initial commit of ebook 13140HEAD main

author: Roger Frank <rfrank@pglaf.org> 2025-10-15 04:41:27 -0700
committer: Roger Frank <rfrank@pglaf.org> 2025-10-15 04:41:27 -0700
commit: b322ab122cc081d4357b5290ed040b1afebea241 (patch)
tree: bb6c7620c669ef1e6e00822a34fd1aa343d9733d
8 files changed, 19608 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..6833f05
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,3 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
diff --git a/13140-0.txt b/13140-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..d272e10
--- /dev/null
+++ b/13140-0.txt
@@ -0,0 +1,6273 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13140 ***
+
+HANNA
+
+Kirj.
+
+Minna Canth
+
+
+1917 (1886)
+
+
+
+
+I.
+
+
+Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä
+loisti tuli.
+
+Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä
+takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän
+siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta
+jatkuisi.
+
+Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
+kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
+ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös
+kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
+
+Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja
+raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa
+päällä.
+
+Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa
+ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!
+Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän
+perästä.
+
+Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan
+polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä
+Jussi oli paha potkimaan.
+
+Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn
+alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi
+takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.
+
+Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät
+väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
+tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan
+kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?
+
+Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.
+Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu
+unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?
+Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät
+tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä
+tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo
+paha uni enää tule vaivaamaan.
+
+Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö
+hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.
+Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä
+äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--?
+Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa
+hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän
+raukkaa vaivasi?
+
+Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää
+niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus
+vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta
+sittenkään kuulunut.
+
+Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä
+tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,
+palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,
+voi, voi--!
+
+Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
+
+»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi
+sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät
+veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
+
+»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»
+
+»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»
+
+»Odotan pappaa.»
+
+Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.
+
+»Paljonkohan kello on?»
+
+»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»
+
+»Saanko jättää oven auki?»
+
+»Peloittaako sinua?»
+
+»Peloittaa vähän.»
+
+»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»
+
+»En minä ole kipeä.»
+
+»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»
+
+»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja
+tahtoi purra.»
+
+»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
+unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»
+
+»Hyvää yötä, mamma!»
+
+»Hyvää yötä!»
+
+Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt
+hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui
+sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
+rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,
+kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista,
+jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein
+pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan
+siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan
+mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla
+eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut
+suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan
+varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein.
+Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan
+lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa
+hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin
+hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin
+edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin
+esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen
+tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona;
+muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta
+maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla
+kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna
+papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän
+kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa--!
+
+Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi
+kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
+hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.
+Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee
+kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.
+
+Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.
+
+»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»
+
+Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys
+pöydän syrjään ja vihaista murinaa.
+
+Olikohan isä--?
+
+Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti
+samassa oven kiinni.
+
+»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä
+olen. En aave enkä kummitus.»
+
+Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.
+
+»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»
+
+»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»
+
+»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten
+sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka
+marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»
+
+»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»
+
+»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
+Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
+heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
+Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»
+
+»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo
+kolmatta.»
+
+»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen
+humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin
+sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»
+
+»Kylmää vasikan paistia.»
+
+»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»
+
+»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten
+aamiaiseksi.»
+
+»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
+Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.
+Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»
+
+»Ehkä lähdet sitten levolle?»
+
+»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»
+
+»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin
+mennyt.»
+
+»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet.
+Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies
+väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän
+löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi
+pöytään, että astiat kilisivät.
+
+»Hyvä Oskar!»
+
+»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.
+
+»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»
+
+»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»
+
+»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»
+
+»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä
+sinulle annan--!»
+
+»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän
+tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja
+nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää
+häntä pöytää hakkaamasta.
+
+»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»
+
+Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi
+vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,
+kalpeana kuin kuolema.
+
+»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis
+vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän
+nutun hiaa.
+
+»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»
+
+Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa
+irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta
+sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.
+
+»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»
+
+»Hyvin, mamma.»
+
+Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.
+
+»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä
+äänellä kuin ennenkin.
+
+»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
+muutamme kuivan paidan.»
+
+Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
+Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.
+
+»Saatkohan jo unta, lapseni?»
+
+»Kyllä luulen.»
+
+»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»
+
+»Mamma menee vaan.»
+
+»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»
+
+»Niin, sama se on.»
+
+Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli
+poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin.
+Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella,
+häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan
+silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei
+hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein
+suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti
+vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi;
+hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta;
+kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.
+
+Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä
+jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt
+enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui
+yhtä mittaa aamuun saakka.
+
+Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
+jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja
+katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin
+ruokasaliin.
+
+»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala
+nousta.»
+
+Jussi se oli, joka häntä pudisteli.
+
+»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma
+kuulustelee.»
+
+»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»
+
+Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
+
+Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein
+jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
+koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;
+nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?
+Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi
+myös jotakuinkin.
+
+Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni
+samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa,
+huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä
+vieressä. Äiti raukka!
+
+Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä
+muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
+
+Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta
+vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään
+täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein
+hengittämättä.
+
+Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.
+Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,
+mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.
+
+Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että
+ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä
+huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja
+korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen
+panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa
+pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.
+
+Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
+Äiti toi maitokannua kyökistä.
+
+»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»
+
+»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.
+
+Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.
+
+»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»
+
+»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle
+yhden munan.»
+
+»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella
+äitiin. »Koska Hannallekin.»
+
+»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan
+muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
+talrikillesi.»
+
+»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään,
+enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»
+
+Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa
+rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli
+muka tehty suurta vääryyttä.
+
+Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin
+pöydältä ja läksi kyökkiin.
+
+»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna
+äidin poissa ollessa.
+
+»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
+vihainen.
+
+Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.
+
+»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä
+muuta kuin tämän voileivän.»
+
+Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.
+
+»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»
+
+»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.
+
+»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
+Kiitoksia, ei enää.»
+
+Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä
+vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.
+
+»Kiitoksia, mamma!»
+
+»Etkö enää syö?»
+
+»En, kiitoksia!»
+
+Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut
+ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt?
+Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!
+
+Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän
+taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi
+vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello
+neljännestä vailla yhdeksän.
+
+Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää
+käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen
+mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli
+valkoinen ja puhdas.
+
+»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei
+tahtonut äitiä häiritä.
+
+Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,
+noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli
+kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.
+
+Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat
+eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki,
+kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta
+puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi
+hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän
+verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.
+
+Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja
+ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä
+valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina
+esiin.
+
+Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.
+Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas
+jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein
+koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas
+pois.
+
+Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä
+huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta
+toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta
+vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.
+
+»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä
+sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»
+
+Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,
+huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen
+liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja
+pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin
+totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun.
+Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme
+kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja
+kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa!
+Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,--kukka takana.»
+Se käännettiin.
+
+»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin
+totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»
+
+Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
+vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.
+Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti?
+Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää.
+Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää
+koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon
+niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta
+heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin
+Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei
+edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää
+ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas
+ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari
+täyteläistä kyyneltä silmistään.
+
+»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä
+on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mikä se on tämä
+toinen--ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako
+sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»
+
+Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
+
+Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.
+
+»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----»,
+huudettiin hänen ympärillään.
+
+Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.
+
+»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»
+
+»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa
+ja melu alkoi uudelleen.
+
+»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,
+tytöt, saammeko hänet nauramaan?»
+
+»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»
+
+»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli
+hänelle avuksi.
+
+»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»
+
+»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain
+hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.
+Tulepas tänne.»
+
+Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi
+onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
+istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä.
+Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,--
+tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki
+sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;
+ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.
+
+Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo
+noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes
+pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei
+äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla
+tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan
+huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.
+
+Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset
+luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat
+kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.
+
+Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
+ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.
+
+»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»
+
+Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
+
+Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat
+virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
+koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli
+täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja
+hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina
+taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan
+syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.
+
+»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei
+hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki
+olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän
+koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»
+
+Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu
+kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän
+putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana
+valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen.
+Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne
+nyt kaikki häneen katsoivat.
+
+Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,
+vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli
+hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua
+ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi
+yleinen hälinä ja liike.
+
+»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen
+kaulansa ympäri.
+
+»Ei, en minä kipeä ole.»
+
+»Kyllä hän on.»
+
+»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle
+kuin mahdollista.
+
+»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,
+kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin
+kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he
+jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.
+
+»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»
+
+»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»
+
+Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
+Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti
+kotoisesta suuresta surusta.
+
+Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu
+toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät
+seinät.
+
+»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka
+joutui sitä kuulemaan.
+
+Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani
+sadenutun alempia nappia kiinni.
+
+Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui
+oveen.
+
+»Kuinka Hanna voi nyt?»
+
+»Kiitoksia, hyvin.»
+
+Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma
+poikia, Jussi niiden joukossa.
+
+»Osasitko läksysi, Jussi?»
+
+»Osasin!»
+
+»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.
+
+»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,
+ptruuh! Mihinkä ajatte?»
+
+»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»
+
+Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
+Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.
+
+»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»
+
+Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät,
+ja ylös hyppäsi poika kärryille.
+
+»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»
+
+Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen
+takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi
+tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.
+
+Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän
+läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.
+Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?
+
+Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano
+näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina
+iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa
+kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
+vaikenevana seisoi.
+
+Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.
+
+»Mihinkä Mari menee?»
+
+»Apteekkiin.»
+
+»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»
+
+»Pappanne tuota lienee.»
+
+»Oikeinko huonona?»
+
+»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»
+
+Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.
+
+Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.
+
+»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.
+Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää
+minulle sana.»
+
+Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui
+äidille.
+
+»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla
+taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.
+
+»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.
+
+»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
+hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»
+
+Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi
+lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.
+
+Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,
+että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?
+
+Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset
+pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea,
+sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei
+mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta
+äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän
+tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti
+rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.
+
+Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti
+hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.
+
+Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt
+ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja
+piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt
+niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti
+Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin
+rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon
+pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten
+noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli
+sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
+hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,
+löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne
+olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta
+eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka
+olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,
+että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
+pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin
+vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli
+parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.
+
+Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun
+ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle
+erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle
+tarjottimelle ja kantoi itse sisään.
+
+Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin
+kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta
+tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että
+oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan
+varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.
+Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten
+Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.
+
+Hanna katsoi kirjaansa.
+
+»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
+
+Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas
+oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja
+kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti
+tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui
+iloisemmaksi.
+
+»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
+
+»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan
+lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»
+
+Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.
+
+»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.
+
+Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei
+sanoja eroittanut.
+
+Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä
+sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen
+teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.
+
+Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei
+vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja
+tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti
+mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän
+muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan
+ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä
+ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja
+tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.
+
+Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat
+varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin
+yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.
+
+Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja
+otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas
+ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia
+pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
+pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
+pitkään.
+
+Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
+koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti
+parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.
+
+»Pappa!»
+
+»Hm?»
+
+»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»
+
+»Osaatko sinä?»
+
+»Kyllä minä osaan.»
+
+»No, koetetaan pilanpäin.»
+
+Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän
+huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
+missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta
+sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan
+pahoilleen.
+
+Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä
+vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.
+Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä
+sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.
+
+Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna
+luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä
+kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.
+Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.
+
+Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt
+joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
+Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin
+silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.
+
+Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin
+sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään
+kehdannut.
+
+Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä
+muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja
+haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja
+oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja
+miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan
+tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma
+antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun
+häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan
+saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi
+hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta
+kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän
+niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle
+tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.
+
+Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet
+menemään.
+
+Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti
+viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
+käsky mennä levolle.
+
+Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet
+ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
+kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät
+ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.
+Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen
+viimeiset sanansa.
+
+Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.
+Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen
+piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.
+
+Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
+jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli
+hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän
+pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä
+täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.
+
+Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt
+ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.
+Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti
+opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
+taikka menisi maanviljelys-kouluun.
+
+»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea
+lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»
+
+»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella
+puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että
+valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
+hikiseltä otsaltaan.
+
+»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»
+
+»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä
+elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»
+
+Mari tyrski naurua yhä.
+
+»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai,
+ai, hyvä isä siunatkoon!»
+
+Jussi oli karannut hänen niskaansa.
+
+»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
+kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan
+nousemaan.
+
+»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä
+luutulla.»
+
+»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»
+
+Hannalla oli jo paha hätä.
+
+»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
+hartioista.
+
+»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä
+luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.
+
+Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia
+lainehti.
+
+»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»
+
+»Annahan olla, minä kantelen.»
+
+»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on
+todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»
+
+»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»
+
+»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»
+
+»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
+Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»
+
+Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
+kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.
+
+Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.
+
+Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen
+käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.
+
+»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit
+osaavasi.»
+
+Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti
+koetti sittenkin pitää.
+
+»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta
+ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»
+
+»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.
+
+»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään
+puustavia.»
+
+»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»
+
+»Hanna, korjaa!»
+
+»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»
+
+»Sillä on hyvä aika.»
+
+»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»
+
+»Syömän pitää.»
+
+»Ei, mutta Jussi--»
+
+»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi
+tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös
+hyllylle.
+
+»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se
+sentään ruokasaliin asti kuulunut.
+
+»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja
+tarvitse.»
+
+»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»
+
+»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»
+
+»Etkö sinä laita itseäsi--»
+
+»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,
+menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti
+konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,
+ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.
+Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
+
+Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja
+katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli,
+ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.
+Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
+
+Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa
+joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna
+iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.
+
+Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä
+laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä
+oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja
+sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat
+neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
+
+Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä
+franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin
+miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen
+Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.
+Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei
+Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään
+ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.
+
+Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen
+mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän
+Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen
+reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä
+hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,
+joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.
+
+Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.
+Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin
+hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta
+karkoittaneet.
+
+Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,
+kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.
+Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi
+ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä
+vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään
+kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret
+omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä
+lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.
+
+Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen
+Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän
+nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko
+paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri
+laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»
+
+»Ei se meitä tavoita.»
+
+»Tavoittaa, nyt, nyt.»
+
+Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
+kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti
+hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin
+kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin
+juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja
+raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta
+siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»
+
+Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.
+
+»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne
+meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien
+lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»
+
+Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei
+näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta
+hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.
+
+Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
+airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva
+pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä
+alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket
+hohtivat tervettä punaa.
+
+»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.
+
+»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»
+
+»Kesäisen illan, esimerkiksi.»
+
+»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»
+
+Betty hyräili miettivän näköisenä.
+
+»E:stähän se alkaa?»
+
+Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n.
+Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty
+toista.
+
+Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää
+varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat
+äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin
+tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja
+kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.
+
+Anna Sohvi riemastui.
+
+»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»
+
+Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä
+oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat
+noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.
+
+»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»
+
+»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät
+hämilleen.
+
+»Olettekos miten vanhoja?»
+
+»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta
+vuotta nuorempi.»
+
+»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»
+
+»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me
+käymme koulua.»
+
+»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»
+
+»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja
+syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»
+
+Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
+silmin heille hymyili.
+
+»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut
+vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
+vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä
+ennättäisi.»
+
+Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe
+häntä ollenkaan säikyttänyt.
+
+Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he
+katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei
+hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
+Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
+syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti
+häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.--Herranen
+aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden
+vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.
+Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi
+luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin
+aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi kesänä
+seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi
+nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin
+mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä
+saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.
+
+Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
+Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.
+
+»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»
+
+»Tosiaankin!»
+
+Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista
+pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.
+
+»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»
+
+»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».
+
+Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta
+hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.
+
+»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla
+tuulella.
+
+»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.
+
+»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»
+
+»Oletkos hullu?»
+
+»Betty, mitä ihmettä sinä--»
+
+»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»
+
+»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä
+töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,
+mihinkä joutuisimme?»
+
+»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä
+metsästämässä?»
+
+»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
+leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko
+matkalla.»
+
+Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan
+napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään
+suuresti huolettanut.
+
+Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle
+saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten
+alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
+
+»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»
+
+»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»
+
+»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»
+
+Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!
+
+Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä
+kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja
+muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean
+vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut
+repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina
+hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa,
+niin äärettömästi hauskaa.
+
+Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti
+pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut
+kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti
+rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea
+eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden
+värisiäkin ne olivat.
+
+Maassa sirkat sirisivät.
+
+»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.»
+Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.
+
+»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut
+sisilisko.»
+
+Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan
+Hetaa ja Anna Sohvia.
+
+»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»
+
+»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»
+
+»Entä sisiliskoja?»
+
+»Ei ole niitäkään.»
+
+Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja
+ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin
+sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle
+ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.
+
+Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi
+vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita
+seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty
+vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta
+pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa
+ja nokinen.
+
+Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.
+
+»Saunako tuolla takana?»
+
+»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.
+
+»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.
+
+»Käyhän se laatuun.»
+
+»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä
+vilkkuivat ympäri.
+
+Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
+poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin
+katsoa.
+
+»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas
+Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.
+
+»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,
+tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
+kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»
+
+»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.
+
+Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
+porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu
+kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
+seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
+laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei
+saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli
+sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen
+tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina
+ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.
+
+»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin
+puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»
+
+Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.
+
+Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.
+
+»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain
+jaloin?»
+
+»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.
+
+»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.
+
+Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei
+niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan
+toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla
+lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja
+laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä
+kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan;
+samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän
+tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei
+edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?
+
+Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
+lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat.
+Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen
+päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet,
+silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta
+seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.
+
+Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös
+laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta
+taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
+että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,
+sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.
+
+»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».
+
+»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».
+
+Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi
+ja toimeliaaksi tytöksi.
+
+Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen
+ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi
+käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän
+työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.
+
+Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja
+tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan
+isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä
+meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä
+lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä
+nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
+juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli
+hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei
+kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.
+
+Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan
+erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen
+tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset
+toisaanne.
+
+Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän
+kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi
+tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin
+naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.
+
+Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu,
+valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja
+niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,
+kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja
+ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset
+puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous
+siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää,
+kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen
+paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja
+keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.
+
+Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun
+urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se
+maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin
+hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty
+tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin.
+Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista
+ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti
+runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan
+kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat
+taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta
+Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalahdenkin tohtorinna
+sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa
+syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat
+vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti
+iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.
+
+Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella
+mielihyvällä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset
+palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa,
+mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi
+laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi
+nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi
+pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui
+lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt,
+mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät
+ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki
+kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa
+suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta
+rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella
+toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi
+siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat,
+ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.
+
+Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä
+vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat
+koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin
+terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan,
+vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja
+sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä
+oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä
+tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa
+kalisivat.
+
+Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja
+valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja
+kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.
+
+Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä
+lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat
+mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja
+Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen
+yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi
+vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa
+Kultaruususta riidellyt.
+
+Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja
+vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin
+osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan
+alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin
+oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun
+se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta
+maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt.
+Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.
+
+»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty
+peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä
+rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän
+teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja
+kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää,
+kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei
+niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.
+
+Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut
+ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta
+rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,
+uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka
+mikä.
+
+Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi
+selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että
+heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä.
+Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän
+kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.
+
+»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni.
+Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,
+soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi:
+»ööh!»
+
+Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty
+vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat
+ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.
+
+Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös
+osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat
+iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja
+muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään
+pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet,
+oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,
+mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että
+kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät
+sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi
+nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten
+tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he
+ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin
+hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi
+ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He
+söivät kaikki kuin metsämiehet.
+
+Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää
+nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin
+tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään,
+jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan
+ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.
+
+Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä
+soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis,
+tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat
+malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se
+muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin
+olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.
+
+Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty
+nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja
+leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja
+Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti
+hytkähteli ja Betty sen pian älysi.
+
+»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.
+Malttakaas!»
+
+Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen
+sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin
+Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään
+vitsan pois.
+
+Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän
+toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa
+ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta
+mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa,
+eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen
+kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina
+metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja
+viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta
+kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut
+jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin
+kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti,
+ollut minkään makuista.
+
+Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että
+Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta
+ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen
+vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä
+unhotti.
+
+Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä
+yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin.
+Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut
+paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti
+elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja
+eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,
+ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät
+hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota
+ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.
+Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä
+hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi
+lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille
+vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan
+ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei
+hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä
+lainkaan puhunut.
+
+Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun
+toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla
+oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut
+kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta
+Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään.
+Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä
+vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan
+kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet.
+Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin
+vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen
+mukana heinässä ja milloin mitäkin.
+
+Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.
+Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka
+olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin
+pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan,
+oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä
+ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi.
+Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut
+liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä
+hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka
+tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu
+sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli
+vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin
+hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan,
+iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka
+istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat
+maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän
+lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita
+kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta
+sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.
+
+Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko
+ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui
+toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville
+saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.
+
+»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.
+
+Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin
+koetti teroittaa silmiään.
+
+»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.
+
+»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
+
+»Olga ja Betty!»
+
+Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.
+
+Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.
+Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat
+heitä maalle.
+
+»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»
+
+»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»
+
+»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»
+
+»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»
+
+»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»
+
+»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.
+
+Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta
+siellä pääsi puhe oikein irroilleen.
+
+»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.
+
+»Kunko olemme ilman förkeliä.»
+
+»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»
+
+»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma
+nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»
+
+»Kyllä minustakin, mutta--»
+
+»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme
+on mennyt.»
+
+»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi
+Betty.
+
+»Se olisi ainoa», arveli Olga.
+
+»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.
+
+»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»
+
+»Me kiellämme.»
+
+»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»
+
+»Minä.»
+
+»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»
+
+»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia
+päätetty.
+
+Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava
+siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.
+
+»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.
+
+»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä
+laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.
+
+Hanna jäi sitä katselemaan.
+
+»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.
+
+»En minä.»
+
+Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei
+koskaan tätä ennen oltu käherretty.
+
+»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»
+
+Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan
+käsivarrellaan.
+
+»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee
+lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita
+tulella.»
+
+»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.
+
+»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»
+
+»Miks'ei.»
+
+»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»
+
+»Minä myös.»
+
+»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»
+
+Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin.
+Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa
+takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme,
+onkivavat kädessä.
+
+Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille
+istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan,
+ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat
+tuntuivat.
+
+Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän
+säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti
+puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta.
+Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari
+askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja--mitä
+lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja
+poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei
+vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.
+
+Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,
+vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli
+romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei
+Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan
+ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä
+piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.
+
+Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja
+ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi
+äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään,
+sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei
+millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat
+kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä,
+missä oli.
+
+Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin
+kanssa.
+
+»Onko teistä ollut hauska maalla?»
+
+»On.»
+
+»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»
+
+»En.»
+
+Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös,
+vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän
+sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että
+Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin
+kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.
+
+Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta.
+Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä
+poikien edellä.
+
+Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa,
+olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi
+silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään
+olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman
+näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili
+kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui
+ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.
+
+Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen
+mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar
+istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.
+
+Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat
+silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä
+painava tehtävä hänellä oli edessä.
+
+Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:
+
+»Meillä on teille eräs pyyntö.»
+
+Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
+Olga ja Hanna katsoivat syrjään.
+
+»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»
+
+»Jos vaan voimme.»
+
+»Kyllä te voitte.»
+
+Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan
+ylitse ja selaili kädellään vedessä.
+
+»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.
+
+»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei
+vahingossakaan. Lupaatteko sen?»
+
+»Lupaamme.»
+
+Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat
+saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.
+
+Olga otti nyt puhuakseen.
+
+»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu
+hiuskarvan nenässä.»
+
+He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.
+Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.
+
+Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä
+yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi
+tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin
+Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja
+naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa
+tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka
+tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön
+asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka
+paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin
+Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta
+kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat
+kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten
+poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia
+tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin
+pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli
+hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti
+rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota
+kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa
+tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he
+päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät
+toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja
+suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.
+
+Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia
+havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia,
+eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko
+maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti
+Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään.
+Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua
+Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään;
+sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan
+soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä
+huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin
+luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.
+
+Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin
+vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä:
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga
+kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan.
+Sitten huoletta jatkoi:
+
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»--Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta
+valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:
+
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen
+vaipui.
+
+Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä.
+Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin
+erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt
+mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi
+kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin
+tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä
+uuvuttanut.
+
+Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.
+Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa.
+Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo
+kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle
+annettiin aamiaista tuvan puolella.
+
+Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga
+veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi
+ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät!
+Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä
+arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat
+paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille
+näyttääntyä. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.
+Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän
+ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna?
+Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi
+harmissaan.
+
+»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille
+esimerkiksi?»
+
+»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.
+
+»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he
+eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät
+pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti
+sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»
+
+»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»
+
+Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.
+
+Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:
+
+»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se
+oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma
+syymme.»
+
+»Emmekö voi sitä millään parantaa?»
+
+»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä
+kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään
+herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko
+meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»
+
+»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen
+ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»
+
+»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin,
+ettei Betystä ole mitään apua tässä.»
+
+»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»
+
+»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala
+silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»
+
+Hanna kohta työtä käskettyä.
+
+»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä
+suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»
+
+»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»
+
+»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»
+
+»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»
+
+Ovelle koputettiin.
+
+»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te
+olette täydessä asussa?»
+
+Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.
+
+»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»
+
+»Ei suinkaan.»
+
+Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan
+Betylle koko asiasta mitään.
+
+Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.
+
+»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»
+
+»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan
+marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»
+
+Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen
+kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan
+kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen,
+kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja
+reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät
+märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä.
+Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi
+puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut
+vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat
+syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän
+kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin
+haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan
+sivumennen nyykäytti päätään.
+
+Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät
+kangaspuiden taakse.
+
+»Hanna, sielläkö sinä olet?»
+
+He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.
+
+Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan.
+Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen.
+Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella
+sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen
+syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen
+syynsä?
+
+Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna
+muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että
+Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin
+tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja
+kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä,
+suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut
+niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi
+silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että
+se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,
+jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.
+
+»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.
+
+Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden
+luokse.
+
+Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä
+lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.
+
+»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.
+
+»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.
+
+»Suostutteko, tytöt?»
+
+Woldemar sai vähän odottaa vastausta.
+
+»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.
+
+Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja
+pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.
+
+Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi
+pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.
+
+»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»
+
+Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli
+esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin
+mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.
+
+Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.
+
+»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.
+
+Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat»,
+sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.
+
+Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä
+taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred
+oli kuin elävä kysymysmerkki.
+
+Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty
+arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin
+rasittavalta.
+
+Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja
+Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
+Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian
+kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.
+
+Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen
+vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli
+kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia
+lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.
+
+Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat
+ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi».
+Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he
+kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan
+olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos
+olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.
+
+Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen
+saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta
+ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä
+Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu
+siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän
+lohdutti.
+
+Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai
+äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita,
+kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä
+kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin,
+niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan
+rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti
+heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta
+pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei
+kerrassa mikään.
+
+Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt
+kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden
+hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili
+nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis'
+siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.
+
+Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi,
+muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma
+oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt,
+minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon
+tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja
+toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää
+kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon
+muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa
+kaupunkiin.
+
+Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita
+kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo
+huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan,
+että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat
+tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he
+olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät
+olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei
+ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.
+
+Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle
+vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä
+jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän
+nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti
+kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.
+
+Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia
+he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä;
+mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että
+Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä
+välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
+ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi
+poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
+ennen oli kahverina käytetty.
+
+Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.
+Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja
+hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;
+kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat
+Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät
+paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut
+lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen
+hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
+isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää
+ennen oli lähtenyt.
+
+Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti
+virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin
+ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;
+pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire
+saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
+lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;
+käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
+alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;
+äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
+sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
+toiset jalkineet.
+
+»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.
+
+»Kovasti.»
+
+»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.
+Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi
+olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»
+
+»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset
+luokalta».
+
+Jussi puri hammasta.
+
+»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.
+
+Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli
+samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.
+
+»Terveisiä, pappa, maalta.»
+
+»Noo, johan sinä olet kotona.»
+
+»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä
+kaipaa.»
+
+»Soo, sepä hyvä.»
+
+Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,
+samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut
+ruoat sisään.
+
+»Jeekeli sentään--»
+
+»No, Jussi, kuka noin sanoo?»
+
+»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»
+
+»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»
+
+Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa
+pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.
+
+»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.
+
+»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon
+kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein
+ongella siellä maalla?»
+
+»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»
+
+»Saittekos kaloja?»
+
+»Aina vähän.»
+
+»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»
+
+»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»
+
+»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»
+
+»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.
+
+Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut
+jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.
+
+»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä
+kiittivät.»
+
+»Ketkä pojat?»
+
+Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.
+
+»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg
+ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»
+
+»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.
+
+»Niin.»
+
+»Olitteko kutsuneet niitä?»
+
+»Emme.»
+
+»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä
+vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä
+vastaan. Olisitte käskeneet pois.»
+
+Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle
+avuksi.
+
+»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät
+maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
+siinä mitään sopimatonta oli.»
+
+Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin
+vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,
+sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.
+
+Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,
+kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,
+varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin
+mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja
+pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
+sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen
+istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
+ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka
+jaksoi puoliaan pitää.
+
+Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,
+mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
+luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat
+korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä
+joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta
+ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.
+
+Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän
+sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää
+esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.
+
+Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin
+lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän
+luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.
+Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä
+vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä
+koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
+toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja
+päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan
+luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista
+sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä
+vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.
+
+Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
+hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä
+toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:
+vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi
+eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin
+mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia
+rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä
+ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----
+
+»Pois täältä!»
+
+Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni
+töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi
+pistää päänsä sisään.
+
+»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.
+
+Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.
+
+Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
+Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä
+päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus
+ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
+he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,
+ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät
+suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei
+hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei
+alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.
+
+»Tulee joku, tulee----»
+
+Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.
+
+»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»
+
+Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen
+sisään.
+
+Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
+ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli
+likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös
+entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
+yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät
+itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä
+vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
+intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
+suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi
+pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt
+etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
+jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
+Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!
+
+He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat
+toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
+Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä
+ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät
+filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan
+armotta!
+
+Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori
+Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän
+viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?
+
+Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,
+ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
+tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
+heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.
+Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo
+luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
+kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen
+väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että
+pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun
+pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
+naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
+heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat
+ynnä jalat.
+
+»Sano sinä!»
+
+»Ei, ei, sano sinä!»
+
+»En minä, en vaikka.»
+
+Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota
+aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja
+näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää
+kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä
+ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
+mitä tuleman piti.
+
+Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan
+muodon ja rykäisi.
+
+»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi
+meille filosofiaa.»
+
+Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.
+
+»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»
+
+Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
+vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä
+ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.
+
+»Se on meidän yleinen toivomme.»
+
+Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.
+
+»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.
+
+»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»
+
+Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida
+hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan
+vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi
+temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.
+Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.
+
+»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se
+vallan hyvin!»
+
+Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin
+makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
+oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.
+
+»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat
+moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»
+
+Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,
+vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli
+luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.
+
+Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.
+Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,
+filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan
+rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.
+
+Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
+Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.
+
+»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä
+hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse
+ominpäin selville.»
+
+Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.
+
+»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».
+
+»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»
+
+»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista
+järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan
+hyödyttömiä.»
+
+Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.
+Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
+muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?
+Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän
+ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen
+vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki
+äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,
+ääääärettömästi!
+
+Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti
+suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas
+huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;
+innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
+oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja
+äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi
+aukeni.
+
+»So, so, tytöt!»
+
+»Ääääääää----»
+
+»Hiljaa! hiljaa!
+
+»Äääääää-------»
+
+»Hiljaa!»
+
+Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen
+korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
+iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he
+pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.
+
+Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
+näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja
+Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
+että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten
+aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät
+paremmin.
+
+Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun
+koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla
+luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet
+nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet
+ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä
+heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten
+luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
+heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta
+kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he
+pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
+vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille
+uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä
+oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja
+logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla
+sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että
+logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein
+johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen
+osannut ajatella.
+
+Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
+näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin
+kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo
+mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi
+esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla
+he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä
+luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa
+tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
+ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä
+ensin ja sitten vasta näitä?
+
+Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet
+kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä
+logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
+päässä yks'kaks!
+
+Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat
+ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa
+saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,
+kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja
+nyt lähdettiin.
+
+Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja
+varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,
+kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.
+Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
+Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.
+Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä
+molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella
+järveä ja saaria ympärillään.
+
+Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori
+etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
+sadenuttunsa alle piiloon.
+
+Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli
+kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan
+kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän
+niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.
+Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime
+vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
+Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,
+kapea _thorax_, suuri _abdomen_.
+
+Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet
+mitään, paitse lyseolaiset?
+
+»Entäs vielä?»
+
+No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään
+tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne
+elävät keoissa.
+
+Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.
+
+Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat
+keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja
+lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän
+rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä
+lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas
+suojaisiin paikkoihin.
+
+Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä
+eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta
+taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
+kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin
+keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla
+vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
+hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen
+kiire syntyi.
+
+»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat
+kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
+mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».
+
+»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius
+tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.
+
+»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään
+huomenna maisterilta.»
+
+Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain
+kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet
+siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet
+sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki
+mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että
+värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi
+tyhmyyttään, ei sittenkään.
+
+He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään
+hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,
+toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä
+innolla:
+
+»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä
+sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien
+edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä
+mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
+Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat
+jäljessä.»
+
+Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki
+muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.
+Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän
+pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana
+hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin
+voimakkaasti kuin äsken.
+
+Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt
+tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei
+opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi
+hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta
+Lavonius niin innostuneena heille puhui.
+
+Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,
+läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä
+mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin
+paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava
+tiedon halu.
+
+Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
+kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt
+aika sen tyydyttämiseksi.
+
+Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä
+omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen
+tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,
+hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului
+hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä
+kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain
+semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.
+Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.
+Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät
+olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta
+kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
+maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi
+tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin
+hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
+olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa
+menetetty.
+
+Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
+vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät
+vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon
+mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja
+Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan
+ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti
+lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu
+paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille.
+Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken
+sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut
+kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka
+kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten
+taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi
+etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.
+Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet
+edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä
+hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan.
+Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen
+kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti
+juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.
+
+»Yks', kaks', kolme!»
+
+Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat
+nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille.
+Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin
+ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet
+muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi
+kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin
+monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät
+kiertää koko kaupungin näin.
+
+Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei
+vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut
+poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka
+äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa
+seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat
+ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat
+tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja
+koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes
+heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat
+heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän
+maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä
+sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja
+siitä tulee iänikuinen häpeä.
+
+Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja
+tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja
+aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa
+kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti
+erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi
+heitä tuo odotettu myrsky.
+
+Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat
+johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi
+tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina
+pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli,
+yhdessä he sen kestäisivät.
+
+Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa
+kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että
+pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus
+maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa
+voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta
+toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.
+
+Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,
+minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein
+sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka
+Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan,
+säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat
+olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi
+ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja
+kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista
+mielessä.
+
+Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka
+olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että
+Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi
+oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin
+Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:
+
+»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»
+
+»Olen.»
+
+Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.
+
+»Missä se on? Sano pian!»
+
+Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.
+
+»Taisi jäädä kouluun.»
+
+»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»
+
+»Lähetä lainaamaan.»
+
+»Kun kello jo on niin paljon.»
+
+»Asuuhan Olga tässä likellä.»
+
+Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta
+suoraan ruokasaliin.
+
+»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»
+
+Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.
+
+»Tule kamariisi.»
+
+Sinne mentiin.
+
+»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.
+
+»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»
+
+Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla
+oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar
+pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja
+hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla
+kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla
+tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi
+kuulla.
+
+Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja
+kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen
+paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli
+satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;
+räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa,
+sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se
+verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon
+antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi
+häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin
+itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka
+ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede,
+esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon
+ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi
+tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä
+kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka
+pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun
+luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi.
+Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti
+opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia
+huomannut.
+
+Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset
+olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny
+ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen
+vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä
+erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää
+pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta
+pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli
+hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin
+välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti,
+arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja
+istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan
+koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen
+kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei
+hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi
+hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen
+olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,
+kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.
+
+Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.
+
+»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»
+
+»Keitä vieraita?»
+
+»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»
+
+»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.
+
+»No, kies' avita.»
+
+»Hyi, sinua.»
+
+»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»
+
+Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin
+hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi
+pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat
+päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan
+lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten
+pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset
+aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana
+lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se
+olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--työt, työt! Ei hän
+voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää
+mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui
+kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi
+laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja
+vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi
+toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli
+pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne
+tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen
+käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja
+nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin
+tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin
+olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne
+oli päätetty kokoontua.
+
+Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen
+ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä
+lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se
+kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui,
+ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin.
+Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän
+meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä,
+uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja
+korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen
+varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan
+pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.
+
+»Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.»
+
+»Olenpahan. Ihan vissisti olen.»
+
+»Koska pianon päällys on ihan harmaa.»
+
+»No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla
+pyyhin.»
+
+Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.
+
+Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan
+Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan
+kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli,
+kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä
+maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä
+hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon
+nurkalle.
+
+Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli
+neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka
+vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat
+mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle.
+Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.
+
+Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.
+Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta
+lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä
+vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja
+koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,
+pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se
+päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen
+unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja
+laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen
+alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu
+rupeisi kiehumaan.
+
+Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui
+lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois.
+Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli
+tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta
+ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli
+uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä
+ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen
+uutimen nurkan äkkiä paikoilleen.
+
+Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja
+pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että
+hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän
+sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei
+parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen;
+Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä
+mitään.
+
+Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa
+suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti
+kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat,
+lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka
+oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen
+kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin
+kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli
+makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista
+käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja
+poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen
+kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle
+kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,
+risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:
+
+    "Meri oli tyyni kun rannalta läksin,
+    Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
+    Vaan selällä nousi tuuli,
+    Vaan selällä nousi tuuli."
+
+    "Eikä tällä pojalla suruja ollut,
+    Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
+    Tähän päivään asti.
+    Ja tähän päivään asti."
+
+Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan.
+Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka
+ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki
+häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä
+verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.
+
+Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.
+Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa
+viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja
+tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin
+käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei
+kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska
+neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille
+kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät
+silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen
+virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina
+otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan
+laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen
+korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa
+seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli
+Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen
+kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos
+taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.
+
+Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut
+jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin
+piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle,
+päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti
+kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä
+vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui,
+sillä hän oli niin äärettömän onnellinen.
+
+Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä
+kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja
+virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja
+likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin
+kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä,
+joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa
+koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan.
+Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä.
+Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet.
+Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki
+harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki
+vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi
+ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi
+kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä
+mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.
+
+Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa
+saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn
+paperin hänelle käteen.
+
+»Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.»
+
+Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia
+uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,
+aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi
+hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet
+niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne
+olivat tulleet.
+
+»No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän
+katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä
+se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko
+teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?»
+
+»Oli, neiti Öller.»
+
+»Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyytäneet jotakin
+rouvaa?»
+
+»Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.»
+
+»Vaikka.»
+
+Ei Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen
+asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko
+isä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli
+äitikin sisään kyökistä.
+
+»Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.»
+
+Niin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää
+voi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio
+oli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä
+saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö,
+eikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta
+niitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä,
+että Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi
+häneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se
+oli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut
+pyytämistäkään vastedes.
+
+Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä
+ankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja
+niin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti
+toivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin
+kirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen
+isän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan.
+Niin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän
+pöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin
+allekirjoitukseen. »Sinun Woldemarisi.»
+
+Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan
+kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun,
+luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo
+osasi sen ulkoa aivan.
+
+    "Jo vaipunut ol' sydämeni toivo,--
+    Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
+    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
+
+    Mä tulin luokses--poskes punastuivat!--
+    Se oli lempen' armas aamurusko!
+    Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.
+
+    Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi!--
+    Se oli lempen' ensi päivänkoitto!
+    Ja pimeys sydämestäni haihtui.
+
+    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen!--
+    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
+    Ja nietokset mun sydämessän' suli."
+
+Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti,
+se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän
+puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä
+aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon
+valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa
+säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän
+kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä
+ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten
+neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä
+valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa
+lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota
+hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä
+puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan
+kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä
+hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät
+kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi
+saanut sanaa suustansa, ei vaikka.
+
+Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.
+
+»Ei, mutta----»
+
+Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet,
+etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.
+
+»Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?»
+
+»Mutta--»
+
+Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja
+Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti
+heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli
+surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt
+epäselväksi ja se oli hänen syynsä.
+
+Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen
+viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella
+kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja
+kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään,
+sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen
+aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli
+vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina
+siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren
+Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli
+ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se
+ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan
+vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein
+kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana
+vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä
+hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa.
+Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.
+
+Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa
+saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei
+hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi
+mennä. Hän soitti »La prière d'une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa
+herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin,
+seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa,
+silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat,
+huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki
+vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä
+katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi
+tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen
+sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan
+kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.
+
+Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun
+Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra
+sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla
+vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin
+paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä,
+täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja
+uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder
+ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat,
+vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja
+juoksi hänen luokseen.
+
+»Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä
+portilla.»
+
+»Ketkä?»
+
+»Woldemar ja Tirri.»
+
+»Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,»
+
+»Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.»
+
+»En voi, en vaikka mikä olisi.»
+
+»Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi
+sitten!»
+
+»Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.»
+
+Hanna riensi jäljessä portaille.
+
+»Olga, Olga!»
+
+Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli
+kiusalla, puoli leikillä:
+
+»Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.»
+
+Ja silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään
+jotensakin nolona ja soitti herroille »Lieder ohne Worte».
+
+Kun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik
+heitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan.
+Sunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa
+koulusta.
+
+Isä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi
+jättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona
+sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin
+itsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän
+uskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi.
+
+Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei
+tullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga.
+Mutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin
+olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia.
+Ehkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan.
+Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan.
+Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli
+miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti
+etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen
+myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni.
+
+Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli
+vähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai
+muutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa.
+
+Ei nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan.
+Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin
+täytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä
+hakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle.
+
+Hannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja
+ylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin
+nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja
+tutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa.
+Pelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja
+harvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi
+kotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut
+kuin turvan takana.
+
+Isä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat
+jäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla.
+Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja
+Hanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran
+kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina
+tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se
+tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän
+luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi
+toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,
+silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi
+tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja
+siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa
+taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi
+ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.
+
+Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja
+luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka
+kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita.
+Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi
+Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa
+herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta
+väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan
+reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra
+kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja
+haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi
+mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa
+vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli
+välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti,
+kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden
+eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti
+etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan
+saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät
+puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka
+olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen,
+näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle
+kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta
+kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä
+halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella
+tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset
+ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti
+Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä
+oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta
+huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi
+sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä
+ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti
+liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen
+pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin.
+Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan.
+Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa.
+Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei
+hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa,
+vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,
+kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi
+keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi
+sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään.
+Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli
+vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava
+kainous jäi taaemmaksi.
+
+Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse
+talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin
+hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'
+milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik'in välillä
+syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin
+ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta
+maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti,
+eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi
+omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;
+olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.
+
+Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti
+Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset
+menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden
+lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi
+pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä
+vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin
+läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella
+pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin
+painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta
+vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät.
+Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan
+pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut
+jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta
+lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli
+pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin
+takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna
+takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia
+tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja
+naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa
+pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei
+osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle.
+Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin
+lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta
+kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat
+joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä
+suosiollisesti hymyillen.
+
+Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen
+huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän
+varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin
+mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni,
+hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta
+huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat
+seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän
+henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan
+muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli
+kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.
+
+Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin
+varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno
+ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja
+viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat
+ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta
+hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla
+hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut
+silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun
+neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän
+lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni
+ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.
+
+Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi
+sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta
+ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa
+vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.
+Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan!
+
+Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo
+kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla
+saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi
+hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui
+syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja
+eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt
+mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa
+suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin
+luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik
+olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä
+lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät
+kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän
+panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse,
+arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan
+pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä
+kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja
+jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki
+Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä.
+Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.
+Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä.
+Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin
+tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli
+matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään
+halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa,
+että pahoinvointi oli melkein ohitse.
+
+Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki
+etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin
+pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi,
+että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi
+hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi
+vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan
+enää Vaajasaloon tulisi.
+
+Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi.
+Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut
+mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti
+katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää
+hevosen takaisin.
+
+Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas
+keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin
+pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari
+syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui
+taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja
+ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä
+määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki
+käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja
+palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he
+kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski
+moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli
+nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan
+ajatukset kääntyivät Woldemariin...
+
+Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä
+vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua
+eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki
+neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään.
+Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien
+kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään
+ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten
+silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei
+tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin
+lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä
+olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?
+
+Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä
+kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei
+näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä
+tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina
+kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,
+tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi.
+Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat
+puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai
+kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli
+sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä
+vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun
+Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti
+ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei
+vaikka Hanna kuinka pyytäisi.
+
+Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet
+puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan
+virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.
+
+Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin
+huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä.
+Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei
+kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut
+osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea
+leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän
+heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän.
+Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös.
+Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä
+seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään.
+Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti
+paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana
+uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat
+ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.
+Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin
+hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno,
+musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.
+
+Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin
+erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan
+hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä
+olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja
+järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät
+oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri
+loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa
+toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin
+kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan
+oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.
+
+Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen
+luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin
+useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä
+nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna
+kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen
+silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen
+jalkansa olivat.
+
+Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä
+puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi
+kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,
+näkemään toisiaan joka päivä!
+
+Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä
+rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan
+korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita;
+mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui,
+ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se
+väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten
+liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,
+varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui
+ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei
+niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga
+esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja
+kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti
+rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että
+Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi
+sen, tekisi sen lumivalkeaksi.
+
+Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen
+ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.
+Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti
+ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että
+Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut.
+Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä
+sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän
+viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.
+
+Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana
+pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin
+kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän
+seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen
+verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois
+kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin
+johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin
+langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan
+vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan
+esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka
+huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita
+ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa
+lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän
+uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen
+palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa
+hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta
+elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.
+Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.
+
+Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui
+valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein
+anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja
+äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.
+Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat
+kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa
+oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet
+ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.
+
+Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin
+luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti
+heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus
+vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,
+joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat
+siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin
+alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin
+jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat
+ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi
+alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli
+purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he
+myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan,
+josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen
+alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät
+nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät
+huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä
+lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät
+penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä
+semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet
+heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,
+toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne
+tytöt sentään vähän kummallisia!
+
+Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he
+eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja
+välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta
+katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei
+heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun
+rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin
+veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen
+kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi
+ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa
+itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran
+ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,
+vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään
+salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista
+kyyneleistään.
+
+Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa
+löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä
+odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä
+karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,
+ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa
+alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun
+peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä
+pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan
+läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko
+maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa,
+sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena
+vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän
+nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki
+nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla
+kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen
+valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa;
+palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän
+rajoitettuun piiriin.
+
+Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun
+kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä.
+Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä.
+Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti
+käytiin ruokaan kiinni.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja
+matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin
+muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,
+jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi
+vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja
+kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.
+Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja
+sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä
+tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja
+harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.
+
+Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut
+siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä
+mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain
+puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin
+riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain
+semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi
+häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa
+unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia
+hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat
+aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat
+järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan
+suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi
+rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan
+ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana
+kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,
+valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat
+uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä
+hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen
+nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa,
+vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä
+kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja
+puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi
+juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen
+luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman
+hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he
+kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus
+lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi
+olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas
+uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän
+muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa
+siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien
+mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä
+tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää
+herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin
+hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja
+huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin
+sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea
+kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen
+rakentamista tuvistaan!
+
+Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.
+Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa
+kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat
+kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja
+häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi
+haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut
+suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen.
+Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä
+jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi
+kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
+
+Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään
+ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi
+jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen
+päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka
+hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen
+tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen
+korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan
+opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä
+näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät
+mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen
+kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa
+jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen
+laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.
+
+Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin
+iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta
+opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan.
+Mutta isä nauroi.
+
+»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.
+
+Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen
+mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä
+karkoitettiin myös.
+
+»Meinaan», sanoi hän.
+
+Isä yhä enemmän nauroi.
+
+»Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet
+opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa
+vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet
+haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani
+tulemaan.»
+
+Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.
+
+»Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään
+kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse
+tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville
+päivilleen.»
+
+Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois,
+mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.
+
+»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa
+kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin
+heikko, Hannaseni.»
+
+»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna
+hetken päästä sanotuksi.
+
+»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna
+Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»
+
+»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin
+muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan.
+»Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»
+
+Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois,
+»uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan,
+vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan
+illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan
+huvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia.
+Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi,
+ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään
+kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina,
+koska kerran tahdottiin.
+
+»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».
+
+Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli
+puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan
+hiljaa nenäliinaansa.
+
+»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi
+pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä
+tahtoisit takaisin näitä päiviä.»
+
+Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi
+huoneesta pois ja jätti hänet yksin.
+
+Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin
+paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja
+neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna
+koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja
+ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko
+tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat
+hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja
+hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä
+kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin;
+selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi
+hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut,
+vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin
+pahinta, kun halu puuttui!
+
+Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit
+kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta
+sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä
+ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän
+välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki,
+johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua
+tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä
+tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun
+ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja
+oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse
+monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven
+sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän
+pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.
+Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä
+ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana
+istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä
+juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja
+koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois.
+Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä
+vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.
+
+Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia
+yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo
+melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä
+muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt
+alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia
+pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta
+johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin
+lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika
+kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut
+niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä
+tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?
+
+»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»
+
+»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.
+
+Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän
+tosin.
+
+»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»
+
+»Niin, kun se meni.»
+
+»Ei suinkaan itsestään.»
+
+»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»
+
+»Aina sinä olet pahan teossa.»
+
+Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.
+
+»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka
+toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»
+
+»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»
+
+»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.
+
+»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»
+
+»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari,
+»antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».
+
+»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään
+niin just' piekseä.»
+
+»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»
+
+»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran
+puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät:
+ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»
+
+»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»
+
+Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.
+
+Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.
+
+»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».
+
+»Olisi pari napinreikää vielä.»
+
+»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--Näetkös nyt, Jussi, kun
+Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»
+
+»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»
+
+»Pitäisi niiden olla.»
+
+»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa
+paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»
+
+»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka
+olisivat kuinka lujassa.»
+
+»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»
+
+»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on
+niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»
+
+»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»
+
+Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti
+vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän
+lakin päähänsä ja meni ulos.
+
+Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi
+aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan
+kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä
+hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään,
+meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen
+tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun
+kuuli Jussin äänen ruokasalista.
+
+Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla
+aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.
+
+»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi
+tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»
+
+Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi
+vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin
+huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja
+heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin
+jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut
+niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan
+halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna
+lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti.
+Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään
+vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna
+enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän
+kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa
+vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki
+mahdolliset velvollisuudet.
+
+Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut.
+Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä
+lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta
+huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi
+huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei
+viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin
+paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen
+tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli
+hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja
+tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä
+hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin
+alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan
+lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli,
+kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä
+oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.
+
+»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»
+
+Miina lensi punaiseksi.
+
+»Kuinka niin?» hän kysyi.
+
+»Te näytätte niin kovasti huonolta.»
+
+»Eikös mitä.»
+
+»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä
+puhun mammalle.»
+
+»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»
+
+»Mikäs teillä sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.»
+
+Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
+
+»Sanokaa nyt!»
+
+Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja
+puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna
+kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei
+auttanut sekään.
+
+»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.
+Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.
+
+»Eikä ole.»
+
+Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää
+puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki
+huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.
+
+Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät
+liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista
+nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli
+vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja
+surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se
+nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna
+otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.
+
+Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli
+hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne
+astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä
+ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä,
+tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski
+kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin,
+pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta
+jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.
+
+Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun
+muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän
+tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa
+se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi
+silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä
+myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata
+suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli
+Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin
+hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä
+valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi
+kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä
+äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain
+kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun
+kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni
+hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen
+toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti,
+vaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.
+
+Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin
+pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari
+kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.
+
+»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista
+ja siellä oli vieraita.»
+
+»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»
+
+»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»
+
+Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka
+viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.
+
+Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos
+häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada
+sanaa suusta.
+
+»Luuleeko Mari? Kun minä join--?»
+
+»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää
+tehkö.»
+
+»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»
+
+»No, kai parin viikon sisään.»
+
+Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän
+sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko
+illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja
+karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli
+kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski
+vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun
+vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä
+hänen ainoa ajatuksensa.
+
+»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa,
+»minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».
+
+»Oikeinko pahasti?»
+
+Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään
+tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.
+
+»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee
+se, minun täytyy heti lähteä.»
+
+»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»
+
+»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä
+on.»
+
+Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan
+ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa.
+Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa,
+siksi kuin vastaanottotunti alkoi.
+
+Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä.
+Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen,
+oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium»,
+hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin
+saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä
+ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton
+moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa
+sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita
+Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin
+kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta
+sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille
+noussut.
+
+Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet
+alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta,
+myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia
+surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat
+mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.
+Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli
+kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset
+vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,
+nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen,
+murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti
+tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin
+ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei
+tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella
+kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat
+silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli
+mutkassa.
+
+Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja
+siihen keskustelu päättyi.
+
+Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,
+ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka
+piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että
+se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä
+vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä
+keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä
+toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän
+pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille».
+Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun
+aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö
+laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään
+sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei
+tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa
+päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,
+langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset
+jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä
+tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi
+olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet
+niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja
+sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta
+kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja
+annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai
+neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja
+a la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös
+kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä
+kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen
+paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää
+näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli
+vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli
+näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä
+lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta
+muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi
+nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita
+tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että
+kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan
+asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että
+herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun
+erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä
+aistista.
+
+Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin
+erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa
+kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun
+niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka
+istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään.
+Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui
+sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos
+karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja
+helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.
+
+Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,
+erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki.
+Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat
+tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä
+hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen
+perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti
+mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä
+tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan
+rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli
+raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla
+mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen
+nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi
+ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli
+n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin
+paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla
+semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun
+saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit
+kädessä.
+
+Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.
+Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki
+paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli
+kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita
+korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että
+jaksaa ainetta ostaa.
+
+Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta
+iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa,
+olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä
+lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen
+orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja
+kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy
+taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta
+ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota
+aina tarkoin noudatetaan.
+
+Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta
+varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla
+tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä,
+enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan
+viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla
+käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat
+muuten jäähtyivät.
+
+Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen
+rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta
+kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa
+pälinässä.
+
+Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.
+
+»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.
+
+»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua
+valehtelijaksi.»
+
+»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»
+
+»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»
+
+»No, kukahan tuon on narrannut?»
+
+Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.
+
+»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.
+
+»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin
+Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»
+
+»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.
+
+»Saihan se eilen.»
+
+»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»
+
+»Lieneekö kymmenes.»
+
+»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se
+rouva vielä nuori ihminen.»
+
+»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää
+elämäänkään.»
+
+»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli
+tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä
+teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin
+hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä
+lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä
+mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä
+komenna mies.»
+
+»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla
+aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme
+kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta,
+vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan
+puuhun vetää', sanoo sananlasku.»
+
+Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin
+punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma
+höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja
+vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman
+punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä.
+Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli
+polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla,
+ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon
+väännetyitä korkeaan kasaan.
+
+»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.
+
+»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»
+
+»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»
+
+»Kyllä.»
+
+He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät
+ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen
+ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton
+hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi
+sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös
+pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi
+padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry
+kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa
+silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli
+väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä.
+Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän
+oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.
+Päätti olla kysymättä.
+
+Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin
+aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua
+tulisikaan, niin kauan he viipyivät.
+
+»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena;
+otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan.
+Hanna yritti lähtemään.
+
+»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.
+
+»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä
+olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».
+
+»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa
+entistä».
+
+»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut
+kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.
+
+»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»
+
+»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»
+
+»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»
+
+He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.
+
+»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»
+
+»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»
+
+Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin
+Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi
+uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna
+ei antanut myöten.
+
+Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja
+silmäilivät toisiaan.
+
+»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»
+
+Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta,
+veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän
+lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli
+Miina uudelleen tupaan.
+
+»Joutukaa, neiti, pappanne muuten--»
+
+Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti
+vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin
+kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen
+pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri
+meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti
+nousta: ei päässyt, siihen jäi.
+
+Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin
+hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he
+molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta
+painoivat.
+
+»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.
+
+Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi
+vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput
+kupeihinsa.
+
+»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille
+tuonne».
+
+Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä
+raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.
+
+»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.
+
+Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään.
+Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten
+laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin
+jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.
+
+»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken
+perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään
+puhunut, itki vaan hiljaa.
+
+Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
+
+»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia
+sijaa johonkin?»
+
+Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä,
+raskaita ja vaikeroivia.
+
+Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla
+likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen
+silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden
+tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.
+
+»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät
+siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
+
+Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja
+kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman
+ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa
+takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin
+vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein
+molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja
+poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen
+kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui
+tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan
+paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän
+kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
+
+Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
+
+»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja
+kerran nenäänsä vedettyä.
+
+Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja
+katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.
+
+»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole
+tänne kyökkiin.»
+
+Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa,
+kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
+
+Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen
+oli mentävä.
+
+»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan
+kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan
+tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»
+
+Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla
+mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.
+
+Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi
+olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään.
+Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä
+aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa
+itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.
+
+Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan,
+vaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä
+menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan
+odottanut. Isä suuttui viimein.
+
+»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan.
+Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»
+
+Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti
+houkutella Hannaa.
+
+»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.
+
+Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä
+tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut,
+puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.
+
+»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä
+tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»
+
+Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia
+otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja
+jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei
+kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki
+koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi
+seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen
+hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää,
+miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli
+äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä
+kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän
+muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen
+asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että
+häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin
+saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että
+äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen
+kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon
+tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki,
+taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa
+side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan
+tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä
+maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä
+yksinäisyydessä rauhan löytänyt.
+
+Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi
+vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun
+hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät
+taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota
+kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä
+enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän
+heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä
+silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran
+taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui
+hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä
+ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi
+kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa;
+hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen
+jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli
+yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi
+keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
+
+Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn
+johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän
+lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja
+rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi
+häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja
+eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun
+hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui
+hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse
+se taas meni, ja elämään hän jäi...
+
+Hannan nyyhkytykset harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun
+heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei
+löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa
+pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
+
+Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään
+toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin,
+yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta.
+Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja
+antaa päivän tulla, toisen mennä.
+
+Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt
+kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän
+sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään
+hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,
+ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa
+huoneessaan.
+
+Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä
+hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt,
+sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne
+tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen
+oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään,
+kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä
+vielä ainakaan tuntunut apua olevan.
+
+Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä
+tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän
+jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä,
+jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän
+uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään
+koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat
+aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen
+koomin enää mennyt.
+
+Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä.
+Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska
+olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua,
+tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa
+viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne
+vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai
+hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka
+pojat kuinka härnäsivät.
+
+Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä,
+ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan
+ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli
+vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika
+vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö,
+joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli
+helmoja säärien ympäri.
+
+Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui
+nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään
+katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa
+välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan
+jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui
+kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti
+hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.
+
+»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.
+
+»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.
+
+»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»
+
+»Ei mitään, kun ei tiedä.»
+
+»Kerropas nyt se hauska.»
+
+»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»
+
+»Noh?»
+
+»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»
+
+»En, en.»
+
+»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet,--tiedäthän sinä, ketä
+me Polleksi sanomme?»
+
+»Tiedän.»
+
+»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin
+juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta
+päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko
+paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää
+sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes,
+näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten
+kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä
+töyttäsi rehtorin luokse.»
+
+Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän
+rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä
+Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:
+
+»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»
+
+»Kuka sen teki, Jussi?»
+
+»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko
+pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»
+
+»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»
+
+»En sano.»
+
+»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»
+
+»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»
+
+»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan
+koulusta.»
+
+»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei
+sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»
+
+»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää
+urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»
+
+»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»
+
+Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
+
+»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»
+
+Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
+
+Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli
+ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan
+koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin
+luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia
+oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti
+suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.
+Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti
+olisi huomannut.
+
+Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä
+seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt,
+tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi
+ilmi.
+
+Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita
+ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo
+kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin
+ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo
+opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat,
+antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,
+kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks
+siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.
+Siihen se juttu päättyi.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli
+antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän
+nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja
+äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin
+hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien
+ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse
+monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat
+oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä,
+silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota
+mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi
+myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet
+näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti
+laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin
+pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta
+kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja
+onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,
+lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.
+
+Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen
+leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo
+päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset,
+jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja
+vehnäjauhoja tarpeen mukaan.
+
+Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi
+taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään,
+kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän
+aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki
+veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan
+taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella
+otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen
+kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä
+keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle,
+painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella.
+Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli
+niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta
+vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja
+sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski
+olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi
+kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi
+ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja
+syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat
+henkilöt tunkeutuneet.
+
+Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään
+pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan
+palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin,
+suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.
+
+Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä,
+vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan
+istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten
+aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä
+oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle,
+teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki
+toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta
+ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se
+jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat
+ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja
+pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon
+uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin
+suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei
+kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi
+puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan
+Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar
+silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias
+ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän
+suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat
+kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan
+siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa,
+sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän
+koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden
+päästä voisivat viettää häitä.----
+
+Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen
+tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa
+tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen
+vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita.
+Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut.
+Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt
+hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän
+loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset
+menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.
+
+Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän
+pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei
+tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa
+olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.
+
+Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan
+hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja
+totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,
+sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.
+Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta,
+mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä,
+vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon
+alemmilla luokilla.
+
+»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme
+yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».
+
+»Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa
+hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena
+joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?»
+
+Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään;
+väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta.
+Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi
+uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet
+muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko
+ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan
+yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin
+ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin
+seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla,
+Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin
+katsomme.»
+
+»No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean
+siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä!
+Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.»
+
+Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä
+tarkasti tämä leninkiä joka haaralta.
+
+»Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei
+enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne
+kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja
+poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja
+terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,
+nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä
+puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.
+
+Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi
+kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä
+hän, Olga, tulisi nekin laittamaan.
+
+Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä
+hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.
+Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.
+
+Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa.
+Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja
+mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos
+lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.
+
+Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan
+peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei
+syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,
+mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta
+varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei
+koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja
+vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä
+tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen
+puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.
+
+Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri
+puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei
+itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen
+huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit
+kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa
+hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi
+paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän
+pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.
+
+Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan.
+Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,
+kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän
+kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin
+turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan
+jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi
+vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.
+
+Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä
+ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat
+leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin;
+varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja
+sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai
+muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat
+tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin
+havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja
+ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.
+
+Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen
+toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa
+huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset
+kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan
+leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien
+solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,
+liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies
+kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja
+siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti
+nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja
+musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian
+yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli
+löytänyt heidän silmäinsä edessä.
+
+Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin
+hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin.
+Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet
+pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla
+viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä,
+ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen
+voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.
+
+Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi
+ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan
+tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään
+pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen.
+Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi
+valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja
+huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun
+pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei
+pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä
+kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi
+päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi
+ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua;
+herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan
+tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen
+valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi
+lähteä lattialle.
+
+Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla.
+Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun
+Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki
+sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi
+erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina
+väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa»,
+milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja
+ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken
+aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään
+tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän
+mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään;
+hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja
+siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että
+Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin
+yhteen».
+
+Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian
+pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän
+kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja
+syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien
+kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui.
+Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten
+viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten
+silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen
+haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus
+kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät
+syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he
+vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi
+palata jälleen heidän luokseen.
+
+Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli
+tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä
+paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä
+tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.
+
+Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:
+
+»Täällä on paljon väkeä tänään.»
+
+»On.»
+
+»Ja kovasti kuuma.»
+
+»Niin.»
+
+»Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.»
+
+»On.»
+
+Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili
+viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:
+
+»Tykkääkö neiti tanssista?»
+
+»Kyllä.»
+
+»Vai niin; minäkin tykkään.»
+
+»Vai niin!»
+
+»Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?»
+
+»Kuinka? Onkimisesta?»
+
+»Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?»
+
+»Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä
+mitään hauskempaa.»
+
+Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri
+ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna
+odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:
+
+»Tykkääkö neiti ajelemisesta?»
+
+»Tykkään.»
+
+»Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.»
+
+»Niin olen kuullut.»
+
+»Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton
+kalliiksi.»
+
+»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»
+
+»Se on se hevonen, joka maksaa.»
+
+»Niin, se on totta.»
+
+»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla
+tulisi sentään vähän helpommaksi.»
+
+»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»
+
+»Niin, eiköhän?»
+
+Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin
+jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin
+luonnollisesti.
+
+Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui
+vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja
+niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella
+muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja
+naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni
+hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti
+muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä
+tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän
+kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei
+huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli
+itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.
+
+Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua
+ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan
+ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea
+sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi;
+kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa
+pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät
+takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren
+salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja
+soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään
+kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne
+valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia
+ja lopetti vihdoin kaikki.
+
+Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään
+tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut
+pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi
+häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta
+vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen.
+Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut
+hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki
+työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki
+harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin
+sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,
+toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia
+vasten.
+
+»No, oliko sinulla hauska eilen?»
+
+»Oli, hyvin hauska.»
+
+»Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.»
+
+»Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä
+on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi,
+se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat
+parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.»
+
+»Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä
+saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina
+olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.»
+
+»Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille.
+Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.
+Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.»
+
+»Niin, niin, onhan se.»
+
+»Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on
+Jumalan palvelija.»
+
+»Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole
+teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian
+käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.»
+
+»Oih, elä nyt joutavia.»
+
+Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.
+
+»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»
+
+Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän
+harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli
+vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä
+häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.
+
+Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään.
+Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät
+kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti
+puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti
+sanoa jotain ystävällistä äidille.
+
+Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela
+oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä
+jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä
+Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä
+ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti
+ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.
+
+»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni
+katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa
+olla.»
+
+»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän
+maapallollamme», sanoi herra Salmela.
+
+»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa
+olomuotoa kuin me ihmiset täällä.
+
+»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi
+Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää
+ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»
+
+»Miksi hän sitten on niin paha?»
+
+»Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka
+syntiinlankeemisen kieltävät.»
+
+»Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?»
+
+»Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa
+määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu
+pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään
+uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma
+häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika,
+jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän
+häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää
+vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.»
+
+»Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?»
+
+»Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon
+tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa
+niillä villitään.»
+
+Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi.
+»Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.»
+
+»Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja
+äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä
+uskollisena.»
+
+Hanna vaikeni.
+
+Aviopuolisona, äitinä--? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs
+sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä
+kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna
+melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin
+olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä
+leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä
+katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli
+vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt,
+ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.
+Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan
+heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia
+askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan
+katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli
+kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti
+oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta
+ja yksinäiseltä.
+
+Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?
+
+Hannaa pöyristytti.
+
+»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä
+kun jäisikin naimattomaksi?»
+
+»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana
+kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»
+
+Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat
+nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä
+huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen
+matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.
+Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen
+ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen
+mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he
+Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista
+ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden
+herrojen.
+
+Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin
+rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat
+keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi
+jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta
+saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli
+herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä
+saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä
+niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.
+
+Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön
+huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli
+ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista
+ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän
+taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei
+muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten
+runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli
+syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä
+kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun
+aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.
+Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda
+niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan
+ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti,
+aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.
+Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan
+Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi,
+mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään
+nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista,
+josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.
+
+Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat,
+milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa.
+Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä
+vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä
+erosivat.
+
+Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui
+hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja
+viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut
+niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat,
+sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä
+hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada
+Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva
+aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän
+ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva,
+hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja
+valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen
+mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen
+suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi
+häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi--oh, he
+eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä
+äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina
+tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin
+pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.
+
+Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut.
+Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli
+ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja
+hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa.
+Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien
+ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja
+jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit
+heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan
+matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät
+toisiaan, muut vaan jöröttivät.
+
+Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli
+rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi
+kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan
+sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä
+lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni
+tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että
+jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan
+ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen.
+Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan
+matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.
+
+Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain
+kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina
+toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä
+sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.
+
+»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun
+olivat tulleet likelle Hannan kotia.
+
+»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita
+toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»
+
+»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»
+
+Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne
+viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset
+kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat
+kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat;
+Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta
+alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.
+
+Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,
+ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs
+valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja
+kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja
+huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja
+katselivat.
+
+»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan
+kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta
+lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään
+maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään
+painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille
+nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi
+takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.
+He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä.
+Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he
+tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat
+niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja
+kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla
+lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja
+löivät sääriin kiinni.
+
+Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli
+heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas
+silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina
+otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli
+päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi
+päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka
+Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se
+kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän
+tiesi, minkätähden.
+
+Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.
+Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän
+allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät
+läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan
+kukoistuksen hienoa tuoksua.
+
+Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän
+pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut.
+Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina
+väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai
+kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois
+ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa
+loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin
+poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi
+hänen katsettaan ja rukoili vastausta.
+
+»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni
+onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa
+kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan
+saakka?»
+
+»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi
+paremmin kuin korva.
+
+Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli
+puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja
+ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja
+tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen
+huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen,
+oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän
+pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa
+jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se
+oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen
+kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela
+oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin
+väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli
+rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja
+hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja
+onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan
+toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.
+
+»Kalle.»
+
+Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän
+vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.
+
+He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se
+varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa
+tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi
+vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella
+olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille
+kenellekään.
+
+Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan.
+Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin
+vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.
+Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan
+ja pitkän pitkiä kirjeitä.
+
+»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti
+kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden
+kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös
+Trobergin kallioille, linnaa lähellä.
+
+»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule
+olemaankaan».
+
+Salmela palkitsi häntä suuteluilla.
+
+»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»
+
+Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen
+leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.
+
+»Lupaatko täyttää?»
+
+»Jos vaan voin. Mitä se on?»
+
+»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei
+ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos
+maailma siihen henkeään puhaltaa.»
+
+»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan
+haluttaa.»
+
+Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi
+hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan
+vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi,
+että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän
+sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella,
+sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja
+hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.
+
+Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta
+kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.
+
+»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan
+minua kaipaa».
+
+»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»
+
+Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä
+tukehduttaa.
+
+»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa,
+»jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä.
+Silloin menee minulta maine.»
+
+»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo
+ihmisiä liikukaan.»
+
+Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen
+hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut
+niihin enää katsoa.
+
+Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä
+rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet
+tuskallisen levottomaksi.
+
+»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.
+Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.
+
+Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien
+heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli
+siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,
+valahtivat nyt alas poskille.
+
+Salmela koetti häntä lohduttaa.
+
+»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,----
+luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne
+meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»
+
+Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.
+
+»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.
+
+»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä
+tavata toisiamme.»
+
+»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»
+
+Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla
+enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui
+vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he
+astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.
+
+»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni,
+armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota
+rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.
+Kunpa se aika jo pian tulisi----»
+
+Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan
+taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota
+kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.
+
+Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia.
+Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina
+keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa
+olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia,
+rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla
+vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö
+vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas
+heidän jälkeensä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän
+kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä
+katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan
+syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli
+lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta
+näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...
+
+Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa
+maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa
+kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli
+autuutta!
+
+Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja
+vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan.
+Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen
+toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen
+rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella
+Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän
+sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...
+
+Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska
+koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi.
+Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he
+olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia.
+Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin
+lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen
+puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta
+lopun tekee...
+
+Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista,
+väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut
+melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli
+epävakaista harjoitusta vaan.
+
+Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä
+armastaan ajatellen.
+
+Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa
+tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut
+tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo
+tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän
+vapisi pelvosta.
+
+»Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.»
+
+Jussi istui hänen viereensä penkille.
+
+»Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua
+hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman
+mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.»
+
+»En minä.»
+
+»Et sinä! Mikset?
+
+»Mitä minä siellä?»
+
+»Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen
+torvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu
+olet, jos jäät pois.»
+
+»Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?»
+
+»Lupasivat ainakin.»
+
+Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei
+seuroissa kävisi...
+
+»Niin, en minä kuitenkaan.»
+
+»Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa,
+paistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.»
+
+»Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo
+myöhäistä.»
+
+»Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin
+takaan, että ruoka maittaisi.»
+
+»Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?»
+
+»Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka
+korkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas
+katsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt
+hänen on kätensä särkynyt.»
+
+»Oikeinko pahasti?»
+
+»Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään.
+Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli
+järvessä.»
+
+»Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?»
+
+»Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme
+paljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas
+voimistelevat Kuopiossa.»
+
+»Mutta luvut, Jussi?»
+
+»Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan
+niin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää
+viljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan
+olla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea,
+kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät
+jaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi
+rupesivat, toisten elätettäviksi.»
+
+»No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.»
+
+»Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat
+vähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät
+taikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei
+virkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki--»
+
+»Jussi!»
+
+--»ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa.
+Sen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se
+mahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin
+mies tulee.»
+
+»Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat.
+He tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin
+vaikutusalansa.»
+
+»Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää
+vaan jos johonkin.»
+
+Illallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä
+rakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan.
+Salmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen
+kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta
+Hannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut
+valmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti
+edistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi
+apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa
+hyvän ja pahan.
+
+Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello
+kävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita
+kuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli.
+
+Etehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna
+epäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako
+menemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa
+tilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja
+jos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun
+käteensä ja läksi.
+
+»Vai niin, sinäkö, tyttöseni----arvasitko, että minulla--oli--oli
+sinulle uu--uutisia----»
+
+Isä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki
+löyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä
+tuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin?
+
+Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään
+tukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta.
+
+»Tule----tule----tänne kuu--kuule--le--maan----»
+
+Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä
+hoiperteli äidin sängyn reunalle.
+
+»Mamma--elä nyt nuku--kuule kun minä kerron----kas kun posket punottaa
+----juuri kun nuorella tytöllä----»
+
+Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti,
+käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.
+
+»Sassa meinaa naida meidän Hannan----niin--mamma saa laittaa häitä----
+tyttärelle häitä----»
+
+Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas
+painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois,
+mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.
+
+»Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi».
+
+»Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat
+kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi».
+
+Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut,
+kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.
+
+Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan
+vielä.
+
+»Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen
+pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän
+sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta,
+johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi
+aavistaa----enkä minä voi kertoa----mutta elä mene naimiseen, ellet saa
+toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa----ja saastainen on
+se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian
+arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.»
+
+Hanna kietoi kätensä äidin kaulaan.
+
+»Mamma--rakas--»
+
+Hän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan
+Kalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia
+miehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli
+kieltänyt.
+
+»Mutta jos pappa pakoittaa?»
+
+»Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset.
+Tänään kuuluu Sassa jo tulevan.»
+
+»Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.»
+
+»Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla
+horjumaton.»
+
+Isä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen
+ovet auki mennessään.
+
+»Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä», kuuli Hanna hänen
+sanovan.
+
+Äiti yritti tulemaan takaisin.
+
+»Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.
+
+»Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on
+kylmä.»
+
+»Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.»
+
+Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat
+ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea
+kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä
+vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että
+jytisi.
+
+»Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista
+siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme
+ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin
+tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista
+porsasta--thyi!--iljettää jo ajatellakin--»
+
+Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan,
+puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:
+
+»Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.»
+
+»Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te
+viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää----»
+
+Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän
+oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin
+palamaan.
+
+»Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla,
+kun kosijoita odotat», sanoi isä.
+
+»Onhan tämä hyvä», vastasi Hanna hiljaa.
+
+»Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka
+hänen sisarensa käy puettuna.»
+
+»Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa», muistutti äiti.
+
+»Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki
+valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa
+kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.»
+
+Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten
+toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen
+huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse.
+
+»Pappa, en minä Sassalle mene.»
+
+»Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?»
+
+»En.»
+
+Isä katsoi äitiin.
+
+»Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?»
+
+»Ehkei Hanna rakasta häntä.»
+
+»Ei, minä en rakasta.»
+
+»Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en
+ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin
+ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen
+Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on
+hyväluontoinen mies, sitä paitse.»
+
+»Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.»
+
+»Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?»
+
+»Hän elää huonosti.»
+
+»Ja kuinka sinä sen tiedät?»
+
+Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.
+
+»Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti.
+
+»Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette
+juorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa,
+kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen
+aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon
+minä annan teille.»
+
+Isä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:
+
+»Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä
+menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa.
+Edeltäpuolen hän aikoi tulla.»
+
+Hanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin
+päällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä
+päivänä ollenkaan.
+
+Turhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja
+oli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen
+silmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika
+kirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat.
+
+»Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan», hän sanoi, »lähdemme
+purjeveneellä Vaajasaloon».
+
+Hanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta.
+
+»Haudo silmiäsi vedellä, lapseni», sanoi äiti, kun isä oli mennyt
+huoneesta. »Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen
+pakoiteta missään tapauksessa.»
+
+Hanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen
+seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut
+vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään
+tottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän
+heitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja
+naurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui.
+Heillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun
+joskus meni väärin, he vaan nauroivat.
+
+Päivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene
+meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään
+keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli
+juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään.
+Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt,
+vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin
+oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei
+enää selvänä muistanutkaan.
+
+Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut.
+
+He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa
+herraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät
+silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä,
+johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan
+yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti
+seurata toisia.
+
+»Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä.
+
+Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...
+
+Kuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei
+ystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän
+teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna
+kävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta
+ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon
+itseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten
+todenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen
+täytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui
+vaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin
+korviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä
+isä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai
+kiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat
+sydämmen jäätymään ja käden vapisemaan.
+
+»Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen», sanoi isä kerrankin, »anna
+tänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No,
+pudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.»
+
+»Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö
+tee», muistutti äiti sävyisällä äänellään.
+
+Hanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen
+sydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin
+polkea konettaan.
+
+»Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.
+Seuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.»
+
+»Mutta ei se nyt olekaan kumma», puhkesi Jussi puhumaan, »niissä
+melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset,
+ja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän
+päivän koko joukolle.»
+
+»Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää»,
+lausui äiti.
+
+»Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin
+muut», lisäsi isä.
+
+Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä
+suuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi,
+joka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei
+voinut enää estää niitä tulemasta.
+
+»Mamma, saanko nousta ylös pöydästä», hän kysyi, »ei minun käy syönti».
+
+Äiti näytti alakuloiselta.
+
+»Nouse vaan», hän sanoi hiljaa.
+
+Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa
+ääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset
+vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille
+tyynyvaaruille hänen sylissään.
+
+Mutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt.
+Olipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle
+ei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää.
+Hyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja
+ahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin
+tukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten
+muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista
+ylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei
+soimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän
+Kallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt
+hän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina,
+kuinka hän----
+
+Kyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi
+nousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän
+vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä
+tulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän
+laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili
+vakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät
+ne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä
+vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina
+niin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja
+ikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan
+toista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja
+välttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta,
+teki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta
+tanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä
+varten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään
+muuta.
+
+Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti
+jälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan,
+eikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä.
+
+Äiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.
+
+»Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni», sanoi hän, »vaikka pappa
+onkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi
+murtanut koko elämäsi.»
+
+Äiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin.
+
+»Eikö totta, lapseni!»
+
+»Totta», vastasi Hanna hymyillen.
+
+Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä
+hänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää
+joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli
+paljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa.
+Mutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä
+tuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen
+kirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti
+kirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän
+karkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän
+väliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta
+lukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä
+enemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa
+mitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan,
+ettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä
+ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen
+kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa.
+
+Salmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta
+rakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi
+hyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja
+ystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen,
+suuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän
+kumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena.
+Joka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän
+viipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut
+tehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan,
+milloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi
+panevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela
+taaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa.
+
+Lukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin
+meni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu
+Helsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui
+kirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa,
+kun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen
+monta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia
+vuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta
+nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa
+säntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä
+kivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että
+kykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö
+pitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän
+oli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon
+ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa
+hänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden
+tekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös,
+sammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen
+otti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja
+läksi.
+
+Mieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja
+katseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan
+vaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää
+illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä
+suotta elämäänsä ikävöittänyt.
+
+Ylioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni
+kävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä,
+kuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia
+naisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti
+nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä
+lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset
+niitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten
+onnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana
+pitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken.
+
+Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan »Uuden kuopan» kohdalle ja
+samassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas
+kaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan
+takaisin tulevaksi...
+
+Puoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa
+hoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan »Tarkk'ampujan» kadulle erääsen
+tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin
+paikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet
+loukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle
+rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi
+mennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela
+arvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi
+portista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja
+katu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei
+näkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää...
+
+Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli
+riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla.
+Vaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys
+tunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä
+itseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin
+tuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui
+pahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään
+kamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi.
+Tuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä
+puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen
+sylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä
+ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli
+kestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä
+vähentyä ja ihon hikirei'istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan
+hän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki
+huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki
+mieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi
+hän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano
+esti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse
+ja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen
+kädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän
+katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui
+sitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä
+lämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi,
+ettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja
+vilkaisi allekirjoitusta.
+
+»Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?»
+
+  »Hyvä Kalle!
+
+  Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä
+  antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota
+  samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me
+  olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska
+  hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä
+  ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan,
+  johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja
+  pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan
+  tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä
+  hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen
+  kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta
+  tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo
+
+                                 setäsi
+                                   Petter Salmela.»
+
+»Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään», mutisi Kalle ja hyppäsi
+ylös vuoteeltaan.
+
+Hän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili
+vaatteitaan.
+
+»Kunnon ukko tuo setä», ajatteli hän siinä pukiessaan, »semmoisen
+varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin
+ja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa
+nähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo
+pari vuotta takaperin.»
+
+Hän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin
+ylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin.
+
+Siisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja
+miellyttävän neidin rinnalla.
+
+»Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku», puhui neiti, »tulet
+olemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään».
+
+»Hyvä on», hymyili serkku ja auttoi häntä reestä.
+
+»Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta
+aamusta päivin, muistatkos.»
+
+»Kyllä.»
+
+Hän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun
+oikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa.
+
+»Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?»
+
+»Tietysti. Entä sinä?»
+
+»Samoin.»
+
+»Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?»
+
+»Ehkä.»
+
+He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni,
+hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin
+kuin muuten oli tavallista.
+
+Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä
+laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi
+se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle,
+mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi
+pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä
+odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli
+hänellä hyötyä elämässä.
+
+Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle
+laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna
+juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen,
+niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.
+
+Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei
+tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen
+kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään
+lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti
+kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja
+odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin
+ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein
+varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä
+vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi
+silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen
+vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen
+edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä
+vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.
+
+Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän
+nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili
+hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,
+vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja
+rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa
+toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.
+
+»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi
+minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»
+
+Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä.
+Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa
+sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä,
+jota hän kauan oli luvannut.
+
+Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään
+kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti
+viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei
+kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä
+jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille
+pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja
+voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä
+kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei
+ensinkään.
+
+»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä
+kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista.
+Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka
+korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman
+sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»
+
+Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei
+jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja
+painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä
+kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin
+risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei
+tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi
+ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.
+
+Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista
+heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen,
+sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla.
+Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni
+ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että
+Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.
+
+Mutta Liisa tohahti sisään.
+
+»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»
+
+Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.
+
+»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.
+
+»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan
+äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.
+
+»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»
+
+Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia
+siitä enää paremmaksi tullut.
+
+Liisa suuttui.
+
+»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta
+pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina
+takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,
+entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»
+
+»Liisa!...»
+
+Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja
+puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivat, huulet vapisivat.
+
+»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.»
+
+»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää
+Marilta, jahka tulee täällä käymään.»
+
+Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko
+päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän
+käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan
+luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden,
+se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen.
+Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan
+mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa
+ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.
+
+Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä
+oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa
+kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,
+ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti
+joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta
+annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.
+
+Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
+Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
+Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta
+vallan toista.
+
+Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.
+
+»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.
+
+»On, mutta elä sure, ei se kannata.»
+
+»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.
+
+Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.
+
+»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»
+
+Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni
+ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili
+häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.
+
+»Ei, elä hae», sanoi Hanna.
+
+Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa
+itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen
+ympärilleen.
+
+»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut,
+mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä
+ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin
+kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi
+tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä
+mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään
+luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.
+
+Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki.
+Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi
+ajattelemaan.
+
+Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut.
+Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,
+toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja
+ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä
+vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin
+alentanut itsensä.
+
+Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne
+uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän
+nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän
+kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän
+kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.
+
+Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen
+rukouksiaan.
+
+Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden.
+Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut.
+Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin
+sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille
+hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi
+ollut, että isä olisi juomasta lakannut?
+
+Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa
+vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen
+saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.
+
+Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista
+kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui
+päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä
+nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti
+suurta ääntä milloin mistäkin.
+
+Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut
+milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut
+ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas.
+Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.
+
+»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi»,
+sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni
+minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin
+vähällä toimeen.»
+
+Hyvähän tuo oli niinkin...
+
+Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta
+rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen
+silmälasiansa ja terävää leukaansa.
+
+Hyvähän tuo oli niinkin...
+
+Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli
+syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.
+
+Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta
+ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.
+
+Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen
+elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän
+ei vastausta saanut.
+
+Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä
+varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä
+kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka.
+Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen
+uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan
+asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan
+voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se
+koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän
+kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka
+eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.
+
+Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin
+mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta
+ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan.
+Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä
+saavuttamatonta toivonut.
+
+Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään
+kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin
+toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut...
+
+Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui,
+koneentapaisesti hän neulaansa liikutti.
+
+Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois
+ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja
+vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus
+ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo
+kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki
+levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden
+henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä
+hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.
+
+Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät
+eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti
+hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin
+hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin
+öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.
+
+Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä
+kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.
+
+Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen.
+Yksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä
+oli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa
+oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut.
+Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla
+huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään,
+lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja
+laittoi niistä kimpun.
+
+Rännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli
+auki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi
+ylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden.
+
+»Tahdotteko kukkia?» kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan
+ikkunaan.
+
+Vanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten
+jälleen.
+
+»Kiitoksia», lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä
+kasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta
+ja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi
+ylöspäin.
+
+Ja huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten
+isälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,
+ja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.
+
+[1886.]
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13140 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6312041
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This eBook, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..ac85a4e
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1,2 @@
+Project Gutenberg (https://www.gutenberg.org) public repository for
+eBook #13140 (https://www.gutenberg.org/ebooks/13140)
diff --git a/old/13140-0.txt b/old/13140-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..1089f8b
--- /dev/null
+++ b/old/13140-0.txt
@@ -0,0 +1,6652 @@
+The Project Gutenberg eBook of Hanna, by Minna Canth
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
+most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
+whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
+of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
+www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
+will have to check the laws of the country where you are located before
+using this eBook.
+
+Title: Hanna
+
+Author: Minna Canth
+
+Release Date: August 8, 2004 [eBook #13140]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: UTF-8
+
+Produced by: Tapio Riikonen
+
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***
+
+
+
+
+HANNA
+
+Kirj.
+
+Minna Canth
+
+
+1917 (1886)
+
+
+
+
+I.
+
+
+Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä
+loisti tuli.
+
+Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä
+takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän
+siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta
+jatkuisi.
+
+Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
+kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
+ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös
+kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
+
+Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja
+raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa
+päällä.
+
+Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa
+ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!
+Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän
+perästä.
+
+Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan
+polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä
+Jussi oli paha potkimaan.
+
+Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn
+alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi
+takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.
+
+Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät
+väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
+tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan
+kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?
+
+Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.
+Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu
+unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?
+Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät
+tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä
+tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo
+paha uni enää tule vaivaamaan.
+
+Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö
+hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.
+Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä
+äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--?
+Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa
+hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän
+raukkaa vaivasi?
+
+Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää
+niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus
+vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta
+sittenkään kuulunut.
+
+Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä
+tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,
+palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,
+voi, voi--!
+
+Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
+
+»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi
+sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät
+veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
+
+»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»
+
+»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»
+
+»Odotan pappaa.»
+
+Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.
+
+»Paljonkohan kello on?»
+
+»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»
+
+»Saanko jättää oven auki?»
+
+»Peloittaako sinua?»
+
+»Peloittaa vähän.»
+
+»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»
+
+»En minä ole kipeä.»
+
+»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»
+
+»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja
+tahtoi purra.»
+
+»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
+unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»
+
+»Hyvää yötä, mamma!»
+
+»Hyvää yötä!»
+
+Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt
+hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui
+sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
+rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,
+kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista,
+jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein
+pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan
+siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan
+mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla
+eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut
+suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan
+varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein.
+Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan
+lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa
+hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin
+hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin
+edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin
+esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen
+tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona;
+muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta
+maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla
+kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna
+papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän
+kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa--!
+
+Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi
+kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
+hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.
+Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee
+kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.
+
+Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.
+
+»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»
+
+Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys
+pöydän syrjään ja vihaista murinaa.
+
+Olikohan isä--?
+
+Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti
+samassa oven kiinni.
+
+»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä
+olen. En aave enkä kummitus.»
+
+Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.
+
+»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»
+
+»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»
+
+»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten
+sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka
+marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»
+
+»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»
+
+»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
+Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
+heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
+Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»
+
+»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo
+kolmatta.»
+
+»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen
+humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin
+sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»
+
+»Kylmää vasikan paistia.»
+
+»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»
+
+»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten
+aamiaiseksi.»
+
+»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
+Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.
+Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»
+
+»Ehkä lähdet sitten levolle?»
+
+»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»
+
+»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin
+mennyt.»
+
+»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet.
+Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies
+väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän
+löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi
+pöytään, että astiat kilisivät.
+
+»Hyvä Oskar!»
+
+»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.
+
+»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»
+
+»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»
+
+»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»
+
+»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä
+sinulle annan--!»
+
+»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän
+tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja
+nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää
+häntä pöytää hakkaamasta.
+
+»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»
+
+Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi
+vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,
+kalpeana kuin kuolema.
+
+»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis
+vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän
+nutun hiaa.
+
+»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»
+
+Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa
+irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta
+sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.
+
+»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»
+
+»Hyvin, mamma.»
+
+Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.
+
+»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä
+äänellä kuin ennenkin.
+
+»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
+muutamme kuivan paidan.»
+
+Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
+Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.
+
+»Saatkohan jo unta, lapseni?»
+
+»Kyllä luulen.»
+
+»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»
+
+»Mamma menee vaan.»
+
+»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»
+
+»Niin, sama se on.»
+
+Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli
+poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin.
+Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella,
+häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan
+silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei
+hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein
+suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti
+vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi;
+hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta;
+kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.
+
+Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä
+jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt
+enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui
+yhtä mittaa aamuun saakka.
+
+Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
+jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja
+katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin
+ruokasaliin.
+
+»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala
+nousta.»
+
+Jussi se oli, joka häntä pudisteli.
+
+»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma
+kuulustelee.»
+
+»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»
+
+Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
+
+Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein
+jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
+koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;
+nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?
+Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi
+myös jotakuinkin.
+
+Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni
+samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa,
+huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä
+vieressä. Äiti raukka!
+
+Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä
+muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
+
+Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta
+vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään
+täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein
+hengittämättä.
+
+Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.
+Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,
+mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.
+
+Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että
+ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä
+huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja
+korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen
+panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa
+pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.
+
+Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
+Äiti toi maitokannua kyökistä.
+
+»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»
+
+»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.
+
+Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.
+
+»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»
+
+»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle
+yhden munan.»
+
+»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella
+äitiin. »Koska Hannallekin.»
+
+»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan
+muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
+talrikillesi.»
+
+»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään,
+enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»
+
+Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa
+rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli
+muka tehty suurta vääryyttä.
+
+Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin
+pöydältä ja läksi kyökkiin.
+
+»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna
+äidin poissa ollessa.
+
+»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
+vihainen.
+
+Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.
+
+»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä
+muuta kuin tämän voileivän.»
+
+Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.
+
+»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»
+
+»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.
+
+»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
+Kiitoksia, ei enää.»
+
+Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä
+vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.
+
+»Kiitoksia, mamma!»
+
+»Etkö enää syö?»
+
+»En, kiitoksia!»
+
+Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut
+ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt?
+Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!
+
+Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän
+taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi
+vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello
+neljännestä vailla yhdeksän.
+
+Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää
+käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen
+mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli
+valkoinen ja puhdas.
+
+»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei
+tahtonut äitiä häiritä.
+
+Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,
+noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli
+kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.
+
+Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat
+eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki,
+kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta
+puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi
+hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän
+verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.
+
+Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja
+ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä
+valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina
+esiin.
+
+Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.
+Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas
+jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein
+koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas
+pois.
+
+Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä
+huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta
+toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta
+vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.
+
+»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä
+sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»
+
+Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,
+huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen
+liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja
+pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin
+totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun.
+Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme
+kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja
+kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa!
+Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,--kukka takana.»
+Se käännettiin.
+
+»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin
+totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»
+
+Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
+vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.
+Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti?
+Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää.
+Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää
+koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon
+niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta
+heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin
+Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei
+edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää
+ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas
+ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari
+täyteläistä kyyneltä silmistään.
+
+»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä
+on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mikä se on tämä
+toinen--ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako
+sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»
+
+Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
+
+Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.
+
+»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----»,
+huudettiin hänen ympärillään.
+
+Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.
+
+»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»
+
+»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa
+ja melu alkoi uudelleen.
+
+»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,
+tytöt, saammeko hänet nauramaan?»
+
+»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»
+
+»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli
+hänelle avuksi.
+
+»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»
+
+»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain
+hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.
+Tulepas tänne.»
+
+Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi
+onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
+istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä.
+Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,--
+tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki
+sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;
+ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.
+
+Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo
+noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes
+pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei
+äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla
+tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan
+huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.
+
+Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset
+luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat
+kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.
+
+Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
+ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.
+
+»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»
+
+Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
+
+Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat
+virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
+koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli
+täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja
+hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina
+taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan
+syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.
+
+»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei
+hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki
+olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän
+koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»
+
+Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu
+kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän
+putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana
+valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen.
+Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne
+nyt kaikki häneen katsoivat.
+
+Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,
+vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli
+hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua
+ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi
+yleinen hälinä ja liike.
+
+»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen
+kaulansa ympäri.
+
+»Ei, en minä kipeä ole.»
+
+»Kyllä hän on.»
+
+»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle
+kuin mahdollista.
+
+»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,
+kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin
+kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he
+jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.
+
+»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»
+
+»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»
+
+Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
+Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti
+kotoisesta suuresta surusta.
+
+Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu
+toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät
+seinät.
+
+»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka
+joutui sitä kuulemaan.
+
+Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani
+sadenutun alempia nappia kiinni.
+
+Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui
+oveen.
+
+»Kuinka Hanna voi nyt?»
+
+»Kiitoksia, hyvin.»
+
+Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma
+poikia, Jussi niiden joukossa.
+
+»Osasitko läksysi, Jussi?»
+
+»Osasin!»
+
+»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.
+
+»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,
+ptruuh! Mihinkä ajatte?»
+
+»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»
+
+Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
+Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.
+
+»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»
+
+Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät,
+ja ylös hyppäsi poika kärryille.
+
+»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»
+
+Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen
+takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi
+tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.
+
+Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän
+läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.
+Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?
+
+Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano
+näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina
+iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa
+kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
+vaikenevana seisoi.
+
+Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.
+
+»Mihinkä Mari menee?»
+
+»Apteekkiin.»
+
+»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»
+
+»Pappanne tuota lienee.»
+
+»Oikeinko huonona?»
+
+»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»
+
+Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.
+
+Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.
+
+»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.
+Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää
+minulle sana.»
+
+Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui
+äidille.
+
+»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla
+taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.
+
+»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.
+
+»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
+hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»
+
+Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi
+lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.
+
+Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,
+että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?
+
+Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset
+pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea,
+sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei
+mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta
+äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän
+tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti
+rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.
+
+Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti
+hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.
+
+Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt
+ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja
+piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt
+niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti
+Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin
+rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon
+pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten
+noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli
+sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
+hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,
+löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne
+olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta
+eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka
+olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,
+että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
+pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin
+vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli
+parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.
+
+Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun
+ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle
+erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle
+tarjottimelle ja kantoi itse sisään.
+
+Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin
+kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta
+tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että
+oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan
+varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.
+Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten
+Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.
+
+Hanna katsoi kirjaansa.
+
+»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
+
+Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas
+oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja
+kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti
+tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui
+iloisemmaksi.
+
+»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
+
+»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan
+lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»
+
+Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.
+
+»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.
+
+Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei
+sanoja eroittanut.
+
+Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä
+sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen
+teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.
+
+Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei
+vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja
+tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti
+mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän
+muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan
+ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä
+ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja
+tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.
+
+Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat
+varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin
+yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.
+
+Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja
+otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas
+ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia
+pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
+pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
+pitkään.
+
+Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
+koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti
+parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.
+
+»Pappa!»
+
+»Hm?»
+
+»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»
+
+»Osaatko sinä?»
+
+»Kyllä minä osaan.»
+
+»No, koetetaan pilanpäin.»
+
+Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän
+huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
+missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta
+sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan
+pahoilleen.
+
+Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä
+vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.
+Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä
+sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.
+
+Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna
+luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä
+kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.
+Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.
+
+Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt
+joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
+Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin
+silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.
+
+Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin
+sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään
+kehdannut.
+
+Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä
+muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja
+haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja
+oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja
+miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan
+tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma
+antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun
+häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan
+saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi
+hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta
+kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän
+niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle
+tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.
+
+Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet
+menemään.
+
+Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti
+viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
+käsky mennä levolle.
+
+Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet
+ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
+kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät
+ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.
+Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen
+viimeiset sanansa.
+
+Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.
+Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen
+piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.
+
+Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
+jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli
+hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän
+pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä
+täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.
+
+Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt
+ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.
+Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti
+opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
+taikka menisi maanviljelys-kouluun.
+
+»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea
+lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»
+
+»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella
+puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että
+valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
+hikiseltä otsaltaan.
+
+»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»
+
+»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä
+elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»
+
+Mari tyrski naurua yhä.
+
+»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai,
+ai, hyvä isä siunatkoon!»
+
+Jussi oli karannut hänen niskaansa.
+
+»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
+kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan
+nousemaan.
+
+»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä
+luutulla.»
+
+»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»
+
+Hannalla oli jo paha hätä.
+
+»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
+hartioista.
+
+»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä
+luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.
+
+Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia
+lainehti.
+
+»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»
+
+»Annahan olla, minä kantelen.»
+
+»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on
+todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»
+
+»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»
+
+»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»
+
+»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
+Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»
+
+Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
+kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.
+
+Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.
+
+Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen
+käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.
+
+»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit
+osaavasi.»
+
+Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti
+koetti sittenkin pitää.
+
+»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta
+ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»
+
+»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.
+
+»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään
+puustavia.»
+
+»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»
+
+»Hanna, korjaa!»
+
+»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»
+
+»Sillä on hyvä aika.»
+
+»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»
+
+»Syömän pitää.»
+
+»Ei, mutta Jussi--»
+
+»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi
+tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös
+hyllylle.
+
+»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se
+sentään ruokasaliin asti kuulunut.
+
+»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja
+tarvitse.»
+
+»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»
+
+»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»
+
+»Etkö sinä laita itseäsi--»
+
+»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,
+menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti
+konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,
+ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.
+Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
+
+Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja
+katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli,
+ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.
+Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
+
+Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa
+joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna
+iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.
+
+Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä
+laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä
+oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja
+sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat
+neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
+
+Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä
+franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin
+miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen
+Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.
+Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei
+Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään
+ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.
+
+Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen
+mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän
+Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen
+reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä
+hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,
+joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.
+
+Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.
+Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin
+hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta
+karkoittaneet.
+
+Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,
+kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.
+Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi
+ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä
+vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään
+kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret
+omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä
+lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.
+
+Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen
+Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän
+nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko
+paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri
+laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»
+
+»Ei se meitä tavoita.»
+
+»Tavoittaa, nyt, nyt.»
+
+Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
+kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti
+hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin
+kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin
+juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja
+raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta
+siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»
+
+Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.
+
+»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne
+meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien
+lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»
+
+Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei
+näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta
+hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.
+
+Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
+airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva
+pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä
+alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket
+hohtivat tervettä punaa.
+
+»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.
+
+»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»
+
+»Kesäisen illan, esimerkiksi.»
+
+»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»
+
+Betty hyräili miettivän näköisenä.
+
+»E:stähän se alkaa?»
+
+Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n.
+Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty
+toista.
+
+Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää
+varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat
+äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin
+tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja
+kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.
+
+Anna Sohvi riemastui.
+
+»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»
+
+Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä
+oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat
+noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.
+
+»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»
+
+»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät
+hämilleen.
+
+»Olettekos miten vanhoja?»
+
+»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta
+vuotta nuorempi.»
+
+»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»
+
+»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me
+käymme koulua.»
+
+»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»
+
+»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja
+syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»
+
+Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
+silmin heille hymyili.
+
+»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut
+vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
+vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä
+ennättäisi.»
+
+Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe
+häntä ollenkaan säikyttänyt.
+
+Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he
+katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei
+hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
+Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
+syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti
+häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.--Herranen
+aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden
+vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.
+Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi
+luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin
+aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi kesänä
+seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi
+nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin
+mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä
+saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.
+
+Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
+Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.
+
+»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»
+
+»Tosiaankin!»
+
+Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista
+pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.
+
+»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»
+
+»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».
+
+Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta
+hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.
+
+»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla
+tuulella.
+
+»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.
+
+»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»
+
+»Oletkos hullu?»
+
+»Betty, mitä ihmettä sinä--»
+
+»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»
+
+»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä
+töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,
+mihinkä joutuisimme?»
+
+»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä
+metsästämässä?»
+
+»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
+leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko
+matkalla.»
+
+Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan
+napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään
+suuresti huolettanut.
+
+Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle
+saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten
+alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
+
+»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»
+
+»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»
+
+»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»
+
+Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!
+
+Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä
+kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja
+muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean
+vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut
+repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina
+hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa,
+niin äärettömästi hauskaa.
+
+Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti
+pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut
+kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti
+rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea
+eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden
+värisiäkin ne olivat.
+
+Maassa sirkat sirisivät.
+
+»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.»
+Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.
+
+»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut
+sisilisko.»
+
+Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan
+Hetaa ja Anna Sohvia.
+
+»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»
+
+»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»
+
+»Entä sisiliskoja?»
+
+»Ei ole niitäkään.»
+
+Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja
+ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin
+sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle
+ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.
+
+Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi
+vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita
+seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty
+vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta
+pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa
+ja nokinen.
+
+Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.
+
+»Saunako tuolla takana?»
+
+»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.
+
+»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.
+
+»Käyhän se laatuun.»
+
+»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä
+vilkkuivat ympäri.
+
+Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
+poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin
+katsoa.
+
+»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas
+Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.
+
+»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,
+tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
+kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»
+
+»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.
+
+Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
+porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu
+kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
+seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
+laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei
+saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli
+sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen
+tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina
+ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.
+
+»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin
+puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»
+
+Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.
+
+Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.
+
+»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain
+jaloin?»
+
+»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.
+
+»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.
+
+Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei
+niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan
+toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla
+lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja
+laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä
+kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan;
+samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän
+tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei
+edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?
+
+Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
+lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat.
+Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen
+päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet,
+silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta
+seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.
+
+Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös
+laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta
+taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
+että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,
+sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.
+
+»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».
+
+»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».
+
+Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi
+ja toimeliaaksi tytöksi.
+
+Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen
+ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi
+käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän
+työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.
+
+Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja
+tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan
+isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä
+meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä
+lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä
+nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
+juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli
+hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei
+kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.
+
+Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan
+erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen
+tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset
+toisaanne.
+
+Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän
+kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi
+tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin
+naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.
+
+Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu,
+valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja
+niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,
+kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja
+ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset
+puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous
+siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää,
+kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen
+paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja
+keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.
+
+Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun
+urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se
+maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin
+hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty
+tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin.
+Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista
+ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti
+runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan
+kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat
+taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta
+Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalahdenkin tohtorinna
+sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa
+syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat
+vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti
+iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.
+
+Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella
+mielihyvällä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset
+palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa,
+mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi
+laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi
+nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi
+pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui
+lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt,
+mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät
+ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki
+kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa
+suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta
+rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella
+toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi
+siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat,
+ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.
+
+Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä
+vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat
+koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin
+terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan,
+vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja
+sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä
+oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä
+tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa
+kalisivat.
+
+Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja
+valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja
+kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.
+
+Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä
+lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat
+mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja
+Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen
+yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi
+vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa
+Kultaruususta riidellyt.
+
+Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja
+vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin
+osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan
+alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin
+oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun
+se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta
+maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt.
+Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.
+
+»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty
+peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä
+rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän
+teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja
+kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää,
+kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei
+niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.
+
+Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut
+ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta
+rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,
+uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka
+mikä.
+
+Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi
+selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että
+heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä.
+Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän
+kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.
+
+»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni.
+Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,
+soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi:
+»ööh!»
+
+Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty
+vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat
+ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.
+
+Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös
+osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat
+iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja
+muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään
+pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet,
+oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,
+mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että
+kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät
+sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi
+nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten
+tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he
+ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin
+hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi
+ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He
+söivät kaikki kuin metsämiehet.
+
+Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää
+nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin
+tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään,
+jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan
+ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.
+
+Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä
+soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis,
+tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat
+malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se
+muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin
+olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.
+
+Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty
+nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja
+leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja
+Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti
+hytkähteli ja Betty sen pian älysi.
+
+»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.
+Malttakaas!»
+
+Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen
+sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin
+Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään
+vitsan pois.
+
+Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän
+toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa
+ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta
+mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa,
+eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen
+kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina
+metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja
+viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta
+kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut
+jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin
+kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti,
+ollut minkään makuista.
+
+Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että
+Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta
+ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen
+vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä
+unhotti.
+
+Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä
+yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin.
+Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut
+paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti
+elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja
+eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,
+ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät
+hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota
+ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.
+Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä
+hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi
+lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille
+vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan
+ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei
+hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä
+lainkaan puhunut.
+
+Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun
+toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla
+oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut
+kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta
+Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään.
+Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä
+vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan
+kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet.
+Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin
+vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen
+mukana heinässä ja milloin mitäkin.
+
+Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.
+Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka
+olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin
+pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan,
+oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä
+ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi.
+Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut
+liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä
+hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka
+tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu
+sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli
+vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin
+hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan,
+iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka
+istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat
+maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän
+lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita
+kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta
+sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.
+
+Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko
+ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui
+toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville
+saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.
+
+»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.
+
+Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin
+koetti teroittaa silmiään.
+
+»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.
+
+»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
+
+»Olga ja Betty!»
+
+Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.
+
+Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.
+Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat
+heitä maalle.
+
+»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»
+
+»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»
+
+»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»
+
+»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»
+
+»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»
+
+»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.
+
+Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta
+siellä pääsi puhe oikein irroilleen.
+
+»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.
+
+»Kunko olemme ilman förkeliä.»
+
+»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»
+
+»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma
+nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»
+
+»Kyllä minustakin, mutta--»
+
+»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme
+on mennyt.»
+
+»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi
+Betty.
+
+»Se olisi ainoa», arveli Olga.
+
+»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.
+
+»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»
+
+»Me kiellämme.»
+
+»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»
+
+»Minä.»
+
+»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»
+
+»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia
+päätetty.
+
+Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava
+siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.
+
+»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.
+
+»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä
+laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.
+
+Hanna jäi sitä katselemaan.
+
+»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.
+
+»En minä.»
+
+Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei
+koskaan tätä ennen oltu käherretty.
+
+»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»
+
+Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan
+käsivarrellaan.
+
+»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee
+lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita
+tulella.»
+
+»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.
+
+»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»
+
+»Miks'ei.»
+
+»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»
+
+»Minä myös.»
+
+»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»
+
+Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin.
+Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa
+takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme,
+onkivavat kädessä.
+
+Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille
+istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan,
+ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat
+tuntuivat.
+
+Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän
+säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti
+puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta.
+Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari
+askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja--mitä
+lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja
+poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei
+vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.
+
+Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,
+vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli
+romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei
+Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan
+ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä
+piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.
+
+Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja
+ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi
+äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään,
+sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei
+millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat
+kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä,
+missä oli.
+
+Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin
+kanssa.
+
+»Onko teistä ollut hauska maalla?»
+
+»On.»
+
+»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»
+
+»En.»
+
+Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös,
+vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän
+sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että
+Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin
+kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.
+
+Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta.
+Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä
+poikien edellä.
+
+Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa,
+olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi
+silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään
+olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman
+näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili
+kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui
+ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.
+
+Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen
+mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar
+istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.
+
+Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat
+silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä
+painava tehtävä hänellä oli edessä.
+
+Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:
+
+»Meillä on teille eräs pyyntö.»
+
+Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
+Olga ja Hanna katsoivat syrjään.
+
+»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»
+
+»Jos vaan voimme.»
+
+»Kyllä te voitte.»
+
+Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan
+ylitse ja selaili kädellään vedessä.
+
+»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.
+
+»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei
+vahingossakaan. Lupaatteko sen?»
+
+»Lupaamme.»
+
+Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat
+saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.
+
+Olga otti nyt puhuakseen.
+
+»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu
+hiuskarvan nenässä.»
+
+He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.
+Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.
+
+Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä
+yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi
+tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin
+Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja
+naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa
+tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka
+tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön
+asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka
+paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin
+Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta
+kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat
+kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten
+poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia
+tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin
+pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli
+hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti
+rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota
+kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa
+tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he
+päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät
+toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja
+suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.
+
+Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia
+havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia,
+eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko
+maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti
+Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään.
+Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua
+Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään;
+sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan
+soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä
+huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin
+luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.
+
+Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin
+vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä:
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga
+kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan.
+Sitten huoletta jatkoi:
+
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»--Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta
+valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:
+
+»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen
+vaipui.
+
+Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä.
+Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin
+erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt
+mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi
+kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin
+tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä
+uuvuttanut.
+
+Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.
+Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa.
+Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo
+kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle
+annettiin aamiaista tuvan puolella.
+
+Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga
+veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi
+ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät!
+Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä
+arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat
+paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille
+näyttääntyä. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.
+Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän
+ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna?
+Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi
+harmissaan.
+
+»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille
+esimerkiksi?»
+
+»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.
+
+»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he
+eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät
+pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti
+sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»
+
+»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»
+
+Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.
+
+Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:
+
+»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se
+oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma
+syymme.»
+
+»Emmekö voi sitä millään parantaa?»
+
+»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä
+kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään
+herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko
+meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»
+
+»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen
+ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»
+
+»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin,
+ettei Betystä ole mitään apua tässä.»
+
+»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»
+
+»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala
+silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»
+
+Hanna kohta työtä käskettyä.
+
+»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä
+suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»
+
+»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»
+
+»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»
+
+»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»
+
+Ovelle koputettiin.
+
+»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te
+olette täydessä asussa?»
+
+Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.
+
+»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»
+
+»Ei suinkaan.»
+
+Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan
+Betylle koko asiasta mitään.
+
+Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.
+
+»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»
+
+»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan
+marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»
+
+Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen
+kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan
+kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen,
+kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja
+reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät
+märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä.
+Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi
+puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut
+vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat
+syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän
+kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin
+haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan
+sivumennen nyykäytti päätään.
+
+Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät
+kangaspuiden taakse.
+
+»Hanna, sielläkö sinä olet?»
+
+He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.
+
+Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan.
+Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen.
+Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella
+sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen
+syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen
+syynsä?
+
+Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna
+muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että
+Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin
+tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja
+kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä,
+suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut
+niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi
+silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että
+se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,
+jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.
+
+»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.
+
+Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden
+luokse.
+
+Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä
+lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.
+
+»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.
+
+»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.
+
+»Suostutteko, tytöt?»
+
+Woldemar sai vähän odottaa vastausta.
+
+»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.
+
+Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja
+pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.
+
+Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi
+pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.
+
+»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»
+
+Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli
+esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin
+mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.
+
+Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.
+
+»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.
+
+Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat»,
+sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.
+
+Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä
+taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred
+oli kuin elävä kysymysmerkki.
+
+Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty
+arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin
+rasittavalta.
+
+Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja
+Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
+Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian
+kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.
+
+Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen
+vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli
+kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia
+lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.
+
+Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat
+ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi».
+Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he
+kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan
+olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos
+olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.
+
+Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen
+saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta
+ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä
+Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu
+siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän
+lohdutti.
+
+Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai
+äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita,
+kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä
+kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin,
+niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan
+rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti
+heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta
+pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei
+kerrassa mikään.
+
+Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt
+kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden
+hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili
+nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis'
+siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.
+
+Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi,
+muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma
+oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt,
+minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon
+tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja
+toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää
+kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon
+muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa
+kaupunkiin.
+
+Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita
+kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo
+huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan,
+että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat
+tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he
+olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät
+olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei
+ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.
+
+Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle
+vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä
+jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän
+nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti
+kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.
+
+Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia
+he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä;
+mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että
+Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä
+välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
+ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi
+poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
+ennen oli kahverina käytetty.
+
+Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.
+Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja
+hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;
+kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat
+Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät
+paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut
+lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen
+hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
+isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää
+ennen oli lähtenyt.
+
+Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti
+virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin
+ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;
+pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire
+saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
+lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;
+käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
+alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;
+äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
+sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
+toiset jalkineet.
+
+»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.
+
+»Kovasti.»
+
+»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.
+Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi
+olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»
+
+»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset
+luokalta».
+
+Jussi puri hammasta.
+
+»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.
+
+Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli
+samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.
+
+»Terveisiä, pappa, maalta.»
+
+»Noo, johan sinä olet kotona.»
+
+»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä
+kaipaa.»
+
+»Soo, sepä hyvä.»
+
+Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,
+samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut
+ruoat sisään.
+
+»Jeekeli sentään--»
+
+»No, Jussi, kuka noin sanoo?»
+
+»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»
+
+»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»
+
+Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa
+pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.
+
+»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.
+
+»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon
+kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein
+ongella siellä maalla?»
+
+»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»
+
+»Saittekos kaloja?»
+
+»Aina vähän.»
+
+»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»
+
+»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»
+
+»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»
+
+»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.
+
+Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut
+jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.
+
+»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä
+kiittivät.»
+
+»Ketkä pojat?»
+
+Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.
+
+»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg
+ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»
+
+»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.
+
+»Niin.»
+
+»Olitteko kutsuneet niitä?»
+
+»Emme.»
+
+»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä
+vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä
+vastaan. Olisitte käskeneet pois.»
+
+Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle
+avuksi.
+
+»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät
+maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
+siinä mitään sopimatonta oli.»
+
+Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin
+vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,
+sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.
+
+Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,
+kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,
+varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin
+mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja
+pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
+sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen
+istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
+ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka
+jaksoi puoliaan pitää.
+
+Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,
+mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
+luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat
+korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä
+joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta
+ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.
+
+Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän
+sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää
+esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.
+
+Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin
+lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän
+luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.
+Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä
+vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä
+koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
+toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja
+päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan
+luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista
+sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä
+vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.
+
+Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
+hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä
+toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:
+vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi
+eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin
+mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia
+rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä
+ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----
+
+»Pois täältä!»
+
+Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni
+töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi
+pistää päänsä sisään.
+
+»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.
+
+Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.
+
+Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
+Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä
+päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus
+ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
+he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,
+ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät
+suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei
+hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei
+alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.
+
+»Tulee joku, tulee----»
+
+Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.
+
+»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»
+
+Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen
+sisään.
+
+Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
+ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli
+likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös
+entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
+yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät
+itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä
+vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
+intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
+suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi
+pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt
+etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
+jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
+Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!
+
+He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat
+toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
+Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä
+ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät
+filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan
+armotta!
+
+Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori
+Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän
+viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?
+
+Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,
+ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
+tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
+heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.
+Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo
+luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
+kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen
+väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että
+pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun
+pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
+naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
+heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat
+ynnä jalat.
+
+»Sano sinä!»
+
+»Ei, ei, sano sinä!»
+
+»En minä, en vaikka.»
+
+Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota
+aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja
+näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää
+kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä
+ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
+mitä tuleman piti.
+
+Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan
+muodon ja rykäisi.
+
+»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi
+meille filosofiaa.»
+
+Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.
+
+»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»
+
+Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
+vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä
+ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.
+
+»Se on meidän yleinen toivomme.»
+
+Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.
+
+»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.
+
+»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»
+
+Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida
+hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan
+vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi
+temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.
+Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.
+
+»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se
+vallan hyvin!»
+
+Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin
+makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
+oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.
+
+»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat
+moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»
+
+Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,
+vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli
+luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.
+
+Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.
+Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,
+filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan
+rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.
+
+Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
+Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.
+
+»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä
+hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse
+ominpäin selville.»
+
+Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.
+
+»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».
+
+»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»
+
+»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista
+järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan
+hyödyttömiä.»
+
+Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.
+Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
+muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?
+Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän
+ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen
+vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki
+äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,
+ääääärettömästi!
+
+Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti
+suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas
+huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;
+innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
+oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja
+äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi
+aukeni.
+
+»So, so, tytöt!»
+
+»Ääääääää----»
+
+»Hiljaa! hiljaa!
+
+»Äääääää-------»
+
+»Hiljaa!»
+
+Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen
+korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
+iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he
+pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.
+
+Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
+näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja
+Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
+että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten
+aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät
+paremmin.
+
+Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun
+koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla
+luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet
+nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet
+ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä
+heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten
+luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
+heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta
+kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he
+pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
+vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille
+uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä
+oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja
+logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla
+sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että
+logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein
+johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen
+osannut ajatella.
+
+Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
+näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin
+kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo
+mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi
+esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla
+he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä
+luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa
+tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
+ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä
+ensin ja sitten vasta näitä?
+
+Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet
+kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä
+logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
+päässä yks'kaks!
+
+Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat
+ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa
+saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,
+kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja
+nyt lähdettiin.
+
+Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja
+varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,
+kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.
+Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
+Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.
+Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä
+molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella
+järveä ja saaria ympärillään.
+
+Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori
+etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
+sadenuttunsa alle piiloon.
+
+Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli
+kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan
+kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän
+niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.
+Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime
+vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
+Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,
+kapea _thorax_, suuri _abdomen_.
+
+Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet
+mitään, paitse lyseolaiset?
+
+»Entäs vielä?»
+
+No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään
+tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne
+elävät keoissa.
+
+Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.
+
+Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat
+keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja
+lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän
+rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä
+lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas
+suojaisiin paikkoihin.
+
+Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä
+eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta
+taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
+kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin
+keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla
+vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
+hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen
+kiire syntyi.
+
+»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat
+kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
+mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».
+
+»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius
+tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.
+
+»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään
+huomenna maisterilta.»
+
+Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain
+kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet
+siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet
+sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki
+mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että
+värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi
+tyhmyyttään, ei sittenkään.
+
+He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään
+hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,
+toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä
+innolla:
+
+»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä
+sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien
+edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä
+mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
+Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat
+jäljessä.»
+
+Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki
+muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.
+Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän
+pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana
+hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin
+voimakkaasti kuin äsken.
+
+Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt
+tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei
+opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi
+hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta
+Lavonius niin innostuneena heille puhui.
+
+Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,
+läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä
+mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin
+paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava
+tiedon halu.
+
+Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
+kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt
+aika sen tyydyttämiseksi.
+
+Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä
+omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen
+tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,
+hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului
+hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä
+kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain
+semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.
+Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.
+Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät
+olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta
+kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
+maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi
+tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin
+hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
+olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa
+menetetty.
+
+Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
+vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät
+vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon
+mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja
+Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan
+ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti
+lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu
+paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille.
+Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken
+sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut
+kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka
+kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten
+taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi
+etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.
+Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet
+edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä
+hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan.
+Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen
+kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti
+juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.
+
+»Yks', kaks', kolme!»
+
+Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat
+nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille.
+Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin
+ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet
+muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi
+kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin
+monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät
+kiertää koko kaupungin näin.
+
+Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei
+vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut
+poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka
+äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa
+seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat
+ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat
+tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja
+koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes
+heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat
+heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän
+maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä
+sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja
+siitä tulee iänikuinen häpeä.
+
+Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja
+tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja
+aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa
+kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti
+erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi
+heitä tuo odotettu myrsky.
+
+Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat
+johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi
+tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina
+pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli,
+yhdessä he sen kestäisivät.
+
+Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa
+kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että
+pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus
+maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa
+voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta
+toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.
+
+Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,
+minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein
+sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka
+Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan,
+säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat
+olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi
+ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja
+kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista
+mielessä.
+
+Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka
+olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että
+Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi
+oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin
+Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:
+
+»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»
+
+»Olen.»
+
+Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.
+
+»Missä se on? Sano pian!»
+
+Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.
+
+»Taisi jäädä kouluun.»
+
+»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»
+
+»Lähetä lainaamaan.»
+
+»Kun kello jo on niin paljon.»
+
+»Asuuhan Olga tässä likellä.»
+
+Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta
+suoraan ruokasaliin.
+
+»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»
+
+Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.
+
+»Tule kamariisi.»
+
+Sinne mentiin.
+
+»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.
+
+»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»
+
+Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla
+oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar
+pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja
+hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla
+kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla
+tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi
+kuulla.
+
+Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja
+kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen
+paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli
+satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;
+räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa,
+sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se
+verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon
+antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi
+häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin
+itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka
+ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede,
+esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon
+ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi
+tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä
+kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka
+pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun
+luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi.
+Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti
+opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia
+huomannut.
+
+Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset
+olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny
+ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen
+vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä
+erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää
+pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta
+pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli
+hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin
+välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti,
+arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja
+istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan
+koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen
+kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei
+hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi
+hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen
+olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,
+kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.
+
+Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.
+
+»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»
+
+»Keitä vieraita?»
+
+»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»
+
+»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.
+
+»No, kies' avita.»
+
+»Hyi, sinua.»
+
+»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»
+
+Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin
+hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi
+pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat
+päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan
+lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten
+pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset
+aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana
+lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se
+olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--työt, työt! Ei hän
+voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää
+mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui
+kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi
+laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja
+vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi
+toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli
+pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne
+tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen
+käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja
+nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin
+tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin
+olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne
+oli päätetty kokoontua.
+
+Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen
+ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä
+lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se
+kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui,
+ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin.
+Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän
+meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä,
+uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja
+korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen
+varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan
+pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.
+
+»Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.»
+
+»Olenpahan. Ihan vissisti olen.»
+
+»Koska pianon päällys on ihan harmaa.»
+
+»No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla
+pyyhin.»
+
+Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.
+
+Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan
+Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan
+kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli,
+kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä
+maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä
+hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon
+nurkalle.
+
+Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli
+neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka
+vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat
+mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle.
+Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.
+
+Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.
+Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta
+lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä
+vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja
+koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,
+pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se
+päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen
+unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja
+laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen
+alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu
+rupeisi kiehumaan.
+
+Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui
+lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois.
+Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli
+tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta
+ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli
+uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä
+ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen
+uutimen nurkan äkkiä paikoilleen.
+
+Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja
+pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että
+hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän
+sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei
+parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen;
+Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä
+mitään.
+
+Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa
+suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti
+kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat,
+lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka
+oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen
+kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin
+kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli
+makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista
+käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja
+poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen
+kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle
+kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,
+risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:
+
+    "Meri oli tyyni kun rannalta läksin,
+    Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
+    Vaan selällä nousi tuuli,
+    Vaan selällä nousi tuuli."
+
+    "Eikä tällä pojalla suruja ollut,
+    Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
+    Tähän päivään asti.
+    Ja tähän päivään asti."
+
+Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan.
+Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka
+ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki
+häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä
+verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.
+
+Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.
+Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa
+viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja
+tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin
+käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei
+kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska
+neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille
+kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät
+silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen
+virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina
+otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan
+laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen
+korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa
+seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli
+Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen
+kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos
+taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.
+
+Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut
+jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin
+piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle,
+päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti
+kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä
+vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui,
+sillä hän oli niin äärettömän onnellinen.
+
+Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä
+kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja
+virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja
+likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin
+kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä,
+joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa
+koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan.
+Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä.
+Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet.
+Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki
+harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki
+vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi
+ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi
+kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä
+mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.
+
+Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa
+saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn
+paperin hänelle käteen.
+
+»Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.»
+
+Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia
+uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,
+aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi
+hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet
+niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne
+olivat tulleet.
+
+»No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän
+katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä
+se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko
+teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?»
+
+»Oli, neiti Öller.»
+
+»Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyytäneet jotakin
+rouvaa?»
+
+»Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.»
+
+»Vaikka.»
+
+Ei Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen
+asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko
+isä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli
+äitikin sisään kyökistä.
+
+»Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.»
+
+Niin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää
+voi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio
+oli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä
+saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö,
+eikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta
+niitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä,
+että Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi
+häneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se
+oli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut
+pyytämistäkään vastedes.
+
+Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä
+ankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja
+niin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti
+toivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin
+kirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen
+isän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan.
+Niin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän
+pöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin
+allekirjoitukseen. »Sinun Woldemarisi.»
+
+Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan
+kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun,
+luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo
+osasi sen ulkoa aivan.
+
+    "Jo vaipunut ol' sydämeni toivo,--
+    Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
+    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
+
+    Mä tulin luokses--poskes punastuivat!--
+    Se oli lempen' armas aamurusko!
+    Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.
+
+    Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi!--
+    Se oli lempen' ensi päivänkoitto!
+    Ja pimeys sydämestäni haihtui.
+
+    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen!--
+    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
+    Ja nietokset mun sydämessän' suli."
+
+Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti,
+se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän
+puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä
+aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon
+valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa
+säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän
+kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä
+ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten
+neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä
+valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa
+lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota
+hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä
+puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan
+kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä
+hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät
+kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi
+saanut sanaa suustansa, ei vaikka.
+
+Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.
+
+»Ei, mutta----»
+
+Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet,
+etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.
+
+»Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?»
+
+»Mutta--»
+
+Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja
+Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti
+heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli
+surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt
+epäselväksi ja se oli hänen syynsä.
+
+Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen
+viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella
+kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja
+kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään,
+sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen
+aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli
+vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina
+siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren
+Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli
+ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se
+ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan
+vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein
+kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana
+vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä
+hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa.
+Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.
+
+Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa
+saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei
+hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi
+mennä. Hän soitti »La prière d'une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa
+herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin,
+seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa,
+silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat,
+huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki
+vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä
+katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi
+tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen
+sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan
+kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.
+
+Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun
+Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra
+sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla
+vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin
+paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä,
+täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja
+uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder
+ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat,
+vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja
+juoksi hänen luokseen.
+
+»Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä
+portilla.»
+
+»Ketkä?»
+
+»Woldemar ja Tirri.»
+
+»Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,»
+
+»Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.»
+
+»En voi, en vaikka mikä olisi.»
+
+»Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi
+sitten!»
+
+»Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.»
+
+Hanna riensi jäljessä portaille.
+
+»Olga, Olga!»
+
+Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli
+kiusalla, puoli leikillä:
+
+»Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.»
+
+Ja silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään
+jotensakin nolona ja soitti herroille »Lieder ohne Worte».
+
+Kun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik
+heitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan.
+Sunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa
+koulusta.
+
+Isä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi
+jättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona
+sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin
+itsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän
+uskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi.
+
+Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei
+tullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga.
+Mutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin
+olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia.
+Ehkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan.
+Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan.
+Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli
+miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti
+etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen
+myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni.
+
+Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli
+vähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai
+muutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa.
+
+Ei nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan.
+Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin
+täytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä
+hakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle.
+
+Hannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja
+ylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin
+nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja
+tutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa.
+Pelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja
+harvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi
+kotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut
+kuin turvan takana.
+
+Isä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat
+jäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla.
+Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja
+Hanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran
+kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina
+tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se
+tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän
+luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi
+toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,
+silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi
+tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja
+siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa
+taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi
+ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.
+
+Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja
+luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka
+kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita.
+Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi
+Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa
+herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta
+väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan
+reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra
+kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja
+haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi
+mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa
+vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli
+välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti,
+kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden
+eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti
+etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan
+saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät
+puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka
+olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen,
+näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle
+kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta
+kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä
+halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella
+tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset
+ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti
+Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä
+oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta
+huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi
+sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä
+ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti
+liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen
+pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin.
+Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan.
+Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa.
+Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei
+hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa,
+vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,
+kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi
+keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi
+sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään.
+Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli
+vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava
+kainous jäi taaemmaksi.
+
+Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse
+talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin
+hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'
+milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik'in välillä
+syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin
+ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta
+maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti,
+eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi
+omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;
+olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.
+
+Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti
+Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset
+menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden
+lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi
+pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä
+vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin
+läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella
+pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin
+painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta
+vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät.
+Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan
+pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut
+jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta
+lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli
+pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin
+takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna
+takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia
+tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja
+naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa
+pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei
+osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle.
+Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin
+lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta
+kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat
+joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä
+suosiollisesti hymyillen.
+
+Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen
+huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän
+varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin
+mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni,
+hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta
+huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat
+seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän
+henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan
+muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli
+kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.
+
+Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin
+varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno
+ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja
+viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat
+ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta
+hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla
+hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut
+silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun
+neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän
+lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni
+ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.
+
+Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi
+sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta
+ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa
+vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.
+Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan!
+
+Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo
+kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla
+saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi
+hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui
+syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja
+eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt
+mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa
+suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin
+luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik
+olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä
+lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät
+kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän
+panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse,
+arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan
+pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä
+kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja
+jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki
+Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä.
+Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.
+Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä.
+Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin
+tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli
+matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään
+halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa,
+että pahoinvointi oli melkein ohitse.
+
+Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki
+etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin
+pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi,
+että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi
+hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi
+vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan
+enää Vaajasaloon tulisi.
+
+Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi.
+Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut
+mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti
+katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää
+hevosen takaisin.
+
+Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas
+keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin
+pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari
+syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui
+taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja
+ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä
+määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki
+käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja
+palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he
+kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski
+moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli
+nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan
+ajatukset kääntyivät Woldemariin...
+
+Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä
+vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua
+eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki
+neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään.
+Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien
+kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään
+ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten
+silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei
+tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin
+lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä
+olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?
+
+Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä
+kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei
+näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä
+tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina
+kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,
+tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi.
+Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat
+puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai
+kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli
+sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä
+vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun
+Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti
+ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei
+vaikka Hanna kuinka pyytäisi.
+
+Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet
+puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan
+virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.
+
+Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin
+huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä.
+Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei
+kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut
+osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea
+leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän
+heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän.
+Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös.
+Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä
+seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään.
+Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti
+paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana
+uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat
+ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.
+Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin
+hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno,
+musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.
+
+Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin
+erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan
+hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä
+olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja
+järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät
+oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri
+loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa
+toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin
+kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan
+oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.
+
+Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen
+luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin
+useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä
+nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna
+kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen
+silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen
+jalkansa olivat.
+
+Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä
+puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi
+kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,
+näkemään toisiaan joka päivä!
+
+Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä
+rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan
+korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita;
+mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui,
+ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se
+väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten
+liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,
+varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui
+ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei
+niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga
+esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja
+kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti
+rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että
+Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi
+sen, tekisi sen lumivalkeaksi.
+
+Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen
+ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.
+Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti
+ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että
+Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut.
+Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä
+sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän
+viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.
+
+Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana
+pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin
+kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän
+seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen
+verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois
+kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin
+johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin
+langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan
+vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan
+esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka
+huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita
+ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa
+lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän
+uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen
+palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa
+hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta
+elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.
+Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.
+
+Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui
+valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein
+anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja
+äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.
+Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat
+kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa
+oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet
+ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.
+
+Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin
+luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti
+heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus
+vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,
+joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat
+siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin
+alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin
+jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat
+ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi
+alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli
+purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he
+myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan,
+josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen
+alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät
+nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät
+huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä
+lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät
+penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä
+semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet
+heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,
+toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne
+tytöt sentään vähän kummallisia!
+
+Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he
+eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja
+välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta
+katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei
+heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun
+rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin
+veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen
+kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi
+ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa
+itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran
+ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,
+vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään
+salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista
+kyyneleistään.
+
+Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa
+löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä
+odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä
+karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,
+ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa
+alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun
+peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä
+pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan
+läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko
+maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa,
+sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena
+vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän
+nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki
+nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla
+kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen
+valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa;
+palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän
+rajoitettuun piiriin.
+
+Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun
+kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä.
+Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä.
+Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti
+käytiin ruokaan kiinni.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja
+matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin
+muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,
+jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi
+vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja
+kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.
+Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja
+sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä
+tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja
+harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.
+
+Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut
+siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä
+mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain
+puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin
+riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain
+semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi
+häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa
+unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia
+hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat
+aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat
+järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan
+suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi
+rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan
+ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana
+kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,
+valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat
+uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä
+hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen
+nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa,
+vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä
+kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja
+puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi
+juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen
+luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman
+hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he
+kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus
+lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi
+olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas
+uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän
+muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa
+siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien
+mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä
+tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää
+herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin
+hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja
+huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin
+sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea
+kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen
+rakentamista tuvistaan!
+
+Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.
+Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa
+kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat
+kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja
+häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi
+haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut
+suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen.
+Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä
+jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi
+kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
+
+Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään
+ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi
+jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen
+päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka
+hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen
+tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen
+korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan
+opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä
+näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät
+mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen
+kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa
+jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen
+laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.
+
+Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin
+iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta
+opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan.
+Mutta isä nauroi.
+
+»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.
+
+Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen
+mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä
+karkoitettiin myös.
+
+»Meinaan», sanoi hän.
+
+Isä yhä enemmän nauroi.
+
+»Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet
+opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa
+vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet
+haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani
+tulemaan.»
+
+Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.
+
+»Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään
+kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse
+tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville
+päivilleen.»
+
+Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois,
+mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.
+
+»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa
+kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin
+heikko, Hannaseni.»
+
+»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna
+hetken päästä sanotuksi.
+
+»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna
+Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»
+
+»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin
+muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan.
+»Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»
+
+Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois,
+»uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan,
+vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan
+illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan
+huvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia.
+Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi,
+ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään
+kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina,
+koska kerran tahdottiin.
+
+»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».
+
+Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli
+puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan
+hiljaa nenäliinaansa.
+
+»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi
+pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä
+tahtoisit takaisin näitä päiviä.»
+
+Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi
+huoneesta pois ja jätti hänet yksin.
+
+Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin
+paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja
+neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna
+koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja
+ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko
+tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat
+hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja
+hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä
+kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin;
+selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi
+hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut,
+vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin
+pahinta, kun halu puuttui!
+
+Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit
+kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta
+sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä
+ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän
+välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki,
+johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua
+tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä
+tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun
+ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja
+oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse
+monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven
+sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän
+pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.
+Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä
+ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana
+istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä
+juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja
+koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois.
+Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä
+vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.
+
+Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia
+yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo
+melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä
+muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt
+alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia
+pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta
+johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin
+lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika
+kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut
+niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä
+tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?
+
+»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»
+
+»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.
+
+Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän
+tosin.
+
+»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»
+
+»Niin, kun se meni.»
+
+»Ei suinkaan itsestään.»
+
+»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»
+
+»Aina sinä olet pahan teossa.»
+
+Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.
+
+»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka
+toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»
+
+»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»
+
+»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.
+
+»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»
+
+»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari,
+»antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».
+
+»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään
+niin just' piekseä.»
+
+»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»
+
+»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran
+puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät:
+ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»
+
+»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»
+
+Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.
+
+Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.
+
+»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».
+
+»Olisi pari napinreikää vielä.»
+
+»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--Näetkös nyt, Jussi, kun
+Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»
+
+»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»
+
+»Pitäisi niiden olla.»
+
+»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa
+paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»
+
+»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka
+olisivat kuinka lujassa.»
+
+»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»
+
+»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on
+niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»
+
+»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»
+
+Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti
+vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän
+lakin päähänsä ja meni ulos.
+
+Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi
+aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan
+kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä
+hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään,
+meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen
+tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun
+kuuli Jussin äänen ruokasalista.
+
+Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla
+aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.
+
+»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi
+tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»
+
+Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi
+vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin
+huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja
+heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin
+jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut
+niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan
+halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna
+lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti.
+Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään
+vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna
+enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän
+kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa
+vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki
+mahdolliset velvollisuudet.
+
+Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut.
+Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä
+lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta
+huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi
+huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei
+viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin
+paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen
+tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli
+hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja
+tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä
+hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin
+alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan
+lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli,
+kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä
+oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.
+
+»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»
+
+Miina lensi punaiseksi.
+
+»Kuinka niin?» hän kysyi.
+
+»Te näytätte niin kovasti huonolta.»
+
+»Eikös mitä.»
+
+»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä
+puhun mammalle.»
+
+»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»
+
+»Mikäs teillä sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.»
+
+Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
+
+»Sanokaa nyt!»
+
+Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja
+puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna
+kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei
+auttanut sekään.
+
+»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.
+Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.
+
+»Eikä ole.»
+
+Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää
+puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki
+huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.
+
+Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät
+liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista
+nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli
+vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja
+surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se
+nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna
+otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.
+
+Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli
+hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne
+astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä
+ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä,
+tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski
+kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin,
+pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta
+jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.
+
+Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun
+muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän
+tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa
+se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi
+silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä
+myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata
+suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli
+Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin
+hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä
+valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi
+kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä
+äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain
+kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun
+kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni
+hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen
+toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti,
+vaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.
+
+Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin
+pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari
+kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.
+
+»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista
+ja siellä oli vieraita.»
+
+»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»
+
+»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»
+
+Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka
+viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.
+
+Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos
+häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada
+sanaa suusta.
+
+»Luuleeko Mari? Kun minä join--?»
+
+»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää
+tehkö.»
+
+»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»
+
+»No, kai parin viikon sisään.»
+
+Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän
+sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko
+illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja
+karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli
+kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski
+vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun
+vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä
+hänen ainoa ajatuksensa.
+
+»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa,
+»minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».
+
+»Oikeinko pahasti?»
+
+Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään
+tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.
+
+»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee
+se, minun täytyy heti lähteä.»
+
+»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»
+
+»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä
+on.»
+
+Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan
+ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa.
+Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa,
+siksi kuin vastaanottotunti alkoi.
+
+Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä.
+Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen,
+oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium»,
+hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin
+saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä
+ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton
+moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa
+sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita
+Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin
+kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta
+sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille
+noussut.
+
+Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet
+alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta,
+myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia
+surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat
+mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.
+Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli
+kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset
+vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,
+nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen,
+murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti
+tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin
+ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei
+tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella
+kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat
+silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli
+mutkassa.
+
+Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja
+siihen keskustelu päättyi.
+
+Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,
+ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka
+piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että
+se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä
+vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä
+keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä
+toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän
+pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille».
+Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun
+aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö
+laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään
+sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei
+tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa
+päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,
+langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset
+jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä
+tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi
+olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet
+niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja
+sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta
+kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja
+annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai
+neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja
+a la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös
+kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä
+kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen
+paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää
+näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli
+vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli
+näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä
+lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta
+muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi
+nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita
+tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että
+kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan
+asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että
+herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun
+erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä
+aistista.
+
+Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin
+erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa
+kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun
+niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka
+istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään.
+Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui
+sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos
+karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja
+helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.
+
+Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,
+erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki.
+Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat
+tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä
+hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen
+perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti
+mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä
+tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan
+rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli
+raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla
+mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen
+nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi
+ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli
+n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin
+paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla
+semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun
+saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit
+kädessä.
+
+Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.
+Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki
+paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli
+kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita
+korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että
+jaksaa ainetta ostaa.
+
+Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta
+iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa,
+olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä
+lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen
+orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja
+kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy
+taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta
+ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota
+aina tarkoin noudatetaan.
+
+Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta
+varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla
+tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä,
+enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan
+viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla
+käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat
+muuten jäähtyivät.
+
+Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen
+rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta
+kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa
+pälinässä.
+
+Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.
+
+»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.
+
+»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua
+valehtelijaksi.»
+
+»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»
+
+»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»
+
+»No, kukahan tuon on narrannut?»
+
+Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.
+
+»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.
+
+»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin
+Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»
+
+»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.
+
+»Saihan se eilen.»
+
+»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»
+
+»Lieneekö kymmenes.»
+
+»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se
+rouva vielä nuori ihminen.»
+
+»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää
+elämäänkään.»
+
+»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli
+tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä
+teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin
+hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä
+lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä
+mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä
+komenna mies.»
+
+»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla
+aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme
+kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta,
+vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan
+puuhun vetää', sanoo sananlasku.»
+
+Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin
+punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma
+höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja
+vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman
+punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä.
+Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli
+polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla,
+ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon
+väännetyitä korkeaan kasaan.
+
+»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.
+
+»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»
+
+»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»
+
+»Kyllä.»
+
+He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät
+ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen
+ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton
+hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi
+sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös
+pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi
+padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry
+kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa
+silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli
+väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä.
+Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän
+oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.
+Päätti olla kysymättä.
+
+Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin
+aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua
+tulisikaan, niin kauan he viipyivät.
+
+»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena;
+otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan.
+Hanna yritti lähtemään.
+
+»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.
+
+»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä
+olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».
+
+»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa
+entistä».
+
+»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut
+kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.
+
+»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»
+
+»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»
+
+»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»
+
+He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.
+
+»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»
+
+»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»
+
+Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin
+Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi
+uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna
+ei antanut myöten.
+
+Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja
+silmäilivät toisiaan.
+
+»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»
+
+Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta,
+veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän
+lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli
+Miina uudelleen tupaan.
+
+»Joutukaa, neiti, pappanne muuten--»
+
+Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti
+vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin
+kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen
+pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri
+meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti
+nousta: ei päässyt, siihen jäi.
+
+Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin
+hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he
+molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta
+painoivat.
+
+»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.
+
+Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi
+vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput
+kupeihinsa.
+
+»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille
+tuonne».
+
+Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä
+raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.
+
+»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.
+
+Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään.
+Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten
+laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin
+jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.
+
+»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken
+perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään
+puhunut, itki vaan hiljaa.
+
+Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
+
+»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia
+sijaa johonkin?»
+
+Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä,
+raskaita ja vaikeroivia.
+
+Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla
+likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen
+silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden
+tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.
+
+»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät
+siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
+
+Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja
+kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman
+ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa
+takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin
+vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein
+molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja
+poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen
+kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui
+tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan
+paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän
+kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
+
+Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
+
+»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja
+kerran nenäänsä vedettyä.
+
+Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja
+katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.
+
+»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole
+tänne kyökkiin.»
+
+Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa,
+kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
+
+Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen
+oli mentävä.
+
+»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan
+kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan
+tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»
+
+Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla
+mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.
+
+Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi
+olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään.
+Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä
+aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa
+itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.
+
+Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan,
+vaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä
+menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan
+odottanut. Isä suuttui viimein.
+
+»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan.
+Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»
+
+Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti
+houkutella Hannaa.
+
+»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.
+
+Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä
+tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut,
+puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.
+
+»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä
+tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»
+
+Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia
+otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja
+jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei
+kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki
+koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi
+seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen
+hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää,
+miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli
+äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä
+kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän
+muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen
+asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että
+häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin
+saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että
+äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen
+kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon
+tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki,
+taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa
+side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan
+tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä
+maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä
+yksinäisyydessä rauhan löytänyt.
+
+Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi
+vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun
+hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät
+taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota
+kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä
+enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän
+heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä
+silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran
+taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui
+hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä
+ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi
+kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa;
+hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen
+jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli
+yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi
+keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
+
+Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn
+johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän
+lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja
+rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi
+häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja
+eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun
+hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui
+hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse
+se taas meni, ja elämään hän jäi...
+
+Hannan nyyhkytykset harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun
+heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei
+löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa
+pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
+
+Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään
+toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin,
+yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta.
+Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja
+antaa päivän tulla, toisen mennä.
+
+Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt
+kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän
+sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään
+hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,
+ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa
+huoneessaan.
+
+Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä
+hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt,
+sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne
+tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen
+oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään,
+kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä
+vielä ainakaan tuntunut apua olevan.
+
+Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä
+tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän
+jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä,
+jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän
+uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään
+koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat
+aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen
+koomin enää mennyt.
+
+Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä.
+Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska
+olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua,
+tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa
+viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne
+vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai
+hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka
+pojat kuinka härnäsivät.
+
+Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä,
+ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan
+ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli
+vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika
+vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö,
+joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli
+helmoja säärien ympäri.
+
+Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui
+nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään
+katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa
+välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan
+jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui
+kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti
+hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.
+
+»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.
+
+»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.
+
+»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»
+
+»Ei mitään, kun ei tiedä.»
+
+»Kerropas nyt se hauska.»
+
+»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»
+
+»Noh?»
+
+»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»
+
+»En, en.»
+
+»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet,--tiedäthän sinä, ketä
+me Polleksi sanomme?»
+
+»Tiedän.»
+
+»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin
+juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta
+päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko
+paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää
+sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes,
+näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten
+kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä
+töyttäsi rehtorin luokse.»
+
+Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän
+rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä
+Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:
+
+»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»
+
+»Kuka sen teki, Jussi?»
+
+»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko
+pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»
+
+»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»
+
+»En sano.»
+
+»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»
+
+»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»
+
+»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan
+koulusta.»
+
+»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei
+sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»
+
+»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää
+urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»
+
+»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»
+
+Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
+
+»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»
+
+Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
+
+Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli
+ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan
+koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin
+luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia
+oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti
+suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.
+Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti
+olisi huomannut.
+
+Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä
+seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt,
+tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi
+ilmi.
+
+Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita
+ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo
+kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin
+ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo
+opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat,
+antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,
+kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks
+siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.
+Siihen se juttu päättyi.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli
+antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän
+nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja
+äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin
+hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien
+ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse
+monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat
+oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä,
+silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota
+mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi
+myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet
+näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti
+laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin
+pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta
+kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja
+onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,
+lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.
+
+Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen
+leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo
+päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset,
+jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja
+vehnäjauhoja tarpeen mukaan.
+
+Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi
+taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään,
+kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän
+aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki
+veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan
+taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella
+otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen
+kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä
+keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle,
+painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella.
+Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli
+niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta
+vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja
+sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski
+olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi
+kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi
+ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja
+syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat
+henkilöt tunkeutuneet.
+
+Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään
+pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan
+palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin,
+suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.
+
+Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä,
+vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan
+istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten
+aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä
+oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle,
+teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki
+toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta
+ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se
+jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat
+ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja
+pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon
+uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin
+suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei
+kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi
+puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan
+Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar
+silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias
+ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän
+suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat
+kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan
+siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa,
+sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän
+koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden
+päästä voisivat viettää häitä.----
+
+Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen
+tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa
+tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen
+vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita.
+Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut.
+Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt
+hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän
+loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset
+menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.
+
+Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän
+pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei
+tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa
+olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.
+
+Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan
+hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja
+totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,
+sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.
+Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta,
+mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä,
+vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon
+alemmilla luokilla.
+
+»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme
+yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».
+
+»Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa
+hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena
+joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?»
+
+Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään;
+väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta.
+Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi
+uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet
+muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko
+ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan
+yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin
+ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin
+seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla,
+Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin
+katsomme.»
+
+»No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean
+siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä!
+Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.»
+
+Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä
+tarkasti tämä leninkiä joka haaralta.
+
+»Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei
+enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne
+kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja
+poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja
+terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,
+nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä
+puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.
+
+Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi
+kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä
+hän, Olga, tulisi nekin laittamaan.
+
+Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä
+hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.
+Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.
+
+Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa.
+Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja
+mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos
+lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.
+
+Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan
+peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei
+syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,
+mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta
+varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei
+koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja
+vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä
+tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen
+puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.
+
+Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri
+puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei
+itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen
+huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit
+kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa
+hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi
+paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän
+pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.
+
+Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan.
+Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,
+kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän
+kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin
+turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan
+jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi
+vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.
+
+Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä
+ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat
+leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin;
+varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja
+sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai
+muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat
+tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin
+havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja
+ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.
+
+Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen
+toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa
+huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset
+kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan
+leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien
+solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,
+liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies
+kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja
+siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti
+nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja
+musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian
+yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli
+löytänyt heidän silmäinsä edessä.
+
+Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin
+hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin.
+Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet
+pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla
+viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä,
+ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen
+voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.
+
+Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi
+ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan
+tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään
+pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen.
+Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi
+valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja
+huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun
+pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei
+pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä
+kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi
+päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi
+ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua;
+herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan
+tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen
+valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi
+lähteä lattialle.
+
+Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla.
+Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun
+Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki
+sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi
+erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina
+väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa»,
+milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja
+ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken
+aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään
+tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän
+mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään;
+hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja
+siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että
+Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin
+yhteen».
+
+Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian
+pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän
+kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja
+syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien
+kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui.
+Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten
+viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten
+silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen
+haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus
+kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät
+syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he
+vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi
+palata jälleen heidän luokseen.
+
+Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli
+tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä
+paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä
+tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.
+
+Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:
+
+»Täällä on paljon väkeä tänään.»
+
+»On.»
+
+»Ja kovasti kuuma.»
+
+»Niin.»
+
+»Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.»
+
+»On.»
+
+Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili
+viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:
+
+»Tykkääkö neiti tanssista?»
+
+»Kyllä.»
+
+»Vai niin; minäkin tykkään.»
+
+»Vai niin!»
+
+»Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?»
+
+»Kuinka? Onkimisesta?»
+
+»Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?»
+
+»Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä
+mitään hauskempaa.»
+
+Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri
+ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna
+odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:
+
+»Tykkääkö neiti ajelemisesta?»
+
+»Tykkään.»
+
+»Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.»
+
+»Niin olen kuullut.»
+
+»Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton
+kalliiksi.»
+
+»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»
+
+»Se on se hevonen, joka maksaa.»
+
+»Niin, se on totta.»
+
+»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla
+tulisi sentään vähän helpommaksi.»
+
+»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»
+
+»Niin, eiköhän?»
+
+Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin
+jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin
+luonnollisesti.
+
+Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui
+vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja
+niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella
+muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja
+naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni
+hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti
+muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä
+tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän
+kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei
+huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli
+itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.
+
+Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua
+ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan
+ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea
+sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi;
+kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa
+pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät
+takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren
+salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja
+soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään
+kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne
+valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia
+ja lopetti vihdoin kaikki.
+
+Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään
+tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut
+pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi
+häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta
+vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen.
+Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut
+hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki
+työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki
+harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin
+sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,
+toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia
+vasten.
+
+»No, oliko sinulla hauska eilen?»
+
+»Oli, hyvin hauska.»
+
+»Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.»
+
+»Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä
+on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi,
+se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat
+parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.»
+
+»Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä
+saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina
+olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.»
+
+»Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille.
+Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.
+Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.»
+
+»Niin, niin, onhan se.»
+
+»Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on
+Jumalan palvelija.»
+
+»Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole
+teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian
+käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.»
+
+»Oih, elä nyt joutavia.»
+
+Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.
+
+»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»
+
+Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän
+harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli
+vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä
+häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.
+
+Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään.
+Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät
+kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti
+puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti
+sanoa jotain ystävällistä äidille.
+
+Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela
+oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä
+jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä
+Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä
+ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti
+ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.
+
+»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni
+katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa
+olla.»
+
+»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän
+maapallollamme», sanoi herra Salmela.
+
+»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa
+olomuotoa kuin me ihmiset täällä.
+
+»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi
+Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää
+ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»
+
+»Miksi hän sitten on niin paha?»
+
+»Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka
+syntiinlankeemisen kieltävät.»
+
+»Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?»
+
+»Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa
+määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu
+pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään
+uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma
+häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika,
+jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän
+häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää
+vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.»
+
+»Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?»
+
+»Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon
+tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa
+niillä villitään.»
+
+Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi.
+»Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.»
+
+»Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja
+äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä
+uskollisena.»
+
+Hanna vaikeni.
+
+Aviopuolisona, äitinä--? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs
+sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä
+kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna
+melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin
+olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä
+leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä
+katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli
+vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt,
+ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.
+Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan
+heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia
+askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan
+katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli
+kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti
+oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta
+ja yksinäiseltä.
+
+Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?
+
+Hannaa pöyristytti.
+
+»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä
+kun jäisikin naimattomaksi?»
+
+»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana
+kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»
+
+Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat
+nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä
+huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen
+matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.
+Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen
+ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen
+mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he
+Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista
+ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden
+herrojen.
+
+Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin
+rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat
+keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi
+jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta
+saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli
+herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä
+saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä
+niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.
+
+Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön
+huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli
+ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista
+ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän
+taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei
+muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten
+runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli
+syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä
+kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun
+aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.
+Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda
+niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan
+ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti,
+aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.
+Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan
+Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi,
+mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään
+nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista,
+josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.
+
+Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat,
+milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa.
+Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä
+vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä
+erosivat.
+
+Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui
+hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja
+viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut
+niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat,
+sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä
+hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada
+Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva
+aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän
+ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva,
+hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja
+valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen
+mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen
+suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi
+häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi--oh, he
+eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä
+äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina
+tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin
+pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.
+
+Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut.
+Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli
+ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja
+hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa.
+Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien
+ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja
+jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit
+heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan
+matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät
+toisiaan, muut vaan jöröttivät.
+
+Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli
+rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi
+kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan
+sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä
+lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni
+tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että
+jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan
+ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen.
+Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan
+matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.
+
+Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain
+kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina
+toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä
+sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.
+
+»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun
+olivat tulleet likelle Hannan kotia.
+
+»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita
+toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»
+
+»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»
+
+Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne
+viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset
+kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat
+kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat;
+Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta
+alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.
+
+Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,
+ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs
+valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja
+kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja
+huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja
+katselivat.
+
+»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan
+kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta
+lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään
+maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään
+painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille
+nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi
+takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.
+He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä.
+Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he
+tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat
+niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja
+kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla
+lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja
+löivät sääriin kiinni.
+
+Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli
+heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas
+silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina
+otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli
+päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi
+päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka
+Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se
+kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän
+tiesi, minkätähden.
+
+Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.
+Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän
+allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät
+läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan
+kukoistuksen hienoa tuoksua.
+
+Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän
+pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut.
+Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina
+väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai
+kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois
+ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa
+loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin
+poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi
+hänen katsettaan ja rukoili vastausta.
+
+»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni
+onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa
+kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan
+saakka?»
+
+»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi
+paremmin kuin korva.
+
+Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli
+puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja
+ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja
+tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen
+huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen,
+oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän
+pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa
+jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se
+oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen
+kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela
+oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin
+väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli
+rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja
+hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja
+onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan
+toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.
+
+»Kalle.»
+
+Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän
+vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.
+
+He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se
+varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa
+tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi
+vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella
+olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille
+kenellekään.
+
+Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan.
+Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin
+vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.
+Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan
+ja pitkän pitkiä kirjeitä.
+
+»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti
+kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden
+kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös
+Trobergin kallioille, linnaa lähellä.
+
+»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule
+olemaankaan».
+
+Salmela palkitsi häntä suuteluilla.
+
+»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»
+
+Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen
+leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.
+
+»Lupaatko täyttää?»
+
+»Jos vaan voin. Mitä se on?»
+
+»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei
+ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos
+maailma siihen henkeään puhaltaa.»
+
+»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan
+haluttaa.»
+
+Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi
+hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan
+vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi,
+että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän
+sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella,
+sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja
+hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.
+
+Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta
+kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.
+
+»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan
+minua kaipaa».
+
+»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»
+
+Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä
+tukehduttaa.
+
+»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa,
+»jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä.
+Silloin menee minulta maine.»
+
+»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo
+ihmisiä liikukaan.»
+
+Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen
+hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut
+niihin enää katsoa.
+
+Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä
+rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet
+tuskallisen levottomaksi.
+
+»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.
+Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.
+
+Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien
+heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli
+siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,
+valahtivat nyt alas poskille.
+
+Salmela koetti häntä lohduttaa.
+
+»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,----
+luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne
+meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»
+
+Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.
+
+»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.
+
+»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä
+tavata toisiamme.»
+
+»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»
+
+Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla
+enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui
+vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he
+astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.
+
+»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni,
+armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota
+rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.
+Kunpa se aika jo pian tulisi----»
+
+Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan
+taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota
+kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.
+
+Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia.
+Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina
+keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa
+olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia,
+rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla
+vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö
+vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas
+heidän jälkeensä.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän
+kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä
+katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan
+syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli
+lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta
+näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...
+
+Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa
+maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa
+kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli
+autuutta!
+
+Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja
+vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan.
+Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen
+toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen
+rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella
+Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän
+sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...
+
+Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska
+koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi.
+Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he
+olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia.
+Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin
+lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen
+puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta
+lopun tekee...
+
+Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista,
+väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut
+melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli
+epävakaista harjoitusta vaan.
+
+Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä
+armastaan ajatellen.
+
+Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa
+tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut
+tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo
+tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän
+vapisi pelvosta.
+
+»Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.»
+
+Jussi istui hänen viereensä penkille.
+
+»Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua
+hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman
+mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.»
+
+»En minä.»
+
+»Et sinä! Mikset?
+
+»Mitä minä siellä?»
+
+»Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen
+torvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu
+olet, jos jäät pois.»
+
+»Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?»
+
+»Lupasivat ainakin.»
+
+Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei
+seuroissa kävisi...
+
+»Niin, en minä kuitenkaan.»
+
+»Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa,
+paistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.»
+
+»Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo
+myöhäistä.»
+
+»Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin
+takaan, että ruoka maittaisi.»
+
+»Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?»
+
+»Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka
+korkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas
+katsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt
+hänen on kätensä särkynyt.»
+
+»Oikeinko pahasti?»
+
+»Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään.
+Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli
+järvessä.»
+
+»Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?»
+
+»Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme
+paljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas
+voimistelevat Kuopiossa.»
+
+»Mutta luvut, Jussi?»
+
+»Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan
+niin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää
+viljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan
+olla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea,
+kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät
+jaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi
+rupesivat, toisten elätettäviksi.»
+
+»No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.»
+
+»Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat
+vähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät
+taikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei
+virkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki--»
+
+»Jussi!»
+
+--»ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa.
+Sen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se
+mahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin
+mies tulee.»
+
+»Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat.
+He tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin
+vaikutusalansa.»
+
+»Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää
+vaan jos johonkin.»
+
+Illallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä
+rakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan.
+Salmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen
+kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta
+Hannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut
+valmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti
+edistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi
+apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa
+hyvän ja pahan.
+
+Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello
+kävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita
+kuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli.
+
+Etehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna
+epäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako
+menemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa
+tilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja
+jos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun
+käteensä ja läksi.
+
+»Vai niin, sinäkö, tyttöseni----arvasitko, että minulla--oli--oli
+sinulle uu--uutisia----»
+
+Isä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki
+löyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä
+tuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin?
+
+Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään
+tukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta.
+
+»Tule----tule----tänne kuu--kuule--le--maan----»
+
+Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä
+hoiperteli äidin sängyn reunalle.
+
+»Mamma--elä nyt nuku--kuule kun minä kerron----kas kun posket punottaa
+----juuri kun nuorella tytöllä----»
+
+Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti,
+käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.
+
+»Sassa meinaa naida meidän Hannan----niin--mamma saa laittaa häitä----
+tyttärelle häitä----»
+
+Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas
+painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois,
+mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.
+
+»Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi».
+
+»Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat
+kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi».
+
+Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut,
+kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.
+
+Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan
+vielä.
+
+»Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen
+pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän
+sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta,
+johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi
+aavistaa----enkä minä voi kertoa----mutta elä mene naimiseen, ellet saa
+toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa----ja saastainen on
+se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian
+arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.»
+
+Hanna kietoi kätensä äidin kaulaan.
+
+»Mamma--rakas--»
+
+Hän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan
+Kalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia
+miehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli
+kieltänyt.
+
+»Mutta jos pappa pakoittaa?»
+
+»Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset.
+Tänään kuuluu Sassa jo tulevan.»
+
+»Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.»
+
+»Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla
+horjumaton.»
+
+Isä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen
+ovet auki mennessään.
+
+»Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä», kuuli Hanna hänen
+sanovan.
+
+Äiti yritti tulemaan takaisin.
+
+»Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.
+
+»Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on
+kylmä.»
+
+»Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.»
+
+Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat
+ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea
+kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä
+vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että
+jytisi.
+
+»Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista
+siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme
+ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin
+tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista
+porsasta--thyi!--iljettää jo ajatellakin--»
+
+Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan,
+puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:
+
+»Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.»
+
+»Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te
+viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää----»
+
+Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän
+oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin
+palamaan.
+
+»Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla,
+kun kosijoita odotat», sanoi isä.
+
+»Onhan tämä hyvä», vastasi Hanna hiljaa.
+
+»Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka
+hänen sisarensa käy puettuna.»
+
+»Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa», muistutti äiti.
+
+»Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki
+valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa
+kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.»
+
+Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten
+toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen
+huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse.
+
+»Pappa, en minä Sassalle mene.»
+
+»Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?»
+
+»En.»
+
+Isä katsoi äitiin.
+
+»Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?»
+
+»Ehkei Hanna rakasta häntä.»
+
+»Ei, minä en rakasta.»
+
+»Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en
+ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin
+ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen
+Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on
+hyväluontoinen mies, sitä paitse.»
+
+»Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.»
+
+»Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?»
+
+»Hän elää huonosti.»
+
+»Ja kuinka sinä sen tiedät?»
+
+Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.
+
+»Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti.
+
+»Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette
+juorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa,
+kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen
+aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon
+minä annan teille.»
+
+Isä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:
+
+»Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä
+menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa.
+Edeltäpuolen hän aikoi tulla.»
+
+Hanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin
+päällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä
+päivänä ollenkaan.
+
+Turhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja
+oli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen
+silmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika
+kirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat.
+
+»Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan», hän sanoi, »lähdemme
+purjeveneellä Vaajasaloon».
+
+Hanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta.
+
+»Haudo silmiäsi vedellä, lapseni», sanoi äiti, kun isä oli mennyt
+huoneesta. »Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen
+pakoiteta missään tapauksessa.»
+
+Hanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen
+seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut
+vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään
+tottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän
+heitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja
+naurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui.
+Heillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun
+joskus meni väärin, he vaan nauroivat.
+
+Päivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene
+meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään
+keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli
+juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään.
+Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt,
+vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin
+oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei
+enää selvänä muistanutkaan.
+
+Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut.
+
+He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa
+herraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät
+silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä,
+johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan
+yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti
+seurata toisia.
+
+»Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä.
+
+Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...
+
+Kuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei
+ystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän
+teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna
+kävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta
+ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon
+itseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten
+todenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen
+täytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui
+vaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin
+korviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä
+isä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai
+kiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat
+sydämmen jäätymään ja käden vapisemaan.
+
+»Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen», sanoi isä kerrankin, »anna
+tänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No,
+pudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.»
+
+»Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö
+tee», muistutti äiti sävyisällä äänellään.
+
+Hanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen
+sydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin
+polkea konettaan.
+
+»Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.
+Seuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.»
+
+»Mutta ei se nyt olekaan kumma», puhkesi Jussi puhumaan, »niissä
+melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset,
+ja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän
+päivän koko joukolle.»
+
+»Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää»,
+lausui äiti.
+
+»Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin
+muut», lisäsi isä.
+
+Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä
+suuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi,
+joka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei
+voinut enää estää niitä tulemasta.
+
+»Mamma, saanko nousta ylös pöydästä», hän kysyi, »ei minun käy syönti».
+
+Äiti näytti alakuloiselta.
+
+»Nouse vaan», hän sanoi hiljaa.
+
+Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa
+ääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset
+vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille
+tyynyvaaruille hänen sylissään.
+
+Mutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt.
+Olipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle
+ei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää.
+Hyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja
+ahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin
+tukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten
+muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista
+ylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei
+soimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän
+Kallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt
+hän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina,
+kuinka hän----
+
+Kyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi
+nousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän
+vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä
+tulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän
+laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili
+vakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät
+ne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä
+vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina
+niin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja
+ikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan
+toista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja
+välttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta,
+teki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta
+tanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä
+varten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään
+muuta.
+
+Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti
+jälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan,
+eikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä.
+
+Äiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.
+
+»Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni», sanoi hän, »vaikka pappa
+onkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi
+murtanut koko elämäsi.»
+
+Äiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin.
+
+»Eikö totta, lapseni!»
+
+»Totta», vastasi Hanna hymyillen.
+
+Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä
+hänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää
+joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli
+paljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa.
+Mutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä
+tuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen
+kirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti
+kirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän
+karkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän
+väliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta
+lukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä
+enemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa
+mitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan,
+ettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä
+ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen
+kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa.
+
+Salmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta
+rakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi
+hyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja
+ystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen,
+suuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän
+kumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena.
+Joka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän
+viipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut
+tehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan,
+milloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi
+panevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela
+taaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa.
+
+Lukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin
+meni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu
+Helsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui
+kirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa,
+kun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen
+monta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia
+vuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta
+nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa
+säntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä
+kivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että
+kykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö
+pitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän
+oli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon
+ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa
+hänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden
+tekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös,
+sammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen
+otti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja
+läksi.
+
+Mieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja
+katseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan
+vaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää
+illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä
+suotta elämäänsä ikävöittänyt.
+
+Ylioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni
+kävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä,
+kuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia
+naisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti
+nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä
+lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset
+niitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten
+onnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana
+pitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken.
+
+Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan »Uuden kuopan» kohdalle ja
+samassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas
+kaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan
+takaisin tulevaksi...
+
+Puoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa
+hoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan »Tarkk'ampujan» kadulle erääsen
+tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin
+paikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet
+loukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle
+rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi
+mennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela
+arvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi
+portista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja
+katu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei
+näkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää...
+
+Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli
+riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla.
+Vaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys
+tunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä
+itseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin
+tuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui
+pahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään
+kamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi.
+Tuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä
+puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen
+sylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä
+ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli
+kestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä
+vähentyä ja ihon hikirei'istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan
+hän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki
+huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki
+mieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi
+hän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano
+esti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse
+ja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen
+kädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän
+katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui
+sitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä
+lämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi,
+ettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja
+vilkaisi allekirjoitusta.
+
+»Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?»
+
+  »Hyvä Kalle!
+
+  Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä
+  antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota
+  samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me
+  olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska
+  hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä
+  ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan,
+  johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja
+  pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan
+  tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä
+  hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen
+  kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta
+  tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo
+
+                                 setäsi
+                                   Petter Salmela.»
+
+»Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään», mutisi Kalle ja hyppäsi
+ylös vuoteeltaan.
+
+Hän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili
+vaatteitaan.
+
+»Kunnon ukko tuo setä», ajatteli hän siinä pukiessaan, »semmoisen
+varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin
+ja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa
+nähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo
+pari vuotta takaperin.»
+
+Hän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin
+ylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin.
+
+Siisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja
+miellyttävän neidin rinnalla.
+
+»Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku», puhui neiti, »tulet
+olemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään».
+
+»Hyvä on», hymyili serkku ja auttoi häntä reestä.
+
+»Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta
+aamusta päivin, muistatkos.»
+
+»Kyllä.»
+
+Hän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun
+oikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa.
+
+»Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?»
+
+»Tietysti. Entä sinä?»
+
+»Samoin.»
+
+»Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?»
+
+»Ehkä.»
+
+He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni,
+hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin
+kuin muuten oli tavallista.
+
+Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä
+laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi
+se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle,
+mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi
+pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä
+odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli
+hänellä hyötyä elämässä.
+
+Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle
+laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna
+juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen,
+niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.
+
+Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei
+tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen
+kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään
+lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti
+kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja
+odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin
+ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein
+varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä
+vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi
+silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen
+vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen
+edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä
+vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.
+
+Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän
+nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili
+hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,
+vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja
+rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa
+toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.
+
+»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi
+minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»
+
+Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä.
+Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa
+sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä,
+jota hän kauan oli luvannut.
+
+Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään
+kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti
+viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei
+kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä
+jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille
+pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja
+voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä
+kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei
+ensinkään.
+
+»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä
+kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista.
+Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka
+korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman
+sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»
+
+Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei
+jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja
+painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä
+kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin
+risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei
+tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi
+ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.
+
+Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista
+heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen,
+sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla.
+Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni
+ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että
+Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.
+
+Mutta Liisa tohahti sisään.
+
+»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»
+
+Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.
+
+»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.
+
+»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan
+äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.
+
+»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»
+
+Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia
+siitä enää paremmaksi tullut.
+
+Liisa suuttui.
+
+»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta
+pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina
+takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,
+entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»
+
+»Liisa!...»
+
+Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja
+puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivat, huulet vapisivat.
+
+»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.»
+
+»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää
+Marilta, jahka tulee täällä käymään.»
+
+Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko
+päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän
+käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan
+luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden,
+se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen.
+Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan
+mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa
+ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.
+
+Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä
+oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa
+kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,
+ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti
+joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta
+annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.
+
+Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
+Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
+Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta
+vallan toista.
+
+Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.
+
+»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.
+
+»On, mutta elä sure, ei se kannata.»
+
+»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.
+
+Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.
+
+»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»
+
+Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni
+ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili
+häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.
+
+»Ei, elä hae», sanoi Hanna.
+
+Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa
+itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen
+ympärilleen.
+
+»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut,
+mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä
+ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin
+kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi
+tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä
+mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään
+luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.
+
+Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki.
+Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi
+ajattelemaan.
+
+Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut.
+Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,
+toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja
+ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä
+vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin
+alentanut itsensä.
+
+Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne
+uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän
+nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän
+kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän
+kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.
+
+Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen
+rukouksiaan.
+
+Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden.
+Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut.
+Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin
+sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille
+hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi
+ollut, että isä olisi juomasta lakannut?
+
+Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa
+vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen
+saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.
+
+Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista
+kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui
+päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä
+nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti
+suurta ääntä milloin mistäkin.
+
+Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut
+milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut
+ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas.
+Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.
+
+»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi»,
+sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni
+minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin
+vähällä toimeen.»
+
+Hyvähän tuo oli niinkin...
+
+Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta
+rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen
+silmälasiansa ja terävää leukaansa.
+
+Hyvähän tuo oli niinkin...
+
+Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli
+syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.
+
+Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta
+ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.
+
+Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen
+elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän
+ei vastausta saanut.
+
+Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä
+varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä
+kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka.
+Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen
+uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan
+asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan
+voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se
+koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän
+kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka
+eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.
+
+Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin
+mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta
+ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan.
+Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä
+saavuttamatonta toivonut.
+
+Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään
+kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin
+toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut...
+
+Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui,
+koneentapaisesti hän neulaansa liikutti.
+
+Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois
+ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja
+vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus
+ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo
+kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki
+levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden
+henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä
+hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.
+
+Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät
+eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti
+hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin
+hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin
+öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.
+
+Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä
+kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.
+
+Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen.
+Yksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä
+oli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa
+oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut.
+Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla
+huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään,
+lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja
+laittoi niistä kimpun.
+
+Rännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli
+auki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi
+ylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden.
+
+»Tahdotteko kukkia?» kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan
+ikkunaan.
+
+Vanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten
+jälleen.
+
+»Kiitoksia», lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä
+kasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta
+ja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi
+ylöspäin.
+
+Ja huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten
+isälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,
+ja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.
+
+[1886.]
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***
+
+***** This file should be named 13140-0.txt or 13140-0.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+    https://www.gutenberg.org/1/3/1/4/13140/
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions will
+be renamed.
+
+Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
+law means that no one owns a United States copyright in these works,
+so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
+United States without permission and without paying copyright
+royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
+of this license, apply to copying and distributing Project
+Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
+concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
+and may not be used if you charge for an eBook, except by following
+the terms of the trademark license, including paying royalties for use
+of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
+copies of this eBook, complying with the trademark license is very
+easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
+of derivative works, reports, performances and research. Project
+Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
+do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
+by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
+license, especially commercial redistribution.
+
+START: FULL LICENSE
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
+Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
+www.gutenberg.org/license.
+
+Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
+Gutenberg-tm electronic works
+
+1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or
+destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
+possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
+Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
+by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
+person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
+1.E.8.
+
+1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement. See
+paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
+agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
+electronic works. See paragraph 1.E below.
+
+1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
+Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
+of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
+works in the collection are in the public domain in the United
+States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
+United States and you are located in the United States, we do not
+claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
+displaying or creating derivative works based on the work as long as
+all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
+that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
+free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
+works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
+Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
+comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
+same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
+you share it without charge with others.
+
+1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
+in a constant state of change. If you are outside the United States,
+check the laws of your country in addition to the terms of this
+agreement before downloading, copying, displaying, performing,
+distributing or creating derivative works based on this work or any
+other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
+representations concerning the copyright status of any work in any
+country other than the United States.
+
+1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
+immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
+prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
+on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
+phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
+performed, viewed, copied or distributed:
+
+  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
+  most other parts of the world at no cost and with almost no
+  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
+  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
+  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
+  United States, you will have to check the laws of the country where
+  you are located before using this eBook.
+
+1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
+derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
+contain a notice indicating that it is posted with permission of the
+copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
+the United States without paying any fees or charges. If you are
+redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
+Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
+either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
+obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
+trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
+additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
+will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
+posted with the permission of the copyright holder found at the
+beginning of this work.
+
+1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
+any word processing or hypertext form. However, if you provide access
+to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
+other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
+version posted on the official Project Gutenberg-tm website
+(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
+to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
+of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
+Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
+full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
+provided that:
+
+* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
+  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
+  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
+  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
+  within 60 days following each date on which you prepare (or are
+  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
+  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
+  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
+  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
+  Literary Archive Foundation."
+
+* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+  License. You must require such a user to return or destroy all
+  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
+  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
+  works.
+
+* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
+  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
+  receipt of the work.
+
+* You comply with all other terms of this agreement for free
+  distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
+Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
+are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
+from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
+the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set
+forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
+Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
+electronic works, and the medium on which they may be stored, may
+contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
+or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
+intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
+other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
+cannot be read by your equipment.
+
+1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from. If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium
+with your written explanation. The person or entity that provided you
+with the defective work may elect to provide a replacement copy in
+lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
+or entity providing it to you may choose to give you a second
+opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
+the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
+without further opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
+OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
+LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of
+damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
+violates the law of the state applicable to this agreement, the
+agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
+limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
+unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
+remaining provisions.
+
+1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
+accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
+production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
+electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
+including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
+the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
+or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
+additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
+Defect you cause.
+
+Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of
+computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
+exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
+from people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
+generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
+Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
+www.gutenberg.org
+
+Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
+U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
+Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
+to date contact information can be found at the Foundation's website
+and official page at www.gutenberg.org/contact
+
+Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without
+widespread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment. Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements. We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
+DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
+state visit www.gutenberg.org/donate
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
+methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
+ways including checks, online payments and credit card donations. To
+donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
+
+Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
+Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
+freely shared with anyone. For forty years, he produced and
+distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
+volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
+the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
+necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
+edition.
+
+Most people start at our website which has the main PG search
+facility: www.gutenberg.org
+
+This website includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
+
diff --git a/old/13140-0.zip b/old/13140-0.zip
new file mode 100644
index 0000000..080a580
--- /dev/null
+++ b/old/13140-0.zip
diff --git a/old/old/13140-8.txt b/old/old/13140-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..0549797
--- /dev/null
+++ b/old/old/13140-8.txt
@@ -0,0 +1,6667 @@
+The Project Gutenberg EBook of Hanna, by Minna Canth
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Hanna
+
+Author: Minna Canth
+
+Release Date: August 8, 2004 [EBook #13140]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***
+
+
+
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+
+
+
+
+
+HANNA
+
+Kirj.
+
+Minna Canth
+
+
+1917 (1886)
+
+
+
+
+I.
+
+
+Lasten kamarissa oli pime�. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sielt�
+loisti tuli.
+
+Pikku Hanna oli n�hnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut h�nt�
+takaa ja oli juuri tarttua h�neen kiinni, mutta kaikeksi onneksi h�n
+siihen her�si. Nyt ei Hanna tahtonut en�� nukkua, ettei tuota unta
+jatkuisi.
+
+Oli v�h�n kylm�. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
+kokoon. Sitten h�n silm�t seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
+ruokasalin ovenraosta kajastui sein��n. Se ulottui lattiasta yl�s
+kattoon, ja viel�p� kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
+
+Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja
+raskas hengitys toisesta s�ngyst�. Lieneek� raukalla ollut edes peittoa
+p��ll�.
+
+Hanna nousi katsomaan. Niin, eik�s arvannut oikein. Peite oli jaloissa
+ja poikaparan s��ret paljaina. Herran t�hden, kuinka kylm�t ne olivat!
+Aivan kuin j��palaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipe�ksi t�m�n
+per�st�.
+
+Hanna peitti h�net niin hyvin kuin ik��n voi, ja pakkasi t�kin reunan
+polsterin ja s�ngyn laidan v�liin, ett� se paremmin pysyisi. Sill�
+Jussi oli paha potkimaan.
+
+Mutta vilu alkoi jo Hannaakin p�yrist��. Ja ent�, jos tuolta s�ngyn
+alta viel� juoksee hiiri ja puree h�nt� jalkaan. Hyi! Hanna hypp�si
+takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.
+
+Taas h�n rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta sein�ll�. Silm�t
+v�kisenkin aina siihen kiintyiv�t. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
+tiesi �idin valvovan viereisess� huoneessa. Ei mahtanut viel� ollakaan
+kovin my�h�ist�. Mit�h�n se �iti siell� teki?
+
+Hanna kurotti p��t��n s�ngyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.
+Ei n�hnyt mit��n. Eik� kuulunut risahdustakaan. Ent� kun lamppu
+unohduksesta oli j��nyt palamaan. Uskaltaisiko h�n menn� katsomaan?
+Ellei vaan hiiret--? Siell�h�n jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eiv�t
+tulisi s�nkyyn. Hanna vet��ntyi nopeaan takaisin ja painoi p��ns�
+tyynyyn. Parasta kun pit�� silm�ns� kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo
+paha uni en�� tule vaivaamaan.
+
+Hiljaista oli j�lleen. Nurkastakaan ei en�� kuulunut mit��n. Liek�
+hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siell� ei hiirt� ollutkaan.
+Ehk� h�n erehtyi. Niin, ei h�n ihan varma ollut siit�, rapisiko siell�
+�sken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--?
+Tosiaankin, eik� liene poika liikuttanut k�tt� tai jalkaa. Harvoinpa
+h�n juuri hiljaakaan makasi. Nyt se v�h�n valitti unissaan. Mik�h�n
+raukkaa vaivasi?
+
+Eip� Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pit��
+niit� kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus
+viel� sein�ss�. Siell�p� h�n oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta
+sittenk��n kuulunut.
+
+Hyv� Jumala, jos lamppu on j��nyt sinne yksin palamaan ja jos viel�
+tuli p��see irti, ja kaikki nukkuvat eiv�tk� tied� vaarasta mit��n,
+palavat ehk� sis��n. Eik�s ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selv��n,
+voi, voi--!
+
+Hanna sy�ksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
+
+�Ui, lapseni, kuinka sin� minua s�ikytit.� �iti istui sohvalla ja kutoi
+sukkaa, tyyneen�, hiljaisena. V�syneelt� h�n kuitenkin n�ytti ja silm�t
+veristiv�t. Mutta k�det taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
+
+�Etk� saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereill�?�
+
+�V�h�n aikaa. Mink�t�hden mamma valvoo?�
+
+�Odotan pappaa.�
+
+Niin, tuollahan oli illallinen p�yd�ss� h�nt� varten.
+
+�Paljonkohan kello on?�
+
+�Kohta kaksi. Mene, lapseni, s�nkyyn, ettet palellu.�
+
+�Saanko j�tt�� oven auki?�
+
+�Peloittaako sinua?�
+
+�Peloittaa v�h�n.�
+
+�J�t� sitten. Eth�n liene kipe�, Hannaseni?�
+
+�En min� ole kipe�.�
+
+�N�yt�t v�h�n kalpealta. Kun et vaan olisi sent��n?�
+
+�Mamma, min� n�in niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja
+tahtoi purra.�
+
+�Sit�k� rupesit pelk��m��n? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
+unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.�
+
+�Hyv�� y�t�, mamma!�
+
+�Hyv�� y�t�!�
+
+Hanna j�tti oven selki seljalleen ja ry�mi yl�s vuoteelle j�lleen. Nyt
+h�nen sopi n�hd� �iti�kin avonaisesta ovesta. Siell� h�n yh� istui
+sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
+rakas �iti! Kuinka lempe�t ja kauniit h�nen kasvonsa olivat. Ja puku,
+kuinka siisti ja puhdas. �idin vaatteissa olikin jotain erinomaista,
+jotain h�nest� itsest��n. Aitassa k�ydess��n t�ytyi Hannan usein
+pys�hty� niit� hyv�ilem��n, niin herttaisilta ne n�yttiv�t riippuessaan
+siell� naulassa. Kaikki muukin, mik� vaan oli �idin omaa, se Hannan
+mielest� oli ik��nkuin pyhitetty�. Eik�h�n �iti jollain tavalla
+eroittunut muista ihmisist� ulkomuotonsakin puolesta? Eik� ollut
+suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi h�n ihan
+varmaan oli. �iti tiesi kaikki, ymm�rsi kaikki. Teki aina oikein.
+Lieneek� �idill� koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneek� h�n koskaan
+lapsenakaan synti� tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa
+h�nest�kin kerran tulisi yht� hyv� ihminen kuin �iti oli,--ei, niin
+hyv�� ei h�n toki voinut toivoakaan itsest��n, mutta v�h�n sinnep�in
+edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos h�n aina koettaisi seurata �idin
+esimerkki� ja pyyt�isi neuvoa �idilt� kaikessa. Ehk� sitten v�hitellen
+tulisi yh� paremmaksi. Kun vaan koko ik�ns� saisi olla �idin luona;
+muuta h�n ei toivoisi. �iti ja is�,--ne olivat kuitenkin kalliinta
+maailmassa. Ines raukka, h�nell� ei ollut �iti�. Kuinka h�n mahtoi olla
+kauhean onneton. Ett� h�n jaksoi el��k��n. Hyv�, rakas Jumala, anna
+papan ja mamman el�� kauan, kauan, el� ota heit� pois, el� salli heid�n
+kuolla, rakas, rakas, armias is� taivaassa--!
+
+Mik� se oli? �iti s�ps�hti, pani sukan-neuleen p�yd�lle ja nousi
+kuuntelemaan. Hevonen pys�htyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
+hevonen pois. Olikohan se is�? Raskaat askeleet nousivat portaita yl�s.
+Etehisen kello soi, �iti meni avaamaan. Hyv� toki, ett� is� tulee
+kotiin ja �iti raukka p��see levolle.
+
+Tyytyv�isen� k��ntyi Hanna toiselle kyljelleen ja p��tti nukkua.
+
+�T��ll� on ruokaa, Oskar, tule sy�m��n.�
+
+�iti palasi ruokasaliin. Ep�vakaisia askeleita kuului, sitten t�ytt�ys
+p�yd�n syrj��n ja vihaista murinaa.
+
+Olikohan is�--?
+
+Hanna nosti �kki� p��t��n ja katsoi ruokasaliin, mutta �iti veti
+samassa oven kiinni.
+
+�Mit� helkkaria sin� katselet minua? Etk� tunne? Kamreeri Mellin min�
+olen. En aave enk� kummitus.�
+
+Sanat kuuluivat selv��n, vaikka ovi oli kiinni.
+
+�Min� en k�rsi tuommoisia silm�yksi�, en, perhana vie, k�rsik��n.�
+
+�Sy� nyt vaan, en min� sinuun katso.�
+
+�Katsotpas. Salaa aina katsot, etk�s luule minun huomaavan. Ja sitten
+sin� puhut niin saakelin surullisella ��nell�. Niinkuin olisit muka
+marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.�
+
+�Puhu hiljempaa, ettei lapset her��.�
+
+�Joko minua nyt kiellet��n puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
+Selma, kyll� min� tied�n, sin� soisit p��sev�si minusta. Olen muka niin
+heitti� mies, juomari, ja mit� kaikkia lienenk��n. Sin� vihaat minua,
+Selma, el� kiell�k��n, sin� vihaat minua.�
+
+�Oskar hyv�, sy� v�h�n pikemmin, ett� p��set nukkumaan. Kello k�y jo
+kolmatta.�
+
+�Nukkumaan? Mink�t�hden nukkumaan? Taidat luulla, ett� min� olen
+humalassa. Mutta siin�p� petyt. Min� en ole humalassa enemp�� kuin
+sin�k��n. Mit� roskaa t�m� on?�
+
+�Kylm�� vasikan paistia.�
+
+�Kylm��? Miks'ei l�mmint�? Min� en huoli kylm�st�.�
+
+�Eih�n n�in keskell� y�t� voi hellaan tulta laittaa. L�mmitet��n sitten
+aamiaiseksi.�
+
+�Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
+Kyll� t��ll� itse sy�tte ja juotte, mutta minusta ei kukaan v�lit�.
+Onko t�m� laitaa? Kylm�� vasikan paistia. Sy� itse, min� en huoli.�
+
+�Ehk� l�hdet sitten levolle?�
+
+�Anna sen lampun olla. Vai meinaatko j�tt�� minut pime��n.�
+
+�Enh�n toki. Olisin vaan n�ytt�nyt valkeata, jos olisit s�nkykamariin
+mennyt.�
+
+�Min�p� en mene. En hievahdakaan t�st�. Huokaile vaan, mit� huokailet.
+Min� en l�hde, en sittenk��n. Kylm�� vasikan paistia, kun mies
+v�syneen� tulee kotia. Herra jesta! Ja t�t� minun pit�� k�rsi�.� H�n
+l�i nyrkill� p�yt��n. �T�t� minun pit�� k�rsi�.� Ja taas h�n l�i
+p�yt��n, ett� astiat kilisiv�t.
+
+�Hyv� Oskar!�
+
+�Ja t�t� minun pit�� k�rsi�.� Uusi kolahdus.
+
+�Oskar, herran t�hden, sin� s�rjet astiat.�
+
+�S�rkyk��t, min� v�h�t. Palasiksi menk��t kaikki.�
+
+�Lapset pelj�styv�t. Malta mielt�si, Oskar.�
+
+�Tiehesi siit�. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka min�
+sinulle annan--!�
+
+�Hyv� Jumala, ly�k� h�n mammaa?� Hanna t�ytt�si ruokasaliin. N�ki is�n
+tummanpunaisena istuvan tuolilla; silm�t muljottivat py�re�n� p��ss� ja
+nyrkki oli kohona �itiin p�in, joka seisoi vieress� ja koetti est��
+h�nt� p�yt�� hakkaamasta.
+
+�Pappa, pappa, voi, voi, el� ly� mammaa, el� ly�, el� ly�!�
+
+Hanna tarttui kiinni is��n; h�n vapisi kiireest� kantap��h�n. Is�n k�si
+vaipui alas; tyls� katse k��ntyi lapseen, joka oli siin� paidallaan,
+kalpeana kuin kuolema.
+
+�Pappa--pappa--el�--� soperteli Hanna; ei voinut en�� puhua. Ruumis
+vavahteli, silm�t k��ntyiv�t nurin ja sormet puristivat kankeina is�n
+nutun hiaa.
+
+�Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!�
+
+�idin l�mpim�t k�sivarret kietoontuivat Hannan ymp�ri; hiljaa
+irroitettiin j�yk�t sormet ja--niin, enemp�� h�n ei tiennyt, mutta
+s�ngyss� h�n taas oli peitteihin k��rittyn�, kun tointui.
+
+�Juo v�h�n vett�, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?�
+
+�Hyvin, mamma.�
+
+�iti koetteli k�dell� h�nen otsaansa.
+
+�Aivan sin� olet m�rk�n� hiest�.� H�n puhui yht� lempe�ll� ja tyynell�
+��nell� kuin ennenkin.
+
+�Kas t�ss�, lapseni, ota v�h�n rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
+muutamme kuivan paidan.�
+
+Sitten �iti peitteli h�nt� niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
+Kuinka hyv�lle tuo �idin hell� huolenpito tuntui.
+
+�Saatkohan jo unta, lapseni?�
+
+�Kyll� luulen.�
+
+�Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit j��d� t�nne yksin.�
+
+�Mamma menee vaan.�
+
+�Vienk� lampunkin mukana, ehk� sitten paremmin nukut.�
+
+�Niin, sama se on.�
+
+�iti suuteli h�nt� viel� kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli
+poskea ja l�ksi sitten pois. Ruokasalin l�pi h�n meni s�nkykamariin.
+Pime�� oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mit��n ajatella,
+h�nt� niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan
+silmist�, noin vaan ihan itsest��n, ja viljalta niit� tulvasikin. Ei
+h�nell� eritt�in paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein
+suloinen v�symys vaan tuntui pitkin ruumista. V�list� viel� p�yristytti
+v�h�n, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli k�ynyt m�r�ksi;
+h�n siirsi p��ns� kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yh� rauhallisemmalta;
+kyynelet herkesiv�t tulemasta, silm�t painuivat umpeen.
+
+Luuli Hanna viel� kuulevansa �idin hiljaisia askeleita ja n�kev�ns�
+jotakin valoa; mutta ei h�n jaksanut sit� tarkemmin katsoa eik� p��ssyt
+en�� oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. H�n nukkui
+yht� mittaa aamuun saakka.
+
+Oli jo valkoinen p�iv�. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
+j�sent�k��n h�n liikuttanut. �iti seisoi hetken vuoteen ��ress� ja
+katseli h�nt�, her�tti sitten Jussin ja l�ksi rauhoitettuna takaisin
+ruokasaliin.
+
+�Hanna! Nouse yl�s kuulustelemaan minun l�ksyj�ni. Hanna, etk�s ala
+nousta.�
+
+Jussi se oli, joka h�nt� pudisteli.
+
+�Anna Hannan maata�, puhui �iti ruokasalista. �Tule t�nne, mamma
+kuulustelee.�
+
+�Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsem�n.�
+
+Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.
+
+Yli seitsem�n? T�ytyi kai sitten nousta, vaikkei viel� olisi oikein
+jaksanut. Silm�t puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
+koukkuun ja kietoi k�det peitteen p��ll� niiden ymp�ri. P�� ny�kkyi;
+nukutti viel� kovin. Mutta mitenk�s olikaan? T�m�n p�iv�n l�ksyt?
+Maantiedett�, ranskan kielt�--niin, jopa h�n ne eilen luki. Ja osasi
+my�s jotakuinkin.
+
+Sit� miettiess��n Hanna vasta oikein her�si. Y�llinen tapaus selveni
+samassa h�nen muistoonsa. N�ki taas is�n samassa uhkaavassa asemassa,
+huulet turpeana, silm�t vihaisina, n�ki �idin kalpeana, h�t��ntyneen�
+vieress�. �iti raukka!
+
+Hanna tunsi itsens� kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli �kki�
+muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.
+
+Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta
+vaan. Eik� huokuminen k�ynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvemp��n
+t�ytyi h�nen vet�� ilmaa, ja sitten taas olla v�h�n aikaa melkein
+hengitt�m�tt�.
+
+Vakavalla ��nell� kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.
+Lomassa aina kuului �idin vieno ��ni, yht� hiljaisena kuin ennenkin,
+mutta suloisempana viel� ja rakkaampana jos mahdollista.
+
+Puoli kahdeksan kello l�i. T�ytyi jo nousta pukeutumaan, ett�
+enn�tt�isi kouluun. Kas, kuinka h�n nyt tuntui heikolta. Ja p��t�
+huimasi, silmien edess� py�ri niin somia, t�risevi� vinkuroita ja
+korvissa soi, ett� kumisi. Parasta istua lattialla ja siin� hiljakseen
+panna sukat, keng�t jalkaan. Niin h�n teki. V�hitellen sitten pukiessa
+p�� taas selveni ja voimat tulivat takaisin.
+
+Aamiainen oli p�yd�ss�. Siell� Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
+�iti toi maitokannua ky�kist�.
+
+�Hanna kulta, tule sy�m��n sin�kin.�
+
+�Ei minua maita.� Oikein mielt� k��nsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.
+
+Mutta �iti k�vi niin huolestuneen n�k�iseksi.
+
+�Taikka jos ottaisin sent��n pienen voileiv�n.�
+
+�Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja min� menen keitt�m��n sinulle
+yhden munan.�
+
+�Minulle my�s, koska Hannallekin.� Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella
+�itiin. �Koska Hannallekin.�
+
+�Sin� olet terve, eth�n sin� tarvitse. Ja n�ytt��p� sinua maittavan
+muukin ruoka. Sy�h�n ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
+talrikillesi.�
+
+�Niin, Hannalle vaan aina, eik� minulle milloinkaan. En rupea sy�m��n,
+enp�s rupea. Enk� mene kouluun.�
+
+Jussi laski veitsen ja kahvelin p��tt�v�isesti p�yd�lle eteens�. Otsa
+rypyss�, huulet pullollaan h�n uhkaavana turrotti �itiin; h�nelle oli
+muka tehty suurta v��ryytt�.
+
+�iti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhj�n karotin
+p�yd�lt� ja l�ksi ky�kkiin.
+
+�Kuinka sin�, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut�, nuhteli Hanna
+�idin poissa ollessa.
+
+�Mit�s minulle ei keitet� munaa?� Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
+vihainen.
+
+�iti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.
+
+�Ei mamma huoli keitt�� minulle munaa; en min� kumminkaan jaksa sy�d�
+muuta kuin t�m�n voileiv�n.�
+
+Sek��n ei tahtonut menn� alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.
+
+�Etk�h�n jaksa? Min� annoin jo panna veden tulelle.�
+
+�En min�.� Hanna nieli ja nieli. Niin v�kin�ist� oli tuo sy�minen.
+
+�Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyv� ja kaataa. Puoli lasia vaan.
+Kiitoksia, ei en��.�
+
+Maidon avulla leip� helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siit�
+vihdoin lopun. K�det ristiin vaan, sitten niiaus �idille.
+
+�Kiitoksia, mamma!�
+
+�Etk� en�� sy�?�
+
+�En, kiitoksia!�
+
+Niiaus taas; mutta �iti ei sit� en�� n�hnyt. H�n oli vaipunut
+ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mit� lienee miettinyt?
+Muisteliko y�llist� ja oliko siit� murheissaan? �iti raukka!
+
+Hannan syd�nt� pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta h�n
+taisteli urhoollisesti vastaan, r�p�ytti luomia, karisti kurkkua ja joi
+vett�. Ei nyt auttanut itke�, t�ytyih�n menn� jo kouluun. Kello
+nelj�nnest� vailla yhdeks�n.
+
+Viel� kerran h�n katsahti �itiin. H�n istui yh� samalla lailla, p��
+k�den nojassa, silm�t alas luotuina. Kuinka sile�sti ja kauniisti h�nen
+mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli
+valkoinen ja puhdas.
+
+�Jussi, sy� pian, ett� joudut kouluun.� Hanna puhui hiljaa, h�n ei
+tahtonut �iti� h�irit�.
+
+Jussilla oli suu t�p�isten t�ynn�. H�nen silm�ns� k��ntyiv�t kelloon,
+noin rauhallisesti vaan. Eik� poika h�t�illyt, vaikka pitk� viisari oli
+kymmenen p��ll�, tyytyv�isen� h�n yh� jatkoi sy�mist��n.
+
+Hanna sieppasi toiselta p�yd�lt� kirjat kainaloonsa ja l�ksi. Jalat
+eiv�t liikkuneet nyt niin keve�sti kuin ennen; mutta mit� se teki,
+kovaa kiirett� ei viel� ollutkaan. Eik�s tornin kello ly�nytkin vasta
+puoli? Heid�n siis oli kahtakymment� minuttia edell�. Hanna seisoi
+hetken portailla ja hengitti raitista, virkist�v�� ilmaa. Sitten h�n
+verkalleen astui koululle p�in, kukkatorin yl�reunaa pitkin.
+
+Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat h�nen jaloissaan ja
+ilmassakin niit� lenn�tteli tuuli. Syksyinen aurinko loi yst�v�llist�
+valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat s�teet kirkkaina ja iloisina
+esiin.
+
+Varpuset hyppeliv�t kadulla ja noukkasivat aina v�h�n v�li� maata.
+Siirtyiv�t jonkun verran, kun Hanna heit� l�heni, laskeutuivat alas
+j�lleen, sihersiv�t, hyppeliv�t, noukkivat ja taas sihersiv�t. Viimein
+koko parvi �kki� tohahti yl�s, aivan kuin k�skyst�, ja lensi kauas
+pois.
+
+Hanna k�veli eteenp�in; k�veli puolittain kuin unessa; ei n�hnyt eik�
+huomannut paljon mit��n. K�veli, k�veli, ja k��ntyi kirkon kulmasta
+toiselle kadulle. H�n tunsi hyvin t�m�n tien, oli sit� polkenut monta
+vuotta; ei h�n hourup�isen�k��n olisi harhaan mennyt.
+
+�Hanna, Hanna, hyv�� huomenta! Hanna kulta, p�iv��, p�iv��, mit�
+sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tied�t!�
+
+Koko joukko toisia koulutytt�j� oli Hannan ymp�rill�. Iloisia,
+huimap�isi� niinkuin ennenkin. �Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen
+liuma lyseolaisia k�vi �sken meid�n ohitsemme ja nostivat lakkia ja
+pys�htyiv�t sitten tuonne nurkalle meit� katselemaan. Me k�velimme niin
+totisina heid�n ohitsensa, ei yksik��n meist� vet�nyt suutansa nauruun.
+Emmek� olleet heit� n�kevin�mme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme
+kyyn�sp�ill�. Siin� oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja
+kuule sin�, Hanna, arvaa, kuka viel� oli joukossa. Arvaa, arvaa!
+Herranen aika, tytt�, onhan sinun hattusi v��rin p�in,--kukka takana.�
+Se k��nnettiin.
+
+�No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tytt�, mit� sin� olet noin
+totinen? Sano, sano! Vai sek� sinua surettaa, kun et Hanskia n�hnyt?�
+
+Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
+vaivasi. Eilen h�n viel� itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.
+Oliko mahdollista? Eilen viel�? Ja se h�nt� tosiaan huvitti?
+Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-n�k��, kaukaista ja h�m�r��.
+Lehti oli k��ntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko h�n en��
+koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon
+niill� riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppi� ja meluta. Mutta
+heill� onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin
+Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei
+edes paras yst�v�, ei Olga, ei Betty eik� yksik��n. Sill� se koski is��
+ja �iti�; heid�n v�li��n, heid�n onnetonta, s�rkynytt� v�li��n. Karvas
+ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki h�n pari
+t�ytel�ist� kyynelt� silmist��n.
+
+�Hanna rukka, mit� kirjoja sin� kannat kouluun? N�hk��s, tyt�t, h�nell�
+on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mik� se on t�m�
+toinen--ruotsalainen �Det kristliga �ret�. Hanna rakas, kulta, naistako
+sin� aiot lukea ranskaa ja maantiedett�?�
+
+Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.
+
+�idin kirjat h�n ep�huomiosta oli ottanut. T�ytyik� nyt menn� takaisin.
+
+�Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----�,
+huudettiin h�nen ymp�rill��n.
+
+Portaita yl�s t�ytt�si iloinen el�m�iv� joukko.
+
+�Hss, hiljaa, tyt�t, hiljaa, johtajatar!�
+
+�Hyv�� huomenta, lapset!� Johtajatar meni arvokkaana heid�n ohitsensa
+ja melu alkoi uudelleen.
+
+�Mutta, mit� se on niin vakainen t�n��n, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,
+tyt�t, saammeko h�net nauramaan?�
+
+�Voi, ei, p��st�k��, antakaa minun olla. Aino, Aino!�
+
+�Elk�� kiusatko h�nt�, ehkei h�n ole terve.� Olga se oli, joka tuli
+h�nelle avuksi.
+
+�Hanna rukka, oletko sairas? Kivist��k� p��t�si? Sano, kulta, sano!�
+
+�Hanna, el� sin� ole noin surullinen, min� kerron sinulle jotain
+hauskaa. Tied�tk�s, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.
+Tulepas t�nne.�
+
+Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen h�lin�st� h�n vihdoin p��si
+onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
+istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, k��nteli lehti�.
+Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. T�m�n p�iv�n l�ksy,--
+tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimm�isen kappaleen, luki
+sen uudestaan, luki viel� kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mit� luki;
+ajatukset olivat hajallaan, huomio tyls�.
+
+Mitenk�h�n siell� kotona nyt oli? Viel�k� is� nukkui, vai oliko h�n jo
+noussut. Puhuiko yht� vihaisesti �idille kuin y�ll�? Jos h�n edes
+pyyt�isi �idilt� anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyv�, ettei
+�iti en�� olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti is� oli huonolla
+tuulella n�in aamusilla; ei puhunut paljon mit��n, k�veli vaan
+huoneesta huoneesen, otsa rypyss�.
+
+Rukouksiin soitettiin. Tyt�t asettuivat paikoilleen, toiset
+luokkalaiset pitkin seini� seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat
+k�dess�, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.
+
+Johtajatar oli p�yt�ns� luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
+ymp�rilleen. Virsikirja h�nell� oli k�dess� ja raamattu auki p�yd�ll�.
+
+�Otetaan virsi sata nelj�kymment� yhdeks�n.�
+
+Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.
+
+Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat ��net alkoivat
+virren harmonion s�est�ess�. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
+koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ��nt�, se oli
+t�ynn� pakahduttavaa karvautta. Mutta h�n kuunteli sit� hartaammin. Ja
+h�nest� tuntui, kuin olisi sielu kohonnut yl�s s�velten kantamana, aina
+taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan is�n hell��n, suojelevaan
+syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.
+
+�Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa en�� joisi, ettei
+h�n olisi paha mammalle, ett� mamma olisi onnellinen ja ett� kaikki
+olisimme sinun omiasi. Ja hyv�, rakas is� taivaassa, el� salli heid�n
+koskaan kuolla, ei papan eik� mamman eik� Jussin.�
+
+Voimattomuus h�net taaskin valtasi. Maailma musteni silmiss�, laulu
+kuului ep�selv�n�, kaukaisena huminana korviin. P��t� huumasi; h�n
+putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan p�yt��n. Kyynelet tulvana
+valuivat silmist�; ensin h�n hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkytt�en.
+Se helpoitti tuskaa, eik� h�n t�ll� hetkell� v�litt�nyt siit�, ett� ne
+nyt kaikki h�neen katsoivat.
+
+Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi k�vi v�hitellen Hannan mieli,
+vaikka j�ikin h�n istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli
+h�n siin� johtajattaren tasaisen ja levollisen ��nen lukevan raamattua
+ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi
+yleinen h�lin� ja liike.
+
+�Onko Hanna kipe�?� Johtajattaren k�si laskeutui hell�sti h�nen
+kaulansa ymp�ri.
+
+�Ei, en min� kipe� ole.�
+
+�Kyll� h�n on.�
+
+�On, on�, kuiskailivat tyt�t ymp�rill� ja ker��ntyiv�t niin likelle
+kuin mahdollista.
+
+�H�n ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,
+kuinka h�n oli kauheasti kalpea. Eik� totta, tyt�t? Kyll� h�n on hyvin
+kipe�.� Niin p��tti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he
+j�iv�t kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi s��lien.
+
+�Ehk� Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.�
+
+�Kyll� min� jaksan olla, en min� ole kipe�. Saanko j��d�?�
+
+Ja kouluun h�n j�i, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
+Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla v�h�n v�li� muistutti
+kotoisesta suuresta surusta.
+
+Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tyt�t kaikki etehiseen, hattu
+toiseen k�teen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, ett� jytisiv�t
+sein�t.
+
+�Hiljaa, lapset, hiljaa�, huusi johtajatar heid�n j�lkeens�, mutta kuka
+joutui sit� kuulemaan.
+
+Hanna oli j��nyt viimeiseksi. Seisoi siell� etehisess� viel� ja pani
+sadenutun alempia nappia kiinni.
+
+Otti sitten p�yd�lt� �idin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui
+oveen.
+
+�Kuinka Hanna voi nyt?�
+
+�Kiitoksia, hyvin.�
+
+Hiljakseen astui h�n alas kadulle. Lyseolta p�in sy�ksyi pauhaava liuma
+poikia, Jussi niiden joukossa.
+
+�Osasitko l�ksysi, Jussi?�
+
+�Osasin!�
+
+�Eih�n sinulta kysyttyk��n�, muistutti Immo.
+
+�Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitk�nen, Pitk�neen,
+ptruuh! Mihink� ajatte?�
+
+�Ptruh, ptruh! Rantaan min� ajan. Tuleeko Jussi mukaan?�
+
+Hevonen oli pys�htynyt. Pitk�nen seisoi k�rryill��n ja katseli hymysuin
+Jussiin olkap��ns� yli. N�yttiv�t olevan vanhoja tuttuja.
+
+�Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!�
+
+Kadulle h�n ne viskasi, ett� lehdet huiskin, h�iskin ymp�ri lensiv�t,
+ja yl�s hypp�si poika k�rryille.
+
+�Jussi, sin�, voi, voi, tuota poikaa!�
+
+Mutta Jussi ei kuullut mit��n. Alas rantaan h�n t�rryytteli Pitk�sen
+takana, piteli t�t� molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi
+tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.
+
+Hanna kokoili kirjat kadulta, mik�s siin� muukaan auttoi, ja sitten h�n
+l�ksi astumaan kotia p�in. Yksin k�veli; ajatukset edelt� riensiv�t.
+Onkohan siell� tapahtunut mit��n t�ll� ajalla? Viel�k�h�n is�--?
+
+Ahdistava tunne kourasi syd�nt�. H�n kiirehti askeleitaan. Kotikartano
+n�kyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eik� kuitenkaan sama. Ennen se aina
+iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkk�n�, ett� rintaa
+kivisti. Ennen aina ik��nkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
+vaikenevana seisoi.
+
+Likell� porttia tuli Mari vastaan paperilippu k�dess�.
+
+�Mihink� Mari menee?�
+
+�Apteekkiin.�
+
+�Kuka on kipe�n�? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?�
+
+�Pappanne tuota lienee.�
+
+�Oikeinko huonona?�
+
+�Eik�h�n, koska tohtoria haettiin.�
+
+Mari veti huivin solmua kiinnemm�ksi ja k��ntyi apteekkiin p�in.
+
+Hanna juoksi portaita yl�s; tuli etehiseen.
+
+�En voi sanoa viel� mit��n varmaa, hyv� rouva, t�ytyy tarkastaa ensin.
+Huomenna saamme n�hd�. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin l�hett�k��
+minulle sana.�
+
+L��k�ri se oli, joka hattu k�dess� seisoi ruokasalin ovella ja puhui
+�idille.
+
+�Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, t�n� p�iv�n� kahdesti ja aamulla
+taas kerran. Hyv�sti!� H�n kumarsi, painoi hatun p��h�ns� ja l�ksi.
+
+�Onko pappa kovasti kipe�?� Hanna kuiskaamalla kysyi.
+
+�Kyll� h�n on, mutta ehk� se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
+hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.�
+
+Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin l�pi
+lastenkamariin ja v�ltti siell�kin huolellisesti kaikkea kolinaa.
+
+Oliko Jumala kuullut h�nen rukouksensa? Oliko tehnyt is�n sairaaksi,
+ett� saisi h�nt� katumaan ja parannusta tekem��n?
+
+Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi yl�s taivasta kohden. Valkoiset
+pilvihattarat siell� ajelivat toisiaan. Niiden v�list� n�kyi korkea,
+sininen taivas ja siell� ylh��ll� asui h�n, joka kaikki voi, jolle ei
+mik��n mahdotonta ollut. Saattoi est�� is�� juomasta ja olemasta
+�idille paha. Niin, saattoi h�n senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei h�n
+tahtoisi? Kun h�nelt� sit� oikein ahkerasti ja oikein hartaasti
+rukoilisi. Joka p�iv�, monta kertaa p�iv�ss�.
+
+Muutamia viikkoja makasi is� vuoteen omana. L��k�ri k�vi uutterasti
+h�nen luonaan ja m��r�si v�h�n v�li� toisia rohtoja.
+
+�iti alituisesti istui is�n vuoteen ��ress�. Kalpeaksi h�n oli k�ynyt
+ja hyvin v�syneelt� h�n n�ytti, mutta toimessa h�n kumminkin oli ja
+piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt
+niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, miss� suinkin voi. Muistutti
+Jussia lukemaan, kuulusteli h�nen l�ksyj��n ja oli aina valmis milloin
+rukouksilla, milloin varoituksilla estelem��n h�nt� pahanteosta, johon
+pojalla oli erinomaisen hyv� taipumus. Harjoittikin h�n sit� enimmiten
+noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin t�h�n aikaan, kun �iti oli
+sidottu is�n sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
+hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun ky�kiss�,
+l�ylytt�� niit� aika lailla ja tehd� kiusaa, mink� enn�tti. �k�isi� ne
+olivat kuin pippurit ja uhkasivat menn� mammalle kaipaamaan, mutta
+eiv�tp� sent��n menneet. Eik� siit� Jussi suurta v�li� pit�nyt, vaikka
+olisivat menneetkin, katsoi h�n vaan valmiiksi, miss� p�in lakki oli,
+ett� p��si livist�m��n tiehens�, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
+p��si v�liin n�iss� kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin
+vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli
+parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti j�i.
+
+V�hitellen is�kin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa y�nuttuun
+ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. �iti valmisteli h�nelle
+erikoisruokia ky�kiss�; laitteli ne somasti salvetin peitt�m�lle
+tarjottimelle ja kantoi itse sis��n.
+
+Mink�t�hden lieneekin kaikki �idin k�siss� syntynyt paremmin kuin
+kenenk��n muun. Ruokakin n�ytti niin ihmeen siistilt� ja maukkaalta
+tuossa, kun h�n sit� vei Hannan ohitse, ja niin hyv�lt� se tuli, ett�
+oikein rupesi mieli tekem��n. Mutta sit� oli laitettu vaan papan
+varalle, eik� Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.
+�idille oli paremminkin tarpeen, jos jotain j�i, taikka sitten
+Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.
+
+Hanna katsoi kirjaansa.
+
+�Pourquoi, mink�t�hden, pourquoi, mink�t�hden--�
+
+Kuinka hauskaa, ett� is� tuli terveeksi, niin �itikin p��si taas
+oleskelemaan enemm�n heid�n kanssaan. Huoneet olivat niin tyhj�t ja
+kolkot ilman �iti�. Mik� kumma siin� lienee ollut, mutta heti kun �iti
+tuli sis��n, vaikka olisi mennyt suojan l�pi vaan, se samassa muuttui
+iloisemmaksi.
+
+�Pourquoi, mink�t�hden, pourquoi, mink�t�hden--�
+
+�Ankaraa dieetti�, kaikella muotoa, ei olutta eik� totia, korkeintaan
+lasi punaista viini� silloin, t�ll�in.�
+
+L��k�ri ja �iti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.
+
+�Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori�, kuului �idin vieno ��ni.
+
+Etehiseen meniv�t. Siell� viel� puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei
+sanoja eroittanut.
+
+Niin, kunhan is� vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehk�
+sent��n, kun l��k�rikin kielsi. Olipa kumminkin hyv�, ett� h�n sen
+teki. Jumalaa siit� varmaan tuli kiitt��. Hannan syd�n k�vi l�mpim�ksi.
+
+Sitten is� jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona h�n ei
+viel� k�ynyt. Ensimm�lt� h�n oli hiljaisempi kuin ennen ja
+tyytyv�isempi. N�yttip� viihtyv�n kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei �iti
+mit��n puhunut, ymm�rsi Hanna kuitenkin, ett� h�n toivoi is�n
+muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko h�nen olennossaan
+ilmestyi, ja kuinka hartaasti h�n koetti is�n mielt� noudattaa, miss�
+ik�n� voi. Ihmeellisesti h�n aina arvasikin is�n kaikki halut ja
+tarpeet, ennenkuin h�n niit� enn�tti viel� lausuakaan.
+
+Mutta eih�n t�t� varsin kauan kest�nyt. Sen mukaan kuin voimat
+varttuivat, alkoi is� k�yd� tuskaisemmaksi. Punaista viini� haettiin
+yh� tihe�mp��n, pullo pullon j�lkeen.
+
+Er��n� sunnuntaina h�n oli tavattoman levoton. Heitt�ytyi sohvalle ja
+otti sanomalehden k�teens�; viskasi sen samassa pois, nousi yl�s taas
+ja meni ky�kkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun �iti paistoi ohkaisia
+pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
+pani k�det ristiin p��ns� taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
+pitk��n.
+
+Papalla on vissiin ik�v�, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
+koulusta, mutta huomasi, ettei se is�� huvittanut. Mit� h�nen piti
+parempaa keksim�n? Oli hetken ��neti ja mietti. Sitten huomasi.
+
+�Pappa!�
+
+�Hm?�
+
+�Eik� pappa tahtoisi pelata mariaagia?�
+
+�Osaatko sin�?�
+
+�Kyll� min� osaan.�
+
+�No, koetetaan pilanp�in.�
+
+N�yttip� kohta virkistyv�n. Hanna oli mieliss��n. Mentiin is�n
+huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
+miss� lienee oppinutkin. V�list� h�n kuitenkin pelasi hullusti, mutta
+sen teki tahallaan, ett� is�kin voittaisi. Arveli h�nen muuten tulevan
+pahoilleen.
+
+Puolisen sy�ty� jatkettiin peli� viel�. �iti istui nojatuolissa siin�
+vieress� ja katseli. Mutta illempana is� kyll�styi ja tahtoi lopettaa.
+Nousi yl�s, sytytti papyrossin ja lupasi menn� k�velem��n. Sit�
+sanoessaan h�n v�ltti katsoa �itiin.
+
+Ilta kului kulumistaan, mutta is�� ei n�kynyt takaisin tulevaksi. Hanna
+luki l�ksyj��n, �iti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silm�ns�
+kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.
+Ei kuitenkaan toinen eik� toinen mit��n virkkanut.
+
+Oli niin tukalan ik�v��. Pelko ensiksikin is�n suhteen. Jos h�n nyt
+joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
+Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi �iti� samalla lailla kuin
+silloinkin. Hannaa oikein p�yristytti.
+
+�iti raukka! Kuinka h�n oli rauhaton. Hannan k�vi h�nt� kovin, kovin
+s��li. Teki mieli menn� syleilem��n, suutelemaan, mutta ei sent��n
+kehdannut.
+
+Jussi sitten kaiken lis�ksi oli niin tavattoman �ksy. K�rsiv�llisyytt�
+muutenkin koetettiin h�nen opettamisessaan, kovap�inen kun oli ja
+haluton lukemaan. Mutta t�n� iltana h�n sit� paitse viel� juonitteli ja
+oli oikein v�sytt�v�. Nukutti ja oli n�lk�. Miks'ei annettu ruokaa, ja
+miks'ei p��stetty maata. H�n osasi kyll�, mamma oli vaan niin turhan
+tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eik� h�n aina osaa. Ja kun mamma
+antaisi h�nen olla rauhassa, h�n lukisi paljon paremmin. Mutta kun
+h�nt� yh� vaan kiusataan: �Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.� Ei koskaan
+saisi muuta tehd�. Eik� koskaan anneta leikki�. Jos mamma ostaisi
+h�nelle edes koiran taikka hevosen, sitten h�n rupeisi ahkeraksi. Mutta
+kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eik� h�n
+niit�k��n saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun h�n kissalle
+tahtoi maitoa antaa, taikka vied� pahnoja sian alle.
+
+N�in Jussi intti, siksi kuin �iti vihdoin kyll�styi ja laski h�net
+menem��n.
+
+T�n� iltana ei is�� varten j�tettyk��n ruokaa p�yd�lle, vaan antoi �iti
+vied� sen tarjottimella h�nen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
+k�sky menn� levolle.
+
+Sen h�n teki. Mutta niin pian kuin p��si vuoteelle, painoi h�n k�det
+ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
+kymment� niit� oli. Rukouksiinsa h�n vihdoin nukkuikin. K�det j�iv�t
+ristiin, huulet puoliumpeen. �Ann' uskon k�rsimyst� Mun tulla osaksein.
+Ja vihdoin hedelm�n� Mun--luokses--kor--jaa pois.� Ne olivat h�nen
+viimeiset sanansa.
+
+Eik� Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka my�h��n is� viipyi poissa.
+Mutta aamulla h�n heti n�ki �idin kasvoissa tuon entisen surullisen
+piirteen. Ja kun h�n puhui, oli ��ni aivan painuksissa.
+
+T�mm�ist� ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
+j��nyt huomaamatta. Eik� se h�nen mielest��n mennyt koko p�iv�n�, oli
+h�n sitten koulussa tai miss� muualla hyv�ns�. Siit� syyst� ei h�n
+pitk��n, pitk��n aikaan voinut olla oikein iloinen eik� leikki�
+t�ydest� syd�men halusta niinkuin ennen.
+
+Talvi kului; kev�t tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli p��ssyt
+ensimm�isen� luokalta, mutta Jussi oli j��nyt per�npit�j�ksi lyseoon.
+Siit� poika oli �keiss��n; paiskasi vihkot ja kirjat p�yd�lle, moitti
+opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
+taikka menisi maanviljelys-kouluun.
+
+�Ja hevosmiehen�kin on paljon parempi olla kuin herrana. Min� en rupea
+lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.�
+
+�Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin�, sanoi Miina, joka toisella
+puolen huonetta nelinry�min lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, ett�
+valkoiset hampaat suusta kiilsiv�t, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
+hikiselt� otsaltaan.
+
+�Vai vuurmanni siit� Jussista paneksen.�
+
+�Mik� sitten? Eik� se ole yht� hyv� ammatti kuin joku muukin. Ja sill�
+el��. Pitk�nen saa v�list� kuuskin markkaa p�iv�ss�, kun hyvin sattuu.�
+
+Mari tyrski naurua yh�.
+
+�Ei minun p�ivi�ni! Onpa sit� v�h�n soma n�hd�, kun t�m�--Ai, ai, ai,
+ai, hyv� is� siunatkoon!�
+
+Jussi oli karannut h�nen niskaansa.
+
+�Ilkutkos viel�?� Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
+kovat kourat uudestaan h�net paiskasivat alas, kun yritti vaan
+nousemaan.
+
+�Menetk�s tiehesi, poika, taikka min� ly�n sinua t�ll� m�r�ll�
+luutulla.�
+
+�Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.�
+
+Hannalla oli jo paha h�t�.
+
+�Min� h�nt� opetan�, jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
+hartioista.
+
+�El� tapa, Jumalan luoma, el�, el�. Totteletkos!� Miina osui h�nt�
+luutturievulla kasvoihin ja p��si samassa k�sist�.
+
+Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, ett� lattia
+lainehti.
+
+��h�--�h� kutti, muistat sin� vasta kertana--�
+
+�Annahan olla, min� kantelen.�
+
+�Jussi, hyv�t vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja miss� sinun on
+todistuksesi? Mene n�ytt�m��n mammalle.�
+
+�Mene sin�. Siell� se on jossain kirjojen v�liss�.�
+
+�Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.�
+
+�Olkoon, vaikka ykk�si�. Min� v�h�t. Revin palaisiksi koko roskan.
+Revinp�s, revinp�s, saat n�hd�, ett� revin.�
+
+Suuret vesikarpalot vieriv�t Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
+kiukkuinen h�n koetti olla viel�kin.
+
+Mamman ��ni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.
+
+Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nen�ns� ja otti todistuksen
+k�teens�. Tuntui v�h�n vaikealta vied� sit� �idille n�ht�v�ksi.
+
+�Jussi raukka, noin se nyt kumminkin k�vi, vaikka aina kehuit
+osaavasi.�
+
+Vesi tippui taas Jussin silmist�. Mutta puoliaan h�n urhoollisesti
+koetti sittenkin pit��.
+
+�Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut menn� kansakouluun. Minusta
+ei kumminkaan tule lukumiest�. Enk� min� tahdo herraksi.�
+
+�T�ytyyh�n talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.
+
+�Mit� varten? Hevosta voi ajaa ja maata kynt��, vaikk'ei tuntisi yht��n
+puustavia.�
+
+�Pane kirjasi nyt talteen kaikki, ett� sitten l�yd�t syksyll� taas.�
+
+�Hanna, korjaa!�
+
+�Etk� sit� voi itse tehd�? Aina vaan Hannaa komennat.�
+
+�Sill� on hyv� aika.�
+
+�Ent� sinulla? Mit� kiirett� sinulla on?�
+
+�Sy�m�n pit��.�
+
+�Ei, mutta Jussi--�
+
+�Antaa h�nen olla, mamma. Kyll� min� n�m� laitan.� Hanna jo seisoi
+tuolilla lasten kamarissa kirjat k�sivarrella ja j�rjesteli niit� yl�s
+hyllylle.
+
+�Mari, hoi! Sukkelasti t�nne voitaleip��, �yski Jussi ky�kiss�. Ei se
+sent��n ruokasaliin asti kuulunut.
+
+�P�iv�llinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt en�� v�lipaloja
+tarvitse.�
+
+�Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!�
+
+�Odota Jumalan luoma, kun kerki�n. Eih�n sinulla hengen h�t�� ole.�
+
+�Etk� sin� laita itse�si--�
+
+�Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenh�n min�,
+menen.� Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin p�yd�lt� ja l�hti
+konttuoriin. �Mokomakin sy�ttil�s�, mutisi h�n viel� menness��n.
+
+
+
+
+II.
+
+
+Olikohan kaikilla muilla tyt�ill� onnellinen kotiel�m�? Semmoinen,
+ettei tarvinnut toisilta ihmisilt� mit��n peitt�� eik� mit��n salata.
+Taikka tiesiv�tk� ylip��n maailmassa surua ja huolta olevankaan?
+
+Sit� Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrj�ss� ja
+katseli iloisten toverein leikki�. Ja siihen p��t�kseen h�n aina tuli,
+ettei kell��n muulla ollut mit��n raskasta syd�mell�. H�n oli ainoa.
+Miksik�h�n Jumala juuri h�nelle oli sen pannut?
+
+Kumma kyll�, siihen sent��n aikaa my�ten niinkun v�h�n tottui. Sattuipa
+joskus, ett� se vallan unohtuikin mielest�. Ja silloin oli Hanna
+iloisempi ja el�v�mpi kuin yksik��n niist� toisista.
+
+Niinp� kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla m�ke�
+laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siell�
+oli. Ensin laskettiin m�ke�, ett� hurisi pari kolme tuntia per�kk�in ja
+sitten mentiin sis��n tanssimaan. V�lill� pojat aina lauloivat
+neli��nisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
+
+Siell� Hanna ensi kerran n�ki Woldemarin. He tanssivat yhdess�
+franseesia ja vis-�-vis'n� oli heill� Olga ja Tirri. Niin kovin
+miellytt�vi� poikia ne molemmat olivat, ja eritt�inkin Woldemar. Sen
+Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.
+Mutta Olgan mielest� Tirri oli viel� parempi kuin Woldemar. Sit� ei
+Hanna voinut k�sitt��. Kyll�h�n Tirrikin, mutta Woldemar oli sent��n
+ihan toista. Ei h�nen rinnalleen voinut yksik��n tulla.
+
+Kauan j�lkeenkinp�in Hanna muisteli t�t� p�iv��. Kertoi yh� uudelleen
+mieless��n kaikki, mit� Woldemar oli h�nelle sanonut ja mit� h�n
+Woldemarille. N�ki h�nen niin ilmeisesti el�v�n� edess��n, ihaili h�nen
+reipasta olentoaan, h�nen komeata vartaloaan ja mustan kiilt�vi�
+hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin h�nen kauniita, sinisi� silmi��n,
+joiden katse oli j�tt�nyt niin kummallisesti syv�n vaikutuksen.
+
+N�iss� ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ik�vyydet.
+Jos �idin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ik��nkuin
+h�m�r�ss� kaukaisuudessa, eiv�tk� sill� kertaa onnellisuuden tunnetta
+karkoittaneet.
+
+Mutta pitemm�ksi aikaa p��si h�n huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,
+kun heit� Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kes�ksi.
+L��k�rin k�skyst� se tapahtui; he olivat kaikki kolme k�yneet kalpeiksi
+ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren v�hyys sanottiin heit�
+vaivaavan. Kun ei kenenk��n vanhemmat olleet tilaisuudessa j�tt�m��n
+kaupunkia, l�iv�t he tuumansa tukkoon ja p��ttiv�t l�hett�� tytt�ret
+omille hoteilleen Jynk�n P�ll�kk��n. Sen niminen oli er�s m�kki siell�
+l�hiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa v�ke�.
+
+Ja niinp� tyt�t er��n� kauniina kes�kuun p�iv�n�, v�h�� ennen
+Juhannusta, istuivat veneess� matkalla Jynkk��n. Anna Sohvi, P�ll�k�n
+nuori, verev� tyt�r souti, vanha em�nt�, Heta, piti per��. Aurinko
+paistoi ja Kallavesi heit� iloisesti tuuditteli. �Tuolla tulee suuri
+laine, tuolla, tuolla oikein vaahtop��.�
+
+�Ei se meit� tavoita.�
+
+�Tavoittaa, nyt, nyt.�
+
+Hanna pid�tti henke��n. Yl�s keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
+kuinka t�m� oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet yst�v�llisesti
+hymyiliv�t, ja tuonne et��lle ulottui avara selk�, niin kauas, niin
+kauas, ettei silm� rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin
+juuri sielt�p�in ja ilma virtasi heille vastaan t�ytel�isen� ja
+raittiina. Syv��n sit� hengittiv�t; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta
+siell� nousi. �Tuonne l�ht��n, tuonne!�
+
+Mutta veneen kokka ei noille v�ljille vesille k��ntynyt.
+
+�Eih�n tok'�, sanoi Heta, �mihink�s me sitten joutuisimme. Tuonne
+meid�n on ment�v�, tuonne noin.� Ja h�n osoitti sormellaan saarien
+lomitse. �Sielt� pohjukasta tullaan sitten Jynk�n lahteen.�
+
+Kummallisen ruskea hipi� tuolla Hetalla. Ja niin pienet silm�t, ettei
+n�kynyt kuin v�lkkyv� viiva, konsa h�n vaan nauroi. Mutta
+hyv�ntahtoinen h�n tuntui olevan ja erinomaisen yst�v�llinen.
+
+Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
+airojen ymp�rill� ja j�lkeen j�i joka kerran vaahtoinen sohiseva
+py�rre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin p��st�
+alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket
+hohtivat tervett� punaa.
+
+�Lauletaanpas v�h�isen�, sanoi Betty, jolla oli sangen hyv� ��ni.
+
+�Niin, tosiaankin. Mit� otetaan?�
+
+�Kes�isen illan, esimerkiksi.�
+
+�Se juuri. Anna ��nt�, Betty.�
+
+Betty hyr�ili miettiv�n n�k�isen�.
+
+�E:st�h�n se alkaa?�
+
+Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyr�ili; jopa luuli l�yt�neens� e:n.
+Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimm�ist� ��nt�, Betty
+toista.
+
+Ihanasti sointui laulu. Tyyneemp�n� lainehti j�rvi; tuulikaan ei en��
+varsin kovaa k�ynyt, kun oli p��sty saarien suojaan. Vedet kantoivat
+��net aina rantoihin saakka, josta taas hele�n� kaikuna takaisin
+tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet t�r�hteliv�t, hein�t ja
+kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.
+
+Anna Sohvi riemastui.
+
+�Sep� vasta kaunista oli. Laulakaapas viel�kin.�
+
+Ja tyt�t lauloivat laulun toisensa j�lkeen. Anna Sohvi katseli heit�
+oikein ihmeekseen. Niin hyv�sti osasivat laulaa, vaikka viel� olivat
+noin nuoria. Ja taas h�n uudelleen heit� katseli.
+
+�Jokos n�ill� neitosilla sulhasia on?�
+
+�Eih�n nyt arvon!� Tyt�t katsoivat toisiinsa, nauroivat ja k�viv�t
+h�milleen.
+
+�Olettekos miten vanhoja?�
+
+�Olga ja min� olemme t�ytt�neet kuusitoista. Betty on meit� kahta
+vuotta nuorempi.�
+
+�Kuusitoista? Noo, ei sitten en�� tarvitse kauan odottaa.�
+
+�Hyv�nen aika�,--tyt�t k��nsiv�t punastuen p��ns� pois. �Viel�h�n me
+k�ymme koulua.�
+
+�Mit�s se est��, jos muuten kohdalle sattuu.�
+
+�Eih�n t�m� Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista�, sanoi Heta. �Ja
+syksyll� vaan aikoo jo viett�� h�it�.�
+
+Suurella kunnioituksella tyt�t katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
+silmin heille hymyili.
+
+�Ja kaksi vuotta ennen h�n sen jo olisi tehnyt, ellen min� pannut
+vastaan. Hupsu! Tiet�isk� sit� nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
+vanhana miehelle menisi. Ik��n kuin ei siihen iloon v�hemm�ll�
+enn�tt�isi.�
+
+Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. N�ki selv��n, ettei �idin puhe
+h�nt� ollenkaan s�ikytt�nyt.
+
+Tytt�jen silmiss� h�n oli k�ynyt merkilliseksi henkil�ksi. Tarkkaan he
+katselivat h�nt� ja ihmetteliv�t. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei
+h�n ollut ruma. Hyvin n�tti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
+Veitikkamaiset, iloiset silm�t. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
+syksyll� jo--? Mink�h�nlainen tuo sulhanen oli? Lieneek� kuinka kovasti
+h�neen rakastunut? Kyll�p� tulee hauska n�hd� heit� yhdess�.--Herranen
+aika, sent��n: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden
+vuoden p��st�--? Eih�n toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.
+Anna Sohvi oli heit� paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi
+luullut h�nt� koko joukon vanhemmaksi. Mutta eiv�t hek��n sent��n niin
+aivan lapsia olleet en��. Kuusitoista vuotta--ensi kes�n�
+seitsem�ntoista ja sitten vuoden p��st� saman ik�isi�, kuin Anna Sohvi
+nyt. Ja ent� jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin
+mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Ett� kahden vuoden p��st�
+saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mit�s nyt semmoisia.
+
+Vene t�ytt�si rantaan. Ev�svakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
+Virstan verran oli astuttava mets�polkua, ennenkuin perille tultiin.
+
+�Mit�h�n, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?�
+
+�Tosiaankin!�
+
+Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja keng�t jaloista
+pois. Ne ty�nnettiin nyyttien sis��n ja sitten koeteltiin astua.
+
+�Ui, ui, ui, pist��, pist��.�
+
+�Ei se mit��n�, kehoitti Anna Sohvi, �pian siihen tottuu�.
+
+Tyt�t katselivat mielihyv�ll� valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta
+hienot, siniset suonet vaan lis�siv�t.
+
+�Ja tied�ttek�s, mit� viel� teemme?� Betty oli oikein vallattomalla
+tuulella.
+
+�Nooh?� Olga ja Hanna odottivat silm�t py�rein� uutta ehdotusta.
+
+�Leningit otamme pois p��lt� ja k�velemme alushameessa.�
+
+�Oletkos hullu?�
+
+�Betty, mit� ihmett� sin�--�
+
+�No, ent� sitten? Kuka meit� t��ll� n�kee.�
+
+�Saattaisi joku herra olla mets�st�m�ss�, esimerkiksi. Ja yht�kki�
+t�yt�t� esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyv� Jumala, ajatteles,
+mihink� joutuisimme?�
+
+�Mets�st�m�ss�? Kyll� kai. Mit� luulette, em�nt�? K�yv�tk� ne t��ll�
+mets�st�m�ss�?�
+
+�Eih�n toki. Kielletty� se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
+leningit pois, jos mieli tekee. Ei t��ll� ole ristin sielua koko
+matkalla.�
+
+Ja tyt�t riisuivat. Mit�h�n mamma t�st� sanoisi, arveli Hanna avattuaan
+napit ja vet�en k�sivarsia hihoista. Mutta eip� se h�nt� sent��n
+suuresti huolettanut.
+
+Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivy�lle
+saakka. Ja jalatkin kun n�kyiv�t nyt aina puolis��reen lyhk�isten
+alushameiden alta. Ei, mutta t�m�h�n oli hirve�t�.
+
+�Mit�h�n, jos kaupungin kadulla k�velisimme n�in?�
+
+�Ihmiset py�rtyisiv�t varmaan.�
+
+�Ja meit� viet�isiin Niuvanniemeen.�
+
+Kuinka kummallista olla n�in vapaana, n�in rajattoman vapaana!
+
+Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkap�ill�
+kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyytti�. Tyt�t ottivat laukkuja ja
+muita pienempi� kannettavia. L�hdettiin. Polku vei kahden korkean
+vuoren v�lilt� lehdikkomets��n. Arastellen hyppiv�t tyt�t edelt�. Risut
+repiv�t verisi� naarmuja heid�n jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina
+hiukan, mutta nauroivat kohta taas. T�m� oli kuitenkin niin hauskaa,
+niin ��rett�m�sti hauskaa.
+
+Aurinko paistoi ja linnut viserteliv�t. Oli er�s, joka niin somasti
+pani. Tyt�t arvelivat sit� leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut
+kuin raunioruntti. Varikset he kyll� tunsivat, ne kun niin rumasti
+r��kkyiv�t. Ja harakat my�s. Mutta noita pienempi� oli niin vaikea
+eroittaa toisistaan. N�yttiv�t juuri yht� suurilta kaikki ja yhden
+v�risi�kin ne olivat.
+
+Maassa sirkat sirisiv�t.
+
+�Mutta jos t��ll� on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka k��rmeit�.�
+Olga katseli arasti nurmea eik� tahtonut uskaltaa astua eteenp�in.
+
+�Huiui! Mihink�h�n min� poljin? Tuntui niin kylm�lt�, eik� liene ollut
+sisilisko.�
+
+Hanna hypp�si kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja j�iv�t odottamaan
+Hetaa ja Anna Sohvia.
+
+�Em�nt�, kuulkaa, onko t��ll� k��rmeit�?�
+
+�Eih�n noista ole tiedetty n�ill� seuduin.�
+
+�Ent� sisiliskoja?�
+
+�Ei ole niit�k��n.�
+
+Mentiin eteenp�in ja tultiin pian perille. Mets� loppui, niityn ja
+ruispellon takaa n�kyi P�ll�k�n m�kki. Tytt�jen mielest� se oli niin
+siev�, niin kovasti siev�. Pistettiin pensaiden takana leningit p��lle
+ja l�hdettiin sitten ruispellon pientaretta my�ten kartanolle.
+
+Vasemmalle oli heill� ensiksikin kota, johon sivumennen t�ytyi
+vilkaista sis��n. Semmoinen soma laitos. Eih�n tuossa ollut oikeita
+seini� edes eik� kattoa mink��nlaista. Py�reit� puita vaan pystytetty
+vinoon toisiaan vasten. Keskell� kotaa oli tulisija ja suuri musta
+pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa
+ja nokinen.
+
+Yhdell� sivulla oli kumminkin hirsinen sein� ja siin� ovi.
+
+�Saunako tuolla takana?�
+
+�Sauna�, kuului Anna Sohvin vastaus.
+
+�Siell� kylv�mme joskus�, p��tti Betty.
+
+�K�yh�n se laatuun.�
+
+�Tulkaa jo pois�, kehoitti Heta ja tyt�t tottelivat. Mutta silm�t yh�
+vilkkuivat ymp�ri.
+
+Kanoja eik�s ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
+poikasia hirmuinen joukko. Niit�h�n piti kaiken mokomin tarkemmin
+katsoa.
+
+�Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, nelj�, viis'--lueppas
+Betty, montako poikasta niit� on�, kehoitti Hanna.
+
+�Voi, eih�n niist� saa selv��, kun eiv�t pysy paikoillaan. N�ettek�s,
+tuolla yhdell� on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
+kuinka ne ovat n�tti�, tipo, tipo!�
+
+�L�htek�� nyt sis��n�, huusi Anna Sohvi porstuan kynnykselt�.
+
+Niin, mink�h�n n�k�ist� siell� oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
+porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tytt�jen tulemaan koristettu
+kuin parhaasen juhlaan ik��n. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
+sein�nraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
+laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei
+saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla sein�ll� oli
+s�nky, vasemmalla penkki, ikkunan alla p�yt� ja sen kahden puolen
+tuolit; siin� huoneen koko sisustus. Tyt�t katselivat ihastuneina
+ymp�rilleen ja Anna Sohvi oli tyytyv�inen.
+
+�N�inh�n meill� on pienet paikat�, h�n puhui, �ja vaillinaista kaikin
+puolin. Mutta ehk� h�ness� toimeen tullaan yht�hyvin.�
+
+Selv�sti n�kyi, ettei h�n sit� ep�illytk��n.
+
+Tytt�jen teki mieli menn� tupaa katsomaan.
+
+�Mutta siell� on miehi�, muistutti Olga. �Ilki�mmek� menn� paljain
+jaloin?�
+
+�No mit� se tekee, tulkaa vaan pois�, tuumaili Anna Sohvi.
+
+�Ei, ei, pannaan jalkaan ensin�, sanoivat sek� Hanna ett� Olga.
+
+Betty ei v�litt�nyt; h�nen mielest��n heill� oli semmoiset jalat, ettei
+niit� h�vet� tarvinnut. Meniv�t sitten s�vyis�sti tupaan, porstuan
+toisella puolen. Kolme, nelj� miest� siell� istui penkill�. Kaikilla
+lakit p��ss�, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja
+laskivat ne viereens� penkille, kun tyt�t sis��n tulivat. Yksi miehist�
+kutoi verkkoa p�yd�n p��ss�, toinen ei mit��n tehnyt, istui vaan;
+samoin kolmas ja nelj�s. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eik�h�n
+tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi h�nt� puhutellut, ei
+edes katsonut h�neen. Kuinka h�n niin?
+
+Er�s noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
+lukenutkaan; silm�t tuon tuostakin kirjan yli tytt�ihin vilkkuivat.
+N�m� meniv�t kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen
+p��h�n. Ujostelivat v�h�n miehi�, kun nuo eiv�t mit��n virkkaneet,
+silloin t�ll�in vaan salavihkaa heit� sivultap�in tarkastivat. Heta
+seisoi takan ��ress�; h�nell� oli kahvipannu tulella.
+
+Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan per�-nurkassa. Ja heti h�n kapusi yl�s
+laudalle, painoi polkusen alas, ty�nsi toisella k�dell� kaidetta
+taaksep�in ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
+ett� hurahti toiseen p��h�n. Ei muuta kuin pari l�isk�hdyst� kaiteella,
+sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.
+
+�Betty, Betty�, varoitti Olga, �sin� turmelet kankaan�.
+
+�Antaa h�nen kutoa�, sanoi Heta, �ei se siit� pahene�.
+
+Ja Betty oikein innostui. H�n oli tunnettu erinomaisen k�yt�nn�lliseksi
+ja toimeliaaksi tyt�ksi.
+
+Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehd� k��mi�. Polki ensin kainostellen
+ja arasti, mutta sitten v�hitellen yh� tiukemmin. Rukki surisi ja k��mi
+k��min per�st� valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. T�h�n
+ty�h�n ei ikip�ivin� kyll�styisi.
+
+Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella kesken��n ja
+tyt�t kuuntelivat molemmin korvin. Mik� lienee tullut Rissalan
+is�nn�lle, kun sit� ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa p�iv�n�
+meni, eik� pit�nyt viipy� kuin muutaman tunnin. Em�nt� oli t�n� p�iv�n�
+l�htenyt hakemaan. Oli pel�nnyt, ett� kun sill� oli rahoja siell�
+nostettavana, niin eik� liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
+juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli
+hukannut viisikymment� markkaa humalap�iss��n eik� tiennyt ei
+kuolemakseen, mihink� ne olivat joutuneet.
+
+N�in puhelivat miehet ja tyt�t kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan
+eritt�in; se vaan muistutti h�nt� jostakin ja her�tti poveen
+tuskallisen tunteen; mutta h�n painoi sen takaisin ja k��nsi ajatukset
+toisaanne.
+
+Anna Sohvi oli laittanut heille p�iv�llist� ja kattanut p�yd�n
+kamariin. Nyt h�n posket hohtavina ja suu makeassa hymyss� ilmestyi
+tuvan ovelle ja kutsui heit� ruoalle. Mentiin miehiss�, tai paremmin
+naisissa, sill� tyt�th�n ne vaan meniv�tkin.
+
+P�yt� oli nostettu keskelle lattiaa. Sit� peitti sile�ksi kaulattu,
+valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja
+niiden yl�puolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,
+kahveli vasemmalle ja veitsen p�� oli pistetty kahvelin keskimm�isen ja
+ylimm�isen piikin v�liin. Niist� taas ylemp�n� oli valkoiset
+puulusikat, alasp�in, varret oikeaan. Ja p�yd�n keskell�, mik� paljous
+siin� oli ruokia. Kori t�p�sen t�ynn� nuorta rukiista leip��,
+kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen
+paistettua kalaa, toisella talrikilla h�yry�v�, py�re� pannurieska ja
+keskell� kaikkia n�it� herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.
+
+Tyt�t eiv�t ruoan paljoutta pelj�styneet, vaan k�viv�t sen kimppuun
+urhoollisella mielihalulla. Eik� sit� usko kukaan, miten hyv�lle se
+maistui. Pannurieska oikein suli suussa. T�h�n saakka olivat niin
+hartaasti sy�neet, etteiv�t joutuneet mit��n puhumaan. Mutta nyt Betty
+tahtoi Anna Sohvilta tiet��, kuinka t�t� t�mm�ist� rieskaa laitettiin.
+Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista
+ja mannaryyni� oli pantu sekaan, ett� tuli murakampaa. Voita sieti
+runsaanlaisesti. Ei siin� suurempaa konstia ollut, mutta eiv�tp�s vaan
+kaikki saaneet syntym��n. Milloin polttivat, milloin laittoivat
+taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekiv�t jonkun muun vian. Mutta
+Anna Sohvilta se aina lyk�sti. Niin oli Rauhalandenkin tohtorinna
+sanonut, ettei h�n viel� t�ss� maailmassa ollut niin hyv�� pannurieskaa
+sy�nyt, kuin mit� Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat
+vieraineen lyst�ilem�ss� t��ll�p�in. Ja Anna Sohvi oikein loisti
+iloisesta ylpeydest� sit� muistellessaan.
+
+Tyt�t s�iv�t aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella
+mielihyv�li�. Kaiketi aikoi h�n siit� Aarolleenkin kerskailla. Toiset
+palaset kun viel� ottivat, vaikka olivat niin suuria. H�pe� sanoa,
+mutta Betty� ihan jo r�yht�ytti, ja sille h�n vaan nauroi. Kaikki k�vi
+laatuun n�in maalla, mik� kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi
+n�hty. Viilipiim��n he sitten rieskan sy�ty� ryhtyiv�t ja pian syntyi
+pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen p��llys tarttui
+lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee k�ynyt,
+mutta sai sit� Betty nen�n p��h�nkin pikkuisen. Sille he ilveiliv�t
+ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki
+kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa
+suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta
+rieskasta k�yneet, ett� heid�n toden totta teki mieli suudella
+toisiaan, vaikka se t�ll� kertaa j�i sikseen, kun Anna Sohvi seisoi
+siin� luona ja katseli. Ruotsin kielell� he siit� kesken��n puhuivat,
+ettei Anna Sohvi ymm�rt�isi.
+
+Heti ruoan j�lkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin s��nt�j�
+vastaan, mutta mit�p� he n�ist� s��nn�ist� tiesiv�t. Tuskin olivat
+koskaan kuulleet, ett� maailmassa jotain semmoista l�ytyi kuin
+terveysoppi. Ilman pienint�k��n ep�ily� siis juoksujalkaa rantaan,
+vaatteet kilvassa p��lt� pois ja sitten j�rveen! Mutainen oli pohja ja
+sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemm�lle, siell�
+oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eik�
+tultu yl�s ennenkuin huulet olivat sinisin� ja hampaat suussa
+kalisivat.
+
+Mentiin nyt mets��n k�velem��n ja kaikki he siell� etsiv�t ja
+valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja
+kivist� puhtaiksi ja siin�p� aika kuluikin my�h��n iltaan saakka.
+
+Lehm�t olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Nelj�
+lyps�v��, kaksi hiehoa. Ei ollut yksik��n vihainen, huoletta saivat
+menn� luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja
+Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tyt�t kohta nimittiv�t itselleen
+yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi
+vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin v�h�n aikaa oli Olgan kanssa
+Kultaruususta riidellyt.
+
+Sit� Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja
+vaahtoeli korkealle yl�s. Betyn teki kovasti mieli koettaa eik� h�nkin
+osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehm�n vatsan
+alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin
+oli ollut ja nyt h�n urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti v�h�n, kun
+se venyi niin pitk�lle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta
+maitoa l�hti. Eik� tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vet�nyt.
+H�n koetti toista, kolmatta, nelj�tt�, ei sittenk��n.
+
+���h�, murisi lehm�, huiskasi h�nn�ll��n ja nosti jalkaa. Betty
+pelj�styi, ett� oli v�h�ll� kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi h�nt�
+rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin h�n
+teki, ja nyt mik� ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-s�de alas. Ja
+kerran alkuun p��sty� se k�vi kuin mestarilta. Ei sihutellut en��,
+kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei
+niin paljoa kuin Anna Sohvin k�siss�.
+
+Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmetteliv�t. Eip� ollut
+ilman, ettei heid�nkin tehnyt mieli. Mutta heilt� puuttui molemmilta
+rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,
+uiui, eik� siihen raukkaan koskenut? Eiv�t he toki voisi, ei vaikka
+mik�.
+
+Bettykin jo taukosi, kun ei l�htenyt en�� maitoa. Nousi yl�s, suoristi
+selk�ns� ja pani k�det puuskaan. Loi silm�t toisiin ja odotti, ett�
+heid�n piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin h�nen etevyytens�.
+Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eiv�t uskaltaneet lehm�n
+kylke�k��n taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.
+
+�Ohho!� Betty meni ja tarttui molemmin k�sin sen kaulaan kiinni.
+Hyv�ili sit� ja hemmotteli: �piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,
+soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.� Lehm� vastasi:
+���h!�
+
+N�in se ensimm�inen p�iv� kului. Seuraavana j�rjestettiin talous. Betty
+vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat
+ilman ehtoja. Kiittiv�t vaan, kun p��siv�t ja olivat mieliss��n.
+
+Saivat tyt�t kerran el�� niinkuin itse tahtoivat ja siit� he my�s
+osasivat nauttia. Leijailivat ulkona p�iv�t p��t��n, valvoivat
+iltasilla v�list� p�iv�n nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja
+muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylk�siv�tp� tykk�n��n er��n
+pukimen, jota paitse miehet eiv�t koskaan voi esiinty�. Heist�, n�et,
+oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,
+mutta mit�s tekiv�t Olga ja Hanna er��n� iltana, kun tiesiv�t, ett�
+kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitk��n, etteiv�t
+sitten en�� saaneet unta. Rupesi heit� viimein hiukasemaan. T�ytyi
+nousta yl�s hakemaan ruokaa. P�yt�kaappiin oli Betty aamiaista varten
+tallentanut kolme keitetty� munaa, jotka j�iv�t illallisp�yd�st�. Ne he
+ry�stiv�t ynn� leip��, jota siell� my�skin oli. Hiljaa liikkuivat kuin
+hiiret, ettei Betty her�isi. Sill� Betty oli tullut kovin tarkaksi
+ruoan suhteen; sanoi sit� kuluvan niin hirve�n paljon. Kummako se! He
+s�iv�t kaikki kuin mets�miehet.
+
+Eiv�t uskaltaneet ruveta sis�ss� munia s�rkem��n eik� kovaa leip��
+nakertelemaan, vaan l�ksiv�t ulos portaille. Ja l�ksiv�t varsin
+tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyv� is� sent��n,
+jos nyt joku n�kisi! Mutta eip� n�hnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan
+ihana, vapaa luonto. Eik� se heit� v�h��k��n siit� soimannut.
+
+Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heid�n p��h�ns� menn� viel�
+soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. J�rvi oli ihmeen kaunis,
+tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tiet��, milloin he olisivat
+malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo v�h�isen vilustamaan. Ei se
+muuten olisi haitannut, mutta pelk�siv�t ehk� sairastuvansa. Ja silloin
+olisi heid�n iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.
+
+Seuraavana aamuna Olga ja Hanna viel� vetiv�t makeata unta, kun Betty
+nosti suuren metelin. Rosvoja oli k�ynyt, munat oli viety kaapista ja
+leip��kin oli h�vinnyt. Betyn silm�t olivat py�re�n� kauhusta. Olga ja
+Hanna koettivat n�ytt�� kummastusta. Mutta huulien ymp�rill� somasti
+hytk�hteli ja Betty sen pian �lysi.
+
+�Etteh�n vaan te? Kyll� olette, min� sen n�en silmist�nnekin.
+Malttakaas!�
+
+H�n sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tytt�jen
+s��ri�. Huutaen, parkuen n�m� yl�s s�ngyst� ja yksiss� voimin
+Betty-raukan kimppuun, ett� saivat h�nen armottomasta k�dest��n
+vitsan pois.
+
+Noin viikkokauden kuluttua rupesi el�m� muodostumaan v�h�n
+toisenlaiseksi. Olga, n�et, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa
+ja niihin h�n nyt kiintyi eik� v�litt�nyt en�� muusta maailmasta
+mit��n. Toisia se harmitti, he nuhtelivat h�nt�, tekiv�t kiusaa,
+eiv�tk� antaneet h�nelle rauhaa. V�list� koettivat k�tke�kin h�nen
+kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina
+mets��n semmoiseen paikkaan, josta ne muut eiv�t h�nt� l�yt�neet ja
+viipyi siell� siksi kuin n�lk� vihdoin ajoi kotiin. Betty t�st� monta
+kertaa suuttui oikein toden-per��n, erinomattain kun h�n oli laittanut
+jotain hyv�� p�iv�lliseksi, eik� Olgaa kuulunut sy�m��n ennenkuin
+kaikki oli joko j��htynyt tai kuivanut. Ei se sitten en��, tietysti,
+ollut mink��n makuista.
+
+Betty miltei itki, niin se h�nt� vihaksi pisti. Eik� auttanut, ett�
+Olga s�i enemm�n kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta
+ruokaa maailmassa. H�n leppyi vasta, kun Olga lupasi j�tt�� lukemisen
+v�hemm�lle, jonka lupauksen t�m� tavallisesti jo seuraavana p�iv�n�
+unhotti.
+
+Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sill� h�ness�
+yht�kki� her�si kummallinen halu oleskelemaan mets�ss� aivan yksin.
+Kuunteli siell� lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut
+paljon mit��n, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti
+el�m�st�, rakasti luontoa; eik� luontoa ainoastaan, ihmisi� my�s ja
+el�imi� ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,
+ne olivat yst�vi� kaikki, herttaisia, suloisia yst�vi�. Ne hymyiliv�t
+h�nelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin h�nkin, puhuivat kielt�, jota
+ei korva kuullut, jota ei ajatus k�sitt�nyt, vaan jota syd�n tunsi.
+Kaukana er��n niemen nen�ss� oli h�nen rakkain lempipaikkansa. Siell�
+h�n istui usein tuntikaudet, eik� tiet�nyt ajan kulusta mit��n. J�rvi
+lainehti edess�, kaukana toisella puolen vei kapea salmi v�ljemmille
+vesille, oikeaan oli pieni, hauska m�kki peltojen keskell�. Ihanan
+ihana oli n�k�ala. Kuva painui syv�lle h�nen mieleens�. Mutta sanoin ei
+h�n osannut selitt��, mit� povessa liikkui eik� h�n muille siit�
+lainkaan puhunut.
+
+Hiljaisena, tyyneen� Hanna tavallisesti palasi n�ilt� retkilt��n. Kun
+toiset kysyiv�t, miss� h�n oli ollut, mit� tehnyt, mill� kumman lailla
+oli saanut aikansa kulumaan, ei h�n muuta kuin hymyili. Betty ei voinut
+kyll�ksi ihmetell�. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta
+Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei k�sity�t�, ei kerrassa mit��n.
+Nukkuiko h�n siell�, vai mit� kummaa? Vastausta ei tullut, hymyily�
+vaan. Betty vihdoin herkesi kyselem�st� ja rupesi siihen sijaan
+kertomaan, mit� kaikkia h�n oli toimitellut. Ne eiv�t v�hi� olleet.
+Milloin oli h�n kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin
+vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonv�en
+mukana hein�ss� ja milloin mit�kin.
+
+Loppupuolella kes�� meni is�nt� kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.
+Hanna p��si matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka
+olivat menneet edelt� toisessa veneess�. Kalapaikkaan oli jotenkin
+pitk�lt�; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiap�in p��stiin soutamaan,
+oli jo my�h�inen y�. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sit�
+ikin� voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli j�rvi.
+Rannikot tekiv�t ymp�rille pime�n monimutkaisen reunan; eik� kuulunut
+liikett�, ei ��nt�, ei hiiskahdusta mist��n. L�hell� ja kaukana yht�
+hiljaista, yht� tyynt�. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka
+tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu
+sanaakaan pitk��n aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli
+vuoron j�rve�, vuoron taivasta. Ei j�sent� hievahtanut, huokuikin
+hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, ett� kest�isi t�t� hyvin kauan,
+i�nkaiken vaikka. Y�n juhlallisuus lienee vaikuttanut is�nt��nkin, joka
+istui per�ss�. H�n alkoi laulun: �O Jumalan karitsa, joka pois otat
+maailman synnit, Armahda meid�n p��llemme.� Vakavasti ja hartaasti h�n
+lauloi. ��niv�reet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita
+kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pys�htyi. Vasta
+sitten kuin viimeinen s�vel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.
+
+Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, ett� syd�n vavahteli ja koko
+ruumis. Koetti hillit�; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui
+toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eik� huolinut sit� selville
+saadakaan. Is�nn�n rauhalliseen puheesen h�n vihdoin her�si.
+
+�Mik�h�n se liikkuu, tuolla rannalla?� He olivat jo kotia l�hell�.
+
+Anna Sohvi taukosi soutamasta ja k��ntyi katsomaan taakseen. Hannakin
+koetti teroittaa silmi��n.
+
+�Ihmisi�k� siell� on, vai elukoita?� kysyi is�nt� viel�.
+
+�Eik� liene�, alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:
+
+�Olga ja Betty!�
+
+Ne ne olivatkin. Mit� kummaa ne taas n�in my�h��n siell� keikkuivat.
+
+Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.
+Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat
+heit� maalle.
+
+�Pian, pian, Hanna, meill� on uutisia.�
+
+�Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keit�.�
+
+�Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!�
+
+�Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.�
+
+�Hs, hiljaa, Betty, etteiv�t kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.�
+
+�Hyv�nen aika!� Ei Hanna osannut mit��n muuta.
+
+Hiipien meniv�t tyt�t aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta
+siell� p��si puhe oikein irroilleen.
+
+�Hanna kulta, sano, mit� me nyt teemme?� tutkisteli Olga.
+
+�Kunko olemme ilman f�rkeli�.�
+
+�Niin, herran t�hden, kolme nuorta tytt��.�
+
+�Eik�s Olga ole ihan hassu?� kysyi Betty. �Juuri kuin tuosta maailma
+nurin k��ntyisi. Minusta vaan on hauskaa, ett� tulivat.�
+
+�Kyll� minustakin, mutta--�
+
+�Mutta mit� ihmiset siit� sanovat?� keskeytti Olga. �Meid�n maineemme
+on mennyt.�
+
+�Joutavia! Tarvitseeko kenenk��n tiet��. Pidet��n salassa�, neuvoi
+Betty.
+
+�Se olisi ainoa�, arveli Olga.
+
+�Sanoisimme mammoille vaan�, ehdoitti Hanna.
+
+�Mutta pojat itse�, muistutti Olga. �He varmaan kertovat.�
+
+�Me kiell�mme.�
+
+�Kuka sen tekee meist�? Sin�k� Betty?�
+
+�Min�.�
+
+�No, niin.� Olga v�h�n mietti. �Jokohan uskallamme?�
+
+�Mik�s siin�, sanoi Betty. Hanna yhtyi h�neen ja niin oli asia
+p��tetty.
+
+Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heit� yl�s. Huone oli saatava
+siistiksi ja aamiainen p�yt��n. Pojat olivat jo ongella.
+
+�Mink�h�n leningin min� panen?� kysyi Hanna toisilta.
+
+�Ota sininen, se kaunistaa sinua�, sanoi Olga, joka peilin edess�
+laitteli hiuksiaan. Poltteli niit� maronki-neulalla.
+
+Hanna j�i sit� katselemaan.
+
+�Anna, min� k�herr�n sinunkin hiuksesi�, ehdoitti Olga.
+
+�En min�.�
+
+Kyll� Hannan teki v�h�n mieli, mutta h�n ei kehdannut, kun niit� ei
+koskaan t�t� ennen oltu k�herretty.
+
+�Hyv� ihme, ettek� te viel� ole puettuina?�
+
+Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan
+k�sivarrellaan.
+
+�Pian, laittakaa itsenne pois t��lt�, ett� Anna Sohvi p��see
+lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita
+tulella.�
+
+�Mit�s p�iv�lliseksi saadaan?� kysyi Hanna.
+
+�Muna-sekoitusta, viilipiim��, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?�
+
+�Miks'ei.�
+
+�Vallan hyvin�, arveli Olga. �Kas niin, nyt min� olen valmis.�
+
+�Min� my�s.�
+
+�Saatte sitten menn� ulos v�h�ksi aikaa, ettette ole tiell�.�
+
+Ei, ulos eiv�t tahtoneet; siell� olivat pojat. Tupaan meniv�t ennemmin.
+Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan p�in, mutta vet��ntyiv�t samassa
+takaisin, sill� pojat juuri tulivat yl�s kartanolle kaikki kolme,
+onkivavat k�dess�.
+
+Kummallinen kainous tapasi Hannaa yht�kki�. T�ytyi menn� penkille
+istumaan, kauas, per�nurkkaan aivan. Eik� h�n nyt liikkuisi paikaltaan,
+ei vaikka mik� olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, silt� ne jalat
+tuntuivat.
+
+Tuollahan jo ilmestyiv�t ovessa, loistavina ja iloisina kuin p�iv�n
+s�teet. Woldemar varsinkin, joka edelt� tuli. Olga meni taitavasti
+puoliv�liin lattiata heit� vastaan, k�tteli ja sanoi hyv�� huomenta.
+Kai Hannankin pit�isi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari
+askelta sai otetuksi, kun pojat enn�ttiv�t luokse. Tervehtiv�t ja--mit�
+lienev�t sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun syd�n l�i niin hirve�sti ja
+poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heit� silmiin, ei
+vaikka! Kiitti, kun p��si takaisin entiseen paikkaansa.
+
+Sinne tulivat l�helle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,
+vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin h�n oli
+romaaneissa lukenut. Kumma, ett� h�n osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei
+Hanna suinkaan oppisi, ei ikin�. Hyv�nen aika! T�ll� hetkell� h�n vaan
+ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eip� sit� tarvittukaan. Olga kyll�
+piti puhetta vireill�. Eik� pojat h�neen en�� katsoneetkaan.
+
+Varmaan h�n oli heid�n mielest��n typer� ja mit�t�n. Oikea nolla. Ja
+ruma, onnettomasti ruma. Kyll�p� h�n sen tiesi itsekin. Ja nyt her�si
+�kki� semmoinen halu p��st� pois mets��n aivan yksin, niemen nen��n,
+sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta h�n ei
+mill��n tavalla kehdannut l�hte� astumaan lattian yli, ne olisivat
+kaikki silloin katsoneet h�neen. Kiusaantui sitten ennemmin siin�,
+miss� oli.
+
+Woldemar k��ntyi nyt Hannaan, sill� Olga oli joutunut kiistaan Tirrin
+kanssa.
+
+�Onko teist� ollut hauska maalla?�
+
+�On.�
+
+�Ehk'ette en�� tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?�
+
+�En.�
+
+Hanna ei oikein tiennyt, mit� vastasi, eik� uskaltanut katsoa yl�s,
+vaan kierteli uskoa paperik��mi� polveaan vasten. Onneksi oli h�n
+sattunut saamaan sen k�siins�. Mutta kyll� h�n sittenkin tunsi, ett�
+Woldemarin silm�t olivat kiinni h�nen kasvoissaan Ja siit� h�n niin
+k�vi h�milleen, ett� puristi k��min yhteen myttyyn sormiensa v�liss�.
+
+Betty tuli samassa kutsumaan heit� ruoalle, ja ne muut meniv�t kohta.
+Hanna j�tt��ntyi tahallaan v�h�n j�lkeen, ettei tarvinnut kulkea siin�
+poikien edell�.
+
+Anna Sohvin peili riippui sein�ll� ikkunan l�hell�. T�ytyi katsoa,
+olivatko hiukset hyv�sti. Oikeastaan h�n siihen salavihkaa tahtoi
+silm�ill� kasvojansa. Ja mielihyv�ll� h�n huomasi, etteiv�t ne sent��n
+olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silm�t loistivat. Paremman
+n�k�inen h�n oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili
+kaunistanut? Tuo lamaava ujous syyst� tai toisesta nyt v�h�n antaantui
+ja jotakuinkin rohkeana h�n jo l�ksi muiden luokse kamariin.
+
+Aamiaisten j�ljest� mentiin vesille. Siell� tytt�jen yhteisen p��t�ksen
+mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo t�rke� ehdoitus pojille. Woldemar
+istui per��n, Alfred ja Tirri soutivat, tyt�t istuivat veneen keskell�.
+
+Oltiin alussa v�h�n juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat
+silm�ns� Bettyyn, jonka vakava katse osoitti h�nen hyvin tiet�v�n, mik�
+painava teht�v� h�nell� oli edess�.
+
+Ryk�si h�n siis hiljaisen hetken p��st� ja alkoi n�in:
+
+�Meill� on teille er�s pyynt�.�
+
+Poikien huomio oli vireill�. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
+Olga ja Hanna katsoivat syrj��n.
+
+�Jota teid�n tulee t�ytt��, jatkoi Betty. �Lupaatteko kunniasanalla?�
+
+�Jos vaan voimme.�
+
+�Kyll� te voitte.�
+
+Pieni pys�hdys. Pojat odottivat. Hanna silm�ili j�rve� veneen laidan
+ylitse ja selaili k�dell��n vedess�.
+
+�Mit� se koskisi?� kysyi Woldemar.
+
+�Sit�, ettette yhdellek��n ihmiselle kertoisi t��ll� k�ynnist�nne. Ei
+vahingossakaan. Lupaatteko sen?�
+
+�Lupaamme.�
+
+Pojat k�viv�t totisiksi. He rupesivat aavistamaan, ett� olivat
+saattaneet tyt�t ehk� pahaankin pulaan t�nne tulollaan.
+
+Olga otti nyt puhuakseen.
+
+�Te tied�tte, kuinka arka nuoren tyt�n maine on. Se usein riippuu
+hiuskarvan nen�ss�.�
+
+He sen tiesiv�t. Mutta heid�n suhteensa saisivat olla huolettomat.
+Eiv�t he kenellek��n hiiskuisi sanaakaan.
+
+Tyt�t luottivat siihen, ja se oli oikein merkillist�, kuinka t�m�
+yhteinen salaisuus heit� liitti toisiinsa. Paljon suurempi
+tuttavallisuus alkoi kohta v�lill�. Oltiin j�rvell� aina siksi, kuin
+Betyn t�ytyi l�hte� p�iv�llispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja
+naurettiin. J�lkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin �lainaa
+tulta�. Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka
+tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppy� ja sit� kesti my�h�iseen y�h�n
+asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka
+paljon tyt�ill� riitti puhumista, kun p��siv�t kamariinsa! Varsinkin
+Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta
+kiinni, h�n kun makasikin yksin��n eri s�ngyss�. Mutta toiset valvoivat
+kauan. K�sitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten
+poskea. Ja kuiskaten he siin� toivat esiin syd�men salaisimpia
+tunteita. Ei Hanna sent��n ihan kaikkia, jotain h�n tahtoi itsell��nkin
+pit��. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, mink� Tirri oli
+h�nelle sanonut ja mink� h�n Tirrille. Ja sitten h�n tunnusti
+rakastavansa Tirri� semmoisella ��rett�m�n suurella rakkaudella, jota
+kest�isi viel� haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa
+tuo oikein liikutti; h�n puristi Olgaa hell�sti rintaansa vasten. Ja he
+p��ttiv�t pysy� yst�vin� aina, niinkauan kuin eliv�t. Pitiv�t
+toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyll� ja
+suutelulla sen yh� uudelleen vahvistivat.
+
+K��ntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekiv�t heist� kaikenmoisia
+havaintoja todistaakseen, kuinka hyvi� he olivat. Reippaita, iloisia,
+etevi�, kauniita. Niin, heid�n vertaisiaan ei varmaan l�ytynyt koko
+maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, p��tti Olga. Kyll� Hanna toki piti
+Woldemarista viel� enemm�n, mutta ei h�n sent��n virkkanut mit��n.
+Olgalle olisi tullut paha mieli. T�ytyi h�nen kumminkin puhua
+Woldemarista, kiitell� h�nt� ja mainita tuon tuostakin h�nen nime��n;
+sill� se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eik� se h�nen suussaan
+soinut toisella lailla kuin mik��n muu nimi, ja eik� Olga sit�
+huomannut. Mutta h�nen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin
+luona, ettei h�n joutanut semmoisia merkille panemaan.
+
+P�iv� valkeni, ennenkuin tyt�t herkesiv�t juttelemasta. Sen j�lkeenkin
+viel�, vaikka silm�t jo olivat ummessa, kaikui Hannan mieless� yh�:
+�Woldemar, Woldemar, Woldemar.� H�n k��nsi p��ns� pois, ettei Olga
+kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan h�nen huuliltaan.
+Sitten huoletta jatkoi:
+
+�Woldemar, Woldemar, Woldemar.�--Pys�hdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta
+valpastui h�n viel� uudelleen hiukan. Ja taas:
+
+�Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...� Siihen
+vaipui.
+
+Tuli toinen p�iv�, se oli yht� iloinen ja hauska. Meni kuin siivill�.
+Samoin kolmas. Mutta nelj�nnen p�iv�n aamuna tapahtui jotakin
+erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt
+mist��n; h�n oli siksi y�t� mennyt Anna Sohvin aittaan, ett� saisi
+k�rp�silt� rauhassa nukkua. Ja sitten h�n makasi pitemp��n kuin
+tavallista, sill� monen illan valvominen per�kk�in oli h�nt�
+uuvuttanut.
+
+Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.
+Hanna neuloi pitsi� leninkins� kaulukseen, Olga puki jalkaansa.
+Ihmetteliv�t, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo
+kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta p�in. Siihen aikaan perheelle
+annettiin aamiaista tuvan puolella.
+
+Taivas n�ytti olevan pilvess�; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga
+veti uutimet paremmin syrj��n ja molemmat kallistuivat likemm�ksi
+ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he pelj�styiv�t!
+Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat yl�s. Heill�
+arvon oli aamuhameet p��ll�, mutta itse nuo kelvottomat olivat
+paitahioillaan ja paljain jaloin. Sill� lailla ilkesiv�t heille
+n�ytt��nty�. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.
+Uimaan he arvatenkin vilistiv�t, mutta oliko pakko menn� heid�n
+ikkunansa alaitse, kosk'eiv�t kerran viitsineet oikein p��llens� panna?
+Mahtoivat kiert�� tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirve�sti
+harmissaan.
+
+�Luuletkos, Hanna, ett� olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille
+esimerkiksi?�
+
+�Voi, enh�n min� tied�, huokaili Hanna.
+
+�Taikka Emma Hartman'ille? Eiv�t olisi, siit� saat olla varma. Mutta he
+eiv�t pid� meit� miss��n arvossa. Niin, siin�p� se juuri on: he eiv�t
+pid� meit� arvossa. Min� sit� eilen jo ep�ilin, kun Woldemar py�ritti
+sinua ringiss� niin kovasti, ett� olit v�h�ll� kaatua.�
+
+�Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun min� en semmoisia ymm�rr�.�
+
+Hannalle jo vedet nousivat silmiin; syd�n oli t�ynn� tuskaa.
+
+Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:
+
+�Hullusti, ett� annoimme heid�n j��d� t�nne, vaikka tiesimme, kuinka se
+oli sopimatonta. Nyt saamme pit�� t�mm�ist� hyv�n�mme. Ihan vaan oma
+syymme.�
+
+�Emmek� voi sit� mill��n parantaa?�
+
+�Tied�n min� yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heit�
+kohtaan, ett� ymm�rt�v�t pysy� jonkun verran loitompana. N�ytet��n
+herroille, tokko tunnemme, mik� k�y laatuun, mik� ei. Taikka saavatko
+meit� kohdella, niin vaan kuin tahtovat.�
+
+�Olga kulta, en min� osaa. Enk� jaksakaan, p��ni on kipe�. Menen
+ennemmin Anna Sohvin aittaan pitk�lleni ja olen siell� koko p�iv�n.�
+
+�Ja j�tt�isit minut yksin heid�n kanssaan. Kaunista! Tied�t hyvin,
+ettei Betyst� ole mit��n apua t�ss�.�
+
+�Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.�
+
+�T�ytyy koettaa, Hannaseni. Herke� ensiksikin itkem�st� ja vala
+silmi�si vedell�, etteiv�t verist�.�
+
+Hanna kohta ty�t� k�sketty�.
+
+�Kas niin�, sanoi Olga, �hyv� on. P�� pystyyn nyt vaan ja selk�
+suoraksi, ett� n�yt�t yht� ylpe�lt� kuin neiti Munsterhjelm.�
+
+�Ei se k�y, kun min� en ole niin pitk�k��n.�
+
+�Ja kohtele heit� kylm�sti. El� katso niihin lainkaan.�
+
+�En, en. Voi, kun menisiv�t jo pois.�
+
+Ovelle koputettiin.
+
+�P��st�k�� sis��n�, kuului Betyn ��ni ulkopuolelta. �Ooho! Joko te
+olette t�ydess� asussa?�
+
+H�n toi kahvin p�yd�lle ja tyt�t istuivat ymp�rille juomaan.
+
+�Ollaankos huonolla tuulella, vai?�
+
+�Ei suinkaan.�
+
+Olga iski salavihkaa Hannalle silm��; ei huolinut ruveta kertomaan
+Betylle koko asiasta mit��n.
+
+Betty oli semmoinen lapsi, ettei h�n kumminkaan olisi ymm�rt�nyt.
+
+�Ehk� menemme tupaan, Hanna.�
+
+�Ah, niin!� juohtui Betylle mieleen. �Siell� n�kyi olevan
+marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa p�iv�lliseksi.�
+
+Olga pys�htyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tytt� seisoi marjatuohinen
+k�dess�. Hanna pakeni per�lle, sill� h�n oli porstuan yli tullessaan
+kuullut poikien ��net pihalta. Meni ihan perimp��n soppeen,
+kangaspuiden taakse. Sielt� tuskin h�nt� huomasivatkaan. Iloisina ja
+reippaina tulivat pojat sis��n. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsiv�t
+m�rkyydest� ja ihon tuoreus osoitti heid�n hiljan k�yneen j�rvess�.
+Olivat aivan kuin ennen; eiv�t aavistaneet mit��n pahaa. Olga seisoi
+puoleksi selin ja puheli taukoomatta tyt�n kanssa. Ei luonut
+vahingossakaan silmi��n poikiin, jotka k�rsiv�llisesti odottivat
+syrj�ss�, sanoakseen h�nelle hyv�� huomenta. Vihdoin viimein h�n
+k��ntyi. Mutta semmoinen kiire h�nell� oli viem��n marjoja Anna Sohvin
+haltuun, ettei h�n joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan
+sivumennen nyyk�ytti p��t��n.
+
+Woldemarin silm�t kiersiv�t tupaa siksi kuin tarkastavina pys�htyiv�t
+kangaspuiden taakse.
+
+�Hanna, siell�k� sin� olet?�
+
+He olivat kaikki edellisen� p�iv�n� tulleet sinuiksi kesken��n.
+
+Ennenkuin Hanna kerkesi mit��n vastata, oli Woldemar jo h�nen luonaan.
+Pujotteli kangaspuiden ja penkin v�lilt� ihan likelle, sinne viereen.
+Ei Hanna p��ssyt en�� mihink��n, sill� sein� oli takana ja toisella
+sivulla, edess� taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi h�neen
+syrj�st�, v�h�n niinkuin moittien. Mutta hyv�nen aika, oliko se h�nen
+syyns�?
+
+Woldemar sanoi hyv�� huomenta ja tarjosi h�nelle k�tt�. Saattoiko Hanna
+muuta kuin antaa h�nelle omansa. Eik� h�n sille mit� voinut, ett�
+Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin
+tarpeellista oli. Eik� sillek��n, ett� veri taas lensi poskille ja
+kuumensi ohauksia. Muistipa h�n nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'i�,
+suoristi selk�ns� ja nosti pystyyn p��ns�, joka vahingossa oli painunut
+niin alas, ett� leuka kosketti rintaa. Mutta kun h�n samassa loi
+silm�ns� yl�s, kohtasi h�nt� semmoinen l�mmin ja luottava katse, ett�
+se tuntui syv�lle syd�meen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,
+jonka h�n vaivalla oli saanut kokoon.
+
+�Hanna, tule pois sielt�, lausui Olga tuvan toisesta p��st�.
+
+Woldemarin t�ytyi v�isty� edest� ja yhdess� he nyt tulivat muiden
+luokse.
+
+Olga katseli ikkunasta ulos eik� puhunut mit��n. Hanna istui h�nt�
+l�helle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sill� p�yt��n.
+
+�Mit�s hauskaa me t�n��n keksisimme?� kysyi Woldemar.
+
+�L�hdet��n ongelle�, ehdoitti Tirri.
+
+�Suostutteko, tyt�t?�
+
+Woldemar sai v�h�n odottaa vastausta.
+
+�Minua ei haluta�, sanoi Olga viimein, k��nt�m�tt� p��t��n.
+
+Hanna kiusaantui. H�n painoi kovemmin neulaa ja teki syvi� naarmuja
+p�yt��n, joka onneksi oli maalaamaton.
+
+Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein p�in. Syntyi
+pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.
+
+�Jotain muuta sitten. Menemmek� k�velem��n?�
+
+Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli
+esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan m�r�ksi. Olisi niin
+mielell��n sanonut jotain yst�v�llist�, vaan ei uskaltanut Olgalta.
+
+Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan p�yd�ss�.
+
+�Herrat ovat niin hyv�t�, sanoi Olga ja nousi.
+
+Ei, mutta mit�s t�m� merkitsi? Mist� tuo �kkin�inen muutos? �Herrat�,
+sanoi h�n niin kylm�sti kuin olisivat ventovieraita olleet.
+
+Woldemar kohosi yl�s, pisti k�det housun taskuihin, nytk�ytti p��t�
+taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silm�ns� alas; Alfred
+oli kuin el�v� kysymysmerkki.
+
+Aamiaista sy�tiin jokseenkin juhlallisessa ��nett�myydess�. Betty
+arveli, ett� ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin
+rasittavalta.
+
+Ruoan j�lkeen meniv�t pojat ulos ja pitiv�t pienen neuvottelun. Olga ja
+Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
+Woldemar etup��ss�, ja sanoivat j��hyv�iset. Olivat viivytelleet liian
+kauan; heid�n olisi jo aikoja ennen pit�nyt l�hte�.
+
+Betty vastusteli. Mik� heille nyt oli p��h�n pist�nyt, kun eiv�t eilen
+viel� mit��n puhuneet poismenostaan. Ja mihink� heill� oikeastaan oli
+kiire. Eiv�tk� voisi viipy� muutamia p�ivi� siell� maalla ja nauttia
+lupa-ajasta. Parin viikon p��st�h�n tuo pitk� lukuvuosi taas alkaisi.
+
+Mutta he eiv�t voineet viipy�, ei mill��n ehdolla. Olgalle antoivat
+ensiksi k�tt�; h�n ei sanonut heille mit��n muuta kuin �hyv�sti�.
+Lieneek� sent��n lis�nnyt: �ei kest�, tai jotain sinnep�in, kun he
+kiittiv�t. Yht� v�h�puheinen oli Hanna, vaikka h�nen katseessaan
+olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynn�n, jos
+olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.
+
+Betty tahtoi ainakin l�hte� heit� saattamaan, tuonne mets�nrinteesen
+saakka, ehk� v�h�n kauemmaksikin. Olga ja Hanna j�iv�t kamariin, mutta
+ikkunasta he katsoivat heid�n j�lkeens�. Hannan syd�nt� kivisti, eik�
+Olgankaan ihan terve ollut. Mutta h�n oli t�ydellisesti vakuutettu
+siit�, ett� he olivat t�ytt�neet t�rke�n velvollisuuden, ja se v�h�n
+lohdutti.
+
+P�iv� rupesi niin pitk�ksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai
+�kki� hirve�n koti-ik�v�n; �iti� ja is�� ja Jussia, palvelijoita,
+kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa h�n muisteli kipe�ll�
+kaipauksella. Eik� auttanut, vaikka h�n meni lempi-paikkaansakin,
+niemen nen��n, jossa ennen aina tunsi itsens� onnelliseksi. Olipa vaan
+rauhattomampaa viel� siell� yksin�isyydess�, ja takaisin h�n kiiruhti
+heti toisten luokse. Olgan kirjan otti k�teens� ja koetti lukea, mutta
+pois t�ytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mik��n mielelle k�yp��, ei
+kerrassa mik��n.
+
+Betty oli �re� ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli sy�nyt
+kerman, maito oli hapantunut. Eik� h�nt� en�� haluttanut koko talouden
+hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kyll�kseen. Ja Betty loikoili
+nurmella, selki seljallaan, k�det ristiss� p��n alla, huolien viis'
+siit�, tuliko sin� p�iv�n� puolista, tai ei.
+
+Olgalla ei en�� ollut lukemista. Kaikki kirjat h�n oli laskenut l�pi,
+muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen h�n my�s oli v�synyt ja ilma
+oli ruma, ettei voinut k�vell� ulkona. Oikeastaan h�n ei tiennyt,
+mink�t�hden he viel� viipyiv�t maalla, kun kotona oli niin paljon
+tekemist�; koulukin pian alkaisi, sit� varten tuli toimittaa yht� ja
+toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, j�rjest��
+kukat, joita olivat maalla ollessaan v�hin ker�nneet ja paljon
+muutakin. Kyll� Olgan mielest� heid�n jo v�ltt�m�tt� pit�isi muuttaa
+kaupunkiin.
+
+Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita
+kokoon ja talonv�elle ilmoitettiin, ett� aikomus oli l�hte� jo
+huomisp�iv�n� pois. Tuvan puolella olivat kaikki siit� niin pahoillaan,
+ett� tytt�j� oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat
+tottuneet heihin, tulisi kovin ik�v�. Niin herttaisia ja rakkaita he
+olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyv�luontoisia. Ylpeit�k��n eiv�t
+olleet, ei pikkuistakaan, pitiv�t heit� aivan kuin vertaisiaan. Ei
+ollut koko kaupungissa niin hyvi� herrasneiti�, siit� sai olla varma.
+
+Is�nt� siihen lopetti, sytytti piippunsa ja j�i totiseksi. Hetalle
+vedet nousivat silmiin, mutta h�n k��ntyi selin ja h�mmensi hierimell�
+jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteiss��n; kenenk�h�n kanssa h�n
+nyt juoksisi hippasilla t�st� l�htein. Anna Sohvi teki k��mi�, py�ritti
+kiivaasti rukkia ja pyyhki v�h�n v�li� nen��ns� esiliinan helmaan.
+
+Tyt�t istuivat rinnan sill� penkill�, joka oli p�yd�n edess�. Hiljaisia
+he olivat ja vakavia; ik�v�� oli erota noista yst�v�llisist� ihmisist�;
+mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin p��tettiin sitten, ett�
+Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain l�htisiv�t heit� viem��n.
+
+
+
+
+III.
+
+
+Ja sitten h�n oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon �iti sill�
+v�lin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
+ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieress�. Jussi
+poika majaili nyt pieness� suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
+ennen oli kahverina k�ytetty.
+
+Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin j�lleen.
+Turva, se oli heid�n koiransa nimi, heilutteli ilosta h�nt��ns� ja
+hyppeli vasten. Kukat olivat sill� aikaa tavattomasti kasvaneet;
+kummako se, kun �iti niit� hoiti. Miina oli rukoustanut �idilt� parhaat
+Hannan kamariin ja ruukkujen ymp�rille h�n oli laittanut siev�n siev�t
+paperikoristukset. Salin entiset k�yt�v�-matot h�n my�skin oli pannut
+lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekiv�t huoneen
+hyvin iloisen n�k�iseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
+is� miss� lienee ollut; ei �iti tiennyt, mutta siin� h�n juuri v�h��
+ennen oli l�htenyt.
+
+�iti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielest� h�n n�ytti
+virke�mm�lt�. Vai lieneek� muuten h�nen tulemastaan tuo loiste silmiin
+ilmestynyt. P�iv�llisiksi palasivat sitten kotiin is�kin ja Jussi;
+pojalla oli pieni� ahvenia tuohisessa ja h�nell� oli tulinen kiire
+saada Maria heti niit� perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
+lailla ja tullut niin miehekk��n n�k�iseksi. P�ivettynyt oli hirve�sti;
+k�ynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
+alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneess� kastuneet;
+�idille tuli h�t�, kun h�n niill� likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
+sai istua sohvaan ja siihen h�nelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
+toiset jalkineet.
+
+�Niin, lystik� sinun oli?� h�n kysyi Hannalta.
+
+�Kovasti.�
+
+�Sen arvaan. Ensi kes�n� pit�� minunkin p��st� maalle koko lupa-ajaksi.
+Ei auta mik��n. Mutta kauemmas min� tahdon, kuka niin l�hell� viitsisi
+olla kuin P�ll�k�ss�. Tuonne oikein syd�nmaalle, Karjalaan.�
+
+�Ehk� sinut pappa laskee�, sanoi �iti, �jos luet ahkerasti, ett� p��set
+luokalta�.
+
+Jussi puri hammasta.
+
+�Minulle aina pannaan ehtoja�, h�n sanoi.
+
+Ja suu j�i pullolleen; mutta enemp�� h�n ei virkkanut, sill� is� tuli
+samassa sis��n. Hanna juoksi suoraap��t� h�nelle kaulaan.
+
+�Terveisi�, pappa, maalta.�
+
+�Noo, johan sin� olet kotona.�
+
+�Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna l��k�ri�
+kaipaa.�
+
+�Soo, sep� hyv�.�
+
+Is� istui p�yt��n ja niin teki Jussi my�s. Hannakin seurasi esimerkki�,
+samoin �iti, sitten kuin h�n ensin oli k�ynyt ky�kiss� ja toimittanut
+ruoat sis��n.
+
+�Jeekeli sent��n--�
+
+�No, Jussi, kuka noin sanoo?�
+
+�Mit� pahaa siin�, mamma? Eih�n sill� pirua tarkoiteta.�
+
+�Et sin� milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.�
+
+Jussi ei kerennyt vastaamaan, sill� h�nelt� oli pudonnut paistin rasvaa
+p�yt�liinalle ja ty�t� oli saada sit� veitsen k�rjell� poiskaapituksi.
+
+�Mutta mit� sin� yritit sanomaan?� kysyi is�.
+
+�Niin ett� jeekeli sent��n, kuinka t�n� aamuna olisi tullut paljon
+kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. K�vittek�s te, Hanna, usein
+ongella siell� maalla?�
+
+�Eih�n me varsin usein. V�list� kumminkin.�
+
+�Saittekos kaloja?�
+
+�Aina v�h�n.�
+
+�Mamma, min� olen nyt p��tt�nyt, ett� rupeankin kalamieheksi.�
+
+�Kaunista�, hymyili is�. �Sitten min� saisin sanoa: poikani, kalamies.�
+
+�Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--�
+
+�Jussi, sy� nyt ja ole vaiti�, sanoi �iti.
+
+Is�n oli otsa rypyss� ja Jussi himme�sti aavisti, ett� h�n oli sanonut
+jotain tyhm��. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.
+
+�Betty osasi laittaa meille niin hyv�� ruokaa. Pojatkin sit�
+kiittiv�t.�
+
+�Ketk� pojat?�
+
+Hanna h�mm�styi ja lensi punaiseksi.
+
+�Niin, mamma ei tied�k��n, ett� meill� oli vieraita, veljekset Stenberg
+ja Tirri. Viipyiv�t siell� muutamia p�ivi�.�
+
+�Teid�n luonanne?� kysyi is� kummastuneena.
+
+�Niin.�
+
+�Olitteko kutsuneet niit�?�
+
+�Emme.�
+
+�Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesiv�t varmaan hyvin, ettei teill�
+vanhempaa ihmist� ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heit�
+vastaan. Olisitte k�skeneet pois.�
+
+Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta �iti tuli h�nelle
+avuksi.
+
+�Eik� tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielell��n k�yv�t
+maalla kes�najalla, luultavasti eiv�t tulleet ajatelleeksikaan, ett�
+siin� mit��n sopimatonta oli.�
+
+Enemp�� ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun p��si niin
+v�h�ll�. Ep�huomiosta h�n oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyv�ksi vaan,
+sill� omatunto sai nyt olla rauhallinen.
+
+Tuli syyskuun ensimm�inen p�iv� ja tyt�t ker��ntyiv�t kouluun; vihkot,
+kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus my�s,
+varustettuna papan, mamman tai holhojan nimell�. Koulu surisi kuin
+mehil�ispes�. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia v�istettiin ja
+p�yti�kin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
+sopimuksia tehtiin; se t�rke� asia oli saatava selville, kenen viereen
+istumaan p��si. Ja ensi riviink�, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
+ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka enn�tti ja kuinka
+jaksoi puoliaan pit��.
+
+Yhdess� kohden ei paljon seisottu; mik� py�ri, mik� hyppi, mik� juoksi,
+mik� hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
+luokkien l�pi, seisahtuivat, katselivat ymp�rilleen ja kehoittivat
+korotetulla ��nell� hiljaisuuteen. Surina v�h�n taukosi ja h�ilyv�
+joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selk� katosi toisesta
+ovesta, alkoi kaikki uudelleen entist� kiivaammin.
+
+Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin v�hemm�n h�lin��. Eih�n heid�n
+sopinut, kun olivat jo suuria, t�ytyi pienemmille n�ytt�� hyv��
+esimerkki�; eik� heit� toki haluttanutkaan.
+
+Yksitoista heit� en�� oli j�ljell� kahdestakymmenest� viidest�; mihin
+lienev�t vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heid�n
+luokalla aina ollut verrattoman hyv�; ei toisilla sinnep�ink��n.
+Semmoista yksimielisyytt� kuin heid�n v�lill� sai etsi�; tuskin sit�
+vaan lyseollakaan l�ytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko viel�
+koskaan luokalta mit��n kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
+toistensa p��lle? Kaikki he yhdess� olivat kest�neet, myrskyt ja
+p�iv�npaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllist� annettu ilmi, vaan
+luokka otti kokonaisuudessaan siit� vastatakseen. Eik� toverista
+sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eik� koulun ulkopuolella. Viel�
+v�hemm�n oli juoruja tai riitoja heid�n kesken milloinkaan syntynyt.
+
+Ja viimeist� lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
+hajautuisivat sinne, t�nne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mit�
+toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eih�n tiennyt; se vaan oli varma:
+vaikk'eiv�t tuon koomin n�kisi toisiaan, eiv�t he kuitenkaan unhottaisi
+eiv�tk� vieraantuisi. Elinkautinen side heit� yhdisti, vahvempi kuin
+mik��n maailmassa; ei aika eik� paikka sit� kulumaan saisi. Semmoisia
+rakkaita muistoja kuin heill� tuskin viel� t�t� ennen oli ihmisill�
+ollut, tuskin vastedesk��n tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----
+
+�Pois t��lt�!�
+
+Ines se oli, joka hypp�si alas p�yd�lt�, jossa h�n oli istunut, ja meni
+t�ytt��m��n ovesta takaisin er�st� alemman luokan tytt��, joka uskalsi
+pist�� p��ns� sis��n.
+
+�Koettakaapas tulla�, h�n lis�si ja sulki oven toisen nen�n edess�.
+
+Kun h�n oli kiivennyt takaisin p�yd�lleen, jatkettiin keskustelua.
+
+Eik� heid�n pit�isi p��tt�� tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
+M��r�isiv�t ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siit�
+p�iv�st� ja Puijon tornilla he yhtyisiv�t. Yleinen riemastus
+ehdoitukseen; k�den ly�nnill� liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
+he teett�isiv�t hopeiset rahat, joihin antaisivat piirt�� ristin,
+ankkurin ja syd�men ynn� molemmat vuosiluvut. Koulusta menisiv�t
+suoraan kultasepp��n; mutta asia oli pidett�v� salassa, ei
+hievahdettaisi kenellek��n mit��n. Varottava oli erinomattain, ettei
+alemman luokan tyt�t saisi siit� vihi�.
+
+�Tulee joku, tulee----�
+
+Kaikki t�ytt�siv�t huutaen ovelle.
+
+�Ettek� te anna meid�n olla rauhassa t��ll�?--Taivas, johtajatar!�
+
+Tyt�t siirtyiv�t h�mm�stynein� pois ja johtajatar tuli hymyillen
+sis��n.
+
+H�n m��r�si heille l�ksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
+ohjeita ja meni taas. Ines hiipi j�ljess�, tirkisti viel�k� h�n oli
+likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten h�n hypp�si yl�s
+entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
+yksi tiesi yht�, toinen toista. Joku kertoi, ett� lyseolaiset pitiv�t
+itse��n heit� viisaampina, ja sek�s harmitti. P��tettiin lukea t�n�
+vuonna, niin ett�! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
+intelligenssi olisi yht� suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
+suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! N�htiinh�n selv�sti
+pikkulasten kouluissa, joissa oli sek� poikia ett� tytt�j�. Aina tyt�t
+etev�mpi�, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
+jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
+Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!
+
+He hyppeliv�t ilosta ja taputtelivat k�si��n. Ja he tarttuivat
+toisiinsa kiinni ja syleiliv�t ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
+Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heit�
+ihmettelisi, ja kuinka poikien k�visi kateeksi. He raukat, kun eiv�t
+filosofiasta mit��n tienneet. J�ljelle j�isiv�t, j�ljelle, ihan
+armotta!
+
+Mutta,--niin, nyt sieti taas mietti�. Kuka heille opettaisi? Pastori
+J�rvel�k�? H�n kait, eik�s se juuri sopinut uskontotuntiin? Miss� h�n
+viipyi, kun ei jo tullut heille l�ksyj� antamaan?
+
+Mentiin katsomaan, mutta samassa h�n juuri ilmestyikin, herttaisena,
+yst�v�llisen� niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
+tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
+heid�n ik�isilleen sopivaa olikin. Silmist� vaan vilkkui jotain muuta.
+Vilkkui tuo sis�llinen, vallaton, huimap�inen nuoruuden ilo, tuo
+luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
+kaikkia s��dyllisyyden m��r��mi� s��nt�j�. Mutta he painoivat sen
+v�kisen alas; politiikki vaati, ett� olisivat oikein hiljaa, ett�
+pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin �kki� hoksasi, ett� jonkun
+pit�isi nyt esitt�� asiaa. H�n kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
+naapuri eteenp�in toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
+heist� puhuisi, kuka? Toinen nyk�isi toistaan, kyyn�sp��t liikkuivat
+ynn� jalat.
+
+�Sano sin�!�
+
+�Ei, ei, sano sin�!�
+
+�En min�, en vaikka.�
+
+Pastori selaili kirjan lehti�. Huomasi jotain olevan mieliss�, jota
+aiottiin ilmoille. Katsahti h�n pilanp�in silm�lasien yli luokkaan ja
+n�ki, kuinka vilkkaasti tyt�t ajatuksia vaihtoivat kesken��n, l�hemp��
+kuiskaamalla, kauempaa merkeill�, silm�in iskulla, sormien liikkeill�
+ja tuhansilla muilla keinoilla. H�n uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
+mit� tuleman piti.
+
+Ja tyt�t puolestaan olivat jo selvill�. Ines suoristui, otti vakavan
+muodon ja ryk�isi.
+
+�Me pyyt�isimme, ett�--jos pastori olisi niin hyv�----ja opettaisi
+meille filosofiaa.�
+
+Pastori laski kirjan p�yd�lle, korjasi silm�lasiaan ja katsoi yl�s.
+
+�Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?�
+
+H�nen suunsa meni hymyyn, noin ik��nkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
+v�h�n kummallinen. Eiv�t tyt�t oikein varmasti tienneet p��tt��, mit�
+ne merkitsiv�t. Mutta Ines ei h�mm�stynyt.
+
+�Se on meid�n yleinen toivomme.�
+
+Ja h�n katsoi ymp�rilleen, saadakseen puolta.
+
+�On, on. Meid�n yleinen toivomme�, kaikui joka suusta.
+
+�Hyv�!� lausui pastori. �Sopii juuri minunkin programmiini.�
+
+Mik� ilo! Tyt�t katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut en�� kukaan voida
+hillit� itse��n. Toinen puristi toisen k�sivartta; puristi innossaan
+v�h�n liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja k�sivarsi
+temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin n�pist�� takaisin.
+Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.
+
+�Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. K�yh�n se
+vallan hyvin!�
+
+H�n piti v�h�n lomaa joka lauseen v�lill�. Tytt�jen huulet olivat niin
+makeassa hymyss�, etteiv�t varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
+oli ihan totinen. Ei h�n leikki� laskenut.
+
+�Kristinopissa kumminkin parhaat el�m�nohjeet l�ytyv�t ja tukevimmat
+moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.�
+
+Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei en�� jatkanut,
+vaan n�ytti heille seuraavan p�iv�n oppim��r�n. Katkismus heill� oli
+luettavana t�n� vuonna. Ja ensimm�isest� k�skyst� oli aljettava.
+
+Tyt�t malttoivat tuskin katsoa. Mit� he tuosta; vanhaa ja tavallista.
+Odottivat, ett� pastori m��r�isi jotain siit� toisesta aineesta,
+filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tiet��kseenk��n. Pani vaan
+rauhallisesti kirjan kiinni ja teki l�ht��. Tyt�ille tuli h�t�.
+
+Ent� filosofia? Mik� oppikirja siihen? Suhina k�vi yli koko luokan, ja
+Betty viimein lausui kysymyksen ��neen.
+
+�Oppikirja?� sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo �skeinen ep�ilt�v�
+hymy. �Mit�s me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmek� p��se
+ominp�in selville.�
+
+Tyt�t taas silm�iliv�t toisiaan. Olivat v�h�n noloja.
+
+�Emme luota muihin�, jatkoi pastori, �veisiv�t meit� pian harhaan�.
+
+�Mutta vihkoja? Toisimmeko niit� mukaan?�
+
+�Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan j�rke�; hyv��, luontaista
+j�rke� ja ajatuskyky�; ei mit��n muuta. Vihkot ja kirjat ihan
+hy�dytt�mi�.�
+
+Pastori ny�kk�si p��t�, myh�hti ja l�ksi. Tyt�t j�iv�t hiukan ymm�lle.
+Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
+muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sit� vaan oppisivat?
+Ei tullut mit��n, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eik� h�n
+ollut taaskin hyv�, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyv�! H�nen
+vertaistaan ei miss��n, ei koko maailmassa. He rakastivat h�nt� kaikki
+��rett�m�sti, niin juuri: �����rett�m�sti he rakastivat pastoria,
+�����rett�m�sti!
+
+Koettelivat kilvan, kuka pitemm�lt� osasi vet�� ��t�, se ehdottomasti
+suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat ��t�, ja kauas
+huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sit� he eiv�t muistaneet;
+innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
+oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyr�ss�, suut seljallaan, ja
+��t� he vaan yhteen ��neen venyttiv�t. Ei kukaan kuullut, kun ovi
+aukeni.
+
+�So, so, tyt�t!�
+
+���������----�
+
+�Hiljaa! hiljaa!
+
+��������-------�
+
+�Hiljaa!�
+
+K�si��n l�i opettajatar yhteen. Se ��ni viimeinkin kajahti tytt�jen
+korviin. Tuli �kkin�inen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
+iskenyt. Suut meniv�t kiinni ja p��t painuivat alas. Mutta helpolla he
+p��siv�t, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eik� sen enemp��.
+
+Kotiin tultuaan meni Hanna is�n kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
+n�et, py�ri mieless�. L�ysi Kantin �Kritik der reinen Vernunft� ja
+Hegelin teoksia my�s. Ne h�n otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
+ett� noita molempia juuri luettiin. H�n katseli niit� ja meni sitten
+aarteineen Edlan luokse. Yhdess� kun lukisivat, niin ymm�rt�isiv�t
+paremmin.
+
+Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat h�nt� suututtaneet. H�n kun
+koulusta tultuaan oli heille kertonut, ett� tytt�koulun korkeimmalla
+luokalla t�n� vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilki�t olivat ruvenneet
+nauramaan ja pilkkaamaan. Hek� filosofiaa, muka! Jotka eiv�t osanneet
+ajatella ollenkaan. Eik� heit� edes opetettukaan ajattelemaan, sill�
+heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehi� varten
+luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
+heit� ihan sill� nimell� sanottu, etteiv�t olisi pahoillaan. Mutta
+kumma, kun eiv�t sit� ymm�rt�neet. Todisti juuri, kuinka v�h�n he
+pystyiv�t itsen�isesti mit��n arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
+vet�� itse��n nen�st�, ja pitiv�t kaikki totena, mit� heille
+uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heist�
+oikein j�rkevi� ihmisi� olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemm�n ja
+logiikkaa. Mutta he tuskin tiesiv�t, mit� logiikka olikaan. Ja kun Edla
+sitten ei todella tiennytk��n, he hyvin mahdikkaasti selitt�v�t, ett�
+logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sit� kukaan osannut oikein
+johdonmukaisesti tulla premissist� p��t�kseen, ei sanalla sanoen
+osannut ajatella.
+
+Ei Edla tahtonut voida sit� unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
+n�ytell� kirjojaan, ennenkuin h�nen huomionsa niihin viimeinkin
+kiintyi. Mutta kun niin pitk�lle oli p��sty, her�si my�skin jo
+mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimm�iseksi
+esille. Sep� kumma, etteiv�t siit� selv�� saisi. Rautaisella tahdolla
+he tarttuivat ty�h�n, ja jonkun verran matkaa luettiin hyv�ll�
+luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan ep�illytt��. Aivoissa
+tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
+ymm�rt��. Se oli se logiikan puute. Jos heid�n pit�isikin lukea sit�
+ensin ja sitten vasta n�it�?
+
+Edla puikahti veljien huoneesen, sill� ne eiv�t t�ll� haavaa olleet
+kotona. Kirjahyllylle h�n meni suoraap��t� ja l�ysi kun l�ysikin sielt�
+logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
+p��ss� yks'kaks!
+
+Mutta kotona ei sit� uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehk� tulisivat
+ja �ly�isiv�t. P��tettiin menn� V�in�l�nniemelle; siell� he rauhassa
+saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan l�pi, ja olivat hyvill��n,
+kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin enn�tt�isiv�t loppuun. Ja
+nyt l�hdettiin.
+
+Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat s�teet loivat valoa ja
+varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nen��n,
+kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyss�.
+Istuttiin; ja uskoa siin� taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
+P��h�n meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpi� tytt�j�.
+Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vett�
+molemmat. Saattoivat nyt hyv�ll� omallatunnolla lev�ht�� ja katsella
+j�rve� ja saaria ymp�rill��n.
+
+Askeleita kuului takana; kalliolla ylemp�n� seisoi Lavonius, nuori
+etev� lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
+sadenuttunsa alle piiloon.
+
+Mit�k� t��ll� tekiv�t? Ei juuri mit��n, ilman vaan istuivat, kun oli
+kaunis ilma. H�n tuli alas heid�n luokseen ja heitt�ytyi maahan
+kyljelleen. Josko pelk�siv�t muurahaisia? Kyll� v�h�n; mutta eih�n
+niit� t�ss� varsin paljon ollutkaan, tuolla etemp�n� niill� oli keko.
+Olivatko lukeneet muurahaisista? Sep� kysymys. Tottahan nyt; viime
+vuonna jo, nelj�nnell� luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
+Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri p��, katkonaiset _antennit_,
+kapea _thorax_, suuri _abdomen_.
+
+Tyt�t ylpeillen katsoivat h�neen. Niink� luuli, ettei muut osanneet
+mit��n, paitse lyseolaiset?
+
+�Ent�s viel�?�
+
+No, eiv�t he juuri enemp��. Niiden yhteisel�m�st�, eiv�tk� siit� mit��n
+tiet�neet? Kyll�; niit� on uroksia, naaraksia ja ty�ntekij�it�, ja ne
+el�v�t keoissa.
+
+Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.
+
+Niill� on kehittyneet hajuelimet, h�n sanoi, joiden kautta puhelevat
+kesken��n, ne hoitavat er�st� hy�nteist�, _Aphis_, sy�tt�v�t ja
+lyps�v�t sit� aivan kuin me ihmiset lehm��, ja ty�muurahaiset ne pes�n
+rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niit�
+l�mpim�ll� s��ll� keon pinnalle p�iv�n paisteesen ja kylm�ll� taas alas
+suojaisiin paikkoihin.
+
+Tyt�t kuuntelivat t�t� kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieni�
+el�vi� ymp�rill�, joista monet hinasivat eteenp�in mahdottoman suurta
+taakkaa. Teki mieli n�hd� kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
+kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkal�j��. Lavonius pisti kepin
+keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siit� hirve� h�t�. Rajulla
+vihalla ne rynt�siv�t kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
+hajuelimill��n sanan toisilleen, koska pitkien matkojen p��ss� tulinen
+kiire syntyi.
+
+�Darwin sanoo�, jatkoi nyt Lavonius, �ett� muurahaisten aivot ovat
+kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
+mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita�.
+
+�Darwin? Kuka on Darwin?� kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sill� Lavonius
+tarkasteli nyt muutamia muurahaisia v�h�n matkan p��ss� heist�.
+
+�En tied�, vastasi Edla yht� hiljaa. �Mutta el� huoli; kysyt��n
+huomenna maisterilta.�
+
+Lavonius tuli viel� takaisin Darwiniin ja puhui jostain
+kehitysteoriasta, joka tyt�ille oli niin vierasta, etteiv�t saaneet
+siit� yht� selv��. Mutta he olivat varoillaan; eiv�t virkkaneet
+sanaakaan, ettei heid�n tiet�m�tt�myytens� tulisi ilmi. Kovasti teki
+mieli kysell� ja urkkia, sill� se oli niin hauskaa kaikki, ett�
+v�r�hteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki n�ytt�isi
+tyhmyytt��n, ei sittenk��n.
+
+He kulkivat kotiap�in ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepill��n
+h�n pitkin matkaa huiski pieni� kivi� tielt�, ett� lensiv�t kauas pois,
+toiselle ja toiselle sivulle. Ja h�n jatkoi puhettaan yh� enenev�ll�
+innolla:
+
+�Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei viel�
+sen vertaista ole ollut. Se kerrassa rep�isi halki verhon silmien
+edest� ja avasi ��rett�m�t n�k�alat joka haaralle. T�st�p�in sit�
+menn��n eteenp�in, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
+Luonnontutkijat k�yv�t edell� ja n�ytt�v�t tiet�; muut tulevat
+j�ljess�.�
+
+H�n pys�htyi; oli korkealla pilviss� �lynnyt lintuparven, joka teki
+muuttoa etel��np�in. Niit� seurasi h�n silmill��n niinkauan kuin voi.
+Tyt�t odottivat. Viimein, kun lintuja ei en�� eroittanut, k��ntyi h�n
+pitkitt�m��n matkaa. Mutta huokaus p��si h�nen rinnastaan, sanattomana
+h�n kulki nyt, ja alasp�in h�n katseli; eik� h�ilynyt en�� keppi niin
+voimakkaasti kuin �sken.
+
+J�ljell� he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen p��t�kseen tyt�t
+tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heid�n syyns�. Miksei
+opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eiv�t antaisi
+h�nelle rauhaa, ennenkuin oli selitt�nyt heille kaiken tuon, josta
+Lavonius niin innostuneena heille puhui.
+
+N�in lukuvuosi alkoi. Ja p�iv� meni, toinen tuli. Koulussa k�ytiin,
+l�ksyt luettiin ja s��nn�llisesti teht�v�t t�ytettiin. Eik� ik�v�st�
+mit��n tiedetty. Tunnit meniv�t kuin siivill�, ja lomahetkill� oli niin
+paljon puhuttavaa. Opettajat pitiv�t heist�, sill� heill� oli palava
+tiedon halu.
+
+Nyt viimeisen� vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
+kiihke�ksi ehk� juuri siit� syyst�, ettei j�ljell� ollut kuin lyhyt
+aika sen tyydytt�miseksi.
+
+Tottelevaisia he my�skin olivat ylip��t��n. �Koulun maine� oli heill�
+omantunnon asiana, sill� johtajatar yhten��n heit� muistutti sen
+t�rkeydest�. S��dyllisi� heid�n tuli olla, ei juosta eik� pauhata,
+hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkin� aina kuului
+hirve� melu; pojille tuo k�vi laatuun, mutta tyt�ille ei. V�list�
+kumminkin valtasi heid�t rajaton halu tekem��n jotain tavatonta, jotain
+semmoista, joka koko kaupungin panisi py�r�lle, jos tiedoksi tulisi.
+El�m�n voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteist�.
+Luokalla useinkin pieni� luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eiv�t
+olleet juuri vaarallista laatua eik� ne my�sk��n ilmi tulleet. Mutta
+kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
+maailmassa ollut ennen tapahtunut, eik� luultavasti vastedesk��n tulisi
+tapahtumaan. Sill� se oli niin hirve�t�. Ei siit� uskaltanut puhua kuin
+hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
+olisivat onnettomia. Ja heid�n koko el�m�ns� olisi sill� kertaa
+menetetty.
+
+Asia oli t�m�. Heill� oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
+vuoronper��n itsekunkin luona. Er��n kerran he oikein herkesiv�t
+vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eik� tullut luvusta paljon
+mit��n. Nauroivat niin hirve�sti kaiken aikaa ja vehkeiliv�t. Betty ja
+Ines hyppiv�t harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan
+ilveilyyn. Ei se kuitenkaan viel� mit��n, mutta sitten! Heid�n piti
+l�hte� pois, oli jo sangen my�h�ist�. Kello l�i yht�toista. Kuu
+paistoi, taivas oli kirkas, maa j��ss�. Ines saattoi heit� portaille.
+Siin� he sen keksiv�t. Ei sit� j�ljest�p�in en�� saatu selville, ken
+sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut
+kukaan vastaan. L�htisiv�t juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka
+kulmassa pys�hdys, kunnes kaikki olivat enn�tt�neet kohdalle ja sitten
+taas uusi rynn�stys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi
+etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, h�nkin tahtoi olla mukana.
+Kaduilla ei n�kynyt ristinsielua; ikkunat olivat pime�t, uutimet
+edess�; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Y�n syv�ss�
+hiljaisuudessa vaan pienet pahantekij�t olivat valloillaan.
+Ensimm�isest� kulmasta he alkoivat; suunta m��r�ttiin ja hiljaisuuteen
+kehoitettiin. Ei saanut nauraa eik� kovaa puhua. Ja keve�sti piti
+juosta, ettei maa liian paljon t�missyt.
+
+�Yks', kaks', kolme!�
+
+Voi, herra, sit� vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat
+nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimm�isiksi enn�ttiv�t perille.
+Mutta pian joutuivat muutkin. Syd�nt��n painoivat kaikki molemmin k�sin
+ja l��h�ttiv�t. Ja nauraa heid�n my�skin t�ytyi, olisivat menehtyneet
+muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi
+kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin
+monta kertaa. Hauskaa se oli, selitt�m�tt�m�n hauskaa. P��ttiv�t
+kiert�� koko kaupungin n�in.
+
+Ei ollut en�� monta katua j�ljell�, kaikki n�ytti k�yv�n hyvin. Ei
+vaaraa mink��nlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eik� liikkunut
+poliisia mill��n haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka
+�kki� lopetti heid�n ilonsa. Sein�n varjossa er��n kadun kulmassa
+seisoi kaksi herraa; eiv�tk� tyt�t huomanneet heit�, ennenkuin olivat
+ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat
+tulivat heit� aivan l�helle palavat papyrossit huulten v�liss� ja
+koettivat katsoa heit� silmiin. Eiv�tk� he tyhmeliinit hoksanneet edes
+heti l�hte� pakoon, kun niin s�ik�htiv�t. Varmaan nuo herrat tunsivat
+heid�t koulutyt�iksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heid�n
+maineensa ja koulun maine! Ja mit� heille siit� seuraisikaan? Mit�
+sanovat opettajat, kun saavat tiet��? Heid�t erotetaan koulusta, ja
+siit� tulee i�nikuinen h�pe�.
+
+T�t� kaikkea he tuskassaan puhuivat kesken��n, astuessaan hiljaa ja
+tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mit� enemm�n he pahoja
+aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sit� enemm�n heid�n pelkonsa
+kasvoi ja sit� tukalammaksi k�vi mieliala. Hirve�t� kun viel� piti
+erota; olisivat saaneet edes olla yhdess�, aina siksi kuin l�hestyi
+heit� tuo odotettu myrsky.
+
+J�nnitetyll� mielell� he t�st� illasta saakka joka p�iv� tutkivat
+johtajattaren kasvoja. Ja konsa niiss� vaan totisuutta ilmestyi
+tavallista enemm�n, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina
+pysyiv�t koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mit� tuli,
+yhdess� he sen kest�isiv�t.
+
+Mutta p�ivi� meni, jopa viikkojakin. Eik� viel� erinomaisempaa
+kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, ett�
+pitiv�t heid�n tekonsa salassa? Eiv�t tunteneet edes heit�, ett� joskus
+maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa
+voittaen heid�n pelkonsa asettui ja he uskalsivat v�hin erin ruveta
+toivomaan, ettei koko jutusta sen enemp�� tulisikaan.
+
+Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,
+mink� kadulla n�ki. Kouluun menness� ja koulusta palatessa h�n usein
+sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka
+Hanna tunsi kaipausta kun joskus p�iv� meni, ettei h�nt� kuulunutkaan,
+s�ik�hti h�n kuitenkin joka kerran kun kaukaa h�net huomasi. Jalat
+olivat kuin poikkily�dyt, syd�n tykytti ja veri lensi kasvoille. T�ytyi
+ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti l�hesty� ja
+kulkea ohitse. Mutta j�ljest�p�in oli sitten kuitenkin niin iloista
+mieless�.
+
+Er��n� aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei l�yt�nyt, vaikka kuinka
+olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyll�, ett�
+Hanna h��ri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sill� ovi
+oli auki. Mutta ei h�n tullut kysyneeksi syyt�, h�n vaan s�i. Vihdoin
+Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:
+
+�Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?�
+
+�Olen.�
+
+H�n katsoi rauhallisesti Hannaan.
+
+�Miss� se on? Sano pian!�
+
+Jussi v�h�n mietti ja nieli alas mit� oli purrut.
+
+�Taisi j��d� kouluun.�
+
+�Hyv�nen aika! Nyt en voi lukea l�ksyj�ni.�
+
+�L�het� lainaamaan.�
+
+�Kun kello jo on niin paljon.�
+
+�Asuuhan Olga t�ss� likell�.�
+
+Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita yl�s ja etehisen kautta
+suoraan ruokasaliin.
+
+�Hanna, minulla on uutisia. Hyv�� huomenta!�
+
+Jussin l�sn�olo n�ht�v�sti h�iritsi.
+
+�Tule kamariisi.�
+
+Sinne mentiin.
+
+�Enk� min� saisi kuulla?� kysyi Jussi p�yd�n takaa.
+
+�Ei, ei, meill� on salaisuuksia.�
+
+Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka h�n illalla
+oli tavannut Tirri� ja kuinka Tirri oli h�nelle uskonut, ett� Woldemar
+pit�� Hannasta, ja varoittanut, ettei h�n sit� Hannalle ilmoittaisi. Ja
+h�n oli luvannut, vaan ei voinutkaan pit�� sanaansa, t�ytyi heti tulla
+kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla
+tiet�vin��n koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi i�ksi, jos saisi
+kuulla.
+
+Ei Hanna tietysti mit��n sanoisi. Mutta, voi kuinka h�n punastui ja
+kuinka h�n ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen
+paikkaan. Mentiin yhdess� kouluun. P�iv� paistoi kirkkaasti, y�ll� oli
+satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;
+r�yst��t juoksivat. Hannan rinta kohosi; syd�n vaati avarampaa tilaa,
+sill� uudet tunteet sen t�yttiv�t. Kukan nuppu kuin aukeaa, se
+verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyv�t kaikki luonnon
+antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli v�h�n hajamielinen, k�vi
+h�nelt� kuitenkin hyvin; kumma kyll�, vastaukset tulivat kuin
+itsest��n. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka
+ennen h�nen mielest��n olivat hirve�n ik�vi�, niinkuin maantiede,
+esimerkiksi. Pastori J�rvel� antoi heille tavan mukaan paljon
+ajattelemisen aihetta. Erimielisyytt� ja pitki� v�ittelyj� syntyi
+tunnin j�lkeen tytt�jen kesken ja vaikutti sen, ett� he sit�
+kiihke�mmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka
+pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ik��nkuin sielun
+luonnonhistoriaksi ja el�m�n korkeimpien totuuksien l�hteeksi.
+Ep�ilyst� ei syntynyt mink��nlaista, sill� he luottivat sokeasti
+opettajaansa eik� heid�n lapsellinen j�rkens� ristiriitaisuuksia
+huomannut.
+
+Kev�tpuoleen karttui t�it� suuressa m��r�ss�; k�sity�t ja piirustukset
+olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny
+ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen
+vuoksi hankala kuljettaa v�liajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis h�nt�
+eritt�inkin, sill� muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet k�ytt��
+pieni� joutohetki��n iltasilla kouluty�n ompelemiseen. Mutta
+p��si�isluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli
+h�nen olla ahkera, ei auttanut juhlap�ivi�k��n jouten viett��. Synnin
+v�ltt�miseksi h�n asetti niin, ett� pyhin� luki, piirusti ja kirjoitti,
+arkip�ivin� ompeli tyyny�ns�. Kihlatuorstaina h�n nousi jo nelj�lt� ja
+istui melkein yht� mittaa koko p�iv�n puittimiensa ��ress�. Rintaan
+koski, sill� h�nen t�ytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen
+kohdalle, selk� oli my�skin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei
+h�n sittenk��n malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heitt�ytyi
+hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen
+olevan terveellist�. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,
+kyll� h�n viel� pari tuntia jaksaisi.
+
+Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla ky�kin kautta sis��n.
+
+�Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!�
+
+�Keit� vieraita?�
+
+�Woldemar ja Tirri siell� tulevat.�
+
+�Valehtelet.� Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.
+
+�No, kies' avita.�
+
+�Hyi, sinua.�
+
+�Mit�s sin� et usko. Kuule, soittavat jo.�
+
+Hanna meni avaamaan, ja toden totta, neh�n ne olivat. Hanna niin
+h�mm�styi, ettei osannut sanoa paljon mit��n. Niiasi, vaikka olisi
+pit�nyt vaan ny�k�ytt�� p��t�. Sill� niin he koulussa olivat
+p��tt�neet, ettei heid�n en�� sopinut niiata, ei varsinkaan
+lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi h�n kumminkin sitten
+pyyt�� heit� sis��n saliin. Ja nyt h�n sai kuulla asian. Lyseolaiset
+aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemil�nm�elle seuraavana
+lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kyll�p� se
+olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--ty�t, ty�t! Ei h�n
+voinut l�hte�, ei mitenk��n. Woldemar k�vi totiseksi. Tahtoi tiet��
+mitk� ne ty�t olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui
+kirjoittamaan h�nen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo k�visi
+laatuun. Kumminkin h�n lopulta my�nsi, kun pojat h�nt� houkuttelivat ja
+vakuuttivat sen heill� olevan hyvin tavallista, ett� toinen auttoi
+toista. Mutta sitten h�n taas sai uusia ep�ilyksi�. Ainekirjoitus oli
+pitk�perjantain osalle, lauantaina h�nen piti ommella. Tuumaili sinne
+t�nne mitenk� asettaisi, kun pitk�perjantaina ei k�ynyt tekeminen
+k�sity�t�; sai viimein selville. Valvoisi ensi y�n aamuun saakka, ja
+nukkuisi sitten huomenna vaikka koko p�iv�n. No niin, nyt oltiin
+tyytyv�isi�. Pojat l�ksiv�t ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin
+olemaan lauantai-aamuna kello t�sm�lleen viisi lyseon nurkalla. Sinne
+oli p��tetty kokoontua.
+
+Kun ovi oli sulkeutunut heid�n j�lkeens� ja Hanna v��nt�nyt avaimen
+ymp�ri, j�i h�n miettim��n. Ensi kerran Woldemar heill� k�vi, milt�
+lienee h�nest� n�ytt�nyt? Pianon p��ll� oli ollut p�ly�; Hannaa se
+kauheasti harmitti. Poikien siell� ollessa h�n siit� niin kiusaantui,
+ettei sanoa voi. Mutta ehkeiv�t he huomanneet, kun istuivat syrjin.
+Mink� vaikutuksen mahtoi muuten heid�n salinsa vieraasen tehd�? H�n
+meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se siev�. Kasvit tuolla per�ll�,
+uutimet ikkunoissa, taulut seinill� ja huonekalut, p�yt� lamppuineen ja
+korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siit� kynnykselt� katsoen
+varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan
+p�lyinen. Hanna meni hakemaan riepua ky�kist�.
+
+�Miina kun ei ole t�n�p�iv�n� pyyhkinyt p�lyj� salissa.�
+
+�Olenpahan. Ihan vissisti olen.�
+
+�Koska pianon p��llys on ihan harmaa.�
+
+�No, sit� on karttunut p�iv�n kuluessa, mutta kyll� min� aamulla
+pyyhin.�
+
+Ei Hanna siihen mit��n; otti vaan rievun k�teens� ja meni.
+
+Lauantaina, huhtikuun 2 p�iv�n�, her�tti Miina suostumuksen mukaan
+Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan
+kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja r�yst��t tippuivat. Hanna arveli,
+kuinka tehd�. Ei tiennyt, aikoivatko menn� yht�kaikki ja k�vell�
+maantiet�, vai lykk�isiv�tk� toiseksi p�iv�ksi. Olga tuli samassa h�nt�
+hakemaan ja yhdess� he p��ttiv�t l�hte� ainakin katsomaan lyseon
+nurkalle.
+
+Siell� jo oli koolla joukko tytt�j� ja poikia, vaikka kello viel� oli
+nelj�nnest� vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eik� se seikka
+v�h��k��n mieli� masentanut, ett� hiukan pisarteli. Kelkat olivat
+mukana ja kun tornin kello l�i viisi, l�hti retkikunta liikkeelle.
+Kuljettiin sit� katua, joka vei yl�s pappilaan p�in ja Kemil�n m�elle.
+
+Kaupunki viel� oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.
+Muutamista piipuista ensimm�iset savupatsaat pyrkiv�t nousemaan, mutta
+ly�tiin kohta alas, sill� ilma oli sumuinen ja sakea. Ky�keiss�
+v��nt��ntyi joku piioista yl�s, istuen vuoteellaan, kynsi p��t��n ja
+koetti saada turpeita silmi��n auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,
+pidellen toisella kyyn�sp��ll��n pient� alushametta kiinni, ettei se
+p��ssyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen
+unenp�pper�ss� pist�m��n tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttym��n ja
+laittanut kahvipannun rei�lle, kiirehti h�n takaisin s�nkyyn peitteen
+alle, mieliss��n ett� viel� sai vet�� v�h�n unta, siksi kuin pannu
+rupeisi kiehumaan.
+
+Er��ss� rakennuksessa likell� tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui
+lyseolaisia. N�ist� oli yksi k�yhyyden t�hden j��nyt huviretkest� pois.
+Kun toverit l�ksiv�t, ei h�n en�� saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli
+t�m�n maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ��ni� kadulta
+ja hypp�si ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrj�� ja katseli
+uteliaana l�hestyv�� joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silm�ns�
+yl�s ja s�ik�htyen vet�isi h�n p�rr�isen p��ns� takaisin, pudottaen
+uutimen nurkan �kki� paikoilleen.
+
+Olga ja Hanna k�veliv�t rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja
+pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, ett�
+h�n jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa h�n
+sen antaisi. Eik� Hanna saisi virkkaa siit� kenellek��n mit��n, ei
+parhaalle yst�v�lleenk��n, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoli��neen;
+Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eiv�tk� kuulleet t�st�
+mit��n.
+
+Perille tultua laskettiin ensin m�ke� ja mentiin sitten tupaan, jossa
+suuri, valkoisella liinalla katettu kahvip�yt� odotti. Jokainen otti
+kupin, tyt�t luonnollisesti ensin; ja sill�v�lin kuin he joivat,
+lauloivat pojat neli��nisesti. Maalaisia ker��ntyi tuvan ovelle, joka
+oli j�tetty auki. Oli siin� muiden ohessa pieni, iloinen
+kerj�l�ispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin
+kohdalla vy� piti v�h�n koossa. H�n niin nautti laulusta, ett� suu oli
+makeasta seljallaan ja silm�t kiilsiv�t p��ss� kuin kaksi kultaista
+k�ke�. Kysyi, eik� annettaisi h�nen laulaa. Siihen suostuttiin, ja
+poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa h�nen ymp�rilleen
+kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vy�n alle
+kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,
+risasaappaisen ulos ly�d�kseen sill� tahtia. N�in h�n lauloi:
+
+    "Meri oli tyyni kun rannalta l�ksin,
+    Ja huh, hah, hei, kun rannalta l�ksin,
+    Vaan sel�ll� nousi tuuli,
+    Vaan sel�ll� nousi tuuli."
+
+    "Eik� t�ll� pojalla suruja ollut,
+    Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
+    T�h�n p�iv��n asti.
+    Ja t�h�n p�iv��n asti."
+
+V�rsy seurasi v�rsyn j�lkeen, eik� tahtonut niist� loppua tullakaan.
+Kimakalla ��nell� poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka
+ymp�rill� naurettiin. Ei se pikkuistakaan h�mment�nyt, ett� kaikki
+h�neen katsoivat, ja viis v�litti h�n siit�, ett� likaiset ryysyt h�nt�
+verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.
+
+Toinen kuppi viel� juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.
+Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa
+viereen, kun he molemmat olivat sill� rajalla, jossa poikien ja
+tytt�jen puoli piirist� yhtyi. Hannan k�si mahtui niin hyvin Woldemarin
+k�teen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi syd�mess��n, ettei
+kukaan ottaisi h�nt� eik� Woldemaria piiriin. Laulettiin: �Koska
+neitoset h�it� pit��, kuka sulhanen olla saa�, ja tultiin sille
+kohdalle, jossa oli sanat: �sinua min� rakastan�. Woldemarin silm�t
+silloin etsiv�t Hannan silmi� ja k�si lujasti puristi k�tt�. S�hk�inen
+virta samassa hetkess� Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti yl�s aina
+otsaan saakka, syd�n l�i ja suonet paisuivat. H�n lakkasi kuin naulaan
+laulamasta, toisten ��net kaukaisena huminana kohisivat h�nen
+korvissaan. Piiri ja py�riv�t parit, tupa ja kansa, joka oven suussa
+seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, ett� h�nen k�tens� oli
+Woldemarin k�dess�, ett� Woldemarin silm�t olivat kiinnitetyt h�nen
+kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne h�net valtasi, aivan jos
+taivaan portit �kki� olisivat auenneet eteen.
+
+Kuinka kauan t�t� lienee kest�nyt, ei h�n siit� oikein selvill� ollut
+j�ljest�p�in, mutta sill� lailla se loppui, ett� Olga otti Woldemarin
+piiriin. Ei Hanna siit� v�h��k��n kiitollinen ollut Olgalle,
+p�invastoin; kun Olga hetken p��st� tuli h�nen luokseen ja iloisesti
+kuiskasi jotain h�nen korvaansa, ei h�n ollut kuulevinaan eik�
+vastannut mit��n. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sent��n haihtui,
+sill� h�n oli niin ��rett�m�n onnellinen.
+
+Pitk��n siell� viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin l�ht��
+kotiin. Ei ollut en�� sumun merkki�k��n; p�iv� paistoi, lumi suli ja
+virtana lorisi vesi tienvieress�. Hannan helmat kastuivat korkealle ja
+likaantuivat, mutta h�n ei sit� huomannut. Rinnakk�in he taaskin
+kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa ��nett�myydess�,
+joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle m�en alla, sinne, jossa
+koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi yl�s pappilaan.
+Seisottiin v�h�n aikaa siin� ja katseltiin veden hulmuavaa liikett�.
+Pieni� poikia leikitteli myllyn takana, mutta niit� he eiv�t n�hneet.
+Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sit� k�en kukunnaksi ja kysyi: �k�ki
+harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna k�yn?� Ja k�ki
+vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysym��n; h�n nauroi
+ja k�vi h�milleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi
+kolme. Jotain n�m� molemmat ajattelivat yht� haavaa, vaikka eiv�t siit�
+mit��n puhuneet. V�lttiv�tp� viel� katsoakin toisiinsa.
+
+Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa
+saattamaan. Portilla h�n j��hyv�isi� ottaessaan antoi kokoon k��rityn
+paperin h�nelle k�teen.
+
+�T�ss� on tuo aine. El� n�yt� kenellek��n.�
+
+H�n katsoi v�h�n kummasti sit� antaessaan, nosti sitten lakkia
+uudelleen ja k��ntyi menem��n. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,
+aavisti melkein, ettei se pelkk� aine ollut. V�h�n levottomana nousi
+h�n portaita yl�s; pelk�si mit� �idin piti sanoa, kun olivat viipyneet
+niin kauan. Ent� helmat, nyt vasta h�n �lysi, kuinka pahaan siivoon ne
+olivat tulleet.
+
+�No, viimeinkin!� Is� seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sis��n; h�n
+katsoi kelloaan. �Onko t�m� hankiaisilla oloa; puolip�iv��n asti. Eik�
+se sovi, ett� koulupojat ja koulutyt�t tuommoisia retki� tekev�t. Oliko
+teill� edes vanhempaa ihmist� siell� mukana?�
+
+�Oli, neiti �ller.�
+
+�Neiti, mit� se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyyt�neet jotakin
+rouvaa?�
+
+�H�n on jo vanha. Varmaan nelj�nkymmenen.�
+
+�Vaikka.�
+
+Ei Hanna virkkanut en�� mit��n. Arveli itsekseen, ettei se h�nen
+asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko
+is� ottanut sit� korviinsa t�ll� haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli
+�itikin sis��n ky�kist�.
+
+�Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.�
+
+Niin, kyll� Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta mink� h�n sille en��
+voi. P��tti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi is�n huomio
+oli her�nnyt; h�n loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sit�
+saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. T�ysikasvanut tytt�,
+eik� pit�nyt enemm�n huolta vaatteistaan. Sai t�st� l�htein itse ruveta
+niit� hankkimaan; h�n, is�, ei antaisi en�� penni�k��n. Ei ihmett�,
+ett� Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pit�isi
+h�nelt� toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se
+oli, kun h�n p��si lyseolaisten huviin, pankoon mieleens�. Ei ollut
+pyyt�mist�k��n vastedes.
+
+Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehk� olisi h�n hyvinkin masentunut n�ist�
+ankarista nuhteista, varsinkin kun is� puhui niin kovalla ��nell� ja
+niin vihaisesti h�neen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti
+toivoa yll�. Mielipahan takana piili halu p��st� lukemaan Woldemarin
+kirjoitusta. Siihen tuli h�nelle tilaisuutta, kun �iti lopettaakseen
+is�n torumisen, kehoitti h�nt� menem��n kamariinsa hametta muuttamaan.
+Niin pian kuin oli saanut oven kiinni j�lkeens�, istui h�n
+p�yd�n viereen ja otti paperin esiin. Silm�t sattuivat ensin
+allekirjoitukseen. �Sinun Woldemarisi.�
+
+Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eik� posket ainoastaan, vaan
+kaulakin ja ohavukset ja otsa. H�n luki kirjoituksen alusta loppuun,
+luki uudestaan taas, ja viel� kerran ja monta monituista kertaa. Jo
+osasi sen ulkoa aivan.
+
+    "Jo vaipunut ol' syd�meni toivo,--
+    Kuin y� ol' mielen' synke� ja musta
+    Ja tunnon aallot ep�ilyksen j�iss�!
+
+    M� tulin luokses--poskes punastuivat!--
+    Se oli lempen' armas aamurusko!
+    Ja toivo syd�mess�n' her�s j�lleen.
+
+    Ja s�de kirkas s�ihkyi silmist�si!--
+    Se oli lempen' ensi p�iv�nkoitto!
+    Ja pimeys syd�mest�ni haihtui.
+
+    S� sanan yhden virkoit ainokaisen!--
+    Ja lemmen p�iv� kohos kokonansa!
+    Ja nietokset mun syd�mess�n' suli."
+
+Kun h�n sitten nousi yl�s, loistivat h�nen silm�ns�, koko huone loisti,
+se oli t�ynn� onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui h�n
+puittimiensa ��reen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siell�
+aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eik� viel� koskaan ennen auringon
+valo niin ihana ollut, eik� taivaan kirkkaus niin hele�. Iloa ja toivoa
+s�teili h�nt� vastaan, minne vaan silm�ns� loi. Ja tuolla Woldemar! H�n
+kulki ohitse, katsoi sis��n ja nosti lakkia. Hanna seurasi h�nt�
+ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta k��ntyi ja katosi, tarttui sitten
+neulaan ja ompeli tyynyyns� ruusuja niin kauniita, punaisia sek�
+valkoisia ja viheri�it� lehti� niiden v�liin.
+
+
+
+
+IV.
+
+
+Toisena p��si�isp�iv�n� l�ksi Hanna Edlan luokse, pyyt�m��n sanakirjaa
+lainaksi. Sattui niin hyvin, ett� h�n tapasi Woldemarin kadulla, jota
+h�n juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yht� matkaa eik�
+puhuttu ensin pitk��n aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo l�hesty� Edlan
+kotia, kun Woldemar kysyi, oliko h�n lukenut tuon kirjoituksen. Kyll�
+h�n oli. Ja mit� siihen vastaisi? Hannan p�� painui alas ja silm�t
+kiintyiv�t maahan. Eih�n ollenkaan ymm�rt�nyt mit� vastata. Eik� olisi
+saanut sanaa suustansa, ei vaikka.
+
+Woldemar k�vi levottomaksi. Kysyi, oliko n�ytt�nyt kenellek��n.
+
+�Ei, mutta----�
+
+Hanna olisi mielell��n tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet,
+etteiv�t koskaan toisiltaan salaisi mit��n.
+
+�Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?�
+
+�Mutta--�
+
+Ei h�n voinut enemp��, t�ytyi j�tt�� siihen. Olivatkin jo portilla ja
+Ines yhtyi heihin, h�n oli my�s Edlan luokse menossa. Woldemar otti
+heilt� j��hyv�iset ja Hanna huomasi, ett� h�nen katseensa oli
+surullinen. Hanna oli siit� v�h�n pahoillaan; heid�n v�lins� oli j��nyt
+ep�selv�ksi ja se oli h�nen syyns�.
+
+Sitten h�n ei n�hnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen
+viikkoon! Sunnuntaina p��si�isen j�lkeen h�n ei voinut muuta ajatella
+kuin sit� kummaa. Kertausta heill� oli historiassa maanantaina ja
+kuudesta asti h�n oli istunut kirja k�dess�. Ei tahtonut oppia mit��n,
+sill� mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se k��ntyi v�kisen
+aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; is�ll� oli
+vieraita, viini-karahviini oli viety sis��n. Kaksi herraa kertoi Miina
+siell� olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren
+Kiuruvedelt�. �iti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun is� tuli
+ilmoittamaan, ett� h�n oli pyyt�nyt heit� j��m��n p�iv�lliselle. Ei se
+ihan hyvin sopinut �idin mielest�, heill� sattui sin� p�iv�n� olemaan
+v�h�n liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein
+kunnollista, olisi siet�nyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana
+vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eiv�t v�lit�. Mutta ehk�
+h�n saisi jotain kolmatta lajia lis�ksi, kun tuumaisi Marin kanssa.
+�iti pani merkin postillaan ja l�ksi ky�kkiin.
+
+V�h�n ajan p��st� tuli is� uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa
+saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei
+h�n kehtaisi, kun ei osannut mit��n. Mutta is� vaati ja h�nen t�ytyi
+menn�. H�n soitti �La pri�re d'une Vierge�. Herra Wiik tai �Sassa
+herra�, joksi Vaajasalon is�nt�� kansan kesken yleisesti sanottiin,
+seisoi pianon alap��ss�, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa,
+silm�t puoliummessa. Posket h�nell� olivat pulleat ja harmaan kalvakat,
+huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan h�n nyt niinkuin ennenkin teki
+vastenmielisen vaikutuksen. Mit� varten h�nen viel� tarvitsi h�nt�
+katsella niin yht�mittaa. Se varsinkin kiusasi t�ll� haavaa. Olisi
+tahtonut kielt��, mutta eih�n se k�ynyt laatuun. Pianoa h�n siihen
+sijaan l�i, ett� kielet paukahtelivat, eik� h�n silm�luomiaan
+kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.
+
+Vallesmanni ja is� istuivat p�yd�n luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun
+Hanna oli lopettanut kiittiv�t h�nt� molemmat vieraat; Sassa herra
+sanoi h�nen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla
+v�h�n enemm�n. Hanna ei osannut muuta, ja sitten h�nell� oli niin
+paljon lukemista. Vaan is� ei antanut h�nen menn�; soittakoon viel�,
+t�ytyi h�nen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja
+uudelleen t�ytyi Hannan istua pianon eteen. H�n oli alkanut �Lieder
+ohne Worte�, kun ovi aukeni ja Olga katsoi sis��n. N�hty��n vieraat,
+vet��ntyi h�n takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja
+juoksi h�nen luokseen.
+
+�Tule k�velem��n�, kuiskasi Olga puoli��neen. �Ne odottavat meit�
+portilla.�
+
+�Ketk�?�
+
+�Woldemar ja Tirri.�
+
+�Voi en min� p��se. T�ytyy soittaa noille herroille,�
+
+�Ett� sin� viitsit. J�t� heid�t ja tule pois meid�n matkaan.�
+
+�En voi, en vaikka mik� olisi.�
+
+�Sinulla on hauskempi heid�n seurassaan, niin, tietysti. Hyv�sti
+sitten!�
+
+�Olga, el� mene, hyi, kuinka sin� olet paha.�
+
+Hanna riensi j�ljess� portaille.
+
+�Olga, Olga!�
+
+Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi viel� taakseen ja huusi puoli
+kiusalla, puoli leikill�:
+
+�Kyll� sanon, mik� sinua est�� tulemasta, kyll� sanon.�
+
+Ja silloin h�n jo katosi porttik�yt�v��n. Hanna palasi sis��n
+jotensakin nolona ja soitti herroille �Lieder ohne Worte�.
+
+Kun vieraat p�iv�llisen j�lkeen sanoivat j��hyv�isi�, pyysi herra Wiik
+heit� seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; h�n tulisi itse noutamaan.
+Sunnuntai kaiketi sopivin siin� suhteessa, ett� Hanna olisi vapaa
+koulusta.
+
+Is� kohta hyv�ksyi kutsumuksen; �iti arveli, ettei h�n ehk� voisi
+j�tt�� kotia, sill� palvelijat tahtoivat mielell��n olla ulkona
+sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttyk��n; seurasi niinkuin
+itsest��n, ett� h�n tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eik� h�n
+uskaltanut panna vastaan, kun is� kerran niin m��r�si.
+
+Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mit� pojat olivat sanoneet, kun h�n ei
+tullut k�velem��n. Eiv�t olleet virkkaneet siihen mit��n, kertoi Olga.
+Mutta heill� oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin
+olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppiv�t ja keikkuivat monta tuntia.
+Ehk� siit� nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyk��n vaan.
+Ihmiset saivat puhua mit� hyv�ns�, he eiv�t v�litt�isi, ei tippaakaan.
+Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli
+miellytt�v� ja kuinka h�nell� oli kauniit silm�t. H�n oli ehdottomasti
+etevin kaikista t�m�n vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen
+my�nsiv�t; Hanna kuunteli ja vaikeni.
+
+Ei historian kertaus sin� p�iv�n� k�ynyt oikein hyvin. Koko luokka oli
+v�h�isen niinkuin v�synyt. Kev�tilmako sen lienee vaikuttanut, vai
+muutenko voimat riutuivat n�in lukuvuoden lopussa.
+
+Ei n�hnyt Hanna t�ll�k��n viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan.
+Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin
+t�ytyi l�hte� Vaajasaloon. Edell� puolenp�iv�n herra Wiik jo tuli heit�
+hakemaan. Kertoi �itins� ja sisarensa odottavan heit� p�iv�lliselle.
+
+Hannalla oli hirve�n suuri respekti tuota �iti� ja tuota sisarta, ja
+ylip��t��n kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin j�rin
+nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heit�, taitamattomia tytt�parkoja
+tutkivalla katseella ja l�ysiv�t varmaan aina jotain moitittavaa.
+Pelvosta tulikin heid�n seurassaan tavallista j�ykemm�ksi ja
+harvapuheisemmaksi. Nyt h�nt� eritt�in ahdisti kun �iti viel� j�i
+kotiin, niinkuin oli uhannutkin; h�nen kanssaan olisi sent��n ollut
+kuin turvan takana.
+
+Is� ajoi edell� toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat
+j�ljess�. Keli oli huono, reki t�yss�hteli alituiseen kadulla.
+Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik k�sivarttansa selk�laudalla ja
+Hanna koetti istua suorana ollakseen siit� kauempana; mutta joka kerran
+kuin hevonen tempasi vauhtia, nytk�hti h�n taaksep�in ja tunsi aina
+tuon vieraan k�sivarren ymp�rill��n. Kadunkulmassa kun k��nnettiin se
+tukevasti tarttui h�neen kiinni vy�t�isten kohdalta, sill� reki v�h�n
+luikui. Hannasta tuntui pahalta, h�n v��nsi p��ns� syrj��n ja katsoi
+toisaanne. Samassa n�ki h�n Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,
+silm�t kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eik� h�n olisi
+tuntenut? Mutta seh�n oli mahdotonta, koska he olivat aivan likell� ja
+siin� k��nteess� juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa
+taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nyk�isi
+ohjaksista ja hevonen vilisti eteenp�in.
+
+Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja
+luetteli ketk� tyt�t h�nen mielest��n olivat kauniimpia. Yksi oli, joka
+kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nime� h�n ei tahtonut mainita.
+Kysyi, eik� Hanna arvannut, ja Hanna sanoi �ei�, vaikka hyvin tiesi
+Sassa herran h�nt� tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa
+herra Wiiki� silmiin, sill� h�n oli niin inhoittava. Ep�selv�, mutta
+v�kev�, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti h�nt� painumaan
+reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra
+kumartui h�nt� kohti, tahtoi k�si v�kisenkin ty�nt�� h�nt� pois, ja
+haluttipa melkein antaa h�nt� korvalle v�list�. Mutta h�n malttoi
+mielens�, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa
+vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli
+v�ltt�m�t�n. Matka oli pitk� ja kiusallinen. Keve�mmin h�n hengitti,
+kun vihdoinkin hevonen pys�htyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden
+eteen. Sassa h��ri h�nen ymp�rill��n, auttoi h�nt� reest� ja otti
+etehisess� p��llysvaatteet huostaansa. Saattoi h�nt� sitten komeaan
+saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekiv�t
+puolipime�ksi. Per�sein� oli t�ynn� korkeita kasveja; huonekalut, jotka
+olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen s��nn�tt�myyteen,
+n�yttiv�t peloittavan ylpeilt� silkkip��llyksineen korkealle
+kohonevilla t�ytteill��n. Salin ylh�inen isoisuus painoi Hannalta
+kaiken rohkeuden alas; h�n tunsi itsens� nyt mit�tt�m�n pieneksi eik�
+halveksinut en�� herra Wiiki�, joka liikkui luontevalla varmuudella
+t�m�n komeuden keskess�. Molemmilla sivuseinill� olivat kaksipuoleiset
+ovet auki toisiin huoneisiin, yht� korskeasti sisustetut nekin. Neiti
+Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei h�nt� p�yd�n luokse istumaan. Is�
+oli enn�tt�nyt edelt�, Hanna kuuli h�nen ��nens� oikeanpuoleisesta
+huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, j�tt�en h�net vastaiseksi
+sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siin� kun h�n istui j�ykk�n�
+ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti
+liikuttaa. Levottomana laski h�n itsekseen tuntim��r�t siihen
+pelastavaan hetkeen, jolloin h�n taas istuisi reess�, matkalla kotiin.
+Tuossa yhdeks�n aikaan illalla otaksui h�n sen viimeist��n tapahtuvan.
+Jos l�htisi is� ennen; mutta ei h�n sit� juuri uskaltanut toivoa.
+Kaiketi h�n oli hyvin ik�v� ja typer� neiti Wiikin mielest�, kun ei
+h�nell� ollut mit��n puhuttavaa; eik� h�n keksinyt semmoista sopivaa,
+vaikka kuinka olisi p��t�ns� vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,
+kuului ��ni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi
+keskustelua yhdest� ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi
+sikseen, kun Hanna vaan mykk�n� kuunteli eik� virkkannut mit��n.
+Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli
+v�h�n helpompi olla, sill� ajatukset k��ntyiv�t muuanne ja tuo kiusaava
+kainous j�i taaemmaksi.
+
+Mutta sit� tukalampaa oli taas p�iv�llisp�yd�ss�, siihen kun paitse
+talonv�ke� ilmestyi viel� pari vierasta herraa, molemmat kaupungin
+hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'
+milloin, ehk� jo edellisen� p�iv�n�. Heid�n ja neiti Wiik'in v�lill�
+syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eik� Hanna osannut muuta kuin
+ihmetell�, miten liukkaasti puhe sujui noilta seurael�m��n tottuneilta
+maailman ihmisilt�. Ei h�n ikin� oppisi, niin Hanna itsekseen p��tti,
+eik� h�n noin vapaata ja taitavaa k�yt�stapaa liioin p��sisi
+omistamaan. Ett� h�nen jo t�ytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;
+olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ik�ns�.
+
+Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti
+Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset
+meniv�t kumpikin ulos portaille heit� vastaan. Hanna sai tilaisuuden
+l�hesty� is�� ja kuiskaten kysy� h�nelt�, eiv�tk� jo kohta l�htisi
+pois. Mutta is� sanoi, ettei toki viel�, pitih�n heid�n nyt olla siell�
+v�h�n aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin
+l�ksyist�, vaan se h�mmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella
+pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin
+painavaan jylhyyteen. Heill� oli ollut ��rett�m�n hauska matka, mutta
+v�h�n kylm�, ja nyt heid�n t�ytyi heti tanssia, ett� l�mpeneisiv�t.
+Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut p��lt��n, juoksi suoraan
+pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut
+j�ljess� sis��n sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ymp�ri huonetta
+lensiv�t, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tielt� pois ja tuli
+pyyt�m��n Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin
+takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vet��ntyi Hanna
+takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia
+tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja
+naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa
+pyydettiin soittamaan polkkaa; h�n v�hin vastusteli, pelk�si ettei
+osaisi pit�� hyv�� tahtia; mutta neiti Wiik v�kisen vei h�nt� pianolle.
+Se k�vi mainiosti; kaikki tanssivat ja h�n sai jatkaa, siksi kuin
+lopulta jo halusivat lomaa, jolloin h�nelle oikealta ja vasemmalta
+kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkap�it�, herrat
+joivat h�nen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyyk�ytti p��t�
+suosiollisesti hymyillen.
+
+Hanna meni j�lleen entiseen paikkaansa, loi ohik�yden silm�ns� herrojen
+huoneesen ja n�ki pelip�yd�n olevan esill�. H�n huokasi, sill� nyt h�n
+varmaan tiesi, ettei is� hevill� malttaisi kotiin l�hte�. Omiin
+mietteihins� h�n sai vaipua, siell� miss� istui kasvien takana, pieni,
+hiljainen koulutytt�. Muut h�net pian unohtivat, ei tahallaan, mutta
+huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat
+seurael�m�n hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut t�h�n
+henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eik� h�nt� kukaan
+muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta h�n oli
+kiintynyt pelip�yt��n toisessa huoneessa.
+
+Sielt� kasvien takaa h�n katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin
+varsinkin h�nen silm�ns� kiintyiv�t. Kuinka h�n oli miellytt�v�, hieno
+ja samalla vapaa k�yt�ksess��n, pieninkin liike niin pehme� ja
+vieh�tt�v�. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin h�n, Silm�t loistivat
+ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyss�. Jotain arvokasta
+h�nell� oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siin� tavassa, jolla
+h�n kantoi p��t��n. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut
+silmi��n h�nest� k��nt��, niin ihastunut h�n oli. Joka kerran, kun
+neiti Munsterhjelm l�hestyi sit� nurkkaa, jossa h�n istui, rupesi syd�n
+ly�m��n, h�n ik��nkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni
+ohitse, eik� n�hnyt h�nt� ollenkaan.
+
+Totitarjotinta vietiin salin l�pi herrojen huoneesen. Hanna seurasi
+sit� pelvolla ja nyt h�nen koko huomionsa k��ntyi sinne. Avonaisesta
+ovesta h�n n�ki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa
+vett� p��lle ja h�mmentiv�t lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.
+Mit�, jos is� joisi itsens� humalaan!
+
+Tuo ajatus sai veren j�hmettym��n h�nen suonissaan. Mit� sanoisivat nuo
+kaikki, h�n n�ki jo selv�sti heid�n kauhistuksensa. Ja mill� lailla
+saisi h�n is�� hallituksi; ent� sitten kotimatka! Yh� tuskallisemmaksi
+h�n tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta is� istui
+syrj�ss�, ettei voinut h�nt� n�hd�. ��nen kuuli. Eik� se ollut k�he� ja
+eik� h�n jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein py�rrytti, ei tiennyt
+mit� tehd�, oli aivan kuin tunnottomana. Silm�t mustenivat, korvissa
+suhisi. Sitten h�n �kki� sy�ksyi yl�s ja meni suoraa p��t� neiti Wiikin
+luokse. H�n voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik
+olisi hyv� ja pyyt�isi velje��n sanomaan is�lle. T�ytyisi heti p��st�
+l�htem��n, h�n muuten tukehtuisi. Naiset h�mm�styiv�t. He hiljeniv�t
+kaikki ja kokoontuivat h�nen ymp�rilleen. Eik� olisi parempi, ett� h�n
+panisi v�h�ksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehk� se menisi pian ohitse,
+arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan
+pyrki; neiti Wiik kutsui velje��n kynnykselle ja kertoi h�nelle siin�
+kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelip�yd�st� ja
+j�tti kortit toiselle. Sassa ja h�n tulivat kiiruusti salin poikki
+Hannaa katsomaan; is� koetteli h�nen k�tt��n, se oli kylm� ja j�ykk�.
+Joku muisto her�si; h�n pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.
+Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mik� toi vett�, mik� viini�.
+Hannalle tuo yst�v�llisyys teki hyv��; h�n rupesi jo muutenkin
+tointumaan ja katui v�h�n sit� h�iri�t� ja levottomuutta, mink� h�n oli
+matkaansaanut, sill� is� olikin viel� aivan selv�. Kotiin h�n sent��n
+halusi yh� varovaisuuden vuoksi, eik� siit� syyst� huolinut ilmoittaa,
+ett� pahoinvointi oli melkein ohitse.
+
+Kaikki osoittivat h�nelle suurta hyv�ntahtoisuutta; Sassa haki
+etehisess� p��llysvaatteet esiin, auttoi h�nt� ja tuli lakittomin p�in
+pihalle peittelem��n h�nt� rekeen. Hanna pyysi syd�mess��n anteeksi,
+ett� oli tullessa halunnut antaa h�nelle korvapuustin. Kuski sivalsi
+hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsens� onnelliseksi, aivan kuin olisi
+vankeudesta vapaaksi p��ssyt; p��tti pyh�sti, ettei h�n milloinkaan
+en�� Vaajasaloon tulisi.
+
+Is� piti h�nest� hyv�� huolta, kysyi kuinka h�n voi, oliko jo parempi.
+Kyll� h�n oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei h�nt� en�� vaivannut
+mik��n, ett� h�n jo oli ihan terve; pelk�si, ett� is� mahdollisesti
+katuisi pikaista poisl�ht��, hyv�ss� lykyss� antaisi viel� k��nt��
+hevosen takaisin.
+
+Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin t�hdess�. J��ll� oli liukas
+keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittiv�t aina v�liin
+pieni� j��sirpaleita rekeen. Ymp�rist�� ei avaralta n�kynyt, noin pari
+sylt� tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki h�m�r��n. Hanna nojautui
+taakse ja loi silm�ns� yl�s avaruutta kohden, katseli t�hti� ja
+ajatteli niit� suurina taivaankappaleina, jotka ��rett�myydess�
+m��r�tty� rataansa kiersiv�t. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki
+k�sitt�m��n rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta v�syi pian ja
+palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he
+kolme pient� ihmist� yhdess� ajoivat Kallaveden selk��. Kuski
+moiskahutti suullaan hevoselle, is� hengitti raskaasti, h�n oli
+nukkunut; reki luisti eteenp�in ja j�� ratisi jalaksien alla. Hannan
+ajatukset k��ntyiv�t Woldemariin...
+
+Seuraavana p�iv�n� h�n astui hyvin hitaasti kouluun menness� ja ehk�
+viel� hitaammin sielt� palatessa. Pys�htyikin v�liin, t�hystellen katua
+eteen ja taakse, joka kulmassa h�n viiv�hti hiukan, ett� sai kaikki
+nelj� suuntaa tarkastetuksi. Ei n�kynyt, ei kuulunut etsitty� miss��n.
+Kukkatorin viimeisess� k��nteess� h�n seisahtui puhelemaan toverien
+kanssa, joista h�nen t�ss� piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisev��n
+ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten
+silm�t taas lensiv�t ymp�ri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, h�n ei
+tullut. Toverit sanoivat j��hyv�iset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin
+l�hte� kotiin. Allap�in pahoillamielin h�n astui lyhyen, j�ljell�
+olevan matkan. Mik� Woldemaria vaivasi? Oliko h�n kipe�?
+
+P�iv� meni, toinen tuli. Koulussa k�ytiin, l�ksyj� luettiin. Kyll�
+kaduilla aina oli ihmisi�, lyseolaisia ja muita, vaan sit� ainoata ei
+n�kynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko h�nt�
+tavanneet. Eiv�t olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niin� aikoina
+kiusaantuvan hirve�ss� ty�ss�, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,
+tuli toinen. Woldemarilta oli ylip��t��n k�ynyt hyvin, sen Olga tiesi.
+Ja sitten h�n jo er��n� p�iv�n� kertoi kohdanneensakin h�nt�. Olivat
+puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mit�. Hanna sai
+kauan h�nt� kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli
+sanonut, ettei h�n en�� ollenkaan pit�nyt Hannasta. Oli luullut h�nest�
+vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan h�nt� paremmin tuntemaan. Kun
+Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, h�n vaan oli nauranut ivallisesti
+ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sit� mitenk��n kertoisi, ei
+vaikka Hanna kuinka pyyt�isi.
+
+Mutta Hanna ei pyyt�nytk��n, h�n oli kuullut tarpeeksi. Huulet
+puristuivat kokoon, syd�nt� vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan
+virkkamatta meni h�n puittimiensa luokse. K�sity�tunti alkoi.
+
+Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin
+huoneessaan. Liikkumattomana h�n istui ja tuijotti raskaasti eteens�.
+Kello napsutti sein�ll�, viisari verkalleen siirtyi, muuta ��nt� ei
+kuulunut huoneessa eik� koko talossa. Kauan h�n oli tuossa istunut
+osoittamatta mit��n elonmerkki�. Kynttil� paloi loppuun, valkea
+leimahti viel� piipusta yl�s muutaman kerran, porahti ja sammui. H�n
+her�si kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttil�n.
+Seisoi siin� hetken v�syneen� ja pyyhki k�sivarrella hiuksia yl�s.
+Valittava huokaus nousi syv�lt� h�nen rinnastaan. Sitten k�det ristiss�
+seisoi hiljaa taas. Silm�t sattuivat paperiin, joka oli h�nen edess��n.
+Sanat �sinun Woldemarisi� irvistiv�t siell� h�nt� vastaan. H�n otti
+paperin, vei kulman siit� kynttil�n tuleen ja viskasi sen palavana
+uuniin. Katseli, miten valkea k��rmeen tavoin kiersi ensin reunat
+ymp�ri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.
+Viimeiseksi h�n viel� luki sanat: �el�m� on koulu�, mutta pian nekin
+h�visiv�t liekin sis��n. Kun tuli sammui, oli j�ljell� vaan hieno,
+musta levy, joka keve�sti h�ilyi harmaalla tuhalla.
+
+Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika l�heni, jolloin
+erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan
+hajaantuisivat, yksi sinne, toinen t�nne. Ik�v�ll� mielell� he siit�
+olivat useimmat. T�n� vuonna heiss� vasta oli her�nnyt tiedon halu ja
+j�rki oli ruvennut asioita k�sitt�m��n. Kiihke�ll� innolla he pyrkiv�t
+oppiaineissa eteenp�in, tunnit meniv�t kuin siivill�. Ja nyt se juuri
+loppuisi, loppuisi koko ij�ksi! Eik� heill� olisi en�� tuota hauskaa
+toveriel�m��, eiv�t n�kisi toisiaan ehk� pitk��n aikaan. Se niin
+kummalliselta tuntui, ettei sit� voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan
+oli, ett� eiv�t he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.
+
+Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen
+luokan tyt�t k�viv�t kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin
+useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen j�lkeen ollut h�nt�
+n�hnyt. Yhden ainoan kerran h�n yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna
+kun huomasi, k��ntyi �kki� toiselle kadulle. Voimiaan t�ytyi h�nen
+silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat h�nen
+jalkansa olivat.
+
+Toverien kanssa h�n v�ltti mainita Woldemarin nime� ja kun muut h�nest�
+puhuivat, joka usein tapahtui, n�ytti silt� kun Hanna ei olisi
+kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,
+n�kem��n toisiaan joka p�iv�!
+
+Hanna ei katsonut sinnep�in, ei vahingossakaan. Teroitti silm�ns�
+rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana h�nen huuliltaan
+korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan h�n my�skin koetti hallita;
+mutta yht�hyvin h�n aina tiesi s�ntilleen kohdan, miss� Woldemar istui,
+ja tunsi h�nen l�sn�olonsa joka hetki el�v�sti sielussaan. Se
+v�kisenkin h�iritsi h�nt� ja esti t�ydellist� antaumista uskonnollisten
+liikutusten valtaan. Siit� h�nelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,
+varsinkin viimeisin� p�ivin�, kun rovasti heille niin kauniisti puhui
+ja muut tyt�t kaikki kauheasti itkiv�t. Kyll� h�nkin itki, mutta ei
+niin hartaasti kuin olisi pit�nyt, eik� niin paljon kuin toiset, Olga
+esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia h�nen mielest��n ja
+kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti
+rukouskirjoja ja saarnoja, makasi k�det ristiss� kaiket y�t, ett�
+Jumala antaisi h�nelle anteeksi kovan, paatuneen syd�men ja pehmitt�isi
+sen, tekisi sen lumivalkeaksi.
+
+P�iv�� ennen vannottamista oli Olga saanut selv�n armonosoituksen
+ylh��lt�. H�n seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.
+Silloin p��skynen lensi sis��n, kiersi h�nen p��ns� ymp�ri ja pujahti
+ulos taas. Ja h�n kertoi siit� riemuten toisille; Hanna rukoili, ett�
+Jumala antaisi h�nellekin merkin, se olisi h�nt� suuresti lohduttanut.
+Mutta turha oli h�nen toivonsa, ei h�n saanut ulkonaista eik�
+sis�llist� todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli h�n
+viimeisen y�nseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yht� mittaa.
+
+Kun he sitten olivat alttarin ymp�rill� ja vannoivat uskossa lujana
+pysy� el�m�ns� loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin
+kaikista, ei mahdollinen mihink��n. Muut olivat Jumalaa likemp�n�, h�n
+seisoi yksin taaimpana, kaukana heist�; sai iloita, jos l�ysi sen
+verran armoa, ettei t�n� t�rke�n� hetken� tykk�n��n heitetty pois
+kaikkivaltiaan kasvojen edest�. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin
+johdolla virren: �Jesu yst�v�n on paras.� Rovasti antoi heille merkin
+langeta polvillensa. Tyt�t itkiv�t melkein ��neen, mutta Hanna vaan
+vapisi. Virren s�velet t�yttiv�t koko avaran kirkon; ehk� seurakunnan
+esirukoukset jotain vaikuttaisivat heid�n hyv�kseen, h�nenkin, joka
+huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita
+ihmisi� kohtaan, jotka istuivat penkeiss� ja h�nen puolestaan Jumalaa
+l�hestyiv�t. �itikin oli siell� ja is�. Hiukan turvallisempana h�n
+uudelleen uskalsi k��nt�� sielunsa yl�s korkeimman tyk�, sulautuen
+palavaan rukoukseen. S�lytt�k��n h�n, kaikkivaltias, ristin kuormaa
+h�nelle el�m�ss� kannettavaksi, l�hett�k��n suruja ja murheita, mutta
+elk��n h�nt� hylj�tk�. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.
+Jumalaa h�n tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.
+
+Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui
+valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein
+anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Is� ja
+�iti tulivat my�skin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.
+Aamiaista ei sy�ty, juotiin vaan kahvia leiv�n kanssa. Totisia olivat
+kaikki, �iti luki, is� k�veli, eik� puhunut paljon mit��n. Kasvoissa
+oli tuo puhdas ja sile� kuulle, joka saippuan ja partaveitsen j�ljet
+ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli l�hdett�v�.
+
+Rippilapsille oli sijaa s�ilytetty ensimm�isiss� penkeiss� alttarin
+luona, pojille oikeaan, tyt�ille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti
+heille paikat ja sulki penkkien ovet heid�n j�lkeens�. Hiljaisuus
+vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,
+joskus taas my�hemp��n tulevien hiipivi� askeleita. Kun tyt�t olivat
+siunanneet itsens�, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin
+alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sill� v�lin kuin
+jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat
+ensimm�lt� kumminkin; silloin ainoastaan s�v�htiv�t kun pappi
+alttarille tuli, kantaen k�dess��n hopeista astiaa, jonka p��ll� oli
+purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. J�nnityksell� he
+my�skin katselivat, kun h�n kaasi viinin karahviinist� kalkkiastiaan,
+josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan j�lkeen
+alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyiv�t
+nen�liinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja t�risev�t
+huokaukset yhtyiv�t urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynn�
+lukkarin vuorolauluun. Pojat sit� vastaan istuivat kuin kynttil�t
+penkiss��n ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteens�. Ei heit�
+semmoiset huolet vaivanneet kuin tytt�j�, eiv�tk� he oikein ymm�rt�neet
+heid�n rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,
+toiset taas puoli ivalla, puoli s��lill� sit� vaarinottivat. Olivat ne
+tyt�t sent��n v�h�n kummallisia!
+
+Tyt�t puolestaan my�skin ihmetteliv�t poikia. Koko rippikoulu-ajalla he
+eiv�t kertaakaan itkeneet; v�h�n totisempia olivat muutamat, ja
+v�lttiv�t ne sent��n kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta
+katuvaista mielt�, tuskaa, n�yryytt�, pelkoa ja parantumisen halua ei
+heiss� paljon huomannut. Juuri viimeisen� p�iv�n�, heti sen j�lkeen kun
+rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi er��n koulutoverin
+veli: �mene hiiteen�, kun sisar h�nelle hiljaa jotain sanoi. Tyt�t sen
+kuulivat ja kauhistuivat. Mink� kirouksen h�n, poloinen, vet�isi
+ylitsens�, kun oli noin paatunut. Ja v�h�n he sivumennen sen ohessa
+itsekseen arvelivat, ett� olivatkohan pojat yht� otolliset herran
+ehtoolliselle menem��n kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,
+vaikka noin kylm�kiskoisia olivat ja j�ykki�. Jotain ansiota he sent��n
+salaisesti ja puoleksi tiet�m�tt�ns� toivoivat vuodattamista
+kyyneleist��n.
+
+Mutta t�ll� hetkell� ei semmoisille ajatuksille v�h��k��n sijaa
+l�ytynyt. V�risten he painoivat otsaa kirkon penkkiin j�nnitetyss�
+odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen s�est�m�n�: �O Jumalan pyh�
+karitsa!� Yl�s he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,
+ja huojuvin askelin, ep�ilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa
+alttarin eteen pyrkiv�t. Ei Hanna n�hnyt mit��n, sakeaan sumuun
+peittyiv�t esineet h�nen edess��n. Mutta langetessaan polvilleen siell�
+pyhimm�n paikan luona, t�ytti yksi ainoa tunne h�nen sielunsa, Jumalan
+l�sn�olon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ymp�rill�, kirkko ja koko
+maailma iloineen, suruineen; h�n tiesi vaan olevansa likell� Jumalaa,
+sai vakuutuksen siit�, ett� h�n oli l�yt�nyt armon ja otettiin lapsena
+vastaan. Mik� suloinen lepo, mik� taivaallinen autuus! Viini, jonka h�n
+nautti, kiersi ymp�ri ruumiin, kuin virvoittava el�m�n neste. Kaikki
+nousivat; ei h�n viel� olisi tahtonut, t�ss� oli niin hyv� olla. Kuolla
+kun olisi saanut, siirty� pois, siin� juuri, maan tomusta ij�iseen
+valoon. Askel ei pitk�lt� tuntunut, mutta ei h�nen sallittu sit� ottaa;
+palautua t�ytyi viel� t�m�n todellisen, jokap�iv�isen el�m�n
+rajoitettuun piiriin.
+
+Hyv� p�iv�llinen odotti heit� kotona. P�yt� oli valmiiksi katettu, kun
+kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sit� tyytyv�isen�.
+Heill�kin oli n�lk�, paastoomisen j�lkeen tuntui tyhj�lt� sis�ss�.
+Istuttiin siis p�yt��n, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti
+k�ytiin ruokaan kiinni.
+
+
+
+
+V.
+
+
+Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset j��hyv�iset ja
+matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, l�ksiv�t johonkin
+muuanne kes�� viett�m��n, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,
+jossa aikoivat viipy� aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi
+vuodeksi p��sev�ns� Helsinkiin; �idin h�n jo oli saanut puolelleen, ja
+kun he yksiss� tuumin is�� houkuttelisivat, niin varmaan h�n my�ntyisi.
+Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin v�hitellen ja
+sitten is�n hyv�ll� tuulella ollessa �kki� tehd� rynn�kk�. Sill�
+tavalla he aina menetteliv�t, kun tahtoivat jotain perille vied�, ja
+harvoinpa sattui, etteiv�t onnistuneet.
+
+Hannallakin oli er�s salainen toivo, mutta ei h�n viel� uskaltanut
+siit� vanhemmille mit��n puhua. Eik� �idin suostuminen olisi h�nt�
+mihink��n auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos �iti jotain
+puolusti, silloin is� aina pani vastaan, ja is�st� se kumminkin
+riippui. H�n nimitt�in haaveksi jotain el�m�n teht�v��, jotain
+semmoista, joka hy�ty� ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi
+h�nt� eniten vieh�tti, ei tiennyt mit��n muuta niin jaloa. Ihanassa
+unelmassa n�ki h�n tulevaisuutensa, n�ki kuinka h�n kasvatti lapsia
+hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan ��rett�m�sti rakastivat, olivat
+aina yksiss�, ty�ss� ja vapaudessa, k�veliv�t mets�ss�, soutelivat
+j�rvell�, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siin� Jumalan
+suuruutta. Ja h�n piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi
+rakennus se oli, kaukana maalla, j�rven rannalla, ryytimaan
+ymp�r�im�n�. Suuri koulusali, pieni kamari vieress� ja kamarin takana
+ky�kki. Huonekalutkin h�n asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,
+valkoiset k�yt�v�matot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat
+uunin ymp�rille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siisti�. Ky�kiss�
+h��ri askareissaan h�nen erinomainen palvelustytt�ns�, Anna h�nen
+nimens� oli; siell�kin vallitsi sama j�rjestys, uutta kaikki ja somaa,
+vaikka yksinkertaista. Ryytimaan h�n my�s penkitti ja laittoi. Siell�
+kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynn� muita kukkia, ja pensaita ja
+puita. Aurinko paistoi, j�rvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi
+juhlap�iv�n rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli h�nen
+luokseen, vakavia, ymm�rt�v�isi� ihmisi�, jotka olivat sanomattoman
+hyv�ntahtoisia, h�n puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he
+kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heit� yhdisti: rakkaus
+lapsiin. Ei h�n sit� koskaan tullut ajatelleeksi, ett� v�list� voisi
+olla rumakin s��, pime� ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas
+uhkaavia kasvoja n�ytti ja j�rvi mustantympe�n� kohisi. Eik� h�n
+muistanut, ett� ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa
+siivossa; maa m�rk�n�, t�ynn� lakastuneita lehti� ja viimeisten kasvien
+m�d�nneit� varsia, pensaat onnettoman tyhj�t ja koivujen oksat siin�
+tilassa, jossa ne lasten kauhua her�tt�v�t. Muisti, ett� luonto el�m��
+her�tt��, mutta unohti ett� se my�skin el�m�� h�vitt��. Kaikkian v�hin
+h�n voi kuvailla, ett� lapset saattaisivat olla pahankurisia ja
+huono-oppisia taikka tuottaa h�nelle mink��nlaista surua, enemm�n kuin
+sit�k��n, ett� h�n itse olisi joskus v�synyt, toivoton ja onnea
+kaipaava. Olisiko h�n silloin niin nauttinutkaan n�ist� tuuleen
+rakentamista tuvistaan!
+
+Siit� oli vaan kysymys, kuinka h�n saisi n�m� toteutumaan.
+Sanomalehdist� h�n luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa
+kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat
+kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estett�. H�n oli liian nuori ja
+h�nelt� puuttui tarpeellinen m��r� oppia. Ei ne itse teossa olisi
+haitanneet, harras into ne kyll� olisi tasoittanut, mutta h�n ei voinut
+suorittaa vaadittuja tutkintoja eik� lasten vanhemmat luottaisi h�neen.
+Siin�p� se paha mutka juuri oli. T�ytyisi saada is�lt� rahaa ja p��st�
+jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyv�skyl��n. Mutta niin h�n pelk�si
+kieltoa, ettei koko kes�n� rohjennut ottaa asiaa puheeksi.
+
+Kerran h�n jo, mit��n �idillek��n virkkamatta, kirjoitti er��n
+ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi
+jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen
+p��st�todistuksestaan, joka oli sangen hyv�, ja mainitsi, ett� vaikka
+h�nen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska h�n vaan oli tavallisen
+tytt�koulun l�pik�ynyt, niin h�nen hyv� halunsa kumminkin opin puutteen
+korvaisi. Itse h�n oli vakuutettu siit�, ettei h�nen vertaistaan
+opettajatarta toista olisikaan, ja h�n paloi halusta p��st� sit�
+n�ytt�m��n. Mutta ne hyv�t ihmiset, joille h�n tarjoutui, eiv�t
+mahtaneet olla samaa mielt�, koska eiv�t edes vastanneet h�nen
+kirjeesens�. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa
+j�nnityksess� varsinkin kaikki postip�iv�t, kunnes kiiltonappinen
+laukkuineen ilmestyi ja taas tyhj�ksi teki h�nen toiveensa.
+
+Sitten h�n jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin
+iltap�iv�kahvia, sanoi is�lle, ett� h�n oli p��tt�nyt ruveta
+opettajattareksi ja pit�isi h�nen senvuoksi p��st� jatkamaan lukujaan.
+Mutta is� nauroi.
+
+�Meinaatko sin� siis j��d� vanhaksi piiaksi?� h�n kysyi.
+
+Hanna punastui eik� virkkanut ensin mit��n. Woldemar tuli h�nen
+mieleens� kuin salaman isku. Mutta samaa p��t� h�net sielt�
+karkoitettiin my�s.
+
+�Meinaan�, sanoi h�n.
+
+Is� yh� enemm�n nauroi.
+
+�El�, Hanna rukka, ole lapsellinen�, lausui h�n. �Mit� iloa sin� luulet
+opettajattarilla olevan? Paljon ty�t� ja v�h�n palkkaa. Muutamassa
+vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet
+haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani
+tulemaan.�
+
+Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieri� alas poskille.
+
+�Ihmett�, sanoi is�. �Mik� sit� tytt�� vaivaa? T��ll� h�nt� pidet��n
+kodissa kuin kukkaa k�mmenell�, saa olla ja el�� melkein niinkuin itse
+tahtoo, eik� se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyll�stynyt hyville
+p�ivilleen.�
+
+Is� oli jo v�h�n suutuksissa. Hanna koetti pyyhki� kyyneleit� pois,
+mutta niit� yh� runsaammin valui uusia sijaan.
+
+�Kyll� is� on oikeassa�, puuttui nyt �itikin puheesen, �siin� suhteessa
+kumminkin, ettei sinun terveytesi kest�isi. Sin� olet ilmankin jo niin
+heikko, Hannaseni.�
+
+�Kun minulla olisi edes jotain teht�v�� t��ll� kotona�, sai Hanna
+hetken p��st� sanotuksi.
+
+�Sit�k� sin� vaan kaipaat. No, ty�t� aina l�ytyy; alotetaan huomenna
+Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.�
+
+�Ja sitten, kun syksy tulee, sin� saat ruveta huvittelemaan, niinkuin
+muutkin nuoret tyt�t�, jatkoi is�, pudistaen poroa papyrossistaan.
+�K�yd� tansseissa ja seuroissa, ett� opit tapoja.�
+
+Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. P��tti itsekseen pysy� niist� pois,
+�uhallakin�. H�n oli n�et, surunsa ohella my�skin v�h�n vihoissaan,
+vaikkei sit� uskaltanut is�lle n�ytt��. �idille siihen sijaan
+illemmalla poruttiin. Kaikki muut tyt�t l�hetettiin kotoa pois ja vaan
+huvin vuoksi. Miks'ei sitten h�nt�, jolla oli totisempia tarkoituksia.
+Tahdottiin tehd� h�nest� tanssinukkea vaan, mutta siksi h�n ei rupeisi,
+ei sittenk��n. H�n ei mene mihink��n seuroihin, eik� ole kenenk��n
+kanssa, ei k�y ulkona ollenkaan; istuu yhdess� kohden kotona aina,
+koska kerran tahdottiin.
+
+�No, mutta Hanna�, sanoi �iti vihdoin, �min� en sinua en�� tunne�.
+
+Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja h�pesi k�yt�st��n. Noin h�n oli
+puhunut hyv�lle �idilleen. Ei h�n en�� sanaakaan virkkanut, itki vaan
+hiljaa nen�liinaansa.
+
+�Et tied�, lapsi kulta�, jatkoi �iti, �kuinka kauan saat vanhempiasi
+pit�� ja heid�n luonaan olla. Ehk� viel� monta kertaa el�m�ss�
+tahtoisit takaisin n�it� p�ivi�.�
+
+Hanna oli kovin muserrettu, syd�n tahtoi pakahtua vallan. �iti l�ksi
+huoneesta pois ja j�tti h�net yksin.
+
+Toisena aamuna oli Hanna n�yrempi ja pyysi kauniisti �idilt� Jussin
+paitavaatetta. �iti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja
+neuvoi h�nt� leikkaamaan. Eilisest� ei sen koomin mit��n puhuttu. Hanna
+koetti olla ahkera. Aamusta iltaan h�n istui ompelukoneen ��ress� ja
+ensimm�lt� se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko
+tusina, Hanna oli viel� tottumaton t�h�n ty�h�n, ne valmistuivat
+hitaasti. Usein t�ytyi h�nen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja
+hioja oli hirve�n vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenk��n saada niit�
+kainalon alta hyv�sti. Sitten h�nt� rupesi jo niin v�sytt�m��nkin;
+selk�� kolotti ja hartioita, ja syd�n-ala k�vi kipe�ksi. Lopulta t�ytyi
+h�nen taas tulla siihen p��t�kseen, ettei k�sity� h�nt� huvittanut,
+vaikka h�n uskoa koetti itse��n siihen pakoittaa. Sep� se juuri olikin
+pahinta, kun halu puuttui!
+
+Koulut alkoivat syksyll� niinkuin ennenkin. J�ljelle j��neet toverit
+kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, k��ntyiv�t samasta ovesta
+sis��n ja nousivat niit� samoja portaita yl�s. Hanna seurasi heit�
+ajatuksillaan, siell� miss� h�n istui ompelukoneen luona. H�myss� h�n
+v�list� meni k�velem��n. Kirkonm�ell� oli er��ss� k�yt�v�ss� penkki,
+johon koulukartano n�kyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua
+tuntim��riksi siihen istumaan. Ja silloin h�n melkein aina itki, eik�
+tiennyt oikein, mink�t�hden h�nell� oli paha mieli. Mutta koulun
+ikkunoita h�nen t�ytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja
+oppilaita siell� sis�ss�. Kerran h�n illalla pime�ss� kulki ohitse
+monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi h�n menn� oven
+sis�puolelle ja istahtaa portaille, sein�n viereen. Syd�n l�i, h�n
+pelk�si jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.
+Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siell�
+ylh��ll�, Hannaa ei kukaan n�hnyt. Kauan h�n viipyi, liikkumattomana
+istui ja nojautui kivist� muuria vasten. Viimein h�nelle siin� �kki�
+juohtui mieleen, ett� voisi h�n ruveta itsekseen kertomaan vanhoja
+koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteiv�t unohtuisi pois.
+Ja logiikan h�n my�s lukisi uudestaan; vaikk'ei se heit� edellisen�
+vuonna ollut v�h��k��n auttanut Kantia ja Hegeli� ymm�rt�m��n.
+
+H�n nousi seuraavana aamuna yl�s kello viisi; luki ensin kolme tuntia
+yht� mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo
+melkein valmiita. P�iv�llisen aikaan puuttui vaan napinreiki�
+muutamista. Ikkunan luona h�n istui, ett� paremmin n�kisi, sill� nyt
+alkoi jo v�h�n h�m�rt�� ja h�nen silm�ns� olivat heikot. Kulmia
+pakoitti; aina v�liin t�ytyi h�nen luoda katseensa ikkunan kautta
+johonkin kaukaiseen kohtaan, siit� oli h�n niille tuntenut ik��nkuin
+lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli h�n kuitenkin hauska poika
+kaikkine vikoineen, raikas, terve ja el�v�. Kun h�n ei vaan olisi ollut
+niin hirve�n vallaton; �itik��n ei tahtonut en�� saada h�nt�
+tottelemaan. Ja mit�s h�n siell� taaskin teki?
+
+�Jussi, Jussi! Mamma, nyt h�n kaasi vesitiinun maahan.�
+
+�Voi, sit� poikaa.� �iti laittoi Marin kutsumaan h�nt� sis��n.
+
+Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli v�h�n h�mill��n, hyvin v�h�n
+tosin.
+
+�Mit� varten heitit vesitiinun kumoon?�
+
+�Niin, kun se meni.�
+
+�Ei suinkaan itsest��n.�
+
+�Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sill� kertaa topsahti.�
+
+�Aina sin� olet pahan teossa.�
+
+Jussi ei siihen mit��n, heilutteli vaan lakkiaan.
+
+�Mink�t�hden ne pojat lienev�tkin niin ilkeit�?� tuumaili Mari, joka
+toi iltap�iv�kahvia sis��n. �Ei tyt�t sinnep�ink��n.�
+
+�Ilkeit�? Ole sin� vaiti.�
+
+�No, Jussi!� �iti sanoi sen painolla.
+
+�Mit�s h�n puhuu, kun ei tied�. Tyhj�� vouhkaa.�
+
+�Niill� pit�isi olla ihan toisenlainen kuri�, jatkoi viel� Mari,
+�antaisivat siell� koulussa edes v�h�n selk��n, ett� oppisivat�.
+
+�Oho! Tulkootpas! Kyll� pojat silloin n�ytt�v�t. Ei ne anna itse��n
+niin just' piekse�.�
+
+�Mink�h�n nuo tuolle taitaisivat?�
+
+�Kysyv�t, ett� mik�s se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran
+puoliaan pit��. Ei ne ole niinkuin tyt�t. Ne kait itke� tillitt�isiv�t:
+ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.�
+
+�Jussi, oletkos siin� hiljaa.�
+
+Ei �iti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.
+
+Hanna ei tahtonut en�� saada neulan silm��n lankaa, oli liian pime�.
+
+�J�t� tuo�, kehoitti �iti, �sin� turmelet silm�si�.
+
+�Olisi pari napinreik�� viel�.�
+
+�Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--N�etk�s nyt, Jussi, kun
+Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.�
+
+�Ovatko napit niin kiinni, etteiv�t heti p��se irti?�
+
+�Pit�isi niiden olla.�
+
+�Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kest�. Neulo ajoissa
+paremmin. Noin! Nyt se jo l�ksi.�
+
+�Mit�s sin� revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka
+olisivat kuinka lujassa.�
+
+�Niidenp� pit�� kest��, jos kovemminkin nyk�isee.�
+
+�Jussi�, sanoi �iti, �kuinka sin� kehtaat, Hanna rukka sinun t�htesi on
+niin paljon vaivaa n�hnyt ja sin� vaan komentelet.�
+
+�Mutta onkos parempi, ett� kohta tippuvat kaikki napit pois?�
+
+Jussi oli topakkata. Katsoi j�rk�ht�m�tt� �iti� silmiin, vahvasti
+vakuutettuna siit�, ett� oikeus oli h�nen puolellaan. Sitten painoi h�n
+lakin p��h�ns� ja meni ulos.
+
+Joitakuita aikoja, ehk� noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi
+aamuisilla varhain lukemaan. Historian h�n oli p��ssyt l�pi ja saksan
+kieliopin. Mutta siihen se my�skin j�i. Into laimeni v�hitellen eik�
+h�n jaksanut en��. Olkoon, ajatteli h�n ja rupesi nukkumaan pitemp��n,
+meni v�list� aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen
+tottui. Ensimm�lt� vaan oli v�h�n tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun
+kuuli Jussin ��nen ruokasalista.
+
+Poika, n�et, yh� viel�, vanhan tavan mukaan, varusti itsens� vahvalla
+aamiaisella, ennenkuin kouluun l�ksi.
+
+�Eih�n sit� kukaan sy�m�tt� el�, sanoi h�n usein ja jatkoi: �paitsi
+tyt�t; mutta nep� sitten ovatkin semmoisia kr�pyj�.�
+
+Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten h�n s�i
+vaan pikkuruisen ja senkin pakosta �idille mieliksi. �iti oli hyvin
+huolissaan siit�, ett� h�n p�iv� p�iv�lt� k�vi yh� kalpeammaksi ja
+heikommaksi. Ajatteli usein kysy� l��k�rilt� neuvoa, mutta se kuitenkin
+j�i tekem�tt�, kun Hanna pani vastaan, v�itt�en ettei h�nt� vaivannut
+niin mik��n. �iti antoi h�nen maata aamuisilla niin pitk��n, kuin vaan
+halutti; varoitti viel� palvelijoitakin h�nt� her�tt�m�st�. Kun Hanna
+lausui katumusta siit�, ett� oli nukkunut liiaksi, lohdutti h�nt� �iti.
+Olihan se edes hyv�, ett� h�n sai unta, siit� h�n ehk� sent��n
+vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna
+en�� huolinut olla mill�ns�k��n, vaikka niinkin sattui, ett� h�n
+kymmenen aikaan viel� oli s�ngyss�. Silloin h�n jo piti kahdeksaa
+vallan varhaisena; kun yhdeks�lt� nousi, katsoi h�n t�ytt�neens� kaikki
+mahdolliset velvollisuudet.
+
+Mutta silt� se aina tuntui, ettei h�n ollut tarpeeksi asti nukkunut.
+Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eik� siit�
+lopultakaan olisi mit��n tullut, ellei Miina, �idin kiellosta
+huolimatta, olisi yhten��n hoputtanut ja ajellut h�nt� yl�s, ett� p��si
+huonetta siistim��n. Usein teki v�h�n mieli suuttua h�neen, mutta ei
+viitsinyt sent��n, kun h�n muuten oli niin hyv�; passaili h�nt� niin
+paljon kuin ik�n� voi ja oli valmis menem��n vaikka tuleen h�nen
+t�htens�. Hanna pitikin Miinasta paljon enemm�n kuin Marista. H�n oli
+hyv�luontoisempi ja tyynempi. Mari sit� vastaan oli kiivasta sorttia ja
+tohahti v�h�n v�li� yl�s kuin tuuliaisp��. Miina rukka usein sai itke�
+h�nen k�siss��n. Siit�k� syyst� h�n lieneekin viime aikoina k�ynyt niin
+alakuloiseksi, h�n joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan
+lintu. Hannan k�vi h�nt� s��li. Kerran h�n iltaisella istui ja katseli,
+kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti t�m�
+oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.
+
+�Miina, mik� teit� vaivaa?� kysyi h�n, �ette varmaankaan ole terve.�
+
+Miina lensi punaiseksi.
+
+�Kuinka niin?� h�n kysyi.
+
+�Te n�yt�tte niin kovasti huonolta.�
+
+�Eik�s mit�.�
+
+�Ihan totta. Hyv�nen aika, teid�n pit�� menn� tohtoriin. Jahkas min�
+puhun mammalle.�
+
+�Ette saa puhua mit��n, enh�n min� ole kipe�.�
+
+�Mik�s teill� sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.�
+
+Hanna meni h�nen luokseen ja kietoi k�sivartensa h�nen ymp�rilleen.
+
+�Sanokaa nyt!�
+
+Miina heitt�ytyi poikkiteloin s�ngyn yli, k�tki kasvonsa tyynyyn ja
+puhkesi valtavaan itkuun. Eik� h�n virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna
+kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei
+auttanut sek��n.
+
+�Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.
+Ehk� Mari?� kysyi Hanna viel�.
+
+�Eik� ole.�
+
+H�n nousi, lakkasi itkem�st� ja ty�nsi Hannan hiljaa luotaan. Enemp��
+puhumatta laittoi h�n vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki
+huoneissa ja l�ksi sitten toisiin t�ihin.
+
+Hanna j�i yksin. Kynttil� paloi p�yd�ll�, h�nen silm�ns� meniv�t
+liekkiin. Katseli tuota mustaa, k�yr�� syd�nt� ja sen tulipunaista
+nen��, joka valon reunasta pisti ulos. Ei h�n mit��n ajatellut, katseli
+vaan. Mutta silloin tuli k�rp�nen siihen lent�en; kierteli ensin ja
+surisi; topsahti sitten �kki� tuleen. Tyhm� raukka, mik� oli! Siin� se
+nyt makasi kuolleena, k�rventyneen� tulikuumassa steariinissa. Hanna
+otti sen neulannupulla kynttil�st� pois ja viskasi nurkkaan.
+
+Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan ky�kiss� t�h�n aikaan. Oli
+hauskaa katsella, kun tyt�t siell� h��riv�t t�iss��n, varsinkin kun ne
+astioita pesiv�t. Se k�vi niin tottuneesti; Mari tiskapytyss� niit�
+ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedess�,
+tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne yl�s ja laski
+kumoon p�yd�lle. Siit� ne vuorotellen joutuivat Miinan k�siin,
+pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki k�vi kuin tuulessa, mutta puhdasta
+j�lke� kumminkin tuli eik� kolahtanut rikki paljon milloinkaan.
+
+Sen ohessa aina juteltiin yht� ja toista. Asioita kerrottiin, muun
+muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eik� h�n
+tahtonut ensin k�sitt�� kaikkea, eik� uskoa, niin outoa ja niin pahaa
+se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi
+silloin, ei virkkanut mit��n sinne eik� t�nne. Kun Hanna tinkasi h�nt�
+my�nt�m��n, ettei se ollut totta, mit� Mari sanoi, v�ltti h�n vastata
+suoraan ja koetti p��st� sill�, ettei h�n muka tiennyt. V�list� oli
+Hanna kauheassa tuskassa n�ist� kaikista, jotka t�ll� tavalla lyk�ttiin
+h�nen sieluunsa; mihin hintaan hyv�ns� h�n olisi tahtonut kuulla niit�
+valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ket��n, jolta h�n olisi
+kysynyt. �idille ei h�n kehdannut mit��n puhua, eik� uskaltanut, sill�
+�iti varmaan olisi h�nt� nuhdellut, kun h�n semmoisia palvelijain
+kanssa puhui. Monasti p��ttikin h�n pysy� ky�kist� pois, mutta kun
+kovin ik�v� tuli, eik� �idink��n kanssa aina riitt�nyt puhumista, meni
+h�n sinne taas. Sit� paitse siell� oli niin vapaata, melkein kuin ennen
+toverein seurassa, sai empim�tt� sanoa mit� kulloinkin p��h�n pisti,
+vaikk'ei se sitten ollutkaan eritt�in viisasta eik� ylev��.
+
+Kerran sattui niin, ett� h�n kaasi vett� juomalasiin, joka oli ky�kin
+p�yd�ll�, ja joi, huomaamatta, ett� sit� ennenkin oli k�ytetty. Mari
+kun n�ki, sieppasi lasin h�nen k�dest��n.
+
+�Elk�� juoko, se on herrojen lasi. Min� ik��n toin pappanne kamarista
+ja siell� oli vieraita.�
+
+�Mit� pahaa siin�, jos herrojen lasista juo?�
+
+�Hyv�nen aika, viel� te kysytte.�
+
+Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka
+viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.
+
+P�yristellen Hanna kuunteli. H�n oli jo enn�tt�nyt juoda, mit� jos
+h�neen tarttui! Tuskan hiki nousi h�nelle otsaan, ei h�n tahtonut saada
+sanaa suusta.
+
+�Luuleeko Mari? Kun min� join--?�
+
+�Ett�k� tarttuu? Niin, enh�n min� tied�, mutta elk�� sit� vastedes en��
+tehk�.�
+
+�Koska se n�ytt�ytyy, jos minussa jo on?�
+
+�No, kai parin viikon sis��n.�
+
+Parin viikon! Niink� kauan h�nen piti ep�tiedossa kulkea. Kuinka h�n
+sit� kest�isi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko
+illan h�n ryki, mutta mit� enemm�n ryki, sit� kuivemmaksi ja
+karkeammaksi se k�vi. Kohta her�tty��n h�n seuraavana aamuna tunnusteli
+kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, ett� siell� jo oli kipua. Koski
+v�h�n, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hell�lt�. Suurimmassa sielun
+vaivassa h�n nousi yl�s ja puki p��lleen. Tohtoriin, tohtoriin, siin�
+h�nen ainoa ajatuksensa.
+
+�Mamma�, sanoi h�n �idille, joka tuli ruokasalista h�nen huoneesensa,
+�minun pit�� menn� kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipe�.
+
+�Oikeinko pahasti?�
+
+�iti katsoi h�neen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielell��n
+tohtoriin k��ntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.
+
+�Kyll� jotenkin.� H�n nieli ja painoi sormellaan leuan alle. �Koskee
+se, minun t�ytyy heti l�hte�.�
+
+�Mutta ei h�n ota vastaan, ennenkuin tunnin p��st�.�
+
+�Mit� se tekee. Saahan tohtorin luokse menn� y�ll�kin, kun kova h�t�
+on.�
+
+�iti� taas kummastutti. H�n haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan
+ei n�hnyt mit��n erinomaista; ei se punoittanut eik� ollut turvoksissa.
+Mutta sinne pisti, v�itti Hanna. Malttoi h�n sitten kumminkin odottaa,
+siksi kuin vastaanottotunti alkoi.
+
+Rauhoitettuna h�n tohtorin luota v�h�n p��st� palasi, resehti k�dess�.
+Kaulassa ei ollut mit��n vikaa; h�n oli vaan heikko ja arkahermoinen,
+oli tohtori sanonut. Rautaa ja mit� muuta lienee antanut; �Bromkalium�,
+h�n luki receptist�. �iti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli h�nkin
+saanut, kun syd�ntykytys h�nt� vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun is�
+ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton
+moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin h�n semmoisessa tilassa
+sittemmin aina oli. �iti ei en�� koettanut salata n�it� asioita
+Hannalta, h�n ne kumminkin aavisti, yht�hyvin saattoi sitten kaikkikin
+kertoa. Vaikka ei sent��n likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta
+syd�men pohjalla, joka makasi siell� kuin kivi, eik� koskaan huulille
+noussut.
+
+Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat p�iv�t. Syksyiset r�mehet
+alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilve� ja sumua, tuulta,
+myrsky�. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia
+surkastuneita marjaryp�leit� roikkui. Kallaveden aallot ajelivat
+mustantympein� toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.
+Mets� vinkui, j�rvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja v�rit�nt� oli
+kaikkialla; p�iv�t pime�t, kaksi h�m�r�� vaan vastakkain. Ihmiset
+vet��ntyiv�t kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,
+nukkuivat my�h��n aamuun, puhuivat v�hemm�n viel� kuin ennen,
+murjottivat ja olivat ik�vi�. Muun ilon puutteessa sy�tiin vahvasti
+tukevaa, karkeata ruokaa; siit� mieli k�vi yh� raskaammaksi samoin kuin
+ruumiskin. Eih�n oikeastaan tiennyt mit� tehd�, ja senp�t�hden ei
+tehtyk��n paljon mit��n. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella
+k�rttyisell�, tyytym�tt�m�ll� katseella, otsa v�h�n rypyss�, harmaat
+silm�t uniset ja elottomat, nen�n juuri hiukan yl�sp�in ja yl�huuli
+mutkassa.
+
+Sanottiin: �yh� siell� vaan sataa�. Vastattiin: �no; yh� vaan�, ja
+siihen keskustelu p��ttyi.
+
+Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,
+ja suuret tiinut t�p�t�yteen he niit� suolasivat talven varaksi. Taikka
+piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan k�skiv�t ja katsoivat, ett�
+se tuli tehdyksi. Mutta heill� on tapana sanoa, ja melkeinp� t�ydell�
+vakuutuksella: min� suolasin, minulla oli pyykki, min� leivoin, min�
+keitin, min� laitoin, vaikk'eiv�t itse olisi pikku sormeaankaan niiss�
+toimissa liikuttaneet. Se, n�et, kuuluu niin hyv�lt� ja siin�h�n
+p��asia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat el�v�t �vaan kodille�.
+Eiv�t he sekaannu yleisiin asioihin, sill� se olisi ep�naisellista. Kun
+aika tulee pitk�ksi, ja se tapahtuu miltei joka p�iv�, pannaan k�sity�
+laukkuun, m��r�t��n ky�kkipiialle, mit� puoliseksi laitetaan ja menn��n
+sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme nelj� tuntia kuluu, ettei
+tied�k��n. H�mm�styksell� vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa
+p�iv�llistunnin olevan k�siss�; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,
+langat, sakset, sormistimet ynn� kaikki muut tavarat, ja pikaiset
+j��hyv�iset otettua riennet��n nopein askelin kotiin, ettei mies enn�t�
+tuskastua odottaessaan. Muuten heill� ei mit��n tunnon vaivoja voi
+olla, sill� he eiv�t ole laiskoina istuneet; k�sity�t� he ovat saaneet
+niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enemp�� tullut. Ja
+sitten heill� on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta
+kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja
+annettu hirve�n yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai
+nelj�� lajia l�mmint� ja viinap�yd�ss� tuskin muuta kuin piirakaista ja
+a la daube'a. Oli se kumma, ett� ne kehtasivat. Sitten tiedettiin my�s
+kertoa, ett� viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymment�
+kahdeksan paria, eli kahta vaille nelj�kymment�. Premi�r'ill� kymmenen
+paria riviss��n ja secundilla yhdeks�n. Eik� luutnantti Limon en��
+n�ytt�nyt olleen neiti Gal�niin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli
+vaan tanssinut h�nen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Gal�n oli
+n�ytt�nyt hyvin masentuneelta, eritt�inkin kun luutnantti Limon viel�
+lis�ksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Str�mille. Monta
+muuta seikkaa oli heill� puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi
+nostettu kysymys siit�, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita
+tiedettiin �verstiss� valmistettavan kuvern��ri� varten. Ei sill�, ett�
+kukaan l�sn�olijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan
+asiasta yht�kaikki keskustella. Ja siihen p��t�kseen oli tultu, ett�
+herrojen oli ment�v� h�nnystakissa, naisten silkiss�. Puvun
+erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielest� ja hyv�st�
+aistista.
+
+Herrat ne taas eliv�t omaa el�m��ns�, naisten seurasta mieluimmin
+erill��n. Jos sattumalta joskus joutuivat heid�n pariinsa, oli tilansa
+kiusallisen tukala. T�ytyi koettaa noudattaa seurael�m�n tapoja, ja kun
+niihin oli tottumaton, k�vi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka
+istua, kuinka olla; mit� puhua, miss� ja mill� tavalla pit�� k�si��n.
+Ja niin siin� hikoili ja puhkaili, ett� se vasta hirve�t�. Muuttui
+sitten viel� j�yk�ksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos
+karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja
+helpoitetulla mielell� ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.
+
+Ik�v� tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,
+erinomattain juuri niille, joiden halu ensimm�lt� korkeammalle pyrki.
+Ei heit� huvittanut nuo p�iv�n v�h�iset tapaukset, joista naiset saivat
+tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sielt�, ahjopaikasta, jossa el�m�
+hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrj��n. P�iv� toisen
+per�st� meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mit��n, joka j�nnitti
+mielt�, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa el�m�ss�
+tuntui kuin henki olisi surkastunut mit�tt�m�n pieneksi ja n�k�alan
+rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyiv�t ja mieli
+raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka m��r�tyll� ajalla
+mekaanillisesti toimitti m��r�tyn ty�n. Voimat sitten v�hitellen
+nuutuivat, jos viel� joskus tilaisuutta virke�mp��n harrastukseen olisi
+ilmestynytkin, ei en�� viitsinyt, eik� jaksanut, eik� v�litt�nyt. Tuli
+n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkil�n jossakin
+paikassa suloista rauhaa h�iritsev�n uusilla aatteilla tai muilla
+semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyiv�t jo, kun
+saivat iltaisella vistip�yd�n ��ress� istua, totilasi edess�, kortit
+k�dess�.
+
+Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.
+K�yrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pest��n, kellarit, aitat, kaikki
+paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli
+kissaviikko, jolloin vietet��n h�it�, tanssissa k�yd��n, vaatteita
+korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran j�ljell�, ett�
+jaksaa ainetta ostaa.
+
+Seitsem�n tai kahdeksan p�iv�� tuota riemuaikaa kest��, jolloin aamusta
+iltaan saa olla vapaana, tehd� mit� itse tahtoo, menn� mihin haluttaa,
+olla ja el�� juuri niinkuin lyst��. Ei sanoin kertoa voi, kuinka t�st�
+lyhyest� lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sill� v�lin toisen
+orjana on ja leiv�n t�hden hetki hetkelt� muiden k�skyj� tekee. Ja
+kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja l�hte� t�ytyy
+taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Menn��n tavan mukaan illalla vasta
+ja hyvin my�h��n, ettei vuosi pitk�ksi tulisi, se on vanha taika, jota
+aina tarkoin noudatetaan.
+
+Hannan kotona pestiin k�yri-pyykki�. Niiralan Leena oli apuna; aamusta
+varhain he olivat Marin kanssa olleet t�ydess� touhussa alhaalla
+tuvassa. Miina toimitti askareita, ja �iti kokoili viel� viimeisi�,
+enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten l�hetti Hannan
+viem��n pyykk�reille. Ky�kin l�pi menness� pyysi Miina h�nt� samalla
+k�skem��n aamiaisille; ja kiireesti heid�n oli tuleminen, perunat
+muuten j��htyiv�t.
+
+Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden l�iske ja tulen
+r�tin� pyykkipadan alta, sill� ovi oli porstuaan auki. Ylinn� kaikesta
+kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret ��net, taukoamattomassa
+p�lin�ss�.
+
+Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edess�.
+
+�Tokko sill� Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?� kuului Leena kysyv�n.
+
+�Eik� ole. Enk� usko, ett� kykeneisik��n, sanokaa minua
+valehtelijaksi.�
+
+�Ooho? Niink� sen on hullusti asiat.�
+
+�Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyll� min� vaan niin ennustan.�
+
+�No, kukahan tuon on narrannut?�
+
+Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sis��n.
+
+�Yh�k� sielt� vaan kannetaan�, h�n sanoi n�hdess��n Hannan nyytin.
+
+�Karttuu pyykki�, lausui Leena. �Pianpa n�it� on yht� paljon kuin
+Linteeniss�kin t�ss� toisella viikolla.�
+
+�Siell�h�n rouva kuuluu taas saaneen pieni�?� jatkoi Mari.
+
+�Saihan se eilen.�
+
+�Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?�
+
+�Lieneek� kymmenes.�
+
+�Herran t�hden! Vai kymmenes. Eik� ne mahda siihen loppua, onhan se
+rouva viel� nuori ihminen.�
+
+�Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siit� en��
+el�m��nk��n.�
+
+�Voi, synti sent��n! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli
+tytt�n� ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen min�
+teille sanon, Hanna neiti, elk�� ikin� menk� naimiseen. Elk�� olko niin
+hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyv�st�
+lykyst� joka ikinen, ja imett�� niit� sill� v�lin. Eih�n sit� kest�
+mik��n. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ymp�rill�, eik�
+komenna mies.�
+
+�Niin, ja kuinka sit� on huolettomat p�iv�t sent��n naimattomalla
+aviovaimon suhteen. Ei tied� maailman murheista mit��n. Mutta ihme
+kumma se on; sinne sit� vaan pit�� pyrki� yht�kaikki jokaisen: Ei auta,
+vaikka kyll� selv��n n�kee, mik� edess� on. 'Luonto se tikan pojan
+puuhun vet��', sanoo sananlasku.�
+
+Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkytteliv�t kukin
+punkkansa ��ress�. Vesi roiski ymp�ri, saippuavaahto kuohui ja kuuma
+h�yry nousi pesij�in kasvoille, jotka hikisin� hohtivat varista ja
+vaivasta. Kyyn�sp�ihin saakka olivat hihat k��rityt yl�s ja tumman
+punertavina muokkailivat turpeat k�det vaatteita kuumassa lipe�ss�.
+Ilma oli harmaa ja h�yryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli
+polville kylm��. Likaiset vaatteet olivat l�j�ss� peremp�n� lattialla,
+ja p�yd�lle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon
+v��nnetyit� korkeaan kasaan.
+
+�Eik� se Miina viel� anna meille aamiaista siell�?� kysyi Mari.
+
+�Ah niin, min� unohdin. Menk�� pian, ettei perunat j��hdy.�
+
+�Oletteko t��ll� sen aikaa, ettei tupa j�� yksin?�
+
+�Kyll�.�
+
+He kuivasivat k�tens� vy�t�isist� riippuviin pyyheliinoihin ja l�htiv�t
+ulos toinen toisensa j�ljess�, molemmilla hameet kahden puolen
+yl�h�ll�. Oven lykk�siv�t kiinni menness��n ja tupaan j�i eloton
+hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi
+sen ��reen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta yl�s
+pinnalle ja siin� hajosivat. Kellert�v�n harmaata vaahtoa ker��ntyi
+padan reunalle, mutta keskell� pulppusi vesi ja sakeana kohosi h�yry
+kattoa kohden. K�det ristiss� seisoi Hanna ja seurasi t�t� kiehuntaa
+silmill��n, mutta ep�selv�sti, kuin h�m�r�ss� unessa vaan. H�n oli
+v�synyt, maailma oli h�nen mielest��n kauhea ja el�m� rumuutta t�ynn�.
+Ei h�n tiennyt, mit� nuo sanat Miinasta merkitsiv�t, mutta varma h�n
+oli siit�, ett� saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.
+P��tti olla kysym�tt�.
+
+Iloisella melulla tulivat pyykk�rit vihdoin ja viimein takaisin
+aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siit� sy�misest� ikin� loppua
+tulisikaan, niin kauan he viipyiv�t.
+
+�Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte�, sanoi Leena;
+otti kiulun, ammensi padasta vett� punkkaansa, ja kantoi kylm�� sijaan.
+Hanna yritti l�htem��n.
+
+�Arvatkaas, kuka vieras siell� on pappanne luona�, sanoi Mari.
+
+�Se Vaajasalon herra taitaa teist� tyk�t�, lausui Leena, �niinp� min�
+olen sit� v�h�n kuullut huhuiltavan�.
+
+�Elk�� ottako Sassaa�, varoitti Mari, �sill� on jo monta rouvaa
+entist�.
+
+�Tuolla Miina juosta hynttyytt�� t�nne�, sanoi Leena, joka oli sattunut
+k��nt�m��n kasvonsa ikkunaan p�in. �Katsopas!� H�n iski silm�� Marille.
+
+�No, olenko min� oikeassa, vai kuinka?�
+
+�Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja n�ytt��.�
+
+�Tyyneess� vedess� kalat kutevat.�
+
+He hieroivat taas, ett� punkat jytisiv�t. Miina huohatti sis��n.
+
+�Pappanne kutsuu. Siell� on Sassa herra. Taitaa hakea teit� ajelemaan.�
+
+�En min� tule. Sano papalle, ett� min� en tule.�
+
+Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja p��tti j��d� tupaan, siksi kuin
+Vaajasalon herra l�htisi pois. Miina vastusteli, h�n ei olisi
+uskaltanut vied� semmoista sanaa; mutta h�nen t�ytyi viimein, kun Hanna
+ei antanut my�ten.
+
+Taas katsoivat pyykk�rit ikkunasta Miinan j�lkeen, nauroivat ja
+silm�iliv�t toisiaan.
+
+�Ei se pitk�lle en�� menek��n. Hyv�, kun p��see k�yriin.�
+
+Hanna jo ymm�rsi. Mutta h�n ei uskonut, h�n suuttui Miinan puolesta,
+veri lensi kasvoille ja syd�n rupesi ly�m��n. Kiivaita sanoja h�n
+lausui vedet silmiss�; mutta ne h�nelle vaan nauroivat, ja samassa tuli
+Miina uudelleen tupaan.
+
+�Joutukaa, neiti, pappanne muuten--�
+
+H�n pys�htyi �kki�; huomasi ett� h�nest� juuri oli puhuttu. Koetti
+viel� soperrella jotain, mutta h�mmentyi yh� enemm�n, kun kaikki niin
+kummasti h�neen katsoivat. Viimein h�n py�r�hytti ymp�ri l�hte�kseen
+pois; mutta siin� oli lika�mp�ri luona, h�n kompastui ja kaatui. �mp�ri
+meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan p��lle. H�n koetti
+nousta: ei p��ssyt, siihen j�i.
+
+Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat h�neen, siell� kuin
+h�n makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selk� kumarassa he
+molemmat seisoivat, nojautuen k�siins�, jotka punkan pohjaan vaatetta
+painoivat.
+
+�Taisi k�yd� hullusti?� sanoi Mari.
+
+Miina pyrki yl�s taas, mutta ei onnistunut. Takaisin h�n putosi
+vaikeroiden. Mari puristi k�sist��n veden punkkaan ja hieroi loput
+kupeihinsa.
+
+�Tule, Leena�, h�n sanoi, �nostetaan tuo poloinen edes vaatteille
+tuonne�.
+
+Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdess� h�nt�
+raahasivat per�lle vaatekasaa kohden. Hanna v�istyi kauemmaksi.
+
+�Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti�, rukoili Mari.
+
+Mutta Hanna seisoi j�ykk�n� muuria vasten, ei liikuttanut j�sent�k��n.
+Kun h�n ei tullut, ty�nsi Mari jalallaan niit� v�h�n kokoon; sitten
+laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin k�sin penkin
+jalkaan, joka oli siin� likell�; h�nell� oli kovat tuskat.
+
+�Mihin sinua koskee?� kysyi Mari. Mutta h�n ei vastannut. Hetken
+per�st� n�ytti h�nell� olevan helpompaa; ei h�n sittenk��n mit��n
+puhunut, itki vaan hiljaa.
+
+Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.
+
+�Kuule�, sanoi Leena, �kuinka sinun on asiasi? Eik�h�n pit�isi hankkia
+sijaa johonkin?�
+
+Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syvi�,
+raskaita ja vaikeroivia.
+
+Hanna yh� seisoi paikassaan ja katseli h�nt�, joka tuossa alhaalla
+likaisten vaatteiden p��ll� vaivoissaan v��nteli itse��n. Ja h�nen
+silmiss��n asui kylm� inho, s��lim�t�n ylenkatse. Ei armahtavaisuuden
+tunne hivaltanutkaan el�m�� tuntemattomaan syd�meen.
+
+�Rouvaa t�ytyy kutsua�, sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lis��ntyiv�t
+siihen m��r��n, ett� h�nen k�tens� rutisivat penkin jalkaa puristaessa.
+
+Hanna l�ksi yl�s sanaa viem��n. �iti oli puurokattilaa h�mment�m�ss� ja
+kummasteli, mihink� Miina j�i. Hanna lyhyesti kertoi h�nelle tapaturman
+ja kapustaan tarttuen, pyysi h�n �iti� menem��n alas. Rupesi voimainsa
+takaa h�mment�m��n, ensin oikealla k�dell� ja kun se v�syi, niin
+vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein
+molemmilla; eik� tahtonut en�� mitenk��n jaksaa. Kuuma puro roiski ja
+poltti milloin k�sivarsia, milloin silmi�; h�yry nousi varina h�nen
+kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt h�n jo uupui
+tykk�n��n, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eik� liikkumaan
+paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Viel� v�hemmin h�n
+kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.
+
+Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.
+
+�Piispa on k�ynyt puurossa!� huusi h�n kohta, temmattuaan oven auki ja
+kerran nen��ns� vedetty�.
+
+Hanna ei voinut sille mit��n. Alakuloisena h�n seisoi vieress� ja
+katseli, kun Mari tempasi kattilan syrj��n ja tukki rei�n.
+
+�Hyv� puuro pilalla; semmoinen vahinko�, porusi Mari. �Ei teist� ole
+t�nne ky�kkiin.�
+
+Hannaa tuo v�h�n harmitti, mutta ei h�n rohjennut itse��n puolustaa,
+kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.
+
+Mari tuoksutteli p��lleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin h�nen
+oli ment�v�.
+
+�Vossikkaa hakemaan ensinn�kin�, sanoi Mari. �Miina vied��n Leenan
+kotiin. Ja sitten minun viel� pit�� hankkia sinne k�til�, rouvan
+tahdosta, juuri kuin ei v�ltt�isi joku vanha akka, mokomalle.�
+
+Mari oli �keiss��n, kun heid�n pyykkins� keskeytyi. Siit� viel� pihalla
+menness��nkin riiteli, mutta kadulla h�n hiljeni ep�selv��n murinaan.
+
+�iti tuli yl�s, hyvin vakavan n�k�isen�. Ei h�n mit��n puhunut; mahtoi
+olla pahoillaan siit�, ett� Hanna oli sattunut tuon kaiken n�kem��n.
+Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun is�
+aukaisi sis�ovea, ja kysyi, mink�t�hden Hanna niin kauan antoi odottaa
+itse��n. Sassa pyysi h�nt� ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.
+
+Hanna ei tahtonut, ei mill��n ehdolla, oli itsep�inen vastustaessaan,
+vaikk'ei tiennyt tuoda esiin mink��nlaista syyt�. �itikin pyysi h�nt�
+menem��n; oli ep�kohteliasta kielt��, kun h�n jo oli niin kauan
+odottanut. Is� suuttui viimein.
+
+�Sin� olet k�ynyt niin kummalliseksi, ettei sinua en�� saa tottelemaan.
+Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.�
+
+Sit� sanoessaan h�n loi nuhtelevan katseen �itiin. T�m� taas koetti
+houkutella Hannaa.
+
+�Mene edes tervehtim��n ja kiitt�m��n�, sanoi h�n.
+
+Mutta Hanna ei sit�k��n tahtonut. Ja kun is� kovemmalla ��nell�
+tiuskasi ja uhkasi vied� h�net v�kisen, ellei hyv� puhe auttanut,
+puhkesi Hanna itkem��n. Nyt katsoi �iti parhaaksi j�tt�� h�net rauhaan.
+
+�Ehkei h�n ole oikein terve�, sanoi h�n, �en voi muuta ymm�rt��. Min�
+tulen pyyt�m��n anteeksi h�nen puolestaan.�
+
+Ja �iti viskasi esiliinan edest��n pois, silitti kahden k�den hiuksia
+otsaltaan ja l�ksi is�n j�ljess� sis��n. Is�n oli otsa rypyss� ja
+jotain h�n viel� sanoi vihaisella ��nell� menness��n, mutta Hanna ei
+kuullut, mit� se oli. H�n itki hartaasti, oikein syd�men pohjasta, itki
+koko p�iv�n siksi kuin uupui vallan. Iltaisella h�n sitten makasi
+seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen p��t�kseen
+h�n tuli, ettei t�ss� maailmassa ollut mit��n iloa, eik� mit��n hyv��,
+miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset my�s. Mit� varten oli
+�itikin l�hett�nyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mit�
+kaikkea siin� lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun h�n
+muisti syleilleens� Miinaa viel� hiljan ja olleensa h�nelle viimeiseen
+asti niin yst�v�llinen, rupesi h�n uudestaan itkem��n ja tunsi, ett�
+h�nt� oli petetty, ett� h�n tiet�m�tt�ns� oli koskenut johonkin
+saastaiseen ja tahrannut itse��n. Sitten h�n tuli ajatelleeksi, ett�
+�idill�kin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen
+kanssa, joita h�n Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon
+tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi h�n tahtonut murtaa kaikki,
+taikka ylenkatseesta heitt�� luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa
+side h�nen ja maailman v�lill� olisi katkennut. Eik� h�n en�� koskaan
+tahtoisi mihink��n yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut t�ss�
+maassa luostaria, semmoiseen olisi h�n heti paennut ja siell�
+yksin�isyydess� rauhan l�yt�nyt.
+
+Nyt juohtui h�nen mieleens�, kuinka h�n kerran lapsena ollessaan makasi
+vatsallaan er��ll� sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun
+h�nelle oli sanottu, ett� kaikki, jotka lapsena kuolevat, p��sev�t
+taivaasen, oli h�n ajatellut hyp�t� alas. Mit� kauemmin h�n tuota
+kohinaa kuunteli ja silmill��n vaahtoavaa py�rrett� seurasi, sit�
+enemm�n se h�nt� puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten h�n
+her�isi ij�iseen iloon, n�kisi Jumalan ja kaikki pyh�t silm�st�
+silm��n. P��t�s alkoi vakaantua h�ness�; h�n nousi yl�s, katsoi kerran
+taivasta kohden ja yritti heitt�ytym��n. Mutta siin� �kki� juohtui
+h�nen mieleens�, ett� itsemurha oli kauhea synti, ettei h�n ehk�
+enn�tt�isik��n koskessa en�� katumusta tehd�, vaan kuolisi ja joutuisi
+kadotukseen. K�det putosivat alas, kauhistus valtasi h�nen sielunsa;
+h�n k��ntyi ja juoksi pois, mink� enn�tti. Eik� h�n moneen aikaan sen
+j�lkeen uskaltanut koskea l�helle menn�. Kuinka h�n silloin oli
+yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, ett� vahingossa olisi
+keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?
+
+Muisti h�n viel� muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli nelj�nnen k�skyn
+johdosta selitetty, ett� Jumala kaikkian enin rakasti niit�, jotka h�n
+lapsena kutsui luokseen. Ja h�n oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja
+rukoillut, ei muiden n�hden, mutta yksikseen, ett� Jumala rakastaisi
+h�nt�kin ja ottaisi h�net maailmasta pois, ettei h�n vajoisi syntiin ja
+eksyisi oikealta tielt�, niinkuin suurin osa ihmisist� teki. Aina kun
+h�n sitten tunsi v�h�n kipua, p��nkivistyst�, tai jotain muuta, ihastui
+h�n ja luuli, ett� nyt Jumala h�nen rukouksensa t�ytt�isi. Vaan ohitse
+se taas meni, ja el�m��n h�n j�i...
+
+Hannan nyyhkytykst harvenivat; silm�t painuivat umpeen, h�n nukkui. Kun
+her�si, oli syd�ny� ja pilkkoisten pime�. H�n haki tikkuja, vaan ei
+l�yt�nyt. Riisui sitten pime�ss� p��lt��n ja haparoitsi s�nkyyn, jossa
+pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.
+
+Raukenivat t�st� l�htein p�iv�t raukenemistaan. Ei ollut mit��n
+toivottavaa, eik� mit��n odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenp�in,
+yksitoikkoista, v�sytt�v�� kulkua. Kaikki oli tyhj��, onttoa, elotonta.
+Eik� ollut juuri mit��n erityist� teht�v��; ei muuta kuin olla vaan ja
+antaa p�iv�n tulla, toisen menn�.
+
+Marikin oli k�yrist� l�htenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt
+ky�kiss� h��r�siv�t. Niist� ky�kkipiika oli karhakkaa laatua; ei h�n
+sallinut kenenk��n t�ihins� sekaantua. Tuskinpa uskalsi en�� �itik��n
+hellan luokse menn�, viel� v�hemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,
+ettei h�nen paikkansa ollut ky�kiss�, pysyk��n siell� omassa
+huoneessaan.
+
+Eik� Hanna hyvin halunnutkaan heid�n tielleen menn�. Ompeluty� k�dess�
+h�n istui aamusta iltaan, p�iv�t pitkin. Ei se suuresti edistynyt,
+sill� k�det vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne
+tuntim��riksi. Mutta eip� h�n saisikaan ty�ll� rasittaa itse��n, sen
+oli l��k�ri sanonut. Voimat h�nelt� sittenkin meniv�t menemist��n,
+kolme satsia h�n jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niist�
+viel� ainakaan tuntunut apua olevan.
+
+Viikkokausiin h�n ei usein k�ynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eik�
+tehnyt mieli. Kerran kun Jussi l�ksi luistelemaan ja kehui olevan hyv�n
+j��n, meni Hannakin koettamaan. Mutta h�nelle tuli melkein heti kylm�,
+jo ennenkuin h�n ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten h�n
+uupui melkein kohta ja kaatui v�h�n v�li�. Eik� ollut tuttuja yht��n
+koko j��ll�, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat
+aina h�neen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun p��si pois. Eik� h�n sen
+koomin en�� mennyt.
+
+Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksen�.
+Kun h�n tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska
+olisi puhaltanut sis��n. Mutta v�h�n h�n malttoi yhdess� kohden istua,
+tuskin muulloin kuin ruokap�yd�ss�. Eik� h�n paljon Hannan seurassa
+viihtynyt, sill� tyt�t olivat h�nen mielest��n niin ik�vi�. Pojat, ne
+vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heid�n luokalla, sai
+hakea! Poliisikin niit� pelk�si, ettei uskaltanut henke� vet��, vaikka
+pojat kuinka h�rn�siv�t.
+
+Er��n kerran oli p�iv� taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitk�,
+ettei luullut loppua tulevankaan. Oli h�m�r�; Hanna istui ikkunan
+��ress� k�sit�ineen, paremmin n�hd�kseen. Ulkona pyrytti ja tuuli
+vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ket��n. Joku koulupoika
+vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyss�, taikka palvelustytt�,
+joka terhakasti vuovasi eteenp�in, vaikka pieksikin kova vastatuuli
+helmoja s��rien ymp�ri.
+
+Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Siell�p� poika arvon istui
+nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, h�n oli telm�tess��n
+katkaissut yhden ja pelk�si is��. Ei pel�nnyt juuri, mutta toraa
+v�ltt��kseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi h�nt� kertomaan
+jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui
+k�rsiv�llisen� p�yd�n luokse; kun Jussi oli ty�ns� lopettanut, sytytti
+h�n papyrossin ja laittoi itsens� mukavaan asemaan toiselle tuolille.
+
+�Poltatko sin�, Jussi?� kysyi Hanna nuhdellen.
+
+�Poltan�, vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.
+
+�Ai, ai, mit� pappa sanoo!�
+
+�Ei mit��n, kun ei tied�.�
+
+�Kerropas nyt se hauska.�
+
+�Kyll�. Arvaa, mit� tapahtui koululla t�n��n!�
+
+�Noh?�
+
+�Mutta muista, ettet niin sanaa siit� hiisku, et mammallekaan.�
+
+�En, en.�
+
+�Kun pojat tekiv�t Pollelle semmoiset tepposet,--tied�th�n sin�, ket�
+me Polleksi sanomme?�
+
+�Tied�n.�
+
+�Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nen��n ja se pantiin
+juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta
+p��st� pitiv�t kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eik� ukko
+paha aavistanut mit��n vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lent��
+s�v�hytti yl�s kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle h�mm�styi. N�es,
+n�inik��n h�n j�i tuijottamaan n�in, suulaki t�ll� tavalla. Ja sitten
+kun se klanip�� hypp�si yl�s tuolilta ihan raivosta ja suoraa p��t�
+t�ytt�si rehtorin luokse.�
+
+H�n taukosi ja veti hymyillen pitk�n savun. Hanna h�mm�styi heid�n
+rohkeuttaan eik� osannut muuta kuin p�ivitell�. Mutta v�h�n p��st�
+Jussi jatkoi miehev�ll� v�linpit�m�tt�myydell�:
+
+�Niin, siit� tietysti tulee ankara tutkinto.�
+
+�Kuka sen teki, Jussi?�
+
+�Sit� ei sanota. Koettakoot ottaa selv�n, jos saavat. N�ytet��n onko
+pojissa yksimielisyytt� ja toverihenke�.�
+
+�Eth�n vaan ollut sin�, Jussi?�
+
+�En sano.�
+
+�Sen verran voit kumminkin ilmaista.�
+
+�En, en vaikka. El� pyyd�k��n.�
+
+�Jussi, Jussi, sin� varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan
+koulusta.�
+
+�Kas niin, etk�h�n jo rupea itkem��n. Tuommoinen sin� aina olet. Ei
+sinulle pit�isi koskaan mit��n kertoa.�
+
+�Enh�n min� itke.� Hanna hieroi silmi��n ja koetti n�ytt��
+urhoolliselta. �Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?�
+
+�El� h�t�ile, ei ole viel� eroitettu. Eik� se niin pian tapahdukaan.�
+
+H�n sammutti papyrossin p��n ja viskasi sen sylkilaatikkoon.
+
+�Pit�� l�hte� t�st� v�h�n tuumittelemaan toverien kanssa.�
+
+Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.
+
+Levottomana h�n seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli
+ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan
+koossaollessa. Pojat olivat kaiken p�iv�� olleet touhakassa; Jussin
+luona toveria juoksi yht�mittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia
+oltiin ja t�rkeit� keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti
+suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.
+Jotain erinomaista oli kysymyksess�, sen syrj�st� katsoja helposti
+olisi huomannut.
+
+Mutta kukaan ei pannut sit� merkille, paitsi Hanna. H�nen mielens�
+seurasi heit� lakkaamatta suurimmalla j�nnityksell�, varsinkin nyt,
+tutkinnon aikana. Ja hartaasti h�n toivoi, ettei opettajat mit��n saisi
+ilmi.
+
+Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita
+yl�s. Vihainen h�n oli; paiskasi lakkinsa p�yd�lle, ett� mustepullo
+kaatui. Hannan t�ytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin
+ehtiv�t t�rv��nty�, sill� aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo
+opettajat! Niin kavalasti olivat heid�t solminneet. Ja pojat, tolvanat,
+antoivat vet�� itse��n nen�st� muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,
+kymmenen sai arestia ja koko luokka v�hennetyn k�yt�ksen. Noo, kaks
+siit�, arveli h�n sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.
+Siihen se juttu p��ttyi.
+
+
+
+
+VI.
+
+
+Muutamia viikkoja t�m�n j�lkeen oli Hannalla virke�mpi aika. Is� oli
+antanut h�nelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla h�n
+nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, is�lle tohvelin-p��llyksi� ja
+�idille pyyheliinan-pid�kett�. T�t� ennen h�nell� ei koskaan ollut niin
+hyvi� joululahjoja antaa. H�n kuvitteli jo edelt�p�in heid�n kaikkien
+ihastusta jouluiltana, kun n�m� lahjat saisivat, ja nautti itse
+monikertaisesti siit� ilosta, jota h�n heille valmisti. Kauniit kaavat
+oli h�n onnistunut saamaan, oikein eritt�in kauniit. Helmist�,
+silkist�, kanavasta ja villalangoista h�nen k�siss��n kasvoi ty�, jota
+mielihyv�ll� t�ytyi katsella. Iltaisilla h�n tavallisesti neuloi
+my�h��n y�h�n; p�ivill� ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet
+n�kem��n. Sitten kun kaikki oli valmiina, j�rjesti h�n ne kauniisti
+laatikkoonsa, is�n tohvelit perimm�lle, Jussin kirjoitusmatto ja �idin
+pyyheliinan-pid�ke eteen. Syrj��n palvelijain sukkanauhat. Ja monta
+kertaa p�iv�ss� h�n k�vi niit� ihailemassa, hymy silmiss� ja
+onnellisuuden tunne syd�mess�, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,
+lakkasi ja kirjoitti nimet p��lle.
+
+Ei ollut kuin kaksi p�iv�� en�� joulunaattoon. �idin piti edelt� puolen
+leipoa torttuja ja Hannan oli m��r� tulla auttamaan. Taikina oli jo
+p�iv�� ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tiet�� kaikki ainekset,
+jotka siihen pantiin. Korttelille vett�, ryyppy viinaa, naula voita ja
+vehn�jauhoja tarpeen mukaan.
+
+Se oli hauska hetki, jolloin ty� alkoi. �iti leipomap�yd�ll� kaulasi
+taikinan ohueksi, k��nsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyr��n,
+kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sit� tekoa teki pitk�n
+aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko k�dess� ja talrikki
+veskunat�ytett� edess�, siksi kuin �iti, viimeisen kerran laitettuaan
+taikinan j�lleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella
+otti siit� py�reit� palasia, jotka j�tti Hannan huostaan, n�ytt�en
+kuinka h�nen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna t�ytett�
+keskikohdalle, k��nt�� toinen puolisko palasesta t�ytteen p��lle,
+painaa reunat yhteen ja sitten veitsen k�rjell� somasti koristella.
+Liisa, se oli uuden ky�kkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli
+niihin jauhoja. Ensimm�iset eiv�t Hannalta oikein syntyneet, mutta
+v�hitellen h�n opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja
+sitten niit� siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa h�n laski
+olevan pelleill�. Liisa tupsutteli vied� niit� pois konttuoriin siksi
+kuin saisi uunin joutumaan. H�n oli �keiss��n Liisa; tempoili, reuhkasi
+ja toimitti ty�ns� yhdeks�n miehen voimalla, mutta mykk�n� aivan ja
+syv�sti syd�mess��n loukattuna, kun oli h�nen alueelleen kuulumattomat
+henkil�t tunkeutuneet.
+
+Kaikki oli jo leivottuna, �iti meni sis��n, Hanna huuhteli k�si��n
+pesuvadissa. Kuuli oven k�yv�n, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan
+palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui h�neen kiinni takaap�in,
+suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.
+
+Olga se oli, Olga, palannut Helsingist�! Iloa ja riemua, kysymyksi�,
+vastauksia, naurua ja juttua. Sis��n mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan
+istuttiin vierekk�in, k�det k�siss�, silm�t silmiss�, ja sitten
+aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingist�, tietysti, ensin. Siell�
+oli ollut hauskaa, niin ��rett�m�n hauskaa! Huvia huvien p��lle,
+teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki
+toisenlaista kuin t��ll�, el�m�� enemm�n ja iloa. Sai aina n�hd� uutta
+ja kuulla uutta, ei mik��n enn�tt�nyt vanhentua, ennenkuin se
+jo siirtyi syrj��n ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat
+ihmisetkin siell� paljon vilkkaampia, ei niin j�r�m�isen totisia ja
+pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. H�n oli saanut koko joukon
+uusia tuttavuuksia, mutta niist� h�n kertoisi tuonnempana. Nyt ensin
+suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heit� kuunnellut? Ei
+kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi viel� likemm�ksi ja kertoi
+puoleksi kuiskaamalla, kuinka h�n ja Woldemar usein tapasivat toisiaan
+Helsingiss�, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar
+silloin aina ly�tt��ntyi h�nen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias
+ja huomaavainen. Eik� Olga kumminkaan aavistanut mit��n, ennenkuin h�n
+suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat
+kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan
+siit� viel� tienneet. Tulevaisuudelle t�ytyi heid�n kaikki asettaa,
+sill� Woldemarilla oli viel� pitk� lukujakso edess�. Mutta h�n
+koettaisi olla ahkera ja rient��. Sitten, ehk� noin kuuden vuoden
+p��st� voisivat viett�� h�it�.----
+
+Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsell�. Vihlaisevan kivun j�lkeen
+tuntui viel� polttava pakoitus, kun h�n ponnistaen kaikki voimansa
+tyyneell� ��nell� kysyi, mihin Tirri oli j��nyt. Mutta Olga siihen
+v�h�n naurahti vaan, heitti p��t� taakse ja kohautti hartioita.
+Semmoisia lapsellisuuksia! Ei h�n Tirri� ollut koskaan rakastanut.
+Erehtyi itsest��n, ei ymm�rt�nyt silloin viel�, mit� rakkaus oli. Nyt
+h�n sen vasta tunsi, t�m� oli sit� oikeata, t�m� kest�isi el�m�n
+loppuun saakka. Ja h�n ylisteli onneaan; toivoi, ett� kaikki ihmiset
+menisiv�t kihloihin, ei mik��n maailmassa ollut hauskempaa.
+
+Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita h�n
+pitkin syksy� oli kuullut. Mutta h�n kiskaisi mielens� niist� irti, ei
+tahtonut en�� muistella semmoisia ik�vi�. Ehk� tosiaankin olisi hauskaa
+olla kihloissa, arveli h�n, pieni kaipauksen tunne syd�mess�.
+
+Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan
+h�n kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja
+totinen. H�neen pit�isi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,
+sill� Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.
+H�nest� varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi h�n aikoi ruveta,
+mutta h�n oli niin k�yh�, ettei voinut olla yht� mittaa Helsingiss�,
+vaan t�ytyi kesken lukujaan tulla t�nne opettajan sijaiseksi lyseon
+alemmilla luokilla.
+
+�Hauskaa olisi h�nt� n�hd�, sanoi Hanna, �mutta miss�p� me sattuisimme
+yhteen, min� kun en milloinkaan k�y huveissa�.
+
+�Kuinka?� huusi Olga silm�t py�rein� ja vet��ntyi kappaleen matkaa
+h�nest� pois. �Etk� k�y huveissa! Mutta tottahan tulet toisena
+joulup�iv�n� tanssiaisiin V�in�l�nniemell�?�
+
+Ei Hannaa haluttanut, eik� h�nell� ollut semmoista leninki�k��n;
+v�syneen� pudisti h�n p��t��n. Olga katsoi h�neen, t�ynn� kummastusta.
+Mik� Hannaan oli tullut, ei h�n ollut niinkuin ennen. Olga l�hestyi
+uudelleen ja kietoi k�tens� h�nen kaulaansa. �Hanna, rakas, sin� olet
+muuttunut, olet k�ynyt niin surulliseksi. Mit� varten, sano! Ovatko
+ihmiset olleet sinulle pahoja? El� huoli heist�, ollaan me vaan
+yksiss�, me vanhat yst�v�t ja toverit. Tied�tk�, ett� Edla ja Ineskin
+ovat jo kotona? Kun me kaikki nelj� yht� haavaa ilmestymme kaupungin
+seurael�m��n, niin varmaan her�t�mme huomiota. T�ytyy sinun tulla,
+Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninki�, sanot? Tuo t�nne, niin
+katsomme.�
+
+�No, ja mik� tuotakin vaivaa�, lausui h�n, tarttuen er��sen vaalean
+siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. �Ihan hyv�, ihan hyv�!
+Se varmaan sinua kaunistaa, panehan p��llesi.�
+
+Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edess� ja tottuneella silm�ll�
+tarkasti t�m� leninki� joka haaralta.
+
+�Ihan hyv�, uudisti h�n, �poimut vaan muutettavat tynikassa, niit� ei
+en�� pidet� tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, min� ne
+kohta laitan.� Polvilleen h�n laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja
+poimutteli sitten uudelleen. Varmalla k�dell� h�n neulaa k�ytti ja
+ter�v� oli silm� huomaamaan, miten hyv� tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,
+nousi h�n yl�s ja astui muutaman askeleen etemm�ksi, tutkiakseen milt�
+puku vihdoin kokonaisuudessaan n�ytti.
+
+Siev� oli, ei vikaa mit��n, ei kerrassa mit��n. Mutta hiukset t�ytyi
+kammata toisella lailla, k�vert�� edest� ja vet�� alas otsalle. Kyll�
+h�n, Olga, tulisi nekin laittamaan.
+
+Olga laski nyt molemmat k�tens� Hannan olkap�ille ja katsoi h�nt�
+hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.
+Ehk�p� siell� sent��n tulisi hyvinkin hauska.
+
+Pienell� levottomuudella h�n sitten kumminkin odotti tuota iltaa.
+Pelk�si, ettei h�n osaisi oikein olla, n�ytt�isi kenties typer�lt�; ja
+mit� h�n ymm�rt�isi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos
+lausuisi viel� vahingossa jotain sopimatonta.
+
+Olga h�nt� neuvoi, siin� kun v�h�� ennen menoa kampaili h�nen hiuksiaan
+peilin edess�. Kevytt� puhetta vaan, salonki-kielt� semmoista; ei
+syvempi� asioita, eik� liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,
+mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta
+varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei
+koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seurael�m�n tapoja
+vastaan, tai tekem��n jonkun muun tyhmyyden, ei pit�nyt olla siit�
+tiet��kseenk��n, sill� tavalla p��si parhaiten pulasta. Hyv�, stiilinen
+puku oli v�ltt�m�t�n, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.
+
+Hanna yh� enemm�n rupesi ep�ilem��n t�t� kuullessaan. H�nelt� juuri
+puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei
+itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mit��n. Mutta kun h�nen
+huolestuneet silm�ns� tapasivat kuvan peiliss�, miellytt�v�t, kauniit
+kasvot, tunsi h�n itsens� lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa
+h�nen hiuksensa somasti; nyt h�n oli vallan toisen n�k�inen, ihanampi
+paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastap��t�, sit� enemm�n
+pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.
+
+�iti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja h�nen vanhempiaan.
+Hirve�t� oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,
+kuinka kaikkien silm�t iskiv�t h�neen kiinni. Onnellisesti h�n
+kumminkin p��si tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin
+turvan takana. Rohkeni katsella ymp�rilleen ja ihastui, kun n�ki Edlan
+jonkun matkan p��ss�. Sitten ilmestyi jo Ineskin, h�n tapasi
+vuoronper��n molempain silm�t; he ny�kk�siv�t toisilleen ja hymyiliv�t.
+
+Pitkiss� riveiss� istuivat naiset; mik� oli vanha, mik� nuori, mik�
+ruma, mik� kaunis. �ideill� oli mustat harsomyssyt p��ss� ja tummat
+leningit; pitsit kaulan ymp�rill� ja hiansuissa v�h�n niin, v�h�n n�in;
+varmaankin tytt�rien hylk��m�t, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja
+sormien p��t kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nen�liinalla tai
+muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat
+tytt�ri��n ja vertailivat heit� muihin. Erinomattainkin tehtiin
+havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja
+ompelijattarien avulla koettanut saada mit� parhaiten onnistuneiksi.
+
+Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhm�ss�, toinen
+toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa
+huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset
+kiilsiv�t edest�, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan
+leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien
+solmut juuri s�ntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,
+liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies
+kiireest� kantap��h�n tuiki moitteeton. Senp� he hyvin tiesiv�tkin ja
+siksi niin varmoja katseita heittiv�t naisten puolelle, etsien visusti
+nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat k�siins� ja
+musiikin ensi s�veleit� odottaen, he valmistuivat kiid�tt�m��n lattian
+yli kuin haukat suoraap��t� sen onnellisen luokse, joka armon oli
+l�yt�nyt heid�n silm�ins� edess�.
+
+Tyt�t tunsivat hetken t�rkeyden. Syd�n parka viel� l�i, vaikka olikin
+hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien v�liin.
+Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen j�lkeen valinneet
+pukuunsa ne v�rit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla
+vieh�tysvoimaansa enent�neet. Siin� he nyt olivat n�ht�vin�,
+ihailtavina, kuka suurimmassa m��r�ss� toisen sukupuolen mieltymyksen
+voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.
+
+Kun ensimm�iseen valssiin soitettiin, pelk�si Hanna, ettei h�n saisi
+ollenkaan tanssia, sill� kavaljeerien joukossa ei n�kynyt ainoatakaan
+tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiert�nyt salin pariin kertaan er��n
+pitk�n ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi t�t� h�nen luokseen.
+Esitteli: �herra Salmela, neiti Mellin�. Herra Salmela kumarsi ja pyysi
+valssiin; punastuen nosti Hanna kyyn�spa�ns� h�nen k�sivarrelleen ja
+huimaavassa pyorinn�ss� he lensiv�t ymp�ri avaran salin. Kun
+pys�htyiv�t, oli Hanna v�h�ll� kaatua; h�nt� huimasi oudoksesta, kun ei
+pitk��n aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli h�nt� viel�
+k�dest� ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan �franseesi� ja kumarsi
+p��t��n my�nnytykseksi. Sitten vaipui h�n alas tuoliin; silmi� h�m�rsi
+ja syd�n hakkasi kuin vasaralla. Ei h�n kuitenkaan saanut kauan istua;
+herrat olivat h�net huomanneet ja ihmetelleet h�nen pieni� jalkojaan
+tanssissa. Seurauksena oli, ett� noin kymmenkunta jo ensimm�isen
+valssin ajalla antoi esitt�� itse��n ja jokaisen kanssa h�nen t�ytyi
+l�hte� lattialle.
+
+Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi riviss� herra Salmelan rinnalla.
+Ujoudesta ei h�n ensimm�lt� uskaltanut katsoa yl�s ollenkaan. Kun
+Salmela puhui, ei h�n kuullut mit��n, sill� musiikki pauhasi ja kaikki
+sohisivat ymp�rill�. Mutta h�n tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi
+erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sit� osoittaakseen h�n aina
+v�liin ��nn�hti; sanoi milloin �hm�, milloin �niin�, milloin �jaa�,
+milloin �jaha�; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja
+ilman ett� h�n sit� juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyss� kaiken
+aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa h�n toisella silm�ll��n
+tarkasti muita naisia ja koetti liikkeiss��n ja tavoissaan olla heid�n
+mukaan. Yhden ainoan keran h�n katsoi Salmelaa oikein silm�st� silm��n;
+h�n oli pudottanut nen�liinansa lattiaan. Salmela nosti sen yl�s ja
+siin� heid�n katseensa tapasivat toisiaan. Mist� lienee tullut, ett�
+Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: �sopisitte juuri hyvin
+yhteen�.
+
+Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielest� liian
+pian, ei h�n ehtinyt viel� lainkaan tutustua Salmelaan, ja sit� h�n
+kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja
+sy�ksiv�t heti sen tehty� kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien
+kilin�� ja tupakan savua sekaisin totih�yryn kanssa saliin tunkeutui.
+Entiselt� ilma jo oli raskas p�lyst�, hiest� ja kuumuudesta; naisten
+viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himme�sti. Vanhempain naisten
+silm�t alkoivat k�yd� kankeiksi ja kieli v�syi, yksi ja toinen
+haukoitteli salavihkaa nen�liinaansa. Mutta nuorista oli uupumus
+kaukana. Tutuimmat etsiv�t toisiaan, liittyiv�t yhteen, meniv�t
+syrj�huoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vett�; sit� he
+vartosivat, ett� musiikki taas alkaisi ja herrat n�kisiv�t hyv�ksi
+palata j�lleen heid�n luokseen.
+
+Toisen franseesin Hanna tanssi er��n lyseolaisen kanssa, joka oli
+tottumaton ja ujo niinkuin h�nkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsens�
+paljon vapaammaksi. Melkein h�nt� v�h�n s��litti, kun n�ki, miss�
+tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.
+
+N�in h�n alkoi. Ryk�isi ensin; sitten:
+
+�T��ll� on paljon v�ke� t�n��n.�
+
+�On.�
+
+�Ja kovasti kuuma.�
+
+�Niin.�
+
+�Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.�
+
+�On.�
+
+Pieni pys�hdys; poika parka v��nteli ja k��nteli ruumistaan; tempoili
+viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas h�n jatkoi:
+
+�Tykk��k� neiti tanssista?�
+
+�Kyll�.�
+
+�Vai niin; min�kin tykk��n.�
+
+�Vai niin!�
+
+�Mutta tykk��k� neiti onkimisesta?�
+
+�Kuinka? Onkimisesta?�
+
+�Niin. Tykk��k� neiti onkimisesta?�
+
+�Kyll�. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin j�rvell� olemisesta. En tied�
+mit��n hauskempaa.�
+
+H�n aikoi jatkaa; mutta pys�htyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri
+ollenkaan seurannut. N�ht�v�sti h�n harkitsi uutta kysymyst�. Hanna
+odotti, mit� tuleman piti. Eik� aikaakaan, niin kuului:
+
+�Tykk��k� neiti ajelemisesta?�
+
+�Tykk��n.�
+
+�Uuden vuoden p�iv�n� aiotaan pit�� rekiretket.�
+
+�Niin olen kuullut.�
+
+�Semmoiset olisivat hauskat ylip��n. Tahtovat vaan tulla niin hiton
+kalliiksi.�
+
+�Eik� niit� voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?�
+
+�Se on se hevonen, joka maksaa.�
+
+�Niin, se on totta.�
+
+�Voisihan meit� nelj� viis miest� menn� yhteen rekeen. Sill� lailla
+tulisi sent��n v�h�n helpommaksi.�
+
+�Sitten kai pit�isi naisten tehd� samoin?�
+
+�Niin, eik�h�n?�
+
+Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi my�s; mutta silloin katosikin
+j�ykkyys ja he pitkittiv�t puhetta lopun aikaa jotakuinkin
+luonnollisesti.
+
+Aamupuoleen y�t� vasta l�hdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui
+vuoteelleen, oli h�nell� tuolilla vieress��n kynttil� ja virsikirja
+niinkuin ennenkin. Ja lukea h�n aikoi; mutta ensin t�ytyi ajatella
+muuta. Musiikki soi h�nen korvissaan, h�lin� ja puhe kaikui; herrat ja
+naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili h�nelle mieleen. Silm�t kiinni
+hymysuin h�n makasi, toinen k�sivarsi p��n alla. Ja h�n nautti
+muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyyt�nyt h�nt�
+tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli h�n
+k�vellyt siell� ymp�ri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ket�, mutta ei
+huolinut tulla esiin. Seurasi h�nt� vaan silmill��n ja hytk�hteli
+itsekseen, kun h�n kulki aivan ohitse, eik� sittenk��n huomannut.
+
+Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta h�n soti vastaan; ei tahtonut nukkua
+ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. H�n k��ntyi syrjin, aukaisi kirjan
+ja l�ysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan h�nen t�ytyi lukea
+sama sivu, ennenkuin jaksoi sis�lt�� k�sitt��. Mutta loppuun h�n p��si;
+kevennetyll� mielell� h�n puhalsi kynttil�n sammuksiin, painoi poskensa
+pehme��n tyynyyn ja ummisti j�lleen silm�t. Ja ajatukset meniv�t
+takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen h�n kuvaili liitelev�ns� suuren
+salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin k�sivarren tukemana ja
+soiton s�veli� tahdissa seuraten. Muut parit py�riv�t h�nen ymp�rill��n
+kirjavassa sekamelskassa ja h�lin�ss�, kunnes uni ilkkuen sai ne
+valtaansa, h�mmenteli viel� enemm�n, laittoi niist� oudon kummia kuvia
+ja lopetti vihdoin kaikki.
+
+Toisena p�iv�n� oli Hanna niin v�synyt, ettei tahtonut jaksaa mit��n
+tehd�. Eik� h�nt� haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut
+pitk�ll��n veny� ja mielikuvailussa jatkaa eilisi� huvia. �iti pyysi
+h�nt� pienent�m��n sokuria; ei h�n kehdannut kielt��, mutta
+vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin p��st�kseen.
+Mutta kyll� sit� kesti kuitenkin, sill� puoli toppaa oli �iti antanut
+h�nelle huostaan. Silm�kulmat rypyss� ja huulet pitk�ll� h�n teki
+ty�t��n, kun Olga arvon tuli h�nen luokseen. Samassa olikin kaikki
+harmi poissa, eik� uupumuksesta en�� tiennyt mit��n. Syrj��n heitettiin
+sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,
+toinen toiseen p��h�n, toinen toiseen, jalka alle ja selk� karmia
+vasten.
+
+�No, oliko sinulla hauska eilen?�
+
+�Oli, hyvin hauska.�
+
+�N�es nyt. T�st� l�htein tietysti tulet mukaan aina.�
+
+�Kyll�. Ja tied�tk�, Olga, min� niin paljon pidin Salmelasta. H�ness�
+on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun h�n aikoo papiksi,
+se varsinkin todistaa hyv��. Etk� usko, Olga, ett� papit kumminkin ovat
+parhaimpia ihmisi�. Niinkuin pastori J�rvel�, esimerkiksi.�
+
+�Minun mielest�ni ne ovat liian pyhi� ja kunnioitettavia. En ikin�
+saattaisi rakastua pappiin, enk� papin rouvaksi rupeisi. Pit�isi aina
+olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sit� jaksaisi, herra varjele.�
+
+�Voi sinua, kuinka puhut. Min� kaikkian ennemmin menisin juuri papille.
+H�neen kun aina voisi katsoa yl�s, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.
+Ajatteles, ett� el�m� on sent��n niin totista.�
+
+�Niin, niin, onhan se.�
+
+�Ja sitten ei ole kell��n niin jaloa tointa kuin papilla. H�n on
+Jumalan palvelija.�
+
+�Vaikka vaan, en min� sittenk��n. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole
+teoloogi. Mutta pid� sin� vaan omat ajatuksesi. Ehk� ennustukseni pian
+k�yv�t toteen, silt�p� eilen jo n�ytti.�
+
+�Oih, el� nyt joutavia.�
+
+Olga hyr�ili ja soitteli sormillaan p�yt��n, joka oli sohvan edess�.
+
+�Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.�
+
+�iti tuli sis��n katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa v�h�n
+harmitti; miksi h�nt� piti h�iritt�m�n, ainoa kerta kun h�nell� oli
+v�h�n hauskaa. Mutta samassa h�n jo taas soimasi itse��n. Koko p�iv�
+h�nelt� oli mennyt hukkaan, eik� tuo suurta ollut kuin �iti vaati.
+
+H�n otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelem��n.
+Syd�mess��n h�n toivoi, ett� �iti taas l�htisi ja j�tt�isi heid�t
+kahden Olgan kanssa, sill� �idin kuullen he eiv�t voisi n�in vapaasti
+puhua. Sit� toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja h�n keksi heti
+sanoa jotain yst�v�llist� �idille.
+
+Uuden vuoden p�iv�n� pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela
+oli pyyt�nyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyv� keli, kun he pitk�ss�
+jonossa l�ksiv�t reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiert�m��n. T�m�
+Hannan mielest� oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helin�
+ja iloinen, suuri seura karkoitti j�ykkyyden pois; h�n uskalsi vapaasti
+ja luonnollisesti puhua, mit� tunsi ja mit� ajatteli.
+
+�Kuinka nyt on kaunista�, h�n sanoi. �Min� aina niin mielell�ni
+katselen t�hti�, ja koettelen arvata, mink�laista el�m�� niiss� mahtaa
+olla.�
+
+�En usko, ett� ihmisi� kumminkaan on muualla kun meid�n
+maapallollamme�, sanoi herra Salmela.
+
+�Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa
+olomuotoa kuin me ihmiset t��ll�.
+
+�Mutta seh�n on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi
+Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi h�neen oman henkens�. T�ydellisemp��
+ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.�
+
+�Miksi h�n sitten on niin paha?�
+
+�Tied�tte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka
+syntiinlankeemisen kielt�v�t.�
+
+�Kielt�v�tk� ne syntiinlankeemisen?�
+
+�Ettek� ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri ep�usko levi�� kauheassa
+m��r�ss� ihmiskuntaan; kaikki revit��n alas, mit� ennen on totuttu
+pyh�n� pit�m��n. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eik� anneta mit��n
+uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma
+h�ilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, n�ettek�s, on aika,
+jossa me el�mme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka t�m�n
+h�iri�n matkaansaa. Tahdotaan t�t� maailmaa vaan parantaa, t�t� el�m��
+vaan korjata, eik� iankaikkisuudesta mit��n v�litet�.�
+
+�Olen kuullut, ett� te aiotte ruveta papiksi?�
+
+�Siksi min� pyrin. Olen pannut el�m�ni p��m��r�ksi olla uskonnon
+tukeena t�h�n aikaan, kun niin paljon v��ri� oppia saarnataan ja kansa
+niill� villit��n.�
+
+Hanna katsoi ihaillen h�neen. �Kuinka te olette onnellinen�, h�n sanoi.
+�Min�kin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mit��n.�
+
+�Elk�� sanoko, nainen vaikuttaa ��rett�m�n paljon aviopuolisona ja
+�itin�. Se on h�nen jaloin kutsumuksensa, pysyk��n vaan siin�
+uskollisena.�
+
+Hanna vaikeni.
+
+Aviopuolisona, �itin�--? Mutta ellei h�n naimiseen joutuisikaan, ent�s
+sitten? H�nelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siell�
+kaupungissa r�nnikadun varrella, pieness� matalassa kamarissa, ikkuna
+melkein maan tasalla. Lapset h�nt� pelk�siv�t, sill� h�nen sanottiin
+olevan v�h�n hupsun; ja kummalliselta h�n todenper��n n�ytti, kun menn�
+leuhkasi kadulla, otti pitki� askeleita ik��nkuin jotain paeten eik�
+katsonut ihmisiin koskaan. P��ss� h�nell� tavallisesti oli
+vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen en�� pit�nyt,
+ja hame, joka liehui ymp�rill�, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.
+Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan
+heitt�nyt silm�ns� ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia
+askeleita h�n otti, jos tapasi sielt� ter�v�n leuan ja kiikastavan
+katseen nen�lasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli
+k�dess� ja pienen p�yd�n luona h�n istui ikkunan alla. Kasvava myrtti
+oli h�nen edess��n p�yd�ll�; muuten n�ytti huone surullisen elottomalta
+ja yksin�iselt�.
+
+Noinko el�m� tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?
+
+Hannaa p�yristytti.
+
+�Niin, aviopuolisona ja �itin� nainen kyll� voi vaikuttaa. Mutta ent�
+kun j�isikin naimattomaksi?�
+
+�Mit� semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana
+kuole. Vai olisitteko niin kylm�, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?�
+
+Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas j��lle, ja ajoivat
+nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken p��m��r�n�. Hevonen oli heill�
+huononlainen; muut v�hitellen meniv�t ohitse, j�tt�en heid�t kappaleen
+matkaa j�lkeen. Mutta sit� rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.
+Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yh� suuremmaksi h�nen
+ihastuksensa kasvoi, sill� Salmela oli niin erinomaisen viisas h�nen
+mielest��n ja otti kaikki asiat niin ylev�lt� kannalta. Ennenkuin he
+Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siit�, ettei Salmelan vertaista
+ollut koko heid�n paikkakunnallaan. H�n oli yli kaikkien muiden
+herrojen.
+
+Perill� ollessa sy�tiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin
+rekiretkill�. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat
+kesken��n kaikki; j�ykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi
+j�tetty kaupunkiin. Ei tykk�n��n tietysti, siihen he, lapsuudesta
+saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli
+herroille sent��n t��ll�kin laitettu sivuhuone, jossa naisten n�kem�tt�
+saivat kallistaa lasia ja vet�� savua. Ja molemmat olivat heille t��ll�
+niinkuin kaupungissakin v�ltt�m�tt�m�t jok'ainoan tanssin j�lkeen.
+
+Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli v�sym�t�n
+huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhten��n, jos oli kylm�, suojeli
+ja holhoili h�nt� kuin pient� lasta juuri. Hannasta oli niin suloista
+ja turvallista istua tuossa h�nen rinnallaan ja kuunnella, kun h�n
+taaskin puhui, selitt�en h�nelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei
+muuta tunnustanut todeksi, kuin mink� kokemus sille vahvisti, ja sitten
+runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli
+sy�ksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mit�
+kaunista, mit� ylent�v�� oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun
+aivan tahallaan tuotiin viel� esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.
+Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda
+niist� esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin t�m� osaksi meni Hannan
+ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sit� sokeammin h�n kaikkeen luotti,
+aavistamatta ett� niit� asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.
+Mit� h�n tiesi realistisesta kirjallisuudesta, h�n kun oli lukenut vaan
+Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin h�n oikeinp�in ymm�rsi,
+mit� realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela h�nen silmiss��n
+nousi vaan yh� korkeammalle, kun h�n n�in tiesi ja tunsi semmoista,
+josta Hanna vasta h�nen puheensa kautta sai h�m�r�n aavistuksen.
+
+Usein he t�m�n j�lkeen ja pitkin kev�tt� sitten toisiaan tapasivat,
+milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisiss� seuroissa.
+Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka h�n tuli, siin�
+viel� hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten k�denly�nnill�
+erosivat.
+
+Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui
+hyv�lt�. Semmoinen hauska tytt�, se Hanna h�nen mielest��n oli, ja
+viisas sit� paitse, ymm�rsi h�nt� niin hyvin. Ei h�n kehenk��n tuntenut
+niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mit� enemm�n he tutustuivat,
+sit� l�mp�isemm�ksi h�nen syd�mens� Hannaa kohtaan k�vi. Ennen kev�tt�
+h�n jo oli t�ydellisesti rakastunut, eik� muuta halunnut kuin saada
+Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva
+aviovaimolle. H�nen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. H�n
+ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa h�n, perheen tuki ja turva,
+hallitsi ja ohjasi jokaisen el�m��, h�nen vaimonsa taas ihanana ja
+valoisana h�nen ymp�rill��n h��ri, h�nt� ihaili ja kunnioitti, h�nen
+mielt��n kaikessa noudatti eik� muuta onnea kaivannut kuin h�nen
+suosiotaan. Ja h�n rakastaisi pient� herttaista vaimoaan, kantaisi
+h�nt� syliss��n, istuttaisi h�nt� polvellaan, suutelisi--oh, he
+el�isiv�t onnellisinta el�m�� maan p��ll�. Ett� Hanna h�nt�
+��rett�m�sti rakasti ja ihaili, siit� h�n oli ihan varma; ett� h�n aina
+tulisi niin tekem��n, siit� h�n oli yht� varma. H�n p��tti puhua niin
+pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.
+
+Oltiin Toukokuussa. J��t olivat l�hteneet ja laivaliike oli alkanut.
+Vilkkaammalta n�ytti kaupunki; p�iv� paistoi ja kaduilla k�veli
+ihmisi�. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja
+hattup�iset naiset sit� vastaan. Huivip�isill� ei siihen ollut aikaa.
+Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa p�lypilvess� jalan kulkevien
+ohitse; rient�� kokivat n�m�tkin, mink� enn�ttiv�t. Laiva puhisi ja
+jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylh��ll� komantosillalla, touvit
+heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat p��siv�t l�hemmin tarkastamaan
+matkustajia, jotka kannelta heit� katselivat. Tutut tervehtiv�t
+toisiaan, muut vaan j�r�ttiv�t.
+
+N�iden joukossa oli Salmelakin kerran, kun �Elias L�nnrot� tuli
+rantaan. H�nell� oli valkoinen ylioppilaslakki p��ss� ja hieno keppi
+k�dess�. Matkustajia v�h�n silm�ilty��n, k��ntyi h�n tarkastelemaan
+sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siell�
+l�hell� v�h�n matkaa h�nest�. Hanna oli niiden mukana. H�n meni
+tervehtim��n, ja puheli heid�n kanssaan siksi kuin sek� ajurit ett�
+jalkav�ki olivat hajonneet pois. Hekin l�htiv�t hiljalleen kulkemaan
+yl�s, toiset edell�, Hanna ja Salmela j�tt��ntyiv�t tahallaan j�lkeen.
+Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan
+matkustaminen pois, juuri t�ll� samalla laivalla.
+
+T�t� he molemmat ajattelivat siin� kun ��nett�min� kulkivat rinnakkain
+kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina
+toisten seurassa, mutta ��nett�myys heid�n v�lill��n oli t�ynn�
+sis�lt��, tuota sielujen sanatonta yhdysel�m��.
+
+�Ettek� l�hde Alavalle p�in k�velem��n?� kysyi vihdoin Salmela, kun
+olivat tulleet likelle Hannan kotia.
+
+�Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta�, vastasi Hanna. �Kysymmek� noita
+toisia, ehk� heit�kin haluttaa.�
+
+�Ei, elk�� kysyk�, min� tahtoisin puhua teille v�h�n kahden kesken.�
+
+Hanna aavisti, mit� h�n puhuisi; pari kertaa oli h�n jo sinne
+viitannut. Syd�n rupesi ly�m��n ja veri nousi poskille. Toiset
+k��ntyiv�t kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heid�n menn� ja kulkivat
+kahden Etel�vuorikatua suoraan yl�s. Hiljaisina he taaskin astuivat;
+Salmela mietti, kuinka h�n puheensa asettaisi. Siell� h�n perill� vasta
+alkaisi, ei se n�in kadulla k�ynyt.
+
+Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,
+ryysyisi�, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Er�s
+valkotukkainen pieni poika hypp�si keskikadulle, pelj�styi hevosta ja
+kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika j�i vatsalleen hiekkaan ja
+huusi mink� jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrj�ss� ja
+katselivat.
+
+�Mit� sin� siell�, kah. Tule pois.� Mutta eih�n se; siin� vaan
+kelloitti ja parkui. Hanna kantoi h�net heid�n luokseen. Poika kohta
+lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski h�net sylist��n
+maahan h�n jo nauroi. Muutkin tyrskiv�t, vaikka koettivat k�dell��n
+painaa suutansa, mink� jaksoivat. Eiv�tk� he oikein tienneet, mille
+nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi
+takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.
+He jatkoivat kulkuaan ja lapset j�iv�t katsomaan heid�n j�lkeens�.
+Tyt�t ihmetteliv�t Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninki�kin he
+tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, siev�, pumpulikankaasta. Helmat
+niin somasti heiluivat k�velless�. Tyt�t koettivat eik� heid�nkin ja
+kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla
+lailla, vaikkeiv�t liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetel�t ja
+l�iv�t s��riin kiinni.
+
+Hanna ja Salmela olivat likell� tulliporttia, kun er�s nainen tuli
+heit� vastaan. Hanna tunsi h�net; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas
+silmille, mutta saattoipa yht� kaikki n�hd�, ett� h�n oli punainen aina
+otsaan saakka ja kiireesti h�n astui. Juuri heid�n kohdalleen kun oli
+p��ssyt, h�n tuota pikaa loi silm�ns� Hannaan. Mutta Hanna k��nsi
+p��ns� pois eik� tervehtinyt. Enn�tti h�n kuitenkin n�hd�, kuinka
+Miinan kasvoissa vavahti ja p�� sen j�lkeen viel� alemmaksi painui. Se
+kuva j�i h�nelle mieleen ja nousi usein �kki� eteen ilman ett� h�n
+tiesi, mink�t�hden.
+
+Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.
+Ryytimaa suorine k�yt�vineen ja lehtivine pensaineen oli heid�n
+allansa. Korkeat riippakoivut sihisiv�t ja linnut viserteliv�t
+l�heisess� mets�ss�. Ilma oli t�ynn� kev��n nuoruutta ja alkavan
+kukoistuksen hienoa tuoksua.
+
+Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota h�n
+pitkin matkaa oli miettinyt ja t�t� ennenkin jo monasti harkinnut.
+Hiljaisella ��nell� h�n puhui, katkonaisissa lauseissa, pys�htyen aina
+v�liin. Ja koko ajan h�n kepill��n piirteli maahan, sanojako vai
+kuvioita, ei h�n sit� itsek��n tiennyt, piirteli h�n vaan, pyyhki pois
+ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun h�n oli p��ssyt puhuttavansa
+loppuun, h�n k��ntyi Hannaan, joka istui siin� hiljaisena, hehkuvin
+poskin ja silm�t alas luotuina; tarttui h�nen k�siins� kiinni, etsi
+h�nen katsettaan ja rukoili vastausta.
+
+�Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee el�m�ni
+onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa
+kanssani el�m�n surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan
+saakka?�
+
+�Tahdon�, kuului Hannan huulilta niin hiljaa, ett� sen silm� oivalsi
+paremmin kuin korva.
+
+Salmela veti h�net luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. H�n oli
+puolipy�rryksiss�, sis�llinen outo, kummallinen h�iri�tila, sielun ja
+ruumiin voimakas kuohahtaminen vei h�nelt� sill� hetkell� tiedon ja
+tunnon. H�n her�si vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa h�nen
+huuliaan vasten, kohotti siin� silm�luomiaan ja tapasi miehisen,
+oudosti kiilt�v�n katseen ja pingoittuneet kasvot. H�nt� v�h�n
+p�yristytti; pelj�styen h�n painoi silm�ns� umpeen ja tunsi samassa
+jotain vierasta ja kylm��. Kummastuksella h�n kysyi itselt��n mit� se
+oli, miksi h�nen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen
+kiilto ilmestyi. Mutta ei h�n sit� kauan joutunut ajattelemaan. Salmela
+oli t�ynn� riemuavaa onnea, sulki h�net syliins� yh� uudelleen niin
+v�kevill� k�sivarsilla, ett� oli v�h�ll� rutistaa h�net ja suuteli
+rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja
+hiukset meniv�t ep�j�rjestykseen. Mutta h�n oli onnellinen itse ja
+onnellisempi viel� Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan
+toisiaan sinuksi ja ristim�nimelt�.
+
+�Kalle.�
+
+Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehk� h�n
+v�hitellen sent��n oppisi siit� pit�m��n.
+
+He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko el�m�ni�ksi! Se
+varmuus heill� oli, kun yhdess� taas tuuheiden koivujen varjostamaa
+tiet� kotiap�in astuivat. P��ttiv�t, etteiv�t viel� mit��n sanoisi
+vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella
+olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille
+kenellek��n.
+
+T�m�n ainoan viikon he saivat olla yksiss� ja nauttia nuorta onneaan.
+Sitten oli Salmelan l�hteminen pois; Joroisiin ensin k�yh�in
+vanhempainsa luokse kes�ksi ja syksyll� Helsinkiin lukuja jatkamaan.
+Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan
+ja pitk�n pitki� kirjeit�.
+
+�Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, ett� minulle ahkerasti
+kirjoitat�, sanoi Salmela, kun he viimeisen� iltana taas kahden
+k�veliv�t ja rauhallista paikkaa etsiess��n olivat nousseet yl�s
+Trobergin kallioille, linnaa l�hell�.
+
+�Muistan tok'�, sanoi Hanna, �eip�h�n minulla muuta iloa tule
+olemaankaan�.
+
+Salmela palkitsi h�nt� suuteluilla.
+
+�Mutta tied�tk�, armas, mit� sinulta viel� pyyt�isin?�
+
+H�n pani toisen k�tens� Hannan kaulan ymp�ri, nosti toisella h�nen
+leukaansa yl�s ja katsoi h�nt� syv�lle silmiin.
+
+�Lupaatko t�ytt��?�
+
+�Jos vaan voin. Mit� se on?�
+
+�El� k�y varsin paljon seuroissa, el�k� tanssi. Nuorelle tyt�lle se ei
+ole hyv�. H�nen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos
+maailma siihen henke��n puhaltaa.�
+
+�Min� niin mielell�ni pysyn poissa. Luuletko, ett� minua kovinkaan
+haluttaa.�
+
+Salmela taas h�nt� suuteli, pitk��n ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi
+h�nen silmiss��n tuo samanen kiilto, joka aina kylment�v�isesti Hannaan
+vaikutti; h�n joka kerran kummastui sit� ja vaistomaisesti h�n tunsi,
+ett� Salmelassa jotain liikkui, jolle h�n j�i vieraaksi. Mutta ei h�n
+sit� tarkempaan huolinut ajatella, eik� j�ljest�p�in enemp�� muistella,
+sill� ep�selv�sti h�n pelk�si sen takana piileilev�n jotain rumaa, ja
+h�n tahtoi rakastetussaan n�hd� vaan hyv��, kaunista ja ylev��.
+
+Kauan aikaa he istuivat siell� ylh��ll� kallioilla. Hanna jo monta
+kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sit� korviinsa.
+
+�Rakas Kalle�, h�n taas sanoi, �meid�n t�ytyy l�hte�, mamma varmaan
+minua kaipaa�.
+
+�Mit� se tekee, sano ett� olit k�velem�ss�.�
+
+H�n puristi Hannaa niin lujasti k�sivarrellaan, ett� oli v�h�ll� h�nt�
+tukehduttaa.
+
+�Mutta ajatteles�, uudisti Hanna, kun hetken p��st� sai hiukan lomaa,
+�jos sattuisi joku tulemaan meit� vastaan, kun kahden tulemme mets�st�.
+Silloin menee minulta maine.�
+
+�Viivymme niin my�h��n, ettei kukaan tule. Eik� t��ll�p�in paljo
+ihmisi� liikukaan.�
+
+Salmela puhui kuiskaavalla ��nell�; h�nen huulensa polttivat, h�nen
+hengityksens� oli lyhyt ja tiuha. Silm�t paloivat, Hanna ei uskaltanut
+niihin en�� katsoa.
+
+H�n koetti v�ltt�� ja p��st� noista hyv�ilyist�kin, jotka k�viv�t yh�
+rajummiksi. Ei h�n tiennyt mink�t�hden, mutta ne tekiv�t h�net
+tuskallisen levottomaksi.
+
+�Kalle, l�hdet��n pois!� H�n pyysi niin kauniisti; oli itkem�isill��n.
+Mutta Salmela ei siit� huolinut, eik� laskenut h�nt� irti.
+
+Kuului raskaita askeleita samassa ja mets�st� l�helt� tuli mies kulkien
+heid�n ohitsensa. H�n oli ehtinyt n�hd� heit� sylekk�in, Hanna oli
+siit� aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,
+valahtivat nyt alas poskille.
+
+Salmela koetti h�nt� lohduttaa.
+
+�Ei h�n n�hnyt, el� ole lapsellinen. Ja mit� sitten, jos n�kikin,----
+luuletkos, ett� h�n semmoista min�k��n pit��. Outo mies, ei h�n tunne
+meit� eik� tied� nime�mme. Mit� sin� suotta s�ik�hd�t, Hannaseni.�
+
+H�n aikoi uudelleen vet�� Hannaa luokseen.
+
+�Ei en��, Kalle, ei en��.� Hanna nousi yl�s ja teki l�ht��.
+
+�Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin viel�
+tavata toisiamme.�
+
+�Niin, mit� siit� on, kun tuskin uskallan k�tt�sik��n puristaa.�
+
+Salmelan t�ytyi kuitenkin antaa my�ten, sill� Hanna ei mill��n ehdolla
+en�� suostunut viipym��n. H�n oli kuin tulisilla hiilill� ja rauhoittui
+vasta sitten, kun p��siv�t alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he
+astuivat kaupunkiin p�in ja puhelivat.
+
+�Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden p��st�, aviopuolisoni,
+armaani, jota suojelen ja s�ilyt�n kaikilta maailman myrskyilt�, jota
+rakastan ja k�sill�ni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.
+Kunpa se aika jo pian tulisi----�
+
+Siihen tapaan Salmela ��nteli ja Hanna oli onnellinen h�nen rinnallaan
+taas, luotti ja turvasi h�neen eik� muistanut en�� lainkaan tuota
+kummallista tuskaa, joka �sken mets�ss� oli h�nt� tavannut.
+
+Tulliportin edess� oli joukko lehmi�, ruskeita toiset, toiset kirjavia.
+Hanna niit� pelk�si, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina
+keppineen turvaamaan h�nt�, vaikka koko sarvinen lauma yht� haavaa
+olisi rynt�issyt p��lle. Mutta lehm�t eiv�t olleetkaan vihaisia,
+rauhallisesti vaan k��nsiv�t p��t��n, katsoivat heihin suurilla
+vakavilla silmill��n, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tytt�
+vitsa k�dess� aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas
+heid�n j�lkeens�.
+
+
+
+
+VII.
+
+
+Elokuussa istui Hanna er��n� iltana kukkatorilla, keskiympyr�n
+kohdalla. Ihmisi� kulki edes takaisin torin poikki. H�n ei heit�
+katsellut ja paremmin heit� v�ltt��kseen painui h�n penkin nurkkaan
+syv�lle, koivun alle. Hame vaan ja jalat j�iv�t n�kyviin. Ilma oli
+l�mmin, ilta h�m�r�. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta
+n�ytti hein�kin maassa. H�n vaipui unelmiin, vaikka valvoi...
+
+Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa
+maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa
+kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemm�n se oli kuin onnea, se oli
+autuutta!
+
+Jumalaa tuli h�nen t�st� kaikesta kiitt��. Jumala oli luonut miehen ja
+vaimon avioel�m��n, h�n syd�met hallitsi ja taivutti mielens� mukaan.
+H�n oli ohjannut heid�t yhteen, m��r�nnyt heid�t jo alusta alkaen
+toisilleen. Ei voinut h�n kyllin kiitollinen olla siit� ett� Kallen
+rakkauden oli voittanut. Mutta koko ik�ns� h�n koettaisi palvella
+Jumalaa ja noudattaa kaikessa h�nen tahtoaan. Papin aviopuolisona h�n
+sit� saattoikin parhaiten tehd�; Kalle neuvoisi h�nt� ja opettaisi...
+
+Tulevaisuus kuvautui h�nelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska
+koti heill� tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyv�isyys ja rauha vallitsi.
+Sairaita siell� hoidettaisiin ja k�yhi� ruokittaisiin. Siunaukseksi he
+olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heit� ja he kaikkia.
+Eik� h�n ajatellut murheen p�ivi� koskaan tulevan, ei muistanut liioin
+lukuun ottaa niit� vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen
+puuttuvaisuus jokaisen el�m�� rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta
+lopun tekee...
+
+H�n nojasi p��t��n koivun valkoiseen runkoon. Ymp�rill� oli hiljaista,
+v�ki oli h�lventynyt kaduilta ja torin k�yt�vilt�. H�m�r� oli muuttunut
+melkein pime�ksi. Torvisoittoa kuului jostain l�helt�, mutta se oli
+ep�vakaista harjoitusta vaan.
+
+Ei h�n malttanut viel� l�hte� pois. Oli niin suloista uinailla t�ss�
+armastaan ajatellen.
+
+Vesimyym�l�st� p�in kuului askeleita, jotka l�heniv�t keskitoria. Maa
+t�misi kiireellisest� ja j�ntev�st� poljennasta. Hanna ei ollut
+tiet��kseenk��n, istui rauhassa vaan ja k��nsi p��ns� pois. Pime� jo
+tosin oli, vaan mit� siit�. H�n p��tti olla urhoollinen, vaikka syd�n
+vapisi pelvosta.
+
+�Jaha, siin�p� sin� olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.�
+
+Jussi istui h�nen viereens� penkille.
+
+�Mit� sin� t��ll� teet, ihan yksin? Olga ja Ines k�viv�t sinua
+hakemassa ja k�skiv�t sanomaan, ett� sinun huomenna pit�� tuleman
+mukaan, kun �Savotar� tekee huvimatkan.�
+
+�En min�.�
+
+�Et sin�! Mikset?
+
+�Mit� min� siell�?�
+
+�Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotav�en
+torvisoitto mukaan. Ja min� menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu
+olet, jos j��t pois.�
+
+�Menev�tk� ne ihan varmaan, Ines ja Olga?�
+
+�Lupasivat ainakin.�
+
+Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta h�n oli Kallelle luvannut, ettei
+seuroissa k�visi...
+
+�Niin, en min� kuitenkaan.�
+
+�Ole sitten poissa. Mutta l�hde kotiin nyt, siell� illallinen odottaa,
+paistetuita ahvenia n�ytti olevan ja uusia perunoita.�
+
+�Ei minulla ole n�lk�, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo
+my�h�ist�.�
+
+�Sinulla ei milloinkaan ole n�lk�. K�visit uimakoulua niinkuin me, niin
+takaan, ett� ruoka maittaisi.�
+
+�Joko sin� kohta tulet meri-maisteriksi?�
+
+�Johan min� olen. Eilen ja t�n��n uin koko m��r�n. Ja n�kisit kuinka
+korkealta me hypp��mme. Herran poika, sin� py�rtyisit varmaan. Tulepas
+katsomaan huomenna. Maisterimme sent��n on paras kaikista. Mutta nyt
+h�nen on k�tens� s�rkynyt.�
+
+�Oikeinko pahasti?�
+
+�Kyll� jotenkin, mutta kaks niist�! Ei miehet sen vertaisista mit��n.
+Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa h�n t�n��n taas oli
+j�rvess�.�
+
+�Hyv�nen aika, vaikka tohtori oli kielt�nyt?�
+
+�Vaikka vaan, mek� pieni� kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme
+paljon piittaa, vaikka p�� poikki menk��n. Ensi talvena sit� pojat taas
+voimistelevat Kuopiossa.�
+
+�Mutta luvut, Jussi?�
+
+�Luvuista v�h�t. J��k��t naisille, neh�n niit� tuntuvat t�h�n aikaan
+niin haluavan. Miehill� on Suomessa parempaakin ty�t�. Maata pit��
+viljell�, ett� leip�� saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan
+olla, ajan kulua. N�hd��np�s, eik� t�st� kasva toisenmoista sukupolvea,
+kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eiv�t
+jaksaneet maata kaivaa eik� itse leip��ns� hankkia, niin palkkalaisiksi
+rupesivat, toisten el�tett�viksi.�
+
+�No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehi�kin maassa.�
+
+�Teht�k��n naisista virkamiehi�. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat
+v�hemm�ll� toimeen ja olisivat n�yri� ja tottelevaisia. Ymm�rt�isiv�t
+taikka elleiv�t ymm�rt�isi, niin heit� opetettaisiin ymm�rt�m��n, ettei
+virkamies ole mik��n herra, vaan ett� h�n on kansan renki--�
+
+�Jussi!�
+
+--�ja ett� h�nen kiltisti tulee kuulla sit�, joka h�nelle leiv�n antaa.
+Sen vaan sanon, ett� kun min� t�st� ohjaksiin tartun, niin kerrassa se
+mahti v�henee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Viel� sit� minustakin
+mies tulee.�
+
+�Sin� olet aina niin raju. El�k� luule, ett� naiset virkoihin haluavat.
+He tiet�v�t ett� heill� aviopuolisona ja �itin� on ihanin
+vaikutusalansa.�
+
+�Teit� Jumala n�ytt�� siunanneen niin paljon maailmaan, ett� riitt��
+vaan jos johonkin.�
+
+Illallisen sy�ty� kirjoitti Hanna pitk�n kirjeen Kallelle. Kertoi siin�
+rakkaudestaan, onnestaan ja heid�n toivorikkaasta tulevaisuudestaan.
+Salmela oli valittanut ik�vyytt��n; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen
+kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat h�it� pit��. Mutta
+Hannan mielest� tuo aika oli lyhyt. H�n ei viel� likimainkaan ollut
+valmis niin ankaran totiseen el�m�n muutokseen. Vakavasti h�n koetti
+edisty� ja kasvaa ennen kaikkea hyv�ksi ihmiseksi. Siin� h�n toivoi
+apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin h�n ymm�rsi eroittaa
+hyv�n ja pahan.
+
+Oli jo my�h�inen y�, ennenkuin h�n sai kirjeens� lopetetuksi. Kello
+k�vi kahta. H�n aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita
+kuului portailta. Hanna s�ps�hti. Tiesip� h�n hyvin, kuka siell� tuli.
+
+Etehisen ovelle h�n j�i, ei l�yt�nyt varmaankaan avaimen reik��. Hanna
+ep�ili, pitik� menn� aukaisemaan ja n�ytt�m��n tulta, vai ollako
+menem�tt�. Ei h�n mill��n ehdolla olisi tahtonut n�hd� is�� tuossa
+tilassa; mutta �idill� oli ollut p��nkivistyst�, ehk� h�n nyt nukkui ja
+jos is� soittaisi, tulisi h�nen unensa h�irityksi. Hanna otti lampun
+k�teens� ja l�ksi.
+
+�Vai niin, sin�k�, tytt�seni----arvasitko, ett� minulla--oli--oli
+sinulle uu--uutisia----�
+
+Is� oli niin humalassa, ett� h�n tuskin jaloillaan pysyi, ja henki
+l�yhk�si jo kaukaa v�kev�lt�; mutta miksi oli h�n nyt noin hyv�ll�
+tuulella eik� �re� niinkuin tavallisesti muulloin?
+
+Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tiet�. Is� otti k�dell��n
+tukea ensin uunista, sitten p�yd�st� ja kaapin nurkasta.
+
+�Tule----tule----t�nne kuu--kuule--le--maan----�
+
+H�nt� nikoitti aina v�lill�. Hanna seurasi j�ljess� ruokasaliin. Is�
+hoiperteli �idin s�ngyn reunalle.
+
+�Mamma--el� nyt nuku--kuule kun min� kerron----kas kun posket punottaa
+----juuri kun nuorella tyt�ll�----�
+
+H�n taputteli �iti� ja kumartui alas h�nt� suutelemaan. �iti vavahti,
+k��nsi p��t��n pois ja veti peitett� ylemm�ksi.
+
+�Sassa meinaa naida meid�n Hannan----niin--mamma saa laittaa h�it�----
+tytt�relle h�it�----�
+
+H�n lopetti tyytyv�iseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas
+painaen turpean suunsa �idin huulille. �iti koetti sys�t� h�nt� pois,
+mutta is� ei siit� v�litt�nyt. Hanna katsoi toisaanne.
+
+�Hannaseni�, sanoi �iti, �sytyt� kynttil� ja l�hde kamariisi�.
+
+�El� pelk��, lapsi�, lis�si h�n puoli��neen, n�hdess��n Hannan vaaleat
+kasvot, �el� pelk��, min� tulen aamulla heti luoksesi�.
+
+Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eik� h�n arvannut,
+kuinka tuskallisen pitk�ksi t�m� yo k�visi.
+
+Seitsem�n aikaan aamulla tuli �iti hiljaa ruokasalin l�pi, y�puvussaan
+viel�.
+
+�Is� j�i nukkumaan�, puhui h�n kuiskaamalla, ik��nkuin pelj�ten h�nen
+pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. �Et sin� Sassaa ota, tied�n
+sen kysym�tt�kin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siit� kirouksesta,
+johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sin� et voi
+aavistaa----enk� min� voi kertoa----mutta el� mene naimiseen, ellet saa
+toisenmoista miest�. Saastainen yhteys saastuttaa----ja saastainen on
+se mies, joka huonosti el��, olkoon maailman silmiss� kuinka kunnian
+arvoinen hyv�ns�. Ei rikkaus eik� loisto ihmist� semmoisesta puhdista.�
+
+Hanna kietoi k�tens� �idin kaulaan.
+
+�Mamma--rakas--�
+
+H�n oli v�h�ll� kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan
+Kalleen, joka oli niin hyv�, niin vakava ja luotettava, parhaimpia
+miehi�, mit� olla voi. Mutta h�n ei sent��n uskaltanut, kun Kalle oli
+kielt�nyt.
+
+�Mutta jos pappa pakoittaa?�
+
+�Sit� h�n ei saa tehd�. Anna kohta jyrkk� kielto, ett� pikemmin p��set.
+T�n��n kuuluu Sassa jo tulevan.�
+
+�Jos mamma puhuisi h�nelle minun puolestani.�
+
+�Ei lapseni, itse sinun t�ytyy se tehd�. Ole kohtelias, mutta samalla
+horjumaton.�
+
+Is� soitti kelloa makuuhuoneessa, ja �iti riensi h�nen luokseen j�tt�en
+ovet auki menness��n.
+
+�Toimittakaa tulta uuniin, t��ll� on niin kylm�, kuuli Hanna h�nen
+sanovan.
+
+�iti yritti tulemaan takaisin.
+
+�Kyll� min� menen sanomaan�, lausui Hanna ja kiirehti ky�kkiin.
+
+�Olisiko Liisa niin hyv� ja toisi s�nkykamariin puita, papalla on
+kylm�.�
+
+�Kylm�? Mik� kylm� nyt kes�ll� on. Tyhj�� siell� vaan juonittelee.�
+
+Liisalla oli huivi sidottuna p��n ymp�rille ja nutun hihat
+yl�sk��rittyn�. H�n puuhaili taikinan laittamista. P�yd�ll� oli korkea
+kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita h�n talrikilla ajoi penkill�
+vieress� olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja h�mmenteli ett�
+jytisi.
+
+�Min� v�h�ttelen koko kamreerista. Pit�� humalap�iss��n aina semmoista
+siivoa, ett� ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme
+ja kumma, ett� se kamreerska jaksaa sit� k�rsi�. Min� h�net olisin
+tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista
+porsasta--thyi!--iljett�� jo ajatellakin--�
+
+Hanna ei kuullut enemp��; h�n riensi itse puuliiteriin. Palatessaan,
+puusylyys k�sivarrella, h�n sivumennen lausui:
+
+�Pit�isi Liisan sent��n v�h�n punnita puheitaan.�
+
+�Ett�k� olen valhetellut, sitten?� huusi Liisa h�nen j�lkeens�. �Kun te
+viitsitte viel� puolustaa tuommoista is��----�
+
+Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan h�n
+oli, selin is��n, ja puhalteli valkeata, saadakseen sit� paremmin
+palamaan.
+
+�Et suinkaan sin�, Hanna, tuossa leningiss� meinaa t�n�p�iv�n� olla,
+kun kosijoita odotat�, sanoi is�.
+
+�Onhan t�m� hyv�, vastasi Hanna hiljaa.
+
+�Muille ehk�, mutta ei Sassan morsiamelle. Etk�s ole n�hnyt, kuinka
+h�nen sisarensa k�y puettuna.�
+
+�Eip� Hanna viel� olekaan h�nen morsiamensa�, muistutti �iti.
+
+�Melkeinp� voi sanoa ett� on, koska illalla jo puhuimme kaikki
+valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti t�nne. Ja tikkuja kanssa. Sassa
+kertoi jo pari vuotta pit�neens� Hannaa silm�ll�.�
+
+Hanna oli yh� polvillaan uunin ��ress�, nojasi taaksep�in, tueten
+toisella k�mmenell��n lattiaan ja k��nsi nyt kasvonsa is��n. H�nen
+huulensa vapisivat, mutta silmiss� oli vakava katse.
+
+�Pappa, en min� Sassalle mene.�
+
+�Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?�
+
+�En.�
+
+Is� katsoi �itiin.
+
+�Mik� tytt�� riivaa? Kreivi�k� h�n odottaa?�
+
+�Ehkei Hanna rakasta h�nt�.�
+
+�Ei, min� en rakasta.�
+
+�Rakasta, hy! Ett� sin�kin viitsit l�pist�, vanha ihminen. Hannaa en
+ihmettele. Tuolla i�ll� viel� haaveksitaan yht�, toista, milloin
+ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sin� vaan naimiseen
+Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on
+hyv�luontoinen mies, sit� paitse.�
+
+�Mutta min� en kunnioita h�nt�, pappa.�
+
+�Et kunnioita? Mist�syyst�, jos saan luvan kysy�?�
+
+�H�n el�� huonosti.�
+
+�Ja kuinka sin� sen tied�t?�
+
+Is� oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, ett� Hannaa peloitti.
+
+�Onhan se tunnettu asia�, sanoi �iti.
+
+�Vai niin, sin�, n�emm�, aiot puolustaa tyt�rt�si. Kuuntelette
+juorupuheita ja sitten ... hyi, h�vetk�� Ja mit� se teit� liikuttaa,
+kuinka h�n ennen naimistaan on el�nyt. Voi h�nest� silt� uskollinen
+aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon
+min� annan teille.�
+
+Is� viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:
+
+�Kaikista v�hin sopii nuoren tyt�n puhua ja ajatella tuommoisia. Sin�
+menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun p��llesi ja odotat Sassaa.
+Edelt�puolen h�n aikoi tulla.�
+
+Hanna ei uskaltanut panna vastaan. H�n muutti toisen leningin
+p��llens�, mutta itki koko ajan kamarissaan, eik� voinut sy�d� sin�
+p�iv�n� ollenkaan.
+
+Turhaan he kuitenkin Sassaa edelt�puolen odottivat. Is� kummasteli ja
+oli v�h�n suutuksissa; ei h�n mit��n puhunut, mutta se n�kyi h�nen
+silmist��n. Kohta p�iv�llisen j�lkeen toi kuitenkin pieni poika
+kirjelappua Sassalta ja silloin is�n kasvot kirkastuivat.
+
+�Nelj�n aikaan tulet, Hanna, rantaan�, h�n sanoi, �l�hdemme
+purjeveneell� Vaajasaloon�.
+
+Hanna ei puhunut mit��n, n�ytti vaan onnettomalta.
+
+�Haudo silmi�si vedell�, lapseni�, sanoi �iti, kun is� oli mennyt
+huoneesta. �Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua v�kisen naimiseen
+pakoiteta miss��n tapauksessa.�
+
+Hanna k�veli kuin unessa is�n rinnalla alas rantaan, jossa iloinen
+seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siell� oli ja kaikki nuo muut
+vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seurael�m��n
+tottuneita. Hanna tunsi itsens� vieraaksi heid�n seassaan; eip� h�n
+heit� tuntenutkaan paljon muuta kuin nimelt�. Niill� puhetta riitti ja
+naurua. V�list� he lauloivatkin seka��nisesti ja hyvin se sointui.
+Heill� oli harjaantuneet ��net, eiv�tk� he milloinkaan ep�illeet. Kun
+joskus meni v��rin, he vaan nauroivat.
+
+P�iv� paistoi ja sel�ll� k�vi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene
+meni ett� hurisi eteenp�in. Mutta Hannan mieli ei sittenk��n
+keve�mm�ksi k�ynyt. H�n tunsi itsens� niin kovin yksin�iseksi, oli
+juuri kuin kaukana kaikista, jotka siin� iloitsivat h�nen ymp�rill��n.
+Eik� h�n voinut k�sitt��, miksi Sassa juuri h�neen oli mieltynyt,
+vaikka h�n niin mit�t�n oli noiden muiden rinnalla; ehk� is� kumminkin
+oli erehtynyt, taikka Sassa humalap�iss� puhunut semmoisia, joita ei
+en�� selv�n� muistanutkaan.
+
+Mutta siell� perill� h�n tuli tiet�m��n, ettei niin ollut.
+
+He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi is� ja pari muuta vanhempaa
+herraa, jotka l�iv�t korttia sis�ss�. Sassa ja h�nen sisarensa iskiv�t
+silm�� toisilleen. Neiti Wiik nousi yl�s ja ehdoitti k�velyretke�,
+johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin j��d� sinne lehtimajaan
+yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin j��v�n, nousi h�n yl�s ja yritti
+seurata toisia.
+
+�Elk�� menk��, kuiskasi Sassa, tarttuen h�nen k�siins�.
+
+Ei auttanut mik��n, h�nen t�ytyi j��d�. Pelj�tty hetki oli tullut...
+
+Kuinka vihainen is� sitten h�nelle oli t�m�n p�iv�n j�lkeen! Ei
+yst�v�llist� sanaa milloinkaan eik� lempe�� katsetta. Mit� ik�n� h�n
+teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina h�n sai nuhteita. Hanna
+k�vi niin araksi, ettei en�� tiennyt, kuinka olla; pelk�si joka askelta
+ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei h�nell� entiselt�k��n ollut paljon
+itseluottamusta, mutta nyt se tyyten h�visi ja onnistumaton h�n sitten
+todenper��n olikin kaikin puolin. Kun heill� oli vieraita ja h�nen
+t�ytyi tulla sis��n, istui h�n aina j�ykk�n� tuolin reunalla, puhui
+vaan puoli��neen ja suurimmasta pakosta. Tyhm�lt� se kuului h�nen omiin
+korviinsakin, mit� h�n sanoi. Kamarissaan h�n enimmiten oleskeli, eik�
+is� juuri usein sinne tullut. Mutta ruokap�yd�ss� h�n siihen sijaan sai
+kiusaantua ja kest�� noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat
+syd�mmen j��tym��n ja k�den vapisemaan.
+
+�Mit� sin� pid�t�t vatia sill� puolen�, sanoi is� kerrankin, �anna
+t�nne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No,
+pudotapas viel� k�sist�si. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihink��n.�
+
+�Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sit� ei joka tytt�
+tee�, muistutti �iti s�vyis�ll� ��nell��n.
+
+Hanna loi h�neen kiitolliset silm�t; tuo puolustus l�mmitti h�nen
+syd�nt��n ja itsekseen h�n nyt p��tti t�st� puolin kahta kiivaammin
+polkea konettaan.
+
+�Ompelijattareksi h�n ehk� juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.
+Seuroissakin istuu kuin mik� nolla, ett� oikein harmikseen katselee.�
+
+�Mutta ei se nyt olekaan kumma�, puhkesi Jussi puhumaan, �niiss�
+melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinh�n ne ovat hienoja, ne naiset,
+ja ylevi�, ett� tulepas vaan l�helle. �h, Hannan sijassa antaisin hyv�n
+p�iv�n koko joukolle.�
+
+�Eip� sovi sanoa, ett� Hanna seurael�m�ss� paljon aikaansa viett��,
+lausui �iti.
+
+�Kun toki huomaa, ettei h�n siell� osaa k�ytt��nty� eik� olla niinkuin
+muut�, lis�si is�.
+
+Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niell�
+suuria palaisia, ett� kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi,
+joka aina v�kisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt h�n tunsi, ettei
+voinut en�� est�� niit� tulemasta.
+
+�Mamma, saanko nousta yl�s p�yd�st�, h�n kysyi, �ei minun k�y sy�nti�.
+
+�iti n�ytti alakuloiselta.
+
+�Nouse vaan�, h�n sanoi hiljaa.
+
+Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa
+��reen, josta oli p�iv�llisp�yt��n l�htenytkin. Suuret, t�ytel�iset
+vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille
+tyynyvaaruille h�nen syliss��n.
+
+Mutta mieli k�vi keve�mm�ksi, kun h�n oli siin� v�h�n aikaa itkenyt.
+Olipa h�nell� Kalle ja Kallen rakkaus, mit� h�n muusta v�litti. Kalle
+ei vaatinut, ett� h�nen seurael�m�ss� tuli loistaa ja vieh�tt��.
+Hyv�ksi, kelpo vaimoksi h�nen vaan oli valmistuminen, n�yr�ksi ja
+ahkeraksi, joka l�yt�isi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin
+tukalaa ja raskasta, mit� siit�! Pian kului kolme vuotta, sitten
+muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silm�yksi� en��, eik� tuommoista
+ylenkatsetta. Kalle rakasti h�nt� semmoisena, kuin h�n oli, ei
+soimannut h�nt� milloinkaan v�h�p�t�isyydest��n. H�n tiesi, ettei h�n
+Kallen mielest� v�h�p�t�inen ollutkaan, vaan juuri p�in vastoin. Ja nyt
+h�n muisti, kuinka Kalle oli pit�nyt h�nt� vieh�tt�v�n� ja kauniina,
+kuinka h�n----
+
+Kyynelet olivat jo kuivaneet, h�n hymyili. Ja sitten h�nen t�ytyi
+nousta sielt� koneen ��rest� ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei h�n
+vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kes�n�
+tulisi h�nt� tervehtim��n, niinkuin kirjeess��n oli luvannut. H�n
+laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sill� peili
+vakuutti, ettei h�n rumempi ollut kuin ennenk��n. Is� sanoi, etteiv�t
+ne seuroissa olleet h�nest� tiet�vin��n; mutta is� olikin n�hnyt h�nt�
+vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous h�nt� aina
+niin painoi. Olipa h�n kyll� iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja
+ik�istens� parissa. Eiv�tk� olisi h�nest� tiet�vin��n! Kun Kalle aivan
+toista pelk�si ja sen vuoksi juuri oli pyyt�nyt h�nt� seuroja
+v�ltt�m��n. Ja h�n p��tti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta,
+teki sen niin hartaasta halusta, sill� h�nell� ei mit��n hauskuutta
+tanssista en�� ollut. Kallea h�n ainoastaan tahtoi miellytt��, h�nt�
+varten ainoastaan olla kaunis ja vieh�tt�v�. Ei Sassaa eik� ket�k��n
+muuta.
+
+Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin p�yd�st�. Hanna kiirehti
+j�lleen ty�h�ns�, sill� h�n arvasi �idin tulevan h�nt� lohduttamaan,
+eik� toki tahtonut, ett� �iti yhytt�isi h�nt� peilin ��rest�.
+
+�iti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.
+
+�El� huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni�, sanoi h�n, �vaikka pappa
+onkin vihainen. T�m� kyll� menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi
+murtanut koko el�m�si.�
+
+�iti otti molemmin k�sin h�nen p��st��n kiinni ja katsoi h�nt� silmiin.
+
+�Eik� totta, lapseni!�
+
+�Totta�, vastasi Hanna hymyillen.
+
+Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingiss�. Siit�
+h�nell� oli iloa ja lohdutusta taas moneksi p�iv�ksi. Ei Kalle en��
+joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, h�nell� kun oli
+paljon ty�t� tutkintoa varten, jonka h�n aikoi jouluksi suorittaa.
+Mutta Hanna kirjoitti h�nelle uskollisesti kerran viikossa, eik�
+tuskastunut, vaikka vastaukset viipyiv�tkin. Joskus h�nest� Kallen
+kirjeet tuntuivat kylmemmilt�, ja juuri kuin v�kin�isesti
+kirjoitetuilta, ja silloin aina kipe� pistos viilsi syd�nt�. Mutta h�n
+karkoitti pois kaikki ep�ilykset, ei h�n sallinut niiden tulla heid�n
+v�li��n h�mment�m��n. Arvattavasti oli Kalle v�synyt liiallisesta
+lukemisesta eik� sen vuoksi jaksanut virke�mm�sti kirjoittaa. Sit�
+enemm�n h�n silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siin� suhteessa
+mit� suinkin voi. Ei maininnut koskaan ik�vyyksist��n kotona sanaakaan,
+ettei turhanp�in Kallen mielt� niill� raskauttaisi. Olipa h�nell�
+ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mit� enemm�n h�n siihen
+kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynn� nykyisen ja tulevaisen onnensa.
+
+Salmela oli kyll� kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta
+rakkaudesta, joka antoi h�nelle takeita siit�, ett� Hannasta tulisi
+hyv� vaimo, niinkuin h�n oli ajatellutkin, n�yr�, hiljainen ja
+yst�v�llinen. H�n asetti Hannan kuvan siev��n kehykseen p�yd�lleen,
+suuteli sit� ensimm�lt� aamuin ja illoin, mutta v�hitellen h�n
+kumminkin sen tavan j�tti, kun rupesi pit�m��n sit� kovin lapsellisena.
+Joka kerran kun h�n Hannalta sai pitk�n ja l�mpim�n kirjeen, p��tti h�n
+viipym�tt� kirjoittaa yht� pitk�n vastaan, mutta eih�n se tullut
+tehdyksi. Aina ilmestyi esteit�, milloin oli toveria h�nen luonaan,
+milloin taas johonkin meno. Mutta eip� Hanna n�ytt�nyt sit� pahaksi
+panevan. H�n oli j�rkev� ja hyv�luontoinen, oikein kelpo tytt�. Salmela
+taaskin kerran monesta aikaa suuteli h�nen kuvaansa.
+
+Lukea h�n aikoi ahkerasti t�n� vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin
+meni, ilman ett� aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu
+Helsingin el�m� vei aikaa. Helmikuussa joulun j�lkeen h�n tarttui
+kirjaan lujalla p��t�ksell�, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa,
+kun oven takana kuuli toverein ��ni�. H�n luki, joi virkistyksekseen
+monta karahviini� vett� p�iv�ss�, poltti puntin papyrossia
+vuorokaudessa, k�veli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta
+nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sit� kesti kaksi viikkoa
+s�ntilleen. Silloin h�n uupui, mieli k�vi alakuloiseksi ja p��t�
+kivisti. Oli perjantai-p�iv�. Luku ei sujunut, puuttui sek� halua ett�
+kyky�. Sohvallaan h�n venyi, katsoi kelloa v�h� v�liin ja mietti, eik�
+pit�isi kuitenkin menn� ulos virkistyst� hakemaan. Kaksi viikkoa h�n
+oli paastonnut ja kiduttanut itse��n, ei ollut viisasta liian paljon
+ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymment� markkaa rahaa; lainaa
+h�nen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden
+tekev� tapahtui se sitten ennemmin tai my�hemmin. H�n hypp�si yl�s,
+sammutti sylkem�ll� papyrossin p��n ja pisti nutun p��lleen. Hyr�illen
+otti h�n lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja
+l�ksi.
+
+Mieli tuntui kohta kevyemm�lt�, kun h�n taas astui katua pitkin ja
+katseli ihmisi�. Hullua, ett� h�n niin yht� mittaa oli aivojaan
+vaivannut. T�st� puolin h�n p��tti lukea vaan aamup�iv�st� ja viett��
+illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eik�
+suotta el�m��ns� ik�v�itt�nyt.
+
+Ylioppilashuoneella h�n tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni
+k�velem��n. Astuttiin katua yl�s, toista alas, puheltiin niit�, n�it�,
+kuinka sattui. Erityisell� huomiolla he tarkastivat vastaantulevia
+naisia, varsinkin niit�, jotka olivat sievi� ja kauniita. Kohteliaasti
+nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi p��sty�
+lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteiv�t naiset
+niit� kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, h�nen parhaiten
+onnistui toisia nauramaan saada. Eiv�tk� he sit� min�k��n pahana
+pit�neet, olihan tuo tavallista miesten kesken.
+
+Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan �Uuden kuopan� kohdalle ja
+samassa her�si halu pist�yty� sis��n. Ja portaita he vajosivat alas
+kaikki nelj�, eik� tuntikausien kuluessa n�kynyt heist� ainoatakaan
+takaisin tulevaksi...
+
+Puoliy�n aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja nelj� herraa
+hoiperteli rekeen. K�skettiin ajamaan �Tarkk'ampujan� kadulle er��sen
+tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, h�n tunsi hyvin
+paikan, harva ilta, ettei h�n sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet
+loukkua l�iv�t, kun h�n portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle
+rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi
+menn� kerran. Poika kiitti, ja h�m�r�ss�kin tiedossaan ymm�rsi Salmela
+arvonsa kohonneen t�m�n auliutensa kautta. Mielihyv�ll� h�n k��ntyi
+portista sis��n, toiset olivat jo menneet edell�. Hevonen ajoi pois ja
+katu j�i tyhj�ksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei
+n�kynyt eik� kuulunut mit��n sen enemp��...
+
+Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. H�n oli
+riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, k�ynti oli ryhti� vailla.
+Vaatteet riippuivat nuojaantuneina h�nen p��ll��n, ruumiin r�hj�isyys
+tunki niiden l�pi ja saastutti ilman h�nen ymp�rill��n. Inhotti h�nt�
+itse��nkin ja ylenannatti; koetti p��st� pois kortteeriinsa, ennenkuin
+tuttuja kadulla liikkuisi. P��ss� paukutti ja syd�nalassa tuntui
+pahalta, eik� vetel�t jalat tahtoneet h�nt� oikein kantaa. P��sty��n
+kamariinsa, h�n suoraap��t� meni s�nkyyn, johon riisumatta heitt�ytyi.
+Tuossa paikassa h�n nukkui sike��n uneen. Kuorsaten h�n veti henke�
+puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen
+sylki valui alas tyynylle. Tylsiss� kasvoissa ei sielun merkki�
+ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja ty�t��n teki. Kun unta oli
+kest�nyt kuusi tuntia yht�mittaa, alkoi naljakkuus nen�n ymp�rilt�
+v�henty� ja ihon hikirei'ist� l�mmin kosteus huokua. Puolip�iv�n aikaan
+h�n viimeinkin her�si. Raoitti turpeita silm�luomiaan, �risi ja pyyhki
+huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivett� teki
+mieli, mutta kukkarossa ei en�� ollut penni�k��n. Harmissaan k��ntyi
+h�n seljalleen, suoristi itsens� ja torkahti viel� uneen. Mutta jano
+esti kuitenkin pitemp�� nukkumista; h�n kahnusteli yl�s p�yd�n luokse
+ja joi karahviinista l�mmint� vett�. Lasi oli viel� tyhj�n� h�nen
+k�dess��n, kun silm�t sattuivat p�yd�lle ilmestyneesen kirjeesen. H�n
+katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vett� lasiin ja joi. Tarttui
+sitten kirjeesen ja meni takaisin s�nkyyn, joka entiselt� viel�
+l�mmint� h�yrysi ja oli kuoppainen. P��llekirjoituksesta h�n huomasi,
+ettei kirje Hannalta ollut. Mutta kenelt� sitten? H�n aukaisi ja
+vilkaisi allekirjoitusta.
+
+�Ahaa, set� Salmelalta Mikkeliss�! Noo, mit� h�n?�
+
+  �Hyv� Kalle!
+
+  T�m�n kautta saan min� l�hesty� sinua muutamalla rivill� ja tiet�
+  antaa, ett� me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervenn�, jota
+  samaa Jumalan lahjaa my�s sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me
+  olemme nyt mamman kanssa p��tt�neet l�hett�� Elman Helsinkiin, koska
+  h�nen tekee niin mielens� eik�, Jumalan kiitos, varojen puute esteen�
+  ole. H�n tulee sinne parhaasta p��st� pianon soittoa harjoittelemaan,
+  johon h�nell� n�ytt�� olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja
+  pyyt�isimme, ett� tekisit hyvin ja menisit junalle h�nt� vastaan
+  t�m�n kuun kahdeksantenatoista p�iv�n�, ja pit�isit huolta sek�
+  h�nest� ett� h�nen kapineistaan, elleiv�t sattuisi h�nen
+  kortteeripaikastaan ket��n avuksi l�hett�m��n. Eik� nyt muuta
+  t�ll� er��, vaan j�� herran haltuun, toivoo
+
+                                 set�si
+                                   Petter Salmela.�
+
+�Kahdeksastoista p�iv�? Seh�n on juuri t�n��n�, mutisi Kalle ja hypp�si
+yl�s vuoteeltaan.
+
+H�n alkoi kiireimmiten siisti� itse��n, muutti paidan ja harjaili
+vaatteitaan.
+
+�Kunnon ukko tuo set�, ajatteli h�n siin� pukiessaan, �semmoisen
+varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin
+ja eik� vaan liene siell� rikkaimpia kauppiaita t�t� nyky�. Hauskaa
+n�hd� Elma serkkua. Kaunis tytt�, luulemma, helkkarin siev� h�n oli jo
+pari vuotta takaperin.�
+
+H�n siin� keskeytti ajatusten juoksun, ja, pit�en p��t��n pesuvadin
+ylitse, valeli h�n kosolta vett� niskaan ja kasvoihin.
+
+Siisti herra se oli, joka sin� iltana ajoi yl�s junalta nuoren ja
+miellytt�v�n neidin rinnalla.
+
+�Sin� saat minusta paljon vastusta, serkku�, puhui neiti, �tulet
+olemaan oppaanani, sill� min� en osaa yksin mihink��n�.
+
+�Hyv� on�, hymyili serkku ja auttoi h�nt� reest�.
+
+�Huomenna t�ytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekem��n, kohta
+aamusta p�ivin, muistatkos.�
+
+�Kyll�.�
+
+H�n oli erinomaisen vieh�tt�v�, Salmela vallan ihastui. Serkun
+oikeudella h�n tarjosi h�nelle k�sivartensa.
+
+�Tuletko koko kev��n olemaan Helsingiss�, Elma?�
+
+�Tietysti. Ent� sin�?�
+
+�Samoin.�
+
+�Matkustammeko sitten yhdess� kotiin?�
+
+�Ehk�.�
+
+He olivat tulleet ovelle. Salmelan t�ytyi heitt�� irti tuo pieni,
+hansikkainen k�si, mutta serkun oikeudella h�n puristi sit� l�mpim�mmin
+kuin muuten oli tavallista.
+
+Kotiin tultua h�n ensi ty�kseen korjasi Hannan kuvan p�yd�lt�
+laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan h�nen asuntoansa, sen vuoksi
+se oli pantava n�kyvist� pois. Kirje velassakin h�n taas oli Hannalle,
+mutta eip� h�nell� nyt ollut aikaa. Tuonnempana h�n sitten kirjoittaisi
+pitemm�lt�, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehk�
+odotti siell� ik�viss��n, mutta h�nen t�ytyi oppia k�rsim��n. Siit� oli
+h�nell� hy�ty� el�m�ss�.
+
+N�in Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle
+laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei h�n aavistanut, ett� Hanna
+juuri samana hetken� istui kamarissaan h�nen kuvaansa katsellen,
+niinkuin h�n tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.
+
+Mutta t�ll� kertaa h�n katseli sit� kauan. Mieli oli surullinen, ei
+tiennyt oikein itsek��n, mist� syyst�. H�n luki Kallen viimeisen
+kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei h�n siit�k��n
+lohdutusta saanut. Se tuntui kylm�lt� ja oli huolimattomasti
+kirjoitettu. Ei siin� ollenkaan ollut sit�, jota Hanna kaipasi ja
+odotti. Pelko, ettei Kalle h�nt� en�� rakastaisi, oli yh� useammin
+ruvennut h�nt� vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltay�n� se melkein
+varmuutena valtasi h�nen mielens�. Eik� h�n kuitenkaan tahtonut sit�
+viel� uskoa, ei viel� viimeisest� toivosta luopua, sill� maailma olisi
+silloin muuttunut j�rin pime�ksi. H�ilyen n�in toivon ja ep�ilyksen
+vaiheilla h�n k�det ristiss� katseli kuvaa, joka oli p�yd�ll� h�nen
+edess��n. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli h�nt�
+vastaan, eik� v�litt�nyt mit��n h�nen tuskastaan.
+
+Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin h�n
+nytkin teki. Painoi otsansa ristiss� oleviin k�siin ja rukoili
+hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,
+vaan s�ilytt�isi h�nelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja
+rakkauden. Olihan siin� h�nen ainoa ilonsa el�m�ss�, h�nen ainoa
+toivonsa, ei h�nelle mit��n j�isi, jos se otettaisiin pois.
+
+�Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, el� k��nn� kasvojasi
+minusta, el�k� hylk�� minua, katso, en min� jaksaisi sit� kest��.�
+
+Kun h�n j�lleen nosti p��ns�, olivat h�nen kasvonsa kyyneleit� t�ynn�.
+Mutta rauhallisempi h�n kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa
+syd�mess�. Huomenna tuli posti, ehk� tulisi Kallelta kirje, tuo pitk�,
+jota h�n kauan oli luvannut.
+
+Mutta turhaan h�n sit� odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eik� mit��n
+kirjett� kuulunut. Hanna k�vi kalpeaksi ja heikoksi. H�n menetti
+viimeisen ruokahalun ja k�vi p�iv� p�iv�lt� hiljaisemmaksi. Sit� ei
+kukaan kotona huomannut, sill� �itikin t�h�n aikaan sairasteli eik�
+jaksanut olla ylh��ll� paljon ollenkaan. Is� ei semmoisia merkille
+pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta p��st� luisteli ja
+voimisteli; kotona ollessaan ei h�n malttanut siunaamahetke� yhdess�
+kohden viipy�, jos v�list� juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei
+ensink��n.
+
+�Mit�s te olette niin ik�vi�, h�n intti, kun Hanna �idin t�hden h�nt�
+kerran siit� nuhteli, �niin helkkunan ik�vi�. Pojat ovat ihan toista.
+Niitten kanssa saa toki puhella ja telmi� ja niit� voi antaa vaikka
+korvalle, kun vihaksi pist��. Mutta te kohta s�ik�hd�tte, jos kovemman
+sanan vaan sanoo. Enk� min� malta kotinurkassa istua noin kuin sin�.�
+
+Ei �iti ollut vaarallisesti kipe�, h�n vaan oli niin voimaton, ettei
+jaksanut paljon silmi��n auki pit��. Makuuhuoneessa oli raskas ja
+painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli t�ynn�
+k�rsimyst� ja h�m�r�� hiljaisuutta. �iti vaivaantui pienimm�st�kin
+risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei
+tahtonut sit� milloinkaan muistaa eik� Liisa. H�n joka kerran tempasi
+ovea auki semmoisella jyskeell�, ett� �iti vavahti s�ngyss�.
+
+Er��n� torstai-aamuna Maaliskuun alkup�ivin� oli �iti tavallista
+heikompi. Hanna laitteli h�nen vuodettaan ja auttoi h�nen p��lleen,
+sill� �iti ei kumminkaan tahtonut p�ivill� olla peitteen alla.
+V�syneen� h�n sitten vaipui takaisin vuoteelle, silm�t painuivat kiinni
+ja k�si putosi hervottomana syrj��n. Niin hiljaa h�n hengitti, ett�
+Hanna sit� tuskin kuuli, liikkuessaan siin� varpaillaan vuoteen luona.
+
+Mutta Liisa tohahti sis��n.
+
+�Mit�s t�n��n laitetaan p�iv�lliseksi?�
+
+�iti ��nn�hti ja rep�isi silm�ns� auki.
+
+�Kuinka min� s�ik�hdin�, kuiskasi h�n, painaen syd�nt��n.
+
+�Liisa menee nyt pois, min� tulen heti�, sanoi Hanna, ja annettuaan
+�idille vett� juoda, meni h�n Liisan j�ljess� ky�kkiin.
+
+�Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.�
+
+Hanna ei voinut olla t�t� sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia
+siit� en�� paremmaksi tullut.
+
+Liisa suuttui.
+
+�Aina min� olen paha ja aina teill� on sanomista. Mutta kyll� minusta
+p��sette, l�hden tieheni, vaikka t�n� p�iv�n�. Ottakaa sitten Miina
+takaisin, ett� saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,
+entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.�
+
+�Liisa!...�
+
+Hanna oli kuin j�rjelt��n. H�n tarttui Liisan hartioihin kiinni ja
+puristi h�nt� vedontapaisesti. Silm�t tuijottivt, huulet vapisivat.
+
+�Se ei ole totta�, l��h�tti h�n, �se ei ole totta. Te valehtelette,
+Liisa.�
+
+�Heitt�k�� irti, kah, hurjanako te olette. Min� en valehtele, kysyk��
+Marilta, jahka tulee t��ll� k�ym��n.�
+
+Hanna p��sti h�net ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko
+p�iv�n�, paitsi mit� joskus k�vi �iti� katsomassa. Tuskallisena h�n
+k�veli edes takaisin, v��nteli k�si��n, seisahtui aina v�liin ikkunan
+luokse ja painoi otsaansa v�lipuuhun. H�n katsoi yl�s taivasta kohden,
+se oli harmaa. Ja h�n katsoi pihaan, siell� oli kaikki niinkuin ennen.
+Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan
+mielest� oli jotain niin kauheata tapahtunut, ett� koko heid�n talonsa
+ja heid�n perheens� olisi pit�nyt vaipua syv�lle maan alle.
+
+Viikon p��st� �iti tointui taas ja k�vi ylh��ll�. Niin Hannakin. El�m�
+oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen p�iv� toisensa
+kaltainen. Salmelalta ei kirjett� kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,
+ettei h�n sit� en�� odottanutkaan. Kuitenkin h�nen syd�mens� s�v�hti
+joka kerran kuin posti tuli, h�n odotti ja katsoi, mit� laukusta
+annettiin esiin ja sitten meni mieli entist� alemmaksi taas.
+
+Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
+Helsingist�, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
+Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, h�n oli luullut Salmelasta
+vallan toista.
+
+H�n ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.
+
+�Onko se ihan varma?� kysyi Hanna.
+
+�On, mutta el� sure, ei se kannata.�
+
+�Enh�n min� surekaan�, sanoi Hanna ja nauroi.
+
+Olga nauroi my�skin. Mutta kun Hanna yh� jatkoi, k�vi h�n levottomaksi.
+
+�Hanna, kuita, lopeta jo. Mit� sin� oikeastaan naurat?�
+
+Hanna ei osannut vastata. H�n piteli kahden k�den syd�nalastaan kiinni
+ja nauroi vaan yht� mittaa. Olga haki h�nelle vett� juoda, rukoili
+h�nt� rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea �iti� avuksi.
+
+�Ei, el� hae�, sanoi Hanna.
+
+Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. H�n vaipui sohvalle hiljaa
+itkien. Olga istui pallille h�nen viereens� ja kietoi k�tens� h�nen
+ymp�rilleen.
+
+�J�t� minut yksin�, sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielell��n suostunut,
+mutta kun Hanna uudelleen pyysi, t�ytyi h�nen kumminkin l�hte�. Eik�
+ilman ettei h�n ollut v�h�n loukattu. Hanna oli k�ynyt niin
+kummalliseksi viime aikoina, n�ytti melkein silt�, kuin h�n olisi
+tahtonut heit� toisia v�ltt��. Eiv�t he koskaan en�� saaneet h�nt�
+mukaansa, kun minne l�ksiv�t, eik� h�n liioin pyyt�nyt heit� k�ym��n
+luonaan. Olga p��tti, ettei h�n puolestaan vastedes olisi vaivaksi.
+
+Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna viel� hyv�n aikaa sohvalla ja itki.
+Mutta sitten h�n kavahti yl�s, pyyhki kyyneleens� ja rupesi
+ajattelemaan.
+
+H�n oli pettynyt, oli luullut hyv�� ihmisest�, joka ei sit� ansainnut.
+H�n oli heitt�nyt hellimm�t tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,
+toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. H�pe� ja katumus, viha ja
+ylenkatse raivosivat h�nen povessaan. H�n tunsi olevansa liian hyv�
+vuodattamaan kyyneleit� Salmelan t�hden. Kyll�ksi oli h�n jo muutenkin
+alentanut itsens�.
+
+H�n otti h�nen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne
+uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita h�n oli s�ilytt�nyt. Ja sitten h�n
+nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. �kki� h�n
+kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. H�n
+kauhistui, mutta ne meniv�t, ei h�n voinut niit� est��.
+
+Jumala ei v�litt�nyt niist� v�h��k��n, ei kuullut koskaan h�nen
+rukouksiaan.
+
+Kuinka hartaasti h�n oli rukoillut, monta vuotta rukoillut is�n t�hden.
+Eik� mit��n parannusta seurannut, vaikka h�n oli toivonut ja uskonut.
+Ei merkki�k��n siit�, ett� muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin
+sanottiin, ett� Jumala rukouksen t�ytt��, jos h�n sen meille
+hy�dylliseksi n�kee. Eik� heille kaikille olisi hy�dyksi ja onneksi
+ollut, ett� is� olisi juomasta lakannut?
+
+Kuinka hartaasti h�n sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa
+vaikutusalaa, ja kuinka h�n oli ylist�nyt onneaan, kun luuli semmoisen
+saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.
+
+T�m�n p�iv�n j�lkeen ei Hanna en�� rukoillut, ei ottanut uskonnollista
+kirjaa k�teens� eik� k�ynyt kirkossa. Ompelukoneen ��ress� h�n istui
+p�iv�t p��t��n, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eik�
+nuhdellut Liisaakaan, vaikka t�m� tapansa mukaan pauhaili ja piti
+suurta ��nt� milloin mist�kin.
+
+Viikot vieriv�t hiljaisessa, yksitoikkoisessa el�m�ss�. Ei tapahtunut
+milloinkaan mit��n, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut
+ajatella. Tuli kes�, kes�n j�lkeen syksy, sitten talvi ja kev�t taas.
+Luonto vaihteli, mutta Hannan p�iv�t pysyiv�t entisell��n.
+
+�Ei Hannalla tule h�t�� olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin j�isi�,
+sanoi is� kerran hyv�ll� tuulella ollessaan, �onpa h�nell� pensiooni
+minun j�lkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin
+v�h�ll� toimeen.�
+
+Hyv�h�n tuo oli niinkin...
+
+Hanna hymyili v�h�n katkerasti. H�n muisteli neiti Saveniusta
+r�nnikadun varrella, h�nen myrtti�ns� ja pient� kamariansa, h�nen
+silm�lasiansa ja ter�v�� leukaansa.
+
+Hyv�h�n tuo oli niinkin...
+
+Hanna oli v�h�n muuttunut kasvoiltaan; otsassa silm�kulmien v�lill� oli
+syv� ryppy ja huulien ymp�rille oli ilmestynyt j�ykki� piirteit�.
+
+Ahkera h�n oli k�sity�lle ja paljon h�n vaatteita valmisteli. Mutta
+ajatukset sen ohessa k�viv�t yh� raskaammaksi.
+
+Mit� varten h�n oli maailmaan tullut, mik� tarkoitus oli h�nen
+el�m�ll��n? Siin� kysymys, joka lakkaamatta h�nt� vaivasi ja jolle h�n
+ei vastausta saanut.
+
+Sitten tuli toinen kysymys. Mit� varten oli maailma luotu, ja mit�
+varten oli kaikki py�rim��n pantu? Mit� varten tuo levoton, rient�v�
+kulku joka taholla, tuo rauhaton liike ��rett�miin avaruuksiin saakka.
+H�n olisi tahtonut pys�hdytt�� kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen
+uneen, tai h�vitt�� ne olemattomuuden y�h�n. H�n oli v�synyt, kuolemaan
+asti v�synyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hy�riv�t ja py�riv�t turhan
+voiton t�hden. Mit� iloa heill� oli sen saavuttamisesta, tyydyttik� se
+koskaan heid�n hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista el�m�n
+kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka
+eiv�t mit��n tunteneet, eiv�tk� mit��n toivoneet.
+
+Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi h�net n�in
+mit�tt�m��n el�m��n kutsui, hy�dyt�nt� tuskaa tuntemaan, valheellisesta
+ilosta pettym��n, kivun, vaivan ja kuoleman k�rsimyksi� kokemaan.
+Syntym�tt�m�n�, olemattomana ei h�n onnea olisi kaivannut, eik�
+saavuttamatonta toivonut.
+
+H�n herkesi l�hestym�st� sit� Jumalaa, jonka t�it� h�n ei k�sitt�m��n
+kyennyt. Mutta siihen mielentilaan p��sty��n oli kuin viimeinenkin
+toivon kipin� olisi sammunut ja el�m�n halu tyyten loppuun rauennut...
+
+Koneentapaisesti h�n k�veli, koneentapaisesti h�n s�i ja nukkui,
+koneentapaisesti h�n neulaansa liikutti.
+
+V�list� h�nest� tuntui silt� kuin olisi sielu karkoittunut pois
+ruumiista. H�n n�ki esineet, kuuli ��net, toimitti teht�v�ns� ja
+vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus
+ja kummallinen pelko h�net silloin valtasivat. Aivoissa oli outo
+kirist�v� tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja syd�n sykki
+levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden
+henki h�nt� vainosi, niin h�nest� tuntui, uhaten joka hetki sy�st�
+h�net alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.
+
+Voimat v�heniv�t, rauhattomuus yltyi. Unettomat y�t ja ilottomat p�iv�t
+eiv�t sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti
+h�nen suonissaan, se milloin jytkytti ja l�i, milloin taas kovin
+hitaasti kulki. Kylm� hiki usein nousi h�nen ruumiisensa, varsinkin
+�isin kun h�n hiukkasen unen hortoon meni.
+
+�iti ei mit��n aavistanut, viel� v�hemmin muut. Ei h�n voinut siit�
+kenellek��n puhua, k�rsi itsekseen vaan.
+
+Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten j�lkeen.
+Yksikolmatta h�n vasta oli t�ytt�nyt ja n�in surullisen kolkoksi el�m�
+oli muuttunut. Kaunis kes�inen p�iv� vietteli h�nt� ulos; monta viikkoa
+oli kulunut siit� kun h�n viimeksi oli portista kadulle astunut.
+Honkaniemelle h�n l�ksi ja istui siell� monta tuntia j�rven rannalla
+huojuvien heinien keskell�. Ei ajatellut mit��n, eik� tuntenut mit��n,
+lep�si vaan ja kuunteli luonnon ��ni�. Palatessaan h�n poimi kukkia ja
+laittoi niist� kimpun.
+
+R�nnikatua h�n tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli
+auki; siell� istui raukka p�yt�ns� ��ress� yksin. Ter�v� leuka nousi
+yl�s, silm�lasit kiilsiv�t Hannaa kohden.
+
+�Tahdotteko kukkia?� kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan
+ikkunaan.
+
+Vanha neiti h�mm�styi, tempasi ensin taaksep�in, mutta l�hestyi sitten
+j�lleen.
+
+�Kiitoksia�, lausui h�n ja otti kukkaset k�teens�. H�n vei niit�
+kasvoilleen, ja Hanna l�ksi pois. Vanha neiti kurotti p��ns� ikkunasta
+ja katseli h�nen j�lkeens� aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta k��ntyi
+yl�sp�in.
+
+Ja huomisp�iv�n� h�n taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten
+is�lle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,
+ja is� v�itti, ettei h�nen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.
+
+[1886.]
+
+
+
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Hanna, by Minna Canth
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HANNA ***
+
+***** This file should be named 13140-8.txt or 13140-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/1/4/13140/
+
+Produced by Tapio Riikonen
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
+
diff --git a/old/old/13140-8.zip b/old/old/13140-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..9e312e2
--- /dev/null
+++ b/old/old/13140-8.zip
author	Roger Frank <rfrank@pglaf.org>	2025-10-15 04:41:27 -0700
committer	Roger Frank <rfrank@pglaf.org>	2025-10-15 04:41:27 -0700
commit	b322ab122cc081d4357b5290ed040b1afebea241 (patch)
tree	bb6c7620c669ef1e6e00822a34fd1aa343d9733d