initial commit of ebook 13140HEADmain

4 files changed, 13319 insertions, 0 deletions

diff --git a/old/13140-0.txt b/old/13140-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..1089f8b
--- /dev/null
+++ b/old/13140-0.txt
@@ -0,0 +1,6652 @@
+The Project Gutenberg eBook of Hanna, by Minna Canth
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
+most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
+whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
+of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
+www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
+will have to check the laws of the country where you are located before
+using this eBook.
+
+Title: Hanna
+
+Author: Minna Canth
+
+Release Date: August 8, 2004 [eBook #13140]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: UTF-8
+
+Produced by: Tapio Riikonen
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***
+
+
+
+
+HANNA
+
+Kirj.
+
+Minna Canth
+
+
+1917 (1886)
+
+
+
+
+I.
+
+
+Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä
+loisti tuli.
+
+Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä
+takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän
+siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta
+jatkuisi.
+
+Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
+kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
+ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös
+kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
+
+Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja
+raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa
+päällä.
+
+Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa
+ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!
+Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän
+perästä.
+
+Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan
+polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä
+Jussi oli paha potkimaan.
+
+Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn
+alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi
+takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.
+
+Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät
+väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
+tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan
+kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?
+
+Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.
+Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu
+unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?
+Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät
+tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä
+tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo
+paha uni enää tule vaivaamaan.
+
+Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö
+hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.
+Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä
+äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--?
+Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa
+hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän
+raukkaa vaivasi?
+
+Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää
+niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus
+vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta
+sittenkään kuulunut.
+
+Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä
+tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,
+palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,
+voi, voi--!
+
+Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
+
+»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi
+sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät
+veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
+
+»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»
+
+»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»
+
+»Odotan pappaa.»
+
+Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.
+
+»Paljonkohan kello on?»
+
+»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»
+
+»Saanko jättää oven auki?»
+
+»Peloittaako sinua?»
+
+»Peloittaa vähän.»
+
+»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»
+
+»En minä ole kipeä.»
+
+»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»
+
+»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja
+tahtoi purra.»
+
+»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
+unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»
+
+»Hyvää yötä, mamma!»
+
+»Hyvää yötä!»
+
+Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt
+hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui
+sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
+rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,
+kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista,
+jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein
+pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan
+siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan
+mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla
+eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut
+suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan
+varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein.
+Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan
+lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa
+hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin
+hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin
+edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin
+esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen
+tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona;
+muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta
+maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla
+kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna
+papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän
+kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa--!
+
+Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi
+kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
+hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.
+Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee
+kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.
+
+Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.
+
+»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»
+
+Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys
+pöydän syrjään ja vihaista murinaa.
+
+Olikohan isä--?
+
+Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti
+samassa oven kiinni.
+
+»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä
+olen. En aave enkä kummitus.»
+
+Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.
+
+»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»
+
+»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»
+
+»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten
+sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka
+marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»
+
+»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»
+
+»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
+Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
+heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
+Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»
+
+»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo
+kolmatta.»
+
+»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen
+humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin
+sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»
+
+»Kylmää vasikan paistia.»
+
+»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»
+
+»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten
+aamiaiseksi.»
+
+»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
+Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.
+Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»
+
+»Ehkä lähdet sitten levolle?»
+
+»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»
+
+»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin
+mennyt.»
+
+»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet.
+Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies
+väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän
+löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi
+pöytään, että astiat kilisivät.
+
+»Hyvä Oskar!»
+
+»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.
+
+»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»
+
+»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»
+
+»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»
+
+»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä
+sinulle annan--!»
+
+»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän
+tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja
+nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää
+häntä pöytää hakkaamasta.
+
+»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»
+
+Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi
+vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,
+kalpeana kuin kuolema.
+
+»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis
+vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän
+nutun hiaa.
+
+»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»
+
+Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa
+irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta
+sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.
+
+»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»
+
+»Hyvin, mamma.»
+
+Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.
+
+»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä
+äänellä kuin ennenkin.
+
+»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
+muutamme kuivan paidan.»
+
+Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
+Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.
+
+»Saatkohan jo unta, lapseni?»
+
+»Kyllä luulen.»
+
+»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»
+
+»Mamma menee vaan.»
+
+»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»
+
+»Niin, sama se on.»
+
+Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli
+poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin.
+Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella,
+häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan
+silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei
+hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein
+suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti
+vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi;
+hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta;
+kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.
+
+Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä
+jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt
+enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui
+yhtä mittaa aamuun saakka.
+
+Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
+jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja
+katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin
+ruokasaliin.
+
+»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala
+nousta.»
+
+Jussi se oli, joka häntä pudisteli.
+
+»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma
+kuulustelee.»
+
+»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»
+
+Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
+
+Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein
+jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
+koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;
+nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?
+Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi
+myös jotakuinkin.
+
+Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni
+samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa,
+huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä
+vieressä. Äiti raukka!
+
+Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä
+muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
+
+Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta
+vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään
+täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein
+hengittämättä.
+
+Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.
+Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,
+mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.
+
+Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että
+ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä
+huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja
+korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen
+panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa
+pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.
+
+Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
+Äiti toi maitokannua kyökistä.
+
+»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»
+
+»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.
+
+Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.
+
+»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»
+
+»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle
+yhden munan.»
+
+»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella
+äitiin. »Koska Hannallekin.»
+
+»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan
+muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
+talrikillesi.»
+
+»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään,
+enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»
+
+Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa
+rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli
+muka tehty suurta vääryyttä.
+
+Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin
+pöydältä ja läksi kyökkiin.
+
+»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna
+äidin poissa ollessa.
+
+»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
+vihainen.
+
+Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.
+
+»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä
+muuta kuin tämän voileivän.»
+
+Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.
+
+»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»
+
+»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.
+
+»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
+Kiitoksia, ei enää.»
+
+Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä
+vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.
+
+»Kiitoksia, mamma!»
+
+»Etkö enää syö?»
+
+»En, kiitoksia!»
+
+Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut
+ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt?
+Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!
+
+Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän
+taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi
+vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello
+neljännestä vailla yhdeksän.
+
+Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää
+käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen
+mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli
+valkoinen ja puhdas.
+
+»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei
+tahtonut äitiä häiritä.
+
+Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,
+noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli
+kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.
+
+Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat
+eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki,
+kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta
+puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi
+hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän
+verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.
+
+Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja
+ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä
+valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina
+esiin.
+
+Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.
+Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas
+jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein
+koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas
+pois.
+
+Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä
+huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta
+toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta
+vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.
+
+»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä
+sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»
+
+Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,
+huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen
+liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja
+pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin
+totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun.
+Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme
+kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja
+kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa!
+Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,--kukka takana.»
+Se käännettiin.
+
+»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin
+totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»
+
+Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
+vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.
+Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti?
+Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää.
+Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää
+koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon
+niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta
+heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin
+Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei
+edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää
+ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas
+ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari
+täyteläistä kyyneltä silmistään.
+
+»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä
+on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mikä se on tämä
+toinen--ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako
+sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»
+
+Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
+
+Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.
+
+»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----»,
+huudettiin hänen ympärillään.
+
+Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.
+
+»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»
+
+»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa
+ja melu alkoi uudelleen.
+
+»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,
+tytöt, saammeko hänet nauramaan?»
+
+»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»
+
+»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli
+hänelle avuksi.
+
+»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»
+
+»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain
+hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.
+Tulepas tänne.»
+
+Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi
+onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
+istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä.
+Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,--
+tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki
+sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;
+ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.
+
+Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo
+noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes
+pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei
+äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla
+tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan
+huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.
+
+Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset
+luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat
+kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.
+
+Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
+ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.
+
+»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»
+
+Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
+
+Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat
+virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
+koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli
+täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja
+hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina
+taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan
+syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.
+
+»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei
+hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki
+olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän
+koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»
+
+Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu
+kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän
+putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana
+valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen.
+Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne
+nyt kaikki häneen katsoivat.
+
+Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,
+vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli
+hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua
+ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi
+yleinen hälinä ja liike.
+
+»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen
+kaulansa ympäri.
+
+»Ei, en minä kipeä ole.»
+
+»Kyllä hän on.»
+
+»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle
+kuin mahdollista.
+
+»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,
+kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin
+kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he
+jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.
+
+»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»
+
+»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»
+
+Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
+Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti
+kotoisesta suuresta surusta.
+
+Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu
+toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät
+seinät.
+
+»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka
+joutui sitä kuulemaan.
+
+Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani
+sadenutun alempia nappia kiinni.
+
+Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui
+oveen.
+
+»Kuinka Hanna voi nyt?»
+
+»Kiitoksia, hyvin.»
+
+Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma
+poikia, Jussi niiden joukossa.
+
+»Osasitko läksysi, Jussi?»
+
+»Osasin!»
+
+»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.
+
+»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,
+ptruuh! Mihinkä ajatte?»
+
+»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»
+
+Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
+Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.
+
+»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»
+
+Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät,
+ja ylös hyppäsi poika kärryille.
+
+»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»
+
+Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen
+takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi
+tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.
+
+Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän
+läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.
+Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?
+
+Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano
+näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina
+iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa
+kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
+vaikenevana seisoi.
+
+Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.
+
+»Mihinkä Mari menee?»
+
+»Apteekkiin.»
+
+»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»
+
+»Pappanne tuota lienee.»
+
+»Oikeinko huonona?»
+
+»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»
+
+Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.
+
+Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.
+
+»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.
+Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää
+minulle sana.»
+
+Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui
+äidille.
+
+»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla
+taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.
+
+»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.
+
+»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
+hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»
+
+Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi
+lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.
+
+Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,
+että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?
+
+Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset
+pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea,
+sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei
+mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta
+äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän
+tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti
+rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.
+
+Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti
+hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.
+
+Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt
+ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja
+piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt
+niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti
+Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin
+rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon
+pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten
+noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli
+sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
+hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,
+löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne
+olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta
+eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka
+olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,
+että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
+pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin
+vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli
+parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.
+
+Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun
+ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle
+erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle
+tarjottimelle ja kantoi itse sisään.
+
+Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin
+kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta
+tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että
+oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan
+varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.
+Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten
+Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.
+
+Hanna katsoi kirjaansa.
+
+»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
+
+Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas
+oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja
+kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti
+tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui
+iloisemmaksi.
+
+»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
+
+»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan
+lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»
+
+Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.
+
+»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.
+
+Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei
+sanoja eroittanut.
+
+Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä
+sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen
+teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.
+
+Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei
+vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja
+tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti
+mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän
+muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan
+ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä
+ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja
+tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.
+
+Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat
+varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin
+yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.
+
+Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja
+otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas
+ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia
+pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
+pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
+pitkään.
+
+Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
+koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti
+parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.
+
+»Pappa!»
+
+»Hm?»
+
+»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»
+
+»Osaatko sinä?»
+
+»Kyllä minä osaan.»
+
+»No, koetetaan pilanpäin.»
+
+Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän
+huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
+missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta
+sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan
+pahoilleen.
+
+Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä
+vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.
+Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä
+sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.
+
+Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna
+luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä
+kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.
+Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.
+
+Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt
+joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
+Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin
+silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.
+
+Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin
+sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään
+kehdannut.
+
+Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä
+muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja
+haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja
+oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja
+miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan
+tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma
+antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun
+häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan
+saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi
+hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta
+kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän
+niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle
+tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.
+
+Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet
+menemään.
+
+Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti
+viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
+käsky mennä levolle.
+
+Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet
+ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
+kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät
+ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.
+Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen
+viimeiset sanansa.
+
+Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.
+Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen
+piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.
+
+Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
+jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli
+hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän
+pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä
+täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.
+
+Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt
+ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.
+Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti
+opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
+taikka menisi maanviljelys-kouluun.
+
+»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea
+lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»
+
+»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella
+puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että
+valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
+hikiseltä otsaltaan.
+
+»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»
+
+»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä
+elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»
+
+Mari tyrski naurua yhä.
+
+»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai,
+ai, hyvä isä siunatkoon!»
+
+Jussi oli karannut hänen niskaansa.
+
+»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
+kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan
+nousemaan.
+
+»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä
+luutulla.»
+
+»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»
+
+Hannalla oli jo paha hätä.
+
+»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
+hartioista.
+
+»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä
+luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.
+
+Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia
+lainehti.
+
+»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»
+
+»Annahan olla, minä kantelen.»
+
+»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on
+todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»
+
+»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»
+
+»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»
+
+»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
+Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»
+
+Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
+kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.
+
+Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.
+
+Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen
+käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.
+
+»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit
+osaavasi.»
+
+Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti
+koetti sittenkin pitää.
+
+»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta
+ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»
+
+»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.
+
+»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään
+puustavia.»
+
+»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»
+
+»Hanna, korjaa!»
+
+»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»
+
+»Sillä on hyvä aika.»
+
+»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»
+
+»Syömän pitää.»
+
+»Ei, mutta Jussi--»
+
+»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi
+tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös
+hyllylle.
+
+»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se
+sentään ruokasaliin asti kuulunut.
+
+»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja
+tarvitse.»
+
+»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»
+
+»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»
+
+»Etkö sinä laita itseäsi--»
+
+»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,
+menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti
+konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,
+ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.
+Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
+
+Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja
+katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli,
+ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.
+Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
+
+Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa
+joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna
+iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.
+
+Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä
+laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä
+oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja
+sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat
+neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
+
+Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä
+franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin
+miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen
+Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.
+Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei
+Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään
+ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.
+
+Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen
+mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän
+Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen
+reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä
+hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,
+joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.
+
+Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.
+Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin
+hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta
+karkoittaneet.
+
+Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,
+kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.
+Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi
+ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä
+vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään
+kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret
+omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä
+lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.
+
+Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen
+Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän
+nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko
+paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri
+laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»
+
+»Ei se meitä tavoita.»
+
+»Tavoittaa, nyt, nyt.»
+
+Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
+kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti
+hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin
+kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin
+juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja
+raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta
+siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»
+
+Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.
+
+»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne
+meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien
+lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»
+
+Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei
+näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta
+hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.
+
+Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
+airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva
+pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä
+alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket
+hohtivat tervettä punaa.
+
+»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.
+
+»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»
+
+»Kesäisen illan, esimerkiksi.»
+
+»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»
+
+Betty hyräili miettivän näköisenä.
+
+»E:stähän se alkaa?»
+
+Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n.
+Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty
+toista.
+
+Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää
+varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat
+äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin
+tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja
+kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.
+
+Anna Sohvi riemastui.
+
+»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»
+
+Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä
+oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat
+noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.
+
+»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»
+
+»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät
+hämilleen.
+
+»Olettekos miten vanhoja?»
+
+»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta
+vuotta nuorempi.»
+
+»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»
+
+»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me
+käymme koulua.»
+
+»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»
+
+»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja
+syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»
+
+Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
+silmin heille hymyili.
+
+»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut
+vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
+vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä
+ennättäisi.»
+
+Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe
+häntä ollenkaan säikyttänyt.
+
+Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he
+katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei
+hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
+Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
+syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti
+häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.--Herranen
+aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden
+vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.
+Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi
+luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin
+aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi kesänä
+seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi
+nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin
+mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä
+saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.
+
+Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
+Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.
+
+»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»
+
+»Tosiaankin!»
+
+Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista
+pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.
+
+»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»
+
+»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».
+
+Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta
+hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.
+
+»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla
+tuulella.
+
+»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.
+
+»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»
+
+»Oletkos hullu?»
+
+»Betty, mitä ihmettä sinä--»
+
+»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»
+
+»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä
+töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,
+mihinkä joutuisimme?»
+
+»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä
+metsästämässä?»
+
+»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
+leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko
+matkalla.»
+
+Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan
+napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään
+suuresti huolettanut.
+
+Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle
+saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten
+alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
+
+»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»
+
+»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»
+
+»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»
+
+Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!
+
+Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä
+kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja
+muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean
+vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut
+repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina
+hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa,
+niin äärettömästi hauskaa.
+
+Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti
+pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut
+kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti
+rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea
+eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden
+värisiäkin ne olivat.
+
+Maassa sirkat sirisivät.
+
+»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.»
+Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.
+
+»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut
+sisilisko.»
+
+Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan
+Hetaa ja Anna Sohvia.
+
+»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»
+
+»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»
+
+»Entä sisiliskoja?»
+
+»Ei ole niitäkään.»
+
+Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja
+ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin
+sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle
+ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.
+
+Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi
+vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita
+seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty
+vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta
+pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa
+ja nokinen.
+
+Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.
+
+»Saunako tuolla takana?»
+
+»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.
+
+»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.
+
+»Käyhän se laatuun.»
+
+»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä
+vilkkuivat ympäri.
+
+Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
+poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin
+katsoa.
+
+»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas
+Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.
+
+»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,
+tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
+kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»
+
+»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.
+
+Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
+porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu
+kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
+seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
+laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei
+saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli
+sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen
+tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina
+ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.
+
+»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin
+puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»
+
+Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.
+
+Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.
+
+»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain
+jaloin?»
+
+»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.
+
+»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.
+
+Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei
+niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan
+toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla
+lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja
+laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä
+kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan;
+samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän
+tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei
+edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?
+
+Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
+lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat.
+Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen
+päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet,
+silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta
+seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.
+
+Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös
+laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta
+taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
+että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,
+sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.
+
+»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».
+
+»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».
+
+Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi
+ja toimeliaaksi tytöksi.
+
+Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen
+ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi
+käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän
+työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.
+
+Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja
+tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan
+isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä
+meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä
+lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä
+nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
+juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli
+hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei
+kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.
+
+Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan
+erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen
+tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset
+toisaanne.
+
+Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän
+kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi
+tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin
+naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.
+
+Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu,
+valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja
+niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,
+kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja
+ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset
+puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous
+siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää,
+kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen
+paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja
+keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.
+
+Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun
+urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se
+maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin
+hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty
+tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin.
+Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista
+ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti
+runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan
+kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat
+taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta
+Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalahdenkin tohtorinna
+sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa
+syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat
+vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti
+iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.
+
+Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella
+mielihyvällä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset
+palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa,
+mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi
+laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi
+nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi
+pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui
+lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt,
+mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät
+ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki
+kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa
+suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta
+rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella
+toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi
+siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat,
+ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.
+
+Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä
+vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat
+koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin
+terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan,
+vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja
+sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä
+oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä
+tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa
+kalisivat.
+
+Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja
+valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja
+kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.
+
+Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä
+lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat
+mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja
+Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen
+yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi
+vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa
+Kultaruususta riidellyt.
+
+Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja
+vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin
+osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan
+alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin
+oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun
+se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta
+maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt.
+Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.
+
+»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty
+peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä
+rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän
+teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja
+kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää,
+kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei
+niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.
+
+Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut
+ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta
+rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,
+uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka
+mikä.
+
+Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi
+selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että
+heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä.
+Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän
+kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.
+
+»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni.
+Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,
+soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi:
+»ööh!»
+
+Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty
+vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat
+ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.
+
+Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös
+osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat
+iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja
+muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään
+pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet,
+oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,
+mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että
+kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät
+sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi
+nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten
+tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he
+ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin
+hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi
+ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He
+söivät kaikki kuin metsämiehet.
+
+Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää
+nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin
+tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään,
+jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan
+ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.
+
+Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä
+soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis,
+tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat
+malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se
+muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin
+olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.
+
+Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty
+nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja
+leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja
+Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti
+hytkähteli ja Betty sen pian älysi.
+
+»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.
+Malttakaas!»
+
+Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen
+sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin
+Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään
+vitsan pois.
+
+Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän
+toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa
+ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta
+mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa,
+eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen
+kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina
+metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja
+viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta
+kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut
+jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin
+kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti,
+ollut minkään makuista.
+
+Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että
+Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta
+ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen
+vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä
+unhotti.
+
+Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä
+yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin.
+Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut
+paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti
+elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja
+eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,
+ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät
+hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota
+ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.
+Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä
+hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi
+lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille
+vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan
+ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei
+hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä
+lainkaan puhunut.
+
+Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun
+toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla
+oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut
+kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta
+Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään.
+Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä
+vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan
+kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet.
+Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin
+vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen
+mukana heinässä ja milloin mitäkin.
+
+Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.
+Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka
+olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin
+pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan,
+oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä
+ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi.
+Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut
+liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä
+hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka
+tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu
+sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli
+vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin
+hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan,
+iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka
+istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat
+maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän
+lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita
+kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta
+sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.
+
+Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko
+ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui
+toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville
+saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.
+
+»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.
+
+Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin
+koetti teroittaa silmiään.
+
+»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.
+
+»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
+
+»Olga ja Betty!»
+
+Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.
+
+Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.
+Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat
+heitä maalle.
+
+»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»
+
+»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»
+
+»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»
+
+»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»
+
+»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»
+
+»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.
+
+Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta
+siellä pääsi puhe oikein irroilleen.
+
+»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.
+
+»Kunko olemme ilman förkeliä.»
+
+»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»
+
+»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma
+nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»
+
+»Kyllä minustakin, mutta--»
+
+»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme
+on mennyt.»
+
+»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi
+Betty.
+
+»Se olisi ainoa», arveli Olga.
+
+»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.
+
+»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»
+
+»Me kiellämme.»
+
+»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»
+
+»Minä.»
+
+»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»
+
+»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia
+päätetty.
+
+Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava
+siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.
+
+»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.
+
+»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä
+laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.
+
+Hanna jäi sitä katselemaan.
+
+»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.
+
+»En minä.»
+
+Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei
+koskaan tätä ennen oltu käherretty.
+
+»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»
+
+Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan
+käsivarrellaan.
+
+»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee
+lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita
+tulella.»
+
+»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.
+
+»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»
+
+»Miks'ei.»
+
+»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»
+
+»Minä myös.»
+
+»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»
+
+Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin.
+Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa
+takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme,
+onkivavat kädessä.
+
+Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille
+istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan,
+ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat
+tuntuivat.
+
+Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän
+säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti
+puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta.
+Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari
+askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja--mitä
+lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja
+poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei
+vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.
+
+Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,
+vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli
+romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei
+Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan
+ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä
+piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.
+
+Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja
+ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi
+äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään,
+sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei
+millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat
+kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä,
+missä oli.
+
+Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin
+kanssa.
+
+»Onko teistä ollut hauska maalla?»
+
+»On.»
+
+»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»
+
+»En.»
+
+Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös,
+vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän
+sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että
+Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin
+kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.
+
+Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta.
+Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä
+poikien edellä.
+
+Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa,
+olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi
+silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään
+olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman
+näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili
+kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui
+ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.
+
+Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen
+mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar
+istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.
+
+Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat
+silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä
+painava tehtävä hänellä oli edessä.
+
+Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:
+
+»Meillä on teille eräs pyyntö.»
+
+Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
+Olga ja Hanna katsoivat syrjään.
+
+»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»
+
+»Jos vaan voimme.»
+
+»Kyllä te voitte.»
+
+Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan
+ylitse ja selaili kädellään vedessä.
+
+»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.
+
+»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei
+vahingossakaan. Lupaatteko sen?»
+
+»Lupaamme.»
+
+Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat
+saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.
+
+Olga otti nyt puhuakseen.
+
+»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu
+hiuskarvan nenässä.»
+
+He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.
+Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.
+
+Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä
+yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi
+tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin
+Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja
+naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa
+tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka
+tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön
+asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka
+paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin
+Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta
+kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat
+kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten
+poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia
+tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin
+pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli
+hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti
+rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota
+kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa
+tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he
+päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät
+toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja
+suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.
+
+Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia
+havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia,
+eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko
+maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti
+Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään.
+Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua
+Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään;
+sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan
+soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä
+huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin
+luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.
+
+Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin
+vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä:
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga
+kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan.
+Sitten huoletta jatkoi:
+
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»--Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta
+valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:
+
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen
+vaipui.
+
+Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä.
+Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin
+erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt
+mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi
+kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin
+tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä
+uuvuttanut.
+
+Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.
+Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa.
+Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo
+kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle
+annettiin aamiaista tuvan puolella.
+
+Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga
+veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi
+ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät!
+Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä
+arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat
+paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille
+näyttääntyä. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.
+Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän
+ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna?
+Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi
+harmissaan.
+
+»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille
+esimerkiksi?»
+
+»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.
+
+»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he
+eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät
+pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti
+sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»
+
+»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»
+
+Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.
+
+Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:
+
+»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se
+oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma
+syymme.»
+
+»Emmekö voi sitä millään parantaa?»
+
+»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä
+kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään
+herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko
+meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»
+
+»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen
+ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»
+
+»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin,
+ettei Betystä ole mitään apua tässä.»
+
+»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»
+
+»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala
+silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»
+
+Hanna kohta työtä käskettyä.
+
+»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä
+suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»
+
+»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»
+
+»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»
+
+»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»
+
+Ovelle koputettiin.
+
+»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te
+olette täydessä asussa?»
+
+Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.
+
+»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»
+
+»Ei suinkaan.»
+
+Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan
+Betylle koko asiasta mitään.
+
+Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.
+
+»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»
+
+»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan
+marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»
+
+Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen
+kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan
+kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen,
+kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja
+reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät
+märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä.
+Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi
+puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut
+vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat
+syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän
+kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin
+haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan
+sivumennen nyykäytti päätään.
+
+Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät
+kangaspuiden taakse.
+
+»Hanna, sielläkö sinä olet?»
+
+He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.
+
+Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan.
+Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen.
+Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella
+sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen
+syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen
+syynsä?
+
+Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna
+muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että
+Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin
+tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja
+kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä,
+suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut
+niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi
+silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että
+se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,
+jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.
+
+»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.
+
+Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden
+luokse.
+
+Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä
+lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.
+
+»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.
+
+»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.
+
+»Suostutteko, tytöt?»
+
+Woldemar sai vähän odottaa vastausta.
+
+»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.
+
+Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja
+pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.
+
+Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi
+pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.
+
+»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»
+
+Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli
+esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin
+mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.
+
+Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.
+
+»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.
+
+Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat»,
+sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.
+
+Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä
+taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred
+oli kuin elävä kysymysmerkki.
+
+Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty
+arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin
+rasittavalta.
+
+Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja
+Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
+Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian
+kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.
+
+Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen
+vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli
+kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia
+lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.
+
+Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat
+ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi».
+Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he
+kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan
+olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos
+olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.
+
+Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen
+saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta
+ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä
+Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu
+siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän
+lohdutti.
+
+Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai
+äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita,
+kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä
+kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin,
+niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan
+rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti
+heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta
+pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei
+kerrassa mikään.
+
+Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt
+kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden
+hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili
+nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis'
+siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.
+
+Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi,
+muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma
+oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt,
+minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon
+tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja
+toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää
+kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon
+muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa
+kaupunkiin.
+
+Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita
+kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo
+huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan,
+että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat
+tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he
+olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät
+olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei
+ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.
+
+Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle
+vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä
+jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän
+nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti
+kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.
+
+Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia
+he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä;
+mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että
+Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä
+välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
+ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi
+poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
+ennen oli kahverina käytetty.
+
+Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.
+Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja
+hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;
+kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat
+Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät
+paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut
+lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen
+hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
+isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää
+ennen oli lähtenyt.
+
+Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti
+virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin
+ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;
+pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire
+saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
+lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;
+käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
+alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;
+äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
+sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
+toiset jalkineet.
+
+»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.
+
+»Kovasti.»
+
+»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.
+Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi
+olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»
+
+»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset
+luokalta».
+
+Jussi puri hammasta.
+
+»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.
+
+Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli
+samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.
+
+»Terveisiä, pappa, maalta.»
+
+»Noo, johan sinä olet kotona.»
+
+»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä
+kaipaa.»
+
+»Soo, sepä hyvä.»
+
+Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,
+samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut
+ruoat sisään.
+
+»Jeekeli sentään--»
+
+»No, Jussi, kuka noin sanoo?»
+
+»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»
+
+»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»
+
+Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa
+pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.
+
+»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.
+
+»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon
+kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein
+ongella siellä maalla?»
+
+»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»
+
+»Saittekos kaloja?»
+
+»Aina vähän.»
+
+»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»
+
+»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»
+
+»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»
+
+»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.
+
+Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut
+jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.
+
+»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä
+kiittivät.»
+
+»Ketkä pojat?»
+
+Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.
+
+»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg
+ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»
+
+»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.
+
+»Niin.»
+
+»Olitteko kutsuneet niitä?»
+
+»Emme.»
+
+»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä
+vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä
+vastaan. Olisitte käskeneet pois.»
+
+Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle
+avuksi.
+
+»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät
+maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
+siinä mitään sopimatonta oli.»
+
+Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin
+vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,
+sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.
+
+Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,
+kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,
+varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin
+mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja
+pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
+sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen
+istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
+ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka
+jaksoi puoliaan pitää.
+
+Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,
+mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
+luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat
+korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä
+joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta
+ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.
+
+Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän
+sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää
+esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.
+
+Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin
+lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän
+luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.
+Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä
+vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä
+koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
+toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja
+päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan
+luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista
+sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä
+vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.
+
+Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
+hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä
+toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:
+vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi
+eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin
+mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia
+rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä
+ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----
+
+»Pois täältä!»
+
+Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni
+töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi
+pistää päänsä sisään.
+
+»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.
+
+Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.
+
+Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
+Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä
+päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus
+ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
+he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,
+ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät
+suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei
+hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei
+alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.
+
+»Tulee joku, tulee----»
+
+Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.
+
+»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»
+
+Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen
+sisään.
+
+Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
+ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli
+likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös
+entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
+yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät
+itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä
+vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
+intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
+suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi
+pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt
+etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
+jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
+Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!
+
+He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat
+toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
+Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä
+ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät
+filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan
+armotta!
+
+Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori
+Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän
+viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?
+
+Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,
+ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
+tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
+heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.
+Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo
+luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
+kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen
+väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että
+pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun
+pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
+naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
+heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat
+ynnä jalat.
+
+»Sano sinä!»
+
+»Ei, ei, sano sinä!»
+
+»En minä, en vaikka.»
+
+Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota
+aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja
+näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää
+kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä
+ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
+mitä tuleman piti.
+
+Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan
+muodon ja rykäisi.
+
+»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi
+meille filosofiaa.»
+
+Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.
+
+»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»
+
+Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
+vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä
+ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.
+
+»Se on meidän yleinen toivomme.»
+
+Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.
+
+»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.
+
+»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»
+
+Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida
+hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan
+vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi
+temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.
+Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.
+
+»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se
+vallan hyvin!»
+
+Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin
+makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
+oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.
+
+»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat
+moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»
+
+Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,
+vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli
+luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.
+
+Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.
+Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,
+filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan
+rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.
+
+Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
+Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.
+
+»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä
+hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse
+ominpäin selville.»
+
+Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.
+
+»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».
+
+»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»
+
+»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista
+järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan
+hyödyttömiä.»
+
+Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.
+Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
+muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?
+Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän
+ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen
+vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki
+äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,
+ääääärettömästi!
+
+Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti
+suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas
+huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;
+innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
+oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja
+äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi
+aukeni.
+
+»So, so, tytöt!»
+
+»Ääääääää----»
+
+»Hiljaa! hiljaa!
+
+»Äääääää-------»
+
+»Hiljaa!»
+
+Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen
+korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
+iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he
+pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.
+
+Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
+näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja
+Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
+että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten
+aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät
+paremmin.
+
+Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun
+koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla
+luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet
+nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet
+ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä
+heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten
+luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
+heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta
+kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he
+pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
+vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille
+uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä
+oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja
+logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla
+sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että
+logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein
+johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen
+osannut ajatella.
+
+Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
+näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin
+kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo
+mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi
+esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla
+he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä
+luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa
+tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
+ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä
+ensin ja sitten vasta näitä?
+
+Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet
+kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä
+logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
+päässä yks'kaks!
+
+Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat
+ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa
+saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,
+kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja
+nyt lähdettiin.
+
+Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja
+varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,
+kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.
+Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
+Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.
+Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä
+molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella
+järveä ja saaria ympärillään.
+
+Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori
+etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
+sadenuttunsa alle piiloon.
+
+Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli
+kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan
+kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän
+niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.
+Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime
+vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
+Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,
+kapea _thorax_, suuri _abdomen_.
+
+Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet
+mitään, paitse lyseolaiset?
+
+»Entäs vielä?»
+
+No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään
+tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne
+elävät keoissa.
+
+Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.
+
+Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat
+keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja
+lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän
+rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä
+lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas
+suojaisiin paikkoihin.
+
+Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä
+eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta
+taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
+kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin
+keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla
+vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
+hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen
+kiire syntyi.
+
+»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat
+kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
+mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».
+
+»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius
+tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.
+
+»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään
+huomenna maisterilta.»
+
+Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain
+kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet
+siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet
+sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki
+mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että
+värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi
+tyhmyyttään, ei sittenkään.
+
+He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään
+hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,
+toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä
+innolla:
+
+»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä
+sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien
+edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä
+mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
+Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat
+jäljessä.»
+
+Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki
+muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.
+Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän
+pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana
+hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin
+voimakkaasti kuin äsken.
+
+Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt
+tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei
+opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi
+hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta
+Lavonius niin innostuneena heille puhui.
+
+Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,
+läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä
+mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin
+paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava
+tiedon halu.
+
+Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
+kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt
+aika sen tyydyttämiseksi.
+
+Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä
+omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen
+tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,
+hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului
+hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä
+kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain
+semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.
+Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.
+Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät
+olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta
+kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
+maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi
+tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin
+hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
+olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa
+menetetty.
+
+Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
+vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät
+vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon
+mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja
+Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan
+ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti
+lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu
+paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille.
+Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken
+sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut
+kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka
+kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten
+taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi
+etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.
+Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet
+edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä
+hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan.
+Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen
+kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti
+juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.
+
+»Yks', kaks', kolme!»
+
+Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat
+nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille.
+Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin
+ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet
+muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi
+kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin
+monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät
+kiertää koko kaupungin näin.
+
+Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei
+vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut
+poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka
+äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa
+seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat
+ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat
+tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja
+koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes
+heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat
+heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän
+maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä
+sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja
+siitä tulee iänikuinen häpeä.
+
+Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja
+tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja
+aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa
+kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti
+erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi
+heitä tuo odotettu myrsky.
+
+Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat
+johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi
+tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina
+pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli,
+yhdessä he sen kestäisivät.
+
+Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa
+kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että
+pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus
+maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa
+voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta
+toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.
+
+Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,
+minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein
+sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka
+Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan,
+säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat
+olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi
+ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja
+kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista
+mielessä.
+
+Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka
+olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että
+Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi
+oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin
+Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:
+
+»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»
+
+»Olen.»
+
+Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.
+
+»Missä se on? Sano pian!»
+
+Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.
+
+»Taisi jäädä kouluun.»
+
+»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»
+
+»Lähetä lainaamaan.»
+
+»Kun kello jo on niin paljon.»
+
+»Asuuhan Olga tässä likellä.»
+
+Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta
+suoraan ruokasaliin.
+
+»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»
+
+Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.
+
+»Tule kamariisi.»
+
+Sinne mentiin.
+
+»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.
+
+»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»
+
+Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla
+oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar
+pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja
+hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla
+kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla
+tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi
+kuulla.
+
+Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja
+kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen
+paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli
+satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;
+räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa,
+sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se
+verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon
+antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi
+häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin
+itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka
+ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede,
+esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon
+ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi
+tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä
+kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka
+pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun
+luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi.
+Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti
+opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia
+huomannut.
+
+Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset
+olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny
+ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen
+vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä
+erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää
+pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta
+pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli
+hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin
+välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti,
+arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja
+istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan
+koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen
+kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei
+hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi
+hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen
+olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,
+kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.
+
+Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.
+
+»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»
+
+»Keitä vieraita?»
+
+»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»
+
+»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.
+
+»No, kies' avita.»
+
+»Hyi, sinua.»
+
+»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»
+
+Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin
+hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi
+pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat
+päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan
+lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten
+pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset
+aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana
+lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se
+olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--työt, työt! Ei hän
+voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää
+mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui
+kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi
+laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja
+vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi
+toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli
+pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne
+tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen
+käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja
+nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin
+tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin
+olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne
+oli päätetty kokoontua.
+
+Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen
+ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä
+lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se
+kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui,
+ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin.
+Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän
+meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä,
+uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja
+korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen
+varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan
+pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.
+
+»Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.»
+
+»Olenpahan. Ihan vissisti olen.»
+
+»Koska pianon päällys on ihan harmaa.»
+
+»No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla
+pyyhin.»
+
+Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.
+
+Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan
+Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan
+kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli,
+kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä
+maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä
+hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon
+nurkalle.
+
+Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli
+neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka
+vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat
+mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle.
+Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.
+
+Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.
+Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta
+lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä
+vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja
+koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,
+pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se
+päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen
+unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja
+laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen
+alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu
+rupeisi kiehumaan.
+
+Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui
+lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois.
+Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli
+tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta
+ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli
+uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä
+ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen
+uutimen nurkan äkkiä paikoilleen.
+
+Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja
+pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että
+hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän
+sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei
+parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen;
+Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä
+mitään.
+
+Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa
+suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti
+kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat,
+lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka
+oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen
+kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin
+kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli
+makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista
+käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja
+poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen
+kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle
+kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,
+risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:
+
+    "Meri oli tyyni kun rannalta läksin,
+    Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
+    Vaan selällä nousi tuuli,
+    Vaan selällä nousi tuuli."
+
+    "Eikä tällä pojalla suruja ollut,
+    Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
+    Tähän päivään asti.
+    Ja tähän päivään asti."
+
+Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan.
+Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka
+ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki
+häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä
+verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.
+
+Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.
+Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa
+viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja
+tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin
+käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei
+kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska
+neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille
+kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät
+silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen
+virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina
+otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan
+laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen
+korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa
+seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli
+Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen
+kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos
+taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.
+
+Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut
+jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin
+piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle,
+päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti
+kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä
+vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui,
+sillä hän oli niin äärettömän onnellinen.
+
+Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä
+kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja
+virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja
+likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin
+kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä,
+joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa
+koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan.
+Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä.
+Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet.
+Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki
+harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki
+vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi
+ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi
+kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä
+mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.
+
+Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa
+saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn
+paperin hänelle käteen.
+
+»Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.»
+
+Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia
+uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,
+aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi
+hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet
+niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne
+olivat tulleet.
+
+»No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän
+katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä
+se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko
+teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?»
+
+»Oli, neiti Öller.»
+
+»Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyytäneet jotakin
+rouvaa?»
+
+»Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.»
+
+»Vaikka.»
+
+Ei Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen
+asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko
+isä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli
+äitikin sisään kyökistä.
+
+»Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.»
+
+Niin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää
+voi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio
+oli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä
+saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö,
+eikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta
+niitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä,
+että Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi
+häneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se
+oli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut
+pyytämistäkään vastedes.
+
+Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä
+ankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja
+niin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti
+toivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin
+kirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen
+isän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan.
+Niin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän
+pöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin
+allekirjoitukseen. »Sinun Woldemarisi.»
+
+Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan
+kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun,
+luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo
+osasi sen ulkoa aivan.
+
+    "Jo vaipunut ol' sydämeni toivo,--
+    Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
+    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
+
+    Mä tulin luokses--poskes punastuivat!--
+    Se oli lempen' armas aamurusko!
+    Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.
+
+    Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi!--
+    Se oli lempen' ensi päivänkoitto!
+    Ja pimeys sydämestäni haihtui.
+
+    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen!--
+    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
+    Ja nietokset mun sydämessän' suli."
+
+Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti,
+se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän
+puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä
+aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon
+valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa
+säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän
+kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä
+ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten
+neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä
+valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa
+lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota
+hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä
+puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan
+kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä
+hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät
+kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi
+saanut sanaa suustansa, ei vaikka.
+
+Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.
+
+»Ei, mutta----»
+
+Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet,
+etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.
+
+»Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?»
+
+»Mutta--»
+
+Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja
+Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti
+heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli
+surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt
+epäselväksi ja se oli hänen syynsä.
+
+Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen
+viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella
+kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja
+kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään,
+sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen
+aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli
+vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina
+siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren
+Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli
+ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se
+ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan
+vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein
+kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana
+vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä
+hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa.
+Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.
+
+Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa
+saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei
+hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi
+mennä. Hän soitti »La prière d'une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa
+herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin,
+seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa,
+silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat,
+huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki
+vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä
+katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi
+tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen
+sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan
+kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.
+
+Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun
+Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra
+sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla
+vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin
+paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä,
+täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja
+uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder
+ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat,
+vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja
+juoksi hänen luokseen.
+
+»Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä
+portilla.»
+
+»Ketkä?»
+
+»Woldemar ja Tirri.»
+
+»Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,»
+
+»Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.»
+
+»En voi, en vaikka mikä olisi.»
+
+»Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi
+sitten!»
+
+»Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.»
+
+Hanna riensi jäljessä portaille.
+
+»Olga, Olga!»
+
+Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli
+kiusalla, puoli leikillä:
+
+»Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.»
+
+Ja silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään
+jotensakin nolona ja soitti herroille »Lieder ohne Worte».
+
+Kun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik
+heitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan.
+Sunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa
+koulusta.
+
+Isä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi
+jättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona
+sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin
+itsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän
+uskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi.
+
+Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei
+tullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga.
+Mutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin
+olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia.
+Ehkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan.
+Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan.
+Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli
+miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti
+etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen
+myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni.
+
+Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli
+vähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai
+muutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa.
+
+Ei nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan.
+Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin
+täytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä
+hakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle.
+
+Hannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja
+ylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin
+nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja
+tutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa.
+Pelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja
+harvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi
+kotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut
+kuin turvan takana.
+
+Isä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat
+jäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla.
+Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja
+Hanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran
+kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina
+tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se
+tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän
+luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi
+toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,
+silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi
+tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja
+siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa
+taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi
+ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.
+
+Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja
+luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka
+kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita.
+Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi
+Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa
+herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta
+väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan
+reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra
+kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja
+haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi
+mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa
+vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli
+välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti,
+kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden
+eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti
+etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan
+saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät
+puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka
+olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen,
+näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle
+kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta
+kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä
+halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella
+tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset
+ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti
+Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä
+oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta
+huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi
+sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä
+ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti
+liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen
+pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin.
+Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan.
+Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa.
+Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei
+hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa,
+vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,
+kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi
+keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi
+sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään.
+Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli
+vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava
+kainous jäi taaemmaksi.
+
+Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse
+talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin
+hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'
+milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik'in välillä
+syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin
+ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta
+maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti,
+eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi
+omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;
+olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.
+
+Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti
+Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset
+menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden
+lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi
+pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä
+vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin
+läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella
+pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin
+painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta
+vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät.
+Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan
+pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut
+jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta
+lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli
+pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin
+takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna
+takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia
+tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja
+naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa
+pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei
+osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle.
+Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin
+lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta
+kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat
+joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä
+suosiollisesti hymyillen.
+
+Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen
+huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän
+varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin
+mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni,
+hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta
+huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat
+seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän
+henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan
+muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli
+kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.
+
+Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin
+varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno
+ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja
+viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat
+ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta
+hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla
+hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut
+silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun
+neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän
+lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni
+ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.
+
+Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi
+sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta
+ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa
+vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.
+Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan!
+
+Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo
+kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla
+saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi
+hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui
+syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja
+eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt
+mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa
+suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin
+luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik
+olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä
+lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät
+kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän
+panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse,
+arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan
+pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä
+kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja
+jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki
+Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä.
+Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.
+Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä.
+Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin
+tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli
+matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään
+halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa,
+että pahoinvointi oli melkein ohitse.
+
+Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki
+etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin
+pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi,
+että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi
+hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi
+vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan
+enää Vaajasaloon tulisi.
+
+Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi.
+Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut
+mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti
+katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää
+hevosen takaisin.
+
+Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas
+keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin
+pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari
+syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui
+taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja
+ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä
+määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki
+käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja
+palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he
+kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski
+moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli
+nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan
+ajatukset kääntyivät Woldemariin...
+
+Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä
+vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua
+eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki
+neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään.
+Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien
+kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään
+ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten
+silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei
+tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin
+lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä
+olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?
+
+Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä
+kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei
+näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä
+tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina
+kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,
+tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi.
+Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat
+puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai
+kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli
+sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä
+vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun
+Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti
+ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei
+vaikka Hanna kuinka pyytäisi.
+
+Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet
+puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan
+virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.
+
+Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin
+huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä.
+Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei
+kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut
+osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea
+leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän
+heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän.
+Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös.
+Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä
+seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään.
+Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti
+paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana
+uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat
+ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.
+Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin
+hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno,
+musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.
+
+Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin
+erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan
+hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä
+olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja
+järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät
+oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri
+loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa
+toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin
+kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan
+oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.
+
+Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen
+luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin
+useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä
+nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna
+kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen
+silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen
+jalkansa olivat.
+
+Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä
+puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi
+kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,
+näkemään toisiaan joka päivä!
+
+Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä
+rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan
+korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita;
+mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui,
+ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se
+väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten
+liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,
+varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui
+ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei
+niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga
+esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja
+kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti
+rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että
+Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi
+sen, tekisi sen lumivalkeaksi.
+
+Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen
+ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.
+Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti
+ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että
+Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut.
+Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä
+sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän
+viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.
+
+Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana
+pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin
+kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän
+seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen
+verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois
+kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin
+johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin
+langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan
+vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan
+esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka
+huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita
+ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa
+lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän
+uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen
+palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa
+hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta
+elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.
+Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.
+
+Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui
+valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein
+anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja
+äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.
+Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat
+kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa
+oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet
+ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.
+
+Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin
+luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti
+heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus
+vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,
+joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat
+siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin
+alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin
+jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat
+ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi
+alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli
+purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he
+myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan,
+josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen
+alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät
+nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät
+huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä
+lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät
+penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä
+semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet
+heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,
+toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne
+tytöt sentään vähän kummallisia!
+
+Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he
+eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja
+välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta
+katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei
+heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun
+rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin
+veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen
+kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi
+ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa
+itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran
+ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,
+vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään
+salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista
+kyyneleistään.
+
+Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa
+löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä
+odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä
+karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,
+ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa
+alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun
+peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä
+pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan
+läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko
+maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa,
+sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena
+vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän
+nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki
+nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla
+kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen
+valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa;
+palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän
+rajoitettuun piiriin.
+
+Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun
+kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä.
+Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä.
+Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti
+käytiin ruokaan kiinni.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja
+matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin
+muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,
+jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi
+vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja
+kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.
+Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja
+sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä
+tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja
+harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.
+
+Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut
+siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä
+mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain
+puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin
+riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain
+semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi
+häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa
+unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia
+hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat
+aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat
+järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan
+suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi
+rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan
+ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana
+kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,
+valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat
+uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä
+hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen
+nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa,
+vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä
+kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja
+puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi
+juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen
+luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman
+hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he
+kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus
+lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi
+olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas
+uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän
+muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa
+siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien
+mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä
+tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää
+herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin
+hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja
+huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin
+sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea
+kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen
+rakentamista tuvistaan!
+
+Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.
+Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa
+kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat
+kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja
+häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi
+haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut
+suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen.
+Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä
+jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi
+kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
+
+Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään
+ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi
+jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen
+päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka
+hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen
+tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen
+korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan
+opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä
+näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät
+mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen
+kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa
+jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen
+laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.
+
+Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin
+iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta
+opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan.
+Mutta isä nauroi.
+
+»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.
+
+Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen
+mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä
+karkoitettiin myös.
+
+»Meinaan», sanoi hän.
+
+Isä yhä enemmän nauroi.
+
+»Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet
+opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa
+vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet
+haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani
+tulemaan.»
+
+Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.
+
+»Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään
+kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse
+tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville
+päivilleen.»
+
+Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois,
+mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.
+
+»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa
+kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin
+heikko, Hannaseni.»
+
+»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna
+hetken päästä sanotuksi.
+
+»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna
+Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»
+
+»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin
+muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan.
+»Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»
+
+Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois,
+»uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan,
+vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan
+illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan
+huvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia.
+Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi,
+ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään
+kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina,
+koska kerran tahdottiin.
+
+»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».
+
+Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli
+puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan
+hiljaa nenäliinaansa.
+
+»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi
+pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä
+tahtoisit takaisin näitä päiviä.»
+
+Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi
+huoneesta pois ja jätti hänet yksin.
+
+Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin
+paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja
+neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna
+koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja
+ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko
+tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat
+hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja
+hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä
+kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin;
+selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi
+hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut,
+vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin
+pahinta, kun halu puuttui!
+
+Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit
+kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta
+sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä
+ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän
+välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki,
+johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua
+tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä
+tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun
+ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja
+oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse
+monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven
+sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän
+pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.
+Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä
+ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana
+istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä
+juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja
+koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois.
+Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä
+vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.
+
+Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia
+yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo
+melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä
+muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt
+alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia
+pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta
+johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin
+lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika
+kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut
+niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä
+tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?
+
+»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»
+
+»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.
+
+Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän
+tosin.
+
+»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»
+
+»Niin, kun se meni.»
+
+»Ei suinkaan itsestään.»
+
+»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»
+
+»Aina sinä olet pahan teossa.»
+
+Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.
+
+»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka
+toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»
+
+»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»
+
+»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.
+
+»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»
+
+»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari,
+»antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».
+
+»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään
+niin just' piekseä.»
+
+»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»
+
+»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran
+puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät:
+ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»
+
+»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»
+
+Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.
+
+Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.
+
+»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».
+
+»Olisi pari napinreikää vielä.»
+
+»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--Näetkös nyt, Jussi, kun
+Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»
+
+»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»
+
+»Pitäisi niiden olla.»
+
+»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa
+paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»
+
+»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka
+olisivat kuinka lujassa.»
+
+»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»
+
+»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on
+niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»
+
+»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»
+
+Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti
+vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän
+lakin päähänsä ja meni ulos.
+
+Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi
+aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan
+kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä
+hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään,
+meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen
+tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun
+kuuli Jussin äänen ruokasalista.
+
+Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla
+aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.
+
+»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi
+tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»
+
+Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi
+vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin
+huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja
+heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin
+jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut
+niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan
+halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna
+lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti.
+Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään
+vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna
+enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän
+kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa
+vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki
+mahdolliset velvollisuudet.
+
+Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut.
+Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä
+lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta
+huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi
+huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei
+viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin
+paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen
+tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli
+hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja
+tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä
+hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin
+alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan
+lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli,
+kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä
+oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.
+
+»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»
+
+Miina lensi punaiseksi.
+
+»Kuinka niin?» hän kysyi.
+
+»Te näytätte niin kovasti huonolta.»
+
+»Eikös mitä.»
+
+»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä
+puhun mammalle.»
+
+»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»
+
+»Mikäs teillä sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.»
+
+Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
+
+»Sanokaa nyt!»
+
+Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja
+puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna
+kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei
+auttanut sekään.
+
+»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.
+Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.
+
+»Eikä ole.»
+
+Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää
+puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki
+huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.
+
+Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät
+liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista
+nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli
+vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja
+surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se
+nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna
+otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.
+
+Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli
+hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne
+astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä
+ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä,
+tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski
+kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin,
+pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta
+jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.
+
+Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun
+muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän
+tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa
+se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi
+silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä
+myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata
+suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli
+Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin
+hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä
+valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi
+kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä
+äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain
+kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun
+kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni
+hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen
+toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti,
+vaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.
+
+Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin
+pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari
+kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.
+
+»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista
+ja siellä oli vieraita.»
+
+»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»
+
+»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»
+
+Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka
+viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.
+
+Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos
+häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada
+sanaa suusta.
+
+»Luuleeko Mari? Kun minä join--?»
+
+»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää
+tehkö.»
+
+»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»
+
+»No, kai parin viikon sisään.»
+
+Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän
+sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko
+illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja
+karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli
+kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski
+vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun
+vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä
+hänen ainoa ajatuksensa.
+
+»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa,
+»minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».
+
+»Oikeinko pahasti?»
+
+Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään
+tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.
+
+»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee
+se, minun täytyy heti lähteä.»
+
+»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»
+
+»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä
+on.»
+
+Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan
+ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa.
+Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa,
+siksi kuin vastaanottotunti alkoi.
+
+Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä.
+Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen,
+oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium»,
+hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin
+saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä
+ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton
+moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa
+sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita
+Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin
+kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta
+sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille
+noussut.
+
+Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet
+alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta,
+myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia
+surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat
+mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.
+Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli
+kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset
+vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,
+nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen,
+murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti
+tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin
+ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei
+tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella
+kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat
+silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli
+mutkassa.
+
+Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja
+siihen keskustelu päättyi.
+
+Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,
+ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka
+piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että
+se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä
+vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä
+keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä
+toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän
+pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille».
+Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun
+aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö
+laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään
+sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei
+tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa
+päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,
+langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset
+jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä
+tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi
+olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet
+niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja
+sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta
+kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja
+annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai
+neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja
+a la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös
+kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä
+kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen
+paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää
+näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli
+vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli
+näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä
+lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta
+muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi
+nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita
+tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että
+kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan
+asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että
+herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun
+erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä
+aistista.
+
+Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin
+erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa
+kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun
+niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka
+istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään.
+Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui
+sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos
+karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja
+helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.
+
+Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,
+erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki.
+Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat
+tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä
+hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen
+perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti
+mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä
+tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan
+rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli
+raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla
+mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen
+nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi
+ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli
+n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin
+paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla
+semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun
+saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit
+kädessä.
+
+Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.
+Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki
+paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli
+kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita
+korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että
+jaksaa ainetta ostaa.
+
+Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta
+iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa,
+olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä
+lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen
+orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja
+kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy
+taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta
+ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota
+aina tarkoin noudatetaan.
+
+Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta
+varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla
+tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä,
+enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan
+viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla
+käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat
+muuten jäähtyivät.
+
+Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen
+rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta
+kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa
+pälinässä.
+
+Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.
+
+»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.
+
+»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua
+valehtelijaksi.»
+
+»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»
+
+»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»
+
+»No, kukahan tuon on narrannut?»
+
+Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.
+
+»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.
+
+»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin
+Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»
+
+»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.
+
+»Saihan se eilen.»
+
+»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»
+
+»Lieneekö kymmenes.»
+
+»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se
+rouva vielä nuori ihminen.»
+
+»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää
+elämäänkään.»
+
+»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli
+tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä
+teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin
+hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä
+lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä
+mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä
+komenna mies.»
+
+»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla
+aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme
+kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta,
+vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan
+puuhun vetää', sanoo sananlasku.»
+
+Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin
+punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma
+höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja
+vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman
+punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä.
+Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli
+polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla,
+ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon
+väännetyitä korkeaan kasaan.
+
+»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.
+
+»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»
+
+»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»
+
+»Kyllä.»
+
+He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät
+ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen
+ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton
+hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi
+sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös
+pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi
+padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry
+kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa
+silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli
+väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä.
+Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän
+oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.
+Päätti olla kysymättä.
+
+Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin
+aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua
+tulisikaan, niin kauan he viipyivät.
+
+»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena;
+otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan.
+Hanna yritti lähtemään.
+
+»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.
+
+»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä
+olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».
+
+»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa
+entistä».
+
+»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut
+kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.
+
+»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»
+
+»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»
+
+»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»
+
+He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.
+
+»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»
+
+»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»
+
+Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin
+Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi
+uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna
+ei antanut myöten.
+
+Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja
+silmäilivät toisiaan.
+
+»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»
+
+Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta,
+veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän
+lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli
+Miina uudelleen tupaan.
+
+»Joutukaa, neiti, pappanne muuten--»
+
+Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti
+vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin
+kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen
+pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri
+meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti
+nousta: ei päässyt, siihen jäi.
+
+Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin
+hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he
+molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta
+painoivat.
+
+»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.
+
+Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi
+vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput
+kupeihinsa.
+
+»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille
+tuonne».
+
+Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä
+raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.
+
+»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.
+
+Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään.
+Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten
+laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin
+jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.
+
+»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken
+perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään
+puhunut, itki vaan hiljaa.
+
+Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
+
+»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia
+sijaa johonkin?»
+
+Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä,
+raskaita ja vaikeroivia.
+
+Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla
+likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen
+silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden
+tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.
+
+»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät
+siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
+
+Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja
+kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman
+ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa
+takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin
+vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein
+molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja
+poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen
+kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui
+tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan
+paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän
+kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
+
+Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
+
+»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja
+kerran nenäänsä vedettyä.
+
+Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja
+katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.
+
+»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole
+tänne kyökkiin.»
+
+Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa,
+kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
+
+Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen
+oli mentävä.
+
+»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan
+kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan
+tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»
+
+Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla
+mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.
+
+Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi
+olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään.
+Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä
+aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa
+itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.
+
+Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan,
+vaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä
+menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan
+odottanut. Isä suuttui viimein.
+
+»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan.
+Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»
+
+Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti
+houkutella Hannaa.
+
+»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.
+
+Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä
+tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut,
+puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.
+
+»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä
+tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»
+
+Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia
+otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja
+jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei
+kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki
+koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi
+seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen
+hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää,
+miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli
+äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä
+kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän
+muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen
+asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että
+häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin
+saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että
+äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen
+kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon
+tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki,
+taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa
+side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan
+tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä
+maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä
+yksinäisyydessä rauhan löytänyt.
+
+Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi
+vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun
+hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät
+taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota
+kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä
+enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän
+heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä
+silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran
+taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui
+hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä
+ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi
+kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa;
+hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen
+jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli
+yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi
+keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
+
+Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn
+johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän
+lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja
+rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi
+häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja
+eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun
+hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui
+hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse
+se taas meni, ja elämään hän jäi...
+
+Hannan nyyhkytykset harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun
+heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei
+löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa
+pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
+
+Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään
+toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin,
+yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta.
+Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja
+antaa päivän tulla, toisen mennä.
+
+Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt
+kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän
+sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään
+hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,
+ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa
+huoneessaan.
+
+Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä
+hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt,
+sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne
+tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen
+oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään,
+kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä
+vielä ainakaan tuntunut apua olevan.
+
+Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä
+tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän
+jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä,
+jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän
+uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään
+koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat
+aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen
+koomin enää mennyt.
+
+Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä.
+Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska
+olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua,
+tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa
+viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne
+vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai
+hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka
+pojat kuinka härnäsivät.
+
+Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä,
+ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan
+ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli
+vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika
+vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö,
+joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli
+helmoja säärien ympäri.
+
+Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui
+nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään
+katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa
+välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan
+jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui
+kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti
+hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.
+
+»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.
+
+»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.
+
+»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»
+
+»Ei mitään, kun ei tiedä.»
+
+»Kerropas nyt se hauska.»
+
+»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»
+
+»Noh?»
+
+»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»
+
+»En, en.»
+
+»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet,--tiedäthän sinä, ketä
+me Polleksi sanomme?»
+
+»Tiedän.»
+
+»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin
+juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta
+päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko
+paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää
+sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes,
+näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten
+kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä
+töyttäsi rehtorin luokse.»
+
+Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän
+rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä
+Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:
+
+»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»
+
+»Kuka sen teki, Jussi?»
+
+»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko
+pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»
+
+»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»
+
+»En sano.»
+
+»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»
+
+»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»
+
+»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan
+koulusta.»
+
+»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei
+sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»
+
+»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää
+urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»
+
+»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»
+
+Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
+
+»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»
+
+Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
+
+Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli
+ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan
+koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin
+luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia
+oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti
+suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.
+Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti
+olisi huomannut.
+
+Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä
+seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt,
+tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi
+ilmi.
+
+Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita
+ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo
+kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin
+ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo
+opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat,
+antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,
+kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks
+siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.
+Siihen se juttu päättyi.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli
+antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän
+nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja
+äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin
+hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien
+ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse
+monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat
+oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä,
+silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota
+mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi
+myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet
+näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti
+laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin
+pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta
+kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja
+onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,
+lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.
+
+Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen
+leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo
+päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset,
+jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja
+vehnäjauhoja tarpeen mukaan.
+
+Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi
+taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään,
+kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän
+aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki
+veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan
+taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella
+otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen
+kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä
+keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle,
+painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella.
+Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli
+niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta
+vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja
+sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski
+olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi
+kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi
+ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja
+syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat
+henkilöt tunkeutuneet.
+
+Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään
+pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan
+palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin,
+suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.
+
+Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä,
+vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan
+istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten
+aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä
+oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle,
+teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki
+toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta
+ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se
+jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat
+ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja
+pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon
+uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin
+suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei
+kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi
+puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan
+Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar
+silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias
+ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän
+suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat
+kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan
+siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa,
+sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän
+koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden
+päästä voisivat viettää häitä.----
+
+Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen
+tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa
+tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen
+vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita.
+Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut.
+Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt
+hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän
+loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset
+menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.
+
+Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän
+pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei
+tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa
+olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.
+
+Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan
+hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja
+totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,
+sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.
+Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta,
+mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä,
+vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon
+alemmilla luokilla.
+
+»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme
+yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».
+
+»Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa
+hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena
+joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?»
+
+Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään;
+väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta.
+Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi
+uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet
+muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko
+ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan
+yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin
+ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin
+seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla,
+Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin
+katsomme.»
+
+»No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean
+siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä!
+Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.»
+
+Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä
+tarkasti tämä leninkiä joka haaralta.
+
+»Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei
+enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne
+kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja
+poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja
+terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,
+nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä
+puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.
+
+Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi
+kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä
+hän, Olga, tulisi nekin laittamaan.
+
+Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä
+hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.
+Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.
+
+Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa.
+Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja
+mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos
+lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.
+
+Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan
+peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei
+syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,
+mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta
+varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei
+koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja
+vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä
+tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen
+puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.
+
+Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri
+puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei
+itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen
+huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit
+kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa
+hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi
+paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän
+pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.
+
+Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan.
+Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,
+kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän
+kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin
+turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan
+jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi
+vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.
+
+Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä
+ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat
+leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin;
+varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja
+sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai
+muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat
+tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin
+havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja
+ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.
+
+Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen
+toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa
+huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset
+kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan
+leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien
+solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,
+liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies
+kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja
+siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti
+nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja
+musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian
+yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli
+löytänyt heidän silmäinsä edessä.
+
+Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin
+hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin.
+Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet
+pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla
+viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä,
+ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen
+voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.
+
+Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi
+ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan
+tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään
+pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen.
+Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi
+valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja
+huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun
+pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei
+pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä
+kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi
+päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi
+ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua;
+herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan
+tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen
+valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi
+lähteä lattialle.
+
+Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla.
+Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun
+Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki
+sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi
+erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina
+väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa»,
+milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja
+ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken
+aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään
+tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän
+mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään;
+hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja
+siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että
+Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin
+yhteen».
+
+Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian
+pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän
+kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja
+syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien
+kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui.
+Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten
+viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten
+silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen
+haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus
+kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät
+syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he
+vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi
+palata jälleen heidän luokseen.
+
+Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli
+tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä
+paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä
+tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.
+
+Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:
+
+»Täällä on paljon väkeä tänään.»
+
+»On.»
+
+»Ja kovasti kuuma.»
+
+»Niin.»
+
+»Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.»
+
+»On.»
+
+Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili
+viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:
+
+»Tykkääkö neiti tanssista?»
+
+»Kyllä.»
+
+»Vai niin; minäkin tykkään.»
+
+»Vai niin!»
+
+»Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?»
+
+»Kuinka? Onkimisesta?»
+
+»Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?»
+
+»Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä
+mitään hauskempaa.»
+
+Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri
+ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna
+odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:
+
+»Tykkääkö neiti ajelemisesta?»
+
+»Tykkään.»
+
+»Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.»
+
+»Niin olen kuullut.»
+
+»Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton
+kalliiksi.»
+
+»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»
+
+»Se on se hevonen, joka maksaa.»
+
+»Niin, se on totta.»
+
+»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla
+tulisi sentään vähän helpommaksi.»
+
+»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»
+
+»Niin, eiköhän?»
+
+Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin
+jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin
+luonnollisesti.
+
+Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui
+vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja
+niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella
+muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja
+naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni
+hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti
+muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä
+tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän
+kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei
+huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli
+itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.
+
+Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua
+ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan
+ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea
+sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi;
+kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa
+pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät
+takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren
+salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja
+soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään
+kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne
+valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia
+ja lopetti vihdoin kaikki.
+
+Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään
+tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut
+pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi
+häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta
+vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen.
+Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut
+hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki
+työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki
+harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin
+sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,
+toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia
+vasten.
+
+»No, oliko sinulla hauska eilen?»
+
+»Oli, hyvin hauska.»
+
+»Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.»
+
+»Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä
+on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi,
+se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat
+parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.»
+
+»Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä
+saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina
+olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.»
+
+»Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille.
+Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.
+Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.»
+
+»Niin, niin, onhan se.»
+
+»Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on
+Jumalan palvelija.»
+
+»Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole
+teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian
+käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.»
+
+»Oih, elä nyt joutavia.»
+
+Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.
+
+»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»
+
+Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän
+harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli
+vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä
+häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.
+
+Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään.
+Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät
+kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti
+puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti
+sanoa jotain ystävällistä äidille.
+
+Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela
+oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä
+jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä
+Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä
+ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti
+ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.
+
+»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni
+katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa
+olla.»
+
+»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän
+maapallollamme», sanoi herra Salmela.
+
+»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa
+olomuotoa kuin me ihmiset täällä.
+
+»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi
+Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää
+ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»
+
+»Miksi hän sitten on niin paha?»
+
+»Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka
+syntiinlankeemisen kieltävät.»
+
+»Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?»
+
+»Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa
+määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu
+pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään
+uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma
+häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika,
+jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän
+häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää
+vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.»
+
+»Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?»
+
+»Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon
+tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa
+niillä villitään.»
+
+Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi.
+»Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.»
+
+»Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja
+äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä
+uskollisena.»
+
+Hanna vaikeni.
+
+Aviopuolisona, äitinä--? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs
+sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä
+kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna
+melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin
+olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä
+leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä
+katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli
+vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt,
+ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.
+Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan
+heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia
+askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan
+katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli
+kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti
+oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta
+ja yksinäiseltä.
+
+Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?
+
+Hannaa pöyristytti.
+
+»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä
+kun jäisikin naimattomaksi?»
+
+»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana
+kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»
+
+Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat
+nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä
+huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen
+matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.
+Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen
+ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen
+mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he
+Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista
+ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden
+herrojen.
+
+Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin
+rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat
+keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi
+jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta
+saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli
+herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä
+saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä
+niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.
+
+Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön
+huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli
+ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista
+ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän
+taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei
+muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten
+runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli
+syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä
+kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun
+aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.
+Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda
+niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan
+ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti,
+aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.
+Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan
+Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi,
+mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään
+nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista,
+josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.
+
+Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat,
+milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa.
+Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä
+vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä
+erosivat.
+
+Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui
+hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja
+viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut
+niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat,
+sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä
+hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada
+Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva
+aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän
+ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva,
+hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja
+valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen
+mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen
+suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi
+häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi--oh, he
+eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä
+äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina
+tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin
+pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.
+
+Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut.
+Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli
+ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja
+hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa.
+Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien
+ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja
+jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit
+heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan
+matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät
+toisiaan, muut vaan jöröttivät.
+
+Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli
+rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi
+kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan
+sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä
+lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni
+tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että
+jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan
+ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen.
+Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan
+matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.
+
+Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain
+kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina
+toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä
+sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.
+
+»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun
+olivat tulleet likelle Hannan kotia.
+
+»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita
+toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»
+
+»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»
+
+Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne
+viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset
+kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat
+kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat;
+Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta
+alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.
+
+Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,
+ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs
+valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja
+kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja
+huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja
+katselivat.
+
+»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan
+kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta
+lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään
+maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään
+painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille
+nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi
+takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.
+He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä.
+Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he
+tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat
+niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja
+kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla
+lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja
+löivät sääriin kiinni.
+
+Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli
+heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas
+silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina
+otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli
+päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi
+päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka
+Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se
+kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän
+tiesi, minkätähden.
+
+Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.
+Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän
+allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät
+läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan
+kukoistuksen hienoa tuoksua.
+
+Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän
+pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut.
+Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina
+väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai
+kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois
+ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa
+loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin
+poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi
+hänen katsettaan ja rukoili vastausta.
+
+»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni
+onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa
+kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan
+saakka?»
+
+»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi
+paremmin kuin korva.
+
+Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli
+puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja
+ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja
+tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen
+huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen,
+oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän
+pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa
+jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se
+oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen
+kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela
+oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin
+väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli
+rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja
+hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja
+onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan
+toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.
+
+»Kalle.»
+
+Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän
+vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.
+
+He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se
+varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa
+tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi
+vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella
+olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille
+kenellekään.
+
+Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan.
+Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin
+vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.
+Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan
+ja pitkän pitkiä kirjeitä.
+
+»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti
+kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden
+kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös
+Trobergin kallioille, linnaa lähellä.
+
+»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule
+olemaankaan».
+
+Salmela palkitsi häntä suuteluilla.
+
+»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»
+
+Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen
+leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.
+
+»Lupaatko täyttää?»
+
+»Jos vaan voin. Mitä se on?»
+
+»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei
+ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos
+maailma siihen henkeään puhaltaa.»
+
+»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan
+haluttaa.»
+
+Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi
+hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan
+vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi,
+että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän
+sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella,
+sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja
+hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.
+
+Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta
+kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.
+
+»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan
+minua kaipaa».
+
+»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»
+
+Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä
+tukehduttaa.
+
+»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa,
+»jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä.
+Silloin menee minulta maine.»
+
+»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo
+ihmisiä liikukaan.»
+
+Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen
+hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut
+niihin enää katsoa.
+
+Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä
+rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet
+tuskallisen levottomaksi.
+
+»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.
+Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.
+
+Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien
+heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli
+siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,
+valahtivat nyt alas poskille.
+
+Salmela koetti häntä lohduttaa.
+
+»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,----
+luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne
+meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»
+
+Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.
+
+»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.
+
+»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä
+tavata toisiamme.»
+
+»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»
+
+Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla
+enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui
+vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he
+astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.
+
+»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni,
+armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota
+rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.
+Kunpa se aika jo pian tulisi----»
+
+Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan
+taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota
+kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.
+
+Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia.
+Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina
+keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa
+olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia,
+rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla
+vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö
+vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas
+heidän jälkeensä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän
+kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä
+katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan
+syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli
+lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta
+näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...
+
+Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa
+maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa
+kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli
+autuutta!
+
+Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja
+vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan.
+Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen
+toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen
+rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella
+Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän
+sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...
+
+Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska
+koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi.
+Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he
+olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia.
+Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin
+lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen
+puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta
+lopun tekee...
+
+Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista,
+väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut
+melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli
+epävakaista harjoitusta vaan.
+
+Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä
+armastaan ajatellen.
+
+Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa
+tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut
+tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo
+tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän
+vapisi pelvosta.
+
+»Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.»
+
+Jussi istui hänen viereensä penkille.
+
+»Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua
+hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman
+mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.»
+
+»En minä.»
+
+»Et sinä! Mikset?
+
+»Mitä minä siellä?»
+
+»Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen
+torvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu
+olet, jos jäät pois.»
+
+»Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?»
+
+»Lupasivat ainakin.»
+
+Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei
+seuroissa kävisi...
+
+»Niin, en minä kuitenkaan.»
+
+»Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa,
+paistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.»
+
+»Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo
+myöhäistä.»
+
+»Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin
+takaan, että ruoka maittaisi.»
+
+»Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?»
+
+»Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka
+korkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas
+katsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt
+hänen on kätensä särkynyt.»
+
+»Oikeinko pahasti?»
+
+»Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään.
+Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli
+järvessä.»
+
+»Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?»
+
+»Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme
+paljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas
+voimistelevat Kuopiossa.»
+
+»Mutta luvut, Jussi?»
+
+»Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan
+niin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää
+viljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan
+olla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea,
+kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät
+jaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi
+rupesivat, toisten elätettäviksi.»
+
+»No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.»
+
+»Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat
+vähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät
+taikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei
+virkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki--»
+
+»Jussi!»
+
+--»ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa.
+Sen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se
+mahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin
+mies tulee.»
+
+»Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat.
+He tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin
+vaikutusalansa.»
+
+»Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää
+vaan jos johonkin.»
+
+Illallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä
+rakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan.
+Salmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen
+kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta
+Hannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut
+valmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti
+edistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi
+apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa
+hyvän ja pahan.
+
+Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello
+kävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita
+kuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli.
+
+Etehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna
+epäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako
+menemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa
+tilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja
+jos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun
+käteensä ja läksi.
+
+»Vai niin, sinäkö, tyttöseni----arvasitko, että minulla--oli--oli
+sinulle uu--uutisia----»
+
+Isä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki
+löyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä
+tuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin?
+
+Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään
+tukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta.
+
+»Tule----tule----tänne kuu--kuule--le--maan----»
+
+Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä
+hoiperteli äidin sängyn reunalle.
+
+»Mamma--elä nyt nuku--kuule kun minä kerron----kas kun posket punottaa
+----juuri kun nuorella tytöllä----»
+
+Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti,
+käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.
+
+»Sassa meinaa naida meidän Hannan----niin--mamma saa laittaa häitä----
+tyttärelle häitä----»
+
+Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas
+painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois,
+mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.
+
+»Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi».
+
+»Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat
+kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi».
+
+Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut,
+kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.
+
+Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan
+vielä.
+
+»Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen
+pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän
+sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta,
+johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi
+aavistaa----enkä minä voi kertoa----mutta elä mene naimiseen, ellet saa
+toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa----ja saastainen on
+se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian
+arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.»
+
+Hanna kietoi kätensä äidin kaulaan.
+
+»Mamma--rakas--»
+
+Hän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan
+Kalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia
+miehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli
+kieltänyt.
+
+»Mutta jos pappa pakoittaa?»
+
+»Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset.
+Tänään kuuluu Sassa jo tulevan.»
+
+»Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.»
+
+»Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla
+horjumaton.»
+
+Isä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen
+ovet auki mennessään.
+
+»Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä», kuuli Hanna hänen
+sanovan.
+
+Äiti yritti tulemaan takaisin.
+
+»Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.
+
+»Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on
+kylmä.»
+
+»Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.»
+
+Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat
+ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea
+kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä
+vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että
+jytisi.
+
+»Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista
+siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme
+ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin
+tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista
+porsasta--thyi!--iljettää jo ajatellakin--»
+
+Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan,
+puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:
+
+»Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.»
+
+»Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te
+viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää----»
+
+Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän
+oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin
+palamaan.
+
+»Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla,
+kun kosijoita odotat», sanoi isä.
+
+»Onhan tämä hyvä», vastasi Hanna hiljaa.
+
+»Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka
+hänen sisarensa käy puettuna.»
+
+»Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa», muistutti äiti.
+
+»Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki
+valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa
+kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.»
+
+Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten
+toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen
+huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse.
+
+»Pappa, en minä Sassalle mene.»
+
+»Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?»
+
+»En.»
+
+Isä katsoi äitiin.
+
+»Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?»
+
+»Ehkei Hanna rakasta häntä.»
+
+»Ei, minä en rakasta.»
+
+»Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en
+ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin
+ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen
+Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on
+hyväluontoinen mies, sitä paitse.»
+
+»Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.»
+
+»Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?»
+
+»Hän elää huonosti.»
+
+»Ja kuinka sinä sen tiedät?»
+
+Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.
+
+»Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti.
+
+»Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette
+juorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa,
+kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen
+aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon
+minä annan teille.»
+
+Isä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:
+
+»Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä
+menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa.
+Edeltäpuolen hän aikoi tulla.»
+
+Hanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin
+päällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä
+päivänä ollenkaan.
+
+Turhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja
+oli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen
+silmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika
+kirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat.
+
+»Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan», hän sanoi, »lähdemme
+purjeveneellä Vaajasaloon».
+
+Hanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta.
+
+»Haudo silmiäsi vedellä, lapseni», sanoi äiti, kun isä oli mennyt
+huoneesta. »Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen
+pakoiteta missään tapauksessa.»
+
+Hanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen
+seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut
+vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään
+tottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän
+heitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja
+naurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui.
+Heillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun
+joskus meni väärin, he vaan nauroivat.
+
+Päivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene
+meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään
+keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli
+juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään.
+Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt,
+vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin
+oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei
+enää selvänä muistanutkaan.
+
+Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut.
+
+He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa
+herraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät
+silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä,
+johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan
+yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti
+seurata toisia.
+
+»Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä.
+
+Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...
+
+Kuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei
+ystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän
+teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna
+kävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta
+ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon
+itseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten
+todenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen
+täytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui
+vaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin
+korviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä
+isä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai
+kiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat
+sydämmen jäätymään ja käden vapisemaan.
+
+»Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen», sanoi isä kerrankin, »anna
+tänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No,
+pudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.»
+
+»Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö
+tee», muistutti äiti sävyisällä äänellään.
+
+Hanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen
+sydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin
+polkea konettaan.
+
+»Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.
+Seuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.»
+
+»Mutta ei se nyt olekaan kumma», puhkesi Jussi puhumaan, »niissä
+melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset,
+ja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän
+päivän koko joukolle.»
+
+»Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää»,
+lausui äiti.
+
+»Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin
+muut», lisäsi isä.
+
+Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä
+suuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi,
+joka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei
+voinut enää estää niitä tulemasta.
+
+»Mamma, saanko nousta ylös pöydästä», hän kysyi, »ei minun käy syönti».
+
+Äiti näytti alakuloiselta.
+
+»Nouse vaan», hän sanoi hiljaa.
+
+Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa
+ääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset
+vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille
+tyynyvaaruille hänen sylissään.
+
+Mutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt.
+Olipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle
+ei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää.
+Hyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja
+ahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin
+tukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten
+muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista
+ylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei
+soimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän
+Kallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt
+hän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina,
+kuinka hän----
+
+Kyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi
+nousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän
+vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä
+tulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän
+laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili
+vakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät
+ne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä
+vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina
+niin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja
+ikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan
+toista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja
+välttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta,
+teki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta
+tanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä
+varten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään
+muuta.
+
+Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti
+jälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan,
+eikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä.
+
+Äiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.
+
+»Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni», sanoi hän, »vaikka pappa
+onkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi
+murtanut koko elämäsi.»
+
+Äiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin.
+
+»Eikö totta, lapseni!»
+
+»Totta», vastasi Hanna hymyillen.
+
+Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä
+hänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää
+joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli
+paljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa.
+Mutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä
+tuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen
+kirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti
+kirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän
+karkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän
+väliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta
+lukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä
+enemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa
+mitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan,
+ettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä
+ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen
+kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa.
+
+Salmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta
+rakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi
+hyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja
+ystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen,
+suuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän
+kumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena.
+Joka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän
+viipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut
+tehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan,
+milloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi
+panevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela
+taaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa.
+
+Lukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin
+meni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu
+Helsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui
+kirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa,
+kun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen
+monta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia
+vuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta
+nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa
+säntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä
+kivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että
+kykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö
+pitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän
+oli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon
+ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa
+hänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden
+tekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös,
+sammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen
+otti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja
+läksi.
+
+Mieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja
+katseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan
+vaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää
+illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä
+suotta elämäänsä ikävöittänyt.
+
+Ylioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni
+kävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä,
+kuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia
+naisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti
+nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä
+lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset
+niitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten
+onnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana
+pitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken.
+
+Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan »Uuden kuopan» kohdalle ja
+samassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas
+kaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan
+takaisin tulevaksi...
+
+Puoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa
+hoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan »Tarkk'ampujan» kadulle erääsen
+tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin
+paikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet
+loukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle
+rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi
+mennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela
+arvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi
+portista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja
+katu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei
+näkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää...
+
+Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli
+riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla.
+Vaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys
+tunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä
+itseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin
+tuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui
+pahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään
+kamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi.
+Tuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä
+puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen
+sylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä
+ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli
+kestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä
+vähentyä ja ihon hikirei'istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan
+hän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki
+huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki
+mieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi
+hän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano
+esti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse
+ja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen
+kädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän
+katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui
+sitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä
+lämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi,
+ettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja
+vilkaisi allekirjoitusta.
+
+»Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?»
+
+  »Hyvä Kalle!
+
+  Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä
+  antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota
+  samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me
+  olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska
+  hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä
+  ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan,
+  johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja
+  pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan
+  tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä
+  hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen
+  kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta
+  tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo
+
+                                 setäsi
+                                   Petter Salmela.»
+
+»Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään», mutisi Kalle ja hyppäsi
+ylös vuoteeltaan.
+
+Hän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili
+vaatteitaan.
+
+»Kunnon ukko tuo setä», ajatteli hän siinä pukiessaan, »semmoisen
+varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin
+ja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa
+nähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo
+pari vuotta takaperin.»
+
+Hän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin
+ylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin.
+
+Siisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja
+miellyttävän neidin rinnalla.
+
+»Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku», puhui neiti, »tulet
+olemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään».
+
+»Hyvä on», hymyili serkku ja auttoi häntä reestä.
+
+»Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta
+aamusta päivin, muistatkos.»
+
+»Kyllä.»
+
+Hän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun
+oikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa.
+
+»Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?»
+
+»Tietysti. Entä sinä?»
+
+»Samoin.»
+
+»Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?»
+
+»Ehkä.»
+
+He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni,
+hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin
+kuin muuten oli tavallista.
+
+Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä
+laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi
+se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle,
+mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi
+pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä
+odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli
+hänellä hyötyä elämässä.
+
+Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle
+laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna
+juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen,
+niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.
+
+Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei
+tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen
+kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään
+lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti
+kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja
+odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin
+ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein
+varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä
+vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi
+silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen
+vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen
+edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä
+vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.
+
+Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän
+nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili
+hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,
+vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja
+rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa
+toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.
+
+»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi
+minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»
+
+Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä.
+Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa
+sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä,
+jota hän kauan oli luvannut.
+
+Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään
+kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti
+viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei
+kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä
+jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille
+pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja
+voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä
+kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei
+ensinkään.
+
+»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä
+kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista.
+Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka
+korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman
+sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»
+
+Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei
+jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja
+painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä
+kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin
+risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei
+tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi
+ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.
+
+Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista
+heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen,
+sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla.
+Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni
+ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että
+Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.
+
+Mutta Liisa tohahti sisään.
+
+»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»
+
+Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.
+
+»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.
+
+»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan
+äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.
+
+»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»
+
+Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia
+siitä enää paremmaksi tullut.
+
+Liisa suuttui.
+
+»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta
+pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina
+takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,
+entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»
+
+»Liisa!...»
+
+Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja
+puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivat, huulet vapisivat.
+
+»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.»
+
+»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää
+Marilta, jahka tulee täällä käymään.»
+
+Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko
+päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän
+käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan
+luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden,
+se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen.
+Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan
+mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa
+ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.
+
+Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä
+oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa
+kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,
+ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti
+joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta
+annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.
+
+Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
+Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
+Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta
+vallan toista.
+
+Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.
+
+»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.
+
+»On, mutta elä sure, ei se kannata.»
+
+»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.
+
+Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.
+
+»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»
+
+Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni
+ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili
+häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.
+
+»Ei, elä hae», sanoi Hanna.
+
+Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa
+itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen
+ympärilleen.
+
+»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut,
+mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä
+ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin
+kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi
+tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä
+mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään
+luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.
+
+Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki.
+Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi
+ajattelemaan.
+
+Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut.
+Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,
+toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja
+ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä
+vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin
+alentanut itsensä.
+
+Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne
+uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän
+nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän
+kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän
+kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.
+
+Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen
+rukouksiaan.
+
+Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden.
+Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut.
+Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin
+sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille
+hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi
+ollut, että isä olisi juomasta lakannut?
+
+Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa
+vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen
+saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.
+
+Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista
+kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui
+päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä
+nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti
+suurta ääntä milloin mistäkin.
+
+Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut
+milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut
+ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas.
+Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.
+
+»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi»,
+sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni
+minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin
+vähällä toimeen.»
+
+Hyvähän tuo oli niinkin...
+
+Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta
+rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen
+silmälasiansa ja terävää leukaansa.
+
+Hyvähän tuo oli niinkin...
+
+Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli
+syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.
+
+Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta
+ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.
+
+Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen
+elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän
+ei vastausta saanut.
+
+Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä
+varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä
+kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka.
+Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen
+uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan
+asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan
+voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se
+koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän
+kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka
+eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.
+
+Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin
+mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta
+ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan.
+Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä
+saavuttamatonta toivonut.
+
+Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään
+kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin
+toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut...
+
+Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui,
+koneentapaisesti hän neulaansa liikutti.
+
+Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois
+ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja
+vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus
+ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo
+kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki
+levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden
+henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä
+hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.
+
+Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät
+eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti
+hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin
+hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin
+öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.
+
+Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä
+kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.
+
+Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen.
+Yksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä
+oli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa
+oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut.
+Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla
+huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään,
+lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja
+laittoi niistä kimpun.
+
+Rännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli
+auki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi
+ylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden.
+
+»Tahdotteko kukkia?» kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan
+ikkunaan.
+
+Vanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten
+jälleen.
+
+»Kiitoksia», lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä
+kasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta
+ja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi
+ylöspäin.
+
+Ja huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten
+isälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,
+ja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.
+
+[1886.]
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***
+
+***** This file should be named 13140-0.txt or 13140-0.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+    https://www.gutenberg.org/1/3/1/4/13140/
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions will
+be renamed.
+
+Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
+law means that no one owns a United States copyright in these works,
+so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
+United States without permission and without paying copyright
+royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
+of this license, apply to copying and distributing Project
+Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
+concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
+and may not be used if you charge for an eBook, except by following
+the terms of the trademark license, including paying royalties for use
+of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
+copies of this eBook, complying with the trademark license is very
+easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
+of derivative works, reports, performances and research. Project
+Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
+do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
+by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
+license, especially commercial redistribution.
+
+START: FULL LICENSE
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
+Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
+www.gutenberg.org/license.
+
+Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
+Gutenberg-tm electronic works
+
+1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or
+destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
+possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
+Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
+by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
+person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
+1.E.8.
+
+1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement. See
+paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
+agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
+electronic works. See paragraph 1.E below.
+
+1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
+Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
+of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
+works in the collection are in the public domain in the United
+States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
+United States and you are located in the United States, we do not
+claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
+displaying or creating derivative works based on the work as long as
+all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
+that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
+free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
+works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
+Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
+comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
+same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
+you share it without charge with others.
+
+1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
+in a constant state of change. If you are outside the United States,
+check the laws of your country in addition to the terms of this
+agreement before downloading, copying, displaying, performing,
+distributing or creating derivative works based on this work or any
+other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
+representations concerning the copyright status of any work in any
+country other than the United States.
+
+1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
+immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
+prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
+on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
+phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
+performed, viewed, copied or distributed:
+
+  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
+  most other parts of the world at no cost and with almost no
+  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
+  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
+  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
+  United States, you will have to check the laws of the country where
+  you are located before using this eBook.
+
+1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
+derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
+contain a notice indicating that it is posted with permission of the
+copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
+the United States without paying any fees or charges. If you are
+redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
+Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
+either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
+obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
+trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
+additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
+will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
+posted with the permission of the copyright holder found at the
+beginning of this work.
+
+1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
+any word processing or hypertext form. However, if you provide access
+to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
+other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
+version posted on the official Project Gutenberg-tm website
+(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
+to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
+of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
+Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
+full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
+provided that:
+
+* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
+  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
+  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
+  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
+  within 60 days following each date on which you prepare (or are
+  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
+  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
+  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
+  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
+  Literary Archive Foundation."
+
+* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+  License. You must require such a user to return or destroy all
+  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
+  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
+  works.
+
+* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
+  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
+  receipt of the work.
+
+* You comply with all other terms of this agreement for free
+  distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
+Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
+are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
+from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
+the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set
+forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
+Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
+electronic works, and the medium on which they may be stored, may
+contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
+or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
+intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
+other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
+cannot be read by your equipment.
+
+1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from. If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium
+with your written explanation. The person or entity that provided you
+with the defective work may elect to provide a replacement copy in
+lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
+or entity providing it to you may choose to give you a second
+opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
+the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
+without further opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
+OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
+LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of
+damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
+violates the law of the state applicable to this agreement, the
+agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
+limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
+unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
+remaining provisions.
+
+1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
+accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
+production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
+electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
+including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
+the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
+or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
+additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
+Defect you cause.
+
+Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of
+computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
+exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
+from people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
+generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
+Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
+www.gutenberg.org
+
+Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
+U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
+Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
+to date contact information can be found at the Foundation's website
+and official page at www.gutenberg.org/contact
+
+Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without
+widespread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment. Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements. We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
+DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
+state visit www.gutenberg.org/donate
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
+methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations. To
+donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
+
+Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
+Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
+freely shared with anyone. For forty years, he produced and
+distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
+volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
+the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
+necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
+edition.
+
+Most people start at our website which has the main PG search
+facility: www.gutenberg.org
+
+This website includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
+
diff --git a/old/13140-0.zip b/old/13140-0.zip
new file mode 100644
index 0000000..080a580
--- /dev/null
+++ b/old/13140-0.zip
diff --git a/old/old/13140-8.txt b/old/old/13140-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..0549797
--- /dev/null
+++ b/old/old/13140-8.txt
@@ -0,0 +1,6667 @@
+The Project Gutenberg EBook of Hanna, by Minna Canth
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Hanna
+
+Author: Minna Canth
+
+Release Date: August 8, 2004 [EBook #13140]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+HANNA
+
+Kirj.
+
+Minna Canth
+
+
+1917 (1886)
+
+
+
+
+I.
+
+
+Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä
+loisti tuli.
+
+Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä
+takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän
+siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta
+jatkuisi.
+
+Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
+kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
+ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös
+kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
+
+Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja
+raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa
+päällä.
+
+Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa
+ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!
+Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän
+perästä.
+
+Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan
+polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä
+Jussi oli paha potkimaan.
+
+Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn
+alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi
+takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.
+
+Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät
+väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
+tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan
+kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?
+
+Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.
+Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu
+unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?
+Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät
+tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä
+tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo
+paha uni enää tule vaivaamaan.
+
+Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö
+hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.
+Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä
+äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--?
+Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa
+hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän
+raukkaa vaivasi?
+
+Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää
+niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus
+vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta
+sittenkään kuulunut.
+
+Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä
+tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,
+palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,
+voi, voi--!
+
+Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
+
+»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi
+sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät
+veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
+
+»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»
+
+»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»
+
+»Odotan pappaa.»
+
+Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.
+
+»Paljonkohan kello on?»
+
+»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»
+
+»Saanko jättää oven auki?»
+
+»Peloittaako sinua?»
+
+»Peloittaa vähän.»
+
+»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»
+
+»En minä ole kipeä.»
+
+»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»
+
+»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja
+tahtoi purra.»
+
+»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
+unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»
+
+»Hyvää yötä, mamma!»
+
+»Hyvää yötä!»
+
+Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt
+hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui
+sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
+rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,
+kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista,
+jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein
+pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan
+siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan
+mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla
+eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut
+suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan
+varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein.
+Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan
+lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa
+hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin
+hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin
+edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin
+esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen
+tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona;
+muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta
+maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla
+kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna
+papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän
+kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa--!
+
+Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi
+kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
+hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.
+Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee
+kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.
+
+Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.
+
+»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»
+
+Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys
+pöydän syrjään ja vihaista murinaa.
+
+Olikohan isä--?
+
+Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti
+samassa oven kiinni.
+
+»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä
+olen. En aave enkä kummitus.»
+
+Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.
+
+»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»
+
+»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»
+
+»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten
+sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka
+marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»
+
+»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»
+
+»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
+Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
+heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
+Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»
+
+»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo
+kolmatta.»
+
+»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen
+humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin
+sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»
+
+»Kylmää vasikan paistia.»
+
+»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»
+
+»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten
+aamiaiseksi.»
+
+»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
+Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.
+Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»
+
+»Ehkä lähdet sitten levolle?»
+
+»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»
+
+»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin
+mennyt.»
+
+»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet.
+Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies
+väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän
+löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi
+pöytään, että astiat kilisivät.
+
+»Hyvä Oskar!»
+
+»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.
+
+»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»
+
+»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»
+
+»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»
+
+»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä
+sinulle annan--!»
+
+»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän
+tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja
+nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää
+häntä pöytää hakkaamasta.
+
+»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»
+
+Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi
+vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,
+kalpeana kuin kuolema.
+
+»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis
+vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän
+nutun hiaa.
+
+»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»
+
+Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa
+irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta
+sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.
+
+»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»
+
+»Hyvin, mamma.»
+
+Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.
+
+»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä
+äänellä kuin ennenkin.
+
+»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
+muutamme kuivan paidan.»
+
+Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
+Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.
+
+»Saatkohan jo unta, lapseni?»
+
+»Kyllä luulen.»
+
+»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»
+
+»Mamma menee vaan.»
+
+»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»
+
+»Niin, sama se on.»
+
+Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli
+poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin.
+Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella,
+häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan
+silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei
+hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein
+suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti
+vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi;
+hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta;
+kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.
+
+Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä
+jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt
+enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui
+yhtä mittaa aamuun saakka.
+
+Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
+jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja
+katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin
+ruokasaliin.
+
+»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala
+nousta.»
+
+Jussi se oli, joka häntä pudisteli.
+
+»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma
+kuulustelee.»
+
+»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»
+
+Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
+
+Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein
+jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
+koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;
+nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?
+Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi
+myös jotakuinkin.
+
+Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni
+samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa,
+huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä
+vieressä. Äiti raukka!
+
+Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä
+muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
+
+Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta
+vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään
+täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein
+hengittämättä.
+
+Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.
+Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,
+mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.
+
+Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että
+ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä
+huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja
+korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen
+panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa
+pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.
+
+Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
+Äiti toi maitokannua kyökistä.
+
+»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»
+
+»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.
+
+Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.
+
+»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»
+
+»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle
+yhden munan.»
+
+»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella
+äitiin. »Koska Hannallekin.»
+
+»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan
+muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
+talrikillesi.»
+
+»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään,
+enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»
+
+Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa
+rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli
+muka tehty suurta vääryyttä.
+
+Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin
+pöydältä ja läksi kyökkiin.
+
+»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna
+äidin poissa ollessa.
+
+»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
+vihainen.
+
+Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.
+
+»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä
+muuta kuin tämän voileivän.»
+
+Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.
+
+»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»
+
+»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.
+
+»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
+Kiitoksia, ei enää.»
+
+Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä
+vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.
+
+»Kiitoksia, mamma!»
+
+»Etkö enää syö?»
+
+»En, kiitoksia!»
+
+Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut
+ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt?
+Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!
+
+Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän
+taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi
+vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello
+neljännestä vailla yhdeksän.
+
+Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää
+käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen
+mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli
+valkoinen ja puhdas.
+
+»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei
+tahtonut äitiä häiritä.
+
+Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,
+noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli
+kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.
+
+Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat
+eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki,
+kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta
+puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi
+hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän
+verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.
+
+Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja
+ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä
+valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina
+esiin.
+
+Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.
+Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas
+jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein
+koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas
+pois.
+
+Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä
+huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta
+toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta
+vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.
+
+»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä
+sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»
+
+Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,
+huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen
+liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja
+pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin
+totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun.
+Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme
+kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja
+kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa!
+Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,--kukka takana.»
+Se käännettiin.
+
+»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin
+totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»
+
+Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
+vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.
+Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti?
+Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää.
+Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää
+koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon
+niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta
+heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin
+Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei
+edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää
+ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas
+ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari
+täyteläistä kyyneltä silmistään.
+
+»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä
+on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mikä se on tämä
+toinen--ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako
+sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»
+
+Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
+
+Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.
+
+»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----»,
+huudettiin hänen ympärillään.
+
+Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.
+
+»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»
+
+»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa
+ja melu alkoi uudelleen.
+
+»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,
+tytöt, saammeko hänet nauramaan?»
+
+»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»
+
+»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli
+hänelle avuksi.
+
+»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»
+
+»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain
+hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.
+Tulepas tänne.»
+
+Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi
+onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
+istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä.
+Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,--
+tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki
+sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;
+ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.
+
+Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo
+noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes
+pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei
+äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla
+tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan
+huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.
+
+Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset
+luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat
+kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.
+
+Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
+ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.
+
+»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»
+
+Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
+
+Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat
+virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
+koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli
+täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja
+hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina
+taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan
+syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.
+
+»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei
+hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki
+olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän
+koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»
+
+Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu
+kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän
+putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana
+valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen.
+Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne
+nyt kaikki häneen katsoivat.
+
+Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,
+vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli
+hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua
+ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi
+yleinen hälinä ja liike.
+
+»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen
+kaulansa ympäri.
+
+»Ei, en minä kipeä ole.»
+
+»Kyllä hän on.»
+
+»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle
+kuin mahdollista.
+
+»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,
+kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin
+kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he
+jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.
+
+»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»
+
+»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»
+
+Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
+Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti
+kotoisesta suuresta surusta.
+
+Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu
+toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät
+seinät.
+
+»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka
+joutui sitä kuulemaan.
+
+Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani
+sadenutun alempia nappia kiinni.
+
+Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui
+oveen.
+
+»Kuinka Hanna voi nyt?»
+
+»Kiitoksia, hyvin.»
+
+Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma
+poikia, Jussi niiden joukossa.
+
+»Osasitko läksysi, Jussi?»
+
+»Osasin!»
+
+»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.
+
+»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,
+ptruuh! Mihinkä ajatte?»
+
+»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»
+
+Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
+Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.
+
+»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»
+
+Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät,
+ja ylös hyppäsi poika kärryille.
+
+»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»
+
+Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen
+takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi
+tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.
+
+Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän
+läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.
+Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?
+
+Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano
+näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina
+iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa
+kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
+vaikenevana seisoi.
+
+Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.
+
+»Mihinkä Mari menee?»
+
+»Apteekkiin.»
+
+»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»
+
+»Pappanne tuota lienee.»
+
+»Oikeinko huonona?»
+
+»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»
+
+Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.
+
+Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.
+
+»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.
+Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää
+minulle sana.»
+
+Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui
+äidille.
+
+»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla
+taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.
+
+»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.
+
+»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
+hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»
+
+Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi
+lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.
+
+Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,
+että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?
+
+Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset
+pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea,
+sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei
+mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta
+äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän
+tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti
+rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.
+
+Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti
+hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.
+
+Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt
+ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja
+piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt
+niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti
+Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin
+rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon
+pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten
+noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli
+sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
+hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,
+löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne
+olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta
+eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka
+olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,
+että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
+pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin
+vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli
+parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.
+
+Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun
+ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle
+erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle
+tarjottimelle ja kantoi itse sisään.
+
+Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin
+kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta
+tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että
+oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan
+varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.
+Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten
+Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.
+
+Hanna katsoi kirjaansa.
+
+»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
+
+Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas
+oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja
+kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti
+tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui
+iloisemmaksi.
+
+»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
+
+»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan
+lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»
+
+Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.
+
+»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.
+
+Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei
+sanoja eroittanut.
+
+Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä
+sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen
+teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.
+
+Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei
+vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja
+tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti
+mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän
+muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan
+ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä
+ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja
+tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.
+
+Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat
+varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin
+yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.
+
+Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja
+otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas
+ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia
+pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
+pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
+pitkään.
+
+Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
+koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti
+parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.
+
+»Pappa!»
+
+»Hm?»
+
+»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»
+
+»Osaatko sinä?»
+
+»Kyllä minä osaan.»
+
+»No, koetetaan pilanpäin.»
+
+Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän
+huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
+missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta
+sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan
+pahoilleen.
+
+Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä
+vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.
+Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä
+sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.
+
+Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna
+luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä
+kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.
+Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.
+
+Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt
+joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
+Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin
+silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.
+
+Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin
+sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään
+kehdannut.
+
+Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä
+muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja
+haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja
+oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja
+miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan
+tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma
+antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun
+häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan
+saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi
+hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta
+kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän
+niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle
+tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.
+
+Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet
+menemään.
+
+Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti
+viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
+käsky mennä levolle.
+
+Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet
+ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
+kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät
+ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.
+Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen
+viimeiset sanansa.
+
+Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.
+Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen
+piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.
+
+Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
+jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli
+hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän
+pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä
+täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.
+
+Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt
+ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.
+Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti
+opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
+taikka menisi maanviljelys-kouluun.
+
+»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea
+lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»
+
+»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella
+puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että
+valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
+hikiseltä otsaltaan.
+
+»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»
+
+»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä
+elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»
+
+Mari tyrski naurua yhä.
+
+»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai,
+ai, hyvä isä siunatkoon!»
+
+Jussi oli karannut hänen niskaansa.
+
+»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
+kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan
+nousemaan.
+
+»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä
+luutulla.»
+
+»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»
+
+Hannalla oli jo paha hätä.
+
+»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
+hartioista.
+
+»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä
+luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.
+
+Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia
+lainehti.
+
+»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»
+
+»Annahan olla, minä kantelen.»
+
+»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on
+todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»
+
+»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»
+
+»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»
+
+»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
+Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»
+
+Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
+kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.
+
+Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.
+
+Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen
+käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.
+
+»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit
+osaavasi.»
+
+Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti
+koetti sittenkin pitää.
+
+»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta
+ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»
+
+»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.
+
+»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään
+puustavia.»
+
+»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»
+
+»Hanna, korjaa!»
+
+»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»
+
+»Sillä on hyvä aika.»
+
+»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»
+
+»Syömän pitää.»
+
+»Ei, mutta Jussi--»
+
+»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi
+tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös
+hyllylle.
+
+»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se
+sentään ruokasaliin asti kuulunut.
+
+»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja
+tarvitse.»
+
+»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»
+
+»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»
+
+»Etkö sinä laita itseäsi--»
+
+»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,
+menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti
+konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,
+ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.
+Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
+
+Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja
+katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli,
+ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.
+Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
+
+Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa
+joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna
+iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.
+
+Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä
+laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä
+oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja
+sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat
+neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
+
+Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä
+franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin
+miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen
+Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.
+Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei
+Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään
+ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.
+
+Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen
+mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän
+Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen
+reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä
+hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,
+joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.
+
+Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.
+Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin
+hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta
+karkoittaneet.
+
+Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,
+kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.
+Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi
+ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä
+vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään
+kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret
+omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä
+lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.
+
+Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen
+Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän
+nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko
+paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri
+laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»
+
+»Ei se meitä tavoita.»
+
+»Tavoittaa, nyt, nyt.»
+
+Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
+kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti
+hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin
+kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin
+juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja
+raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta
+siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»
+
+Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.
+
+»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne
+meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien
+lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»
+
+Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei
+näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta
+hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.
+
+Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
+airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva
+pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä
+alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket
+hohtivat tervettä punaa.
+
+»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.
+
+»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»
+
+»Kesäisen illan, esimerkiksi.»
+
+»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»
+
+Betty hyräili miettivän näköisenä.
+
+»E:stähän se alkaa?»
+
+Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n.
+Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty
+toista.
+
+Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää
+varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat
+äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin
+tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja
+kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.
+
+Anna Sohvi riemastui.
+
+»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»
+
+Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä
+oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat
+noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.
+
+»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»
+
+»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät
+hämilleen.
+
+»Olettekos miten vanhoja?»
+
+»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta
+vuotta nuorempi.»
+
+»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»
+
+»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me
+käymme koulua.»
+
+»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»
+
+»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja
+syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»
+
+Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
+silmin heille hymyili.
+
+»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut
+vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
+vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä
+ennättäisi.»
+
+Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe
+häntä ollenkaan säikyttänyt.
+
+Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he
+katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei
+hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
+Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
+syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti
+häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.--Herranen
+aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden
+vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.
+Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi
+luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin
+aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi kesänä
+seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi
+nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin
+mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä
+saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.
+
+Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
+Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.
+
+»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»
+
+»Tosiaankin!»
+
+Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista
+pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.
+
+»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»
+
+»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».
+
+Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta
+hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.
+
+»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla
+tuulella.
+
+»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.
+
+»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»
+
+»Oletkos hullu?»
+
+»Betty, mitä ihmettä sinä--»
+
+»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»
+
+»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä
+töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,
+mihinkä joutuisimme?»
+
+»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä
+metsästämässä?»
+
+»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
+leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko
+matkalla.»
+
+Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan
+napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään
+suuresti huolettanut.
+
+Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle
+saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten
+alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
+
+»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»
+
+»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»
+
+»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»
+
+Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!
+
+Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä
+kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja
+muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean
+vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut
+repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina
+hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa,
+niin äärettömästi hauskaa.
+
+Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti
+pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut
+kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti
+rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea
+eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden
+värisiäkin ne olivat.
+
+Maassa sirkat sirisivät.
+
+»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.»
+Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.
+
+»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut
+sisilisko.»
+
+Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan
+Hetaa ja Anna Sohvia.
+
+»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»
+
+»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»
+
+»Entä sisiliskoja?»
+
+»Ei ole niitäkään.»
+
+Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja
+ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin
+sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle
+ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.
+
+Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi
+vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita
+seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty
+vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta
+pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa
+ja nokinen.
+
+Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.
+
+»Saunako tuolla takana?»
+
+»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.
+
+»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.
+
+»Käyhän se laatuun.»
+
+»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä
+vilkkuivat ympäri.
+
+Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
+poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin
+katsoa.
+
+»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas
+Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.
+
+»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,
+tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
+kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»
+
+»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.
+
+Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
+porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu
+kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
+seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
+laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei
+saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli
+sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen
+tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina
+ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.
+
+»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin
+puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»
+
+Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.
+
+Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.
+
+»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain
+jaloin?»
+
+»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.
+
+»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.
+
+Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei
+niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan
+toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla
+lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja
+laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä
+kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan;
+samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän
+tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei
+edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?
+
+Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
+lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat.
+Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen
+päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet,
+silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta
+seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.
+
+Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös
+laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta
+taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
+että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,
+sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.
+
+»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».
+
+»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».
+
+Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi
+ja toimeliaaksi tytöksi.
+
+Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen
+ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi
+käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän
+työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.
+
+Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja
+tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan
+isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä
+meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä
+lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä
+nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
+juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli
+hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei
+kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.
+
+Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan
+erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen
+tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset
+toisaanne.
+
+Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän
+kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi
+tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin
+naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.
+
+Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu,
+valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja
+niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,
+kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja
+ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset
+puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous
+siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää,
+kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen
+paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja
+keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.
+
+Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun
+urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se
+maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin
+hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty
+tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin.
+Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista
+ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti
+runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan
+kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat
+taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta
+Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalandenkin tohtorinna
+sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa
+syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat
+vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti
+iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.
+
+Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella
+mielihyväliä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset
+palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa,
+mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi
+laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi
+nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi
+pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui
+lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt,
+mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät
+ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki
+kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa
+suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta
+rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella
+toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi
+siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat,
+ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.
+
+Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä
+vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat
+koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin
+terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan,
+vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja
+sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä
+oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä
+tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa
+kalisivat.
+
+Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja
+valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja
+kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.
+
+Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä
+lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat
+mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja
+Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen
+yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi
+vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa
+Kultaruususta riidellyt.
+
+Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja
+vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin
+osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan
+alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin
+oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun
+se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta
+maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt.
+Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.
+
+»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty
+peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä
+rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän
+teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja
+kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää,
+kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei
+niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.
+
+Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut
+ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta
+rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,
+uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka
+mikä.
+
+Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi
+selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että
+heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä.
+Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän
+kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.
+
+»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni.
+Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,
+soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi:
+»ööh!»
+
+Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty
+vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat
+ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.
+
+Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös
+osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat
+iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja
+muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään
+pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet,
+oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,
+mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että
+kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät
+sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi
+nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten
+tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he
+ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin
+hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi
+ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He
+söivät kaikki kuin metsämiehet.
+
+Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää
+nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin
+tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään,
+jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan
+ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.
+
+Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä
+soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis,
+tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat
+malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se
+muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin
+olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.
+
+Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty
+nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja
+leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja
+Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti
+hytkähteli ja Betty sen pian älysi.
+
+»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.
+Malttakaas!»
+
+Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen
+sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin
+Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään
+vitsan pois.
+
+Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän
+toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa
+ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta
+mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa,
+eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen
+kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina
+metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja
+viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta
+kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut
+jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin
+kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti,
+ollut minkään makuista.
+
+Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että
+Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta
+ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen
+vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä
+unhotti.
+
+Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä
+yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin.
+Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut
+paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti
+elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja
+eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,
+ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät
+hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota
+ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.
+Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä
+hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi
+lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille
+vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan
+ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei
+hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä
+lainkaan puhunut.
+
+Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun
+toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla
+oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut
+kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta
+Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään.
+Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä
+vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan
+kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet.
+Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin
+vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen
+mukana heinässä ja milloin mitäkin.
+
+Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.
+Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka
+olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin
+pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan,
+oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä
+ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi.
+Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut
+liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä
+hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka
+tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu
+sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli
+vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin
+hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan,
+iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka
+istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat
+maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän
+lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita
+kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta
+sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.
+
+Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko
+ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui
+toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville
+saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.
+
+»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.
+
+Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin
+koetti teroittaa silmiään.
+
+»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.
+
+»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
+
+»Olga ja Betty!»
+
+Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.
+
+Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.
+Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat
+heitä maalle.
+
+»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»
+
+»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»
+
+»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»
+
+»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»
+
+»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»
+
+»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.
+
+Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta
+siellä pääsi puhe oikein irroilleen.
+
+»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.
+
+»Kunko olemme ilman förkeliä.»
+
+»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»
+
+»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma
+nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»
+
+»Kyllä minustakin, mutta--»
+
+»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme
+on mennyt.»
+
+»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi
+Betty.
+
+»Se olisi ainoa», arveli Olga.
+
+»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.
+
+»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»
+
+»Me kiellämme.»
+
+»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»
+
+»Minä.»
+
+»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»
+
+»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia
+päätetty.
+
+Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava
+siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.
+
+»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.
+
+»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä
+laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.
+
+Hanna jäi sitä katselemaan.
+
+»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.
+
+»En minä.»
+
+Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei
+koskaan tätä ennen oltu käherretty.
+
+»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»
+
+Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan
+käsivarrellaan.
+
+»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee
+lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita
+tulella.»
+
+»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.
+
+»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»
+
+»Miks'ei.»
+
+»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»
+
+»Minä myös.»
+
+»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»
+
+Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin.
+Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa
+takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme,
+onkivavat kädessä.
+
+Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille
+istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan,
+ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat
+tuntuivat.
+
+Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän
+säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti
+puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta.
+Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari
+askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja--mitä
+lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja
+poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei
+vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.
+
+Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,
+vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli
+romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei
+Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan
+ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä
+piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.
+
+Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja
+ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi
+äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään,
+sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei
+millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat
+kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä,
+missä oli.
+
+Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin
+kanssa.
+
+»Onko teistä ollut hauska maalla?»
+
+»On.»
+
+»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»
+
+»En.»
+
+Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös,
+vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän
+sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että
+Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin
+kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.
+
+Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta.
+Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä
+poikien edellä.
+
+Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa,
+olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi
+silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään
+olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman
+näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili
+kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui
+ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.
+
+Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen
+mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar
+istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.
+
+Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat
+silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä
+painava tehtävä hänellä oli edessä.
+
+Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:
+
+»Meillä on teille eräs pyyntö.»
+
+Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
+Olga ja Hanna katsoivat syrjään.
+
+»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»
+
+»Jos vaan voimme.»
+
+»Kyllä te voitte.»
+
+Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan
+ylitse ja selaili kädellään vedessä.
+
+»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.
+
+»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei
+vahingossakaan. Lupaatteko sen?»
+
+»Lupaamme.»
+
+Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat
+saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.
+
+Olga otti nyt puhuakseen.
+
+»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu
+hiuskarvan nenässä.»
+
+He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.
+Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.
+
+Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä
+yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi
+tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin
+Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja
+naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa
+tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka
+tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön
+asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka
+paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin
+Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta
+kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat
+kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten
+poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia
+tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin
+pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli
+hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti
+rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota
+kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa
+tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he
+päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät
+toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja
+suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.
+
+Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia
+havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia,
+eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko
+maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti
+Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään.
+Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua
+Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään;
+sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan
+soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä
+huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin
+luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.
+
+Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin
+vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä:
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga
+kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan.
+Sitten huoletta jatkoi:
+
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»--Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta
+valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:
+
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen
+vaipui.
+
+Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä.
+Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin
+erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt
+mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi
+kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin
+tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä
+uuvuttanut.
+
+Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.
+Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa.
+Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo
+kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle
+annettiin aamiaista tuvan puolella.
+
+Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga
+veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi
+ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät!
+Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä
+arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat
+paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille
+näyttääntyä. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.
+Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän
+ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna?
+Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi
+harmissaan.
+
+»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille
+esimerkiksi?»
+
+»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.
+
+»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he
+eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät
+pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti
+sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»
+
+»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»
+
+Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.
+
+Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:
+
+»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se
+oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma
+syymme.»
+
+»Emmekö voi sitä millään parantaa?»
+
+»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä
+kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään
+herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko
+meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»
+
+»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen
+ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»
+
+»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin,
+ettei Betystä ole mitään apua tässä.»
+
+»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»
+
+»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala
+silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»
+
+Hanna kohta työtä käskettyä.
+
+»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä
+suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»
+
+»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»
+
+»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»
+
+»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»
+
+Ovelle koputettiin.
+
+»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te
+olette täydessä asussa?»
+
+Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.
+
+»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»
+
+»Ei suinkaan.»
+
+Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan
+Betylle koko asiasta mitään.
+
+Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.
+
+»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»
+
+»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan
+marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»
+
+Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen
+kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan
+kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen,
+kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja
+reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät
+märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä.
+Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi
+puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut
+vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat
+syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän
+kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin
+haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan
+sivumennen nyykäytti päätään.
+
+Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät
+kangaspuiden taakse.
+
+»Hanna, sielläkö sinä olet?»
+
+He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.
+
+Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan.
+Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen.
+Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella
+sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen
+syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen
+syynsä?
+
+Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna
+muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että
+Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin
+tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja
+kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä,
+suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut
+niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi
+silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että
+se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,
+jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.
+
+»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.
+
+Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden
+luokse.
+
+Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä
+lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.
+
+»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.
+
+»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.
+
+»Suostutteko, tytöt?»
+
+Woldemar sai vähän odottaa vastausta.
+
+»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.
+
+Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja
+pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.
+
+Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi
+pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.
+
+»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»
+
+Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli
+esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin
+mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.
+
+Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.
+
+»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.
+
+Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat»,
+sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.
+
+Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä
+taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred
+oli kuin elävä kysymysmerkki.
+
+Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty
+arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin
+rasittavalta.
+
+Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja
+Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
+Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian
+kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.
+
+Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen
+vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli
+kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia
+lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.
+
+Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat
+ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi».
+Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he
+kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan
+olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos
+olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.
+
+Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen
+saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta
+ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä
+Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu
+siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän
+lohdutti.
+
+Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai
+äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita,
+kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä
+kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin,
+niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan
+rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti
+heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta
+pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei
+kerrassa mikään.
+
+Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt
+kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden
+hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili
+nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis'
+siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.
+
+Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi,
+muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma
+oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt,
+minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon
+tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja
+toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää
+kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon
+muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa
+kaupunkiin.
+
+Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita
+kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo
+huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan,
+että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat
+tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he
+olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät
+olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei
+ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.
+
+Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle
+vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä
+jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän
+nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti
+kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.
+
+Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia
+he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä;
+mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että
+Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä
+välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
+ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi
+poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
+ennen oli kahverina käytetty.
+
+Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.
+Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja
+hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;
+kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat
+Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät
+paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut
+lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen
+hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
+isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää
+ennen oli lähtenyt.
+
+Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti
+virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin
+ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;
+pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire
+saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
+lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;
+käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
+alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;
+äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
+sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
+toiset jalkineet.
+
+»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.
+
+»Kovasti.»
+
+»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.
+Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi
+olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»
+
+»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset
+luokalta».
+
+Jussi puri hammasta.
+
+»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.
+
+Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli
+samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.
+
+»Terveisiä, pappa, maalta.»
+
+»Noo, johan sinä olet kotona.»
+
+»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä
+kaipaa.»
+
+»Soo, sepä hyvä.»
+
+Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,
+samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut
+ruoat sisään.
+
+»Jeekeli sentään--»
+
+»No, Jussi, kuka noin sanoo?»
+
+»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»
+
+»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»
+
+Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa
+pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.
+
+»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.
+
+»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon
+kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein
+ongella siellä maalla?»
+
+»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»
+
+»Saittekos kaloja?»
+
+»Aina vähän.»
+
+»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»
+
+»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»
+
+»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»
+
+»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.
+
+Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut
+jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.
+
+»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä
+kiittivät.»
+
+»Ketkä pojat?»
+
+Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.
+
+»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg
+ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»
+
+»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.
+
+»Niin.»
+
+»Olitteko kutsuneet niitä?»
+
+»Emme.»
+
+»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä
+vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä
+vastaan. Olisitte käskeneet pois.»
+
+Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle
+avuksi.
+
+»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät
+maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
+siinä mitään sopimatonta oli.»
+
+Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin
+vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,
+sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.
+
+Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,
+kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,
+varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin
+mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja
+pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
+sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen
+istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
+ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka
+jaksoi puoliaan pitää.
+
+Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,
+mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
+luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat
+korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä
+joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta
+ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.
+
+Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän
+sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää
+esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.
+
+Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin
+lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän
+luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.
+Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä
+vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä
+koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
+toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja
+päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan
+luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista
+sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä
+vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.
+
+Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
+hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä
+toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:
+vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi
+eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin
+mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia
+rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä
+ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----
+
+»Pois täältä!»
+
+Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni
+töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi
+pistää päänsä sisään.
+
+»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.
+
+Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.
+
+Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
+Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä
+päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus
+ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
+he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,
+ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät
+suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei
+hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei
+alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.
+
+»Tulee joku, tulee----»
+
+Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.
+
+»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»
+
+Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen
+sisään.
+
+Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
+ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli
+likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös
+entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
+yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät
+itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä
+vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
+intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
+suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi
+pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt
+etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
+jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
+Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!
+
+He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat
+toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
+Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä
+ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät
+filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan
+armotta!
+
+Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori
+Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän
+viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?
+
+Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,
+ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
+tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
+heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.
+Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo
+luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
+kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen
+väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että
+pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun
+pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
+naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
+heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat
+ynnä jalat.
+
+»Sano sinä!»
+
+»Ei, ei, sano sinä!»
+
+»En minä, en vaikka.»
+
+Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota
+aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja
+näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää
+kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä
+ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
+mitä tuleman piti.
+
+Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan
+muodon ja rykäisi.
+
+»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi
+meille filosofiaa.»
+
+Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.
+
+»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»
+
+Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
+vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä
+ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.
+
+»Se on meidän yleinen toivomme.»
+
+Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.
+
+»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.
+
+»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»
+
+Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida
+hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan
+vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi
+temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.
+Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.
+
+»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se
+vallan hyvin!»
+
+Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin
+makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
+oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.
+
+»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat
+moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»
+
+Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,
+vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli
+luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.
+
+Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.
+Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,
+filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan
+rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.
+
+Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
+Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.
+
+»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä
+hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse
+ominpäin selville.»
+
+Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.
+
+»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».
+
+»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»
+
+»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista
+järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan
+hyödyttömiä.»
+
+Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.
+Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
+muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?
+Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän
+ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen
+vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki
+äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,
+ääääärettömästi!
+
+Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti
+suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas
+huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;
+innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
+oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja
+äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi
+aukeni.
+
+»So, so, tytöt!»
+
+»Ääääääää----»
+
+»Hiljaa! hiljaa!
+
+»Äääääää-------»
+
+»Hiljaa!»
+
+Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen
+korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
+iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he
+pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.
+
+Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
+näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja
+Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
+että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten
+aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät
+paremmin.
+
+Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun
+koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla
+luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet
+nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet
+ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä
+heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten
+luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
+heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta
+kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he
+pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
+vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille
+uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä
+oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja
+logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla
+sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että
+logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein
+johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen
+osannut ajatella.
+
+Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
+näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin
+kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo
+mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi
+esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla
+he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä
+luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa
+tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
+ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä
+ensin ja sitten vasta näitä?
+
+Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet
+kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä
+logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
+päässä yks'kaks!
+
+Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat
+ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa
+saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,
+kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja
+nyt lähdettiin.
+
+Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja
+varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,
+kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.
+Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
+Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.
+Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä
+molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella
+järveä ja saaria ympärillään.
+
+Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori
+etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
+sadenuttunsa alle piiloon.
+
+Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli
+kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan
+kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän
+niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.
+Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime
+vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
+Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,
+kapea _thorax_, suuri _abdomen_.
+
+Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet
+mitään, paitse lyseolaiset?
+
+»Entäs vielä?»
+
+No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään
+tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne
+elävät keoissa.
+
+Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.
+
+Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat
+keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja
+lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän
+rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä
+lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas
+suojaisiin paikkoihin.
+
+Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä
+eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta
+taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
+kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin
+keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla
+vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
+hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen
+kiire syntyi.
+
+»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat
+kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
+mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».
+
+»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius
+tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.
+
+»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään
+huomenna maisterilta.»
+
+Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain
+kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet
+siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet
+sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki
+mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että
+värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi
+tyhmyyttään, ei sittenkään.
+
+He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään
+hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,
+toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä
+innolla:
+
+»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä
+sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien
+edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä
+mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
+Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat
+jäljessä.»
+
+Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki
+muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.
+Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän
+pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana
+hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin
+voimakkaasti kuin äsken.
+
+Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt
+tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei
+opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi
+hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta
+Lavonius niin innostuneena heille puhui.
+
+Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,
+läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä
+mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin
+paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava
+tiedon halu.
+
+Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
+kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt
+aika sen tyydyttämiseksi.
+
+Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä
+omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen
+tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,
+hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului
+hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä
+kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain
+semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.
+Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.
+Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät
+olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta
+kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
+maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi
+tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin
+hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
+olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa
+menetetty.
+
+Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
+vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät
+vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon
+mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja
+Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan
+ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti
+lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu
+paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille.
+Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken
+sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut
+kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka
+kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten
+taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi
+etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.
+Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet
+edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä
+hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan.
+Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen
+kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti
+juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.
+
+»Yks', kaks', kolme!»
+
+Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat
+nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille.
+Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin
+ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet
+muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi
+kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin
+monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät
+kiertää koko kaupungin näin.
+
+Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei
+vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut
+poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka
+äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa
+seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat
+ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat
+tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja
+koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes
+heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat
+heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän
+maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä
+sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja
+siitä tulee iänikuinen häpeä.
+
+Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja
+tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja
+aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa
+kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti
+erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi
+heitä tuo odotettu myrsky.
+
+Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat
+johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi
+tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina
+pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli,
+yhdessä he sen kestäisivät.
+
+Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa
+kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että
+pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus
+maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa
+voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta
+toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.
+
+Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,
+minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein
+sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka
+Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan,
+säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat
+olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi
+ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja
+kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista
+mielessä.
+
+Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka
+olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että
+Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi
+oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin
+Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:
+
+»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»
+
+»Olen.»
+
+Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.
+
+»Missä se on? Sano pian!»
+
+Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.
+
+»Taisi jäädä kouluun.»
+
+»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»
+
+»Lähetä lainaamaan.»
+
+»Kun kello jo on niin paljon.»
+
+»Asuuhan Olga tässä likellä.»
+
+Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta
+suoraan ruokasaliin.
+
+»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»
+
+Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.
+
+»Tule kamariisi.»
+
+Sinne mentiin.
+
+»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.
+
+»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»
+
+Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla
+oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar
+pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja
+hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla
+kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla
+tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi
+kuulla.
+
+Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja
+kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen
+paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli
+satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;
+räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa,
+sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se
+verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon
+antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi
+häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin
+itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka
+ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede,
+esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon
+ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi
+tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä
+kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka
+pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun
+luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi.
+Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti
+opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia
+huomannut.
+
+Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset
+olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny
+ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen
+vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä
+erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää
+pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta
+pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli
+hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin
+välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti,
+arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja
+istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan
+koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen
+kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei
+hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi
+hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen
+olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,
+kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.
+
+Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.
+
+»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»
+
+»Keitä vieraita?»
+
+»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»
+
+»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.
+
+»No, kies' avita.»
+
+»Hyi, sinua.»
+
+»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»
+
+Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin
+hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi
+pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat
+päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan
+lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten
+pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset
+aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana
+lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se
+olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--työt, työt! Ei hän
+voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää
+mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui
+kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi
+laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja
+vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi
+toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli
+pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne
+tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen
+käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja
+nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin
+tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin
+olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne
+oli päätetty kokoontua.
+
+Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen
+ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä
+lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se
+kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui,
+ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin.
+Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän
+meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä,
+uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja
+korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen
+varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan
+pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.
+
+»Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.»
+
+»Olenpahan. Ihan vissisti olen.»
+
+»Koska pianon päällys on ihan harmaa.»
+
+»No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla
+pyyhin.»
+
+Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.
+
+Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan
+Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan
+kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli,
+kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä
+maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä
+hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon
+nurkalle.
+
+Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli
+neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka
+vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat
+mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle.
+Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.
+
+Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.
+Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta
+lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä
+vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja
+koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,
+pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se
+päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen
+unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja
+laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen
+alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu
+rupeisi kiehumaan.
+
+Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui
+lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois.
+Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli
+tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta
+ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli
+uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä
+ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen
+uutimen nurkan äkkiä paikoilleen.
+
+Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja
+pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että
+hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän
+sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei
+parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen;
+Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä
+mitään.
+
+Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa
+suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti
+kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat,
+lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka
+oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen
+kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin
+kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli
+makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista
+käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja
+poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen
+kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle
+kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,
+risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:
+
+    "Meri oli tyyni kun rannalta läksin,
+    Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
+    Vaan selällä nousi tuuli,
+    Vaan selällä nousi tuuli."
+
+    "Eikä tällä pojalla suruja ollut,
+    Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
+    Tähän päivään asti.
+    Ja tähän päivään asti."
+
+Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan.
+Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka
+ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki
+häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä
+verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.
+
+Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.
+Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa
+viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja
+tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin
+käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei
+kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska
+neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille
+kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät
+silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen
+virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina
+otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan
+laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen
+korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa
+seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli
+Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen
+kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos
+taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.
+
+Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut
+jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin
+piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle,
+päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti
+kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä
+vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui,
+sillä hän oli niin äärettömän onnellinen.
+
+Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä
+kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja
+virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja
+likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin
+kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä,
+joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa
+koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan.
+Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä.
+Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet.
+Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki
+harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki
+vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi
+ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi
+kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä
+mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.
+
+Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa
+saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn
+paperin hänelle käteen.
+
+»Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.»
+
+Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia
+uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,
+aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi
+hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet
+niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne
+olivat tulleet.
+
+»No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän
+katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä
+se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko
+teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?»
+
+»Oli, neiti Öller.»
+
+»Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyytäneet jotakin
+rouvaa?»
+
+»Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.»
+
+»Vaikka.»
+
+Ei Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen
+asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko
+isä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli
+äitikin sisään kyökistä.
+
+»Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.»
+
+Niin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää
+voi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio
+oli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä
+saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö,
+eikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta
+niitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä,
+että Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi
+häneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se
+oli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut
+pyytämistäkään vastedes.
+
+Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä
+ankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja
+niin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti
+toivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin
+kirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen
+isän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan.
+Niin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän
+pöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin
+allekirjoitukseen. »Sinun Woldemarisi.»
+
+Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan
+kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun,
+luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo
+osasi sen ulkoa aivan.
+
+    "Jo vaipunut ol' sydämeni toivo,--
+    Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
+    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
+
+    Mä tulin luokses--poskes punastuivat!--
+    Se oli lempen' armas aamurusko!
+    Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.
+
+    Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi!--
+    Se oli lempen' ensi päivänkoitto!
+    Ja pimeys sydämestäni haihtui.
+
+    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen!--
+    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
+    Ja nietokset mun sydämessän' suli."
+
+Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti,
+se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän
+puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä
+aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon
+valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa
+säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän
+kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä
+ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten
+neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä
+valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa
+lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota
+hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä
+puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan
+kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä
+hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät
+kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi
+saanut sanaa suustansa, ei vaikka.
+
+Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.
+
+»Ei, mutta----»
+
+Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet,
+etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.
+
+»Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?»
+
+»Mutta--»
+
+Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja
+Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti
+heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli
+surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt
+epäselväksi ja se oli hänen syynsä.
+
+Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen
+viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella
+kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja
+kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään,
+sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen
+aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli
+vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina
+siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren
+Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli
+ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se
+ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan
+vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein
+kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana
+vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä
+hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa.
+Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.
+
+Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa
+saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei
+hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi
+mennä. Hän soitti »La prière d'une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa
+herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin,
+seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa,
+silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat,
+huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki
+vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä
+katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi
+tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen
+sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan
+kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.
+
+Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun
+Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra
+sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla
+vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin
+paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä,
+täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja
+uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder
+ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat,
+vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja
+juoksi hänen luokseen.
+
+»Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä
+portilla.»
+
+»Ketkä?»
+
+»Woldemar ja Tirri.»
+
+»Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,»
+
+»Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.»
+
+»En voi, en vaikka mikä olisi.»
+
+»Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi
+sitten!»
+
+»Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.»
+
+Hanna riensi jäljessä portaille.
+
+»Olga, Olga!»
+
+Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli
+kiusalla, puoli leikillä:
+
+»Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.»
+
+Ja silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään
+jotensakin nolona ja soitti herroille »Lieder ohne Worte».
+
+Kun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik
+heitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan.
+Sunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa
+koulusta.
+
+Isä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi
+jättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona
+sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin
+itsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän
+uskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi.
+
+Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei
+tullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga.
+Mutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin
+olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia.
+Ehkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan.
+Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan.
+Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli
+miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti
+etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen
+myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni.
+
+Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli
+vähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai
+muutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa.
+
+Ei nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan.
+Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin
+täytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä
+hakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle.
+
+Hannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja
+ylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin
+nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja
+tutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa.
+Pelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja
+harvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi
+kotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut
+kuin turvan takana.
+
+Isä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat
+jäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla.
+Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja
+Hanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran
+kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina
+tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se
+tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän
+luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi
+toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,
+silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi
+tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja
+siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa
+taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi
+ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.
+
+Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja
+luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka
+kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita.
+Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi
+Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa
+herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta
+väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan
+reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra
+kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja
+haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi
+mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa
+vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli
+välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti,
+kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden
+eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti
+etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan
+saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät
+puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka
+olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen,
+näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle
+kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta
+kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä
+halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella
+tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset
+ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti
+Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä
+oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta
+huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi
+sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä
+ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti
+liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen
+pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin.
+Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan.
+Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa.
+Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei
+hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa,
+vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,
+kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi
+keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi
+sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään.
+Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli
+vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava
+kainous jäi taaemmaksi.
+
+Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse
+talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin
+hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'
+milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik'in välillä
+syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin
+ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta
+maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti,
+eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi
+omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;
+olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.
+
+Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti
+Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset
+menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden
+lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi
+pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä
+vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin
+läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella
+pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin
+painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta
+vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät.
+Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan
+pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut
+jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta
+lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli
+pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin
+takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna
+takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia
+tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja
+naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa
+pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei
+osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle.
+Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin
+lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta
+kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat
+joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä
+suosiollisesti hymyillen.
+
+Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen
+huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän
+varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin
+mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni,
+hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta
+huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat
+seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän
+henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan
+muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli
+kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.
+
+Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin
+varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno
+ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja
+viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat
+ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta
+hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla
+hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut
+silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun
+neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän
+lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni
+ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.
+
+Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi
+sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta
+ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa
+vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.
+Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan!
+
+Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo
+kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla
+saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi
+hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui
+syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja
+eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt
+mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa
+suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin
+luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik
+olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä
+lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät
+kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän
+panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse,
+arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan
+pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä
+kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja
+jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki
+Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä.
+Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.
+Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä.
+Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin
+tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli
+matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään
+halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa,
+että pahoinvointi oli melkein ohitse.
+
+Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki
+etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin
+pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi,
+että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi
+hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi
+vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan
+enää Vaajasaloon tulisi.
+
+Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi.
+Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut
+mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti
+katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää
+hevosen takaisin.
+
+Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas
+keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin
+pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari
+syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui
+taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja
+ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä
+määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki
+käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja
+palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he
+kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski
+moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli
+nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan
+ajatukset kääntyivät Woldemariin...
+
+Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä
+vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua
+eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki
+neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään.
+Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien
+kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään
+ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten
+silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei
+tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin
+lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä
+olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?
+
+Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä
+kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei
+näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä
+tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina
+kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,
+tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi.
+Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat
+puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai
+kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli
+sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä
+vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun
+Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti
+ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei
+vaikka Hanna kuinka pyytäisi.
+
+Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet
+puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan
+virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.
+
+Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin
+huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä.
+Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei
+kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut
+osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea
+leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän
+heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän.
+Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös.
+Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä
+seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään.
+Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti
+paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana
+uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat
+ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.
+Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin
+hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno,
+musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.
+
+Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin
+erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan
+hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä
+olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja
+järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät
+oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri
+loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa
+toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin
+kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan
+oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.
+
+Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen
+luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin
+useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä
+nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna
+kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen
+silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen
+jalkansa olivat.
+
+Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä
+puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi
+kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,
+näkemään toisiaan joka päivä!
+
+Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä
+rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan
+korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita;
+mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui,
+ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se
+väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten
+liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,
+varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui
+ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei
+niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga
+esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja
+kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti
+rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että
+Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi
+sen, tekisi sen lumivalkeaksi.
+
+Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen
+ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.
+Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti
+ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että
+Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut.
+Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä
+sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän
+viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.
+
+Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana
+pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin
+kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän
+seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen
+verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois
+kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin
+johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin
+langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan
+vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan
+esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka
+huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita
+ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa
+lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän
+uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen
+palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa
+hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta
+elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.
+Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.
+
+Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui
+valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein
+anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja
+äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.
+Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat
+kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa
+oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet
+ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.
+
+Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin
+luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti
+heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus
+vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,
+joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat
+siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin
+alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin
+jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat
+ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi
+alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli
+purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he
+myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan,
+josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen
+alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät
+nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät
+huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä
+lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät
+penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä
+semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet
+heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,
+toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne
+tytöt sentään vähän kummallisia!
+
+Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he
+eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja
+välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta
+katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei
+heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun
+rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin
+veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen
+kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi
+ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa
+itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran
+ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,
+vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään
+salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista
+kyyneleistään.
+
+Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa
+löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä
+odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä
+karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,
+ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa
+alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun
+peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä
+pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan
+läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko
+maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa,
+sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena
+vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän
+nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki
+nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla
+kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen
+valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa;
+palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän
+rajoitettuun piiriin.
+
+Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun
+kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä.
+Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä.
+Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti
+käytiin ruokaan kiinni.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja
+matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin
+muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,
+jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi
+vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja
+kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.
+Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja
+sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä
+tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja
+harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.
+
+Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut
+siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä
+mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain
+puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin
+riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain
+semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi
+häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa
+unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia
+hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat
+aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat
+järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan
+suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi
+rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan
+ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana
+kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,
+valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat
+uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä
+hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen
+nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa,
+vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä
+kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja
+puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi
+juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen
+luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman
+hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he
+kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus
+lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi
+olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas
+uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän
+muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa
+siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien
+mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä
+tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää
+herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin
+hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja
+huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin
+sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea
+kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen
+rakentamista tuvistaan!
+
+Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.
+Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa
+kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat
+kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja
+häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi
+haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut
+suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen.
+Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä
+jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi
+kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
+
+Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään
+ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi
+jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen
+päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka
+hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen
+tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen
+korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan
+opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä
+näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät
+mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen
+kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa
+jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen
+laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.
+
+Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin
+iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta
+opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan.
+Mutta isä nauroi.
+
+»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.
+
+Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen
+mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä
+karkoitettiin myös.
+
+»Meinaan», sanoi hän.
+
+Isä yhä enemmän nauroi.
+
+»Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet
+opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa
+vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet
+haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani
+tulemaan.»
+
+Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.
+
+»Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään
+kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse
+tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville
+päivilleen.»
+
+Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois,
+mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.
+
+»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa
+kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin
+heikko, Hannaseni.»
+
+»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna
+hetken päästä sanotuksi.
+
+»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna
+Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»
+
+»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin
+muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan.
+»Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»
+
+Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois,
+»uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan,
+vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan
+illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan
+huvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia.
+Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi,
+ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään
+kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina,
+koska kerran tahdottiin.
+
+»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».
+
+Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli
+puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan
+hiljaa nenäliinaansa.
+
+»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi
+pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä
+tahtoisit takaisin näitä päiviä.»
+
+Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi
+huoneesta pois ja jätti hänet yksin.
+
+Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin
+paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja
+neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna
+koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja
+ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko
+tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat
+hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja
+hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä
+kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin;
+selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi
+hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut,
+vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin
+pahinta, kun halu puuttui!
+
+Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit
+kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta
+sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä
+ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän
+välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki,
+johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua
+tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä
+tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun
+ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja
+oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse
+monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven
+sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän
+pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.
+Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä
+ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana
+istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä
+juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja
+koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois.
+Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä
+vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.
+
+Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia
+yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo
+melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä
+muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt
+alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia
+pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta
+johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin
+lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika
+kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut
+niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä
+tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?
+
+»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»
+
+»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.
+
+Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän
+tosin.
+
+»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»
+
+»Niin, kun se meni.»
+
+»Ei suinkaan itsestään.»
+
+»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»
+
+»Aina sinä olet pahan teossa.»
+
+Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.
+
+»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka
+toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»
+
+»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»
+
+»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.
+
+»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»
+
+»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari,
+»antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».
+
+»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään
+niin just' piekseä.»
+
+»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»
+
+»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran
+puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät:
+ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»
+
+»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»
+
+Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.
+
+Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.
+
+»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».
+
+»Olisi pari napinreikää vielä.»
+
+»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--Näetkös nyt, Jussi, kun
+Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»
+
+»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»
+
+»Pitäisi niiden olla.»
+
+»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa
+paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»
+
+»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka
+olisivat kuinka lujassa.»
+
+»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»
+
+»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on
+niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»
+
+»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»
+
+Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti
+vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän
+lakin päähänsä ja meni ulos.
+
+Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi
+aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan
+kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä
+hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään,
+meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen
+tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun
+kuuli Jussin äänen ruokasalista.
+
+Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla
+aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.
+
+»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi
+tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»
+
+Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi
+vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin
+huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja
+heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin
+jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut
+niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan
+halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna
+lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti.
+Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään
+vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna
+enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän
+kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa
+vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki
+mahdolliset velvollisuudet.
+
+Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut.
+Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä
+lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta
+huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi
+huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei
+viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin
+paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen
+tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli
+hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja
+tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä
+hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin
+alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan
+lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli,
+kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä
+oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.
+
+»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»
+
+Miina lensi punaiseksi.
+
+»Kuinka niin?» hän kysyi.
+
+»Te näytätte niin kovasti huonolta.»
+
+»Eikös mitä.»
+
+»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä
+puhun mammalle.»
+
+»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»
+
+»Mikäs teillä sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.»
+
+Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
+
+»Sanokaa nyt!»
+
+Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja
+puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna
+kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei
+auttanut sekään.
+
+»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.
+Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.
+
+»Eikä ole.»
+
+Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää
+puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki
+huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.
+
+Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät
+liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista
+nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli
+vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja
+surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se
+nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna
+otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.
+
+Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli
+hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne
+astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä
+ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä,
+tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski
+kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin,
+pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta
+jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.
+
+Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun
+muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän
+tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa
+se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi
+silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä
+myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata
+suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli
+Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin
+hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä
+valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi
+kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä
+äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain
+kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun
+kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni
+hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen
+toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti,
+vaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.
+
+Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin
+pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari
+kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.
+
+»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista
+ja siellä oli vieraita.»
+
+»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»
+
+»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»
+
+Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka
+viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.
+
+Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos
+häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada
+sanaa suusta.
+
+»Luuleeko Mari? Kun minä join--?»
+
+»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää
+tehkö.»
+
+»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»
+
+»No, kai parin viikon sisään.»
+
+Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän
+sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko
+illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja
+karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli
+kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski
+vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun
+vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä
+hänen ainoa ajatuksensa.
+
+»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa,
+»minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».
+
+»Oikeinko pahasti?»
+
+Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään
+tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.
+
+»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee
+se, minun täytyy heti lähteä.»
+
+»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»
+
+»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä
+on.»
+
+Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan
+ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa.
+Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa,
+siksi kuin vastaanottotunti alkoi.
+
+Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä.
+Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen,
+oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium»,
+hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin
+saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä
+ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton
+moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa
+sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita
+Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin
+kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta
+sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille
+noussut.
+
+Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet
+alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta,
+myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia
+surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat
+mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.
+Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli
+kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset
+vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,
+nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen,
+murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti
+tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin
+ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei
+tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella
+kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat
+silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli
+mutkassa.
+
+Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja
+siihen keskustelu päättyi.
+
+Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,
+ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka
+piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että
+se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä
+vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä
+keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä
+toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän
+pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille».
+Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun
+aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö
+laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään
+sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei
+tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa
+päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,
+langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset
+jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä
+tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi
+olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet
+niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja
+sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta
+kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja
+annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai
+neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja
+a la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös
+kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä
+kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen
+paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää
+näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli
+vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli
+näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä
+lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta
+muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi
+nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita
+tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että
+kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan
+asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että
+herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun
+erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä
+aistista.
+
+Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin
+erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa
+kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun
+niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka
+istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään.
+Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui
+sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos
+karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja
+helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.
+
+Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,
+erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki.
+Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat
+tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä
+hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen
+perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti
+mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä
+tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan
+rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli
+raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla
+mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen
+nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi
+ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli
+n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin
+paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla
+semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun
+saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit
+kädessä.
+
+Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.
+Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki
+paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli
+kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita
+korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että
+jaksaa ainetta ostaa.
+
+Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta
+iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa,
+olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä
+lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen
+orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja
+kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy
+taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta
+ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota
+aina tarkoin noudatetaan.
+
+Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta
+varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla
+tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä,
+enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan
+viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla
+käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat
+muuten jäähtyivät.
+
+Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen
+rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta
+kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa
+pälinässä.
+
+Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.
+
+»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.
+
+»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua
+valehtelijaksi.»
+
+»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»
+
+»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»
+
+»No, kukahan tuon on narrannut?»
+
+Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.
+
+»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.
+
+»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin
+Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»
+
+»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.
+
+»Saihan se eilen.»
+
+»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»
+
+»Lieneekö kymmenes.»
+
+»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se
+rouva vielä nuori ihminen.»
+
+»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää
+elämäänkään.»
+
+»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli
+tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä
+teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin
+hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä
+lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä
+mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä
+komenna mies.»
+
+»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla
+aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme
+kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta,
+vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan
+puuhun vetää', sanoo sananlasku.»
+
+Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin
+punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma
+höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja
+vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman
+punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä.
+Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli
+polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla,
+ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon
+väännetyitä korkeaan kasaan.
+
+»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.
+
+»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»
+
+»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»
+
+»Kyllä.»
+
+He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät
+ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen
+ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton
+hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi
+sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös
+pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi
+padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry
+kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa
+silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli
+väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä.
+Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän
+oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.
+Päätti olla kysymättä.
+
+Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin
+aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua
+tulisikaan, niin kauan he viipyivät.
+
+»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena;
+otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan.
+Hanna yritti lähtemään.
+
+»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.
+
+»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä
+olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».
+
+»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa
+entistä».
+
+»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut
+kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.
+
+»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»
+
+»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»
+
+»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»
+
+He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.
+
+»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»
+
+»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»
+
+Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin
+Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi
+uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna
+ei antanut myöten.
+
+Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja
+silmäilivät toisiaan.
+
+»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»
+
+Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta,
+veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän
+lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli
+Miina uudelleen tupaan.
+
+»Joutukaa, neiti, pappanne muuten--»
+
+Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti
+vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin
+kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen
+pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri
+meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti
+nousta: ei päässyt, siihen jäi.
+
+Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin
+hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he
+molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta
+painoivat.
+
+»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.
+
+Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi
+vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput
+kupeihinsa.
+
+»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille
+tuonne».
+
+Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä
+raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.
+
+»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.
+
+Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään.
+Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten
+laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin
+jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.
+
+»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken
+perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään
+puhunut, itki vaan hiljaa.
+
+Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
+
+»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia
+sijaa johonkin?»
+
+Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä,
+raskaita ja vaikeroivia.
+
+Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla
+likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen
+silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden
+tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.
+
+»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät
+siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
+
+Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja
+kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman
+ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa
+takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin
+vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein
+molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja
+poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen
+kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui
+tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan
+paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän
+kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
+
+Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
+
+»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja
+kerran nenäänsä vedettyä.
+
+Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja
+katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.
+
+»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole
+tänne kyökkiin.»
+
+Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa,
+kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
+
+Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen
+oli mentävä.
+
+»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan
+kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan
+tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»
+
+Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla
+mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.
+
+Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi
+olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään.
+Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä
+aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa
+itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.
+
+Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan,
+vaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä
+menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan
+odottanut. Isä suuttui viimein.
+
+»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan.
+Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»
+
+Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti
+houkutella Hannaa.
+
+»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.
+
+Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä
+tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut,
+puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.
+
+»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä
+tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»
+
+Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia
+otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja
+jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei
+kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki
+koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi
+seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen
+hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää,
+miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli
+äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä
+kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän
+muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen
+asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että
+häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin
+saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että
+äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen
+kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon
+tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki,
+taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa
+side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan
+tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä
+maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä
+yksinäisyydessä rauhan löytänyt.
+
+Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi
+vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun
+hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät
+taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota
+kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä
+enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän
+heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä
+silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran
+taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui
+hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä
+ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi
+kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa;
+hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen
+jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli
+yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi
+keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
+
+Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn
+johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän
+lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja
+rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi
+häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja
+eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun
+hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui
+hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse
+se taas meni, ja elämään hän jäi...
+
+Hannan nyyhkytykst harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun
+heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei
+löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa
+pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
+
+Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään
+toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin,
+yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta.
+Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja
+antaa päivän tulla, toisen mennä.
+
+Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt
+kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän
+sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään
+hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,
+ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa
+huoneessaan.
+
+Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä
+hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt,
+sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne
+tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen
+oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään,
+kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä
+vielä ainakaan tuntunut apua olevan.
+
+Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä
+tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän
+jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä,
+jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän
+uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään
+koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat
+aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen
+koomin enää mennyt.
+
+Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä.
+Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska
+olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua,
+tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa
+viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne
+vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai
+hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka
+pojat kuinka härnäsivät.
+
+Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä,
+ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan
+ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli
+vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika
+vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö,
+joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli
+helmoja säärien ympäri.
+
+Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui
+nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään
+katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa
+välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan
+jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui
+kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti
+hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.
+
+»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.
+
+»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.
+
+»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»
+
+»Ei mitään, kun ei tiedä.»
+
+»Kerropas nyt se hauska.»
+
+»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»
+
+»Noh?»
+
+»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»
+
+»En, en.»
+
+»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet,--tiedäthän sinä, ketä
+me Polleksi sanomme?»
+
+»Tiedän.»
+
+»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin
+juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta
+päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko
+paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää
+sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes,
+näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten
+kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä
+töyttäsi rehtorin luokse.»
+
+Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän
+rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä
+Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:
+
+»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»
+
+»Kuka sen teki, Jussi?»
+
+»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko
+pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»
+
+»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»
+
+»En sano.»
+
+»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»
+
+»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»
+
+»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan
+koulusta.»
+
+»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei
+sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»
+
+»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää
+urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»
+
+»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»
+
+Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
+
+»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»
+
+Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
+
+Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli
+ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan
+koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin
+luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia
+oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti
+suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.
+Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti
+olisi huomannut.
+
+Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä
+seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt,
+tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi
+ilmi.
+
+Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita
+ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo
+kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin
+ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo
+opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat,
+antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,
+kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks
+siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.
+Siihen se juttu päättyi.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli
+antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän
+nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja
+äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin
+hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien
+ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse
+monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat
+oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä,
+silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota
+mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi
+myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet
+näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti
+laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin
+pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta
+kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja
+onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,
+lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.
+
+Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen
+leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo
+päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset,
+jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja
+vehnäjauhoja tarpeen mukaan.
+
+Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi
+taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään,
+kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän
+aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki
+veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan
+taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella
+otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen
+kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä
+keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle,
+painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella.
+Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli
+niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta
+vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja
+sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski
+olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi
+kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi
+ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja
+syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat
+henkilöt tunkeutuneet.
+
+Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään
+pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan
+palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin,
+suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.
+
+Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä,
+vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan
+istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten
+aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä
+oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle,
+teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki
+toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta
+ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se
+jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat
+ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja
+pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon
+uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin
+suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei
+kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi
+puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan
+Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar
+silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias
+ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän
+suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat
+kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan
+siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa,
+sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän
+koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden
+päästä voisivat viettää häitä.----
+
+Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen
+tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa
+tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen
+vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita.
+Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut.
+Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt
+hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän
+loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset
+menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.
+
+Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän
+pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei
+tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa
+olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.
+
+Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan
+hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja
+totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,
+sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.
+Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta,
+mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä,
+vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon
+alemmilla luokilla.
+
+»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme
+yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».
+
+»Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa
+hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena
+joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?»
+
+Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään;
+väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta.
+Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi
+uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet
+muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko
+ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan
+yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin
+ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin
+seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla,
+Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin
+katsomme.»
+
+»No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean
+siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä!
+Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.»
+
+Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä
+tarkasti tämä leninkiä joka haaralta.
+
+»Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei
+enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne
+kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja
+poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja
+terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,
+nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä
+puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.
+
+Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi
+kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä
+hän, Olga, tulisi nekin laittamaan.
+
+Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä
+hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.
+Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.
+
+Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa.
+Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja
+mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos
+lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.
+
+Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan
+peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei
+syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,
+mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta
+varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei
+koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja
+vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä
+tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen
+puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.
+
+Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri
+puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei
+itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen
+huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit
+kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa
+hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi
+paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän
+pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.
+
+Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan.
+Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,
+kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän
+kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin
+turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan
+jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi
+vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.
+
+Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä
+ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat
+leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin;
+varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja
+sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai
+muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat
+tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin
+havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja
+ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.
+
+Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen
+toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa
+huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset
+kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan
+leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien
+solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,
+liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies
+kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja
+siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti
+nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja
+musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian
+yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli
+löytänyt heidän silmäinsä edessä.
+
+Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin
+hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin.
+Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet
+pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla
+viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä,
+ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen
+voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.
+
+Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi
+ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan
+tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään
+pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen.
+Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi
+valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja
+huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun
+pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei
+pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä
+kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi
+päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi
+ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua;
+herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan
+tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen
+valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi
+lähteä lattialle.
+
+Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla.
+Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun
+Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki
+sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi
+erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina
+väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa»,
+milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja
+ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken
+aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään
+tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän
+mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään;
+hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja
+siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että
+Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin
+yhteen».
+
+Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian
+pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän
+kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja
+syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien
+kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui.
+Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten
+viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten
+silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen
+haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus
+kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät
+syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he
+vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi
+palata jälleen heidän luokseen.
+
+Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli
+tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä
+paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä
+tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.
+
+Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:
+
+»Täällä on paljon väkeä tänään.»
+
+»On.»
+
+»Ja kovasti kuuma.»
+
+»Niin.»
+
+»Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.»
+
+»On.»
+
+Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili
+viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:
+
+»Tykkääkö neiti tanssista?»
+
+»Kyllä.»
+
+»Vai niin; minäkin tykkään.»
+
+»Vai niin!»
+
+»Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?»
+
+»Kuinka? Onkimisesta?»
+
+»Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?»
+
+»Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä
+mitään hauskempaa.»
+
+Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri
+ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna
+odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:
+
+»Tykkääkö neiti ajelemisesta?»
+
+»Tykkään.»
+
+»Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.»
+
+»Niin olen kuullut.»
+
+»Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton
+kalliiksi.»
+
+»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»
+
+»Se on se hevonen, joka maksaa.»
+
+»Niin, se on totta.»
+
+»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla
+tulisi sentään vähän helpommaksi.»
+
+»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»
+
+»Niin, eiköhän?»
+
+Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin
+jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin
+luonnollisesti.
+
+Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui
+vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja
+niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella
+muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja
+naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni
+hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti
+muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä
+tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän
+kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei
+huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli
+itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.
+
+Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua
+ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan
+ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea
+sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi;
+kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa
+pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät
+takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren
+salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja
+soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään
+kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne
+valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia
+ja lopetti vihdoin kaikki.
+
+Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään
+tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut
+pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi
+häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta
+vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen.
+Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut
+hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki
+työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki
+harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin
+sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,
+toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia
+vasten.
+
+»No, oliko sinulla hauska eilen?»
+
+»Oli, hyvin hauska.»
+
+»Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.»
+
+»Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä
+on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi,
+se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat
+parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.»
+
+»Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä
+saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina
+olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.»
+
+»Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille.
+Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.
+Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.»
+
+»Niin, niin, onhan se.»
+
+»Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on
+Jumalan palvelija.»
+
+»Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole
+teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian
+käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.»
+
+»Oih, elä nyt joutavia.»
+
+Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.
+
+»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»
+
+Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän
+harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli
+vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä
+häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.
+
+Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään.
+Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät
+kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti
+puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti
+sanoa jotain ystävällistä äidille.
+
+Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela
+oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä
+jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä
+Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä
+ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti
+ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.
+
+»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni
+katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa
+olla.»
+
+»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän
+maapallollamme», sanoi herra Salmela.
+
+»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa
+olomuotoa kuin me ihmiset täällä.
+
+»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi
+Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää
+ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»
+
+»Miksi hän sitten on niin paha?»
+
+»Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka
+syntiinlankeemisen kieltävät.»
+
+»Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?»
+
+»Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa
+määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu
+pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään
+uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma
+häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika,
+jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän
+häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää
+vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.»
+
+»Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?»
+
+»Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon
+tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa
+niillä villitään.»
+
+Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi.
+»Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.»
+
+»Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja
+äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä
+uskollisena.»
+
+Hanna vaikeni.
+
+Aviopuolisona, äitinä--? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs
+sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä
+kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna
+melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin
+olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä
+leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä
+katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli
+vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt,
+ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.
+Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan
+heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia
+askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan
+katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli
+kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti
+oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta
+ja yksinäiseltä.
+
+Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?
+
+Hannaa pöyristytti.
+
+»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä
+kun jäisikin naimattomaksi?»
+
+»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana
+kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»
+
+Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat
+nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä
+huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen
+matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.
+Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen
+ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen
+mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he
+Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista
+ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden
+herrojen.
+
+Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin
+rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat
+keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi
+jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta
+saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli
+herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä
+saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä
+niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.
+
+Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön
+huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli
+ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista
+ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän
+taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei
+muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten
+runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli
+syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä
+kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun
+aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.
+Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda
+niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan
+ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti,
+aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.
+Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan
+Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi,
+mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään
+nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista,
+josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.
+
+Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat,
+milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa.
+Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä
+vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä
+erosivat.
+
+Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui
+hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja
+viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut
+niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat,
+sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä
+hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada
+Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva
+aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän
+ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva,
+hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja
+valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen
+mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen
+suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi
+häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi--oh, he
+eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä
+äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina
+tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin
+pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.
+
+Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut.
+Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli
+ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja
+hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa.
+Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien
+ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja
+jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit
+heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan
+matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät
+toisiaan, muut vaan jöröttivät.
+
+Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli
+rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi
+kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan
+sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä
+lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni
+tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että
+jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan
+ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen.
+Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan
+matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.
+
+Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain
+kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina
+toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä
+sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.
+
+»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun
+olivat tulleet likelle Hannan kotia.
+
+»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita
+toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»
+
+»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»
+
+Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne
+viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset
+kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat
+kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat;
+Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta
+alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.
+
+Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,
+ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs
+valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja
+kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja
+huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja
+katselivat.
+
+»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan
+kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta
+lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään
+maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään
+painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille
+nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi
+takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.
+He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä.
+Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he
+tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat
+niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja
+kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla
+lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja
+löivät sääriin kiinni.
+
+Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli
+heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas
+silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina
+otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli
+päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi
+päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka
+Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se
+kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän
+tiesi, minkätähden.
+
+Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.
+Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän
+allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät
+läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan
+kukoistuksen hienoa tuoksua.
+
+Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän
+pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut.
+Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina
+väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai
+kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois
+ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa
+loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin
+poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi
+hänen katsettaan ja rukoili vastausta.
+
+»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni
+onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa
+kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan
+saakka?»
+
+»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi
+paremmin kuin korva.
+
+Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli
+puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja
+ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja
+tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen
+huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen,
+oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän
+pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa
+jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se
+oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen
+kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela
+oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin
+väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli
+rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja
+hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja
+onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan
+toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.
+
+»Kalle.»
+
+Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän
+vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.
+
+He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se
+varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa
+tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi
+vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella
+olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille
+kenellekään.
+
+Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan.
+Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin
+vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.
+Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan
+ja pitkän pitkiä kirjeitä.
+
+»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti
+kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden
+kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös
+Trobergin kallioille, linnaa lähellä.
+
+»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule
+olemaankaan».
+
+Salmela palkitsi häntä suuteluilla.
+
+»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»
+
+Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen
+leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.
+
+»Lupaatko täyttää?»
+
+»Jos vaan voin. Mitä se on?»
+
+»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei
+ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos
+maailma siihen henkeään puhaltaa.»
+
+»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan
+haluttaa.»
+
+Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi
+hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan
+vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi,
+että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän
+sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella,
+sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja
+hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.
+
+Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta
+kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.
+
+»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan
+minua kaipaa».
+
+»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»
+
+Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä
+tukehduttaa.
+
+»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa,
+»jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä.
+Silloin menee minulta maine.»
+
+»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo
+ihmisiä liikukaan.»
+
+Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen
+hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut
+niihin enää katsoa.
+
+Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä
+rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet
+tuskallisen levottomaksi.
+
+»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.
+Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.
+
+Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien
+heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli
+siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,
+valahtivat nyt alas poskille.
+
+Salmela koetti häntä lohduttaa.
+
+»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,----
+luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne
+meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»
+
+Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.
+
+»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.
+
+»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä
+tavata toisiamme.»
+
+»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»
+
+Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla
+enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui
+vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he
+astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.
+
+»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni,
+armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota
+rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.
+Kunpa se aika jo pian tulisi----»
+
+Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan
+taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota
+kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.
+
+Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia.
+Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina
+keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa
+olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia,
+rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla
+vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö
+vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas
+heidän jälkeensä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän
+kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä
+katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan
+syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli
+lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta
+näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...
+
+Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa
+maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa
+kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli
+autuutta!
+
+Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja
+vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan.
+Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen
+toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen
+rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella
+Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän
+sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...
+
+Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska
+koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi.
+Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he
+olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia.
+Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin
+lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen
+puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta
+lopun tekee...
+
+Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista,
+väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut
+melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli
+epävakaista harjoitusta vaan.
+
+Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä
+armastaan ajatellen.
+
+Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa
+tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut
+tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo
+tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän
+vapisi pelvosta.
+
+»Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.»
+
+Jussi istui hänen viereensä penkille.
+
+»Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua
+hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman
+mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.»
+
+»En minä.»
+
+»Et sinä! Mikset?
+
+»Mitä minä siellä?»
+
+»Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen
+torvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu
+olet, jos jäät pois.»
+
+»Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?»
+
+»Lupasivat ainakin.»
+
+Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei
+seuroissa kävisi...
+
+»Niin, en minä kuitenkaan.»
+
+»Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa,
+paistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.»
+
+»Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo
+myöhäistä.»
+
+»Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin
+takaan, että ruoka maittaisi.»
+
+»Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?»
+
+»Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka
+korkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas
+katsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt
+hänen on kätensä särkynyt.»
+
+»Oikeinko pahasti?»
+
+»Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään.
+Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli
+järvessä.»
+
+»Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?»
+
+»Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme
+paljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas
+voimistelevat Kuopiossa.»
+
+»Mutta luvut, Jussi?»
+
+»Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan
+niin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää
+viljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan
+olla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea,
+kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät
+jaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi
+rupesivat, toisten elätettäviksi.»
+
+»No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.»
+
+»Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat
+vähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät
+taikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei
+virkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki--»
+
+»Jussi!»
+
+--»ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa.
+Sen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se
+mahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin
+mies tulee.»
+
+»Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat.
+He tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin
+vaikutusalansa.»
+
+»Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää
+vaan jos johonkin.»
+
+Illallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä
+rakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan.
+Salmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen
+kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta
+Hannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut
+valmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti
+edistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi
+apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa
+hyvän ja pahan.
+
+Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello
+kävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita
+kuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli.
+
+Etehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna
+epäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako
+menemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa
+tilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja
+jos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun
+käteensä ja läksi.
+
+»Vai niin, sinäkö, tyttöseni----arvasitko, että minulla--oli--oli
+sinulle uu--uutisia----»
+
+Isä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki
+löyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä
+tuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin?
+
+Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään
+tukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta.
+
+»Tule----tule----tänne kuu--kuule--le--maan----»
+
+Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä
+hoiperteli äidin sängyn reunalle.
+
+»Mamma--elä nyt nuku--kuule kun minä kerron----kas kun posket punottaa
+----juuri kun nuorella tytöllä----»
+
+Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti,
+käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.
+
+»Sassa meinaa naida meidän Hannan----niin--mamma saa laittaa häitä----
+tyttärelle häitä----»
+
+Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas
+painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois,
+mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.
+
+»Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi».
+
+»Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat
+kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi».
+
+Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut,
+kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.
+
+Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan
+vielä.
+
+»Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen
+pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän
+sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta,
+johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi
+aavistaa----enkä minä voi kertoa----mutta elä mene naimiseen, ellet saa
+toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa----ja saastainen on
+se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian
+arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.»
+
+Hanna kietoi kätensä äidin kaulaan.
+
+»Mamma--rakas--»
+
+Hän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan
+Kalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia
+miehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli
+kieltänyt.
+
+»Mutta jos pappa pakoittaa?»
+
+»Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset.
+Tänään kuuluu Sassa jo tulevan.»
+
+»Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.»
+
+»Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla
+horjumaton.»
+
+Isä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen
+ovet auki mennessään.
+
+»Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä», kuuli Hanna hänen
+sanovan.
+
+Äiti yritti tulemaan takaisin.
+
+»Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.
+
+»Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on
+kylmä.»
+
+»Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.»
+
+Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat
+ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea
+kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä
+vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että
+jytisi.
+
+»Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista
+siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme
+ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin
+tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista
+porsasta--thyi!--iljettää jo ajatellakin--»
+
+Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan,
+puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:
+
+»Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.»
+
+»Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te
+viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää----»
+
+Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän
+oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin
+palamaan.
+
+»Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla,
+kun kosijoita odotat», sanoi isä.
+
+»Onhan tämä hyvä», vastasi Hanna hiljaa.
+
+»Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka
+hänen sisarensa käy puettuna.»
+
+»Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa», muistutti äiti.
+
+»Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki
+valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa
+kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.»
+
+Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten
+toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen
+huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse.
+
+»Pappa, en minä Sassalle mene.»
+
+»Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?»
+
+»En.»
+
+Isä katsoi äitiin.
+
+»Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?»
+
+»Ehkei Hanna rakasta häntä.»
+
+»Ei, minä en rakasta.»
+
+»Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en
+ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin
+ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen
+Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on
+hyväluontoinen mies, sitä paitse.»
+
+»Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.»
+
+»Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?»
+
+»Hän elää huonosti.»
+
+»Ja kuinka sinä sen tiedät?»
+
+Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.
+
+»Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti.
+
+»Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette
+juorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa,
+kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen
+aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon
+minä annan teille.»
+
+Isä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:
+
+»Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä
+menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa.
+Edeltäpuolen hän aikoi tulla.»
+
+Hanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin
+päällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä
+päivänä ollenkaan.
+
+Turhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja
+oli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen
+silmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika
+kirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat.
+
+»Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan», hän sanoi, »lähdemme
+purjeveneellä Vaajasaloon».
+
+Hanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta.
+
+»Haudo silmiäsi vedellä, lapseni», sanoi äiti, kun isä oli mennyt
+huoneesta. »Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen
+pakoiteta missään tapauksessa.»
+
+Hanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen
+seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut
+vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään
+tottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän
+heitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja
+naurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui.
+Heillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun
+joskus meni väärin, he vaan nauroivat.
+
+Päivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene
+meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään
+keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli
+juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään.
+Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt,
+vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin
+oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei
+enää selvänä muistanutkaan.
+
+Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut.
+
+He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa
+herraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät
+silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä,
+johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan
+yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti
+seurata toisia.
+
+»Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä.
+
+Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...
+
+Kuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei
+ystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän
+teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna
+kävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta
+ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon
+itseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten
+todenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen
+täytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui
+vaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin
+korviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä
+isä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai
+kiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat
+sydämmen jäätymään ja käden vapisemaan.
+
+»Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen», sanoi isä kerrankin, »anna
+tänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No,
+pudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.»
+
+»Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö
+tee», muistutti äiti sävyisällä äänellään.
+
+Hanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen
+sydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin
+polkea konettaan.
+
+»Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.
+Seuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.»
+
+»Mutta ei se nyt olekaan kumma», puhkesi Jussi puhumaan, »niissä
+melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset,
+ja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän
+päivän koko joukolle.»
+
+»Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää»,
+lausui äiti.
+
+»Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin
+muut», lisäsi isä.
+
+Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä
+suuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi,
+joka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei
+voinut enää estää niitä tulemasta.
+
+»Mamma, saanko nousta ylös pöydästä», hän kysyi, »ei minun käy syönti».
+
+Äiti näytti alakuloiselta.
+
+»Nouse vaan», hän sanoi hiljaa.
+
+Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa
+ääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset
+vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille
+tyynyvaaruille hänen sylissään.
+
+Mutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt.
+Olipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle
+ei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää.
+Hyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja
+ahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin
+tukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten
+muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista
+ylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei
+soimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän
+Kallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt
+hän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina,
+kuinka hän----
+
+Kyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi
+nousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän
+vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä
+tulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän
+laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili
+vakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät
+ne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä
+vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina
+niin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja
+ikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan
+toista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja
+välttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta,
+teki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta
+tanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä
+varten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään
+muuta.
+
+Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti
+jälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan,
+eikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä.
+
+Äiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.
+
+»Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni», sanoi hän, »vaikka pappa
+onkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi
+murtanut koko elämäsi.»
+
+Äiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin.
+
+»Eikö totta, lapseni!»
+
+»Totta», vastasi Hanna hymyillen.
+
+Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä
+hänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää
+joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli
+paljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa.
+Mutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä
+tuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen
+kirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti
+kirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän
+karkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän
+väliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta
+lukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä
+enemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa
+mitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan,
+ettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä
+ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen
+kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa.
+
+Salmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta
+rakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi
+hyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja
+ystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen,
+suuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän
+kumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena.
+Joka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän
+viipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut
+tehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan,
+milloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi
+panevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela
+taaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa.
+
+Lukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin
+meni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu
+Helsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui
+kirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa,
+kun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen
+monta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia
+vuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta
+nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa
+säntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä
+kivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että
+kykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö
+pitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän
+oli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon
+ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa
+hänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden
+tekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös,
+sammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen
+otti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja
+läksi.
+
+Mieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja
+katseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan
+vaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää
+illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä
+suotta elämäänsä ikävöittänyt.
+
+Ylioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni
+kävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä,
+kuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia
+naisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti
+nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä
+lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset
+niitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten
+onnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana
+pitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken.
+
+Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan »Uuden kuopan» kohdalle ja
+samassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas
+kaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan
+takaisin tulevaksi...
+
+Puoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa
+hoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan »Tarkk'ampujan» kadulle erääsen
+tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin
+paikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet
+loukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle
+rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi
+mennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela
+arvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi
+portista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja
+katu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei
+näkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää...
+
+Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli
+riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla.
+Vaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys
+tunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä
+itseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin
+tuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui
+pahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään
+kamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi.
+Tuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä
+puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen
+sylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä
+ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli
+kestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä
+vähentyä ja ihon hikirei'istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan
+hän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki
+huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki
+mieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi
+hän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano
+esti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse
+ja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen
+kädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän
+katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui
+sitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä
+lämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi,
+ettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja
+vilkaisi allekirjoitusta.
+
+»Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?»
+
+  »Hyvä Kalle!
+
+  Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä
+  antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota
+  samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me
+  olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska
+  hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä
+  ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan,
+  johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja
+  pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan
+  tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä
+  hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen
+  kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta
+  tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo
+
+                                 setäsi
+                                   Petter Salmela.»
+
+»Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään», mutisi Kalle ja hyppäsi
+ylös vuoteeltaan.
+
+Hän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili
+vaatteitaan.
+
+»Kunnon ukko tuo setä», ajatteli hän siinä pukiessaan, »semmoisen
+varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin
+ja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa
+nähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo
+pari vuotta takaperin.»
+
+Hän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin
+ylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin.
+
+Siisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja
+miellyttävän neidin rinnalla.
+
+»Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku», puhui neiti, »tulet
+olemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään».
+
+»Hyvä on», hymyili serkku ja auttoi häntä reestä.
+
+»Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta
+aamusta päivin, muistatkos.»
+
+»Kyllä.»
+
+Hän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun
+oikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa.
+
+»Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?»
+
+»Tietysti. Entä sinä?»
+
+»Samoin.»
+
+»Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?»
+
+»Ehkä.»
+
+He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni,
+hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin
+kuin muuten oli tavallista.
+
+Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä
+laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi
+se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle,
+mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi
+pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä
+odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli
+hänellä hyötyä elämässä.
+
+Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle
+laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna
+juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen,
+niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.
+
+Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei
+tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen
+kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään
+lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti
+kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja
+odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin
+ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein
+varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä
+vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi
+silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen
+vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen
+edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä
+vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.
+
+Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän
+nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili
+hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,
+vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja
+rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa
+toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.
+
+»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi
+minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»
+
+Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä.
+Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa
+sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä,
+jota hän kauan oli luvannut.
+
+Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään
+kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti
+viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei
+kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä
+jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille
+pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja
+voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä
+kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei
+ensinkään.
+
+»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä
+kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista.
+Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka
+korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman
+sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»
+
+Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei
+jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja
+painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä
+kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin
+risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei
+tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi
+ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.
+
+Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista
+heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen,
+sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla.
+Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni
+ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että
+Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.
+
+Mutta Liisa tohahti sisään.
+
+»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»
+
+Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.
+
+»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.
+
+»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan
+äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.
+
+»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»
+
+Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia
+siitä enää paremmaksi tullut.
+
+Liisa suuttui.
+
+»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta
+pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina
+takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,
+entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»
+
+»Liisa!...»
+
+Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja
+puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivt, huulet vapisivat.
+
+»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette,
+Liisa.»
+
+»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää
+Marilta, jahka tulee täällä käymään.»
+
+Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko
+päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän
+käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan
+luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden,
+se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen.
+Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan
+mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa
+ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.
+
+Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä
+oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa
+kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,
+ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti
+joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta
+annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.
+
+Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
+Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
+Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta
+vallan toista.
+
+Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.
+
+»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.
+
+»On, mutta elä sure, ei se kannata.»
+
+»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.
+
+Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.
+
+»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»
+
+Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni
+ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili
+häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.
+
+»Ei, elä hae», sanoi Hanna.
+
+Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa
+itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen
+ympärilleen.
+
+»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut,
+mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä
+ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin
+kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi
+tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä
+mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään
+luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.
+
+Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki.
+Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi
+ajattelemaan.
+
+Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut.
+Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,
+toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja
+ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä
+vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin
+alentanut itsensä.
+
+Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne
+uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän
+nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän
+kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän
+kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.
+
+Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen
+rukouksiaan.
+
+Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden.
+Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut.
+Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin
+sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille
+hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi
+ollut, että isä olisi juomasta lakannut?
+
+Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa
+vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen
+saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.
+
+Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista
+kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui
+päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä
+nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti
+suurta ääntä milloin mistäkin.
+
+Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut
+milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut
+ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas.
+Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.
+
+»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi»,
+sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni
+minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin
+vähällä toimeen.»
+
+Hyvähän tuo oli niinkin...
+
+Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta
+rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen
+silmälasiansa ja terävää leukaansa.
+
+Hyvähän tuo oli niinkin...
+
+Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli
+syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.
+
+Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta
+ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.
+
+Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen
+elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän
+ei vastausta saanut.
+
+Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä
+varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä
+kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka.
+Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen
+uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan
+asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan
+voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se
+koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän
+kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka
+eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.
+
+Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin
+mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta
+ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan.
+Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä
+saavuttamatonta toivonut.
+
+Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään
+kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin
+toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut...
+
+Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui,
+koneentapaisesti hän neulaansa liikutti.
+
+Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois
+ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja
+vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus
+ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo
+kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki
+levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden
+henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä
+hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.
+
+Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät
+eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti
+hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin
+hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin
+öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.
+
+Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä
+kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.
+
+Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen.
+Yksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä
+oli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa
+oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut.
+Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla
+huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään,
+lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja
+laittoi niistä kimpun.
+
+Rännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli
+auki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi
+ylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden.
+
+»Tahdotteko kukkia?» kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan
+ikkunaan.
+
+Vanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten
+jälleen.
+
+»Kiitoksia», lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä
+kasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta
+ja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi
+ylöspäin.
+
+Ja huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten
+isälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,
+ja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.
+
+[1886.]
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Hanna, by Minna Canth
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***
+
+***** This file should be named 13140-8.txt or 13140-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/1/4/13140/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
diff --git a/old/old/13140-8.zip b/old/old/13140-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..9e312e2
--- /dev/null
+++ b/old/old/13140-8.zip