämän uuden, valtavan tunnepurkauksen
+itselleen selittää?
+
+Ja kuinka tuolle toiselle? Ja kuinka oli tuo toinen sen selittänyt
+itselleen?
+
+Johannes otti kynän ajatuksissaan ja kirjoitti samalle paperille, heti
+Irenen sanojen alle:
+
+»Ja jos teidän serkkunne olisi puhunut totta? Mitä te siihen
+sanoisitte?»
+
+Irene luki, hymyili ja kirjoitti vastaukseksi:
+
+»En minä mitään sanoisi. Minä tunnen vain.»
+
+--Ja mitä te tunnette? kysyi Johannes äkkiä, keskeyttäen
+kirjoitusleikin. Te pidätte tietysti minua äärettömän naivina ja
+naurettavana olentona?
+
+--Tuskin, vastasi Irene, hymyillen omituisesti, salaperäisesti ja
+ikäänkuin sisäänpäin.
+
+Eskimo ajattelee, huomautti Johannes itselleen. Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Minä olen mies, joka ei tunne itseään. Sanokaa minulle, kuka minä
+olen!
+
+--Se on helposti sanottu, hymyili Irene. Mutta minä kirjoitan paremmin
+kuin minä puhun.
+
+Ja hän kirjoitti jälleen muistikirja-lehdelle ja ojensi sen
+Johannekselle.
+
+Johannes luki: »Te olette _mies_, oikea mies. Ja jos minä olisin Signen
+sijassa...»
+
+--Niin, mitä sitten? kysyi Johannes. Mitä te silloin tekisitte?
+
+Irene käänsi kasvonsa pois. Mutta Johannes kuuli hänen hiljaa
+virkahtavan:
+
+--Minä en teitä niin helposti muille luovuttaisi.
+
+Heidän kätensä tapasivat toisensa. Eivätkä he sitten enää pitkään
+aikaan puhuneet mitään.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Johannes kulki jälleen myrskymielin kotiinsa Potsdamin sillan yli.
+
+Hän oli jälleen ollut koko iltapäivän Signen ja Irenen seurassa.
+Vapaaherra Carp oli nimittäin hetken perästä tullut ilmoittamaan, ettei
+hänen artikkelinsa valmistuisikaan niin nopeasti kuin hän oli luullut
+ja pyytänyt Johannesta uhrautumaan hänen sijastaan nuorten neitosien
+ritariksi.
+
+He puolestaan tapaisivat toisensa huomenaamulla samassa hotellissa,
+jolloin Johanneksella myös tulisi olemaan tilaisuus tutustua
+vuorineuvos Rabbingiin.
+
+Nyt oli Johannes selvittänyt täydellisesti välinsä Signen kanssa. Ja se
+oli tuottanut hänelle erään uuden sielullisen kokemuksen, jota hän
+par'aikaa koetti eritellä mielessään.
+
+--Mutta ellette te uskonut, että rakastin teitä, hän oli kysynyt
+Signeltä, miksi te siis ollenkaan kuuntelitte minun hulluja
+lemmenhoureitani?
+
+--Niin, se oli kenties epämoraalista minun puoleltani, oli Signe
+sanonut.
+
+Mutta hän oli niin mielellään tahtonut oppia tuntemaan, kuinka mies voi
+pettää itseään. Eikä vain itseään, vaan myöskin muita, ainoastaan
+jonkun entisen, ammoin haihtuneen mielikuvan pohjalta, kun joku uusi
+eroottinen vaikutus on siihen koskettanut.
+
+--Ja jos asianlaita olisi ollut toinen? hän oli vielä kysynyt. Ellei
+Ireneä olisi ollut olemassa ja minä olisin kuitenkin tehnyt teille
+saman tunnustuksen?
+
+--Niin, mitä sitten? oli Signe kysynyt vastaan ilkamoiden.
+
+--Tarkoitan: mitä te siinä tapauksessa olisitte vastannut minulle?
+
+--Totuuden, oli Signe sanonut. Sillä _olinhan_ minä kuitenkin se
+nainen, joka tuona ensi aamuna kävi teitä kotoa etsimässä.
+
+Se oli siis sittenkin ollut Signe. Eikä Johannes ollut voinut kyllin
+ihmetellä niitä naispoven hämäriä liikkeitä, jotka olivat tuon käynnin
+ja sitten sitä seuranneen tapahtumasarjan aiheuttaneet.
+
+Hän huomasi, että hän oli tavannut mestarinsa.
+
+Ja hän koetti nyt kotiin kulkiessaan itselleen selvittää, mitä hänen
+oli tässä asioidentilassa tekeminen.
+
+Hänen teki mieli hengittää hiukan raitista ilmaa, ennen kuin hän
+sulkeutuisi yksinäiseen kammioonsa. Ja hän lähti seurailemaan virran
+vartta, yksitoikkoista, tummien lehvästöjen läpi tuikkivaa
+katulyhtyjonoa, joka pitkänä kaarena reunusti rantaparrasta ja hävisi
+etäisyyteen.
+
+Oli tähtikirkas, myöhäisen huhtikuun ilta. Ilma oli haalea kuin maito
+ja tuo Berlinille ominainen kivihiilen ja kuuman asfaltin tuoksu suli
+yhteen jostakin etäältä, Ala-Saksan suurilta vainioilta tulevien
+lämpöaaltojen kanssa, maistuen ryydiltä ja maustimilta.
+
+Johanneksen pohjoismainen sielu nautti siitä kuin ainakin lauhkeamman
+vyöhykkeen antimista. Jo Tanskassa tai oikeammin jo Juutinraumassa hän
+oli joka matkallaan tuntenut tämän tuoksun, joka vaikutti häneen aina
+samalla, salaperäisellä, houkuttelevalta ja troopillisella tunnelmalla.
+
+Hän muisti, miten väsyneenä ja rikki-raadeltuna hän oli tuon taipaleen
+viime syksynä suorittanut. Miten hän täällä ulkomailla, yksinäisyydessä
+ja kaukana kotimaansa julkisesta elämästä, jälleen oli koonnut itsensä,
+syventynyt työhönsä ja tuntenut ajatuksiensa päivä päivältä
+voimistuvan, kirkastuvan ja karaistuvan. Ja miten hän jälleen näinä
+viime päivinä oli ollut rikki menemässä, miten työn pohja oli luisunut
+häneltä syrjään, hänen sielunsa omasta keskipisteestään harhautunut ja
+koko hänen elämänsä ollut uusille urille suuntautumassa.
+
+»Työtä, työtä!» huusi epätoivoinen ääni hänen sisällään.
+
+»Mutta mitävarten työtä!» vastasi heti siihen eräs toinen, kylmä ja
+pirullinen ääni, jonka puolelle Johannes tunsi päivä päivältä ja hetki
+hetkeltä yhä enemmän kallistuvansa.
+
+Siinäpä se, minä olen menettänyt uskon työhöni, ajatteli hän. Minä olen
+vapaa. Työn orjuus ei enää sido minua. Nyt on vain kysymys, mitä minä
+teen tällä vapaudellani.
+
+Otanko vastaan huolettoman aineellisen aseman? Nähtävästi ei sitävarten
+tarvitse muuta kuin kätensä ojentaa. Menenkö kihloihin naisen kanssa,
+jota en rakasta, mutta jota nainen, jota todella olen rakastanut,
+väittää rakastavani? Sekin käy yhtä helposti.
+
+Kaikki käy yhtä helposti sille, joka on viimeisen ihanteensa
+kadottanut.
+
+Myöskin valtiollinen asemani olisi minulle tältä pohjalta leikkityö
+takaisin valloittaa. Kenties vielä entistä ehompi asema. Sehän käy kuin
+tanssi, kun ei vaan ota ajaakseen mitään itseään ijäisempiä asioita.
+
+Johannes tunsi huulensa kiertyvän ohueen, voitolliseen hymyilyyn.
+
+Miksi hän ei oikeastaan ottaisi vastaan tuota kaikkea? Olisihan se
+kosto kaikille. Kosto Signelle, joka oli leikkinyt kuin kissa hiirellä
+hänen elämällään! Kosto koko hänen omalle entiselle itselleen ja
+turhille unelmilleen, joiden vuoksi hän oli saanut kärsiä niin paljon!
+Ja vielä kosto kaikille hänen vihollisilleen, ennen muita tuolle
+tuntemattomalle vuorineuvos Rabbingille, joka aikoi käyttää häntä omien
+salaperäisten tarkoitustensa palvelukseen!
+
+Monta muuta hän oli täten ottanut, käyttänyt ja musertanut. Mutta
+entäpä hän tällä kertaa olisikin tavannut väkevämpänsä?
+
+Johannes oli näissä ajatuksissaan etääntynyt liikkeen suurilta
+valtaväyliltä ja tullut erään toisen pienemmän sillan läheisyyteen.
+
+Täällä oli hiljaista ja hämärää. Täällä eivät hevosenkaviot kopsaneet
+eivätkä raitiotie-vaunut vilisseet. Eivät automobiilit toitottaneet,
+eivät leimunneet suurten myymäläin valomeret. Katu oli melkein autio ja
+tyhjä. Vain hänen omat yksinäiset askeleensa kaikuivat vasten tasaisia
+kivilaattoja.
+
+Hän pysähtyi sikariaan sytyttämään.
+
+Samassa hän kuuli kiivaita ääniä jostakin aivan läheisyydestään.
+Nais-äänen ja mies-äänen, jotka riitelivät keskenään.
+
+Nais-ääni oli kova, kirkas ja täsmällinen. Mies-ääni taas kummallisen
+kimeä, pehmeä ja pingoitettu. Jälkimmäinen huusi ja raivosi. Edellinen
+vastaili kylmästi ja viiltävästi, leikaten ilmaa kuin timantti lasia.
+
+Sanoja ei voinut erottaa. Sen verran kuitenkin, että Johannes heti
+huomasi kielen olevan jotakin muuta kuin saksaa.
+
+Hän käännähti ympäri katsoakseen, mistä nuo äänet tulivat. Ja hän näki
+edessään kadun toisella puolen sillan korvassa matalan,
+kaksikerroksisen rakennuksen, jonka seinältä häämöittivät suurilla,
+haalistuneilla kultakirjaimilla piirretyt sanat: »Drei Kronen.»
+
+Nähtävästi joku kolmannen luokan majatalo.
+
+Yläkerran valaistut ikkunat olivat auki. Juuri sieltä sinkoutuivat,
+mikäli korva voi päättää, nuo vihan kuumat ja kylmät äänenpainot yön
+pimeyteen.
+
+Ruotsia se oli. Nyt erotti Johannes sen aivan selvälleen. Ja vielä
+lisäksi suomen-ruotsia! Ei, hän ei voinut siitä erehtyä.
+
+Siis joku helsinkiläinen porvarisperhe, päätteli Johannes. Joku, joka
+laihan kukkaronsa vuoksi on ollut pakotettu tuosta vaatimattomasta
+paikasta yösijansa etsimään ja kenties samasta syystä joutunut
+suunkopuun ennen uinahtamistaan aviollisen autuutensa polstereille.
+
+Johannes aikoi jo kääntyä takaisin, kun hänen päähänsä samassa iski,
+että tuo mies-ääni oli hyvinkin tuttu hänelle. Olihan se saman
+merkillisen äijän ääni, joka kerran ennen oli hänet tuolla Potsdamin
+kadulla öisistä ajatuksistaan herättänyt?
+
+Maailma on sentään hyvin pieni, ajatteli Johannes. Tuossa minä nyt heti
+saan selon hänen salaisuudestaan.
+
+Mutta tuskin hän oli toipunut tuosta ensimmäisestä hämmästyksestään,
+kun uusi ja paljon huumaavampi kohtasi häntä. Hän oli kuulevinaan omaa
+nimeään mainittavan.
+
+Johannes hypähti. Valehtelivatko hänen korvansa? Oliko hän hullu? Vai
+oliko hän niin ylenmäärin hermostunut?
+
+Joskus ennenkin oli hänelle tuontapaisia kuulohäiriöitä tapahtunut.
+Suuren ihmisjoukon sorinasta, kaduilla, toreilla, rautatie-asemilla tai
+outoon ravintolaan astuessa, olivat hänen korvansa usein ottaneet
+vastaan katkonaisia yksityis-ääniä ja niistä järjellisiä sanoja,
+lauseita, kysymyksiä ja vastauksia muodostaneet.
+
+Johannes oli kuitenkin ne aina heti oman mielikuvituksensa tuotteiksi
+ymmärtänyt.
+
+Luonnollisesti täytyi asianlaidan tässä olla sama. Ja kuitenkin hän
+olisi voinut vannoa, että hän oli kuullut tuon mies-äänen sanovan
+kiihkeästi ja itsepintaisesti:
+
+--Minä otan tohtori Tammisen. Minä tarvitsen häntä.
+
+--Ja minä kiellän sinut häntä ottamasta, oli siihen vastannut tuo
+kylmä, kirkas nais-ääni.
+
+--Ja minä en välitä sinun kiellostasi! oli hän jälleen ollut
+kuulevinaan mies-äänen sanovan.
+
+Mihin aiottiin hänet ottaa? Kuka aikoi? Ja kenellä oli moinen
+mielenkiinto estää sitä tapahtumasta?
+
+Minä olen hullu, hymähti Johannes itsekseen. Taikka minä olen täynnä
+makeata viinaa. Paras, että laittaudun heti kotiini peiton alle.
+
+Hän oikaisi kadun yli, hotellin porraskäytävän ohi johtavalle
+sivukadulle, josta hän tiesi olevan suorimman tien omaan
+kaupungin-osaansa.
+
+Nyt vasta hän huomasi, että hotellin edessä odottivat suljetut
+taksavaunut. Pilanpäin ja osaksi myöskin tyydyttämättömästä
+uteliaisuudesta hän heitti ohimennen kuskipukillaan torkkuvalle
+ajurille:
+
+--Vapaa?
+
+--Ei, vastasi ajuri yhtä lakoonisesti.
+
+--Tilattu?
+
+--Pyydetty odottamaan.
+
+Samassa aukeni hotellin ovi. Johannes vetäytyi askeleen syrjään ja näki
+siitä astuvan ulos pitkäkasvuisen, komeasti puetun naisen, joka lausui
+kirkkaalla, täsmällisellä äänellään saman suurhotellin nimen, missä hän
+juuri tänään oli vapaaherra Carpin ja tämän naisten kera syönyt
+päivällistä.
+
+Johannes kuuli heti, että se oli sama nais-ääni, jonka hänen korvansa
+äsken oli tuolta avattujen akkunain takaa erottanut. Ja hän ehti juuri
+parhaiksi näkemään täyteläisen vartalon ja upean pohkeen kaaren, kun
+nainen hameensa kooten kumartui kuomun pimentoon.
+
+Tuon kaaren hän oli nähnyt ennen jossakin: Mutta missä?
+
+Helsingissä! Aivan oikein, vuorineuvoksetar Rabbing se oli.
+
+Mutta mitä hän teki täällä? Tuossa hotellissa; joka näytti ennemmin
+rosvojen pesältä kuin sivistyneiden ihmisten asunnolta?
+
+Tietysti hän oli ollut tapaamassa jotakin. Tuota ukkoa? Mitä voi heillä
+kahdella olla keskenään tekemistä?
+
+Se mies on vuorineuvos Rabbing, iski nyt välkähdyksenä Johanneksen
+päähän.
+
+Mutta mitä tekee hän tuolla hotellissa? Jos hän todella on vuorineuvos
+Rabbing, silloinhan hän on asunut jo monta päivää täällä. Mutta miksi
+hän on valehdellut kaikille kauppatuttavilleen saapuvansa kaupunkiin
+vasta huomen-aamulla? Epäilemättä siksi, että hänellä on tuossa
+hotellissa jotakin muuta, jotakin hyvin tärkeätä tekemistä.
+
+Mitä se voi olla? Ja oliko se todellakin vuorineuvos Rabbing?
+
+Kaikki salapoliisin vaistot olivat heränneet Johanneksessa.
+
+Tuossa hotellissa piilee rikos, ajatteli hän.
+
+Hän kääntyi päättävästi ympäri ja astui hotellin ovesta sisälle.
+
+Ei, todellakaan tämä ei ollut mikään ensiluokan paikka. Eteinen oli
+pimeä ja ikävä, matto kulunut ja portaat, jotka näkyivät nousevan
+yläkertaan, ahtaat ja epämukavat.
+
+Ovenvartia, laiha, kippuranenäinen, luppasilmä ukko, otti hänet vastaan
+matelevalla kumarruksella ja monilla luihuilla silmänluonneilla.
+
+Jos tuo ei ole luotu vankilan koppia varten, ajatteli Johannes, niin ei
+sitten kukaan tämän ilman alla!
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Etsin vuorineuvos Rabbingia. Onko hän kotona?
+
+Hänen karski käytöksensä näytti tekevän vaikutuksensa ovenvartiaan.
+Tämän kumarrukset syvenivät huomattavasti, mutta samalla kaartuivat
+hänen kulmakarvansa aina epäluuloisemmin.
+
+--Mi-minä ... minä en tiedä, änkytti hän.
+
+Johannes kopaisi liivintaskuaan ja ojensi kaksi markkaa hänelle. Sitten
+hän kaivoi esille käyntikorttinsa ja virkahti käskevästi:
+
+--Viekää tämä hänelle! Ja sanokaa, että sen lähettäjä tulee huomenna
+häntä eräässä toisessa paikassa tapaamaan.
+
+--Mielelläni, armollinen herra.
+
+Ovenvartia riensi yläkertaan.
+
+Hänen poistuttuaan astui Johannes kadulle. Hän tiesi nyt, mitä hän
+tahtoi, ja aavisti, mihin salaperäisiin tarkoituksiin Rabbing käytti
+tätä hotellia. Hän oli kuullut sellaisia olevan paljonkin
+suurkaupungeissa. Mutta ensi kerran hän oli omin silmin nähnyt paikan,
+missä naisvihaajat nähtävästi tapasivat toisiaan.
+
+Pieni silmäys alikerran ruokasaliin ja siinä istuskeleviin seurueisiin
+oli hänet siitä vakuuttanut.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Tämän jälkeen ei enää mikään olisi voinut Johannesta hämmästyttää, ei
+mikään liikuttaa. Hän oli kuin puu, joka ei tunne mitään, ei tahdo
+mitään. Kaikki inhimillinen oli kuollut hänestä.
+
+Häntä ei hämmästyttänyt, että hän kotiin tullessaan tapasi pöydältään
+Topi Huotarin hänelle lähettämän kirjeen, jossa tämä ilmoitti
+aikomuksestaan päättää päivänsä ennemmin kuin kestää kohtaloniskuaan.
+Onhan se niin luonnollista, ajatteli hän olkapäätään nykäyttäen, tässä
+kummallisimmassa kaikista maailmoista.
+
+Mitäpä siinä olisivat hänen toimenpiteensä auttaneetkaan! Sillä Topi
+ilmoitti olevansa kuollut jo ennen kuin hänen kirjeensä Johanneksen
+saavuttaisi.
+
+Johannes nukkui yönsä aivan rauhallisesti. Nousi ylös hyvissä ajoissa,
+pukeutui juhlapukuunsa ja ilmestyi minuutilleen vapaaherra Carpin
+hotelliin, jossa hän tapasi myös tukkukauppias Oikarisen ja hänen
+taiteilijansa.
+
+Vuorineuvos otti hymyillen vastaan hänet. Eikä Johanneskaan osoittanut
+sen suurempaa ihmettelyä, vaikka hän ei voinut olla ohimennen
+leikillisesti huomauttamatta heidän odottamattomasta yöllisestä
+kohtauksestaan.
+
+--Herra vuorineuvos on pelastanut minun lompakkoni, selitti hän
+kaksimielisesti läsnä-olijoille, jotka kukin käsittivät sen omalla
+tavallaan.
+
+--Toivon, että vielä usein olen tilaisuudessa tekemään teille saman
+palveluksen, nauroi Rabbing.
+
+Ja he katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi auguria, jotka toisensa
+ymmärsivät ja tiesivät saman hengen lapsia olevansa.
+
+Heidän asiansa oli pian päätetty. Näön vuoksi otti Johannes kuitenkin
+miettimis-aikaa pari viikkoa, joiden kuluttua hänen oli kirjeellinen
+tieto Rabbingille annettava.
+
+Vuorineuvoksetarta ei näkynyt. Rabbing sanoi hänen jatkaneen matkaansa
+suoraan kotimaahan.
+
+Upeilla aamiaispäivällisillä, jotka sitten seurasivat, herätti jonkun
+verran murheellista mielialaa Topi Huotarin poissaolo. Johannes selitti
+syyn siihen ja puhelintieto Topin hotellista vahvisti sen.
+
+--Hän oli heikko, virkahti vuorineuvos. Me emme olisi kuitenkaan
+voineet kauan käyttää häntä.
+
+Kaikki katsoivat hetken lautaseensa näyttäen vakavalla
+pään-nyykähdyksellä tuon lauseen täysin hyväksyvän.
+
+Signeä ei Johannes sitten tavannut enää, mutta kyllä Irenen, jonka
+kanssa he jo sopivat tulevasta kihlauksestaan. Irene matkustaisi nyt
+ensin sukulaistensa kera Wiesbadeniin ja kirjoittaisi sieltä
+Johannekselle, mitä hänen äitinsä asiasta arvelisi.
+
+Sitten he rientäisivät yhtä matkaa kotimaahan.
+
+Johannes jäi vielä pariksi viikoksi Berliniin.
+
+Hän kulki samoja katuja kuin ennenkin, söi samoissa ruokapaikoissa ja
+tunsi vaipuvansa joka hetki syvemmälle ehdottoman sielullisen
+yksinäisyyden tylsyyteen. Ei mikään eikä kukaan liikuttanut häntä enää,
+senjälkeen kuin hän eräänä viimeisen tuskan ja epätoivon yönä oli
+työntänyt uuniin paksun paperipinkan pöydältään.
+
+Siinä meni »Suomi tulevaisuuden valtiona».
+
+Mutta olisi ollut synti sanoa, että hän myöskään kärsi enää. Hän antoi
+päivän mennä, toisen tulla, ihmetellen, oliko hän enää ollenkaan
+olemassa. Usein hän ajatteli jo seurata Topin esimerkkiä. Mutta sekin
+tuntui hänestä niin joutavanpäiväiseltä.
+
+Eivät edes aineelliset huolet voineet herättää häntä tästä yleisestä
+herpautumistilastaan. Naurusuin panttasi hän kellonsa, ainoan muiston
+isältään, vielä naurusuisemmin hän koetti valmistaa samaa kohtaloa
+vanhalle talvipalttoolleen, josta ei edes pahin juutalainen huolinut
+kuitenkaan.
+
+Nälkäpäivätkin, joita hänellä oli useampia, menivät hänen ohitseen
+jälkeä jättämättä.
+
+Tuttavia ei Johannes tavannut enää muita paitsi erään lähetystön
+Berlinin »Suomalaisesta yhdistyksestä», joka tuli häneltä erästä kauan
+sitten luvattua iltama-esitelmäänsä karhuamaan. Yksinkertaista
+käsityöläisväkeä, joiden kanssa Johannes aikaisemmin oli paljonkin
+seurustellut, vaikka hän nyt oli heidät ylhäisempien tuttavuuksiensa
+vuoksi unohtanut.
+
+Johannes piti esitelmänsä ja ihmetteli, miten kuollut mies voi puhua ja
+ihanteeton muita innostuttaa. Ei koskaan ollut hänellä ennen
+esitelmöitsijänä sellaista menestystä ollut.
+
+Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin
+Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat
+kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään
+liikuttaneet.
+
+Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi
+siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin. Hän nousi, raotti ovea
+ja kuuli pimeästä eteisestä kuiskattavan:
+
+--Iso-äiti on sairaana ja äiti nukkuu hänen luonaan. Minua niin
+pelottaa.
+
+Ja Trudchen pyysi kauniisti, että hän saisi hetkeksi tulla sisälle.
+Olihan pimeä. Ei kukaan näkisi heitä.
+
+Johannes jätti oven raolleen ja kiirehti takaisin vuoteesensa. Hetken
+perästä hän näki sisälle leijailevan jotakin epämääräistä, kuin valkean
+enkelin, joka istahti hänen sänkynsä laidalle.
+
+--Sinäkin suret, sanoi enkeli. Miksi? Nyt olisin minä valmis sinua
+lohduttamaan.
+
+Eikä Johannes muistanut edes kummastua, että Trudchen häntä sinutteli
+ja silitteli niin hellästi hänen kulmiaan.
+
+--Minä olen mennyttä miestä, sanoi hän. Eikä mikään mahti maailmassa
+voi enää minua pelastaa.
+
+--Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan.
+Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme.
+
+Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen
+tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan.
+
+Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan. Sillä seuraavana päivänä
+saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän
+kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos
+Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa.
+
+Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä
+majapaikastaan.
+
+Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana
+kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat.
+Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla
+hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä
+viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen:
+
+--Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä.
+
+--On, oli Johannes vastannut, hiljaa hänen kättään puristaen. On onni
+yksillä, kesä kaikilla. Mikä lienee meillä edessämme?
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Työn orja, by Eino Leino
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14385 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..fb12db0
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #14385 (https://www.gutenberg.org/ebooks/14385)
diff --git a/old/14385-8.txt b/old/14385-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..f6dd6e3
--- /dev/null
+++ b/old/14385-8.txt
@@ -0,0 +1,7013 @@
+The Project Gutenberg EBook of Työn orja, by Eino Leino
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Työn orja
+
+Author: Eino Leino
+
+Release Date: December 20, 2004 [EBook #14385]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TYÖN ORJA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+TYÖN ORJA
+
+Kirj.
+
+Eino Leino
+
+
+1911.
+
+
+[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
+Onnen orja.]
+
+
+
+
+1.
+
+
+--Kah! Sinähän se olet?
+
+--Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?
+
+Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat
+sydämellisesti kädestä toisiaan.
+
+He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven
+Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa
+hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.
+
+--Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.
+
+--Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.
+
+--Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.
+
+--Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.
+
+--Saat paremman paikan?
+
+--Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?
+
+--Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.
+
+He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari
+ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen
+katsoi miettivästi kelloaan.
+
+--Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä,
+sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen
+kunniaksi.
+
+--Sinä olet aina yhtä ahkera?
+
+--Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No
+niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.
+
+--Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi.
+Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.
+
+--Sähköä se on henkinenkin sähkö.
+
+He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti
+ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen
+asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.
+
+Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.
+
+Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä
+huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin
+pilttuisiin.
+
+Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi
+sitä tutkimaan.
+
+--Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.
+
+--Tosiaankin!
+
+Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.
+
+Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin
+suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi,
+vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.
+
+--Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
+Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.
+
+--Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.
+
+Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman
+Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle
+lahjoittanut.
+
+Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta
+Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä
+taideteoksista.
+
+--Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran
+ajatuksensa. On se poika.
+
+--Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.
+
+--Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi
+vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.
+
+--Hyvään ja pahaan?
+
+--Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.
+
+--Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.
+
+Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä,
+ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.
+
+Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja
+työnsä tarkoitusperä.
+
+Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua
+ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.
+
+Seurasi hetken hiljaisuus.
+
+Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.
+
+--Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.
+
+Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin
+matkaseuraa.
+
+--Keitä?
+
+--Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa
+väkeä muuten.
+
+Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku
+taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka
+hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.
+
+--Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän,
+tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan
+minua...
+
+Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet
+koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla,
+palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin.
+
+--Ja missä he tällä hetkellä ovat?
+
+--Museoissa. Taidetta tutkimassa.
+
+Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin
+ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä
+heidän kanssaan Kempinskissä.
+
+--Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan?
+
+--En, Herran nimessä!
+
+Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan.
+Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia
+tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja
+kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.
+
+Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan,
+suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he
+kaksi olivat vanhoja tuttavia.
+
+Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.
+
+Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman
+työpöytäni ääressä.
+
+Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään
+ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.
+
+Tuttavuudet! Mitä ne olivat?
+
+Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa
+työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.
+
+Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja
+ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi
+Johannekseen kummastuneena.
+
+--Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?
+
+--Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi
+tuohon seuraan tulemaan.
+
+--Miksi et? Seura kuin seura.
+
+--Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin
+sietämättömässä määrässä matkustelemaan.
+
+--Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi?
+
+--Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.
+
+--Mutta läheltä?
+
+--En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.
+
+He kilistivät.
+
+--Kiitos kohteliaisuudesta.
+
+--Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.
+
+--Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen.
+puhujan mielipiteeseen.
+
+He nauroivat ja kilistivät lasejaan.
+
+Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen
+armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta
+varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta,
+kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki
+siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa
+seuraa etsineet.
+
+Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän
+olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan
+jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet
+kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten
+ehkä olisi taannut heille.
+
+--Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin
+perheellinen mies...
+
+--Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.
+
+--Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.
+
+--Isä?
+
+Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.
+
+--Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.
+
+--Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.
+
+Topi raappi päälakeaan.
+
+--Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta
+onnellinen!
+
+--Mitä puuttuu?
+
+--Tilaa.
+
+--Liikkumisvapautta?
+
+--Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan.
+
+--Sinulla on suuret tuumat?
+
+--Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin
+lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan
+salaperäisesti.
+
+Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin.
+
+Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut
+jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan.
+
+Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes.
+
+Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon
+miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös
+ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa.
+
+Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin
+verraton perheen isä!
+
+Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä.
+Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan
+päällä menestyvätkin.
+
+Hän itse sitävastoin?
+
+Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen
+kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle
+kerrassaan.
+
+Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin
+oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa.
+
+Entä ellei hän onnistuisikaan?
+
+Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja
+olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja
+korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle
+kangastuivat.
+
+Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se
+oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön.
+
+Hän katsoi äkisti kelloaan.
+
+--Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja
+kiitos tästä hetkestä!
+
+--Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me
+tapaamme kaiketi vielä?
+
+--Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin?
+
+--Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin?
+
+Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim.
+yhteisestä aamiaisesta.
+
+--Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut
+ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta.
+
+--Kuinka niin?
+
+--Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras,
+että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua.
+
+--Saatko sitä sitten?
+
+--Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani!
+
+--Kaukaa?
+
+--Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä.
+
+He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin
+jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä
+hermostumistaan.
+
+Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista
+yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun
+verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin
+vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän
+viimeisestä tapaamisestaan.
+
+Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen.
+
+Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin
+hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea.
+
+
+
+
+2.
+
+
+Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt.
+
+Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän
+vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään
+ankarasti veltosta nuoruudestaan.
+
+Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta.
+
+Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli
+kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan
+esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa,
+perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman
+puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla,
+josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään.
+
+Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella
+terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä,
+jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin.
+
+Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa.
+
+Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen
+hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä
+isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt
+milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä
+heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän
+heille arvattavasti.
+
+Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen
+oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa.
+
+Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos.
+
+Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut
+tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt
+jotenkuten.
+
+Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos
+se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa.
+
+Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan,
+yhdenkään päivän jälkeä jättämättä.
+
+Jos _hänen_ otteensa heltisi, jos _hänen_ jalkansa livetti, ei mikään
+eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä.
+
+Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä.
+
+Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja
+kartutettava.
+
+Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti
+Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina
+otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä.
+
+Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen,
+vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että
+tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan.
+
+--Nainen?
+
+Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään.
+
+--Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja
+tuovansa terveisiä kotimaasta.
+
+Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan.
+
+Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään
+suomalaista naistuttavaa Berlinissä.
+
+Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis
+ehkä juuri saapunut tänne.
+
+Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata.
+
+Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon
+mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan
+terveisiä? Keneltä?
+
+Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän.
+
+Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja puoluetoverinsa.
+Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura olisi tällä
+hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa hänelle.
+
+--Hän ei jättänyt käyntikorttiaan?
+
+--Ei.
+
+--Eikä sanonut nimeään?
+
+--Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti
+unohtanut.
+
+--Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi.
+
+Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään.
+Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja
+istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä.
+
+--Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla
+takaisin.
+
+--Niinkö?
+
+--Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria.
+
+Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä.
+
+Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta
+tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo
+sellaisenaan mieltäkiinnittävä.
+
+Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven takaa.
+
+--Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa!
+
+--Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä,
+purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan.
+
+Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi
+mielellään tahtonut saada naimisiin.
+
+Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari
+teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos
+ravintolaan. Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi.
+
+Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään
+häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut
+kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen
+tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa
+tahtonut häiriytyä.
+
+--Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi hän
+sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan.
+
+Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta.
+
+--Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on
+morsian kotimaassaan!
+
+Johannes rypisti kulmakarvojaan.
+
+--Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä
+tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan.
+
+Tyttö nauroi kahta helakammin.
+
+--Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on
+morsian matkustanut tohtoria noutamaan!
+
+Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta
+huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa.
+
+Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan, että
+tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi.
+
+--Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin
+kovin lapsellinen.
+
+Johannes vastasi yksikantaan:
+
+--Niin. Hän on lapsellinen.
+
+Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin.
+Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti:
+
+--Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria.
+
+Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon
+vakavampana kuin hän oli avannut sen.
+
+Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään.
+
+Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä
+tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että
+tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan.
+
+Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin
+oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle
+keskittymiskyvylleen.
+
+Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua
+kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään
+muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai
+tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä.
+
+Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella
+ja työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset
+suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla
+yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa.
+
+Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi.
+
+Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin
+erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten
+kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa jokainen,
+vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta.
+
+Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi.
+
+Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä
+sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään.
+Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä.
+Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa.
+
+Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen
+elämässään.
+
+Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi Huotarin
+kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän voi
+miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua
+sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina
+uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan.
+
+Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai maksaa sen taivaan
+ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä
+kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan.
+
+Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai
+hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että
+uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua
+myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja
+meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi,
+ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin
+yleispätevään tasapainoon viritetyksi.
+
+Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä
+tänään niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon
+ostoksensa suorittaa.
+
+Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän
+huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä.
+Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin
+väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi
+kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista?
+
+Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi.
+
+Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian
+herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi.
+Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian
+korkealle.
+
+Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä
+kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi
+Huotarinkin.
+
+Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi
+paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa
+yhteisestä aamiaisesta.
+
+Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa ystävällistä
+emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei sietänyt edes tuon
+vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua?
+
+Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi hänen
+kanssaan naljailemaan?
+
+Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä
+tänä iltana ravintolaan.
+
+Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt
+hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä.
+
+Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen
+suurteoksensa alkuluonnos: »Suomi tulevaisuuden valtiona.»
+
+Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti
+mielipiteiltään.
+
+Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja
+yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon
+jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka
+valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen
+pää-äänenkannattajassa.
+
+Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä
+ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta
+pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka
+selässä hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia.
+
+Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut,
+puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut
+rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes
+puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen
+puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti
+eroamaan.
+
+Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä
+edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei
+ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin.
+
+Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan
+puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa
+sanaa. Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen.
+
+Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi.
+
+Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen
+asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle
+kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän
+tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan
+voittajana ja päätään pitempänä entistään.
+
+Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He
+saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla
+takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina.
+
+Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla
+kuin hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän
+ainakaan vielä tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan.
+
+Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi
+voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut
+tahtonut vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen
+sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa
+olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti
+yleisen mielipiteen satulassa.
+
+Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa.
+
+Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut
+kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen _täytyi_ saada se
+valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma
+sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut
+ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan.
+
+Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli.
+Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen
+häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa
+korkeimpana, sinertävänä kukkulana.
+
+Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan.
+
+Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi
+myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli
+ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille
+hankkinut sille varman kustantajankin.
+
+Asia oli selvä sitä myöten.
+
+Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä
+valmistuisi. Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin
+kotimaahansa, ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan
+sen esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana.
+
+
+
+
+3.
+
+
+Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen ovelleen
+jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta.
+
+--Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä
+äänenpainollaan.
+
+Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään.
+
+Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi
+hänet kohteliaasti istumaan.
+
+--Ajattelin, että menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos
+nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä
+sanoisitte esim. Apollo-teatterista?
+
+Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä.
+
+Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä,
+helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli
+hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston,
+suosituimpia käymäpaikkoja.
+
+--Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti
+emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin.
+Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria.
+
+--Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo
+työkään sujua.
+
+--Tohtori onkin niin ahkera.
+
+--Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa.
+
+Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa
+osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä.
+Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja
+heidän välille.
+
+Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan.
+
+--Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun
+mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa.
+
+--Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes.
+
+--Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin.
+
+Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili
+tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen.
+
+--Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että
+se sopisi minulle?
+
+--Mikä sitten?
+
+--Avioliitto.
+
+Emäntä katsoi häneen kummastuneena.
+
+Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua, yhtä
+vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä
+avioliittoa varten.
+
+--Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen
+yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti.
+Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen.
+
+Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes.
+
+Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen
+porvariston ystävällistä tungettevaisuutta.
+
+Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului!
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n
+tienoilla teitä noutamaan.
+
+--Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori.
+
+Emäntä meni tyytyväisenä.
+
+Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes.
+
+Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin! Mutta
+täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen
+ilmakehän hankkimiseksi.
+
+Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys
+oli omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen.
+
+Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä:
+
+»Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään
+sitä vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5
+i.p. Hotel Kronprinz.»
+
+Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella
+kruunulla varustettuna.
+
+Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista
+muutamista kirjaimista!
+
+Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa
+lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes
+itselleen selvittää.
+
+Signe Carp!
+
+Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. »Isäni pyytää teitä
+tervehtiä.» Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea
+alkuperäistä merkitystään kadottaneet.
+
+Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen _ainoa_
+suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan.
+
+Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta
+vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän
+ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään.
+Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä.
+
+Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea
+virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien
+kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä
+asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon
+Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen
+lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista
+osakeyhtiöistä.
+
+Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien
+puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin
+vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi
+humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä
+ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana.
+
+Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein
+tarumainen sädekehä hänen nimeään.
+
+Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin
+mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista
+tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien
+hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän
+virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä
+kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka
+kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut
+vaivaisena syntisenä hänen edessään.
+
+Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs.
+
+Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen
+kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät,
+hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen.
+
+Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu
+itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut
+koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan
+paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten
+kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana.
+
+Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut
+korviaan myöten rakastunut.
+
+Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva
+vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen
+loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat
+Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet.
+
+Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan
+tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen,
+kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla
+tapasivat toisiaan.
+
+Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua
+syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa!
+
+Johannes katsoi kelloaan.
+
+Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen
+mieli ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin.
+
+Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta
+ahkerampi.
+
+Hänen mielensä oli enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen
+tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan.
+
+Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista?
+
+Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän
+päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli
+pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä?
+Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä!
+
+Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä.
+
+Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan
+puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin
+tuossa pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä
+köyttä.
+
+Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran.
+
+Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen
+luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö
+perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen
+neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika, hylätty
+kosija ja tulinen sosialisti?
+
+Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä
+ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu enemmän
+kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli niin kylmästi
+luotaan torjunut?
+
+Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut?
+
+Johannes hymähti omalle ajatukselleen.
+
+Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi,
+että hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut
+esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa
+olevan.
+
+Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden
+takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka oli
+syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle,
+maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta nuoruudestaan
+oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing.
+
+Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman monimiljonäärin
+palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli raharuhtinas hänen isänsä
+kilpailevan liikkeen musertanut.
+
+Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly,
+tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen
+arvo-asema.
+
+Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa!
+
+Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara,
+järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt poikansa
+näillä poluilla taivaltavan?
+
+Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle.
+
+Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan.
+
+
+
+
+4.
+
+
+Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä
+nainen hänen poissaollessaan.
+
+Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe.
+
+Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle
+mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä.
+
+--Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin
+ystävällinen.
+
+Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä
+tervehtimään.
+
+Johannes nousi nopeasti.
+
+--Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan
+Berliniin!
+
+He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti,
+Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti.
+
+Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä
+herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen
+kanssa.
+
+--Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö
+totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä?
+
+--Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei...
+
+--Ellei mitä?
+
+--Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua
+katsomassa, sanoi Johannes.
+
+--Minun?
+
+Signe katsoi suurin silmin häneen.
+
+Teeskentelee, ajatteli Johannes.
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori,
+suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja
+tuovansa terveisiä kotimaasta.
+
+--Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa?
+
+Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat.
+
+Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan
+kuivakiskoisesti:
+
+--Se on ollut siis joku muu.
+
+--Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe.
+
+Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki
+minun päähäni pälkähtänyt.
+
+--Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut
+sangen teidän tapaistanne.
+
+--Kuinka niin?
+
+Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka
+oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään.
+
+Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino
+jokaisella sanalla:
+
+--Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin
+vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole
+nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte asettaa
+edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia.
+
+--No, mutta herra tohtori!
+
+Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä.
+
+--Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän
+hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan.
+
+Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää
+itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan
+loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään.
+
+Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei
+hän ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka
+kanssa sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli,
+jonka paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi
+käyttää.
+
+Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä
+uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei
+muulta.
+
+Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa.
+
+Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä
+syrjään ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana
+Johanneksen katse ei väistynyt hänen kasvoiltaan.
+
+Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli
+vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine
+kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine,
+lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen.
+
+Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi.
+
+Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja
+turvata häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta.
+
+Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut
+vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla
+oli myös kaikki iloisuus tipotiessään.
+
+Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet.
+
+Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento
+vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa.
+
+--Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä.
+Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä.
+
+Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen.
+
+--Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun
+on teiltä anteeksi pyydettävä.
+
+Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän
+avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi:
+
+--Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri!
+Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken.
+
+Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle.
+
+Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää
+ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei
+nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen,
+parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä
+tervehtimään.
+
+Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä
+hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara
+luomisen aamukastetta kulmillaan.
+
+--Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle
+kätensä ojentaen.
+
+--Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi
+arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten
+asema on ulkomailla.
+
+Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla
+ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä
+sentään kovin hävyttömiä.
+
+--Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi
+Johannes.
+
+Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja
+epämääräisesti.
+
+Signe vastasi hänen puolestaan.
+
+--Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä,
+sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä
+lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta!
+
+--Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään
+tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä
+arvelee?
+
+--Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö
+herra tohtori suvaitse käydä istumaan?
+
+Signe nauroi.
+
+--Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen
+arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole
+suloinen, herra tohtori?
+
+Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut!
+
+Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet
+sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä.
+
+Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä
+kädenliikkeellä.
+
+--Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä
+ajatteleekaan?
+
+--Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät
+nähdessään.
+
+Hän kumarsi Irenelle.
+
+Signe uhkasi häntä etusormellaan.
+
+--Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet
+vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian
+suuret ajatukset itsestään!
+
+--Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia.
+
+--Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria?
+
+--Ei muista eikä itsestäni.
+
+Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä,
+että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun
+purskahtaa.
+
+--Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on
+aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle
+nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän.
+
+Herttainen lapsi, ajatteli Johannes.
+
+Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja
+yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta.
+
+Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta
+kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua!
+
+Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin
+hänen serkkunsa.
+
+Mutta ääneen sanoi Johannes:
+
+--Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset
+kuolevaiset, ajattelemme?
+
+Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan.
+
+--En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en
+ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella.
+
+--Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve?
+
+--No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella.
+
+Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen
+ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle
+ihailulleen.
+
+Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä
+vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen.
+
+Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että
+hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve,
+vasta päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä
+ihmisen ajattelemaan.
+
+Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei
+elämän kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut.
+
+Hänen on ollut aina hyvä olla.
+
+Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja
+ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu,
+hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä
+kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan?
+
+Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut
+jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin:
+
+»Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte
+vain autioita jääkenttiä ympärillänne?»
+
+»Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut.»
+
+»Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin
+ja mentiin eteenpäin?»
+
+»Meiltä ei puuttunut mitään.»
+
+»Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille
+pääsevänne?»
+
+»Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala
+piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella.»
+
+Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn.
+
+Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on nälkä tai jano tai
+muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala
+on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella.
+
+Hänenkö yksin ei?
+
+Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan
+päivänrinteellä kasvaneiden laita?
+
+Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset
+olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita?
+
+Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä.
+
+Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli
+totta. Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja
+moninaistui, sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja
+moninaistuivat.
+
+Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät,
+ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon
+ja aurinkoon.
+
+Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä,
+alkuperäisiä elin-ehtojaan.
+
+Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli
+Irenen lausuvan serkulleen:
+
+--Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen
+mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää.
+
+--Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän
+sanoissanne piili syvä totuus.
+
+--Mutta te hymyilitte? väitti Irene.
+
+--En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se
+ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti.
+
+--Ja te löysitte sen?
+
+--Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa
+tilaisuudessa voin tarjota teille.
+
+Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä.
+
+--Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän,
+me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä
+jotakin ehdotusta?
+
+--Ehdotusta?
+
+--Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan
+minä luonnollisesti.
+
+Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet
+ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla.
+
+--Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti...
+
+--Teitä kyllästyttämään? nauroi Signe.
+
+--Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen
+niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia
+seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa.
+
+Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa.
+
+Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen
+pitkällä, hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen.
+
+Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan
+aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen.
+
+Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä
+seurassa.
+
+Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin.
+
+--Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä.
+
+--Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä
+ollenkaan.
+
+--Ei Berlinissä? Mutta...?
+
+--Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät
+terveisensä, nauroi Signe.
+
+Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi
+sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan
+ollut hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin
+katsannon alla.
+
+Johannes kumarsi.
+
+--Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi
+hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa?
+
+--Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten
+huolten lomassa, te ymmärrätte...
+
+--Sen ymmärrän. Mutta...
+
+--Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä?
+
+He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka
+siellä oli koko talven asunut.
+
+Hänellä oli sydänvika.
+
+--Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi
+Berliniin?
+
+--Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli
+käyttää aikaamme!
+
+Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot
+heistä.
+
+Kyllä, Johanneksenkin mielestä.
+
+--Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että
+me emme vaella millään harhapoluilla?
+
+--Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin,
+että olisitte olleet maankiertäjiä.
+
+--Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä
+suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne.
+
+--Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii
+minulle.
+
+Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos
+lähtemään.
+
+Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe
+samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä
+hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää
+teitä sydämellisesti tervehtiä.»
+
+--Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.
+
+Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene...
+
+--En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!
+
+He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset
+käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä
+hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden
+nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden
+hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten
+hattujen alla.
+
+Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla
+esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen
+kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.
+
+Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä
+huopahattu.
+
+Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä
+tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka
+olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi
+toki siististi pukeutua.
+
+Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa
+pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan
+ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista
+nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä
+kääntymään.
+
+
+
+
+5.
+
+
+--Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.
+
+Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia,
+keskikaupungilla.
+
+Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian
+tutuiksi ja arkipäiväisiksi.
+
+--Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.
+
+Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene
+oli aivan ensikertalainen näissä asioissa.
+
+--Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun
+puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?
+
+--Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.
+
+--Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta
+oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä
+haluttaa niin hirveästi...
+
+--Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin
+hirveästi?
+
+--Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa
+vartaloaan.
+
+Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten
+olisivat jääneet Berliniin?
+
+--Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi
+Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä
+syödessämme.
+
+--Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.
+
+Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan
+salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin,
+missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää...
+
+--Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.
+
+Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä
+Signe halusi.
+
+Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta
+illemmalla.
+
+--Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä!
+Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!
+
+Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia.
+
+Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat
+tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät
+silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti
+kaareutuvat.
+
+Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran
+pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat
+kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa.
+
+Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti
+toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä
+räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa
+väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin
+hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta.
+
+Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän
+liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta
+hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö
+hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt
+sellaiseksi.
+
+Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti
+Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle.
+
+Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa.
+
+Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes.
+
+Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja
+sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä,
+kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen
+äänenpainonsa!
+
+Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon
+ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta,
+eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä.
+
+Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli
+Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan
+kuin kuuntelemaan.
+
+Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä
+kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta
+kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt
+välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.
+
+Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.
+
+Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen
+ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia
+raottanut.
+
+Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin
+kukka kauneuttaan.
+
+Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin
+keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.
+
+Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.
+
+Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on
+sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja
+ylimalkaiselta?
+
+Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse
+asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän
+syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton
+nenänvarsi?
+
+Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä
+ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen
+kuvapatsas?
+
+Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin
+monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän
+epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä
+kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä
+ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste!
+
+Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman
+ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin
+tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä?
+Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen
+yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan
+olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä
+merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä,
+luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän
+ihailtavia?
+
+Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa
+olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.
+
+Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön
+piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi
+toivonut toisenlaiseksi.
+
+Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä.
+
+Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.
+
+Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa,
+metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä,
+onko niitä olemassa vai ei.
+
+Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja
+taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian
+kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta.
+
+He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen,
+vilisevän virran mukana.
+
+Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes.
+
+He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan
+tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö
+ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat.
+
+Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on
+muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa!
+
+Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä
+itselleen tunnustaa.
+
+Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan.
+
+Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja
+ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella.
+
+Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että
+olemassa-olon taistelu pakotti siihen?
+
+Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai
+aateliskilpi...
+
+--Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni,
+kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy
+käydä mustasukkaiseksi.
+
+--Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka
+niin?
+
+--Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki.
+Kuinka epäkohtelias!
+
+--Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne.
+Te kerroitte...?
+
+--Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain
+kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne.
+
+--Te kysyitte...?
+
+--Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain
+ihaillut serkkuani.
+
+--Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta.
+
+Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta,
+samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille.
+
+Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain
+kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli.
+
+Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan,
+ajatteli Johannes.
+
+Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se
+kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu
+supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet
+sädeviivat.
+
+Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin
+Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet.
+
+Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa
+olivat laihemmat ja ohuemmat.
+
+Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes.
+
+Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole
+petoa ollenkaan.
+
+Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin
+hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää
+koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?
+
+Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan
+ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.
+
+Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään
+ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi.
+
+Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka
+nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan.
+
+--Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti
+nuhdellen sanovan serkulleen.
+
+Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa.
+
+--Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän
+aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.
+
+Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman
+serkun luvalla.
+
+--Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.
+
+--Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä...
+
+--Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes.
+
+Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa
+voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.
+
+Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä.
+
+Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen
+uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota
+hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden
+ilmeellä naisten tapaan tuprutteli.
+
+Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina
+juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene
+tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.
+
+Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä
+seuratessaan.
+
+Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman
+nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s.
+kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua
+sattumasta, oikusta, tilaisuudesta.
+
+Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä
+päivänsä maantien ojassa.
+
+Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee
+nirppanokkana vanhanapiikana.
+
+Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa
+kannattavat häntä.
+
+Hän ei _pääse_ putoamaan. Siinä se on.
+
+Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan,
+joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes
+kärsinyt enää omasta häpeästään.
+
+Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin
+luonnollista mökintytölle.
+
+Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta
+hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan.
+Hänellä oli muita ystäviä.
+
+Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä
+kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä,
+mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä.
+
+Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja
+valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain--rahasta.
+
+Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä
+heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän
+hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo.
+
+Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele,
+liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus
+tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin
+hedelmiä.
+
+Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden,
+raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan.
+
+Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo
+olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä.
+
+Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois
+heidän polultaan.
+
+Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. _Työ_,
+uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki.
+
+Työ oli maailman valtias. Olisi _pitänyt_ olla, mutta ei ollut. Raha
+oli sen kunnia-istuimelta kukistanut.
+
+Pyhä työ!
+
+Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin
+kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi.
+
+Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan
+silkkihameiden kahinaa!
+
+Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen
+mahtipontensa?
+
+Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan
+riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa
+teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto.
+
+Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja
+haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu.
+
+Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän
+piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen
+yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan?
+
+Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen.
+
+--Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi.
+
+--Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa
+itselleni.
+
+--Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti
+tässä. Joku kohtaus?
+
+--Niin, minulla on kohtaus.
+
+--Naisten kanssa?
+
+--Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes.
+
+Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua
+ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera.
+
+Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran.
+
+Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se
+täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin
+tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi?
+
+Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä.
+
+--Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään
+tekemistä.
+
+Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli
+toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan.
+
+--Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta
+lupaus!
+
+--Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu
+rikottavaksi!
+
+Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta,
+salaperäisintä hymyään.
+
+--Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta
+mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni?
+
+Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen.
+
+Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän
+laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan.
+
+--Mitä sinä teet? kysyi hän.
+
+--Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti
+kädellään.
+
+--Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja
+virallisesti.
+
+--Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana.
+
+Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen
+vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava.
+
+Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä.
+
+--Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan.
+
+Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään.
+
+--Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme.
+
+Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi.
+
+Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe
+ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun
+selkäpuolelle.
+
+Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä
+sanat:
+
+»Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin
+siitä, että pidätte sen.»
+
+Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen
+katseesensa.
+
+Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa.
+
+--Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen.
+
+--_Tämän_ säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi.
+
+He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen.
+
+
+
+
+6.
+
+
+Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen,
+posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista.
+
+Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo
+aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa.
+
+Nainen oli pettänyt hänet!
+
+Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt,
+pettänyt perinpohjaisesti!
+
+Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen.
+
+Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän
+viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä
+miestä tulisi.
+
+Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan.
+
+Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin
+palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain
+joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään
+koskettaa!
+
+Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn
+vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi
+koulupojaksi?
+
+Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä
+kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut
+tapahtua?
+
+Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan.
+
+He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa
+vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty
+kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja
+lausunut matalalla, muuttuneella äänellä:
+
+»Te ette mene tänä iltana mihinkään. _Minä_ tahdon puhua teidän
+kanssanne.»
+
+Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi.
+Tämän ainoan kerran elämässään.
+
+Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä.
+
+He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista
+suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei
+lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle.
+
+»Me seikkailemme», oli Signe sanonut.
+
+Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa,
+eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta
+kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes
+kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen.
+
+Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi.
+
+Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat
+hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja
+voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa.
+
+Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät
+olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja
+kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet.
+
+Onni oli viittonut hänelle, _hänen_ onnensa, köyhän onni, käsittämätön,
+ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa.
+
+»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään.
+
+Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen
+paikkaan hänet.
+
+Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut
+ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin
+kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli
+mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän
+huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin.
+
+Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä
+tai tunnustuksellista.
+
+Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku
+katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku
+sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön
+huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi.
+
+Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän
+oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä,
+että toinen vastaan-otti.
+
+Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän
+oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka
+vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan
+kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla
+nautiskelija-huulillaan.
+
+Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan
+nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana?
+
+Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja
+parastaan tarjosi hänelle.
+
+Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa.
+
+Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden
+pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli
+katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa
+merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun
+toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua.
+
+»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla
+äänellä kysynyt.
+
+Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut
+sen.
+
+Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista.
+
+He olivat istuneet katetussa automobiilissä. Johannes oli pitänyt
+Signen kättä kädessään. Signe oli kuomun nurkkaan painautunut. Johannes
+ei ollut erottanut hänen kasvojaan, nähnyt vain epämääräiset ääriviivat
+ja aavistanut silmien tummat, salaperäiset syvyydet.
+
+Ja hän oli puhunut. Puhunut ensimmäisestä rakkaudestaan, ainoasta,
+autuaasta, kullankimaltavasta. Rakkaudestaan häneen, Signeen,
+hämäräiseen, terheniseen, näkinkenkään, vitsanvarpaan, kymmenen vuotta
+sitten!
+
+Signe oli kuunnellut sanaakaan sanomatta.
+
+Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt
+ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän
+oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen
+kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut
+muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän
+ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään.
+Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen
+edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut
+käsivartensa Signen uumenille.
+
+»Me ajamme hotelliin», oli Signe silloin sanonut.
+
+Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle.
+
+Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja
+he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten
+pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien,
+ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan.
+
+Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut
+suudella häntä.
+
+Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut
+kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään:
+
+»Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni.»
+
+Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden:
+
+»Näkemiin. Älkää unohtako meitä!»
+
+Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen!
+
+Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi
+kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen
+elämäntoivonsa musertanut!
+
+Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin.
+
+Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut
+poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut
+vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta
+hetkeä lievittänyt.
+
+Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli
+päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa
+paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu.
+
+Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot
+hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen
+mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli
+palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli
+riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen,
+kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi.
+
+Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä
+nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä
+itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään.
+
+Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen.
+Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli
+valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja
+kunnianhimoa.
+
+Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen
+taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja
+maailmankansalaisen.
+
+Ynnä sosialistin.
+
+Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään
+työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan.
+Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö
+tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja
+hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan
+tunnustaa itselleen.
+
+Hän oli vain mielihyvällä merkinnyt tosiasiaksi, että paha oli
+kääntynyt hyväksi hänelle. Kestetyt kärsimykset olivat vain häntä
+karkaisseet ja terästäneet.
+
+Signe oli antanut surun lahjan hänelle. Ja siitä oli Johannes joskus
+jaloimpina hetkinään voinut tuntea häntä kohtaan oikein vilpitöntä
+kiitollisuutta.
+
+Nyt hän ei voinut. Nyt hän ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut kiittää
+Signeä siitä uudesta murheen antimesta, jonka tämä vähillä keinoilla
+oli hänelle valmistanut.
+
+Että hän olikin ollut niin houkka ja vielä kerran lyönyt kirveensä
+kiveen!
+
+Olihan selvää, ettei Signe häntä ollenkaan rakastanut. Olihan tietysti
+ollut tämän puolelta vain mielioikku lähettää tänään tuo kirottu kirje
+hänelle.
+
+Tietysti mieli-oikku! Naiset ovat niin uteliaita näkemään, mitä on
+tullut heidän entisistä uhreistaan!
+
+Ja hän oli nöyrtynyt nähtäväksi! Ja hän oli taipunut, taipunut kaikesta
+huolimatta, mitä oli tapahtunut heidän välillään, noudattamaan tuota
+nais-armollista asevelvollisuus-kutsuntaa!
+
+Mitä varten hän oli sen tehnyt? Siksikö vain, että kirjeen alussa
+olivat seisoneet nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti
+tervehtiä?»
+
+Ei, hän antoi palttua tuollaisille yläluokan mahtimiehille ja heidän
+vapaaherrallisille kruunuilleen! Vanha rakkaus oli hänessä liekkiin
+leimahtanut.
+
+Se oli leimahtanut jo silloin, kun hän oli saanut Signen kirjeen. Se
+oli seurannut häntä serkusten luo hotelliin. Istunut koko illan hänen
+vierellään, sokaissut hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä.
+
+Vain välistä, silloin kun hän oli katsellut Signeä kylmästi ja
+mielenkiinnottomasti, hän oli siitä tuokioksi vapautunut. Ja ne hetket
+kangastuivat nyt valoisimpina Johannekselle koko tästä tapaamisesta,
+jonka muisto muuten oli hänelle syttä synkeämpi.
+
+Mutta oliko, kun hän oikein ajatteli, ollut tervettä järkeä tuokaan,
+että hän päivällistä syödessä oli niin suuresti Ireneä serkun
+kustannuksella ihannoinut? Mitä hän oli etsinyt Irenestä? Mitä nähnyt
+hänessä?
+
+Eikö entistä mielikuvaansa? Eikö kymmenen vuoden takaista, utuista
+unelmaansa tuosta toisesta serkusta, joka oli vanhennut sillä välin ja
+josta hän ei ollut ensi hetkessä löytänyt sitä?
+
+Sittemmin, _kun_ hän oli löytänyt sen, hän oli heti suinpäin uponnut
+siihen kuin suohon Joukahainen. Ja olisi tietysti vieläkin siellä,
+ellei Signe olisi hänelle niin laupiaasti auttavaa kättään ojentanut!
+
+Varsinkin harmitti Johannesta, että hän äskeisessä avomielisyyden
+puuskassaan oli tullut Signelle myös suhdettaan muihin naisiin
+koskettaneeksi.
+
+Sitä vielä puuttui! Täytyi sitä olla pohjanperäläinen, täytyi sitä olla
+kehittymätön pölkkypää miehekseen!
+
+Meneppäs ja levitä elämäkertasi toisen, vieraan, välinpitämättömän
+ihmisen eteen! Ojenna kuin tarjottimella!
+
+Pahemman kuin vieraan, vaarallisemman kuin välinpitämättömän! Väijyvän,
+vaanivan, aistihaluisen, sensatsionikipeän naisen, joka ilkkuen tietää
+itsensä rakastetuksi, mutta ei tunne mitään vastarakkautta!
+
+Eikä vain omaa elämäkertaansa! Myöskin muiden, ystävien, todellisten
+ystävien, hyvien, uskollisten ihmisten, jotka sen ovat toiselle
+luottamuksesta uskoneet. Ovat turvattomia, eivät voi edes vetää häntä
+tilille siitä.
+
+Se oli alhaista. Se oli raakaa!
+
+Eikö hän ollut kieltänyt kaikki muut suhteensa, parhaimmatkin, ennen
+kuin kukko kolmasti oli kiekahtanut? Vain ansaitakseen tuon naisen
+rakkautta, vain kantaakseen uusia ja yhä uusia suitsutusuhreja hänen
+alttarilleen!
+
+Eikä Johannes voinut tällä hetkellä olla ilman liikutusta muistelematta
+sitä parasta, sitä hienointa, naissuhdetta, mikä hänellä oli, jota hän
+sai kiittää niin paljosta, joka niin monena vaikeana hetkenä oli
+suorastaan pitänyt pystyssä häntä ja työhön kannustanut.
+
+Se oli suhde Auraan, suomalais-amerikalaiseen naiseen, johon hän oli
+Atlannin takaa palatessaan laivalla tutustunut.
+
+He olivat jutelleet ja huomanneet heti ensi hetkestä olevansa
+aatetovereita.
+
+He olivat vielä kotimaahan tultuaankin jatkaneet tuttavuuttaan.
+Tavanneet toisiaan työväenyhdistyksessä, sattuneet samoihin komiteoihin
+istumaan ja vihdoin vierekkäin Eduskuntaan.
+
+Johannes ei tiennyt mitään hänen entisistä elämän-kohtaloistaan
+Amerikassa. Eikä paljon muuta hänen yksityis-olostaan Helsingissäkään
+kuin että hän piti pientä lankakauppaa Sörnäisten puolella ja ansaitsi
+nähtävästi sillä vaatimattoman toimeentulonsa.
+
+Kuitenkin hän oli muodostunut Johanneksen elämässä tekijäksi, jonka
+vaikutus tuntui kauas, tännekin, vieraille maille ja vieraiden ihmisten
+keskuuteen.
+
+Aura ei ollut kaunis, mutta hyvännäköinen. Auralla oli harmaansiniset
+silmät ja luja, luottava kädenlyönti.
+
+Aura ei koskaan vaivojaan vaikerrellut eikä tuonut torille yksityisiä
+huoliaan.
+
+Kun puolueseikat kävivät hullusti, kun riitalangat menivät ristiin ja
+johtajien keskinäiset eripuraisuudet uhkasivat tehdä tyhjäksi kaiken,
+minkä mahtava, yksimielinen kansan-aalto tuolta kaukaa, syvien rivien
+sydämestä, oli köyhälistön valtaa ja alaluokan vapausvaatimusta
+julkisen elämän pinnalle kohottanut, silloin Aura esiintyi sovittajana,
+välittäjänä, rauhanrakentajana.
+
+Kun muut väistyivät, Aura toimi. Kun muut katsoivat malkaa toisen
+silmässä, Aura otti sen pois omastaan. Kun puolueen parhaat ainekset
+menettivät intonsa ja tahtoivat vetäytyä syrjään julkisen elämän
+tanterelta, Aura rohkaisi.
+
+Ulospäin näkyi hänen toimintansa vähemmän. Mutta puolueen sisällä hän
+oli välttämätön, koossapitävä voima, jonka arvon kaikki tunsivat,
+vaikka vain harvat tahtoivat sen tunnustaa.
+
+Johannes oli niitä harvoja. Hän sekä kunnioitti että ihaili tuota
+naista, jonka koko olento oli niin suora ja rehti, joka aina piti
+kiinni suuresta pääasiasta, joka ei koskaan omaa etuaan ajatellut.
+
+Kun Johannes oli ilmoittanut omankin halunsa olevan vetäytyä syrjään ja
+erota Eduskunnasta, heillä oli ollut monta vakavaa keskustelua
+keskenään.
+
+Johannes oli julkituonut koko pessimisminsä asioiden nykyiseen tilaan
+nähden koko maassa ja etenkin omassa puolueessaan. Aura oli pitänyt
+sitä tarpeellisempana, että ne harvat kyvyt, joita puolueella oli ja
+jotka myös koko maahan nähden jotakin merkitsivät, pysyivät
+eturinnassa.
+
+Hän oli taipunut, vasta kun Johannes oli viitannut siihen, etteihän
+hänen syrjäytymisensä tarvinnut kovin pitkä-aikainen olla.
+
+Hetkellistä väsymystä siis? Niin, sen saattoi Aurakin ymmärtää.
+
+Väsymystä valtiolliseen toimintaan? Olihan se niin luonnollista, jos
+oli vuosia ponnistellut ja varsinkin jos hautoi muita suunnitelmia
+mielessään.
+
+Mutta ei väsymystä köyhälistön taisteluun eikä oikean asian ajamiseen.
+Mitään sellaista ei Aura voinut eikä tahtonut ymmärtää.
+
+Johannes oli tehnyt hänelle tiettäväksi, että sitähän kaikki hänen
+suunnitelmansa juuri tarkoittivatkin, vaikka hän luuli sitä tällä
+hetkellä paremmin palvelevansa sulkeutumalla itseensä ja tyydyttämällä
+kauan salassa kytenyttä kirjoittamistarvettaan. Aura oli silloin tullut
+oikein iloiseksi, toivottanut hyvää onnea, mutta myöskin pikaista
+palajamista takaisin julkisuuden tanterelle.
+
+Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa
+kädenlyöntiään.
+
+Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön
+taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut
+myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista.
+
+Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä
+siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi.
+
+Tännekin saakka säteili tuo nainen siis puhdasta, sympaattista
+ilmakehäänsä!
+
+Ollapa hän nyt tässä! Astuisipa Aura nyt tässä hänen vierellään,
+saisipa Johannes nyt aukaista hänelle sydämensä ja kuulla jälleen hänen
+tyyniä, järkeviä syitään ja vastasyitään!
+
+Sensijaan hän oli ripittänyt itsensä tuolle toiselle, herrasheilakalle,
+vihollistyttärelle, joka ei häntä vähintäkään ymmärtänyt ja joka
+luonnollisesti sisässään, ja ehkä serkunkin seurassa, par'aikaa ilvehti
+hänelle! Piti pilkkanaan hänen moukkamaista, nousukasmaista tarvettaan
+avata sydämensä heti selkoselälleen.
+
+Ripittänyt itsensä ja kertonut vielä Aurastakin! Signelle, joka oli
+kuunnellut sitä liikkumattomana kuin lapsi, silmäripset alasluotuina,
+kummallinen, hieno, arvoituksentapainen hymy ohuilla huulillaan.
+
+Se oli rikos! Se oli rikos Pyhää Henkeä vastaan.
+
+Sitä ei voinut pyytää eikä saada anteeksi. Se oli jääpä hänen
+omantuntonsa pistäväksi, sovittamattomaksi tutkaimeksi.
+
+
+
+
+7.
+
+
+Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra
+pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään.
+
+Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli
+kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän
+lienee senkin sytyttänyt!
+
+Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa,
+että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt
+automobiilin.
+
+--Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan.
+
+Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää
+tulta toisen tupakasta.
+
+Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut.
+
+Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata
+vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin
+poroporvarillista!
+
+Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen
+sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras,
+täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen!
+
+Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle
+harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään.
+
+Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan.
+
+Aivan oikein! Lompakko oli poissa.
+
+Se huomio herätti hänet kokonaan.
+
+Eihän siinä miljoonia ollut, mutta sentään tähteet siitä
+satamarkkasesta, jonka hän oli tänään särkenyt ja joka oli melkoinen
+summa hänelle hänen nykyisissä olosuhteissaan.
+
+Tuoko mies sen oli varastanut? Vai oliko se häneltä ehkä unohtunut
+automobiiliin?
+
+Tai johonkin ravintolaan, jossa hän oli sitä käsitellyt? Tai ehkä se
+oli häneltä jossakin muualla napattu?
+
+Konstikos häneltä olisi ollut napatakin, kun hän oli kulkenut kuin
+unessa, palttoo auki, ja kukaties ehkä ääneensäkin ajatellut! Tehnyt
+tietysti tollon tai humalaisen vaikutuksen, joka on ensi kertaa
+suurkaupungissa.
+
+--Perkele! pääsi häneltä aivan selvällä suomenkielellä niin kovasti,
+että ohikulkijat kääntyivät taakseen katsomaan.
+
+Tuo mies sen oli sittenkin siepannut!
+
+Ja Johannes päätti jo lähteä ajamaan takaa äskeistä tulenpyytäjäänsä,
+kun hän äkkiä kuuli lähellään pehmeän, hiukan kimeän, mutta
+hyväntahtoisen mies-äänen samoin suomeksi virkahtavan:
+
+--Iltaa, iltaa, vaikka aamupa tuo taitaa jo olla. Mitäs suomalainen
+siinä niin ääneensä rukoilee?
+
+Johannes kohotti katseensa hätkähtäen.
+
+Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä
+palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain
+yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty.
+
+Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun
+ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa,
+teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset,
+leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa
+lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka.
+
+Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä.
+
+Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin.
+pormestari?
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen
+jälkeen.
+
+--Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen.
+
+--Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni,
+tuiskahti Johannes vihaisesti.
+
+Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei
+ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni
+pahantekijä.
+
+Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin.
+
+Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan
+kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt
+enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian
+ääretöntä naurettavuutta.
+
+--Heh, heh, veikö paljonkin?
+
+Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen.
+
+--Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani!
+
+Äijä näytti hieman hämmästyvän.
+
+Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää
+ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta.
+Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta
+vanhanmiehen-naurustaan.
+
+--Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen!
+
+Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat
+pappenheimiläisensä.
+
+Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin.
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Olisi teiltä viety, niin kyllä siinä itsekin perkelöisitte!
+
+Ja hän aikoi jo jättää toisen siihen seisomaan ja syöksyä
+luulottelemansa varkaan jälestä, kun äijä estäen laski kätensä hänen
+olalleen.
+
+--Turha vaiva! sanoi hän, katsoen leveällä hyväntahtoisuudella häneen.
+Tässä on teidän lompakkonne.
+
+Näin sanoen hän veti toisesta palttoontaskustaan lompakon, jonka
+Johannes heti tunsi omakseen.
+
+Hän katsoi äijään hölmistyneenä.
+
+--Niin, se on minun, hän sopersi. Te löysitte sen?
+
+--Onneksenne, muhoili äijä. Se putosi teiltä, kun kumarruitte sitomaan
+kengännauhojanne.
+
+--Kumarruinko minä? Missä?
+
+--Keskellä katua, niin että oli ikuinen ihme, ettei kukaan ajanut
+päällenne. Te olette ollut hiukan ... noin ... hum...
+
+Äijä osoitti otsaansa leikillisesti.
+
+--Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin,
+tshinglallaa...
+
+Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla
+kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla
+totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse
+todistuskappale kädessään.
+
+--Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi
+minulta? Ja ajoitte takaa minua?
+
+--Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle
+miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta...
+
+Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa.
+
+Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti
+aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti
+ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun.
+
+--Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja
+taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani...
+
+Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi.
+
+Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö
+tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti
+ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle
+hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava
+kiitollisuuttaan.
+
+Äijä näytti arvaavan hänen ajatuksensa.
+
+--Kuulkaa, sanoi hän, tarttuen hänen napinläpeensä tuttavallisesti.
+Enkö teidänkin mielestänne ole ansainnut vähän löytäjäisiä?
+
+--Kyllä, tietysti, vastasi Johannes helpotuksesta huoahtaen ja teki
+liikkeen kohti povitaskuaan.
+
+--Ei, ei, sanoi äijä pidättävästi. En minä sitä tarkoita. Mutta...
+
+--Mutta mitä?
+
+--Lasin olutta te voisitte tarjota minulle, hehetti ukko. Jossakin
+täällä lähiravintolassa.
+
+--Mielelläni, kovin mielelläni, lausui Johannes, hyvillään että pääsi
+niin vähällä. Tuolla!
+
+Hän osoitti jonkun matkan päästä loistavia pyöreitä sähkölamppuja.
+
+--Ei, ei, sanoi äijä päätään pudistaen.
+
+--Siinä on suuri ensiluokan ravintola, väitti Johannes. Ja se on kyllä
+vielä auki tähän aikaan.
+
+--Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi.
+
+Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa,
+ympäristö aina samaan kaavaan valettua...!
+
+Johannes katsoi häneen kummastuneena.
+
+Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin
+tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi
+kohdella häntä senmukaisesti.
+
+--Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku
+issikkapaikka!
+
+Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko.
+Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan?
+
+--Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa
+olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman
+katseen ympärilleen.
+
+--Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani.
+
+Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä,
+tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin
+katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut
+kaukana Johanneksen omasta asunnosta.
+
+--Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme
+ryypyn, voileivän ja lasin olutta.
+
+Tuo ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, ajatteli Johannes. Vanha herra
+on nähtävästi myös hummannut. Häntä janottaa ja hän haluaa seuraa
+itselleen.
+
+Omituinen sattuma, että hän tapasi minut. Miellyttävä sattuma minulle,
+sillä ilman häntä minä olisin nyt keskellä Berliniä pennitönnä.
+
+Tosin Johannes odotti huomenna pientä rahalähetystä kotimaasta. Juuri
+siihen nähden hän oli uskaltanutkin tänään liikkua hiukan yli
+varojensa. Mutta kirjeet voivat aina myöhästyä päivän pari. Ilman tuon
+äijän ystävällisyyttä hänen olisi ollut kiristettävä nälkävyötään
+kukaties kuinkakin kiusallisesti.
+
+--Te olette ollut kauan Berlinissä? hän kysyi puheen aluksi.
+
+--En tähän toviin, vastasi ukko. Mutta kyllä ennen.
+
+--Liikeasioissa?
+
+--Niin, liikeasioissa.
+
+--Millä alalla, jos saan luvan kysyä?
+
+Äijä kääntyi ja loi häneen pienet, pistävät siansilmänsä.
+
+--Nuori mies, hän sanoi sangen ojentavasti, mutta täydellisen
+maailmanmiehen kohteliaisuudella. Myöskään minä en ole kysynyt teiltä
+mitään.
+
+--Anteeksi...
+
+--Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on
+hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin
+mahdollista toisistamme.
+
+Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan.
+
+Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi
+pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen
+täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä
+vastaantulevalta suomalaiselta kadulla!
+
+Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko
+häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä
+karvaana palana painoi hänen kurkkuaan?
+
+_Noli me tangere_, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan
+huomauttanut.
+
+Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin
+muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden.
+
+Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa.
+
+--Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten
+sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen
+kainaloonsa.
+
+Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt
+loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli
+asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi.
+
+Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi:
+
+--Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te
+kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua.
+
+--Hauskaa kuulla, sanoi Johannes.
+
+--Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä
+lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen!
+
+Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka
+oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen.
+
+Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen
+epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan.
+Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun
+kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista?
+
+--Enpä suinkaan, hän vastasi, _sitä_ en minä voi vaatia.
+
+Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen
+olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin _hänen_ omasta olennostaan.
+
+Ukon silmät tuikahtivat:
+
+--Siitä, olenko _minä_ miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi.
+
+--Niin, vastasi Johannes. Toivottavasti te ette vaadi minulta mitään
+vastarakkauden tunnustusta.
+
+Nyt hän oli tyytyväinen itseensä. Nyt hän oli saanut maksaa samalla
+mitalla ja tunsi heti hyväntuulen hymyn kutittavan huuliaan.
+
+Äijä hehetti,
+
+--Te olette ylpeä, hän sanoi. Sen parempi. Mutta nyt meidän on mentävä
+kadun yli.
+
+Heidän täytyi pysähtyä ohivierivien vaunujen vuoksi.
+
+Yöllinen Berlini hurisi heidän ympärillään.
+
+Kello saattoi olla jo kolme, mutta kadut olivat vielä täynnä kansaa.
+Oli kirkasta kuin päivällä, suurista ravintoloista tulvaili iloista
+väkeä, automobiilit toitottivat, herrat kiirehtivät tekemään viimeisiä
+lemmenkauppojaan, kaunottaret myömään hienommin tai karkeammin
+tarjottuja sulojaan.
+
+Kaikilla ripeä käynti ja tiukka, täsmällinen kasvon-ilme. Kaikilla
+nopea tahti ja päämäärästään tietoinen jalannousu.
+
+--Berlini kuluttaa nopeasti, huomautti äijä.
+
+Noista miehistä olivat useimmat nuorta liikeväkeä. Heidän oli oltava
+taas ylhäällä neljän viiden tunnin perästä ja tehtävä koko päivä työtä
+uutterasti. Siksi heidän keski-ikänsä olikin kovin alhainen. Kuka kesti
+kymmenen, kuka kaksikymmentä vuotta.
+
+--Grotte-mylly! sanoi Johannes toisen kirjallista sivistystä
+koetellakseen.
+
+Mutta noilla naisilla oli ehkä sensijaan liiaksikin aikaa venyä
+vuoteillaan?
+
+--Punainen mylly! puhkesi äijä ylenkatseellisella äänellä puhumaan.
+
+Hän ei sanonut käsittävänsä, kuinka miehet olivat niin hulluja! Uhrata
+rahansa, elämänsä, terveytensä naisten vuoksi, jotka, jos he eivät
+saisi miestä, olisivat valmiit samoin tekemään.
+
+Kuka oli sanonut, että juuri miehen tuli ostaa ja naisen myödä? Miksi
+ei asia voinut olla päinvastoinkin? Ja niin se vielä tulikin olemaan,
+jos nykyaikainen naisliike sai ilman vastarintaa täyttää
+tarkoitusperänsä.
+
+--Te olette naisvihaaja, hymyili Johannes.
+
+--Olen, olen, olen! kähisi ukko odottamattomalla kiihkeydellä.
+
+Nykyaikaisen, emansipeeratun naisen vihaaja hän sanoi olevansa, ei
+itämaalaisen, ei japanilaisen naisen vihaaja eikä myöskään vielä niin
+paljoa romaanisen tai saksalaisen. Mutta anglosaksisen, mutta
+pohjoismaisen!
+
+--Te olette nähnyt paljon naisia, huomautti Johannes.
+
+--Kyllä, vastasi ukko lyhyesti, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat
+tulta. Mutta en yhtään kunnollista, en yhtään miehen arvoista.
+
+Joka ei ollut tuhma, oli petollinen. Joka oli hyväsydäminen, oli
+pässinpää!
+
+Hän jatkoi esitystään.
+
+Johannes katseli salavihkaa syrjästä hänen kasvojaan.
+
+Ei, ei se ollut mikään tukkukauppias tai maalainen koulurehtori.
+Saattoi se olla korkeammankin sivistyksen saanut, ehkä professori, ehkä
+esittelijäsihteeri.
+
+Taikka oli ehkä muuten vain viisas mies. Paljon elänyt, paljon kokenut,
+paljon lukenut, miettinyt, matkustellut ja nähnyt maailmaa. Kenties oli
+koroillaan eläjä vanhapoika, koska oli ollut varaa siihen?
+
+--Miehet ovat hulluja! toisti ukko terävällä, kimeällä äänellään.
+
+Siitä oli nyt kaukana kaikki hyväntahtoinen hehetys. Se halkoi ilmaa
+ohuena ja iskevänä kuin kyynkieli.
+
+Miehet eivät nähneet, mitä maailmassa tapahtui, väitti ukko. Puhuttiin
+valtiollisista, puhuttiin yhteiskunnallisista vallankumouksista. Mitä
+ne olivat sen hirvittävän vallankumouksen, sen luonnonmullerruksen
+rinnalla, joka tapahtui joka hetki, halki maailman, heidän ympärillään?
+Sillä se kävi, se oli käyvä halki maailman, naisliike nimittäin!
+
+Pohjoismaista se oli alkanut. Ja nyt se myllersi jo puolta Europaa.
+
+--Naisliike on vain osa ihmiskunnan yleisestä vapausliikkeestä,
+huomautti Johannes.
+
+Siksi olivatkin sosialidemokraatit kaikkialla ottaneet sen mielellään
+ohjelmaansa.
+
+--Älkää puhuko minulle sosialidemokratiasta! huusi ukko. Älkää tässä
+yhteydessä, tarkoitan.
+
+Sosialidemokratia oli ohimenevä liike hänen mielestään. Sen
+maailmanhistoriallinen osa oli oleva loppuun näytelty tällä
+vuosisadalla.
+
+--Niinkö luulette? hymyili Johannes. Te olette optimisti.
+
+--Ja te sosialisti, vastasi ukko nopealla silmäntuikahduksella häneen.
+
+Mistäkö hän sen tiesi. Sen kuuli jo Johanneksen ensi sanasta.
+
+Mutta äijä ei tahtonut nyt puhua sosialidemokratiasta. Hän sanoi
+tahtovansa puhua naisliikkeestä.
+
+--Aivan oikein, myönsi Johannes. Mutta emmeköhän, jos me tähän jäämme,
+me silloin mahtane jäädä vaille ryyppyä ja voileipää?
+
+--Se on totta, sanoi ukko, lyöden ystävällisesti olalle häntä. Me
+menemme ja jatkamme siellä keskustelua.
+
+He pääsivät sivukadulle.
+
+Eivätkä he olleet monta askelta astuneetkaan, kun äijä jo kiipesi pari
+porrasta matalalle, mitättömän näköiselle ovelle, jonka toisella puolen
+pari himmeästi valaistua ikkunaa kuumotti, ja sanoi:
+
+--Tässä!
+
+Johannes ihmetteli.
+
+On sillä paikkansa, ajatteli hän. Mutta kun on kerran pirun kelkkaansa
+ottanut...
+
+Hän astui sisälle.
+
+
+
+
+8.
+
+
+Todellinen issikkapaikka.
+
+Pitkä tiski, jonka takana jättiläiskokoinen, punakasvoinen, liikaa
+veren ja alkoholin runsauttaan tiukkuva isäntä, väkiviina-kranat
+edessään. Ympäri huonetta, jossa vain yksi vaivainen kaasuliekki
+lekutteli, puisia pöytiä ja karkeatekoisia, korkeakarmisia tuolia.
+Seinällä keisarin ja jumalan kuvat.
+
+Yleisö oli sangen vähälukuinen. Joku epäilyttävän näköinen,
+tummapintainen, vilkassilmäinen miespöytye. Eräs hakkaileva pariskunta,
+nainen jo museokelpoinen. Kaksi ajuria, jotka halulla haukkasivat
+lämmintä makkaraansa. Vihdoin yksi poliisi, joka myöskin oli
+pistäytynyt kadulta tänne virkistäytymään.
+
+Poliisin läsnäolo rauhoitti suuresti Johannesta. Oltiinhan täällä
+sentään esivallan suojassa ja laillisessa yhteiskunnassa.
+
+Äijä tuntui olevan vanha tuttu täällä.
+
+Isäntä nyökkäsi hänelle päätään ystävällisesti. Toivotti tervetulemaan
+ja valitti, ettei hän ollut pitkään aikaan nähnyt häntä.
+
+--Olen ollut taas matkoilla, selitti äijä. Täytyy aina välillä hoitaa
+vähän asioitaankin.
+
+Johannes kuuli, että ukko puhui täysin puhdasta saksaa. Äänsi oikein,
+käyttipä vielä berliniläistä murrettakin.
+
+Kuuli ja kummastui yhä enemmän. Minkähän peijakkaan seuraan hän oli
+mahtanut joutuakaan!
+
+--Makkaraa? kysyi isäntä.
+
+--Ei. Voita, leipää, sardiineja.
+
+--Ryyppy?
+
+--Kyllä. Mutta oikeata jyväviinaa.
+
+--Meillä on vain oikeata, kehui isäntä leveästi. Ensimmäisen luokan
+Famos!
+
+Oluesta hän ei kysynytkään.
+
+Leikkasi leipää kaksi hirmuista kimpaletta. Asetti niiden päälle
+tavattoman voivuoren ynnä kolme sardiinia kummallekin. Toi veitset ja
+kahvelit, joudutti ryypyt, kaatoi oluet. Yksinkertainen yöateria oli
+valmis.
+
+Ei mitään lautasia eikä ruokaliinoja. Ei mitään liinaa pöydällekään.
+
+--Mutta ei myöskään juomarahoja, sanoi äijä, kun Johannes huomautti
+hänelle tästä spartalaisesta järjestyksestä.
+
+Hän sanoi pitävänsä tällaisesta. Jos hän voisi, mitä tahtoisi, hän
+söisi muka aina täällä.
+
+--Onhan teillä vapaus, sanoi Johannes, laittaen valmiiksi voileipäänsä.
+Vapaus seurata halujanne.
+
+--Harvoin, sanoi ukko. Mutta ploiskis!
+
+--Terveydeksi, vastasi isäntä tiskin takaa.
+
+Hän oli myös kaatanut ryypyn itselleen.
+
+--Teidän luvallanne?
+
+Äijä nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.
+
+Isäntä kumosi vielä toisenkin ryypyn samaan teurastajakaulaansa, johon
+näytti jo monta ennenkin pudonneen.
+
+Johannes tunsi heti, että väkevä neste jälleen kihahti hänen päähänsä.
+Eikä hän voinut olla irvistämättä.
+
+Äijä sanoi:
+
+--Se maistoi? Eikö totta, myöskin ruoka maistuu täällä toisenlaiselta?
+
+Hän näytti voivan täällä hyvin kuin kala vedessä. Ja syödessään hän
+rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan.
+
+--Minä pidän Berlinistä, sanoi hän.
+
+Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se
+oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä
+suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä.
+Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista.
+
+Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes. Berlinin poliisi...
+
+--Ei häiritse ketään, jos vain itse ei häiritse muita ihmisiä, väitti
+ukko.
+
+Tietysti, eihän tämä ollut mikään Parisi. Mutta mikä polttopiste, mikä
+sähköpatteri! Mikä kaikkien voimien kokoutuminen ja jälleen joka
+suuntaan linkoutuminen!
+
+--Te olette ollut Parisissa? kysäisi hän.
+
+Ei, Johannes ei ollut ollut Parisissa.
+
+Lontoossa hän oli ollut ja New-Yorkissa. Hänellä oli myöskin jo
+ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan ollut tilaisuus seurata tulkkina
+erästä suomalaista tukkukauppiasta. Matka oli käynyt halki Venäjän
+Odessaan ja Konstantinopeliin, sieltä Palestinaan ja Egyptiin, sieltä
+Kreikan, Italian, Itävallan ja Saksan kautta takaisin omalle maalle. Se
+ei ollut kuitenkaan ollut mikään hauska matka hänelle. Tukkukauppias
+oli ollut sangen omavaltainen ja vaikeasti tyydytettävä isäntä, joka
+oli kohdellut häntä pikemmin heitukkanaan ja passaripoikanaan kuin
+vertaisenaan ja matkatoverinaan. Johannes oli kiittänyt, kun oli
+päässyt hänestä.
+
+--Sen ymmärrän, nauroi äijä.
+
+Mutta miesseura oli sentään aina miesseuraa. Hän puolestaan kertoi
+tehneensä tuon saman matkan kerran naisseurassa...
+
+--Rakastajattarenne kanssa? uskalsi Johannes kysyä.
+
+--Anteeksi, vihityn vaimoni kanssa, hehetti ukko.
+
+Ja hänkin oli kiittänyt onneaan, että ylimalkaan palasi hengissä
+sieltä.
+
+--Palasiko _hän_ hengissä? uskalsi Johannes jälleen kysyä,
+rohkaistuneena äijän leikillisestä puhetavasta.
+
+--Kyllä, hän elää, voi hyvin ja kukoistaa.
+
+Seurasi lyhyt vaitiolo.
+
+Hän on siis naimisissa, ajatteli Johannes.
+
+Mutta nähtävästi äijä ei erikoisesti rakasta vaimoaan. Voihan vaimo
+olla Xantippa. Mutta kyllä silläkin naisella oli seitsemän päivää
+viikossa, joka sai tuommoisen ukkorähjän rakkautta tyydyttää.
+
+Eipä sillä, että tältä järkensä puolesta olisi puuttunut mitään. Mutta
+oli muuten kovin kummallista kuvitella häntä aviomiehenä.
+
+--Suomalaiset matkustavat kovin paljon, hän huomautti jotakin
+sanoakseen.
+
+Ja hän esitti jälleen hiukan teeskennellyn inhonsa kaikkia matkustavia
+kansalaisiaan kohtaan. Se oli hänelle vähitellen muodostunut
+täydelliseksi taidenumeroksi.
+
+Ei ollut muka sitä museota Europassa, jonka saleja ei vähintään
+puolikymmentä maalaisserkkua saapastanut. Ei sitä kahvilaa, jossa ei
+ainakin joku tuttava tai outo tullut olalle lyömään ja leveällä
+suomenkielellä iloaan tästä odottamattomasta tapaamisesta ilmoittamaan.
+
+Berlini oli pahin kaikista. Siinä yhtyivät heidän kaikkien tiensä ja
+erosivat. Varsinkin näin kevätpuoleen niitä näki kaikkialla, enin
+kuitenkin Friedrich-kadulla ja Wertheimin edustalla.
+
+Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle
+tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja
+lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja
+lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut
+haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin,
+Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka.
+
+Vähävaraisinkin suomalainen pedagogi katsoi silloin pyhäksi
+velvollisuudekseen tehdä ainakin parin viikon opintomatkan Saksan
+tieteellisen elämän keskuksiin. Ahtaimmissakin olosuhteissa elävä
+helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa
+ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä.
+
+Ja kaikki toivat ne terveisiä kotimaasta, kaikki tahtoivat ne ainakin
+yhden illan tai aamupäivän istua ja pakista ulkomailla elävän
+kansalaisensa kanssa tumman oluen ja Rheinin viinin vierellä. Baueriin
+esim. oli siinä suhteessa aivan hengenvaarallista pistäytyä.
+
+Äijää näytti hänen esityksensä huvittavan. Mutta ei näyttänyt häntä
+millään tavalla loukkaavan tai hämmästyttävän, kuten Topi Huotaria.
+
+Kun Johannes oli lopettanut, hän virkahti aivan yksinkertaisesti:
+
+--Onhan luonnollista, että suomalaiset matkustavat. Sillä eihän _voi_
+asua kotimaassa.
+
+Tuo väite tuli Johannekselle niin äkki-arvaamatta, että hän mykistyi
+silmänräpäykseksi. Eikä se tapahtunut ensi kertaa hänelle tämän äijän
+seurassa.
+
+Tietysti oli hänenkin mielestään kotimaan ilmakehä raskas. Tietysti
+siellä oli vaikea elää myöskin monen hänen toverinsa mielestä. Mutta
+hän ei ollut koskaan kuullut tuota väitettä vielä tuolla jyrkkyydellä
+lingottavan.
+
+--Kuinka tarkoitatte? kysyi hän.
+
+--Tarkoitan, eihän se ole ihmisten asuinsija, jatkoi ukko. Tarkoitan,
+sivistyneiden ihmisten, niinkuin te ja minä ja monet meidän
+kaltaisemme.
+
+Sehän oli konnien, sehän oli murhamiesten ja valtiollisten
+onnen-onkijain kotisija, väitti hän. Mädätys ylhäällä ja mädätys
+alhaalla! Päältä virkavallan, alta anarkian ja raakalaisuuden uhka.
+Siinä välissä ohut kerros kultuuria, joka mureni päivä päivältä yhä
+ohuemmaksi.
+
+Ei, Suomi ei ollut mikään sivistynyt maa. Sen kansan kohtalo olisi
+ollut muka epätoivoinen, ellei se kaikkiviisaan jumalan, vatsakatarrin,
+keuhkotaudin ja kuningas alkoholin armosta pian kuolisi sukupuuttoon.
+Se olisi äijän mielestä sopivin ratkaisu myös koko Suomen ja Venäjän
+kysymykselle?
+
+--Kuitenkin se lisääntyy, lausui Johannes rauhallisesti.
+
+Kansa lisääntyi, kansan tieto ja taito, yleinen varallisuus ja
+hyvinvointi lisääntyivät. Mitäs äijä siihen sanoi? Taisi homehtua
+odotellessa se hautajais-frakki, jolla hän aikoi Suomen kansan muistoa
+kunnioittaa.
+
+--Täitkin lisääntyvät, virkahti ukko. Mutta minä kuulen puheestanne,
+että olette patriootti.
+
+Hänen mielestään oli hauska nähdä suomalaista sosialistia, joka oli
+patriootti. Sellaista tapasi kovin harvoin meidän päivinämme.
+
+--Jos meillä kerran sota tulee, vastasi Johannes varsin tulisesti,
+nähdään kyllä, ketkä ovat oikeat isänmaan-ystävät. Yläluokka pötkii
+tietysti pakoon pitkin Europaa.
+
+Se _pääsi_ nimittäin pakoon, selitti Johannes. Alaluokan täytyi jäädä
+puolustamaan kotiaan ja kontuaan. Sekin oli vain rahakysymys.
+
+--Kuten koko sosialismi, irvisti ukko.
+
+--Anteeksi, se on enemmän, sillä se on oikeuskysymys, väitti Johannes
+vakavasti.
+
+--Mikä on oikeus? kysyi ukko, levittäen Pilatuksen tapaan käsiään.
+
+Se oli siellä, missä oli voima. Mikä ratkaisi, kuka oli oikeassa, kuka
+väärässä? Voitto. Voittaja laati lain, voittaja määräsi oikeuden
+mallit. Se, mikä oli väärin tänään, voi olla oikein huomenna, ja
+päinvastoin, riippuen siitä, kuka oli yöllä vallan itselleen anastanut.
+
+Ei ollut ihmiskunnan asioissa mitään ylintä tuomio-istuinta, ei
+nykyistä eikä tulevaa. Jumala yksin oli ehdoton. Senjälkeen kuin hän
+oli pantu viralta, olivat kaikki ehdottomat käsitteet kadottaneet
+merkityksensä.
+
+--Ja mikä on teidän ylin oikeusmallinne? kysyi Johannes
+puolipiloillaan.
+
+--Täytyy onnistua maailmassa, siinä kaikki, vastasi äijä, hymyillen
+viekkaasti ja hörpäten olutlasistaan.
+
+Kaikki muu oli hänen mielestään tuulenpieksämistä.
+
+--Ja te mitä sanotte sitten onnistumiseksi? kysyi Johannes, vielä
+vastaten hymyyn, mutta epävarmasti.
+
+Hän tunsi ukon sanojen valuvan hienona myrkkynä koko elimistöönsä,
+varmistavan hänen omia hämäriä epäilyjään ja herättävän eloon uusia,
+ennen tuntemattomia. Eikö hän itsekin ollut joskus noin ajatellut?
+Hetkinä, joita hän jälkeenpäin oli heikoimmikseen nimittänyt?
+
+--Valtaa, valtaa, vastasi ukko kiihkeästi.
+
+Vallan saavuttaminen, ihmisten, ihmis-elämän, ihmisvoimien ja niiden
+kautta luonnonvoimien hallitseminen, oli hänen mielestään korkeinta
+onnistumista. Kaikki pyrkivät valtaan, suuret ja pienet, kaikki
+tahtoivat tehdä maan itselleen alammaiseksi ja käyttää hyväkseen
+toisiaan.
+
+Vain tuon pyrkimyksen kautta oli kultuuri syntynyt. Vain sen kautta se
+oli hetkeäkään mahdollinen.
+
+--Siis sorron pohjalta? hymähti Johannes.
+
+--Nimittäkää sitä miksi haluatte! vastasi ukko. Pääasia on, että
+yksilöt, kansat, yhteiskunnat nousevat vain toisten hartioilta.
+
+Ei ollut mitään nousua ilman valtaa, ei mitään valtaa ilman toisten
+sortamista. Tai niinkuin äijä sen mieluummin tahtoi sanoa: hyväkseen
+käyttämistä.
+
+--Omaksi yksityiseksi hyväkseen?
+
+--Yleiseksi hyväksi, maailman hyväksi, jos niin tahdotte.
+
+Sillä mikä oli yksityinen? Mikä oli yleinen? Nekin olivat vain sanoja.
+Kaikki ihmiset tekivät työtä yksityiseksi hyväkseen...
+
+--Myöskin ihmiskunnan suuret hyväntekijät? huomautti Johannes.
+
+--Kaikki, varmisti ukko päättävästi.
+
+Kaikki kokosivat toisilta, myöskin henkisillä aloilla, kaikki
+riistivät, anastivat ja käyttivät hyväkseen. Mutta kaikkien työ tuli
+myös kaikkien hyväksi.
+
+--Jos tulee, huomautti Johannes happamesti.
+
+--Aina.
+
+Mitä Johannes muuten sanoi hyväksi ja mitä pahaksi? tiukkasi ukko. Ketä
+hyväntekijäksi ja ketä pahantekijäksi?
+
+Nekin olivat vain sanoja. Napoleon oli tietysti Johanneksen mielestä
+suuri pahantekijä, koska hän lopetti Ranskan suuren vallankumouksen ja
+teurastutti miljoonia ihmisiä? Ja kuitenkin hän oli kenties sittenkin
+hyväntekijä, suurin, minkä historia tunsi.
+
+--Tietysti, jos kaikki käsitteet asetetaan päälaelleen, kuten te näytte
+tekevän! pisti Johannes.
+
+--Kuten kaikki ihmiset tekevät, hehetti ukko.
+
+Ruma oli kaunis ja kaunis oli ruma! Se oli ainoa oikea oppi maailmassa.
+
+--Pirun oppi!
+
+Kaikkien sivistyneiden ihmisten oppi, hymyili äijä.
+
+Totuus oli se, jonka vastakohtakin oli totuus. Elämä oli joka
+pisteessään ääretön, ja me ihmiset voimme sanoa sitä hyväksi tai
+pahaksi, suureksi tai pieneksi, todeksi tai epätodeksi, ja osua
+kuitenkin suhteellisesti oikeaan.
+
+Johannes peitti haukotuksensa.
+
+Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät
+oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki
+oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden
+todistus.
+
+Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja
+omien voimien ponnistamisen.
+
+Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi
+puhetoverilleen.
+
+Äijä innostui.
+
+--Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan
+päinvastoin.
+
+Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain,
+mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim.
+huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin
+mielestä: täällä oli hiukan kuuma.
+
+He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan.
+
+Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen
+tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin
+sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki
+epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla
+jo vivahti hopeaan.
+
+Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat!
+
+Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo
+käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä?
+
+Hän päätti ottaa vielä kerran selon siitä.
+
+Ukko kehitteli edelleen mielipiteitään.
+
+Yksilö oli kaiken keskipiste. Hyvää oli vain yksilöllinen hyvä, pahaa
+vain yksilöllinen paha, jonka toiselle tyrkyttäminenkin jo oli yritystä
+toisen orjuuttamiseen. Tuo ei ollut mitenkään tietopuolisesti
+puolustettavissa, ainoastaan käytännön, käytännöllisen pakon ja
+olemassa-olon taistelun kannalta. Se taas ei tarvinnut mitään
+puolustusta.
+
+Napoleon oli ihmiskunnan suurin hyväntekijä. Hän oli osoittanut, kuinka
+korkealle ihminen voi nousta ja kuinka paljon vallalleen alistaa.
+Sitäpaitsi hän oli särkenyt valta-istuimia, siirtänyt valtakuntien
+rajoja, nöyryyttänyt keisareita ja kuninkaita enemmän kuin kukaan. Näin
+hän myös oli suurin vallankumouksellinen, jos Johannes sosialistina
+tahtoi ehkä mieluummin tämän muodon hyväntekeväisyyttä hyväksyä.
+
+Nykyajan Napoleoneja olivat Morganit, Rockefellerit, Vanderbiltit. Raha
+oli nykyisen ajan valtikka. Miekat, pyssyt, tykit ja sotalaivat olivat
+vain sen tahdon täyttäjiä, sen vertauskuvallisia palvelijoita.
+
+Kaikki kysymykset olivat valtakysymyksiä. Niin sosialismit kuin
+spiritismit, niin naisliike, raittiusliike tai maailmanrauhan liike.
+
+Itse rakkaus oli vain valtakysymys, valtakysymys kahden sukupuolen
+välillä.
+
+Luonnon järjestyksen mukaan oli mies voimakkaampi. Miehen olisi siis
+aina tullut suoriutua siitä taistelusta voittajana. Mutta naiset ja
+naisellistuneet miehet olivat kääntäneet koko voiman käsitteen
+takaperin, pukeneet sen miehen päälle kuin housut väärinpäin, niin että
+hän uskoi edistykseksi sitä, mikä oli vain _naisen_ edistystä, ja
+oikeaksi sitä, mikä oli vain naisen kannalta oikeaa.
+
+Miehen, oikean miehen, kannalta oli koko naisliike kovin väärää ja
+hylättävää.
+
+Kukaan terve ihminen, kansa tai yhteiskuntaluokka ei luopunut
+vapaaehtoisesti vallasta. Jos se sen teki, se todisti samalla olevansa
+mätä, madonsyömä ja rappeutunut.
+
+Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin
+miestä puhujalavalla ajamassa naisten ääni-oikeutta.
+
+Kukin ajakoon vain omaa asiaansa. Rikas rikkaan, köyhä köyhän, naiset
+naisten ja miehet miesten asiaa! Näin oli myöskin aivan oikein, että
+suomalaiset ajoivat suomalaisten asiaa, mutta aivan yhtä oikein, että
+venäläiset ajoivat omaansa.
+
+Se oli yleinen sääntö, josta tosin voi olla poikkeuksia. Mutta nekin
+vain vahvistivat sääntöä, sillä jos ihminen yleensä ajoi toisen asiaa,
+hän sen teki vain näennäisesti, toista hallitakseen, ja oli siis
+syvemmässä merkityksessä kuitenkin oman itsensä intohimon asiamies.
+
+Niin teki sivistynyt, joka rupesi sosialismin palvelukseen, niin mies,
+joka saarnasi naisvapautusta. He tahtoivat hallita alempiaan, siinä
+kaikki.
+
+Valtakysymys pysyi. Aseet vain vaihtelivat.
+
+Mutta mieluummin näytti äijä aina palajavan takaisin naiskysymykseen.
+
+Se oli hänen mielestään nykyajan tärkein. Siitä riippui kansojen ja
+yhteiskuntien tulevaisuus.
+
+Hän ei uskonut mihinkään todelliseen tasa-arvoon miehen ja naisen
+välillä. Ennen oli mies ollut voitolla. Pian oli oleva nainen. Nainen
+otti miehen oikeudet, mutta sälytti hänen selkäänsä kaikki entiset
+velvollisuudet.
+
+Naisia oli nyt jo enemmän. Oli miesten puolelta sulaa hullutusta antaa
+heille ääni-oikeutta.
+
+Nyt he saivat olla jo naisille siitä kiitollisia, kuten Suomessa,
+ett'eivät nämä sitä väärinkäyttäneet. Ennen olivat naiset saaneet olla
+kiitollisia. Osat olivat jo nyt vaihtuneet ja vaihtuisivat vielä
+enemmän tulevaisuudessa.
+
+Suomen miehet elivät jo valtiollisessa suhteessa Suomen naisten
+armoilla. Se oli totuus.
+
+Sosialistit eivät olleet niin vaarallisia. Heitä oli vähemmän kuin
+porvareita. Mutta jos Suomen naiset tahtoisivat, he voisivat jo nyt
+vallata useimmat paikat Eduskunnassa.
+
+Tietysti he eivät sitä vielä tahtoneet, sillä se ei olisi ollut heille
+edullista. Miehet olisivat ehkä siitä heränneet ja toimeenpanneet
+vastavallankumouksen.
+
+Mutta viidenkymmenen, mutta sadan vuoden perästä! Miehet tulisivat
+silloin kauhistuksella huomaamaan muuttuneensa vapaista orjiksi,
+hallitsijoista hallituiksi.
+
+Ainakin. julkiseen elämään nähden heidän olisi tullut säilyttää
+yli-otteensa.
+
+Sen kadotettuaan he muuttuisivat samalla viekkaiksi, keimaileviksi, ja
+epäluotettaviksi. Ollen riippuvaisia naisten vallasta heille kävisi
+välttämättömäksi keinoilla millä hyvänsä naisten mielisuosiota
+säilyttää.
+
+Jo nyt valehtelivat ja vilpistelivät monet miehet naisten edessä.
+Miksi? Siksi että he pelkäsivät näitä ja siksi että nämä olivat jo nyt
+monessa suhteessa heitä voimakkaammat.
+
+Kuitenkin olisi asianlaidan luonnollisesti pitänyt olla päinvastoin.
+Olihan mies herra. Olihan mies luomakunnan kruunu! Miesten tulisi
+kantaa päänsä korkealla, mutta myöskin oivaltaa uhkaava vaara ja yhtyä
+sentähden suureksi, kansainväliseksi miespuolueeksi.
+
+Naiset Suomessa olivat jo saaneet valtiollisen ääni-oikeutensa. Mutta
+olivatko he silti lakkauttaneet omia nais-yhdistyksiään? Eivätpä
+suinkaan, sillä he tahtoivat ajaa edelleen omaa asiaansa.
+
+Keitä vastaan? Tietysti miehiä, jotka olivat heidän luonnolliset
+vihollisensa.
+
+Naisilla oli jo nyt voimakas, keskinäinen yleinen mielipide. Jokainen
+mies, joka ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, leimattiin tuhmaksi,
+raa'aksi, turmeltuneeksi tai vanhoilliseksi.
+
+Missä oli miesten yleinen mielipide? Missä olivat mieslehdet,
+miesklubit ja mies-yhdistykset?
+
+Naiset tunkeutuivat kaikkialle. Useimmat sanomalehdet tosin olivat
+vielä miesten toimittamia, mutta nekin ajoivat vain naisten asiaa.
+Sehän olikin aivan ihanteellista naisten kannalta! Miehet tekivät työn
+ja naiset poimivat hedelmät.
+
+Ainoastaan maalla, jossa vielä yleensä vallitsevatkin terveemmät
+olosuhteet sukupuolten välillä, oli asioidentila parempi. Siellä oli
+isäntä-yhdistyksiä ja emäntä-yhdistyksiä. Se oli tervettä edistystä.
+
+Tuohon suuntaan olisi kysymystä kehitettävä, siksi kuin koko maa, siksi
+kuin koko maailma olisi vain suuri isä- ja emä-yhdistys, joiden välillä
+lopullisen valtataistelun tulisi tapahtua.
+
+Naisten taktiikka oli sama kuin sosialistien: he eivät vielä
+tahtoneetkaan päästä ulkonaiseen valtaan. He eivät vielä pyrkineetkään
+ehdottomaan enemmistöön, sillä he eivät olisi tehneet sillä mitään.
+Toiset olisivat voineet jättää heille silloin valtion ja yhteiskunnan,
+sanoa: hoitakaa se, eikä heissä kuitenkaan olisi ollut sen hoitajia.
+
+Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät
+porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse
+asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta
+tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti.
+
+Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa.
+
+Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin
+miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki
+häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle
+parhaalle ystävälleen tunnustaa.
+
+Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset
+olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se
+hirviö ihmishahmossa.
+
+Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa
+olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat
+parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään
+ja vierautuneet.
+
+Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin.
+
+Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille
+hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi
+myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen
+suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan
+murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä
+ympärille.
+
+Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja
+ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui,
+sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin
+lilja...
+
+Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä
+leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja
+intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin.
+
+Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen
+edessä.
+
+Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä,
+ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin?
+
+Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja
+lapselliseksi.
+
+Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki
+piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin
+vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat
+saaneet niin kovan kolahduksen.
+
+--Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa
+kourukynsillään.
+
+Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat
+pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui
+miehistä, joita naiset olivat pettäneet?
+
+Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi
+yksinomaan naurettavaksi.
+
+Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri.
+
+Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä,
+raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti
+ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan.
+
+Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen
+naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä
+kannettiin.
+
+Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen
+hänen ajatuksensa.
+
+Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen
+seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai
+älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset
+mielenliikkeensä.
+
+Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon,
+ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi
+yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä
+esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena.
+
+--Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko.
+
+Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää,
+vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen
+vertaisina.
+
+Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa
+hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas
+ei mitään miehen oikeuksia.
+
+Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat.
+
+Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa,
+kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä
+jumaloidakseen.
+
+Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta
+aikakaudestamme.
+
+--Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista
+jumaloi.
+
+--Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa.
+
+Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen
+oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi
+sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan.
+
+Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen
+naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä
+hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava
+itsensä naisista riippumattomiksi.
+
+--Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes.
+
+Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa
+paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua
+naisen rakkauteen.
+
+Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen.
+
+Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen
+oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan
+kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut.
+
+--Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä.
+
+Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme
+käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet
+naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat.
+
+Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei
+mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon
+ulkopuolella.
+
+Nyt ymmärsi Johannes.
+
+Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen.
+
+--Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin.
+
+--Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava
+teille löytäjäisiä.
+
+--Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko.
+
+--Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti
+Johannes. Isäntä!
+
+Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi.
+
+--Kaikki on maksettu, sanoi hän.
+
+--Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes
+jääkylmästi äijälle kumartaen.
+
+Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin
+toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä.
+
+--Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä.
+
+Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta
+lähemmin selvittämään ajatuksiaan.
+
+Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle.
+
+Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan
+koskettanut.
+
+
+
+
+9.
+
+
+Johannes tuli kotiinsa kello 5.
+
+Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun.
+
+Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta
+emännältään.
+
+Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan
+odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin.
+Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja
+heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen.
+
+Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta
+laiminlyönnistään.
+
+Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään.
+
+Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena,
+ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin
+piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties
+minkä surman suuhun.
+
+Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne
+sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan
+samantekevä heille.
+
+Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä,
+sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään.
+
+Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen.
+
+Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan
+odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän
+seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi
+selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia
+seuraavasta teatteri-illasta.
+
+Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti
+ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi.
+
+Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä
+askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan.
+
+Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä,
+joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen
+sieluunsa jättäneet.
+
+Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian
+myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva.
+
+Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa.
+
+Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja
+siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät
+suoremmin, häikäilemättömämmin.
+
+Naiset kunnioittivat vain voimaa.
+
+Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina
+naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava.
+
+Onneton? »Mitä te sanotte onnistumiseksi?»
+
+»Valtaa», oli ukko vastannut. Valtaa naisen yli, hän olisi vastannut
+tässä tapauksessa.
+
+Voisiko hän, Johannes, ehkä valloittaa Signen omakseen? Miksei, jos hän
+vain ryhtyisi miehen tavoin asiaan.
+
+Tosin oli Signe ylhäisestä suvusta ja hänen isänsä maan mahtimiehiä.
+Entä sitten! Olihan hänkin tohtori, olihan hänkin tunnettu
+politikoitsija ja yhteiskunnallinen kirjailija.
+
+Ei se niin mahdotonta olisi.
+
+Ja Johanneksen aivot täyttyivät epämääräisillä, hekumallisilla näyillä,
+hänen siinä edestakaisin kävellen ja Signeä omakseen kuvitellen.
+
+Välillä vilkaisi hän aina peiliin, jonka ohi hänen oli kuljettava.
+
+Eihän hän mikään kyttyräselkäinen ollut. Olihan hänellä oikeastaan
+sangen edullinen ulkomuoto.
+
+Pitkät, soikeat kasvot. Suora nenä, älykäs otsa, mukiinmenevät viikset
+ja tumma tukka, joka oli kulmilta vähän kiharakin. Lisäksi solakka
+vartalo keskimittaa pitempi, rinta leveä ja voimakas. Mitäs puuttui?
+
+Vain ulkonevissa poskipäissä, turvattomassa suunseudussa ja kenties
+liian heleässä, maitomaisessa ihossa hän oli näkevinään
+talonpoikamaisen sukuperän merkkejä.
+
+Itse asiassa hän oli komea poika. Hansikkaisiin ja hännystakkiin
+puettuna hän hyvin saattoi kilpailla minkä paroonin tai kreivin pojan
+kanssa tahansa naisten suosiosta.
+
+Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä.
+
+Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty
+järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä.
+
+Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen
+kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita
+yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta
+hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä
+suorittanut.
+
+Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä
+oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme,
+ellei hän voisi naista valloittaa!
+
+Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo?
+
+Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein
+ajatteli.
+
+Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi
+saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen
+keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia,
+jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta.
+
+Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden
+suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut
+aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä
+myöten.
+
+Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin »Suomi tulevaisuuden
+valtiona». Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut
+ajattelemistakaan.
+
+Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa
+lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan.
+
+Olihan siinä törkyä! Olisihan noista painovalmiista sivuistakin jo
+nytkin sievoinen kirja tullut. Mutta enemmän tarvittiin, ennen kuin oli
+sanottu julki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.
+
+Tarvittiin arviolta melkein kaksivertaa lisää, ennen kuin olisi valmis
+hänen aaterakenteensa. Tuo suurtyö, joka hankkisi hänen nimelleen kaiun
+kansainvälisen sosialismin riveissä ja takaisi hänelle itselleen
+kuolemattomuuden.
+
+Sangen luettava kirja siitä tulisi. Jo aihe oli hänestä uusi ja
+mieltäkiinnittävä.
+
+»Kyllä sitä menemään tulee», oli hänen suomalainen kustantajansakin
+arvellut, »suuri yleisö ostaa meillä nykyään tuollaista
+kirjallisuutta».
+
+Johannes olikin suunnitellut sen oikeaksi kansankirjaksi. Niin
+helppotajuiseksi, että oppimattomin työmieskin voisi sitä ymmärtää. Ei
+mitään liikaa viisastelua, ei turhia tilastotieteellisiä numerosarjoja.
+Mutta kuitenkin vahva aatteellinen suunta ja sitova todistelutapa.
+
+Mieluummin hän olisi antanut puhtaasti kaunokirjallisen muodon sille,
+jos hän olisi uskaltanut. Mutta hän ei luottanut tarpeeksi kirjallisiin
+kykyihinsä, jotka toverikunta-ajoilta saakka olivat jääneet
+viljelemättömiksi.
+
+Nyt siitä oli muodostumassa noin vaan puoleksi tieteellinen, puoleksi
+kaunokirjallinen teos, joka kenties juuri tällaisena voisi tehokkaimmin
+ja laajimpiin piireihin vaikuttaa.
+
+Eräänlainen utopia siitä tulisi. Ihannevaltion unelma, jonka
+laatimisessa hän tahtoi käyttää hyväkseen kaikkein uusimpia
+kansallistalouden voittoja ja kaikkein viimeisimpiä valtio-opin,
+yhteiskuntafilosofian ja ennen muita tietysti sosialidemokraattisten
+ajattelijain saavutuksia.
+
+Maailmankuva pienoiskoossa siitä tulisi, kansainvälisen sosialistisen
+maailman, sellaisena kuin hän sen näki sielunsa silmien edessä ja
+sellaisena kuin tämä 20:s vuosisata, hänen varman vakaumuksensa mukaan,
+sen oli ennen loppuaan toteuttava.
+
+Mutta Suomessa se voitiin toteuttaa jo ennen, jos vain Europan vallat
+takaisivat sille itsenäisen aseman ja neutraliteetin.
+
+Täällä oli maanala sille paremmin kuin missään valmistettu. Täällä oli
+sosialismi jo nyt suuremmassa vauhdissa ja merkitsevämmässä
+valtiollisessa asemassa kuin missään muualla. Täällä ei ollut
+militaristista henkeä eikä kansallista sotaväkeä. Ei mitään
+puolustettavia siirtomaa-etuja eikä edes siinä määrin pinttyneitä,
+naurettavia ennakkoluuloja kuin suurissa sivistysmaissa.
+
+Suomessa oli kansanvaltaisuudella jo nyt syvät juuret ja rajattomat
+kehitysmahdollisuudet.
+
+Suomessa oli sosialistisen ihannevaltion synty mahdollinen.
+
+Miksi Johannes oli valinnut tuon muodon maailmankatsomuksensa
+julistamiseksi, siitä hän ei ollut itsekään oikein selvillä. Mutta hän
+arveli sen tapahtuneen salaisesta, syvällä piilevästä pyyteestä koettaa
+yhdistää perittyä kansallista ja itsehankkimaansa sosialistista
+ajatustapaa.
+
+Jyrkkä ristiriita, joka näiden eri katsantokantojen edustajien välillä
+vallitsi hänen kotimaassaan, oli usein viiltänyt hänen sydäntään, jopa
+joskus määrännyt hänen julkista esiintymistäänkin tavalla, mikä hänelle
+jo hänen oman puoluejohtonsa taholta oli tuottanut useamman kuin kerran
+»revisionistin» pelätyn haukkumanimen.
+
+Mutta eiväthän ne itse asiassa olleet ristiriitaisia. Taikka oikeammin,
+olivat ainoastaan äärimmäiseen hulluuteensa asti kehitettyinä.
+
+Hän puolestaan tunsi vallan mainiosti voivansa olla samalla kansallisen
+asian ja kansainvälisen sosialismin palvelija.
+
+Senkin tahtoi Johannes saada uudessa kirjassaan julki sanotuksi.
+
+Mitä jos hän istuisi pöytänsä ääreen? Mitä jos hän jatkaisi siitä,
+mihin hän oli lopettanut eilen aamupäivällä?
+
+Yö oli jo pitkälle kulunut. Mitä jos hän koettaisi tehdä työtä aamuun
+saakka ja nukahtaa sitten pois väsymyksensä iltapäivällä?
+
+Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset
+kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen
+vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon
+äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen
+korvissaan.
+
+Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden
+sekoittaja.
+
+Johannes nousi jälleen kävelemään.
+
+Kuinka se oli taas sanonutkaan? »Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä
+henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa
+naisten äänioikeutta.»
+
+Oli sekin paradoksi olevinaan!
+
+Ja kuinka se oli vielä sanonut? »Kukin ajakoon omaa asiaansa!»
+
+Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri
+sosialismi.
+
+Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja?
+Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä.
+
+Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut
+niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä?
+
+Johannes mietti mielessään.
+
+Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä.
+Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa
+salaisimpia pohjavirtoja.
+
+Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä
+hän oli heti tekevä selon.
+
+Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman
+äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella
+inholla ja kauhistuksella.
+
+Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka
+hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt
+sosialistiseen puolueesen.
+
+Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen
+oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja
+nuorukaisena.
+
+»Viha se oli ollut», hehetti ukon ääni hänen korvissaan.
+
+Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten
+koko porvarillista yhteiskuntaa.
+
+Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli
+aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän
+oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta
+hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli
+kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan,
+tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin
+isiltäperityn omaisuuden välillä.
+
+Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi
+porvarillista yhteiskuntaa?
+
+»Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa», kuuli hän äijän ärsyttävästi
+huomauttavan.
+
+Eipä niinkään henkilökohtaista, vastasi hän siihen melkein ääneen.
+
+Hän ei ollut ikinä vuorineuvos Rabbingia nähnyt. Ei tiennyt hänestä
+henkilökohtaisesti, oliko hän kala vai lintu. Vuorineuvos Rabbing ei
+ollut koskaan hänen lapsena ollessaan käynyt sillä tehtaalla, jonka
+isännöitsijä hänen isänsä oli. Jos vuorineuvoksella oli ollut jotakin
+asiaa tälle, hän oli kirjoittanut tai kutsuttanut hänet luokseen
+Helsinkiin, jossa hänen pääkonttorinsa oli.
+
+Muuten kerrottiin hänen, varsinkin naimisiin mentyään, oleskelevan
+enimmäkseen ulkomailla.
+
+Hänen rouvansa oli sensijaan kerran Helsingissä osoitettu
+Johannekselle.
+
+Pitkä, komea nainen.
+
+Hän oli ollut juuri astumassa vaunuihinsa, jotka olivat Seurahuoneen
+edessä odottaneet. Hänen ryhtinsä oli ollut moitteeton ja hänen upean
+vartalonsa kaarre aivan ruhtinaallinen.
+
+Sanottiinkin hänen olevan jonkun kaukaasialaisen lammasruhtinaan
+tyttären, jonka vuorineuvos oli tuonut mukanaan Moskovasta.
+
+»Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla», kuuli hän ukon kimeän,
+intohimoisen äänen soinnahtavan.
+
+Pitkä, komea, pystyrinta! Silloin tietäisi muka Johanneskin jotakin
+elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta.
+
+Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla
+kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään.
+
+Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli
+sirompi, henkevämpi, aineettomampi.
+
+Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä,
+ellei...
+
+»Ellei mitä?» kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni.
+
+»Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan», täytyi Johanneksen hänelle
+huoaten tunnustaa.
+
+»Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?» usutti toinen.
+
+»Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle
+jälleen päivänselvästi osoittanut.»
+
+»Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?»
+
+»Hän nauroi.»
+
+Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti
+silmiin itseään.
+
+»Naiset nauravat aina», lohdutti ukko. »Ota hänet, valloita hänet! Hän
+nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi.»
+
+»Hän nauroi minun hienoimmille unelmilleni», huokasi Johannes.
+
+»Äh, houkka!» ärjäsi toinen. »Ei saa olla mitään hienoja unelmia.»
+
+Taikka jos oli mahdoton päästä niistä, ne täytyi pitää vain itselleen.
+Muille täytyi tarjota vain sitä, mitä muut voivat vastaanottaa. Ja
+tuolle naikkoselle oli Johanneksen tarjottava...
+
+»Minä olen jo tarjonnut henkeni hänelle», vastasi Johannes
+juhlallisesti. »Hän ei huoli siitä.»
+
+»Hän on oikeassa», hehetti ukko. »Mitä on henki? Palanen lihaa on
+paljon parempi jo.»
+
+Se oli näet jo jotakin kouraantuntuvaa.
+
+»Sinä erehdyt! Hän on niin sielukas, hän on niin terheninen.»
+
+»Hullutuksia! Hassutuksia! Ei ole mitään sielukkaita naisia
+maailmassa.»
+
+»Hän on», väitti Johannes kohottaen pateettisesti käsivartensa.
+
+»Sielu on vain miehellä. Naisella on vain...»
+
+Johannes oli näkevinään irstaan liikkeen, jolla täydensi ajatuksensa.
+
+»Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus
+sukupuolestaan.»
+
+»Huomaan, että rakastat häntä vielä.»
+
+»En, minä vihaan!»
+
+»Mainiota. Siispä kosta hänelle!»
+
+»Mielelläni. Mutta miten?»
+
+»Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet
+kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!»
+neuvoi ääni.
+
+Se ajatus kelpasi Johannekselle.
+
+Lemmen tuskia? Pistävän pilkan tuskia? Vaivaa mustan sukkamielen?
+
+Olihan hän niitä kaikkia Signen vuoksi kärsinyt. Mutta hän ei
+rakastanut ketään muuta. Kuinka siis kostaa hänelle?
+
+Rupeamalla edes näön vuoksi jotakin toista rakastamaan.
+
+Ketä siis? Jotakin tuttavaa? Jotakin sukulaista? Hänen serkkuaan.
+
+Irenen kuutamoinen kuva kulki Johanneksen kiihoittuneiden aivojen läpi.
+
+Samalla vetäytyivät hänen huulensa pirulliseen hymyyn. Siinä ajatus!
+Kolmatta kertaa hän ei tahtonut enää Signen edessä loukattuna esiintyä.
+Äijän ääni oli voittanut hänessä.
+
+Hän ei kärsinyt, sillä hän ei tahtonut kärsiä enää. Nyt oli hänellä
+valmis sotasuunnitelma.
+
+
+
+
+10.
+
+
+Johannes teki nyt pari päivää työtä ahkerasti.
+
+Työ edistyi, mutta vain muodollisesti. Hän kirjoitti vain, mitä hän oli
+ennen ajatellut. Mutta kun entiset ajatukset loppuivat ja hänen tuli
+alottaa jotakin uutta, silloin hämärtyi kaikki hänen aivoissaan.
+
+Sisällinen raivo ja epätoivo valtasivat hänet. Oliko hän väsynyt? Oliko
+hän äkkiä työkykynsä kadottanut?
+
+Mutta eihän hänellä ollut aikaa väsyä. Työn _piti_ tulla valmiiksi
+ennen kesää. Teoksen _täytyi_ jouluksi ilmestyä. Muuten meni kaikki
+nurin. Muuten taittui hänen koko henkinen selkärankansa ja ehtyi hänen
+aineellinen toimeentulonsa.
+
+Hänen laskelmansa olivat selvät. Ellei hän saanut valmiiksi tätä
+työtään ennen toukokuun loppua, hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta
+elää kesän yli.
+
+Velkaa hän ei tahtonut tehdä, sillä se soti vasten hänen
+periaatteitaan. Etukäteen hän ei voinut saada kustantajalta enää, ennen
+kuin käsikirjoitus oli jätetty. Eikä olisi viitsinyt pyytääkään.
+Hänellä ei ollut edessään muu kuin nälkäkuolema, ellei hän ajoissa
+jättäisi koko juttua ja ryhtyisi niiden parin kansallistaloudellisen
+käsikirjan suomentamiseen, jotka joulusta saakka olivat levänneet hänen
+pöydällään.
+
+Mutta se olisi taas ääretön sisällinen haaksirikko hänelle.
+
+Silloinhan hän olisi pakotettu itselleen tunnustamaan, että hän oli
+ottanut tehtäväkseen työn, joka kävi yli hänen voimiensa. Jos hänelle
+voi sellaista kerran tapahtua, voihan sama sattua hänelle useamminkin.
+Milloin hän sitten olisi varma itsestään?
+
+Olihan hän nyt varannut aikaa itselleen. Olihan hänellä nyt, ensi
+kerran elämässään, ollut aikaa puoli vuotta mielensä mukaan
+käytettävänään. Milloin hänellä ennen oli ollut näin edullinen
+tilaisuus? Ei milloinkaan.
+
+Ei koulupoikana eikä ylioppilaana. Vielä vähemmän sitten myöhemmin,
+maisteriksi ja tohtoriksi tultuaan ja julkisen elämän mieheksi
+antauduttuaan. Työn orja hän oli ikänsä ollut. Oliko hän häkkilintu,
+joka ei osannut enää käyttää vapauttaan?
+
+Jos hän ei saisi tätä työtä _nyt_ valmiiksi, hän ei saisi sitä koskaan
+valmiiksi.
+
+Se oli hänen varma vakaumuksensa. Sillä hän ei koskaan enää saisi
+tällaista tilaisuutta. Se jäisi hänelle vain unelmaksi, vain
+toteutumattomaksi mielihauteeksi. Ja juuri nehän olivat yksilön
+vapaalle kehitykselle vaarallisimmat.
+
+Ensi syksynä hänen kuitenkin oli jälleen aisoihin astuttava. Ellei hän
+aikonut ruveta opettajaksi, joka oli hänen kauhunsa, hänen oli jälleen
+ruvettava sanomalehtimieheksi tai kansan-edustajaksi. Mutta sitävarten
+hänen oli lopullisesti valittava sosialistien ja porvarillisten
+puolueiden välillä. Eikä hän tahtonut valita, ennen kuin tämä hänen
+elämänsä suurtyö ja rakkain suunnitelmansa olisi kunnolla suoritettu.
+
+Eihän hän voinut jäädä ilmaan häilymään. Eikähän Suomessa voinut elää
+puolueiden ulkopuolella.
+
+Nyt hänellä vielä oli valta valita, ei sitten enää. Tuhannet langat,
+tuhannet olosuhteet tulisivat hänet sitomaan. Hänen oli valittava
+ijäkseen, elämäkseen.
+
+Hänellä oli vain yksi elämä. Ja sen suunnasta, sen lopullisesta
+päämäärästä hänen oli ensi syksynä päätettävä.
+
+Muodollisesti ensi syksynä. Muihin nähden, ulkopuolisesti, vasta ennen
+vuoden loppua ja tulevien eduskunta-vaalien alkamista. Mutta sisällään,
+mutta omassa sielussaan oikeastaan jo nyt. Muodot seuraisivat kyllä
+itsestään sitä sisällistä päätöstä, jonka hän nyt tekisi.
+
+Hän oli tienhaarassa. Ja tunto siitä häiritsi nähtävästi hänen
+ajatustensa kirkasta keskittämistä.
+
+Tahtoiko hän mennä oikeaan vai vasempaan?
+
+Tahtoiko hän astua hallituksen vai oppositsionin tietä? Tahtoiko hän
+asettua vallassa-olevan kapitalistisen järjestelmän kannalle vai sen
+uuden, sen syntymättömän, jota hänen omat silmänsä eivät varmaan tulisi
+koskaan näkemään? Tahtoiko hän tehdä työtä lähimpien vai etäisimpien
+päämäärien eteen? Näkyvien ja esineellisten tarkoitusperien vai
+ikuisempien ja näkymättömien?
+
+Nykyisyys vai tulevaisuus? Siinä ponsi.
+
+Omaatuntoansa hän kyllä tahtoi seurata. Mutta ei ollut niin helppo
+saada selville, mikä oli omantunnon ääni tässä pulmallisessa
+kysymyksessä.
+
+Vakaumuksestaan hän ei missään tapauksessa tahtonut tinkiä
+hiuskarvaakaan. Mutta mikä oli hänen vakaumuksensa? Mikä hänen sisin,
+vaistomaisin sielunpyrkimyksensä?
+
+Hätäkö sitten, jos olisi saanut siitä kiinni! Siinähän olisi ollut
+ohjenuora. Johtolanka, jota seurata, ratakiskot, joita viilettää vaikka
+perikatoon! Mutta kun ei ollut rataa, kun ei ollut viittatietä. Ja kun
+juuri se oli kahdesta vastakkaisesta valittava.
+
+Tietopuolisesti oli Johannes valinnut jo hamassa nuoruudessaan.
+
+Hän oli sosialisti. Hän oli vakuutettu, että kansainvälinen
+sosialidemokratia oli voittava ja että useimmat sen unelmista tulisivat
+toteutumaan. Mutta oliko se tapahtuva tasaisen kehityksen vai
+vallankumouksen, evolutsionin vai revolutsionin tietä? Siitä hänellä ei
+todellakaan ollut mitään varmaa vakaumusta.
+
+Itse asiallehan se tietysti oli sama. Mutta ei suinkaan asian ajajille.
+
+Siitähän riippui koko asian käytännöllinen puoli. Ja käytännöllisestä
+puolestahan tässä olikin kysymys, jos kerran tietopuoli oli selvillä
+eikä siinä suhteessa enää mitään sijaa epäilylle.
+
+Oli kysymys ihanteen toteuttamisesta todellisuudessa.
+
+Ja oli kysymys lähinnä Johanneksen omasta henkilökohtaisesta
+suhtautumisesta siihen. Kysymys aatteen takomisesta elämäntyöksi,
+vakaumuksen puhtaan vuorikullan mynttäämisestä ulkopuolisiksi teoiksi
+ja toiminnaksi.
+
+Ja siinä tuli kysymys jälleen uusista vakaumuksista ja uusista,
+toisiaan risteilevistä vaihdekiskoista.
+
+Johanneksesta tuntui usein kuin hän olisi seisonut suurella
+rautatie-asemalla. Tuollaisessa kuohuvan, kansainvälisen liike-elämän
+solmukohdassa, josta lähtee junia joka minuutti ja matkustajia eri
+ilmansuuntiin. Jos hyppäät tuohon junaan, joudut itään. Jos tuohon,
+ehkä länteen tai koilliseen. Suunnan ero voi olla alkupisteessään
+tuskin silmin havaittava. Mutta kulman sivujen jatkuessa voi toinen
+viedä pohjoiselle, toinen eteläiselle pallonpuoliskolle.
+
+Taikka tuntui hänestä joskus kuin hän olisi seisonut tähtäys-asennossa,
+kivääri kädessään. Nostat millimetrin ja ammut kuuhun! Lasket
+millimetrin, ja ammut maahan! Tässä, sinun kohdallasi, on ero niin
+mitättömän pieni. Mutta siellä, kauempana, kilometrin tai parin päässä,
+se saa ihmeitä aikaan.
+
+Kuu oli yli-ilmaisen idealismin, maa karkean materialismin vertauskuva
+hänelle. Hänen elämäntyönsä oli luoti, jonka hän tahtoi lennättää. Jos
+sen mieli sattua maaliin, sen oli noiden kahden äärimmäisyyden väliltä
+kuljettava.
+
+Hän ei olisi mielellään tahtonut tonkia maata, mutta vielä vähemmän
+tuhlata ruutia harakoille.
+
+Johannes oli ollut aina taipuvainen kieltämään kaikki vastakohdat tai
+julistamaan ne ainakin suhteellisiksi mielessään. Mutta olihan tässä
+vastakohta! Oli useampiakin, vaikka ne lopuksi kaikki saman suuren,
+pääasiallisen vastakohdan alle alistuivat.
+
+Oikea vai vasen? Porvari vai sosialisti? Hallitus vai vastustus?
+Evolutsioni vai revolutsioni?
+
+Kenties eivät nekään teoreettisesti ja metafyysillisesti ottaen olleet
+mitään vastakohtia. Mutta käytännössä ne olivat aivan varmaan. Ja
+yksilön, joka joutui niiden eteen, oli lähdettävä jompaakumpaa tietä
+taivaltamaan.
+
+Yhtyiväthän kaikki samansuuntaisetkin viivat äärettömyydessä. Mutta
+oliko hänellä aikaa äärettömyyttä ajatella?
+
+Äärettömyydessä olivat _plus_ ja _minus_ sama. Äärettömyydessä
+lakkasivat kaikki inhimilliset käsitteet. Mutta oliko hänellä varaa
+johtaa niitä niin pitkälle? Eikö hänen ollut ajateltava vain lähintä,
+vain kouraantuntuvinta tulevaisuutta?
+
+Ja silloin hänen oli päätettävä, menisikö hän kotimaahan tultuaan
+porvarilliseen vai sosialistiseen lehteen. Rupeisiko porvarilliseksi
+vai sosialistiseksi kansan-edustajaksi?
+
+Hän tiesi vielä voivansa päästä kummaksikin. Kaikki riippui siitä,
+minnepäin hän purtensa ohjaisi, minkä tuulen hän antaisi viittansa
+liepeitä levittää.
+
+Nuo ajatukset tahtoivat tunkea aina Johanneksen työn lomaan ja häiritä
+sitä.
+
+Silloin hän saattoi istua kauan liikkumattomana kynä kädessään.
+Tuijottaa vain tyhjään ilmaan tai laskea koneellisesti seinäpaperin
+kuvioita. Kunnes hän jälleen huomasi harhapoluille joutuneensa,
+suuttui, rypisti otsansa ja kääntyi päättävästi papereihinsa.
+
+Tämä ensin! Sitten tuo kaikki muu.
+
+»Suomi tulevaisuuden valtiona!»
+
+Jos hänessä ei ollut miestä saamaan tätä valmiiksi, niinkuin hän oli
+luvannut itselleen, ystävilleen ja kustantajalleen, silloin hän
+todellakin oli kurja, luonteeton olento, jonka olikin parasta jäädä
+ikuiseksi työn orjaksi! Oikean, raskaan, vastenmielisen työn, eikä
+sellaisen, josta nauttii ja jota tekee mielellään!
+
+Eikö sitten kaikkea työtä voinut tehdä mielellään?
+
+Ei, ehdottomasti ei! Johannes tunsi henkeään ahdistavan, kun hän
+ajattelikin, että hän olisi pakotettu hautautumaan jonkun suomalaisen
+pikkukaupungin koulun-opettajaksi.
+
+Kuitenkin oli monille kova täytymys sitäkin työtä tehdä. Kenties he
+nauttivat siitä? Kenties he tekivät sitä hyvinkin mielellään?
+
+Mahdollista kyllä, mutta he eivät olisi tehneet taas jotakin muuta
+työtä mielellään. Eivät ehkä suutarin tai räätälin työtä. Eivätkä nämä
+ehkä taas olisi mielellään ajurin tai piharengin tointa harjoittaneet.
+
+Tehtaan työmies taas ei olisi mielellään taipunut ojankaivuun. Ja
+hänelle, Johannekselle, oli aina ollut tavallaan ojankaivua
+opettaminen.
+
+Hän oli saanut sitä tehdä kylläksi jo koulupoikana ja nuorena
+ylioppilaana. Hän tiesi, että jos hän siihen jälleen rupeaisi, se olisi
+kaiken hänen sisäisen kehityksensä loppu, hänen henkinen itsemurhansa.
+Parempi palata sittenkin julkisuuden tanterelle. Parempi taistella
+jokaisesta jalansijasta kuin ennen aikojaan ojentaa aseensa ja
+tunnustaa itsensä voitetuksi.
+
+Ja jälleen lähtivät hänen ajatuksensa entisiä latujaan kulkemaan. Ja
+jälleen unohtui kynä käteen ja silmä tyhjää ilmaa tuijottamaan.
+
+Kerran hänen näin istuessaan ja elämänsä lähintä tulevaisuutta
+tuumiessaan koputettiin hiljaa hänen ovelleen.
+
+Trudchen se oli, joka tuli kysymään, oliko tohtorin lampussa öljyä. Hän
+ei ollut muka aamulla muistanut täyttää sitä.
+
+Oli, lampussa oli öljyä. Hänen äitinsä oli nähtävästi aamulla täyttänyt
+sen.
+
+--Minä olen usein niin hajamielinen, selitti Trudchen. En muista
+tavallisimpia käytännöllisiä asioita.
+
+Johannes huomasi heti, että tuo oli tekosyy. Ja hän odotti, mitä
+Trudchenilla olisi hänelle tärkeämpää sanomista.
+
+Tyttö viipyi ovensuussa.
+
+--Onko tohtorilla kovin kiire? hän kysyi.
+
+--Aina, vastasi Johannes, mutta koetti hymyillä niin ystävällisesti
+kuin mahdollista. Kuinka niin?
+
+Trudchen loi silmänsä alas.
+
+--Minulla olisi ollut tohtorille vähän asiaa, virkahti hän.
+
+Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön
+murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa.
+
+Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen
+hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia.
+
+Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin.
+
+--Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän.
+
+Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa.
+Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne
+tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä.
+
+Tyttö istui koneellisesti.
+
+Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti
+pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen.
+
+--Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan.
+
+Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin.
+Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että
+Trudchen itki.
+
+--Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei
+pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään...
+
+Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi
+kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen.
+
+Johannes tempasi kätensä pois nopeasti.
+
+--Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on?
+
+Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä
+hänen jalkoihinsa ja huusi:
+
+--Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen!
+
+Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa.
+
+Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi
+päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli
+estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli
+Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan.
+
+Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja
+häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta:
+
+--Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea!
+
+Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle.
+
+Vihdoin hän sanoi aivan koruttomasti:
+
+--Eikö Trudchen tahtoisi nousta ylös? Äiti voi tulla.
+
+Trudchen loi lyhyen silmäyksen häneen.
+
+--Äiti ei ole kotona, sanoi hän. Minä olen yksin. Minä olen aivan yksin
+maailmassa!
+
+Painoi poskensa Johanneksen polvea vastaan ja rupesi jälleen
+nyyhkyttämään.
+
+Nyt loppui Johanneksen kärsivällisyys.
+
+--Trudchenin täytyy heti nousta, sanoi hän päättävästi. Kuuleeko
+Trudchen? Nyt heti, aivan heti! Eihän tämä käy päinsä.
+
+Ellei Trudchen heti nousisi, hän uhkasi kertoa äidille asian. Eikä
+Trudchen enää koskaan saisi tulla hänen huoneesensa.
+
+Itse hän ei päässyt nousemaan. Kun hän yritti, hän tunsi tytön
+käsivarsien kietoutuvan lujasti ympärilleen ja painavan häntä takaisin
+istumaan. Ja hän kuuli korvissaan vain sanat:
+
+--Ei kukaan ymmärrä minua, ei kukaan! Eikä kukaan tahdo minua ymmärtää.
+
+Nyt oli Johannes vielä äskeistä pahemmassa pinteessä. Hän päätti
+tyynesti odottaa kohtaloaan.
+
+--Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan.
+
+Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä.
+
+Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria
+kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan
+kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan,
+ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi.
+
+Johannes istui liikkumattomana.
+
+Oikeastaan hän oli sangen äkäinen tästä yhtä naurettavasta kuin
+kiusallisesta tuokiotilasta. Tyttö oli joko hysteerinen tai häneen
+hullusti rakastunut! Taikka oli se tuollaista ylimalkaista nuoruuden
+tunteellisuutta vain, joka tuli alkavan naisijän mukana...
+
+Trudchenilla ei ollut isää. Eikä hänen äitinsä ollut varmaankaan kyllin
+kehittynyt häntä ymmärtääkseen. Mikä äiti sitäpaitsi ymmärsi tyttäriään
+tuossa ijässä? Ja mikä isä poikiaan?
+
+Tämä ajatus saattoi Johanneksen jo tyttöä kohtaan isosti
+sovinnollisemmaksi.
+
+Ehkä Trudchen etsikin hänestä vain isää? Mutta isää itselleenkö vai
+tulevalle lapselleen? Siinä kysymys. Tuollainen nuori naissielu saattoi
+olla niin herkkä ja monisäikeinen kudos, että oli suorastaan synti sitä
+karkealla kädellä koskettaa.
+
+Johannes tyyntyi pian kokonaan.
+
+Olihan Trudchen lapsi, aivan lapsi. Ja itkihän se tuossa kuin lapsi
+hänen polvillaan. Ja valitti, että hänen oli niin vaikea olla ja ettei
+kukaan häntä ymmärtänyt.
+
+Ikäänkuin yksin hänen olisi ollut vaikea! Ikäänkuin vain hän olisi
+ollut orpo maailmassa!
+
+Olihan Johanneksenkin. Tiesikö hänkään, mitä hän teki? Tajusiko
+häntäkään kukaan? Ymmärsikö hän edes itse itseään?
+
+Kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunto virtaili hänen olentoonsa tuosta
+nuoresta, lämpimästä naisruumiista, noista pehmeistä käsivarsista ja
+tuosta nyyhkyttävästä, neitseellisestä povesta, joka niin avuttomana
+hänen polviaan vasten pusertui.
+
+Hänen oli mahdoton olla äkäinen enää. Hän tunsi itsensä nyt vain
+sisällisesti kauniiksi, jaloksi ja isälliseksi.
+
+Hän laski jälleen pois sikarinsa ja rupesi hiljaa, rauhoittavasti tytön
+suortuvia hivelemään. Samalla kumpusivat kuin itsestään sanat, tyynet,
+ystävälliset, vieraskieliset sanat hänen huulilleen.
+
+Trudchen ei saanut luulla, että hän vain oli onneton. Oli niin paljon
+yhtä orpoja ja yksinäisiä. Täytyi vain talttua, vain hillitä itsensä.
+Kaikki olivat astuneet yhtä suurilla vaatimuksilla elämään, mutta
+kaikkien vaatimukset eivät tulleet samassa määrin täytetyiksi.
+
+Hän julisti kohtaloon alistumisen oppia, hän, joka aina oli pitänyt
+suurimpana kunnianaan uhmata jumalia!
+
+Johannes huomasi senkin, mutta hän ei siitä välittänyt. Miks'ei hän
+voisi kerran näinkin ajatella? Kenties olisi hänenkin pakko pian
+nöyrtyä ja kohtaloonsa alistua? Tinkiä liian suurista vaatimuksistaan?
+Luopua liian suurista unelmistaan? Kenties hän ei saisikaan ikinä
+valmiiksi suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona»?
+
+Tuo epäily teki nöyräksi hänet. Mutta samassa tunsi hän myös kymmeniä
+vuosia vanhenneensa. Hänhän puhui kuin vanha ukko. Mutta täytyihän
+hänenkin kerran vanheta, eihän hänkään voinut vaatia ikuista nuoruutta
+itselleen.
+
+Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman
+katkeruutta.
+
+Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin
+minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka
+pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan.
+
+--Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän.
+
+Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan.
+
+Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja
+koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli
+olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä
+teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia,
+jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä,
+joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä
+menestyksellä suoriutuvansa.
+
+Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote
+höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä
+Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän.
+
+Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut
+hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa
+haihduttanut.
+
+He istuivat kauan pimeässä äänettöminä.
+
+Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla
+myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut.
+
+Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle.
+
+Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi
+heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen
+illalla kosinut häntä.
+
+Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta
+hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi
+hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään.
+
+--Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää
+kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria.
+
+--Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta?
+
+--Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä
+en tiedä itse.
+
+Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin
+puoleen.
+
+Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin.
+
+Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan
+itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja
+kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän
+edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan.
+
+--Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti.
+
+Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen.
+
+--Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen?
+
+Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana
+häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin
+Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo
+Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti
+tutkia hänen tunteitaan?
+
+Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä
+gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti:
+
+--Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen
+kanssaan onnelliseksi.
+
+Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle.
+
+--Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten.
+
+Hän poistui äänettömästi.
+
+Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen
+ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki
+alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa
+ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään
+tummennut ja supistunut.
+
+Hän nousi kävelemään.
+
+Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari
+kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo
+vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko
+mysteria?
+
+Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa,
+ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti
+ensimmäinen jokapäiväinen leipä.
+
+Trudchenin ja hänen äitinsä tasolla kuului siihen tietysti ennen
+kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin
+hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät,
+ystävälliset kylänmiehet.
+
+Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja
+lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä
+saanutkaan olla enää mitään valittamista.
+
+Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen.
+
+Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän.
+
+Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään,
+porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä
+etsintäänsä.
+
+Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta
+mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista?
+
+»Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän
+äänen korvissaan.
+
+Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta.
+Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä.
+
+Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja
+tulevien sukupolvien hyväksi.
+
+Johannes istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen.
+
+
+
+
+11.
+
+
+Mutta heti Trudchenin mentyä tuli Topi Huotari. Johannes tunsi heti
+hänen korkean, kantavan bassoäänensä eteisestä.
+
+Oliko tohtori kotona? »Kyllä», kuului Trudchen vastaavan hiljaisesti.
+Ja voi hyvin? Ja missä huoneessa hän asui? »Ei, ei siitä ovesta.»
+
+Topi tuli sisälle lakki päässä, palttoo yllään, ja nähtävästi hiukan
+liikutettuna.
+
+--Päivää, sanoi hän leveästi. Olipa tänne matkaa! Hyvä, että tapasin
+sinut.
+
+Johannes nousi kättelemään.
+
+--Päivää, päivää, sanoi hän. Olethan vielä Berlinissä.
+
+Se ei soinnahtanut erittäin ystävälliseltä. Mutta Topi oli liian
+toimessaan huomatakseen mitään.
+
+--Olen, vastasi hän painokkaasti. Mutta tiedätkö mistä syystä minä
+olen? Luepas tämä sähkösanoma!
+
+Hän kaivoi palttoonsa taskusta rutistuneen paperin ja piti sitä
+Johanneksen silmien edessä.
+
+--Niin, minä näen, että se on sähkösanoma, virkahti Johannes.
+
+--Niin, mutta mitäs siinä seisoo? Lue! Sinun pitää lukea se.
+
+Johannes luki:
+
+»Kaikki hyvin. Odottakaa Berlinissä! Vuorineuvos saapuu jonkun päivän
+päästä sinne.»
+
+Alla nimi, jota Johannes ei tuntenut. Hän ojensi paperin takaisin
+omistajalle.
+
+--Mikä vuorineuvos? kysyi hän.
+
+Topi katsoi häneen voitonriemuisesti.
+
+--Vuorineuvos, vuorineuvos Rabbing luonnollisesti, sanoi hän. Minun
+tuleva esimieheni! Hän saapuu Berliniin. Hän tahtoi tavata minua.
+
+Johannes synkistyi.
+
+Vuorineuvos Rabbingin nimi vaikutti aina kiusallisesti häneen.
+Vuorineuvos Rabbing oli aikojen kuluessa muodostunut hänelle kaiken
+pahan esikuvaksi.
+
+--Mitä se merkitsee? kysyi hän sentähden kylmästi, Topin iloon millään
+muotoa osaa ottamatta.
+
+--Se merkitsee, että minä tästä päivästä saakka olen hänen
+palveluksessaan, selitti Topi. Että minun ehtoni ovat hyväksytyt! Että
+minulla on nyt tuhat markkaa kuukaudessa!
+
+--Se on paljon, vastasi Johannes kuivakiskoisesti. Enkä minä kuitenkaan
+katso voivani sinua hyvällä omallatunnolla onnitella.
+
+--Kuinka niin?
+
+Topi katsoi ällistyneenä häneen.
+
+Johannes mietti. Sanoisiko hän tuolle, joka näytti niin vilpittömästi
+iloitsevan onnestaan, mikä mies vuorineuvos Rabbing oli? Kuinka tämä
+istui kuin sammakko koko Suomen liike-elämän päällä? Ehkäisi kaikki,
+tukehdutti kaikki, teki tyhjäksi kaikki uudet alotteet ja kukisti
+kaikki kilpailevat nuoret yritykset!
+
+--Kuinka niin? tiuvasi Topi. Miksi et voi muka onnitella?
+
+Kertoisiko tuolle, ajatteli Johannes, mitä vuorineuvos Rabbingista myös
+liikemiesten omissa piireissä ajateltiin, vaikka kukaan ei rohjennut
+julki lausua sitä? Kuinka vuorineuvos oli kohdellut aikoinaan hänen
+isäänsä, kuinka satoja muita, ja mitä hänen omat apulaisensa hänestä
+ajattelivat?
+
+Eihän voinut saada pahempaa isäntää. Olihan se sama kuin joutua pirun
+palvelukseen.
+
+--Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan.
+
+--»Viitsit»? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa?
+
+--Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes.
+
+Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä
+asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä
+oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä,
+oman liikkeensä toimitusjohtaja.
+
+--Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei
+minun työhöni paljoa sekaantunut.
+
+Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan
+kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt
+mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien
+muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään.
+
+--Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi.
+
+--Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet
+hänen kanssaan tekemisiin.
+
+Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen
+välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se
+näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen.
+
+Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi
+mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki
+sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen.
+Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan.
+
+--Nyt tuomitset sinä väärin vuorineuvosta, lausui Topi.
+
+Jos Johannes tahtoi yleispätevästi asioita arvostella, sanoi hän,
+täytyi hänen myöntää, että harva oli tehnyt niin paljon alammaistensa
+hyväksi kuin juuri vuorineuvos Rabbing. Topi oli käynyt eräillä hänen
+tehtaillaan. Missään ei työväellä ollut mukavampia ja terveellisempiä
+asuntoja, laajempia lukusaleja eikä paremmin varustettuja kirjastoja.
+
+--Rabbingin työmiehet voivat kuin prinssit, väitti hän. Siihen koulut,
+siihen kokoushuoneet.
+
+--Minä tiedän, katkaisi Johannes. Sinä voisit lisätä vielä: siihen
+henkivakuutukset, siihen palovakuutukset, siihen tapaturma-vakuutukset,
+säästökassat, hautaus- ja sairasapu-rahastot.
+
+Tuo oli kyllä tunnettua. Ja niihin viitattiinkin Suomessa aina, kun oli
+kysymys kapitalistisen järjestelmän kiittämisestä ja sosialismin
+saattamisesta huonoon huutoon. Katsokaa vuorineuvos Rabbingia!
+sanottiin. Siinä on malli-isäntä! Siinä on isännän ja työväen väli
+mallikelpoisesti järjestetty!
+
+--Eikö olekin sitten? hymyili Topi, mielestään jo kokonaan
+voitonpuolella. Mutta sinä nyt olet sosialisti. Ethän sinä tietysti
+tahdo tunnustaa olevan ketään kunnon kapitalistia.
+
+Kyllä, sen tahtoi Johannes kyllä tunnustaa. Kapitalistien joukossa
+saattoi olla hyvinkin monta kunnon ihmistä, yhtä paljon ja ehkä enemmän
+kuin itse sosialistien. Mutta vuorineuvos Rabbing ei ollut mikään
+kunnon ihminen. Ja jos se tuli väärän järjestelmän lisäksi...
+
+--Sinulla on omat ennakkoluulosi, väitti Topi. Vuorineuvos Rabbing on
+tietysti mies kuin useimmat muutkin liikemiehet, ainoastaan hiukan
+heitä etevämpi.
+
+Tietysti hän ajoi omaa etuaan. Mutta kuka ei tässä maailmassa tehnyt
+sitä? Tietysti hän käytti muita hyväkseen. Mutta eivätkö muutkin
+hänestä hyötyneet?
+
+Topi ainakin hyötyi tuhat markkaa kuussa. Ja sillä hinnalla hän
+puolestaan lupasi toistaiseksi olla kenen käytettävänä tahansa.
+
+--Jos vuorineuvos Rabbing on roisto, sanoi hän, hän ainakin maksaa
+hyvin kanssarikollisilleen!
+
+Sitä eivät kaikki roistot tehneet. Ja se oli hänen mielestään jo isosti
+lieventävä asianhaara.
+
+Johannes ei viitsinyt väitellä enää. Menköön toinen, mihin meni!
+Itsepähän sai Topi vastata kohtalostaan. Ja ehkäpä hän tulisi hyvinkin
+onnelliseksi vuorineuvos Rabbingin palveluksessa.
+
+Johannesta kadutti jo, että hän oli ollenkaan sanonut mitään.
+
+Eihän hän voinut vaatia, että Topi ymmärtäisi häntä ja hänen ääretöntä
+vastenmielisyyttään pelkkää vuorineuvos Rabbingin nimeä ja käsitettä
+kohtaan. Olihan tuolla tunteella niin syvät ja erikoiset juuret
+hänessä.
+
+Mutta koska hän kerran oli jotakin sanonut, hän tahtoi myös keskittää
+johonkin ponteen sanottavansa.
+
+--Tähän asti sinä olet ollut herra, lausui hän. Nyt sinusta tulee orja,
+rahan orja.
+
+--Parempi sekin kuin työn orja, väitti Topi. Sillä se minä olen ollut
+näinä vuosina. Herra, sanot sinä? Mitä sillä tarkoitat?
+
+--Tarkoitan, että olet ollut vapaa mies.
+
+--Kaunis vapaus! Vapaampi minusta nyt tulee. Vähemmän työtä ja enemmän
+palkkaa!
+
+Eikö se ollut myöskin sosialismin oikea resepti? nauroi Topi.
+
+Johannes ei vastannut. Hän kulki edestakaisin lattialla pehmeissä
+huopatossuissaan ja mietti otsa rypyssä. Topin sanat olivat häneen
+läheltä koskettaneet.
+
+Vapaus? ajatteli hän.
+
+Mikä oli vapaus? Ja kuka oli vapaa lopullisesti? Hänkö, joka tässä
+marssi ja tuumi joka hetki työtään ja toimeentuloaan? Vai tuoko, jolla
+oli toimeentulo ja jonka palkka oli vain nousemassa?
+
+No niin, Topi oli rahan orja. Mutta ehkä Topi lopullisesti oli paljon
+vapaampi häntä itseään.
+
+Hänellähän ei ollut lepoa koskaan. Hänellähän ei ollut lomaa
+milloinkaan. Hänellähän oli aina paha omatunto, jos häneltä oli
+päiväkin, jos puolikin päivää hukkaan kulunut. Hänhän orja oli, työn
+orja.
+
+Mitä se auttoi, että hän teki työtä mielellään? Työ vallitsi häntä, työ
+vaati jokaisen päivän, jokaisen hetken häneltä. Työhän vasta
+hirmuvaltias oli. Paljon pahempi isäntä kuin mikään raharuhtinas.
+
+Raha on vapautta, ajatteli hän.
+
+Mutta jos hänellä olisi rahaa, voisiko hän sittenkään olla työtä
+tekemättä? Tuskin. Hän oli jo liiaksi tottunut siihen. Työn intohimo
+asui hänessä. Voisiko hän koskaan elämässään voittaa sitä?
+
+Olisi hyvin mukavaa voida joskus laiskotellakin, ajatteli hän.
+
+Lapsena hän oli voinut sitä ja vielä koulun alaluokillakin. Mutta
+sitten oli tullut eteen ankara välttämättömyys. Työn pakko se oli
+ollut. Johtunut toimeentulon kysymyksestä.
+
+Siis hän ei ollut suinkaan vapaaehtoisesti ruvennut työtä tekemään?
+Työnhalu ei siis ollut suinkaan mitään hänelle ominaista,
+myötäsyntynyttä? Hänen oli ollut vain pakko tehdä työtä enemmän kuin
+monen muun ja hän oli tehnyt. Ja kuvitellut tekevänsä sitä mielellään!
+
+Ei, työtä ei kukaan tehnyt mielellään. Jos joku sanoi niin, hän
+valehteli tai hän ei ollut syvemmin asiaa ajatellut. Kaikki tahtoivat
+vähemmän työtä ja enemmän palkkaa. Hän itse, kuten Topi ja kuten niin
+monet miljoonat maailmassa.
+
+Ja hän oli koettanut tehdä uskonnon siitä! Mikä hulluus! Mikä henkinen
+sokeus!
+
+Mutta niinhän ihmiset yleensä tekivät. Käänsivät pahan hyväksi,
+virheensä ansioiksi. Muodostivat mielipiteensä sen mukaan kuin
+käytännöllinen pakko vaati heitä muodostamaan. Ja olisivat kuitenkin
+olleet valmiit vannomaan, että he tekivät sen aivan vapaasti ja
+luonnollisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta.
+
+Ihmisillä on sellaiset mielipiteet kuin heillä on varaa pitää, ajatteli
+Johannes.
+
+Hänellä oli tällaiset mielipiteet, siksi että hän oli syntynyt
+keskiluokasta. Jos hän olisi ollut yläluokan lapsi, hänellä olisi ollut
+yläluokan katsantotapa. Jos alaluokan lapsi, arvattavasti alaluokan
+vaistot ja maailmankatsomuskin.
+
+Nähtävästi hän juuri siksi, että hän itse oli keskiluokan lapsi, koetti
+yhdistää niitä molempia.
+
+Hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän oli ollut poika-ijästään
+saakka pakotettu itse leipänsä ansaitsemaan. Se oli tehnyt hänestä
+sosialistin.
+
+Mutta hän ei voinut kuulua sosialistisen puolueen äärimmäiseen
+vasemmistoon, siihen, joka vaati aseihin tartuttavaksi. Miksi ei? Siksi
+että hän ei ollut syntynyt samassa yhteiskunta-asemassa kuin he eikä
+kestänyt samoja elämänkohtaloita.
+
+Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se
+olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin
+liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä
+määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä
+ja elämänkohtalonsa.
+
+Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä
+synnyttänyt.
+
+Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut
+pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti
+ollenkaan?
+
+Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt.
+
+Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita
+vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut
+naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä
+toisin ajattelemaan?
+
+Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän _täytyi_ niin ajatella...
+
+Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen
+omaa kohtaansa selittämään.
+
+--Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin,
+mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta.
+
+Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut
+hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen
+ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset
+vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen.
+
+Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet
+huomiota.
+
+Nyt oli vuorineuvos Rabbingilla toinen samantapainen, vanhempi ja
+vakavaraisempi liike, jolle tämä uusi yritys tuotti suurta vauriota.
+Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että hän tahtoi tappaa sen? Ja
+kiinnittää palvelukseensa toisen liikkeen toimitusjohtajan?
+
+--Mutta edeltäjäsi virassa? kysyi Johannes. Minne hän on joutunut?
+
+--Tietysti erotettu, vastasi Topi, aivan kuin se olisi ollut itsestään
+selvin asia maailmassa. Eikä hänestä vahinkoa ollutkaan.
+
+Hän oli ollut jo vanha. Ja hän oli hoitanut liikettä liian
+vanhan-aikaisten periaatteiden mukaisesti.
+
+--Ja tuota pidät sinä luonnollisena? hymähti Johannes katkerasti.
+
+Hän muisti isäänsä. Samoin oli tälle käynyt. Toinen nuorempi,
+uuden-aikaisempi oli tunkenut hänet tieltään.
+
+--Se on liikemoraalia, vastasi Topi.
+
+Johannes nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.
+
+--Niinpä tiedät, kun itse tulet vanhaksi...
+
+Topi ei antanut hänen lopettaa lausettaan.
+
+--Se on sen-aikainen murhe, lausui hän iloisesti. Nyt minä olen
+onnellinen mies ja nautin onnestani.
+
+Hän oli huomannut jo viime talvena eräistä vihjauksista, että hänellä
+olisi valmis paikka Rabbingin liikkeessä. Varmuuden hän oli hankkinut
+siitä kuitenkin vasta vähää ennen ulkomaa-matkaansa.
+
+--Kuinka? kysyi Johannes. Etkö kertonut toissapäivänä minulle
+matkustavasi oman yhtiösi, _entisen_ yhtiösi rahoilla?
+
+--Kyllä, vastasi Topi luonnollisesti.
+
+--Ja sinä tiesit jo silloin, että tulisit siitä pian luopumaan?
+Maksatat heillä vielä opintomatkasi?
+
+--Aivan oikein. Välikirjani menee umpeen vasta syyskuussa.
+
+--Mutta sehän on...
+
+Petollista! aikoi Johannes sanoa.
+
+--Se on liikemoraalia, hymyili Topi.
+
+Miksi he olivat niin hulluja, että maksoivat? Miks'eivät olleet häntä
+välikirjalla pitemmäksi aikaa sitoneet? Taanneet itselleen hänen
+työtään ja ammattikokemustaan ainakin muutamiksi vuosiksi eteenpäin,
+ennen kuin matkarahan antoivat.
+
+--Mutta kaikissa tapauksissa...
+
+Johannes ei ymmärtänyt eikä tahtonut ymmärtää sellaista menettelyä.
+Topi, jota hän oli aina niin kunnon miehenä pitänyt! Mutta se mahtoi
+olla liikemoraalia.
+
+Oli niin paljon moraaleja maailmassa. Oli yksityistä, oli valtiollista,
+oli orjamoraalia, oli herramoraalia, ja jumala ties mitä! Ehkäpä Topin
+oli yhtä hyvää kuin jonkun muunkin. Kuka oli tuntojen tuomari? Ja missä
+oli ylin tuomio-istuin?
+
+Yhden asian hän kuitenkin tahtoi vielä kysyä ystävältään.
+
+--Sinä siis kuulut jo nyt tavallasi vuorineuvos Rabbingin palvelukseen?
+
+--Kyllä, tavallani, vastasi Topi. Tämän sähkösanoman jälkeen.
+
+Se oli liikkeen johtokunnan puheenjohtajalta. Eräs noita bulvaaneja,
+joita vuorineuvos Rabbingilla aina oli, milloin hän ei tahtonut itse
+näkyä! Hänen kanssaan Topi olikin ollut vain tekemisissä, ensin
+suullisesti siellä kotimaassa, sitten kirjeellisesti täältä ulkomailta
+pitäen.
+
+Oikeastaan oli asia jo Topin Sveitsissä ollessa tullut päätetyksi
+heidän kesken. Oli vain kysymys enää eräistä ylimääräisistä
+palkkaeduista, joita Topi voimansa tunnossa oli vaatinut itselleen.
+Johtokunta oli ne jo periaatteessa hyväksynyt, mutta asia oli vielä
+alistettu vuorineuvos Rabbingin harkinnan alaiseksi.
+
+Nyt oli tämäkin sen siis lopullisesti hyväksynyt. Ja nyt oli Topi
+tapaava hänet täällä Berlinissä, jonne vuorineuvos oli saapuva
+matkaltaan Lontoosta ja Parisista.
+
+--Se mies on aina matkoilla, selitti Topi. Ja kuitenkin, kun häntä
+tarvitaan, hän on aina kotimaassa. Hän on kaikkialla! Kuin jumala,
+näkymätön ja jokapaikassa läsnä-oleva.
+
+--Niin, myönsi Johannes. Paha on kaikkialla läsnä-oleva.
+
+Mutta hän ei ollut vielä saanut tehneeksi kysymystään, joka mietitytti
+häntä.
+
+--Sinä kuulut siis vuorineuvos Rabbingin palvelukseen, sanoi hän, ja
+aiot kuitenkin vielä ensi syyskuuhun saakka kantaa palkan entiseltä
+yhtiöltäsi?
+
+--Tietysti. Välikirjan mukaan.
+
+--Mutta jos he saavat tietää sinun salahommistasi?
+
+--Tietysti ne saavat tietää, hymyili Topi. Yhtiökokous on nyt keväällä
+ja asia tulee sanomalehtiin.
+
+--Mitä he silloin sanovat? Entisen yhtiösi johtokunta nimittäin?
+
+--Se on heidän asiansa, virkkoi Topi verrattomalla ylemmyydellä.
+
+--Eivätkö he heti erota sinua? Eiväthän he voi sallia, että sinä
+kilpailevan liikkeen tulevana johtajana toimit heidän liikkeessään.
+
+Topi hymyili tyytyväisesti.
+
+--Jos he sen tekevät, sanoi hän, minä haastatan heidät oikeuteen
+välikirjan rikkomisesta. Voinpa vielä vaatia vahingonkorvaustakin.
+
+--Vahingonkorvausta? Mistä?
+
+--Tietysti hukkaan menneestä oppi-ajasta, nauroi hän. Sillä onhan oloni
+tuossa entisessä liikkeessä ollut kuin oppi-aika minulle.
+
+Se oli ollut hänen kokeilukenttänsä, hänen ponnahdinlautansa. Ilman
+sitä hän ei olisi koskaan kiivennyt näin korkealle.
+
+--He maksavat viulut, sanoi Topi. Ja minä soitan.
+
+Tuo oli Johanneksen mielestä jo niin nerokasta, että hänenkin täytyi
+nauruun purskahtaa.
+
+--Ja vuorineuvos Rabbing soittaa sinulla, sanoi hän. Onneksi olkoon!
+Nyt voin minä sinua _hyvällä_ omallatunnolla onnitella.
+
+--Soittaa parhaiten, joka viimeksi soittaa, mutisi Topi.
+
+Muuten hän ei ollut tullut väittelemään Johanneksen kanssa, sanoi hän.
+Hän oli tullut hakemaan Johannesta ulos. Sillä oli Johanneksella kuinka
+kiire tahansa olevinaan, tämä ilta hänen kuitenkin täytyi uhrata
+ystävälleen.
+
+--Minä tahdon istua ja iloita, selitti Topi. Ja minä tahdon maksaa!
+
+Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän.
+Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän
+kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut
+siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt
+Johannesta hakemaan.
+
+--Sinun _pitää_ tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran.
+kymmenessä vuodessa. Enkä minä vielä liian hutikassa ole.
+
+Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan.
+
+--Keitä he ovat? kysyi Johannes.
+
+--Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias
+Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja
+kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän
+kanssaan toimeen tulet.
+
+Heidänkin oli ollut tarkoitus matkustaa oikeastaan jo eilen. Mutta
+heillekin oli tullut joku sähkötieto, joka oli heidät tänne pidättänyt.
+
+Johannes katsoi kelloaan. Alkoikin lähestyä hänen tavallinen
+illallis-aikansa.
+
+--Minä tulen, sanoi hän. Mutta en pitkäksi aikaa.
+
+--Niin pitkäksi kuin puhumista piisaa, nauroi Topi hyvillä mielin.
+Olitpa kerrankin oikea toveri! Tule, ja minä vakuutan, että saat nähdä
+onnellisen miehen minussa.
+
+--Sitä en epäile, vastasi Johannes. Mutta muista, että jumalat ovat
+kateellisia. Ottavat toisella kädellä, mitä antavat toisella...
+
+--Ja minä pidän näillä molemmilla, keskeytti Topi. Mennään nyt!
+
+He menivät. Topi oli tullut automobiililla, joka vartoi oven edessä.
+
+Johannes nuhteli häntä kevytmielisestä rahan tuhlauksesta.
+
+--Kerran elämässä, kerran elämässä! huusi Topi. Istu alas!
+Victoria-kahvilaan!
+
+Ettei hän vain joisi itseään juovuksiin, ajatteli Johannes. Ilo tekee
+hulluksi ihmisen. Murhe pitää miehensä jo paljon paremmin jaloillaan.
+
+
+
+
+12.
+
+
+Kahvila oli täpötäynnä väkeä. Tuolien ja pöytien lomitse pujottelemalla
+he vihdoin löysivät sen sohvankulman, missä Topi Huotarin toverit
+istuivat.
+
+Nämä osoittivat innokkaasti iloaan hänen tulonsa johdosta.
+
+--Kauanpa viivyit, lausui Oikarinen, pieni, vilkas karjalainen, joka
+häikäilemättä puhui omaa murrettaan. Mie jo pelkäsin, ettet tulisikaan.
+
+Johannes oli pysähtynyt hiukan taemma. Topi tahtoi esittää hänet
+Oikariselle.
+
+--Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes.
+
+Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen
+ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa.
+
+Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen.
+
+--Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta
+paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan
+toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja...
+
+Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut
+kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka
+oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut
+valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä?
+
+Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään.
+
+--Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin.
+Tärkeiden asioiden vuoksi.
+
+Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin.
+
+Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko
+saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä
+museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat!
+
+--Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä
+Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä.
+
+Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän
+rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta,
+mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan.
+
+--Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan,
+kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se
+onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve!
+
+Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen.
+
+--Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve!
+
+Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että
+ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin
+maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään.
+
+--Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin
+toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin
+matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä
+sähkösanoma.
+
+Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä.
+
+Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen
+katseesensa.
+
+--Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli
+Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit!
+Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi.
+
+Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin.
+Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa.
+
+--Miullahan ne tärkeät asiat on, selitti Oikarinen. Mitäs tällä
+Muttilalla! Vähän vain tyttöjä katselee, hihihi...
+
+Kuvanveistäjän ammatti oli hänen mielestään aivan erikoisen edullinen
+sitä tarkoitusta varten. Tarvitsee muka mallia, vie kotiinsa, riisuu
+alastomaksi. Eikä kenelläkään ole mitään muistuttamista.
+
+--Siinä sen tärkeät asiat on, hihitti Oikarinen. Jos en mie ois
+ahväärimies, mie rupeisin kuvanveistäjäksi. Kippis!
+
+Muttila katsoi filosofisesti lasiinsa.
+
+--Sie et vain saisi ketään atelieriisi, virkahti hän. Ja mitä tärkeihin
+asioihin tulee, niin perästä kuuluu, sanoi torventekijä.
+
+Johannes olisi tahtonut syödä, mutta toisilla ei ollut nälkä vielä.
+Hänen sallittiin kuitenkin tilata pari voileipää. Toiset tahtoivat
+syödä vasta myöhemmin ja jossakin oikeassa ruokaravintolassa, mutta
+sitä ennen he tahtoivat käydä vielä varieteessa.
+
+--Mie tahdon nähdä naisia, selitti Oikarinen. Ja mie tahdon syödä
+naisten kanssa illallista. Ja tohtorin täytyy tulla mukaan. Mie maksan.
+
+Tämä Huotari oli maksanut tähän asti, lisäsi hän. Nyt oli hänen
+vuoronsa. Ja oli hänelläkin syynsä siihen, sillä tuotti tämä
+sähkösanoma hänellekin tuhansia.
+
+Johannes meni mukana tahdottomasti. Tällainen seura oli suorastaan lepo
+hänen viime aikoina hyvinkin ärtyneille hermoilleen.
+
+He pistäytyivät varieteehen. Oikarinen sai nähdä naisia. Lähellä oli
+pieni »musiikkisalonki», joka oli tätä tarkoitusta varten sangen
+taitavasti järjestetty. Ne, jotka tahtoivat kuulla musiikkia ja nähdä
+esityksiä, voivat istua aivan rauhallisesti salongissa. Ne taas, jotka
+välittivät vähemmän taiteesta kuin taiteilijattarista itsestään,
+pääsivät eräästä sivuovesta suorastaan yksityishuoneisiin.
+
+Ovenvartija vilkasi tottuneella silmällä heihin ja ohjasi heidät heti
+jälkimmäistä tietä sisälle.
+
+Huoneet olivat pieniä, paksuilla oviverhoilla ja pehmeillä leposohvilla
+varustettuja. Jostakin kuului lasien kilinää ja naurunkikatusta. He
+valitsivat suurimman ja tilavimman niistä.
+
+--Mie en riisu päältäni, sanoi Oikarinen. On sitten vapaampi lähtemään.
+
+Viisas mies tuo, ajatteli Johannes. Ei vanhaa nenästä vedetä.
+
+Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä
+herrat suvaitsivat.
+
+Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen.
+
+--Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria.
+Sano, että tuopi pullon miestä päälle!
+
+Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen.
+
+--Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi.
+
+--Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen. Tyttö miestä päälle.
+
+Hän itse selitti tahtovansa »ruuna riiman».
+
+Se oli eräs hänen seisovista sukkeluuksistaan. »Pruna prima», se oli
+primadonna tai primaballerina.
+
+Muttila tulkitsi Oikarisen tahdon emännälle. Tämä nyykäytti päätään
+hyväksyvästi.
+
+--Sikari, sanoi Oikarinen, tarjoten kotelostaan Johannekselle. Eivät
+sitten ainakaan suuhun lennä.
+
+--Jaa, ketkä?
+
+--Nuopahan herhiläiset, hymyili Oikarinen, puraisten sikarinsa ja
+syläisten pään suustaan. Vieläkös se tohtori muistaa? Näinhän sitä
+myökin ennen aikoinaan.
+
+Johannes muisti kyllä. Oikarinen oli ollut hänen suuri opettajansa
+elämän taidossa. Tuokiotila oli sama kuin niin usein heidän yhteisellä
+Egyptinmatkallaan. Se ero ainoastaan, että tällä kertaa oli Muttila
+pikenttinä.
+
+Pullot tulivat ja tytöt niiden mukana. Oikarinen otti heti yhden
+kummallekin polvelleen.. Tytöt ymmärsivät, kuka päähenkilö oli, ja
+kohdistivat häneen kaiken huomionsa. Taputtivat häntä leuan alle ja
+sallivat hänen rohkeita hyväilyjään.
+
+Toiset kaksi hän oli määrännyt Johanneksen ja Topi Huotarin
+hoidettaviksi.
+
+Johannes esiintyi englantilaisena eikä ollut muuta kieltä
+ymmärtävinään. Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille
+saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden
+ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta.
+
+Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja
+jalkakurtiisilla.
+
+Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä.
+Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan. Mutta muuten hän oli
+aivan mainio kavaljeeri.
+
+--Nää on minun tyttöjäni, selitti Oikarinen, minun ottotyttöjäni. Sano
+niille, Muttila, että mie tykkään paljon heistä.
+
+Muttila teki työtä käskettyä. Ja tytöt ilmaisivat äänekkäästi
+ihastustaan.
+
+--Hyvä setä, hyvä setä, he sanoivat ja tahtoivat kilvan tarjota hänelle
+sulojaan. Hyi, setää! Mitä setä tekee?
+
+Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään.
+
+--Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin.
+
+Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä.
+
+--Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että
+mie annan viismarkkasen emännälle.
+
+Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille,
+tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle. Tuossa
+saalis, näyttivät he ajattelevan. Tuossa kukko, joka vielä ennen
+aamunkoittoa munii kultaisia munia meille.
+
+Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa
+kuulustelematta.
+
+--En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi
+tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän
+pommeria.
+
+Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa.
+Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä.
+
+--Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen
+puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet
+tohtorin kanssa?
+
+--Ollaan vieläkin, hymyili Johannes.
+
+--Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun
+siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut...
+
+--Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes.
+
+--Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka
+voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella,
+keskinäisellä ymmärryksellä.
+
+--Huonoa ahvääriä, väitti Johannes.
+
+--Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman
+ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään
+hyväntahtoisesti siristäen.
+
+--Niin, minäkö? hymähti Johannes. Mihinkäpä minä hyppäisin?
+
+Oikarinen katsoi hetken leikillisen tutkivasti häneen. Sitten kun
+Johannes ei näyttänyt ymmärtävän hänen leikkiään, vetäisi hänkin suunsa
+vakavaksi.
+
+--Ka niin, mitäpä niistä, hän sanoi. Puhuivat vain siellä
+Helsingissä...
+
+--Mitä puhuivat? kysyi Johannes.
+
+Oikarinen katsoi varovasti ympärilleen. Ei näyttänyt olevan vaaraa
+Muttilasta eikä Topi Huotarista.
+
+--Että siusta tulisi rokuristi, kuiskasi hän sitten.
+
+--Prokuristi?
+
+Johannes katsoi häneen hämmästyneenä.
+
+--Tai tuota, konttoripäällikkö. Miten minä sanoin? Siihen, siihenpähän
+Rabbingin konttoriin!
+
+--Rabbingin!
+
+Johannes ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa tälle jutulle. Mutta
+hän tahtoi kuulla enemmän.
+
+--Mitähän vuorineuvos minulta! lausui hän sentähden, luoden ikäänkuin
+ujostuneena alas silmäluomensa.
+
+Oikarinen innostui. Se oli noita vuorineuvoksen tavallisia
+neronleimauksia. Tietysti saattoi olla ensi silmäyksellä
+hämmästyttävää, että juuri Johannes...
+
+--Minä itse olen enimmän hämmästynyt, selitti Johannes.
+
+--Sie, veitikka!
+
+Oikarinen löi häntä tuttavallisesti olalle. Aivan kuin olisi tahtonut
+sanoa: peijooni, olet sie aika ahväärimies!
+
+--Paikka on hyvä. Siihen olisi kyllä ollut paljon pyrkijöitä, lisäsi
+hän. Mutta Rabbingilla on aina oma päänsä. Se osaa, se!
+
+--Mikähän neronleimaus tässä nyt sitten on? tiedusti Johannes.
+
+Ka, asia oli aivan selvä, selitti Oikarinen. Johannes oli sosialismin
+merkkimiehiä. Sitäpaitsi sen harvoja oppi-arvoja saavuttaneita
+edustajia. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että Rabbing, joka oli
+samalla tapaa jo monta kiivasta sosialistia kesyttänyt, nyt oli iskenyt
+silmänsä häneen? Johannes oli tohtori, ei sopinut tarjota vähäpätöistä
+paikkaa hänelle.
+
+--Eikä hänen vaalinsa ole hulluimpaan mieheen osunutkaan, lisäsi
+Oikarinen, nyykäyttäen hänelle päätään rohkaisevasti. Kippis! Mie olen
+aina tykännyt paljon siusta.
+
+Johanneksen korvat olivat kuumenneet.
+
+Mikä lemmon juttu tämä oli, joka hänelle näin äkki-arvaamatta ja näin
+oudossa paikassa syötettiin? Tiesivätkö muut siitä? Kuka oli sen pannut
+liikkeelle? Mitä tuon jutun takana piili? Oliko tarkoitus pilkata häntä
+tai tappaa hänet julkisena henkilönä?
+
+Oli asianlaita miten tahansa, sen takana ei voinut piillä mitään hyvää.
+Ja hän päätti itsekseen heti kirjoittaa Helsinkiin ja ottaa selon
+siitä.
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Sinä kuulit sen Helsingissä? Tietävätköhän monet siitä?
+
+--Ka, kuuluu se seisoneen jo sosialistisissa sanomalehdissäkin, selitti
+Oikarinen.
+
+Morjens, ajatteli Johannes. Tuli on silloin pantu kulkemaan, kipinä
+kiertämään. Siis siinä leirissä ainakin minä mahdan olla kuollut mies
+tätä nykyä.
+
+--Vai niin, hän sanoi jyrkästi. Ikävä kyllä, siinä ei ole perää
+vähintäkään.
+
+Oikarinen katsoi epäuskoisesti häneen.
+
+--Sie aiot pysyä sosialistina? virkahti hän keveästi. Ka, ei miulla
+mitään sosialismiakaan vastaan ole. Pahemmat ne on nuo osuuskaupat!
+
+Hän puolestaan ei sekoittanut politiikkaa ahvääreihinsä, kertoi hän.
+Hän möi jokaiselle, joka vain tahtoi ostaa häneltä. Toista oli
+vuorineuvos Rabbingin laita! Hänellä oli aina suuret näköalat, laajat
+tarkoitusperät.
+
+--Mie olenkin vain tällainen kamasaksa, nauroi hän.
+
+Johannes ei vastannut mitään. Kummat ajatukset kiertelivät hänen
+aivoissaan.
+
+Mutta Oikarinen oli jo kyllästynyt tähän paikkaan.
+
+--Myö mennään nyt! sanoi hän. Muttila, hoida sie lasku käsikassastasi.
+
+Tytöt hätääntyivät ja yrittivät yhteisvoimin pidättää häntä. Mutta
+Oikarinen oli järkähtämätön.
+
+--Muttila, virkahti hän, sano niille, että meillä on muita asioita.
+Taikka jos tahtovat välttämättä tavata meitä, niin tulkoot sitten
+huomen-illalla hotelliin.
+
+He pääsivät pois hädin tuskin.
+
+Kadulle tultua sanoi Johannes hyvästit heille. Hän tahtoi mennä kotiin.
+Nyt hän oli yhtä järkähtämätön.
+
+
+
+
+13.
+
+
+Seuraava päivä oli sunnuntai. Heti Johanneksen tultua aamiaiselta,
+käytiin häntä kutsumassa emännän puolelle, missä Trudchenin kihlajaisia
+vietettiin.
+
+Läsnä oli vain eräitä sukulaisia ja suvun läheisimpiä ystäviä.
+Yksinkertaista, porvarillista väkeä, jonka seurassa Johannes viihtyi
+erinomaisesti. Miehet puhuivat politiikkaa, kotimaista ja ulkomaista.
+Myöskin Suomen kysymystä kosketeltiin ja Johannes sai tehdä
+juurtajaksain siitä selkoa heille.
+
+--Niin, aivan oikein, virkahti eräs kuulijoista, pienen olutpaikan
+isäntä. Tietysti te tahdotte tulla saksalaisiksi. Koko maailman täytyy
+tulla saksalaiseksi.
+
+Se oli esitelmän tulos.
+
+Naiset kuuntelivat päältä ja maiskuttelivat sokerileivoksiaan.
+Trudchen, joka oli yleisen huomion esineenä, kantoi hetken merkityksen
+miellyttävällä arvokkaisuudella. Sama ei oikein tahtonut onnistua hänen
+sulhaselleen. Tämä punastui vähäväliä tuiki tarpeettomasti, ei sanonut
+mitään, siirteli jalkojaan ja kaasi viinilasinsa valkealle
+pöytäliinalle.
+
+Kesken kestiä soi ovikello. Trudchen meni avaamaan ja palasi takaisin
+ilmoittaen, että eräs herra tahtoi tavata tohtoria.
+
+Topi se oli. Johannes ohjasi hänet huoneeseensa.
+
+--No, kuinkas teidän iltanne päättyi? hän kysäisi iloisesti. »Rattoisaa
+mielialaa jatkui pikkutunneille saakka?» kuten se sanomalehdissä
+kuuluu.
+
+Topi oli istunut sohvankulmaan. Hitaasti ja haparoivalla äänellä hän
+sopersi sanan kerrassaan. Niin, oli ollut hauskaa. Muttila oli kaikkien
+hämmästykseksi tarjoutunut viimeiset pirakat maksamaan. Hän oli saanut
+uuden, suuren rintakuvatilauksen nimittäin.
+
+--Nyt ymmärrän minä hänen salaperäisen hymynsä, virkahti Johannes. Kuka
+tilaa häneltä rintakuvan?
+
+--Vuorineuvos Rabbing.
+
+Aina tuo sama nimi! Sehän rupesi olemaan jo liian mystillistä. Oliko
+tuo mies todellakin joka paikassa läsnä-oleva? Liikkuiko hän kuin
+jumalan henki vetten yllä?
+
+--Muttila oli tietysti myös saanut sähkösanoman? hymähti Johannes. Vai
+onko vuorineuvos ehkä jo saapunut Berliniin?
+
+Topi ei vastannut. Johannes katsoi häneen ja huomasi nyt vasta, kuinka
+kalmankalpea hän oli.
+
+Onpa poika tainnut viettää perusteellisesti eilisiltansa, ajatteli hän.
+
+Mutta sitten katsoi hän jälleen, säikähti ja nousi ylös. Hän oli nähnyt
+selvään Topin alasluotujen silmäluomien alta pusertuvan esiin
+kyyneleitä.
+
+Aivan oikein, Topi itki. Mitä tämä oli?
+
+--Mies, kuinka sinun laitasi on? kysyi Johannes. Pää? Hermot? Vai onko
+sinulle tapahtunut jotakin ikävää?
+
+Topi kamppaili värähtelevin huulin vasten sisällistä mielenkuohuaan.
+
+--Niin, sanoi hän sitten vaikeasti, minulle on tapahtunut jotakin
+ikävää.
+
+--Mitä? Joku tapaturma? Olethan tuossa toki? Hukannut rahaa? Suuria
+summia? Häh?
+
+Topi ei vastannut, vaan nojasi pään kätensä varaan ikäänkuin tahtoen
+koota ajatuksiaan. Nähtävästi hän etsi muotoa, miten ilmoittaisi
+asiansa Johannekselle.
+
+--Suo anteeksi, hän sanoi, minun pääni on aivan sekaisin. En ole koko
+yöhön nukkunut. Sitten se kävi liian hirveäksi. Minun _täytyi_ saada
+tavata sinua.
+
+--Mutta mitä Herran nimessä on sitten tapahtunut? kysyi Johannes, nyt
+jo vakavasti huolestuneena. Ikäviä uutisia kotimaasta? Lapsi
+sairastunut?
+
+--Ei, ei...
+
+--Vaimosi?
+
+Johannes alensi vaistomaisesti ääntään.
+
+Hän muisti, että Topi oli jotakin maininnut hänelle vaimonsa
+lähestyvästä synnytyksestä. Olisiko se jo tapahtunut? Lapsi kuollut?
+Vaimo?
+
+--Niin, sanoi Topi äkkiä aivan kovalla ja kirkkaalla äänellä. Hän on
+pettänyt minut.
+
+--Kuka?
+
+Johannes ei tahtonut uskoa korviaan.
+
+--Vaimoni. Hän on pettänyt minut. Hän on pettänyt jo kauan minua. Ja
+lapsi, joka syntyy, ei ole minun lapseni.
+
+Topi tuijotti eteensä, kasvoillaan ilme, joka kauhistutti Johannesta.
+Oliko tuo Topi? Oliko Topi tullut hulluksi? Saanut jonkun äkillisen
+taudinkohtauksen?
+
+--Ei sinun lapsesi? pääsi Johannekselta melkein parahtaen.
+
+--Ei, vastasi Topi samalla hirvittävällä, jähmettyneellä tyyneydellä.
+Hän ilmoittaa itse siitä minulle. Se on lopussa. Kaikki on lopussa.
+
+Topi oli noussut ja tullut aivan Johanneksen eteen, joka tahtomattaan
+perettyi pari askelta. Mitään sellaista hän ei ollut ikinä nähnyt.
+Tuska, joka kuvastui noissa kasvoissa, oli yli-inhimillinen.
+
+--Se on lopussa, toisti Topi, katsoen suoraan silmiin häntä. Kuuletko,
+kaikki on lopussa. Minulla ei ole mitään perhettä enää.
+
+Johannes tiesi, mitä nuo sanat merkitsivät Topille. Eihän hänellä ollut
+mitään laajempia, yleis-inhimillisempiä harrastuksia. Perhe oli ollut
+hänelle kaikki kaikessa. Perhe oli ollut koko hänen maailmansa. Jos se
+oli lopussa, se oli maailmanloppu hänelle.
+
+Ja myöskin hänen oma loppunsa. Sillä sen kanssa katkesivat kaikki
+oljenkorret häneltä.
+
+Johannes johdatti hänet jälleen istumaan.
+
+--Ystäväni, hän sanoi sitten vakavasti, sinun täytyy nyt ennen kaikkea
+olla järkevä. Voihan olla, että erehdyt...
+
+Topi esti jyrkällä kädenliikkeellä hänet jatkamasta.
+
+--Sanoinhan sinulle, että hän itse ilmi-antaa itsensä, virkahti hän.
+Tässä on kirje? Tahdotko lukea?
+
+--En, sanoi Johannes päätään pudistaen.
+
+--Hyvä. Siispä luen minä sen sinulle. Sinun _täytyy_ kuunnella.
+
+--Etköhän sen lukemisella liiaksi kiusaa itseäsi, esitti Johannes
+varovasti. Sillä arvattavasti sinä sen jo olet itseksesi monta kertaa
+lukenut.
+
+--Sata kertaa, tuhat kertaa! Enhän minä ole muuta tehnyt kuin lukenut
+tätä kirjettä koko yön. Mutta sinun täytyy tulla vakuutetuksi, että
+mikään erehdys ei tässä asiassa ole mahdollinen.
+
+Muutenhan Johannes voi muka luulla häntä humalaiseksi tai
+mielipuoleksi. Hän vaati suorastaan vanhan toveruuden nimessä, että
+Johannes häntä kuuntelisi.
+
+Mikään ei voinut estää häntä. Hän luki kirjeen.
+
+Vaimo ilmoitti siinä monilla huokauksilla, selityksillä,
+itsesoimauksilla ja tuskanparahduksilla, ettei hän enää voinut pettää
+Topia. Ei enää tämän viimeisen kirjeen jälkeen, jossa Topi oli
+maininnut kotimatkastaan ja valoisista tulevaisuustoiveistaan. Hänen
+täytyi sanoa täysi totuus. Ja totuus oli se, että hän jo lähes vuoden
+oli ollut uskoton hänelle ja että hän oli rakastanut toista, joka nyt
+vuorostaan oli pettänyt hänet.
+
+--Riittää, sanoi Johannes hiljaisesti. Vaimo parka!
+
+Hän kuvitteli mielessään tuon kurjan naisen tilaa, joka nyt orpona,
+pettäneenä ja petettynä, istui lapsensa kera autiossa kodissaan. Seinät
+syyttivät, katto tahtoi murskata hänet. Mitä hän oli mahtanut
+kärsiäkään, ennen kuin hän oli päättänyt ottaa tuon ratkaisevan
+askeleen ja tunnustaa kaikki miehelleen.
+
+--Ei riitä, virkahti Topi julmasti. Kuulehan eteenpäin!
+
+Ja hän jatkoi lukemistaan, joka näytti tuottavan tuskallista,
+hekumallista huvia hänelle.
+
+Äkkiä hypähti Johannes.
+
+--Kenen sanoit sinä tuon miehen olevan?
+
+Topi luki nimen uudestaan. Se oli hyvinkin tuttu Johannekselle.
+
+--Työnjohtaja Jaakko Jyrkkä, luki Topi. Tässä seisoo niin. Tunnetko
+hänet? Onneksi hän ei ole minun tehtaastani.
+
+Josko Johannes tunsi hänet! Olihan Jyrkkä ollut hänen läheisimpiä
+puoluetovereitaan. Suuri, musta, rokon-arpinen mies ja kiivas
+sosialisti! Hän ei vain voinut ymmärtää, että Jyrkkä...
+
+--Kenties sinä tunnet myös naisen, jonka vuoksi hän on jättänyt
+vaimoni? jatkoi Topi järkähtämättömällä, kamalalla tyyneydellä. Hänen
+nimensä seisoo täällä alempana. Aura, Aura...
+
+--Aura? kysyi Johannes henkeään pidättäen.
+
+--Aivan oikein, Aura Kylmänen. Niin se oli. Sinä näet, että minun
+vaimoni on aivan rehellinen. Hän ei jätä mitään yksityiskohtaa
+mainitsematta.
+
+Johannes oli noussut ylös ja mittaili nyt pitkin askelin permantoa.
+Ystävän tuska oli häneltä toisen ja läheisemmän vuoksi unohtunut.
+
+--Mutta sehän on mahdotonta, höpisi hän. Sehän on tuiki mahdotonta...
+
+Miksi se muka olisi hänestä niin mahdotonta, sitä ei Johannes ollut
+mies tällä hetkellä itselleen selittämään. Hänestä tuntui vain, että
+jos tuo oli totta, silloin katkesi hänen viimeinen siteensä siihen
+maailmaan, jossa Jaakko Jyrkkä nyt oli niin ehdoton hallitsija. Olihan
+Aura suorastaan hänen aatteellinen selkänojansa. Jyrkkä taas oli jo
+pitemmän aikaa osoittanut häntä kohtaan ilmeistä vihamielisyyttä.
+
+Topi ei näyttänyt huomaavan ollenkaan ystävänsä liikutusta. Hän luki
+yhä edelleen kirjettään, toistaen tärkeimpiä sanoja, alleviivaten
+parhaita paikkoja ja käyttäytyen ylimalkaan niinkuin vähämielinen.
+
+Äkkiä pysähtyi Johannes ja loi katseen sohvankulmassa istujaan..
+Samassa selvisi hänelle koko tuokiotilan ääretön vakavuus.
+
+--Mehän tulemme molemmat hulluiksi tällä tavalla, hän sanoi, otsaansa
+rypistäen. Älä lue enää! Ja hän tempaisi kirjeen nopeasti Topin
+kädestä, joka jäi häneen ällistyneellä silmäyksellä katsomaan.
+
+--Minähän olen jo hullu, Topi sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin
+anteeksipyytävästi. Aivan hullu. Älä välitä minusta! Mennyttä kalua
+minä olen...
+
+Hän painoi jälleen pään käsiinsä. Johannes katsoi hetkisen häneen
+keksimättä sanoa mitään.
+
+--Me menemme, virkahti hän sitten päättävästi.
+
+--Minne? kysyi Topi avuttomasti.
+
+--Pois. Jonnekin. Kävelemään. Eihän tätä kestä kenenkään ihmisen
+hermot.
+
+Töin tuskin sai Johannes hänet kadulle. Siellä pälkähti hänen päähänsä
+jotakin.
+
+--Nyt minä tiedän, mihin me menemme, hän sanoi. Muistatko, missä me
+pari päivää sitten istuimme?
+
+Topista oli kaikki samantekevää.
+
+--Pari päivää! sanoi hän väsyneesti kättään kohottaen. Siitähän on
+iankaikkisuus.
+
+--Saatpa nyt vain istua oppi-isääsi Strindbergiä vastapäätä, sanoi
+Johannes. Sillä nähdäkseni ei sinulle enää ole muuta lääkettä kuin yksi
+olemassa.
+
+--Mikä?
+
+--Saada naisrakkautesi naisvihaksi muuttumaan, vastasi Johannes.
+
+Topi loi raukean, surullisen silmäyksen häneen.
+
+--Ja sinulle? kysyi hän sitten.
+
+Johannes ei vastannut enää. Hänelle ei tuosta lääkkeestä olisi tehoa
+enää, tiesi hän. Hänen mielikuvansa olivat murtuneet jo nuoruudessa.
+
+Topi oli pysynyt nuorena tähän saakka. Mutta nyt oli hänkin vanheneva
+muutamassa vuorokaudessa enemmän kuin koko entisessä elämässään.
+
+
+
+
+14.
+
+
+Pari tuntia myöhemmin oli Johannes paluumatkalla takaisin kohti omaa
+asuntoaan.
+
+Hän oli koettanut lohduttaa Topia niin hyvin kuin oli tainnut ja
+saattanut hänet vihdoin hotelliin levähtämään. Topi oli näyttänyt
+jonkun verran tyyntyneeltä, mutta Johannes pelkäsi kuitenkin pahinta
+hänen puolestaan. Hän tiesi, ettei Topi ikinä voisi tätä tapausta
+unohtaa eikä antaa anteeksi vaimolleen. Mitä hän siis oli tekevä?...
+
+Johannes ei uskaltanut jatkaa ajatusjuoksuaan.
+
+Myöskään hänen oma sydämensä ei ollut syttä valkeampi. Topin kohtalo
+oli koskenut kovasti häneen, ei oikeastaan jutun itsensä vuoksi, vaan
+siihen sekautuneiden henkilöiden. Olivathan. Aura ja Jaakko Jyrkkä
+kumpikin omalta kulmaltaan läheisesti hänen ajatusmaailmaansa
+koskettaneet. Ja Topi oli epätoivossaan kysynyt häneltä kuin
+rikostoverilta:
+
+--Tuoko se nyt on sitä nykyaikaista naissosialismia? Sitä
+vuoroviljelystä, jota ne kuuluvat saarnaavan siellä teidän lehdissänne?
+
+Eikä Johannes ollut osannut siihen sanoa mitään. Mitä vastata
+epätoivoiselle?
+
+Hän olisi itse tahtonut kysyä sitä ja paljoa muuta noilta molemmilta.
+Mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää edes heille kirjoittaa. Hänen
+viimeiset siteensä entisten puoluetoveriensa kanssa tuntuivat nyt
+katkenneen. Hän oli nyt yksinäisempi olento kuin milloinkaan.
+
+Samalla hän muisti jälleen, mitä tukkukauppias Oikarinen oli kertonut
+hänelle. Häntä aiottiin pyytää vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? Mikä
+kohtalon iva! Mutta miks'ei, jos kerran kaikki muu maailma oli mullin
+mallin...
+
+Johanneksen huulet vetäytyivät pirulliseen hymyyn, aivan kuin hänelle
+joskus näinä päivinä oli tapahtunut Signeä ajatellessaan. Ja silloin
+hän muisti aina ne kalpean Natsarealaisen sanat, jotka häntä jo lapsena
+olivat kauhistaneet ja joiden valtavan, hirvittävän voiman hän nyt
+vasta alkoi ymmärtää:
+
+--Olkaa viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet, mutisi
+hän.
+
+Sekö oli oikea oppi? Sitäkö oli seurattava, jos mieli jotakin saada
+aikaan ja toteuttaa maailmassa?
+
+Miksi hän ei voisi mennä Rabbingin palvelukseen? Taata toimeentulonsa,
+saada vaikutusvaltaa ja yhteiskunnallista asemaa? Eihän palveluksen
+tarvitsisi olla ikuinen. Jäisihän hänelle aikaa vielä senjälkeenkin
+harrastaa sosialismia ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen
+vapaustaisteluun.
+
+Mutta hänen työnsä. Mutta hänen suuri teoksensa »Suomi tulevaisuuden
+valtiona?» Kuinka sen kävisi? Voisiko hän, jos hän kerran tuolla tapaa
+olisi sitonut kätensä, kirjoittaa sitä enää vapaan miehen mielellä ja
+suoruudella?
+
+Tuskin. Ja sehän näkökanta oli, senhän täytyi olla hänelle ratkaiseva.
+
+Eihän hän voinut olla uskoton työlle, Pyhälle työlle! Jos se usko vain
+säilyi hänessä, sai koko muu maailma murtua hänen ympärillään.
+
+Mutta säilyikö se hänessä enää? Tekikö hän enää työtä sillä oikealla
+uskonnollisella mielenlaadulla, jolla hän oli sitä ennen tehnyt ja
+josta hän myös oli aina itsekseen johtanut menestymisen salaisuuden?
+
+Ei, myöskin työn usko oli hänessä viime päivinä jollakin muotoa
+järkähtänyt.
+
+Mutta se oli niin vakava huomio, että se heti tyrehdytti kaiken
+yli-ihmisellisen virnistyksen Johanneksen huulilta. Jos niin oli
+asianlaita todellakin, sittenhän hänellä ei ollut enää mitään
+kiintopistettä maailmassa.
+
+Sittenhän oli kaikki samantekevää. Sittenhän hän jo todellakin oli
+kypsä vuorineuvos Rabbingin palvelukseen!
+
+--Ei, ei se voi olla niin, sanoi hän melkein hätäisesti itsekseen.
+
+Mikä olisi hänet niin äkkiä muuttanut? Vai olisiko mädätyksen mato jo
+kauan kaivertanut hänen sydäntään?
+
+Sillä olihan tämä mädätystä, selvää mädätystä! Täytyihän ihmisen
+johonkin uskoa, täytyihän ihmisellä olla joku itseään korkeampi
+päämäärä maailmassa. Olihan uskonnoton ihminen kuin kuollut, kuin
+kaatunut puu metsässä. Joko oli tuo kohtalo, jota hän niin usein oli
+muissa säälinyt, nyt tullut hänen osakseen?
+
+--Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän samalla syvän, miehekkään
+äänen lähellään virkahtavan. Te pidätte täällä puheharjoituksia
+itseksenne?
+
+--Minäkö?
+
+Johannes katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja typertyi vielä enemmän.
+Vapaaherra Carp seisoi hänen edessään.
+
+Huomaamattaan hän oli kävellyt Brandenburgin portista ulos ja jatkanut
+matkaansa kauas pitkin erästä syrjäistä puistokäytävää. Nähtävästi hän
+oli jälleen seurannut pahaa tapaansa ja puhunut ääneen itsekseen.
+
+--Anteeksi, sopersi hän, temmaten hatun päästään. Minä kuljin niin
+mietteissäni ... minä en huomannut ollenkaan...
+
+Vapaaherra Carp puristi hänen kättään sydämellisesti.
+
+--Ymmärrän, ymmärrän kovin hyvin, nauroi hän. Kun on elänyt kauan yksin
+ja vieraissa kaupungeissa...
+
+Johannes heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Siinä mies, jolle ei
+tarvinnut mitään selittää. Siinä mies, joka kenties hänetkin
+ymmärtäisi, jos hän vain rohkenisi uskoa hänelle nykyiset
+ristiriitaiset mielenmyrskynsä.
+
+Hän tunsi sydämensä heti keventyvän. Vapaaherran ystävälliset,
+avomieliset silmät paistoivat kuin aurinko hänen pimeyteensä.
+
+--Milloin vapaaherra on saapunut Berliniin? hän kysyi.
+
+--Eilen, eilen-illalla, selitti vapaaherra. Hyvä, että tapasin teidät.
+Minun olisi kuitenkin täytynyt hakea tiedät käsiini.
+
+--Minut?
+
+Johannes tunsi punastuvansa pelkästä mielihyvästä. Tämä oli tuttavuus,
+jonka hän aina oli asettanut kovin korkealle elämässään.
+
+Kerrankin mies, jota voi kunnioittaa! Kerrankin mies, jolla oli selvä
+suunta ja suuret ihanteelliset tarkoitusperät.
+
+Ellei hän vain olisi ollut tuon kirotun vuorineuvoksen palveluksessa...
+
+Ja samalla jysähti Johanneksen aivoihin, että vapaaherra Carp tietysti
+oli myöskin matkustanut tänne tapaamaan vuorineuvos Rabbingia. Saanut
+sähkösanoman, totellut taikasanaa. Aivan kuin Topi, aivan kuin
+kuvanveistäjä Muttila tai tukkukauppias Oikarinen.
+
+Kaikki, kaikki he olivat samanlaisia! Kaikki he olivat mammonan orjia,
+kaikki tanssivat tuon kultaisen vasikan ympärillä!
+
+Kaikki muut, paitsi ei hän itse vielä. Ei vielä nyt, mutta kenties jo
+huomisesta.
+
+Tuo ajatus oli käynyt kuin jäinen virta läpi hänen aivojensa. Ja hän
+kysyi karskilla, häikäilemättömällä äänellä, joka kokonaan poikkesi
+hänen äskeisestä, ujosta ja hapuilevasta tavastaan:
+
+--Asia koskee vuorineuvos Rabbingia, eikö totta?
+
+--Ah, te tiedätte siitä jo? Niin, tuo uutinen oli tietysti
+ennen-aikainen...
+
+Se oli ollut, kuten Johannes oli arvannutkin, Johanneksen vihollisten
+julkaisema. Mutta muuten oli asiassa perä. Vapaaherra Carp oli tavannut
+Rabbingin ennen lähtöään Helsingistä ja Rabbing oli jättänyt koko jutun
+hänelle, Johanneksen vanhana ystävänä ja suosijana, järjestettäväksi.
+Paikka oli valmis, ja oli siihen astuttava ennen kesää. Ellei
+Johanneksella nimittäin ollut mitään tarjottuja ehtoja vastaan
+muistuttamista?
+
+Vapaaherra Carp selitti kaikki muutamassa silmänräpäyksessä hänelle.
+
+Johannes katsoi häneen kuin kummitukseen. Siinäkö se oli? Noinko se
+vain kävi? Noinko sitä järjestettiin? Noinko sitä korkeammissa
+piireissä köyhien ihmisten elämän-urat ja kohtalot päätettiin?
+
+--Ymmärrän, että te tahdotte miettimis-aikaa, virkahti vapaaherra Carp,
+kun Johannes ei vieläkään vastannut mitään. Se sopii.
+
+Ja vapaaherra Carp selitti samalla sujuvalla puhetaidolla, jonka
+Johannes niin hyvin tunsi kotiopettaja-ajoiltaan ja sittemmin
+Eduskunnan istunnoista, että kaikki kävi aivan erinomaisesti. Hän oli
+nyt matkalla Wiesbadeniin, josta hän palajaisi takaisin toukokuun viime
+päivinä. Johannes voisi varmuuteen tultuaan joko kirjoittaa hänelle
+sinne tai odottaa häntä täällä. Vuorineuvos Rabbing saapuisi
+huomenaamulla kaupunkiin, Johannes voisi silloin tavata hänet ja sopia
+alustavasti hänen kanssaan asiasta.
+
+Eikä Johannes vieläkään vastannut mitään. Hän vain tuijotti
+vapaaherraan. Hän olisi tahtonut katsoa tuon vanhan diplomaatin
+sydämeen.
+
+Tarkoittiko tuo ystävällisen näköinen, harmaapartainen herra, jonka
+perheessä hän oli nuoruutensa ensimmäiset kohtalorikkaat vuodet
+viettänyt, tällä hetkellä hänen onneaan vai turmiotaan? Oliko tuon
+ehdotuksen takana jotakin vielä kummallisempaa kuin tuo itsessään jo
+suuri kumma hänelle, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä?
+Tahdottiinko hänelle pahaa vai hyvää? Aiottiinko hänet johtaa
+pimeydestä valkeuteen vai päinvastoin?
+
+Työn orja hän oli ollut ikänsä. Oliko tarkoitus vapauttaa hänet vai
+saattaa vielä vaikeampaan, tuskallisempaan orjuuteen?
+
+»Raha on valtaa!» kuuli hän erään epämääräisen äänen, jonka alkuperää
+hän ei nyt ehtinyt etsiskelemään, soinnahtavan korvissaan. »Työ on
+valtaa!» teki hänen mielensä ärjäistä takaisin sille. Mutta hän ei
+voinut, sillä hän ei olisi uskonut enää omia sanojaan.
+
+Eikä vapaaherra Carpin kasvoista näkynyt mitään muuta kuin pelkkää
+arvokasta, päivänpaisteista herttaisuutta.
+
+--Niin, sanoi Johannes lopuksi. Täytyy miettiä asiaa.
+
+He olivat istuneet puiston penkillä, erään pienen lammikon rannalla,
+jossa oli rauhallista keskustella. Vapaaherra Carp nousi nyt ja ojensi
+kätensä hänelle.
+
+--Oikein, sanoi hän reippaalla, miehekkäällä tavallaan. Tärkeitä
+asioita ei ole kevytmielisesti päätettävä.
+
+Mutta nyt hänen oli nälkä, lisäsi hän sitten leikillisesti. Ja jos
+Johannes tahtoi tehdä hänelle mieliksi, hän seuraisi nyt vapaaherran
+vieraana päivällisille.
+
+--Myöskin viiniä ja nuorta, miellyttävää naisseuraa tarjotaan, hymyili
+vapaaherra. Ah, sehän on totta, tohtorihan on jo tavannut heidät.
+
+Hänen tyttärensä oli kertonut siitä. Ja hän pyysi nyt kiittää
+Johannesta ystävällisestä ritarillisuudesta, jota tämä oli hänen
+tyttärelleen ja Irenelle osoittanut.
+
+Johannes kumarsi.
+
+--Tässä tapauksessa se todellakaan ei ollut mikään uhraus minulta,
+lausui hän kohteliaasti. Arvoisat naiset ovat siis vielä Berlinissä?
+
+--Kyllä, vastasi vapaaherra.
+
+Ja hän lisäsi vielä hilpeästi, että hän toivoi heidän jääneen tänne
+todellakin vanhan isänsä vuoksi, kuten he olivat sanoneet, eikä esim.
+eräiden sivuvaikuttimien.
+
+Näin sanoessaan hän katsoi leikillisesti Johannekseen, joka tunsi
+jälleen punastuvansa. Oliko Signe ehkä kertonut jotakin? Tiesikö
+vapaaherra ehkä, mitä kaikkea hänen tyttärensä joskus oli merkinnyt
+Johannekselle?
+
+--»Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang», hyräili vapaaherra ja pisti
+käsivartensa Johanneksen kainaloon. Naiset odottavat. Meidän on
+kiirehdittävä, ellei meidän mieli nähdä heitä suuttuneina.
+
+Hänkin sanoi halanneensa yksinäisyyttä ja tulleensa senvuoksi puistoon
+kävelemään. Hänelläkin oli nimittäin miettimistä jotakin. Hänen täytyi
+vielä tänä iltana kirjoittaa loppulause erääsen artikkeliinsa, jonka
+hän oli jo aikoja sitten luvannut johonkin ranskalaiseen
+aikakauskirjaan. Kirjoitus kosketteli Suomen valtio-oikeudellista
+asemaa.
+
+Johannes onnitteli häntä väsähtymättömistä työvoimista, joita hän
+edelleen niin suurella auliudella käytti isänmaan palvelukseen.
+
+Vapaaherra hymyili.
+
+--Jumalan kiitos, sanoi hän, että meillä on työtä ja että meillä on
+isänmaa. Mitä me muuten olisimme?
+
+Tahdosta kaikki riippui, lisäsi hän. Voimat tulivat kyllä itsestään.
+
+Eikä Johannes voinut olla muistamatta omaa synkkää, puskupäistä
+työtapaansa tuota valoisaa, sopusointuista puhetta kuullessaan.
+
+Hän tiesi valiokunta-kokemuksistaan, että vapaaherra Carp sekä teki
+työtä että pystyi työhön, vaikka kaikki näytti valmistuvan kuin
+leikillä häneltä. Ei työ eikä ikä näyttänyt häntä vähääkään
+painostavan. Päinvastoin kävi hänen otsansa vain sitä kirkkaammaksi ja
+hänen olentonsa sitä keveämmäksi, mitä enemmän julkiset toimet hänelle
+vaivaa ja työtaakkaa kasasivat. Kuitenkaan hän ei laiminlyönyt myöskään
+iloisen seura-elämän nautintoja.
+
+Hän näytti ehtivän kaikkeen ja häneltä näytti riittävän aikaa kaikkeen.
+Ja työ näytti olevan siunaus eikä kirous hänelle.
+
+Mutta hänen ei ole koskaan tarvinnutkaan olla työn orja, ajatteli
+Johannes sisällisellä katkeruudella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut
+itseään työllä ylenmäärin rasittaa. Siksi on säilynyt työn ilo hänelle.
+Ja eikö se säilyisi kaikille, jos kaikki kasvaisivat yhtä onnellisissa
+olosuhteissa?
+
+Kaikille muille, paitsi ei minulle, ajatteli hän taas. Sillä eihän työn
+orjuus ole ollut minulle vain ulkonaisten olosuhteiden tyrkyttämä.
+
+Sisältäpäin se oli tullut, sisältäpäin painostanut. Olisi hän
+vähemmälläkin elänyt. Mutta hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin
+työtä. Mikään ei ollut häntä maailmassa huvittanut.
+
+Työ ei ollut koskaan ollut hänelle ilo, vaan intohimo. Niin se oli.
+
+Siksi se oli hänet niin perinpohjin orjakseen lannistanut. Siksi se
+oli imenyt kaiken hänen mielenkiintonsa ja ollut usein tehdä, ei
+yli-ihmistä, vaan epä-ihmisen hänestä. Sellaisen, joka ei nähnyt
+mitään, ei kuullut mitään muuta kuin työtään. Joka kulki läpi elämän
+kuin umpisokea, mistään nauttimatta, mistään kärsimättä, vaikka hänen
+edessään olisivat kaikki helvetin kuilut ja taivaan ihanuudet auenneet.
+
+Johannes oikein mielessään sätti itseään, että hän oli elänyt
+kolmenkymmenen vanhaksi eikä ollut vielä tuon verta omasta onnestaan
+ymmärtänyt.
+
+Onni ei ollut valtaa, vaan vapautta, päätteli hän itsekseen. Ja jos
+hänestä mieli koskaan tulla onnellinen mies, hänen oli vapauduttava
+tästä intohimostaan.
+
+Jos hän siitä pääsisi, hän heräisi kuin pahasta painajaisesta!
+
+--Te väitätte? kuuli hän vapaaherran äänen vierellään soinnahtavan.
+Minun mielestäni taas...
+
+He olivat keskustelleet nykyisistä ajoista Suomessa ja uhkaavasta
+taantumuksesta. Ja Johannes oli väittänyt, ettei suomalaisilla kenties
+ollut tarpeeksi ihanteellisuutta kestääkseen tässä uudessa,
+epätasaisessa taistelussa Venäjän virkavallan kanssa.
+
+--Päinvastoin, juuri päinvastoin, väitti vapaaherra. Meillä on nyt
+suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan ennen, sillä meistä
+alkaa vähitellen tulla realisteja.
+
+--Realismin kannalta on meidän asiamme heti kadotettu, väitti Johannes.
+
+--Realismi palvelijana, idealismi isäntänä, hymyili vapaaherra. Niin me
+voitamme. Ja kiitos olkoon sosialismin, me olemme heränneet huomaamaan
+aineellisten arvojen merkityksen myöskin valtiollisessa elämässä.
+
+Vapaaherra kehitteli edelleen ajatustaan. Ennen oli taisteltu aatteilla
+ja lakipykälillä. Nyt oli taisteltava rahalla. Suomen entinen taistelu
+oli ollut oikeustaistelua. Tämä, joka nyt uhkasi, oli oleva kotimaisen
+kaupan, teollisuuden, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaikkien
+kansallisten elin-ehtojen ottelua vasten päälletunkevaa vihollista.
+
+Ahaa, ajatteli Johannes. Kuuluuko se niin? »Viattomat kuin kyyhkyset ja
+kavalat kuin kyykäärmeet.» Eikö se ollut hänenkin oppiaan?
+
+Eikä hän voinut olla itsekseen hymyilemättä. Tuota oppia, josta hän
+aina oli ponnistellut pois päästäksensä, saarnasi nyt hänelle,
+sosialistille ja radikaalille ajattelijalle, vanha, harmaapartainen
+mies, jota hän isänmaan suuressa kysymyksessä oli tottunut melkein
+poliittisena trubaduurina pitämään!
+
+Hän oli mahtanut olla liian kauan poissa kotimaastaan. Oliko ajan
+aatteiden tuuliviiri sillä välin näin ympäri käännähtänyt?
+
+
+
+
+15.
+
+
+Päivällisillä, jotka syötiin musiikin soidessa, erään hienon,
+keskikaupunkilaisen hotellin sisäterassilla, esiintyi vapaaherra Carp
+mitä hilpeimpänä seuramiehenä. Vain viattomia sanaleikkejä, vain
+pieniä, keveitä sukkeluuksia ja vuoropuhelun lomaan somasti
+siroitettuja kaskuja, joita hän kertoi mestarillisesti.
+
+Ei sanaakaan politiikasta. Ei mitään vakavia, ikäviä eikä
+ruuansulatusta häiritseviä asioita.
+
+Johannes ei voinut olla sydämestään ihailematta tuon miehen
+joustavuutta. Mikä gentlemanni! Mikä miellyttävä seurakumppani! Ja
+kuinka kaikki häneltä sujui ja solui kuin itsestään!
+
+Noin hänkin olisi tahtonut nauraa, noin pakista. Mutta hän ei voinut.
+Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin
+seuratottumuksensa kokonaan himmenevän.
+
+Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko
+huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan.
+
+Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin
+hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin. Signe
+puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin
+häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa
+Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä.
+
+Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä
+itselleen selittää.
+
+Äkkiä hän kuuli Signen sanovan isälleen:
+
+--He rakastavat toisiaan, he kaksi.
+
+Johannes kohotti katseensa tyrmistyneenä ja näki Signen viittaavan
+häntä ja Ireneä kahvelillaan.
+
+--Niin, nyykäytti vapaaherra päätään rauhallisesti. Sinä olet kertonut
+siitä minulle.
+
+--Niin, mutta he ovat jo kihloissa. Etkö usko?
+
+--Mielelläni, vastasi vapaaherra jälleen. Mikään ei olisi minusta sen
+luonnollisempaa.
+
+Johannes ei tahtonut uskoa omia korviaan. Mitä lempoa? Oliko hän
+kihloissa? Oliko hän Ireneen rakastunut? Kuka sitä sanoi? Signekö,
+jolle hän vasta muutamia päiviä sitten juuri oli tehnyt oman
+epäonnistuneen rakkaudentunnustuksensa!
+
+--Sanotko _sinä_ niin? kuuli hän Signen jälleen virkahtavan isälleen.
+Sanotko _sinä_ niin? Sinä soisit sen siis mielelläsi?
+
+--Kyllä, muhoili partaansa vapaaherra. Mielestäni he sopisivat
+erinomaisesti toisilleen.
+
+Johannes luuli tulevansa hulluksi. Mitä tämä oli oikeastaan? Tehtiinkö
+hänestä jälleen pilkkaa vai oliko Signe ymmärryksensä kadottanut?
+
+Hän katsahti kuin apua etsivä ympärilleen. Signe oli puhunut niin
+äänekkäästi, että Irenen oli täytynyt kuulla hänen sanansa. Mutta Irene
+hymyili vain yhtä tyynesti ja viehättävästi kuin ennenkin, siirtämättä
+ollenkaan pois kuutamoista silmäpariaan, johon Johannes upotti oman
+tuijottavan, sekasortoisen kysymyksensä.
+
+Päinvastoin näytti hänen huulensa kaartuvan kuin valmiisen, kypsyvään
+suudelmaan.
+
+Musiikki pauhasi. Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen,
+jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja
+suojelevasti.
+
+Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi
+päättävästi Irenen puoleen.
+
+--Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi.
+
+--Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas.
+
+Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon.
+
+--_Mitä_ hän on kertonut teille? kivahti hän. Kaikki ne tuhmuudet,
+jotka minä tuona iltana tulin hänelle sanoneeksi?
+
+--Kaikki.
+
+--Ja te? Mitäs _te_ siihen sanotte?
+
+Johanneksen oli vaikea enää itseään pidättää. Hän melkein huusi julki
+nuo sanat.
+
+Olihan Signe hänen mielestään käyttäytynyt tuiki sopimattomasti! Olihan
+se aivan häpeämätöntä! Paljastaa hänen sydämensä herkimmät salaisuudet!
+Ja uskotella sitten vielä isälleen, että Johannes oli kihloissa hänen
+serkkunsa kanssa!
+
+Oliko kummempaa kuultu? Mutta Signe oli saapa sen vielä maksaa, totta
+totisesti!
+
+Irene ei vastannut aluksi mitään. Hän loi vain suuren, kimaltelevan
+katseen Johannekseen, jonka hyväilevän vaikutuksen tämä tunsi kiertävän
+päätään kuin siunauksen.
+
+--Niin, minäkö? virkahti hän sitten hiljaa. En minä mitään ajattele.
+
+Johanneksen täytyi hymyillä vasten tahtoaan.
+
+Se oli totta! Tuon hän oli kokonaan unohtanut. Eihän eskimo mitään
+ajatellut.
+
+Mutta tuo toinen! Tuo ajatteli nähtävästi liiankin paljon. Jumala ties
+minkä verkon hän oli tästä kutonut jo?
+
+Heti kun jälkiruoka oli syöty, nousi vapaaherra.
+
+--Anteeksi, sanoi hän, pistäydyn hetkiseksi hotellin
+kirjoitushuoneesen. Tulen pian takaisin. Te voitte varsin hyvin jäädä
+tänne kahvia juomaan.
+
+Ja hän selitti hymyillen Johannekselle, että hänen täytyi päättää
+artikkelinsa, jos sen mieli ehtiä vielä tämän illan postiin.
+Johanneksen taas oli luvattava, ettei hän poistuisi sillä aikaa.
+
+--Isä, odota, minä tulen mukaan, virkahti Signe. Sillä nyt on minulla
+kirje kirjoitettava.
+
+Viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla Johannekseen ja
+Ireneen päin ikäänkuin hän olisi tahtonut vartavasten muistuttaa heitä
+tuosta illasta, jolloin Irene oli saman syyn takia jättänyt heidät
+kahden kesken.
+
+Tämä oli Johannekselle jo liikaa.
+
+--Anteeksi, sanoi hän, nousten nopeasti pöydästä ja Signen jälkeen
+kiirehtien. Neiti, te unohditte jotakin.
+
+--Mitä?
+
+--Tämän, sanoi Johannes ja ojensi pienen paperipalasen hänelle.
+
+Se oli sama, jolle Signe tuolla edellisellä kerralla oli kirjoittanut,
+ettei Johannes tulisi kauppojaan katumaan, jos hän jäisi heidän
+seuraansa. Johannes oli kätkenyt sen taskuunsa ja nyt äkkiä muistanut
+sen.
+
+--Kiitos, sanoi Signe ja otti paperin. Se lupaus oli tehty hyvässä
+tarkoituksessa.
+
+He seisoivat keskellä käytävää ja katsoivat suoraan silmiin toisiansa.
+
+Ihmisiä tuli ja meni. Viinurit lensivät, musiikki pauhasi, ihmis-äänet
+sorisivat, veitset ja kahvelit kilisivät heidän ympärillään.
+
+Johannes ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän katsoi vain noiden
+kahden silmän tummaan salaisuuteen, jonka hän tahtoi nyt, juuri nyt,
+tässä tuokiossa, hurjasti ja väkivaltaisesti selvittää.
+
+--Niin, sanoi hän hitaasti ja katkerasti. Te saitte seikkailunne. Mutta
+minä? Mitä minä sain?
+
+--Hänet, sanoi Signe, viitaten päällään sinne päin, missä Irene istui.
+Mutta menkää! Hän odottaa. Enemmän toiste.
+
+--Milloin?
+
+--Sitten, sitten ... Sitten kun te olette kosinut häntä.
+
+Signe sanoi viimeiset sanat hätäisellä, pistävällä äänenpainolla, joka
+katkaisi Johanneksen viimeisenkin järjenjuoksun.
+
+Hän tarttui Signeä kädestä kiinni ja sopersi:
+
+--Mitä te sanotte? Mitä te tarkoitatte...?
+
+Signe melkein tempasi kätensä pois. Hänen silmänsä leimahtivat ja hänen
+äänensä helähti kuin teräsjousi, kun hän sanoi:
+
+--Menkää! Sillä _häntä_ te rakastatte ettekä minua. Luuletteko, etten
+minä ole ensi hetkestä nähnyt sitä?
+
+Samassa livahti hän kuin sisilisko ulos samasta ovesta, josta hänen
+isänsä juuri oli mennyt.
+
+Hän oli hyvin ampunut vasamansa.
+
+Johannes palasi horjuvin polvin paikalleen. Nyt hän vasta olikin
+sisällisessä sekasorrossa. Nyt vasta kiehui ja kihisi hänen aivoissaan.
+
+Ehkä Signe oli hyvinkin oikeassa? Mutta silloinhan hän, Johannes, vasta
+olikin oikea tomppeli, joka ei tuntenut edes sen vertaa itseään, että
+olisi tiennyt, ketä hän rakasti oikein!
+
+Taikka oli Signe väärässä? Mutta uskoiko hän itse todellakin, mitä hän
+oli sanonut? Vai oliko hän lingonnut nuo sanat vain päästäkseen
+Johanneksesta ja katkaistakseen kaikki viimeisetkin langat heidän
+väliltään.
+
+Irene ei näyttänyt mitään huomanneen.
+
+--Te annoitte jonkun paperin hänelle? kysyi hän tyynesti, hymyillen
+kirkasta, peilailevaa hymyään.
+
+--Niin, vastasi Johannes hajamielisesti. Se oli vain eräs vanha
+velkasitoumus.
+
+--Entisiltä ajoilta? kysyi Irene vielä, luoden pitkän, veitikkamaisen
+katseen häneen.
+
+--Niin, entisiltä ajoilta. Se oli jo molemmin puolin suoritettu.
+
+Johannes tunsi jälleen Irenen pitkän, hyväilevän katseen kiertävän
+kulmiaan kuin siunauksen.
+
+Mitä tämä oli oikeastaan? ajatteli hän.
+
+Kertoihan tuo katse rakkautta? Tulkitsihan tuo ilme lämmintä, ääretöntä
+antautumusta, joka herpaisi hänen sielunsa ja kietoi kuin pumpuliin
+koko hänen olentonsa?
+
+Vai eikö hän enää tiennyt mitään, ymmärtänyt mitään? Täytyihän tuon
+olla rakkautta! Vai oliko hänkin jo kuin Niniven lapsi, joka ei osannut
+enää oikeata kättä vasemmasta erottaa?
+
+Hän koetti tyyntyä. Joi kahvikuppinsa, sytytti sikarin, nojasi päänsä
+käden varaan ja katsoi vakavasti Ireneen.
+
+--Ettekö tahtoisi olla hyvä, sanoi hän sitten aivan kiltisti, ja kertoa
+sanasta sanaan, mitä serkkunne on puhunut teille?
+
+--En, vastasi Irene, jälleen sama veitikkamainen ilo silmissään.
+Taitaisi tulla liian pitkä kertomus siitä.
+
+--No niin, sitten lyhyesti?
+
+--Jos teillä on vielä joku paperipala, minä kirjoitan sen mieluummin
+teille.
+
+Johannes repäisi lehden muistikirjastaan. Irene kirjoitti ja ojensi sen
+takaisin hänelle.
+
+Johannes luki: »Hän on sanonut, että te rakastatte minua. Siinä
+kaikki.»
+
+Johannes ei kotvaan uskaltanut nostaa silmiään paperista.
+
+Hän luki uudelleen ja uudelleen nuo rivit. Salamoina kulkivat kuvat
+hänen sielussaan.
+
+Ehkä oli Signe sittenkin oikeassa? Ehkä olikin Irenen hempeä hahmo
+tuona kohtalokkaana iltana tuonut lemmen ja tunnustuksen sanat hänen
+huulilleen?
+
+Johannes koetti muistella, mitä kaikkea tuona iltana oli tapahtunut.
+
+Eikö hän ollutkin istunut ja vertaillut toisiinsa näitä serkuksia? Ja
+eikö tuo vertailu ollutkin päättynyt nuoremman eduksi ja vanhemman
+tappioksi!
+
+Kenties oli Signe silloin huomannut hänestä jotakin? Kenties oli hänen
+katseensa, kenties kasvonilmeensä juorunnut jotakin?
+
+Mutta silloinhan oli Signe paljon hienompi psykologi kuin hän itse. Ja
+silloinhan Signe ei tietysti ollut uskonut sanaakaan siitä, mitä
+Johannes oli hänelle sittemmin kahdenkesken sanonut.
+
+Taikka ehkä hän oli uskonut jotakin? Ehkä senverran, että Johannes
+joskus ennen-aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli häntä rakastanut?
+Mutta jos hän ei ollut uskonut, että Johannes enää rakasti häntä,
+kuinka hän oli mahtanut sitten tämän uuden, valtavan tunnepurkauksen
+itselleen selittää?
+
+Ja kuinka tuolle toiselle? Ja kuinka oli tuo toinen sen selittänyt
+itselleen?
+
+Johannes otti kynän ajatuksissaan ja kirjoitti samalle paperille, heti
+Irenen sanojen alle:
+
+»Ja jos teidän serkkunne olisi puhunut totta? Mitä te siihen
+sanoisitte?»
+
+Irene luki, hymyili ja kirjoitti vastaukseksi:
+
+»En minä mitään sanoisi. Minä tunnen vain.»
+
+--Ja mitä te tunnette? kysyi Johannes äkkiä, keskeyttäen
+kirjoitusleikin. Te pidätte tietysti minua äärettömän naivina ja
+naurettavana olentona?
+
+--Tuskin, vastasi Irene, hymyillen omituisesti, salaperäisesti ja
+ikäänkuin sisäänpäin.
+
+Eskimo ajattelee, huomautti Johannes itselleen. Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Minä olen mies, joka ei tunne itseään. Sanokaa minulle, kuka minä
+olen!
+
+--Se on helposti sanottu, hymyili Irene. Mutta minä kirjoitan paremmin
+kuin minä puhun.
+
+Ja hän kirjoitti jälleen muistikirja-lehdelle ja ojensi sen
+Johannekselle.
+
+Johannes luki: »Te olette _mies_, oikea mies. Ja jos minä olisin Signen
+sijassa...»
+
+--Niin, mitä sitten? kysyi Johannes. Mitä te silloin tekisitte?
+
+Irene käänsi kasvonsa pois. Mutta Johannes kuuli hänen hiljaa
+virkahtavan:
+
+--Minä en teitä niin helposti muille luovuttaisi.
+
+Heidän kätensä tapasivat toisensa. Eivätkä he sitten enää pitkään
+aikaan puhuneet mitään.
+
+
+
+
+16.
+
+
+Johannes kulki jälleen myrskymielin kotiinsa Potsdamin sillan yli.
+
+Hän oli jälleen ollut koko iltapäivän Signen ja Irenen seurassa.
+Vapaaherra Carp oli nimittäin hetken perästä tullut ilmoittamaan, ettei
+hänen artikkelinsa valmistuisikaan niin nopeasti kuin hän oli luullut
+ja pyytänyt Johannesta uhrautumaan hänen sijastaan nuorten neitosien
+ritariksi.
+
+He puolestaan tapaisivat toisensa huomenaamulla samassa hotellissa,
+jolloin Johanneksella myös tulisi olemaan tilaisuus tutustua
+vuorineuvos Rabbingiin.
+
+Nyt oli Johannes selvittänyt täydellisesti välinsä Signen kanssa. Ja se
+oli tuottanut hänelle erään uuden sielullisen kokemuksen, jota hän
+par'aikaa koetti eritellä mielessään.
+
+--Mutta ellette te uskonut, että rakastin teitä, hän oli kysynyt
+Signeltä, miksi te siis ollenkaan kuuntelitte minun hulluja
+lemmenhoureitani?
+
+--Niin, se oli kenties epämoraalista minun puoleltani, oli Signe
+sanonut.
+
+Mutta hän oli niin mielellään tahtonut oppia tuntemaan, kuinka mies voi
+pettää itseään. Eikä vain itseään, vaan myöskin muita, ainoastaan
+jonkun entisen, ammoin haihtuneen mielikuvan pohjalta, kun joku uusi
+eroottinen vaikutus on siihen koskettanut.
+
+--Ja jos asianlaita olisi ollut toinen? hän oli vielä kysynyt. Ellei
+Ireneä olisi ollut olemassa ja minä olisin kuitenkin tehnyt teille
+saman tunnustuksen?
+
+--Niin, mitä sitten? oli Signe kysynyt vastaan ilkamoiden.
+
+--Tarkoitan: mitä te siinä tapauksessa olisitte vastannut minulle?
+
+--Totuuden, oli Signe sanonut. Sillä _olinhan_ minä kuitenkin se
+nainen, joka tuona ensi aamuna kävi teitä kotoa etsimässä.
+
+Se oli siis sittenkin ollut Signe. Eikä Johannes ollut voinut kyllin
+ihmetellä niitä naispoven hämäriä liikkeitä, jotka olivat tuon käynnin
+ja sitten sitä seuranneen tapahtumasarjan aiheuttaneet.
+
+Hän huomasi, että hän oli tavannut mestarinsa.
+
+Ja hän koetti nyt kotiin kulkiessaan itselleen selvittää, mitä hänen
+oli tässä asioidentilassa tekeminen.
+
+Hänen teki mieli hengittää hiukan raitista ilmaa, ennen kuin hän
+sulkeutuisi yksinäiseen kammioonsa. Ja hän lähti seurailemaan virran
+vartta, yksitoikkoista, tummien lehvästöjen läpi tuikkivaa
+katulyhtyjonoa, joka pitkänä kaarena reunusti rantaparrasta ja hävisi
+etäisyyteen.
+
+Oli tähtikirkas, myöhäisen huhtikuun ilta. Ilma oli haalea kuin maito
+ja tuo Berlinille ominainen kivihiilen ja kuuman asfaltin tuoksu suli
+yhteen jostakin etäältä, Ala-Saksan suurilta vainioilta tulevien
+lämpöaaltojen kanssa, maistuen ryydiltä ja maustimilta.
+
+Johanneksen pohjoismainen sielu nautti siitä kuin ainakin lauhkeamman
+vyöhykkeen antimista. Jo Tanskassa tai oikeammin jo Juutinraumassa hän
+oli joka matkallaan tuntenut tämän tuoksun, joka vaikutti häneen aina
+samalla, salaperäisellä, houkuttelevalta ja troopillisella tunnelmalla.
+
+Hän muisti, miten väsyneenä ja rikki-raadeltuna hän oli tuon taipaleen
+viime syksynä suorittanut. Miten hän täällä ulkomailla, yksinäisyydessä
+ja kaukana kotimaansa julkisesta elämästä, jälleen oli koonnut itsensä,
+syventynyt työhönsä ja tuntenut ajatuksiensa päivä päivältä
+voimistuvan, kirkastuvan ja karaistuvan. Ja miten hän jälleen näinä
+viime päivinä oli ollut rikki menemässä, miten työn pohja oli luisunut
+häneltä syrjään, hänen sielunsa omasta keskipisteestään harhautunut ja
+koko hänen elämänsä ollut uusille urille suuntautumassa.
+
+»Työtä, työtä!» huusi epätoivoinen ääni hänen sisällään.
+
+»Mutta mitävarten työtä!» vastasi heti siihen eräs toinen, kylmä ja
+pirullinen ääni, jonka puolelle Johannes tunsi päivä päivältä ja hetki
+hetkeltä yhä enemmän kallistuvansa.
+
+Siinäpä se, minä olen menettänyt uskon työhöni, ajatteli hän. Minä olen
+vapaa. Työn orjuus ei enää sido minua. Nyt on vain kysymys, mitä minä
+teen tällä vapaudellani.
+
+Otanko vastaan huolettoman aineellisen aseman? Nähtävästi ei sitävarten
+tarvitse muuta kuin kätensä ojentaa. Menenkö kihloihin naisen kanssa,
+jota en rakasta, mutta jota nainen, jota todella olen rakastanut,
+väittää rakastavani? Sekin käy yhtä helposti.
+
+Kaikki käy yhtä helposti sille, joka on viimeisen ihanteensa
+kadottanut.
+
+Myöskin valtiollinen asemani olisi minulle tältä pohjalta leikkityö
+takaisin valloittaa. Kenties vielä entistä ehompi asema. Sehän käy kuin
+tanssi, kun ei vaan ota ajaakseen mitään itseään ijäisempiä asioita.
+
+Johannes tunsi huulensa kiertyvän ohueen, voitolliseen hymyilyyn.
+
+Miksi hän ei oikeastaan ottaisi vastaan tuota kaikkea? Olisihan se
+kosto kaikille. Kosto Signelle, joka oli leikkinyt kuin kissa hiirellä
+hänen elämällään! Kosto koko hänen omalle entiselle itselleen ja
+turhille unelmilleen, joiden vuoksi hän oli saanut kärsiä niin paljon!
+Ja vielä kosto kaikille hänen vihollisilleen, ennen muita tuolle
+tuntemattomalle vuorineuvos Rabbingille, joka aikoi käyttää häntä omien
+salaperäisten tarkoitustensa palvelukseen!
+
+Monta muuta hän oli täten ottanut, käyttänyt ja musertanut. Mutta
+entäpä hän tällä kertaa olisikin tavannut väkevämpänsä?
+
+Johannes oli näissä ajatuksissaan etääntynyt liikkeen suurilta
+valtaväyliltä ja tullut erään toisen pienemmän sillan läheisyyteen.
+
+Täällä oli hiljaista ja hämärää. Täällä eivät hevosenkaviot kopsaneet
+eivätkä raitiotie-vaunut vilisseet. Eivät automobiilit toitottaneet,
+eivät leimunneet suurten myymäläin valomeret. Katu oli melkein autio ja
+tyhjä. Vain hänen omat yksinäiset askeleensa kaikuivat vasten tasaisia
+kivilaattoja.
+
+Hän pysähtyi sikariaan sytyttämään.
+
+Samassa hän kuuli kiivaita ääniä jostakin aivan läheisyydestään.
+Nais-äänen ja mies-äänen, jotka riitelivät keskenään.
+
+Nais-ääni oli kova, kirkas ja täsmällinen. Mies-ääni taas kummallisen
+kimeä, pehmeä ja pingoitettu. Jälkimmäinen huusi ja raivosi. Edellinen
+vastaili kylmästi ja viiltävästi, leikaten ilmaa kuin timantti lasia.
+
+Sanoja ei voinut erottaa. Sen verran kuitenkin, että Johannes heti
+huomasi kielen olevan jotakin muuta kuin saksaa.
+
+Hän käännähti ympäri katsoakseen, mistä nuo äänet tulivat. Ja hän näki
+edessään kadun toisella puolen sillan korvassa matalan,
+kaksikerroksisen rakennuksen, jonka seinältä häämöittivät suurilla,
+haalistuneilla kultakirjaimilla piirretyt sanat: »Drei Kronen.»
+
+Nähtävästi joku kolmannen luokan majatalo.
+
+Yläkerran valaistut ikkunat olivat auki. Juuri sieltä sinkoutuivat,
+mikäli korva voi päättää, nuo vihan kuumat ja kylmät äänenpainot yön
+pimeyteen.
+
+Ruotsia se oli. Nyt erotti Johannes sen aivan selvälleen. Ja vielä
+lisäksi suomen-ruotsia! Ei, hän ei voinut siitä erehtyä.
+
+Siis joku helsinkiläinen porvarisperhe, päätteli Johannes. Joku, joka
+laihan kukkaronsa vuoksi on ollut pakotettu tuosta vaatimattomasta
+paikasta yösijansa etsimään ja kenties samasta syystä joutunut
+suunkopuun ennen uinahtamistaan aviollisen autuutensa polstereille.
+
+Johannes aikoi jo kääntyä takaisin, kun hänen päähänsä samassa iski,
+että tuo mies-ääni oli hyvinkin tuttu hänelle. Olihan se saman
+merkillisen äijän ääni, joka kerran ennen oli hänet tuolla Potsdamin
+kadulla öisistä ajatuksistaan herättänyt?
+
+Maailma on sentään hyvin pieni, ajatteli Johannes. Tuossa minä nyt heti
+saan selon hänen salaisuudestaan.
+
+Mutta tuskin hän oli toipunut tuosta ensimmäisestä hämmästyksestään,
+kun uusi ja paljon huumaavampi kohtasi häntä. Hän oli kuulevinaan omaa
+nimeään mainittavan.
+
+Johannes hypähti. Valehtelivatko hänen korvansa? Oliko hän hullu? Vai
+oliko hän niin ylenmäärin hermostunut?
+
+Joskus ennenkin oli hänelle tuontapaisia kuulohäiriöitä tapahtunut.
+Suuren ihmisjoukon sorinasta, kaduilla, toreilla, rautatie-asemilla tai
+outoon ravintolaan astuessa, olivat hänen korvansa usein ottaneet
+vastaan katkonaisia yksityis-ääniä ja niistä järjellisiä sanoja,
+lauseita, kysymyksiä ja vastauksia muodostaneet.
+
+Johannes oli kuitenkin ne aina heti oman mielikuvituksensa tuotteiksi
+ymmärtänyt.
+
+Luonnollisesti täytyi asianlaidan tässä olla sama. Ja kuitenkin hän
+olisi voinut vannoa, että hän oli kuullut tuon mies-äänen sanovan
+kiihkeästi ja itsepintaisesti:
+
+--Minä otan tohtori Tammisen. Minä tarvitsen häntä.
+
+--Ja minä kiellän sinut häntä ottamasta, oli siihen vastannut tuo
+kylmä, kirkas nais-ääni.
+
+--Ja minä en välitä sinun kiellostasi! oli hän jälleen ollut
+kuulevinaan mies-äänen sanovan.
+
+Mihin aiottiin hänet ottaa? Kuka aikoi? Ja kenellä oli moinen
+mielenkiinto estää sitä tapahtumasta?
+
+Minä olen hullu, hymähti Johannes itsekseen. Taikka minä olen täynnä
+makeata viinaa. Paras, että laittaudun heti kotiini peiton alle.
+
+Hän oikaisi kadun yli, hotellin porraskäytävän ohi johtavalle
+sivukadulle, josta hän tiesi olevan suorimman tien omaan
+kaupungin-osaansa.
+
+Nyt vasta hän huomasi, että hotellin edessä odottivat suljetut
+taksavaunut. Pilanpäin ja osaksi myöskin tyydyttämättömästä
+uteliaisuudesta hän heitti ohimennen kuskipukillaan torkkuvalle
+ajurille:
+
+--Vapaa?
+
+--Ei, vastasi ajuri yhtä lakoonisesti.
+
+--Tilattu?
+
+--Pyydetty odottamaan.
+
+Samassa aukeni hotellin ovi. Johannes vetäytyi askeleen syrjään ja näki
+siitä astuvan ulos pitkäkasvuisen, komeasti puetun naisen, joka lausui
+kirkkaalla, täsmällisellä äänellään saman suurhotellin nimen, missä hän
+juuri tänään oli vapaaherra Carpin ja tämän naisten kera syönyt
+päivällistä.
+
+Johannes kuuli heti, että se oli sama nais-ääni, jonka hänen korvansa
+äsken oli tuolta avattujen akkunain takaa erottanut. Ja hän ehti juuri
+parhaiksi näkemään täyteläisen vartalon ja upean pohkeen kaaren, kun
+nainen hameensa kooten kumartui kuomun pimentoon.
+
+Tuon kaaren hän oli nähnyt ennen jossakin: Mutta missä?
+
+Helsingissä! Aivan oikein, vuorineuvoksetar Rabbing se oli.
+
+Mutta mitä hän teki täällä? Tuossa hotellissa; joka näytti ennemmin
+rosvojen pesältä kuin sivistyneiden ihmisten asunnolta?
+
+Tietysti hän oli ollut tapaamassa jotakin. Tuota ukkoa? Mitä voi heillä
+kahdella olla keskenään tekemistä?
+
+Se mies on vuorineuvos Rabbing, iski nyt välkähdyksenä Johanneksen
+päähän.
+
+Mutta mitä tekee hän tuolla hotellissa? Jos hän todella on vuorineuvos
+Rabbing, silloinhan hän on asunut jo monta päivää täällä. Mutta miksi
+hän on valehdellut kaikille kauppatuttavilleen saapuvansa kaupunkiin
+vasta huomen-aamulla? Epäilemättä siksi, että hänellä on tuossa
+hotellissa jotakin muuta, jotakin hyvin tärkeätä tekemistä.
+
+Mitä se voi olla? Ja oliko se todellakin vuorineuvos Rabbing?
+
+Kaikki salapoliisin vaistot olivat heränneet Johanneksessa.
+
+Tuossa hotellissa piilee rikos, ajatteli hän.
+
+Hän kääntyi päättävästi ympäri ja astui hotellin ovesta sisälle.
+
+Ei, todellakaan tämä ei ollut mikään ensiluokan paikka. Eteinen oli
+pimeä ja ikävä, matto kulunut ja portaat, jotka näkyivät nousevan
+yläkertaan, ahtaat ja epämukavat.
+
+Ovenvartia, laiha, kippuranenäinen, luppasilmä ukko, otti hänet vastaan
+matelevalla kumarruksella ja monilla luihuilla silmänluonneilla.
+
+Jos tuo ei ole luotu vankilan koppia varten, ajatteli Johannes, niin ei
+sitten kukaan tämän ilman alla!
+
+Mutta ääneen hän sanoi:
+
+--Etsin vuorineuvos Rabbingia. Onko hän kotona?
+
+Hänen karski käytöksensä näytti tekevän vaikutuksensa ovenvartiaan.
+Tämän kumarrukset syvenivät huomattavasti, mutta samalla kaartuivat
+hänen kulmakarvansa aina epäluuloisemmin.
+
+--Mi-minä ... minä en tiedä, änkytti hän.
+
+Johannes kopaisi liivintaskuaan ja ojensi kaksi markkaa hänelle. Sitten
+hän kaivoi esille käyntikorttinsa ja virkahti käskevästi:
+
+--Viekää tämä hänelle! Ja sanokaa, että sen lähettäjä tulee huomenna
+häntä eräässä toisessa paikassa tapaamaan.
+
+--Mielelläni, armollinen herra.
+
+Ovenvartia riensi yläkertaan.
+
+Hänen poistuttuaan astui Johannes kadulle. Hän tiesi nyt, mitä hän
+tahtoi, ja aavisti, mihin salaperäisiin tarkoituksiin Rabbing käytti
+tätä hotellia. Hän oli kuullut sellaisia olevan paljonkin
+suurkaupungeissa. Mutta ensi kerran hän oli omin silmin nähnyt paikan,
+missä naisvihaajat nähtävästi tapasivat toisiaan.
+
+Pieni silmäys alikerran ruokasaliin ja siinä istuskeleviin seurueisiin
+oli hänet siitä vakuuttanut.
+
+
+
+
+17.
+
+
+Tämän jälkeen ei enää mikään olisi voinut Johannesta hämmästyttää, ei
+mikään liikuttaa. Hän oli kuin puu, joka ei tunne mitään, ei tahdo
+mitään. Kaikki inhimillinen oli kuollut hänestä.
+
+Häntä ei hämmästyttänyt, että hän kotiin tullessaan tapasi pöydältään
+Topi Huotarin hänelle lähettämän kirjeen, jossa tämä ilmoitti
+aikomuksestaan päättää päivänsä ennemmin kuin kestää kohtaloniskuaan.
+Onhan se niin luonnollista, ajatteli hän olkapäätään nykäyttäen, tässä
+kummallisimmassa kaikista maailmoista.
+
+Mitäpä siinä olisivat hänen toimenpiteensä auttaneetkaan! Sillä Topi
+ilmoitti olevansa kuollut jo ennen kuin hänen kirjeensä Johanneksen
+saavuttaisi.
+
+Johannes nukkui yönsä aivan rauhallisesti. Nousi ylös hyvissä ajoissa,
+pukeutui juhlapukuunsa ja ilmestyi minuutilleen vapaaherra Carpin
+hotelliin, jossa hän tapasi myös tukkukauppias Oikarisen ja hänen
+taiteilijansa.
+
+Vuorineuvos otti hymyillen vastaan hänet. Eikä Johanneskaan osoittanut
+sen suurempaa ihmettelyä, vaikka hän ei voinut olla ohimennen
+leikillisesti huomauttamatta heidän odottamattomasta yöllisestä
+kohtauksestaan.
+
+--Herra vuorineuvos on pelastanut minun lompakkoni, selitti hän
+kaksimielisesti läsnä-olijoille, jotka kukin käsittivät sen omalla
+tavallaan.
+
+--Toivon, että vielä usein olen tilaisuudessa tekemään teille saman
+palveluksen, nauroi Rabbing.
+
+Ja he katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi auguria, jotka toisensa
+ymmärsivät ja tiesivät saman hengen lapsia olevansa.
+
+Heidän asiansa oli pian päätetty. Näön vuoksi otti Johannes kuitenkin
+miettimis-aikaa pari viikkoa, joiden kuluttua hänen oli kirjeellinen
+tieto Rabbingille annettava.
+
+Vuorineuvoksetarta ei näkynyt. Rabbing sanoi hänen jatkaneen matkaansa
+suoraan kotimaahan.
+
+Upeilla aamiaispäivällisillä, jotka sitten seurasivat, herätti jonkun
+verran murheellista mielialaa Topi Huotarin poissaolo. Johannes selitti
+syyn siihen ja puhelintieto Topin hotellista vahvisti sen.
+
+--Hän oli heikko, virkahti vuorineuvos. Me emme olisi kuitenkaan
+voineet kauan käyttää häntä.
+
+Kaikki katsoivat hetken lautaseensa näyttäen vakavalla
+pään-nyykähdyksellä tuon lauseen täysin hyväksyvän.
+
+Signeä ei Johannes sitten tavannut enää, mutta kyllä Irenen, jonka
+kanssa he jo sopivat tulevasta kihlauksestaan. Irene matkustaisi nyt
+ensin sukulaistensa kera Wiesbadeniin ja kirjoittaisi sieltä
+Johannekselle, mitä hänen äitinsä asiasta arvelisi.
+
+Sitten he rientäisivät yhtä matkaa kotimaahan.
+
+Johannes jäi vielä pariksi viikoksi Berliniin.
+
+Hän kulki samoja katuja kuin ennenkin, söi samoissa ruokapaikoissa ja
+tunsi vaipuvansa joka hetki syvemmälle ehdottoman sielullisen
+yksinäisyyden tylsyyteen. Ei mikään eikä kukaan liikuttanut häntä enää,
+senjälkeen kuin hän eräänä viimeisen tuskan ja epätoivon yönä oli
+työntänyt uuniin paksun paperipinkan pöydältään.
+
+Siinä meni »Suomi tulevaisuuden valtiona».
+
+Mutta olisi ollut synti sanoa, että hän myöskään kärsi enää. Hän antoi
+päivän mennä, toisen tulla, ihmetellen, oliko hän enää ollenkaan
+olemassa. Usein hän ajatteli jo seurata Topin esimerkkiä. Mutta sekin
+tuntui hänestä niin joutavanpäiväiseltä.
+
+Eivät edes aineelliset huolet voineet herättää häntä tästä yleisestä
+herpautumistilastaan. Naurusuin panttasi hän kellonsa, ainoan muiston
+isältään, vielä naurusuisemmin hän koetti valmistaa samaa kohtaloa
+vanhalle talvipalttoolleen, josta ei edes pahin juutalainen huolinut
+kuitenkaan.
+
+Nälkäpäivätkin, joita hänellä oli useampia, menivät hänen ohitseen
+jälkeä jättämättä.
+
+Tuttavia ei Johannes tavannut enää muita paitsi erään lähetystön
+Berlinin »Suomalaisesta yhdistyksestä», joka tuli häneltä erästä kauan
+sitten luvattua iltama-esitelmäänsä karhuamaan. Yksinkertaista
+käsityöläisväkeä, joiden kanssa Johannes aikaisemmin oli paljonkin
+seurustellut, vaikka hän nyt oli heidät ylhäisempien tuttavuuksiensa
+vuoksi unohtanut.
+
+Johannes piti esitelmänsä ja ihmetteli, miten kuollut mies voi puhua ja
+ihanteeton muita innostuttaa. Ei koskaan ollut hänellä ennen
+esitelmöitsijänä sellaista menestystä ollut.
+
+Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin
+Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat
+kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään
+liikuttaneet.
+
+Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi
+siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin. Hän nousi, raotti ovea
+ja kuuli pimeästä eteisestä kuiskattavan:
+
+--Iso-äiti on sairaana ja äiti nukkuu hänen luonaan. Minua niin
+pelottaa.
+
+Ja Trudchen pyysi kauniisti, että hän saisi hetkeksi tulla sisälle.
+Olihan pimeä. Ei kukaan näkisi heitä.
+
+Johannes jätti oven raolleen ja kiirehti takaisin vuoteesensa. Hetken
+perästä hän näki sisälle leijailevan jotakin epämääräistä, kuin valkean
+enkelin, joka istahti hänen sänkynsä laidalle.
+
+--Sinäkin suret, sanoi enkeli. Miksi? Nyt olisin minä valmis sinua
+lohduttamaan.
+
+Eikä Johannes muistanut edes kummastua, että Trudchen häntä sinutteli
+ja silitteli niin hellästi hänen kulmiaan.
+
+--Minä olen mennyttä miestä, sanoi hän. Eikä mikään mahti maailmassa
+voi enää minua pelastaa.
+
+--Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan.
+Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme.
+
+Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen
+tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan.
+
+Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan. Sillä seuraavana päivänä
+saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän
+kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos
+Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa.
+
+Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä
+majapaikastaan.
+
+Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana
+kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat.
+Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla
+hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä
+viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen:
+
+--Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä.
+
+--On, oli Johannes vastannut, hiljaa hänen kättään puristaen. On onni
+yksillä, kesä kaikilla. Mikä lienee meillä edessämme?
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Työn orja, by Eino Leino
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TYÖN ORJA ***
+
+***** This file should be named 14385-8.txt or 14385-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/4/3/8/14385/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/14385-8.zip b/old/14385-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..3b65eda
--- /dev/null
+++ b/old/14385-8.zip