diff options
Diffstat (limited to '14385-0.txt')
| -rw-r--r-- | 14385-0.txt | 6627 |
1 files changed, 6627 insertions, 0 deletions
diff --git a/14385-0.txt b/14385-0.txt new file mode 100644 index 0000000..d072b33 --- /dev/null +++ b/14385-0.txt @@ -0,0 +1,6627 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14385 *** + +TYÖN ORJA + +Kirj. + +Eino Leino + + +1911. + + +[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, +Onnen orja.] + + + + +1. + + +--Kah! Sinähän se olet? + +--Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä? + +Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat +sydämellisesti kädestä toisiaan. + +He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven +Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa +hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä. + +--Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen. + +--Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella. + +--Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja. + +--Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa. + +--Saat paremman paikan? + +--Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä? + +--Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa. + +He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari +ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen +katsoi miettivästi kelloaan. + +--Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä, +sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen +kunniaksi. + +--Sinä olet aina yhtä ahkera? + +--Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No +niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi. + +--Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi. +Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi. + +--Sähköä se on henkinenkin sähkö. + +He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti +ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen +asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin. + +Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan. + +Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä +huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin +pilttuisiin. + +Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi +sitä tutkimaan. + +--Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes. + +--Tosiaankin! + +Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman. + +Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin +suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi, +vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa. + +--Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi. +Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen. + +--Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti. + +Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman +Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle +lahjoittanut. + +Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta +Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä +taideteoksista. + +--Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran +ajatuksensa. On se poika. + +--Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin. + +--Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi +vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni. + +--Hyvään ja pahaan? + +--Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi. + +--Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni. + +Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä, +ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä. + +Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja +työnsä tarkoitusperä. + +Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua +ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan. + +Seurasi hetken hiljaisuus. + +Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin. + +--Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä. + +Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin +matkaseuraa. + +--Keitä? + +--Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa +väkeä muuten. + +Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku +taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka +hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt. + +--Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän, +tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan +minua... + +Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet +koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla, +palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin. + +--Ja missä he tällä hetkellä ovat? + +--Museoissa. Taidetta tutkimassa. + +Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin +ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä +heidän kanssaan Kempinskissä. + +--Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan? + +--En, Herran nimessä! + +Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan. +Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia +tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja +kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla. + +Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan, +suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he +kaksi olivat vanhoja tuttavia. + +Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan. + +Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman +työpöytäni ääressä. + +Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään +ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa. + +Tuttavuudet! Mitä ne olivat? + +Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa +työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa. + +Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja +ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi +Johannekseen kummastuneena. + +--Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää? + +--Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi +tuohon seuraan tulemaan. + +--Miksi et? Seura kuin seura. + +--Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin +sietämättömässä määrässä matkustelemaan. + +--Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi? + +--Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes. + +--Mutta läheltä? + +--En tiedä mitään inhoittavampia olentoja. + +He kilistivät. + +--Kiitos kohteliaisuudesta. + +--Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta. + +--Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen. +puhujan mielipiteeseen. + +He nauroivat ja kilistivät lasejaan. + +Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen +armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta +varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta, +kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki +siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa +seuraa etsineet. + +Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän +olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan +jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet +kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten +ehkä olisi taannut heille. + +--Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin +perheellinen mies... + +--Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes. + +--Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä. + +--Isä? + +Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen. + +--Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo. + +--Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen. + +Topi raappi päälakeaan. + +--Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta +onnellinen! + +--Mitä puuttuu? + +--Tilaa. + +--Liikkumisvapautta? + +--Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan. + +--Sinulla on suuret tuumat? + +--Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin +lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan +salaperäisesti. + +Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin. + +Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut +jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan. + +Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes. + +Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon +miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös +ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa. + +Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin +verraton perheen isä! + +Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä. +Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan +päällä menestyvätkin. + +Hän itse sitävastoin? + +Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen +kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle +kerrassaan. + +Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin +oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa. + +Entä ellei hän onnistuisikaan? + +Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja +olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja +korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle +kangastuivat. + +Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se +oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön. + +Hän katsoi äkisti kelloaan. + +--Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja +kiitos tästä hetkestä! + +--Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me +tapaamme kaiketi vielä? + +--Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin? + +--Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin? + +Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim. +yhteisestä aamiaisesta. + +--Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut +ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta. + +--Kuinka niin? + +--Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras, +että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua. + +--Saatko sitä sitten? + +--Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani! + +--Kaukaa? + +--Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä. + +He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin +jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä +hermostumistaan. + +Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista +yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun +verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin +vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän +viimeisestä tapaamisestaan. + +Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen. + +Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin +hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea. + + + + +2. + + +Johannes ei ollut aikansa niukkuutta teeskennellyt. + +Hän teki todellakin työtä aamusta iltaan, oli aina tehnyt, vaikka hän +vaikeina hetkinään, joita hänellä tuon tuostakin oli, syyttikin itseään +ankarasti veltosta nuoruudestaan. + +Hän oli erään tehtaan isännöitsijän poika Länsi-Suomesta. + +Hänen lapsuutensa oli ollut sangen surullinen. Hänen äitinsä oli +kuollut jo hänen kapaloissa ollessaan ja hänen isänsä joutunut riitaan +esimiehensä, tehtaan omistajan kanssa, pyytänyt ja saanut eronsa, +perustanut kilpailevan liikkeen, mutta tehnyt tarpeellisen pääoman +puutteessa vararikon. Johannes oli ollut silloin koulun yläluokilla, +josta saakka hän oli saanut itse elättää itseään. + +Hänen isänsä oli koettanut vielä kamppailla vuoden kaksi murtuneella +terveydellään, mutta epäonnistunut ja kaatunut hautaan samana keväänä, +jolloin hän itse oli saanut ylioppilaslakin. + +Siitä saakka oli Johannes seisonut ypö-yksin maailmassa. + +Veljiä hänellä ei ollut, sisar oli, vanhempi sisar, hourujen +hoitolassa. Joitakin etäisiä sukulaisia hänellä lienee elänyt vielä +isän syntymäpitäjässä, kaukana Pohjanmaalla, jossa hän ei ollut käynyt +milloinkaan. Yksinkertaista väkeä, talonpoikaisia ukkoja ja akkoja ynnä +heidän lapsiaan, jotka merkitsivät Johannekselle yhtä vähän kuin hän +heille arvattavasti. + +Hän oli yksin. Hän tunsi sen syvästi ja oli aina oivaltanut, että hänen +oli vain omiin voimiinsa luotettava elämän taistelussa. + +Tähän asti se oli käynyt, jumalan kiitos. + +Vaikeata se oli ollut. Monesti oli tie noussut pystynä eteen. Oli ollut +tarmo taittua ja selkäranka siihen sitkahtaa. Kuitenkin se oli käynyt +jotenkuten. + +Mutta tästä eteenpäin? Nyt hän oli pannut kaikki yhdelle kortille. Jos +se petti, petti samalla myös koko hänen pohjansa ja perustansa. + +Täytyi ponnistaa. Ei saanut antaa yhdenkään hetken mennä hukkaan, +yhdenkään päivän jälkeä jättämättä. + +Jos _hänen_ otteensa heltisi, jos _hänen_ jalkansa livetti, ei mikään +eikä kukaan pitänyt pystyssä häntä. + +Muilla saattoi olla varaa veltostellakin, ei hänellä. + +Työkyky oli hänen ainoa pääomansa. Sitä oli hänen hoidettava ja +kartutettava. + +Ja vankalla aikomuksella käyttää hyvin ainakin tämän iltapäivän pisti +Johannes avaimen tuttuun lukonreikään ja astui huoneesensa, joka aina +otti hänet vastaan yhtä siistinä, turvallisena ja ystävällisenä. + +Hetken perästä tuli sisälle hänen saksalainen emäntänsä. Herttainen, +vähävarainen leskirouva, joka salaperäisen näköisenä ilmoitti, että +tohtoria oli ollut hakemassa joku nainen hänen ulkona ollessaan. + +--Nainen? + +Johannes kohotti katseensa kummastuneena työpöydästään. + +--Suloinen suomalainen nainen, joka kertoi tuntevansa tohtorin ja +tuovansa terveisiä kotimaasta. + +Emäntä näytti aina salaperäisemmältä sitä sanoessaan. + +Johannes mietti. Kuka se voi olla? Hänellä ei tietääkseen ollut ketään +suomalaista naistuttavaa Berlinissä. + +Mutta olihan nainen sanonut tuovansa terveisiä kotimaasta. Hän oli siis +ehkä juuri saapunut tänne. + +Siinä tapauksessa oli Johanneksen mahdoton arvata. + +Mutta kenellä suomalaisella naisella saattoi olla niin paljon +mielenkiintoa häneen, että tuli jalansyten häntä katsomaan? Tuomaan +terveisiä? Keneltä? + +Johannes ilahtui. Ehkä se on Aura? ajatteli hän. + +Aura oli hänen entinen sosialistinen työkumppaninsa ja puoluetoverinsa. +Niin mahdottomalta kuin hänestä tuntuikin, että Aura olisi tällä +hetkellä Berlinissä, tuotti tuo ajatus kuitenkin suurta iloa hänelle. + +--Hän ei jättänyt käyntikorttiaan? + +--Ei. + +--Eikä sanonut nimeään? + +--Luulen, että hän sanoi sen. Mutta minä olen sen valitettavasti +unohtanut. + +--Ei vahinkoa, virkahti Johannes välinpitämättömästi. + +Ei se ollut Aura. Aura olisi kyllä jättänyt jonkun merkin itsestään. +Eikähän se voinut Aura ollakaan, sillä olihan Aura valtiopäivillä ja +istuihan Eduskunta juuri koolla Helsingissä. + +--Ei suurta vahinkoa ainakaan, hymyili emäntä. Sillä hän lupasi tulla +takaisin. + +--Niinkö? + +--Hän näytti yleensä kovin kiihkeästi tahtovan tavata tohtoria. + +Johannes loi jälleen nopean silmäyksen emäntäänsä. + +Nähtävästi teki tämä pientä pilaa hänestä. Nainen? Tapaamassa nuorta +tohtoria? Saksalaisen porvariskäsityksen mukaan oli seikka jo +sellaisenaan mieltäkiinnittävä. + +Nyt kuului selvästi pientä kirkasta naurunkikatusta avoimen oven takaa. + +--Trudchen! oli emäntä toruvinaan. Oletko hiljaa! + +--Hän tulee, hän tulee, hän tulee! huusi nuorekas nais-ääni sieltä, +purskahtaen sitten täyttä kurkkua nauramaan. + +Emännän 17-vuotias tytär se oli, Trudchen nimeltään, jonka tämä olisi +mielellään tahtonut saada naimisiin. + +Johannes oli alussa ollut hiukan kohtelias tytölle, tarjonnut pari +teatterilippua ja pyytänyt hänet äitineen jonkun kerran ulos +ravintolaan. Mutta hän oli heti huomannut tulevansa väärin käsitetyksi. + +Äiti oli ruvennut kutsumaan häntä omalle puolelleen ja tyttö heittämään +häneen pitkiä, kaihomielisiä silmäyksiä. Hän oli senvuoksi lakannut +kaikesta turhasta huomaavaisuudesta ja vetäytynyt kylmän, virallisen +tiedemiehen kuoreen, jolla oli kovin kiire ja joka ei missään suhteessa +tahtonut häiriytyä. + +--Hän tulee? Mistä Trudchen on sen niin varmaan tietävinään? kysyi hän +sentähden kuivimmalla, asiallisimmalla äänenpainollaan. + +Tyttö pisti terhakan päänsä sisälle ovesta. + +--Minä tiedän! minä tiedän! Tohtorilla on morsian! Tohtorilla on +morsian kotimaassaan! + +Johannes rypisti kulmakarvojaan. + +--Hullutuksia, sanoi hän äkeästi. Minulla ei ole mitään morsianta enkä +tule sellaista myöskään pitkään aikaan hankkimaan. + +Tyttö nauroi kahta helakammin. + +--Tohtori on pettänyt, tohtori on jättänyt morsiamensa! Ja nyt on +morsian matkustanut tohtoria noutamaan! + +Hän löi oven kiinni ja juoksi tiehensä ilakoiden. Vielä toisesta +huoneesta kuului hänen raikas, vallaton naurantansa. + +Myöskin emäntää pyrki naurattamaan. Kuitenkin hän, huomattuaan, että +tohtori ei ollut leikkituulella, koetti tekeytyä hyvin totiseksi. + +--Tohtorin täytyy antaa anteeksi, sanoi hän. Trudchen on vielä niin +kovin lapsellinen. + +Johannes vastasi yksikantaan: + +--Niin. Hän on lapsellinen. + +Emäntä seisoi vielä hetkisen ja odotti, että tohtori sanoisi jotakin. +Sitten hän käännähti ympäri lausuen hiukan haikeasti: + +--Ei, täytyy tästä mennä askareilleen, etten häiritsisi tohtoria. + +Johannes ei väittänyt vastaan. Ja emäntä sulki oven jälkeensä paljon +vakavampana kuin hän oli avannut sen. + +Heti hänen mentyään nousi Johannes kävelemään. + +Olihan tapaus itsessään varsin vähäpätöinen. Kuitenkin se oli häntä +tuntuvasti ärsyttänyt. Ja hän ärtyi vielä enemmän huomatessaan, että +tarvittiin niin vähän häntä hermostuttamaan. + +Luonnollisesti se oli tämän kirotun yksinäisyyden vika, joka kuitenkin +oli niin tuiki välttämätön hänen työlleen ja henkiselle +keskittymiskyvylleen. + +Johannes oli todellakin sangen paljon yksin. Saattoi joskus kulua +kokonaisia päiviä, ilman että hän tapasi ketään tai kuuli omaa ääntään +muualla kuin tehdessään yksitoikkoisia tilauksiaan ruokapaikoissa tai +tavanmukaisia ostoksiaan sikarimyymälässä. + +Mutta se juuri oli suloista hänestä. Juuri silloin saattoi hän ajatella +ja työskennellä voimakkaimmin. Ja juuri sitävarten olivat tällaiset +suurkaupungit ihanat olemassa: niissä voi elää omaa elämäänsä ja olla +yksin paremmin kuin synkimmässä Lapin korvessa. + +Ainakin tunsi ihminen itsensä niissä yksinäisemmäksi. + +Mutta mitä kauemmin yhteen toviin hän oli tuollaisena suurkaupungin +erakkona elänyt, sitä vaikeampi hänen oli tulla tekemisiin ihmisten +kanssa. Sitä kipeämmin koski hänen herkistyneihin hermoihinsa jokainen, +vähäisinkin vaikutus ulkomaailmasta. + +Se saattoi joskus käydä suorastaan kiusalliseksi. + +Mieluimmin hän olisi tahtonut äärimmäisyyteen saakka pingoittaa tätä +sisällistä yksinäisyys-iloaan. Olla kuulematta ja näkemättä ketään. +Hautautua täydellisesti maailmalta. Mutta eihän se käynyt päinsä. +Täytyihän hänen aina joku sana sanoa, joku kirje kirjoittaa. + +Ne voivat silloin muodostua suoranaisiksi merkkipylväiksi hänen +elämässään. + +Tuttavan kohtaaminen, kuten tänään tuo hetken yhdessä-olo Topi Huotarin +kanssa, oli tavallisissa oloissa hänelle jo jättiläistapaus. Hän voi +miettiä pari päivää sitä, käännellä ja väännellä jokaista sanottua +sanaa mielessään, muistella toisen kasvon-ilmeitä ja kuunnella aina +uudestaan ja uudestaan omia äskeisiä äänenpainojaan. + +Se oli yksinäisyyden helvetti, jolla hän sai maksaa sen taivaan +ihanuudet. Ja sen kärsimykset saattoivat käydä sitä kipeämmiksi, mitä +kiihkeämmin ja häikäilemättömämmin hän oli nauttinut yksinolostaan. + +Voi sattua, että hän kiersi monta kadunkulmaa, ennen kuin hän sai +hermonsa edes senverran ulkomaailmaa vastaan terästetyiksi, että +uskalsi astua sisälle tavalliseen ruokapaikkaansa. Ja voi tapahtua +myöskin, että hän käveli kymmenen minuuttia kirjakaupan edustalla ja +meni sittenkin kotiinsa ilman tarvitsemaansa teosta, vain senvuoksi, +ettei hän saanut mieltään noita muutamia sanoja varten kyllin +yleispätevään tasapainoon viritetyksi. + +Hän vakuutti silloin aina itselleen, ettei hän sitä sentään vielä +tänään niin tärkeästi tarvinnutkaan. Saattoihan hän huomennakin tuon +ostoksensa suorittaa. + +Mutta jälkeenpäin hän oli moisesta aina kovin vihainen itselleen. Hän +huomasi olleensa liian paljon yksin ja haki hakemalla ihmisiä. +Saattoihan ihminen vähemmästäkin hulluksi tulla! Ja eiköö ollutkin +väärin näin järjettömästi hermojaan jännittää, kun hän itse tiesi +kuitenkin, ettei hänellä siinä suhteessa ollut liikoja kerskumista? + +Nyt hänellä oli ollut jälleen tuollainen pitkä yksinäisyyden aikakausi. + +Mutta hän tunsi sen pian lähenevän loppuaan. Hän kävi taas liian +herkäksi. Vaikutukset ulkomaailmasta kasvoivat liian valtaviksi. +Kärsimys voitti nautinnon, yksinäisyyden liekit kohosivat liian +korkealle. + +Niitä vastaan ei ollut muuta lieventävää lääkettä kuin: seura. Ja häntä +kadutti jo, että hän oli niin töykeästi työntänyt luotaan Topi +Huotarinkin. + +Olisi hän hyvin voinut syödä päivällistä niiden kanssa. Eikä se olisi +paljon hänen työ-aikaansa tärvellyt, jos hän olisi sopinut tämän kanssa +yhteisestä aamiaisesta. + +Myöskin kadutti häntä hiukan äskeinen töykeä käytöstapansa ystävällistä +emäntäväkeään kohtaan. Mikä mörkö hän oli, joka ei sietänyt edes tuon +vertaa hilpeätä, viatonta leikinlaskua? + +Olihan Trudchen soma tyttö. Miksi hän ei ollut suostunut hetkeksi hänen +kanssaan naljailemaan? + +Hän päätti heti korjata erehdyksensä. Ja pyytää hänet äitineen vielä +tänä iltana ravintolaan. + +Mutta hän ehtisi tuon asian kyllä hiukan myöhemminkin suorittaa. Nyt +hän tahtoi ennen kaikkea tehdä työtä. + +Ja hän istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen, jolla lepäsi hänen +suurteoksensa alkuluonnos: »Suomi tulevaisuuden valtiona.» + +Johannes oli kansallistalouden tohtori ja tiukka sosialisti +mielipiteiltään. + +Ne olivat sortovuosina saattaneet hänet myös kiihkeään valtiolliseen ja +yhteiskunnalliseen toimintaan, jonka hedelmänä hänelle oli suurlakon +jälkeen kuin itsestään pudonnut sosialistisen kansan-edustajan paikka +valtiopäivillä sekä yleensä merkitsevä asema puolueen johdossa ja sen +pää-äänenkannattajassa. + +Nyt hän oli kuitenkin asunut koko vuoden ulkomailla tieteellisiä +ansioitaan lisäten, yhteiskunnallista kirjallisuutta suomentaen, mutta +pääasiallisesti valmistellen suurta kansantajuista teostaan, jonka +selässä hän aikoi jälleen maansa julkiseen elämään purjehtia. + +Politiikka oli ruvennut häntä ikävystyttämään. Hän ei ollut, +puoluetoveriensa innokkaista kehoituksista huolimatta, suostunut +rupeamaan enää kansan-edustajaksi eikä antanut valita itseään edes +puoluehallintoon. Samalla oli hänen välinsä särkynyt koko sosialistisen +puolueen kanssa ja hän oli ollut pakotettu siitä muodollisesti +eroamaan. + +Mutta ainoastaan muodollisesti. Sillä mielipiteiltään hän katsoi yhä +edelleenkin olevansa kansainvälisen sosialismin kannalla, vaikka hän ei +ollut tyytyväinen tapaan, jolla sen asiaa Suomessa ajettiin. + +Politiikkaan sellaisenaan hän ei ollut väsynyt, vaan omaan +puoluejohtoonsa, jossa hänellä tosin oli ääni, mutta ei ratkaisevaa +sanaa. Ja juuri sen hän tahtoi tällä teoksellaan hankkia itselleen. + +Hän tahtoi tulla suomalaisen sosialismin auktoriteetiksi. + +Se oli hänen suuri, huikaiseva päämääränsä, jonka hän oli itselleen +asettanut ja jonka takaa toiset vielä huikaisevammat hänelle +kangastelivat. Nyt olivat tosin kaikki tiet tukossa häneltä. Mutta hän +tahtoi aukaista ne jälleen ja palata takaisin, ei voitettuna, vaan +voittajana ja päätään pitempänä entistään. + +Monet hänen entisistä puoluetovereistaan pitivät häntä luopiona. He +saisivat nähdä vielä, ketä he olivat pistäneet! Johannes tahtoi tulla +takaisin ankarana ja vanhurskaana tuomarina. + +Porvarilliset puolueet taas olivat sulkeneet häneltä ovensa, samalla +kuin hän oli astunut taistelevan sosialismin riveihin, eikä hän +ainakaan vielä tuntenut pienintäkään halua käydä niille koputtamaan. + +Joihinkin vapaamielisiin porvarillisiin sanomalehtiin hän tosin olisi +voinut periaatteittensa puolesta kirjoittaa. Mutta hän ei ollut +tahtonut vielä polttaa kaikkia laivoja takanaan myöskään nykyiseen +sosialistiseen puoluejohtoon nähden, ennen kuin hänen suuri teoksensa +olisi valmis ja ennen kuin hän tuntisi istuvansa kyllin varmasti +yleisen mielipiteen satulassa. + +Kaikki riippui tästä teoksesta, myöskin hänen aineellinen asemansa. + +Hän oli laiminlyönyt senvuoksi niin paljon muita töitään ja ottanut +kustantajalta jo niin paljon etukäteen, että hänen _täytyi_ saada se +valmiiksi ennen kesää, maksoi mitä maksoi. Sitä vaati myös hänen oma +sisällinen rauhansa ja kunnianhimonsa. Sillä hän ei suinkaan ollut +ajanut ainoastaan poliittisia pyyteitä tätä kirjaa suunnitellessaan. + +Myöskin hänen yksityisen, sisäisen olentonsa syvin ilmaisu se oli. +Toistaiseksi hän piti sitä elämänsä päätyönä. Sen valmistuminen +häämöitti hänelle hänen ajattelemisensa ja ihanteellisen innostuksensa +korkeimpana, sinertävänä kukkulana. + +Siinä hän tahtoi sanoa sanansa kerta kaikkiaan. + +Siitä piti tulla suomalaisen sosialismin raamattu ja sen hän tahtoi +myöskin muiden kansojen hyödyksi ja opetukseksi käännättää. Hän oli +ollut niin varovainen, että hän oli jo ennen lähtöään ulkomaille +hankkinut sille varman kustantajankin. + +Asia oli selvä sitä myöten. + +Nyt täytyi ponnistaa päälle vaan, että kirja kesään mennessä +valmistuisi. Silloin se voisi syksyksi ilmestyä ja hän palata takaisin +kotimaahansa, ei suomalaisen sosialismin rintama-upseerina enää, vaan +sen esikuntapäällikkönä ja henkisenä johtajana. + + + + +3. + + +Kauan ei Johannes ollut istunut työpöytänsä ääressä, kun hänen ovelleen +jälleen koputettiin. Hän päätti olla tällä kertaa hermostumatta. + +--Sisään, lausui hän sentähden tyynimmällä, lempeimmällä +äänenpainollaan. + +Hänen emäntänsä se oli, joku kirje kädessään. + +Tämä aikoi poistua heti asiansa toimitettuaan, mutta Johannes pyysi +hänet kohteliaasti istumaan. + +--Ajattelin, että menisimme jonnekin tänä iltana, hän sanoi, jos +nimittäin teillä ja tyttärellänne ei ole muutakaan ohjelmaa. Mitä +sanoisitte esim. Apollo-teatterista? + +Emäntä näytti iloisesti hämmästyneeltä. + +Apollo-teatteri oli kevyt-ohjelmistoinen näyttämö, joka esitti pieniä, +helppotajuisia näytelmiä ja laulunumeroja. Johannes tiesi, että se oli +hänen emäntänsä, kuten yleensä alemman berliniläisen porvariston, +suosituimpia käymäpaikkoja. + +--Me olimme kyllä aikoneet iso-äidin luokse tänä iltana, virkahti +emäntä hyvillä mielin, mutta ehdimmehän me sinne joskus toistekin. +Pyydän siis vain kiittää herra tohtoria. + +--Ei kiittämistä. Illat käyvät niin pitkiksi joskus eikä aina tahdo +työkään sujua. + +--Tohtori onkin niin ahkera. + +--Täytyyhän sitä olla, jos mieli mennä eteenpäin maailmassa. + +Johannes koetti puhua tahallaan niin, että hänen emäntänsä voisi ottaa +osaa keskusteluun. Ahkeruus oli nykyaikaisen berliniläisen päähyveitä. +Kun siitä langasta veti, rakentui heti keskinäinen ymmärrys hänen ja +heidän välille. + +Niinpä nytkin. Emäntä puhkesi puhumaan. + +--Ahkera oli minunkin mieheni, kertoi hän. Työ ja koti, oli minun +mieheni tapa sanoa, ne ovat kuitenkin ihmisen suurin ilo maailmassa. + +--Eipä sitä muutakaan iloa, myönsi Johannes. + +--Tohtorin pitäisi myös mennä naimisiin. + +Emäntä näytti sen sanovan aivan vilpittömästi. Mutta Johannes epäili +tuon takana piilevän jälleen jonkun kätketyn naittamistarkoituksen. + +--Niinkö? virkahti hän vain sentähden varovasti. Luuleeko rouva, että +se sopisi minulle? + +--Mikä sitten? + +--Avioliitto. + +Emäntä katsoi häneen kummastuneena. + +Nähtävästi hän ei ollenkaan ymmärtänyt Johanneksen ajatusjuoksua, yhtä +vähän kuin ylimalkaan ihmisiä, jotka eivät olisi luotuja kristillistä +avioliittoa varten. + +--Koti sopii jokaiselle, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen +yksinkertaisesti. Tohtori tekee työtä, mutta tohtorilta puuttuu koti. +Ja siksi on tohtori niin usein synkkä ja alakuloinen. + +Tuokin on huomannut sen, ajatteli Johannes. + +Eikä hän jälleen voinut olla mielessään harmittelematta berliniläisen +porvariston ystävällistä tungettevaisuutta. + +Synkkä? Alakuloinen? Mitä se muihin kuului! + +Mutta ääneen hän sanoi: + +--Täytyy miettiä asiaa. Me tapaamme siis illalla. Tulen kello puoli 8:n +tienoilla teitä noutamaan. + +--Niin. Näkemiin saakka, herra tohtori. + +Emäntä meni tyytyväisenä. + +Sillä se asia oli korjattu, ajatteli Johannes. + +Olenko minä nyt iloisempi? Onko minun nyt parempi olla? Tuskin! Mutta +täytyyhän sitä myös jotakin tehdä sympaattisen ja ystävällisen +ilmakehän hankkimiseksi. + +Vasta sitten hän aukaisi kirjeen, jonka hän oli saanut. Sen sisällys +oli omiaan tuottamaan hänelle mielenliikutuksen. + +Siinä seisoi nopeilla, epäsäännöllisillä kirjaimilla piirrettynä: + +»Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä. Ellei teillä ole mitään +sitä vastaan, syömme tänään yhteisen päivällisen. Odotamme teitä k:lo 5 +i.p. Hotel Kronprinz.» + +Sen alla päivämäärä ja lähettäjän nimi: Signe Carp, vapaaherrallisella +kruunulla varustettuna. + +Signe Carp! Mikä muistojen sarja tulvikaan häntä vastaan noista +muutamista kirjaimista! + +Hänen täytyi panna kirje taskuunsa ja kävellä monta kertaa huoneensa +lattian yli, ennen kuin hänen ollenkaan onnistui ajatuksiaan edes +itselleen selvittää. + +Signe Carp! + +Se merkitsi kokonaista aikakautta hänen elämässään. »Isäni pyytää teitä +tervehtiä.» Ne sanat eivät vieläkään olleet hänelle kaikkea +alkuperäistä merkitystään kadottaneet. + +Signe Carp oli ollut hänen ensimmäinen suuri rakkautensa, hänen _ainoa_ +suuri rakkautensa, olisi hän ollut taipuvainen sanomaan. + +Siitä oli monta vuotta kulunut. Aika oli haavat arpeuttanut, mutta +vieläkin sävähti joku salainen sähkövirta hänen sisällään, kun hän +ajatteli, että hän pian seisoisi silmä vasten silmää hänen edessään. +Sillä tämä oli päivälliskutsu, josta ei voinut kieltäytyä. + +Vapaaherra Carp oli maansa mahtimiehiä. Hän oli alkuaan ollut korkea +virkamies, ottanut eronsa jo ensimmäisten valtiollisten pilvien +kohotessa 1890-luvun alulla, siirtynyt senjälkeen yksityistä +asianajoliikettä harjoittamaan, tullut karkoitetuksi maanpakoon +Bobrikovin diktatuurin aikoina ja liittynyt suurlakon jälkeen +lainopillisena neuvonantajana erääsen vuorineuvos Rabbingin omistamista +osakeyhtiöistä. + +Jyrkän, perustuslaillisen katsantokantansa vuoksi hän nautti kaikkien +puoluetoveriensa jakamatonta kunnioitusta, joka välittyi myöskin +vastustajiin, sitäkin enemmän, kun hän aina julkisuudessa esiintyi +humaanisena, sivistyneenä ja sovinnollisena, joskin järkähtämättömänä +ja suoraselkäisenä laillisuuden esitaistelijana. + +Oikea-uskoisissa perustuslaillisissa piireissä ympäröi melkein +tarumainen sädekehä hänen nimeään. + +Tiedettiin hänen tehneen maalleen suuria palveluksia. Mainittiin +mielihyvällä hänen ylhäisistä suhteistaan ja korkeista ulkomaisista +tuttavuuksistaan, joita hänellä sanottiin olevan myös hallitsevien +hovien läheisyydessä. Kuiskittiin legendana, miten itse Venäjän +virkavalta oli saattanut hänen tietoonsa karkoituskäskyn erinäisiä +kohteliaisuusmuotoja noudattaen, ja kerrottiin vahingonilolla, kuinka +kotitarkastusta toimeenpaneva suomalainen lääninsihteeri oli seisonut +vaivaisena syntisenä hänen edessään. + +Hän oli suurmies. Hän oli isänmaallinen sankari ja tukipylväs. + +Johannes Tamminen oli vain isännöitsijän poika ja sosialistinen +kansan-edustaja. Kuitenkin yhdistivät häntä monet sitkeät, +hiuksenhienot säikeet tuohon ylimystöperheesen. + +Kun hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän katsoi olevansa pakotettu +itse pitämään huolta toimeentulostaan, mutta ei silti tahtonut +koulunkäyntiään katkaista, hän oli hakenut ja saanut kotiopettajan +paikan vapaaherra Carpin perheessä, ensin saman-ikäisensä pojan, sitten +kolmen tätä nuoremman tyttären suomenkielen opintojen ohjaajana. + +Vanhimpaan heistä, Signeen, hän oli vielä ylioppilaanakin ollut +korviaan myöten rakastunut. + +Kömpelö, tuskin sanoiksi puhjennut kosinta, epämääräinen, ilakoiva +vastaus, jonka Johannes oli pistäväksi pilkaksi käsittänyt, sisällinen +loukkautuminen ja sitä seurannut päistikkainen Amerikanmatka olivat +Johanneksen puolelta tuon haaveellisen suhteen lopettaneet. + +Senjälkeen hän ei ollut tavannut Signeä. Hän oli välttänyt suorastaan +tavata tätä, vaikka Signen isä, vapaaherra, oli hänelle ystävällinen, +kuten ennenkin, ja vaikka he puolestaan usein Eduskunnassa ja muualla +tapasivat toisiaan. + +Ja nyt oli Signe täällä Berlinissä! Ja nyt oli hänen tuokion kuluttua +syötävä päivällistä hänen ja hänen isänsä kanssa! + +Johannes katsoi kelloaan. + +Sehän näyttikin jo puoli 5:ttä. Hänen oli kiirehdittävä, jos hänen +mieli ehtiä määrähetkellä Hotel Kronprinziin. + +Työ sai nyt jäädä tälle päivälle. Huomenna koettaisi hän olla kahta +ahkerampi. + +Hänen mielensä oli enemmän kuohuksissa kuin hän tahtoi itselleen +tunnustaa kadulle astuessaan ja vielä raitiotie-vaunussa istuessaan. + +Mitä olisi vapaaherralla, mitä olisi Signellä hänelle sanomista? + +Oliko se ollut vain päähänpisto noilta molemmilta? Vai piilikö tämän +päivälliskutsun alla jotakin tärkeämpää? Ja kumman päähän oli +pälkähtänyt, että hän, Johannes Tamminen, yleensä oli Berlinissä? +Signenkö? Hänen isänsäkö? Tietysti hänen isänsä! + +Kysymys oli ehkä jostakin suurpoliittisesta toimenpiteestä. + +Niin, luonnollisesti sen täytyi olla. Olivathan he molemmat tavallaan +puoluejohtajia. Ja vetiväthän kaikki valtiolliset puolueet ainakin +tuossa pääkysymyksessä, taistelussa Venäjän virkavaltaa vastaan, yhtä +köyttä. + +Tuo ajatuskyky tyynnytti jo Johannesta jonkun verran. + +Mutta sitten hän tunsi veren jälleen poskilleen sävähtävän: Kenen +luokse hän oli menossa oikein? Eikö vihollisleiriin? Eikö +perustuslaillisten pääpukarin, eikö vuorineuvos Rabbingin lainopillisen +neuvonantajan, hän, Johannes Tamminen, Tuomas Tammisen poika, hylätty +kosija ja tulinen sosialisti? + +Mitä hulluja! Miksi hän ei kääntynyt takaisin? Oliko hänkin vielä +ennakkoluulojen orja? Miksi merkitsi hänelle tuo päivälliskutsu enemmän +kuin hänen vanhan tuttavansa Topi Huotarin, jonka hän oli niin kylmästi +luotaan torjunut? + +Siksikö, että tämän alla oli vapaaherrallinen kruunu ollut? + +Johannes hymähti omalle ajatukselleen. + +Ei, ei se senvuoksi ollut. Hän meni vain yksinkertaisesti senvuoksi, +että hän tahtoi mennä. Hän tahtoi katsoa petoa silmiin. Hän ei tahtonut +esiintyä pelkurina siinä, missä hän tunsi suurimman vastavoimansa +olevan. + +Ei se ollut Signe, ei se ollut tämän isä, vapaaherrakaan. Mutta näiden +takaa nousi synkkänä vuorena kolmas vielä suurempi voima, se, joka oli +syössyt turmioon hänen isänsä ja jonka voittamiselle, murtamiselle, +maan tasalle musertamiselle Johannes jo varhaisimmasta nuoruudestaan +oli elämänsä pyhittänyt: vuorineuvos Rabbing. + +Hänen isänsä Tuomas Tamminen oli aikoinaan ollut saman monimiljonäärin +palveluksessa. Ja miljooniensa painolla oli raharuhtinas hänen isänsä +kilpailevan liikkeen musertanut. + +Kilpailu oli ollutkin kovin epätasainen: toisella puolen vain työ, äly, +tarmo ja ahkeruus, toisella puolen pääoma ja yhteiskunnallinen +arvo-asema. + +Ja nyt oli vapaaherra Carp saman veren-imijän palveluksessa! + +Ihmeelliset olivat kohtalon langat. Mitä olisi hänen isänsä, ankara, +järkähtämätön Tuomas Tamminen sanonut, jos hän olisi nähnyt poikansa +näillä poluilla taivaltavan? + +Noissa ajatuksissa saapui Johannes hotellin ovelle. + +Lähetti sisälle nimikorttinsa ja istahti esikäytävään odottamaan. + + + + +4. + + +Siinä istuessaan muisti Johannes, että häntähän oli käynyt kysymässä +nainen hänen poissaollessaan. + +Se ei voinut olla kukaan muu kuin Signe. + +Ensin käy hän toisen kotona, sitten kirjoittaa hän kirjeen! Signelle +mahtoi siis jostakin syystä olla hyvin tärkeää tavata häntä. + +--Päivää, päivää! Kiitos, että tulitte. Te olitte todellakin kovin +ystävällinen. + +Signe se oli, joka sieltä iloisesti riensi alas portaita häntä +tervehtimään. + +Johannes nousi nopeasti. + +--Ja te vielä ystävällisempi, kun muistitte minua. Tervetulemaan +Berliniin! + +He puristivat toistensa käsiä, Signe lämpimästi ja sydämellisesti, +Johannes kohteliaasti ja kunnioittavasti. + +Häntä ilahdutti oma tyyneytensä. Hyvä, että hän kerrankin näin itsensä +herrana ja näin puolueettomalla alueella tuli tekemisiin tuon naisen +kanssa. + +--Te kaiketi hämmästyitte suuresti saadessanne minun kirjeeni? Eikö +totta? Teillä ei ollut mitään aavistusta, että olisin Berlinissä? + +--Olisin ehkä hämmästynyt vielä enemmän, ellei... + +--Ellei mitä? + +--Ellei emäntäni juuri olisi ehtinyt ilmoittaa teidän käyneen minua +katsomassa, sanoi Johannes. + +--Minun? + +Signe katsoi suurin silmin häneen. + +Teeskentelee, ajatteli Johannes. + +Mutta ääneen hän sanoi: + +--Niin, tietysti, aamupäivällä, hiukan ennen kotiintuloani. Nuori, +suloinen, suomalainen nainen, joka oli kertonut tuntevansa minut ja +tuovansa terveisiä kotimaasta. + +--Minä? Minä olisin käynyt teitä hakemassa? + +Signe nauroi, niin että hänen pienet, valkeat hampaansa kimaltelivat. + +Johannes huomasi sanoneensa tyhmyyden. Hän virkahti sentähden aivan +kuivakiskoisesti: + +--Se on ollut siis joku muu. + +--Kyllä se on ollut joku muu, nauroi Signe. + +Joku toinen tohtorin naistuttavuuksista. Hyvä, ettei tuo tuuma toki +minun päähäni pälkähtänyt. + +--Anteeksi, että voin sellaista epäilläkin. Mutta muuten se olisi ollut +sangen teidän tapaistanne. + +--Kuinka niin? + +Signe katsoi häneen ällistyneenä. Johanneksen äänessä oli jotakin, joka +oli omiaan hänen naurunsa tyrehdyttämään. + +Johannes katsoi kiinteästi silmiin häntä ja lausui harvakseen, paino +jokaisella sanalla: + +--Koska teidän päähänne voi pälkähtää kirjoittaa minulle, tosin +vähäpätöisen asian johdosta, mutta kuitenkin minulle, joka en ole +nähnyt teitä kymmeneen vuoteen ja johon nähden te tuskin voitte asettaa +edes hauskan päivällisseuran vaatimuksia. + +--No, mutta herra tohtori! + +Signe löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä. + +--Niin. Olen ainoastaan tahtonut huomauttaa teille, että teidän +hurmaava naurunne ei tässä tapauksessa kenties ollut aivan paikallaan. + +Johannes sanoi sen melkein karkeasti, mutta hän ei voinut pidättää +itseään, sillä hän oli tuntenut ensi hetkestä tuon vanhan +loukkautumisensa jälleen heräävän sydämessään. + +Hän tahtoi heti antaa tuon koreasiipisen päiväperhosen tietää, ettei +hän ollut enää mikään lapsi, ei mikään kömpelö kotiopettaja, jonka +kanssa sopi naljailla kuinka hyvänsä. Vakava, kypsynyt mies hän oli, +jonka paremmin sopi käyttää tuota toista leikkikalunaan, jos hän tahtoi +käyttää. + +Suhde oli vaihtunut, vuodet olivat tehneet tehtävänsä. Vain tältä +uudelta pohjalta oli seurustelu mahdollinen heidän välillään, ei +muulta. + +Sitä tahtoi Johannes hänelle töykeillä sanoillaan huomauttaa. + +Signe oli arastunut ja käynyt hyvin totiseksi. Hän käänsi päänsä +syrjään ja katsoi alas. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana +Johanneksen katse ei väistynyt hänen kasvoiltaan. + +Tuo nainen oli siis ollut hänen nuoruutensa armastettu! Sievä hän oli +vieläkin Johanneksen mielestä, kovin sievä, pienine, herkkine +kasvoineen, pitkine silmäripsineen ja hiukan hekumallisine, +lapsellisesti kaartuvine nautiskelijahuulineen. + +Korukalu hän oli, luotu käsillä kannettavaksi. + +Ei sopinut ottaa kovilla kourilla kiinni hänestä. Täytyi suojata ja +turvata häntä päinvastoin kaikilta ikäviltä vaikutuksilta. + +Nyt seisoi hän siinä niin nurpolla nokin kuin lapsi, joka on ollut +vallaton ja saanut varoituksen. Nyt hän oli kiltti kyllä, mutta samalla +oli myös kaikki iloisuus tipotiessään. + +Täytyi jälleen laittaa hyvälle tuulelle hänet. + +Johanneksen mieliala muuttui silmänräpäyksessä. Signen koko olento +vetosi tällä hetkellä hänen ritarillisiin, suojeleviin vaistoihinsa. + +--Anteeksi, hän sanoi toisella, hiukan vavahtavalla äänellä. +Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä. + +Signe kääntyi ja loi pitkän, kostean silmäyksen häneen. + +--Kiitos, hän sanoi hiljaa kätensä ojentaen. Te olette niin hyvä. Minun +on teiltä anteeksi pyydettävä. + +Heti seuraavassa hetkessä hän oli jälleen iloinen kuin leivonen. Hän +avasi nopeasti huoneensa oven, ja huusi: + +--Irene, Irene! Tohtori Tamminen on täällä. Meillä on kavaljeeri! +Meidän ei tarvitse istua ja syödä päivällistä kahden kesken. + +Hän johdatti Johanneksen riemusaatossa sisälle. + +Johannes odotti tapaavansa siellä vapaaherran ja koetti säilyttää +ryhtinsä mahdollisimman kankeana ja juhlallisena. Mutta hän ei +nähnytkään huoneessa muita kuin Irenen, Signen serkun, pitkäkasvoisen, +parissakymmenissä olevan kaunottaren, joka ujostuneena nousi häntä +tervehtimään. + +Kun Johannes viimeksi oli nähnyt hänet, hän oli käynyt vielä lyhyissä +hameissa. Nyt hän oli täysi daami, mutta vielä ikäänkuin pisara +luomisen aamukastetta kulmillaan. + +--Tekö tarvitsette kavaljeeria? kysyi Johannes leikillisesti, hänelle +kätensä ojentaen. + +--Me molemmat! Me molemmat! huusi Signe vallattomasti. Te ette voi +arvata, herra tohtori, miten surullinen orpojen, yksinäisten naisten +asema on ulkomailla. + +Kaikkialla katsottiin heihin muka ja millä silmäyksillä! Kaikkialla +ajateltiin heistä, jumala ties mitä! Miehet olivat Signen mielestä +sentään kovin hävyttömiä. + +--Onko se myös teidän yksityinen mielipiteenne, neiti Irene? kysyi +Johannes. + +Irene ei vastannut mitään, vaan hymyili ainoastaan tyynesti ja +epämääräisesti. + +Signe vastasi hänen puolestaan. + +--Hänellä ei voi olla eikä saa olla heistä vielä mitään mielipidettä, +sanoi hän. Mitä te ajattelettekaan, herra tohtori? Onhan hän vielä +lapsi, vasta kaksikymmentä kolme vuotta! + +--Ja sitä te sanotte lapseksi, te! sanoi Johannes, siirtämättä silmiään +tummasta, hymyilevästä tyttösestä. Mitäs neiti Irene itse siitä +arvelee? + +--Minä en arvele mitään, lausui Irene. Signe on niin vallaton. Eikö +herra tohtori suvaitse käydä istumaan? + +Signe nauroi. + +--Kuulkaas vaan, hän sanoi, matkien Irenen levollista, herttaisen +arvokasta äänenpainoa. Mikä emäntä! Mikä maailmannainen! Eikö hän ole +suloinen, herra tohtori? + +Signe puolestaan sanoi olevansa häneen aivan hassastunut! + +Ja hän syöksyi Irenen luo, tarttui häntä käsistä kiinni, veti hänet +sohvaan vierelleen, syleili ja suuteli häntä. + +Irene irtautui hänestä pehmeällä, torjuvalla ja samalla hyväilevällä +kädenliikkeellä. + +--Sinä olet hullu, hän sanoi, aivan hullu. Mitä tohtori meistä +ajatteleekaan? + +--Hän ei ihmettele sitä ollenkaan, sanoi Johannes. Ei teidät +nähdessään. + +Hän kumarsi Irenelle. + +Signe uhkasi häntä etusormellaan. + +--Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän, sanoi hän. Tahdotteko tehdä hänet +vielä itserakkaaksi? Niinkuin ei hänellä jo ilmankin olisi aivan liian +suuret ajatukset itsestään! + +--Se ei ole totta, sanoi Irene. Eihän minulla ole mitään ajatuksia. + +--Eikö? kysyi Johannes huvitettuna. Ei pieniä eikä suuria? + +--Ei muista eikä itsestäni. + +Irene lausui sen niin rakastettavalla, vilpittömällä avomielisyydellä, +että Signen ja Johanneksen täytyi väkisinkin jälleen nauruun +purskahtaa. + +--Hyi, miksi te nauratte! sanoi Irene hyväntahtoisesti. Sellaista se on +aina ja on ollut aina, herra tohtori. Jos minä en sano mitään, minulle +nauretaan. Jos minä sanon jotakin, minulle nauretaan vielä enemmän. + +Herttainen lapsi, ajatteli Johannes. + +Kerrankin oikea luonnonlapsi, kaikesta perinnäisestä sivistyksestään ja +yhteiskunnallisesta hyvinvoinnistaan huolimatta. + +Tietysti oli tuossa kaikessa jonkun verran naisellista keimailua. Mutta +kuinka naivia, kuinka viehättävää keimailua! + +Hän oli harvinaisuus. Hän oli ilmiönä paljon mieltäkiinnittävämpi kuin +hänen serkkunsa. + +Mutta ääneen sanoi Johannes: + +--Ja mitä te silloin teette, neiti Irene, kun me muut, tavalliset +kuolevaiset, ajattelemme? + +Irene katsoi häneen lepäävällä, hyväilevällä silmäparillaan. + +--En tiedä, sanoi hän. Minä olen vain. Minä en ajattele mitään. Minä en +ole tuntenut koskaan mitään tarvetta ajatella. + +--Mutta jos te tuntisitte? Jos teille tulisi tarve? + +--No niin, silloin kaiketi minäkin koettaisin ajatella. + +Signe nauroi jälleen, taputti kädellä häntä ja katsoi Johannekseen +ikäänkuin vaatien hyväksyvää vahvistusta omalle, serkulliselle +ihailulleen. + +Johannes nyykäytti hänelle päätään miettiväisenä. Hän ajoi takaa erästä +vertauskohtaa aivoissaan. Nyt hän tapasi sen. + +Tuo tyttö on oikeassa, tuumi hän itsekseen. Hän ei ajattele, siksi että +hänen ei ole koskaan ollut pakko ajatella. Vasta ulkonainen tarve, +vasta päälletunkevat elämänkysymykset ja olosuhteet pakottavat yleensä +ihmisen ajattelemaan. + +Ihminen on laiska luonnostaan. Tuo tyttö ei ajattele, siksi ettei +elämän kova todellisuus vielä milloinkaan ole häntä koskettanut. + +Hänen on ollut aina hyvä olla. + +Hänellä on ollut aina koti, vanhemmat, rakastavat sukulaiset ja +ystävälliset kasvot ympärillään. Hänen pöytänsä on aina ollut katettu, +hänen vuoteensa lämmin ja untuvainen. Hän on kulkenut elämänsä +kukkasilla. Kuinka Herran nimessä hän olisi oppinut ajattelemaan? + +Ja Johannes muisti erään lukemansa jutun eskimosta, joka oli ollut +jonkun pohjoisnapa-retkeilijän mukana ja jolta kysyttiin: + +»Mitä te ajattelitte, kun etäännyitte niin kauas kodistanne ja näitte +vain autioita jääkenttiä ympärillänne?» + +»Meillä oli evästä tarpeeksi. Ei eskimo mitään ajatellut.» + +»Entä kun tulitte niin lähelle pohjoisnapaa? Entä kun aina vain mentiin +ja mentiin eteenpäin?» + +»Meiltä ei puuttunut mitään.» + +»Mutta kun käännyitte takaisin? Kun tiesitte jälleen ihmisten ilmoille +pääsevänne?» + +»Sanoinhan jo, että meillä oli evästä riittävästi. Valkoinen jumala +piti huolen kaikesta. Ei eskimon tarvinnut mitään ajatella.» + +Johanneksen huulet kiertyivät kummalliseen hymyyn. + +Eskimo ajattelee vain silloin, kun eskimolla on nälkä tai jano tai +muuten paha olla. Tuolla tytöllä on aina ollut hyvä. Valkoinen jumala +on pitänyt huolen kaikesta. Hänen ei ole koskaan ollut tarvis ajatella. + +Hänenkö yksin ei? + +Eikö yleensä ollut sama koko yläluokan ja kaikkien yhteiskunnan +päivänrinteellä kasvaneiden laita? + +Ihmis-ajatus nousi vain ihmiskärsimyksestä. Ja eivätkö kaikki ihmiset +olleet pohjaltaan siinä suhteessa eskimoita? + +Ihmiskunnan suuret ajattelijat olivat ihmiskunnan suuria kärsijöitä. + +Kaikki ajattelijat eivät tosin olleet kärsineet nälkää ja janoa, se oli +totta. Mutta jokapäiväisen leivän käsite laajeni, herkistyi ja +moninaistui, sikäli kuin ihmiset itse laajenivat, herkistyivät ja +moninaistuivat. + +Ruumiin tarpeiden tyydyttäminen ei riittänyt enää heille. He kärsivät, +ellei heidän henkensä saanut kohota aina korkeammalle vapauteen, valoon +ja aurinkoon. + +Ja kuitenkin olivat niin monet ihmiset vielä vailla ensimmäisiä, +alkuperäisiä elin-ehtojaan. + +Näin kauas oli Johanneksen ajatus ehtinyt lennähtää, kun hän kuuli +Irenen lausuvan serkulleen: + +--Signe! Etkö näe, että tohtori hymyilee ivallisesti? Nyt minä olen +mahtanut sanoa varmaan jotakin oikein typerää. + +--Päinvastoin, lausui Johannes, heräten ajatuksistaan. Teidän +sanoissanne piili syvä totuus. + +--Mutta te hymyilitte? väitti Irene. + +--En ivallisesti, vaan ymmärtävästi. Sillä minun tehtäväni oli etsiä se +ilmi niistä, lausui Johannes isällisesti. + +--Ja te löysitte sen? + +--Luulen löytäneeni. Ja toivon, että sen vielä joskus sopivassa +tilaisuudessa voin tarjota teille. + +Signe nousi puolipiloillaan, puolivakavasti tyytymättömänä. + +--Jos te nyt tässä vielä rupeatte uusia totuuksia etsimään, sanoi hän, +me emme ikinä saa mitään päivällistä. Herra tohtori: onko teillä +jotakin ehdotusta? + +--Ehdotusta? + +--Kahdelle yksinäiselle naiselle sopivaa, siistiä ehdotusta, tarkoitan +minä luonnollisesti. + +Ehdotusta päivällispaikasta, tarkoitti hän! Sillä eiväthän he voineet +ravita itseään pelkällä henkevällä keskustelulla. + +--Arvattavasti emme, vaikka sekin on jo omiaan suuresti... + +--Teitä kyllästyttämään? nauroi Signe. + +--Minun sisällistä nälkääni tyydyttämään, korjasi Johannes. Minä olen +niin paljon yksin. Mutta juuri siksi minä osaan tällaisia +seurustelutilaisuuksia myös oikein arvostaa. + +Tuo tunnustus pääsi Johannekselta kuin vahingossa. + +Heti kun hän oli sanonut sen, hän katui sitä. Irene katsoi häneen +pitkällä, hempeällä silmäyksellä, Signe kuin varkain ja ohimennen. + +Mikä piru saattoikin nuo sanat huulilleni? ajatteli Johannes. Olihan +aivan kuin hän olisi vedonnut toisten hyväntekeväisyyteen. + +Mutta tosi oli, että hän viihtyi hetki hetkeltä aina paremmin tässä +seurassa. + +Nyt johtui kuitenkin äkkiä hänen mieleensä jotakin. + +--Teidän isänne on kaupungilla? kysyi hän Signeltä. + +--Eipä suinkaan, vastasi tämä ilkamoiden. Hän ei ole Berlinissä +ollenkaan. + +--Ei Berlinissä? Mutta...? + +--Mutta hän lähettää teille kaikissa tapauksissa sydämellisimmät +terveisensä, nauroi Signe. + +Oliko se niin ikuinen ihme? Sanat kulkivat kautta ilman, terveiset läpi +sydämien. Pääasia oli, että hänen isänsä oli elossa ja olisi varmaan +ollut hyvin iloinen nähdessään heidät näin varman ja vakavan ritarin +katsannon alla. + +Johannes kumarsi. + +--Hänen hyvä ajatuksensa minusta on korkein iloni ja kunniani, sanoi +hän. Mutta missä hän on siis? Helsingissä? Kuussa? + +--Norjassa, vain parin viikon matkalla, virkistäytymässä. Valtiollisten +huolten lomassa, te ymmärrätte... + +--Sen ymmärrän. Mutta... + +--Mutta te ette ymmärrä, kuinka me olemme täällä? + +He kaksi taas olivat matkalla Wiesbadeniin, Irenen äidin luo, joka +siellä oli koko talven asunut. + +Hänellä oli sydänvika. + +--Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi +Berliniin? + +--Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli +käyttää aikaamme! + +Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot +heistä. + +Kyllä, Johanneksenkin mielestä. + +--Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että +me emme vaella millään harhapoluilla? + +--Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin, +että olisitte olleet maankiertäjiä. + +--Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä +suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne. + +--Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii +minulle. + +Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos +lähtemään. + +Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe +samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä +hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää +teitä sydämellisesti tervehtiä.» + +--Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe. + +Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene... + +--En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten! + +He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset +käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä +hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden +nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden +hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten +hattujen alla. + +Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla +esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen +kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut. + +Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä +huopahattu. + +Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä +tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka +olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi +toki siististi pukeutua. + +Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa +pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan +ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista +nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä +kääntymään. + + + + +5. + + +--Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella. + +Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia, +keskikaupungilla. + +Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian +tutuiksi ja arkipäiväisiksi. + +--Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi. + +Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene +oli aivan ensikertalainen näissä asioissa. + +--Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun +puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla? + +--Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti. + +--Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta +oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä +haluttaa niin hirveästi... + +--Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin +hirveästi? + +--Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa +vartaloaan. + +Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten +olisivat jääneet Berliniin? + +--Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi +Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä +syödessämme. + +--Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi. + +Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan +salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin, +missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää... + +--Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan. + +Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä +Signe halusi. + +Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta +illemmalla. + +--Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä! +Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja! + +Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia. + +Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat +tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät +silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti +kaareutuvat. + +Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran +pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat +kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa. + +Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti +toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä +räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa +väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin +hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta. + +Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän +liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta +hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö +hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt +sellaiseksi. + +Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti +Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle. + +Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa. + +Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes. + +Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja +sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä, +kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen +äänenpainonsa! + +Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon +ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta, +eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä. + +Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli +Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan +kuin kuuntelemaan. + +Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä +kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta +kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt +välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta. + +Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes. + +Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen +ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia +raottanut. + +Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin +kukka kauneuttaan. + +Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin +keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli. + +Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes. + +Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on +sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja +ylimalkaiselta? + +Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse +asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän +syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton +nenänvarsi? + +Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä +ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen +kuvapatsas? + +Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin +monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän +epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä +kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä +ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste! + +Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman +ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin +tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä? +Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen +yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan +olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä +merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä, +luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän +ihailtavia? + +Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa +olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle. + +Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön +piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi +toivonut toisenlaiseksi. + +Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä. + +Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes. + +Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa, +metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä, +onko niitä olemassa vai ei. + +Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja +taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian +kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta. + +He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen, +vilisevän virran mukana. + +Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes. + +He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan +tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö +ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat. + +Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on +muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa! + +Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä +itselleen tunnustaa. + +Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan. + +Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja +ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella. + +Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että +olemassa-olon taistelu pakotti siihen? + +Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai +aateliskilpi... + +--Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni, +kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy +käydä mustasukkaiseksi. + +--Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka +niin? + +--Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki. +Kuinka epäkohtelias! + +--Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne. +Te kerroitte...? + +--Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain +kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne. + +--Te kysyitte...? + +--Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain +ihaillut serkkuani. + +--Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta. + +Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta, +samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille. + +Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain +kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli. + +Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan, +ajatteli Johannes. + +Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se +kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu +supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet +sädeviivat. + +Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin +Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet. + +Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa +olivat laihemmat ja ohuemmat. + +Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes. + +Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole +petoa ollenkaan. + +Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin +hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää +koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen? + +Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan +ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava. + +Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään +ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi. + +Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka +nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan. + +--Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti +nuhdellen sanovan serkulleen. + +Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa. + +--Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän +aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe. + +Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman +serkun luvalla. + +--Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes. + +--Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä... + +--Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes. + +Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa +voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu. + +Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä. + +Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen +uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota +hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden +ilmeellä naisten tapaan tuprutteli. + +Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina +juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene +tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut. + +Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä +seuratessaan. + +Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman +nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s. +kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua +sattumasta, oikusta, tilaisuudesta. + +Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä +päivänsä maantien ojassa. + +Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee +nirppanokkana vanhanapiikana. + +Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa +kannattavat häntä. + +Hän ei _pääse_ putoamaan. Siinä se on. + +Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan, +joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes +kärsinyt enää omasta häpeästään. + +Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin +luonnollista mökintytölle. + +Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta +hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan. +Hänellä oli muita ystäviä. + +Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä +kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä, +mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä. + +Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja +valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain--rahasta. + +Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä +heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän +hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo. + +Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele, +liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus +tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin +hedelmiä. + +Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden, +raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan. + +Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo +olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä. + +Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois +heidän polultaan. + +Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. _Työ_, +uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki. + +Työ oli maailman valtias. Olisi _pitänyt_ olla, mutta ei ollut. Raha +oli sen kunnia-istuimelta kukistanut. + +Pyhä työ! + +Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin +kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi. + +Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan +silkkihameiden kahinaa! + +Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen +mahtipontensa? + +Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan +riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa +teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto. + +Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja +haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu. + +Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän +piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen +yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan? + +Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen. + +--Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi. + +--Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa +itselleni. + +--Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti +tässä. Joku kohtaus? + +--Niin, minulla on kohtaus. + +--Naisten kanssa? + +--Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes. + +Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua +ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera. + +Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran. + +Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se +täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin +tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi? + +Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä. + +--Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään +tekemistä. + +Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli +toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan. + +--Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta +lupaus! + +--Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu +rikottavaksi! + +Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta, +salaperäisintä hymyään. + +--Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta +mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni? + +Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen. + +Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän +laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan. + +--Mitä sinä teet? kysyi hän. + +--Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti +kädellään. + +--Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja +virallisesti. + +--Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana. + +Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen +vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava. + +Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä. + +--Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan. + +Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään. + +--Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme. + +Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi. + +Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe +ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun +selkäpuolelle. + +Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä +sanat: + +»Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin +siitä, että pidätte sen.» + +Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen +katseesensa. + +Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa. + +--Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen. + +--_Tämän_ säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi. + +He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen. + + + + +6. + + +Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen, +posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista. + +Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo +aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa. + +Nainen oli pettänyt hänet! + +Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt, +pettänyt perinpohjaisesti! + +Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen. + +Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän +viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä +miestä tulisi. + +Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan. + +Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin +palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain +joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään +koskettaa! + +Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn +vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi +koulupojaksi? + +Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä +kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut +tapahtua? + +Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan. + +He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa +vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty +kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja +lausunut matalalla, muuttuneella äänellä: + +»Te ette mene tänä iltana mihinkään. _Minä_ tahdon puhua teidän +kanssanne.» + +Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi. +Tämän ainoan kerran elämässään. + +Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä. + +He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista +suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei +lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle. + +»Me seikkailemme», oli Signe sanonut. + +Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa, +eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta +kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes +kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen. + +Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi. + +Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat +hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja +voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa. + +Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät +olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja +kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet. + +Onni oli viittonut hänelle, _hänen_ onnensa, köyhän onni, käsittämätön, +ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa. + +»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään. + +Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen +paikkaan hänet. + +Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut +ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin +kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli +mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän +huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin. + +Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä +tai tunnustuksellista. + +Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku +katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku +sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön +huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi. + +Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän +oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä, +että toinen vastaan-otti. + +Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän +oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka +vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan +kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla +nautiskelija-huulillaan. + +Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan +nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana? + +Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja +parastaan tarjosi hänelle. + +Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa. + +Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden +pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli +katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa +merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun +toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua. + +»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla +äänellä kysynyt. + +Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut +sen. + +Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista. + +He olivat istuneet katetussa automobiilissä. Johannes oli pitänyt +Signen kättä kädessään. Signe oli kuomun nurkkaan painautunut. Johannes +ei ollut erottanut hänen kasvojaan, nähnyt vain epämääräiset ääriviivat +ja aavistanut silmien tummat, salaperäiset syvyydet. + +Ja hän oli puhunut. Puhunut ensimmäisestä rakkaudestaan, ainoasta, +autuaasta, kullankimaltavasta. Rakkaudestaan häneen, Signeen, +hämäräiseen, terheniseen, näkinkenkään, vitsanvarpaan, kymmenen vuotta +sitten! + +Signe oli kuunnellut sanaakaan sanomatta. + +Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt +ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän +oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen +kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut +muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän +ikävöimisensä. Hän ei ollut peittänyt mitään, ei kaihtanut mitään. +Riisunut viimeisenkin esiripun sydämensä pyhän, utuisen aamulemmen +edestä. Vihdoin hän oli aivan itsetiedottomalla liikkeellä laskenut +käsivartensa Signen uumenille. + +»Me ajamme hotelliin», oli Signe silloin sanonut. + +Ja Johannes oli antanut käskyn ajajalle. + +Mutta hänen käsivartensa oli jäänyt ikäänkuin vahingossa paikalleen. Ja +he olivat istuneet silmä silmää, käsi kättä, sielu sielua vasten +pimeässä kuomunkulmassa monta minuuttia, vaieten, aistien, +ruumiillisesti tuntien ja henkisesti havaiten toisiaan. + +Vaunun pysähtyessä hotellin ovelle oli Johannes kumartunut ja tahtonut +suudella häntä. + +Signe oli noussut, koonnut hameensa ja astunut kadulle. Ojentanut +kätensä ja lausunut hiljaisella, sulkeutuvalla äänellään: + +»Kiitos. Minä olen saanut seikkailuni.» + +Kääntynyt hotellin ovessa, vieläpä virkkanut ilakoiden: + +»Näkemiin. Älkää unohtako meitä!» + +Jospa tuo viimeinen äänenpaino edes olisi ollut toinen! + +Edellinen olisi jättänyt vielä jotakin toivoa. Jälkimmäinen mursi +kaikki. Olihan se sama, jolla Signe jo kerran ennen oli hänen +elämäntoivonsa musertanut! + +Oli ollut murtaa elämänrohkeudenkin. + +Johannes oli ollut koko sen vuoden kuin lamassa. Työkyky oli ollut +poissa, yleinen haluttomuus hermoissa ja jäsenissä. Hän oli jo ollut +vähällä ruveta juomaan. Ainakin oli alkoholi häneltä jo monta raskasta +hetkeä lievittänyt. + +Vihdoin oli hänen terve itsesäilytys-viettinsä tullut väliin. Hän oli +päättävällä tempaisulla hakenut ja saanut Amerikan Suomi-opistossa +paikan, joka juuri silloin oli auki julistettu. + +Tosin hän ei ollut viihtynyt kauan siellä. Olot olivat liian oudot +hänelle ja suomalaisten keskinäiset riitaisuudet siellä hänen +mielestään vielä pikkumaisempia ja ikävämpiä kuin kotimaassa. Hän oli +palannut takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua. Mutta se aika oli +riittänyt hänelle nuoren elimistön uudistamiseksi ja vanhojen, +kalvavien mielihauteiden karkoittamiseksi. + +Muutenkin oli matka tehnyt hyvää hänelle. Aukaissut hänen silmänsä +nykyaikaiseen kuohuvaan elämään, syventänyt hänen sisäistä +itsenäisyyttään ja laajentanut hänen koko henkistä näköpiiriään. + +Hänen hidas, länsi-suomalainen verensä oli siellä joutunut liikkeeseen. +Hänen siihen saakka hiukan untelo, sulkeutunut sielun-elämänsä oli +valvahtanut, saanut vauhtia, tahtoa, tarmoa, yritteliäisyyttä ja +kunnianhimoa. + +Siitä matkastaan hän itse laskikin elämänsä suuren murroskauden. Sen +taitteen, joka oli tehnyt hänestä miehen, yksilön ja +maailmankansalaisen. + +Ynnä sosialistin. + +Heti matkansa jälkeen hän oli ruvennut esiintymään +työväen-yhdistyksissä ja sosialistisiin sanomalehtiin kirjoittelemaan. +Hänessä oli herännyt intohimoinen halu tulla huomatuksi. Liittyikö +tuohon haluun myös joku salainen mieliteko tulla huomatuksi Signen ja +hänen isänsä silmissä? Sitä ei Johannes ollut ainakaan tahtonut koskaan +tunnustaa itselleen. + +Hän oli vain mielihyvällä merkinnyt tosiasiaksi, että paha oli +kääntynyt hyväksi hänelle. Kestetyt kärsimykset olivat vain häntä +karkaisseet ja terästäneet. + +Signe oli antanut surun lahjan hänelle. Ja siitä oli Johannes joskus +jaloimpina hetkinään voinut tuntea häntä kohtaan oikein vilpitöntä +kiitollisuutta. + +Nyt hän ei voinut. Nyt hän ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut kiittää +Signeä siitä uudesta murheen antimesta, jonka tämä vähillä keinoilla +oli hänelle valmistanut. + +Että hän olikin ollut niin houkka ja vielä kerran lyönyt kirveensä +kiveen! + +Olihan selvää, ettei Signe häntä ollenkaan rakastanut. Olihan tietysti +ollut tämän puolelta vain mielioikku lähettää tänään tuo kirottu kirje +hänelle. + +Tietysti mieli-oikku! Naiset ovat niin uteliaita näkemään, mitä on +tullut heidän entisistä uhreistaan! + +Ja hän oli nöyrtynyt nähtäväksi! Ja hän oli taipunut, taipunut kaikesta +huolimatta, mitä oli tapahtunut heidän välillään, noudattamaan tuota +nais-armollista asevelvollisuus-kutsuntaa! + +Mitä varten hän oli sen tehnyt? Siksikö vain, että kirjeen alussa +olivat seisoneet nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti +tervehtiä?» + +Ei, hän antoi palttua tuollaisille yläluokan mahtimiehille ja heidän +vapaaherrallisille kruunuilleen! Vanha rakkaus oli hänessä liekkiin +leimahtanut. + +Se oli leimahtanut jo silloin, kun hän oli saanut Signen kirjeen. Se +oli seurannut häntä serkusten luo hotelliin. Istunut koko illan hänen +vierellään, sokaissut hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä. + +Vain välistä, silloin kun hän oli katsellut Signeä kylmästi ja +mielenkiinnottomasti, hän oli siitä tuokioksi vapautunut. Ja ne hetket +kangastuivat nyt valoisimpina Johannekselle koko tästä tapaamisesta, +jonka muisto muuten oli hänelle syttä synkeämpi. + +Mutta oliko, kun hän oikein ajatteli, ollut tervettä järkeä tuokaan, +että hän päivällistä syödessä oli niin suuresti Ireneä serkun +kustannuksella ihannoinut? Mitä hän oli etsinyt Irenestä? Mitä nähnyt +hänessä? + +Eikö entistä mielikuvaansa? Eikö kymmenen vuoden takaista, utuista +unelmaansa tuosta toisesta serkusta, joka oli vanhennut sillä välin ja +josta hän ei ollut ensi hetkessä löytänyt sitä? + +Sittemmin, _kun_ hän oli löytänyt sen, hän oli heti suinpäin uponnut +siihen kuin suohon Joukahainen. Ja olisi tietysti vieläkin siellä, +ellei Signe olisi hänelle niin laupiaasti auttavaa kättään ojentanut! + +Varsinkin harmitti Johannesta, että hän äskeisessä avomielisyyden +puuskassaan oli tullut Signelle myös suhdettaan muihin naisiin +koskettaneeksi. + +Sitä vielä puuttui! Täytyi sitä olla pohjanperäläinen, täytyi sitä olla +kehittymätön pölkkypää miehekseen! + +Meneppäs ja levitä elämäkertasi toisen, vieraan, välinpitämättömän +ihmisen eteen! Ojenna kuin tarjottimella! + +Pahemman kuin vieraan, vaarallisemman kuin välinpitämättömän! Väijyvän, +vaanivan, aistihaluisen, sensatsionikipeän naisen, joka ilkkuen tietää +itsensä rakastetuksi, mutta ei tunne mitään vastarakkautta! + +Eikä vain omaa elämäkertaansa! Myöskin muiden, ystävien, todellisten +ystävien, hyvien, uskollisten ihmisten, jotka sen ovat toiselle +luottamuksesta uskoneet. Ovat turvattomia, eivät voi edes vetää häntä +tilille siitä. + +Se oli alhaista. Se oli raakaa! + +Eikö hän ollut kieltänyt kaikki muut suhteensa, parhaimmatkin, ennen +kuin kukko kolmasti oli kiekahtanut? Vain ansaitakseen tuon naisen +rakkautta, vain kantaakseen uusia ja yhä uusia suitsutusuhreja hänen +alttarilleen! + +Eikä Johannes voinut tällä hetkellä olla ilman liikutusta muistelematta +sitä parasta, sitä hienointa, naissuhdetta, mikä hänellä oli, jota hän +sai kiittää niin paljosta, joka niin monena vaikeana hetkenä oli +suorastaan pitänyt pystyssä häntä ja työhön kannustanut. + +Se oli suhde Auraan, suomalais-amerikalaiseen naiseen, johon hän oli +Atlannin takaa palatessaan laivalla tutustunut. + +He olivat jutelleet ja huomanneet heti ensi hetkestä olevansa +aatetovereita. + +He olivat vielä kotimaahan tultuaankin jatkaneet tuttavuuttaan. +Tavanneet toisiaan työväenyhdistyksessä, sattuneet samoihin komiteoihin +istumaan ja vihdoin vierekkäin Eduskuntaan. + +Johannes ei tiennyt mitään hänen entisistä elämän-kohtaloistaan +Amerikassa. Eikä paljon muuta hänen yksityis-olostaan Helsingissäkään +kuin että hän piti pientä lankakauppaa Sörnäisten puolella ja ansaitsi +nähtävästi sillä vaatimattoman toimeentulonsa. + +Kuitenkin hän oli muodostunut Johanneksen elämässä tekijäksi, jonka +vaikutus tuntui kauas, tännekin, vieraille maille ja vieraiden ihmisten +keskuuteen. + +Aura ei ollut kaunis, mutta hyvännäköinen. Auralla oli harmaansiniset +silmät ja luja, luottava kädenlyönti. + +Aura ei koskaan vaivojaan vaikerrellut eikä tuonut torille yksityisiä +huoliaan. + +Kun puolueseikat kävivät hullusti, kun riitalangat menivät ristiin ja +johtajien keskinäiset eripuraisuudet uhkasivat tehdä tyhjäksi kaiken, +minkä mahtava, yksimielinen kansan-aalto tuolta kaukaa, syvien rivien +sydämestä, oli köyhälistön valtaa ja alaluokan vapausvaatimusta +julkisen elämän pinnalle kohottanut, silloin Aura esiintyi sovittajana, +välittäjänä, rauhanrakentajana. + +Kun muut väistyivät, Aura toimi. Kun muut katsoivat malkaa toisen +silmässä, Aura otti sen pois omastaan. Kun puolueen parhaat ainekset +menettivät intonsa ja tahtoivat vetäytyä syrjään julkisen elämän +tanterelta, Aura rohkaisi. + +Ulospäin näkyi hänen toimintansa vähemmän. Mutta puolueen sisällä hän +oli välttämätön, koossapitävä voima, jonka arvon kaikki tunsivat, +vaikka vain harvat tahtoivat sen tunnustaa. + +Johannes oli niitä harvoja. Hän sekä kunnioitti että ihaili tuota +naista, jonka koko olento oli niin suora ja rehti, joka aina piti +kiinni suuresta pääasiasta, joka ei koskaan omaa etuaan ajatellut. + +Kun Johannes oli ilmoittanut omankin halunsa olevan vetäytyä syrjään ja +erota Eduskunnasta, heillä oli ollut monta vakavaa keskustelua +keskenään. + +Johannes oli julkituonut koko pessimisminsä asioiden nykyiseen tilaan +nähden koko maassa ja etenkin omassa puolueessaan. Aura oli pitänyt +sitä tarpeellisempana, että ne harvat kyvyt, joita puolueella oli ja +jotka myös koko maahan nähden jotakin merkitsivät, pysyivät +eturinnassa. + +Hän oli taipunut, vasta kun Johannes oli viitannut siihen, etteihän +hänen syrjäytymisensä tarvinnut kovin pitkä-aikainen olla. + +Hetkellistä väsymystä siis? Niin, sen saattoi Aurakin ymmärtää. + +Väsymystä valtiolliseen toimintaan? Olihan se niin luonnollista, jos +oli vuosia ponnistellut ja varsinkin jos hautoi muita suunnitelmia +mielessään. + +Mutta ei väsymystä köyhälistön taisteluun eikä oikean asian ajamiseen. +Mitään sellaista ei Aura voinut eikä tahtonut ymmärtää. + +Johannes oli tehnyt hänelle tiettäväksi, että sitähän kaikki hänen +suunnitelmansa juuri tarkoittivatkin, vaikka hän luuli sitä tällä +hetkellä paremmin palvelevansa sulkeutumalla itseensä ja tyydyttämällä +kauan salassa kytenyttä kirjoittamistarvettaan. Aura oli silloin tullut +oikein iloiseksi, toivottanut hyvää onnea, mutta myöskin pikaista +palajamista takaisin julkisuuden tanterelle. + +Johannes oli hiukan hävennyt silloin hänen varmaa, luottavaa +kädenlyöntiään. + +Eihän hän ollut tuota päätöstä kypsytellessään yksinomaan köyhälistön +taistelua ja oikean asian voittoa ajatellut. Kyllä hän oli ajatellut +myöskin omaa voittoaan, vaikkakaan ei aineellista. + +Auran muisto tyynnytti jonkun verran Johannesta ja hän tunsi itsensä +siitä hänelle sydämellisesti kiitolliseksi. + +Tännekin saakka säteili tuo nainen siis puhdasta, sympaattista +ilmakehäänsä! + +Ollapa hän nyt tässä! Astuisipa Aura nyt tässä hänen vierellään, +saisipa Johannes nyt aukaista hänelle sydämensä ja kuulla jälleen hänen +tyyniä, järkeviä syitään ja vastasyitään! + +Sensijaan hän oli ripittänyt itsensä tuolle toiselle, herrasheilakalle, +vihollistyttärelle, joka ei häntä vähintäkään ymmärtänyt ja joka +luonnollisesti sisässään, ja ehkä serkunkin seurassa, par'aikaa ilvehti +hänelle! Piti pilkkanaan hänen moukkamaista, nousukasmaista tarvettaan +avata sydämensä heti selkoselälleen. + +Ripittänyt itsensä ja kertonut vielä Aurastakin! Signelle, joka oli +kuunnellut sitä liikkumattomana kuin lapsi, silmäripset alasluotuina, +kummallinen, hieno, arvoituksentapainen hymy ohuilla huulillaan. + +Se oli rikos! Se oli rikos Pyhää Henkeä vastaan. + +Sitä ei voinut pyytää eikä saada anteeksi. Se oli jääpä hänen +omantuntonsa pistäväksi, sovittamattomaksi tutkaimeksi. + + + + +7. + + +Johannes heräsi hetkeksi ajatuksistaan, kun eräs vastaantuleva herra +pyysi häneltä tulta. Hän katsoi hämmästyneenä kysyjään. + +Se oli totta, olihan hänellä suupielessään palava sikari, jota hän oli +kävellessään aivan epätoivon vimmalla imenyt. Milloin ja missä hän +lienee senkin sytyttänyt! + +Kenties kadunkulmassa, jossa hän oli tullut sen verran tuntoihinsa, +että oli huomannut tarvitsevansa raikasta ilmaa ja pysäyttänyt +automobiilin. + +--Kiitos, sanoi herra, kohotti kohteliaasti hattuaan ja meni menojaan. + +Omituinen tapa tuokin täällä Berlinissä, ajatteli Johannes, pyytää +tulta toisen tupakasta. + +Tuo herra oli häntä jollakin tapaa hermostuttanut. + +Miksi ei pitänyt itse tulitikkuja? Miksi suotta tungetella ja vaivata +vieraita ihmisiä? Se oli niin lemmon saksalaista! Se oli niin +poroporvarillista! + +Tulla siihen toisen suun eteen ja pakottaa toinen melkein toisen +sierainten kautta hengittämään! Täytyy olla sivistymätön hevosvaras, +täytyy olla taskuvaras sellaista tehdäkseen! + +Ja Johannes tuijotti oikein äkeästi menijän jälkeen viinistä ja hänelle +harvinaisesta yönvalvokista väsyneillä silmillään. + +Samalla kopaisi hän aivan vaistomaisesti povitaskuaan. + +Aivan oikein! Lompakko oli poissa. + +Se huomio herätti hänet kokonaan. + +Eihän siinä miljoonia ollut, mutta sentään tähteet siitä +satamarkkasesta, jonka hän oli tänään särkenyt ja joka oli melkoinen +summa hänelle hänen nykyisissä olosuhteissaan. + +Tuoko mies sen oli varastanut? Vai oliko se häneltä ehkä unohtunut +automobiiliin? + +Tai johonkin ravintolaan, jossa hän oli sitä käsitellyt? Tai ehkä se +oli häneltä jossakin muualla napattu? + +Konstikos häneltä olisi ollut napatakin, kun hän oli kulkenut kuin +unessa, palttoo auki, ja kukaties ehkä ääneensäkin ajatellut! Tehnyt +tietysti tollon tai humalaisen vaikutuksen, joka on ensi kertaa +suurkaupungissa. + +--Perkele! pääsi häneltä aivan selvällä suomenkielellä niin kovasti, +että ohikulkijat kääntyivät taakseen katsomaan. + +Tuo mies sen oli sittenkin siepannut! + +Ja Johannes päätti jo lähteä ajamaan takaa äskeistä tulenpyytäjäänsä, +kun hän äkkiä kuuli lähellään pehmeän, hiukan kimeän, mutta +hyväntahtoisen mies-äänen samoin suomeksi virkahtavan: + +--Iltaa, iltaa, vaikka aamupa tuo taitaa jo olla. Mitäs suomalainen +siinä niin ääneensä rukoilee? + +Johannes kohotti katseensa hätkähtäen. + +Hänen edessään seisoi vanha, lyhyenläntä ukkorähjä, kädet syvällä +palttoon taskuissa, joka ei näyttänyt aivan uudelta ja joka oli vain +yhdellä napilla pyylevän vatsan yli huolimattomasti kiinnitetty. + +Päässä leveälierinen huopahattu, kuten hänelläkin, mutta lyöty luttuun +ja rypistyneempi. Sen alla kaksi pientä, kummallisesti kiiluvaa, +teräsharmaata silmää, nykerö nenä, karkealla kädellä vetäistyt viikset, +leveästi hymyilevä suu ja turpea, eteenpäin työntyvä alileuka, jossa +lyhyt tylppä parranläiskä kuin harjassuka. + +Johannes ei muistanut ikinä nähneensä häntä. + +Joku suomalainen maalaiskauppias? ajatteli hän. Tai pikkukaupungin. +pormestari? + +Mutta ääneen hän sanoi: + +--Jos herra pitää vähän tätä sikaria, niin minä juoksen tuon miehen +jälkeen. + +--Minkä miehen? kysyi äijä nauraa hehettäen. + +--Sen, joka tässä juuri, kirkkaalla kadulla, sieppasi lompakkoni, +tuiskahti Johannes vihaisesti. + +Niin hauskaa kuin hänestä muka olikin tavata maamiehiään, hänellä ei +ollut nyt aikaa siihen. Hänellä oli tulinen kiire tavata kiinni +pahantekijä. + +Nyt hehetti äijä vieläkin makeammin. + +Hänen naurunsa oli omituisen pehmeää, velttoa ja kaavamaista. Aivan +kuin hän olisi nauranut liian paljon elämässään eikä oikein viitsinyt +enää. Tahtonut vain merkitä noin suurimmassa ylimalkaisuudessaan asian +ääretöntä naurettavuutta. + +--Heh, heh, veikö paljonkin? + +Johannes loi sangen tuiman silmäyksen häneen. + +--Tietysti. Minun ensimmäisen miljoonani! + +Äijä näytti hieman hämmästyvän. + +Hänen pienet, harmaat siansilmänsä tuikahtivat kuin kaksi puukonterää +ja hän vetäisi koukkusormin kerran pari alaleukansa harjastupajasta. +Silti hän ei kuitenkaan lakannut veltosta, hyväntahtoisesta +vanhanmiehen-naurustaan. + +--Ähhäh, ei kumma sitten, että tuli suomalaiselle turva perkeleesen! + +Siitä sanoi hän kaikkialla maailmassa tuntevansa omat +pappenheimiläisensä. + +Rymä taidat itsekin olla, ajatteli Johannes. Sen olet näköinenkin. + +Mutta ääneen hän sanoi: + +--Olisi teiltä viety, niin kyllä siinä itsekin perkelöisitte! + +Ja hän aikoi jo jättää toisen siihen seisomaan ja syöksyä +luulottelemansa varkaan jälestä, kun äijä estäen laski kätensä hänen +olalleen. + +--Turha vaiva! sanoi hän, katsoen leveällä hyväntahtoisuudella häneen. +Tässä on teidän lompakkonne. + +Näin sanoen hän veti toisesta palttoontaskustaan lompakon, jonka +Johannes heti tunsi omakseen. + +Hän katsoi äijään hölmistyneenä. + +--Niin, se on minun, hän sopersi. Te löysitte sen? + +--Onneksenne, muhoili äijä. Se putosi teiltä, kun kumarruitte sitomaan +kengännauhojanne. + +--Kumarruinko minä? Missä? + +--Keskellä katua, niin että oli ikuinen ihme, ettei kukaan ajanut +päällenne. Te olette ollut hiukan ... noin ... hum... + +Äijä osoitti otsaansa leikillisesti. + +--Hummaamassa? Niin, luonnollisesti, selitti Johannes. Hiukan, noin, +tshinglallaa... + +Hän ei muistanut kuolemakseenkaan, että hän olisi koko matkalla +kumartunut tai sitonut kengännauhojaan. Mutta tietysti sen täytyi olla +totta, koska tuo toinen niin sanoi ja koska hänellä oli itse +todistuskappale kädessään. + +--Vai niin, hän lisäsi hyvillä mielin. Ja te näitte, että se putosi +minulta? Ja ajoitte takaa minua? + +--Monta kadunkulmaa, joka ei ole niin aivan leikin asia vanhalle +miehelle. Minulla on, nähkääs, vähän hengen-ahdistusta... + +Äijä rykästeli painaen toisella kädellä rintaansa. + +Johannes kiitti vielä kerran ja sai takaisin lompakkonsa. Hän yritti +aukaista sen, nähdäkseen oliko sen sisällys tallella, mutta häpesi heti +ajatustaan ja pisti sen muitta mutkitta takkinsa povitaskuun. + +--Kiitos vaan, hän sanoi. Satuin vähän suomalaisten seuraan tässä. Ja +taisin kulkea koko matkan tänne keskikaupungilta kovin ajatuksissani... + +Äijä nyykäytti päätään hyväksyvästi. + +Johannes ei tiennyt, mitä sanoa enää, vaan tuumi itsekseen, pitäisikö +tuolle esitellä itsensä tai antaa juomarahaa. Mieluimmin hän olisi heti +ojentanut kätensä jäähyväisiksi, mutta olihan toinen tehnyt hänelle +hyväntyön, josta hänen varmaan oli tavalla tai toisella osoitettava +kiitollisuuttaan. + +Äijä näytti arvaavan hänen ajatuksensa. + +--Kuulkaa, sanoi hän, tarttuen hänen napinläpeensä tuttavallisesti. +Enkö teidänkin mielestänne ole ansainnut vähän löytäjäisiä? + +--Kyllä, tietysti, vastasi Johannes helpotuksesta huoahtaen ja teki +liikkeen kohti povitaskuaan. + +--Ei, ei, sanoi äijä pidättävästi. En minä sitä tarkoita. Mutta... + +--Mutta mitä? + +--Lasin olutta te voisitte tarjota minulle, hehetti ukko. Jossakin +täällä lähiravintolassa. + +--Mielelläni, kovin mielelläni, lausui Johannes, hyvillään että pääsi +niin vähällä. Tuolla! + +Hän osoitti jonkun matkan päästä loistavia pyöreitä sähkölamppuja. + +--Ei, ei, sanoi äijä päätään pudistaen. + +--Siinä on suuri ensiluokan ravintola, väitti Johannes. Ja se on kyllä +vielä auki tähän aikaan. + +--Tiedän, tiedän, virkahti äijä miltei kärsimättömästi. + +Hän sanoi vihaavansa kaikkia suuria paikkoja. Yleisö aina yhtä tuhmaa, +ympäristö aina samaan kaavaan valettua...! + +Johannes katsoi häneen kummastuneena. + +Ei, ei tuo ollut mikään pikkuporvari. Saattoi olla suurikin +tukkukauppias tai kenties joku eläkettä nauttiva koulurehtori. Täytyi +kohdella häntä senmukaisesti. + +--Te olette aivan oikeassa, hän sanoi. Siis mieluummin joku +issikkapaikka! + +Niin, hehheh, vaatimattomasti, aivan vaatimattomasti, nauroi ukko. +Ellei teillä nimittäin ole mitään sitä vastaan? + +--Eipä suinkaan. Mutta minä en tiedä vaan, tokko tässä lähellä mahtaa +olla sellaisia paikkoja, vastasi Johannes luoden etsivän ja epävarman +katseen ympärilleen. + +--Minä tiedän, sanoi ukko. Tulkaa te vaan minun mukanani. + +Hän näytti tuntevan Berlinin paremmin kuin Johannes itse. Lyhyillä, +tepsuttavilla askelilla lähti hän varmasti liikkumaan pitkin +katukäytävää, viitaten kädellään eräälle sivukadulle, joka ei ollut +kaukana Johanneksen omasta asunnosta. + +--Tuolla, hän sanoi. Siellä on meidän paikkamme. Siellä me saamme +ryypyn, voileivän ja lasin olutta. + +Tuo ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, ajatteli Johannes. Vanha herra +on nähtävästi myös hummannut. Häntä janottaa ja hän haluaa seuraa +itselleen. + +Omituinen sattuma, että hän tapasi minut. Miellyttävä sattuma minulle, +sillä ilman häntä minä olisin nyt keskellä Berliniä pennitönnä. + +Tosin Johannes odotti huomenna pientä rahalähetystä kotimaasta. Juuri +siihen nähden hän oli uskaltanutkin tänään liikkua hiukan yli +varojensa. Mutta kirjeet voivat aina myöhästyä päivän pari. Ilman tuon +äijän ystävällisyyttä hänen olisi ollut kiristettävä nälkävyötään +kukaties kuinkakin kiusallisesti. + +--Te olette ollut kauan Berlinissä? hän kysyi puheen aluksi. + +--En tähän toviin, vastasi ukko. Mutta kyllä ennen. + +--Liikeasioissa? + +--Niin, liikeasioissa. + +--Millä alalla, jos saan luvan kysyä? + +Äijä kääntyi ja loi häneen pienet, pistävät siansilmänsä. + +--Nuori mies, hän sanoi sangen ojentavasti, mutta täydellisen +maailmanmiehen kohteliaisuudella. Myöskään minä en ole kysynyt teiltä +mitään. + +--Anteeksi... + +--Ei mitään. Mutta eikö teidänkin mielestänne: meillä suomalaisilla on +hauskempaa olla yhdessä ulkomailla, jos me tiedämme niin vähän kuin +mahdollista toisistamme. + +Johannes myönsi sen ja häpesi samassa omaa taitamattomuuttaan. + +Kuinka hän oli ollutkin niin tungettelevainen? Hän, joka juuri tahtoi +pitää ihmiset loitolla omasta yksityisestä henkilöstään! Ja hänen +täytyi ottaa ansaittua ojennusta siinä suhteessa ensimmäiseltä +vastaantulevalta suomalaiselta kadulla! + +Oliko viini todellakin pannut hänen päänsä pyörälle? Vai vaivasiko +häntä vielä äskeinen avomielisyytensä Signen seurassa, jonka muisto yhä +karvaana palana painoi hänen kurkkuaan? + +_Noli me tangere_, oli tuo ukko hänelle omalla kohteliaalla tavallaan +huomauttanut. + +Johannes päätti ottaa opetuksen varteensa, ei vain häneen, vaan myöskin +muihin vastaisiin tuttavuuksiin nähden. + +Ja jälleen oli kuin olisi äijä arvannut hänen ajatuksensa. + +--Hehheh, te loukkaudutte? hän sanoi ja pisti ikäänkuin äskeisten +sanojensa merkitystä lieventääkseen kätensä tuttavallisesti hänen +kainaloonsa. + +Suomalaiset loukkautuivat hänen mielestään liian vähästä! Ei pitänyt +loukkautua. Piti elää ja antaa ihmisten elää. Mutta ennen kaikkea oli +asetettava asiansa niin, ettei voinut ylimalkaan tulla loukatuksi. + +Ja kun ei Johannes heti keksinyt tuohon mitään sanottavaa, hän lisäsi: + +--Minä pidän teistä. Teidän olennossanne oli jo silloin, kun te +kuljitte tuolla yksin ajatuksissanne jotakin, joka miellytti minua. + +--Hauskaa kuulla, sanoi Johannes. + +--Niin. Mutta ettehän te silti voi vaatia, heh, heh, heh, että minä +lankeaisin teidän kaulaanne ja tekisin teille rakkaudentunnustuksen! + +Äijä nauroi pehmeää, sarkastista, hiukan käheää nauruaan, joka +oikeastaan vaikutti sangen vastenmielisesti Johannekseen. + +Hän tunsi vaistomaisesti siitä uhoavan kummallisen, täydellisen +epäkunnioituksen häntä itseään ja kenties yleensä ihmisiä kohtaan. +Taikka johtuiko se ehkä siitä, että Johannes tunsi tuon naurun +kumpuavan hänen omaa sieluaan syvemmistä lähteensuonista? + +--Enpä suinkaan, hän vastasi, _sitä_ en minä voi vaatia. + +Ja hän pyysi, että äijä, periaatteilleen uskollisena, sallisi toisen +olla muodostamatta mitään käsitystä myöskin _hänen_ omasta olennostaan. + +Ukon silmät tuikahtivat: + +--Siitä, olenko _minä_ miellyttävä tai epämiellyttävä? hän kysyi. + +--Niin, vastasi Johannes. Toivottavasti te ette vaadi minulta mitään +vastarakkauden tunnustusta. + +Nyt hän oli tyytyväinen itseensä. Nyt hän oli saanut maksaa samalla +mitalla ja tunsi heti hyväntuulen hymyn kutittavan huuliaan. + +Äijä hehetti, + +--Te olette ylpeä, hän sanoi. Sen parempi. Mutta nyt meidän on mentävä +kadun yli. + +Heidän täytyi pysähtyä ohivierivien vaunujen vuoksi. + +Yöllinen Berlini hurisi heidän ympärillään. + +Kello saattoi olla jo kolme, mutta kadut olivat vielä täynnä kansaa. +Oli kirkasta kuin päivällä, suurista ravintoloista tulvaili iloista +väkeä, automobiilit toitottivat, herrat kiirehtivät tekemään viimeisiä +lemmenkauppojaan, kaunottaret myömään hienommin tai karkeammin +tarjottuja sulojaan. + +Kaikilla ripeä käynti ja tiukka, täsmällinen kasvon-ilme. Kaikilla +nopea tahti ja päämäärästään tietoinen jalannousu. + +--Berlini kuluttaa nopeasti, huomautti äijä. + +Noista miehistä olivat useimmat nuorta liikeväkeä. Heidän oli oltava +taas ylhäällä neljän viiden tunnin perästä ja tehtävä koko päivä työtä +uutterasti. Siksi heidän keski-ikänsä olikin kovin alhainen. Kuka kesti +kymmenen, kuka kaksikymmentä vuotta. + +--Grotte-mylly! sanoi Johannes toisen kirjallista sivistystä +koetellakseen. + +Mutta noilla naisilla oli ehkä sensijaan liiaksikin aikaa venyä +vuoteillaan? + +--Punainen mylly! puhkesi äijä ylenkatseellisella äänellä puhumaan. + +Hän ei sanonut käsittävänsä, kuinka miehet olivat niin hulluja! Uhrata +rahansa, elämänsä, terveytensä naisten vuoksi, jotka, jos he eivät +saisi miestä, olisivat valmiit samoin tekemään. + +Kuka oli sanonut, että juuri miehen tuli ostaa ja naisen myödä? Miksi +ei asia voinut olla päinvastoinkin? Ja niin se vielä tulikin olemaan, +jos nykyaikainen naisliike sai ilman vastarintaa täyttää +tarkoitusperänsä. + +--Te olette naisvihaaja, hymyili Johannes. + +--Olen, olen, olen! kähisi ukko odottamattomalla kiihkeydellä. + +Nykyaikaisen, emansipeeratun naisen vihaaja hän sanoi olevansa, ei +itämaalaisen, ei japanilaisen naisen vihaaja eikä myöskään vielä niin +paljoa romaanisen tai saksalaisen. Mutta anglosaksisen, mutta +pohjoismaisen! + +--Te olette nähnyt paljon naisia, huomautti Johannes. + +--Kyllä, vastasi ukko lyhyesti, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat +tulta. Mutta en yhtään kunnollista, en yhtään miehen arvoista. + +Joka ei ollut tuhma, oli petollinen. Joka oli hyväsydäminen, oli +pässinpää! + +Hän jatkoi esitystään. + +Johannes katseli salavihkaa syrjästä hänen kasvojaan. + +Ei, ei se ollut mikään tukkukauppias tai maalainen koulurehtori. +Saattoi se olla korkeammankin sivistyksen saanut, ehkä professori, ehkä +esittelijäsihteeri. + +Taikka oli ehkä muuten vain viisas mies. Paljon elänyt, paljon kokenut, +paljon lukenut, miettinyt, matkustellut ja nähnyt maailmaa. Kenties oli +koroillaan eläjä vanhapoika, koska oli ollut varaa siihen? + +--Miehet ovat hulluja! toisti ukko terävällä, kimeällä äänellään. + +Siitä oli nyt kaukana kaikki hyväntahtoinen hehetys. Se halkoi ilmaa +ohuena ja iskevänä kuin kyynkieli. + +Miehet eivät nähneet, mitä maailmassa tapahtui, väitti ukko. Puhuttiin +valtiollisista, puhuttiin yhteiskunnallisista vallankumouksista. Mitä +ne olivat sen hirvittävän vallankumouksen, sen luonnonmullerruksen +rinnalla, joka tapahtui joka hetki, halki maailman, heidän ympärillään? +Sillä se kävi, se oli käyvä halki maailman, naisliike nimittäin! + +Pohjoismaista se oli alkanut. Ja nyt se myllersi jo puolta Europaa. + +--Naisliike on vain osa ihmiskunnan yleisestä vapausliikkeestä, +huomautti Johannes. + +Siksi olivatkin sosialidemokraatit kaikkialla ottaneet sen mielellään +ohjelmaansa. + +--Älkää puhuko minulle sosialidemokratiasta! huusi ukko. Älkää tässä +yhteydessä, tarkoitan. + +Sosialidemokratia oli ohimenevä liike hänen mielestään. Sen +maailmanhistoriallinen osa oli oleva loppuun näytelty tällä +vuosisadalla. + +--Niinkö luulette? hymyili Johannes. Te olette optimisti. + +--Ja te sosialisti, vastasi ukko nopealla silmäntuikahduksella häneen. + +Mistäkö hän sen tiesi. Sen kuuli jo Johanneksen ensi sanasta. + +Mutta äijä ei tahtonut nyt puhua sosialidemokratiasta. Hän sanoi +tahtovansa puhua naisliikkeestä. + +--Aivan oikein, myönsi Johannes. Mutta emmeköhän, jos me tähän jäämme, +me silloin mahtane jäädä vaille ryyppyä ja voileipää? + +--Se on totta, sanoi ukko, lyöden ystävällisesti olalle häntä. Me +menemme ja jatkamme siellä keskustelua. + +He pääsivät sivukadulle. + +Eivätkä he olleet monta askelta astuneetkaan, kun äijä jo kiipesi pari +porrasta matalalle, mitättömän näköiselle ovelle, jonka toisella puolen +pari himmeästi valaistua ikkunaa kuumotti, ja sanoi: + +--Tässä! + +Johannes ihmetteli. + +On sillä paikkansa, ajatteli hän. Mutta kun on kerran pirun kelkkaansa +ottanut... + +Hän astui sisälle. + + + + +8. + + +Todellinen issikkapaikka. + +Pitkä tiski, jonka takana jättiläiskokoinen, punakasvoinen, liikaa +veren ja alkoholin runsauttaan tiukkuva isäntä, väkiviina-kranat +edessään. Ympäri huonetta, jossa vain yksi vaivainen kaasuliekki +lekutteli, puisia pöytiä ja karkeatekoisia, korkeakarmisia tuolia. +Seinällä keisarin ja jumalan kuvat. + +Yleisö oli sangen vähälukuinen. Joku epäilyttävän näköinen, +tummapintainen, vilkassilmäinen miespöytye. Eräs hakkaileva pariskunta, +nainen jo museokelpoinen. Kaksi ajuria, jotka halulla haukkasivat +lämmintä makkaraansa. Vihdoin yksi poliisi, joka myöskin oli +pistäytynyt kadulta tänne virkistäytymään. + +Poliisin läsnäolo rauhoitti suuresti Johannesta. Oltiinhan täällä +sentään esivallan suojassa ja laillisessa yhteiskunnassa. + +Äijä tuntui olevan vanha tuttu täällä. + +Isäntä nyökkäsi hänelle päätään ystävällisesti. Toivotti tervetulemaan +ja valitti, ettei hän ollut pitkään aikaan nähnyt häntä. + +--Olen ollut taas matkoilla, selitti äijä. Täytyy aina välillä hoitaa +vähän asioitaankin. + +Johannes kuuli, että ukko puhui täysin puhdasta saksaa. Äänsi oikein, +käyttipä vielä berliniläistä murrettakin. + +Kuuli ja kummastui yhä enemmän. Minkähän peijakkaan seuraan hän oli +mahtanut joutuakaan! + +--Makkaraa? kysyi isäntä. + +--Ei. Voita, leipää, sardiineja. + +--Ryyppy? + +--Kyllä. Mutta oikeata jyväviinaa. + +--Meillä on vain oikeata, kehui isäntä leveästi. Ensimmäisen luokan +Famos! + +Oluesta hän ei kysynytkään. + +Leikkasi leipää kaksi hirmuista kimpaletta. Asetti niiden päälle +tavattoman voivuoren ynnä kolme sardiinia kummallekin. Toi veitset ja +kahvelit, joudutti ryypyt, kaatoi oluet. Yksinkertainen yöateria oli +valmis. + +Ei mitään lautasia eikä ruokaliinoja. Ei mitään liinaa pöydällekään. + +--Mutta ei myöskään juomarahoja, sanoi äijä, kun Johannes huomautti +hänelle tästä spartalaisesta järjestyksestä. + +Hän sanoi pitävänsä tällaisesta. Jos hän voisi, mitä tahtoisi, hän +söisi muka aina täällä. + +--Onhan teillä vapaus, sanoi Johannes, laittaen valmiiksi voileipäänsä. +Vapaus seurata halujanne. + +--Harvoin, sanoi ukko. Mutta ploiskis! + +--Terveydeksi, vastasi isäntä tiskin takaa. + +Hän oli myös kaatanut ryypyn itselleen. + +--Teidän luvallanne? + +Äijä nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi. + +Isäntä kumosi vielä toisenkin ryypyn samaan teurastajakaulaansa, johon +näytti jo monta ennenkin pudonneen. + +Johannes tunsi heti, että väkevä neste jälleen kihahti hänen päähänsä. +Eikä hän voinut olla irvistämättä. + +Äijä sanoi: + +--Se maistoi? Eikö totta, myöskin ruoka maistuu täällä toisenlaiselta? + +Hän näytti voivan täällä hyvin kuin kala vedessä. Ja syödessään hän +rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan. + +--Minä pidän Berlinistä, sanoi hän. + +Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se +oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä +suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä. +Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista. + +Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes. Berlinin poliisi... + +--Ei häiritse ketään, jos vain itse ei häiritse muita ihmisiä, väitti +ukko. + +Tietysti, eihän tämä ollut mikään Parisi. Mutta mikä polttopiste, mikä +sähköpatteri! Mikä kaikkien voimien kokoutuminen ja jälleen joka +suuntaan linkoutuminen! + +--Te olette ollut Parisissa? kysäisi hän. + +Ei, Johannes ei ollut ollut Parisissa. + +Lontoossa hän oli ollut ja New-Yorkissa. Hänellä oli myöskin jo +ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan ollut tilaisuus seurata tulkkina +erästä suomalaista tukkukauppiasta. Matka oli käynyt halki Venäjän +Odessaan ja Konstantinopeliin, sieltä Palestinaan ja Egyptiin, sieltä +Kreikan, Italian, Itävallan ja Saksan kautta takaisin omalle maalle. Se +ei ollut kuitenkaan ollut mikään hauska matka hänelle. Tukkukauppias +oli ollut sangen omavaltainen ja vaikeasti tyydytettävä isäntä, joka +oli kohdellut häntä pikemmin heitukkanaan ja passaripoikanaan kuin +vertaisenaan ja matkatoverinaan. Johannes oli kiittänyt, kun oli +päässyt hänestä. + +--Sen ymmärrän, nauroi äijä. + +Mutta miesseura oli sentään aina miesseuraa. Hän puolestaan kertoi +tehneensä tuon saman matkan kerran naisseurassa... + +--Rakastajattarenne kanssa? uskalsi Johannes kysyä. + +--Anteeksi, vihityn vaimoni kanssa, hehetti ukko. + +Ja hänkin oli kiittänyt onneaan, että ylimalkaan palasi hengissä +sieltä. + +--Palasiko _hän_ hengissä? uskalsi Johannes jälleen kysyä, +rohkaistuneena äijän leikillisestä puhetavasta. + +--Kyllä, hän elää, voi hyvin ja kukoistaa. + +Seurasi lyhyt vaitiolo. + +Hän on siis naimisissa, ajatteli Johannes. + +Mutta nähtävästi äijä ei erikoisesti rakasta vaimoaan. Voihan vaimo +olla Xantippa. Mutta kyllä silläkin naisella oli seitsemän päivää +viikossa, joka sai tuommoisen ukkorähjän rakkautta tyydyttää. + +Eipä sillä, että tältä järkensä puolesta olisi puuttunut mitään. Mutta +oli muuten kovin kummallista kuvitella häntä aviomiehenä. + +--Suomalaiset matkustavat kovin paljon, hän huomautti jotakin +sanoakseen. + +Ja hän esitti jälleen hiukan teeskennellyn inhonsa kaikkia matkustavia +kansalaisiaan kohtaan. Se oli hänelle vähitellen muodostunut +täydelliseksi taidenumeroksi. + +Ei ollut muka sitä museota Europassa, jonka saleja ei vähintään +puolikymmentä maalaisserkkua saapastanut. Ei sitä kahvilaa, jossa ei +ainakin joku tuttava tai outo tullut olalle lyömään ja leveällä +suomenkielellä iloaan tästä odottamattomasta tapaamisesta ilmoittamaan. + +Berlini oli pahin kaikista. Siinä yhtyivät heidän kaikkien tiensä ja +erosivat. Varsinkin näin kevätpuoleen niitä näki kaikkialla, enin +kuitenkin Friedrich-kadulla ja Wertheimin edustalla. + +Oli aivan kuin olisi uusi hakkapeliittain armeija lähtenyt liikkeelle +tuolta pohjan periltä, tällä kertaa vain entistä ehompana ja +lukuisampana. Tullut todellisen kansanvaelluksen tapaan, naiset ja +lapset mukanaan. Tulvinut yli esi-isiensä tappotanterien, tahtonut +haudata alleen Saksan kukoistavat kaupungit Hampurista Kölniin, +Stettinistä Leipzigiin, Dresdeniin ja Müncheniin saakka. + +Vähävaraisinkin suomalainen pedagogi katsoi silloin pyhäksi +velvollisuudekseen tehdä ainakin parin viikon opintomatkan Saksan +tieteellisen elämän keskuksiin. Ahtaimmissakin olosuhteissa elävä +helsinkiläinen porvarisperhe piti kunnianasianaan silloin suorittaa +ainakin välttämättömimmät ostoksensa Berlinin jättiläismyymälöissä. + +Ja kaikki toivat ne terveisiä kotimaasta, kaikki tahtoivat ne ainakin +yhden illan tai aamupäivän istua ja pakista ulkomailla elävän +kansalaisensa kanssa tumman oluen ja Rheinin viinin vierellä. Baueriin +esim. oli siinä suhteessa aivan hengenvaarallista pistäytyä. + +Äijää näytti hänen esityksensä huvittavan. Mutta ei näyttänyt häntä +millään tavalla loukkaavan tai hämmästyttävän, kuten Topi Huotaria. + +Kun Johannes oli lopettanut, hän virkahti aivan yksinkertaisesti: + +--Onhan luonnollista, että suomalaiset matkustavat. Sillä eihän _voi_ +asua kotimaassa. + +Tuo väite tuli Johannekselle niin äkki-arvaamatta, että hän mykistyi +silmänräpäykseksi. Eikä se tapahtunut ensi kertaa hänelle tämän äijän +seurassa. + +Tietysti oli hänenkin mielestään kotimaan ilmakehä raskas. Tietysti +siellä oli vaikea elää myöskin monen hänen toverinsa mielestä. Mutta +hän ei ollut koskaan kuullut tuota väitettä vielä tuolla jyrkkyydellä +lingottavan. + +--Kuinka tarkoitatte? kysyi hän. + +--Tarkoitan, eihän se ole ihmisten asuinsija, jatkoi ukko. Tarkoitan, +sivistyneiden ihmisten, niinkuin te ja minä ja monet meidän +kaltaisemme. + +Sehän oli konnien, sehän oli murhamiesten ja valtiollisten +onnen-onkijain kotisija, väitti hän. Mädätys ylhäällä ja mädätys +alhaalla! Päältä virkavallan, alta anarkian ja raakalaisuuden uhka. +Siinä välissä ohut kerros kultuuria, joka mureni päivä päivältä yhä +ohuemmaksi. + +Ei, Suomi ei ollut mikään sivistynyt maa. Sen kansan kohtalo olisi +ollut muka epätoivoinen, ellei se kaikkiviisaan jumalan, vatsakatarrin, +keuhkotaudin ja kuningas alkoholin armosta pian kuolisi sukupuuttoon. +Se olisi äijän mielestä sopivin ratkaisu myös koko Suomen ja Venäjän +kysymykselle? + +--Kuitenkin se lisääntyy, lausui Johannes rauhallisesti. + +Kansa lisääntyi, kansan tieto ja taito, yleinen varallisuus ja +hyvinvointi lisääntyivät. Mitäs äijä siihen sanoi? Taisi homehtua +odotellessa se hautajais-frakki, jolla hän aikoi Suomen kansan muistoa +kunnioittaa. + +--Täitkin lisääntyvät, virkahti ukko. Mutta minä kuulen puheestanne, +että olette patriootti. + +Hänen mielestään oli hauska nähdä suomalaista sosialistia, joka oli +patriootti. Sellaista tapasi kovin harvoin meidän päivinämme. + +--Jos meillä kerran sota tulee, vastasi Johannes varsin tulisesti, +nähdään kyllä, ketkä ovat oikeat isänmaan-ystävät. Yläluokka pötkii +tietysti pakoon pitkin Europaa. + +Se _pääsi_ nimittäin pakoon, selitti Johannes. Alaluokan täytyi jäädä +puolustamaan kotiaan ja kontuaan. Sekin oli vain rahakysymys. + +--Kuten koko sosialismi, irvisti ukko. + +--Anteeksi, se on enemmän, sillä se on oikeuskysymys, väitti Johannes +vakavasti. + +--Mikä on oikeus? kysyi ukko, levittäen Pilatuksen tapaan käsiään. + +Se oli siellä, missä oli voima. Mikä ratkaisi, kuka oli oikeassa, kuka +väärässä? Voitto. Voittaja laati lain, voittaja määräsi oikeuden +mallit. Se, mikä oli väärin tänään, voi olla oikein huomenna, ja +päinvastoin, riippuen siitä, kuka oli yöllä vallan itselleen anastanut. + +Ei ollut ihmiskunnan asioissa mitään ylintä tuomio-istuinta, ei +nykyistä eikä tulevaa. Jumala yksin oli ehdoton. Senjälkeen kuin hän +oli pantu viralta, olivat kaikki ehdottomat käsitteet kadottaneet +merkityksensä. + +--Ja mikä on teidän ylin oikeusmallinne? kysyi Johannes +puolipiloillaan. + +--Täytyy onnistua maailmassa, siinä kaikki, vastasi äijä, hymyillen +viekkaasti ja hörpäten olutlasistaan. + +Kaikki muu oli hänen mielestään tuulenpieksämistä. + +--Ja te mitä sanotte sitten onnistumiseksi? kysyi Johannes, vielä +vastaten hymyyn, mutta epävarmasti. + +Hän tunsi ukon sanojen valuvan hienona myrkkynä koko elimistöönsä, +varmistavan hänen omia hämäriä epäilyjään ja herättävän eloon uusia, +ennen tuntemattomia. Eikö hän itsekin ollut joskus noin ajatellut? +Hetkinä, joita hän jälkeenpäin oli heikoimmikseen nimittänyt? + +--Valtaa, valtaa, vastasi ukko kiihkeästi. + +Vallan saavuttaminen, ihmisten, ihmis-elämän, ihmisvoimien ja niiden +kautta luonnonvoimien hallitseminen, oli hänen mielestään korkeinta +onnistumista. Kaikki pyrkivät valtaan, suuret ja pienet, kaikki +tahtoivat tehdä maan itselleen alammaiseksi ja käyttää hyväkseen +toisiaan. + +Vain tuon pyrkimyksen kautta oli kultuuri syntynyt. Vain sen kautta se +oli hetkeäkään mahdollinen. + +--Siis sorron pohjalta? hymähti Johannes. + +--Nimittäkää sitä miksi haluatte! vastasi ukko. Pääasia on, että +yksilöt, kansat, yhteiskunnat nousevat vain toisten hartioilta. + +Ei ollut mitään nousua ilman valtaa, ei mitään valtaa ilman toisten +sortamista. Tai niinkuin äijä sen mieluummin tahtoi sanoa: hyväkseen +käyttämistä. + +--Omaksi yksityiseksi hyväkseen? + +--Yleiseksi hyväksi, maailman hyväksi, jos niin tahdotte. + +Sillä mikä oli yksityinen? Mikä oli yleinen? Nekin olivat vain sanoja. +Kaikki ihmiset tekivät työtä yksityiseksi hyväkseen... + +--Myöskin ihmiskunnan suuret hyväntekijät? huomautti Johannes. + +--Kaikki, varmisti ukko päättävästi. + +Kaikki kokosivat toisilta, myöskin henkisillä aloilla, kaikki +riistivät, anastivat ja käyttivät hyväkseen. Mutta kaikkien työ tuli +myös kaikkien hyväksi. + +--Jos tulee, huomautti Johannes happamesti. + +--Aina. + +Mitä Johannes muuten sanoi hyväksi ja mitä pahaksi? tiukkasi ukko. Ketä +hyväntekijäksi ja ketä pahantekijäksi? + +Nekin olivat vain sanoja. Napoleon oli tietysti Johanneksen mielestä +suuri pahantekijä, koska hän lopetti Ranskan suuren vallankumouksen ja +teurastutti miljoonia ihmisiä? Ja kuitenkin hän oli kenties sittenkin +hyväntekijä, suurin, minkä historia tunsi. + +--Tietysti, jos kaikki käsitteet asetetaan päälaelleen, kuten te näytte +tekevän! pisti Johannes. + +--Kuten kaikki ihmiset tekevät, hehetti ukko. + +Ruma oli kaunis ja kaunis oli ruma! Se oli ainoa oikea oppi maailmassa. + +--Pirun oppi! + +Kaikkien sivistyneiden ihmisten oppi, hymyili äijä. + +Totuus oli se, jonka vastakohtakin oli totuus. Elämä oli joka +pisteessään ääretön, ja me ihmiset voimme sanoa sitä hyväksi tai +pahaksi, suureksi tai pieneksi, todeksi tai epätodeksi, ja osua +kuitenkin suhteellisesti oikeaan. + +Johannes peitti haukotuksensa. + +Tällainen kapakkafilosofia, tällaiset metafyysilliset harharetket eivät +oikeastaan häntä huvittaneet. Ne päättyivät aina siihen, että kaikki +oli turhuus, joka hänen mielestään taas oli tavaton henkisen köyhyyden +todistus. + +Se teki tyhjäksi kaiken tekemisen. Raukaisi kaiken ajattelemisen ja +omien voimien ponnistamisen. + +Hän ilmoittikin tuon mielipiteensä jotakuinkin peittelemättömästi +puhetoverilleen. + +Äijä innostui. + +--Päinvastoin, sanoi hän kimeällä, kiihkeällä äänellään, aivan +päinvastoin. + +Aina jäi muka jälelle jotakin, nimittäin nautinto. Täytyi tehdä vain, +mistä nautti, ja ajatella niinkuin huvitti. Tällä hetkellä häntä esim. +huvitti riisua päällysvaatteensa. Sillä eikö totta Johanneksenkin +mielestä: täällä oli hiukan kuuma. + +He olivat istuneet lakit päässä ja täysissä tamineissaan. + +Nyt vasta huomasi Johannes, kuinka sian näköinen oikeastaan hänen +tuntematon toverinsa oli. Siansilmät, siankorvat, siankärsä. Tukkakin +sian harjasten tapainen, pysty, kankea, tasaiseksi leikattu. Kaikki +epämääräistä, harmahtavan punertavaa väriä, joka parrassa ja ohimoilla +jo vivahti hopeaan. + +Mutta mikä henkinen pirteys tuossa miehessä! Mikä tuli, mitkä näköalat! + +Johannes ei voinut olla ihmettelemättä. Milloin oli Suomen porvaristo +käynyt noin älykkääksi? Tämä mahtoi olla poikkeustapaus, mutta mikä? + +Hän päätti ottaa vielä kerran selon siitä. + +Ukko kehitteli edelleen mielipiteitään. + +Yksilö oli kaiken keskipiste. Hyvää oli vain yksilöllinen hyvä, pahaa +vain yksilöllinen paha, jonka toiselle tyrkyttäminenkin jo oli yritystä +toisen orjuuttamiseen. Tuo ei ollut mitenkään tietopuolisesti +puolustettavissa, ainoastaan käytännön, käytännöllisen pakon ja +olemassa-olon taistelun kannalta. Se taas ei tarvinnut mitään +puolustusta. + +Napoleon oli ihmiskunnan suurin hyväntekijä. Hän oli osoittanut, kuinka +korkealle ihminen voi nousta ja kuinka paljon vallalleen alistaa. +Sitäpaitsi hän oli särkenyt valta-istuimia, siirtänyt valtakuntien +rajoja, nöyryyttänyt keisareita ja kuninkaita enemmän kuin kukaan. Näin +hän myös oli suurin vallankumouksellinen, jos Johannes sosialistina +tahtoi ehkä mieluummin tämän muodon hyväntekeväisyyttä hyväksyä. + +Nykyajan Napoleoneja olivat Morganit, Rockefellerit, Vanderbiltit. Raha +oli nykyisen ajan valtikka. Miekat, pyssyt, tykit ja sotalaivat olivat +vain sen tahdon täyttäjiä, sen vertauskuvallisia palvelijoita. + +Kaikki kysymykset olivat valtakysymyksiä. Niin sosialismit kuin +spiritismit, niin naisliike, raittiusliike tai maailmanrauhan liike. + +Itse rakkaus oli vain valtakysymys, valtakysymys kahden sukupuolen +välillä. + +Luonnon järjestyksen mukaan oli mies voimakkaampi. Miehen olisi siis +aina tullut suoriutua siitä taistelusta voittajana. Mutta naiset ja +naisellistuneet miehet olivat kääntäneet koko voiman käsitteen +takaperin, pukeneet sen miehen päälle kuin housut väärinpäin, niin että +hän uskoi edistykseksi sitä, mikä oli vain _naisen_ edistystä, ja +oikeaksi sitä, mikä oli vain naisen kannalta oikeaa. + +Miehen, oikean miehen, kannalta oli koko naisliike kovin väärää ja +hylättävää. + +Kukaan terve ihminen, kansa tai yhteiskuntaluokka ei luopunut +vapaaehtoisesti vallasta. Jos se sen teki, se todisti samalla olevansa +mätä, madonsyömä ja rappeutunut. + +Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin +miestä puhujalavalla ajamassa naisten ääni-oikeutta. + +Kukin ajakoon vain omaa asiaansa. Rikas rikkaan, köyhä köyhän, naiset +naisten ja miehet miesten asiaa! Näin oli myöskin aivan oikein, että +suomalaiset ajoivat suomalaisten asiaa, mutta aivan yhtä oikein, että +venäläiset ajoivat omaansa. + +Se oli yleinen sääntö, josta tosin voi olla poikkeuksia. Mutta nekin +vain vahvistivat sääntöä, sillä jos ihminen yleensä ajoi toisen asiaa, +hän sen teki vain näennäisesti, toista hallitakseen, ja oli siis +syvemmässä merkityksessä kuitenkin oman itsensä intohimon asiamies. + +Niin teki sivistynyt, joka rupesi sosialismin palvelukseen, niin mies, +joka saarnasi naisvapautusta. He tahtoivat hallita alempiaan, siinä +kaikki. + +Valtakysymys pysyi. Aseet vain vaihtelivat. + +Mutta mieluummin näytti äijä aina palajavan takaisin naiskysymykseen. + +Se oli hänen mielestään nykyajan tärkein. Siitä riippui kansojen ja +yhteiskuntien tulevaisuus. + +Hän ei uskonut mihinkään todelliseen tasa-arvoon miehen ja naisen +välillä. Ennen oli mies ollut voitolla. Pian oli oleva nainen. Nainen +otti miehen oikeudet, mutta sälytti hänen selkäänsä kaikki entiset +velvollisuudet. + +Naisia oli nyt jo enemmän. Oli miesten puolelta sulaa hullutusta antaa +heille ääni-oikeutta. + +Nyt he saivat olla jo naisille siitä kiitollisia, kuten Suomessa, +ett'eivät nämä sitä väärinkäyttäneet. Ennen olivat naiset saaneet olla +kiitollisia. Osat olivat jo nyt vaihtuneet ja vaihtuisivat vielä +enemmän tulevaisuudessa. + +Suomen miehet elivät jo valtiollisessa suhteessa Suomen naisten +armoilla. Se oli totuus. + +Sosialistit eivät olleet niin vaarallisia. Heitä oli vähemmän kuin +porvareita. Mutta jos Suomen naiset tahtoisivat, he voisivat jo nyt +vallata useimmat paikat Eduskunnassa. + +Tietysti he eivät sitä vielä tahtoneet, sillä se ei olisi ollut heille +edullista. Miehet olisivat ehkä siitä heränneet ja toimeenpanneet +vastavallankumouksen. + +Mutta viidenkymmenen, mutta sadan vuoden perästä! Miehet tulisivat +silloin kauhistuksella huomaamaan muuttuneensa vapaista orjiksi, +hallitsijoista hallituiksi. + +Ainakin. julkiseen elämään nähden heidän olisi tullut säilyttää +yli-otteensa. + +Sen kadotettuaan he muuttuisivat samalla viekkaiksi, keimaileviksi, ja +epäluotettaviksi. Ollen riippuvaisia naisten vallasta heille kävisi +välttämättömäksi keinoilla millä hyvänsä naisten mielisuosiota +säilyttää. + +Jo nyt valehtelivat ja vilpistelivät monet miehet naisten edessä. +Miksi? Siksi että he pelkäsivät näitä ja siksi että nämä olivat jo nyt +monessa suhteessa heitä voimakkaammat. + +Kuitenkin olisi asianlaidan luonnollisesti pitänyt olla päinvastoin. +Olihan mies herra. Olihan mies luomakunnan kruunu! Miesten tulisi +kantaa päänsä korkealla, mutta myöskin oivaltaa uhkaava vaara ja yhtyä +sentähden suureksi, kansainväliseksi miespuolueeksi. + +Naiset Suomessa olivat jo saaneet valtiollisen ääni-oikeutensa. Mutta +olivatko he silti lakkauttaneet omia nais-yhdistyksiään? Eivätpä +suinkaan, sillä he tahtoivat ajaa edelleen omaa asiaansa. + +Keitä vastaan? Tietysti miehiä, jotka olivat heidän luonnolliset +vihollisensa. + +Naisilla oli jo nyt voimakas, keskinäinen yleinen mielipide. Jokainen +mies, joka ei tanssinut heidän pillinsä mukaan, leimattiin tuhmaksi, +raa'aksi, turmeltuneeksi tai vanhoilliseksi. + +Missä oli miesten yleinen mielipide? Missä olivat mieslehdet, +miesklubit ja mies-yhdistykset? + +Naiset tunkeutuivat kaikkialle. Useimmat sanomalehdet tosin olivat +vielä miesten toimittamia, mutta nekin ajoivat vain naisten asiaa. +Sehän olikin aivan ihanteellista naisten kannalta! Miehet tekivät työn +ja naiset poimivat hedelmät. + +Ainoastaan maalla, jossa vielä yleensä vallitsevatkin terveemmät +olosuhteet sukupuolten välillä, oli asioidentila parempi. Siellä oli +isäntä-yhdistyksiä ja emäntä-yhdistyksiä. Se oli tervettä edistystä. + +Tuohon suuntaan olisi kysymystä kehitettävä, siksi kuin koko maa, siksi +kuin koko maailma olisi vain suuri isä- ja emä-yhdistys, joiden välillä +lopullisen valtataistelun tulisi tapahtua. + +Naisten taktiikka oli sama kuin sosialistien: he eivät vielä +tahtoneetkaan päästä ulkonaiseen valtaan. He eivät vielä pyrkineetkään +ehdottomaan enemmistöön, sillä he eivät olisi tehneet sillä mitään. +Toiset olisivat voineet jättää heille silloin valtion ja yhteiskunnan, +sanoa: hoitakaa se, eikä heissä kuitenkaan olisi ollut sen hoitajia. + +Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät +porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse +asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta +tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti. + +Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa. + +Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin +miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki +häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle +parhaalle ystävälleen tunnustaa. + +Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset +olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se +hirviö ihmishahmossa. + +Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa +olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat +parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään +ja vierautuneet. + +Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin. + +Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille +hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi +myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen +suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan +murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä +ympärille. + +Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja +ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui, +sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin +lilja... + +Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä +leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja +intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin. + +Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen +edessä. + +Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä, +ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin? + +Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja +lapselliseksi. + +Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki +piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin +vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat +saaneet niin kovan kolahduksen. + +--Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa +kourukynsillään. + +Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat +pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui +miehistä, joita naiset olivat pettäneet? + +Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi +yksinomaan naurettavaksi. + +Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri. + +Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä, +raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti +ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan. + +Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen +naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä +kannettiin. + +Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen +hänen ajatuksensa. + +Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen +seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai +älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset +mielenliikkeensä. + +Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon, +ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi +yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä +esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena. + +--Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko. + +Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää, +vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen +vertaisina. + +Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa +hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas +ei mitään miehen oikeuksia. + +Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat. + +Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa, +kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä +jumaloidakseen. + +Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta +aikakaudestamme. + +--Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista +jumaloi. + +--Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa. + +Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen +oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi +sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan. + +Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen +naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä +hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava +itsensä naisista riippumattomiksi. + +--Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes. + +Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa +paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua +naisen rakkauteen. + +Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen. + +Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen +oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan +kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut. + +--Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä. + +Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme +käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet +naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat. + +Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei +mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon +ulkopuolella. + +Nyt ymmärsi Johannes. + +Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen. + +--Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin. + +--Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava +teille löytäjäisiä. + +--Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko. + +--Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti +Johannes. Isäntä! + +Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi. + +--Kaikki on maksettu, sanoi hän. + +--Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes +jääkylmästi äijälle kumartaen. + +Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin +toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä. + +--Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä. + +Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta +lähemmin selvittämään ajatuksiaan. + +Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle. + +Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan +koskettanut. + + + + +9. + + +Johannes tuli kotiinsa kello 5. + +Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun. + +Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta +emännältään. + +Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan +odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin. +Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja +heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen. + +Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta +laiminlyönnistään. + +Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään. + +Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena, +ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin +piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties +minkä surman suuhun. + +Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne +sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan +samantekevä heille. + +Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä, +sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään. + +Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen. + +Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan +odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän +seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi +selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia +seuraavasta teatteri-illasta. + +Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti +ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi. + +Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä +askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan. + +Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä, +joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen +sieluunsa jättäneet. + +Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian +myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva. + +Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa. + +Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja +siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät +suoremmin, häikäilemättömämmin. + +Naiset kunnioittivat vain voimaa. + +Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina +naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava. + +Onneton? »Mitä te sanotte onnistumiseksi?» + +»Valtaa», oli ukko vastannut. Valtaa naisen yli, hän olisi vastannut +tässä tapauksessa. + +Voisiko hän, Johannes, ehkä valloittaa Signen omakseen? Miksei, jos hän +vain ryhtyisi miehen tavoin asiaan. + +Tosin oli Signe ylhäisestä suvusta ja hänen isänsä maan mahtimiehiä. +Entä sitten! Olihan hänkin tohtori, olihan hänkin tunnettu +politikoitsija ja yhteiskunnallinen kirjailija. + +Ei se niin mahdotonta olisi. + +Ja Johanneksen aivot täyttyivät epämääräisillä, hekumallisilla näyillä, +hänen siinä edestakaisin kävellen ja Signeä omakseen kuvitellen. + +Välillä vilkaisi hän aina peiliin, jonka ohi hänen oli kuljettava. + +Eihän hän mikään kyttyräselkäinen ollut. Olihan hänellä oikeastaan +sangen edullinen ulkomuoto. + +Pitkät, soikeat kasvot. Suora nenä, älykäs otsa, mukiinmenevät viikset +ja tumma tukka, joka oli kulmilta vähän kiharakin. Lisäksi solakka +vartalo keskimittaa pitempi, rinta leveä ja voimakas. Mitäs puuttui? + +Vain ulkonevissa poskipäissä, turvattomassa suunseudussa ja kenties +liian heleässä, maitomaisessa ihossa hän oli näkevinään +talonpoikamaisen sukuperän merkkejä. + +Itse asiassa hän oli komea poika. Hansikkaisiin ja hännystakkiin +puettuna hän hyvin saattoi kilpailla minkä paroonin tai kreivin pojan +kanssa tahansa naisten suosiosta. + +Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä. + +Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty +järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä. + +Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen +kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita +yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta +hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä +suorittanut. + +Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä +oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme, +ellei hän voisi naista valloittaa! + +Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo? + +Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein +ajatteli. + +Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi +saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen +keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia, +jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta. + +Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden +suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut +aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä +myöten. + +Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin »Suomi tulevaisuuden +valtiona». Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut +ajattelemistakaan. + +Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa +lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan. + +Olihan siinä törkyä! Olisihan noista painovalmiista sivuistakin jo +nytkin sievoinen kirja tullut. Mutta enemmän tarvittiin, ennen kuin oli +sanottu julki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään. + +Tarvittiin arviolta melkein kaksivertaa lisää, ennen kuin olisi valmis +hänen aaterakenteensa. Tuo suurtyö, joka hankkisi hänen nimelleen kaiun +kansainvälisen sosialismin riveissä ja takaisi hänelle itselleen +kuolemattomuuden. + +Sangen luettava kirja siitä tulisi. Jo aihe oli hänestä uusi ja +mieltäkiinnittävä. + +»Kyllä sitä menemään tulee», oli hänen suomalainen kustantajansakin +arvellut, »suuri yleisö ostaa meillä nykyään tuollaista +kirjallisuutta». + +Johannes olikin suunnitellut sen oikeaksi kansankirjaksi. Niin +helppotajuiseksi, että oppimattomin työmieskin voisi sitä ymmärtää. Ei +mitään liikaa viisastelua, ei turhia tilastotieteellisiä numerosarjoja. +Mutta kuitenkin vahva aatteellinen suunta ja sitova todistelutapa. + +Mieluummin hän olisi antanut puhtaasti kaunokirjallisen muodon sille, +jos hän olisi uskaltanut. Mutta hän ei luottanut tarpeeksi kirjallisiin +kykyihinsä, jotka toverikunta-ajoilta saakka olivat jääneet +viljelemättömiksi. + +Nyt siitä oli muodostumassa noin vaan puoleksi tieteellinen, puoleksi +kaunokirjallinen teos, joka kenties juuri tällaisena voisi tehokkaimmin +ja laajimpiin piireihin vaikuttaa. + +Eräänlainen utopia siitä tulisi. Ihannevaltion unelma, jonka +laatimisessa hän tahtoi käyttää hyväkseen kaikkein uusimpia +kansallistalouden voittoja ja kaikkein viimeisimpiä valtio-opin, +yhteiskuntafilosofian ja ennen muita tietysti sosialidemokraattisten +ajattelijain saavutuksia. + +Maailmankuva pienoiskoossa siitä tulisi, kansainvälisen sosialistisen +maailman, sellaisena kuin hän sen näki sielunsa silmien edessä ja +sellaisena kuin tämä 20:s vuosisata, hänen varman vakaumuksensa mukaan, +sen oli ennen loppuaan toteuttava. + +Mutta Suomessa se voitiin toteuttaa jo ennen, jos vain Europan vallat +takaisivat sille itsenäisen aseman ja neutraliteetin. + +Täällä oli maanala sille paremmin kuin missään valmistettu. Täällä oli +sosialismi jo nyt suuremmassa vauhdissa ja merkitsevämmässä +valtiollisessa asemassa kuin missään muualla. Täällä ei ollut +militaristista henkeä eikä kansallista sotaväkeä. Ei mitään +puolustettavia siirtomaa-etuja eikä edes siinä määrin pinttyneitä, +naurettavia ennakkoluuloja kuin suurissa sivistysmaissa. + +Suomessa oli kansanvaltaisuudella jo nyt syvät juuret ja rajattomat +kehitysmahdollisuudet. + +Suomessa oli sosialistisen ihannevaltion synty mahdollinen. + +Miksi Johannes oli valinnut tuon muodon maailmankatsomuksensa +julistamiseksi, siitä hän ei ollut itsekään oikein selvillä. Mutta hän +arveli sen tapahtuneen salaisesta, syvällä piilevästä pyyteestä koettaa +yhdistää perittyä kansallista ja itsehankkimaansa sosialistista +ajatustapaa. + +Jyrkkä ristiriita, joka näiden eri katsantokantojen edustajien välillä +vallitsi hänen kotimaassaan, oli usein viiltänyt hänen sydäntään, jopa +joskus määrännyt hänen julkista esiintymistäänkin tavalla, mikä hänelle +jo hänen oman puoluejohtonsa taholta oli tuottanut useamman kuin kerran +»revisionistin» pelätyn haukkumanimen. + +Mutta eiväthän ne itse asiassa olleet ristiriitaisia. Taikka oikeammin, +olivat ainoastaan äärimmäiseen hulluuteensa asti kehitettyinä. + +Hän puolestaan tunsi vallan mainiosti voivansa olla samalla kansallisen +asian ja kansainvälisen sosialismin palvelija. + +Senkin tahtoi Johannes saada uudessa kirjassaan julki sanotuksi. + +Mitä jos hän istuisi pöytänsä ääreen? Mitä jos hän jatkaisi siitä, +mihin hän oli lopettanut eilen aamupäivällä? + +Yö oli jo pitkälle kulunut. Mitä jos hän koettaisi tehdä työtä aamuun +saakka ja nukahtaa sitten pois väsymyksensä iltapäivällä? + +Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset +kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen +vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon +äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen +korvissaan. + +Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden +sekoittaja. + +Johannes nousi jälleen kävelemään. + +Kuinka se oli taas sanonutkaan? »Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä +henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa +naisten äänioikeutta.» + +Oli sekin paradoksi olevinaan! + +Ja kuinka se oli vielä sanonut? »Kukin ajakoon omaa asiaansa!» + +Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri +sosialismi. + +Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja? +Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä. + +Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut +niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä? + +Johannes mietti mielessään. + +Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä. +Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa +salaisimpia pohjavirtoja. + +Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä +hän oli heti tekevä selon. + +Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman +äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella +inholla ja kauhistuksella. + +Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka +hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt +sosialistiseen puolueesen. + +Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen +oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja +nuorukaisena. + +»Viha se oli ollut», hehetti ukon ääni hänen korvissaan. + +Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten +koko porvarillista yhteiskuntaa. + +Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli +aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän +oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta +hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli +kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan, +tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin +isiltäperityn omaisuuden välillä. + +Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi +porvarillista yhteiskuntaa? + +»Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa», kuuli hän äijän ärsyttävästi +huomauttavan. + +Eipä niinkään henkilökohtaista, vastasi hän siihen melkein ääneen. + +Hän ei ollut ikinä vuorineuvos Rabbingia nähnyt. Ei tiennyt hänestä +henkilökohtaisesti, oliko hän kala vai lintu. Vuorineuvos Rabbing ei +ollut koskaan hänen lapsena ollessaan käynyt sillä tehtaalla, jonka +isännöitsijä hänen isänsä oli. Jos vuorineuvoksella oli ollut jotakin +asiaa tälle, hän oli kirjoittanut tai kutsuttanut hänet luokseen +Helsinkiin, jossa hänen pääkonttorinsa oli. + +Muuten kerrottiin hänen, varsinkin naimisiin mentyään, oleskelevan +enimmäkseen ulkomailla. + +Hänen rouvansa oli sensijaan kerran Helsingissä osoitettu +Johannekselle. + +Pitkä, komea nainen. + +Hän oli ollut juuri astumassa vaunuihinsa, jotka olivat Seurahuoneen +edessä odottaneet. Hänen ryhtinsä oli ollut moitteeton ja hänen upean +vartalonsa kaarre aivan ruhtinaallinen. + +Sanottiinkin hänen olevan jonkun kaukaasialaisen lammasruhtinaan +tyttären, jonka vuorineuvos oli tuonut mukanaan Moskovasta. + +»Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla», kuuli hän ukon kimeän, +intohimoisen äänen soinnahtavan. + +Pitkä, komea, pystyrinta! Silloin tietäisi muka Johanneskin jotakin +elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta. + +Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla +kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään. + +Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli +sirompi, henkevämpi, aineettomampi. + +Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä, +ellei... + +»Ellei mitä?» kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni. + +»Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan», täytyi Johanneksen hänelle +huoaten tunnustaa. + +»Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?» usutti toinen. + +»Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle +jälleen päivänselvästi osoittanut.» + +»Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?» + +»Hän nauroi.» + +Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti +silmiin itseään. + +»Naiset nauravat aina», lohdutti ukko. »Ota hänet, valloita hänet! Hän +nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi.» + +»Hän nauroi minun hienoimmille unelmilleni», huokasi Johannes. + +»Äh, houkka!» ärjäsi toinen. »Ei saa olla mitään hienoja unelmia.» + +Taikka jos oli mahdoton päästä niistä, ne täytyi pitää vain itselleen. +Muille täytyi tarjota vain sitä, mitä muut voivat vastaanottaa. Ja +tuolle naikkoselle oli Johanneksen tarjottava... + +»Minä olen jo tarjonnut henkeni hänelle», vastasi Johannes +juhlallisesti. »Hän ei huoli siitä.» + +»Hän on oikeassa», hehetti ukko. »Mitä on henki? Palanen lihaa on +paljon parempi jo.» + +Se oli näet jo jotakin kouraantuntuvaa. + +»Sinä erehdyt! Hän on niin sielukas, hän on niin terheninen.» + +»Hullutuksia! Hassutuksia! Ei ole mitään sielukkaita naisia +maailmassa.» + +»Hän on», väitti Johannes kohottaen pateettisesti käsivartensa. + +»Sielu on vain miehellä. Naisella on vain...» + +Johannes oli näkevinään irstaan liikkeen, jolla täydensi ajatuksensa. + +»Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus +sukupuolestaan.» + +»Huomaan, että rakastat häntä vielä.» + +»En, minä vihaan!» + +»Mainiota. Siispä kosta hänelle!» + +»Mielelläni. Mutta miten?» + +»Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet +kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!» +neuvoi ääni. + +Se ajatus kelpasi Johannekselle. + +Lemmen tuskia? Pistävän pilkan tuskia? Vaivaa mustan sukkamielen? + +Olihan hän niitä kaikkia Signen vuoksi kärsinyt. Mutta hän ei +rakastanut ketään muuta. Kuinka siis kostaa hänelle? + +Rupeamalla edes näön vuoksi jotakin toista rakastamaan. + +Ketä siis? Jotakin tuttavaa? Jotakin sukulaista? Hänen serkkuaan. + +Irenen kuutamoinen kuva kulki Johanneksen kiihoittuneiden aivojen läpi. + +Samalla vetäytyivät hänen huulensa pirulliseen hymyyn. Siinä ajatus! +Kolmatta kertaa hän ei tahtonut enää Signen edessä loukattuna esiintyä. +Äijän ääni oli voittanut hänessä. + +Hän ei kärsinyt, sillä hän ei tahtonut kärsiä enää. Nyt oli hänellä +valmis sotasuunnitelma. + + + + +10. + + +Johannes teki nyt pari päivää työtä ahkerasti. + +Työ edistyi, mutta vain muodollisesti. Hän kirjoitti vain, mitä hän oli +ennen ajatellut. Mutta kun entiset ajatukset loppuivat ja hänen tuli +alottaa jotakin uutta, silloin hämärtyi kaikki hänen aivoissaan. + +Sisällinen raivo ja epätoivo valtasivat hänet. Oliko hän väsynyt? Oliko +hän äkkiä työkykynsä kadottanut? + +Mutta eihän hänellä ollut aikaa väsyä. Työn _piti_ tulla valmiiksi +ennen kesää. Teoksen _täytyi_ jouluksi ilmestyä. Muuten meni kaikki +nurin. Muuten taittui hänen koko henkinen selkärankansa ja ehtyi hänen +aineellinen toimeentulonsa. + +Hänen laskelmansa olivat selvät. Ellei hän saanut valmiiksi tätä +työtään ennen toukokuun loppua, hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta +elää kesän yli. + +Velkaa hän ei tahtonut tehdä, sillä se soti vasten hänen +periaatteitaan. Etukäteen hän ei voinut saada kustantajalta enää, ennen +kuin käsikirjoitus oli jätetty. Eikä olisi viitsinyt pyytääkään. +Hänellä ei ollut edessään muu kuin nälkäkuolema, ellei hän ajoissa +jättäisi koko juttua ja ryhtyisi niiden parin kansallistaloudellisen +käsikirjan suomentamiseen, jotka joulusta saakka olivat levänneet hänen +pöydällään. + +Mutta se olisi taas ääretön sisällinen haaksirikko hänelle. + +Silloinhan hän olisi pakotettu itselleen tunnustamaan, että hän oli +ottanut tehtäväkseen työn, joka kävi yli hänen voimiensa. Jos hänelle +voi sellaista kerran tapahtua, voihan sama sattua hänelle useamminkin. +Milloin hän sitten olisi varma itsestään? + +Olihan hän nyt varannut aikaa itselleen. Olihan hänellä nyt, ensi +kerran elämässään, ollut aikaa puoli vuotta mielensä mukaan +käytettävänään. Milloin hänellä ennen oli ollut näin edullinen +tilaisuus? Ei milloinkaan. + +Ei koulupoikana eikä ylioppilaana. Vielä vähemmän sitten myöhemmin, +maisteriksi ja tohtoriksi tultuaan ja julkisen elämän mieheksi +antauduttuaan. Työn orja hän oli ikänsä ollut. Oliko hän häkkilintu, +joka ei osannut enää käyttää vapauttaan? + +Jos hän ei saisi tätä työtä _nyt_ valmiiksi, hän ei saisi sitä koskaan +valmiiksi. + +Se oli hänen varma vakaumuksensa. Sillä hän ei koskaan enää saisi +tällaista tilaisuutta. Se jäisi hänelle vain unelmaksi, vain +toteutumattomaksi mielihauteeksi. Ja juuri nehän olivat yksilön +vapaalle kehitykselle vaarallisimmat. + +Ensi syksynä hänen kuitenkin oli jälleen aisoihin astuttava. Ellei hän +aikonut ruveta opettajaksi, joka oli hänen kauhunsa, hänen oli jälleen +ruvettava sanomalehtimieheksi tai kansan-edustajaksi. Mutta sitävarten +hänen oli lopullisesti valittava sosialistien ja porvarillisten +puolueiden välillä. Eikä hän tahtonut valita, ennen kuin tämä hänen +elämänsä suurtyö ja rakkain suunnitelmansa olisi kunnolla suoritettu. + +Eihän hän voinut jäädä ilmaan häilymään. Eikähän Suomessa voinut elää +puolueiden ulkopuolella. + +Nyt hänellä vielä oli valta valita, ei sitten enää. Tuhannet langat, +tuhannet olosuhteet tulisivat hänet sitomaan. Hänen oli valittava +ijäkseen, elämäkseen. + +Hänellä oli vain yksi elämä. Ja sen suunnasta, sen lopullisesta +päämäärästä hänen oli ensi syksynä päätettävä. + +Muodollisesti ensi syksynä. Muihin nähden, ulkopuolisesti, vasta ennen +vuoden loppua ja tulevien eduskunta-vaalien alkamista. Mutta sisällään, +mutta omassa sielussaan oikeastaan jo nyt. Muodot seuraisivat kyllä +itsestään sitä sisällistä päätöstä, jonka hän nyt tekisi. + +Hän oli tienhaarassa. Ja tunto siitä häiritsi nähtävästi hänen +ajatustensa kirkasta keskittämistä. + +Tahtoiko hän mennä oikeaan vai vasempaan? + +Tahtoiko hän astua hallituksen vai oppositsionin tietä? Tahtoiko hän +asettua vallassa-olevan kapitalistisen järjestelmän kannalle vai sen +uuden, sen syntymättömän, jota hänen omat silmänsä eivät varmaan tulisi +koskaan näkemään? Tahtoiko hän tehdä työtä lähimpien vai etäisimpien +päämäärien eteen? Näkyvien ja esineellisten tarkoitusperien vai +ikuisempien ja näkymättömien? + +Nykyisyys vai tulevaisuus? Siinä ponsi. + +Omaatuntoansa hän kyllä tahtoi seurata. Mutta ei ollut niin helppo +saada selville, mikä oli omantunnon ääni tässä pulmallisessa +kysymyksessä. + +Vakaumuksestaan hän ei missään tapauksessa tahtonut tinkiä +hiuskarvaakaan. Mutta mikä oli hänen vakaumuksensa? Mikä hänen sisin, +vaistomaisin sielunpyrkimyksensä? + +Hätäkö sitten, jos olisi saanut siitä kiinni! Siinähän olisi ollut +ohjenuora. Johtolanka, jota seurata, ratakiskot, joita viilettää vaikka +perikatoon! Mutta kun ei ollut rataa, kun ei ollut viittatietä. Ja kun +juuri se oli kahdesta vastakkaisesta valittava. + +Tietopuolisesti oli Johannes valinnut jo hamassa nuoruudessaan. + +Hän oli sosialisti. Hän oli vakuutettu, että kansainvälinen +sosialidemokratia oli voittava ja että useimmat sen unelmista tulisivat +toteutumaan. Mutta oliko se tapahtuva tasaisen kehityksen vai +vallankumouksen, evolutsionin vai revolutsionin tietä? Siitä hänellä ei +todellakaan ollut mitään varmaa vakaumusta. + +Itse asiallehan se tietysti oli sama. Mutta ei suinkaan asian ajajille. + +Siitähän riippui koko asian käytännöllinen puoli. Ja käytännöllisestä +puolestahan tässä olikin kysymys, jos kerran tietopuoli oli selvillä +eikä siinä suhteessa enää mitään sijaa epäilylle. + +Oli kysymys ihanteen toteuttamisesta todellisuudessa. + +Ja oli kysymys lähinnä Johanneksen omasta henkilökohtaisesta +suhtautumisesta siihen. Kysymys aatteen takomisesta elämäntyöksi, +vakaumuksen puhtaan vuorikullan mynttäämisestä ulkopuolisiksi teoiksi +ja toiminnaksi. + +Ja siinä tuli kysymys jälleen uusista vakaumuksista ja uusista, +toisiaan risteilevistä vaihdekiskoista. + +Johanneksesta tuntui usein kuin hän olisi seisonut suurella +rautatie-asemalla. Tuollaisessa kuohuvan, kansainvälisen liike-elämän +solmukohdassa, josta lähtee junia joka minuutti ja matkustajia eri +ilmansuuntiin. Jos hyppäät tuohon junaan, joudut itään. Jos tuohon, +ehkä länteen tai koilliseen. Suunnan ero voi olla alkupisteessään +tuskin silmin havaittava. Mutta kulman sivujen jatkuessa voi toinen +viedä pohjoiselle, toinen eteläiselle pallonpuoliskolle. + +Taikka tuntui hänestä joskus kuin hän olisi seisonut tähtäys-asennossa, +kivääri kädessään. Nostat millimetrin ja ammut kuuhun! Lasket +millimetrin, ja ammut maahan! Tässä, sinun kohdallasi, on ero niin +mitättömän pieni. Mutta siellä, kauempana, kilometrin tai parin päässä, +se saa ihmeitä aikaan. + +Kuu oli yli-ilmaisen idealismin, maa karkean materialismin vertauskuva +hänelle. Hänen elämäntyönsä oli luoti, jonka hän tahtoi lennättää. Jos +sen mieli sattua maaliin, sen oli noiden kahden äärimmäisyyden väliltä +kuljettava. + +Hän ei olisi mielellään tahtonut tonkia maata, mutta vielä vähemmän +tuhlata ruutia harakoille. + +Johannes oli ollut aina taipuvainen kieltämään kaikki vastakohdat tai +julistamaan ne ainakin suhteellisiksi mielessään. Mutta olihan tässä +vastakohta! Oli useampiakin, vaikka ne lopuksi kaikki saman suuren, +pääasiallisen vastakohdan alle alistuivat. + +Oikea vai vasen? Porvari vai sosialisti? Hallitus vai vastustus? +Evolutsioni vai revolutsioni? + +Kenties eivät nekään teoreettisesti ja metafyysillisesti ottaen olleet +mitään vastakohtia. Mutta käytännössä ne olivat aivan varmaan. Ja +yksilön, joka joutui niiden eteen, oli lähdettävä jompaakumpaa tietä +taivaltamaan. + +Yhtyiväthän kaikki samansuuntaisetkin viivat äärettömyydessä. Mutta +oliko hänellä aikaa äärettömyyttä ajatella? + +Äärettömyydessä olivat _plus_ ja _minus_ sama. Äärettömyydessä +lakkasivat kaikki inhimilliset käsitteet. Mutta oliko hänellä varaa +johtaa niitä niin pitkälle? Eikö hänen ollut ajateltava vain lähintä, +vain kouraantuntuvinta tulevaisuutta? + +Ja silloin hänen oli päätettävä, menisikö hän kotimaahan tultuaan +porvarilliseen vai sosialistiseen lehteen. Rupeisiko porvarilliseksi +vai sosialistiseksi kansan-edustajaksi? + +Hän tiesi vielä voivansa päästä kummaksikin. Kaikki riippui siitä, +minnepäin hän purtensa ohjaisi, minkä tuulen hän antaisi viittansa +liepeitä levittää. + +Nuo ajatukset tahtoivat tunkea aina Johanneksen työn lomaan ja häiritä +sitä. + +Silloin hän saattoi istua kauan liikkumattomana kynä kädessään. +Tuijottaa vain tyhjään ilmaan tai laskea koneellisesti seinäpaperin +kuvioita. Kunnes hän jälleen huomasi harhapoluille joutuneensa, +suuttui, rypisti otsansa ja kääntyi päättävästi papereihinsa. + +Tämä ensin! Sitten tuo kaikki muu. + +»Suomi tulevaisuuden valtiona!» + +Jos hänessä ei ollut miestä saamaan tätä valmiiksi, niinkuin hän oli +luvannut itselleen, ystävilleen ja kustantajalleen, silloin hän +todellakin oli kurja, luonteeton olento, jonka olikin parasta jäädä +ikuiseksi työn orjaksi! Oikean, raskaan, vastenmielisen työn, eikä +sellaisen, josta nauttii ja jota tekee mielellään! + +Eikö sitten kaikkea työtä voinut tehdä mielellään? + +Ei, ehdottomasti ei! Johannes tunsi henkeään ahdistavan, kun hän +ajattelikin, että hän olisi pakotettu hautautumaan jonkun suomalaisen +pikkukaupungin koulun-opettajaksi. + +Kuitenkin oli monille kova täytymys sitäkin työtä tehdä. Kenties he +nauttivat siitä? Kenties he tekivät sitä hyvinkin mielellään? + +Mahdollista kyllä, mutta he eivät olisi tehneet taas jotakin muuta +työtä mielellään. Eivät ehkä suutarin tai räätälin työtä. Eivätkä nämä +ehkä taas olisi mielellään ajurin tai piharengin tointa harjoittaneet. + +Tehtaan työmies taas ei olisi mielellään taipunut ojankaivuun. Ja +hänelle, Johannekselle, oli aina ollut tavallaan ojankaivua +opettaminen. + +Hän oli saanut sitä tehdä kylläksi jo koulupoikana ja nuorena +ylioppilaana. Hän tiesi, että jos hän siihen jälleen rupeaisi, se olisi +kaiken hänen sisäisen kehityksensä loppu, hänen henkinen itsemurhansa. +Parempi palata sittenkin julkisuuden tanterelle. Parempi taistella +jokaisesta jalansijasta kuin ennen aikojaan ojentaa aseensa ja +tunnustaa itsensä voitetuksi. + +Ja jälleen lähtivät hänen ajatuksensa entisiä latujaan kulkemaan. Ja +jälleen unohtui kynä käteen ja silmä tyhjää ilmaa tuijottamaan. + +Kerran hänen näin istuessaan ja elämänsä lähintä tulevaisuutta +tuumiessaan koputettiin hiljaa hänen ovelleen. + +Trudchen se oli, joka tuli kysymään, oliko tohtorin lampussa öljyä. Hän +ei ollut muka aamulla muistanut täyttää sitä. + +Oli, lampussa oli öljyä. Hänen äitinsä oli nähtävästi aamulla täyttänyt +sen. + +--Minä olen usein niin hajamielinen, selitti Trudchen. En muista +tavallisimpia käytännöllisiä asioita. + +Johannes huomasi heti, että tuo oli tekosyy. Ja hän odotti, mitä +Trudchenilla olisi hänelle tärkeämpää sanomista. + +Tyttö viipyi ovensuussa. + +--Onko tohtorilla kovin kiire? hän kysyi. + +--Aina, vastasi Johannes, mutta koetti hymyillä niin ystävällisesti +kuin mahdollista. Kuinka niin? + +Trudchen loi silmänsä alas. + +--Minulla olisi ollut tohtorille vähän asiaa, virkahti hän. + +Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön +murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa. + +Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen +hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia. + +Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin. + +--Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän. + +Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa. +Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne +tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä. + +Tyttö istui koneellisesti. + +Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti +pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen. + +--Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan. + +Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin. +Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että +Trudchen itki. + +--Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei +pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään... + +Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi +kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen. + +Johannes tempasi kätensä pois nopeasti. + +--Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on? + +Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä +hänen jalkoihinsa ja huusi: + +--Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen! + +Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa. + +Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi +päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli +estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli +Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan. + +Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja +häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta: + +--Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea! + +Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle. + +Vihdoin hän sanoi aivan koruttomasti: + +--Eikö Trudchen tahtoisi nousta ylös? Äiti voi tulla. + +Trudchen loi lyhyen silmäyksen häneen. + +--Äiti ei ole kotona, sanoi hän. Minä olen yksin. Minä olen aivan yksin +maailmassa! + +Painoi poskensa Johanneksen polvea vastaan ja rupesi jälleen +nyyhkyttämään. + +Nyt loppui Johanneksen kärsivällisyys. + +--Trudchenin täytyy heti nousta, sanoi hän päättävästi. Kuuleeko +Trudchen? Nyt heti, aivan heti! Eihän tämä käy päinsä. + +Ellei Trudchen heti nousisi, hän uhkasi kertoa äidille asian. Eikä +Trudchen enää koskaan saisi tulla hänen huoneesensa. + +Itse hän ei päässyt nousemaan. Kun hän yritti, hän tunsi tytön +käsivarsien kietoutuvan lujasti ympärilleen ja painavan häntä takaisin +istumaan. Ja hän kuuli korvissaan vain sanat: + +--Ei kukaan ymmärrä minua, ei kukaan! Eikä kukaan tahdo minua ymmärtää. + +Nyt oli Johannes vielä äskeistä pahemmassa pinteessä. Hän päätti +tyynesti odottaa kohtaloaan. + +--Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan. + +Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä. + +Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria +kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan +kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan, +ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi. + +Johannes istui liikkumattomana. + +Oikeastaan hän oli sangen äkäinen tästä yhtä naurettavasta kuin +kiusallisesta tuokiotilasta. Tyttö oli joko hysteerinen tai häneen +hullusti rakastunut! Taikka oli se tuollaista ylimalkaista nuoruuden +tunteellisuutta vain, joka tuli alkavan naisijän mukana... + +Trudchenilla ei ollut isää. Eikä hänen äitinsä ollut varmaankaan kyllin +kehittynyt häntä ymmärtääkseen. Mikä äiti sitäpaitsi ymmärsi tyttäriään +tuossa ijässä? Ja mikä isä poikiaan? + +Tämä ajatus saattoi Johanneksen jo tyttöä kohtaan isosti +sovinnollisemmaksi. + +Ehkä Trudchen etsikin hänestä vain isää? Mutta isää itselleenkö vai +tulevalle lapselleen? Siinä kysymys. Tuollainen nuori naissielu saattoi +olla niin herkkä ja monisäikeinen kudos, että oli suorastaan synti sitä +karkealla kädellä koskettaa. + +Johannes tyyntyi pian kokonaan. + +Olihan Trudchen lapsi, aivan lapsi. Ja itkihän se tuossa kuin lapsi +hänen polvillaan. Ja valitti, että hänen oli niin vaikea olla ja ettei +kukaan häntä ymmärtänyt. + +Ikäänkuin yksin hänen olisi ollut vaikea! Ikäänkuin vain hän olisi +ollut orpo maailmassa! + +Olihan Johanneksenkin. Tiesikö hänkään, mitä hän teki? Tajusiko +häntäkään kukaan? Ymmärsikö hän edes itse itseään? + +Kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunto virtaili hänen olentoonsa tuosta +nuoresta, lämpimästä naisruumiista, noista pehmeistä käsivarsista ja +tuosta nyyhkyttävästä, neitseellisestä povesta, joka niin avuttomana +hänen polviaan vasten pusertui. + +Hänen oli mahdoton olla äkäinen enää. Hän tunsi itsensä nyt vain +sisällisesti kauniiksi, jaloksi ja isälliseksi. + +Hän laski jälleen pois sikarinsa ja rupesi hiljaa, rauhoittavasti tytön +suortuvia hivelemään. Samalla kumpusivat kuin itsestään sanat, tyynet, +ystävälliset, vieraskieliset sanat hänen huulilleen. + +Trudchen ei saanut luulla, että hän vain oli onneton. Oli niin paljon +yhtä orpoja ja yksinäisiä. Täytyi vain talttua, vain hillitä itsensä. +Kaikki olivat astuneet yhtä suurilla vaatimuksilla elämään, mutta +kaikkien vaatimukset eivät tulleet samassa määrin täytetyiksi. + +Hän julisti kohtaloon alistumisen oppia, hän, joka aina oli pitänyt +suurimpana kunnianaan uhmata jumalia! + +Johannes huomasi senkin, mutta hän ei siitä välittänyt. Miks'ei hän +voisi kerran näinkin ajatella? Kenties olisi hänenkin pakko pian +nöyrtyä ja kohtaloonsa alistua? Tinkiä liian suurista vaatimuksistaan? +Luopua liian suurista unelmistaan? Kenties hän ei saisikaan ikinä +valmiiksi suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona»? + +Tuo epäily teki nöyräksi hänet. Mutta samassa tunsi hän myös kymmeniä +vuosia vanhenneensa. Hänhän puhui kuin vanha ukko. Mutta täytyihän +hänenkin kerran vanheta, eihän hänkään voinut vaatia ikuista nuoruutta +itselleen. + +Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman +katkeruutta. + +Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin +minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka +pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan. + +--Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän. + +Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan. + +Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja +koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli +olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä +teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia, +jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä, +joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä +menestyksellä suoriutuvansa. + +Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote +höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä +Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän. + +Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut +hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa +haihduttanut. + +He istuivat kauan pimeässä äänettöminä. + +Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla +myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut. + +Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle. + +Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi +heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen +illalla kosinut häntä. + +Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta +hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi +hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään. + +--Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää +kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria. + +--Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta? + +--Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä +en tiedä itse. + +Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin +puoleen. + +Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin. + +Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan +itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja +kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän +edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan. + +--Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti. + +Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen. + +--Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen? + +Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana +häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin +Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo +Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti +tutkia hänen tunteitaan? + +Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä +gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti: + +--Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen +kanssaan onnelliseksi. + +Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle. + +--Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten. + +Hän poistui äänettömästi. + +Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen +ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki +alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa +ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään +tummennut ja supistunut. + +Hän nousi kävelemään. + +Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari +kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo +vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko +mysteria? + +Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa, +ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti +ensimmäinen jokapäiväinen leipä. + +Trudchenin ja hänen äitinsä tasolla kuului siihen tietysti ennen +kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin +hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät, +ystävälliset kylänmiehet. + +Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja +lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä +saanutkaan olla enää mitään valittamista. + +Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen. + +Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän. + +Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään, +porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä +etsintäänsä. + +Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta +mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista? + +»Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän +äänen korvissaan. + +Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta. +Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä. + +Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja +tulevien sukupolvien hyväksi. + +Johannes istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen. + + + + +11. + + +Mutta heti Trudchenin mentyä tuli Topi Huotari. Johannes tunsi heti +hänen korkean, kantavan bassoäänensä eteisestä. + +Oliko tohtori kotona? »Kyllä», kuului Trudchen vastaavan hiljaisesti. +Ja voi hyvin? Ja missä huoneessa hän asui? »Ei, ei siitä ovesta.» + +Topi tuli sisälle lakki päässä, palttoo yllään, ja nähtävästi hiukan +liikutettuna. + +--Päivää, sanoi hän leveästi. Olipa tänne matkaa! Hyvä, että tapasin +sinut. + +Johannes nousi kättelemään. + +--Päivää, päivää, sanoi hän. Olethan vielä Berlinissä. + +Se ei soinnahtanut erittäin ystävälliseltä. Mutta Topi oli liian +toimessaan huomatakseen mitään. + +--Olen, vastasi hän painokkaasti. Mutta tiedätkö mistä syystä minä +olen? Luepas tämä sähkösanoma! + +Hän kaivoi palttoonsa taskusta rutistuneen paperin ja piti sitä +Johanneksen silmien edessä. + +--Niin, minä näen, että se on sähkösanoma, virkahti Johannes. + +--Niin, mutta mitäs siinä seisoo? Lue! Sinun pitää lukea se. + +Johannes luki: + +»Kaikki hyvin. Odottakaa Berlinissä! Vuorineuvos saapuu jonkun päivän +päästä sinne.» + +Alla nimi, jota Johannes ei tuntenut. Hän ojensi paperin takaisin +omistajalle. + +--Mikä vuorineuvos? kysyi hän. + +Topi katsoi häneen voitonriemuisesti. + +--Vuorineuvos, vuorineuvos Rabbing luonnollisesti, sanoi hän. Minun +tuleva esimieheni! Hän saapuu Berliniin. Hän tahtoi tavata minua. + +Johannes synkistyi. + +Vuorineuvos Rabbingin nimi vaikutti aina kiusallisesti häneen. +Vuorineuvos Rabbing oli aikojen kuluessa muodostunut hänelle kaiken +pahan esikuvaksi. + +--Mitä se merkitsee? kysyi hän sentähden kylmästi, Topin iloon millään +muotoa osaa ottamatta. + +--Se merkitsee, että minä tästä päivästä saakka olen hänen +palveluksessaan, selitti Topi. Että minun ehtoni ovat hyväksytyt! Että +minulla on nyt tuhat markkaa kuukaudessa! + +--Se on paljon, vastasi Johannes kuivakiskoisesti. Enkä minä kuitenkaan +katso voivani sinua hyvällä omallatunnolla onnitella. + +--Kuinka niin? + +Topi katsoi ällistyneenä häneen. + +Johannes mietti. Sanoisiko hän tuolle, joka näytti niin vilpittömästi +iloitsevan onnestaan, mikä mies vuorineuvos Rabbing oli? Kuinka tämä +istui kuin sammakko koko Suomen liike-elämän päällä? Ehkäisi kaikki, +tukehdutti kaikki, teki tyhjäksi kaikki uudet alotteet ja kukisti +kaikki kilpailevat nuoret yritykset! + +--Kuinka niin? tiuvasi Topi. Miksi et voi muka onnitella? + +Kertoisiko tuolle, ajatteli Johannes, mitä vuorineuvos Rabbingista myös +liikemiesten omissa piireissä ajateltiin, vaikka kukaan ei rohjennut +julki lausua sitä? Kuinka vuorineuvos oli kohdellut aikoinaan hänen +isäänsä, kuinka satoja muita, ja mitä hänen omat apulaisensa hänestä +ajattelivat? + +Eihän voinut saada pahempaa isäntää. Olihan se sama kuin joutua pirun +palvelukseen. + +--Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan. + +--»Viitsit»? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa? + +--Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes. + +Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä +asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä +oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä, +oman liikkeensä toimitusjohtaja. + +--Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei +minun työhöni paljoa sekaantunut. + +Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan +kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt +mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien +muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään. + +--Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi. + +--Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet +hänen kanssaan tekemisiin. + +Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen +välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se +näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen. + +Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi +mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki +sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen. +Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan. + +--Nyt tuomitset sinä väärin vuorineuvosta, lausui Topi. + +Jos Johannes tahtoi yleispätevästi asioita arvostella, sanoi hän, +täytyi hänen myöntää, että harva oli tehnyt niin paljon alammaistensa +hyväksi kuin juuri vuorineuvos Rabbing. Topi oli käynyt eräillä hänen +tehtaillaan. Missään ei työväellä ollut mukavampia ja terveellisempiä +asuntoja, laajempia lukusaleja eikä paremmin varustettuja kirjastoja. + +--Rabbingin työmiehet voivat kuin prinssit, väitti hän. Siihen koulut, +siihen kokoushuoneet. + +--Minä tiedän, katkaisi Johannes. Sinä voisit lisätä vielä: siihen +henkivakuutukset, siihen palovakuutukset, siihen tapaturma-vakuutukset, +säästökassat, hautaus- ja sairasapu-rahastot. + +Tuo oli kyllä tunnettua. Ja niihin viitattiinkin Suomessa aina, kun oli +kysymys kapitalistisen järjestelmän kiittämisestä ja sosialismin +saattamisesta huonoon huutoon. Katsokaa vuorineuvos Rabbingia! +sanottiin. Siinä on malli-isäntä! Siinä on isännän ja työväen väli +mallikelpoisesti järjestetty! + +--Eikö olekin sitten? hymyili Topi, mielestään jo kokonaan +voitonpuolella. Mutta sinä nyt olet sosialisti. Ethän sinä tietysti +tahdo tunnustaa olevan ketään kunnon kapitalistia. + +Kyllä, sen tahtoi Johannes kyllä tunnustaa. Kapitalistien joukossa +saattoi olla hyvinkin monta kunnon ihmistä, yhtä paljon ja ehkä enemmän +kuin itse sosialistien. Mutta vuorineuvos Rabbing ei ollut mikään +kunnon ihminen. Ja jos se tuli väärän järjestelmän lisäksi... + +--Sinulla on omat ennakkoluulosi, väitti Topi. Vuorineuvos Rabbing on +tietysti mies kuin useimmat muutkin liikemiehet, ainoastaan hiukan +heitä etevämpi. + +Tietysti hän ajoi omaa etuaan. Mutta kuka ei tässä maailmassa tehnyt +sitä? Tietysti hän käytti muita hyväkseen. Mutta eivätkö muutkin +hänestä hyötyneet? + +Topi ainakin hyötyi tuhat markkaa kuussa. Ja sillä hinnalla hän +puolestaan lupasi toistaiseksi olla kenen käytettävänä tahansa. + +--Jos vuorineuvos Rabbing on roisto, sanoi hän, hän ainakin maksaa +hyvin kanssarikollisilleen! + +Sitä eivät kaikki roistot tehneet. Ja se oli hänen mielestään jo isosti +lieventävä asianhaara. + +Johannes ei viitsinyt väitellä enää. Menköön toinen, mihin meni! +Itsepähän sai Topi vastata kohtalostaan. Ja ehkäpä hän tulisi hyvinkin +onnelliseksi vuorineuvos Rabbingin palveluksessa. + +Johannesta kadutti jo, että hän oli ollenkaan sanonut mitään. + +Eihän hän voinut vaatia, että Topi ymmärtäisi häntä ja hänen ääretöntä +vastenmielisyyttään pelkkää vuorineuvos Rabbingin nimeä ja käsitettä +kohtaan. Olihan tuolla tunteella niin syvät ja erikoiset juuret +hänessä. + +Mutta koska hän kerran oli jotakin sanonut, hän tahtoi myös keskittää +johonkin ponteen sanottavansa. + +--Tähän asti sinä olet ollut herra, lausui hän. Nyt sinusta tulee orja, +rahan orja. + +--Parempi sekin kuin työn orja, väitti Topi. Sillä se minä olen ollut +näinä vuosina. Herra, sanot sinä? Mitä sillä tarkoitat? + +--Tarkoitan, että olet ollut vapaa mies. + +--Kaunis vapaus! Vapaampi minusta nyt tulee. Vähemmän työtä ja enemmän +palkkaa! + +Eikö se ollut myöskin sosialismin oikea resepti? nauroi Topi. + +Johannes ei vastannut. Hän kulki edestakaisin lattialla pehmeissä +huopatossuissaan ja mietti otsa rypyssä. Topin sanat olivat häneen +läheltä koskettaneet. + +Vapaus? ajatteli hän. + +Mikä oli vapaus? Ja kuka oli vapaa lopullisesti? Hänkö, joka tässä +marssi ja tuumi joka hetki työtään ja toimeentuloaan? Vai tuoko, jolla +oli toimeentulo ja jonka palkka oli vain nousemassa? + +No niin, Topi oli rahan orja. Mutta ehkä Topi lopullisesti oli paljon +vapaampi häntä itseään. + +Hänellähän ei ollut lepoa koskaan. Hänellähän ei ollut lomaa +milloinkaan. Hänellähän oli aina paha omatunto, jos häneltä oli +päiväkin, jos puolikin päivää hukkaan kulunut. Hänhän orja oli, työn +orja. + +Mitä se auttoi, että hän teki työtä mielellään? Työ vallitsi häntä, työ +vaati jokaisen päivän, jokaisen hetken häneltä. Työhän vasta +hirmuvaltias oli. Paljon pahempi isäntä kuin mikään raharuhtinas. + +Raha on vapautta, ajatteli hän. + +Mutta jos hänellä olisi rahaa, voisiko hän sittenkään olla työtä +tekemättä? Tuskin. Hän oli jo liiaksi tottunut siihen. Työn intohimo +asui hänessä. Voisiko hän koskaan elämässään voittaa sitä? + +Olisi hyvin mukavaa voida joskus laiskotellakin, ajatteli hän. + +Lapsena hän oli voinut sitä ja vielä koulun alaluokillakin. Mutta +sitten oli tullut eteen ankara välttämättömyys. Työn pakko se oli +ollut. Johtunut toimeentulon kysymyksestä. + +Siis hän ei ollut suinkaan vapaaehtoisesti ruvennut työtä tekemään? +Työnhalu ei siis ollut suinkaan mitään hänelle ominaista, +myötäsyntynyttä? Hänen oli ollut vain pakko tehdä työtä enemmän kuin +monen muun ja hän oli tehnyt. Ja kuvitellut tekevänsä sitä mielellään! + +Ei, työtä ei kukaan tehnyt mielellään. Jos joku sanoi niin, hän +valehteli tai hän ei ollut syvemmin asiaa ajatellut. Kaikki tahtoivat +vähemmän työtä ja enemmän palkkaa. Hän itse, kuten Topi ja kuten niin +monet miljoonat maailmassa. + +Ja hän oli koettanut tehdä uskonnon siitä! Mikä hulluus! Mikä henkinen +sokeus! + +Mutta niinhän ihmiset yleensä tekivät. Käänsivät pahan hyväksi, +virheensä ansioiksi. Muodostivat mielipiteensä sen mukaan kuin +käytännöllinen pakko vaati heitä muodostamaan. Ja olisivat kuitenkin +olleet valmiit vannomaan, että he tekivät sen aivan vapaasti ja +luonnollisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta. + +Ihmisillä on sellaiset mielipiteet kuin heillä on varaa pitää, ajatteli +Johannes. + +Hänellä oli tällaiset mielipiteet, siksi että hän oli syntynyt +keskiluokasta. Jos hän olisi ollut yläluokan lapsi, hänellä olisi ollut +yläluokan katsantotapa. Jos alaluokan lapsi, arvattavasti alaluokan +vaistot ja maailmankatsomuskin. + +Nähtävästi hän juuri siksi, että hän itse oli keskiluokan lapsi, koetti +yhdistää niitä molempia. + +Hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän oli ollut poika-ijästään +saakka pakotettu itse leipänsä ansaitsemaan. Se oli tehnyt hänestä +sosialistin. + +Mutta hän ei voinut kuulua sosialistisen puolueen äärimmäiseen +vasemmistoon, siihen, joka vaati aseihin tartuttavaksi. Miksi ei? Siksi +että hän ei ollut syntynyt samassa yhteiskunta-asemassa kuin he eikä +kestänyt samoja elämänkohtaloita. + +Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se +olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin +liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä +määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä +ja elämänkohtalonsa. + +Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä +synnyttänyt. + +Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut +pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti +ollenkaan? + +Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt. + +Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita +vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut +naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä +toisin ajattelemaan? + +Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän _täytyi_ niin ajatella... + +Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen +omaa kohtaansa selittämään. + +--Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin, +mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta. + +Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut +hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen +ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset +vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen. + +Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet +huomiota. + +Nyt oli vuorineuvos Rabbingilla toinen samantapainen, vanhempi ja +vakavaraisempi liike, jolle tämä uusi yritys tuotti suurta vauriota. +Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että hän tahtoi tappaa sen? Ja +kiinnittää palvelukseensa toisen liikkeen toimitusjohtajan? + +--Mutta edeltäjäsi virassa? kysyi Johannes. Minne hän on joutunut? + +--Tietysti erotettu, vastasi Topi, aivan kuin se olisi ollut itsestään +selvin asia maailmassa. Eikä hänestä vahinkoa ollutkaan. + +Hän oli ollut jo vanha. Ja hän oli hoitanut liikettä liian +vanhan-aikaisten periaatteiden mukaisesti. + +--Ja tuota pidät sinä luonnollisena? hymähti Johannes katkerasti. + +Hän muisti isäänsä. Samoin oli tälle käynyt. Toinen nuorempi, +uuden-aikaisempi oli tunkenut hänet tieltään. + +--Se on liikemoraalia, vastasi Topi. + +Johannes nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi. + +--Niinpä tiedät, kun itse tulet vanhaksi... + +Topi ei antanut hänen lopettaa lausettaan. + +--Se on sen-aikainen murhe, lausui hän iloisesti. Nyt minä olen +onnellinen mies ja nautin onnestani. + +Hän oli huomannut jo viime talvena eräistä vihjauksista, että hänellä +olisi valmis paikka Rabbingin liikkeessä. Varmuuden hän oli hankkinut +siitä kuitenkin vasta vähää ennen ulkomaa-matkaansa. + +--Kuinka? kysyi Johannes. Etkö kertonut toissapäivänä minulle +matkustavasi oman yhtiösi, _entisen_ yhtiösi rahoilla? + +--Kyllä, vastasi Topi luonnollisesti. + +--Ja sinä tiesit jo silloin, että tulisit siitä pian luopumaan? +Maksatat heillä vielä opintomatkasi? + +--Aivan oikein. Välikirjani menee umpeen vasta syyskuussa. + +--Mutta sehän on... + +Petollista! aikoi Johannes sanoa. + +--Se on liikemoraalia, hymyili Topi. + +Miksi he olivat niin hulluja, että maksoivat? Miks'eivät olleet häntä +välikirjalla pitemmäksi aikaa sitoneet? Taanneet itselleen hänen +työtään ja ammattikokemustaan ainakin muutamiksi vuosiksi eteenpäin, +ennen kuin matkarahan antoivat. + +--Mutta kaikissa tapauksissa... + +Johannes ei ymmärtänyt eikä tahtonut ymmärtää sellaista menettelyä. +Topi, jota hän oli aina niin kunnon miehenä pitänyt! Mutta se mahtoi +olla liikemoraalia. + +Oli niin paljon moraaleja maailmassa. Oli yksityistä, oli valtiollista, +oli orjamoraalia, oli herramoraalia, ja jumala ties mitä! Ehkäpä Topin +oli yhtä hyvää kuin jonkun muunkin. Kuka oli tuntojen tuomari? Ja missä +oli ylin tuomio-istuin? + +Yhden asian hän kuitenkin tahtoi vielä kysyä ystävältään. + +--Sinä siis kuulut jo nyt tavallasi vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? + +--Kyllä, tavallani, vastasi Topi. Tämän sähkösanoman jälkeen. + +Se oli liikkeen johtokunnan puheenjohtajalta. Eräs noita bulvaaneja, +joita vuorineuvos Rabbingilla aina oli, milloin hän ei tahtonut itse +näkyä! Hänen kanssaan Topi olikin ollut vain tekemisissä, ensin +suullisesti siellä kotimaassa, sitten kirjeellisesti täältä ulkomailta +pitäen. + +Oikeastaan oli asia jo Topin Sveitsissä ollessa tullut päätetyksi +heidän kesken. Oli vain kysymys enää eräistä ylimääräisistä +palkkaeduista, joita Topi voimansa tunnossa oli vaatinut itselleen. +Johtokunta oli ne jo periaatteessa hyväksynyt, mutta asia oli vielä +alistettu vuorineuvos Rabbingin harkinnan alaiseksi. + +Nyt oli tämäkin sen siis lopullisesti hyväksynyt. Ja nyt oli Topi +tapaava hänet täällä Berlinissä, jonne vuorineuvos oli saapuva +matkaltaan Lontoosta ja Parisista. + +--Se mies on aina matkoilla, selitti Topi. Ja kuitenkin, kun häntä +tarvitaan, hän on aina kotimaassa. Hän on kaikkialla! Kuin jumala, +näkymätön ja jokapaikassa läsnä-oleva. + +--Niin, myönsi Johannes. Paha on kaikkialla läsnä-oleva. + +Mutta hän ei ollut vielä saanut tehneeksi kysymystään, joka mietitytti +häntä. + +--Sinä kuulut siis vuorineuvos Rabbingin palvelukseen, sanoi hän, ja +aiot kuitenkin vielä ensi syyskuuhun saakka kantaa palkan entiseltä +yhtiöltäsi? + +--Tietysti. Välikirjan mukaan. + +--Mutta jos he saavat tietää sinun salahommistasi? + +--Tietysti ne saavat tietää, hymyili Topi. Yhtiökokous on nyt keväällä +ja asia tulee sanomalehtiin. + +--Mitä he silloin sanovat? Entisen yhtiösi johtokunta nimittäin? + +--Se on heidän asiansa, virkkoi Topi verrattomalla ylemmyydellä. + +--Eivätkö he heti erota sinua? Eiväthän he voi sallia, että sinä +kilpailevan liikkeen tulevana johtajana toimit heidän liikkeessään. + +Topi hymyili tyytyväisesti. + +--Jos he sen tekevät, sanoi hän, minä haastatan heidät oikeuteen +välikirjan rikkomisesta. Voinpa vielä vaatia vahingonkorvaustakin. + +--Vahingonkorvausta? Mistä? + +--Tietysti hukkaan menneestä oppi-ajasta, nauroi hän. Sillä onhan oloni +tuossa entisessä liikkeessä ollut kuin oppi-aika minulle. + +Se oli ollut hänen kokeilukenttänsä, hänen ponnahdinlautansa. Ilman +sitä hän ei olisi koskaan kiivennyt näin korkealle. + +--He maksavat viulut, sanoi Topi. Ja minä soitan. + +Tuo oli Johanneksen mielestä jo niin nerokasta, että hänenkin täytyi +nauruun purskahtaa. + +--Ja vuorineuvos Rabbing soittaa sinulla, sanoi hän. Onneksi olkoon! +Nyt voin minä sinua _hyvällä_ omallatunnolla onnitella. + +--Soittaa parhaiten, joka viimeksi soittaa, mutisi Topi. + +Muuten hän ei ollut tullut väittelemään Johanneksen kanssa, sanoi hän. +Hän oli tullut hakemaan Johannesta ulos. Sillä oli Johanneksella kuinka +kiire tahansa olevinaan, tämä ilta hänen kuitenkin täytyi uhrata +ystävälleen. + +--Minä tahdon istua ja iloita, selitti Topi. Ja minä tahdon maksaa! + +Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän. +Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän +kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut +siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt +Johannesta hakemaan. + +--Sinun _pitää_ tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran. +kymmenessä vuodessa. Enkä minä vielä liian hutikassa ole. + +Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan. + +--Keitä he ovat? kysyi Johannes. + +--Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias +Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja +kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän +kanssaan toimeen tulet. + +Heidänkin oli ollut tarkoitus matkustaa oikeastaan jo eilen. Mutta +heillekin oli tullut joku sähkötieto, joka oli heidät tänne pidättänyt. + +Johannes katsoi kelloaan. Alkoikin lähestyä hänen tavallinen +illallis-aikansa. + +--Minä tulen, sanoi hän. Mutta en pitkäksi aikaa. + +--Niin pitkäksi kuin puhumista piisaa, nauroi Topi hyvillä mielin. +Olitpa kerrankin oikea toveri! Tule, ja minä vakuutan, että saat nähdä +onnellisen miehen minussa. + +--Sitä en epäile, vastasi Johannes. Mutta muista, että jumalat ovat +kateellisia. Ottavat toisella kädellä, mitä antavat toisella... + +--Ja minä pidän näillä molemmilla, keskeytti Topi. Mennään nyt! + +He menivät. Topi oli tullut automobiililla, joka vartoi oven edessä. + +Johannes nuhteli häntä kevytmielisestä rahan tuhlauksesta. + +--Kerran elämässä, kerran elämässä! huusi Topi. Istu alas! +Victoria-kahvilaan! + +Ettei hän vain joisi itseään juovuksiin, ajatteli Johannes. Ilo tekee +hulluksi ihmisen. Murhe pitää miehensä jo paljon paremmin jaloillaan. + + + + +12. + + +Kahvila oli täpötäynnä väkeä. Tuolien ja pöytien lomitse pujottelemalla +he vihdoin löysivät sen sohvankulman, missä Topi Huotarin toverit +istuivat. + +Nämä osoittivat innokkaasti iloaan hänen tulonsa johdosta. + +--Kauanpa viivyit, lausui Oikarinen, pieni, vilkas karjalainen, joka +häikäilemättä puhui omaa murrettaan. Mie jo pelkäsin, ettet tulisikaan. + +Johannes oli pysähtynyt hiukan taemma. Topi tahtoi esittää hänet +Oikariselle. + +--Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes. + +Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen +ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa. + +Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen. + +--Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta +paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan +toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja... + +Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut +kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka +oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut +valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä? + +Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään. + +--Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin. +Tärkeiden asioiden vuoksi. + +Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin. + +Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko +saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä +museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat! + +--Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä +Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä. + +Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän +rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta, +mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan. + +--Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan, +kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se +onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve! + +Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen. + +--Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve! + +Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että +ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin +maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään. + +--Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin +toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin +matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä +sähkösanoma. + +Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä. + +Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen +katseesensa. + +--Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli +Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit! +Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi. + +Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin. +Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa. + +--Miullahan ne tärkeät asiat on, selitti Oikarinen. Mitäs tällä +Muttilalla! Vähän vain tyttöjä katselee, hihihi... + +Kuvanveistäjän ammatti oli hänen mielestään aivan erikoisen edullinen +sitä tarkoitusta varten. Tarvitsee muka mallia, vie kotiinsa, riisuu +alastomaksi. Eikä kenelläkään ole mitään muistuttamista. + +--Siinä sen tärkeät asiat on, hihitti Oikarinen. Jos en mie ois +ahväärimies, mie rupeisin kuvanveistäjäksi. Kippis! + +Muttila katsoi filosofisesti lasiinsa. + +--Sie et vain saisi ketään atelieriisi, virkahti hän. Ja mitä tärkeihin +asioihin tulee, niin perästä kuuluu, sanoi torventekijä. + +Johannes olisi tahtonut syödä, mutta toisilla ei ollut nälkä vielä. +Hänen sallittiin kuitenkin tilata pari voileipää. Toiset tahtoivat +syödä vasta myöhemmin ja jossakin oikeassa ruokaravintolassa, mutta +sitä ennen he tahtoivat käydä vielä varieteessa. + +--Mie tahdon nähdä naisia, selitti Oikarinen. Ja mie tahdon syödä +naisten kanssa illallista. Ja tohtorin täytyy tulla mukaan. Mie maksan. + +Tämä Huotari oli maksanut tähän asti, lisäsi hän. Nyt oli hänen +vuoronsa. Ja oli hänelläkin syynsä siihen, sillä tuotti tämä +sähkösanoma hänellekin tuhansia. + +Johannes meni mukana tahdottomasti. Tällainen seura oli suorastaan lepo +hänen viime aikoina hyvinkin ärtyneille hermoilleen. + +He pistäytyivät varieteehen. Oikarinen sai nähdä naisia. Lähellä oli +pieni »musiikkisalonki», joka oli tätä tarkoitusta varten sangen +taitavasti järjestetty. Ne, jotka tahtoivat kuulla musiikkia ja nähdä +esityksiä, voivat istua aivan rauhallisesti salongissa. Ne taas, jotka +välittivät vähemmän taiteesta kuin taiteilijattarista itsestään, +pääsivät eräästä sivuovesta suorastaan yksityishuoneisiin. + +Ovenvartija vilkasi tottuneella silmällä heihin ja ohjasi heidät heti +jälkimmäistä tietä sisälle. + +Huoneet olivat pieniä, paksuilla oviverhoilla ja pehmeillä leposohvilla +varustettuja. Jostakin kuului lasien kilinää ja naurunkikatusta. He +valitsivat suurimman ja tilavimman niistä. + +--Mie en riisu päältäni, sanoi Oikarinen. On sitten vapaampi lähtemään. + +Viisas mies tuo, ajatteli Johannes. Ei vanhaa nenästä vedetä. + +Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä +herrat suvaitsivat. + +Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen. + +--Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria. +Sano, että tuopi pullon miestä päälle! + +Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen. + +--Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi. + +--Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen. Tyttö miestä päälle. + +Hän itse selitti tahtovansa »ruuna riiman». + +Se oli eräs hänen seisovista sukkeluuksistaan. »Pruna prima», se oli +primadonna tai primaballerina. + +Muttila tulkitsi Oikarisen tahdon emännälle. Tämä nyykäytti päätään +hyväksyvästi. + +--Sikari, sanoi Oikarinen, tarjoten kotelostaan Johannekselle. Eivät +sitten ainakaan suuhun lennä. + +--Jaa, ketkä? + +--Nuopahan herhiläiset, hymyili Oikarinen, puraisten sikarinsa ja +syläisten pään suustaan. Vieläkös se tohtori muistaa? Näinhän sitä +myökin ennen aikoinaan. + +Johannes muisti kyllä. Oikarinen oli ollut hänen suuri opettajansa +elämän taidossa. Tuokiotila oli sama kuin niin usein heidän yhteisellä +Egyptinmatkallaan. Se ero ainoastaan, että tällä kertaa oli Muttila +pikenttinä. + +Pullot tulivat ja tytöt niiden mukana. Oikarinen otti heti yhden +kummallekin polvelleen.. Tytöt ymmärsivät, kuka päähenkilö oli, ja +kohdistivat häneen kaiken huomionsa. Taputtivat häntä leuan alle ja +sallivat hänen rohkeita hyväilyjään. + +Toiset kaksi hän oli määrännyt Johanneksen ja Topi Huotarin +hoidettaviksi. + +Johannes esiintyi englantilaisena eikä ollut muuta kieltä +ymmärtävinään. Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille +saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden +ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta. + +Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja +jalkakurtiisilla. + +Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä. +Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan. Mutta muuten hän oli +aivan mainio kavaljeeri. + +--Nää on minun tyttöjäni, selitti Oikarinen, minun ottotyttöjäni. Sano +niille, Muttila, että mie tykkään paljon heistä. + +Muttila teki työtä käskettyä. Ja tytöt ilmaisivat äänekkäästi +ihastustaan. + +--Hyvä setä, hyvä setä, he sanoivat ja tahtoivat kilvan tarjota hänelle +sulojaan. Hyi, setää! Mitä setä tekee? + +Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään. + +--Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin. + +Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä. + +--Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että +mie annan viismarkkasen emännälle. + +Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille, +tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle. Tuossa +saalis, näyttivät he ajattelevan. Tuossa kukko, joka vielä ennen +aamunkoittoa munii kultaisia munia meille. + +Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa +kuulustelematta. + +--En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi +tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän +pommeria. + +Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa. +Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä. + +--Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen +puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet +tohtorin kanssa? + +--Ollaan vieläkin, hymyili Johannes. + +--Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun +siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut... + +--Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes. + +--Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka +voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella, +keskinäisellä ymmärryksellä. + +--Huonoa ahvääriä, väitti Johannes. + +--Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman +ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään +hyväntahtoisesti siristäen. + +--Niin, minäkö? hymähti Johannes. Mihinkäpä minä hyppäisin? + +Oikarinen katsoi hetken leikillisen tutkivasti häneen. Sitten kun +Johannes ei näyttänyt ymmärtävän hänen leikkiään, vetäisi hänkin suunsa +vakavaksi. + +--Ka niin, mitäpä niistä, hän sanoi. Puhuivat vain siellä +Helsingissä... + +--Mitä puhuivat? kysyi Johannes. + +Oikarinen katsoi varovasti ympärilleen. Ei näyttänyt olevan vaaraa +Muttilasta eikä Topi Huotarista. + +--Että siusta tulisi rokuristi, kuiskasi hän sitten. + +--Prokuristi? + +Johannes katsoi häneen hämmästyneenä. + +--Tai tuota, konttoripäällikkö. Miten minä sanoin? Siihen, siihenpähän +Rabbingin konttoriin! + +--Rabbingin! + +Johannes ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa tälle jutulle. Mutta +hän tahtoi kuulla enemmän. + +--Mitähän vuorineuvos minulta! lausui hän sentähden, luoden ikäänkuin +ujostuneena alas silmäluomensa. + +Oikarinen innostui. Se oli noita vuorineuvoksen tavallisia +neronleimauksia. Tietysti saattoi olla ensi silmäyksellä +hämmästyttävää, että juuri Johannes... + +--Minä itse olen enimmän hämmästynyt, selitti Johannes. + +--Sie, veitikka! + +Oikarinen löi häntä tuttavallisesti olalle. Aivan kuin olisi tahtonut +sanoa: peijooni, olet sie aika ahväärimies! + +--Paikka on hyvä. Siihen olisi kyllä ollut paljon pyrkijöitä, lisäsi +hän. Mutta Rabbingilla on aina oma päänsä. Se osaa, se! + +--Mikähän neronleimaus tässä nyt sitten on? tiedusti Johannes. + +Ka, asia oli aivan selvä, selitti Oikarinen. Johannes oli sosialismin +merkkimiehiä. Sitäpaitsi sen harvoja oppi-arvoja saavuttaneita +edustajia. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että Rabbing, joka oli +samalla tapaa jo monta kiivasta sosialistia kesyttänyt, nyt oli iskenyt +silmänsä häneen? Johannes oli tohtori, ei sopinut tarjota vähäpätöistä +paikkaa hänelle. + +--Eikä hänen vaalinsa ole hulluimpaan mieheen osunutkaan, lisäsi +Oikarinen, nyykäyttäen hänelle päätään rohkaisevasti. Kippis! Mie olen +aina tykännyt paljon siusta. + +Johanneksen korvat olivat kuumenneet. + +Mikä lemmon juttu tämä oli, joka hänelle näin äkki-arvaamatta ja näin +oudossa paikassa syötettiin? Tiesivätkö muut siitä? Kuka oli sen pannut +liikkeelle? Mitä tuon jutun takana piili? Oliko tarkoitus pilkata häntä +tai tappaa hänet julkisena henkilönä? + +Oli asianlaita miten tahansa, sen takana ei voinut piillä mitään hyvää. +Ja hän päätti itsekseen heti kirjoittaa Helsinkiin ja ottaa selon +siitä. + +Mutta ääneen hän sanoi: + +--Sinä kuulit sen Helsingissä? Tietävätköhän monet siitä? + +--Ka, kuuluu se seisoneen jo sosialistisissa sanomalehdissäkin, selitti +Oikarinen. + +Morjens, ajatteli Johannes. Tuli on silloin pantu kulkemaan, kipinä +kiertämään. Siis siinä leirissä ainakin minä mahdan olla kuollut mies +tätä nykyä. + +--Vai niin, hän sanoi jyrkästi. Ikävä kyllä, siinä ei ole perää +vähintäkään. + +Oikarinen katsoi epäuskoisesti häneen. + +--Sie aiot pysyä sosialistina? virkahti hän keveästi. Ka, ei miulla +mitään sosialismiakaan vastaan ole. Pahemmat ne on nuo osuuskaupat! + +Hän puolestaan ei sekoittanut politiikkaa ahvääreihinsä, kertoi hän. +Hän möi jokaiselle, joka vain tahtoi ostaa häneltä. Toista oli +vuorineuvos Rabbingin laita! Hänellä oli aina suuret näköalat, laajat +tarkoitusperät. + +--Mie olenkin vain tällainen kamasaksa, nauroi hän. + +Johannes ei vastannut mitään. Kummat ajatukset kiertelivät hänen +aivoissaan. + +Mutta Oikarinen oli jo kyllästynyt tähän paikkaan. + +--Myö mennään nyt! sanoi hän. Muttila, hoida sie lasku käsikassastasi. + +Tytöt hätääntyivät ja yrittivät yhteisvoimin pidättää häntä. Mutta +Oikarinen oli järkähtämätön. + +--Muttila, virkahti hän, sano niille, että meillä on muita asioita. +Taikka jos tahtovat välttämättä tavata meitä, niin tulkoot sitten +huomen-illalla hotelliin. + +He pääsivät pois hädin tuskin. + +Kadulle tultua sanoi Johannes hyvästit heille. Hän tahtoi mennä kotiin. +Nyt hän oli yhtä järkähtämätön. + + + + +13. + + +Seuraava päivä oli sunnuntai. Heti Johanneksen tultua aamiaiselta, +käytiin häntä kutsumassa emännän puolelle, missä Trudchenin kihlajaisia +vietettiin. + +Läsnä oli vain eräitä sukulaisia ja suvun läheisimpiä ystäviä. +Yksinkertaista, porvarillista väkeä, jonka seurassa Johannes viihtyi +erinomaisesti. Miehet puhuivat politiikkaa, kotimaista ja ulkomaista. +Myöskin Suomen kysymystä kosketeltiin ja Johannes sai tehdä +juurtajaksain siitä selkoa heille. + +--Niin, aivan oikein, virkahti eräs kuulijoista, pienen olutpaikan +isäntä. Tietysti te tahdotte tulla saksalaisiksi. Koko maailman täytyy +tulla saksalaiseksi. + +Se oli esitelmän tulos. + +Naiset kuuntelivat päältä ja maiskuttelivat sokerileivoksiaan. +Trudchen, joka oli yleisen huomion esineenä, kantoi hetken merkityksen +miellyttävällä arvokkaisuudella. Sama ei oikein tahtonut onnistua hänen +sulhaselleen. Tämä punastui vähäväliä tuiki tarpeettomasti, ei sanonut +mitään, siirteli jalkojaan ja kaasi viinilasinsa valkealle +pöytäliinalle. + +Kesken kestiä soi ovikello. Trudchen meni avaamaan ja palasi takaisin +ilmoittaen, että eräs herra tahtoi tavata tohtoria. + +Topi se oli. Johannes ohjasi hänet huoneeseensa. + +--No, kuinkas teidän iltanne päättyi? hän kysäisi iloisesti. »Rattoisaa +mielialaa jatkui pikkutunneille saakka?» kuten se sanomalehdissä +kuuluu. + +Topi oli istunut sohvankulmaan. Hitaasti ja haparoivalla äänellä hän +sopersi sanan kerrassaan. Niin, oli ollut hauskaa. Muttila oli kaikkien +hämmästykseksi tarjoutunut viimeiset pirakat maksamaan. Hän oli saanut +uuden, suuren rintakuvatilauksen nimittäin. + +--Nyt ymmärrän minä hänen salaperäisen hymynsä, virkahti Johannes. Kuka +tilaa häneltä rintakuvan? + +--Vuorineuvos Rabbing. + +Aina tuo sama nimi! Sehän rupesi olemaan jo liian mystillistä. Oliko +tuo mies todellakin joka paikassa läsnä-oleva? Liikkuiko hän kuin +jumalan henki vetten yllä? + +--Muttila oli tietysti myös saanut sähkösanoman? hymähti Johannes. Vai +onko vuorineuvos ehkä jo saapunut Berliniin? + +Topi ei vastannut. Johannes katsoi häneen ja huomasi nyt vasta, kuinka +kalmankalpea hän oli. + +Onpa poika tainnut viettää perusteellisesti eilisiltansa, ajatteli hän. + +Mutta sitten katsoi hän jälleen, säikähti ja nousi ylös. Hän oli nähnyt +selvään Topin alasluotujen silmäluomien alta pusertuvan esiin +kyyneleitä. + +Aivan oikein, Topi itki. Mitä tämä oli? + +--Mies, kuinka sinun laitasi on? kysyi Johannes. Pää? Hermot? Vai onko +sinulle tapahtunut jotakin ikävää? + +Topi kamppaili värähtelevin huulin vasten sisällistä mielenkuohuaan. + +--Niin, sanoi hän sitten vaikeasti, minulle on tapahtunut jotakin +ikävää. + +--Mitä? Joku tapaturma? Olethan tuossa toki? Hukannut rahaa? Suuria +summia? Häh? + +Topi ei vastannut, vaan nojasi pään kätensä varaan ikäänkuin tahtoen +koota ajatuksiaan. Nähtävästi hän etsi muotoa, miten ilmoittaisi +asiansa Johannekselle. + +--Suo anteeksi, hän sanoi, minun pääni on aivan sekaisin. En ole koko +yöhön nukkunut. Sitten se kävi liian hirveäksi. Minun _täytyi_ saada +tavata sinua. + +--Mutta mitä Herran nimessä on sitten tapahtunut? kysyi Johannes, nyt +jo vakavasti huolestuneena. Ikäviä uutisia kotimaasta? Lapsi +sairastunut? + +--Ei, ei... + +--Vaimosi? + +Johannes alensi vaistomaisesti ääntään. + +Hän muisti, että Topi oli jotakin maininnut hänelle vaimonsa +lähestyvästä synnytyksestä. Olisiko se jo tapahtunut? Lapsi kuollut? +Vaimo? + +--Niin, sanoi Topi äkkiä aivan kovalla ja kirkkaalla äänellä. Hän on +pettänyt minut. + +--Kuka? + +Johannes ei tahtonut uskoa korviaan. + +--Vaimoni. Hän on pettänyt minut. Hän on pettänyt jo kauan minua. Ja +lapsi, joka syntyy, ei ole minun lapseni. + +Topi tuijotti eteensä, kasvoillaan ilme, joka kauhistutti Johannesta. +Oliko tuo Topi? Oliko Topi tullut hulluksi? Saanut jonkun äkillisen +taudinkohtauksen? + +--Ei sinun lapsesi? pääsi Johannekselta melkein parahtaen. + +--Ei, vastasi Topi samalla hirvittävällä, jähmettyneellä tyyneydellä. +Hän ilmoittaa itse siitä minulle. Se on lopussa. Kaikki on lopussa. + +Topi oli noussut ja tullut aivan Johanneksen eteen, joka tahtomattaan +perettyi pari askelta. Mitään sellaista hän ei ollut ikinä nähnyt. +Tuska, joka kuvastui noissa kasvoissa, oli yli-inhimillinen. + +--Se on lopussa, toisti Topi, katsoen suoraan silmiin häntä. Kuuletko, +kaikki on lopussa. Minulla ei ole mitään perhettä enää. + +Johannes tiesi, mitä nuo sanat merkitsivät Topille. Eihän hänellä ollut +mitään laajempia, yleis-inhimillisempiä harrastuksia. Perhe oli ollut +hänelle kaikki kaikessa. Perhe oli ollut koko hänen maailmansa. Jos se +oli lopussa, se oli maailmanloppu hänelle. + +Ja myöskin hänen oma loppunsa. Sillä sen kanssa katkesivat kaikki +oljenkorret häneltä. + +Johannes johdatti hänet jälleen istumaan. + +--Ystäväni, hän sanoi sitten vakavasti, sinun täytyy nyt ennen kaikkea +olla järkevä. Voihan olla, että erehdyt... + +Topi esti jyrkällä kädenliikkeellä hänet jatkamasta. + +--Sanoinhan sinulle, että hän itse ilmi-antaa itsensä, virkahti hän. +Tässä on kirje? Tahdotko lukea? + +--En, sanoi Johannes päätään pudistaen. + +--Hyvä. Siispä luen minä sen sinulle. Sinun _täytyy_ kuunnella. + +--Etköhän sen lukemisella liiaksi kiusaa itseäsi, esitti Johannes +varovasti. Sillä arvattavasti sinä sen jo olet itseksesi monta kertaa +lukenut. + +--Sata kertaa, tuhat kertaa! Enhän minä ole muuta tehnyt kuin lukenut +tätä kirjettä koko yön. Mutta sinun täytyy tulla vakuutetuksi, että +mikään erehdys ei tässä asiassa ole mahdollinen. + +Muutenhan Johannes voi muka luulla häntä humalaiseksi tai +mielipuoleksi. Hän vaati suorastaan vanhan toveruuden nimessä, että +Johannes häntä kuuntelisi. + +Mikään ei voinut estää häntä. Hän luki kirjeen. + +Vaimo ilmoitti siinä monilla huokauksilla, selityksillä, +itsesoimauksilla ja tuskanparahduksilla, ettei hän enää voinut pettää +Topia. Ei enää tämän viimeisen kirjeen jälkeen, jossa Topi oli +maininnut kotimatkastaan ja valoisista tulevaisuustoiveistaan. Hänen +täytyi sanoa täysi totuus. Ja totuus oli se, että hän jo lähes vuoden +oli ollut uskoton hänelle ja että hän oli rakastanut toista, joka nyt +vuorostaan oli pettänyt hänet. + +--Riittää, sanoi Johannes hiljaisesti. Vaimo parka! + +Hän kuvitteli mielessään tuon kurjan naisen tilaa, joka nyt orpona, +pettäneenä ja petettynä, istui lapsensa kera autiossa kodissaan. Seinät +syyttivät, katto tahtoi murskata hänet. Mitä hän oli mahtanut +kärsiäkään, ennen kuin hän oli päättänyt ottaa tuon ratkaisevan +askeleen ja tunnustaa kaikki miehelleen. + +--Ei riitä, virkahti Topi julmasti. Kuulehan eteenpäin! + +Ja hän jatkoi lukemistaan, joka näytti tuottavan tuskallista, +hekumallista huvia hänelle. + +Äkkiä hypähti Johannes. + +--Kenen sanoit sinä tuon miehen olevan? + +Topi luki nimen uudestaan. Se oli hyvinkin tuttu Johannekselle. + +--Työnjohtaja Jaakko Jyrkkä, luki Topi. Tässä seisoo niin. Tunnetko +hänet? Onneksi hän ei ole minun tehtaastani. + +Josko Johannes tunsi hänet! Olihan Jyrkkä ollut hänen läheisimpiä +puoluetovereitaan. Suuri, musta, rokon-arpinen mies ja kiivas +sosialisti! Hän ei vain voinut ymmärtää, että Jyrkkä... + +--Kenties sinä tunnet myös naisen, jonka vuoksi hän on jättänyt +vaimoni? jatkoi Topi järkähtämättömällä, kamalalla tyyneydellä. Hänen +nimensä seisoo täällä alempana. Aura, Aura... + +--Aura? kysyi Johannes henkeään pidättäen. + +--Aivan oikein, Aura Kylmänen. Niin se oli. Sinä näet, että minun +vaimoni on aivan rehellinen. Hän ei jätä mitään yksityiskohtaa +mainitsematta. + +Johannes oli noussut ylös ja mittaili nyt pitkin askelin permantoa. +Ystävän tuska oli häneltä toisen ja läheisemmän vuoksi unohtunut. + +--Mutta sehän on mahdotonta, höpisi hän. Sehän on tuiki mahdotonta... + +Miksi se muka olisi hänestä niin mahdotonta, sitä ei Johannes ollut +mies tällä hetkellä itselleen selittämään. Hänestä tuntui vain, että +jos tuo oli totta, silloin katkesi hänen viimeinen siteensä siihen +maailmaan, jossa Jaakko Jyrkkä nyt oli niin ehdoton hallitsija. Olihan +Aura suorastaan hänen aatteellinen selkänojansa. Jyrkkä taas oli jo +pitemmän aikaa osoittanut häntä kohtaan ilmeistä vihamielisyyttä. + +Topi ei näyttänyt huomaavan ollenkaan ystävänsä liikutusta. Hän luki +yhä edelleen kirjettään, toistaen tärkeimpiä sanoja, alleviivaten +parhaita paikkoja ja käyttäytyen ylimalkaan niinkuin vähämielinen. + +Äkkiä pysähtyi Johannes ja loi katseen sohvankulmassa istujaan.. +Samassa selvisi hänelle koko tuokiotilan ääretön vakavuus. + +--Mehän tulemme molemmat hulluiksi tällä tavalla, hän sanoi, otsaansa +rypistäen. Älä lue enää! Ja hän tempaisi kirjeen nopeasti Topin +kädestä, joka jäi häneen ällistyneellä silmäyksellä katsomaan. + +--Minähän olen jo hullu, Topi sanoi sitten hiljaa ja ikäänkuin +anteeksipyytävästi. Aivan hullu. Älä välitä minusta! Mennyttä kalua +minä olen... + +Hän painoi jälleen pään käsiinsä. Johannes katsoi hetkisen häneen +keksimättä sanoa mitään. + +--Me menemme, virkahti hän sitten päättävästi. + +--Minne? kysyi Topi avuttomasti. + +--Pois. Jonnekin. Kävelemään. Eihän tätä kestä kenenkään ihmisen +hermot. + +Töin tuskin sai Johannes hänet kadulle. Siellä pälkähti hänen päähänsä +jotakin. + +--Nyt minä tiedän, mihin me menemme, hän sanoi. Muistatko, missä me +pari päivää sitten istuimme? + +Topista oli kaikki samantekevää. + +--Pari päivää! sanoi hän väsyneesti kättään kohottaen. Siitähän on +iankaikkisuus. + +--Saatpa nyt vain istua oppi-isääsi Strindbergiä vastapäätä, sanoi +Johannes. Sillä nähdäkseni ei sinulle enää ole muuta lääkettä kuin yksi +olemassa. + +--Mikä? + +--Saada naisrakkautesi naisvihaksi muuttumaan, vastasi Johannes. + +Topi loi raukean, surullisen silmäyksen häneen. + +--Ja sinulle? kysyi hän sitten. + +Johannes ei vastannut enää. Hänelle ei tuosta lääkkeestä olisi tehoa +enää, tiesi hän. Hänen mielikuvansa olivat murtuneet jo nuoruudessa. + +Topi oli pysynyt nuorena tähän saakka. Mutta nyt oli hänkin vanheneva +muutamassa vuorokaudessa enemmän kuin koko entisessä elämässään. + + + + +14. + + +Pari tuntia myöhemmin oli Johannes paluumatkalla takaisin kohti omaa +asuntoaan. + +Hän oli koettanut lohduttaa Topia niin hyvin kuin oli tainnut ja +saattanut hänet vihdoin hotelliin levähtämään. Topi oli näyttänyt +jonkun verran tyyntyneeltä, mutta Johannes pelkäsi kuitenkin pahinta +hänen puolestaan. Hän tiesi, ettei Topi ikinä voisi tätä tapausta +unohtaa eikä antaa anteeksi vaimolleen. Mitä hän siis oli tekevä?... + +Johannes ei uskaltanut jatkaa ajatusjuoksuaan. + +Myöskään hänen oma sydämensä ei ollut syttä valkeampi. Topin kohtalo +oli koskenut kovasti häneen, ei oikeastaan jutun itsensä vuoksi, vaan +siihen sekautuneiden henkilöiden. Olivathan. Aura ja Jaakko Jyrkkä +kumpikin omalta kulmaltaan läheisesti hänen ajatusmaailmaansa +koskettaneet. Ja Topi oli epätoivossaan kysynyt häneltä kuin +rikostoverilta: + +--Tuoko se nyt on sitä nykyaikaista naissosialismia? Sitä +vuoroviljelystä, jota ne kuuluvat saarnaavan siellä teidän lehdissänne? + +Eikä Johannes ollut osannut siihen sanoa mitään. Mitä vastata +epätoivoiselle? + +Hän olisi itse tahtonut kysyä sitä ja paljoa muuta noilta molemmilta. +Mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää edes heille kirjoittaa. Hänen +viimeiset siteensä entisten puoluetoveriensa kanssa tuntuivat nyt +katkenneen. Hän oli nyt yksinäisempi olento kuin milloinkaan. + +Samalla hän muisti jälleen, mitä tukkukauppias Oikarinen oli kertonut +hänelle. Häntä aiottiin pyytää vuorineuvos Rabbingin palvelukseen? Mikä +kohtalon iva! Mutta miks'ei, jos kerran kaikki muu maailma oli mullin +mallin... + +Johanneksen huulet vetäytyivät pirulliseen hymyyn, aivan kuin hänelle +joskus näinä päivinä oli tapahtunut Signeä ajatellessaan. Ja silloin +hän muisti aina ne kalpean Natsarealaisen sanat, jotka häntä jo lapsena +olivat kauhistaneet ja joiden valtavan, hirvittävän voiman hän nyt +vasta alkoi ymmärtää: + +--Olkaa viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet, mutisi +hän. + +Sekö oli oikea oppi? Sitäkö oli seurattava, jos mieli jotakin saada +aikaan ja toteuttaa maailmassa? + +Miksi hän ei voisi mennä Rabbingin palvelukseen? Taata toimeentulonsa, +saada vaikutusvaltaa ja yhteiskunnallista asemaa? Eihän palveluksen +tarvitsisi olla ikuinen. Jäisihän hänelle aikaa vielä senjälkeenkin +harrastaa sosialismia ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen +vapaustaisteluun. + +Mutta hänen työnsä. Mutta hänen suuri teoksensa »Suomi tulevaisuuden +valtiona?» Kuinka sen kävisi? Voisiko hän, jos hän kerran tuolla tapaa +olisi sitonut kätensä, kirjoittaa sitä enää vapaan miehen mielellä ja +suoruudella? + +Tuskin. Ja sehän näkökanta oli, senhän täytyi olla hänelle ratkaiseva. + +Eihän hän voinut olla uskoton työlle, Pyhälle työlle! Jos se usko vain +säilyi hänessä, sai koko muu maailma murtua hänen ympärillään. + +Mutta säilyikö se hänessä enää? Tekikö hän enää työtä sillä oikealla +uskonnollisella mielenlaadulla, jolla hän oli sitä ennen tehnyt ja +josta hän myös oli aina itsekseen johtanut menestymisen salaisuuden? + +Ei, myöskin työn usko oli hänessä viime päivinä jollakin muotoa +järkähtänyt. + +Mutta se oli niin vakava huomio, että se heti tyrehdytti kaiken +yli-ihmisellisen virnistyksen Johanneksen huulilta. Jos niin oli +asianlaita todellakin, sittenhän hänellä ei ollut enää mitään +kiintopistettä maailmassa. + +Sittenhän oli kaikki samantekevää. Sittenhän hän jo todellakin oli +kypsä vuorineuvos Rabbingin palvelukseen! + +--Ei, ei se voi olla niin, sanoi hän melkein hätäisesti itsekseen. + +Mikä olisi hänet niin äkkiä muuttanut? Vai olisiko mädätyksen mato jo +kauan kaivertanut hänen sydäntään? + +Sillä olihan tämä mädätystä, selvää mädätystä! Täytyihän ihmisen +johonkin uskoa, täytyihän ihmisellä olla joku itseään korkeampi +päämäärä maailmassa. Olihan uskonnoton ihminen kuin kuollut, kuin +kaatunut puu metsässä. Joko oli tuo kohtalo, jota hän niin usein oli +muissa säälinyt, nyt tullut hänen osakseen? + +--Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän samalla syvän, miehekkään +äänen lähellään virkahtavan. Te pidätte täällä puheharjoituksia +itseksenne? + +--Minäkö? + +Johannes katsoi hämmästyneenä ympärilleen ja typertyi vielä enemmän. +Vapaaherra Carp seisoi hänen edessään. + +Huomaamattaan hän oli kävellyt Brandenburgin portista ulos ja jatkanut +matkaansa kauas pitkin erästä syrjäistä puistokäytävää. Nähtävästi hän +oli jälleen seurannut pahaa tapaansa ja puhunut ääneen itsekseen. + +--Anteeksi, sopersi hän, temmaten hatun päästään. Minä kuljin niin +mietteissäni ... minä en huomannut ollenkaan... + +Vapaaherra Carp puristi hänen kättään sydämellisesti. + +--Ymmärrän, ymmärrän kovin hyvin, nauroi hän. Kun on elänyt kauan yksin +ja vieraissa kaupungeissa... + +Johannes heitti kiitollisen silmäyksen häneen. Siinä mies, jolle ei +tarvinnut mitään selittää. Siinä mies, joka kenties hänetkin +ymmärtäisi, jos hän vain rohkenisi uskoa hänelle nykyiset +ristiriitaiset mielenmyrskynsä. + +Hän tunsi sydämensä heti keventyvän. Vapaaherran ystävälliset, +avomieliset silmät paistoivat kuin aurinko hänen pimeyteensä. + +--Milloin vapaaherra on saapunut Berliniin? hän kysyi. + +--Eilen, eilen-illalla, selitti vapaaherra. Hyvä, että tapasin teidät. +Minun olisi kuitenkin täytynyt hakea tiedät käsiini. + +--Minut? + +Johannes tunsi punastuvansa pelkästä mielihyvästä. Tämä oli tuttavuus, +jonka hän aina oli asettanut kovin korkealle elämässään. + +Kerrankin mies, jota voi kunnioittaa! Kerrankin mies, jolla oli selvä +suunta ja suuret ihanteelliset tarkoitusperät. + +Ellei hän vain olisi ollut tuon kirotun vuorineuvoksen palveluksessa... + +Ja samalla jysähti Johanneksen aivoihin, että vapaaherra Carp tietysti +oli myöskin matkustanut tänne tapaamaan vuorineuvos Rabbingia. Saanut +sähkösanoman, totellut taikasanaa. Aivan kuin Topi, aivan kuin +kuvanveistäjä Muttila tai tukkukauppias Oikarinen. + +Kaikki, kaikki he olivat samanlaisia! Kaikki he olivat mammonan orjia, +kaikki tanssivat tuon kultaisen vasikan ympärillä! + +Kaikki muut, paitsi ei hän itse vielä. Ei vielä nyt, mutta kenties jo +huomisesta. + +Tuo ajatus oli käynyt kuin jäinen virta läpi hänen aivojensa. Ja hän +kysyi karskilla, häikäilemättömällä äänellä, joka kokonaan poikkesi +hänen äskeisestä, ujosta ja hapuilevasta tavastaan: + +--Asia koskee vuorineuvos Rabbingia, eikö totta? + +--Ah, te tiedätte siitä jo? Niin, tuo uutinen oli tietysti +ennen-aikainen... + +Se oli ollut, kuten Johannes oli arvannutkin, Johanneksen vihollisten +julkaisema. Mutta muuten oli asiassa perä. Vapaaherra Carp oli tavannut +Rabbingin ennen lähtöään Helsingistä ja Rabbing oli jättänyt koko jutun +hänelle, Johanneksen vanhana ystävänä ja suosijana, järjestettäväksi. +Paikka oli valmis, ja oli siihen astuttava ennen kesää. Ellei +Johanneksella nimittäin ollut mitään tarjottuja ehtoja vastaan +muistuttamista? + +Vapaaherra Carp selitti kaikki muutamassa silmänräpäyksessä hänelle. + +Johannes katsoi häneen kuin kummitukseen. Siinäkö se oli? Noinko se +vain kävi? Noinko sitä järjestettiin? Noinko sitä korkeammissa +piireissä köyhien ihmisten elämän-urat ja kohtalot päätettiin? + +--Ymmärrän, että te tahdotte miettimis-aikaa, virkahti vapaaherra Carp, +kun Johannes ei vieläkään vastannut mitään. Se sopii. + +Ja vapaaherra Carp selitti samalla sujuvalla puhetaidolla, jonka +Johannes niin hyvin tunsi kotiopettaja-ajoiltaan ja sittemmin +Eduskunnan istunnoista, että kaikki kävi aivan erinomaisesti. Hän oli +nyt matkalla Wiesbadeniin, josta hän palajaisi takaisin toukokuun viime +päivinä. Johannes voisi varmuuteen tultuaan joko kirjoittaa hänelle +sinne tai odottaa häntä täällä. Vuorineuvos Rabbing saapuisi +huomenaamulla kaupunkiin, Johannes voisi silloin tavata hänet ja sopia +alustavasti hänen kanssaan asiasta. + +Eikä Johannes vieläkään vastannut mitään. Hän vain tuijotti +vapaaherraan. Hän olisi tahtonut katsoa tuon vanhan diplomaatin +sydämeen. + +Tarkoittiko tuo ystävällisen näköinen, harmaapartainen herra, jonka +perheessä hän oli nuoruutensa ensimmäiset kohtalorikkaat vuodet +viettänyt, tällä hetkellä hänen onneaan vai turmiotaan? Oliko tuon +ehdotuksen takana jotakin vielä kummallisempaa kuin tuo itsessään jo +suuri kumma hänelle, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä? +Tahdottiinko hänelle pahaa vai hyvää? Aiottiinko hänet johtaa +pimeydestä valkeuteen vai päinvastoin? + +Työn orja hän oli ollut ikänsä. Oliko tarkoitus vapauttaa hänet vai +saattaa vielä vaikeampaan, tuskallisempaan orjuuteen? + +»Raha on valtaa!» kuuli hän erään epämääräisen äänen, jonka alkuperää +hän ei nyt ehtinyt etsiskelemään, soinnahtavan korvissaan. »Työ on +valtaa!» teki hänen mielensä ärjäistä takaisin sille. Mutta hän ei +voinut, sillä hän ei olisi uskonut enää omia sanojaan. + +Eikä vapaaherra Carpin kasvoista näkynyt mitään muuta kuin pelkkää +arvokasta, päivänpaisteista herttaisuutta. + +--Niin, sanoi Johannes lopuksi. Täytyy miettiä asiaa. + +He olivat istuneet puiston penkillä, erään pienen lammikon rannalla, +jossa oli rauhallista keskustella. Vapaaherra Carp nousi nyt ja ojensi +kätensä hänelle. + +--Oikein, sanoi hän reippaalla, miehekkäällä tavallaan. Tärkeitä +asioita ei ole kevytmielisesti päätettävä. + +Mutta nyt hänen oli nälkä, lisäsi hän sitten leikillisesti. Ja jos +Johannes tahtoi tehdä hänelle mieliksi, hän seuraisi nyt vapaaherran +vieraana päivällisille. + +--Myöskin viiniä ja nuorta, miellyttävää naisseuraa tarjotaan, hymyili +vapaaherra. Ah, sehän on totta, tohtorihan on jo tavannut heidät. + +Hänen tyttärensä oli kertonut siitä. Ja hän pyysi nyt kiittää +Johannesta ystävällisestä ritarillisuudesta, jota tämä oli hänen +tyttärelleen ja Irenelle osoittanut. + +Johannes kumarsi. + +--Tässä tapauksessa se todellakaan ei ollut mikään uhraus minulta, +lausui hän kohteliaasti. Arvoisat naiset ovat siis vielä Berlinissä? + +--Kyllä, vastasi vapaaherra. + +Ja hän lisäsi vielä hilpeästi, että hän toivoi heidän jääneen tänne +todellakin vanhan isänsä vuoksi, kuten he olivat sanoneet, eikä esim. +eräiden sivuvaikuttimien. + +Näin sanoessaan hän katsoi leikillisesti Johannekseen, joka tunsi +jälleen punastuvansa. Oliko Signe ehkä kertonut jotakin? Tiesikö +vapaaherra ehkä, mitä kaikkea hänen tyttärensä joskus oli merkinnyt +Johannekselle? + +--»Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang», hyräili vapaaherra ja pisti +käsivartensa Johanneksen kainaloon. Naiset odottavat. Meidän on +kiirehdittävä, ellei meidän mieli nähdä heitä suuttuneina. + +Hänkin sanoi halanneensa yksinäisyyttä ja tulleensa senvuoksi puistoon +kävelemään. Hänelläkin oli nimittäin miettimistä jotakin. Hänen täytyi +vielä tänä iltana kirjoittaa loppulause erääsen artikkeliinsa, jonka +hän oli jo aikoja sitten luvannut johonkin ranskalaiseen +aikakauskirjaan. Kirjoitus kosketteli Suomen valtio-oikeudellista +asemaa. + +Johannes onnitteli häntä väsähtymättömistä työvoimista, joita hän +edelleen niin suurella auliudella käytti isänmaan palvelukseen. + +Vapaaherra hymyili. + +--Jumalan kiitos, sanoi hän, että meillä on työtä ja että meillä on +isänmaa. Mitä me muuten olisimme? + +Tahdosta kaikki riippui, lisäsi hän. Voimat tulivat kyllä itsestään. + +Eikä Johannes voinut olla muistamatta omaa synkkää, puskupäistä +työtapaansa tuota valoisaa, sopusointuista puhetta kuullessaan. + +Hän tiesi valiokunta-kokemuksistaan, että vapaaherra Carp sekä teki +työtä että pystyi työhön, vaikka kaikki näytti valmistuvan kuin +leikillä häneltä. Ei työ eikä ikä näyttänyt häntä vähääkään +painostavan. Päinvastoin kävi hänen otsansa vain sitä kirkkaammaksi ja +hänen olentonsa sitä keveämmäksi, mitä enemmän julkiset toimet hänelle +vaivaa ja työtaakkaa kasasivat. Kuitenkaan hän ei laiminlyönyt myöskään +iloisen seura-elämän nautintoja. + +Hän näytti ehtivän kaikkeen ja häneltä näytti riittävän aikaa kaikkeen. +Ja työ näytti olevan siunaus eikä kirous hänelle. + +Mutta hänen ei ole koskaan tarvinnutkaan olla työn orja, ajatteli +Johannes sisällisellä katkeruudella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut +itseään työllä ylenmäärin rasittaa. Siksi on säilynyt työn ilo hänelle. +Ja eikö se säilyisi kaikille, jos kaikki kasvaisivat yhtä onnellisissa +olosuhteissa? + +Kaikille muille, paitsi ei minulle, ajatteli hän taas. Sillä eihän työn +orjuus ole ollut minulle vain ulkonaisten olosuhteiden tyrkyttämä. + +Sisältäpäin se oli tullut, sisältäpäin painostanut. Olisi hän +vähemmälläkin elänyt. Mutta hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin +työtä. Mikään ei ollut häntä maailmassa huvittanut. + +Työ ei ollut koskaan ollut hänelle ilo, vaan intohimo. Niin se oli. + +Siksi se oli hänet niin perinpohjin orjakseen lannistanut. Siksi se +oli imenyt kaiken hänen mielenkiintonsa ja ollut usein tehdä, ei +yli-ihmistä, vaan epä-ihmisen hänestä. Sellaisen, joka ei nähnyt +mitään, ei kuullut mitään muuta kuin työtään. Joka kulki läpi elämän +kuin umpisokea, mistään nauttimatta, mistään kärsimättä, vaikka hänen +edessään olisivat kaikki helvetin kuilut ja taivaan ihanuudet auenneet. + +Johannes oikein mielessään sätti itseään, että hän oli elänyt +kolmenkymmenen vanhaksi eikä ollut vielä tuon verta omasta onnestaan +ymmärtänyt. + +Onni ei ollut valtaa, vaan vapautta, päätteli hän itsekseen. Ja jos +hänestä mieli koskaan tulla onnellinen mies, hänen oli vapauduttava +tästä intohimostaan. + +Jos hän siitä pääsisi, hän heräisi kuin pahasta painajaisesta! + +--Te väitätte? kuuli hän vapaaherran äänen vierellään soinnahtavan. +Minun mielestäni taas... + +He olivat keskustelleet nykyisistä ajoista Suomessa ja uhkaavasta +taantumuksesta. Ja Johannes oli väittänyt, ettei suomalaisilla kenties +ollut tarpeeksi ihanteellisuutta kestääkseen tässä uudessa, +epätasaisessa taistelussa Venäjän virkavallan kanssa. + +--Päinvastoin, juuri päinvastoin, väitti vapaaherra. Meillä on nyt +suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan ennen, sillä meistä +alkaa vähitellen tulla realisteja. + +--Realismin kannalta on meidän asiamme heti kadotettu, väitti Johannes. + +--Realismi palvelijana, idealismi isäntänä, hymyili vapaaherra. Niin me +voitamme. Ja kiitos olkoon sosialismin, me olemme heränneet huomaamaan +aineellisten arvojen merkityksen myöskin valtiollisessa elämässä. + +Vapaaherra kehitteli edelleen ajatustaan. Ennen oli taisteltu aatteilla +ja lakipykälillä. Nyt oli taisteltava rahalla. Suomen entinen taistelu +oli ollut oikeustaistelua. Tämä, joka nyt uhkasi, oli oleva kotimaisen +kaupan, teollisuuden, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaikkien +kansallisten elin-ehtojen ottelua vasten päälletunkevaa vihollista. + +Ahaa, ajatteli Johannes. Kuuluuko se niin? »Viattomat kuin kyyhkyset ja +kavalat kuin kyykäärmeet.» Eikö se ollut hänenkin oppiaan? + +Eikä hän voinut olla itsekseen hymyilemättä. Tuota oppia, josta hän +aina oli ponnistellut pois päästäksensä, saarnasi nyt hänelle, +sosialistille ja radikaalille ajattelijalle, vanha, harmaapartainen +mies, jota hän isänmaan suuressa kysymyksessä oli tottunut melkein +poliittisena trubaduurina pitämään! + +Hän oli mahtanut olla liian kauan poissa kotimaastaan. Oliko ajan +aatteiden tuuliviiri sillä välin näin ympäri käännähtänyt? + + + + +15. + + +Päivällisillä, jotka syötiin musiikin soidessa, erään hienon, +keskikaupunkilaisen hotellin sisäterassilla, esiintyi vapaaherra Carp +mitä hilpeimpänä seuramiehenä. Vain viattomia sanaleikkejä, vain +pieniä, keveitä sukkeluuksia ja vuoropuhelun lomaan somasti +siroitettuja kaskuja, joita hän kertoi mestarillisesti. + +Ei sanaakaan politiikasta. Ei mitään vakavia, ikäviä eikä +ruuansulatusta häiritseviä asioita. + +Johannes ei voinut olla sydämestään ihailematta tuon miehen +joustavuutta. Mikä gentlemanni! Mikä miellyttävä seurakumppani! Ja +kuinka kaikki häneltä sujui ja solui kuin itsestään! + +Noin hänkin olisi tahtonut nauraa, noin pakista. Mutta hän ei voinut. +Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin +seuratottumuksensa kokonaan himmenevän. + +Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko +huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan. + +Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin +hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin. Signe +puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin +häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa +Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä. + +Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä +itselleen selittää. + +Äkkiä hän kuuli Signen sanovan isälleen: + +--He rakastavat toisiaan, he kaksi. + +Johannes kohotti katseensa tyrmistyneenä ja näki Signen viittaavan +häntä ja Ireneä kahvelillaan. + +--Niin, nyykäytti vapaaherra päätään rauhallisesti. Sinä olet kertonut +siitä minulle. + +--Niin, mutta he ovat jo kihloissa. Etkö usko? + +--Mielelläni, vastasi vapaaherra jälleen. Mikään ei olisi minusta sen +luonnollisempaa. + +Johannes ei tahtonut uskoa omia korviaan. Mitä lempoa? Oliko hän +kihloissa? Oliko hän Ireneen rakastunut? Kuka sitä sanoi? Signekö, +jolle hän vasta muutamia päiviä sitten juuri oli tehnyt oman +epäonnistuneen rakkaudentunnustuksensa! + +--Sanotko _sinä_ niin? kuuli hän Signen jälleen virkahtavan isälleen. +Sanotko _sinä_ niin? Sinä soisit sen siis mielelläsi? + +--Kyllä, muhoili partaansa vapaaherra. Mielestäni he sopisivat +erinomaisesti toisilleen. + +Johannes luuli tulevansa hulluksi. Mitä tämä oli oikeastaan? Tehtiinkö +hänestä jälleen pilkkaa vai oliko Signe ymmärryksensä kadottanut? + +Hän katsahti kuin apua etsivä ympärilleen. Signe oli puhunut niin +äänekkäästi, että Irenen oli täytynyt kuulla hänen sanansa. Mutta Irene +hymyili vain yhtä tyynesti ja viehättävästi kuin ennenkin, siirtämättä +ollenkaan pois kuutamoista silmäpariaan, johon Johannes upotti oman +tuijottavan, sekasortoisen kysymyksensä. + +Päinvastoin näytti hänen huulensa kaartuvan kuin valmiisen, kypsyvään +suudelmaan. + +Musiikki pauhasi. Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen, +jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja +suojelevasti. + +Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi +päättävästi Irenen puoleen. + +--Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi. + +--Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas. + +Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon. + +--_Mitä_ hän on kertonut teille? kivahti hän. Kaikki ne tuhmuudet, +jotka minä tuona iltana tulin hänelle sanoneeksi? + +--Kaikki. + +--Ja te? Mitäs _te_ siihen sanotte? + +Johanneksen oli vaikea enää itseään pidättää. Hän melkein huusi julki +nuo sanat. + +Olihan Signe hänen mielestään käyttäytynyt tuiki sopimattomasti! Olihan +se aivan häpeämätöntä! Paljastaa hänen sydämensä herkimmät salaisuudet! +Ja uskotella sitten vielä isälleen, että Johannes oli kihloissa hänen +serkkunsa kanssa! + +Oliko kummempaa kuultu? Mutta Signe oli saapa sen vielä maksaa, totta +totisesti! + +Irene ei vastannut aluksi mitään. Hän loi vain suuren, kimaltelevan +katseen Johannekseen, jonka hyväilevän vaikutuksen tämä tunsi kiertävän +päätään kuin siunauksen. + +--Niin, minäkö? virkahti hän sitten hiljaa. En minä mitään ajattele. + +Johanneksen täytyi hymyillä vasten tahtoaan. + +Se oli totta! Tuon hän oli kokonaan unohtanut. Eihän eskimo mitään +ajatellut. + +Mutta tuo toinen! Tuo ajatteli nähtävästi liiankin paljon. Jumala ties +minkä verkon hän oli tästä kutonut jo? + +Heti kun jälkiruoka oli syöty, nousi vapaaherra. + +--Anteeksi, sanoi hän, pistäydyn hetkiseksi hotellin +kirjoitushuoneesen. Tulen pian takaisin. Te voitte varsin hyvin jäädä +tänne kahvia juomaan. + +Ja hän selitti hymyillen Johannekselle, että hänen täytyi päättää +artikkelinsa, jos sen mieli ehtiä vielä tämän illan postiin. +Johanneksen taas oli luvattava, ettei hän poistuisi sillä aikaa. + +--Isä, odota, minä tulen mukaan, virkahti Signe. Sillä nyt on minulla +kirje kirjoitettava. + +Viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla Johannekseen ja +Ireneen päin ikäänkuin hän olisi tahtonut vartavasten muistuttaa heitä +tuosta illasta, jolloin Irene oli saman syyn takia jättänyt heidät +kahden kesken. + +Tämä oli Johannekselle jo liikaa. + +--Anteeksi, sanoi hän, nousten nopeasti pöydästä ja Signen jälkeen +kiirehtien. Neiti, te unohditte jotakin. + +--Mitä? + +--Tämän, sanoi Johannes ja ojensi pienen paperipalasen hänelle. + +Se oli sama, jolle Signe tuolla edellisellä kerralla oli kirjoittanut, +ettei Johannes tulisi kauppojaan katumaan, jos hän jäisi heidän +seuraansa. Johannes oli kätkenyt sen taskuunsa ja nyt äkkiä muistanut +sen. + +--Kiitos, sanoi Signe ja otti paperin. Se lupaus oli tehty hyvässä +tarkoituksessa. + +He seisoivat keskellä käytävää ja katsoivat suoraan silmiin toisiansa. + +Ihmisiä tuli ja meni. Viinurit lensivät, musiikki pauhasi, ihmis-äänet +sorisivat, veitset ja kahvelit kilisivät heidän ympärillään. + +Johannes ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän katsoi vain noiden +kahden silmän tummaan salaisuuteen, jonka hän tahtoi nyt, juuri nyt, +tässä tuokiossa, hurjasti ja väkivaltaisesti selvittää. + +--Niin, sanoi hän hitaasti ja katkerasti. Te saitte seikkailunne. Mutta +minä? Mitä minä sain? + +--Hänet, sanoi Signe, viitaten päällään sinne päin, missä Irene istui. +Mutta menkää! Hän odottaa. Enemmän toiste. + +--Milloin? + +--Sitten, sitten ... Sitten kun te olette kosinut häntä. + +Signe sanoi viimeiset sanat hätäisellä, pistävällä äänenpainolla, joka +katkaisi Johanneksen viimeisenkin järjenjuoksun. + +Hän tarttui Signeä kädestä kiinni ja sopersi: + +--Mitä te sanotte? Mitä te tarkoitatte...? + +Signe melkein tempasi kätensä pois. Hänen silmänsä leimahtivat ja hänen +äänensä helähti kuin teräsjousi, kun hän sanoi: + +--Menkää! Sillä _häntä_ te rakastatte ettekä minua. Luuletteko, etten +minä ole ensi hetkestä nähnyt sitä? + +Samassa livahti hän kuin sisilisko ulos samasta ovesta, josta hänen +isänsä juuri oli mennyt. + +Hän oli hyvin ampunut vasamansa. + +Johannes palasi horjuvin polvin paikalleen. Nyt hän vasta olikin +sisällisessä sekasorrossa. Nyt vasta kiehui ja kihisi hänen aivoissaan. + +Ehkä Signe oli hyvinkin oikeassa? Mutta silloinhan hän, Johannes, vasta +olikin oikea tomppeli, joka ei tuntenut edes sen vertaa itseään, että +olisi tiennyt, ketä hän rakasti oikein! + +Taikka oli Signe väärässä? Mutta uskoiko hän itse todellakin, mitä hän +oli sanonut? Vai oliko hän lingonnut nuo sanat vain päästäkseen +Johanneksesta ja katkaistakseen kaikki viimeisetkin langat heidän +väliltään. + +Irene ei näyttänyt mitään huomanneen. + +--Te annoitte jonkun paperin hänelle? kysyi hän tyynesti, hymyillen +kirkasta, peilailevaa hymyään. + +--Niin, vastasi Johannes hajamielisesti. Se oli vain eräs vanha +velkasitoumus. + +--Entisiltä ajoilta? kysyi Irene vielä, luoden pitkän, veitikkamaisen +katseen häneen. + +--Niin, entisiltä ajoilta. Se oli jo molemmin puolin suoritettu. + +Johannes tunsi jälleen Irenen pitkän, hyväilevän katseen kiertävän +kulmiaan kuin siunauksen. + +Mitä tämä oli oikeastaan? ajatteli hän. + +Kertoihan tuo katse rakkautta? Tulkitsihan tuo ilme lämmintä, ääretöntä +antautumusta, joka herpaisi hänen sielunsa ja kietoi kuin pumpuliin +koko hänen olentonsa? + +Vai eikö hän enää tiennyt mitään, ymmärtänyt mitään? Täytyihän tuon +olla rakkautta! Vai oliko hänkin jo kuin Niniven lapsi, joka ei osannut +enää oikeata kättä vasemmasta erottaa? + +Hän koetti tyyntyä. Joi kahvikuppinsa, sytytti sikarin, nojasi päänsä +käden varaan ja katsoi vakavasti Ireneen. + +--Ettekö tahtoisi olla hyvä, sanoi hän sitten aivan kiltisti, ja kertoa +sanasta sanaan, mitä serkkunne on puhunut teille? + +--En, vastasi Irene, jälleen sama veitikkamainen ilo silmissään. +Taitaisi tulla liian pitkä kertomus siitä. + +--No niin, sitten lyhyesti? + +--Jos teillä on vielä joku paperipala, minä kirjoitan sen mieluummin +teille. + +Johannes repäisi lehden muistikirjastaan. Irene kirjoitti ja ojensi sen +takaisin hänelle. + +Johannes luki: »Hän on sanonut, että te rakastatte minua. Siinä +kaikki.» + +Johannes ei kotvaan uskaltanut nostaa silmiään paperista. + +Hän luki uudelleen ja uudelleen nuo rivit. Salamoina kulkivat kuvat +hänen sielussaan. + +Ehkä oli Signe sittenkin oikeassa? Ehkä olikin Irenen hempeä hahmo +tuona kohtalokkaana iltana tuonut lemmen ja tunnustuksen sanat hänen +huulilleen? + +Johannes koetti muistella, mitä kaikkea tuona iltana oli tapahtunut. + +Eikö hän ollutkin istunut ja vertaillut toisiinsa näitä serkuksia? Ja +eikö tuo vertailu ollutkin päättynyt nuoremman eduksi ja vanhemman +tappioksi! + +Kenties oli Signe silloin huomannut hänestä jotakin? Kenties oli hänen +katseensa, kenties kasvonilmeensä juorunnut jotakin? + +Mutta silloinhan oli Signe paljon hienompi psykologi kuin hän itse. Ja +silloinhan Signe ei tietysti ollut uskonut sanaakaan siitä, mitä +Johannes oli hänelle sittemmin kahdenkesken sanonut. + +Taikka ehkä hän oli uskonut jotakin? Ehkä senverran, että Johannes +joskus ennen-aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli häntä rakastanut? +Mutta jos hän ei ollut uskonut, että Johannes enää rakasti häntä, +kuinka hän oli mahtanut sitten tämän uuden, valtavan tunnepurkauksen +itselleen selittää? + +Ja kuinka tuolle toiselle? Ja kuinka oli tuo toinen sen selittänyt +itselleen? + +Johannes otti kynän ajatuksissaan ja kirjoitti samalle paperille, heti +Irenen sanojen alle: + +»Ja jos teidän serkkunne olisi puhunut totta? Mitä te siihen +sanoisitte?» + +Irene luki, hymyili ja kirjoitti vastaukseksi: + +»En minä mitään sanoisi. Minä tunnen vain.» + +--Ja mitä te tunnette? kysyi Johannes äkkiä, keskeyttäen +kirjoitusleikin. Te pidätte tietysti minua äärettömän naivina ja +naurettavana olentona? + +--Tuskin, vastasi Irene, hymyillen omituisesti, salaperäisesti ja +ikäänkuin sisäänpäin. + +Eskimo ajattelee, huomautti Johannes itselleen. Mutta ääneen hän sanoi: + +--Minä olen mies, joka ei tunne itseään. Sanokaa minulle, kuka minä +olen! + +--Se on helposti sanottu, hymyili Irene. Mutta minä kirjoitan paremmin +kuin minä puhun. + +Ja hän kirjoitti jälleen muistikirja-lehdelle ja ojensi sen +Johannekselle. + +Johannes luki: »Te olette _mies_, oikea mies. Ja jos minä olisin Signen +sijassa...» + +--Niin, mitä sitten? kysyi Johannes. Mitä te silloin tekisitte? + +Irene käänsi kasvonsa pois. Mutta Johannes kuuli hänen hiljaa +virkahtavan: + +--Minä en teitä niin helposti muille luovuttaisi. + +Heidän kätensä tapasivat toisensa. Eivätkä he sitten enää pitkään +aikaan puhuneet mitään. + + + + +16. + + +Johannes kulki jälleen myrskymielin kotiinsa Potsdamin sillan yli. + +Hän oli jälleen ollut koko iltapäivän Signen ja Irenen seurassa. +Vapaaherra Carp oli nimittäin hetken perästä tullut ilmoittamaan, ettei +hänen artikkelinsa valmistuisikaan niin nopeasti kuin hän oli luullut +ja pyytänyt Johannesta uhrautumaan hänen sijastaan nuorten neitosien +ritariksi. + +He puolestaan tapaisivat toisensa huomenaamulla samassa hotellissa, +jolloin Johanneksella myös tulisi olemaan tilaisuus tutustua +vuorineuvos Rabbingiin. + +Nyt oli Johannes selvittänyt täydellisesti välinsä Signen kanssa. Ja se +oli tuottanut hänelle erään uuden sielullisen kokemuksen, jota hän +par'aikaa koetti eritellä mielessään. + +--Mutta ellette te uskonut, että rakastin teitä, hän oli kysynyt +Signeltä, miksi te siis ollenkaan kuuntelitte minun hulluja +lemmenhoureitani? + +--Niin, se oli kenties epämoraalista minun puoleltani, oli Signe +sanonut. + +Mutta hän oli niin mielellään tahtonut oppia tuntemaan, kuinka mies voi +pettää itseään. Eikä vain itseään, vaan myöskin muita, ainoastaan +jonkun entisen, ammoin haihtuneen mielikuvan pohjalta, kun joku uusi +eroottinen vaikutus on siihen koskettanut. + +--Ja jos asianlaita olisi ollut toinen? hän oli vielä kysynyt. Ellei +Ireneä olisi ollut olemassa ja minä olisin kuitenkin tehnyt teille +saman tunnustuksen? + +--Niin, mitä sitten? oli Signe kysynyt vastaan ilkamoiden. + +--Tarkoitan: mitä te siinä tapauksessa olisitte vastannut minulle? + +--Totuuden, oli Signe sanonut. Sillä _olinhan_ minä kuitenkin se +nainen, joka tuona ensi aamuna kävi teitä kotoa etsimässä. + +Se oli siis sittenkin ollut Signe. Eikä Johannes ollut voinut kyllin +ihmetellä niitä naispoven hämäriä liikkeitä, jotka olivat tuon käynnin +ja sitten sitä seuranneen tapahtumasarjan aiheuttaneet. + +Hän huomasi, että hän oli tavannut mestarinsa. + +Ja hän koetti nyt kotiin kulkiessaan itselleen selvittää, mitä hänen +oli tässä asioidentilassa tekeminen. + +Hänen teki mieli hengittää hiukan raitista ilmaa, ennen kuin hän +sulkeutuisi yksinäiseen kammioonsa. Ja hän lähti seurailemaan virran +vartta, yksitoikkoista, tummien lehvästöjen läpi tuikkivaa +katulyhtyjonoa, joka pitkänä kaarena reunusti rantaparrasta ja hävisi +etäisyyteen. + +Oli tähtikirkas, myöhäisen huhtikuun ilta. Ilma oli haalea kuin maito +ja tuo Berlinille ominainen kivihiilen ja kuuman asfaltin tuoksu suli +yhteen jostakin etäältä, Ala-Saksan suurilta vainioilta tulevien +lämpöaaltojen kanssa, maistuen ryydiltä ja maustimilta. + +Johanneksen pohjoismainen sielu nautti siitä kuin ainakin lauhkeamman +vyöhykkeen antimista. Jo Tanskassa tai oikeammin jo Juutinraumassa hän +oli joka matkallaan tuntenut tämän tuoksun, joka vaikutti häneen aina +samalla, salaperäisellä, houkuttelevalta ja troopillisella tunnelmalla. + +Hän muisti, miten väsyneenä ja rikki-raadeltuna hän oli tuon taipaleen +viime syksynä suorittanut. Miten hän täällä ulkomailla, yksinäisyydessä +ja kaukana kotimaansa julkisesta elämästä, jälleen oli koonnut itsensä, +syventynyt työhönsä ja tuntenut ajatuksiensa päivä päivältä +voimistuvan, kirkastuvan ja karaistuvan. Ja miten hän jälleen näinä +viime päivinä oli ollut rikki menemässä, miten työn pohja oli luisunut +häneltä syrjään, hänen sielunsa omasta keskipisteestään harhautunut ja +koko hänen elämänsä ollut uusille urille suuntautumassa. + +»Työtä, työtä!» huusi epätoivoinen ääni hänen sisällään. + +»Mutta mitävarten työtä!» vastasi heti siihen eräs toinen, kylmä ja +pirullinen ääni, jonka puolelle Johannes tunsi päivä päivältä ja hetki +hetkeltä yhä enemmän kallistuvansa. + +Siinäpä se, minä olen menettänyt uskon työhöni, ajatteli hän. Minä olen +vapaa. Työn orjuus ei enää sido minua. Nyt on vain kysymys, mitä minä +teen tällä vapaudellani. + +Otanko vastaan huolettoman aineellisen aseman? Nähtävästi ei sitävarten +tarvitse muuta kuin kätensä ojentaa. Menenkö kihloihin naisen kanssa, +jota en rakasta, mutta jota nainen, jota todella olen rakastanut, +väittää rakastavani? Sekin käy yhtä helposti. + +Kaikki käy yhtä helposti sille, joka on viimeisen ihanteensa +kadottanut. + +Myöskin valtiollinen asemani olisi minulle tältä pohjalta leikkityö +takaisin valloittaa. Kenties vielä entistä ehompi asema. Sehän käy kuin +tanssi, kun ei vaan ota ajaakseen mitään itseään ijäisempiä asioita. + +Johannes tunsi huulensa kiertyvän ohueen, voitolliseen hymyilyyn. + +Miksi hän ei oikeastaan ottaisi vastaan tuota kaikkea? Olisihan se +kosto kaikille. Kosto Signelle, joka oli leikkinyt kuin kissa hiirellä +hänen elämällään! Kosto koko hänen omalle entiselle itselleen ja +turhille unelmilleen, joiden vuoksi hän oli saanut kärsiä niin paljon! +Ja vielä kosto kaikille hänen vihollisilleen, ennen muita tuolle +tuntemattomalle vuorineuvos Rabbingille, joka aikoi käyttää häntä omien +salaperäisten tarkoitustensa palvelukseen! + +Monta muuta hän oli täten ottanut, käyttänyt ja musertanut. Mutta +entäpä hän tällä kertaa olisikin tavannut väkevämpänsä? + +Johannes oli näissä ajatuksissaan etääntynyt liikkeen suurilta +valtaväyliltä ja tullut erään toisen pienemmän sillan läheisyyteen. + +Täällä oli hiljaista ja hämärää. Täällä eivät hevosenkaviot kopsaneet +eivätkä raitiotie-vaunut vilisseet. Eivät automobiilit toitottaneet, +eivät leimunneet suurten myymäläin valomeret. Katu oli melkein autio ja +tyhjä. Vain hänen omat yksinäiset askeleensa kaikuivat vasten tasaisia +kivilaattoja. + +Hän pysähtyi sikariaan sytyttämään. + +Samassa hän kuuli kiivaita ääniä jostakin aivan läheisyydestään. +Nais-äänen ja mies-äänen, jotka riitelivät keskenään. + +Nais-ääni oli kova, kirkas ja täsmällinen. Mies-ääni taas kummallisen +kimeä, pehmeä ja pingoitettu. Jälkimmäinen huusi ja raivosi. Edellinen +vastaili kylmästi ja viiltävästi, leikaten ilmaa kuin timantti lasia. + +Sanoja ei voinut erottaa. Sen verran kuitenkin, että Johannes heti +huomasi kielen olevan jotakin muuta kuin saksaa. + +Hän käännähti ympäri katsoakseen, mistä nuo äänet tulivat. Ja hän näki +edessään kadun toisella puolen sillan korvassa matalan, +kaksikerroksisen rakennuksen, jonka seinältä häämöittivät suurilla, +haalistuneilla kultakirjaimilla piirretyt sanat: »Drei Kronen.» + +Nähtävästi joku kolmannen luokan majatalo. + +Yläkerran valaistut ikkunat olivat auki. Juuri sieltä sinkoutuivat, +mikäli korva voi päättää, nuo vihan kuumat ja kylmät äänenpainot yön +pimeyteen. + +Ruotsia se oli. Nyt erotti Johannes sen aivan selvälleen. Ja vielä +lisäksi suomen-ruotsia! Ei, hän ei voinut siitä erehtyä. + +Siis joku helsinkiläinen porvarisperhe, päätteli Johannes. Joku, joka +laihan kukkaronsa vuoksi on ollut pakotettu tuosta vaatimattomasta +paikasta yösijansa etsimään ja kenties samasta syystä joutunut +suunkopuun ennen uinahtamistaan aviollisen autuutensa polstereille. + +Johannes aikoi jo kääntyä takaisin, kun hänen päähänsä samassa iski, +että tuo mies-ääni oli hyvinkin tuttu hänelle. Olihan se saman +merkillisen äijän ääni, joka kerran ennen oli hänet tuolla Potsdamin +kadulla öisistä ajatuksistaan herättänyt? + +Maailma on sentään hyvin pieni, ajatteli Johannes. Tuossa minä nyt heti +saan selon hänen salaisuudestaan. + +Mutta tuskin hän oli toipunut tuosta ensimmäisestä hämmästyksestään, +kun uusi ja paljon huumaavampi kohtasi häntä. Hän oli kuulevinaan omaa +nimeään mainittavan. + +Johannes hypähti. Valehtelivatko hänen korvansa? Oliko hän hullu? Vai +oliko hän niin ylenmäärin hermostunut? + +Joskus ennenkin oli hänelle tuontapaisia kuulohäiriöitä tapahtunut. +Suuren ihmisjoukon sorinasta, kaduilla, toreilla, rautatie-asemilla tai +outoon ravintolaan astuessa, olivat hänen korvansa usein ottaneet +vastaan katkonaisia yksityis-ääniä ja niistä järjellisiä sanoja, +lauseita, kysymyksiä ja vastauksia muodostaneet. + +Johannes oli kuitenkin ne aina heti oman mielikuvituksensa tuotteiksi +ymmärtänyt. + +Luonnollisesti täytyi asianlaidan tässä olla sama. Ja kuitenkin hän +olisi voinut vannoa, että hän oli kuullut tuon mies-äänen sanovan +kiihkeästi ja itsepintaisesti: + +--Minä otan tohtori Tammisen. Minä tarvitsen häntä. + +--Ja minä kiellän sinut häntä ottamasta, oli siihen vastannut tuo +kylmä, kirkas nais-ääni. + +--Ja minä en välitä sinun kiellostasi! oli hän jälleen ollut +kuulevinaan mies-äänen sanovan. + +Mihin aiottiin hänet ottaa? Kuka aikoi? Ja kenellä oli moinen +mielenkiinto estää sitä tapahtumasta? + +Minä olen hullu, hymähti Johannes itsekseen. Taikka minä olen täynnä +makeata viinaa. Paras, että laittaudun heti kotiini peiton alle. + +Hän oikaisi kadun yli, hotellin porraskäytävän ohi johtavalle +sivukadulle, josta hän tiesi olevan suorimman tien omaan +kaupungin-osaansa. + +Nyt vasta hän huomasi, että hotellin edessä odottivat suljetut +taksavaunut. Pilanpäin ja osaksi myöskin tyydyttämättömästä +uteliaisuudesta hän heitti ohimennen kuskipukillaan torkkuvalle +ajurille: + +--Vapaa? + +--Ei, vastasi ajuri yhtä lakoonisesti. + +--Tilattu? + +--Pyydetty odottamaan. + +Samassa aukeni hotellin ovi. Johannes vetäytyi askeleen syrjään ja näki +siitä astuvan ulos pitkäkasvuisen, komeasti puetun naisen, joka lausui +kirkkaalla, täsmällisellä äänellään saman suurhotellin nimen, missä hän +juuri tänään oli vapaaherra Carpin ja tämän naisten kera syönyt +päivällistä. + +Johannes kuuli heti, että se oli sama nais-ääni, jonka hänen korvansa +äsken oli tuolta avattujen akkunain takaa erottanut. Ja hän ehti juuri +parhaiksi näkemään täyteläisen vartalon ja upean pohkeen kaaren, kun +nainen hameensa kooten kumartui kuomun pimentoon. + +Tuon kaaren hän oli nähnyt ennen jossakin: Mutta missä? + +Helsingissä! Aivan oikein, vuorineuvoksetar Rabbing se oli. + +Mutta mitä hän teki täällä? Tuossa hotellissa; joka näytti ennemmin +rosvojen pesältä kuin sivistyneiden ihmisten asunnolta? + +Tietysti hän oli ollut tapaamassa jotakin. Tuota ukkoa? Mitä voi heillä +kahdella olla keskenään tekemistä? + +Se mies on vuorineuvos Rabbing, iski nyt välkähdyksenä Johanneksen +päähän. + +Mutta mitä tekee hän tuolla hotellissa? Jos hän todella on vuorineuvos +Rabbing, silloinhan hän on asunut jo monta päivää täällä. Mutta miksi +hän on valehdellut kaikille kauppatuttavilleen saapuvansa kaupunkiin +vasta huomen-aamulla? Epäilemättä siksi, että hänellä on tuossa +hotellissa jotakin muuta, jotakin hyvin tärkeätä tekemistä. + +Mitä se voi olla? Ja oliko se todellakin vuorineuvos Rabbing? + +Kaikki salapoliisin vaistot olivat heränneet Johanneksessa. + +Tuossa hotellissa piilee rikos, ajatteli hän. + +Hän kääntyi päättävästi ympäri ja astui hotellin ovesta sisälle. + +Ei, todellakaan tämä ei ollut mikään ensiluokan paikka. Eteinen oli +pimeä ja ikävä, matto kulunut ja portaat, jotka näkyivät nousevan +yläkertaan, ahtaat ja epämukavat. + +Ovenvartia, laiha, kippuranenäinen, luppasilmä ukko, otti hänet vastaan +matelevalla kumarruksella ja monilla luihuilla silmänluonneilla. + +Jos tuo ei ole luotu vankilan koppia varten, ajatteli Johannes, niin ei +sitten kukaan tämän ilman alla! + +Mutta ääneen hän sanoi: + +--Etsin vuorineuvos Rabbingia. Onko hän kotona? + +Hänen karski käytöksensä näytti tekevän vaikutuksensa ovenvartiaan. +Tämän kumarrukset syvenivät huomattavasti, mutta samalla kaartuivat +hänen kulmakarvansa aina epäluuloisemmin. + +--Mi-minä ... minä en tiedä, änkytti hän. + +Johannes kopaisi liivintaskuaan ja ojensi kaksi markkaa hänelle. Sitten +hän kaivoi esille käyntikorttinsa ja virkahti käskevästi: + +--Viekää tämä hänelle! Ja sanokaa, että sen lähettäjä tulee huomenna +häntä eräässä toisessa paikassa tapaamaan. + +--Mielelläni, armollinen herra. + +Ovenvartia riensi yläkertaan. + +Hänen poistuttuaan astui Johannes kadulle. Hän tiesi nyt, mitä hän +tahtoi, ja aavisti, mihin salaperäisiin tarkoituksiin Rabbing käytti +tätä hotellia. Hän oli kuullut sellaisia olevan paljonkin +suurkaupungeissa. Mutta ensi kerran hän oli omin silmin nähnyt paikan, +missä naisvihaajat nähtävästi tapasivat toisiaan. + +Pieni silmäys alikerran ruokasaliin ja siinä istuskeleviin seurueisiin +oli hänet siitä vakuuttanut. + + + + +17. + + +Tämän jälkeen ei enää mikään olisi voinut Johannesta hämmästyttää, ei +mikään liikuttaa. Hän oli kuin puu, joka ei tunne mitään, ei tahdo +mitään. Kaikki inhimillinen oli kuollut hänestä. + +Häntä ei hämmästyttänyt, että hän kotiin tullessaan tapasi pöydältään +Topi Huotarin hänelle lähettämän kirjeen, jossa tämä ilmoitti +aikomuksestaan päättää päivänsä ennemmin kuin kestää kohtaloniskuaan. +Onhan se niin luonnollista, ajatteli hän olkapäätään nykäyttäen, tässä +kummallisimmassa kaikista maailmoista. + +Mitäpä siinä olisivat hänen toimenpiteensä auttaneetkaan! Sillä Topi +ilmoitti olevansa kuollut jo ennen kuin hänen kirjeensä Johanneksen +saavuttaisi. + +Johannes nukkui yönsä aivan rauhallisesti. Nousi ylös hyvissä ajoissa, +pukeutui juhlapukuunsa ja ilmestyi minuutilleen vapaaherra Carpin +hotelliin, jossa hän tapasi myös tukkukauppias Oikarisen ja hänen +taiteilijansa. + +Vuorineuvos otti hymyillen vastaan hänet. Eikä Johanneskaan osoittanut +sen suurempaa ihmettelyä, vaikka hän ei voinut olla ohimennen +leikillisesti huomauttamatta heidän odottamattomasta yöllisestä +kohtauksestaan. + +--Herra vuorineuvos on pelastanut minun lompakkoni, selitti hän +kaksimielisesti läsnä-olijoille, jotka kukin käsittivät sen omalla +tavallaan. + +--Toivon, että vielä usein olen tilaisuudessa tekemään teille saman +palveluksen, nauroi Rabbing. + +Ja he katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi auguria, jotka toisensa +ymmärsivät ja tiesivät saman hengen lapsia olevansa. + +Heidän asiansa oli pian päätetty. Näön vuoksi otti Johannes kuitenkin +miettimis-aikaa pari viikkoa, joiden kuluttua hänen oli kirjeellinen +tieto Rabbingille annettava. + +Vuorineuvoksetarta ei näkynyt. Rabbing sanoi hänen jatkaneen matkaansa +suoraan kotimaahan. + +Upeilla aamiaispäivällisillä, jotka sitten seurasivat, herätti jonkun +verran murheellista mielialaa Topi Huotarin poissaolo. Johannes selitti +syyn siihen ja puhelintieto Topin hotellista vahvisti sen. + +--Hän oli heikko, virkahti vuorineuvos. Me emme olisi kuitenkaan +voineet kauan käyttää häntä. + +Kaikki katsoivat hetken lautaseensa näyttäen vakavalla +pään-nyykähdyksellä tuon lauseen täysin hyväksyvän. + +Signeä ei Johannes sitten tavannut enää, mutta kyllä Irenen, jonka +kanssa he jo sopivat tulevasta kihlauksestaan. Irene matkustaisi nyt +ensin sukulaistensa kera Wiesbadeniin ja kirjoittaisi sieltä +Johannekselle, mitä hänen äitinsä asiasta arvelisi. + +Sitten he rientäisivät yhtä matkaa kotimaahan. + +Johannes jäi vielä pariksi viikoksi Berliniin. + +Hän kulki samoja katuja kuin ennenkin, söi samoissa ruokapaikoissa ja +tunsi vaipuvansa joka hetki syvemmälle ehdottoman sielullisen +yksinäisyyden tylsyyteen. Ei mikään eikä kukaan liikuttanut häntä enää, +senjälkeen kuin hän eräänä viimeisen tuskan ja epätoivon yönä oli +työntänyt uuniin paksun paperipinkan pöydältään. + +Siinä meni »Suomi tulevaisuuden valtiona». + +Mutta olisi ollut synti sanoa, että hän myöskään kärsi enää. Hän antoi +päivän mennä, toisen tulla, ihmetellen, oliko hän enää ollenkaan +olemassa. Usein hän ajatteli jo seurata Topin esimerkkiä. Mutta sekin +tuntui hänestä niin joutavanpäiväiseltä. + +Eivät edes aineelliset huolet voineet herättää häntä tästä yleisestä +herpautumistilastaan. Naurusuin panttasi hän kellonsa, ainoan muiston +isältään, vielä naurusuisemmin hän koetti valmistaa samaa kohtaloa +vanhalle talvipalttoolleen, josta ei edes pahin juutalainen huolinut +kuitenkaan. + +Nälkäpäivätkin, joita hänellä oli useampia, menivät hänen ohitseen +jälkeä jättämättä. + +Tuttavia ei Johannes tavannut enää muita paitsi erään lähetystön +Berlinin »Suomalaisesta yhdistyksestä», joka tuli häneltä erästä kauan +sitten luvattua iltama-esitelmäänsä karhuamaan. Yksinkertaista +käsityöläisväkeä, joiden kanssa Johannes aikaisemmin oli paljonkin +seurustellut, vaikka hän nyt oli heidät ylhäisempien tuttavuuksiensa +vuoksi unohtanut. + +Johannes piti esitelmänsä ja ihmetteli, miten kuollut mies voi puhua ja +ihanteeton muita innostuttaa. Ei koskaan ollut hänellä ennen +esitelmöitsijänä sellaista menestystä ollut. + +Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin +Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat +kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään +liikuttaneet. + +Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi +siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin. Hän nousi, raotti ovea +ja kuuli pimeästä eteisestä kuiskattavan: + +--Iso-äiti on sairaana ja äiti nukkuu hänen luonaan. Minua niin +pelottaa. + +Ja Trudchen pyysi kauniisti, että hän saisi hetkeksi tulla sisälle. +Olihan pimeä. Ei kukaan näkisi heitä. + +Johannes jätti oven raolleen ja kiirehti takaisin vuoteesensa. Hetken +perästä hän näki sisälle leijailevan jotakin epämääräistä, kuin valkean +enkelin, joka istahti hänen sänkynsä laidalle. + +--Sinäkin suret, sanoi enkeli. Miksi? Nyt olisin minä valmis sinua +lohduttamaan. + +Eikä Johannes muistanut edes kummastua, että Trudchen häntä sinutteli +ja silitteli niin hellästi hänen kulmiaan. + +--Minä olen mennyttä miestä, sanoi hän. Eikä mikään mahti maailmassa +voi enää minua pelastaa. + +--Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan. +Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme. + +Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen +tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan. + +Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan. Sillä seuraavana päivänä +saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän +kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos +Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa. + +Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä +majapaikastaan. + +Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana +kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat. +Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla +hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä +viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen: + +--Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä. + +--On, oli Johannes vastannut, hiljaa hänen kättään puristaen. On onni +yksillä, kesä kaikilla. Mikä lienee meillä edessämme? + + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Työn orja, by Eino Leino + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14385 *** |