diff options
Diffstat (limited to 'old')
| -rw-r--r-- | old/13023-8.txt | 7911 | ||||
| -rw-r--r-- | old/13023-8.zip | bin | 0 -> 134766 bytes |
2 files changed, 7911 insertions, 0 deletions
diff --git a/old/13023-8.txt b/old/13023-8.txt new file mode 100644 index 0000000..ab0d921 --- /dev/null +++ b/old/13023-8.txt @@ -0,0 +1,7911 @@ +The Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + + +Title: Pieni elämäntarina + +Author: Teuvo Pakkala + +Release Date: July 25, 2004 [EBook #13023] + +Language: Finnish + +Character set encoding: ISO-8859-1 + +*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI ELÄMÄNTARINA *** + + + + +Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed +Proofreaders + + + + + + +PIENI ELÄMÄNTARINA + +Kirj. + +Teuvo Pakkala + + +1902. + + + + +I + + +Esteri Kalm. + +Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman +vuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden +forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa +vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin. +Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen +palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja +opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman +pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla +hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei +hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin +sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti, +että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran +renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili +pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on +punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja +viisi markkaa rahaa ja ... ja... + +Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään +kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä +forstmestarille sanomaan, niin itse lähti: + +»Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!» + +»Minkä Esteri nyt teki?» + +Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan +tehnyt: + +»Särki potin!» »Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!» + +Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski +huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa +oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina +unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu +lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui +välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin +hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki +toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana +päivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut +Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan +tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä +tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen +ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi +karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran +ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan. +Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin +kurkuin. + +»Forstmestari on minun!» + +Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka +päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän. +Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä +forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri +määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän. +Se putosi seuraavana päivänä. + +Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä +pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä +vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään +vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja +muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja +jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja +jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun +Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla, +suuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna +kädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen +rukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni: + +»Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!» + +Forstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui +yksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten paksua +kankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari--se joka renkipoikaa oli +ruoskinut. + +Esteri kitui vuosia, vielä kun koko asia oli unohtunut. Hän piiloutui +aina syrjäisimpään soppeen ja katseli sieltä, kun Margaretha ja Pauli +hyväilivät forstmestaria mielin määrin. Jos forstmestari sattui +silmäämään sinnepäin, hiipi Esteri pois ja löydettiin milloin mihinkin +päin nukahtaneena. Ja kun forstmestari tuli matkoilta ja kaikki muut +riensivät häntä vastaan riemulla, katseli Esteri ikkunaverhojen takaa ja +toisten sisään tultua meni salaa hyväilemään forstmestarin turkkia tai +sadetakkia, syleillen ja suudellen. + +Kerran forstmestari juuri matkalta tultuaan ja istuessaan salissa muun +perheen piirittämänä kyseli Esteriä. + +Herra Jumala! ja ennen kuin itse tiesikään oli Esteri lastenkammarissa +muutaman sängyn alla. + +Forstmestari tuli kammariin lapsijoukon seuraamana. Esteri kuuli heidän +puheensa ja näki heidän jalkansa. Sydän löi, Herra siunaa miten se löi! +Ne löytävät hänet täältä, suuren tytön. Jo pitää olla tyhmä. Auta Jumala +tämä kerta! + +Forstmestari lähti. Hän haki Esteriä. Viime matkalla oli yhtäkkiä +johtunut mieleensä, ettei hän ollut Esterin kuullut kertaakaan nauravan. +Se oli ihmeellistä, ja äitivainajansa oli iloinen kuin peippo. + +Tapasivat toisensa vasta illalla. Esteri oli koettanut tulla saliin +huomaamatta, melkein kuin varkain. + +»Missä sinä olet ollut?» + +Esteri punastui korvia myöten, vastasi hiljaa ja arasti: + +»Lastenkammarissa.» + +Se ei ollut totta, tiesivät kaikki Paulista alkaen! Ja Forstmestari +vihasi valhetta vihasi niin, että pienikin seikka sai hänet +raivostumaan. Hän ryntäsi tuoliltaan. + +»Esteri! Katso silmiin!» + +Esteri katsoi silmiin, vaan oli kuin kuuromykkä. + +»Vastaa!» jyrähti forstmestarin ääni ja jalka jymähti lattiaan. Esteri +seisoi jäsentä väräyttämättä, vaikka tulena paloi halu kietoa kätensä +isän kaulaan, syleillä, syleillä, ja siihen kuolla. + +Forstmestari ojensi kätensä, sormi viittasi ovea ulos. + +»Mars!» + +Kuin anteeksi pyytäen tyytymättömyyttään, jota Esterin vuoksi oli usein +tuntenut vaimoaan kohtaan, purkaen sen joskus kuuluvillekin, +forstmestari tunnusti, että kyllä kysyykin kärsivällisyyttä Esteri. + +Mitä on tehtävä, mitä? + +Forstmestarinna lohdutti, että ehkä pian tuleva kotiopettajatar voi +häneen vaikuttaa. + +Esteri oli siihen asti harjoittanut lukujaan ja pianonsoittoa vanhan +pastorin Sandra-neidin johdolla. Mutta Margarethan ja Paulin vuoksi oli +päätetty ottaa kotiopettajatar, joka samalla voisi valmistaa Esterin +jollekin tyttökoulun ylemmälle luokalle. Palkasta ei oltu tingitty, +ainoana ehtona oli ollut saada etevä. Ja oli saatu pääkaupungista +opettajatar, joka tahtoi vuosikaudeksi maalle virkistyksekseen. Hänen +tulonsa oli viivähtänyt. Oli matkustanut isänsä luo, joka oli äkkiä +sairastunut ja nyt oli kuollut, ja oli kirjoittanut saapuvansa heti, kun +saa isänsä hautaan. + +Hän sitten tuli. Kummallisen näköinen, pieni, laiha, hiljainen ja kaikin +puolin sääliä herättävä olento. Mikä pettymys! He kun olivat odottaneet +sellaista ja sellaistakin, joka kahisee kulkiessaan ja tartuttaa tuoksun +kaikkeen, mitä pitelee. Hänen vuokseen oli talossa toimitettu +perinpohjainen siivous, lapsille tehty vasiten uudet vaatteet ja +äkäisimmiltäkin leikattu kynnet, forstmestarinna pannut kureliivin ja +forstmestari tasannut partansa. + +Kun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen! + +Forstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha tuttu! +Sieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. »Pikku Kaisa», joka oli +kaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin Esteri-vainajan, ja +jota hän, forstmestari oli vihannut ja inhonnut--mustasukkaisuudesta! +Forstmestari hymähti ja alkoi kiireesti kävellä edestakaisin. + +»Tunnetko hänet?» kysyi forstmestarinna uteliaana. + +Forstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui +ylistämään miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden +tai kuuden vuoden vanhana, mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja +oli ihmeteltävän terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui +turvemökissä, joka oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja +kirjoja. + +Hullu? + +Epäilemättä. + +Kun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui +neiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen, +tahtoi forstmestarinna pestä kätensä: + +»Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun. + +Tultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin +että forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa +edistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan +opettajattarestaan. + +»Mitenkähän Esteri on?» tiedusteli forstmestari. + +Forstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen +silloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene +valittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut +tänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin viimeinenkin +henki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon pukarin tähden. +Lähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa ja ilkeää. Ja +ensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian puheiksi. + +»Esteri edistyy hyvin», vastasi neiti Rutanen. + +»Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?» + +Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin +poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia +haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin +rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten +tuli tämä kotiopettajattaren paikka. Mikä riemu! Mutta mikä sydäntä +särkevä pettymys! Sitä hengettömyyttä, jota oli Esterin nuhteeton +ahkeruuskin, jota oli hänen orjamainen nöyryytensä, jota oli oman +tahdon näkymättömyys aina ja joka paikassa! Ei koskaan suuttunut, ei +mihinkään ihastunut, ei mistään innostunut, ei itkenyt, ei nauranut. +Illoin kun kumpikin jo oli sängyssä, oli opettajatar kertonut Esterille +hänen äitivainajastaan, itsellään sydän sulana. Mutta Esteri makasi kuin +kivi! Uh! Ja sitten aamulla näki nuo silmät, jotka näyttivät olevan +paljasta sielua ja joihin ensi näkemällä oli ihastunut. Mutta ne +olivatkin vain sisällyksetön perintö isältä ja äidiltä, korutavaraa, +tyhjyyden petollinen peite. Hänen kävi Esteriä sääliksi, mutta joskus +melkein inhotti. + +Sitten kerran, ollessaan lukemassa Esterin kanssa, hän lopetti opetuksen +kesken tunnin. Hänelle tuli, niinkuin usein tapahtui, vastustamaton halu +itkeä, että ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla jaksoi pidättää, +kunnes pääsi muitten näkyvistä. Esteristä hän oli toivonut tapaavansa +ystävän ja sisaren, jolle voi itkeä rehellisesti tarvitsematta niellä +kyyneleensä. Mutta tämä?... Vielä nytkin kerrottiin kotiseudulla +kenraalin neidin hyvyydestä, rakkaudesta, hänen sydämellisestä +herttaisuudestaan, mutta tämän enkelin tytär?... Niinkuin kiuas +kylmillään! + +»Mene hiihtämään!» + +Yksin jäätyään opettajatar sammutti lampun, veti ikkunaverhon ylös, +istui pöydän päähän lynkäpäisilleen toista kättä vasten ja antoi +kyynelten vuotaa omin valtoinsa, katsellessaan kuun valaisemaa maisemaa. +Mutta ovi aukeni ja Esteri astui sisään. Opettajatar nousi, kääntyi +selin Esteriin. + +»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?» + +Ei vastausta. + +Opettajatar kääntyi päin. Esteri seisoi ylpeän näköisenä, pää pystyssä, +heittäytyi nojatuoliin selkäkenoon, niin että, tuoli rysähti, ja siitä +suuntasi häneen katseen alta kulmainsa. + +»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?» + +Ei vastausta. + +Opettajatar istahti toiselle puolelle huonetta varjoisimpaan kohtaan ja +katseli sieltä Esteriä, joka istui kuutamossa tuima katse herkeämättä +kiinnitettynä häneen. + +Viimein kuului outo syvä ääni: + +»Mitä minä olen tehnyt?» + +»Sinäkö Esteri? Minkä vuoksi sellaista luulet?» + +»Te äsken itkittekin.» + +Opettajatar luuli voineensa salata ja yritteli kieltelemään. + +»Te itkitte!» sanoi Esteri tuimasti. + +Opettajatar vaikeni. + +»Mitä minä olen tehnyt?» + +»Et hyvä Esteri, et mitään. En minä sinun vuoksesi itkenyt. En toki!» + +»Mitä te itkitte?» + +»En sinun vuoksesi, siitä voit olla varma.» + +Esteri oli hetken aikaa ääneti, ennen kuin kysyi: + +»Itkittekö Margarethan ja Paulin vallattomuutta?» + +»En. Minä olen heihin aivan tyytyväinen. + +»Mitä te itkitte?» + +»Elä kysele.» + +Esteri oli ääneti. Mutta opettajattaresta tuntui, ettei hän herkeä +vieläkään utelemasta, ja hän meni seisomaan ikkunaan katsellen ulos. +Häntä suututti: + +Ymmärtäisiköhän, jos selittäisin, että itken sitä hupsua räätäliä, josta +forstmestari varmaan on kertonut yleiseksi nauruksi? Että itken +muistellessani, kun tuo mies teki työtä aamusta varhain myöhään yöllä, +jokapäiväisenä leipänään puute, ihmisten sydämetön iva ja julma nauru, +kun hän pingotti kaikki voimansa toivossa saada toteutetuksi aatteensa. +Että itken sitä näkyä, kun ulkomailta tullut tieto samasta hyödyllisestä +keksinnöstä oli kerralla raukaissut mies raukan äärimmäisyyksiin +pinnistetyt voimat, niin että makasi sairasvuoteessaan luhistuneena ja +kutistuneena, vaan silmät kirkkaina ja verettömät huulet hymyssä +kuiskasi: »Nyt näkevät, että minä sittenkin oli oikeassa!» Mutta pappi +hymyillen veti ristin kirkonkirjaan, kellonsoittaja pilkkalaulua +loilottaen soitti kuolonkelloja ja haudankaivaja sääliessään siunattua +maata siihen kiroillen kuopan kaivoi. + +»Rakastiko hän teitä, isänne?» kysyi Esteri kuiskaavalla äänellä. + +Opettajatar vavahti, kääntyi ja loi pitkän katseen Esteriin, jonka +silmissä oli syvä suru. + +»Esteri!» + +Esteri istui rauhallisesti ja katseli kasvoihinsa paistavaa kuuta, +opettajatar hänen edessään polvillaan, pää hänen sylissään, itkien +rajusti. Mutta kun opettajattaren itku oli tyyntynyt, Esteri puristi +hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä kuumille huulille. + +Illallispöydässä neiti Rutanen oli iloinen ensikerran puoleen vuoteen ja +puheli vilkkaasti kaikkien hämmästykseksi. Illallisen jälkeen hän leikki +lasten kanssa kuin itse huimin huimimmista. Esteri oli jo sängyssään, +kun opettajatar tuli kammariinsa. Hän luuli Esterin nukkuvan, liikkui +hiljaa ja pani maata sanaa virkkamatta. Keveä mieli karkoitti unen +silmistä. Hän kuuli, kun ruokasalin kello löi kaksitoista. Hetken +kuluttua kuului Esterin ääni, hyvin hiljaa: + +»Nukutteko?» + +»En. Mutta minkä vuoksi sinä vielä olet valveilla?» + +Esteri ei vastannut mitään, vaan jonkun ajan kuluttua sanoi: + +»Minkä vuoksi ette enää koskaan kerro äitivainajastani?» + +Opettajatarta hävetti. Hän ei osannut mitään vastata. + +»Kuulkaa!» sanoi Esteri. + +»No?» + +Esteri nousi sängystään, sytytti kynttilän, otti sen käteensä ja itse +lähtevän näköisenä sanoi: + +»Tulkaa!» + +Esteri katsoi pyytävästi opettajatarta. + +»Sano, hyvä ystävä, minne!» + +»Tulkaa!» + +»Nythän on sydänyö.» + +Vastustellessaan opettajatar kuitenkin nousi. Esteri tarttui tanakalla +kädellä hänen käsikoukkuunsa ja vei mukanaan. He kulkivat kuin kaksi +valkoista haamua kynttilän valossa salin läpi, suurten varjojen +vaappuessa heidän takanaan. Esteri johti forstmestarin työhuoneeseen, +jossa sytytti lampun ja kaikki kynttilät. + +»Mitä sinä aiot?» + +Esteri veti opettajattaren istumaan viereensä sohvaan, viittasi äitinsä +suurta kuvaa seinällä ja sanoi: + +»Kertokaa nyt!» + +»Mutta hyvä Esteri, keskellä yötä. Ja olemme näin paitasillamme!» + +»Mitä se haittaa? Vai onko teillä kylmä?» + +Esteri katosi silmänräpäykseksi ja toi forstmestarin suuret matkaturkit, +joihin hautasi opettajattaren kaulaa myöten, sukeltaen itse turkin alle +hänen viereensä. + +»No nyt!» + +Hän kääri kätensä opettajattaren kaulaan, painoi poskensa vasten hänen +poskeaan ja kuvaa katsoen sanoi: + +»Elkää kertoko! Minä muistelen, mitä ennen olette kertonut.» + +Syntyi syvä hiljaisuus, jota kesti kauan. Kuiskaten hän sanoi sitten ja +aivan kuin lainaten lauseen jostakin opettajattaren kertomuksesta: + +»Ja sitten hän suuteli teitä.» + +Pitkän äänettömyyden perästä taas: + +»Minua hän ei suudellut!» + +Esteri sanoi sen niin surullisesti, että opettajatar oli parahtaa +itkemään. + +Heidän siinä yhä istuessaan äänettöminä paukahti seinään, niin että koko +huone tärisi. Opettajatar säikähti. + +»Pakkanen», sanoi Esteri rauhoittavasti. Mutta yhtäkkiä oikaisi suoraksi +ja katsoen opettajatarta palavin silmin sanoi: + +»Jos äidin haamu tulisi!» + +»Esteri!» + +»Minä olen täällä käynyt väliin öisin, kun te olette nukkunut. Ja minä +olen odottanut.» + +Opettajatar viskasi turkit syrjään ja nousi sohvalta. + +»Esteri! Nyt lähdemme omaan kammariin.» Esteri heittäytyi maata pitkää +pituuttaan. + +»Minä olen odottanut, että tulisi ja suutelisi minua. Suutelisi yhden +ainoankaan kerran.» + +»Nyt lähdemme. Minä sammutan tulet.» + +»Niin, sammuttakaa. Ehkä hän sitten tulee.» + +»Esteri, hyvä Esteri, lähde nyt!» + +»Hän on suudellut teitä, suudelkaa te minua hänen puolestaan.» + +»Minun huuleni ovat siihen halpaset. Mutta pyydä isääsi, hänelle äitisi +varmaan jätti suudelmia sinulle.» + +Esteri kohosi istumaan, loi opettajattareen katseen, joka oli tuskaa. +Hän heittäytyi levottomana sohvanpäätä vasten. + +»Äiti! Äiti! Minkä vuoksi et tule? Etkö voi? Vai etkö tahdo? Etkö minua +rakasta?...» + +Herra Jumala sitä kyyneletöntä epätoivoa! + +Opettajatar itki, syleili, pyysi ja rukoili. + +»Sinä et tule, äiti. Niin, niin. Sinäkään et olisi minua rakastanut, jos +olisit elänyt...» + +»Hän rakastaisi sinua. Kuule, armas Esteri, rakas sisko, kuule, minä +olen varma, että hän rakastaisi sinua.» + +»Hän tulisi, jos olisi rakastanut minua, varmaan tulisi!... Mutta minua +ei rakasta kukaan.» + + + + +II + + +Hän tuli, äiti. Tuli sitten kerran, eräänä kirkkaana kesäyönä, nousevan +auringon ruskottaissa. + +Esteri meni herättämään forstmestaria. Forstmestari katsoi ihastuneena +kuin sulhasmies ojentaen molemmat kätensä: + +»Ester!» + +»Niin, niin. Joutukaa nyt!» + +»Esterihän se on», sanoi forstmestari muuttuneella äänellä. »Mikä nyt +on?» + +»Tulkaa!» kutsui Esteri päätään nyökäyttäen kiirehtivästi ja lähti itse +edeltä. + +Forstmestari kiireimmiten vähän pukeutui, ihmetteli ja ehätti Esterin +jälkeen, mutta oli väliltä palata takaisin johtuessa mieleen, että +varmaan oli tullut forstmestarinna, joka oli ollut kaupungissa +hampaitaan laitattamassa, ja sisarensa neiti Smarin tullut hänen +mukanaan, niinkuin puhetta oli ollut. Mitäs sen vuoksi tarvitsi koko +taloa herättää! Vaan Esteri, joka odotti häntä hänen työhuoneensa +ovella, oli huomasi hän nyt, juhlapuvussaan. + +Mitä ihmettä? + +Esteri avasi hänelle oven. + +Oli aivan kuin olisi astunut palavaan huoneeseen, kun tulena roihuavana +taivaanranta paistoi kolmesta ikkunasta. Mutta kun forstmestari ei +huomannut mitään muuta, kääntyi hän kummastuneena katsomaan Esteriä. +»Mikä on tarkoituksesi?» Esteri nauroi, ja forstmestari jäi seisomaan +kuin tajuttomana ympäristöstään. Oli kuin hän olisi toistamiseen nähnyt +jonkun entisen unen, josta jäljellä ei ollut kuin tunnelma ja muutamia +hämäriä yksityiskohtia. Tietämättään hän seurasi Esteriä, kun tämä +talutti hänet sohvan luo ja sanoi: + +»Tässähän äiti istuu.» + +»Äitihän on kaupungissa», sanoi forstmestari konemaisesti, ajatukset +toisaalla. + +»Ei se! Vaan minun oma äitini!» sanoi Esteri sellaisella äänellä, että +forstmestari aivan kuin itse havahtuen unesta katsoi Esteriä pitkään. + +»Uneksitko sinä, lapseni?» kysyi hän epävarmasti kuin epäillen itseään +ja yritti istahtamaan sohvaan. Mutta Esteri alkoi hätäillä: + +»Ei ei ei, ei! Ei siihen, isä! Siinähän istuu äiti!» + +»Tässäkö?» + +Esteri jäi kummastuneena katsomaan forstmestarin osoittamaa paikkaa, +pyörähti vikkelästi ympäri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja +sitten pysäyttäen tuskaisen katseen forstmestariin. + +»Sinä uneksit lapseni!» + +»Herranen aika, enhän minä uneksi», väitti Esteri ja puhellen +vilkkaasti selitti: »Tämä on teidän työhuoneenne, minä olen tässä, +minulla on uusi valkoinen pukuni, te olette siinä, teillä on aamuviitta +päällänne. Näettehän nyt, etten uneksi?» + +»Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko yönä?» + +Esteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan, +joka hänet herätti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo +kuukausia. + +»Joku minut herätti. Sanoi, että äiti on tullut. Ja minä pukeusin tähän +uuteen pukuuni ja tulin tänne. Ja meillä on ollut niin hauska. Äiti +sanoi, että mene käskemään isä. Ja minä sytytin lampun ja kynttilät...» + +»No missä on lamppu ja kynttilät?» + +Niitä ei ollut olemassa laisinkaan kesällä. + +»Joko huomaat, että olet uneksinut?» + +Esterin pää painui rinnalle. Hän otti virkkauksensa, jota oli näyttänyt +äidilleen, ja sanaa sanomatta lähti. + +Forstmestarille norahti kyynel silmiin. + +»Esteri!» + +Hän otti Esteriä kädestä ja vei sohvan luo. + +»Tässäkö äiti istui?» + +»Sehän oli vain unta.» + +»No, sinä istut tuohon äidin viereen--ja isä istuu sinun viereesi--tai +isä istuu tähän äidin viereen ja sinä isän syliin. Kas näin.--Mutta jopa +sinä olet suuri! Kuinka vanha sinä olet?» + +»Kuudentoista.» + +»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari. »Joko sinä olet kuudentoista? Et +suinkaan!» + +»Viime sunnuntaina oli syntymäpäiväni.» + +»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton +kuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: »Kuudentoista oli, kun näin +ensi kerran. Kaksi vuotta myöhemmin oli vainaja. Siitäkö on kuusitoista +vuotta?» + +»Eilen.» + +»Eilenkö? Niin, todellakin eilen.» + +Forstmestari jäi sanattomaksi. Pitkän hiljaisuuden ajan Esteri istui +liikahtamatta, pää isän olkaan nojaten, niinkuin isä itse oli asettanut +hänet. Ja hän katseli ensimmäisten auringonsäteitten valaisemaa äidin +kuvaa joka hymyili heille. + +Isä suuteli. Hän suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta. + +Kun he erosivat, Esteri katsoi hänen jälkeensä puristaen päätään. + +Eihän tämä ole forstmestari, jonka ryhti on ylpeä, katse terävä, ääni +jyrähtelevä ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari, +jota hän kunnioitti vielä enemmän kuin pitäjäläiset ja pelkäsi vielä +enemmän kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yhtäkkiä vanhentunut, +sitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta! + +Esteri säikähti omaa kuiskaustaan: + +»Isä?» + +Ukko kääntyi takaisin, ojensi molemmat kätensä silmät hulveisillaan +kyynelissä. + +»Esteri!» + +Hän sulki Esterin syliinsä, suuteli suulle, poskille, otsalle, kyynelten +norahdellessa Esterin kasvoille. + +Sänkykamarin ovi rapsahti kiinni. Ukko oli kadonnut. Esteri seisoi +ovenpieltä vasten kuin pyörtyvä. + +Tämän jälkeen Esteri tapasi isää vasta hänen matkalta palattuaan, +forstmestarinnan ja täti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, isä +lynkäpäisillään pöytää vasten käsi silmillä suojana. Sen takaa sanoi: + +»Esteri! Saat laittautua lähtemään täti Smarinin kanssa kaupunkiin ja +siellä käydä koulusi.» Hän sanoi sen hiljaisella, vaan kylmällä äänellä, +niin kylmällä. Ja kun hän nousi seisomaan ja enempää sanomatta meni +kammariinsa, oli hän se tavallinen forstmestari. + +Henkeä pidättäen ja joka jäsen suonenvetoisesti jännitettynä, että hiki +otsalle pusertui, Esteri sai itkunsa pidätetyksi. Kuivin silmin sitten +yönsä valvoi. Hänestä oli samantekevää, missä on ja minne viedään, +yhdentekevä, minkä vuoksi näin eikä niin. + +Niin oli ennen päätetty, neiti Rutasen ehdotuksen mukaan, että Esteri +pääsee Helsinkiin kouluun. Neiti Smarin kiitti Jumalaa, että hän oli +sattunut tulemaan. + +Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan niin läheisissä suhteissa +pirttiväkeen, että häntä ei hämmästyttäisi ollenkaan, jos jonakuna +kauniina päivänä Esteri tavattaisiin rengin sylissä. Mutta kun +forstmestarinna kertoi sen jo nähneensäkin, niin neiti Smarin ei voinut +olla kauhistuksissaan iskemättä käsiänsä ristiin. Herra Jumala! Hänen +täytyi suoraan sanoa sisarelleen, forstmestarinnalle, ettei hän tosin +koskaan ollut häntä pitänyt minään erityisenä neroniekkana, mutta ei hän +ikinä olisi uskonut häntä niin huonoksi kasvattajaksi. + +Kokeneena ihmisenä neiti Smarin piti velvollisuutenaan, sukulaisena +oikeutenaan puhua asiasta forstmestarille. Kysymyksessä oli Esterin +tulevaisuus. + +Parahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja +kun hän oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheensä sen mukaan +kuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi kälyään ja +sadatellessaan sateista ilmaa ryypätyksi kupillisen kahvia, joka hänen +halunsa ja tavan mukaan ehätettiin kiireellä hänen eteensä, vei neiti +Smarin hänet hänen työhuoneeseensa. + +»Rakas lanko. Asia on niin vakava, että minun pitää saada langon lupaus, +että lanko pysyy tyynenä, muuten on kaikki auttamattomasti hukassa.» + +Forstmestarissa ei ollut miestä pitämään lupaustaan. Hetken perästä +molemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari ryntäsi saliin, +käsipuolessa riippuen tukeva kälynsä. Salissa forstmestarinna säikähti +pyörryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pysähtyi, ja +samassa neiti Smarin oli hänen edessään kuin seinä. + +»Eikö lanko tiedä, mikä minä olen!» + +Hän neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei +rakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa, +uhrannut koko elämänsä sille, pitänyt hoidossaan kaupungissa koululaisia +puolikymmentä vuotta, saavuttanut jo tällä lyhyellä ajalla maineen ja +kaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti Smarin selitti, +miten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja vakuuttavasti, syyttäen +niin forstmestaria kuin forstmestarinnaa. Forstmestarinna itki, +forstmestari istui kädet kasvoilla, äänetönnä, vaan lopuksi kädestä +puristaen ja vesissä silmin pyysi neiti Smarinia ottamaan Esterin +ojennettavakseen. + +Seuraavana päivänä neiti Smarin ja Esteri lähtivät kaupunkiin. + +Piiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana. +Viljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teettää sepällä +suuren puukon ja leikata täti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja +rääkkyen kurkun täydeltä juoksi jälkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni +saatiin. Renki Kalle, joka oli pellolla kyntämässä, hevosta +leväyttäessään vihelsi kuin huilua soittaen, surullista säveltä +laululle: + + Voi äiti parka ja raukka, + Kun minut synnytit-- + +Sillä sävelellä oli Kalle saanut Esterin itkemään milloin hyvänsä. Ja +nyt kaukaisuuteen katoavat sävelet ahdistivat sydäntä, ettei tahtonut +saada henkeä vedetyksi. Istuessaan perällä oli hän suojassa neiti +Smarinilta, joka renki Juhon vieressä keulaistuimella oli niin ahtaalla, +ettei voinut kääntyä taakseen katsomaan. Mutta Esteri tunsi että +mielensä ei tyydy hiljaisiin kyyneliin, se pyrki ryöstäytymään +äänekkääseen itkuun. Hän pisti sormet korviinsa ja painoi päänsä Juhon +selkää vasten. + +Siinä asetellessaan mieltään, silmät ummessa, hän näki hopeatukkaisen +ukon, joka tuli kuin pitkän pimeän kujan päästä, tuli kiireesti ja +ojensi hänelle kätensä. He seisoivat keskellä salia suudellen. + +Esteri kohotti äkkiä päänsä mieli kirkkaana. + +Isä sittenkin rakastaa häntä! Ei ollut unta, vaan totta se kesäyön ukko, +jonka sylissä hän oli istunut, joka oli suudellut häntä. Hän kirjoittaa +isälle kaupungista, avaa sydämensä. Kirjoittaa onkin helpompi kuin +puhua. + +Esteri oli iloinen, aivan kuin odottamaton onni olisi kohdannut häntä. +Hän alkoi puhella Juhon kanssa. Ja neiti Smarinin naama oli soikea +poikkipäin. + +Hän oli taipunut talon hevosella lähteinään ensimmäisen taipaleen +kuultuaan, että kyytimieheksi renki, joka on niin pahasti änkyttäjä, +ettei hänen puheestaan selvää saa, ja omin silmin ensin nähtyään ettei +mies muutenkaan ole vaarallinen: pitkä ja luisevan laiha, olkapäät ruman +jyrkät, kaula hieno ja pitkä, posket kuopalla, parta harva, jonka läpi +paistoi punakka iho, nenä korkea, suuret harmajat silmät, eivät rumat, +vaan eivät erityisesti sievätkään. Puhuessaan hänellä takertui kieli +joka kerakkeeseen ja väliin niin lujasti, että pää painui syvälle +olkapäitten sisään ja silmät ummistuivat pitkäksi aikaa, ennenkuin kieli +laukesi. Oli syvä sääli häntä kuulla ja nähdä. + +Miesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen, +sitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi, +kun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei +ymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina. + +Juho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton onni: +Piika Katri oli nyt hänen morsiamensa. + +Sitä ei ollut Juho koskaan uskaltanut toivoa, ei ajatellakaan, niin +nähtävää kuin se toisillekin oli, että Juho Katria rakasti. Mutta eilen +illalla Katrin isä, käydessään Katrin luona, otti asian puheeksi heidän +kolmin istuessaan tuvassa. Vaikka Juho ei ollut herännyt uskoon, +niinkuin hän ja Katri, arveli hän kuitenkin, että Jumala oli Juhon ja +Katrin toisilleen tarkoittanut, koska Katri oli ainoita, joka Juhoa +ymmärsi. Juhon elämästä ei ollut sanottavana kenelläkään muuta kuin +hyvää, ehkäpä Katri oli oleva Jumalan kädessä välikappale saattamaan +Juhon elävään Jumalan tuntemiseen. Juho oli itkenyt kuin lapsi. + +Ilmoitettuaan iloisen asiansa, josta kukaan syrjäinen ei vielä tiennyt, +oli Juholla paljon kyseltävää Esteriltä: Miten hän Katrin vanhempia, +jotka olivat köyhiä, saisi autetuksi niin ettei heidän tarvitsisi +kiitellä, sitä parempi etteivät tietäisikään häneltä avun tulleen? Hän +tuumi ostaa heille hevosen ja lehmän ja toimittaa ne heidän mökilleen +joskus, kun koko väki on poissa. Luuleeko Esteri, että Katri pitäisi +syntinä kultasormusta? Hän antaisi Rautiaisen tuoda kaupungista. +Uskoiko Esteri, että forstmestari ja forstmestarinna suostuisivat +siihen, että Katri nyt heti pääsisi irti palveluksesta, kun hän hankkii +sijaisen? Eikö Esterinkin mielestä ollut sievällä paikalla se Puna-Mikon +mökki siinä järven rannalla? Hän ostaa sen ja laitattaa kuntoon. Se on +lähellä taloa ja senkin vuoksi mukava, sillä hän aikoo pysyä renkinä +forstmestarilla edelleen niin kauan kuin pidetään. Oli ollut talossa +kasvavasta pojasta. Tuntuisi oudolta, jos pitäisi erota. Oudolta tuntui +ajatella, ettei Esteriä nyt näe kuin kuukausien päästä, jota tähän asti +oli nähnyt joka päivä. + +Juho naurahti. Esteri oli vielä ollut pieni, kun oli ollut kerran +häneltä vähällä hengen ottaa. Oli ollut pidot, forstmestarin +syntymäpäiväjuhlat. Esteriä oli jostakin syystä rangaistu, pistetty +kyökineteisen konttoriin. Juho ei ollut tiennyt siitä mitään, kun hän +ohi kulkiessaan kuuli jostakin kiihkeää itkunnyyhkytystä ja supatusta: +Hyvä Jumala, lähetä Juho tänne. Juho avasi konttorinoven, sieltä tuli +kissa ja supatus taukosi. Luuli kuulleensa väärin, vaan kun yritti +sulkea oven, niin kuuli taas samaa. Hän etsi ja löysi Esterin +kyyristyneenä konttorin loukosta, otti syliinsä ja vei kyökkiin. Siellä +piiat säikähtyneinä käskivät heti viedä Esteri takaisin, sillä +forstmestari itse oli hänet vienyt sinne. Mutta silloin Esteri oli +puristanut kaulasta Juhoa niin, että Juho jo tunsi kuolevansa, ja olivat +kasvot olleet mustana, kun piiat ehtivät hätään. Juho omalla uhallaan ei +vienytkään enää Esteriä, joka ei lähtenyt lattiallekaan hänen sylistään, +vaan nukahti siihen, Juhon kertoessa Esterin omasta äidistä. + +Esterin mielessä siitä väikkyi vain hyvin hajanainen muisto: paljon +väkeä ja valoa, josta hänet temmattiin äkkiä pimeyteen, missä näki kaksi +suurta keltaisena palavaa silmää. Mutta tämän hajanaisen muiston +vaikutus oli kuin kamalan unen. Ja se oli vallannut hänen mielensä aina, +kun kotona olivat jotkut pidot, tullut sellainen henkeä ahdistava hätä +ja tuska, joka poistui, kun sai tavat Juhoa edes pikimältään ja puhella +muutaman sanan äitivainajasta. + +Esterin äitivainaja oli ollut heidän keskusteluissaan melkeinpä a ja o. +Siihen kumminkin aina lopuksi olivat tulleet. Ja Juholla vuosien +kuluessa riitti aina jotakin uutta. Uutta Esterille nyt, kun taas siihen +johtui puhe, oli tieto, että niinkuin oli viejänä kirkkomaahan, niin oli +Juho ollut taloon noutajanakin. Hän oli, forstmestarin tuodessa +ensimmäistä rouvaansa, ollut hevosella vastassa tässä samassa +kievarissa, johon nyt Esterin saattoi hänen ensimmäisellä retkellään +avarampaan maailmaan. Ja omituista oli, että Juho ei ollut käynyt sen +jälkeen täällä kuin nyt ensi kerran. Juho muisti kuin eilisen päivän. +Hän osoitti pihalla portaitten edessä paikan missä oli hevosineen +seisonut, kun vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis +kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun +Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut: +Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli +silloin tullut suusta: Juho Anttonen. + +Siinä samassa paikassa seisoi Juho lähtiessään palaamaan takaisin, +ojensi kätensä Esterille, yritti sanomaan jotakin, vaan kieli tarttui +niin lujaan, että seisoi pitkän aikaa kuin olisi tupehtunut. Hän heitti +sanottavansa sikseen pudistaen päätään, puristi Esterin kättä kyynelten +vieriessä silmistä, nousi kärryihin ja lähti ajamaan. + +Esteri jäi seisomaan jalkainsa sijoihin tuijottaen Juhon jälkeen. Tuntui +kuin nyt vasta olisi koti kadonnut näkymättömiin metsän taakse. Hänen +teki mieli lähteä juoksemaan Juhon jälkeen, niinkuin oli tehnyt lapsena, +jolloin hänellä oli aina ja kaikessa turvansa ja lohduttajansa Juhossa. +Mutta Juho meni jo kaukana maantiellä tomupilvenä. Ja kun sekin katosi, +seisoi Esteri päivänpaisteisella kievarin pihalla kuin pimeällä +aavikolla ypö yksinään. + +»Esteri!» kuului lempeä ääni. + +Esteri vavahti. + +Hyvä Jumala! Äiti? + +Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit ja +purskahti itkemään. + + + + +III + + +Esteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi. + +Ukolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä +hän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia +hameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun +asti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä? Hyvä Jumala! Minkä vuoksi +häneltä temmattiin äiti, joka pienestä asti olisi häntä pitänyt isän +läheisyydessä, opettanut valloittamaan isän polven, anastamaan häneltä +suudelmia, pakottamaan isän rakastamaan. + +Esteri äkkiä herkesi kirjoittamasta. Aivan muutahan hän oli aikonut +kirjoittaa: Onnestaan, jota hän tunsi hopeahapsisen kesäyön ukon +sulkiessa hänet syliinsä. + +Ovi avattiin hiljaa, hyvin hiljaa. Hän luuli, että se on täti Smarin, +joka tuli hänen kammariinsa aina kuin avaimen reijästä ja kulki +kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään, +ennen kuin näki suuret silmälasit olkapäällään. Esteri oli ennen pysynyt +rauhallisena ja vähääkään pelkäämättä, vaikka täti Smarin oli ankara, +tarkasti kaikki, nuuski ja haisteli, penkoi laatikot, aukoen +liinavaatteetkin laskoksiltaan, selaili kirjat yksin lehdin, puhui +pienimmästäkin tahrasta kuin kuolemansynnistä, luki määräyksiä ja +sääntöjä kuin loppumattomalta rullalta. Mutta nyt Esteri säikähti kuin +olisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen +taskuunsa ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän +niskaansa. Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi +hän katsomaan. + +Miina? + +Miina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan +kömpelöliikkeinen. Hän väliin sai sellaisia maanjäristyksiä aikaan, että +talo tärisi, päänsä oli kuhloja täynnä ja ruumiinsa aina kirjavana +mustelmista. Sen kolmisen vuoden kuluessa, minkä hän oli ollut neiti +Smarinin palveluksessa, melkein koko palkkansa oli mennyt rikkomiensa +esineiden maksamiseen, vaikka neiti Smarin oli hänelle hänen +uskollisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi antanut puolet anteeksi. Niin +yksinkertaisessa asiassa kuin oven avaamisessa hän piti meteliä, joka +muille ihmisille olisi ollut mahdotonta parhaalla tahdollakin. Mutta nyt +hän tuli hiljaa. Ja hän kulki astuen päkiäisillään, varpaat vain +napsahtaen joka askeleella, jota koetti karttaa vääntelemällä +leukapieliään niin että hampaat kalisivat. Niin hassulta kuin Miinan +liikkeet näyttivätkin, Esteri katsoi häntä säälien. Raukka joka päivä +sai emännältään toria, ja talossa asuvat lyseolaiset, sydämettömät, +käyttivät Miinan kömpelyyttä huvikseen, laittaen hänet kaikilla +vippakeinoilla kaatamaan milloin jonkun suuren vaatekaapin, milloin muun +mahdottoman esineen, pöydistä ja muista keveämmistä kapineista +puhumattakaan. Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina uudistuvalla +hartaudella koetti opetella liikkumaan »ihmisten tavoin». + +Vasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään: + +»Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin. +Käski sanoa neiti Esterille paljon terveisiä.» Ja vilaisten taakseen +Miina veti vyöliinansa alta esiin kirjeen, jossa ei ollut mitään +osoitetta, ja tuippasi sen Esterin käteen kiireellä kuin olisi se +poltellut hänen hyppysiään. + +Se polttelikin. Hän oli Esterin taloon tullessa saanut määräyksen, ettei +hän saa Esterille tulevia kirjeitä viedä Esterille eikä Esterin kirjeitä +viedä postiin, vaan ne oli ensin annettava neiti Smarinille itselleen. +Miina oli tehnyt työtä käskettyä aavistamatta, että siinä oli mitään +pahaa. Mutta sitten hän oli saanut uuden määräyksen, että jos +talonpoikia Esterin kotipuolesta tulee käymään kuka tahansa, ja tahtoo +tavata Esteriä, niin pitää sanoa, että Esteri ei ole kotona. Juuri +silloin oli käynyt tämä sama Rautiainen, joka nytkin, ollut vähän +kaupunkituulella niinkuin nytkin, ja kyökissä kahvia juodessaan +selittänyt Miinalle, niinkuin nytkin, että hänellä on poika Eemeli, joka +käy Helsingissä koulua ja meinaa tätä Esteriä. Miinalle oli asia +selvinnyt: Esteri ja Eemeli ovat mieltyneet toisiinsa, vaan Esteriä ei +tahdota antaa. Miina oli itkenyt heidän puolestaan ja rukoillut Jumalaa +auttamaan Eemeliä rovastiksi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että kirje +oli salainen kirje Eemeliltä. + +»Rautiaisen isäntä antoi sen ja sanoi että se on neiti Esterille», +kuiskasi Miina ja selitti että Rautiaisen isäntä on kortteeria +Luokkisella: viimeinen talo laitakadun päässä, maantien suussa, aivan +erillään muista. Ja tämän selityksen annettuaan hän lähti pois, +mennessään kaataen tuolin ja sitä pystyyn nostaessaan pienen pöydän. + +Kirje oli suurelle paperille piirrettyjä koukeroita. Esteri ensin +otaksui sen olevan pikku Viljolta, vaan tarkastellessaan hän sai +selville Juhon nimen, mutta muuta ei. + +»Rakas Juho! Parhaalla tahdollanikaan en saanut selvää kirjeestäsi. +Arvaan, että se on joku salaisuus Katrille, kun et ole hänen antanut +kirjoittaa. Kirjoituta jollakin muulla. + +Kirjeesi saatuani tuntui kuin olisin siellä kotona, aivan kuin nuo +kadulla soivat kulkuset soisivat kotikujalla. Hengessä tulen teidän +onnellisten luo vieraaksi tämän kirjeen mukana, jonka tähän lopetan +jouduttaakseni Rautiaiselle.» + +Rautiaisen mukaan hän kirjoitti toisenkin kirjeen, joka suullisen +määräyksen mukaan oli annettava forstmestarille ja jonka osoitteena oli +»Isälle, syntymäpäivänä». + +»Tässä muuan lapsista, joka tahtoo olla läsnä isää herätettäessä +laululla ja kaikkien sitten keräytyessä kuka miksikin puettuna ripsimään +koristetuilla varpuvastoillaan kylvettäen kaiken vanhuutesi pois. Ja hän +on läsnä ja lähellä, vaikka ei kukaan huomaa, sillä hänellä on hame +hämystä, vaippa varjosta tehty. Hänen varpuvastansa on onnenpuun +oksista, jotka ovat hienoja kuin päivänsäteet. Hän laulaa laulun, jonka +sanat ovat kastehelmiä ja sävel orvokin värejä. Ja hän suutelee katseesi +aamuruskoksi ja mielesi lintujen viserrykseksi.» + +Esteri sulki kiirellä kirjeen kuoreen ja heittäytyen tuolillaan puoleksi +makaavaan asentoon kädet pään takana katseli lamppunsa kohdalla +väräjävää valopyöryläistä. + +Hän oli jo kesässä ja menossa kotia syöksyäkseen isälle syliksi. Mutta +yhtäkkiä hän oikaisi kuin säikähtäen ja tuijotti yhteen kohtaan. + +Hyvä Jumala! + +Hänen silmissään oli forstmestari, jonka katse oli tuima, käsi +ojennettu ja sormi viittasi ovea ulos, ääni kuin ukkosen jylinä: Mars! +Ja hän näki itsensä aivan kuin jonkun toisen tytön, kun hän henki +salpauksissa syöksyy pihalle myrskyisen syys-illan pimeyteen. +Yrittäessään tupaan päin hän lyö ohimonsa johonkin. Kun hän tointuu, +tuntuu hänestä kuin makaisi hän äärettömän kuilun pohjassa. Päästyään +jaloilleen hän näkee kirkkaasti valaistun salin ikkunat ja muutamassa +ikkunassa forstmestarin, kasvot painettuna lasia vasten, katsoa +tuijottavan pimeään käsien lomitse... Hän hapuilee tupaan. Siellä piika +Katri istuu paikkaamassa risaista hamettaan, hänen edessään seisoo kylin +uunin kuvetta vasten renki Juho, ja Kalle istuu pienellä rahilla +lynkäpäisillään roihuavan takkavalkean ääressä viheltäen säveltä +lauluun: + + Voi äiti parka ja raukka, + Kun minut synnytit... + +Hän heittäytyy tuvan lattialle. Hupi tulee nuoleksimaan hänen käsiään ja +kasvojaan. Juho nostaa hänet syliinsä ja koettaa lohduttaa, kun hän +itkee, itkee, itkee... + +Esteri heittäytyi sohvaan kasvot patjaa vasten. Hän koetti pidättää +itkuaan pelottelemalla itseään, että täti tulee! Mutta itku purkautui +kuitenkin, ja hän antoi sille täyden vallan. + +Tulkoon täti! Sanoo, että täti ja forstmestarinna ovat ryöstäneet +häneltä hänen isänsä, koko hänen onnensa ja elämänsä. + +Kuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei +välittänyt. Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä +huoneessa asuvain lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat +harjoitelleet kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet +reikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi +suuttuneena. + +Lyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta hänen +edessään seisoi Lauri Holma, »kaunis ylioppilas». + +He olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko +huomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei +ollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä +vaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla +hypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään +kiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin +siinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa, +vaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä +ja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan, +käsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys +vaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli +kiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli +jäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi. + +Nyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen +kauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois +kammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi +oudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä, +sukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu +varas. + +»Herra Holma!» sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan katseen, +otti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. »Rangaistukseksi saatte +lähteä minua saattamaan!» + +Heidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka oli +nuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on koko +kaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja +ilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten +Esterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa aivan +kuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun he +olivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia, +ja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja +hämmästyneenä kysyi: + +»Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?» + +»Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus. + +Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja +kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin +salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta +taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten +sanoi: + +»Maailman loppuun! Todellakin!» + +Esteri nauroi. + +»Tekö nauroitte?» huudahti Holma tarttuen Esteriä käsistä. + +»Pelkäättekö?» kysyi Esteri yhä nauraen, vaan samassa tyrmistyi naurunsa +kaikua, joka kuului kaukaa pimeydestä. Oliko se hän, vai joku toinen, +joka oli nauranut? Miten oli hän voinut sillä tavoin nauraa keskellä +tätä mustaa synkkyyttä! + +Hän lähti astumaan kiireesti kuin jotakin pakoon ja pysähtyi viimein +muutaman lauta-aidalla ympäröidyn pihan portille, mistä sekavina +haamuina häämötti kuormia ja hevosia ja kuului yhtämittaista tiukujen +kilinää ja heiniään pureksivien hevosten hampaanrousketta. Pihan +muutamassa laidassa näkyi jostakin rakennuksesta valaistu ikkuna. +Pahaisen kattolampun valossa ja tupakansavussa hääri huoneessa joukko +miehiä. Hän tunsi Rautiaisen ja muita isäntiä, mutta jäi seisomaan +neuvottomana. + +Mitä varten hän oli tänne lähtenyt? Mitä varten? + +Hän oli ottanut kirjeet näön vuoksi, ainoastaan näön vuoksi! Ja oli muka +lähtenyt hakemaan Rautiaisen kortteeritaloa toivomatta löytävänsä ja +tahtomatta löytää. Hävetti, hävetti! + +Hän meni sisään. + +Holma, joka jäi pihalle odottamaan Esteriä, asteli äkillisillä +liikkeillä sinne tänne koiran vihaisesti muristessa joltakin kuormalta. +Ja hän sadatteli saakelin Santtua, joka oli hänet töytännyt kammariin +ovea vasten, kun hän pahaa aavistamatta oli kurkistamassa. Porsaaksi +sanoi Santtua ja puiden nyrkkiä vannoi, että hän olisi hirttänyt hänet, +jos ei näin hyvin olisi käynyt. Mutta kun Esteri ilmestyi huoneeseen, +jossa oli miehiä, jotka ihastuen kävivät tulijaa tervehtimään, +tarttuivat Holman jalat maahan ja hänen katseensa silmää räpäyttämättä +Esteriin. Hän seisoi kuin patsas koko ajan, minkä Esteri oli huoneessa. +Sitten kirposi hän äkkiä irti ja puhkesi ääneen: + +»Minä rakastan! Ja minä tahdon saada sinut omakseni!» + +Koira syöksyi kuormaltaan ja ryntäsi haukkumaan käsillään huitovaa ja +yksinään puhelevaa kaupungin herraa. Holma kääntyi päin: + +»Minä vannon!» + +Koira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille: + +»Ja se tapahtuu tänään!» + +Esteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna +taskussa, itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin +syntymäpäivänä olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se +sekava muisto kuin kamalasta unesta. + +Muistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi +liikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain +raivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä +kiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen. + +»Minä rakastan!» + +Ikkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman +kaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina. + +Luistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi +taivaan. + + + + +IV + + +Neiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla. + +Hän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä +kirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena +ihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa, +herttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne. +Esteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi +itsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä. + +Pelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime vuonna +oli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen +yksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi +lahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt +kiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin +salaperäisellä tavalla kuollut jossakin sydänmaalla. + +Silmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti +Smarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska +Levonin luo. + +Tämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut +koululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he +joutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä +hyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli suoraan +sanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys kasvatus-asioista +olivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka on hänen +pensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana tukena on joskus +maailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska Levon oli pyytänyt +anteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä silloin kun +kaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää äitien +olla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta. +Pastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa +olivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred +Levonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti +Levon oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä +piireissä. + +Nöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan +alusta alkaen ja seikkaperäisesti. + +»Tiedättekö», sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla äänellä, +»ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi lahkolaiseksi. +Mutta...», keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään arveluttavasti. + +Neiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen. + +»Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.» + +Neiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa. + +»Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti Smarin +Laura Sorvon?» + +»En.» + +»Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli ollut arvokasta sukua ja +isänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo +haudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli +kaupunkilaiseksi.» + +»Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.» + +»Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille», +jatkoi pastuurska Levon. »Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri +summaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita +tehtaissa, oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa +kuin prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun +prinsessa!» + +»Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset +viikset?» kysyi neiti Smarin yhtäkkiä. + +»Niin on!» tunsi pastuurska Levon heti. + +Neiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen +seurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin +ulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan +suomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan. + +»Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin +eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin +vasta auennut valkolumme.» + +»Arvatkaa, missä hän nyt on!» + +»Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!» + +»Naimisissa renkimiehen kanssa!» + +Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä. + +»Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia +jossakin metsämökissä.» + +»Voi armias Jumala!» + +»Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin +ymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea +kuvitellakin.» + +Neiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska +Levon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki +poistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia +sanoi: + +»Jumala varjelkoon!» + +Sinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina +ilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti, +että neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista. +Sellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun +aamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja +Miina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo +tanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti +Smarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta +hänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman pulloa! + +Neiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut +oikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä +todistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt +ja punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä. +Suututti, että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä +saattaneensa Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä +hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin +kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen +houkutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden suunnitelman, +ja se oli rautainen! + +Hän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa +hyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen +yhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että +minä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä +»Juho», ja toisesta sanasta--»humalassa»! + +Hän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja +yritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi. + +Jos se ei olekaan »humalassa», vaan »Jumalassa»? + +Mitä tehdä? Mitä tehdä! + +Neiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen +kuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen sormea +liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen +mitättömyytensä, kykenemättömyytensä. + +Miina pisti päänsä oven raosta. + +»Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!» + +Neiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut +tyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan +Esterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana +pelastuksesta hän huudahti riemastuneena: + +»Rakastettava neiti Levon!» + +»Neiti Levon?» sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään. »Kaikkipa +sitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!» + +»No kukas sitten?» tiuskaisi neiti Smarin. + +»Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se--kyllä neiti +Smarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on +tukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee +vaunuissa.» + +Merkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin +Miina olisi hullutuksia puhunut: + +»Neiti Holmako?» + +»No juuri justiin!» + +Esterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa +kuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä +kunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle +hyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta! + +»Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen +porttia», sanoi neiti Smarin. + +»Saattoipa olla silläkin asialla», myönsi Miina ja lisäsi: »Mutta +vieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että +oikein.» + +Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi +silmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet +sohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä +paloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä +kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät +suuriksi renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli +neiti Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä +olisi mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken +ymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa +Esterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen +taiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään +paikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä, +joskus jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta...? + +»Minä sanon teille, täti, vaan se on salaisuus!» Esteri katsoi neiti +Smarinia silmiin kuin vannottaen. Sitten hän painoi päänsä pöytään ja +sanoi: + +»Se ylioppilas, se Lauri--hän on minun kanssani kihloissa.» + +Neiti Smarin veti ja puhalsi henkeä nipistettyjen huultensa välitse +aivan kuin olisi koettanut viheltää, vaan siitä kehittyikin valtava +itku. + +Sillä aikaa kuin Esteri oli Holmalla, neiti Smarin istui leveässä, +hiljaa keinuvassa kiikkutuolissa ihmetellen yhä tätä tapausta, joka +tuntui uskomattomalta, vaikka hän itse Esterin pyynnöstä oli ollut +Esteriä saattamassa konsuli Holmalle eteiseen saakka ja Esterin +pakottamalla seisonut hänen vieressään, kunnes hän soitti ovikelloa, ja +tultiin avaamaan ovi. + +Sellainen onni Esterille! + +Miina tuli kammariin kouransilmässä pullo ja itkien moitti ihmisten +uskottomuutta. Neiti Smarin anteeksi pyytäen päivällistä kiivastumistaan +lohduttaen vakuutti, että hän aivan täydellisesti uskoi Miinan lääkkeet +hyviksi ja auttaviksi, mutta hän on nyt aivan terve. Miina tuippasi +kourastaan pullon neiti Smarinille ja sanoi käskevästi: + +»No koettakaa saada neiti Esteri ottamaan näitä!» + +»Esteri?» + +Miina selitti, että ovikelloa oli soitettu kuin hengen edestä. Hän oli +mennyt avaamaan, siellä oli neiti Esteri, joka oli rynännyt huoneeseensa +päällysvaatteineen päivineen niin kuin ulkoa tuli ja-- + +»Herra siunaa!» ja joutumatta kuuntelemaan enempää neiti Smarin syöksyi +Esterin kammariin. + +Esteri makasi sohvalla ja itki. Neiti Smarinin hätäileviin kysymyksiin +hän vastasi kieltelevillä liikkeillä ja sai viimein sanotuksi: + +»Odottakaa vähän.» + +Neiti Smarin istahti syrjään, ajatellen mahdollisia ja mahdottomiakin. + +Esteri viimein nousi istumaan ja kutsui tädin viereensä sohvalle. +»Alussa oli hyvin hauska», sanoi hän. »Mutta sitten tuli konsulinna, +täti Holma.» + +Neiti Smarin oli ihmeissään. Konsulinna Holma oli tosin kaupunkilaisille +suuri arvoitus. Hän ei käynyt vieraissa eikä pitänyt kotonaan +vieraspitoja eikä hänellä ollut erityisiä ystäviä. Ei tiedetty +varmuudella onko hän uskonnollinen vai uskoton, ei tiedetty oliko hän +miesvainajansa kanssa ollut hyvissä vai huonoissa väleissä. Huhuiltiin +niin ja huhuiltiin näin. Mutta kunnioituksella ja suurella ihastuksella +puhuivat hänestä aina hänen lastensa valitut toverit, jotka siellä +kävivät kuin kotonaan ja joitten seurassa konsulinna oli sieluna. + +»Minulla oli kuin hirveä hätä ja itku kurkussa», jatkoi Esteri. +»Heittäydyin iloiseksi ja vallattomaksi, kerroin toisen hassun jutun +toisensa jälkeen, ja koetin olla katsomatta täti Holmaa, mutta en +voinut.» + +Esteri oli ääneti ja tuijotti yhteen kohtaan. + +»Ja sitten?» kysyi neiti Smarin uteliaana, vaan sai uudistaa +kysymyksensä, ennen kuin Esteri havahtui. + +»Minä olin unohtunut katsomaan täti Holmaa ja olin kai katsonut kauankin +aikaa. Nyt vasta huomaan, että hän huiskutti nenäliinaansa +häiritäksensä katsettani. Mutta kai kun se ei auttanut, tuli hän minun +luokseni ja suuteli minua. Silloin näin ainoastaan hänen otsansa ja +silmänsä.» + +Esteri alkoi uudelleen itkeä. + +»Äitini otsan ja silmät...» + + + + +V + + +Toisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan. + +»Hän pitää minusta, rakastaa minua!» + +Sen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin +sairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti +Smarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille: + +»Sinulla on nyt äiti!» + +Esteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä: + +»Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi +avaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!» + +»Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!» + +Esteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne +avasi, norahti kyyneliä ohimoille. + +»Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin +vakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä +juuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se +olisi sittenkin onnellisinta ollut.» + +Neiti Smarin meni kammariinsa ja itki: + +Mikä isku Esterille, jos Laurin tunteet eivät kestäisi. Armahda Jumala! + +Aivan kuin tätä peläten hän sitten aina tuskallisella jännityksellä +odotteli Esteriä Holmalta ja pani huolekseen pienimmätkin seikat. +Levottomaksi sai hänet huomionsa, ettei Esteri koskaan puhunut +Laurista. Unen ja viimeisenkin rauhan vei häneltä viimein »vanhan ja +nuorten akademikkojen rekiretki». Siitä puhuttiin kaikkialla ja pukuja +laiteltiin, vaan Esteri oli aivan kuin ei olisi asiasta tiennyt mitään, +vaikka Lauri Holma oli hommamiehenä. Neiti Smarin odotti päivästä +toiseen uskaltamatta kysyä, teetätti Esterille uuden puvun tekosyillä ja +koetti pönkittää horjuvaa toivoaan vielä rekiretken edellisenä iltana, +jolloin Esteri oli Holmalla käymässä. + +Tapansa mukaan Esteri sieltä palattuaan tuli suoraapäätä neiti Smarinin +kammariin, vaan oli pitkät minuutit sanaa sanomatta, maaten lepotuolilla +kädet pään takana. Neiti Smarinista oli tuskallista, ja arvellen, että +Esteri halusi hänelle puhella asiasta, vaan oli vaikea alkaa, rupesi hän +johtamaan keskustelua siihen. Aivan kuin ei olisi sitä itse hyvin +tiennyt Ellin jokapäiväisistä käynneistä Esterin luona tämän +sairastaessa, kysyi hän ensimmäisekseen: + +»Elli taitaa paljon pitää sinusta?» + +»Jumaloipi» sanoi Esteri ja vääntelihe. + +»Ihme, ettei hän ole vielä kihloissa? + +Pitkäveteisesti ja hiljaisella äänellä Esteri sanoi: + +»Hänen rakastettunsa on hänet hyljännyt.» + +»Epäkelpo!» huudahti neiti Smarin sellaisella kiivaudella kuin olisi +tahtonut syöstä mokoman kimppuun, ja katsoi minkä vaikutuksen se tekee +Esteriin. + +Esteri painoi kädet kasvoilleen. + +»Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!» Ja neiti Smarin sanoi +paljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki +sellaiset--kaikki!--joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä. »Elli +tietysti rakastaa häntä vielä?» + +Esteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään. + +»Niin niin, ja kärsii!» ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki +äkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa, +toinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua +siitäkin, ja hän sanoi: + +»Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?» + +Esteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua +anoen ja sanoi: + +»Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!» + +»Sinä et Lauria rakasta!» Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä +mutkitteli. + +Sitten syntyi hiljaisuus. + +Esteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän +vavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on +varmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa +tuskaa kärsien. + +Miten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä +enää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon... + +Neiti Smarin ompeli ompelustaan kädet täristen, kuuli kadulta hälinää +kuin olisi ollut tulipalo ja kellon naksuttavan kiireesti ja kovasti. + +Esteri painoi päänsä pöytään. Mutta hetken kuluttua hän hypähti +seisomaan. + +»Minä tahdon rakastaa! Minä tahdon!» + +Hän istahti kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan Laurille kirjelipun ja +ilmoitti täti Smarinille, että hän lähtee huomenna rekiretkelle. + +Laurin häntä rekiretkelle pyydellessä oli Esteri lähtönsä +välttämättömäksi ehdoksi asettanut sen, että Ellikin lähtee. Mutta kun +hän, heidän tultuaan maataloon, minne retkeläiset kokoontuivat, +odottamattaan näki Ellin, hämmästyi hän sanattomaksi. + +»Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle +hankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi +hämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi, +niinkuin vaatimukseksesi kuului», selitti Elli nauraen. + +Esteri tunsi suunsa olevan teeskennellyssä hymyssä, ja kun Lauri, jolla +oli puuhia heti alkavan ohjelman vuoksi, jätti heidät kahden kesken, +punastui hän Ellin katsetta, ja hänet valtasi omituinen hätäilevä tunne. +Tuntui turvalliselta, kun heidän luokseen tuli neiti Levon, joka aina +ennen oli hänestä muistuttanut havukkaa ja jota hän suorastaan oli +pelännyt. Tämä riensi riemulla ja jo kaukaa ja äänekkäästi lausui +äärettömän ilonsa nähdessään neiti Holman pitkistä ajoista, ja otti +hänet haltuunsa molemmin käsin unohuttaen Esterin silkkisen selkänsä +taakse, jonka suojassa Esteri hiipi pois. + +Elli hakemalla haettuaan löysi hänet sitten muutamasta pienestä +syrjäisestä kammarista, jonne oli ahdettu liikoja huonekaluja. Ja kun +neiti Levon, joka Elliä yhä seurasi kuin varjo, kysyi Esteriltä, mitä +hän piti herra Holman runoista, oli hän kuin puusta pudonnut. + +»Kumpi teitä enemmän miellytti, 'Hänen katseensa' vai 'Kun hän nauroi?» +Ja vastausta odottamatta neiti Levon hehkuvalla innostuksella alkoi +selittää, että hän oli äärettömän ihastunut molempiin. »Hänen katseensa» +oli ihana runo, ihana runo! Vertaukset olivat kauniita ja lennokkaita ja +vaikuttavasti oli kuvattu nuorukaisen tulinen halu vielä kerran nähdä +tuo tuhansien tähtien lento. Ja sitten runo »Kun hän nauroi». Mikä +rohkea loppu! Tuolla puolen haudan ilo olisi puutteellinen, jollei hän +kuulisi hänen nauruaan, mutta tuska tenhoton sitä muistellessaan, ainoan +kerran sen kuultuaan. + +»Sinä et ollut kuulemassa Laurin runoja?» kysyi Elli, kun he Esterin +kanssa olivat päässeet kahden kesken. + +Esteri katsoi Elliä silmiin vastaamatta. Hän odotti että Elli kysyy: +»Rakastatko sinä Lauria?» Ja hänen mielensä teki langeta Ellin eteen +polvilleen. + +»Esteri, miten kaunis sinä olet!» huudahti Elli. »Sinun katseesi! Sinun +katseesi!» + +Esteri riensi pois kuin pakoon, haki Laurin ja tarttui häneen. + +»Ole minun kanssani, olethan, hyvä Lauri!» + +Sen jälkeen hän ei huomannut Elliä ennen kuin illallisen aikana, jolloin +näki hänet toisessa päässä pöytää, vaan unohti pian hänen läsnäolonsa +kiintyessään seuraamaan väittelyä, joka oli kehittymässä Laurin ja herra +Levonin välillä. + +Herra Levon, josta Esteri oli kuullut usein puhuttavan, oli varhaisesta +syksystä ollut poissa paikkakunnalta ja saapunut kotia juuri tänään, +parhaiksi, että oli saanut frakin ylleen ja tullut tänne. Ja hänen +tulonsa oli, niinkuin joku nainen oli sanaksi keksinyt, paras numero +illan ohjelmassa. Neitoset keskenään taputtivat käsiään ja rouvat +muuttuivat hymyksi. + +Päinvastoin kuin sisarensa, herra Levon oli vaalea. Hänen muotonsa oli +kapea, piirteet hienot, silmät hymyilevät. Vartalonsa oli solakka ja +ryhdikäs, kumarruksensa kuin koivun tuulessa. Aina kun Esteri siirsi +katseensa hänestä Lauriin, näytti Lauri oudolta, toisennäköiseltä kuin +ennen, hipiä karkealta, otsa liian korkealta. Eikä Esteri ennen ollut +huomannut, että Laurin jalat olivat vähän väärät. + +Heidän väittelyään seurattiin yleisellä huomiolla, suosio herra Levonin +puolella. Hän oli tyyni ja hymyilevä, puhui sujuvasti, monijaksoisin ja +taidokkaasti rakennetuin lausein ja hyvin väritetyllä äänenpainoilla, ja +hänen ilmeensä ja liikkeensä, joita hän käytti säästäen, tekivät aina +pettämättömästi vaikutuksen. + +»Me ikävystytämme arvoisaa seuraa», sanoi herra Levon, »ja sen vuoksi +minä puolestani lopetan tämän hyödyttömän keskustelumme, hyödyttömän sen +vuoksi, että kaikki ne kauniit ja ylevät sanat, joilla herra Holma tässä +on tulkinnut rajatonta ihastustaan niin sanottuun 'kansaan' ja 'kansan +pyhään tahtoon', eivät saa minua luopumaan arvossa ja kunniassa +pitämästä kulttuuria, jota herra Holma on koettanut meille uskottaa +halveksivansa--mitä me emme kuitenkaan usko, koska herra Holma ei ole +vielä päässyt edes siihen saakka, että olisi luopunut, ja uskallamme +epäillä ettei herra Holma koskaan luovukaan käyttämästä näitä!» Puhuja +kauniilla kädenliikkeellä nosti nähtäväksi veitsen ja kahvelin. + +Naiset taputtivat käsiään kiihkeästi. + +Holma kohosi seisomaan painaltaen rystysensä pöytään, vaan aivan kuin +peruuttaen mitä oli aikonut sanoa, astui hän askeleen taaksepäin +ojentaen vartalonsa, siitä siirtyi askeleen sivulle pannen kädet +selkänsä taakse tyynen näköisenä, mutta taas astui kiihkeänä pöydän +ääreen, vaan jäi yhä sanattomaksi, ja lopuksi sukasi molemmin kourin +tukkaansa, joka siitä nousi pystyssä törröttämään, levitti sitten +kätensä ja jäi seisomaan yhteen kohti epätoivoisen näköisenä. + +Esteri ojensi Laurille kätensä ja nauroi. + +Hänen katsahtaessaan ympärilleen, oli kuin kaikki ihmiset olisivat +olleet häneen tuijottavia vahakuvia, palvelijatarkin, joka oli ovella +menossa kädessä pinkka lautasia seisoi kuin Lotin vaimo katse +taaksepäin. + +Esteri luuli Laurille huudahtaneensa: + +»Minun ruma prinssini!» + +Aamulla heti noustuaan Esteri sai Elliltä kirjeen hän aukaisi sen +repäisten, mutta luettuaan jonkun matkaa ojensi sen neiti Smarinille ja +istahti pöytänsä ääreen jossa kauniissa kehyksissä oli Laurin valokuva. + +Neiti Smarin tarttui kirjeeseen vapisevin käsin kuin pahaa aavistavaan +sähkösanomaan. Pastuurska Levon, jonka hän oli jo aamusella tavannut, +oli tyttärensä kertomuksen mukaan antanut viittauksia, että rekiretkellä +oli tapahtunut suuri skandaali: Esteri oli keimaillut ja nauranut niin, +että neiti Holma häveten veljensä puolesta oli lähtenyt pois kesken +illan: Mutta kirje oli alusta loppuun rajatonta ihastusta! Elli käski +Esterin heille tullessa pitää varansa, ettei hän Esteriä tukehduta. +Senhän olisi voinut tehdä helposti eilen illalla rekiretkellä +kuullessaan Esterin hurmaavan nauru. Mutta oli sen verran jäänyt hänelle +järkeä, että pääsi itseltään karkuun. Onnellinen Lauri, joka oli +löytänyt semmoisen aarteen, minkä runsaista rikkauksista he oppivat joka +päivä tuntemaan aina jonkun uuden. He kaikki odottavat näkevänsä pian +Esterin, heidän aina kaivatun auringonpaisteensa. + +»Sinä et lukenut tätä!» huudahti neiti Smarin. + +»Voi hyvä Jumala!» huudahti Esteri sillä äänellä kuin että täti +Smarininkin olisi pitänyt ymmärtää: »Minä olen onnettomin ihminen +maailmassa!» Rutistaen Ellin kirjeen yhdellä kourauksella hän sanoi +uhkaavasti: »Minä menen karkuun, menen johonkin korpeen. Elänpä siellä +tai kuolen, olen paljon onnellisempi.» + +Neiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty. + +»Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti +Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en +ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!» +Hän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti. +»Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!» + +»Sinä ehkä rakastat jotakin toista!» sai neiti Smarin sanotuksi +itkultaan. + +»Jotakin toista!» + +Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku +tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään +Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi +sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun +kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset +valossa. + +»Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin, +täti?» + +Neiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen +vakuuttaa: + +»Et rakkaani, et». + +»Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte, +kun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella +oikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa +ja opettakaa minua.» + +Neiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla +ja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen +syliinsä. + +Tuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni +kylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli +temmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä +tiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala! +Käännä se tuon viattoman hyväksi. + +Esteri pukeutui mustiin ja lähti Holmalle valiten ajan, jolloin tiesi +Laurin olevan poissa kotoa. Hän lähti tyynenä ja päättäväisenä. Hänen +tuli ja täytyi avonaisesti tunnustaa täti Holmalle ja Ellille, että hän +ei ansaitse heidän rakkauttaan. Mutta tultuaan eteiseen hän pysähtyi. +Mielensä kouhuili kuin olisi hänet sieltä karkotettu saamatta heille +sanotuksi, miten hän rakastaa ja voi rakastaa. Sen he voisivat nähdä, +jos Lauri olisi onneton, kaikkien hylkäämä, ruma, niin ruma, että he +itsekin kauhistuisivat. + +Hän juoksi ylös rappusia. Soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle +palvelijalle, että hän käy nuoren herran kammarissa kirjoittamassa +kirjelipun. + +»Sukkajalka ritari! Jonkun matkaa kaupungista pohjoiselta maantieltä +eroaa kaunis metsätie. Sitä kaunista metsätietä huomenna 8 aamusella +Esteri-neito hiihtää Ruman prinssin linnalle. + +Prinssi oli jo syntyessään niin ruma, että kuningas kauhistui ja +kuningatar surusta kuoli. Kun kutsuttiin tietäjät, niin neuvoivat nämä +kuningasta antamaan prinssin surmalle, sillä hänestä oli tuleva onneton, +kun kukaan ei häntä rakastaisi. Prinssi annettiin syöjättärelle, joka +vei hänet synkkään korpeen, mihin ei päivä koskaan paistanut. Siellä oli +onneton prinssi raukka elänyt ja kärsimyksissään joka vuosi vanhentunut +sata vuotta. + +Mutta oli orpo tyttö. Hän lähti ypö yksin yli pimeän aavikon, joka oli +täynnä mättäitä, välissä pohjaton kuilu, ja jossa jättiläis-yököt +lensivät hänen päänsä päällä suhisten ja kylmähenkinen raivotar soitti +manalan yksikielistä kannelta. Hän tuli siihen pimeään metsään. Ja kun +hän ja prinssi katsahtivat toisiaan silmiin, niin syöjättären luola +siinä päivättömässä korvessa muuttui säteileväksi linnaksi, joka +ruskotuksena taivaalle hohti, ja prinssi nuoreni ja hänestä tuli niin +kaunis kuin sen tytön rakkaus oli suuri. Sen tytön rakkaus on niin +suuri, ettei siinä linnassa koskaan yötä ole.--Kello 8 aamulla!» + +Kello 8 aamulla Lauri sillä kauniilla metsätiellä tapasi huikaisevasta +ruskotuksesta Esterin, joka nauroi, osoittaen ruskotusta kuin omaansa, +painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa suudeltavaksi. + +»Hiihdetään niin kauas, että eksymme ijäksi!» + +Ja he hiihtivät poikki harjanteitten, yli aavikoiden, läpi punaisten +varvukoiden ja keltaisten petäjikköjen. Lumi heidän sommissaan +hopea-usvana pölähteli ja tukassa ja hartioilla kultahiuteina välkkyi. + + + + +VI + + +Kun he pysähtyivät äänettömään korpikuusikkoon, eivät he tienneet +suuntiakaan, missä he ovat. Mutta lumen alla nukkuvain naavaisten +kuusten juurelle piiloutuneena oli pieni mökki. Se oli kuin kinokseen +tehty, että näkyi vain ikkuna ja ovi ja musta savutorvi. + +Luulivat sitä autioksi. Vaan eteiseen tultuaan kuulivat sisällä naisen +puhelevan kuin hellästi hyväillen jotakin. Sisään astuessaan +hämmästyivät he nuoren naisen kauneutta. Hän istui ruokkimassa lasta, +leperrellen sille. Avonainen puku, hajallinen tukka ja hänen +hämmästyksensä vieraat huomattuaan antoivat hänelle villiytyneen näön. +Mutta kun hän vietyään ja peitettyään lapsen nuorassa katosta riippuvaan +pärevasuun ja selin järjestettyään pukuaan kääntyi vieraisiin päin, oli +hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ja hymyilevässä katseessaan +ylimyksellinen tyyneys. + +Naisen poistuttua huoneesta puuhaamaan vieraille juomista, jota nämä +pyysivät, Lauri ojenteli käsiään. + +Mikä halpa mökki metsän kätkössä! Mikä ihanuus mökin kätkössä! +Suurenmoista! Sadunomaista! + +Esteri jatkoi ääni väristen: + +»Täällä kinoksessa, repaleisena, entistä maailmaa ympärillään ainoastaan +muutamia kirjoja ja marmorinen Kristus!» + +Lauri levitti silmänsä ja katsoi pitkään Esteriä. + +»Sinä luulet, ettei hän ole talonpoikainen?» + +»Ei varmaan!» + +Savunhajuisessa tuvassa ei ollut sisustusta muuta kuin sänky, pari +tuolia ja matala kaappikulu. Mutta sen päällä oli erittäin kaunis +kuvastin, jonka paksut hiotut särmät sateenkaaren väreillä hohtivat, +mustassa loukossa nurkkalaudalla korukantisia kirjoja keskellään ylpeä +valokuva-albumi ja niiden yläpuolella toisella laudalla Thorwaldsenin +Kristus. + +»Tämähän on kuin satua!» huudahti Lauri, kun kotia hiihtäessään +pysähtyivät vielä katsomaan taakseen mäelle, jossa kuusten lumiset +latvat kirkkaina paistoivat ja mökistä savu kultaviiruna taivalle +kiersi. + +Kun he hiihtivät sinne helluntaina, jolloin ihana nainen oli heitä +kutsunut tulemaan, oli pyry-ilma, ja heitä vastaan tuli mies ilmestyen +yhtäkkiä heidän eteensä sakeassa tuiskussa. Lyhyt, mutta kahden +levyinen, pää suuri, otsa kuin lauta, nenä latuskainen ja silmät pienet. +Ehdottomasti säpsähti häntä, vaan heräsi häntä kohtaan syvä sääli, kun +hän suurikouraisella kädellä lakkia raapaisten teki hyvänpäivän suu +leveässä naurussa ja kahloi edelleen syvää lunta kadoten pian pyryn +sekaan. + +»Ruma prinssi!» sanoi Lauri kuin tosissaan. + +Ruman prinssin töppöskenkäin suuret jäljet, joihin tuuli kiireellä +juoksutti lunta täytteeksi, johtivat mökille. + +He katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Esteriä vavisutti, että luuli +polviensa pettävän. Hänen oli halu kääntyä takaisin, vaan sisältä +ryntäsi heitä vastaanottamaan maalaistyttö, pystynenä, puolukkaposki, +joka niiata tupsautti syvään kummallekin vieraalle erikseen, pieksi ja +puhdisti heidät lumesta kovakouraisesti ja ujostelemattomalla +rohkeudella ja avasi oven tupaan. + +Vieraat hämmästyivät mykiksi. Tupa oli kuin talonpoikaisruhtinaallinen +sali, pienen pientä kokoa, kalleuksia täyteen ahdettu. Kauniit +korukantiset kirjat, jotka viime kerralla olivat kirkuneet mustassa +loukossa, nyt päivänpaisteisesti hymyilivät koruompeleisella liinalla +peitetyllä pienellä pöydällä, ja marmorinen Kristus seisoi +vaatimattomana levitetyin käsin antaen siunauksensa. + +Mökin nainen oli melkein pöyhkeilevän komeassa talonpoikaispuvussa, +perin vanhaa kunnianarvoisaa kuosia. Se oli hänen kauneudelleen eduksi +yhtä vähän kuin ohimoille sileäksi kammattu tukka, joka teki hänet +vanhan näköiseksi, vaan näin oli hän kunnioitusta herättävä +emäntänuorikko. Hänen käytöksensä oli vakavaa, arvokasta, melkein +juhlallisen jäykkää. Äänensä oli yksitoikkoisen tyyni, puheensa hidasta +aivan kuin olisi tarkoin harkinnut jokaisen sanansa, mutta se tuntui +nerokkaalta ja mieltäkiinnittävältä. + +Kuin tavallista asiaa ja sivumennen mainitsi emäntä, että heiltä oli +nykyisin palanut talo. + +»Talo palanut!» huudahti Lauri osanotolla. + +Hänen miehensä mielestä, sanoi emäntä, ei se ollut mikään vahinko. +Rakennukset olivat olleet niin ahtaat ja vanhat, itse maakin kun oli +vain pieni, pahasen torpan arvoinen. He olivat sen ostaneet syksyllä +tullessaan kotipuolestaan tänne kauas kuin lintupari oudoille seuduille +pesänsijaa etsien. + +Ja vähitellen vieraat saivat tietää, että emännän miehen isä oli mahtava +rustitilallinen, joka oli jyrkästi vastustanut nuorten avioliittoa, +vastaten näiden rukoilevaan pyyntöön kirouksella, vaimonsa itkuun +ojentamalla revolverin omaa rintaansa kohti. Pojan äiti oli salaa +toimittanut nuorille varoja käskien heidän paeta, kunnes isän mieli +lauhtuisi. + +Pistäytyessään katsomaan palvelijainsa puuhia emäntä antoi vierailleen +katseltavaksi komean valokuva-albumin. Siinä oli ensimäisenä +kerjäläistytön kuva--emäntä tyttösenä. + +Kerjäläistyttö! Ihana kuin lumous! + +Vastaisella sivulla oli haaveksivakatseisen nuorukaisen kuva omistettu +tietysti kerjäläistytölle sitaatilla: »Sanoiksi kiel' on köyhä, henki +heikko, niin sua lemmin ettei rajaa, määrää!» + +»Tämä on isäntä?» kysyi Lauri nuorukaisen kuvaa emännältä tämän sisään +palattua. »Tuo on vain eräs raukka, hupsu hullu»! sanoi emäntä +silmätessään osoitettua kuvaa ja nauroi. + +Hän nauroi niin omituisesti, että Esteri ei tiennyt inhottiko häntä +emäntä vai säälitti. Häntä vaivasi niin, että hän ei voinut enää häneen +katsoa. Ja Laurin alkaessa innokkaasti puhella emännän kanssa Esteri +selaili valokuva-albumia, jossa oli suurimmaksi osaksi herrasväkeä ja +enimmäkseen herroja. Hän oli syventynyt uudelleen katsomaan +kerjäläistyttöä ja säälittävää nuorukaista, kun hänet herätti emännän +nauru, joka oli tosin naurua, vaan vaikutti kuin itku. Mutta sitä +vilkkautta emännän sanoissa, sitä vaihtelevaisuutta hänen äänessään! +Olisi voinut luulla jonkun aivan uuden ihmisen tulleen huoneeseen. +Esteri ei voinut olla päätään kääntämättä. + +Lauri oli seisomassa ja kaikesta nähden korkeimman innostuksen vallassa +ylistäessään maalaiselämän ihanuutta. + +»Te olette varmaan runoilija!» lausui emäntä. Ja kun Lauri näytti +joutuvan hämilleen, emäntä laskien kätensä kirjojen päälle, jatkoi: +»Minä rakastan runoilijoita! He värittävät elämän niin kuin aurinko +harmajan usvan pilviksi.» + +Esteri katsoi silmät suurena. Arvokkaan jäykkää emäntää ei ollut +jäljellä kuin puku, joka koettaessaan noudattaa vilkkaita ja sujuvia +liikkeitä näytti hassunkuriselta. Tukka oli irtautunut sileydestään, +poskilla oli hohtoisa puna ja silmissä säihkyvä katse. + +Esteri hiipi ulos rauhoittuakseen. + +Pienen eteisen toisella puolen olevan suojan ovi oli auki. Siellä +väikkyi sankka savupilvi, jota tuprutti maaperäisellä lattialla kivien +lomassa palava nuotio. Savupilven alla hääri kyykkysillään piikatyttö, +joka vieraan huomattuaan oikaisihe ja kysyi: + +»Miten siellä täti jaksaa?» + +Jo siitä touhusta, jolla hän oli puhdistanut heitä lumesta, ja hirveästä +ryminästä, jota oli pitänyt tuodessaan kahvia, olisi voinut aavistaa, +kuka hänen tätinsä oli. Mutta nyt kun hän seisoi pää savupilvessä, kädet +vatsalla, oli hän olkapäitään myöten kuin ilmeinen Miina itse. + +Miinan sisaren tytär sanoi olevansa, ja olisi ollut hyvin halukas +puhelemaan, vaan Esterin huomion valtasi lapsen ääni, joka kuului +jostakin huoneessa. + +Esteri lähti savupilven alla kyyrysillään ääntä kohden kulkemaan ja +saapui perälle seinävierelle, jossa lapsen lepertely kuului risaisen +turkin sisältä. + +»Herran terttu!» + +Avattuaan turkkia hän ammahti takaisin. + +Lauta-otsa ja latuskainen nenä niinkuin miehellä, joka oli vastaan +tullut! + +Hän seisoi eteisessä kuin säikähtynyt ja yritti kysymään, että ei +suinkaan se ole emännän lapsi, vaan sisältä kuului emännän itkuinen +nauru. Esteri sanoi voivansa pahoin, hyppäsi suksilleen, hiihti +taakseen katsomatta ja kiireellä. Tuntui kuin olisi jälessä juossut se +mies suurilla töppöskengillään tavoitellen häntä pitkillä käsillään, +ja emännän nauru kaikui korvissa. Kotipihalle tultua hän viskasi +sompasauvansa kuin ijäksi niistä luopuakseen ja potkaisi suksensa +menemään niin, että toinen sinkosi seinää vasten kärkensä poikki. +Lumessa yltäpäältä meni hän neiti Smarinin kammariin, jossa Miina oli. +Mutta häntä nyt alkoi epäilyttää, että hän oli jotenkin erehtynyt. Ja +hän ehti ajatella kymmeniä mahdollisuuksia. Häntä hävetti äkillisyytensä +ja hän kyseli Miinalta ja selitti kauneimmiten. + +Miina oli tyhmännäköinen, silmät suurina ja päätään kallistellen hän +vain kuunteli. Ja lopuksi hän meni ja avasi oven eteiseen ja äkäisesti +sylkäisi: + +»Tphyi! Jeesus siunatkoon!» + +Hän lähestyi Esteriä pelästyneen näköisenä ja hiljaisella vaan +kauhistuneella äänellä sanoi: + +»Teitä ovat menninkäiset kuljetelleet!» Ja Miina vakuutti, että hän +tuntee ne seudut tarkoin, vaan ei siellä ole mitään sellaista, ja hänen +sisarensa tytär on kauniisti kotimökillään äitinsä luona, joka on leski +ja sairas. + +Neiti Smarin alkoi kummastella. + +»Niin», sanoi Miina hyvillään aivan kuin olisi saanut neiti Smarinista +puoltajan Esteriä vastaan, joka oli Miinan puhetta menninkäisistä +loruksi sanonut. »Pahat henget ovat lähempänä kuin luullaankaan, neiti +Esteri. Ne voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä, ovat auliita palvelemaan +pahansuopia ihmisiä ja tuottamaan kiroja viattomille. Mutta kun saa +heidän kironsa vältetyksi, niin ne kääntyvät onneksi, ja se onkin kirkas +onni!» + +Siihen Miina sanoi tarvittavan ainoastaan jumalansanaa ja suolaa. Ja hän +lähti touhulla paukauttaen oven kiinni että ikkunat helisivät, mutta +samassa hän repäisi sen auki sellaisella voimalla, että lukonkahva jäi +kouraan. + +»Nyt minä pääsin selville!» huusi hän. »Sehän on ollut Taavetin rouva!» +ja Miina istahti nauramaan lyöden käsiä polviinsa. + +Neiti Smarin ja Esteri kummastuneina katsoivat vuoroon toisiaan vuoroin +Miinaa ymmärtämättä mitä siinä oli naurettavaa. Miina viimein sai +sanotuksi: + +»Kaikki on ollut valetta!» + +»Hän valehteleeko? huudahti Esteri. + +»Kaikki on ollut valetta!» vakuutti Miina selittäen että komeus mökissä +oli ollut sieltä täältä siksi päivää, vanhanaikainen puku jostakin +haalittu, talonpoikainen käytös tehtyä, sanalla sanoen kaikki on vain +ollut olevinaan! »Hän syöttää valhetta itsekullekin sen mukaan kuin +kukin sietää. Minulle hän alussa uskotti, ja minä hurskaasti uskoin, +että hänen miehensä on kreivi. Ja se oli niin liikuttava juttu, että +minä itkin!» + +»Mikä ihminen se on?» kysyi neiti Smarin uteliaana. + +»Muistaneeko neiti Smarin sitä enää--se on sama, kun minä en jaksa +muistaa nimiä! Eikö neiti Smarin muista? Sitä joka ampui itsensä?» + +»En.» + +»Neiti Smarin ei tainnut olla vielä silloin täällä. No olkoon nimi mikä +hyvänsä», sanoi Miina ja alkoi kertoa, että tämä Taavetin rouva on +oikeitten ihmisten lapsi ja vähän niinkuin parempain ihmisten lapsi, +mutta joutui kasvavana äitipuolelle, joka oli sellainen puolivillainen +ja toimeen tulematon herkuttelija. Kun siihen miehensä palkka ei +riittänyt, niin panttasi ja möi kullat, hopeat, silkit ja mitä irti sai +talosta, asiamiehenä lapsi raukka. Kun talo oli tyhjä, otti hän velkaa, +mistä sai kaikenlaisilla valeuksilla, jotka valmisti lapsen suuhun. Ja +kun ei saanut enää velkaa, niin puki kauniin tytön risaiseksi +kerjäläiseksi opettaen hänet kertomaan sydäntä särkeviä juttuja. Niin +eräänä päivänä, kun ei ollut leipäpalaa talossa, ei puita huoneita +lämmittämään, toimitti hän tytön kerjuulle eväänä jutunalkua, että isä +on kuollut, äiti makaa sairaana ja tarvitsisi lääkkeitä. Tytöllä oli +tullessaan hyvät saaliit. Ja keittiö oli sakeana rasvankäryä rouvan +paistaessa itselleen lettuja kermaan tehdystä ja munalla höystetystä +taikinasta, kun tultiin ilmoittamaan, että hänen miehensä oli ampunut +itsensä. + +»Herra siunaa!» päivitteli neiti Smarin. + +»Sitten muuan herra ja rouva, hyvin rikkaita kuulemma, ottivat +kasvatikseen tytön»-- + +»Laura Sorvo!» huudahti neiti Smarin. + +»No Sorvo! Justiin!» sanoi Miina. »Ja Laurahan se on tämä. Mutta nykyään +sanotaan häntä vain rouvaksi ja kauniiksi rouvaksi ja Taavetin rouvaksi +ja Ruman Taavetin rouvaksi.» + +»Se on hänen miehensä vain renkimies!» selitti neiti Smarin Esterille. + +»Renkimies!» huudahti Miina. »Taavetti ei ole ikinä renkinä ollut! +Siihen hän ei pystyisi. Kuokkamies hän on, ja kuokkii kuin kone: aamulla +syö ja alkaa, iskee lakkaamatta iltaan asti, jolloin vasta syö toisen +kerran. Mutta muuta ei osaa, ei kerrassaan mitään muuta. Rouva se itse +siinä mökillä on tehnyt korjaustyötkin heiluen kirveenvarressa kuin +mies.» + +»Hyvä Jumala sentään!» sanoi neiti Smarin, jonka sydäntä alkoi sääli +ahdistaa, ja hän selitti Esterille miten hyvillä päivillä Laura Sorvo +oli ollut kapteeni Hanellin kasvattityttärenä. + +»Sellaisilla päivillä», sanoi Miina, »ettei muuta kuin painaa nastaa, +niin oli puolessa tunnissa kaikki valmiina, vaikka olisi halunnut lähteä +Jerusalemiin!» + +»Tietysti hänellä on ollut parempiakin tarjolla!» arveli neiti Smarin. + +»Sen osaa arvatakin! Mutta mihin hän jonkun paremman kanssa olisi +joutunut? Olisi valehdellut onnettomaksi toisen ja itsensä ja monet muut +samaan nippuriin!» arveli Miina. + +»Mutta, Herran nimessä, eikö hän olisi voinut olla valehtelematta, jos +tahtoi!» sanoi neiti Smarin kauhulla. + +Sitä oli Miinakin sanonut Taavetin rouvalle, ja tämä oli itkenyt ja +kertonut itsestään niin kuin juoppo selvillään itkee ja pahoo. Hän oli +kerran kasvatusvanhemmiltaan pyytänyt jouluksi kuvastimen ja Kristuksen +kuvan, kieltäen heitä mitään muuta antamasta. Ne saatuaan hän oli +jouluyön istunut osaksi kuvastimen edessä soimaten ja häväisten itseään, +sitten Kristuksen kuvan edessä polvillaan rukoillut. Mutta mitäs! +Joulupäivänä, kun hän luki sanomalehtiä kasvatus-äidilleen, joka oli +heikkosilmäinen ja ahnas sanomalehti-uutisille, hän oli omasta päästään +lukenut niin kauhean murhajutun, että rouva-raiska oli tullut pahoin +sairaaksi. Uudelleen oli soimannut itseään, uudelleen rukoillut. Mutta +ei apua! Ei! Ja lopuksi hän rakastetulleen--joka oli ollut miellyttävä +ja oikein kelpo nuorukainen, ja rakastunut häneen kuin hullu--hän oli +kirjoittanut, että hän ottaakin toisen, muutaman prinssin. + +»Se prinssi», jatkoi Miina, »oli tämä Taavetti!» + +»Saduksikin kauheaa!» sanoi neiti Smarin. + +Esteri meni kammariinsa, pukeutui kiireellä ja lähti Holmalle. + +Lauri ei ollut vielä tullut. Konsulinna oli yksin kotona. Hän sulki +Esterin syliinsä. + +»Vihdoin tulet», sanoi hän. »Minä olen odottanut sinua hymyinesi ja +toivon, minäkin, saavani kuulla sinun nauravan!» + +Eteisen ovikello soi. Esteri riistäytyi irti ja juoksi eteiseen. +Konsulinna kuuli hänen nauravan. Se oli kirkasta onnea, autereisen +väräjävää! Hän kyynelsilmin riensi eteiseen. + +Siellä ovensuussa seisoi luminen vanhus, satavuotias, jolle Jurtikka +ärisi irvillä hampain ja harja pystyssä. + +Esteri syöksyi ukolle syliksi, joka sanoi: + +»Varohan toki pukuasi!» + +Äänestä konsulinna tunsi omaksi pojakseen lumiukon, jonka syliin Esteri +väkisten tunkeutui huudahtaen ihastuksella: + +»Suutele minua!» + +Kotia tultuaan Esteri istahti pöydän ääreen Laurin valokuvaa +tuijottamaan, puristaen nyrkeillä ohimoitaan. + +»Minä en sinua sittenkään rakasta. Hyvä Jumala, minkä vuoksi en? Minkä +vuoksi? Se on vain petosta, kauheaa petosta!» + +Joka kerta kun hän kävi Holmalla, lähti hän vakavalla aikomuksella +heille, tunnustaa niin kuin oli heille tunnustanut kaiken muunkin, mitä +itsestään tiesi pahaa: että hän on raaka, esimerkiksi oli +forstmestarinnalle polkenut jalkaa ja kironnut, että hän on +pahasydäminen, oli vannonut ettei forstmestarinnalle ikinä lepy, että +hän on ilkeä ja julma, oli kuvitellut neiti Smarinia suureksi +sammakoksi, jonka paholainen oli luonut Jumalan seisoessa selin ja +katsahtaessa taakseen silloin kun paholainen teki pieniä punareunaisia +silmiä, joten niistä tulikin niin lempeät, että paholaisen täytyi +peittää ne suurilla silmälaseilla, ja niin edespäin hirveän paljon +syntejä! Tämä oli kuitenkin kaikista kauhein. Siellä hymyili ja nauroi, +kotona tuijotti ja itki. + +»Hyvä Jumala! Mikä minut perii? Mikä perii minut!» + +Tuli kesä ja eronpäivä. Silloin hänen tietysti oli puhdistettava +omatuntonsa. Silloin sen piti tapahtua. Piti tapahtua! Mutta Holmalle +tultua heti alussa hänellä syntyi Laurin kanssa kiivas kilpajuoksu +huoneesta huoneeseen, kunnes nauraen pysähtyi äkkiä, painoi silmänsä +umpeen ja tarjosi suunsa. Ja palasi sieltä kukkien huumaavassa tuoksussa +ja sydämessä tuska. Hän oli mielestään huonompi, paljon huonompi kuin +Laura Sorvo, jota hän oli sydämessään inhonnut niin, ettei hänestä +puhunut eikä suvainnut Laurinkaan puhua. + +Koputettiin ovea. Lauri astui sisään, tuli tuomaan muutaman kirjan, +jonka Esteri oli pyytänyt lainaksi, vaan unohuttanut. + +Esteri ummessa silmin syöksyi vastaan, painoi kukitetun rintansa vasten +Laurin rintaa, kietoi kätensä hänen kaulaansa aivan kuin ei koskaan +irtautuakseen. + +»Sinä kuristat minut! Sinä kuristat syleilylläsi!» Laurilla oli +todellinen hätä. + +»Ja minä tukehdutan sinut suudelmillani!» huudahti Esteri. + +Laurin mentyä Esteri istui tuijottaen lattiaan ja kädet riippuen +hervottomina sivuilla. + +»Neiti Esteri! Jumala auttaa ja kaikki parhaaksi kääntää.» + +Se oli Miina. Hän oli tullut hiipien varpaillaan toinen käsi vyöliinan +alla, jossa oli kirje. Mitään määräyksiä ei ollut enää aikoihin ollut +kirjeistä. Mutta tämän oli tuonut taas Rautiaisen isäntä. + +»Jumala teitä siunatkoon kumpaakin, neiti Esteriä ja--». + +Eemelin nimeä ei Miina muistanutkaan. Ja jos olisi muistanutkin, niin +tuskin olisi ehtinyt sitä saada suustaan ennen itkun ratkeamista. +Läkähytellen koettaessaan hillitä ääntä hän kulki vyöliina korvissa +kolahuttaen päänsä ensin uunin kylkeen ja sitten ovenpieleen, ennen kuin +pääsi ulos kammarista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi vihastus ja hän +suuntasi kulkunsa neiti Smarinin luo, joka kammarissaan laitteli Esterin +mukaan lähetyksiä maalle. Miina koputti nyrkkiä pöydänlaitaan ison aikaa +ennen kuin löysi tarpeeksi voimakkaita sanoja siitä saksalaisesta +sakrimenttumista, jossa kaikki ihmiset parjataan. Pastuurska Levon--se +muuan Jumalan mieliharmi!--oli puhunut Esteristä kuin Esteri olisi joku +Laura Sorvo! Miina oli hänelle sanonut: Tietäkää huutia! Niin, juuri +niillä sanoilla hän oli sanonut. Eikä hän aikonut peruuttaa sanojaan. +Vaan toisin hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt, mitä nyt juuri oli +saanut tietää, että se voi olla vielä senaattorina se, joka Esteri +neitiä rakastaa. Neiti Smarin katsoi suu auki, ja Miina yhtäkkiä muutti +äänensä rukoilevaksi, pyydellen ettei neiti Smarin vastustaisi nuorten +rakkautta. Sillä vaikka olikin toinen talonpojanpoika, niin hän on +käynyt koulut, on tuomariksi aikova ja voi kohota lähelle majesteettia, +ja on rakastanut Esteriä lapsuudesta asti. Ja kun neiti Smarin näytti +uteliaalta ja lempeältä, niin Miina ilmoitti että Esteri oli juuri +saanut siltä uskolliselta, kelpo pojalta kirjeen. Miina olisi sanonut +nimenkin, vaan kun ei muistanut! »Ihan kielellä pyöri», sanoi Miina ja +koetti muistella. Ja neiti Smarin uteliaana odotti. + +Kirje oli Juholta. Postipaperiarkille oli liimattu sanomalehdestä +leikattuja kirjaimia erikokoisia ja erilaisia, miten sattui. Esteri +laski sen kädestään lukematta sitä, ja heittäytyi sohvalle maata joka +jäsen hervotonna. + +Miten onnellinen hän olisi, jos olisi saanut olla siellä maalla +tulematta tänne tai mihinkään, olla siellä niin kuin oli: ystäviä, äidin +hymyilevä kuva, Juho ja Hupi, muistoja se kirkas kesäyö, jolloin oli +äidin ja isän sylissä tuntien itsensä onnelliseksi... + +Metsän takaa tuli ensin näkyviin riihi, sitten kivinavetta ja punainen +pirttirakennus, sitten keltainen päärakennus, jonka harjan yli näkyi +puutarhan koivujen latvoja ja nurkitse pilkotti järvi. Hevonen kääntyi +kotikujalle, Hupi lähti vastaan laukkaamaan ja vinkui kuin itkien +ilosta. Hevonen pysähtyi portaitten eteen. Isä katsoi ikkunasta, +tuijotti vihaisesti. + +Esteri tyytyi siihen. + +Hän ei pyydä keneltäkään mitään, hän palvelee kaikkia nöyränä kuin orja +ja tekee hyvää kaikille. Äidin kuvan edessä hän rukoilee anteeksi. + +Neiti Smarin tapasi Esterin nukkumassa sikeässä unessa. + +»Kultaseni», herätti hän Esterin hellävaroen. »Hevonen odottaa.» + +Esteri nousi, katseli ympärilleen kuin tajuamatta mitään, ja neiti +Smarin hänelle selitti, että hänellä on matkalle lähtö. + +»Niin, niin», sanoi Esteri, »mutta mikä täällä haisee kuolemalle?» + +»Jumala varjelkoon?» säikähti neiti Smarin. »Mitä sinä lapseni puhut! +Sinä et ole terve? Hevonen lähetetään takaisin ja sinä siirrät lähtösi +toistaiseksi.» + +»Ei, ei. Minä olen terve, aivan terve», sanoi Esteri ja huomaten +kukitetun rintansa lisäsi: »Nämähän ne kukat niin tuoksuvat. Minä en voi +näitä pitää!» + +Riisuttuaan kukat rinnastaan hän Laurin tuoman kirjan kääri paperiin, +kirjoitti osoitteen ja jätti toimitettavaksi Holmalle. + +Neiti Smarin seisoi ja katsoi niin kuin katsotaan aavistaessa. Ja kun +Esteri tuli hänen luokseen, otti silmälasit hänen silmiltään, laski +kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmästä silmään äänettömänä, +niin neiti Smarin syleillen sanoi: + +»Tee vain, lapseni, niin kuin oma sydämesi käskee.» Aivan aavistamatta +Esteri purskahti itkuun, joka hetken perästä yhtä äkillisesti muuttui +nauruksi, ja sanoi: »Tuossa Lauri seisoi lakki päässä, sukkasillaan ja +kengät kädessä.» + + + + +VII + + +Toiselta kirkolta oli Esteriä hevosella vastassa Antti, paimenpoika. Hän +puheli lakkaamatta koko taipaleen, vaikka ei saanut Esteriltä kuin sanan +silloin, toisen tällöin. + +»Hupi se meni suden suuhun, että loksahti!» oli hän ilmoittanut +ensimäiseksi uutiseksi kertoen tapauksen pienimpiä yksityisseikkoja +myöten. Ja kotitalon näkyviin tultua näytti hän paikankin, oikein +pysähdytti hevosen, osoittaen maantien vierelle: »Tuossa noin, juuri +tuon kiven luona, siinä oli hangella karvoja, verta ja Hupin hännän +nipukka!» Nykäisten hevosen kulkemaan kuvaili Antti, miten Hupi, jos +elossa olisi, nyt riemun nostaisi, ja miten se oli ryökkynää ikävöinyt +ulvoen yötä päivää, niin että forstmestari oli määrännyt sen +ammuttavaksi. Silloin oli kaikille tullut hätä, että mitä ryökkynä +sanoo! Juho oli keksinyt keinon: oli ostanut forstmestarinnalta +ryökkynän vanhan leningin ja levittänyt sen Hupille alustaksi pytingin +alle, jossa se tavallisesti makasi. Ja Hupi oli rauhoittunut. + +Antti katsoi äänetönnä ryökkynäänsä syrjäsilmällä ja sanoi sitten: + +»Mutta taitaa siellä kaupungissa olla eri komeita koiria?» + +Itse hän siihen vastasi että se tietty että siellä on komeita ja ettei +Hupi ollutkaan mikään komea koira, mutta viisas se ryöttä oli! Sehän oli +talvella pelastanut Juhon hengen: Kerran muutamana iltana oli jokaisen +nenän alla käynyt haukkumassa ja koettanut houkutella ulos. Oli ruvettu +arvelemaan, että nyt on jotakin merkillistä, ja kun miehiä ei ollut +kotona, Kallekin, missä lie ollut, niin piiat olivat lähteneet joukolla +sitä seuraamaan. Se laukaten edellä edestakaisin ja haukkuen aivan kuin +olisi kiirehtinyt piikoja oli johtanut heitä Juhon mökille päin. Jonkun +matkan päässä polun varrella oli tavattu Juho hangessa humalassa nimensä +tietämättömänä, niin että olisi siihen kontettunut kuin torakka. + +»Kirjoitettiinko ryökkynälle, että Juho on ratkennut juomaan?» + +Se oli Juho yhteen aikaan juonut kuin hullu! Ei ollut auttanut mikään. +Forstmestarinna oli nuhdellut ja häväissyt, forstmestarikin kerran +pitänyt aika jyryn ja antanut Juholle korvatillejä, että läiske vain oli +käynyt, mutta sekin oli ollut vain kuin vesi hanhen sulille. Sitten +kerran oli karjakko Mari sattunut sanomaan, että pitää kirjoittaa +ryökkynälle, niin sepä oli tehonnut. Juhon juonti oli jäänyt kerrasta +siihen, kuin puukolla leikaten! + +»Tuolla se Juhon mökki välkkyy», viittasi Antti järven rannalle, jossa +Puna-Mikon entisen kurjan töllin sijalla loisti auringonpaisteessa +uudenvalkoiset rakennukset. Antti oli jo hyvinkin tarkan selon tehnyt +Juhon mökistä, miten se on hyvin rakennettu, ja lisäsi nyt että +asuinrakennus on sisältä niin sievä, ettei siellä hirviä sylkeä kuin +poveensa. Ei ollut Juho säälinyt rahoja, vaikka ennen oli ollut niin +tarkka. Heti oli kultasormuksella kihlannut ja toisella kultasormuksella +oli heidät vihitty. + +»Se on nätti ihminen nyt se Katri, kun se on koreasti puettu», sanoi +Antti. »Ei se ole uskovainen enään», lisäsi hän ja kertoi, miten +Katrista oli usko lähtenyt. Renki Kallelle, joka viheltää piiat +tanssimaan milloin vain tahtoo, oli pehtori sanonut, että sitten se +Kalle mestari olisi, jos saisi Katrinkin tanssimaan, ja luvannut viisi +markkaa. No tulee sitten Juhon Katri, joka vielä oli morsian, tulee +käymään talossa. Kalle alkaa soitella suullaan, piiat pian tanssimaan. +Kalle parantelee, parantelee, muuttaa säveltä ja visertelee, visertelee, +niin elähän muuta, eikös lopultakin Katri, ujo, uskovainen ihminen, +lähde hyppäämään, päällepäätteeksi keskellä julki jumalansunnuntaita! + +»Ja niin se Katri uskosta irtausi!» nauroi Antti. Kun hänen +vieruskumppaninsa ei nauranut, oli Antti ääneti niin pitkän aikaa, että +olisi voinut luulla hänen nyt lukinneen suunsa kokonaan. Mutta yhtäkkiä +hän sanoi kova-äänisesti kuin vähäkuuloiselle: + +»Siellä kaupungissa taitaa pian unohuttaa tämän maanpuheen. Kala-Pekan +Leenakin, joka viime syksynä meni kaupunkiin palvelukseen, kirjoitti +talvella vanhemmilleen, että vaikea on jo kirjoittaa maanpuhetta ja että +tuskin hän enää sitä ymmärtää, kun tulee kotona käymään.» + +Antti kiiruhti hevosta: + +»Häste!» + +Kotikujalle käännyttyä kuului talosta huutoja: ryökkynä tulee! Antti +innostui ajamaan, löi hevosta ja hätisti, mutta yhtäkkiä hän hiljensi +kulkua, säikähtyneenä sanoen: + +»Perhana! Forstmestari on kotona!» + +Esteri ei ollut Antilta kysynyt, ei ollut tullut mieleenkään kysyä, onko +forstmestari kotona. Ei ollut häntä muistanutkaan kuin vasta nyt, kun +näki hänet ryytimaassa, jossa hän oli työssä ja seisoi katsoen taakseen, +vaan sitten vikkelästi pyörähti ympäri kädet levällään ja multaiset +sormet siirrollaan. Mutta Esteri ei vavahtanut, ei tuntenut mielessään +värähdystäkään. + +Siihen kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli forstmestari +vastaanottamassa, auttoi Esterin kärryistä, suuteli, kokosi hänen +päällysvaatteensa ja pikkutavaransa kärryistä kantaen ne itse sisään, +jossa uudelleen tervehti Esteriä syleillen ja suudellen. +Päivällispöydässä istutti forstmestari Esterin vierelleen. + +Ja kuitenkin Esteristä tuntui, kuin olisi hän vain jossakin vieraassa +talossa, missä hyvänsä, johon oli poikettu hevosta syöttämään. + +»Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä olen vähäkuuloinen?» nauroi +forstmestari ihmeteltyään, kun Esteri vastasi hänelle melkein huutaen. + +Esteri ei tahtonut osata puhua hiljempää. Oli kuin kaikki olisivat +olleet hyvin pitkän välimatkan päässä, niin ihmiset kuin esineetkin, ja +heidän äänensä kuului kuin seinän takaa. Esterin oli vaikea tajuta mitä +he puhuivat. Omat sanansa hän kuuli aivan kuin joku toinen olisi puhunut +hänen suullaan ja hänelle vieraita ajatuksia. + +Päästyään kammariinsa, jonka fortsmestarinna omalla johdollaan +järjestytti häntä varten, ja ruvetessaan laittelemaan tavaroitaan hän jo +samassa jätti koko puuhan sikseen. Tuntui hänestä kuin levittelisi ne +autioon kievarihuoneeseen. Hän kulki paikasta toiseen etsien jotakin +tuttua esinettä. + +Forstmestarin työhuoneessa, joka ennen oli ollut kuin päivänpaisteinen +kirkonalttari, oli nyt mykkää ja yksinäistä, ja aurinko paistoi sinne +valjusti ja joutilaasti kuin lamppu keskellä päivää. + +Ja äidin kuvakin näytti niin pieneltä ja oudolta! Kun hän tapasi Juhon, +ei hän ymmärtänyt hänen puhettaan ollenkaan. Juho ponnisteli pää niin +syvällä hartioitten sisässä, että olkapäät olivat korvien tasalla ja +silmistä tippui vesi. Esteri katsoi häntä yhtä välinpitämättömänä kuin +oli kuunnellut Antin kertomusta, miten Juho oli juopotellut ja miten +häntä oli pieksetty. Sanaa sanomatta hän lähti Juhon luota, joka jäi +keskelle pihaa seisomaan silmät ummessa koettaen saada sanotuksi, että +hänellä olisi paljon puhuttavaa ryökkynälle, ja silmänsä auki saatuaan +katseli ison aikaa ympärilleen hämmästyneenä Esterin katoamisesta kuin +olisi käsittämätön ihme tapahtunut. + +Aamuisin herätessään Esteristä tuntui kuin ei hän olisi nukkunut +ollenkaan, vaan noustua oli kuin kaikki pysähdyksissä. Hänellä ei ollut +mitään tehtävää, ei mitään ajateltavaa. Ja illoin maata ruvettuaan hän +kuunteli kellonsa naksutusta kuin ihmetellen, että hän on hereillään ja +että hän kuulee, näkee ja hengittää, vaikka tuntui aivan tyhjältä +rinta, kuin olisi hän ollut ontto kuori. + +Niin läheni juhannus, ja silloin oli kirjoitettava Laurille, +konsulinnalle ja Ellille! + +He olivat niin päättäneet erotessaan kukin taholleen. Lauri oli lähtenyt +runonkeräys- ja kielentutkimusretkelle äärimmäisille sydänmaille, +konsulinna ja Elli kiertomatkalle, jolle olivat kaikin tavoin koettaneet +saada Esteriä kolmanneksi, olisivat muuttaneet matkasuunitelmaansakin +Esterin vuoksi niin, että olisivat käyneet Aavasaksalla katsomassa +yönaurinkoa, josta Esteri oli aina puhunut ihanimpana toiveenaan. +Konsulinna se sitten oli keksinyt sen, että viettävät juhannusyön +yhdessä sillä tavoin, että kaikki silloin kirjoittavat toisilleen. + +Mitä Esterillä oli kirjoitettavaa? Hän ei tuntenut edes tuskaa, jota oli +kaupungissa tuntenut, ei muuta kuin tyhjyyttä. »Kai Esterikin lähtee +juhannusta viettämään?» kysyi forstmestarinna tultuaan kiirehtimään +forstmestaria pukeutumaan, joka oli kiihoittunut Esterin kanssa +pelaamaan shakkia pelin toisensa jälkeen, aina häviten. + +»Kai Esterikin lähtee?» matki forstmestari, teki liikkeen uhaten +voitonvarmana kuningatarta, ja sanoi: »Tietysti Esteri lähtee.» + +»Tietysti», sanoi Esteri kuin olisi niin ollut sanottava ja nousi +lähteäkseen aivan kuin hän olisi ollut vain liikuteltava shakkipulikka. + +»Tämä ensin päähän asti», sanoi forstmestari. »Tämä päättyy pian.» + +Esteri teki liikkeen, forstmestari puhalsi kuningattaren. Esteri teki +liikkeen ja vielä kerran, ja forstmestari oli shakkimatti. + +»De va fan!» huudahti forstmestari ja alkoi järjestää uutta peliä, vaan +forstmestarinna esti ja ajoi kummankin pukeutumaan. + +Esteri pukeutui, nousi toisiin kärryihin Margarethan ja Paulin kanssa +niin kuin käskettiin. Hän ei tiennyt mihin mennään, taikka oikeastaan +olisi tiennyt, jos olisi sitä ajatellut. + +Juhannusiltana oli pitäjän herrasväki vieraisilla nimismiehen luona, +perin vanhan tavan mukaan, joka lienee saanut alkunsa joskus, kun oli +ollut Johannes-niminen nimismies. Tuomarin nimi olisi ollut Johannes, +vaan hänen luonaan käytiin Jaakon päivänä, ja apteekkari oli Jaakko, +vaan hänen luonaan oltiin Susannan päivänä, huolimatta siitä että +apteekkari oli vielä poikamies. Mutta almanakka oli almanakka, tavat +tapoja, ja niiden mukaan kussakin pitäjän herrastalossa oli suuret +vieraspitonsa jo ammoisissa ajoissa määrättyinä vuodenpäivinä. + +Nimismies oli vielä nuori mies, arvokkaan näköinen. Leski. Ollut leskenä +jo pari vuotta. Hirveä kidutusaika pitäjän neitosille! Kaksi pitkää +vuotta tuomarin Alice kaikessa salaisuudessa oli kirjoitellut +paperiarkin toisensa jälkeen täyteen: Alice von... Ja rovastin Sigrid +tällä aikaa oli ehtinyt oppia tarkoin aateliskalenterin. Kaksi vuotta +melkein joka ilta kanttorin Aino ja pastorin Flora olivat kulkeneet +käsikoukussa, Aino väittäen että hän on varma siitä, että nimismies +rakastaa Floraa, joka osaa soittaa niin hyvin pianoa. Flora taas väitti +varmasti, että nimismies rakastaa Ainoa, kun Aino on kaunis. Ja niitä +monia tuskallisia aikoja, kun aina silloin tällöin levisi huhu, että +nimismies silloin ja silloin julkaisee kihlauksensa, eikä kukaan tiennyt +kenen kanssa, ja kaikki kadehtivat toisiaan. Sitä taas yhtäkkiä +odotettiin tapahtuvaksi juhannuksena, ja kadehdittu onnellinen oli +Esteri Kalm. Tänä iltana rovastin Sigrid ja tuomarin Alice, joitten +välit olivat koko pitkän aikaa olleet sangen kireät, kulkivat +nimismiehen ryytimaassa käsikoukussa, Alice kertoen, että hän olisi +sydämestään toivonut tämän onnen Sigridille, ja Sigrid vakuutti samat +sanat Alicelle. Aino ja Flora sanoivat toisilleen: Näet nyt, ettei hän +minua rakastanut, vaikka sinä niin sanoit! Ja kumpikin meni eri taholle +ja itki nenäliinansa märäksi. Ja pastorin Sandra, joka tiesi sisarensa +Floran tunteet, vaan joka oli ajatellut nimismiehen äiditöntä +lapsiraukkaa ja kypsyneen ikänsä vuoksi ja kokemuksensa takia +lastenopettajana oli katsonut itsensä ainoaksi mahdolliseksi, hän piti +suorastaan hävyttömänä, että tulee yksi Esteri Kalm, hänen entinen +oppilaansa, joka parahiksi on saanut pitkät hameet, ollut yhden vuoden +kaupungissa ja siellä ehkä...--Hän päätti kirjoittaa pastuurska +Levonille ja tiedustella... + +Sitä loistavaa iloa, sitä säteilevää onnea kaikkien kasvoilla, kun +illallispöydässä, jolloin juuri suurta tapausta jännityksellä +odotettiin, Esteri Kalm ja nimismies kuultiin yhtäkkiä kiihkeässä +väittelyssä. + +»Suvaitkaa, neiti Esteri», sanoi nimismies kohteliaasti kumartaen, vaan +ivallinen hymy huulilla, »suvaitkaa minulle todistaa ajatustapani +alhaisuus siinä, kun sanon 'kansan villitsijöiksi' niitä, jotka puhuvat +'kansasta' ja 'kansan pyhästä tahdosta', ja että nämä villitsijät vain +ajavat omaa kunniaansa kiihoittamalla raa'an kansan intohimoja». + +»Jollette todella siinä voi nähdä tahi ajatella mahdolliseksi muuta, +niin ajatustapanne on alhainen tai on käsityskykynne puutteellinen», +sanoi Esteri kiivaudella. + +Naisten joukossa kuului hämmästyksen suhinaa. Esteri tunsi jonkun +tyrkkäävän häntä kylkeen, ja kun hän katsoi sivulleen, näki hän +forstmestarinnan nuhtelevan katseen. Mutta Esteri jatkoi väittelyä. + +Nimismies, sangen keskinkertainen järjeltään, komeasti ratsasteli +opituilla lauseilla, vaan suistui pian satulasta. Väittely olisi siihen +tauonnut, mutta oli muita halukkaita. Esteriä ahdistettiin edestä ja +sivuilta. Sitä enemmän Esteri innostui. + +»Esteri», sanoi rovastikin kerran, kun syntyi niin pitkä äänettömyys, +että hänkin ehti saada sanan suustaan, sillä hänellä kului hyvä aika +ensin tyhjää sylkeä töpehtiessä. Hän sanoi, että Esterin käsitys +kansasta on liian korkea, idealiseerattu. Ja hän käski Esterin tulla +studeeraamaan kansaa ylöskannossa, jossa sen parhaiten tulee näkemään ja +tuntemaan: siellä ilmoittivat väärin lehmälukunsa, tuovat huonoimmat +heinänsä ja jyvänsä. + +Esteri jätti vastaamatta rovastille. + +»Ja ne kuitenkin siellä ylöskannossa ovat talonpoikia», sanoi nimismies, +joka tunsi taas jaloilleen päässeensä. »Mitä sitten piiat ja rengit!» + +»Piioissa ja rengeissä on monta tosi aatelista», sanoi Esteri. + +Se lause herätti yleistä paheksumisen nurinaa, ja forstmestari kohotti +kämmenensä iskeäkseen sen pöytään. Mutta Eemeli Rautiainen astui esiin +katsoen kelloaan, ja forstmestari laski kätensä ja vaikeni. + +Kun Eemeli Rautiainen katseli kelloaan omituisella tavallaan, ojentaen +sen kätensä yltämälle, oli se merkki että mies oli muuttanut luontoaan. +Niitä hänessä oli kaksi aivan erilaista. Selvillään hän oli kuin isänsä +hutikassa: sävyisä ja hellämielinen, että usein joutui pilan esineeksi. +Mutta maistettuaan hän oli äitiinsä, joka oli järkevä, kylmä, +lyhytsanainen ja häikäilemättömän suorasuinen. Silloin kun Eemeli +Rautiainen oli äitiinsä, niinkuin sanottiin, koetti kukin, mikäli +mahdollista, päästä häneltä suojaan, jokainen piti hyvänään mitä sai ja +vaikeni, että pääsisi mahdollisimman vähällä. + +Eemeli Rautiainen lähestyi Esteriä. + +Syntyi äänettömyys, että selvään kuului Rautiaisen kellon naksutus. +Varsinkaan neitosilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Esteri nyt saa +näsäyksen. Heistä oli ollut hirveä loukkaus nimismiestä kohtaan, että +piioissa ja rengeissä oli aatelisia. + +»Siihen aatelistoon», sanoi Rautiainen, »ei tästä seurasta kuulu kuin +neiti Esteri». + +Neitoset nauroivat joukolla. + +Rautiainen kääntyi heihin: + +»Kunnioitettavat neitoseni! Kalan-aivot kehittävät järkeä. Syökää +silakanpäitä aina ennen ilta- ja aamurukoustanne.» + +Tätä ruokaa Eemeli Rautiainen piti terveellisenä koko herrasväelle ja +kääntyen tuomariin päin esitti, että Jaakonpäivän pitoihin tilattaisiin +valaskalanpää. + +Vähäkuuloinen tuomari, nostamatta kuulotorvea korvalleen, nyökytti +päätään. + +Rovasti, nähdessään Rautiaisen katseen suunnattuna häneen, alkoi sylkeä +töpehtiä, kuin olisi ryyppäämänsä maito ollut tulivettä. Ja häneltä +pääsi helpotiksen huokaus, kun Rautiainen yhtäkkiä kääntyikin Esteriin. + +»Neiti Esteri», hän sanoi. »Menkää studeeraamaan ylöskantoon. Yleville +ja kauniille ajatuksillenne on oleva kova koetus, kun näette miten +huonoja heiniä talonpojat tuovat palkaksi erinomaisesta evankeliumista. +Mutta», jatkoi Rautiainen kääntyen forstmestariin, »minä pelkään että +tämä neiti Esterin yleistä ja suurta hämmästystä herättänyt innostus ei +ole mitään ohimenevää penikkatautia, vaan että se on raivaava herra +forstmestarin, meidän kilvettömän aatelismiehemme, ylhäiseen valkopäähän +melkoisen klanin.» + +»Herra Rautiainen», sanoi Esteri iskien katseensa Rautiaiseen, joka +juuri tarkasti kelloaan. »Pankaa kello taskuunne, sillä siinä on +törkeätekoiset viisarit!» + +Syntyi taas jännittävä hiljaisuus. Mikä uhkarohkeus, ruveta vastustamaan +Rautiaista! Esterin puolesta peläten kaikki seurasivat syrjäsilmällä +Rautiaisen liikkeitä odottaen hänen suunsa aukeamista. Rautiainen katsoi +pitkään Esteriin, sitten uudelleen kelloaan, pisti sen taskuunsa, kaatoi +itselleen ryypyn ja siirtyi syömään syrjempään vaikenemisellaan +hämmästyttäen koko seuran, joka ällistyksen hälvettyä muuttui vilkkaaksi +ja äänekkääksi, aivan kuin olisi ijäksi vapautunut Rautiaisesta +kelloineen. + +Rautiaisen kello kuitenkin oli jotakuinkin oikeassa. + +»Kuulehan, Esteri», sanoi forstmestari heidän kotia tultuaan. + +Forstmestarinna kiiruhti pois salista lastensa kanssa. Hän, siitä +päättäen, mitä forstmestari oli hänelle tullessa puhunut, pelkäsi että +ei ole syntyvä mikään hellä kohtaus. Nekään eivät olleet lempeitä +sanoja, joita forstmestari oli lausunut neiti Smarinista, joka oli +ottanut ojentaakseen Esterin ja lähettänyt hänet takaisin tuhatta +hullumpana. Nythän vasta Esteri on oikein valmistunut juoksemaan minkä +rengin syliin hyvänsä kuin Jeesuksen helmaan. Ja neiti Smarin oli +kirjoittanut, että Esteri on kallis aarre, ilo ja ylpeys keille +vanhemmille hyvänsä. Jo on ilo ja ylpeys! Hullu vanhapiika koko se neiti +Smarin! Hän forstmestari, oli ollut pässinpää luottaessaan neiti +Smarinin suuriin silmälaseihin! Ja forstmestari oli aikonut itse ruveta +ojentamaan Esteriä. + +Esteri, forstmestarin pidättäessä hänet saliin, luuli että on kysymys +shakkipelistä. Ja hän hätäytyi niinkuin ennen, kun forstmestari joskus +rupesi häntä opettamaan saadakseen hänestä pelikumppanin, vaan lopetti +äkkiä tiuskaisten: sinä olet tyhmä! Mutta forstmestari viittasi hänet +istumaan, asteli ison aikaa edestakaisin ja pysähtyen viimein hänen +eteensä. + +»Kenen olivat ne mielipiteet, joita sinä siellä niin suurella innolla +puolustit?» kysyi hän hillityllä äänellä. + +Esteri punastui. Hänestä tuntui kuin isä olisi kysynyt: Kuka on Lauri? + +Forstmestari oli tyytyväinen heti ensimäisiin merkkeihin ja uskoi että +parantaminen käy vikkelästi kuin hampaan ottaminen. Hänen äänensä olikin +kuin hammaslääkärin, joka ryhtyy kiskomaan pois hammasta rauhoittaen +potilasta, mutta hänen sanansa olivat kuin pihdit, jotka armotta käyvät +kiinni. + +»Katusanomalehtien mielipiteitä!» + +Esteri hämmästyi ja silmää räpäyttämättä seurasi katseellaan +forstmestaria, joka lähti kävelemään edestakaisin nopein askelin. + +Nimismiehen luona väitellessään oli Esteri ahtaalle joutuessaan +odottanut apua isältä toivoen, että hän avaa suunsa ja puhuu niin että +tajuavat nuo pikkusielutkin, joitten ajatuksen juoksu oli matala ja +näköpiiri säälittävän ahdas. Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut +isänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin +Rautiaisen kömpelö ja raaka iva. + +Forstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen +kuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa. Kädet selän takana hän +kumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti +hulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi, +mikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä +oli kaunista. + +Esteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin +olisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin! Kuin säikähtäen hän painoi +kädet silmilleen. + +Forstmestari pysähtyi Esterin eteen kumartaen ja sanoi kuin olisi jo +hammas otettu: + +»Sellaiset ovat minun mielipiteeni.» + +Esteri poisti kädet silmiltään, kohotti päänsä ja sanoi: + +»Niissä ei ole paljon sydäntä!» + +Forstmestari oikaisihe. Rinta korkeana ja pää takakenossa katsoi hän +Esteriä kuin ihmeissään. + +Esteri jatkoi: + +»Eikä niissä ole järkeäkään.» + +Forstmestari kohotti kulmakarvojaan, sitten rypisti ne, ja hänen äänensä +jyrisi, kun hän sanoi: + +»Siis tahdot sanoa, että minun mielipiteeni ovat--» + +Esteri keskeyttäen jatkoi hänen lausettaan: + +»Pöyhkeitä ennakkoluuloja, töyhtökypärä päässä, kilisevät kannukset +kiiltonahkasaappaissa ja ruoska kädessä!» + +Forstmestari pyörähti astumaan, pysähtyi toiselle puolen huonetta ja +sieltä, kohottaen kätensä sanoi: + +»Jätän sinut miettimään, että minä olen sinun isäsi!» + +Esteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä +herra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin +ja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen +otsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa +nojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta, +monta vuotta, kun hän heitä oli tavannut. Kumpikin oli kuin unta. + +Esteri nousi ja katsahti ympärilleen. + +Tämäkö on koti? + +Tuntui niin yksinäisellä, kylmältä ja pimeältä. Hän juoksi +vinttikammariinsa. Etsi kiireellä esiin Laurin valokuvan, jonka ääreen +istahti. Ja mieleen selvisi Laurin kaunis muoto. Hän tunsi hänen kätensä +käsissään ja kuuli äänensä, niinkuin kerran syysillan pimeydessä: Minä +rakastan! + +»Hyvä Jumala! Minähän rakastan! Minä se rakastan! Minä! Minä rakastan +sinua!» + +Hän veti henkeä syvään. Ja se tyhjyys rinnassa täyttyi. + +Laskeutuneena auringon ruskotus ehtimättä sammua oli muuttunut nousevan +auringon hohteeksi, joka loisti kammariin, avonaisesta ikkunasta +puutarhan koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua ja heleänpunaisen järven +takana viheriässä metsässä kukkui käki. + +Esteri kiiruhti alas, hiipi forstmestarin työhuoneeseen, äidin kuvan luo +itkemään ilonsa ja onnensa runsautta. + + + + +VIII + + +Kammariinsa palattuaan Esteri ryhtyi kirjoittamaan »juhannusyön +kirjeensä»! + +Mitä hän kirjoittaa? + +Tuhansillakaan sanoilla hän ei saisi sanotuksi, mitä hän tuntee, ja se +on kuitenkin sanottu yhdellä sanalla: rakastan. On aivan kuin sanotaan: +aurinko paistaa. Mutta kuka voi selittää kaiken sen, mitä se merkitsee! + +Mentyään viemään postiin saikin hän siellä Laurilta kirjeen. + +Sydämetön kirje! + +Se oli kaukaa sydänmaalta, lähetetty matkamiesten mukana ensimäiseen +postipaikkaan. Lauri oli muuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaansa, +lähtenyt suoraan korpimaille. Matkansa oli kestävä kauemmin kuin mitä +oli lähtiessään arvellut. Esterin oli aivan mahdoton kirjoittaa hänelle +koko aikana. Satunnaista on, saako hänkään kertaakaan lähetetyksi sanaa. +Tietysti hän on käyttävä hyväkseen pienintäkin tilaisuutta. »Niin että +juhannusyötäsi en näe ennen kuin syksyllä, mutta silloinpa sen näenkin +sinun silmistäsi--sen katseen, jonka näin 'maailman lopussa', ja jonka +näen hengessäni aina.» + +Tietä kulkiessaan Esteri luki toistamiseen tuhruiset, lyijykynällä +kirjoitetut taskukirjanlehdet, kääri ne kokoon ja pisti povelleen. + +Kauheita lehtiä! Julmia! Hänen piti olla mykkänä! Koko kesä mykkänä! +Oli kuin häneltä olisi leikattu kieli, juuri silloin kun sydän oli +täynnä, kun sanat olisivat juosseet koskenkuohuina. + +Aivan kuin olisi toivonut jotakin lohdutusta saavansa tähän +onnettomuuteen, kiiruhti hän kulkuaan tavoittaakseen Juhon, joka +kuljeksi ja seisoskeli kujalla. + +Juho oli asettunut odottamaan Esteriä. Lähelle tultua hän tervehti +nostaen lakkia äänettömänä ja toisessa kädessä paperilappu. Mutta Esteri +ojensi hänelle kätensä tervehtien sellaisella ilolla kuin nyt vasta +olisi tavannut hänet pitkän ajan kuluttua. + +»Mutta jopa sinä olet laihtunut», sanoi hän ja huomatessaan lipun Juhon +kädessä säikähtyen huudahti: »Herra siunaa, sinusta on tullut aivan +mykkä?» + +Juho alkoi änkyttää, että ei hän juuri mykkä ole. + +Esteri oikein ilahtui ja otti lipun Juholta. Siihen oli liimattu +painokirjaimia, niinkuin oli ollut siinä kirjeessäkin, jonka hän oli +saanut kaupungissa, ja joka nyt vasta hänen mieleensä johtui. Hän ei +ollut sitä sen enempää tarkannut, ei tiennyt suuntiakaan mitä siinä oli +eikä muistanut, mihin se oli joutunutkaan. Uteliaana hän luki nyt tämän +lipun. Siinä Juho yksinkertaisesti pyysi ryökkynää olemaan niin +ystävällinen hänelle, että opettaisi häntä kirjoittamaan. + +»Ja sitä varten sinä olet nähnyt näin paljon vaivaa! Olisithan voinut +vain sanoa», puheli Esteri. + +Juho toimitti, että hänen puheensa on niin huonontunut, ettei ryökkynä +enää ymmärrä. + +Esteri vakuutti, että kyllä hän ymmärtää, vaikka surukseen huomasi, että +Juhon puhe oli todella huonontunut. Ja kuin pelolla hän kysäisi: + +»Ymmärtäähän Katri?» + +Juho pudisti päätä. + +»Herra auta ja siunaa! Tule. Juho rakas, tule, onneton!» hätäili Esteri +lähtien kiireesti taloon. Käskien Juhon mennä tuvan puolelle meni hän +hakemaan kirjoitusneuvoja. + +Tuvassa oli pienet tanssit. Kalle vihelsi, kaksi piikaa tanssi +keskenään, kolmas paimen-Antin kanssa. Esterin tultua piiat syöksyivät +ulos kuin pakoon. He olivat saaneet sen käsityksen, että Esteri ryökkynä +on kaupungissa muuttunut ylpeäksi ja ankaraksi, ja siitä oli ollut +paljon heidän kesken puhetta. Mutta Kalle istui paikallaan ja muutti +säveltä. Hän alkoi viheltää »Voi äiti parkaa». Ja ilosilmäinen Kalle, +joka juuri oli liritellyt tuhatmutkaista ja huolettoman iloista +tanssisäveltä, nyt värisytti huuliaan kuin olisi kurjuutta kärsinyt +sydän itse itkenyt. Esteri purskahti nauramaan. Hänelle johtui mieleen, +kun Lauri lauloi »Voi äiti parkaa» omavaltaisella äänellään vakaassa +uskossa, että hän laulaa oikein ja tunteellisesti. + +Kalle herkesi viheltämästä, katsoi ison aikaa Esteriin ja kuin +häpeissään yritti lähtemään pirtistä. Mutta Esteri pidätti hänet. + +»Osaatteko te kirjoittaa?» sanoi hän Kallelle. »Ette? No tulkaa +oppimaan.» + +Annettuaan paperia ja kynän sekä alustavat neuvot Kallellekin, joka oli +käynyt istumaan penkille pöydän ääreen jonkun matkan päähän Juhosta, +Esterin katse jäi isoksi aikaa häneen. Aivan kuin nyt vasta hän huomasi, +miten sievä poika Kalle oli. Pyöreät iloiset kasvot, hipiä valkoinen, +posket punaiset, suu hymyilevä, huulet sievän mehevät, ja hänen +sinisissä silmissään oli jotakin vetovoimaista, joka samalla teki +rauhattomaksi. Esteri tuli ajatelleeksi pientä sievää kissanpoikaa, joka +kehräten istuu olkapäällä ja samettikäpälällään koskettelee +hiussuortuvia, vaan joka voi yhtäkkiä puraista korvanlehteä. Ja hänen +mieleensä johtui yhtäkkiä Alfred Levon. + +»Minkä vuoksi ryökkynä minua teitittelee?» sanoi Kalle kerran Esterin +neuvoessa häntä. + +Sen oli Esteri itsekin huomannut, vaan se tuntui hänestä yhtä +luonnolliselta kuin että hän sinutteli Juhoa, jonka »ryökkynä» taas +hänestä tuntui oudolle ja pahalle. + +Ja Kallea neuvoessa hän asettui kuin olisi ollut joku määrätty lyhyin +välimatka vaarinotettava, jota vastoin hän ei miksikään huomannut, jos +laski kätensä Juhon olkapäälle tai katsoi häntä hyvin läheltä silmiin. + +Kun hän kerran neuvoessaan Juhoa kuljetti hänen kankeaa kättään, johtui +hänelle yhtäkkiä mieleen Juho hangella kuolleena! Hän tempasi kätensä ja +vetäytyi pois. Kylmä karsi ruumista ajatellessaan, että se olisi voinut +tapahtua. + +Mutta mitä Juho oli humalassa ollut! + +Hänet valtasi äkillinen suuttumus, mielessä sievä, ujo Katri, joka oli +kuin pieni yksinäinen karitsa, joka arkailee kaikkia, tulee luottavasti +luokse, kun sitä kutsuu, vaan säpsähtelee ystävällistäkin kädenliikettä. +Mutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei +kukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen +viivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi +valkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja +avonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä +vähämieliseksi. Juhon suuria suonikkaita käsiä katsoessaan Esteri +muisti, miten lapsena hänen kätensä olivat niihin hukkuneet, ja miten +oli tuntunut turvalliselta. + +Ja forstmestari oli Juhoa lyönyt korville! + +»Onko minun käteni likainen, vai mitä sinä tuijotat?» kysyi forstmestari +päivällispöydässä Esteriltä ja tarkasti kättään, jossa hän ei mitään +huomannut. »Keski- ja etusormen välissä on verta», sanoi +forstmestarinna. »Olet varmaan tappanut siihen sääsken.» + +»No Esteri», sanoi forstmestari, kun he nousivat pöydästä. + +Yöllisen kohtauksen jälkeen olivat he tavanneet toisensa nyt ensi +kerran. Mutta forstmestari oli hyvällä tuulella kuin olisi koko asian +unohuttanut. Hän oli miettinyt, että enempi keskustelu siitä vain +Esteriä kiihoittaisi, ja hän oli mielestään sanonut Esterille viimeksi +painavan sanan. Hän otti shakkilaudan ja järjestäessään ihmetteli +Esterin eilisiä voittoja. + +»Mutta ai ai!» sanoi hän sitten. »Tiedätkö, mitä on onni pelissä?» + +Forstmestari ei kuitenkaan ollut lainkaan mielissään, että Esterin onni +nyt kääntyikin onneksi rakkaudessa. + +»Mikä sinua riivaa!» huudahti hän jo ensimmäisessä pelissä. Ja toisen +hän lopetti kesken. »Sinähän olet idiootti!» + +Illallispöydässä oli forstmestari huonolla tuulella. Ja hän sanoi: + +»Mikä on tarkoituksesi opetuspuuhillasi, joihin olet kuulemma ryhtynyt?» + +»Hyvä tarkoitus», vastasi Esteri. + +Forstmestari käänsi ivaksi: + +»Kallella on vähintään puolikymmentä morsianta, ja Juho on nainut mies.» + +Esteri vastasi: + +»Juho oli vielä poikamies, kun äitini opetti häntä lukemaan ja oli +tulkkina rovastille, että Juho pääsi ripille.» + +Mutta sanottuaan hän punastui, katsoi forstmestaria silmiin ja peittäen +kasvot käsiinsä poistui pöydästä. + +Hyvä Jumala, niinkö kaukana he, hän ja isä ovat toisistaan, että +seisovat toisiaan vastaan kuin kaksi raakaa Rautiaista kello kädessä! + +Forstmestari tunsi, että hän oli lähtenyt väärästä nuotista. Ja hänen ei +olisi tarvinnut koko asiasta olla milläänkään. Esteri oli äitiinsä, joka +syötti kärpäsiäkin! Yhtä lapsellista ja turhaa oli forstmestarin +mielestä opettaa jotakin piikaretkua tahi renkiä kirjoittamaan, vaan +antaa hänen nyt tyydyttää hyvää sydäntään ja syöttää kärpäsiä. + +Mutta Esterin oppilasmäärä kasvoi ja hänen opetuspuuhansa laajenivat. +Niin että sunnuntaisin oli tupa täynnä piikoja ja renkejä ja +mökkiläisiä. Eikä siellä ainoastaan kirjoitettu ja luettu, vaan muka +keskusteltiinkin! Ja aivan yhtäkkiä ympäri pitäjän heräsi kaikellaisia +touhuja ja tuumia. + +Tämä oli jo muuta kuin kärpästen syöttämistä! Ja forstmestari sanoi +Esterille: + +»Sinuahan riivaa piru!» + +»Siitä hyvästä hän varmaan pääsee takaisin taivaaseen!» + +Vastaus ei ollut forstmestarin mielestä tyhmä. Hän innostui kuin +shakkipelissä. Hänellä oli selvillä, miten saa Esteristä shakkimatin, +muutamilla vedoilla. + +Esteri oli tyyni, forstmestarin mielestä niin tyyni, että näytti +suorastaan tahtovan häntä, isäänsä, ärsyttää. Siinä oli nyt Esterin +pelin heikkous! + +Lempeällä äänellä ja asettuen niin isälliselle kannalle, että itse +heltyi siitä, sanoi forstmestari: + +»Sanopa, lapseni, rehellisesti, kuka korvaasi nyt tällä hetkellä +kuiskuttaa.» + +Esteri katsoi forstmestaria hetken aikaa ja vastasi: + +»Äitini.» + +Shak! Ja fortmestarin asema oli hyvin pulmallinen. Vasta pitkän ajan +kuluttua keksi hän sanoikseen, joille antoi painoa omalla ryhdillään: + +»Sinun äitisi oli aatelinen!» + +»Jalosukuinen ja jalosydäminen.» + +»Niin, vaan ei piikain ja renkien ystävä!» + +»Piiat ja rengit ovat minulle kertoneet, ettei niin halpaa ollut, jota +hän ei kohdellut yhtä ystävällisesti kuin ketä hyvänsä ylhäistä.» + +»Piiat ja rengit!» matki forstmestari. »Se renkitupa on sinulle kaikki +kaikessa!» + +»Ei varsin niin, vaan mieluisa se on minulle. Eikä ihme. Täällä minä +olen syntynyt, vaan siellä renkituvassa kasvatettu. Siellä olen saanut +ensimäiset ja melkeinpä kaikki tietoni äidistäni, teiltä en vähintäkään. +Täällä olen nähnyt litteän kuvan, sille on henki luotu renkituvassa. +Teidän vallassanne olisi ollut istuttaa mieleeni äitini kuva +minkälaisena vain olisitte halunnut. Mutta tähän tarhurintoimeen teidän +olisi pitänyt ryhtyä aikoja ennen. Nyt se on myöhäistä. Kahta äitiä +sydämeeni ei sovi, ja lapsen hartaalla uskolla omistettu ei väisty.» + +Shakmatti! + +Forstmestari meni kammariinsa ja kirjoitti sisarelleen Helsinkiin, että +Esteri tulee sinne hänen luokseen, lähtee viikon kuluttua. Ja +forstmestarille hän antoi salaisen määräyksen laittaa Esterin vaatteet +kuntoon. Vasta pari päivää ennen ilmoitti hän asian Esterille. + +Esteristä todella olisi ollut hyvin huokuttelevaa noudattaa tätä +maanpakoon julistusta. Tosin hän ei tuntenut tätiään Helsingissä, ei +tiennyt oliko hän susi vai karhu vai ilmeinen ihminen, vaan mitä +hänestä. Olisi kuitenkin saanut siellä olla syksyllä vastaanottamassa +Lauria, joka ensi talvena aikoi olla yliopistossa, ja koko talvi olisi +siis ollut yhtä samaa juhannusyötä! Mutta konsulinna Holma, joka oli +joku aika sitten palannut kotia, oli ehdottanut Esterille, että tulisi +heidän tykönsä tulevaksi talvea, harjoittelisi pianonsoittoa, johon +hänen mielestään Esterillä oli huomattavia lahjoja. Tämän takana +tietysti, kirjoitti täti Holma, oli myöskin hänellä ja Ellillä itsekäs +tarkoitus: saada Laurin poissaolo korvatuksi Esterin läsnäololla. + +Näin oli tarjolla kaksi hyvää! Ja kun forstmestarinna, tietämättä että +Esterille oli jo asia ilmoitettu, tuli itkien kertomaan sen +salaisuutena, niin Esteri käski hänen vain laittaa kaikki valmiiksi, +itsekseen päätettyään noudattaa täti Holman äidillistä kutsua ja lähteä +ajamaan päinvastaiseen suuntaan kuin isän ukaasi määräsi! + +Tietysti hän oli tervetullut täti Holman luo milloin hyvänsä, vaikka +tämä olikin puhunut kirjeessään syyskuussa tulosta, ennen kuin Lauri +Helsinkiin lähtee. Esteri, joka ei ollut vielä vastannut kutsuun, +saattoi nyt hämmästyttää täti Holman ja Ellin äkillisellä tulollaan. +Laurikin, viimeisten tiedonantojensa mukaan, oli saapuva kesämatkalta +näinä päivinä. Ja hän on ensimmäisenä Lauria vastaanottamassa +kotikynnyksen yli! Sitä Esteri ei uskaltanut sen tarkemmin kuvitella. +Värisytti. Hän rauhoitti mieltään autuaallisella ajatuksella, että täti +Holman luona taas saa nähdä äidin silmäin elävän, luomien liikkuvan, +ripsien painuvan yhteen ja katseen yhtäkkiä kääntyvän häneen, ja +suudella lämmintä äidin otsaa! + +Kun olisi siellä tänään, syntymäpäivänään! + +Se ajatus täytti ikävän tuskalla rinnan, kun hän illalla saliin +tullessaan tapasi pöydällä Laurilta kirjeen, jonka leimasta huomasi, +että Lauri oli jo kotona. + +Kun edes ei olisi tarvinnut mennä vieraspitoihin! + +Ne olivat nyt apteekkarilla. Pitäjän nuoresta väestä hauskimmat +vieraspidot, sillä siellä tanssittiin. Esteri ei ollut käynyt +vieraspidoissa sitten juhannuksen, kaikkein vähimmin olisi lähtenyt +tänään, jolloin olisi viettänyt omaa juhlaansa täällä kotona +yksinäisyyden rauhassa, soitellen ja muistellen ja haaveillen. Mutta +forstmestarinna oli pyytänyt ja rukoillut selittäen että ensinnäkin +näyttäisi pahalta Esterin poissaolo nyt, kun hän lähtee kotoa, ja +toiseksi ilahuttaisi hän suuresti isän mielen lähtemällä nyt mukaan. +Minkä vuoksi ei ilahuttaisi silloin, kun sen voi tehdä? Esteri oli +suostunut, vaan uhrauksensa oli tuntunut suurelta. Nyt se tuntui vielä +suuremmalta. + +Forstmestari ja Margaretha, molemmat valmiiksi pukeutuneina, pelasivat +shakkia. Esteri istui syrjään kirjeineen. + +Osoitekirjoituksesta päättäen Lauri näytti olleen innostuksissaan. Oli +melkein outoa hänen käsialakseen. Alkukirjaimet olivat suuria ja +vahvoja, että niihin verraten muu kirjoitus näytti kääpiömäiseltä ja +paikkakunnan nimen alle hän vielä innostuksensa vauhdissa oli +repäisemällä vetäissyt viivan, jonka loppupää oli kaksihaarainen kuin +käärmeenkieli. + +Hyi! + +Ensimmäisenä arkkina oli Juhon painokirjaiminen kirje, jonka Esteri oli +saanut kaupungissa. Hän arvasi, mistä se oli löytynyt: Laurin kirjeen +sisästä, jonka hän oli jättänyt lähetettäväksi takaisin. + +Esteri säikähti, että jos siinä on ollut jotakin tärkeää, tiesi vaikka +olisi ollut lääkäriasioita! Hän alkoi silmätä sitä. Kirjainten kirjavan +erilaisuuden ja virheellisen oikeinkirjoituksen vuoksi oli selvänsaanti +vaikea. Mutta sisältö tempasi mukaansa, ja Esteri siksi aikaa unohti +kokonaan Laurin kirjeen toisessa kädessään. Se oli ihana kuvaus hyvästä +hengettärestä, joka kulki maassa keveillä jaloillaan. Mihin astui, +siihen kukka kasvoi, mihin katsoi, siihen päivä paistoi. Kun hymyili, +niin huolet kirkkaana pilvenrintana loistivat, kun nauroi, niin surut +päivänkoittona punoittivat... + +»Isä!» + +Esterin silmät loistivat, ja käsi oli ojennettuna antaakseen kirjeen +forstmestarille. + +Ei kuullut isä. Hän oli kiintynyt shakkipeliin, ja huudahti: + +»De' va' fan!» + +Esterin käsi vaipui sivulle, ja hän loi uuden katseen forstmestariin. + +Ette ymmärtäisikään. Hän on meille kummallekin eri olento! + +Esteri jonkun matkaa luettuaan Laurin kirjettä purskahti nauramaan +sydämestään. + +Othello! + +Forstmestari hätkähti Esterin naurusta, heitti shakkinsa kesken, jäi +hetkeksi aikaa tuijottamaan Esteriin ja alkoi sitten kulkea +edestakaisin. Miten olikaan se uni, jota hän oli nähnyt äskettäin? +Esteri tuli hakemaan häntä tuonne kammariin. Eihän se ollut unta. Mutta +siitä oli kauan! Mitä ihmettä se olikaan? + +Esteri luki edelleen kirjettä, mutta se alkoi täristä hänen kädessään. +Hän lopuksi rutisti sen taskuunsa ja istui värähtämättä paikallaan, +näkemättä paikallaan, näkemättä mitään edessään. + +Margaretha pyörähti kuvastimen edessä, forstmestari seisoi +keskilattialla käsi otsalla ja forstmestarinna tuli saliin kahisten +silkissä. + +»Todellakin!» sanoi hän. »Tänäänhän on Esterin syntymäpäivä.» Hän +onnitteli. + +Margaretha hyppäsi tanssiaskelin Esterin luo, ja pudisti Esterin kättä: +»Gratulor!» + +Forstmestari havahtui, meni ja suuteli Esteriä. + +Esteri tunsi tukehtuvansa pimeyteen. + +»Huomenna käymme Esteri-vainajan haudalla», sanoi forstmestarinna +liikutettuna ja sydämensä halusta saada aikaan täysi sovinto. + +Juho oli tullut sisään ja seisoi, kunnes päännyökkäyksellä sai +ilmoitetuksi olevansa hevosineen valmis. Hän koko ajan katsoi pitkään +Esteriä ja vielä ovellakin painaessaan sen verkalleen kiinni. + +Juhon mukaan valmistautuivat lähtemään toiset, Esterin oli puhe tulla +vähän myöhempään toisella hevosella. Hän yksin jäätyään syöksyi +forstmestarin työhuoneeseen, painoi rintansa seinää vasten ja kurotti +ristiin kouristetut kätensä kuvaa kohden, joka oli ylhäällä hänen päänsä +päällä. + +»Äiti! Äiti! Mitä on tämä elämä? Vaihtuvia kuvia vain! Vaihtuvia ja +haihtuvia. Ei ole mitään, joka pysyy, ei mitään! Sinun rakkautesi olisi +ollut. Sinä olisit minua rakastanut aina, aina. Minä sen tunnen. Tule +siis, tule!» + +Esteri siirtyi keskilattialle. + +»Sinä et voi. Sinä tulisit, jos voisit. Mutta minä tulen sinun luoksesi. +Ja sinä otat minut vastaan, sillä sinä tiedät, että minä olen syytön.» + + + + +IX + + +Vinttikammarissa oli vihdoin kaikki järjestetty. Ja ovelta hän vielä +silmäsi taakseen, palasi takaisin ottamaan lattialta pienen paperirikan +ja oikaisemaan vuoteensa peitteen. Laskeutuessaan portaita muisteli hän, +olisiko vielä jotakin tekemättä jäänyt tai joku seikka unohtunut. Mutta +pihalla hän säikähti jokaista ääntä, astui hitaasti ja järven tielle +tultuaan poimi kukkia metsän laiteesta, vaan päästyään metsään, ettei +kukaan talosta häntä enää voinut nähdä, lähti juoksemaan minkä ehti. +Yhtäkkiä hän pysähtyi katsomaan taakseen, tuleeko hänen jälessään Hupi. + +»Senhän on susi syönyt!» + +Mutta taas juostessaan kuvitteli hän, että Hupi haukkuu pihalla ja +houkuttelee ihmisiä järvelle. + +»Mitä teillä on tekemistä minun kanssani!» + +Se olikin vain harakka, joka nauroi. + +Hänen eteensä tuli polku. Se johti Juhon mökille, jonka katto metsän +lomitse näkyi. Hän puristi kädet nyrkeiksi ja lähti mökille päin. + +»Juho ei ole kotonaan.» + +Kalle jossakin vihelsi »Voi äiti parkaa», ja metsästä kuului ryskettä, +joka läheni. Esteri purskahtaen itkemään, syöksyi vesakkoon, mutta +kompastui ja kaatui mättäitten väliin eikä jaksanut siitä nousta. + +Hänet nosti siitä Juho, joka varsin vähällä vaivalla sai sanotuksi: + +»Minä näin, etteivät sinun asiasi olleet hyvin.» + +Hän otti Esteriä kädestä, talutti häntä kuin lasta, ja saatettuaan +tielle, käski hänen mennä taloon, muuttaa vaatteet ja lähteä heti +vieraisiin. + +»Mutta elä tanssi», varoitti hän ja kääntyi takaisin polkua mökilleen +päin. Hän kuitenkin kiersi metsää talon läheisyyteen katsomaan syrjästä, +kunnes näki Esterin nousevan Antin kärryihin ja lähtevän pitoihin. + +Niin huonosti ei Juho ollut osannut ajatella Esterin asiain olevan. Eikä +sitä varten ollut pitotalosta lähtenyt kuljeksimaan kyydittyään sinne +herrasväkensä. Oli vain lähtenyt omille retkilleen, niinkuin usein +ennenkin oli tehnyt, vaikka tapana oli että rengitkin viipyivät koko +pitojen ajan vierastalossa, missä heidätkin kestittiin niin kuin heidän +hevosensakin. Hevosensa hän jätti, mutta itse katosi, siihen saakka kun +pidot alkoivat loppuun lähestyä. Ja kun nähtiin Juhon lähtevän ja +tulevan kuin salaa, oli leikin päältä sanottu että Juho käy aarteella, +ja jotkut niin uskoivatkin. Ja totta se olikin. Niin hän nytkin oli +lähtenyt aarteelleen, mutta oli kuin köydellä vedetty käymään ensin +kotitalossa. + +Häntä veti sinne Esterin silmät. Ne olivat hänestä olleet oudot äsken, +kun hän kävi sisällä hevosesta ilmoittamassa. Hän oli ne ennen tarkoin +tuntenut joka päivä nähtyään pienestä alkaen, läheltä ja kaukaa ja +monenlaisina, vihassa jos lemmessäkin, ja hänen sydämensä oli hänelle +silloin kuin avattu kirja. Hän tiesi mistä Esterin riemu, tiesi mistä +hänen surunsa, tajusi hänen kyyneltensä synnyn Kallen viheltäissä »Voi +äiti parkaa», ja Kalle vieläkin oli yritellyt houkuttelemaan Esteriä +polvelleen niinkuin ennen. Vaan Esteri olikin nauranut noille sävelille, +ja nauranut kirkkaasti! Onnellisempihan Esteri olikin kotia tultuaan +kuin ennen lähtöään. Vertaisenaan jopa itseään parempana piti häntä +forstmestarinna, joka oli ollut vain puoli äitiä, sellainen, jonka Juho +omasta kokemuksestaan tunsi ja siitä, mitä oli nähnyt, tiesi äitipuolien +usein olevan. Ja forstmestari, joka Juhon mielestä ei ennen ollut +kumonnut sääntöä, että jolla äitipuoli, sillä isäpuolikin, oli ottanut +Esterin kaupungista vastaan kuin sulhasherra morsiamensa. Mutta niin +kirkkaaksi nauruksi oli Juhon mielestä tämä onni ollut liian pieni. Tämä +sama onnihan oli Esterille paistanut tänä iltana täydeltä terältä, ja +kuitenkin hän valkoisessa juhlapuvussaan oli kuin mustiin verhottu +kirkonalttari. + +Juho hätkähti, kun hän taloon poikettuaan Antilta kuuli, että ryökkynä +oli mennyt järvelle päin. Kuin vainukoira hän jälkeen lähti, ja harakan +räkätystä seuraten tapasi Esterin vaipuneena rupaiseen mättäänkoloon. + +Kun Esteri oli ollut pieni lapsi, joka hyvän äitinsä menetettyään oli +kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty, oli Juho ollut silmänä ja +korvana häntä tapaturmilta varjelemassa, sitten suurempana hänen +paimenenaan pahaa vastaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan neuvonut, +nuhdellut ja lohduttanut. Hän oli tuntenut ylpeyttä verratessaan Esteriä +toisiin lapsiin, aivan kuin Esterin etevämmyys olisi ollut hänen +ansionsa. Kun hän saatettuaan Esteriä hänen kaupunkimatkallaan oli vielä +kerran silmännyt taakseen kärryistään ja nähnyt avaralla, ruohoisella +kievarinpihalla Esterin seisovan ypö yksin, niin hän silloin mielessään +oli toivottanut, mitä sydän ja järki parasta keksi: kumppanin, kunnossa +vertaisen. Sitten aina kun Esteri oli hänen mieleensä tullut, oli tullut +se nuorukainenkin, ylevä ja kaunis, asettuen seisomaan Esterin vierelle +viheriällä nurmikolla. Ja heidän takanaan seisoi hymyillen hyvä +hengetär, jota he eivät nähneet, mutta hän Juho näki ja hän heille hänet +kuvaili. Sen ylevän ja kauniin nuorukaisen luuli Juho kuolleeksi ja +Esterin seisovan hänen ruumisarkkunsa ääressä, kun hän seisoi salissa +silmänsä pimeinä forstmestarin ja forstmestarinnan syleillessä ja +suudellessa ja onnentoivotuksia vuodattaessa hänen ylitsensä hänen +syntymäpäivänsä johdosta. Mutta nyt? Sehän olikin se nuorukainen +kelvoton, sydämetön, tyhmä, houkkio, joka oli luullut löytäneensä +toisen paremman ja sysännyt Esterin silmälleen liejuiseen +mättäänkoloon! + +Se oli surullista, mutta muu se kuitenkin Juhon mieltä raskaammin +painoi, kun hän Esterin siitä ylös nosti ja lähti häntä taluttamaan. +Tämä oli niin tuttua, oli kuin hän olisi nostanut sitä pientä tyttöä, +joka oli langennut otsaansa kuhmun tahi nenänsä veriin, joka usein oli +juossut hänen jälkeensä ja pistänyt pienen kätensä hänen kouraansa. +Silloin ja sitten myöhemmin, kun hän lohdutteli Esterin silmät +kirkkaiksi, kun tämä haki hänen läheisyyttään surussaan, oli Juholle +usein tullut mieleen ajatus, että kerran on juopa aukeava heidän +välilleen, kun Esteri tulee omavaraiseksi, ettei tarvitse hänen apuaan. +Ja kun se hetki yhtäkkiä oli todellisesti edessä, silloin kun hän +saattoi Esteriä hänen kaupunkimatkallaan, niin hyvästiä jättäessä +takerrutti hänen kielensä sanattomaksi ajatus, että tämän jälkeen kun +tapaavat toisensa, ei hän ole Esterille muu kuin se mikä muutkin eikä +Esteri hänelle muuta kuin mikä muillekin. Mutta juuri se, ettei niin nyt +ollut, tuntui raskaalta. Hän itse olisi tarvinnut taluttamista, niin +piti ruveta toista taluttamaan, hänen, jolta oli kaikki mennyt, piti +tukea sitä, jolla kuitenkin vielä oli koko elämä edessään. Hänen, jonka +oli pitänyt viskata järveen puukko tupestaan, jonka silmä katseli köyttä +kuin juopon silmä pikariin kaadettua viinaa, hänen piti juosta sellaisen +jälessä, joka kompastuu ensimäiseen mättääseen. Hänen piti ruveta +lohduttamaan sitä, jonka päivä oli vain pilven taa mennyt, kun itselleen +oli maa harmaata sarkaa, puut mustaa verkaa, taivasta ei ollenkaan. + +Kun Juho lymypaikastaan muutaman pellonaidan takana oli nähnyt Esterin +hevosen katoavan metsän taakse, istahti hän pientareelle. + +Mitä varten hän ketään auttaa? Mitä varten hän ketään säälii? Mitä +varten vartioi Katria kuin aarretta? Minkävuoksi ei aja häntä mökistä ja +polta mökkiä tahi molemmat yhdessä? + +Juho kohotti päätään ja kuunteli. Kuului vihellystä järveltä. Hän +hypähti ylös, kyyrysillään juoksi pellonojia, poikkesi metsään ja kiersi +mökkinsä taaksen harjanteelle, josta näki Kallen istuvan veneessään +ruohikon rinnassa hänen mökkinsä edustalla. Juho kaivoi kätköstään +tuohitorven, johon puhalsi niin että silmät päästä pullistuivat, ja yli +järven ja yli metsien vyöryi kamalaääninen mölähdys, jota kaikkialla, +mihin vain ääni ylti, äänettöminä kuunneltiin kuin viimeisen tuomion +ennettä. + +Kalle sieppasi airot ja lähti soutamaan pakoon kuin olisi pelännyt +viimeistä tuomiota enemmän järvellä kuin maalla. Juho kätki torvensa ja +lähti kulkemaan kierrellen ja lymyillen kuin karannut tuomiovanki. + +Kiirettä hänellä ei olisi ollut pitotaloon, vaan hän kuitenkin juoksi +milloin sopi. Hänestä tuntui, että Esterille voi tapahtua jotakin, jos +hän ei ole siellä. + +Susannanpäivän ilta loisti kirkkaana apteekkarilla. Elokuun harsoinen +illanhämy karkoitettiin kynttelien ja lamppujen paljoudella. Siihen oli +erityinen syy. Tuomarin Alice oli suostunut vaihtamaan toivotun ja +odotetun aatelisnimensä koruttomaksi Kaukoseksi. Tähän hänellä oli +kaksikin syytä: apteekkari kyllästyneenä viimein odottelemiseen oli +alkanut lämmittää rovastin Sigridiä, ja nimismiehellä oli ruvennut liian +usein olemaan asiaa forstmestarille. Kihlaus julkaistiin nyt pidoissa. +Ja se lisäsi ääntä laseille ja vilkkautta tanssille. + +Kun Juho saapui pitotalon pihalle, oli joukkoa ulkona katsomassa iloisen +tanssin menoa valaistussa salissa, jonka avonaisista ikkunoista tulvasi +pihalle pianon metalliset säveleet ja tahdinmukainen kenkäin kihnaus +lattiaa vasten. Joukossa lasketeltiin sukkeluuksia tanssivista ja muista +huomioista. Nimismiehen renki, tunnustettu tanssitaituri, koppoi +käsiinsä muutaman kaikella kiireellä juoksevan piian ja hänen kanssaan +pyörähytteli valssia siinä pihalla. + +»Jaska se pitäisi olla tuolla salissa näyttämässä niille tanssin +mallia», sanottiin joukossa. + +»Mutta katsokaahan!» sanottiin sitten, kun Jaska oli tanssinsa +lopettanut piian viimein karattua hänen käsistään. »Tule katsomaan +sinäkin, Jaska! Tule katsomaan vertaistasi!» + +Salissa oli forstmestari tyttärensä Esterin kanssa tanssitantereella, +joka oli joutunut heidän valtaansa yksinään. Forstmestari tuli, näki ja +voitti. Itse Jaskakin pihalla lausui tunnustuksensa, ei yksistään vain +suullaan, vaan sydämelläänkin. Ei ainakaan tässä läänissä ollut tähän +asti vertaistaan nähnyt, vaan nyt hän näki parempansa! + +Äänekkäästi ihasteltiin »komeaa paria». Se on pysty tervaskanto tuo +talvipäinen ukko. Ja passaa hänen siinä pyöriä ja pyöritellä ylpeänä, +sillä ei ole joka papalla tuollaista tytärtä. Kukahan tuonkin +hempulaisen polvelleen istuttaa? Kelvanneeko tämän pitäjän herroja? +--Kelpaa! Mikä ettei kelpaisi, kun ei kuulu halpana pitäneen +Piipari-Kallen polviakaan.--Piipari-Kalle valehtelee. Joka valehtelee +yhtä mainiosti kuin viheltääkin! Kehuu, ettei koko pitäjässä sitä sievää +piikaa, jonka luhdissa hän ei ole ollut, ja monta on talontyttöä jonka +kammarin ikkuna syys-illan pimeässä on hänelle auennut. + +»Kyllä minä tiedän, kenen polvella tuo tyttö istuu!» sanoi Jaska +ylpeästi, ja kaikki olivat ääneti, kuin olisi sen sanonut itse +nimismies, jonka nyt tiedettiin olevan se, joka Esterin polvilleen +istuttaa. + +Pari liiteli salissa, milloin kiertäen itsensä ympäri, kuin olisi toinen +toistaan koettanut kietoa, milloin liikehti edestakaisin aivan kuin +ensin toinen koettaen tavoittaa toista, joka pakeni, ja sitten taas +toinen vuorostaan. + +Kaikista salissa olijoista oli tämä kaunis elävä taulu: »isä ja tytär». +Mutta aina valmiilla arvostelulla oli kuitenkin sijaa. Tytär olisi +saanut olla parempi! Hänen tanssinsa oli kaunista, ja koko ulkonainen +olentonsa, mutta ... pastorin Sandralle oli joku hänen tuttavansa +kaupungista kirjoittanut jotakin jostakin ylioppilaasta ja Esteristä, ja +juuri Esteristä sitä jotakin. Sitä paitsi jo ilman tätä jotakin olisi +Esteri ollut epäonnistunut kauniissa taulussa. Johan yksi ja toinen oli +itsekseen pudistanut arveluttavasti päätään ennen Esterin kaupunkiin +menoa, ja nythän oli nähty hänet tänä kesänä. Mutta sitä +vaikuttavampana esiintyi taulussa forstmestari, mieltäylentävänä +»tuhlaajapojan» isänä. + +Mutta forstmestarinna katsoi isää ja tytärtä suu hymyssä ja silmissä +kostea kiilto, onnellisempana kuin jos tytär olisi ollut hänen omansa. + +Hän oli Esterin kaupunkiin mentyä alkanut tuta raiskan kaivavan +silmäänsä. Piparkakut nimittäin olivat sittenkin tietämättömällä tavalla +vähenneet, ja marjahillossa hän oli tavannut sormenjälkiä, jotka hän +aina ennen kumoamattomilla seikoilla oli todistanut Esterin sormien +tekemiksi. Margaretha ja Pauli, jotka yhdessä olivat syyttäneet Esteriä, +syyttivät nyt toisiaan. Ja Esteri oli hyvän kuukauden ollut kaupungissa, +kun salissa tavattiin pöytälamppu lattialla särkyneenä, ja kysyttäessä +kuka oli syyllinen, pieni Einar lapsen viattomin katsein vastasi: +Esteri. Lasten ja imeväisten suusta saatte totuuden kuulla, ja se totuus +oli katkera, minkä forstmestarinna ymmärsi Einarin vastauksesta. Hän ei +voinut enää salata itseltään, että hänkin yhtä umpimähkäisesti, mutta +yhtä lujalla uskolla oli syyttänyt Esteriä. Hän oli luottanut omien +lastensa pienimpäänkin sanaan, vaan Esterin puolustaessa itseään hän oli +häntä häväissyt Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kylmäkiskoisessa +taistelussa, joka Esterin jäykän vastustuksen takia oli vain +kiihtymistään kiihtynyt heidän välillään, oli hän kaiken syyn lukenut +Esterille. Mutta kun hän pitkinä viime talven iltoina, muitten töitten +loputtua, nukkuvien lastensa keskellä valmisteli varustuksia tulevaa +pienokaista varten, joka ehkä ei ollut näkevä häntä, äitiään, kostutti +hän kyynelillään pienet paidat ja myssyt ajatellessaan omille lapsilleen +äitipuolta. Ja se raiska hänen silmässään näkyi malkana. Silloin hän +olisi ollut valmis nöyrään ja avonaiseen tunnustukseen Esterin edessä, +että hän oli paljon rikkonut. Mutta sitten se tuntui tarpeettomalta, ja +hän päätti korvata kaikki entiset puutteellisuutensa teoilla. Hän +valmistautui Esteriä vastaanottamaan äidillisellä rakkaudella. Vaan +Esteri olikin kasvanut yli hänen päänsä, ei tarvinnut hänen äidillistä +rakkauttaan eikä kaivannut. Kun Esteri ei ollut sitä saanut, niin ei hän +ollut siitä velkaakaan, ja forstmestarinnan kaikki osoitukset hän otti +kohteliaisuutena ja maksoi ne heti kohteliaisuudella. Forstmestarinnalle +ei ollut pienintäkään lohdutuksen pisaraa tuskansa lievittämiseksi, jota +tunsi, kun isä ja tytär pian joutuisivat vihollisina vastatusten. Heidän +sanansa toisilleen olivat puukonpistoja hänen sydämeensä, sillä hän +heidät oli vuosien kuluessa vieroittanut toisistaan. Sitä hän ei voinut +itseltään tinkiä millään. Jos ei ollutkaan ennen tiedoin ja tahdoin +väärin todistanut Esteristä, oli hän sen kuitenkin tehnyt. Mutta oliko +hän koskaan Esteriä pienenä lapsena sylissään juoksuttanut isän syliin +hypiteltäväksi ja suudeltavaksi? Enintään oli opettanut Esteriä +noudattamaan mitä hyvä tapa vaati: Sinäkin, Esteri, mene sanomaan hyvää +yötä. Eikä hän ollut siitä niin välittänyt, jos Esteriltä oli jäänyt +hyvä tapa noudattamatta. + +Kun forstmestarinna nyt oli saanut Esterin lähtemään pitoihin isän +vuoksi ja näki isän kuin kaikki unohtaen tanssissa vievän tytärtään, +toivoi hän hartaasti, että nyt alkaisi onnellisempi aika ja iloinen +aika, jota totta puhuen vielä tähän asti tuskin oli ollut. Hän uskoi, +että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. + +Mutta pihalla Juho seisoi, sydämessään hätä ja tuska, aivan kuin Esteri +olisi ollut hukkumassa ja hän avutonna seisonut siinä sitä katsomassa. +Salissa syntyi yhtäkkiä hälinä, tanssi keskeytyi, soitto herkesi ja +pihalla varpaillaan seisovassa joukossa kiihtyi uteliaisuus niin +suureksi, että muuan nousi toisten olkapäille seisomaan nähdäkseen ja +kertoakseen mitä tapahtuu siellä lattialla, jonne kaikki kumartuvat +katsomaan. Tähystäjä ei kuitenkaan voinut mitään nähdä, kun salissa +olivat ihmiset sankkana parvena ympärillä. Mutta sitten kaikki näkivät, +kun forstmestarin ryökkynää kannettiin pyörtyneenä kuin kuollutta. + +»Eipä kestänyt tyttären pää pyöriä!» huudahti Jaska, jonka silmissä +forstmestari kohosi yhä vain. + +Juho meni pirttiin, istahti penkille rauhallisesti lynkäpäisilleen ja +lausui mielessään: + +Jumalalle kiitos! + + + + +X + + +Yöllä kotia päästyään Juho ryhtyi kirjoittamaan Esterille kirjettä. + +»Rakas lapsi», alkoi hän. Mutta jo näitä sanoja kirjoittaessaan hän +joutui epätoivoiseksi kynänsä hitautta. Hänellä olisi ollut niin paljon +sanottavaa ja olisi halunnut sanoa! Oli aivan kuin Esterin äiti-vainaja +olisi istunut hänen ääressään ja katsoen häntä läheltä silmiin +kehoittanut: Juho, neuvo lasta, neuvo. Sinä osaat ja sinä tiedät, olet +itse kokenut. Hän on nuori ja kaunis, ja tulevaisuus vielä edessä, vaan +sinä näet, että hän päivänsä pilveen mentyä voi epätoivossaan surmata +sielunsa. Neuvo ja lohduta! + +Ja Juho istui kyyryssä pöytää vasten kuljettaen luisevalla suurella +kädellään kynää, joka yön hiljaisuudessa parkui raskaan painon alla +vitkalleen liikkuessaan paperilla. Päivä oli noussut ja ihmiset +nousivat, kun hän lopetti. + +Hän ei sitten Esteriä nähnyt moneen päivään ollenkaan. Mutta kun hän oli +talon pellolla ruista kylvämässä, kuului talosta pianonsoittoa, +lakkaamatta. + +»Niin!» sanoi Juho itsekseen päätään nyökäyttäen ja aivan kuin vielä +kehoittaakseen. »Tee työtä, tee työtä! Mitä työtä tahansa, kunhan teet! +Mutta elä huumaa itseäsi tanssilla. Se on viinaa, se on viinaa! Ja se on +suruun ja murheeseen myrkkyä! Se sielun tappaa.» + +Soitto kuului taukoamatta. Ja Juho sirahutteli siemeniä silmät ja suu +hymyssä kuin olisi omaa peltoaan kylvänyt satakertaisen sadon toivossa. + +Esteri oli pyytänyt saada jäädä kotia luvaten luopua kaikesta, mikä isän +mieltä loukkaa. Ja hän ryhtyi opettamaan siskojaan ja muun aikaa istui +pianon ääressä. + +»Kas niin, kas niin», sanoi forstmestari vaimolleen. »Näetkös nyt? Näin +se kävi! Ja näin se pitää olla.» + +Oli onnellisempi aika alkanut. Sovinto ja rauha vallitsi, ja +forstmestari innostui niin, että etsi esiin viulunsa, jonka ääntä +forstmestarinna ei ollut kuullut kuin avioliittonsa varhaisimpina +vuosina. Oli alkanut iloisempikin aika. + +Ja kuitenkin forstmestarinna istui surullisena, kosteissa silmissä +Margaretha, joka oli lähtenyt Helsinkiin Esterin sijasta, lähtenyt +riemumielellä. + +Kuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska +ja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänelle +silloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessa hänen vaatteitaan +ja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen +vierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta +kyläjuoruksi. Ei osaa tietää, ei arvata ihminen lyhyen elämänpolkunsa +moninaisia mutkia! + +Esteri ponnisteli kuin hukkuva. Ja väliin hän näki maan aivan lähellä, +vaan toisinaan taas toivottoman kaukana. Joskus hänestä aivan yhtäkkiä +alkoi tuntua, että kaikki oli vain unta, pahaa unta, ja että tapahtuu +jotakin iloista. Ja soittaessaan hän väliin oli pitkät ajat Holmalla. +Mutta siitä selvittyä hänen halutti, niin hurjasti halutti lähteä +johonkin, mihin hyvänsä. + +Kun olisi saanut edes itkeä! Tahi puhua jollekin. Mutta kenelle? Kuka +ymmärtäisi? Ainoa olisi täti Smarin! Ainoa! Hyvä Jumala, kun hänellä oli +ikävä häntä. + +Hän sai täti Smarinilta kirjeen. Siitä jäi hänen mieleensä vain, että +konsulinna Holma kaikkineen oli muuttanut Helsinkiin. Siinä nyt hänen +viimeinenkin toivonsa! + +Mitä oli hän toivonut? + +Hänen silmissään oli ollut täti Holma, joka oli katsonut häneen sanoen: +Sellainenko sinä oletkin! Sitä juuri Esteri oli niin monta kertaa +pelännyt. Kerran kun konsulinna Holma ihmetteli, mihin oli joutunut +markanraha, joka juuri oli hänellä hyppysissä, Esterin valtasi kauhea +tuska. Ja hän seisoi toimettomana kädet ylhäällä toisten hakiessa rahaa. +Kun se löytyi, hän kaikkien nauruksi huudahti: Jumalalle kiitos! + +Hän oli Laurin viimeisen kirjeen jälkeen joka postipäivä jännityksellä +kuunnellut tulevan postin aisakellon ääntä maantieltä, vaan +toisellaisella jännityksellä kuin sitä ennen. Ja kun posti oli tuotu, ei +hän uskaltanut mennä katsomaan, oliko hänelle kirjettä. Mutta jokaisen +kirjeen, minkä hän sai, keneltä hyvänsä, avasi hän aivan kuin toivoen +markanrahan löytyneen. + +Nyt, saatuaan tiedon, että Holmat olivat muuttaneet Helsinkiin, oli +Esteristä kuin olisi täti Holma sanonut hänelle: »Mene pois!» ja vetänyt +oven kiinni. + +Hän alkoi taas soittaa, tietämättä suuntiakaan mitä soitti. + +»Esteri soittaa erinomaisen hyvin, paremmin kuin pastorin Flora,» tuli +nimismies Esteriä kiittelemään. + +Hän oli kesän aikana käynyt forstmestarin luona hyvin ahkerasti shakkia +pelaamassa, vaan puhuttiin että hän käy Esterin vuoksi. Jotkut nauroivat +hänelle vasten naamaa, että Esteri oli jo saanut hänet pieksusaappaissa +käymään, ja kehottivat häntä teettämään hyvin hienopohjaiset tohvelit +Esterille. Nimismies otti mielellään tällaisen pilan vastaan. Hän oli +mielistynyt Esteriin. Esterissä oli kaikki hyvät puolet, mitä oli +erikseen Alicessa, Sandrassa, Sigridissä, Ainassa ja Florassa, joilta +yhdeltä puuttui yhtä, toiselta toista, ja joista hän ei ollut voinut +varmasti päättää. Ja se varsinkin oli hänestä mainio asia, että Esteri +pystyi tukkimaan Rautiaisen suun, joka oli kerrassaan painajainen +hänelle. Niin että kun hän ensi kerran lähti käymään forstmestarin +luona, hän sanoi Jaskalle, joka häntä kyyditsi: + +»Nyt mennään siihen taloon, josta ehkä piankin noudat minut rouvineni. +Mutta elä nyt vielä puhu kenellekään.» + +Nyt, kun Jaska oli hänet tuonut, oli hän luvannut jo sanoa muillekin. +Hän oli asiasta varma. Oli puhunut forstmestarille, joka puolestaan oli +suostunut, semminkin kun nimismies oli käynyt kumartamassa +kruununvoudinvirkaa ja saanut hyviä toiveita. Esterinkin suhteen +nimismiehellä oli hyvät toiveet, sillä forstmestari puolestaan oli +varma, Esterin nyt luovuttua lapsellisista houreistaan. + +»Hän on kuin sula vaha», oli forstmestari sanonut. Ja nyt nimismiehen +tultua frakkipuvussa hän mielessään valmisteli tämäniltaiseen +perhejuhlaan puhetta, jossa runollisen kauniisti kuvaisi sitä, että +Esteri tuli takaisin siihen säätyyn, johon Esterillä oli äitinsä kautta +kunnia kuulua. + +Nimismiehen lähestyessä Esteriä, joka istui edelleen pianon ääressä, +etsien uutta soitettavaa kappaletta, poistui forstmestari. Mutta +forstmestarinna, joka oli kyökkihommissa, tuli käymään saliin ja kuin +jotakin kiireellistä asiaa varten kutsui Esterin kyökkiin. Vaan kyökistä +hän juoksutti hänet vinttikammariin. + +»Esteri, minä olen äitipuoli», sanoi hän ruveten itkemään. »Ja minä +tiedän mitä on olla äitipuolena. Sinä olet kyllä järkevämpi ja parempi +kuin minä raukka, mutta veri on vettä sakeampi. Ja sinä olet niin +järkevä tyttö, että minun ei tarvitsisi sinua neuvoa, miten tehdä, vaan +minä pelkään, että sinä nyt voit tehdä, mitä sitten katuisit. Ja sinä +olet nuori ja kaunis, ja sinulla on vielä onni omissa käsissäsi. Ole +täällä, elä tule alas kuin vasta illallisen jälkeen.» + +Jo ennen illallista forstmestarinna tuli vinttikammariin ja sanoi: + +»Pane kapsäkkiin, mitä ehdit ja välttämättömimmin tarvitset. +Huomenaamulla varhain lähdet kaupunkiin täti Smarinin luo. Minä lähetän +jälestäpäin muut tavarasi, mitä tarvitset. Harjoittele soittoa siellä. +Minä pidän huolen rahatarpeistasi ja kirjoitan, milloin sinun sopii +tulla takaisin kotia.» + +Täti Smarinin luo! + +Oli taas kuin olisi toivonut, että raha löytyy. Ja hän alkoi kiireellä +puuhata tavaroitaan kokoon ajattelematta ja tajuamattakaan oikein, mistä +oli ollut kysymys. Mutta kun hän meni saliin hakemaan nuottejaan, kuuli +hän forstmestarin työhuoneesta kova-äänistä ottelua isän ja +forstmestarinnan välillä. Ja hän pysähtyi kuuntelemaan hämmästyneenä. + +Forstmestarinna, joka ennen oli vähimmästäkin vapissut miehensä edessä +ja aina kuin pelolla asettanut kaikki vain forstmestarin mielen mukaan +eikä koskaan ollut vastustanut, vaan aina pitänyt parhaana alistua ja +kärsiä, silloinkin kun varmasti tiesi olevansa oikeassa, tämä arka +olento nyt antoi sanan sanasta pelkäämättä toista, jonka ääni jyrisi +kuin ukkonen. + +»Esteri ei ole sinun lapsesi, vaan minun!» + +»Esterin omasta suusta olet kuullut, mikä olet hänelle.» + +Forstmestari iski jalkansa lattiaan. + +»Sinä et saa sekaantua enää meidän väleihimme, sanon minä!» + +»Sinun on tehtävä, niinkuin tekisit omalle lapsellesi, niin sanoo +minulle tuo Esterin äidin kuva tuossa seinällä, jonka edessä minä nyt +seison varma tunne rinnassani, että tässä asiassa olen tehnyt oikein!» +Forstmestarinna tuli saliin ja huomattuaan Esterin seisovan alla päin ja +kuin tietämättä mistään, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: + +»Mene, lapseni, mene, ja tee niin kuin käskin.» + +Aamulla kun hän seisoi pihalla ja katsoi Esterin jälkeen, joka katosi +kujalle syysaamun sakeaan sumuun, että kuului vain kärryjen etenevä +jyrinä, hän puristi päätään ohimoilta: + +»Olenko tehnyt oikein vai väärin?» + +Esteri istui kärryissä ja mietti, mitä on tämä elämä. + +Sumua, usvaa! + +Ja Antti puheli minkä ehti. Kertoi, että Juholle oli syntynyt tyttö +viime yönä ja että Kallesta on tullut uskovainen, niin ettei se vihellä +enään. Se oli Kalle kuullut pirun törähyttävän vastaukseksi hänen +vihellykseensä. Ei ollut ensimmäisestä kerrasta välittänyt vielä, vaikka +hyvin oli säikähtänyt. Mutta sitten oli taas jonkun ajan kuluttua +kuullut toisen kerran, ja silloin oli alkanut jo mietityttää. Ja +kolmannen kerran kun kuuli, niin pelosta oli maailma silmissä pimennyt, +kun oli luullut, että nyt se tulee häntä noutamaan. + +Antti kaivoi taskustaan piipun, Kallen vanhan piipun, vaan uuden +Antille, joka vasta nyt opetteli polttamaan. Saatuaan siihen panoksen ja +tulen hän istui selkäkenossa selkälautaa vasten ja savujensa välistä +puhui harvasanaisesti: + +»Siellä kaupungissa taitaa olla lysti. Se räätäli-Pekan poika Matti, +joka oli ryökkynän koulussakin ja joka tässä kesällä meni kaupunkiin +oppiin, kirjoitti minulle, että eri lysti on siellä. Karusellilla +ajetaan ja tyttöjä on aina tarjolla kumpaankin käsikynkkään. Ja siinä +oli huutomerkki perässä!» + + + + +XI + + +Hirveä maanjäristys kyökissä. + +Neiti Smarin uskoi varmasti, että mitä vain rautaa löyhempää siellä oli, +se oli nyt tuhannen sirpaleina. + +Miina kuitenkaan ei ollut kaatanut kuin kyökin pöydän. Mutta näky oli +kuitenkin kamala: marjasoppaa, maitoa, munankeltuaista, jauhoja, +sokuria, astioita, sanalla sanoen, mitä hyvin varustetun kyökin pöydällä +on sen rikkaimmalla hetkellä, se kaikki sekasortona lattialla! + +»Kun edes osaisin ymmärtää, miten tuo oli mahdollista!» huudahti neiti +Smarin enemmän ihmeissään kuin suutuksissaan. + +Varsin yksinkertainen asia! + +»Minä yritin», selitti Miina, »kurkistamaan ikkunasta, kun minun +silmääni yhtäkkiä vilahti, kuin olisi neiti Esteri tullut». + +»Miina näkee näkyjä!» + +Miina ilahtui siitä. + +»No silloin tämä on neiti Esterin häiksi», sanoi hän ja lyöden käsiään +yhteen jatkoi: »Ja hän saa sen--sen--niin mikä ihme se olikaan?--sen +senaattorin! Pankaa mieleen, että Miina on sen sanonut!» + +Ovikello soi. Ja niin mahdottomalta kuin neiti Smarin oli pitänytkin ja +piti Esterin tuloa, riensi hän itse avaamaan ja sai syliinsä Esterin, ei +niinkään enää hämmästyksekseen kuin ilokseen ja riemukseen. + +Mitä olisi ollut tähän verraten, jos olisi saanut vaikka ahdinkoon asti +täyteen tyhjät huoneensa koululaisia! + +Niitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä +maalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa +armopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon +maksuttomasti. + +»Minulle piti tulla kaksi sisarusta, muutaman kruununvoudin tyttäriä», +selitti neiti Smarin, kun Esteri ihmetteli huoneitten tyhjyyttä. »Mutta +lukukauden alettua sain heidän mammaltaan kirjeen, että tyttäriään +kaupunkiin tuodessaan hänen oli onnistunut saada heidät sellaiseen +paikkaan, jossa oppivat saksaa, nimittäin pastuurska Levonin +pensionaattiin. Siellä he olkoot ja oppikoot, niin he kuin muutkin, +ajattelin. En välitä!» + +Eikä neiti Smarin todella välittänytkään. Paitsi pientä turvattoman +lapsen eläkettä entisen ja edesmenneen majurin naimattoman tyttärenä oli +hänellä sievä pääoma, jonka hän, samoin kuin hänen sisarensakin, +forstmestarinna, oli muutamia vuosia sitten saanut lähempien sukulaisten +puutteessa perintönä joltakin äidinpuoleiselta tädiltä. Tosin tämä +Jumalan siunaus olisi hänelle ollut mieluisempi jo aikoja ennen, silloin +kun vanhempain varattomuuden takia täytyi opintonsa jättää +keskeneräisiksi vastoin harrasta haluaan ja sitten suureksi surukseen, +kun kotipaikallaan lastentarhaa pitäessään tuli huomaamaan ja +huomautetuksi, että hänellä oli harvinaiset taipumukset pedagogiikkaan, +jota intohimoisella hartaudella luki ja tutki. Mutta hyvä oli saamansa +perintö näinkin, sillä eläke yksinään olisi ollut niukka. Nyt oli +toimeentulonsa turvattu, ja koululaisia hän perinnön saatuaan piti +enemmän hänelle rakkaan asian harrastuksesta kuin ansioikseen. Hänen +erimielisyytensä kasvatus-asioista pastuurska Levonin kanssa, joka tuli +saksalaisine piikoineen, voittaen heti suosiota, ei ollut kateutta +kalavedestä, vaan vakaa luottamus omaan etevämmyyteensä. Hän oli +pastuurska Levonia ja hupsuja ihmisiä nauranut ivallisesti. Nyt hänen +puolestaan olisi pastuurska Levon saanut vaikka suurilla kirjaimilla +seinäänsä maalata: Maailman paras pensionaatti. Hän olisi sille +hymyillyt, mutta itseään tarkoittaen: olihan hän itsekin lyönyt yhtä +suuriäänistä rumpua itsestään. Ja mikä hän oli? + +Siitä hän oli tehnyt tunnollista tiliä itsensä kanssa. Se ei ollut juuri +hauskinta työtä, mutta ei hän koskaan ollut niin tyytyväinen ja iloinen +ollut kuin nyt tuntiessaan ja tunnustaessaan, että hän on yksi +tyhmimmistä. + +Hän oli usein muistanut entisiä ottelujaan Esterin kanssa, kamppailua +sanoin ja katsein. Ja elävimpänä kaikista oli hänellä muistossa muuan +tapaus, kun he seisoivat vastatusten, hänellä kädessä Esterin kirje, +jonka Esteri oli kirjoittanut isälleen ja sulkenut näyttämättä hänelle +ja kysymättä neuvoa häneltä! »Minkä vuoksi sinulle ei kelpaa, niin kuin +muille, minun neuvoni, miten kirjoitetaan isälle?»-- + +»Sen vuoksi, että se olisi teidän viisaasta päästänne eikä minun +sydämestäni.» + +Kun he illalla, vanhan tapansa mukaan, nyt istuivat neiti Smarinin +kammarissa puhellen yhtä ja toista johtuen muistelemaan viimesyksyisiä +asioita, nauroi neiti Smarin ja sanoi: + +»Sinä, Esteri, mahdoit ajatella minusta, että parempaa idioottilaitoksen +tirehtöörskaa kuin minun tätipuoleni ei maa päällään kanna!» + +Esteri hämmästyi yhtä suuresti sitä, että hän todellakin oli niin voinut +ajatella, kuin sitä, että täti arvasi melkein sanalleen. + +»Minulla oli itselläni heikko kätkeytynyt tunne siitä, että niin minä +olen, ja minä näin tuomioni sinun katseestasi ainakin joskus. Muistatko +otteluamme isällesi kirjoittamastasi kirjeestä? Minä pelkäsin, että sinä +siinä kirjoitat: Jos olette tahtonut lapsestanne ulkokullaisen +silmäinpalvelijan, valehtelijan ja vähintään pienen varkaan, niin olette +osannut sijoittaa hänet juuri oikeaan paikkaan ja voitte siis olla +täysin tyytyväinen!--Niin luin silmistäsi ja minua hävetti ja suututti +ja hyppyseni repivät kirjeesi pieniksi silpareiksi.» + +Neiti Smarin rupesi itkemään. Ja kun Esteri kävi häntä lohduttamaan, +sanoi hän: + +»Anna minun itkeä, minä itken ilosta. Minullakin on ketä minä rakastan, +jos saan tyydyttää sydämeni janoa, sillä minullakin on sydän. Se on +ollut kuolluksissa, tyhmyyden vankina. Se alkoi sykkiä silloin kun +kotoasi lähtiessä istahdimme kärryihin. Isäsi oli antanut sinut +täydellisesti sinut minun valtaani, ja minä tunsin kuin jonkunlaista +omistusoikeutta sinuun. Minä tahdoin olla äidittömälle äiti. Ja kun +rengin lähtiessä kotia ajamaan sinä kievarin pihalla seisoit niin +yksinäisen ja jätetyn ja hyljätyn näköisenä, sykki sydämeni ja minä +halusin, voi miten sydämeni paloi halusta saada sinut sulkea syliini +omanani. Mutta kun minä sinua kutsuin tulemaan, niin sinä käännyttyäsi +minua katsomaan näytit pelästyvän ja purskahdit itkemään. Silloin nousi +tyhmyys ja sanoi--» + +Neiti Smarin keskeytti. Ja syntyi pitkä äänettömyys. + +Viimein neiti Smarin taisteltuaan ajatuksissaan niinkuin taistelee se, +jolla on rikos tunnustettava, haluten puhdistaa tuntonsa, sanoi: + +»Minä luulin, että sinä olit rakastunut tuohon renkiin, ja olit kieroon +kasvanut, pahantapainen, jonka ojentamiseen vaadittiin muka ankaruutta +ja kaikenlaisia erityisiä toimenpiteitä.» + +Esteri katsoi hämmästyneenä. Ei sen vuoksi että täti oli sellaista +hänestä luullut. Vaan oli kuin olisi laskettu rautaristikko heidän +välilleen, juuri kun hän oli kätensä kiertämäisillään tädin kaulaan, +itkeäkseen sydämensä keveämmäksi ja sanoakseen lohdutuksekseen, että hän +rakasti ja rakastaa Lauria, vaan Lauri, hänen äitinsä ja hänen sisarensa +ovat hyljänneet hänet--rengeille! Mutta nyt? Kertoa se tädille olisi +sama kuin pistää puukko hänen sydämeensä. + +Ja niin joutui Esterin sydämen-asia heidän välillään sellaiseksi, johon +ei kajottu. Neiti Smarin oli sitä ajatellut paljon ja ajatteli. Ja hän +selitteli sen itselleen niin, että Esterin sydämessä oli ehkä ennen kuin +hän Lauri Holma tapasi itsetiedottomana, kätkeytyneenä rakkaus johonkin +lapsuudentoveriin--jotakin perää täytyi Miinan puheessa olla--ja tämä +rakkaus nousi vastustamaan tunteita, jotka olivat syttyneet Lauri Holmaa +kohtaan. Miten Esteri nyt oli tästä ristiriitaisuudesta selvinnyt vai +oliko vieläkään selvillä, ei neiti Smarin osannut päättää. Hän ei osaisi +antaa mitään neuvoa, arveli hän, jos Esteri siitä hänelle puhuisikin, +sitä enemmän oli syytä olla tunkeilematta, kun hän ei sitä itse puheeksi +ottanut. Ja joka kerta kun he illoin istuivat neiti Smarinin kammarissa +puhelemassa ja johtuivat lähelle tätä asiaa, niin jäivät molemmat sitä +äänettöminä mietiskelemään, kunnes kummankin katse kohtasi toisensa, +jolloin he aivan kuin tahtoen salata ajatuksensa toisiltaan alkoivat +puhella taas uudella vauhdilla. + +Esteri puheli kotioloista paljon enemmän kuin ennen, enimmäkseen +sisaristaan ja veljistään, joista neiti Smarin sai varsin elävän +mielikuvan niin heidän ulkonäöstään kuin luonteestaan. Mutta +forstmestarista ja forstmestarinnastakin sai neiti Smarin runsaasti +pikkupiirteitä ja hyvin myötätuntoisia. Niin että neiti Smarinilta pian +oli haihtunut epäilys ja pelko, että Esterin kotona ehkä oli tapahtunut +joku yhteentörmäys, kun Esteri niin äkkiarvaamatta tuli. Hän oli +lyhyesti selittänyt tulleensa harjoittelemaan pianonsoittoa. + +Ja sitä hän tekikin ihmeteltävällä innolla ja hämmästyttävällä +kestävyydellä. Jo aamulla varhain hän istahti pianon ääreen, soitti, +soitti lakkaamatta, usein vain kiireimmiten söikin. Kotoa hän ei +liikkunut muuta kuin mitä kävi opettajansa luona soittotunnilla tai +silloin tällöin lähti omasta halustaan neiti Smarinille toveriksi tämän +mennessä kaupungille ostoksille tai joskus illoin pyysi häntä kävelylle. + +Näillä heidän yhteisillä retkillään neiti Smarin huomasi sen omituisen +seikan, että Esteri karttoi menemästä entisen Holman talon sivuitse, +löytäen syytä tahi toista kierroksen tekemiseen, jos lyhinkin matka +sattui sen kautta. Näytti kuin hän olisi tahtonut välttää vähintäkin +aihetta, joka saattoi ajattelemaan Lauri Holmaa. Lapsuudentoveri siis +oli vallannut hänen sydämensä! + +Mutta sitten sai neiti Smarin aihetta uskoa, että Lauri Holma oli +Esterin sydämen onnellinen asukas, kunnes tämän varman uskon taas tuhosi +muuan kumoamaton tosiseikka, jonka mukaan Lauri Holma ei voinut tulla +kysymykseenkään. Ja se iski äkkiä kuin salama pilvettömältä taivaalta, +eräänä iltana, kun Santtu oli hakemassa Esteriä Kansallisseuran +iltamaan. + +Sinne oli Esteri, omaa haluaan ja tädin innokkaita kehoituksia +noudattaen, päättänyt lähteä ja pyytänyt kavaljeerikseen Santun, +kuitenkin huomauttaen että hän ei nyt tanssi ollenkaan. + +Eihän hänkään ole mikään tanssi-intoilija, arveli siihen Santtukin. + +Kukako Santtu? + +Lakitieteen ylioppilas Vendell, Aleksander. Tästä ristimänimestä oli +lyhennysote: Santtu. Ja tämä nimi oli siihen määrään yleistynyt, että +kuuli puhuttavan aina vain Santusta, niin että neiti Smarin, kun Esteri +esitti hänelle tämän vieraansa, erehtyi puhuttelemaan häntä herra +Santuksi. Siitä oli seuraus, että neiti Smarin pian sai kunnian liittyä +Santun tätien lukuisaan--piti sanoa lukemattomaan joukkoon. Samaten +nuoret neitoset sanoivat häntä Santuksi, hän heitä nimeltään, se lankesi +luonnostaan kenelle hyvänsä, puheltuaan Santun kanssa parikaan kertaa, +kolme korkeintaan. Hänen vaaleaverinen muotonsa, pyöreät harmaat +silmänsä, hänen liikkeensä, tenoriäänensä, mielipiteensä, sanalla sanoen +koko olentonsa oli kuin hänen sammaltava s-äänensä, ja se oli niin +pehmeän sävyisä, että saakeli, jota hän voimasanana käytti kaikissa eri +mielentiloissaan, tuntui vain pieneltä, sinisilmäiseltä saakelinpojalta. + +Kauneinkin neito olisi voinut Santtua suudella keskelle suuta +vähintäkään punastumatta. Eikä kukaan voinut aavistaa sitä valtavaa +rakkautta, jota tunsi rinnassaan tämä nuorukainen, joka oli ruvennut +juristiksi esikuvanaan Runebergin »Maaherra». Hän osasi Romeon ja Julian +kannesta kanteen. Hän oli Romeo! Julioita oli ollut monta, vaan aina oli +joku sattunut ja ehtinyt hänen tielleen. Niin oli ollut Esterikin muuan +niitä. Ja Santtu varmasti uskoi, että hän olisi Esterin sydämen +voittanutkin, vaan hän oli ollut hupsu! Hän oli kerran kuljettanut Lauri +Holman Esterin kammarin avaimenreijälle josta hän itse oli niin usein +kurkistanut ja runoja tukkinut. Lauri Holma oli anastanut näköalan +kokonaan ja vähä väliä vannonut, että hänen Juliansa se on. Silloin oli +Santtu sisimmässään raivostunut, istunut pimeässä kammarissa miettien +kostoa Lauri Holmalle, joka pää oveen nojaten ihaili impeä. Ja Santtu +keksi. Mitään aavistamattoman kilpailijansa hän syösti menemään immen +kammariin niin sukkasillaan ja kengät kädessä kuin hän oli. + +»Minä kiitän sinua, Santtu, se oli minun onneni», oli Lauri Holma +sanonut sitten, ja Santtu oli selittänyt, että hän tiesi että eräs +toinen olisi vallannut Esterin seuraavana päivänä, jolloin hän, kun +tiesi Lauri Holman pitävän Esteristä, oli keksinyt tämän kepposen Laurin +hyväksi, joka oli liian ujo! + +Santtu oli sitten tämän hyväntyönsä nojalla ollut Holmalla alituisimpia +vieraita. Niin vastenmielinen kuin Santtu Esterille olikin, oli hän nyt +ilahtunut, kun Santtu kuultuaan Esterin olevan kaupungissa oli tullut +tervehtimään häntä. Hän käski Santun usein käydä. Santtu oli käynyt. Ja +heidän keskustelunsa enimmäkseen oli tavalla tahi toisella koskenut +Lauria. Jos Santtu yritti poikkeamaan muihin asioihin, niin Esteri johti +hänet aina haluamalleen polulle. + +Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan aina silloin kuin toinen +ihminen, posket hohtaen ja silmissä hehku. + +»Santtu! Tiedätkö sinä, kuka siellä lausuu Laurin runon?» kysyi Esteri +tultuaan saliin, jossa neiti Smarin oli pitänyt Santulle seuraa, sillä +aikaa kun Esteri oli pukeutumassa Kansallisseuran iltamaan. Ja sen aikaa +kuin he vielä istuivat odottaen ajan kulumista, että eivät tulisi +ensimmäisinä, mikä Esteristä oli ikävää, puhelivat he taas vain +Laurista. + +»Muistaako Esteri miten Esteri ja Lauri tulivat lähemmin tuttaviksi?» +kysyi sitten Santtu muutamakseen toivossa saavansa pienen kunnian +kontolleen. + +Esteri nauroi iloisesti. + +Neiti Smarinilla sydän värisi. + +Esteri tuli ja kertoi hänelle tapauksen, miten Lauri syöksyi hänen +huoneeseensa pää edellä, sukkasillaan ja kengät kädessä. Ja sitten hän +nauroi uudelleen, nauroi, nauroi. Nauroi, niin että horjuen kulki ja +vaipui istumaan pianotuolille heittäytyen pianoa vasten kumarruksiin +kyynärvarret koko ruumiin painolla klaviatuurille, niin että piano +soida romahti kaikilla kielillä monen oktaavin alalla. + +Neiti Smarin pyyhkäisi silmistään kyyneleet salaa Santulta, joka +ällistyneenä katsoi vuoroon Esteriä vuoroon neiti Smarinia, ja vihdoin +sanoi: + +»Esteri, etkö sinä jo lähde?» + +»Odota, istu ja ole hiljaa!» kuului Esterin käskevä ääni. + +Santtu teki niinkuin käskettiin ja alkoi katsella sanomalehteä, jonka +neiti Smarin ojensi hänelle erotettuaan muusta postista, minkä palvelija +juuri oli tuonut sisään. + +Esteri nousi viimein ja sanoi hiljaisella äänellä: + +»No Santtu.» + +Santtu käänsi sanomalehden kiinni, mutta hänen silmänsä ahmivat vielä +ensi sivulla, tarttuivat hetkeksi aikaa kiinni johonkin ilmoitukseen, ja +sitten katsoen taas vuoroon Esteriä, joka veti hansikkaita käteensä, +vuoroon neiti Smarinia, hän alkoi kiihkeästi kaivaan liivintaskujaan +niinkuin hänen tapansa oli kun hänen suustaan oli tulossa, joka nyt +tulikin: + +»Saakeli!» + +Neiti Smarin luuli Santun harmittelevan että oli unohuttanut rahansa +kotia ja tarjosi hänelle, mutta Esteri sanoi: + +»Teillä täti, on huono laulukorva. Tuo oli Santun iloa. Hänelle johtui +joku hyvin iloinen asia mieleen. Eikö niin, Santtu?» + +Santtu sanoi: + +»Lauri Holma on kihloissa!» + +Hän luki ääneen ilmoituksen lehdestä. + +Sitten syntyi äänettömyys. + +Esteri nyökäytti vähän päätään hyvästiksi tädilleen, joka vastasi +samalla tavalla. + +Koko matkan Esteri oli mykkä. Santtu kyllä aukoi suutaan, vaan +äänettömästi niinkuin maalle nostettu kala, sillä sieltä tuli ainoastaan +ajatuksena: Saakeli! + +Ettei hän tätä ennemmin tiennyt! Olisi ollut niin monta hyvää +tilaisuutta tunnustaa rakkautensa. Huomenna voi taas olla myöhäistä! + +Hän päätti rohkaista itsensä. Ja perille tultua hän kysyi: + +»Eikö Esteri kuitenkin tanssi yhden franseesin? Ainoastaan yhden ainoan +franseesin!» + +»Minä tanssin kaikki franseesit ja kaikkea!» huudahti Esteri. + +Kun hän seuraavana päivänä istahti pianonsa ääreen, hypähti hän ylös +ensimmäisen akordin lyötyään. + +»Tämä on epäsoinnussa!» huudahti hän neiti Smarinille. + +»Ja eilen kävi virittäjä!» sanoi neiti Smarin. + +»Se on epäsoinnussa sanon minä! Eikö täti usko!» + +»Uskon, kultaseni. Minä vain tarkoitin, että se oli huono virittäjä se +herra. + + + + +XII + + +Santtu parka! Taas vietiin häneltä Julia! Ensimmäisen valssin hän oli +saanut tanssia, vaan heti oli siepattu häneltä Esteri, jota sen jälkeen +oli ryöstetty käsistä käsiin. Santtukin oli tehnyt epätoivoisen rynnäkön +valloittaakseen hänet takaisin, vaan oli sotkeutunut toisten jalkoihin. +Ja jalkoihinsa olivat toiset polkeneet Santun oikeuden päästä Esterin +kavaljeerina saattamaan hänet kotia. Hän oli tähän oikeuteensa vedonnut +kuin Maaherra lakikirjaan, vaan toiset sen ottivat. + +Aamulla oli taas rinta täynnä toivoa. Esteri rakastaa häntä, sen hän oli +selvään nähnyt! Ja hän lähti Esterin luo edeltä päivällisen, ostettuaan +ja poltettuaan yhden paperossin, että olisi rohkeampi. Nyt hän olisi +ollutkin rohkea, tunsi hän sieltä palattuaan, vaan siellä kun oli +Perenius! Hän yritti uudelleen jälkeen päivällisen, mutta silloin taas +oli Esterin luona Kairenius! + +Jos hän milloin sinne meni, niin oli siellä jo joku toinenkin tai heti +tuli. Hän päätti viimein ettei hän välitä Esteristä eikä kenestäkään. +Mutta sitten haihtui tämä kauhea viha, ja hän päätti kokonaan uhrata +itsensä isänmaalle. Ja hän lähti Helsinkiin tietämättä mitä varten, +sillä voimaton oikeus ei häntä enää miellyttänyt. Mutta rinnassa paloi +saada tehdä jotain suurta, joka hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin. + +Ei tiennyt Santtu, että oli muuan sielu, joka olisi hänelle yksin +suvainnut pääsyn Esterin luo. + +Se oli Miina. + +Miina olisi Santun suvainnut käydä vaikka kaksi kertaa päivässä. Se ei +olisi merkinnyt mitään. Vaan kun alkoi käydä oikeita miehiä, kauniita +herroja, että ovikello soi ja soi ja taas soi! Ja neiti Esteriä vietiin +ja tuotiin jalkaisin jos hevosellakin. Eivätkä antaneet raukan montakaan +yötä viikossa nukkua rauhassa, kun herättivät laulullaan yhä ja taas. +Mitähän mahtaisi senaattori oikein tykätä! + +Sitä Miinan senaattoria neiti Smarin ei enää uskonut olevan. Sillä jos +Esterillä olisi ollut joku lapsuudenystävä hänen sydämensä haltiana, +jonka vuoksi olisi Lauri Holman hyljännyt, niin olisi Esterin nykyinen +vapaus ollut kevytmielisyyttä. Ja Esteri ei olisi ollut se Esteri, joksi +neiti Smarin oli oppinut hänet tuntemaan. Mutta minkä vuoksi Esteri oli +hyljännyt Lauri Holman? Ainoaksi selitykseksi jäi, että Lauri Holmalla +oli ehkä joku vastenmielisyyttä herättävä puutteellisuus niinkuin hänen +sisarellaan, Ellilläkin, joka Santun kertomuksen mukaan oli saanut +sulhaseltaan rukkaset, kun tämä huomasi, ettei Ellillä ollutkaan toista +korvaa. + +Ja silleen jätti neiti Smarin tämän kysymyksen, kun Esterikin näytti +kuin olisi kerrassaan kaikesta vapaaksi päässyt, saatuaan tiedon Laurin +kihlauksesta. + +Esteriä tuotiin ja vietiin kuin käsillä kantaen, nostettiin kaikista +ylimmäksi. Neiti Levon oli joutunut syrjään yhdellä iskulla. Jos hän oli +välkkynyt tähtenä, niin Esteri loisti aurinkona. Kaikki riippui hänestä, +Kansallisteatterin iltamat, rekiretket, hyväntekeväisyysarpajaiset, +juhlapäivälliset olivat »hyvin onnistuneet» tahi »aivan +onnistumattomat», sen mukaan oliko Esteri Kalm mukana vai ei. + +Ihmekö jos neiti Smarin oli mielissään. Ja ihmekö, jos hänen kirjeitään +forstmestarinna luki ilolla forstmestarille sanoen: + +»Näetkös nyt!» + +Ja forstmestari oli shakkimatti. + +Neiti Smarin koetti salata minkä voi itseltään, että tämä ei ollut se +sama herttainen ja avomielinen Esteri kuin ennen. Tällä oli kaikellaisia +oikkuja, ja tämä saattoi vihastua aivan käsittämättömistä syistä. Niinpä +kun hän kuuli Esterin soittavan ja meni saliin ihastuksella sanoen, että +siitäpä onkin kauan kuin Esteri on soittanut, Esteri suutuksissaan +paiskasi pianonkannen kiinni että paukahti ja sanoi: + +»Olisitte pitänyt huolen siitä, että piano olisi tullut viritetyksi!» + +Mutta kun neiti Smarin toimitti tulemaan virittäjän, niin Esteri +palautti tiiman ovelta: + +»Ei tarvita!» + +Onhan itsekullakin omat kummalliset oikkunsa, selitti itselleen neiti +Smarin. Ja kuta oikkuisemmaksi ja kummallisemmaksi Esteri kävi, sitä +nöyremmin hän palveli. Ja viimein joutui neiti Smarin siihen, että +oikein kaipasi Esterin vihoja, sillä niistä hän sai häneltä sitten +korvaukseksi jonkun ystävällisen katseen sanan tai hyväilynkin. Muuta ei +Esteriltä enää riittänyt hänelle. + +Iltapuhelut neiti Smarinin kammarissa olivat ollutta ja mennyttä, +kaukaisia muistoja vain. Neiti Smarin oli toivonut niiden uudistuvan +vielä, kun Esteri yhtäkkiä päätti jäädä kesäksi kaupunkiin. Silloin, +niin arveli neiti Smarin, ei ole paljon huveja, ja maisterit ja +ylioppilaat hajaantuvat kaupungista. Perenius oli toki jo mennyt, joka +oli ollut oikein villihenki puuhaamaan rekiretkiä ja suksiretkiä. Mutta +neiti Smarin kuitenkin erehtyi laskuissaan. Jos joitakin maistereita +meni, niin jääneet olivat sitä innokkaampia, ja uusia voimia tuli +sijaan. Ylioppilaatkaan eivät vähentyneet, päinvastoin. Ja jos ei +ollutkaan Kansallisseuran iltamia, niin oli ylioppilaitten kesäjuhla ja +juhlia jos minkänimisiä, yhtenään ulkokonsertteja, illallisia ja +istujaisia Meripaviljongissa, ei ollut tietysti rekiretkiä, vaan oli +huviretkiä kaikellaisilla kulkuneuvoilla ja joka ilmansuuntaan. + +Mutta Esteristä oli sittenkin tuntunut kuin kaupunki olisi ollut tyhjä +ja kuolluksissa, ja kuin olisi elämä alkanut, nyt kun koululaiset +tulivat taas takaisin kuin äkkirynnäköllä valloittaen kaupungin, ja +toivat kuin virkeäin voimain tuulahduksen mukanaan, mikä herätti +muissakin halun oikein jotakin yrittää kesän raukeuden jälestä. + +Ester aukaisi pianon kannen. + +Hän ei ollut soittanut sen jälkeen ollenkaan kun viime joulun aikana +hänen opettajansa lopetti tuntien antamisen. Tämä oli ensin hyvin +kehunut Esteriä, ollut usein haltioissaan. Mutta sitten oli tapahtunut +käänne, hermostunut opettaja oli raivostunut: Teistä ei tule mitään, +turhaan hukkaatte rahanne ja kulutatte minun aikaani! Samahan hänelle +olisi ollut, jos hänen aikansa kuluikin, kun siitä rahan sai, jota hän +tarvitsi, eikä hänellä ollut mitään syytä sääliä Esterin kukkaroa, vaan +hänet valtasi rehellinen suuttumus sen vuoksi, että hän Esteristä oli +alussa niin paljon toivonut ja toivo sitten surkeasti petti. Tämä +pettymys vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oli sanonut lopuksi: +Menkää, menkää, te olette tuottanut minulle rahallanne vain surua. +Menkää! Esteri otti tämän lohdutuksekseen: hänellä ei olekaan +taipumuksia niin kuin oli luultu. Turhaa yrittää siis ja tehdä työtä. Ja +mitä siitä sitten olisi, jos olisi taipumuksiakin! Mutta keväällä kerran +tuo vääräsivuinen ystävällisen näköinen nainen sattuessaan vastaan, +poikkesi toiselta puolen katua tullen tervehtimään ja puhuttelemaan +Esteriä, hänen kavaljeeriensa pilaa tehdessä hassusta musikantista. +Esteriä hävetti. Nuo silmäykset, joita nainen loi nuoriin herroihin ja +sitten häneen, olivat kuin selittävä jatko hänen sanoilleen: Minä +sittenkin uskon että teillä olisi suuret lahjat. Esteri oli kirjoittanut +forstmestarinnalle, että hän jääkin kesäksi kaupunkiin, huolimatta +siitä, että isä on leppynyt, ja että nimismies on mennyt naimisiin. +Monta painavaa syytä oli hänellä varman päätöksen tekemiseen, että hän +kesällä ottaa takaisin menetetyn ajan, ilahuttaa opettajansa, täti +Smarinin, isän ja forstmestarinnan ja itsensä, ja muuttaa koko elämänsä. +Sillä mitä oli tämä hänen elämänsä? Miten toista olisi olla tuollaisena +vääräsivuisena, kallellapäin kulkevana naisena, joka kuitenkin osasi, ja +jolla oli, josta hän nautti ja innostui. + +Mutta kesä oli ollut liian kuuma! Kaikki ihmiset olivat sanoneet, että +oli liian kuuma, ei jaksanut tehdä mitään. + +Nyt syksyllä ei ollut kuuma. Hän istahti pianotuolille ja alkoi katsella +nuotteja. Vaan ujostutti alkaa. Täti tulee tietysti heti naurusuin +sisään ja sanoo: No mikäs nyt, kun Esteri soittaa? + +Kärrynjyrinä kuului hermostuttavan kovasti kadulta, ja ikkunasta veti. +Esteri nousi ja meni täti Smarinille sanomaan, että piano pitäisi saada +muutetuksi pois salista. + +»Sinulle tulee paljon vieraita?» kysyi neiti Smarin. + +»Minulla on siis tädin mielestä käynyt liiaksi vieraita?» sanoi Esteri +ja lähti pois. + +Hän tiesi ettei täti sitä tarkoittanut. Vaan hän oli kuitenkin +tyytyväinen että oli suuttunut ja lähtenyt ulos kävelemään. Oli kuin hän +olisi saanut jonkun vaikean asian vielä siirretyksi tuonnemmaksi. + +Se vaikea asia siirtyi aina tuonnemmaksi, vaan sitä vaikeammaksi se +tuli. Ja viimein tuntui kaikki mahdottomalta. + +Miten hän ilkeää mennä kotia? Isä sanoo, että no Esteri, soitahan nyt, +että kuullaan. Ei hän lähde kotia. Jos ilkeäisikin mennä, niin mitä hän +siellä tekisi? Juhokin olisi kysymyksineen ja neuvoineen, että tee +työtä. Ja mitä työtä se pianonsoitto on? Tee mitä työtä tahansa, +kirjoitti muka Juho! Ei suinkaan hän voi ruveta navettaa luomaan ja +vettä kantamaan. Ei Juho raukka ymmärrä!--Mutta mihin hän lähtee? Ei +suinkaan hän täällä koko ikäänsä voi olla. Eikä hänen haluta olla! Hän +lähtisi vaikka heti, kun vain tietäisi, mihin. Minkä vuoksi hän ei +lähtenyt Helsinkiin! Niin todella, minkä vuoksi? Mitäs ne nyt olivat +konsulinna Holma ja Elli! Ihmisiä ei kummempia, ja hän piti heitä +jumalina. Ja sitten Lauri? Yhtä kauniina ja kauniimpia, yhtä hyviä ja +parempiakin on montakin. Ja Lauri kihlaa ja purkaa ja taas kihlaa ja +purkaa, niinkuin nauravat hänen toverinsa. + +Mutta se olikin puukon pisto omaan rintaan. + +Uh! Kaikki Pereniukset ja Kaireniukset ja muut! Uh! Sellaista roskaa! +Kyllä hän on huono! Voi hyvä Jumala! Mitähän sanoisi Juho, kun tietäisi +kaikki? Mihin mennä ja mitä tehdä? + +Esteri oli pukeutunut konserttiin, johon jo olisi pitänyt mennäkin. Hän +jätti sikseen ja meni tädin kammariin. + +Neiti Smarin punastui kuin nuori tyttö. Tätä hän oli odottanut, niin +hartaasti odottanut, kauan ja turhaan. Hän oli muistellut miten sydäntä +lämmitti, kun Esteri aina illoin tuli hänen luokseen, otti silmälasit +häneltä ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin hymyillen. Ja vaikka usein +istuivat pitkät ajat ääneti, hän tehden käsityötään, Esteri maaten +lepotuolissa, joka oli hänen ainainen paikkansa, kädet pään takana ja +silmät puristettuina umpeen, joka oli merkki, että nyt hän ei halunnut +puhella, vaan tahtoo olla omissa mietteissään, niin näinkin oli neiti +Smarinista tuntunut kuin olisivat puhelleet paljon ja kaikesta +huolimatta iloinneet elämästä. Ja kun Esteri oli sanonut avomielisellä +äänellään »täti», niin oli tuntunut aivan kuin hän olisi sanonut: äiti. + +Esteri ei nyt sanonut mitään. Meni suoraan istumaan, ei lepotuoliin, +vaan keinutuoliin, jonka keikautti niin selälleen kuin se suinkin meni. + +Neiti Smarin ei nähnyt Esterin kasvoja, niin ettei tiennyt olivatko +silmät ummessa vai auki. Kaiken varalta hän oli ääneti, vaikka olisi nyt +mielellään halunnut puhella. Ja hän siinä itsekseen ihmetteli, minkä +vuoksi Esteri noin istui ja minkä vuoksi ei ollutkaan mennyt konserttiin +vaikka oli pukeutunut. + +Esteri sanoi viimein: »Minä menen naimisiin herra Storen kanssa.» + +»Herra Storen kanssa naimisiin!» huudahti neiti Smarin ponnahtaen +seisomaan. + +Hän tunsi herra Storea sen, minkä oli häntä kadulla nähnyt ja mitä +Esteri oli häntä kuvannut. + +Store oli suuri, komea mies, mutta hän oli Esterissä aina herättänyt +kammoa. Hänen jokainen liikkeensä oli hidas, hyvin hidas, vaan varma. Ja +omituisin liike oli, kun hän pyyhkäisi tukkaansa takaraivolta otsalle +ja otsalta takaisin takaraivolle. Sen hän teki säännöllisesti kuin +kellon mukaan, Esteri luuli että ihan sekunnilleen. Kun käsi alkoi +kohota hitaasti, niin näytti, ettei mikään voima sitä voi keskeyttää +kulussaan. Esteri uskoi sitä katsoessaan, että vaikka mieheltä itse +miekalla silpaistaisiin kaula poikki, niin että pää vyöryisi lattialle, +runko vielä seisoisi ja käsi edelleen kulkisi kulkuaan, kohoaisi siihen +korkeuteen, jossa pää oli ollut, tekisi kaaren edestakaisin kuin +ennenkin takaraivolta otsalle, siitä palaisi takaisin saman kaaren ja +sitten laskeutuisi hitaasti sivulle niinkuin oli määrä ollut ennenkuin +pää lyötiin pois. Tavallisesti näki hänen seisovan, muu liikkumatta kuin +tuo käsi, liikkumaton pää käänettynä samaan suuntaan kuin liikkumattomat +silmät. Kun jonkun ajan perästä katsahti häneen uudelleen, niin oli pää +ja silmät toisaalle. Mutta ei koskaan nähnyt sitä hetkeä, milloin Store +päänsä käänsi. Aina kun Esteri näki Storen silmät häneen suunattuna, +niin tyrmistyi hän. Ja kun Store lähti astumaan häntä kohti, niin hän +oli parkaista. Jumalan kiitos, että Store kulki niin hitaasti, että ehti +häntä pakoon. + +Kun kerran neiti Smarinin ja Esterin ollessa yhdessä kävelemässä Store +oli tullut kadulla heitä vastaan, niin Esteri oli tarttunut neiti +Smarinia käsikoukkuun, pyörähyttänyt hänet takaisin, melkein juosten, +kuljettanut toiselle kadulle, ja siellä tarpeeksi turvallisen välimatkan +päähän päästyä sanonut: + +»Hän on minusta kuin hyvin suuri jättiläiskäärme, joka yhtäkkiä voi +kääriytyä ympärille ja sitten hitaasti ja auttamattomasti puristaa +kuoliaaksi.» + +Esteri naimisiin Storen kanssa! Neiti Smarin koetti kuin äkkirynnäköllä +päästä siihen vakaumukseen, että tämä on leikkiä, tahi että se on +kaikessa tapauksessa mahdotonta, mutta oli kuin hänen ympärilleen olisi +kääriytynyt jättiläiskäärme, joka pusersi, että neiti Smarin tunsi +tukehtuvansa. + +Miina tuli ilmoittamaan, että salissa odottaa herra. + +Neiti Smarin tarttui kourin rintaansa. Hyvä Jumala! Eikö mitään +pelastusta? + +Esteri hypähti ja ärjäisi Miinalle: + +»Ajakaa pellolle!» + +Neiti Smarin hengitti. Ja hän lähti itse toimittamaan asiaa, pelkäämättä +mokomaa jättiläiskäärmettä. Mutta hän palasi takaisin ilahtuneena kuin +olisi salissa ollutkin Pyhä Yrjänä, Lohikäärmeen tappaja. + +»Se onkin herra Perenius», sanoi hän. + +Esteri hypähti ylös. + +»Mutta minähän sanoin, että ajakaa pellolle!» + +Neiti Smarin taas kalpeni. + +Esteri istahti keinutuoliinsa ja keikautti sen selälleen. + +»Mitä minä sanon hänelle?» kysyi neiti Smarin toivonkipinän sytyttyä, +että Esteri kuitenkin suostuu vastaanottamaan tuon kauniin nuorukaisen, +joka oli taas ilmaantunut oltuaan poissa ison aikaa. Ja neiti Smarinin +toivo kasvoi, kun Esteri oli ääneti. Hän lausui viimein valmiit sanat +neiti Smarinin suuhun: + +»Esteri voipi hyvin ja käskee sanoa terveisiä, että hän mielellään +tahtoisi kerran nähdä koko joukon ympärillään, ja että Perenius, homman +poika, puuhaisi sitä varten päivälliset Meripaviljongiin, suuret +eropäivälliset.» + +Esteri nauroi lyhyen kuivan naurun, jota neiti Smarin ei ollut hänellä +koskaan ennen kuullut. Se oli omituista hahatusta, kuin olisi hän vain +matkinut jotakin toista, vaan ei omasta halustaan nauranut. + +Mikä on tämä Esteri? + +Neiti Smarin katsoi häntä pitkään, ja salissa käytyään toimittamassa +Pereniuksen pois hän istahti, kirkasti silmälasinsa ja saatuaan ne +silmilleen sanoi päättävällä äänellä: + +»Rakastatko sinä Storea?» + +Esteri keikautti keinutuolin silmälleen, istui kuin uhaten neiti +Smarinia ja tuimalla äänellä sanoi: + +»Mutta tehän olette kerrassaan höperö! Ja minä olen pitänyt teitä +viisaana!» + +Neiti Smarinin kirkkaat silmälasit tyynesti tuijottivat Esteriin, +vaikka niiden takana punareunaiset silmät räpyttivät tiheästi. + +»Mitä te tuijotatte?» jatkoi Esteri kuin ärsytettynä. »Onko teidän niin +vaikea käsittää sitä, että minä en voi rakastaa heistä ketään!» + +Hän nousi seisomaan ja katsoi neiti Smariniin, haluten sanoa: Sillä yksi +ainoa on ollut, ja on oleva, jota minä rakastan! + +Neiti Smarin talutti Esterin lepotuolin luo ja sanoi: + +»Istu tuohon, lapseni.» + +Ja siinä kun Esteri heittäysi lepotuoliin, hän oli itkun vallassa. + +Neiti Smarin istahti tavalliselle paikalleen pöydän ääreen. Nyt kun hän +oli Esterin saanut kerran näin lähelle, tahtoi hän saada hänet kokonaan +vedetyksi ja puristetuksi sydäntänsä vasten. Kun Esterin itku oli +tyyntynyt, sanoi neiti Smarin: + +»Sinä rakastit Lauria?» + +Vastausta hän ei saanut, eikä sitä tarvinnutkaan saada. Asia oli selvä. +Ja neiti Smarin jatkoi: + +»Minkä vuoksi sinä sitten hänet hylkäsit?» + +Esteri hypähti ylös, iski jalkansa lattiaan ja kädet nyrkeiksi +puristettuina seisoi ja tuimin katsein tuijotti neiti Smarinin +silmälaseihin. Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen +jotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa +edestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit, +jotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi: + +»Lauri oli tyhmä.» + +Esteri heittäytyi makaavaan asentoon, pani kädet päänsä taakse ja, +niinkuin ennen, kun halusi äänettömyyttä, painoi silmänsä umpeen. + +Mutta neiti Smarin löi nyrkin pöytään ja huusi: + +»Harakka!» + +Se oli neiti Levon. Ei tiennyt neiti Smarin, kuka tämän nimen oli +keksinyt, vaan se nyt hänen mielestään hyvin sopi, kun hän muisti miten +neiti Levon viime kesänä kulki Lauri Holman kanssa kadulla ja nauraa +räkätti. Mutta sitten neiti Smarin löi kädet otsaansa: + +»Voi minua onnetonta!» + +Hän lankesi Esterin jalkoihin, kiemuroi siinä voivotellen kuin +taudintuskissa. + + + + +XIII + + +Esteri ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Lauri +murhakirjeeseensä oli saanut syrjästä yllytyksen. Olihan Laurin käsiin +suoraan Esterin käsistä tullut Juhon kirje, joka sopi rakkaudenkirjeeksi +»rumalta--ja tietysti jalolta!--prinssiltä». Vasta nyt, kun kuuli neiti +Smarinin käyneen huoliaan puhumassa pastuurska Levonille, ja neiti +Levonin olleen vieraan Holmalla, selvisi Esterille, että Juhon kirjehän +olikin vain vähäpätöinen asiakirja muihin seikkoihin verraten jolla +Lauri oli todistanut hänet Laura Sorvoksi. + +Jos olisi osannut tätä aavistaa! Miten ei johtunut mieleen silloinkaan, +kun harakka nauroi ilkeästi hänen juostessaan metsässä järveen +päästäkseen! + +»Nyt minä kirjoitan Laurille!» huudahti Esteri. + +»Olisit kirjoittanut heille silloin», sanoi neiti Smarin. + +»Herran nimessä!» sanoi Esteri. »Mitä minä olisin osannut heille +kirjoittaa? Ja miten olisi täti Holma yhtäkkiä syyttänyt minua +valehtelemisesta tai vaikka varastamisestakin, niin mitä minä olisin +osannut sanoa? Kun forstmestarinna ennen minulle näytti nisuleipää, +josta oli pala haukattu, ja syytti minua, niin oli minulla rohkeutta ja +röyhkeyttä puolustaa itseäni. Mutta kun kuulee syytöksen sen suusta, +jota rakastaa ja kunnioittaa, niin äänettömänä laskee päänsä alas ja +antautuu epätoivon kyyneliin. Vaan jos olisin tiennyt, että tässä +muilla oli osansa, niin olisin huutanut: valhe!» + +Esteri lähti kiireesti kammariinsa. Mutta salissa hän pysähtyi +keskilattialle, kuin olisi siinä ollut oveton seinä edessä, ja hän +heittäytyi salin sohvalle. + +Mitä se merkitsi? Sehän oli ollutta ja mennyttä aikoja sitten. Silloin +oli toisin, toisin nyt. Voi hyvä Jumala! Jos olisikin sellaisena +pysynyt. Mutta kenen syy? + +Hän nousi ja meni ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vaan ennen kuin +kastoi kynänsä, viskasi hän sen menemään, että se pöydältä kirposi +lattialle. + +Lauri on Pariisissa. Siellä on kesä ja ruusut kukkivat. Tämä on hänelle +vain vähäpätöinen idylli korkeitten kinosten keskeltä. On vain pieni +tapaus keltanokka-ylioppilaan ajoilta, pieni kädenpuristus, jonka +muistaa korkeintaan silloin kun kuulee harakan nauravan, ja nauraa sille +itsekin! + +»Mutta minä myös tahdon nauraa!» sanoi Esteri ääneen. + +Kun hän palasi neiti Smarinin kammariin, istahti hän keinutuoliin, +äänettömänä, uhka mielessä. + +Neiti Levon oli kihloissa Santun kanssa. Santtu oli Helsingissä kulkenut +ja miettinyt, miten hän hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin. Yhdessä +viikossa hän oli kirjoittanut paksun runovihkon, vaan ei ollut saanut +kustantajaa. Pöllöjä ne kustantajat! Eivät ymmärtäneet tosi runoutta. +Yksi ainoa oli ollut vähän viisaampi, joka oli sanonut, että huonompia +julkaistaan, vaan silloin pitää olla tunnettu nimi. Tunnettu nimi! Kun +Santtu juuri siihen pyrki. Sitten Santtu nähdessään Ida Aalbergin oli +keksinyt, että ensimmäiseksi rakastajaksi teatteriin. Sehän oli hänen +alansa! Vaan onnettomuushan oli Santun osa elämässä. Hän oli sattunut +menemään tirehtöörin puheille ja juuri kun tällä oli hirveä kiire. +Santtuun katsomatta oli hän sanonut, että teatterissa on jo liiaksikin +naisia. Synkkämielisenä saavuttuaan kotikaupunkiinsa hän vihdoin tapasi +Julian, neiti Levonin, joka myös oli joutunut harhailemaan yksinään. He +olivat kihloihin tulleet niin, ettei kumpikaan heistä tiennyt, milloin +se oikein oli tapahtunut, kertoi Santtu kaikille onnestaan. + +Esteristä tuntui ilkeälle, että mieleen oli vilahtanutkaan jotakin +sellaista, että saattaisi aikaan sydämentuskan näille rakastaville. Jos +olisi joku parempikin ollut kuin Santtu, niin ei sittenkään! + +Mutta! Herra Alfred Levon! Aristokraatti kiireestä kantapäähän. Äitinsä +ylpeys. Sisarensa Jumala. Sitten koko naisväen ihannekuva miehestä. +Kihloissa Esteri Kalmin kanssa. Silloin sopii nauraa pastuurskalle, +Harakalle ja--Laurille. Paras todistus kumoamaan hänen syytöksensä! + +Herra Levonia Esteri ei ollut tavannut sitten kuin tuolla rekiretkellä, +jossa Lauri ja herra Levon väittelivät. Silloin oli herra Levon tahtonut +anastaa hänet väkisin Laurilta. Ja tunsihan Esteri nyt valtansa +tanssisalissa ja kaikkialla herrain seurassa. Herra Levon oli +ilmoittanut avaavansa täällä asianajotoimiston piakkoin, häntä +odotettiin kaupunkiin. Esteri asettui odottamaan kuin hämähäkki. Tämähän +oli jotakin uutta, vähän vaihtelua yksitoikkoiseksi käyneeseen elämään. + +He tapasivat toisensa Kansallisseuran iltamissa. Esterillä oli ollut +tieto hänen tulostaan, ja suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen +oli hän nyt lähtenyt iltamaan. Mutta oli vähän nolostuttavaa ollut, kun +pettyikin laskuissaan. + +Herra Levon ei tanssinut ollenkaan eikä näyttänyt välittävän Esteristä +sen vertaa, että olisi edes katsonut. Hän oli aivan kuin ei olisi +tuntenut eikä Esteriä huomannut toisia paremmaksi. Esteri oli +kiihdyksissään. + +Sitten loppupuolella iltamaa muutamalla tanssinväliajalla tuli herra +Levon tervehtimään ja puhelemaan Esterinkin kanssa. + +»Te ette tanssi, olen huomannut», sanoi Esteri. + +»Minä olen siihen jo liian vanha», vastasi herra Levon. »Se ei minua +huvita enää.» + +Esteri joutui sanattomaksi. Herra Levon oli sanonut sen, mitä Esteri oli +ajatellut itsestään. Häntä ei tanssi ollut aikoihinkaan enää +huvittanut, päinvastoin. Ja hänestä usein oli tuntunut, että hän on jo +vanha, aivan liian vanha. Uh, kun se oli tuntunut pahalta ja +pelottavalta. Ja hän oli kadehtinut nuorempia. + +»Siitä on jo kauan, kun me olemme viimeksi tavanneet toisemme», sanoi +herra Levon. + +»Ei sitten kuin siellä muutamalla rekiretkellä», sanoi Esteri. + +»Aivan niin. Ja siitä on jo kolmatta vuotta», muisteli herra Levon. +»Niin se aika kuluu.» + +»Herranen aika! Onko siitä niin kauan? huudahti Esteri aivan +ehdottomasti ja aivan kuin pikapikaa muisteli, mitä hän sen aikaa on +tehnyt. + +»Ei kiitos, ei, minä en enää jaksa», sanoi hän herralle, joka tuli +pyytämään häntä juuri alkavaan tanssiin. Mutta kun hän silmäsi herra +Levoniin, niin suututti häntä, että oli kieltäytynyt. Herra Levon +saattoi luulla, että hän hänen vuokseen ei enää tanssinut. Tämä +hermostuttava tunne hävisi heidän jatkaessaan keskustelua. + +Herra Levon oli kokonaan muuttunut entisestään. Silloinen kulttuurin +ihailija ja taitavasanainen puolustaja ja ylistäjä nyt yhtä taidokkain +sanoin esitti ihan vastakkaista kantaa. + +»Katsokaa nyt täälläkin ympärillenne», johtui herra Levon esimerkiksi +ottamaan. »Ihmiset teeskentelevät toisilleen, nauravat ja hymyilevät +ilman aikojaan, valehtelevat kohteliaisuudesta. Me herrat hännystakeissa +olemme suuria narreja, naiset alastomin hartioin vielä suurempia.» + +Esteri katsoi häntä pitkään. + +Herra Levon sanoi: + +»Te aiotte kysyä: mutta minkä vuoksi te, herra Levon, sitten olette +täällä? Vastaus: sen vuoksi, että olen sivistynyt, se on: minä annan +niin sanotun sivistyksen valjastaa itseni, niin kuin hevonen antautuu +isäntänsä valjastettavaksi, ja sivistys ajaa minua, niin kuin isäntä +ajaa hevostaan markkinoille.» + +He innostuivat keskustelussaan, väittelivätkin, mutta niin kuin +väittelivät ne, joitten ajatuksilla yleinen suunta on sama. + +Esteristä tuntui kuin hän, istuttuaan ummehtuneessa huoneessa, olisi +saanut hengittää muutaman siemauksen raitista ilmaa. + +Kun he tapasivat toisen kerran, niin alkoi heti keskustelu heidän +välillään kuin jatkuen siitä, mihin olivat lopettaneet. Ja missä koolla +oltiin, tapausivat he aina yhteen. + +Herra Levonin mielipiteet olivat Esteristä vähän liian radikaaliset, +vaan sitä suurempi viehätys niillä oli kaiken hengettömyyden jälkeen. +Sillä hengettömyyttä itse asiassa oli ollut Pereniuksen sanoissa kuohuva +isänmaallisuus, Kaireniuksen ruikuttava pessimismi, Väänäsen +ihanteellinen utumaailma, puhumattakaan muista. Ikävystyttäviä herroja +aina kuohuvine rakkaudentunnustuksineen kielin ja katsein ja +kädenpuristuksin! Herra Levonille oli kaikki se vierasta. Ja mitä Esteri +ennen oli huomannut hänen katseessaan kuin pelottavaa, oli kadonnut, +niin kuin hänen koivunlatvainen kumarruksensakin. Hän oli kuin itse +tyyneys, joka liikkeessään ja sanoissaan. Oli oikein nautinto nähdä +hänen sytyttävän ja polttavan paperossinsa: jokainen liike oli kuin +olisi tarkin huomio ollut siihen kiinnitetty, vaan se kaikki kuitenkin +tapahtui aivan kuin hänen tietämättään. + +Esteri oli aikonut jo toukokuun lopussa lähteä maalle kotia, vaan oli +sitten vielä tädin pyynnöstä siirtänyt lähtöänsä viikon ja sitten +toisenkin. Ei hänellä ollut kiirettä, niin kuin täti sanoikin, eikä hän +niin kovin halunnutkaan lähteä, vaan hänestä oli hyvin rauhatonta +olonsa. + +»Huomenna minä jätän hauskan kaupunkini», sanoi Esteri ollessaan herra +Levonin ja joittenkin toisten kanssa Meripaviljongissa. + +»Siitä ei tule mitään!» huudahtivat toiset ja alkoivat selittää, että +pian ovat suuret arpajaiset ja ne ja ne juhlat ja kaikin puolin niin +hauska kesä tulossa. + +»Sen helpompi on minun lähteä, kun tiedän teille jäävän hauskuutta», +sanoi Esteri. + +Herra Levon ei puhunut sanaakaan, loi vain häneen tyynen katseensa, +aivan kuin jotakin sanoakseen, vaan samalla kuin olisikin ajatellut +jotakin aivan toista asiaa. + +Esteri oli vielä arpajaisissa. + +Hän oli suureksi iloksi tädilleen sanonut olevansa syksyyn asti, vaan +yhtäkkiä hän lähtikin johonkin maalle, kotiopettajaksi. + +Sinne kirjoitteli neiti Smarin ahkerasti hänelle saamatta vastausta. Se +ihmetytti lopuksi ja hän pyysi pyytämällä Esterin vastaamaan edes +muutamalla rivillä. Pari riviä hän saikin, vaan siihen taas loppui. +Syksyllä forstmestarinna kirjoitti sisarelleen ja pyysi häneltä +tarkempia tietoja Esteristä, joka oli hyvin niukoilla sanoilla +ilmoittanut vain missä hän on ja pyytänyt rahoja. + +»Herra siunaa!» Neiti Smarin hätäytyi kerrassaan. Mutta vasta hän +hätäytyi, kun Miina kerran tuli kotia ja takoi nyrkkiä pöytään ison +aikaa eikä sittenkään saanut sanaa suustaan, vaan purskahti itkemään +ihan huutaen. Mutta saatuaan Miinan suusta vihdoin kuulla, mistä oli +kysymys, neiti Smarin istui tyynesti pöytänsä ääreen kirjoittamaan +Esterille. + +»Rakas lapseni!» alkoi hän ja jatkoi, että se on äiti, joka nyt puhuu. +Ja hän määräsi, että Esterin täytyy heti tulla tänne kaupunkiin. Mutta +jos hän ei voi tai tahdo, niin hän tulee Esterin luo ja sitten puhutaan +ja neuvotellaan ja päätetään asioista. »Minä en sinua jätä, muista se. +Et niin onnettomaksi voi tulla, sinua ei niin voida häväistä, etkä sinä +sitä häpeää tee, vaikka sitten miten olisi, että minä sinusta luopuisin. +En odota kirjettäsi, vaan jos et kolmen päivän kuluttua ole täällä, niin +lähden luoksesi. Ja sinä tottelet nyt minua!» + +Vastaukseksi neiti Smarin sai itsensä Esterin. + +Ja koko päivän iltamyöhäiseen asti oli yhtämittaista maanjäristystä. +Kaikkialla kolisi ja paukkui, kaatuili ja putoili, missä vain Miina +liikkui. Neiti Smarin itsekseen vuodatti ilon kyyneliä ja väliin meni +Miinan luo, jonka kanssa vastakkain takoivat nyrkkiä pöytään +vuoronperään huudahtaen: + +»Eivätkö ihmiset ole kelvottomia!» + +Esteri heti ryhtyi kiireeseen ompelutyöhön. Kansallisseurassa oli +seuraavana päivänä naamiaiset. Hän valmistautui esiintyäkseen siellä +vedenneitona! + +Hämmästys oli suuri, kun Esteri astui saliin. Hän tuli, näki ja voitti. +Kauniimpi ja kateellinen sukupuoli sihisi ja suhisi, ja näytti että +vahvempi sukupuoli olisi ollut valmis suutelemaan Esterin kenkää, jos +hän vain olisi sormensa päällä viitannut. Hän kulki kuin tarkastusta +pitäen ja poistui. + +Sali jäi kuin tyhjilleen, seinämillä tyhmistyneitä ihmisiä. Viimein +herrain joukossa nousi ihastuksen sorina, naisten joukossa raivoisa +paheksumisen myrsky, ja tanssimusiikki soi hukkaan. + +Seuraavana päivänä puhui koko kaupunki Esteri Kalmista. Mitä sitten +puhuttiinkin, vaan se oli nyt nähty, että se, mikä oli varmana pidetty, +olikin ollut valhetta. + +»Se oli oikein!» sanoi neiti Smarin. + +Esteri makasi sohvalla silmällään ja itki. + +Miina tuli ilmoittamaan herra Levonin. + +Esteri nousi kiihkeänä. Mutta istahti sitten tyynesti ja sanoi neiti +Smarinille: + +»En ota vastaan. Tästä lähtien en ketään, olkoon minkänimellinen +hyvänsä.» + +Ja tästä lähtien Esteri istui päivät pianon ääressä, illat neiti +Smarinin kammarissa. Hän istui avoimin silmin, vaan puhui vähän, tuskin +enempää kuin sen, minkä neiti Smarin kysyi. + +Eikä hän ajatellut mitään, ei tahtonutkaan ajatella. Jos jotakin mieleen +pyrki, tukahdutti hän se pianon ääressä. Oli kuin elämä olisi kulkeva +näin hautaan asti, samaa suoraa linjaa. + +Niin heidän istuessaan eräänä iltana neiti Smarinin kammarissa Miina toi +kirjeen Esterille ilmoittaen että kirjeen tuoja odottaa vastausta. +Katsahtamattakaan osoitetta Esteri ojensi kirjeen neiti Smarinille. + +»Avatkaa.» + +Neiti Smarin pikimmältään silmättyään kirjettä punastui ja hänen kätensä +alkoivat täristä. + +Esteri katsoi häntä jonkun aikaa ja huudahti: + +»Lauri Holma?» + +»Niin. Hän on kaupungissa ja pyytää saada tavata sinua.» + +»Ei tule vastausta», sanoi Esteri Miinalle. Mutta kun tämä jo oli +menossa, huusi Esteri hänet takaisin. + +Istuttuaan lepotuolissa hyvän aikaa kädet pään takana ja avoimin silmin +hän nousi ja kirjoitti Lauri Holman kirjeeseen. + +»Huomis-iltana kello 9 sillalla.» + +Mutta vastauksen mentyä valtasi hänet tuska ja hätä. Hän syöksyi +kammariinsa, jossa vuoroin kulki kiireesti edestakaisin, vuoroin +heittäytyi maata tai istumaan väännellen käsiään. + +»Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Mahdotonta! Aivan mahdotonta! Minä en voi +tavata häntä!» + +Hän kirjoitti kirjelipun ja soitti Miinaa tulemaan. Mutta kun Miina +seisoi hänen edessään, hän repi kirjeen ja sanoi Miinalle: + +»Menkää ostamaan mustaa harsoa, suruharsoa, hyvin tiheää, tiheintä mitä +on.» + +Miinan mentyä Esteri heittäytyi maata hervottomana ja kyyneleet +juoksivat ominvaltoinsa. + +Nyt oli tapahtunut se, jota hän oli koko ajan odottanut, ensin toivoen +sitten peläten. + +Nyt! Miksei vuosi sitten? Tai puoli? Tai muutamia kuukausia sitten? + +Mitä on tämä elämä? + + + + +XIV + + +Holma asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja +siltapalkit paukahtelivat silloin tällöin. + +Teräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista +kohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan +pakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi +kaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä. +Koski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi +juoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen +henkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta +vaate. + +Ei näkynyt liikkuvaa olentoa, ei kuulunut elävää ääntä. Tuntui kuin +olisi hän yksinään jäätyneessä maailmassa kohmettuakseen vähitellen. + +Minkävuoksi Esteri oli määrännyt tämän paikan heidän kohtaukselleen? +ihmetteli hän. Näin yksinäisen kolkon! Tämä oli aivan vieras heidän +muistoilleen. + +Mutta kun hän pysähtyi ja nojaten kaidepuuta vasten katseli kaihoiseen +kuutamoon, niin heräsivät muistot, tulivat hänen mieleensä hänen +tietämättään, niin kuin olivat tulleet vuosien vieriessä joka päivä, +tiesi minkä johdosta milloinkin, vierailla seuduillakin yhtäkkiä ja omin +valtoinsa. Kuinka monta kertaa hän olikaan mielessään sulkenut Esterin +syliinsä sanoen: »Rakkautta janoan. Muuta en pyydä. Älä puhu, katso +minuun!» Yhtä monta kertaa hän oli hänet sysäissyt luotaan. »Sinä +ummistat silmäsi ja tarjoat suusi suudeltavaksi. Mene, hekumoitsija!» +Kesken kaikkea hän viime talvena oli lähtenyt ulkomailta matkustaakseen +suoraa päätä Esterin luo ja oli päässyt ohi Helsingin, mutta noussutkin +sitten ensimmäiseen vastaantulevaan junaan. Sen jälkeen oli tehnyt +samanlaisia yrityksiä. Ja nyt oli hän päässyt perille sitouduttuaan +puhujaksi joutavanpäiväiseen juhlaan! + +Holma ponnahutti itsensä sillan kaidepuusta kuin olisi sitä sysännyt +luotaan ja yritti lähteä kävelemään, vaan hänen edessään oli +suruharsolla hunnutettu nainen, jota hän peräytyi kuin olisi se ollut +koskesta noussut musta aave. + +Aave nauroi. Ja se nauru oli kuin olisi keskelle tyyntä kirkasta ulappaa +yhtäkkiä kohonnut kangastus kaukaisista kaihotuista onnenmaista. + +Holma yritti tarttumaan ojennettuun käteen, vaan nauru samassa katkesi +kuin kesken, loppui särkyneellä säveleellä, ja oli kuin kaikki olisi +kadonnut sysimustaan pimeyteen. + +Hän astui kohti aavetta kuin uhaten. + +Esteri tulee peitetyin kasvoin! Tulee nauraen, kun tietää naurunsa +olevan hurmaavan. Tulee valehdellen. Mutta hän vaatii hänet ankaralle +tilille. Ei, vaan hän kiduttaa häntä, kiduttaa kuoliaaksi! + +Holma sanoi: + +»Tuletko jonkun omaisesi hautajaisista?» + +»En, vaan hautajaisiin», oli vastaus. + +Syntyi äänettömyys. Esteri kulki penkin kohdalle ja istui siihen pää +kumarassa. + +»Puhu», sanoi Holma, sen sijaan että itse oli aikonut puhua. + +»Minä puhun», kuului hunnun takaa, vaan seurasi vielä hetken aikaa +äänettömyys. Sitten viskaten hunnun silmiltään hän pystypäin katsoi +Holmaa. + +»Esteri!» huudahti Holma, aivan kuin ei olisi tiennyt ja tuntenut häntä +jo ennemmin. Hän ojensi molemmat kätensä kuin tervehtiäkseen. + +Esteri istui liikahtamatta kädet puuhkiossa, katsoi yhä silmää +räpäyttämättä ja sanoi: + +»Minä kiitän teitä.» + +»Minkä vuoksi teitittelet?» + +»No olettehan jo maisteri.» + +Holma kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. + +»Niin», sanoi siihen Esteri. »Ei se ole niinkään järjetöntä, +päinvastoin.» + +»Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?» + +»Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun +tahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me +ennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme +kunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.» + +Tornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin +hautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi: + +»Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli +kirkkaampi kuin mikään kevät, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan +sitten.» + +»Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.» + +»Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa», keskeytti +Esteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi +kuin tuomiotaan odottaen. + +»Istukaa!» sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi: +»Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen +kumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja +todistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.» + +Holman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri: + +»Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän +otti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.» + +Esteri oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten: + +»Silmätysten ollessa hän olisi nauranut!» + +»Nauranut?» + +»Hän nauroi ensin lukiessaan tuota surmankirjettä. Mutta hänen naurunsa +katkesi, kun kirjeessä sanoit, että olit saanut vakuutetuksi äitisi ja +sisaresi.» + +Holma yritti tekemään huomautuksen, vaan Esteri otti häneltä +sananvuoron: + +»Ei ole kysymystäkään epäritarillisuudesta. Pitää heitä tietämättöminä +olisi ollut kauheaa kiduttamista, sillä niin he minua rakastivat. Äitisi +oli rakastanut minua lapsenaan, sisaresi sisarenaan, sanoit kirjeessäsi. +Minua onnellista, jos olisivatkin ainoastaan rakastaneet, vaan he minua +jumaloivat! Ei voi selittää, ainoastaan tuntea, mitä äidittömälle oli +sellainen äiti, sisarettomalle sellainen sisar. Lapsiraukalle oli +helpoin asia maailmassa kääntää heille itsensä nurin, niinkuin +käännetään tasku tarkkaan puhdistaissa. Ja kuitenkin hän sisimmässään +vapisi heidän edessään. Heidän pieninkin huono ajatuksensa hänestä olisi +ollut myllynkivi hänen kaulaansa.» + +»Esteri!» huudahti Holma nousten äkkiä seisomaan. »Mitä oletkaan saanut +kärsiä!» + +»Istukaa, maisteri Holma!» huudahti Esteri käskevästi ja jatkoi sitten +kylmällä äänellä: »Mikä on kärsitty, se on kärsitty. En ole tullut +puhumaan siitä.» + +Hän vaikeni, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä kuiskaavan +hiljainen kuin itsekseen, katse käännettynä pois Holmasta. + +»Mitä varten olen tullut? Otaksuin teidän pyytäneen saada kohdata minua +aivan muuta varten, kuin mitä ensimmäiset myrkylliset sananne ja hyinen +äänenne ilmaisi.» + +»Anteeksi, Esteri.» + +»Luulin teidän tahtovan tavata minua koettaaksemme--jos ei muuten, niin +miten kuten--liittää yhteen katkenneen onnemme päät.--Istukaa, istukaa!» +sanoi Esteri kesken kaikkea ja laski kätensä penkille, niin kauas kuin +ylti, pakottaen siten Holman istumaan ulohtaalle. Hän jatkoi sitten. + +»Tehdessänne tiliä itsenne kanssa siitä, mitä on mielessänne liikkunut +jo tällä vähällä aikaa, minkä olemme vastatusten olleet, huomaatte että +haaveilut ovat haaveiluja.» + +»Sano vain, oletko rakastanut ja rakastatko minua!» + +Esteri oli hetken aikaa ääneti. + +»Tuntuu ehkä proosalliselta», sanoi hän, »kun vertaan rakkauttani +variksenpoikaan, joka minulla oli kerran lapsuudessani elättinä. Me +rakastimme toisiamme, variksenpoika ja minä. Sen luota navetasta minut +väkivallalla aina noudettiin nukkumaankin, ja kerran kätkeysimme yhdessä +navetan ylisille heinien alle. Sitten siltä katkesi jalka. Auttamaton +onnettomuus. Variksenpoika sylissä, halonkapula kädessä astuin metsään, +asetin rakastettuni pään kivelle. Muistan sen katseen vieläkin. Minä +itkin tuskasta ja löin halolla päähän.» + +Holma tuskin kertomusta kuulikaan, hän kiihkeästi sanoi: + +»Minkä vuoksi et vastaa suoraan?» + +»Olen velvollinen vastaamaan kysymykseesi, olenko rakastanut. Minä olen +velvollinen sen vuoksi, että olin lempesi esine siihen aikaan, jolloin +sinun silmissäsi taivas oli niin runollisen sininen ja maailma +helmeilevä ja mielesi kuin lähteensilmä. Ja minä kerron, käännän itseni +nurin, niin kuin tuo lapsi äidillesi ja sisarellesi ennen. Hän ei +kuitenkaan koskaan saanut heille ilmaistuksi kauheaa tuskaansa siitä, +ettei tuntenut rakastavansa sinua.» + +Holma hypähti penkiltä ja nosti pystyyn kätensä: + +»Siis totta!» + +Esteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti: + +»Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja, +kulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä +tulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan. +Sanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän +kuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän +syysillan »maailman lopussa» ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se +on sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen +selvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa +ennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja +raivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua +kammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni +että sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen +sisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni +kerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja +suuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa +syödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua +rakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja +suudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin +onnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin +minä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani +valokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta +huutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina. +Tuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni +rangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut, +olin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut +rumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi, +tai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi +liikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.» + +»Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!» syyti Holma sanoja +suustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä +vastaan. + +»Hän piti sitä rikollisena», jatkoi Esteri. »Ja hän riensi maalle +kotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden +tunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän +odottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien +kalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei +ihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo +ilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt +vääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi +halveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia +vastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja +hän itki ilosta.» + +»Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!» + +Esteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa. + +»Minä olen tehnyt tilini teille», sanoi hän viimein ja yritti nousemaan +lähteäkseen. + +Samassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä. + +»Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri! +Katso minuun! Katso!» + +Esteri hypähti seisomaan, astui syrjään ja nostaen kätensä pystyyn, kuin +varoen Holman enää tarttumasta niihin, hän parkaisi. + +»Lauri!» + +Hänen äänessään oli hätä ja tuska, kuin olisi hän ollut +tukehtumaisillaan. + +Holma nousija lähestyi rukoillen: + +»Esteri! Katso vain minuun!» + +»Maisteri Holma!» huusi Esteri suuttuneella äänellä, ryhti uhkaavana. +Mutta kuultuaan kulkusen kilinää jonkun matkan päässä ja huomattuaan +että se oli kaupunkiin päin tuleva tyhjä ajuri, sanoi Esteri +muuttuneella äänellä: »Huomatkaa, että on kulkijoita.» + +Hän pysäytti ajurin käskien odottaa. + +Vetäen suruharson silmilleen hän lähestyi Holmaa ja sanoi: »Niin on +täytetty viimeinen rakkaudentyö: on luotu hautakumpu.» + +Esteri ojensi kätensä, vaan Lauri Holma seisoi jäykkänä liikahtamatta. +Peräytyen ajurin luo Esteri tarttui toisella kädellään reenlaitaan. + +»Hyvästi, Lauri! Hyvästi!» sai hän sanotuksi, istahti rekeen ja ärjäisi +ajurille: »Anna mennä!» + +Hevonen karkasi pystyyn työntäen rekeä taaksepäin, vaan saatuaan taas +etusensa maahan repäisi sen jälkeensä vinhaa vauhtia. Kulkuset rämisivät +soinnuttomasti ja Esterin suruharso liehui kuin musta lippu +kalmanvärisessä kuutamossa. + +Holma seisoi kuin siihen jäätynyt. Mutta yhtäkkiä hän kirposi irti, +astuen yhden askeleen eteensä, kohotti kättään ja sanoi: + +»Mene!» + +Esteri oli puhunut rakkaudestaan, puhunut paljonkin. Mutta missä oli se +katse? Sitä ei ollut! Huonoa näyttelemistä! Teatterihaamu! + +Hän lähti kiireesti astumaan kaupunkiin suutuksissaan itselleen. + +Kaiken tämän hän olisi voinut arvata edeltäpäin! Hän oli lähtenyt +hakemaan viimetalvista lunta, tai paremminkin katsomaan kauan sitten +nähtyä unta. Keltanokka-ylioppilaan ajoilta pieni idylli, ja sen hän on +suurentanut koko elämänsä ehdoksi. Lähtee suotta aikojaan tuhrimaan +pienen seikkailun kauniin muiston. Siihen pitää todella olla niin hupsu +kuin hän! + +Hän unohti hupsuutensa, kun hän seuraavana iltana näki juhlassa Esterin +valkoisessa juhlapuvussa, ja hän seisoi ja katsoi uutta aavetta. + +Tuoko itsetietoinen ruhtinatar on se tyttö, joka oli huima +lapsellisuudessaan kuin välitön hämmästyttävän vakavissa mietelmissään? +Tuoko välinpitämättömästi tanssiva, mutta jokaisen liikkeensä tietävä +daami, joka hymyilee vain hymyilläkseen ja silloin tällöin nauraa lyhyen +kuivan naurun, on se hiihtävä metsänkeijukainen, jonka hän tapasi +metsätiellä ruskotuksen seasta ja jonka nauru oli kuin kevät? Nuoko +kädet olivat kiertyneet hänen kaulaansa ja nuoko huulet olivat olleet +tukehduttaa hänet? Ja nuoko silmät...? Niissä täytyy olla se katse! Se +ei ollut harhanäky! Ja minä tahdon nähdä sen vielä kerran! + +Hän seisoi syrjäisellä asemallaan ja vahti niitä silmiä. Mutta hän ei +saanut niistä katsetta minkäänlaista. Esteri kyllä usein katsoi häneen +päin, vaan milloin johonkin ylemmäksi milloin johonkin sivuille tahi +toiselle. + +Nyt hän tiesi mitä varten Esterillä oli huntu: peitti sen taakse +katseensa! + +Holma odotti uuden tanssin alkamista mennäkseen pyytämään Esteriä ja +saadakseen niin hänet valloitetuksi herroilta, joita tanssin väliajan +oli lauma hänen ympärillään. Alettiinkin soittaa jenkkaa ja Esteri heti +vietiin, vaan Holma odotti ensimäistä tilaisuutta. Se tulikin, mutta +hänen lähestyessään Esteri nousi ja sanoi: + +»Maisteri Holma. Suvaitkaa minun esittää teille ystäväni. Neiti Lehtinen +ja maisteri Holma.» + +Neiti Lehtinen, vasta tyttökoulun piiristä päässyt neitonen, oli yhtä +hämmästynyt ja iloinen aivan odottamattomasta ystävyydestä kuin uudesta +tuttavuudestaan ja nosti punastuen kätensä tuon miehen olkapäälle, jonka +runonsäkeitä hän oli usein siteerannut ystävättäriensä muistokirjoihin +ja saanut takaisin jonkun omaansakin. Mutta Holma seisoi nolona kuin +kuorman eteen valjastettu hevonen ja odotti onnettomana tanssin tahtia. + +Esteri seisoi syrjässä. + +Hän ei tiennyt missä oli, ei nähnyt muuta kuin Laurin. + +Onneni! Iloni! Sieluni, henkeni, elämäni! Minun kaikkeni! + +Lauri silmäsi taakseen ja hän näki sen katseen! Senkö katseen? Ei tämä +oli ihanampi! + +Tahdista välittämättä Holma ryntäsi tanssiin tulisella kiireellä, neiti +Lehtinen rinnallaan painaen kuin kivikuorma. + +»Herra Holma, tämä on jenkkaa.» + +»Niin, jenkkaa.» + +»Mutta te tanssitte polkkaa!» + +»Anteeksi», pyysi Holma pysähtyen ja yritti uudelleen, mutta ei päässyt +tahtiin. + +»Anteeksi, minä en osaa jenkkaa», ja hän saattoi neiti Lehtisen +paikoilleen kumarrellen hänelle kymmenenkin kertaa silmäillen +ympärilleen. + +Esteri oli kadonnut, eikä häntä löytynyt mistään. + +Kun hän seuraavana päivänä yritti tapaamaan häntä, ilmoitettiin, että +Esteri oli matkustanut. + + + + +XV + + +Esteri teki taivalta kuin karkulainen. + +Kievarissa hän viipyi vain sen aikaa, minkä hevosta kiireellä +valjastettiin. Ja kun hän istahti rekeen, sanoi hän kyytimiehelle: Saat +juomarahoja, aja! + +Viimeisessä kievarissa isäntä, pitkä mies, avojaloin ja sarkatakki vähän +yöpuvun peitteenä, tuli ja katsoi Esteriä yhdellä silmällään. + +»Taitaa olla hengenkiireellinen asia? sanoi hän. + +»Ei kuulu kehenkään!» vastasi ynseästi Esteri, joka luuli että isäntä +ivaa tekee. »Valjastakaa vain pian hevonen.» + +»Niinpä vain, niinpä vain», sanoi pitkä mies lempeällä äänellä ja +selitti kuin olisi anteeksi pyytänyt, että nuori isäntä on +hevosmarkkinoilla, rengit yöjuoksussa ja kyytimieheksi yölliselle +taipaleelle oli vain pieni pojanressu, hevoset olivat olleet kovalla +ajolla, niin että jos ei olisi ollut hengenkiireellinen asia, olisi hän +kehoittanut vierasta jäämään yöksi. + +Mahdotonta! Mahdotonta! Esterillä oli hätä. + +»Kai ryökkynä--vai rouvako lienee tämä kaunis vieras--malttaa kuitenkin +odottaa sen aikaa, että hevonen apatetaan?» + +Sillä aikaa kuin hevosta apatettiin, tavoitti Esterin se, jota oli +pakoon lähtenyt ja joka oli häntä takaa-ajanut: halu saada vielä tavata +Lauria. + +He olivat tavanneet toisiaan niin, että eivät olleet kättä puristaneet! +Ja niin olivat eronneetkin. Aivan kuin olisivat toisiaan vihanneet! +Sillä tavoin eronneet ijäksi. Sehän oli julmaa! Kauheaa! + +Hänen pitää saada tavata Lauria vielä kerran. Yhden oikean kerran! + +Esteri heittäytyi kievarin korkeaksi tehdylle sängylle vajoten sen +pehmeään syliin. + +Hän lankeaa Laurin jalkoihin. Hän ei sano mitään. Hän vain katsoo +Lauriin silmissä kyyneleet ja Lauri ymmärtää kaikki. Ymmärtää, miten hän +on rakastanut ja rakastaa, kärsinyt ja kärsii. Lauri näkee hänen +sisimmän tuskansa, nostaa hänet ylös ja sanoo ... ei, Laurikaan ei sano +mitään, vaan suutelee häntä, ja sitten he eroavat. + +Kun isäntä tuli sisään, näki hän sängystä vain hervottomasti riippuvan +käden. + +»Siellä olisi hevonen valjaissa.» + +Esteri ei vastannut. + +Hän jää yöksi. Ja aamulla lähtee takaisin. Sanoo, että on unohuttanut +tärkeän asian. Hänen täytyy lähteä takaisin. Hänen täytyy. Täytyy! + +»On tainnut rouva jo nukahtaa?» + +Hän lähtee aamulla varhain. Illalla hän on kaupungissa! + +»Silmät ovat kuitenkin auki.» + +»Siellä pyryää? eikö niin?» kysyi Esteri hiljaisella äänellä ja +liikuttamatta muuta kuin huuliaan. + +»Pyryäähän siellä», vastasi myönnytellen isäntä. + +»Ja pyryää kovasti. Eikä niin?» + +»Pyryääpä, pyryääpä. Ja rouva näyttää kovin väsyneeltä. Ja vasten +sydänyötä on ikävä ajaa, lähtisitte aamulla varhain päivän koittoa +vasten», puheli isäntä. + +»Päivän koittoa vasten? Ei, ei! Minä en voi!» sanoi Esteri hätäillen, +nousi ja pukeutui tulisella kiireellä. Rynnätessään ulos hän vielä +vakuutti isännälle! »Minun täytyy lähteä yösydäntä vasten!» + +Kun hevonen lähti liikkeelle nytkäyttäen rekeä, tuntui Esteristä kuin +olisi maa revennyt reen kannaksista kaupunkiin asti. + +Nyt he eivät tapaa toisiaan enää koskaan. Ei koskaan! + +Maantielle tullessa hevonen oman halunsa mukaan tahtoi kääntyä +lyhyemmälle taipaleelle kaupunkiin päin, ja teki väkinäistä pojalle, +joka voimainsa perästä koetti sitä kiskoa toisaalle. + +Esterin sydän löi, vaan hän tarttui ohjakseen ja veti hevosen turvan +aisan päähän kiinni. + +»Lyö nyt ruoskalla!» käski hän poikaa hätäytyneen äänellä. + +Hevosen oli pakko totella, ja Lauri Holma jäi selän taakse, sinne kauas +levenevän maanhalkeaman toiselle puolen, jossa oli päivänkoitto. Esteri +nojasi reen selkämystä vasten, kyyristyi turkkeihinsa ja ajoi taas sitä +pitkää pimeää kujaa, jota oli kaupungista ajanut, kohti sydänyötä. + +Lumi ilkeästi urisi reenjalaksissa, reki kallisteli ja keikkui kuin vene +aallokossa, kulkunen länkipäissä puuskapäisesti rämähteli ja pyry peitti +kaikki ympärillä. + +Kyytipoika jonkun aikaa karjui, nyki suitsista ja huiskutti ruoskaa +hätistellessään hevosta. Sitten hän nukahti kesken kaikkea, heräsi ja +innostui virkatehtäväänsä muistaen että oli varottava hevosta +kääntymästä myllytielle ja sitten siellä lähempänä toista kievaria +Takasalon talvitielle. Mutta uni voitti virka-innon, vaikka koetti sitä +rekilaululla ylläpitää. Ja hän vain ravautti vähäksi aikaa silmiään ja +nykäisi veltosti suitsista, kun hänet riipaistiin uuninpankolta alas +tahi suuri voileipä putosi kädestä tahi kun yritti putoamaan seljästä +viedessään hevosta laitumelle... Isäntä karjaisi: Kas niin, nyt se +kääntyi myllytielle. Enkös minä sitä sanonut! Poikaressu repäisi +silmänsä auki ja alkoi katsella eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle. +Hevonen kulki tyyntä kulkuaan, vaan pojalla ei ollut aavistustakaan +oliko se myllylle menossa vai Takasalolle, vai oliko ollut vielä +kumpaakaan tienhaaraa. Ei näkynyt mitään, josta merkkiä olisi saanut. + +»Hyvin on ilma sakea», huusi hän kyydittävälleen kuin tältä jotakin +turvaa ja toivoa saadakseen. »Tuntuu kuin ei koko maailmassa olisi +mitään muuta kuin me kaksi, hevoskoni kolmantena.» + +»Niinpä melkein, pieni ystäväni», vastasi Esteri, joka oli alkanut +arvella itsekseen, että kohta pitäisi alkaa tulla kotitalon seudut ja +kysyi: »Tiedätkö sinä Roukiota?» + +»Jaa niin Roukiota? Jaa niin kyllä minä en oikein taida sitä tietää», +sanoi poika. »Onko se lähellä kievaria?» + +Esteri selitti. + +»Jaa niin järven rannalla!» sanoi poika iloisella äänellä kuultuaan että +Roukio on järven rannalla. »Se taitaa olla lähellä sitä +hevoskilparataa?» + +Esteri ei tiennyt hevoskilparadasta mitään. + +»On siellä järvellä hevoskilparata», vakuutti poika ja selitti toimessa, +että heidän nuori-isäntä oli saanut kolmannen palkinnon tammallaan, +jolla oli nyt lähtenyt kilpailemaan etelään. Ja tälläkin hevosella oli +nuori-isäntä ruunain kilpailussa siepannut viisimarkkaa pois kuin ei +mitään! Puolellatoista sekunnilla oli ollut riita kymmenenmarkan +palkinnosta. »Kai siitä kilparadalta pääsee Roukioonkin», arveli +varmasti poika lopuksi. + +»Voi päästä, mutta mitäs me kilparadan kautta menisimme?» sanoi Esteri. + +»Jaa niin kilparadanko kautta? Sen vieritse kulkee talvitie +Takasalolle», selitti poika toimessa. + +»Uneksitko sinä?» sanoi Esteri. + +Poika pillahti itkemään. + +»Tämä taitaakin olla meidän myllytie!» + +Esterillä ei ollut enempää tietoa kuin pojallakaan siitä, missä he +olivat. Hän nauroi, että raikui. + +»Ei mitään hätää. Mene vällyjen alle ja nuku rauhassa!» käski hän +poikaa, otti ohjakset ja käänsi takaisin. + +»So hevonen!» + +Hevonen tunsi, että ohjakset olivat nyt eri käsissä, ja pelolla odottaen +pistokkaan vihaisia sivalluksia lautasilleen alkoi ryntäillä puoleen ja +toiseen osoittaen haluavansa panna parhaan taitonsa ja ymmärryksensä. + +So hevonen! + +Kulkunen lauloi kiihkeästi, lumi luikuvien jalaksien alla ehti vain +natisemaan. Poika vetäytyi rekipeitteen alle ja pian oli olevinaan +lämpöisellä pankolla. + +Esteri yhä vain kiiruhti hevosta. + +Se pitkä sydänyön kuja oli selän takana ja edessä oli monituulinen +kaupunki. + +»Minä olen huomenillalla kaupungissa. Ja minun pitää olla!» + +So hevonen! + +»Minä tahdon saada sinua rakastaa. Minä tahdon, ja minun täytyy saada +rakastaa. Minä en elä muuten. Minä tulen ja olen orjasi, minä olen mikä +hyvänsä, kun vain saan olla lähelläsi, nähdä sinua ja sanoa sinulle: +rakastan, rakastan, rakastan!» + +So hevonen! + +»Minä kuristan sinut käsivarsillani ja tukehdutan sinut suudelmillani!» + +So hevonen! + +»Käyköön miten käy ja menköön miten menee, mutta minä tulen. Minun +elämäni ilman sinua on tyhjyys!» + +So hevonen. + +»Minä tyydyn yhteen iloiseen ja onnelliseen päivään, yhteen tuntiinkin. +Ja viskaa sitten minut luotasi!» + +Pyryn seasta alkoi vilkkua tuli, ja Esteri värisi ja vapisi kuin olisi +jo kaupunki ollut edessä. + +Hevonen juoksi pärskyttäen sieraimiaan. Sitten se yhtäkkiä hiljensi +kulkuaan ja pysähtyi hirnua höräyttäen hiljalleen. + +Esteri kallistihe katsomaan ja näki hevosen edessä miehen. + +»Kuka se on?» + +»Esteri--ryökkynä!» kuului vastaus. + +»Juho!» huudahti Esteri. »Herran nimessä, missä minä olen?» + +Hevonen katsoi taakseen rekeen, että minkänäköinen oikeastaan on se +kiihkeäkätinen ajaja, joka oli keskeyttänyt hänen kulkunsa Takasalolle +entiseen hyvään kotiin ja ruvennut kierrättämään kilparataa kuin hurja +humalainen! + +Siksi oli Juhokin kuullessaan kulkusenäänen kiertävän kilparadalla +mökkinsä edustalla. + +Esteri värisi että hampaat kalisivat. + +»Minulla on kylmä», sanoi hän. »Vie minut mökillesi lämmittelemään. +Menen kotia, kun päivä valkenee.» + +»Kotia, kun päivä valkenee», lausui itsekseen Esteri istuessaan Juhon +lämpöisessä tuvassa rätisevän takkatulen ääressä, jonka Juho oli ensi +töikseen virittänyt lähtien sitten toimittamaan hevosen talliin ja pojan +lämpöiseen saunaan maata. »Milloin minulle päivä valkenee? Ja missä on +koti?» + +Sen pimeän kujan päässä oli vain pimeäikkunainen talo, aina päivätön ja +ilman kuutamoakin. Ja pimeästä ikkunasta tuijotti haamu, joka sanottiin +olleen hänen äitinsä. + +Kaikki on mennyttä. Kaikki! + +Juho lohduttaisi: Huomenna paistaa päivä tahi ylihuomenna, viimeistään +viikon päästä. + +»Ei paista minulle enää koskaan, sillä se on mahdottomuus.» + +Jumala on taivaassa, sanoisi Katri. + +»Niin on sinulle, sinä puhdas sielu, joka siellä sievässä kammarissasi +nukut ja näet autuaan kirkkaita unia. Jumala suokoon teille, niinkuin +varmaan suokin aina päivänpaisteen, sillä te olette sen ansainneet.» + +Esteri, punasilkkivuorinen vaippansa hartioilla ja säteilevä +hohtokivisormus sormessa istui kuin mierolainen rikkaitten takkatulen +ääressä, kiitollisena että sai sen ääressä lämmitellä. + +»Nyt varmaankin maistuu hyvä kahvi, eikö niin?» sanoi Juho sisään +tultuaan ja alkoi itse puuhata kuin paraskin emäntä. + +Häntä tuskin Juhoksi tunsikaan. Hän puhui sujuvasti, laski leikkiä ja +nauroi. Hänen leikkinsä oli niin hyvänsuuntaista ja naurunsa niin +sydämellistä, että Esterillä kohosi kurkkuun mieltäkeventäviä +itkuntyönnähdyksiä. + +»Saisipa soman sadun», sanoi Juho kun he olivat istahtaneet pöydän +ääreen kahvia juomaan. »Prinsessa mökissä.» + +»Sinä puhut niin kovasti, että Katri herää suotta aikojaan!» varoitti +Esteri. + +Juho oli pitkän aikaa ääneti. Vihdoin viimein hän sanoi: + +»Katrihan on Amerikassa.» + +Esteri hytkähti tuolillaan, silmäsi vuoroon Juhoa, vuoroon kammarin +ovea. + +»Ollut jo pari vuotta.» + +Pitäen aavistustaan mahdottomana Esteri kysyi kuin muun asian vuoksi: + +»Onko Kalle vielä forstmestarilla renkinä?» + +»Ei.» + +»Amerikassa?» + +»Niin.» + +Esteri ummisti silmänsä ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos, +jossa jo päivä alkoi valjeta. + +Hempeä Katri, tuo vieno-ääninen olento, jonka katse oli kuin karitsan ja +sydän kuin haavanlehti! Ja Juho, jolle yksikin kyynel Katrin silmissä, +silloin kun tämä oli risainen karjapiika, tuotti tuskaa ja hätää, oli +nyt kuin olisi onni häntä kohdannut. Uh tätä maailmaa! Ei ole mitään +totta eikä mitään kaunista, ei rakkautta ei jaloutta kuin kirjoissa. +Sinä olet voittanut, Alfred Levon! Minä sen sinulle myönnän, kun +tavataan. Myönnän, että ihmiset ovat narreja, jotka pettävät itseään ja +muita, ja suurimpia narreja ovat runoilijat, jotka valehtelevat valituin +sanoin. Ei ole luottamista heihin, ei keneenkään, ei itseensäkään. +Elämässä on niinkuin on markkinoilla: osta, myy ja vaihda, vaan pidä +puolesi. Sinä olit oikeassa, Alfred Levon. Me kohtaamme vielä toisemme. + +Esteri naputti sormia pöytään päättävästi ja sitten nousi kävelemään, +ryhti kuin ruhtinattarella. + +Hän ei ollut tähän asti pitänyt puoliaan, vaan tästä lähtien. +Markkinoille tekemään joku edullinen kauppa, niin edullinen kuin +suinkin! + +»Toinen kuppi!» sanoi Juho laskettuaan kahvia. + +Esteri istahti pöydän ääreen, omituinen hymy suupielissä ja kielellä +tulossa kysymys: sinä, Juho, taidat nyt katsella jotakin talontyttöä! +Mutta katsoessaan Juhoa silmiin haihtui koko ajatus mielestä. + +Hän oli koko ajan peläten odottanut, että Juho alkaa puhua äidistä, ja +sen vuoksi karttanut katsahtamastakaan Juhoa. Ja hän nyt hämmästyi Juhon +katsetta. Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä +herättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein +iloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta. + +Aivan kuin itsekseen sanoi Esteri: + +»Minä en ymmärrä sitä Katria!» + +»Hän rakasti Kallea», sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että +Esteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään. + +»Ja sinä katselit sitä ja hymyilit!» sanoi hän kuin suutuksissaan +Juholle. + +»Taisinpa pahoin vääristää», sanoi Juho. »Ainakin mieleni oli kierossa, +hyvin kierossa.» + +»Vaikea uskoa!» + +»Minä kirjoitin teille erään kerran, vaan tuli vastauksenne, ettette +ollut saanut kirjeestäni selvää. Arvellen, että asiani oli joku +salaisuus Katrille, kehoititte minua kirjoituttamaan jollakin muulla +henkilöllä!» Juho hymyili ja jatkoi: »Kirjoituttaamaan jollakin muulla +henkilöllä, että surmaan Katrin ja Kallen ja itseni ja pyydän ettette +tuomitsisi minua!» + +Esteri istahti ja tuijotti Juhoon. + +»Herra siunaa! Ja minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistään, +silloin kesällä, kun olin kotona.» + +»Silloin oli asian tila toinen», sanoi Juho. Paremmat tunteet olivat +hiukan voiton puolella ja minä toivoin voivani pelastaa Katrin. Olin +hartaasti teitä odottanut kotia tulevaksi saadakseni neuvon apua, mutta +te ette ymmärtänytkään sotkuista puhettani.» + +Esteri katsoi Juhoon kysyvästi, ja aivan kuin nyt vasta olisi sen +huomannut, sanoi hämmästyneenä: + +»Mutta nythän sinä puhut aivan selvästi!» + +Juho nyökäytti päällään kammariin, ja ennenkuin hän ehti mitään +selittää, sanoi Esteri: + +»Sinä et ole yksin!» + +»En», vastasi Juho hymyillen iloisesti. »Hänenkin nimensä on Esteri.» + +Juho meni kammariin. Hetken perästä hän tuli sieltä käsivarrellaan +keltakiharainen paitaressu, joka puheli juuri unesta heränneen lapsen +omituisella tavalla ja äänellä, mikä on kuin linnun liverrystä. Mutta +vieraan huomattuaan lapsi tarttui kantajaansa kaulasta molemmin käsin ja +piilotti kiharaisen päänsä kuin jänis. + +Esteri riemastuneena huudahti: + +»Sinun tyttösi, Juho!» Hän pani kaikki keinonsa liikkeelle ja saikin +lapsen viimein houkutelluksi syliinsä. »Herra siunatkoon sinua, kun sinä +olet sievä!» + +Lapsi hyväilevän vieraan koreavuorisen vaipan povessa kysyi: + +»Oletko sinä se hyvä ja kaunis äiti?» + +»En kultaseni, en ole äitisi, vaan minä olen sinun ystäväsi aina, aina, +aina! Minä käyn sinun luonasi usein.» Ja hän itki ja nauroi +hyväillessään lasta. + +Juhon kantaessa paitaressunsa takaisin kammariin Esteri säpsähti lapsen +silmiä, jotka näki Juhon olan yli. Kallen silmät! + +Juho parkaa! + +Esterin oli niin vaikea olla, että hän kiirehti kotia. + +Kun hän ensi kerran tämän jälkeen tuli mökille, tapasi hän Juhon +istumassa kammarissa lynkäpäisillään polviaan vasten, katse lattiassa, +eikä hän päätään kohottanut Esterin tullessa. Vanha, vähäkuuloinen +nainen, joka oli Juholla emännöitsijänä, vei Esterin tupaan ja kuiskasi: + +»Koettakaa sitä raukkaa lohduttaa, se on tuolla tavoin istunut eilisestä +illasta.» + +»Mitä on tapahtunut?» + +»Lapsi on varastettu.» + +Esteri ryntäsi takaisin kammariin. + +»Juho! Minä toimitan lapsen takaisin. Menen nimismiehen luo, ja +sähkösanoma lähimmästä konttorista Hankoon!» + +»Ei», sanoi Juho. »Minulla ei ole oikeutta siihen.» + +»Totta kai!» + +»Lapsi on Kallen.» + +Esteri ällistyi. Mutta hetkisen äänettömyyden perästä hän huudahti: + +»Ja kuitenkin niin rakastit!» + +»En ole niin jalo kuin luulette», sanoi Juho. + +Hän nousi, veti kammarin oven kiinni ja istahti ikkunan ääreen, josta +katseli ulos. Pitkän äänettömyyden perästä hän sanoi: + +»Minä ensin vihasin. Oli paljon vaikeampi estää kättäni kuristamasta +lasta kuin sitä ennen iskemästä puukkoani Katrin ja Kallen rintaan ja +surmaamasta itseäni.» + +»Hyvä Jumala!» kuiskasi Esteri. + +»Houkutus oli suuri», puheli Juho, »ajatellessani että yhdellä +kourauksella saisin kostetuksi heidät, sillä paitsi sitä, että +menettäisivät lapsen, täytyisi heidän tuta osallisuutta minun +rikokseeni, ja se painaisi heitä elämäniän.» + +»Mikä sinut pelasti, mies raukka?» kysyi Esteri hädän äänellä. + +»Se mikä ennenkin: työ. Minä erosin talosta, kun sitä oli siellä vähän, +ja rupesin raatamaan tässä mökilläni niin, että ihmiset sanoivat minua +hulluksi. Minä usein illoin väsymyksestä nukahdin pöydän ääreen +leipäpala suuhun ja milloin mihinkin. Sunnuntait istuin ja kirjoittelin +mieleni kuohuja, luin ne sitten ja näin järjettömyyteni. Niin pääsin +taas vähitellen tasapainoon. Ja sitten alkoi näkyä päivänkoiton reunaa: +uskoi, että Kalle, josta oli tullut uskovainen, ja Katri, joka oli +alkanut taas käydä seuroissa, katuvat ja tunnustavat anteeksi pyytäen ja +koettaen sovittaa tekonsa.» + +»Mutta karkasivatkin!» sanoi Esteri. + +»He varmaan pelkäsivät minun tekevän hirmutöitä kuultuani asiat, joita +he eivät luulleet minun aavistavankaan», selitti Juho. »Ja kun he +tunsivat rakastavansa toisiaan eroamattomasti, niin ei heillä ollut +muuta keinoa.» + +»Mutta jättivät oman lapsensa!» + +»Lapsi oli silloin sairas.» + +»Eikö Katri kirjoittanut!» + +»Ei, vaan nyt varmaankin kirjoittaa, kun saa lapsensa. Ja ylistää +jalouttani.» + +»Syystäkin», vakuutti Esteri, kun Juho näytti vaivautuneelta. + +»Sitten olisi ollut syytä, jos olisin luovuttanut heille lapsen +vapaaehtoisesti. Mutta siihen en olisi päässyt ikinä. Tiesin että Katri +ei saa tunnon rauhaa, ennenkuin saa tehdyksi tunnustuksensa minulle ja +pyydetyksi anteeksi, ja sitä hän ei uskalla tehdä, ennenkuin saa +lapsensa pois. Tämä tieto vaivasi minua kuin painajainen. Mutta lapsi +oli kietonut kätensä lujasti minun kaulaani, minä käteni vielä lujemmin +hänen ympärilleen. Minusta tuntui mahdottomalta erota siitä. Olihan +sillä Katrin tukka, suu, hymy, nauru ja ääni. Ettekö huomannut? Ja minä +olin vihannut lasta, minä tahdoin sen saada sovitetuksi. Olin uhannut +katkaista sen elämän, minä tahdoin saada hänelle jakaa elämän iloa. Minä +aioin kouluttaa häntä. Ja selitin itselleni, että minulla on oikeus +pitää hänet. En ollut sanallakaan, en pienimmälläkään teolla osoittanut +Katrille epäileväni häntä mistään, enkä sitä että olin huomannut lapsen +vieraaksi. Minun vallassani oli muka ollut kaikkien heidän henkensä ja +kunniansa. Ja lapsi oli jätetty minulle. Oli jätetty minulle sairaana, +minä olin hakenut lääkärin ja niin pelastanut hänet henkiin. Ja minun +nimellänihän lapsi on kirkonkirjoissa ja ihmisten tiedossa. Mutta +kuitenkin minä pelkäsin aina, kun Katrin isä kävi täällä, että hän tulee +vaatimaan lasta, ja kaikkia ihmisiä, että he sanovat: sinullahan on +Kallen lapsi.» + +Juho oli jonkun aikaa ääneti katsoen Esteriin. + +»Minä ilahduin silloin yöllä teidän äkkiarvaamattomasta tulostanne. Olin +varma, että saan teistä puoltajan itselleni. Te ihastuneena huudahditte +sinun tyttösi, Juho. Ja minun iloni oli mennyttä. Odotin joka +silmänräpäys, että sanotte: eihän tämä ole sinun! Ja että te asian +oikein kuultuanne huudatte vääryydeksi kiduttaa Katria jokahetkisessä +pelontuskassa ja omantunnonvaivoissa. Minä pidin teitä vaarallisempana +kaikista, mietiskellen miten saisin teidät estetyksi enää tapaamasta +lasta, jonka luona olitte aikonut käydä usein.» + +Esteri istui äänettömänä, tietämättä mitä sanoa, ja seurasi säälin +katseella Juhoa, joka nousi ja kulki huoneessa sinne tänne kuin jotakin +toimien, vaan ei tehnyt muuta kuin otti käteensä minkä esineen +milloinkin, katseli sitä vähän aikaa ja laski taas entiselle paikalleen. +Yhtäkkiä Juho naurahti omituisesti ja sanoi: + +»Minun tekee mieleni juoda itseni humalaan!» + +Esteri hämmästyi. + +»Minä kun olen nyt aivan yksin maailmassa eikä ole kenestäkään huolta», +jatkoi Juho. »Nyt voin pitää iloa, tanssia, rallattaa ja ryypätä.» + +»Sinä, Juho, lasket nyt rumaa leikkiä», sanoi Esteri. + +»Niin voisi luulla. Mutta totta puhuen kiusaus on niin suuri, että +itsekin ihmettelen. Minä en tiedä oikeastaan onko mieleni iloinen vai +surullinen ja mitä tahdon. Mutta kai se tästä joksikin muuttuu», arveli +Juho, meni tupaan, otti kirveensä, jota alkoi hioa, ja sanoi: »Pane +kuuma puuro päälle, määräsi entinenkin lääkäri, olipa tauti mikä +tahansa. Niin minäkin itselleni: Tee työtä, Juho.» + +Ja mökin pihalla suuri honka alkoi Juhon kirveen iskuista helein äänin +soida, kun Esteri lähti kotia. + + + + +XVI + + +Esteri pukeutui yksinkertaisesti ja teki palvelijain töitä halveksimatta +edes navettaa. + +Forstmestarinna oli vavistuksella odottanut forstmestaria matkoilta ja +itkenyt Esterille tekoaan, että hän oli estänyt noudattamasta +forstmestarin toivoa ja tahtoa. Esteri oli antanut hänelle täydellisen +päästön kaikesta, vakuuttaen panevansa vain omalle tililleen elämänsä +kaikkineen alusta loppuun asti ja kestävänsä myrskyn, jota +forstmestarinna pelkäsi. Forstmestari tuli kotia, vaan myrsky ei +noussutkaan. Mutta se ei rauhoittanut forstmestarinnan mieltä. Myrsky on +oleva sitä ankarampi, pelkäsi hän, kun forstmestari oli tyyni eikä +puhunut hänelle sanaakaan Esteristä. + +Myrsky puhkesi, kauheampi myrsky kuin forstmestarinna oli osannut +peljätäkään. Ja se puhkesi aivan aavistamatta eräänä päivänä, kun +forstmestari oli tavallista paremmalla tuulella. + +Oli vieraana neiti Vange, pauvre honteuse, kainomielinen säätyläisköyhä, +jonka elämäntehtävä oli vierailla päivänsä vuoroon kussakin pitäjän +säätyläistalossa, virkata pitsiä ja ylistää Jumalaa. Hän alkoi puhella +Esteristä, kun forstmestarikin tuli ruokasaliin edeltä +päivälliskahville. + +»Sehän on hämmästyttävä muutos, mikä on tapahtunut Esterissä», sanoi +hän. »Loistavasta salonkinaisesta, niinkuin kuuluu olleen kaupungissa, +yksinkertaiseksi talonpoikaistytöksi puvussaan ja halvaksi piiaksi +töissään. Ja niin äkkiä tällainen muutos!» + +Forstmestarinnaa pelotti, että kahvikupit hänen käsissään kalisivat, ja +hän koetti lieventää asiaa, vakuuttamalla että kyllä Esteri siitä vielä +tasaantuu, kun herätyksen huumaus menee ohi. + +»Mitä uskoa Esteri on?» kysyi neiti Vange. + +Forstmestarinna ei sitä tiennyt, sillä Esteri ei ollut hänelle mitään +siitä puhunut eikä hän ollut kysynyt. + +»Mutta ei vettä vinttaamalla ja navettaa luomalla tulla autuaaksi», +sanoi neiti Vange. + +Forstmestari purskahti nauramaan ja sanoi: + +»Vaan ainoastaan pitsiä virkkaamalla!» + +Neiti Vange suuttui, että punastui. Mutta sitten hän alkoi hymyillä ja +hymyili kauan ja sitten sanoi: + +»Juhohan, teidän entinen renkinne, on ostanut talon. Ei olisi uskonut, +että hän on niin varakas.» + +Forstmestarinna ilahtuen, että keskustelu näin kääntyi toiseen asiaan, +alkoi puhua pulpatella selittäen, että forstmestari oli kehottanut Juhoa +ostamaan ja tarjonnut apua. Mutta kesken kaiken forstmestarin kämmen +paukahti aivan yhtäkkiä pöytään niin, että neiti Vange ja +forstmestarinna hypähtivät säikähdyksissään. + +»Esiin kaikki, mitä teillä, neiti Vange, on mielessänne», jyrisi +forstmestarin ääni. »Mutkittelematta ja kursailematta!» + +Eikä auttanut neiti Vangen herranen-aika, eivätkä vakuutukset Jumalan +tietävän, ettei hän ollut Esteristä ajatellut mitään pahaa. Kuin +henkensä pelastukseksi täytyi hänen kertoa itkien se, mikä oli hänen +mieltään kutkuttanut niin, että oli oikein paha ollut, kun ei ollut +tiennyt, miten hän kaikki saisi esille. Ja hän vannoi kaikkea valheeksi +uskoneensa ja sanoneensakin. Lapsikin sen ymmärtää, oli hän sanonut +kaikille, että mikä pakko on Esterin turvautua ja forstmestarin tyytyä +Juhoon! Eemeli Rautiaiselle vain joku pikku virka, niin sillä hyvä. Ja +paljonkos se maksaa matka Ruotsiin! + +Forstmestarinna istui kalmankalpeana ja silmät kuin olisi kaikki +ymmärrys häneltä paennut. Forstmestari hymyili ja sanoi: + +»Haeta Esteri tänne.» + +Neiti Vange muisti, että lääkäri oli määrännyt hänelle, että hänen pitää +kävellä joka päivä muutamia tunteja. Välttämättömästi joka päivä kello +11-1. Nyt kello oli 11 ja 5 minuuttia jo yli! Hän keräsi tavaransa ja +lähti. + +»Minulla on sinulle puhuttavaa», forstmestari Esterin tultua. + +He eivät olleet tähän asti vielä sanaa vaihtaneet. Ensi kerran +tavatessaankin olivat äänettöminä toisiaan tervehtineet, kätellen vain +ja karttaen toistensa katsetta. Sitten olivat he aina toistensa ohi +kulkeneet, niin että harvoin olivat ruokapöytäänkään yhtä aikaa +sattuneet. Esteri oli kuitenkin ollut huomaavinaan suopeutta +forstmestarin äänettömyydessä ja jonkun muutoksen tapahtuneen hänessä, +vaan nyt äkillisen käskyn saatuaan tulla forstmestarin puheille oli +Esteri lähtenyt varmassa uskossa, että edessä nyt on se entinen +forstmestari ja raivoisa myrsky. + +Kun hän astui sisään, olikin siellä se kesäyön ukko, joka seisoi kuin +syliinsä sulkeakseen hänet. + +Forstmestari istahti ja oli kauan ääneti. + +»Suurin ylpeytemme», sanoi hän viimein, »on oma tietomme, ettei meillä +ole syytä painaa päätämme alas». + +Esteri punastui, korvansa rupesivat suhisemaan, hänen katseensa ei +kestänyt isän katsetta, vaan alkoi epävarmasti harhailla. + +»Paras puolustuksemme on rehellinen katse», innostui forstmestari, aivan +kuin jonkun uuden opin olisi huomannut. + +Isän lempeä ääni viilsi Esterin sydäntä, hän vuoroon punastui ja vuoroon +kalpeni, ja hän tunsi päänsä väkisinkin painuvan alas. + +Hyvä Jumala! Hän ei ollut enää se sama lapsi, joka oli istunut kesäyön +ukon sylissä äidin kuvan hymyillessä heille. + +»Ovat nostaneet ilkeän juorun», sanoi forstmestari. + +Samantekevä olisi Esteristä ollut juoru ja juorut, vaikka kuin ilkeitä +sitten olisivat olleetkin. + +»Esteri, minkä vuoksi painoit pääsi alas?» + +Esteri yritti kohottamaan päätään, vaan se painui takaisin. Katseensa +asui lattiassa, mutta silmissään hän näki kesäyönukon, joka häntä katsoi +pitkään. + +»Esteri, Jumalan nimessä!» kuului sen ukon ääni, »Onko se totta?» + +Syntyi äänettömyys, joka tuntui iankaikkisuuden pituiselta. Forstmestari +hypähti seisomaan. + +»Esteri, katso minuun!» + +Kun hän ei saanut Esterin katsetta, sanoi hän kuin vannottaen: + +»Äitisi nimessä, katso minuun!» + +Esteriä värisytti. + +Forstmestari vaipui tuolilleen. + +»Onneton!» + +Hetkisen kuluttua näki Esteri forstmestarin käden ojennettuna ja sormen +tähtäävän hänen sydämeensä. + +»Minä sinut kiroon!» + +Forstmestarinna, joka oli istunut kokoon luhistuneena kuin odottaen +katon putoavan, meni ja painoi kätensä forstmestarin suulle, ja kun tämä +vihaisesti tempasi sen pois ja tyrkkäsi hänet luotaan, juoksi hän +Esterin luo ja painoi kätensä lujasti Esterin korville. + +»Minä kiroon sinut omasta puolestani ja hänen puolestaan, joka sinut +synnytti!» + +Forstmestarinna lankesi lattialle polvilleen ja liitti kätensä ristiin: + +»Laupias, pitkämielinen Jumala, meidän isämme, ole meille armollinen, +elä tuomitse meitä syntiemme mukaan, opeta rakkautta meille, jotka +olemme rakkaudessa heikkoja...» + +»Juuri sen vuoksi, että minä olen häntä rakastanut, on minulla oikeus +hänet kirota!» huusi forstmestari keskeyttäen forstmestarinnan +rukouksen. + +Esteri syöksyi saliin ja riensi juosten forstmestarin työhuoneen ovelle, +vaan pysähtyi äkkiä ja nojausi ovenpieltä vasten kalmankalpeana ja +silmät ummessa. Hän ei ollut rohjennut tähän asti astua äidin kuvan +eteen. Tuntui nyt että se olisi kuitenkin ollut helpompi milloin +muulloin tahansa kuin nyt. + +Mutta hänen täytyy, hänen täytyy! + +Kuin vasten tahtoaan hän sysäsi oven auki ja kädet kasvoilla ryntäsi +kammariin. + +»Äiti! Sinä et kiroaisi, vaikka rikokseni olisi kuinka suuri hyvänsä! +Sinä itkisit, vaan et kiroaisi! Sinä itkisit kauniit silmäsi sokeiksi, +vaan huulillasi olisi anteeksi-antamuksen hymy!» + +Kun Esteri kohotti aran katseensa seinälle, olikin se tyhjä, eikä äidin +kuvaa näkynyt missään. + +Hän tapasi itsensä hautuumaalla. + +Ainoastaan parille äsken tehdylle haudalle oli syvälle lumeen +polkeutunut tienura. Hän lähti kahlomaan äidin haudalle päin +tuulenajamien kinosharjanteiden poikki. Mahdotonta, aivan mahdotonta oli +hänen päästä sinne, huomasi hän uupuneena noustuaan hangesta muutamalle +hautapenkereelle, mistä näki kaukana äidin hautakummun, jonka aitauksen +nurkassa kasvavan koivun huurteisilla oksilla välkkyi tähtiä puhtaan +sinistä taivasta vasten. Hän kuitenkin vielä yritti, vaan päästyään +jonkun matkan hän yhtäkkiä humahti kuin pohjattomaan lumihautaan, jossa +ei jalka vastinetta tavannut. + +»Turhaa onkin! Sinä, äiti olet siellä, missä on rauha, riemu ja kirkkaus +ja missä sinulla ei ole valtaa eikä tahtoa kastaa sormenpäätäsi veteen, +lieventääksesi niidenkään tuskia, joita olet rakastanut.» + +Hän yritti kääntymään takaisin, vaan hän oli kuin kahleissa, ettei +päässyt minnekään päin. Minkä ponnisteli, sen vain hautansa syveni ja +lopulta hän raukesi siihen voimattomana. Melkein käden yltämän päässä +hänestä oli muuan hautaristi, jota kohden hän oli koettanut pyrkiä, +saadakseen siitä kiinni. Se oli vähän kumarruksissa häneen päin, kuin +olisi tahtonut puolestaan auttaa häntä minkä voi. Ja se ilmoitti: + +»Dässä lebbä Susanna Bulginen ynnä bieni dydäreensä.» + +»Olisit äiti, sinäkin, ottanut minut mukaasi. Olisit suudellut minua +yhden kerran, kauan, hyvin kauan. Mutta sinä pelkäsit, että Jumala sen +sinulle synniksi lukee ja riistää sinulta sen riemun, jota nyt nautit.» + +Hän painoi silmänsä kiinni. + +»Ei, ei niin. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi. Niin on täytynyt +olla. Minua olet ajatellut viimeiseen hengenvetoosi saakka, olet +iloinnut minun elämästäni, minun, joka sinulta riisti elämän.» + +Tuuli, joka juoksutti lunta hänen päälleen, siveli kylmäkiskoisesti +hänen kasvojaan ja värisytti häntä. Hän kyyristyi kokoon ja painautui +lujemmin hankea vasten. + +»Sinä annoit minulle elämän, jo ennalta rukouksissa tasoittaen +elämänpolkuni, ja toiveissasi kylväen sen kukkasilla. Ja minä olen +saanut nauttia elämän suloa, jota olin janonnut. Minä tahdon elää vielä. +Elämä on ihanaa... Minä olen särkenyt onneni, joka minulla oli +käsissäni, mutta minulla on vielä sen sirpaleita. Sinä, Lauri, rakastat +minua, niinkuin olet rakastanut ennenkin ja enemmän. Sinä ajattelet +minua, sinä näet minut, sinä kuulet minun puhuvan, sinä tapaat itsesi +minun seurastani, niinkuin minäkin sinun. Minä tahdon elää.» + +Hän avasi silmänsä, mutta ne painuivat kiinni eikä hän saanut kättään +liikutetuksi. + +»Minä tahdon elää.» + +Hän repäisi silmänsä auki säikähtyneenä. + +»Kuka nauraa?» + +Harakka se nauroi. + +Esteri rynnistihe. Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä +kohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan. +Paljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan. +Hän raukesi siihen kerrassaan. + +»Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön +tuomiosi on valmis.» + +Hän otti huivin päästään kääriäkseen niin, että silmät olisivat suojatut +harakalta, joka räkättäen lenteli puusta puuhun hänen ympärillään. Vaan +huiskauttaessaan huivista lumen pois, tarttui sen kulma johonkin sälöön +ristissä. Hän kiskaisi huivinsa irti, pani mutkalle ja kurkotti +pujottaen mutkan ristin päähän. Vähimmälläkin vetämisellä risti +kallistui. Ja kun hän pääsi siihen käsin kiinni, kaatui se hänen eteensä +sillaksi. Hän heittäytyi ristiä vasten ja itki: + +»Hyvä Jumala, kun annoit elämäni jatkua, niin auta minua, ohjaa ja neuvo +aina hyvään.» + +Päästyään entisille jäljilleen hän kahloi syvässä lumessa kuin uusilla +voimilla. Mutta kovalle maantielle tultuaan hän ei tahtonut osata +kävellä. Jalkansa hervahtelivat, kohmettuneet pieksukengät liukastivat, +että joka toinen askel petti, ja lumisokkareihin jäätyneet helmat +pieksivät jalkoja. Hän koetti kiirehtiä, aivan kuin olisi ollut johonkin +polttava hoppu. + +Anna-Mari, kyökkipiika, oli jäänyt mieli kovin mustana itkemään +navettaan heinäkokoon hautautuneena. Tämä oli sinä kesänä, kun Esteri +oli kotona, tullut taloon karjakkotytöksi. Nuori kaunis tyttö, isästä ja +äidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen. +Laulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin +lehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin +kuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja +luhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan +poika. Hän oli ollut vihainen Esterille ja karkottanut hänet kyökistä +kieltäen ryhtymästä mihinkään, joka kuului kyökkipiian alalle. Mutta +tänään hän oli pihalla yhtäkkiä tarttunut Esterin kainaloon ja nauraen +sanonut: »Siitä on kauan kuin minä olen ollut navetassa.» Siellä oli hän +langennut polvilleen Esterin eteen: Hyvä, hurskas neiti, oli hän alkanut +itkeä. Ja hän oli tunnustanut onnettomuutensa, syntinsä ja häpeänsä, +jonka tähän asti oli saanut salatuksi kaikilta ja tahtonut salata +ainaiseksi, hinnalla millä hyvänsä, saadakseen talonpojan kostaakseen +Jaskalle, nimismiehen rengille, joka nyt oli mennyt kihloihin ja pian +vihittiin. Esteri ei ollut ehtinyt sanoa mitään, kun tultiin häntä +hakemaan forstmestarin luo. Hän ei ollut oikeastaan osannutkaan mitään +sanoa, ei ainakaan lohduttavaa. Mutta nyt hän osaa ja tietää neuvoa: +nöyrry. Se on yksinkertainen neuvo, vaan varma ja suloinen! + +Esterin matka edistyi hitaasti. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän ei +jaksa kävellä kotia asti. Hänen pian täytyikin istua tienviereen +levähtämään, ja hän toivoi että sattuisi tulemaan joku hevosella ajaja. +Mutta ei kuulunut eikä näkynyt ketään. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi +tienmutkan takaa joku vastaan tuleva jalankulkija, joka näytti olevan +herrasmies. Huomion välttämiseksi Esteri päätti nousta kävelemään. Mutta +ainoastaan suurella vaivalla pääsi hän jaloilleen. Ne olivat kuin +lyijystä. Hänen oli vielä vaikeampi kävellä kuin ennen levähtämistään ja +hän tunsi ettei hän jaksa lähimpään taloonkaan asti saadakseen sieltä +hevosen. Hän päätti pyytää apua vastaan tulevalta herrasmieheltä. Ei +auttanut muu, sen hän tunsi. Ja avun tiedossa hänen voimansa +herpoutuivat niin, että hän ei jaksanut enää kävellä, vaan aikoi +istahtaa uudelleen tienviereen pyytäen herraa toimittamaan hänelle +hevosta. Samassa hän kuuli vihaisia huutoja ja ärjymistä takaansa. +Vilkaistessaan olkansa yli, hän näki ihan selkänsä takaa korskuvan +hevosen kuin minkähän hirviön, turpa rintaan vedettynä, suu auki ja +suuret sieraimet hohtaen hehkuvan punaisina. + +»Etkö sinä kuule, akka, tuhma, perkele!» + +Äänestä ja murteellisesta ääntämistavasta Esteri tunsi huutajan +nimismieheksi, ja hän oli kahden vaiheella, väistyykö hän vai ei. Hän +kuitenkin astui tiepuoleen ja sai nimismieheltä vielä kirouksen ja +piiskalla pienen napsauksen Jaskalta, joka istui herransa takana +pienellä ratsuistuimella. Hän kuuli sitten heidän mainitsevan häntä. +Eivätkä pysäyttäneet pyytääkseen anteeksi! Esteri luuli, että +herrasmies, joka kaiketikin oli kuullut ja nähnyt kaiken tämän, estää +nimismiestä ajamasta edelleen. Mutta herrasmies loikkasi syrjään niin +kauas tieltä, että suistui hankeen makuulleen, ja hän sai siihen +muutamia vingahtelevia iskuja Jaskan pistokkaasta. Lähemmäksi päästyään +huomasi Esteri, ettei se ollutkaan herra, vaan köyhä raukka, joka oli +saanut vanhat herrasvaatteet. Ja häntä suututti, että hän sittenkin oli +astunut syrjään. + +Mies oikaisihe. Se olikin Eemeli Rautiainen. + +»Ja te ryömitte nimismiestä syrjään kuin orja, ja otitte hänen renkinsä +piiskan-iskut vastaan kuin nöyrä koira!» huudahti Esteri halveksuen. + +Rautiainen oikaisihe ja katsoi pitkään Esteriä, sitten nosti +juhlallisesti hattuaan ja seisoi paljastetuin päin ryhdiltään kuin +ylhäinen herra, vaan puvultaan kuin variksenpelätin. Kaulus oli +keltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja +nukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän +sitä piti sivulle ojelletussa kädessään. + +»Neiti Esteri», lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti: +»Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet. +Määrätkää aika ja puku.» + +Esteri punastui. Hänen verensä kuohahtivat, että hänen teki mieli +sivaltaa Rautiaista korvalle. Mutta sitten oli häneltä purskahtaa itku. + +Mikä oikeus ja mitä syytä on ihmisillä polkea hänet jalkoihinsa? Kuinka +syvälle hänen täytyy nöyrtyä? + +Hän lähti astumaan kiireesti. Tietämättään hän juoksikin. Kun hän +viimein pysähtyi kävelemään, tunsi hän niin väsyneeksi itsensä, että +luuli kuolevansa siihen paikkaan. Edestäpäin kuului kulkusen ääni ja hän +koetti pinnistää voimansa elääkseen siihen saakka kun hevonen lähelle +saapuisi, mutta maa alkoi pyöriä hänen silmissään, hän kaatui, ja +peläten hevosen polkevan hänet jalkoihinsa vyöryi hän tiepuoleen. + +»Joudu, Lauri...» + +Forstmestarinna huomattuaan Esterin kadonneen, ettei löytänyt häntä +mistään, oli säikähtänyt peläten pahinta. Päästyään sen verran hänen +jäljilleen, että tiesi Esterin lähteneen maantielle päin, oli hän +arvannut hänen lähteneen hautuumaalle. Saamatta sittenkään rauhaa hän, +varoen kaikkea hälyä, teki asiaa kirkonkylälle, kauppiaaseen. + +»Mennessäsi käy sanomassa Esterille, että hän varokoon ettemme kohtaa +toisiamme», antoi forstmestari määräyksen forstmestarinnalle tämän +lähtiessä. Ja forstmestari pakeni työhuoneeseensa. + +Nyt vasta hän tunsi oikein ja näki, miten hän oli tullut petetyksi, +julmasti ja sydämettömästi petetyksi. + +Forstmestarin oli vallannut lapsellisen riemastus, kun hän juuri +matkoilta tultuaan oli kuullut Esterin saapuneen kotia. Hänen muistoonsa +oli johtunut unohtumaton päivä, jolloin Esteri tätä ennen oli kotia +palannut. Siinä kun Esteri silloin oli pihaan ajanut, oli +forstmestarista tuntunut kuin olisi ilmassa ollut nuoruudenaikainen +tuoksu ja päivänpaisteessa muinainen hohde. Esterin suudelmat olivat +jääneet tuntumaan hänen huulilleen, ja hänen äänensä oli ollut +muistorikas sävel, jota hän ei ollut kuullut kuin kauan, hyvin kauan +sitten, jolloin elämä oli unelmia. Ja tätä muistellessa oli +forstmestarista tuntunut surullisemmalta kuin koskaan ennen +erehdyksensä, että hän oli silloin väkivallalla tahtonut anastaa +Esterin sydämen, joka oli ollut hänelle vieras, koettaa kukistaa hänen +innostuksensa ja ruhjoa hänen ihanteensa. Hän oli tahtonut hävittää +Esteristä kaiken sen, jonka kautta Esteri oli kohonnut muiden +yläpuolelle, ja niin paljon yläpuolelle! Tätä Esteriä forstmestari oli +odottanut syli ja sydän avoinna, Esteriä semmoisenaan, jonka hän oli +karkoittanut luotaan kuuntelemalla sydämensä hiljaista ääntä, jota +seuratessaan hän, sitten Esterin kotoa lähdettyä, oli vähitellen saanut +uuden elämän ja tuoreen elämänhalun, nähden toisessa valossa kotinsa, +virkatoimensa, ympäristönsä ja luonnon. Mutta se ei ollutkaan se Esteri, +se nuoruuden virkeä, tuoksuinen tuuli, vaan pyhiinvaeltaja! +Forstmestarille oli uskonnollinen tunne-elämä ollut aina outo, hämärä +maailma. Esteri oli tuntunut olevan hänestä kauempana kuin koskaan +ennen. Mutta kun hän joutui Esterin toverina panettelun alaiseksi, +täytti hänen sydämensä omituinen yhteyden tunne. He voivat hymyillen +sanoa toisilleen: sellaista ne meistä puhuvat, sinusta ja minusta! Ja +kun Esteri oli astunut hänen eteensä, ei hän ollut tahtonut saada irti +katsettaan yksinkertaisesti puetusta tytöstä, joka oli hyljännyt +loiston, kaiken ulkonaisen kunnian ja arvon, ja astunut avojaloin +kiviselle tielle. Forstmestari oli tuntenut uutta viehätystä, mikä oli +alkanut kiehtoa hänen mieltään salaperäisen voiman tavoin. + +Sitä suurempi oli nyt hänen raivonsa, ja se kasvoi sen mukaan, kuta +enemmän hän tätä ajatteli. + +Hän ei ollut saanut tarpeeksi sanotuksi Esterille! + +Hän lähti vinttikammariin. Avain oli poissa ovelta. Hän koputti. Ei +vastausta. Ei toisellakaan kovemmalla kerralla. Hän potkaisi, että oven +alimmainen puoli paukahtaen puhkesi ja kahtena lautana kolisten lensi +sisään. Itse hän sukelsi aukosta kolmantena. Mutta tapaamatta Esteriä +hän lähti kammarista ja paiskasi oven selälleen että se kirposi +saranoiltaan ja rymähti lattiaan. + +Häntä hävetti, vaan sitten alas tultuaan hänestä se oli kuin olla +pitikin. Ei kodin suojaa ja lämmintä sille, joka kotinsa häpäisee! + +Kun Esteri tuli vinttiin ja näki kammarinsa oven särjetyksi ja +reväistyksi paikoiltaan, hän puristi kätensä nyrkkiin. + +»No hyvää päivää, järki! Kuljetaan nyt yhdessä. Lähdemme heti +taipaleelle, kaupunkiin. Kuinka paljon luulet tarvittavan siihen, että +maailman selkä taipuu! Ja että forstmestari minun tullessani kotia tulee +pihalle asti vastaan, aukaisee ovet ja sanoo: Tervetuloa! Siihen riittää +yllinkyllin luutnantti! Aivan varmaan. Mutta kun kerran otetaan, niin +otetaan täyskapteeni! Eikö niin?» + +Hän vaihtoi kuivan puvun päälleen ja tunsi itsensä kykeneväksi lähtemään +taipaleelle vielä tänä päivänä. + +Mutta Anna-Mari raukka, jonka asiat olivat pahemmin? + +Esteri istahti pöydän ääreen lynkäpäisilleen. + +Hän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen +neuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on +raskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen +tarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset +sinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin +lumi. + +Pöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta. + +»Hyvä Jumala!» huudahti Esteri. »Niinkö piti päättyä sinun päiväsi?» + +Hän heittäytyi sänkyynsä raukeana, että silmät heti painuivat umpeen. + +Mikä on tiima elämä? Se on sadantuhannen hevosvoimainen herra Store, +hitaasti liikkuva hirviö, hyvin hitaasti, ettei ketään pelota omasta +puolestaan, ennenkuin näkee hirviön katseen suunnattuna omaan itseensä. +Ja onneton koettaa paeta, juoksee sinne ja tänne ja luulee jo +eksyttäneensä herra Storen, kun se yhtäkkiä onkin ihan edessä ja astuu +kohti kiiruhtamatta, vaan varmasti. Onneton ehtii vielä pakoon ja yhä +uudelleenkin ja on unohuttanut koko vaaran, iloitsee, riemuitsee, +tanssii ja laulaa niin kuin muutkin. Mutta samassa hän tuntee kätensä +herra Storen rautakourassa ja sen käsivarsi, pettämättömällä +rataslaitoksella käypä käsivarsi, alkaa kääriytyä onnettoman vartalon +ympäri, hitaasti, hyvin hitaasti. Ja onneton alkaa tuta, kun herra +Store puristaa häntä vasten rintaansa lujemmin ja lujemmin, ja onneton +tuntee kasvoillaan herra Storen kuuraiset henkäykset ja näkee hänen +lähentävän teräksiset huulensa, jotka tarttuvat kiinni kuin rauta +pakkasessa... Eikä voi hengittää... + + + + +XVII + + +Kun Esteri heräsi, oli jo ilta. Hänet oli peitetty, vaan huoneesta oli +viety kaikki huonekalut ja tavarat. Oli vain sänky, jossa hän makasi, ja +yksi tuoli sytytetyn lampun alustana. + +Hänestä tuntui olonsa hyvälle ja mielensä keveältä. Hän oli kerran +kuvitellen esittänyt täti Smarinille, että täti ostaisi jostakin maalta +pienen mökin, jonne asettuisivat yhdessä. Täti olisi heti ollut +suostuvainen. + +»Nyt me, täti, sen toteutamme! Pidämme yhdessä koulua jonkun talon +pirtissä, pienille ja suurille. Ja minä sen lisäksi hoidan piian +tehtävät. Ja oma lehmä meillä olla pitää!» + +Esteri nauroi kirkkaasti. + +»Laurille lähetän leipäjuustoa ja ohrarieskaa, hänen herkkujaan!» + +Hän yritti nousemaan, vaan ei päässyt kuin istualleen. Hänen +vaivautuneet jalkansa aivan kuin nukkuivat vielä sikeintä unta. + +»Entäs nyt, Esteri?» sanoi hän itselleen. + +Forstmestarinna tuli aivan kuin olisi pitänyt vahtia, milloin Esteri +herää. Hän oli Esterille järjestänyt kammarin alhaalla. Ja sinne vietiin +Esteri kantamalla. + +Uudessa kammarissa oli hänelle tervetuliaisiksi kirje. Ja se oli +konsulinna Holmalta. + +»Voi rakkaat ihmiset», lausui Esteri itsekseen luettuaan kirjeen. »Te +sanotte vanhentuneenne, paljon teille tapahtuneen, moninaisten muutosten +alaisia olleenne. Mutta näytte otaksuvan, että minä en ole samojen +lakien alainen kuin muut ihmiset, että minä olen vain 'päivänpaiste', +entisine hymyineni ja nauruineni! Ja teistä on yksinkertaisin asia +maailmassa, että Lauri tulee noutamaan 'Esterimme'.» + +Forstmestarinnan käydessä hänelle hyvää yötä toivottamassa pyysi hän +kirjoitusneuvonsa sänkynsä ääreen. Ja maattuaan ja mietittyään nousi hän +istumaan sängyssään ja alkoi kirjoitella: + +»Rakas Lauri! + +Kirjoitan ilman mitään alleviivauksia, mutta yhtä varmasti kuin +yksinkertaisesti. + +Matkasi tänne on turha yritys. Siis jätä sikseen. Siihen tuumaan et +olisi ollenkaan ryhtynytkään, jos olisit asiaa ajatellut. Ei ollut +teatteritemppu, kun jo siltakohtauksessamme kieltäysin. Siihen oli ja on +syynä: _rakastan sinua_. + +Esteri.» + +Hän oli alleviivannut, ja hänen piti kirjoittaa uudelleen ja samalla +hän tahtoi tarkemmin selittää. Mutta sanat eivät vastanneet sitä, mitä +hän niillä tarkoitti, eivät alleviivattuinakaan. Alleviivausta piti +usein selittää, että se ei suinkaan tarkoita sitä, vaan sitä. Arkki oli +jo täynnä ja sakeasti alleviivauksia, eikä hän ollut saanut vielä mitään +sanotuksi. Hän repi tämänkin ja alkoi kerrassaan alusta kirjoittaakseen +aivan avonaisesti ja aivan sen mukaan kuin sydämestä pulppuaa. Se kirje +sai sellaisen lopun, että hän viimein kesken kaikkia sieppasi monet +monituiset kirjoitetut arkit ja puristi ne käsiensä väliin rutistuksiin. + +»Tule, Lauri. Tule, niin kerron kaikki!» + +Hän heittäytyi maata ja ummisti silmänsä ajatellakseen, ei niin että +hän olisi ajatuksiaan tahtonut johtaa, vaan antautuakseen niiden +valtaan, minne vain veivät. + +Hän heräsi omaan nauruunsa. He olivat Laurin kanssa juosseet huoneesta +huoneeseen, hän edellä paeten kädessä kirje, jota hän ei tahtonut +Laurille näyttää. Ja hän sai kauan tapailla, ennen kuin pääsi selville, +niissä hän on. Oli jo iso päivä, ruokatarjotin oli tuotu tuolille sängyn +ääreen ja kakluunissa oli tuli. Hiin hypähti vuoteeltaan säikähtyneenä. + +»Yhden aikaan lähtee posti!» + +Hänen taskukellonsa oli pysähtynyt, ja hänet valtasi hätä ja tuska. Hän +hypähti ylös ja pukeutui kiireellä kuin pakoon lähteäkseen Lauria ja +aivan kuin tämä olisi jo lähtenyt matkalle, ollut jo tulossa ja kulkusen +ääni jo kuulunut. + +Piikatytöltä, joka tuli pesää kohentelemaan ja rupesi huonetta +siivoomaan, sai Esteri tietää, että oli vasta yhdentoista aika, niillä +vaiheilla. + +Jumalan kiitos! + +»Herra Maisteri Lauri Holma!» alkoi hän kirjeensä. Tyhmää! Teatteria! +Valhetta! + +»Lauri rakas, rakas, hupsu, hullu! Hyvä ystävä, ollaan järkeviä. Niin on +parasta kuin nyt on, ja näin on hyvä. Minulla on ollut onnellisia hetkiä +nykyään, onnellisimpia mitä koskaan olen elänyt. Mutta jos tulet, niin +on onneni mennyt ja sinun onnesi. Olemme silloin kuin perhoset, jotka +lentävät liekkiin ja polttavat siipensä pudoten kiemuroimaan maahan. +Minä en kestä, jos tulet, en kestä. Minä sen tiedän. Minua pelotti +kohdata sinua silloin kaupungissa, määräsin sen mukaan kohtauspaikan, +kylmän ja kolkon, varustin itseni suruharsolla: muista kuolemaasi, +syntinen! Mutta en osannut pelätä tarpeeksi. Olin sortua. Viimeisellä +silmänräpäyksellä tuli pelastuksen enkeli: se issikka! Ja kuitenkin +tulin seuraavana iltana juhlaan! Minut pelasti se, että sieltä kotia +tullessani verannan oven suljettuani viskasin reikeliavaimen ikkunasta +ulos lumihankeen. Sillä jo sisään tultuani selitin täti Smarinille että +olin tullut vain vaihtamaan uudet jalkineet, kun olin menettänyt toisen +kenkäni--menetin sen hevosella kotia ajaessani, viskasin kadulle, etten +voinut palata juhlaan, jo käskettyäni ajajan kääntyä takaisin: Niin kuin +näet, minä olen heikko, hyvin heikko. Usko minua, Lauri rakas, elä +tule!» + +Esteri lopetti siihen. Hänen oli mahdotonta saada Lauria vakuutetuksi! +Hän väänteli käsiään tuskassa. + +»Mikä pelastukseksi, hyvä Jumala, mikä?» + +Koputettiin oveen. + +Esterin mieleen johtui nimismies, joka oli taas leski. Ja hän pukeutui +täyteen loistoonsa lähteäkseen nimismiehen luo eilisen kohtauksen +johdosta. + +Eemeli Rautiainen! + +Hän oli yksinkertaisessa sarkapuvussa, enemmän herran näköinen kuin +koskaan ennen. Mutta Esteri vetäytyi tuolin taakse karttaakseen, ettei +Rautiainen tulisi kättelemään. + +»Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita», sanoi Rautiainen ja vaikeni +kuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin? + +Esteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita +toisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella +maapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että +ennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän +omien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut +nähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu +viimeisimmän kuosin mukaan. + +»Eilen», jatkoi Rautiainen, »kohtasimme toisemme kolmannen kerran +elämässämme». + +»Mitä tarkoitatte?» kysyi Esteri hämillään. + +»Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko +minun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka +todistaminen onkin asianani.» + +Esteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin +pelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa +näytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella +punainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon. + +»Ensi kerran kohtasimme toisemme», alkoi Rautiainen, »kun minä olin +nuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka +sunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin, +te, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut +teille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle', +kun Juhon kieli ei siihen pystynyt.» + +Esteriä alkoi vieras huvittaa. + +»Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun», jatkoi Rautiainen, »itkitte +te ja--suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä +variksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty +kaulus ja taskukello.» + +He nauroivat molemmat. + +Rautiainen jatkoi sitten: + +»Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne +taskukelloani. Muistatteko?» + +»En, en vähintäkään», vastasi Esteri. + +»Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista +äsken.» + +Esteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas +juhannus! + +»Ei ole minulla koskaan ollut», sanoi Rautiainen, »niin pimeää +juhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo +viety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa. +Innostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan +tunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.» + +Esteri nyökäytti päätään. + +Rautiainen jatkoi: + +»Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi +ukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.» + +Esteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan. + +»Minä siihen aikaan kaikessa koetin saavuttaa täydellistä +herrasmaisuutta», selitti Rautiainen. »Mutta se ei ollut niin helppoa +muussa kuin puvussa. Minä pelkäsin joka sanaani, joka liikettäni, olin +niin arka, että en uskaltanut puolustaa, minkä minä oikeaksi tiesin, en +vastustaa väärää, en pienintä pilaa singahuttaa takaisin. Minä jouduin +narriksi. Mutta sitten, kun olin 'äitiini', niin kuin suvaittiin sanoa +minusta, niin vaati luonto velkansa kaksinkerroin takaisin. Joilta vain +muistin saaneeni hyppysellisenkään hienoa suolaa, niille syydin suun +täyteen karkeita rakeita. Minä tunsin itseni voittamattomaksi. Silloin +juhannusiltana te iskitte minut kumoon. Käskitte minun panna kellon +taskuuni ja huomautitte, että siinä on törkeätekoiset viisarit.» +Rautiainen naurahti ja lisäsi: »Herraksi pyrkivä talonpoikaisylioppilas, +oikein ehta nousukkaan alku, makasi maassa tallukset taivasta kohden!» + +Hän kumarsi Esterille ja kiitti siitä. Sitten hän jatkoi: + +»Äänettömäksi jouduttuani tuli nimismies urhoollisesti ja käski minun +poistua. Ryyppäsin kuitenkin ryyppyni ja söin illallisen päähän asti. En +ole sittemmin herraspidoissa käynyt, ja nimismies huvittaa itseään ja +muita sillä vahvalla uskolla, että hän se pitää minut shakissa. Aivan +kuin ei minulla olisi yhtä vahva nyrkki kuin hänellä tahi en saisi niin +pitkäkielistä pistokasta että samalla lyönnillä saisin makkarat +nimismiehen ja hänen Jaskansa poskille tai aivan kuin en yhdellä +tempauksella saisi kiskaistuksi virkatuolia hänen altaan.» + +Esteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt +huomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä. + +»Eilen kun kohtasimme taas», jatkoi Rautiainen, »niin sanoitte minua +raukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään». Naurahtaen lisäsi hän: +»Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin--innostuin +liiaksi.» + +Hän oli hetken aikaa ääneti. + +»Innostuin teidän puolestanne. Te olette kyläläisten hampaissa. Minulle +iski päähän ajatus puhdistaa tomu hännystakistani ja esiintyä heidän +pidoissaan ja seuroissaan piristellen pikkuisen suolaa. Minun oli +saatava suostumus teiltä, että ette ottaisi pahaksenne minun +puolustustani. Sitä tarkoitin sanoillani. Te lähditte juoksemaan pakoon. + +Ymmärsitte puheeni törkeäksi pilaksi tai suorastaan hävyttömäksi +rohkeudeksi.» + +Rautiainen nousi. + +»Olisin kulkenut sanaa sanomatta ohitsenne», lausui hän, »vaan te +alotitte. Olen mielissäni, jos olen saanut teidät vakuutetuksi, että +teidän ei tarvitse vähintäkään peljätä, jos toiste sattuu vastaanne +maantiellä 'vapaaherra', joksi minua sanotaan. Neitoset täällä nauraa +tirskuttavat vasten naamaani, kun kohotan heille hattuani. Olen vain +ihmetellyt, etteivät he vielä ole pyytäneet lantin edestä laulamaan. Kai +sekin tapahtuu joskus. Ja sen teen heidän huvikseen.» + +Hän kumarsi ja lähti. + +Kun Rautiainen oli sulkenut oven, yritti Esteri hänen jälkeensä +kutsuakseen hänet takaisin, mutta pysähtyi ovelle ja painoi otsansa +pihtipielen terävää särmää vasten. Siitä ponnahutti hän äkkiä itsensä +pöydän ääreen ja kirjoitti kihlausilmoituksen lähetettäväksi +pääkaupungin sanomalehtiin, laittoi valmiiksi kuoreen, ettei kuin sulkea +ja viedä postiin. Ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki vaikeudet +olleet voitetut. Tyynesti asteli hän naapuriin. + +Rautiainen oli vajassa rakentelemassa työrekeä. + +»Istutaan vain täällä», sanoi Esteri, kun hämmästynyt Rautiainen alkoi +pyydellä häntä sisälle. »Minun asiani on lyhyesti toimitettu.» + +Hän istahti reen laidalle Rautiaisen istuessa matalalla pölkyllä +toisella puolen rekeä. Ja hetkisen äänettömyyden perästä alkoi Esteri: + +»Kukatiesi meidän kummankin elämä olisi aivan toisin, jos ei minulla +silloin olisi sattunut olemaan se variksenpoika, etten huomannut sinua. +On hyvin uskottavaa. Näyttää väliin siltä kuin elämä olisi vain +sattumain leikkiä.» + +Hän jäi aivan kuin sitä miettimään ja oli kauan ääneti. Eikä hän voinut +enää jatkaa, vaan ojensi ilmoituskirjeensä Rautiaiselle ja nojaten +lynkäpäisillään polviaan vasten peitti kasvonsa nenäliinaan itkien +äänettömästi. + +Rautiainen luettuaan ilmoituksen pisti sen takaisin kuoreen ja istui +ääneti. Esteri yhtäkkiä kohotti katseensa häneen ja kysyi: + +»Oletko väärin ymmärtänyt?» + +Rautiainen nousi, ojensi kihlausilmoituksen Esterille ja sanoi: + +»Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä +rupean hommautumaan kaupunkiin.» + +Kun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna +portaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia +oli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja +kaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli +vaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta +Esterin tultua. + +Hän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten +aina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan, +milloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli +tullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut +aivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat. + +»Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän +kammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin», sanoi hän. »Ja +kuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä +valvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja +talvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua +jää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja +monta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen +niittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää +asiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta +tuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.» + +Saatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi: + +»On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei +ole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.» + +Hän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten +vielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen. + +Postihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen. +Toisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin +pahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki +nauroi. + + + + +XVIII + + +Forstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä +näyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin +jotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen +jälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin +viheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta +mielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä: + +»Minä alan uskoa, ettei koko jutussa ole perää.» + +Forstmestari pysähtyi yhtäkkiä ja kätensä hajottaen virkkoi: + +»Juho nauroi minulle vasten naamaa ja sanoi: Tuumitaan siitä asiasta +sitten, jos joskus maailmassa otan eron entisestä emännästäni. Sitä +ennen en pääse uusiin naimisiin!» + +Forstmestari käveltyään pyörähti uudelleen forstmestarinnan eteen ja +sanoi: + +»Minua hävetti enemmän kuin jos Juho olisi sanonut: Herra forstmestari +on tyhmempi kuin minun saappaani!» + +Hän istahti sohvaan ja otti tuoreen pääkaupungin lehden kuin lukeakseen +sitä, mutta hetkisen kuluttua viskasi hän sen pöydälle ja alkoi taas +kävellä ja sanoi: + +»Mikä oikeastaan on syynä siihen, että Esteri on ja pysyy meille niin +vieraana ja me hänelle?» + +Forstmestarinna otti sanomalehden ja levitti sen eteensä. Yritettyään +lähtemään Esterin luo forstmestari palasi ovelta takaisin. Häntä alkoi +pelottaa, että tulee taas joku arvaamaton asia, joka sysää heidät yhä +kauemmaksi toisistaan. + +»Ja mikä on se kiro, joka estää Esterin ja minun lähestymästä +toisiamme?» + +Forstmestarinna kohotti ylemmäksi sanomalehteä. Hyvä Jumala, milloin +lakkaavat nämä puukonpistot hänen sydämeensä! + +Forstmestari karjaisi, että forstmestarinna ehdottomasti säikähti hänen +saaneen jonkun taudinkohtauksen ja kaatuneen lattialle. Mutta +forstmestari seisoi ja tuijottaen häneen viittasi häntä kohden kuin +olisi sanonut: Sinä olet se kiro! Forstmestarinnalta putosi sanomalehti +käsistä, jotka hervahtivat riippumaan sivuille. + +»Katso! Katso!» huusi forstmestari. »Elä minuun töllistä, vaan katso +tuonne.» Ja hän viittasi lattialle. »Etkö näe? Oletko sokea? Kihloissa +Esteri Kalm ja Eemeli Rautiainen!» + +Tämä merkitsi, että asia oli tosi! Ja forstmestari raivosi enemmän kuin +koskaan ennen. + +»Ymmärrätkö nyt, mitä Juho nauroi?» sanoi hän forstmestarinnalle. »Et, +tietysti et ymmärrä! Mutta minä ymmärrän: hän se on ollut puhemiehenä!» + +Forstmestarinnan mielestä ei asia nyt ollut niinkään paha. Rautiainenhan +on lukenut mies ja kaikki kehuvat häntä erinomaiseksi lakimieheksi, ja +väliin hän on siistinä miehenä viikkokausia jopa kuukausiakin, istuu +kirjojen ääressä tai tekee mitä milloinkin. Hän voi siitä vakaantua +kokonaan. + +»Olethan itsekin hänestä puhunut ja aikonut hänet toimittaa johonkin +virkaan», sanoi forstmestarinna lopuksi. + +»Kysymys ei ole siitä, onko Rautiainen se tai tämä», sanoi forstmestari. +»Vaan kysymys on viikunanlehti-avioliitosta. Esteri koettaa pettää +ihmisiä ja Jumalaa! Ja se se minua raivostuttaa. Ja se minua inhottaa.» + +»Mikä olisi neuvosi?» kysyi forstmestarinna. + +»Parempi kärsiä kuin salata!» sanoi forstmestari. »Mitä merkitsee nauru +ja iva? Niistä jotka nauravat toisen onnettomuudelle, voi se, joka +makeimmin nauraa, jo huomenna itse olla pitämässä sutta korvista kiinni. +Ja sitä, joka toista olkansa yli katsoo, saa huoleti painaa sormellaan +ja sanoa: Sinä se olet! Ei kukaan ole mahdollisuuden ulkopuolella. Mutta +tuollaiset avioliitot, ulkomaanmatkat ja muut törkeät keinot, ne juuri +tekevät hairauksen rikokseksi.» + +»Hyvä ystävä, ne ovat viisaita ajatuksia. Mutta kenellä on sitä +rohkeutta, jota vaadit Esteriltä?» sanoi forstmestarinna. + +»Siinäpä se, että minkä vuoksi hän ei kääntynyt vanhempiensa puoleen, +minun puoleeni?» kiivastui forstmestari. »Minkä vuoksi hän ei tullut ja +suoraan ja rehellisesti ja avonaisesti sanonut, että niin ja niin, mikä +on neuvonne? Olisi luullut, että tällainen asia pakottamalla olisi +pakottanut hänet lähestymään, vaan eipäs!» + +Forstmestari istahti ja jatkoi: + +»Esteri on piikain ja renkien kasvatti, niin kuin hän itse kerran kehui. +Niiltä hän hakee apunsa ja lohtunsa. Mitä on nyt tuleva hänestä? Millä +voimalla aikoo hän kohottaa itsensä ja kohottaa miehensä? Päätä +pyörryttää ajatellessa kaikkia lähellä olevia mahdollisuuksia.» + +Hypähtäen äkkiä ylös forstmestari sanoi kuin olisi ehdottomasti auttavan +keinon keksinyt: + +»Missä on hänen äitinsä kuva?» + +Forstmestarinna hämmästyi. + +»Esteri kerran sanoi äitinsä kuvan kuiskuttavan hänen korvaansa. Minä +vetoan siihen!» selitti forstmestari. + +»Mutta, hyvä ystävä, tiedäthän missä asussa se kuva on», sanoi +forstmestarinna, joka monastikin oli Esterin vuoksi itkenyt kuvalle +sattunutta tapaturmaa. + +Sen oli palvelija kerran siivotessaan huoneita pudottanut seinältä. +Vammat, jotka se oli saanut, eivät olisi aivan auttamattomia olleet, +vaan vallattomat lapset olivat kenenkään huomaamatta päässeet sen +kimppuun ja runnelleet pahanpilalle ennen kuin ehdittiin pelastaa. +Forstmestarinnalle oli tuottanut alituista tuskaa pelko, milloin Esteri +kysyy äitinsä kuvaa, eikä hän ollut rohjennut itse alkaa selittää. +Mutta nyt sen näyttäminen Esterille tuntui forstmestarinnan mielestä +kuin sanaa puhumatta taluttaisi äitiään kaipaavan ja lohdutusta +tarvitsevan lapsen hänen äitinsä ruumiskirstun ääreen. Forstmestarinna +vastusti forstmestaria. + +»Anna minun nyt toimia häiritsemättäsi», sanoi forstmestari. »Minä +tahdon pelastaa lapseni, jota rakastan. Minä rakastan häntä!» + +Kun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna +kasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut +itkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan +äidittömyyttä! + +»Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut» sanoi forstmestari. + +»Elä sano niin, elä sano niin», itki forstmestarinna vyöliinansa takaa. + +Forstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi: + +»Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja +tarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa, +joka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua +kohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.» + +Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi: + +»Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit. +Ja sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!» + +Esteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että +forstmestari kutsui luokseen. + +Sitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan +pukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja +selvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni +asiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta +sekaantua. + +Jo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta +vastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen. + +Hän oli arvannut kuvalle sattuneen jonkun tapaturman, kun ei ollut +tavannut sitä forstmestarin työhuoneessa. Ja hän oli aikonut kysyä siitä +forstmestarinnalta saadakseen sen itselleen, tyytyen jos jäljellä olisi +ainoastaan silmät ja otsa. Mutta tällä ei ollut silmiä. Kummankin silmän +sijalla oli sormen mentävä reikä ja alla halkeama kuin kyynelura. Suu +oli pahasti runneltu. Kuva näytti haikeasti itkevältä, kärsineeltä ja +kidutetulta ihmiseltä. + +Esteri astui horjuen saliin. + +Forstmestari istui puolittain maaten sohvassa sanomalehden takana +huomaamatta Esteriä. Forstmestarinna istui pöydän luona kalpeana ja +liikkumattomana kuin vahakuva. + +Esteri istahti keinutuoliin itkevän äidin kuvan alle ja keikautti +itsensä selkäkenoon. + +Forstmestarinnasta tuntui kauhealta äänettömyys, niin pitkä kuin +iankaikkisuus. Se oli kiduttavan tuskallinen, mutta hän ei jäsentä +liikauttanut ja varoi hengitystäänkin, peläten tulevaa räjähdystä, joka +kuitenkin kasvoi sitä kamalammaksi hänen mielikuvituksessaan, kuta +enemmän äänettömyys kesti. + +Esteri sanoi viimein: + +»Isä, pankaa pois se sanomalehti.» + +Forstmestari hätkähtäen nousi istumaan, ja hänet valtasi hämmästys +nähdessään aivan toisen Esterin kuin oli odottanut: Esteri loistavassa, +aistikkaassa puvussa, maaten keinutuolissa kädet pään takana, silmät +puoliummessa, kaunis kuin lumous. + +Forstmestarinna jo hymyili ja oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin +ilmestystä. Mutta forstmestarin kulmat kupristuivat, ja katse muuttui +tuimaksi. + +»Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta +forstmestariin. + +»Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa, +»katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.» + +Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä +silmään. + +»Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi +korvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten +sortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: »Etten +minä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin, +sillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen +sadattelitte, olivat lapsenne, minun--minun huulteni jälkiä.» + +Forstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri +kulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni +forstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti: + +»Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut +haavoja sydämeenne.» Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet +kiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän: + +»Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.» + +Forstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi: + +»Puhutaan kuin isä ja lapsi.» + +»Ei, ei!» huudahti Esteri hätäytyen. + +Forstmestari hämmästyi. + +»Minkä vuoksi ei?» + +Esteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä: + +»Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on +tapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan, +myrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte +tullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä +hyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä +polvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana +kurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän +sitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja +juoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua. +Tapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni +lastenkammarissa--häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te +kaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään +kerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä +teidän polvellanne.» Esteri osoitti kuvaa. »Äidin kuva silloin hymyili +meille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui +hyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin +pahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme +muutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja +muutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni. +Samoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni +herkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni. +Rakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme +syleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin +suurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.» + +»No mikä on syynä siihen!» kysyi forstmestari. + +Esteri oli hetken aikaa ääneti. + +»Ruvetessamme syitä tutkimaan», sanoi Esteri, »syntyisi yleinen +toistemme syyttäminen. Eikä siitä olisi mitään hyötyä, sillä +surulliseksi tosiasiaksi jäisi, että ne syyt eivät ole enää +poistettavissa, ei vaikka leikkaisi tahi polttaisi. Pysykäämme siis +kaukana toisistamme. Ei sekaannuta sanallakaan toistemme asioihin, vaan +puhellaan muuta, mitä hyvänsä, aivan kuin vieraat ihmiset.» + +Forstmestarin kämmen putosi pöytään. + +»Minua ei sokaista loistavilla puvuilla eikä eksytetä liikuttavilla +kertomuksilla!» jyrisi hänen äänensä. + +Esteri sai töintuskin pidätetyksi itkunsa. + +»Siinä sitä taas ollaan», sanoi hän. »Ymmärrättekö nyt, minkä vuoksi +emme voi toisiamme lähelle päästä, emme koskaan!» + +»Se on tapahtuva!» sanoi forstmestari päättävästi. »Sitä varten olen +sinut kutsuttanut. Ja me lähdemme siitä, että minä kiellän sinua ennen +vuotta menemästä naimisiin ja lähtemästä kotoa mihinkään.» + +Syntyi äänettömyys. Forstmestari ei halunnut sitä rikkoa, tahtoen antaa +lausuttujen sanojensa tehdä täyden vaikutuksen Esteriin. + +Forstmestarinna kuultuaan kämmenen paukahduksen ja forstmestarin +jyrisevän äänen ei voinut olla sisään tulematta. Hän istahti tuolille +ovensuuhun katsellen pelokkaasti toista ja toista. + +Esteri painoi kädet silmilleen koettaen tyynnyttää itseään. Hän +keikautti keinutuolin selkäkenoon ja katsoen äidin itkevää kuvaa lausui +verkalleen ja vakuuttamalla: + +»Se, kaikki se, mitä pitäjällä minusta puhutaan, olkoon se sitten mitä +hyvänsä, on alusta loppuun valhetta.» + +Hän kuuli forstmestarinnan äänekkääseen itkuun laueten huudahtavan: +Jumalan kiitos! Mutta Esterin valtasi raivostus, niin että oli hypähtää +forstmestarinnan eteen sanoakseen: Kiitittekö Jumalaa, kun minä ennen +lapsena vakuutin viattomuuttani teidän syytöksiänne vastaan? Ette, vaan +häpäisitte minua isäni ja Jumalan edessä ja synnytitte ja kasvatitte +isässäni epäluottamuksen minuun. Nyt kaikki niitämme sitä, mitä te +olette kylvänyt! Esteri jo oli ponnahtamaisillaan keinutuolista, vaan +hänen edessään seisoi forstmestari viitaten sormellaan. + +»Esteri!» jyrisi forstmestarin ääni. »Minä tiedän, että sinä kaupungista +tullessasi ajoit ensin Juhon mökille, ennen kuin kotia tulit, ajoit +sinne keskellä yötä. Mikä oli se niin kiireellinen asia? Ja mitä +merkitsee tämä kummallinen kihlaus?» + +Oli aivan kuin joku olisi kuiskannut Esterille käskien hänen sanoa +isälle: Te ette ole isä, vaan perkele! Mutta Esteri puristautui kiinni +tuoliin, ja katsoi äitinsä kuvaa. + +Tule, tule itku, tule! + +Se nousi kurkkuun, vaan oli kuin kahden vaiheella. Ja Esteri tunsi sen +jo laskeutuvan takaisin, painuvan kuin pohjaan asti, vaan samassa se +alkoi nousta ja nousi kiireesti ja kuumana. Ja se paisui noustessaan +niin että puristi keuhkoista pois kaiken ilman tahtoen hengen ottaa +häneltä, ja koko ruumista kouristi. + +Forstmestarinna kietoi hänet syliinsä kuin lapsen ja lohdutteli itse +itkien: + +»Minä uskon», vakuutti hän, »uskon, uskon, rakas Esteri, minä äitipuoli +raukka, joka olen kaikkeen syypää». + +»Kun tunnet itsesi syypääksi, niin elä tee itseäsi syypääksi +uudelleen!» sanoi forstmestari. »Mene ja jätä elämässämme meidän +kerrankaan toisillemme!» + +Esteri, kyettyään itkultaan, sanoi: + +»Isä, teille jätti minut äitini.» + +»Niin on», sanoi forstmestari. »Minä olen laiminlyönyt oikeuteni ja +velvollisuuteni. Mutta nyt ryhdyn niihin ja panen kaiken tahtoni, +valtani ja voimani.» + +Hän meni työhuoneensa ovelle, josta sanoi: + +»Minä kirjoitan tämän päivän postissa peruutuksen kihlausilmoitukseen +päästäksemme selville vesille.» + +Esteri lähti yöllä kotoa. Ajoi kaupunkiin. + + + + +XIX + + +He istuivat neiti Smarinin kammarissa niinkuin ennenkin, Esteri +äänettömänä lepotuolissa ja neiti Smarin pöydän ääressä, ompelus +joutilaissa käsissään. Esteri oli ottanut häneltä silmälasit, mikä oli +merkki että hän aikoi puhella omista asioistaan. Neiti Smarin odotti. Ja +odotus oli tuskallista. + +Hän ei ollut Esteriä onnitellut kihlauksen johdosta, vaan oli sen +karttanut äänettömyydellä aivan kuin olisi ollut tietämätön koko +asiasta. Hän oli hämmästynyt ja ilahtunutkin nähdessään ilmoituksen +sanomalehdessä. Kun hän oli uutisen ilmoittanut Miinalle, oli tämä ollut +talon kaataa. Siinä silmänräpäyksessä, kuin olisi se hänen päähänsä +pyssyllä ammuttu, oli Miina muistanut, että no just Eemeli ja just +Rautiainen oli se neiti Esterin lapsuuden ystävä ja se josta voi tulla +vaikka senaattori, just se, jonka puolesta Miina oli niin monta kyyneltä +vuodattanut ja niin monta rukousta rukoillut! Mutta pastuurska Levon, +joka oli tavannut neiti Smarinin kadulla ja pysähtynyt puhuttelemaan +Esterin kihlauksen johdosta, oli arvellut, että se on törkeää +pilantekoa, jonka on toimeenpannut joku ilkimys, joku Esterin monista +entisistä ihailijoista. Äänestä oli neiti Smarin kuitenkin kuullut, että +pastuurska itse uskoi asian todeksi ja tahtoi uskoa, vaan käytti tätä +muotoa saadakseen sanotuksi, että hänen poikansa tietojen mukaan herra +Rautiainen ei ollut vähääkään vastannut niitä toiveita, joita hänestä +oli ollut nuorena ylioppilaana, vaan oli joutunut huningolle. Sitä +pastuurska Levonin ääntä, sitä myrkyllistä, vahingon-iloista ääntä! +Neiti Smarin oli töintuskin saanut hillityksi itsensä, ettei paiskannut +pastuurska Levonia korvalle. Mutta sitten hän oli ottanut aivan yhtä +myrkyllisen äänen ja sanonut, että hän olisi hyvin pahoillaan, jos +kihlaus olisi tosi, sen vuoksi että hänen uskoakseen se olisi ankara +isku herra pormestari Levonille! Neiti Smarinilla ei ollut tähän +vastaukseen sen enempää aihetta kuin että hän johonkin aikaan oli ollut +huomaavinaan herra Levonin ja Esterin välillä lähemmät suhteet kuin +tavallisilla tuttavilla ja itse toivonut avioliittoa--kuin kostoksi +pastuurska Levonille, jonka puhuttiin odottavan miniää jostakin kaukaa +ja korkealta. Tyydytetyllä mielellä hän oli eronnut pastuurska +Levonista, tästä ainaisesta pahankellon soittajasta, luottaen siihen, +että Esteri tietää mitä hän tekee. Mutta kun sitten oli tullut Esteri +alakuloisena ja riutuneen näköisenä, että tuskin tunsi häntä, oli neiti +Smarinin vallannut suru ja murhe. + +Esteri sanoi viimein: + +»Täti.» + +»Puhu lapseni.» + +Esteri ojensi konsulinna Holman kirjeen. Neiti Smarin sen luettuaan +katsoi pitkään Esteriä. Esteri sanoi: + +»Meidän, Laurin ja minun, kotipihlajassamme olisi raakkunut varis: +Alfred Levon.» + +Neiti Smarin tyrmistyi. Sitten hänen leukansa painuivat rinnalle ja +kädet lepäsivät hervottomina helmassa. Mutta yhtäkkiä hän kohotti +päänsä, pisti silmälasit silmilleen ja sanoi kuin tuima tuomari: + +»Lauri Holma itse on syypää kaikkeen. Sellainen mies! Meni uskomaan, +mitä joku typerä, viheliäinen neiti Smarin oli lörpötellyt jollekin +toiselle kelvottomalle akalle, rupesi kuuntelemaan, mitä harakka lauloi +hänen rakastetustaan, jätti vuosiksi rakastettunsa epätoivoon. Hän oli +rikkonut ja he kaikki enemmän sinua kohtaan kuin sinä heitä. He ovat +sinulle etkä sinä heille velkaa. Minä tiedän miten olet kärsinyt. Minä +kirjoitan heille. Taikka minä lähden itse heidän luokseen ja selitän.» +Neiti Smarin nousi seisomaan kuin heti sillä silmänräpäyksellä +pannakseen aikomuksensa toimeen. + +»Olen käskenyt Rautiaisen tänne ja esittänyt että menisimme heti +naimisiin», sanoi Esteri. + +Ovikello soi. + +Neiti Smarin purskahti itkemään. + +Miina syöksyi kammariin ja kuiskasi kähisten kuin olisi jonkun aaveen +nähnyt: + +»Neiti Esterin sulhanen.» + +Neiti Smarin kalpeni ja tuijotti Esteriin, joka oli punastunut ja näytti +rauhattomalta. + +Miina kuiskasi yhä ja oli aivan kuin itkuun laukeamassa: + +»Minä olen nähnyt hänen kasvonsa unissani.» + +»Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin», sanoi neiti Smarin Esterille. + +»Oho! Vai niin!» huudahti Miina sellaisella äänellä kuin hänellä olisi +ollut kaikki valta määrätä. »Työlästä on potkia tutkainta vastaan, sillä +Jumala on tämän asian jo maailman alusta määrännyt näin.» + +Neiti Smarin katsoi pitkään Miinaa. + +»Minä olen nähnyt hänet unissani tämän herran», sanoi Miina aivan kuin +tämä seikka, joka hänestä oli juuri ihmeellisintä kaikista, olisi +todistanut että näin oli määrätty tapahtuvaksi. Ja mikä olisi ettei +neiti Esteri menisi ja saisi mennä naimisiin tämän herran kanssa? Miina +alkoi neiti Smarinille kuvailla vierasta, ja hänen äänensä kohosi +kohoamistaan. Sellainen kuin herran pitää olla! Ei räätälin tekemä, vaan +oikea ihminen ja mies. Ja Miina lähti kyökkiin uhaten laittaa kahvit +niin hienosti ja komeasti ettei koskaan ennen! + +Neiti Smarin jäi seisomaan hämmästyneenä ja ristissä käsin. Ehkä Jumala +todella olikin kaikki johtanut näin. Ehkä Rautiainen onkin se oikea +mies. Ehkä Esteri tuleekin Rautiaisen kanssa onnelliseksi, +onnellisemmaksi kuin koskaan olisi tullut epäluuloisen Lauri Holman +kanssa. + +»Menkää te, täti, sinne», pyysi Esteri. »Minun on laitettava vähän +tukkaani.» + +Siinä ei ollut mitään laitettavaa, vaan hän purki tukkansa ja laitteli +sitä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein yritti lähtemään saliin, +pysähtyi hän oven taakse. Hän kuuli neiti Smarinin ja Rautiaisen +puhelevan vilkkaasti ja nauravankin. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta +avata ovea. + +Hän alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin ja pysähtyi ikkunan ääreen +katselemaan ulos kadulle kiinnittäen huomionsa pienimpiinkin seikkoihin. + +Toisella puolen katua olevan kauppapuodin edustalla seisoi pieni, laiha +hevonen, pää alhaalla aivan kuin olisi hävennyt suurta, uutta, komeaa +työrekeä, joka sillä oli perässään. Kauppapuodista tuli jauhosäkki +kulkien kahdella jalalla. Jauhosäkki pani maata rekeen ja silloin +irtautui siltä jalat ja jalkojen päällä oli hyvin leveä ihmisen ruumis +kuin monta pystössä olevaa jauhosäkkiä. Minkähän näköinen tuo kummitus +on edestäpäin! Se seisoi liikkumatta, selin. Sen luo tuli puodista +nainen. Missä hän oli nähnyt tuon naisen? Missä ihmeessä? Ei jaksanut +muistaa. Nainen istui ajamaan hevosta, pystyssä olevat jauhosäkit +asettuivat jalkoineen rekeen naisen taakse. Silloin näki hän kummituksen +kasvot ja muisti kaikki. + +Laura Sorvo ja hänen prinssinsä! + +Hän ei enää inhonnut Laura Sorvoa. Päinvastoin. Hän ymmärsi niin hyvin +nyt. Laura Sorvo oli tahtonut tehdä jonkun onnelliseksi--niin hänkin +tahtoi. + +Esteri astui saliin. + +Täti Smarin heti huudahti hänelle. + +»Mutta kuule, Esteri! Herra Rautiainen ja minä olemme vanhoja tuttuja +siltä ajalta, kun hän oli koulussa. Hän kävi usein minun poikaini +luona.» + +Ja aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin +Esteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin +sydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan +vallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin +välittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan. + +»Ihme», sanoi neiti Smarin Rautiaiselle, »etten minä jo ennen nimistä +muistanut». + +Rautiainen selitti, että hänellä kouluaikana oli käypänä nimenä +»insinööri». Sen hän oli saanut siitä, että hän yhteen aikaan oli +rakennellut kaikenlaisia koneita salaisuudessa miettien ikiliikkujaa. Ja +hänet oli haettu insinööriksi Miinan maanjäristyksiin, kun oli tahdottu +saada aikaan joku oikein juhlallinen rymäys. Heidän sitten puhellessaan +entisistä ajoista ja niistä, jotka siihen aikaan olivat neiti Smarinin +luona asuneet, ja muista yhteisistä tuttavista sukelsi esiin milloin +yksi milloin toinen Esterillekin tuttu. Kairenius ja Perenius ja moni +muu kävi kuin näyttämöllä. Rautiainen parilla kolmella sanalla kuvasi +heidät niin tarkoi, että Esterille selvisi heistä monta hänelle ennen +käsittämätöntä seikkaa. Liikkuessaan huoneessa sinne tänne oli +Rautiainen saanut hyllypöydältä käsiinsä jonkun pienen korukantisen +kirjan, jota hän käänteli käsissään ikäänkuin jotain tapaamalta tavattua +esinettä, mitä hyvänsä, hyppysiensä ratoksi. Esteri huomasi että kirja +oli Lauri Holman runokokoelma, vasta kun Rautiainen kääntyi yhtäkkiä +häneen ja sanoi: + +»Tässä on kaksi kaunista runoa. Toinen on 'Katse' ja toinen 'Kun hän +nauroi'. Minä luin tämän jossakin julkaisussa jo monta vuotta sitten.» + +Syntyi äänettömyys. + +»Lauri Holma oli hiljattain matkalla täällä. Sanomalehdestä huomasin, +että hän oli jossakin juhlantapaisessa juhlapuhujana», sanoi Rautiainen +ja aivan kuin luonnollisinta asiaa ainakin kysyi hän Esteriltä: +»Tietysti tapasitte toisianne?» + +»Tapasimme», vastasi Esteri. + +Neiti Smarin nousi ja yritti lähtemään, vaan Esteri pidätti ja sanoi +Rautiaiselle, että he voivat aivan vapaasti puhella tädin läsnäollessa. + +»Mitä sanot esitykseeni, että menisimme naimisiin?» kysyi hän sitten. + +Rautiainen oli ääneti, aivan niinkuin silloin kun Esteri oli hänelle +ojentanut kihlausilmoituksen. + +»Jos sinua arveluttaa taloudellinen puoli, niin huomautan, että minä +tyydyn aivan yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämään. Ja sitä +tahdonkin.» + +Rautiainen pysyi ääneti, katse lattiassa, ja rypisti otsaansa. + +Neiti Smarin katsoi Esteriin kuin kysyen: Mitä tämä merkitsee? + +Äänettömyydestä ei tuntunut loppua tulevankaan. + +Esteri alkoi tuimin katsein silmäillä Rautiaista ja kohotti ryhtinsä. +Mutta sitten oli hän purskahtaa halveksivaan nauruun. Hän ymmärsi mitä +varten Rautiainen oli rauhattomasti hypistellyt Lauri Holman +runokokoelmaa, ja mitä Rautiainen oli tarkoittanut ruvetessaan puhumaan +Lauri Holmasta. Rautiainen aikoo vaatia selityksiä häneltä. Mene jo! Hän +nousi ja sanoi: + +»On viisainta ja parasta, että me kumarramme toisillemme ja eroamme!» + +»Kunpa olisimmekin aina selvillä siitä», vastasi Rautiainen, »mikä +elämässämme on viisainta ja parasta. Valitettavasti on se meidän usein +vaikea ratkaista, ja tavallisesti valitsemme sen käden, jossa on +erehdys.» + +»Minä vapautan teidät kaikista anteeksipyytelemisistä», sanoi Esteri. +»Isäni aikoi peruuttaa kihlausilmoituksen. Niin saatte takaisin nimenne. +Minä kiitän lainasta.» + +Miina purjehti sisään juhlallisesti paras pukunsa yllään ja niin +kammattuna ja laiteltuna, että oikein. Mutta muut eivät huolineet +kahvista kuin vieras, joka hymyillen otti. + +»Niinkuin näette, en minä aio poistua», sanoi Rautiainen Miinan mentyä. +»Ja jos te poistutte, niin minä suvaitsen istua ja odottaa niin kauan +että teidän alkaa lopulta käydä sääliksi ja sanotte: Sehän siellä +istuessaan ja odottaessaan kuolee nälkään, mennään kuuntelemaan, mitä +sillä on sanottavaa.» + +Hän siirtyi lähemmäksi neiti Smarinia ja Esteriä. + +»Sinä Esteri näytät olevan hyvin väsynyt», sanoi hän, »sen näen, kuulen +ja osaan arvatakin». + +Jumala siunatkoon tuota miestä! ajatteli neiti Smarin, joka juuri oli +istunut nieleksien vuoroon itkun, vuoroon vihastuksen puuskia. + +»Minä todellakin lainasin sinulle nimeni», alkoi Rautiainen. »Siitä +yritin sinulle äsken selittämään, vaan sinä ehätit väliin.» + +Hetkisen aikaa ääneti oltuaan hän jatkoi: + +»Kun me, Esteri, tapasimme silloin maantiellä, niin sinä lähdit +juoksemaan pakoon. Seuraavana päivänä, kun tulin luoksesi kumartamaan +anteeksi lauseitani, jotka sinä olit väärin ymmärtänyt, vetäydyit sinä +mahdollisimman pitkän välimatkan päähän ja asetuit seisomaan tuolin +taakse. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun tulit minua kosimaan +mukanasi valmiiksi kirjoitettu ja rahoilla varustettu kihlausilmoitus +lähetettäväksi saman päivän postissa pääkaupungin lehtiin.» + +Rautiainen kääntyi neiti Smariniin ja sanoi hänelle leikillisesti: + +»Niin olen minä vastustamattoman hurmaava, varustettuna +yliluonnollisella voimalla kuin paras keltanokkaluutnantti. Mutta +minulla ei ole hänen lujaa uskoaan.» + +Hän puhui taas Esterille: + +»Sinä osoitit ilahduttavaa luottamusta minuun, mutta tekosi oli +säälittävän epätoivoinen ponnistus. Me olimme liian outoja ystävinä +keskustelemaan asiastasi, joka pakon voimalla painoi sinua. Ei ollut +muuta neuvoa kuin ruveta kihloihin väliaikaisesti.» + +»Minä vakuutan, etten tarkoittanut mitään väliaikaista!» sanoi Esteri. + +Rautiainen purskahti nauramaan sydämellisen makeasti ja sanoi: + +»Mitäs jos en uskoisi? Sinä todistaisit sillä, että olethan esittänyt +naimisiinmenoa. Minä voisin sanoa: en usko sittenkään! Ja niin edespäin +loppumattomiin. Luulisi, että olet syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäsi +elänyt aina epäuskoisten Tuomaitten parissa. Ei mitään vakuutteluja, +vaan puheellaan yksinkertaisesti luottamuksella ja ymmärtämällä +toisiamme. Minä tarkoitin väliaikaista kihlausta, minä.» + +Hän kääntyi neiti Smariniin. + +»Sopiiko sapattina nostaa härkää kaivosta?» sanoi hän. »Tyttöraukka oli +menettänyt kaiken tasapainonsa. Hänen täytyi saada aikaa, rauhassa +kootakseen itsensä, että sitten voisi tyynesti harkita mikä on viisainta +ja parasta tahi ainakin viisaampaa kuin syöstä naimisiin kenen kanssa +tahansa. Minä lainasin nimeni, ettei hän tekisi vielä suurempaa +tyhmyyttä.» + +Neiti Smarin sai äkillisen ja ankaran nuhakohtauksen ja hän ylisti että +herra Rautiainen oli tehnyt jalosti ja kauniisti ja pyyteli anteeksi, +että hän oli jo pahaakin ajatellut herra Rautiaisesta. + +»Ei se mitään», sanoi Rautiainen, »kunhan vain aina lopuksi hyvä tulee. +Uskon että nyt suopealla mielellä suotte minulle tämän kupillisen +kahvia, joka tarjottiin ilman leivoksia, ilman kermaa, ilman sokuria, +jolloin tietysti lusikkakin on tarpeeton.» + +»Herra jesta sitä Miinaa!» huudahti neiti Smarin lyöden käsiään yhteen +ja riensi kyökkiin. + +Neiti Smarinin mentyä jatkoi Rautiainen: + +»Pahin pelkoni oli herra nimismies. Hän ei olisi tarvinnut kuin jonkun +pienen viittauksen sinulta, ja siihen sinulla olisi tarpeeksi ollut +aihetta kohtauksenne johdosta maantiellä.» + +Esteri vavahti ja ojensi kätensä Rautiaiselle. + +Rautiainen kumarsi vain. + +»Minä en kuitenkaan ole ollut niin jalo kuin olen tähän asti itseni +kuvaillut. Minä jouduin kiusaukseen eikä minussa ollut miestä sitä +vastustamaan.» + +Esteri katsoi hämmästyneenä Rautiaista. + +»Mitä voikaan ihmissydämessä itää ja kasvaa äkkiä. Kaikki se, minkä +luulee jo upottaneensa ja kuolettaneensa ja se minkä luulee jo +kuoleutuneen yhtäkkiä virkoaa eloon. Minä antauduin vaaralliseen +leikkiin. Minä olen polttanut itseni.» + +Hän hymähti ja jatkoi: + +»Minulle oli rakkaus ja sellaiset unelmat muka jo aikoja sitten +ohimennyt kanta. Siitä tiedosta oli ylpeä tavatessamme maantiellä ja +sitten käydessäni sinun luonasi. Ja minä muka hymyilin mielessäni, kun +sinä tulit minun luokseni. Kun sinä asiasi esitettyäsi hämmästyit +vaitioloani ja kysyit, olitko erehtynyt minun suhteeni, olin minä +vakuutettu että valehtelen, kun sanoin: et. Mutta kuitenkin samassa +silmänräpäyksessä teen sellaisen teon, että lähetän sinut viemään +kihlausilmoitusta postiin.» + +»Ymmärsin», sanoi Esteri, »että tahdoit säilyttää vapauteni viimeiseen +asti». + +»Päinvastoin», sanoi Rautiainen. »Jos olisit käskenyt minun toimittaa +sen niin se olisi jäänyt taskuuni.» + +Hän laski Lauri Holman runokokoelman kädestään Esterin syliin. + +»Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos +en laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?» + +Rautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään. + +»Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia +sitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita +satuja. Toisella kohtauksellanne ei olisi ollut sitä sähköistä +jännitystä. Elämässä ei eletä samaa kahta kertaa.» + +Rautiainen nousi. + +»Minä olin sinulle kirjoittamassa sinne maalle, kun sain kirjelippusi. +Minä olin kovien taistelujen perästä voittanut itseni, mutta luettuani +kirjeesi tunsin, että olin turhaan taisteluni taistellut. Suurilla +ponnistuksilla olen päässyt nyt tähän asti.» + +»Aiotko lähteä?» huudahti Esteri, kun Rautiainen kumarsi. + +»Minä olen jo puhunut liikaakin. Tunnen, että kuta enemmän puhun, sitä +enemmän järkeni sekautuu. Minun sydämenrauhani vuoksi olisi ollut +viisainta ja parasta että olisimme äsken, niinkuin sinä esitit, eronneet +vain kumartaen toisillemme.» + +Hän ojensi kätensä Esterille sanoen: + +»Voimme kuitenkin nyt kätellä. Ensi kerran eläessämme.» + +Esteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi +kerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen +kammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän +pelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten +hyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä. Samaten +hän oli ollut tyytyväinen, kun hän oli päässyt äsken saliin, niin ettei +Rautiainen ollut häntä kätellytkään. Nyt häntä halutti ojentaa molemmat +kätensä, vaan häntä ujostutti. Ojentamatta toistakaan hän kääntyi ja +meni ikkunan luo. Siinä seistessään hän kuuli täti Smarinin äänen ja +Miinan kahvitarjottimen räminän. + +Rautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin +houkutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi: + +»Minä nyt lähden.» + +Esteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi +silmät kyynelissä. + +Rautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja +sanoi: + +»Minä en lähdekään!» + +Miina, jonka laitoksista taaskaan ei kukaan ollut huolinut, palasi +takaisin silmät taakseen vieraaseen. Hän oli ovella menossa, kun hän +yhtäkkiä viskasi käsistään komeat laitoksensa toiseen huoneeseen, ja +palasi takaisin lyöden kätensä yhteen. + +»Sehän on itse insinööri!» huudahti hän ja pillahti itkemään koettaen +huutamalla saada sanat suustaan: + +»Herra siunatkoon teitä ja antakoon teille pitkän iän, että näkisitte +lastenne lapset. + + + + +XX + + +He asuivat aivan kaupungin laidassa matalassa talossa, jossa oli kaksi +pientä kammaria ja kyökki. + +Esteri istui ikkunan ääressä, johon näkyi ketoja ja peltoja ja niiden +takana metsä. + +Oliko hän ollut täällä jo kuukausia? Eikö hän ollut jo vuosia ollut? +Eikö ollut vasta ensimmäistä päivää? + +Silloin kun olivat papin luota tänne tulleet, oli huoneessa ollut +talvinen hämärä ja ikkunan edessä korkea kinos. Usein hän oli yksin +ollessaan unohtunut istumaan katse kinoksen reunan ylitse talviselle +taivaalle kadonneena ja ajatukset karkuteillä. Ja kun ovikello oli +soinut, jota juuri oli odottanut, oli hän vavahtanut ja kuin kysynyt +itseltään: Missä minä olen? Hän oli paennut kammariinsa ja sieltä +kuunnellut, kun tulija kysyi: Mitäs kuuluu? Mutta kun Rautiainen oli +tullut kammariin ja puristanut hänen kättään lujalla kourallaan, oli +tuntunut turvalliselta ja oli haluttanut ojentaa hänelle molemmat +kätensä. + +Nyt paistoi päivä korkealta, ikkunaan näkyi ketoja ja peltoja ja niiden +takana metsä. + +Omassa kodissa! + +Kun päivänpaisteisessa talossa tyynen lahden pohjukassa, ja +korkearintaisen niemen takaa kuuluu tuulen kohina ja meren pauhu. Siellä +hän oli kuin peräsimettömässä purressa ajelehtinut. Ihme ettei hän ollut +hukkunut! + +Hän riensi kammariinsa, nosti helmastaan pienet ompeluksensa sängyn +päälle ja painoi niihin kasvonsa, mutta hän ei itkenyt. + +Ovikello soi. + +Hän kokosi pienet tavaransa helmaansa ja meni istumaan pienelle tuolille +sängyn taakse piiloon. + +Sieltä kuuntelee hän. Mitäs kuuluu? Kiitoksia, hyvä herra, rouva on +kotona, terve ja iloinen. Rautiainen tulee kammariin. Eihän rouva ole +kotona! Hän ei tule piilostaan siltä, ennenkuin Rautiainen hänet löytää +ja kantaa hänet sylissään pois. Mutta sehän olisi lapsellista! Olkoon, +mutta hän tahtoo niin. Ja kun Rautiainen ottaa hänet syliinsä, niin hän +kietoo kätensä hänen kaulaansa. Hän tahtoo päästä lähelle, oikein +lähelle ja tuta olevansa oikein täydellisessä turvassa, niin että hän +voi nauraa. Oo, kuinka hän haluaisi nauraa! Nauraa niin, ettei hän +koskaan ennen ole niin nauranut. + +Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan, +jotka hänen helmastaan putosivat lattialle. + +Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika. + +Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon! + +»Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa +puolen tunnin päästä». + +»Rouvaa se kysyikin.» + +»Käskekää istumaan!» sanoi Esteri yhtäkkiä ja tuimalla äänellä, viskaten +vihaisesti nimikortin lattialle. + +Hiin järjesti pukunsa ja katsoi pieneen kuvastimeen, joka oli piirongin +päällä. Mutta samassa hän sieppasi kuvastimen ja iski sen uuninkylkeen +murskaksi. Ja hän astui ehdottomasti etuhuoneeseen. + +Levon huudahti: + +»Oo, kuinka olet ihastuttava!» + +»Ja sinä vihastuttava!» vastasi Esteri. + +»Toivon, ettet peruuta sanaasi», sanoi Levon. + +»Peruutan», vastasi Esteri. »Olet iljettävä!» + +»Suvaitsetko minun istahtaa hetkiseksi?» + +»Kernaasti, jos et ole vedolle arka!» sanoi Esteri ja avasi molemmat +ikkunat. »Sinä näytät niin rintatautiselta.» + +Esteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen, +sillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava +luoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan +toiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä +kuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen. + +Syntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä, +että hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja +varovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän +päätti, että hän Levonin nolaa. + +»Olisi minulle suuri apu ja huojennus», sanoi hän, »jos olisit asiasi, +joka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen +puoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.» + +»Minä tulin pyytämään apua», sanoi Levon. + +»Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään, +niin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.» + +»Niistä juuri.» + +»Vai niin. Sinä vain annat valjastaa itseäs yhä edelleen. Onko jo +revolveri taskussa?» + +»On.» + +»Olisi hauska nähdä!» + +Levon näytti. + +»Totisesti. Alanpa melkein luulla, että sinuun voi luottaa», sanoi +Esteri halveksivasti. »No miten voisin sinua auttaa?» + +»Sen olet jo tehnyt.» + +»Mitä tarkoitat?» + +»Salaisuutesi ei ole enää minun yksinäni, ja miehesi on v.t. viskaali.» + +»Raukka!» huudahti Esteri. »Minunko pitäisi olla ilmiantajasi?» + +»Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.» + +Esterin täytyi väistää Levonin katsetta. + +»Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut», sanoi +Levon. + +»Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?» sanoi Esteri. »Sinä aloit puhua +velvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.» + +»Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin», sanoi Levon. + +»Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit +löytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin +kauheassa tuskassa.» + +»Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin», sanoi +Levon. + +»Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla +puolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia +minua kohtaan.» + +»Mutta sinulla oli minua kohtaan», sanoi Levon. »Minä olin, käyttääkseni +äskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut +parantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut +jaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa +lääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi +tullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.» + +Syntyi hiljaisuus. + +Esterille muistui mieleen, kun he olivat purjehdusretkellä kaukaiseen +saareen meren ulapalla. He kumpikin loistoon, kunniaan, imarteluihin ja +elämän turhuuteen kyllästyneinä olivat kuvanneet itselleen uuden elämän +ja puhtaan onnen, tuulen suhistessa aution saaren puissa, läikän +loiskiessa rantaa vasten ja auringon laskiessa mereen. Levonen katse oli +ollut niin rehellinen ja nöyrä, ja hän oli ollut kaunis niinkuin nytkin. + +»Eikö ole sinulla mitään keinoa?» kysyi Esteri aivan tietämättään. + +»Rikas avioliitto?» sanoi Levon. »Sitäkö tarkoitat? Mitä se auttaisi? +Maksaisin kaikki, entäs sitten?» + +»Minä en tiedä», sanoi Esteri. + +»Sinä tiedät», sanoi Levon, tuli ja polvistui Esterin eteen. Hän oli +avuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen. +Esteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan +kätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi: + +»Sinunko kanssasi Amerikkaan?» + +»Niin». + +»Valehtelet!» huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä +horjahti. »Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!» + +Levon nousi. + +»Minua ilahuttaa», sanoi hän. »Pelkäsin tullessani, että olet +välinpitämätön minusta.» + +»Elä ilahuta itseäsi väärillä laskuilla! Minä jo tunnen sinut.» + +»Minä myös sinut», sanoi Levon katsoen Esteriin, aivan kuin olisi +kysynyt: Eikö kaksi kertaa kaksi ole neljä? »Sinä rakastit Lauri Holmaa +yli kaiken. Lähdit häntä pakoon ja kiiruhdit kihloihin ja naimisiin +Rautiaisen kanssa, joka oli rappiolle joutunut herrasmies.» + +»Yläpuolella sinun aina!» sanoi Esteri. + +»Siinäpä se onkin onnettomuutesi», sanoi Levon. »Minun mielestäni hän on +yläpuolella Lauri Holmankin--miehekseen.» + +Esteri katsoi pitkään Levonia, ivasiko hän vai oliko hän lukenut hänen +sisimmät tunteensa, joita hän ei ollut uskaltanut itselleen selittää. + +»Erehdynkö laskiessani», jatkoi Levon, »että sinä et ole päässyt niin +lähelle Rautiaista kuin tahtoisit, et ole voinut kietoa käsiäsi hänen +kaulaansa, et ole voinut nauraa onnenkirkasta nauruasi? Et ole voinut +vaikka sydämestäsi olet halunnut.» + +»Mefisto!» huudahti Esteri. + +»Joka omaksi kukistamisekseni tulin tuomaan aseet sinun käsiisi», +vastasi Levon, »ja huomasin että voin olla sinulle pelastukseksi». + +Levon kumarsi. + +»Muista minua!» + +Esteri jäi seisomaan ja hän katsoi kauhulla, kun Levon meni ikkunan ohi +kiirehtimättä, aivan kuin olisi ollut vain huvikseen kävelemässä, astui +hitaasti, hyvin hitaasti ja päätään kääntämättä kuin herra Store. + +Muista minua! + +Esteri vaipui istumaan eikä tiennyt, missä hän oli. + +Ovikello soi. + +»Mitä kuuluu?» + +»Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, iloinen ja terve», vastasi +Miina totuttuun tapaansa. + +Rautiainen tuli peräkammariin. + +»Eihän hän ole kotona», lausui hän itsekseen ihmeissään. Aina hän tähän +aikaan kotia tullessaan oli tavannut Esterin kammarissa, seisomassa kuin +olisi odottanut häntä. Ja Rautiainen, aivan kuin ei olisi uskonut +todeksi tätä, katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat kuvastimen +sirpaleet lattialla, ja niiden seassa oli nimikortti. + +»Mitä tämä on? Alfred Levon!» + +Esteri makasi lattialla sängyn takana. + +Rautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen +lapsen ja istutti syliinsä. + +»Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.» + +Esteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa. +Hän nosti Esterin kädet kaulalleen. + +»Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää +mitään hätää, eihän!» + +»Anna minun olla vielä näin vähän aikaa», sanoi Esteri. »Minä kerron +sitten sinulle kaikki.» + +»Ei sinun tarvitse kertoa», sanoi Rautiainen. »Emme voi koskaan +täydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko +elämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein +valtavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni +mikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät, +hienon hienot ja herkät tuntosarvet.» + +»Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?» sanoi Esteri. + +»Olemme nyt sitä lähempänä», vastasi Rautiainen. + +»Ja nyt minun pitää kuolla», sanoi Esteri ja purskahti itkemään. + + + + +XXI + + +Tyttö, niinkuin Esteri oli toivonutkin. + +»Minä olen onnellinen», lausui hän väsyneellä äänellä ojennettuaan +kätensä Rautiaiselle. »Minä en sittenkään ole koskaan päässyt niin +lähelle kuin olen tahtonut. On ollut aina jotakin, joka on erottanut. +Nyt on, joka meidät yhdistää aivan, aivan, aivan lähelle. Eikö niin? +Minä aina tuon hänet sinulle, sinun hypiteltäväksesi, sinun polvellesi, +ja hän juoksee sinua vastaan ja hänestä tulee minulle uusi nuoruus, +puhdas ja kirkas ja onnellinen. Eikö niin?» + +»Niin, niin, ystäväni», sanoi Rautiainen. »Mutta sinä et saa puhella nyt +niin paljon. Se on sinulta kielletty.» + +»Hän on terve ja kaunis, eikö niin? Hänellä on kaunis leuka ja kaunis +hiusmarto niin kuin sinulla ja kirkkaanvalkoiset, puhtaat ohimot, eikö +niin?» + +Rautiainen tuli peräkammariin. + +»Kultaseni, eihän pikkuraukasta vielä tiedä kenen hänellä on mikin. Ja +sinun täytyy olla nyt ääneti. Meidän on toteltava lääkäriä. Lupaa nyt +minulle, että olet tottelevainen sillä aikaa kuin minä olen poissa.» + +»Vaan enkö minä saa häntä nähdä? Pikimmältään vain. Tuo sinä hänet +tänne, kanna käsissäsi ja näytä.» + +»Tottele nyt minua, Esteri. Lääkäri on sanonut, että sinä olet heikko ja +sinun pitää levätä rauhallisesti.» + +»Mutta hän on minun lapseni ja minulla on oikeus saada nähdä hänet», +huudahti Esteri. »Tuo hänet tänne, minä vaadin!» + +Rautiainen laski kätensä Esterin otsalle rauhoittavasti ja sanoi: + +»Nyt ei puhuta sanaakaan enää. Sinä olet minun suuri lapseni, se on nyt +ja aina tärkeintä kaikista, ja minä vaadin tottelevaisuutta nyt.» + +»Anna minulle kätesi», sanoi Esteri. »Sinä olet minun isäni, äitini, +veljeni, ystäväni. Minä en kaipaa koskaan ketään, kun sinä olet lähellä. +Enkä pelkää mitään. Miten olimme ennen niin outoja?» + +»Hyvä ystävä». sanoi Rautiainen pyytävästi. + +»Yksi lause vain enää. Sinä olet niin kaunis, ja minä olen sinun suuri +lapsesi ja saan sinulle palkituksi kaikki ja sinulla on nyt kaksi lasta +ja sinä ja tuo ilkeä neiti ja paholaislääkäri olette tyhmiä ja julmia, +kun ette näytä minulle minun lastani ja anna minun puhella ja nauraa.» + +»Esteri!» + +»Anna minulle toinenkin kätesi», pyysi Esteri ja painoi sitten silmänsä +kiinni. + +Kun hän heräsi, oli Rautiainen poissa. + +»Missä mieheni on?» kysyi Esteri neidiltä, joka häntä hoiti. + +»Tietysti virastossaan», vastasi neiti. + +»Missä lapsi?» + +»Toisessa huoneessa, vaunussa nukkua tuuhottaa», sanoi neiti ja alkoi +puhella niin, ettei Esteri saanut sanan vuoroa. Ja mitä hän puhui? +Lörpötteli kaikkea, joutavia seikkoja, tuulta ja taivasta! Aivan kuin se +olisi ollut jotakin hyvin harvinaista ja merkillistä, että on täysi +syksy, puut varistaneet lehtensä ja pian tulossa talvi. Neiti oli aivan +mahdoton. Ja hän oli aivan kuin vähäkuuloinenkin, että ei vastannut +siihen, mitä häneltä kysyi, tahi jos vastasikin, niin vastasi aivan +hassusti. Mutta silloin hän kyllä kuuli, kun täti Smarin oli käymässä ja +Esteri tältä kyseli lapsesta. Täti Smarin ei ehtinyt koskaan vastata +Esterin kysymykseen, ennen kuin neidillä oli joku sukkeluus sanottavana. +Mutta mikä ilo ja onni, kun neidin piti mennä pistäytymään kotonaan +viideksi minuutiksi, ja siksi aikaa tuli Miina istumaan toveriksi. + +»Onko se pieni Miinan mielestä kaunis?» kysyi Esteri. + +»Kaunis, kaunis! Kaunis kuin äitinsäkin», sanoi Miina. + +»Minkälaiset silmät?» + +»Suuret, kauniit, kirkkaat silmät.» + +»Minkälaiset sillä on ohimot?» + +Miina pyörähti selin ja teki eleitä, aivan kuin olisi joku häntä +korvasta nipistänyt. + +»Minkälaiset ohimot?» uudisti Esteri. + +»Nehän sillä ovatkin kauniit», alkoi Miina yhä selin ollen puuhaavinaan +jotakin. + +Esteri oli ääneti. Hetken kuluttua sanoi hän: + +»Miina! käykääpä minulle hakemassa lasi oikein raitista vettä.» + +Kun Miina palasi kyökistä vesilasi kädessä, näki hän lapsenvaunun yli +kumarruksissaan valkoisen haamun. Hän silmänräpäyksen ajaksi muuttui +liikkumattomaksi kauhun ja säikähdyksen patsaaksi, vaan sitten viskasi +lasin kädestään syösten vaunun luo. Siihen kun hän ehti paikalle, oli +vaunu kumossa, rouva makasi lattialla lapsi vieressä hervottomalla +käsivarrella, kuolleilta näyttäen kumpikin. + +Miina nosti vaunut pystyyn, nosti hengettömän lapsen sinne, tempasi +rouvan käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyynsä. + +Samassa tuli neiti. + +»Mitä on tapahtunut?» + +»No minä onneton, joka olen niin kömpelö, minä kaadoin lapsen vaunut ja +rouva säikähti.» + +Rautiainen, joka oli haettu heti kotia, tutki sitten kahden kesken, +miten Miina oli kaatanut vaunut. Ja Miina selitti ja näytti hyvin +toimessa aivan kuin kunnioikseen. Ja lopuksi rupesi itkemään ja sanoi: + +»Minkä vuoksi ei herra voi uskoa minua?» + +Herra sanoi uskovansa. + +Yötä päivää Rautiainen istui hourivan sairaan vuoteen ääressä, ja +milloin poistui vähäksi aikaa levähtämään, uudisti hän määräyksensä, +että jos sairas näyttää hetkisenkään tulevan tajuunsa, on hänet heti +kutsuttava. Mutta sitä hetkeä ei näyttänyt tulevan, sairas vuoroon +houraili rajusti, vuoroon makasi raukeana kuin kuollut. Lääkäri +käydessään pudisti aina arveluttavammin päätään, kunnes viimein julisti +varmasti tuomionsa. Oli vain hetken kysymys enää. + +»Tunnetko minua?» kysyi neiti Smarin kerran, kun oli vuorostaan +istumassa sairasvuoteen ääressä ja näki Esterin katsovan häntä pitkään. + +»Tunnen toki», vastasi Esteri. »Ottakaa pois silmälasit.» + +»Sinä tunnet», ilahtui neiti Smarin, viskasi silmälasinsa tietämättä +mihin. + +»Äiti», sanoi Esteri. + +»En, rakkaani», selitti neiti Smarin. »Olen vain sinun täti raukkasi.» + +Esteri hymähti ja sanoi: + +»Ei olla nyt niin virallisia.» + +Hän ojensi kätensä. + +»Rukoilkaa minun puolestani», sanoi hän puristaen lujasti neiti Smarinin +kättä. »Rukoilkaa!» + +Hän karkasi istualleen. + +»Rukoilkaa, että näen hänet.» + +Kun neiti Smarin sai hänet makuulleen ja rauhoittumaan, alkoi hän itkeä. + +»Minä surmasin hänet, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Panin pään kivelle +ja löin halolla päähän. Ja se katsoi niin luottavasti minuun.» + +Hetken aikaa levättyään rauhallisesti Esteri avasi taas silmänsä ja +kysyi: + +»Onko Lauri kotona?» + +Neiti Smarin oli ääneti. + +Esteri huiskautti kädellään, aivan kuin olisi jotakin karkoittanut +silmiensä edestä. + +»Ettekö ymmärrä, täti?» + +»Tarkoitatko Eemeliä?» + +»Tietysti.» + +Neiti Smarin kutsui Rautiaisen. + +»Tunnetko?» kysyi Rautiainen. + +»Tunnen, tunnen, tunnen.» + +Rautiainen viittasi neiti Smarinin poistumaan. + +»Minä olen nähnyt sinut vuoteeni ääressä, vaan minua on alinomaa viety +ja kuljetettu, että minulla ei ole ollut rauhaa puhella sinun kanssasi. +Ja aina kun sinä olit poissa, tuli herra Store. Ethän mene nyt enää +pois?» + +»En mene, en», sanoi Rautiainen ja otti Esterin molemmista käsistä. +»Olemme nyt kahden.» + +Esteri painoi silmänsä kiinni, aivan kuin olisi nukkunut. Mutta yhtäkkiä +hän ne avasi ja sanoi: + +»Kuule, elä sano forstmestarille, että pienellä raukalla on punainen +ohimo.--Missä sinä olet? Missä on minun mieheni?» + +»Tässä minä olen, hyvä ystäväni, tässä minä olen», sanoi Rautiainen +puristaen sairaan käsiä. + +»Niin, siinähän sinä olet», sanoi Esteri hymyillen. »Onko se meidän +pikku raukka minun äitini tykönä?» + +»On.» + +»Minä suutelin sitä raukkaa.--Kuule, käske mennä pois tuon herra Storen. +Hänellä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minä olen puhunut +Jumalan kanssa. Jumala sanoi, että tyhmästi teit Esteri ja että sinä +Esteri raukka olet elämässäsi tehnyt vain paljaita tyhmyyksiä. Mutta hän +nauroi. Totisesti hän nauroi!» + +Esteri nousi istumaan ja väitti: + +»Sinä et usko että Jumala nauroi, mutta hän nauroi!» + +»Uskon, uskon», vakuutti Rautiainen rauhoittaen hourivaa ja laski hänet +makuulleen. + +Esteri vaipui uneen. Iltapäivällä odotettiin lopun tulevan. Hän vielä +avasi silmänsä ja katseli ympärillä olevia ja kysyi: + +»Kuka puhui Juhosta?» + +Ei ollut kukaan puhunut. + +Hän käski täti Smarinin ja Miinan tulla lähemmäksi ja Rautiaisen ottaa +hänen molemmat kätensä. + +»Nyt ruskottaa. Näettekö? Ruskottaa niin kauniisti. Ja näin loppuu satu +Esteristä, jota te niin vilpittömästi ja niin paljon olette +rakastaneet.» + +Hän nauroi kirkkaasti. + + * * * * * + +Lauri Holma, maatilanomistaja ja innokas jäsen koolla olevilla +maamiespäivillä, luopui puheenvuorostaan ja jätti puolestaan sikseen +tärkeän kysymyksen kuultuaan hautauskellojen alkavan soida. + +Hän kiersi hautuumaalle pienen syrjäportin kautta, joka vinkui pahasti +saranoissaan, kulki varpaillaan hautapaikan läheisyyteen pysähtyen +muutaman puun suojaan. + +Joukko haudan ympärillä oli pieni. Hän tunsi heidät kaikki, Rautiaisen, +neiti Smarinin, Miinan, kunnallislautakunnan esimiehen Juho Anttosen, +joka myös oli maamiespäivillä, ja vanhan valkotukkaisen, kumaraharteisen +herran hän arvasi Esteri-vainajan isäksi. + +Aivan kuin sekin olisi ollut liikaa, että hän näin syrjästä katseli, +alkoi sataa sakeasti suuria lumihiuteita peittäen hänen näkyvistään +haudan seudun ja joukon sen ympärillä. Hän kuuli vain lukkarin laulun ja +papin luvut ja sitten mullan kumun arkkua vasten, kun hautaa alettiin +luoda umpeen. + +Kun hän viimein hiipi haudalle, oli korkeaksi luotu hautakumpu valkoisen +lumen peitossa, kaikki jäljet ummessa, ja ympärillä syvä hiljaisuus. + +Hän otti puukkonsa, katkaisi muutamasta kuusesta lehvän ja astui kummun +ääreen. + + »Muut muistot haihtuu, katoaa, + yks säilyy yksinään...» + +Joku nauroi. + +Hän katseli hurjistuneena ympärilleen ja keksi naurajan puusta. + +Harakka! + +Hän viskasi sitä puukollaan. Se nauroi yhä makeammin, räkätti hirveästi. +Kooten multakokkareita alkoi hän viskellä sitä ja lähti ajamaan sitä +jäljestä. + +Kun hän palasi haudalle, oli siinä kukkalaite, suuri ja loistokas. Hän +potkaisi sitä niin että se katosi korkealle sakeaan ilmaan, mistä sitten +värikkäitä kukkia laskeutui suurten valkoisten lumiperhosten mukana +haudalle ja sen ympärille. + +Kaukaa kuului harakan nauru. + +Häneltä putosi kuusenlehvä kädestä, ja maahan tuijottaen hän lähti +astumaan haudalta, vaan kuuli jostakin äänen. + +»Auta minua.» + +Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen. + +»Auta minua.» + +Muutaman puun juurella sen runkoa vasten nojaten istui Alfred Levon, +keskellä otsaa punainen reikä, josta valui veri pitkin nenänvartta. + +»Aa, sinä!» huudahti Holma. »Sinäkö kurja raukka se olit?» + +»Kurja olen ollut ja raukka, olen ja aina pysyn», sanoi Levon. »Mutta et +sinäkään mikään sankari ole ollut.» + +Holman tukemana Alfred Levon kulki hoippuen kaupunkiin. + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala + +*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI ELÄMÄNTARINA *** + +***** This file should be named 13023-8.txt or 13023-8.zip ***** +This and all associated files of various formats will be found in: + https://www.gutenberg.org/1/3/0/2/13023/ + +Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed +Proofreaders + + +Updated editions will replace the previous one--the old editions +will be renamed. + +Creating the works from public domain print editions means that no +one owns a United States copyright in these works, so the Foundation +(and you!) can copy and distribute it in the United States without +permission and without paying copyright royalties. Special rules, +set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to +copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to +protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project +Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you +charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you +do not charge anything for copies of this eBook, complying with the +rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose +such as creation of derivative works, reports, performances and +research. They may be modified and printed and given away--you may do +practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is +subject to the trademark license, especially commercial +redistribution. + + + +*** START: FULL LICENSE *** + +THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE +PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK + +To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free +distribution of electronic works, by using or distributing this work +(or any other work associated in any way with the phrase "Project +Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project +Gutenberg-tm License (available with this file or online at +https://gutenberg.org/license). + + +Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm +electronic works + +1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm +electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to +and accept all the terms of this license and intellectual property +(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all +the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy +all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. +If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project +Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the +terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or +entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. + +1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be +used on or associated in any way with an electronic work by people who +agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few +things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works +even without complying with the full terms of this agreement. See +paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project +Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement +and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic +works. See paragraph 1.E below. + +1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" +or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project +Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the +collection are in the public domain in the United States. If an +individual work is in the public domain in the United States and you are +located in the United States, we do not claim a right to prevent you from +copying, distributing, performing, displaying or creating derivative +works based on the work as long as all references to Project Gutenberg +are removed. Of course, we hope that you will support the Project +Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by +freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of +this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with +the work. You can easily comply with the terms of this agreement by +keeping this work in the same format with its attached full Project +Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. + +1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern +what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in +a constant state of change. If you are outside the United States, check +the laws of your country in addition to the terms of this agreement +before downloading, copying, displaying, performing, distributing or +creating derivative works based on this work or any other Project +Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning +the copyright status of any work in any country outside the United +States. + +1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: + +1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate +access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently +whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the +phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project +Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, +copied or distributed: + +This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with +almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or +re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included +with this eBook or online at www.gutenberg.org + +1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived +from the public domain (does not contain a notice indicating that it is +posted with permission of the copyright holder), the work can be copied +and distributed to anyone in the United States without paying any fees +or charges. If you are redistributing or providing access to a work +with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the +work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 +through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the +Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or +1.E.9. + +1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted +with the permission of the copyright holder, your use and distribution +must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional +terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked +to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the +permission of the copyright holder found at the beginning of this work. + +1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm +License terms from this work, or any files containing a part of this +work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. + +1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this +electronic work, or any part of this electronic work, without +prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with +active links or immediate access to the full terms of the Project +Gutenberg-tm License. + +1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, +compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any +word processing or hypertext form. However, if you provide access to or +distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than +"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version +posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), +you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a +copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon +request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other +form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm +License as specified in paragraph 1.E.1. + +1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, +performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works +unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. + +1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing +access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided +that + +- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from + the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method + you already use to calculate your applicable taxes. The fee is + owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he + has agreed to donate royalties under this paragraph to the + Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments + must be paid within 60 days following each date on which you + prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax + returns. Royalty payments should be clearly marked as such and + sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the + address specified in Section 4, "Information about donations to + the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." + +- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies + you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he + does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm + License. You must require such a user to return or + destroy all copies of the works possessed in a physical medium + and discontinue all use of and all access to other copies of + Project Gutenberg-tm works. + +- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any + money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the + electronic work is discovered and reported to you within 90 days + of receipt of the work. + +- You comply with all other terms of this agreement for free + distribution of Project Gutenberg-tm works. + +1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm +electronic work or group of works on different terms than are set +forth in this agreement, you must obtain permission in writing from +both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael +Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the +Foundation as set forth in Section 3 below. + +1.F. + +1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable +effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread +public domain works in creating the Project Gutenberg-tm +collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic +works, and the medium on which they may be stored, may contain +"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or +corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual +property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a +computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by +your equipment. + +1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right +of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project +Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project +Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all +liability to you for damages, costs and expenses, including legal +fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT +LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE +PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE +TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE +LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR +INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH +DAMAGE. + +1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a +defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can +receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a +written explanation to the person you received the work from. If you +received the work on a physical medium, you must return the medium with +your written explanation. The person or entity that provided you with +the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a +refund. If you received the work electronically, the person or entity +providing it to you may choose to give you a second opportunity to +receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy +is also defective, you may demand a refund in writing without further +opportunities to fix the problem. + +1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth +in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER +WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO +WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. + +1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied +warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. +If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the +law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be +interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by +the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any +provision of this agreement shall not void the remaining provisions. + +1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the +trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone +providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance +with this agreement, and any volunteers associated with the production, +promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, +harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, +that arise directly or indirectly from any of the following which you do +or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm +work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any +Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. + + +Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm + +Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of +electronic works in formats readable by the widest variety of computers +including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists +because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from +people in all walks of life. + +Volunteers and financial support to provide volunteers with the +assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's +goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will +remain freely available for generations to come. In 2001, the Project +Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure +and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. +To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation +and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 +and the Foundation web page at https://www.pglaf.org. + + +Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive +Foundation + +The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit +501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the +state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal +Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification +number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is posted at +https://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent +permitted by U.S. federal laws and your state's laws. + +The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. +Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered +throughout numerous locations. Its business office is located at +809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email +business@pglaf.org. Email contact links and up to date contact +information can be found at the Foundation's web site and official +page at https://pglaf.org + +For additional contact information: + Dr. Gregory B. Newby + Chief Executive and Director + gbnewby@pglaf.org + + +Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg +Literary Archive Foundation + +Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide +spread public support and donations to carry out its mission of +increasing the number of public domain and licensed works that can be +freely distributed in machine readable form accessible by the widest +array of equipment including outdated equipment. Many small donations +($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt +status with the IRS. + +The Foundation is committed to complying with the laws regulating +charities and charitable donations in all 50 states of the United +States. Compliance requirements are not uniform and it takes a +considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up +with these requirements. We do not solicit donations in locations +where we have not received written confirmation of compliance. To +SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any +particular state visit https://pglaf.org + +While we cannot and do not solicit contributions from states where we +have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition +against accepting unsolicited donations from donors in such states who +approach us with offers to donate. + +International donations are gratefully accepted, but we cannot make +any statements concerning tax treatment of donations received from +outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. + +Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation +methods and addresses. Donations are accepted in a number of other +ways including including checks, online payments and credit card +donations. To donate, please visit: https://pglaf.org/donate + + +Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic +works. + +Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm +concept of a library of electronic works that could be freely shared +with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project +Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. + + +Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed +editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. +unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily +keep eBooks in compliance with any particular paper edition. + + +Most people start at our Web site which has the main PG search facility: + + https://www.gutenberg.org + +This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, +including how to make donations to the Project Gutenberg Literary +Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to +subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks. diff --git a/old/13023-8.zip b/old/13023-8.zip Binary files differnew file mode 100644 index 0000000..6e2d198 --- /dev/null +++ b/old/13023-8.zip |