initial commit of ebook 13023HEADmain

2 files changed, 7911 insertions, 0 deletions

diff --git a/old/13023-8.txt b/old/13023-8.txt
new file mode 100644
index 0000000..ab0d921
--- /dev/null
+++ b/old/13023-8.txt
@@ -0,0 +1,7911 @@
+The Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+
+Title: Pieni elämäntarina
+
+Author: Teuvo Pakkala
+
+Release Date: July 25, 2004 [EBook #13023]
+
+Language: Finnish
+
+Character set encoding: ISO-8859-1
+
+*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI ELÄMÄNTARINA ***
+
+
+
+
+Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
+Proofreaders
+
+
+
+
+
+
+PIENI ELÄMÄNTARINA
+
+Kirj.
+
+Teuvo Pakkala
+
+
+1902.
+
+
+
+
+I
+
+
+Esteri Kalm.
+
+Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman
+vuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja uuden
+forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä vieroa
+vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi vietiin.
+Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen
+palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja
+opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman
+pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen, jolla
+hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta ettei
+hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin
+sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti,
+että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran
+renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili
+pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on
+punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja
+viisi markkaa rahaa ja ... ja...
+
+Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään
+kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä
+forstmestarille sanomaan, niin itse lähti:
+
+»Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!»
+
+»Minkä Esteri nyt teki?»
+
+Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan
+tehnyt:
+
+»Särki potin!» »Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!»
+
+Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski
+huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa
+oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina
+unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu
+lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui
+välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin
+hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki
+toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana
+päivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut
+Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan
+tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä
+tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen
+ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa vuoksi
+karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan koiran
+ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa torjumaan.
+Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja täysin
+kurkuin.
+
+»Forstmestari on minun!»
+
+Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka
+päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän.
+Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä
+forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri
+määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän.
+Se putosi seuraavana päivänä.
+
+Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä
+pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä
+vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään
+vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja
+muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja
+jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja
+jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun
+Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla,
+suuri katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna
+kädet ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen
+rukouksen kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni:
+
+»Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!»
+
+Forstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui
+yksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten paksua
+kankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari--se joka renkipoikaa oli
+ruoskinut.
+
+Esteri kitui vuosia, vielä kun koko asia oli unohtunut. Hän piiloutui
+aina syrjäisimpään soppeen ja katseli sieltä, kun Margaretha ja Pauli
+hyväilivät forstmestaria mielin määrin. Jos forstmestari sattui
+silmäämään sinnepäin, hiipi Esteri pois ja löydettiin milloin mihinkin
+päin nukahtaneena. Ja kun forstmestari tuli matkoilta ja kaikki muut
+riensivät häntä vastaan riemulla, katseli Esteri ikkunaverhojen takaa ja
+toisten sisään tultua meni salaa hyväilemään forstmestarin turkkia tai
+sadetakkia, syleillen ja suudellen.
+
+Kerran forstmestari juuri matkalta tultuaan ja istuessaan salissa muun
+perheen piirittämänä kyseli Esteriä.
+
+Herra Jumala! ja ennen kuin itse tiesikään oli Esteri lastenkammarissa
+muutaman sängyn alla.
+
+Forstmestari tuli kammariin lapsijoukon seuraamana. Esteri kuuli heidän
+puheensa ja näki heidän jalkansa. Sydän löi, Herra siunaa miten se löi!
+Ne löytävät hänet täältä, suuren tytön. Jo pitää olla tyhmä. Auta Jumala
+tämä kerta!
+
+Forstmestari lähti. Hän haki Esteriä. Viime matkalla oli yhtäkkiä
+johtunut mieleensä, ettei hän ollut Esterin kuullut kertaakaan nauravan.
+Se oli ihmeellistä, ja äitivainajansa oli iloinen kuin peippo.
+
+Tapasivat toisensa vasta illalla. Esteri oli koettanut tulla saliin
+huomaamatta, melkein kuin varkain.
+
+»Missä sinä olet ollut?»
+
+Esteri punastui korvia myöten, vastasi hiljaa ja arasti:
+
+»Lastenkammarissa.»
+
+Se ei ollut totta, tiesivät kaikki Paulista alkaen! Ja Forstmestari
+vihasi valhetta vihasi niin, että pienikin seikka sai hänet
+raivostumaan. Hän ryntäsi tuoliltaan.
+
+»Esteri! Katso silmiin!»
+
+Esteri katsoi silmiin, vaan oli kuin kuuromykkä.
+
+»Vastaa!» jyrähti forstmestarin ääni ja jalka jymähti lattiaan. Esteri
+seisoi jäsentä väräyttämättä, vaikka tulena paloi halu kietoa kätensä
+isän kaulaan, syleillä, syleillä, ja siihen kuolla.
+
+Forstmestari ojensi kätensä, sormi viittasi ovea ulos.
+
+»Mars!»
+
+Kuin anteeksi pyytäen tyytymättömyyttään, jota Esterin vuoksi oli usein
+tuntenut vaimoaan kohtaan, purkaen sen joskus kuuluvillekin,
+forstmestari tunnusti, että kyllä kysyykin kärsivällisyyttä Esteri.
+
+Mitä on tehtävä, mitä?
+
+Forstmestarinna lohdutti, että ehkä pian tuleva kotiopettajatar voi
+häneen vaikuttaa.
+
+Esteri oli siihen asti harjoittanut lukujaan ja pianonsoittoa vanhan
+pastorin Sandra-neidin johdolla. Mutta Margarethan ja Paulin vuoksi oli
+päätetty ottaa kotiopettajatar, joka samalla voisi valmistaa Esterin
+jollekin tyttökoulun ylemmälle luokalle. Palkasta ei oltu tingitty,
+ainoana ehtona oli ollut saada etevä. Ja oli saatu pääkaupungista
+opettajatar, joka tahtoi vuosikaudeksi maalle virkistyksekseen. Hänen
+tulonsa oli viivähtänyt. Oli matkustanut isänsä luo, joka oli äkkiä
+sairastunut ja nyt oli kuollut, ja oli kirjoittanut saapuvansa heti, kun
+saa isänsä hautaan.
+
+Hän sitten tuli. Kummallisen näköinen, pieni, laiha, hiljainen ja kaikin
+puolin sääliä herättävä olento. Mikä pettymys! He kun olivat odottaneet
+sellaista ja sellaistakin, joka kahisee kulkiessaan ja tartuttaa tuoksun
+kaikkeen, mitä pitelee. Hänen vuokseen oli talossa toimitettu
+perinpohjainen siivous, lapsille tehty vasiten uudet vaatteet ja
+äkäisimmiltäkin leikattu kynnet, forstmestarinna pannut kureliivin ja
+forstmestari tasannut partansa.
+
+Kun olisivat vähänkään ajatelleet: Rutanen! Kaisa Rutanen!
+
+Forstmestari painoi sormen otsaansa. Kaisa? Kaisa Rutanen? Vanha tuttu!
+Sieltä hänen ensimmäisen vaimonsa kotiseudulta. »Pikku Kaisa», joka oli
+kaikkien suosikki kenraalin perheessä, ja varsinkin Esteri-vainajan, ja
+jota hän, forstmestari oli vihannut ja inhonnut--mustasukkaisuudesta!
+Forstmestari hymähti ja alkoi kiireesti kävellä edestakaisin.
+
+»Tunnetko hänet?» kysyi forstmestarinna uteliaana.
+
+Forstmestari selitti missä ja milloin oli tavannut ja innostui
+ylistämään miten näppärä ja nerokas lapsi tämä Kaisa oli ollut. Viiden
+tai kuuden vuoden vanhana, mitä lie silloin ollut, luki, kirjoitti ja
+oli ihmeteltävän terävä luvunlaskija. Hänen isänsä, laiha räätäli, asui
+turvemökissä, joka oli täynnä kaikenlaisia telineitä, rattaita ja
+kirjoja.
+
+Hullu?
+
+Epäilemättä.
+
+Kun forstmestari välittämättä forstmestarinnan estelemisistä suostui
+neiti Rutasen esitykseen, että Esteri tulisi hänen huonekumppanikseen,
+tahtoi forstmestarinna pestä kätensä:
+
+»Muista nyt, että, jos mitä, Esterille tapahtuu, syy ei ole minun.
+
+Tultiin sivu joulun eikä mitään muuta erityistä ollut tapahtunut, kuin
+että forstmestarinna oli suurimmaksi ilokseen huomannut lastensa
+edistyneen ihmeteltävästi, olevan hyvin ahkeria ja pitävän kilvan
+opettajattarestaan.
+
+»Mitenkähän Esteri on?» tiedusteli forstmestari.
+
+Forstmestarinna ei muuta tiennyt, kuin että oli tavannut neiti Rutasen
+silloin tällöin silmät turvonneina itkusta. Mutta ujo kun on, ei rohkene
+valittaa. Sääli ja synti oli forstmestaristakin opettajatarta. On tullut
+tänne maaseudulle muka levähtämään ja virkistäytymään, niin viimeinenkin
+henki otetaan. Sanotaan, ettei tarvitse vaivautua tuon pukarin tähden.
+Lähetetään se kouluun, siellä, julistakoon, jos uskaltaa ja ilkeää. Ja
+ensimmäisen tilaisuuden sattuessa forstmestari otti asian puheiksi.
+
+»Esteri edistyy hyvin», vastasi neiti Rutanen.
+
+»Mitä muuten neiti Rutanen hänestä pitää?»
+
+Neiti Rutanen punastui, joutui aivan hämilleen ja teki jotakin
+poistumisensa syyksi päästäkseen pitemmälti puhumasta. Mieluisimpia
+haaveitaan oli ollut joskus maailmassa tavata Esteri, hänelle niin
+rakkaan ja jo hävinneen kenraaliperheen ainoa jälkeläinen. Ja sitten
+tuli tämä kotiopettajattaren paikka. Mikä riemu! Mutta mikä sydäntä
+särkevä pettymys! Sitä hengettömyyttä, jota oli Esterin nuhteeton
+ahkeruuskin, jota oli hänen orjamainen nöyryytensä, jota oli oman
+tahdon näkymättömyys aina ja joka paikassa! Ei koskaan suuttunut, ei
+mihinkään ihastunut, ei mistään innostunut, ei itkenyt, ei nauranut.
+Illoin kun kumpikin jo oli sängyssä, oli opettajatar kertonut Esterille
+hänen äitivainajastaan, itsellään sydän sulana. Mutta Esteri makasi kuin
+kivi! Uh! Ja sitten aamulla näki nuo silmät, jotka näyttivät olevan
+paljasta sielua ja joihin ensi näkemällä oli ihastunut. Mutta ne
+olivatkin vain sisällyksetön perintö isältä ja äidiltä, korutavaraa,
+tyhjyyden petollinen peite. Hänen kävi Esteriä sääliksi, mutta joskus
+melkein inhotti.
+
+Sitten kerran, ollessaan lukemassa Esterin kanssa, hän lopetti opetuksen
+kesken tunnin. Hänelle tuli, niinkuin usein tapahtui, vastustamaton halu
+itkeä, että ainoastaan mitä suurimmilla ponnistuksilla jaksoi pidättää,
+kunnes pääsi muitten näkyvistä. Esteristä hän oli toivonut tapaavansa
+ystävän ja sisaren, jolle voi itkeä rehellisesti tarvitsematta niellä
+kyyneleensä. Mutta tämä?... Vielä nytkin kerrottiin kotiseudulla
+kenraalin neidin hyvyydestä, rakkaudesta, hänen sydämellisestä
+herttaisuudestaan, mutta tämän enkelin tytär?... Niinkuin kiuas
+kylmillään!
+
+»Mene hiihtämään!»
+
+Yksin jäätyään opettajatar sammutti lampun, veti ikkunaverhon ylös,
+istui pöydän päähän lynkäpäisilleen toista kättä vasten ja antoi
+kyynelten vuotaa omin valtoinsa, katsellessaan kuun valaisemaa maisemaa.
+Mutta ovi aukeni ja Esteri astui sisään. Opettajatar nousi, kääntyi
+selin Esteriin.
+
+»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?»
+
+Ei vastausta.
+
+Opettajatar kääntyi päin. Esteri seisoi ylpeän näköisenä, pää pystyssä,
+heittäytyi nojatuoliin selkäkenoon, niin että, tuoli rysähti, ja siitä
+suuntasi häneen katseen alta kulmainsa.
+
+»Minkä vuoksi et mennytkään hiihtämään?»
+
+Ei vastausta.
+
+Opettajatar istahti toiselle puolelle huonetta varjoisimpaan kohtaan ja
+katseli sieltä Esteriä, joka istui kuutamossa tuima katse herkeämättä
+kiinnitettynä häneen.
+
+Viimein kuului outo syvä ääni:
+
+»Mitä minä olen tehnyt?»
+
+»Sinäkö Esteri? Minkä vuoksi sellaista luulet?»
+
+»Te äsken itkittekin.»
+
+Opettajatar luuli voineensa salata ja yritteli kieltelemään.
+
+»Te itkitte!» sanoi Esteri tuimasti.
+
+Opettajatar vaikeni.
+
+»Mitä minä olen tehnyt?»
+
+»Et hyvä Esteri, et mitään. En minä sinun vuoksesi itkenyt. En toki!»
+
+»Mitä te itkitte?»
+
+»En sinun vuoksesi, siitä voit olla varma.»
+
+Esteri oli hetken aikaa ääneti, ennen kuin kysyi:
+
+»Itkittekö Margarethan ja Paulin vallattomuutta?»
+
+»En. Minä olen heihin aivan tyytyväinen.
+
+»Mitä te itkitte?»
+
+»Elä kysele.»
+
+Esteri oli ääneti. Mutta opettajattaresta tuntui, ettei hän herkeä
+vieläkään utelemasta, ja hän meni seisomaan ikkunaan katsellen ulos.
+Häntä suututti:
+
+Ymmärtäisiköhän, jos selittäisin, että itken sitä hupsua räätäliä, josta
+forstmestari varmaan on kertonut yleiseksi nauruksi? Että itken
+muistellessani, kun tuo mies teki työtä aamusta varhain myöhään yöllä,
+jokapäiväisenä leipänään puute, ihmisten sydämetön iva ja julma nauru,
+kun hän pingotti kaikki voimansa toivossa saada toteutetuksi aatteensa.
+Että itken sitä näkyä, kun ulkomailta tullut tieto samasta hyödyllisestä
+keksinnöstä oli kerralla raukaissut mies raukan äärimmäisyyksiin
+pinnistetyt voimat, niin että makasi sairasvuoteessaan luhistuneena ja
+kutistuneena, vaan silmät kirkkaina ja verettömät huulet hymyssä
+kuiskasi: »Nyt näkevät, että minä sittenkin oli oikeassa!» Mutta pappi
+hymyillen veti ristin kirkonkirjaan, kellonsoittaja pilkkalaulua
+loilottaen soitti kuolonkelloja ja haudankaivaja sääliessään siunattua
+maata siihen kiroillen kuopan kaivoi.
+
+»Rakastiko hän teitä, isänne?» kysyi Esteri kuiskaavalla äänellä.
+
+Opettajatar vavahti, kääntyi ja loi pitkän katseen Esteriin, jonka
+silmissä oli syvä suru.
+
+»Esteri!»
+
+Esteri istui rauhallisesti ja katseli kasvoihinsa paistavaa kuuta,
+opettajatar hänen edessään polvillaan, pää hänen sylissään, itkien
+rajusti. Mutta kun opettajattaren itku oli tyyntynyt, Esteri puristi
+hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä kuumille huulille.
+
+Illallispöydässä neiti Rutanen oli iloinen ensikerran puoleen vuoteen ja
+puheli vilkkaasti kaikkien hämmästykseksi. Illallisen jälkeen hän leikki
+lasten kanssa kuin itse huimin huimimmista. Esteri oli jo sängyssään,
+kun opettajatar tuli kammariinsa. Hän luuli Esterin nukkuvan, liikkui
+hiljaa ja pani maata sanaa virkkamatta. Keveä mieli karkoitti unen
+silmistä. Hän kuuli, kun ruokasalin kello löi kaksitoista. Hetken
+kuluttua kuului Esterin ääni, hyvin hiljaa:
+
+»Nukutteko?»
+
+»En. Mutta minkä vuoksi sinä vielä olet valveilla?»
+
+Esteri ei vastannut mitään, vaan jonkun ajan kuluttua sanoi:
+
+»Minkä vuoksi ette enää koskaan kerro äitivainajastani?»
+
+Opettajatarta hävetti. Hän ei osannut mitään vastata.
+
+»Kuulkaa!» sanoi Esteri.
+
+»No?»
+
+Esteri nousi sängystään, sytytti kynttilän, otti sen käteensä ja itse
+lähtevän näköisenä sanoi:
+
+»Tulkaa!»
+
+Esteri katsoi pyytävästi opettajatarta.
+
+»Sano, hyvä ystävä, minne!»
+
+»Tulkaa!»
+
+»Nythän on sydänyö.»
+
+Vastustellessaan opettajatar kuitenkin nousi. Esteri tarttui tanakalla
+kädellä hänen käsikoukkuunsa ja vei mukanaan. He kulkivat kuin kaksi
+valkoista haamua kynttilän valossa salin läpi, suurten varjojen
+vaappuessa heidän takanaan. Esteri johti forstmestarin työhuoneeseen,
+jossa sytytti lampun ja kaikki kynttilät.
+
+»Mitä sinä aiot?»
+
+Esteri veti opettajattaren istumaan viereensä sohvaan, viittasi äitinsä
+suurta kuvaa seinällä ja sanoi:
+
+»Kertokaa nyt!»
+
+»Mutta hyvä Esteri, keskellä yötä. Ja olemme näin paitasillamme!»
+
+»Mitä se haittaa? Vai onko teillä kylmä?»
+
+Esteri katosi silmänräpäykseksi ja toi forstmestarin suuret matkaturkit,
+joihin hautasi opettajattaren kaulaa myöten, sukeltaen itse turkin alle
+hänen viereensä.
+
+»No nyt!»
+
+Hän kääri kätensä opettajattaren kaulaan, painoi poskensa vasten hänen
+poskeaan ja kuvaa katsoen sanoi:
+
+»Elkää kertoko! Minä muistelen, mitä ennen olette kertonut.»
+
+Syntyi syvä hiljaisuus, jota kesti kauan. Kuiskaten hän sanoi sitten ja
+aivan kuin lainaten lauseen jostakin opettajattaren kertomuksesta:
+
+»Ja sitten hän suuteli teitä.»
+
+Pitkän äänettömyyden perästä taas:
+
+»Minua hän ei suudellut!»
+
+Esteri sanoi sen niin surullisesti, että opettajatar oli parahtaa
+itkemään.
+
+Heidän siinä yhä istuessaan äänettöminä paukahti seinään, niin että koko
+huone tärisi. Opettajatar säikähti.
+
+»Pakkanen», sanoi Esteri rauhoittavasti. Mutta yhtäkkiä oikaisi suoraksi
+ja katsoen opettajatarta palavin silmin sanoi:
+
+»Jos äidin haamu tulisi!»
+
+»Esteri!»
+
+»Minä olen täällä käynyt väliin öisin, kun te olette nukkunut. Ja minä
+olen odottanut.»
+
+Opettajatar viskasi turkit syrjään ja nousi sohvalta.
+
+»Esteri! Nyt lähdemme omaan kammariin.» Esteri heittäytyi maata pitkää
+pituuttaan.
+
+»Minä olen odottanut, että tulisi ja suutelisi minua. Suutelisi yhden
+ainoankaan kerran.»
+
+»Nyt lähdemme. Minä sammutan tulet.»
+
+»Niin, sammuttakaa. Ehkä hän sitten tulee.»
+
+»Esteri, hyvä Esteri, lähde nyt!»
+
+»Hän on suudellut teitä, suudelkaa te minua hänen puolestaan.»
+
+»Minun huuleni ovat siihen halpaset. Mutta pyydä isääsi, hänelle äitisi
+varmaan jätti suudelmia sinulle.»
+
+Esteri kohosi istumaan, loi opettajattareen katseen, joka oli tuskaa.
+Hän heittäytyi levottomana sohvanpäätä vasten.
+
+»Äiti! Äiti! Minkä vuoksi et tule? Etkö voi? Vai etkö tahdo? Etkö minua
+rakasta?...»
+
+Herra Jumala sitä kyyneletöntä epätoivoa!
+
+Opettajatar itki, syleili, pyysi ja rukoili.
+
+»Sinä et tule, äiti. Niin, niin. Sinäkään et olisi minua rakastanut, jos
+olisit elänyt...»
+
+»Hän rakastaisi sinua. Kuule, armas Esteri, rakas sisko, kuule, minä
+olen varma, että hän rakastaisi sinua.»
+
+»Hän tulisi, jos olisi rakastanut minua, varmaan tulisi!... Mutta minua
+ei rakasta kukaan.»
+
+
+
+
+II
+
+
+Hän tuli, äiti. Tuli sitten kerran, eräänä kirkkaana kesäyönä, nousevan
+auringon ruskottaissa.
+
+Esteri meni herättämään forstmestaria. Forstmestari katsoi ihastuneena
+kuin sulhasmies ojentaen molemmat kätensä:
+
+»Ester!»
+
+»Niin, niin. Joutukaa nyt!»
+
+»Esterihän se on», sanoi forstmestari muuttuneella äänellä. »Mikä nyt
+on?»
+
+»Tulkaa!» kutsui Esteri päätään nyökäyttäen kiirehtivästi ja lähti itse
+edeltä.
+
+Forstmestari kiireimmiten vähän pukeutui, ihmetteli ja ehätti Esterin
+jälkeen, mutta oli väliltä palata takaisin johtuessa mieleen, että
+varmaan oli tullut forstmestarinna, joka oli ollut kaupungissa
+hampaitaan laitattamassa, ja sisarensa neiti Smarin tullut hänen
+mukanaan, niinkuin puhetta oli ollut. Mitäs sen vuoksi tarvitsi koko
+taloa herättää! Vaan Esteri, joka odotti häntä hänen työhuoneensa
+ovella, oli huomasi hän nyt, juhlapuvussaan.
+
+Mitä ihmettä?
+
+Esteri avasi hänelle oven.
+
+Oli aivan kuin olisi astunut palavaan huoneeseen, kun tulena roihuavana
+taivaanranta paistoi kolmesta ikkunasta. Mutta kun forstmestari ei
+huomannut mitään muuta, kääntyi hän kummastuneena katsomaan Esteriä.
+»Mikä on tarkoituksesi?» Esteri nauroi, ja forstmestari jäi seisomaan
+kuin tajuttomana ympäristöstään. Oli kuin hän olisi toistamiseen nähnyt
+jonkun entisen unen, josta jäljellä ei ollut kuin tunnelma ja muutamia
+hämäriä yksityiskohtia. Tietämättään hän seurasi Esteriä, kun tämä
+talutti hänet sohvan luo ja sanoi:
+
+»Tässähän äiti istuu.»
+
+»Äitihän on kaupungissa», sanoi forstmestari konemaisesti, ajatukset
+toisaalla.
+
+»Ei se! Vaan minun oma äitini!» sanoi Esteri sellaisella äänellä, että
+forstmestari aivan kuin itse havahtuen unesta katsoi Esteriä pitkään.
+
+»Uneksitko sinä, lapseni?» kysyi hän epävarmasti kuin epäillen itseään
+ja yritti istahtamaan sohvaan. Mutta Esteri alkoi hätäillä:
+
+»Ei ei ei, ei! Ei siihen, isä! Siinähän istuu äiti!»
+
+»Tässäkö?»
+
+Esteri jäi kummastuneena katsomaan forstmestarin osoittamaa paikkaa,
+pyörähti vikkelästi ympäri katsomaan keinutuoliin ja taas muualle ja
+sitten pysäyttäen tuskaisen katseen forstmestariin.
+
+»Sinä uneksit lapseni!»
+
+»Herranen aika, enhän minä uneksi», väitti Esteri ja puhellen
+vilkkaasti selitti: »Tämä on teidän työhuoneenne, minä olen tässä,
+minulla on uusi valkoinen pukuni, te olette siinä, teillä on aamuviitta
+päällänne. Näettehän nyt, etten uneksi?»
+
+»Sitten olet sairas. Oletko nukkunut koko yönä?»
+
+Esteri tapaili niinkuin tapaillaan sekavasta muistista. Kuka se olikaan,
+joka hänet herätti? Opettajatar? Ei! Opettajatarhan on ollut poissa jo
+kuukausia.
+
+»Joku minut herätti. Sanoi, että äiti on tullut. Ja minä pukeusin tähän
+uuteen pukuuni ja tulin tänne. Ja meillä on ollut niin hauska. Äiti
+sanoi, että mene käskemään isä. Ja minä sytytin lampun ja kynttilät...»
+
+»No missä on lamppu ja kynttilät?»
+
+Niitä ei ollut olemassa laisinkaan kesällä.
+
+»Joko huomaat, että olet uneksinut?»
+
+Esterin pää painui rinnalle. Hän otti virkkauksensa, jota oli näyttänyt
+äidilleen, ja sanaa sanomatta lähti.
+
+Forstmestarille norahti kyynel silmiin.
+
+»Esteri!»
+
+Hän otti Esteriä kädestä ja vei sohvan luo.
+
+»Tässäkö äiti istui?»
+
+»Sehän oli vain unta.»
+
+»No, sinä istut tuohon äidin viereen--ja isä istuu sinun viereesi--tai
+isä istuu tähän äidin viereen ja sinä isän syliin. Kas näin.--Mutta jopa
+sinä olet suuri! Kuinka vanha sinä olet?»
+
+»Kuudentoista.»
+
+»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari. »Joko sinä olet kuudentoista? Et
+suinkaan!»
+
+»Viime sunnuntaina oli syntymäpäiväni.»
+
+»Kuudentoista!» ihmetteli forstmestari, kiintyi katsomaan korkkimaton
+kuviota lattiassa ja puhui kuin itsekseen: »Kuudentoista oli, kun näin
+ensi kerran. Kaksi vuotta myöhemmin oli vainaja. Siitäkö on kuusitoista
+vuotta?»
+
+»Eilen.»
+
+»Eilenkö? Niin, todellakin eilen.»
+
+Forstmestari jäi sanattomaksi. Pitkän hiljaisuuden ajan Esteri istui
+liikahtamatta, pää isän olkaan nojaten, niinkuin isä itse oli asettanut
+hänet. Ja hän katseli ensimmäisten auringonsäteitten valaisemaa äidin
+kuvaa joka hymyili heille.
+
+Isä suuteli. Hän suuteli hiljaa kuin nukkuvaa lasta.
+
+Kun he erosivat, Esteri katsoi hänen jälkeensä puristaen päätään.
+
+Eihän tämä ole forstmestari, jonka ryhti on ylpeä, katse terävä, ääni
+jyrähtelevä ja sanat kuin vasaran iskut naulankantaan, se forstmestari,
+jota hän kunnioitti vielä enemmän kuin pitäjäläiset ja pelkäsi vielä
+enemmän kuin palvelijat. Tahi jos on se, niin on yhtäkkiä vanhentunut,
+sitten eilisen muuttunut ukoksi. Untako? Varmasti unta!
+
+Esteri säikähti omaa kuiskaustaan:
+
+»Isä?»
+
+Ukko kääntyi takaisin, ojensi molemmat kätensä silmät hulveisillaan
+kyynelissä.
+
+»Esteri!»
+
+Hän sulki Esterin syliinsä, suuteli suulle, poskille, otsalle, kyynelten
+norahdellessa Esterin kasvoille.
+
+Sänkykamarin ovi rapsahti kiinni. Ukko oli kadonnut. Esteri seisoi
+ovenpieltä vasten kuin pyörtyvä.
+
+Tämän jälkeen Esteri tapasi isää vasta hänen matkalta palattuaan,
+forstmestarinnan ja täti Smarinin seurassa. Salissa istuivat, isä
+lynkäpäisillään pöytää vasten käsi silmillä suojana. Sen takaa sanoi:
+
+»Esteri! Saat laittautua lähtemään täti Smarinin kanssa kaupunkiin ja
+siellä käydä koulusi.» Hän sanoi sen hiljaisella, vaan kylmällä äänellä,
+niin kylmällä. Ja kun hän nousi seisomaan ja enempää sanomatta meni
+kammariinsa, oli hän se tavallinen forstmestari.
+
+Henkeä pidättäen ja joka jäsen suonenvetoisesti jännitettynä, että hiki
+otsalle pusertui, Esteri sai itkunsa pidätetyksi. Kuivin silmin sitten
+yönsä valvoi. Hänestä oli samantekevää, missä on ja minne viedään,
+yhdentekevä, minkä vuoksi näin eikä niin.
+
+Niin oli ennen päätetty, neiti Rutasen ehdotuksen mukaan, että Esteri
+pääsee Helsinkiin kouluun. Neiti Smarin kiitti Jumalaa, että hän oli
+sattunut tulemaan.
+
+Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan niin läheisissä suhteissa
+pirttiväkeen, että häntä ei hämmästyttäisi ollenkaan, jos jonakuna
+kauniina päivänä Esteri tavattaisiin rengin sylissä. Mutta kun
+forstmestarinna kertoi sen jo nähneensäkin, niin neiti Smarin ei voinut
+olla kauhistuksissaan iskemättä käsiänsä ristiin. Herra Jumala! Hänen
+täytyi suoraan sanoa sisarelleen, forstmestarinnalle, ettei hän tosin
+koskaan ollut häntä pitänyt minään erityisenä neroniekkana, mutta ei hän
+ikinä olisi uskonut häntä niin huonoksi kasvattajaksi.
+
+Kokeneena ihmisenä neiti Smarin piti velvollisuutenaan, sukulaisena
+oikeutenaan puhua asiasta forstmestarille. Kysymyksessä oli Esterin
+tulevaisuus.
+
+Parahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja
+kun hän oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheensä sen mukaan
+kuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi kälyään ja
+sadatellessaan sateista ilmaa ryypätyksi kupillisen kahvia, joka hänen
+halunsa ja tavan mukaan ehätettiin kiireellä hänen eteensä, vei neiti
+Smarin hänet hänen työhuoneeseensa.
+
+»Rakas lanko. Asia on niin vakava, että minun pitää saada langon lupaus,
+että lanko pysyy tyynenä, muuten on kaikki auttamattomasti hukassa.»
+
+Forstmestarissa ei ollut miestä pitämään lupaustaan. Hetken perästä
+molemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari ryntäsi saliin,
+käsipuolessa riippuen tukeva kälynsä. Salissa forstmestarinna säikähti
+pyörryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pysähtyi, ja
+samassa neiti Smarin oli hänen edessään kuin seinä.
+
+»Eikö lanko tiedä, mikä minä olen!»
+
+Hän neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei
+rakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa,
+uhrannut koko elämänsä sille, pitänyt hoidossaan kaupungissa koululaisia
+puolikymmentä vuotta, saavuttanut jo tällä lyhyellä ajalla maineen ja
+kaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti Smarin selitti,
+miten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja vakuuttavasti, syyttäen
+niin forstmestaria kuin forstmestarinnaa. Forstmestarinna itki,
+forstmestari istui kädet kasvoilla, äänetönnä, vaan lopuksi kädestä
+puristaen ja vesissä silmin pyysi neiti Smarinia ottamaan Esterin
+ojennettavakseen.
+
+Seuraavana päivänä neiti Smarin ja Esteri lähtivät kaupunkiin.
+
+Piiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana.
+Viljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teettää sepällä
+suuren puukon ja leikata täti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja
+rääkkyen kurkun täydeltä juoksi jälkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni
+saatiin. Renki Kalle, joka oli pellolla kyntämässä, hevosta
+leväyttäessään vihelsi kuin huilua soittaen, surullista säveltä
+laululle:
+
+    Voi äiti parka ja raukka,
+    Kun minut synnytit--
+
+Sillä sävelellä oli Kalle saanut Esterin itkemään milloin hyvänsä. Ja
+nyt kaukaisuuteen katoavat sävelet ahdistivat sydäntä, ettei tahtonut
+saada henkeä vedetyksi. Istuessaan perällä oli hän suojassa neiti
+Smarinilta, joka renki Juhon vieressä keulaistuimella oli niin ahtaalla,
+ettei voinut kääntyä taakseen katsomaan. Mutta Esteri tunsi että
+mielensä ei tyydy hiljaisiin kyyneliin, se pyrki ryöstäytymään
+äänekkääseen itkuun. Hän pisti sormet korviinsa ja painoi päänsä Juhon
+selkää vasten.
+
+Siinä asetellessaan mieltään, silmät ummessa, hän näki hopeatukkaisen
+ukon, joka tuli kuin pitkän pimeän kujan päästä, tuli kiireesti ja
+ojensi hänelle kätensä. He seisoivat keskellä salia suudellen.
+
+Esteri kohotti äkkiä päänsä mieli kirkkaana.
+
+Isä sittenkin rakastaa häntä! Ei ollut unta, vaan totta se kesäyön ukko,
+jonka sylissä hän oli istunut, joka oli suudellut häntä. Hän kirjoittaa
+isälle kaupungista, avaa sydämensä. Kirjoittaa onkin helpompi kuin
+puhua.
+
+Esteri oli iloinen, aivan kuin odottamaton onni olisi kohdannut häntä.
+Hän alkoi puhella Juhon kanssa. Ja neiti Smarinin naama oli soikea
+poikkipäin.
+
+Hän oli taipunut talon hevosella lähteinään ensimmäisen taipaleen
+kuultuaan, että kyytimieheksi renki, joka on niin pahasti änkyttäjä,
+ettei hänen puheestaan selvää saa, ja omin silmin ensin nähtyään ettei
+mies muutenkaan ole vaarallinen: pitkä ja luisevan laiha, olkapäät ruman
+jyrkät, kaula hieno ja pitkä, posket kuopalla, parta harva, jonka läpi
+paistoi punakka iho, nenä korkea, suuret harmajat silmät, eivät rumat,
+vaan eivät erityisesti sievätkään. Puhuessaan hänellä takertui kieli
+joka kerakkeeseen ja väliin niin lujasti, että pää painui syvälle
+olkapäitten sisään ja silmät ummistuivat pitkäksi aikaa, ennenkuin kieli
+laukesi. Oli syvä sääli häntä kuulla ja nähdä.
+
+Miesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen,
+sitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi,
+kun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei
+ymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina.
+
+Juho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton onni:
+Piika Katri oli nyt hänen morsiamensa.
+
+Sitä ei ollut Juho koskaan uskaltanut toivoa, ei ajatellakaan, niin
+nähtävää kuin se toisillekin oli, että Juho Katria rakasti. Mutta eilen
+illalla Katrin isä, käydessään Katrin luona, otti asian puheeksi heidän
+kolmin istuessaan tuvassa. Vaikka Juho ei ollut herännyt uskoon,
+niinkuin hän ja Katri, arveli hän kuitenkin, että Jumala oli Juhon ja
+Katrin toisilleen tarkoittanut, koska Katri oli ainoita, joka Juhoa
+ymmärsi. Juhon elämästä ei ollut sanottavana kenelläkään muuta kuin
+hyvää, ehkäpä Katri oli oleva Jumalan kädessä välikappale saattamaan
+Juhon elävään Jumalan tuntemiseen. Juho oli itkenyt kuin lapsi.
+
+Ilmoitettuaan iloisen asiansa, josta kukaan syrjäinen ei vielä tiennyt,
+oli Juholla paljon kyseltävää Esteriltä: Miten hän Katrin vanhempia,
+jotka olivat köyhiä, saisi autetuksi niin ettei heidän tarvitsisi
+kiitellä, sitä parempi etteivät tietäisikään häneltä avun tulleen? Hän
+tuumi ostaa heille hevosen ja lehmän ja toimittaa ne heidän mökilleen
+joskus, kun koko väki on poissa. Luuleeko Esteri, että Katri pitäisi
+syntinä kultasormusta? Hän antaisi Rautiaisen tuoda kaupungista.
+Uskoiko Esteri, että forstmestari ja forstmestarinna suostuisivat
+siihen, että Katri nyt heti pääsisi irti palveluksesta, kun hän hankkii
+sijaisen? Eikö Esterinkin mielestä ollut sievällä paikalla se Puna-Mikon
+mökki siinä järven rannalla? Hän ostaa sen ja laitattaa kuntoon. Se on
+lähellä taloa ja senkin vuoksi mukava, sillä hän aikoo pysyä renkinä
+forstmestarilla edelleen niin kauan kuin pidetään. Oli ollut talossa
+kasvavasta pojasta. Tuntuisi oudolta, jos pitäisi erota. Oudolta tuntui
+ajatella, ettei Esteriä nyt näe kuin kuukausien päästä, jota tähän asti
+oli nähnyt joka päivä.
+
+Juho naurahti. Esteri oli vielä ollut pieni, kun oli ollut kerran
+häneltä vähällä hengen ottaa. Oli ollut pidot, forstmestarin
+syntymäpäiväjuhlat. Esteriä oli jostakin syystä rangaistu, pistetty
+kyökineteisen konttoriin. Juho ei ollut tiennyt siitä mitään, kun hän
+ohi kulkiessaan kuuli jostakin kiihkeää itkunnyyhkytystä ja supatusta:
+Hyvä Jumala, lähetä Juho tänne. Juho avasi konttorinoven, sieltä tuli
+kissa ja supatus taukosi. Luuli kuulleensa väärin, vaan kun yritti
+sulkea oven, niin kuuli taas samaa. Hän etsi ja löysi Esterin
+kyyristyneenä konttorin loukosta, otti syliinsä ja vei kyökkiin. Siellä
+piiat säikähtyneinä käskivät heti viedä Esteri takaisin, sillä
+forstmestari itse oli hänet vienyt sinne. Mutta silloin Esteri oli
+puristanut kaulasta Juhoa niin, että Juho jo tunsi kuolevansa, ja olivat
+kasvot olleet mustana, kun piiat ehtivät hätään. Juho omalla uhallaan ei
+vienytkään enää Esteriä, joka ei lähtenyt lattiallekaan hänen sylistään,
+vaan nukahti siihen, Juhon kertoessa Esterin omasta äidistä.
+
+Esterin mielessä siitä väikkyi vain hyvin hajanainen muisto: paljon
+väkeä ja valoa, josta hänet temmattiin äkkiä pimeyteen, missä näki kaksi
+suurta keltaisena palavaa silmää. Mutta tämän hajanaisen muiston
+vaikutus oli kuin kamalan unen. Ja se oli vallannut hänen mielensä aina,
+kun kotona olivat jotkut pidot, tullut sellainen henkeä ahdistava hätä
+ja tuska, joka poistui, kun sai tavat Juhoa edes pikimältään ja puhella
+muutaman sanan äitivainajasta.
+
+Esterin äitivainaja oli ollut heidän keskusteluissaan melkeinpä a ja o.
+Siihen kumminkin aina lopuksi olivat tulleet. Ja Juholla vuosien
+kuluessa riitti aina jotakin uutta. Uutta Esterille nyt, kun taas siihen
+johtui puhe, oli tieto, että niinkuin oli viejänä kirkkomaahan, niin oli
+Juho ollut taloon noutajanakin. Hän oli, forstmestarin tuodessa
+ensimmäistä rouvaansa, ollut hevosella vastassa tässä samassa
+kievarissa, johon nyt Esterin saattoi hänen ensimmäisellä retkellään
+avarampaan maailmaan. Ja omituista oli, että Juho ei ollut käynyt sen
+jälkeen täällä kuin nyt ensi kerran. Juho muisti kuin eilisen päivän.
+Hän osoitti pihalla portaitten edessä paikan missä oli hevosineen
+seisonut, kun vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis
+kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun
+Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut:
+Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli
+silloin tullut suusta: Juho Anttonen.
+
+Siinä samassa paikassa seisoi Juho lähtiessään palaamaan takaisin,
+ojensi kätensä Esterille, yritti sanomaan jotakin, vaan kieli tarttui
+niin lujaan, että seisoi pitkän aikaa kuin olisi tupehtunut. Hän heitti
+sanottavansa sikseen pudistaen päätään, puristi Esterin kättä kyynelten
+vieriessä silmistä, nousi kärryihin ja lähti ajamaan.
+
+Esteri jäi seisomaan jalkainsa sijoihin tuijottaen Juhon jälkeen. Tuntui
+kuin nyt vasta olisi koti kadonnut näkymättömiin metsän taakse. Hänen
+teki mieli lähteä juoksemaan Juhon jälkeen, niinkuin oli tehnyt lapsena,
+jolloin hänellä oli aina ja kaikessa turvansa ja lohduttajansa Juhossa.
+Mutta Juho meni jo kaukana maantiellä tomupilvenä. Ja kun sekin katosi,
+seisoi Esteri päivänpaisteisella kievarin pihalla kuin pimeällä
+aavikolla ypö yksinään.
+
+»Esteri!» kuului lempeä ääni.
+
+Esteri vavahti.
+
+Hyvä Jumala! Äiti?
+
+Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit ja
+purskahti itkemään.
+
+
+
+
+III
+
+
+Esteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi.
+
+Ukolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä
+hän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia
+hameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun
+asti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä? Hyvä Jumala! Minkä vuoksi
+häneltä temmattiin äiti, joka pienestä asti olisi häntä pitänyt isän
+läheisyydessä, opettanut valloittamaan isän polven, anastamaan häneltä
+suudelmia, pakottamaan isän rakastamaan.
+
+Esteri äkkiä herkesi kirjoittamasta. Aivan muutahan hän oli aikonut
+kirjoittaa: Onnestaan, jota hän tunsi hopeahapsisen kesäyön ukon
+sulkiessa hänet syliinsä.
+
+Ovi avattiin hiljaa, hyvin hiljaa. Hän luuli, että se on täti Smarin,
+joka tuli hänen kammariinsa aina kuin avaimen reijästä ja kulki
+kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään,
+ennen kuin näki suuret silmälasit olkapäällään. Esteri oli ennen pysynyt
+rauhallisena ja vähääkään pelkäämättä, vaikka täti Smarin oli ankara,
+tarkasti kaikki, nuuski ja haisteli, penkoi laatikot, aukoen
+liinavaatteetkin laskoksiltaan, selaili kirjat yksin lehdin, puhui
+pienimmästäkin tahrasta kuin kuolemansynnistä, luki määräyksiä ja
+sääntöjä kuin loppumattomalta rullalta. Mutta nyt Esteri säikähti kuin
+olisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen
+taskuunsa ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän
+niskaansa. Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi
+hän katsomaan.
+
+Miina?
+
+Miina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan
+kömpelöliikkeinen. Hän väliin sai sellaisia maanjäristyksiä aikaan, että
+talo tärisi, päänsä oli kuhloja täynnä ja ruumiinsa aina kirjavana
+mustelmista. Sen kolmisen vuoden kuluessa, minkä hän oli ollut neiti
+Smarinin palveluksessa, melkein koko palkkansa oli mennyt rikkomiensa
+esineiden maksamiseen, vaikka neiti Smarin oli hänelle hänen
+uskollisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi antanut puolet anteeksi. Niin
+yksinkertaisessa asiassa kuin oven avaamisessa hän piti meteliä, joka
+muille ihmisille olisi ollut mahdotonta parhaalla tahdollakin. Mutta nyt
+hän tuli hiljaa. Ja hän kulki astuen päkiäisillään, varpaat vain
+napsahtaen joka askeleella, jota koetti karttaa vääntelemällä
+leukapieliään niin että hampaat kalisivat. Niin hassulta kuin Miinan
+liikkeet näyttivätkin, Esteri katsoi häntä säälien. Raukka joka päivä
+sai emännältään toria, ja talossa asuvat lyseolaiset, sydämettömät,
+käyttivät Miinan kömpelyyttä huvikseen, laittaen hänet kaikilla
+vippakeinoilla kaatamaan milloin jonkun suuren vaatekaapin, milloin muun
+mahdottoman esineen, pöydistä ja muista keveämmistä kapineista
+puhumattakaan. Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina uudistuvalla
+hartaudella koetti opetella liikkumaan »ihmisten tavoin».
+
+Vasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään:
+
+»Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin.
+Käski sanoa neiti Esterille paljon terveisiä.» Ja vilaisten taakseen
+Miina veti vyöliinansa alta esiin kirjeen, jossa ei ollut mitään
+osoitetta, ja tuippasi sen Esterin käteen kiireellä kuin olisi se
+poltellut hänen hyppysiään.
+
+Se polttelikin. Hän oli Esterin taloon tullessa saanut määräyksen, ettei
+hän saa Esterille tulevia kirjeitä viedä Esterille eikä Esterin kirjeitä
+viedä postiin, vaan ne oli ensin annettava neiti Smarinille itselleen.
+Miina oli tehnyt työtä käskettyä aavistamatta, että siinä oli mitään
+pahaa. Mutta sitten hän oli saanut uuden määräyksen, että jos
+talonpoikia Esterin kotipuolesta tulee käymään kuka tahansa, ja tahtoo
+tavata Esteriä, niin pitää sanoa, että Esteri ei ole kotona. Juuri
+silloin oli käynyt tämä sama Rautiainen, joka nytkin, ollut vähän
+kaupunkituulella niinkuin nytkin, ja kyökissä kahvia juodessaan
+selittänyt Miinalle, niinkuin nytkin, että hänellä on poika Eemeli, joka
+käy Helsingissä koulua ja meinaa tätä Esteriä. Miinalle oli asia
+selvinnyt: Esteri ja Eemeli ovat mieltyneet toisiinsa, vaan Esteriä ei
+tahdota antaa. Miina oli itkenyt heidän puolestaan ja rukoillut Jumalaa
+auttamaan Eemeliä rovastiksi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että kirje
+oli salainen kirje Eemeliltä.
+
+»Rautiaisen isäntä antoi sen ja sanoi että se on neiti Esterille»,
+kuiskasi Miina ja selitti että Rautiaisen isäntä on kortteeria
+Luokkisella: viimeinen talo laitakadun päässä, maantien suussa, aivan
+erillään muista. Ja tämän selityksen annettuaan hän lähti pois,
+mennessään kaataen tuolin ja sitä pystyyn nostaessaan pienen pöydän.
+
+Kirje oli suurelle paperille piirrettyjä koukeroita. Esteri ensin
+otaksui sen olevan pikku Viljolta, vaan tarkastellessaan hän sai
+selville Juhon nimen, mutta muuta ei.
+
+»Rakas Juho! Parhaalla tahdollanikaan en saanut selvää kirjeestäsi.
+Arvaan, että se on joku salaisuus Katrille, kun et ole hänen antanut
+kirjoittaa. Kirjoituta jollakin muulla.
+
+Kirjeesi saatuani tuntui kuin olisin siellä kotona, aivan kuin nuo
+kadulla soivat kulkuset soisivat kotikujalla. Hengessä tulen teidän
+onnellisten luo vieraaksi tämän kirjeen mukana, jonka tähän lopetan
+jouduttaakseni Rautiaiselle.»
+
+Rautiaisen mukaan hän kirjoitti toisenkin kirjeen, joka suullisen
+määräyksen mukaan oli annettava forstmestarille ja jonka osoitteena oli
+»Isälle, syntymäpäivänä».
+
+»Tässä muuan lapsista, joka tahtoo olla läsnä isää herätettäessä
+laululla ja kaikkien sitten keräytyessä kuka miksikin puettuna ripsimään
+koristetuilla varpuvastoillaan kylvettäen kaiken vanhuutesi pois. Ja hän
+on läsnä ja lähellä, vaikka ei kukaan huomaa, sillä hänellä on hame
+hämystä, vaippa varjosta tehty. Hänen varpuvastansa on onnenpuun
+oksista, jotka ovat hienoja kuin päivänsäteet. Hän laulaa laulun, jonka
+sanat ovat kastehelmiä ja sävel orvokin värejä. Ja hän suutelee katseesi
+aamuruskoksi ja mielesi lintujen viserrykseksi.»
+
+Esteri sulki kiirellä kirjeen kuoreen ja heittäytyen tuolillaan puoleksi
+makaavaan asentoon kädet pään takana katseli lamppunsa kohdalla
+väräjävää valopyöryläistä.
+
+Hän oli jo kesässä ja menossa kotia syöksyäkseen isälle syliksi. Mutta
+yhtäkkiä hän oikaisi kuin säikähtäen ja tuijotti yhteen kohtaan.
+
+Hyvä Jumala!
+
+Hänen silmissään oli forstmestari, jonka katse oli tuima, käsi
+ojennettu ja sormi viittasi ovea ulos, ääni kuin ukkosen jylinä: Mars!
+Ja hän näki itsensä aivan kuin jonkun toisen tytön, kun hän henki
+salpauksissa syöksyy pihalle myrskyisen syys-illan pimeyteen.
+Yrittäessään tupaan päin hän lyö ohimonsa johonkin. Kun hän tointuu,
+tuntuu hänestä kuin makaisi hän äärettömän kuilun pohjassa. Päästyään
+jaloilleen hän näkee kirkkaasti valaistun salin ikkunat ja muutamassa
+ikkunassa forstmestarin, kasvot painettuna lasia vasten, katsoa
+tuijottavan pimeään käsien lomitse... Hän hapuilee tupaan. Siellä piika
+Katri istuu paikkaamassa risaista hamettaan, hänen edessään seisoo kylin
+uunin kuvetta vasten renki Juho, ja Kalle istuu pienellä rahilla
+lynkäpäisillään roihuavan takkavalkean ääressä viheltäen säveltä
+lauluun:
+
+    Voi äiti parka ja raukka,
+    Kun minut synnytit...
+
+Hän heittäytyy tuvan lattialle. Hupi tulee nuoleksimaan hänen käsiään ja
+kasvojaan. Juho nostaa hänet syliinsä ja koettaa lohduttaa, kun hän
+itkee, itkee, itkee...
+
+Esteri heittäytyi sohvaan kasvot patjaa vasten. Hän koetti pidättää
+itkuaan pelottelemalla itseään, että täti tulee! Mutta itku purkautui
+kuitenkin, ja hän antoi sille täyden vallan.
+
+Tulkoon täti! Sanoo, että täti ja forstmestarinna ovat ryöstäneet
+häneltä hänen isänsä, koko hänen onnensa ja elämänsä.
+
+Kuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei
+välittänyt. Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä
+huoneessa asuvain lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat
+harjoitelleet kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet
+reikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi
+suuttuneena.
+
+Lyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta hänen
+edessään seisoi Lauri Holma, »kaunis ylioppilas».
+
+He olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko
+huomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei
+ollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä
+vaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla
+hypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään
+kiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin
+siinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa,
+vaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä
+ja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan,
+käsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys
+vaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli
+kiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli
+jäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi.
+
+Nyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen
+kauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois
+kammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi
+oudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä,
+sukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu
+varas.
+
+»Herra Holma!» sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan katseen,
+otti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. »Rangaistukseksi saatte
+lähteä minua saattamaan!»
+
+Heidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka oli
+nuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on koko
+kaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja
+ilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten
+Esterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa aivan
+kuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun he
+olivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia,
+ja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja
+hämmästyneenä kysyi:
+
+»Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?»
+
+»Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus.
+
+Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja
+kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin
+salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta
+taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten
+sanoi:
+
+»Maailman loppuun! Todellakin!»
+
+Esteri nauroi.
+
+»Tekö nauroitte?» huudahti Holma tarttuen Esteriä käsistä.
+
+»Pelkäättekö?» kysyi Esteri yhä nauraen, vaan samassa tyrmistyi naurunsa
+kaikua, joka kuului kaukaa pimeydestä. Oliko se hän, vai joku toinen,
+joka oli nauranut? Miten oli hän voinut sillä tavoin nauraa keskellä
+tätä mustaa synkkyyttä!
+
+Hän lähti astumaan kiireesti kuin jotakin pakoon ja pysähtyi viimein
+muutaman lauta-aidalla ympäröidyn pihan portille, mistä sekavina
+haamuina häämötti kuormia ja hevosia ja kuului yhtämittaista tiukujen
+kilinää ja heiniään pureksivien hevosten hampaanrousketta. Pihan
+muutamassa laidassa näkyi jostakin rakennuksesta valaistu ikkuna.
+Pahaisen kattolampun valossa ja tupakansavussa hääri huoneessa joukko
+miehiä. Hän tunsi Rautiaisen ja muita isäntiä, mutta jäi seisomaan
+neuvottomana.
+
+Mitä varten hän oli tänne lähtenyt? Mitä varten?
+
+Hän oli ottanut kirjeet näön vuoksi, ainoastaan näön vuoksi! Ja oli muka
+lähtenyt hakemaan Rautiaisen kortteeritaloa toivomatta löytävänsä ja
+tahtomatta löytää. Hävetti, hävetti!
+
+Hän meni sisään.
+
+Holma, joka jäi pihalle odottamaan Esteriä, asteli äkillisillä
+liikkeillä sinne tänne koiran vihaisesti muristessa joltakin kuormalta.
+Ja hän sadatteli saakelin Santtua, joka oli hänet töytännyt kammariin
+ovea vasten, kun hän pahaa aavistamatta oli kurkistamassa. Porsaaksi
+sanoi Santtua ja puiden nyrkkiä vannoi, että hän olisi hirttänyt hänet,
+jos ei näin hyvin olisi käynyt. Mutta kun Esteri ilmestyi huoneeseen,
+jossa oli miehiä, jotka ihastuen kävivät tulijaa tervehtimään,
+tarttuivat Holman jalat maahan ja hänen katseensa silmää räpäyttämättä
+Esteriin. Hän seisoi kuin patsas koko ajan, minkä Esteri oli huoneessa.
+Sitten kirposi hän äkkiä irti ja puhkesi ääneen:
+
+»Minä rakastan! Ja minä tahdon saada sinut omakseni!»
+
+Koira syöksyi kuormaltaan ja ryntäsi haukkumaan käsillään huitovaa ja
+yksinään puhelevaa kaupungin herraa. Holma kääntyi päin:
+
+»Minä vannon!»
+
+Koira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille:
+
+»Ja se tapahtuu tänään!»
+
+Esteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna
+taskussa, itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin
+syntymäpäivänä olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se
+sekava muisto kuin kamalasta unesta.
+
+Muistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi
+liikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain
+raivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä
+kiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen.
+
+»Minä rakastan!»
+
+Ikkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman
+kaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina.
+
+Luistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi
+taivaan.
+
+
+
+
+IV
+
+
+Neiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla.
+
+Hän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä
+kirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena
+ihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa,
+herttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne.
+Esteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi
+itsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä.
+
+Pelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime vuonna
+oli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen
+yksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi
+lahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt
+kiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin
+salaperäisellä tavalla kuollut jossakin sydänmaalla.
+
+Silmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti
+Smarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska
+Levonin luo.
+
+Tämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut
+koululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he
+joutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä
+hyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli suoraan
+sanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys kasvatus-asioista
+olivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka on hänen
+pensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana tukena on joskus
+maailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska Levon oli pyytänyt
+anteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä silloin kun
+kaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää äitien
+olla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta.
+Pastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa
+olivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred
+Levonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti
+Levon oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä
+piireissä.
+
+Nöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan
+alusta alkaen ja seikkaperäisesti.
+
+»Tiedättekö», sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla äänellä,
+»ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi lahkolaiseksi.
+Mutta...», keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään arveluttavasti.
+
+Neiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen.
+
+»Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.»
+
+Neiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa.
+
+»Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti Smarin
+Laura Sorvon?»
+
+»En.»
+
+»Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli ollut arvokasta sukua ja
+isänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo
+haudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli
+kaupunkilaiseksi.»
+
+»Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.»
+
+»Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille»,
+jatkoi pastuurska Levon. »Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri
+summaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita
+tehtaissa, oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa
+kuin prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun
+prinsessa!»
+
+»Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset
+viikset?» kysyi neiti Smarin yhtäkkiä.
+
+»Niin on!» tunsi pastuurska Levon heti.
+
+Neiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen
+seurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin
+ulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan
+suomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan.
+
+»Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin
+eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin
+vasta auennut valkolumme.»
+
+»Arvatkaa, missä hän nyt on!»
+
+»Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!»
+
+»Naimisissa renkimiehen kanssa!»
+
+Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä.
+
+»Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia
+jossakin metsämökissä.»
+
+»Voi armias Jumala!»
+
+»Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin
+ymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea
+kuvitellakin.»
+
+Neiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska
+Levon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki
+poistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia
+sanoi:
+
+»Jumala varjelkoon!»
+
+Sinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina
+ilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti,
+että neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista.
+Sellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun
+aamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja
+Miina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo
+tanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti
+Smarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta
+hänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman pulloa!
+
+Neiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut
+oikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä
+todistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt
+ja punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä.
+Suututti, että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä
+saattaneensa Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä
+hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin
+kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen
+houkutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden suunnitelman,
+ja se oli rautainen!
+
+Hän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa
+hyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen
+yhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että
+minä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä
+»Juho», ja toisesta sanasta--»humalassa»!
+
+Hän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja
+yritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.
+
+Jos se ei olekaan »humalassa», vaan »Jumalassa»?
+
+Mitä tehdä? Mitä tehdä!
+
+Neiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen
+kuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen sormea
+liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen
+mitättömyytensä, kykenemättömyytensä.
+
+Miina pisti päänsä oven raosta.
+
+»Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!»
+
+Neiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut
+tyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan
+Esterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana
+pelastuksesta hän huudahti riemastuneena:
+
+»Rakastettava neiti Levon!»
+
+»Neiti Levon?» sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään. »Kaikkipa
+sitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!»
+
+»No kukas sitten?» tiuskaisi neiti Smarin.
+
+»Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se--kyllä neiti
+Smarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on
+tukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee
+vaunuissa.»
+
+Merkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin
+Miina olisi hullutuksia puhunut:
+
+»Neiti Holmako?»
+
+»No juuri justiin!»
+
+Esterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa
+kuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä
+kunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle
+hyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta!
+
+»Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen
+porttia», sanoi neiti Smarin.
+
+»Saattoipa olla silläkin asialla», myönsi Miina ja lisäsi: »Mutta
+vieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että
+oikein.»
+
+Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi
+silmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet
+sohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä
+paloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä
+kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät
+suuriksi renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli
+neiti Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä
+olisi mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken
+ymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa
+Esterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen
+taiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään
+paikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä,
+joskus jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta...?
+
+»Minä sanon teille, täti, vaan se on salaisuus!» Esteri katsoi neiti
+Smarinia silmiin kuin vannottaen. Sitten hän painoi päänsä pöytään ja
+sanoi:
+
+»Se ylioppilas, se Lauri--hän on minun kanssani kihloissa.»
+
+Neiti Smarin veti ja puhalsi henkeä nipistettyjen huultensa välitse
+aivan kuin olisi koettanut viheltää, vaan siitä kehittyikin valtava
+itku.
+
+Sillä aikaa kuin Esteri oli Holmalla, neiti Smarin istui leveässä,
+hiljaa keinuvassa kiikkutuolissa ihmetellen yhä tätä tapausta, joka
+tuntui uskomattomalta, vaikka hän itse Esterin pyynnöstä oli ollut
+Esteriä saattamassa konsuli Holmalle eteiseen saakka ja Esterin
+pakottamalla seisonut hänen vieressään, kunnes hän soitti ovikelloa, ja
+tultiin avaamaan ovi.
+
+Sellainen onni Esterille!
+
+Miina tuli kammariin kouransilmässä pullo ja itkien moitti ihmisten
+uskottomuutta. Neiti Smarin anteeksi pyytäen päivällistä kiivastumistaan
+lohduttaen vakuutti, että hän aivan täydellisesti uskoi Miinan lääkkeet
+hyviksi ja auttaviksi, mutta hän on nyt aivan terve. Miina tuippasi
+kourastaan pullon neiti Smarinille ja sanoi käskevästi:
+
+»No koettakaa saada neiti Esteri ottamaan näitä!»
+
+»Esteri?»
+
+Miina selitti, että ovikelloa oli soitettu kuin hengen edestä. Hän oli
+mennyt avaamaan, siellä oli neiti Esteri, joka oli rynännyt huoneeseensa
+päällysvaatteineen päivineen niin kuin ulkoa tuli ja--
+
+»Herra siunaa!» ja joutumatta kuuntelemaan enempää neiti Smarin syöksyi
+Esterin kammariin.
+
+Esteri makasi sohvalla ja itki. Neiti Smarinin hätäileviin kysymyksiin
+hän vastasi kieltelevillä liikkeillä ja sai viimein sanotuksi:
+
+»Odottakaa vähän.»
+
+Neiti Smarin istahti syrjään, ajatellen mahdollisia ja mahdottomiakin.
+
+Esteri viimein nousi istumaan ja kutsui tädin viereensä sohvalle.
+»Alussa oli hyvin hauska», sanoi hän. »Mutta sitten tuli konsulinna,
+täti Holma.»
+
+Neiti Smarin oli ihmeissään. Konsulinna Holma oli tosin kaupunkilaisille
+suuri arvoitus. Hän ei käynyt vieraissa eikä pitänyt kotonaan
+vieraspitoja eikä hänellä ollut erityisiä ystäviä. Ei tiedetty
+varmuudella onko hän uskonnollinen vai uskoton, ei tiedetty oliko hän
+miesvainajansa kanssa ollut hyvissä vai huonoissa väleissä. Huhuiltiin
+niin ja huhuiltiin näin. Mutta kunnioituksella ja suurella ihastuksella
+puhuivat hänestä aina hänen lastensa valitut toverit, jotka siellä
+kävivät kuin kotonaan ja joitten seurassa konsulinna oli sieluna.
+
+»Minulla oli kuin hirveä hätä ja itku kurkussa», jatkoi Esteri.
+»Heittäydyin iloiseksi ja vallattomaksi, kerroin toisen hassun jutun
+toisensa jälkeen, ja koetin olla katsomatta täti Holmaa, mutta en
+voinut.»
+
+Esteri oli ääneti ja tuijotti yhteen kohtaan.
+
+»Ja sitten?» kysyi neiti Smarin uteliaana, vaan sai uudistaa
+kysymyksensä, ennen kuin Esteri havahtui.
+
+»Minä olin unohtunut katsomaan täti Holmaa ja olin kai katsonut kauankin
+aikaa. Nyt vasta huomaan, että hän huiskutti nenäliinaansa
+häiritäksensä katsettani. Mutta kai kun se ei auttanut, tuli hän minun
+luokseni ja suuteli minua. Silloin näin ainoastaan hänen otsansa ja
+silmänsä.»
+
+Esteri alkoi uudelleen itkeä.
+
+»Äitini otsan ja silmät...»
+
+
+
+
+V
+
+
+Toisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan.
+
+»Hän pitää minusta, rakastaa minua!»
+
+Sen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin
+sairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti
+Smarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille:
+
+»Sinulla on nyt äiti!»
+
+Esteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä:
+
+»Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi
+avaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!»
+
+»Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!»
+
+Esteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne
+avasi, norahti kyyneliä ohimoille.
+
+»Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin
+vakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä
+juuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se
+olisi sittenkin onnellisinta ollut.»
+
+Neiti Smarin meni kammariinsa ja itki:
+
+Mikä isku Esterille, jos Laurin tunteet eivät kestäisi. Armahda Jumala!
+
+Aivan kuin tätä peläten hän sitten aina tuskallisella jännityksellä
+odotteli Esteriä Holmalta ja pani huolekseen pienimmätkin seikat.
+Levottomaksi sai hänet huomionsa, ettei Esteri koskaan puhunut
+Laurista. Unen ja viimeisenkin rauhan vei häneltä viimein »vanhan ja
+nuorten akademikkojen rekiretki». Siitä puhuttiin kaikkialla ja pukuja
+laiteltiin, vaan Esteri oli aivan kuin ei olisi asiasta tiennyt mitään,
+vaikka Lauri Holma oli hommamiehenä. Neiti Smarin odotti päivästä
+toiseen uskaltamatta kysyä, teetätti Esterille uuden puvun tekosyillä ja
+koetti pönkittää horjuvaa toivoaan vielä rekiretken edellisenä iltana,
+jolloin Esteri oli Holmalla käymässä.
+
+Tapansa mukaan Esteri sieltä palattuaan tuli suoraapäätä neiti Smarinin
+kammariin, vaan oli pitkät minuutit sanaa sanomatta, maaten lepotuolilla
+kädet pään takana. Neiti Smarinista oli tuskallista, ja arvellen, että
+Esteri halusi hänelle puhella asiasta, vaan oli vaikea alkaa, rupesi hän
+johtamaan keskustelua siihen. Aivan kuin ei olisi sitä itse hyvin
+tiennyt Ellin jokapäiväisistä käynneistä Esterin luona tämän
+sairastaessa, kysyi hän ensimmäisekseen:
+
+»Elli taitaa paljon pitää sinusta?»
+
+»Jumaloipi» sanoi Esteri ja vääntelihe.
+
+»Ihme, ettei hän ole vielä kihloissa?
+
+Pitkäveteisesti ja hiljaisella äänellä Esteri sanoi:
+
+»Hänen rakastettunsa on hänet hyljännyt.»
+
+»Epäkelpo!» huudahti neiti Smarin sellaisella kiivaudella kuin olisi
+tahtonut syöstä mokoman kimppuun, ja katsoi minkä vaikutuksen se tekee
+Esteriin.
+
+Esteri painoi kädet kasvoilleen.
+
+»Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!» Ja neiti Smarin sanoi
+paljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki
+sellaiset--kaikki!--joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä. »Elli
+tietysti rakastaa häntä vielä?»
+
+Esteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään.
+
+»Niin niin, ja kärsii!» ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki
+äkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa,
+toinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua
+siitäkin, ja hän sanoi:
+
+»Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?»
+
+Esteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua
+anoen ja sanoi:
+
+»Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!»
+
+»Sinä et Lauria rakasta!» Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä
+mutkitteli.
+
+Sitten syntyi hiljaisuus.
+
+Esteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän
+vavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on
+varmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa
+tuskaa kärsien.
+
+Miten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä
+enää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon...
+
+Neiti Smarin ompeli ompelustaan kädet täristen, kuuli kadulta hälinää
+kuin olisi ollut tulipalo ja kellon naksuttavan kiireesti ja kovasti.
+
+Esteri painoi päänsä pöytään. Mutta hetken kuluttua hän hypähti
+seisomaan.
+
+»Minä tahdon rakastaa! Minä tahdon!»
+
+Hän istahti kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan Laurille kirjelipun ja
+ilmoitti täti Smarinille, että hän lähtee huomenna rekiretkelle.
+
+Laurin häntä rekiretkelle pyydellessä oli Esteri lähtönsä
+välttämättömäksi ehdoksi asettanut sen, että Ellikin lähtee. Mutta kun
+hän, heidän tultuaan maataloon, minne retkeläiset kokoontuivat,
+odottamattaan näki Ellin, hämmästyi hän sanattomaksi.
+
+»Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle
+hankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi
+hämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi,
+niinkuin vaatimukseksesi kuului», selitti Elli nauraen.
+
+Esteri tunsi suunsa olevan teeskennellyssä hymyssä, ja kun Lauri, jolla
+oli puuhia heti alkavan ohjelman vuoksi, jätti heidät kahden kesken,
+punastui hän Ellin katsetta, ja hänet valtasi omituinen hätäilevä tunne.
+Tuntui turvalliselta, kun heidän luokseen tuli neiti Levon, joka aina
+ennen oli hänestä muistuttanut havukkaa ja jota hän suorastaan oli
+pelännyt. Tämä riensi riemulla ja jo kaukaa ja äänekkäästi lausui
+äärettömän ilonsa nähdessään neiti Holman pitkistä ajoista, ja otti
+hänet haltuunsa molemmin käsin unohuttaen Esterin silkkisen selkänsä
+taakse, jonka suojassa Esteri hiipi pois.
+
+Elli hakemalla haettuaan löysi hänet sitten muutamasta pienestä
+syrjäisestä kammarista, jonne oli ahdettu liikoja huonekaluja. Ja kun
+neiti Levon, joka Elliä yhä seurasi kuin varjo, kysyi Esteriltä, mitä
+hän piti herra Holman runoista, oli hän kuin puusta pudonnut.
+
+»Kumpi teitä enemmän miellytti, 'Hänen katseensa' vai 'Kun hän nauroi?»
+Ja vastausta odottamatta neiti Levon hehkuvalla innostuksella alkoi
+selittää, että hän oli äärettömän ihastunut molempiin. »Hänen katseensa»
+oli ihana runo, ihana runo! Vertaukset olivat kauniita ja lennokkaita ja
+vaikuttavasti oli kuvattu nuorukaisen tulinen halu vielä kerran nähdä
+tuo tuhansien tähtien lento. Ja sitten runo »Kun hän nauroi». Mikä
+rohkea loppu! Tuolla puolen haudan ilo olisi puutteellinen, jollei hän
+kuulisi hänen nauruaan, mutta tuska tenhoton sitä muistellessaan, ainoan
+kerran sen kuultuaan.
+
+»Sinä et ollut kuulemassa Laurin runoja?» kysyi Elli, kun he Esterin
+kanssa olivat päässeet kahden kesken.
+
+Esteri katsoi Elliä silmiin vastaamatta. Hän odotti että Elli kysyy:
+»Rakastatko sinä Lauria?» Ja hänen mielensä teki langeta Ellin eteen
+polvilleen.
+
+»Esteri, miten kaunis sinä olet!» huudahti Elli. »Sinun katseesi! Sinun
+katseesi!»
+
+Esteri riensi pois kuin pakoon, haki Laurin ja tarttui häneen.
+
+»Ole minun kanssani, olethan, hyvä Lauri!»
+
+Sen jälkeen hän ei huomannut Elliä ennen kuin illallisen aikana, jolloin
+näki hänet toisessa päässä pöytää, vaan unohti pian hänen läsnäolonsa
+kiintyessään seuraamaan väittelyä, joka oli kehittymässä Laurin ja herra
+Levonin välillä.
+
+Herra Levon, josta Esteri oli kuullut usein puhuttavan, oli varhaisesta
+syksystä ollut poissa paikkakunnalta ja saapunut kotia juuri tänään,
+parhaiksi, että oli saanut frakin ylleen ja tullut tänne. Ja hänen
+tulonsa oli, niinkuin joku nainen oli sanaksi keksinyt, paras numero
+illan ohjelmassa. Neitoset keskenään taputtivat käsiään ja rouvat
+muuttuivat hymyksi.
+
+Päinvastoin kuin sisarensa, herra Levon oli vaalea. Hänen muotonsa oli
+kapea, piirteet hienot, silmät hymyilevät. Vartalonsa oli solakka ja
+ryhdikäs, kumarruksensa kuin koivun tuulessa. Aina kun Esteri siirsi
+katseensa hänestä Lauriin, näytti Lauri oudolta, toisennäköiseltä kuin
+ennen, hipiä karkealta, otsa liian korkealta. Eikä Esteri ennen ollut
+huomannut, että Laurin jalat olivat vähän väärät.
+
+Heidän väittelyään seurattiin yleisellä huomiolla, suosio herra Levonin
+puolella. Hän oli tyyni ja hymyilevä, puhui sujuvasti, monijaksoisin ja
+taidokkaasti rakennetuin lausein ja hyvin väritetyllä äänenpainoilla, ja
+hänen ilmeensä ja liikkeensä, joita hän käytti säästäen, tekivät aina
+pettämättömästi vaikutuksen.
+
+»Me ikävystytämme arvoisaa seuraa», sanoi herra Levon, »ja sen vuoksi
+minä puolestani lopetan tämän hyödyttömän keskustelumme, hyödyttömän sen
+vuoksi, että kaikki ne kauniit ja ylevät sanat, joilla herra Holma tässä
+on tulkinnut rajatonta ihastustaan niin sanottuun 'kansaan' ja 'kansan
+pyhään tahtoon', eivät saa minua luopumaan arvossa ja kunniassa
+pitämästä kulttuuria, jota herra Holma on koettanut meille uskottaa
+halveksivansa--mitä me emme kuitenkaan usko, koska herra Holma ei ole
+vielä päässyt edes siihen saakka, että olisi luopunut, ja uskallamme
+epäillä ettei herra Holma koskaan luovukaan käyttämästä näitä!» Puhuja
+kauniilla kädenliikkeellä nosti nähtäväksi veitsen ja kahvelin.
+
+Naiset taputtivat käsiään kiihkeästi.
+
+Holma kohosi seisomaan painaltaen rystysensä pöytään, vaan aivan kuin
+peruuttaen mitä oli aikonut sanoa, astui hän askeleen taaksepäin
+ojentaen vartalonsa, siitä siirtyi askeleen sivulle pannen kädet
+selkänsä taakse tyynen näköisenä, mutta taas astui kiihkeänä pöydän
+ääreen, vaan jäi yhä sanattomaksi, ja lopuksi sukasi molemmin kourin
+tukkaansa, joka siitä nousi pystyssä törröttämään, levitti sitten
+kätensä ja jäi seisomaan yhteen kohti epätoivoisen näköisenä.
+
+Esteri ojensi Laurille kätensä ja nauroi.
+
+Hänen katsahtaessaan ympärilleen, oli kuin kaikki ihmiset olisivat
+olleet häneen tuijottavia vahakuvia, palvelijatarkin, joka oli ovella
+menossa kädessä pinkka lautasia seisoi kuin Lotin vaimo katse
+taaksepäin.
+
+Esteri luuli Laurille huudahtaneensa:
+
+»Minun ruma prinssini!»
+
+Aamulla heti noustuaan Esteri sai Elliltä kirjeen hän aukaisi sen
+repäisten, mutta luettuaan jonkun matkaa ojensi sen neiti Smarinille ja
+istahti pöytänsä ääreen jossa kauniissa kehyksissä oli Laurin valokuva.
+
+Neiti Smarin tarttui kirjeeseen vapisevin käsin kuin pahaa aavistavaan
+sähkösanomaan. Pastuurska Levon, jonka hän oli jo aamusella tavannut,
+oli tyttärensä kertomuksen mukaan antanut viittauksia, että rekiretkellä
+oli tapahtunut suuri skandaali: Esteri oli keimaillut ja nauranut niin,
+että neiti Holma häveten veljensä puolesta oli lähtenyt pois kesken
+illan: Mutta kirje oli alusta loppuun rajatonta ihastusta! Elli käski
+Esterin heille tullessa pitää varansa, ettei hän Esteriä tukehduta.
+Senhän olisi voinut tehdä helposti eilen illalla rekiretkellä
+kuullessaan Esterin hurmaavan nauru. Mutta oli sen verran jäänyt hänelle
+järkeä, että pääsi itseltään karkuun. Onnellinen Lauri, joka oli
+löytänyt semmoisen aarteen, minkä runsaista rikkauksista he oppivat joka
+päivä tuntemaan aina jonkun uuden. He kaikki odottavat näkevänsä pian
+Esterin, heidän aina kaivatun auringonpaisteensa.
+
+»Sinä et lukenut tätä!» huudahti neiti Smarin.
+
+»Voi hyvä Jumala!» huudahti Esteri sillä äänellä kuin että täti
+Smarininkin olisi pitänyt ymmärtää: »Minä olen onnettomin ihminen
+maailmassa!» Rutistaen Ellin kirjeen yhdellä kourauksella hän sanoi
+uhkaavasti: »Minä menen karkuun, menen johonkin korpeen. Elänpä siellä
+tai kuolen, olen paljon onnellisempi.»
+
+Neiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty.
+
+»Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti
+Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en
+ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!»
+Hän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti.
+»Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!»
+
+»Sinä ehkä rakastat jotakin toista!» sai neiti Smarin sanotuksi
+itkultaan.
+
+»Jotakin toista!»
+
+Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku
+tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään
+Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi
+sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun
+kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset
+valossa.
+
+»Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin,
+täti?»
+
+Neiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen
+vakuuttaa:
+
+»Et rakkaani, et».
+
+»Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte,
+kun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella
+oikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa
+ja opettakaa minua.»
+
+Neiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla
+ja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen
+syliinsä.
+
+Tuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni
+kylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli
+temmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä
+tiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala!
+Käännä se tuon viattoman hyväksi.
+
+Esteri pukeutui mustiin ja lähti Holmalle valiten ajan, jolloin tiesi
+Laurin olevan poissa kotoa. Hän lähti tyynenä ja päättäväisenä. Hänen
+tuli ja täytyi avonaisesti tunnustaa täti Holmalle ja Ellille, että hän
+ei ansaitse heidän rakkauttaan. Mutta tultuaan eteiseen hän pysähtyi.
+Mielensä kouhuili kuin olisi hänet sieltä karkotettu saamatta heille
+sanotuksi, miten hän rakastaa ja voi rakastaa. Sen he voisivat nähdä,
+jos Lauri olisi onneton, kaikkien hylkäämä, ruma, niin ruma, että he
+itsekin kauhistuisivat.
+
+Hän juoksi ylös rappusia. Soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle
+palvelijalle, että hän käy nuoren herran kammarissa kirjoittamassa
+kirjelipun.
+
+»Sukkajalka ritari! Jonkun matkaa kaupungista pohjoiselta maantieltä
+eroaa kaunis metsätie. Sitä kaunista metsätietä huomenna 8 aamusella
+Esteri-neito hiihtää Ruman prinssin linnalle.
+
+Prinssi oli jo syntyessään niin ruma, että kuningas kauhistui ja
+kuningatar surusta kuoli. Kun kutsuttiin tietäjät, niin neuvoivat nämä
+kuningasta antamaan prinssin surmalle, sillä hänestä oli tuleva onneton,
+kun kukaan ei häntä rakastaisi. Prinssi annettiin syöjättärelle, joka
+vei hänet synkkään korpeen, mihin ei päivä koskaan paistanut. Siellä oli
+onneton prinssi raukka elänyt ja kärsimyksissään joka vuosi vanhentunut
+sata vuotta.
+
+Mutta oli orpo tyttö. Hän lähti ypö yksin yli pimeän aavikon, joka oli
+täynnä mättäitä, välissä pohjaton kuilu, ja jossa jättiläis-yököt
+lensivät hänen päänsä päällä suhisten ja kylmähenkinen raivotar soitti
+manalan yksikielistä kannelta. Hän tuli siihen pimeään metsään. Ja kun
+hän ja prinssi katsahtivat toisiaan silmiin, niin syöjättären luola
+siinä päivättömässä korvessa muuttui säteileväksi linnaksi, joka
+ruskotuksena taivaalle hohti, ja prinssi nuoreni ja hänestä tuli niin
+kaunis kuin sen tytön rakkaus oli suuri. Sen tytön rakkaus on niin
+suuri, ettei siinä linnassa koskaan yötä ole.--Kello 8 aamulla!»
+
+Kello 8 aamulla Lauri sillä kauniilla metsätiellä tapasi huikaisevasta
+ruskotuksesta Esterin, joka nauroi, osoittaen ruskotusta kuin omaansa,
+painoi silmänsä umpeen ja tarjosi suunsa suudeltavaksi.
+
+»Hiihdetään niin kauas, että eksymme ijäksi!»
+
+Ja he hiihtivät poikki harjanteitten, yli aavikoiden, läpi punaisten
+varvukoiden ja keltaisten petäjikköjen. Lumi heidän sommissaan
+hopea-usvana pölähteli ja tukassa ja hartioilla kultahiuteina välkkyi.
+
+
+
+
+VI
+
+
+Kun he pysähtyivät äänettömään korpikuusikkoon, eivät he tienneet
+suuntiakaan, missä he ovat. Mutta lumen alla nukkuvain naavaisten
+kuusten juurelle piiloutuneena oli pieni mökki. Se oli kuin kinokseen
+tehty, että näkyi vain ikkuna ja ovi ja musta savutorvi.
+
+Luulivat sitä autioksi. Vaan eteiseen tultuaan kuulivat sisällä naisen
+puhelevan kuin hellästi hyväillen jotakin. Sisään astuessaan
+hämmästyivät he nuoren naisen kauneutta. Hän istui ruokkimassa lasta,
+leperrellen sille. Avonainen puku, hajallinen tukka ja hänen
+hämmästyksensä vieraat huomattuaan antoivat hänelle villiytyneen näön.
+Mutta kun hän vietyään ja peitettyään lapsen nuorassa katosta riippuvaan
+pärevasuun ja selin järjestettyään pukuaan kääntyi vieraisiin päin, oli
+hänen hienopiirteisillä kasvoillaan ja hymyilevässä katseessaan
+ylimyksellinen tyyneys.
+
+Naisen poistuttua huoneesta puuhaamaan vieraille juomista, jota nämä
+pyysivät, Lauri ojenteli käsiään.
+
+Mikä halpa mökki metsän kätkössä! Mikä ihanuus mökin kätkössä!
+Suurenmoista! Sadunomaista!
+
+Esteri jatkoi ääni väristen:
+
+»Täällä kinoksessa, repaleisena, entistä maailmaa ympärillään ainoastaan
+muutamia kirjoja ja marmorinen Kristus!»
+
+Lauri levitti silmänsä ja katsoi pitkään Esteriä.
+
+»Sinä luulet, ettei hän ole talonpoikainen?»
+
+»Ei varmaan!»
+
+Savunhajuisessa tuvassa ei ollut sisustusta muuta kuin sänky, pari
+tuolia ja matala kaappikulu. Mutta sen päällä oli erittäin kaunis
+kuvastin, jonka paksut hiotut särmät sateenkaaren väreillä hohtivat,
+mustassa loukossa nurkkalaudalla korukantisia kirjoja keskellään ylpeä
+valokuva-albumi ja niiden yläpuolella toisella laudalla Thorwaldsenin
+Kristus.
+
+»Tämähän on kuin satua!» huudahti Lauri, kun kotia hiihtäessään
+pysähtyivät vielä katsomaan taakseen mäelle, jossa kuusten lumiset
+latvat kirkkaina paistoivat ja mökistä savu kultaviiruna taivalle
+kiersi.
+
+Kun he hiihtivät sinne helluntaina, jolloin ihana nainen oli heitä
+kutsunut tulemaan, oli pyry-ilma, ja heitä vastaan tuli mies ilmestyen
+yhtäkkiä heidän eteensä sakeassa tuiskussa. Lyhyt, mutta kahden
+levyinen, pää suuri, otsa kuin lauta, nenä latuskainen ja silmät pienet.
+Ehdottomasti säpsähti häntä, vaan heräsi häntä kohtaan syvä sääli, kun
+hän suurikouraisella kädellä lakkia raapaisten teki hyvänpäivän suu
+leveässä naurussa ja kahloi edelleen syvää lunta kadoten pian pyryn
+sekaan.
+
+»Ruma prinssi!» sanoi Lauri kuin tosissaan.
+
+Ruman prinssin töppöskenkäin suuret jäljet, joihin tuuli kiireellä
+juoksutti lunta täytteeksi, johtivat mökille.
+
+He katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Esteriä vavisutti, että luuli
+polviensa pettävän. Hänen oli halu kääntyä takaisin, vaan sisältä
+ryntäsi heitä vastaanottamaan maalaistyttö, pystynenä, puolukkaposki,
+joka niiata tupsautti syvään kummallekin vieraalle erikseen, pieksi ja
+puhdisti heidät lumesta kovakouraisesti ja ujostelemattomalla
+rohkeudella ja avasi oven tupaan.
+
+Vieraat hämmästyivät mykiksi. Tupa oli kuin talonpoikaisruhtinaallinen
+sali, pienen pientä kokoa, kalleuksia täyteen ahdettu. Kauniit
+korukantiset kirjat, jotka viime kerralla olivat kirkuneet mustassa
+loukossa, nyt päivänpaisteisesti hymyilivät koruompeleisella liinalla
+peitetyllä pienellä pöydällä, ja marmorinen Kristus seisoi
+vaatimattomana levitetyin käsin antaen siunauksensa.
+
+Mökin nainen oli melkein pöyhkeilevän komeassa talonpoikaispuvussa,
+perin vanhaa kunnianarvoisaa kuosia. Se oli hänen kauneudelleen eduksi
+yhtä vähän kuin ohimoille sileäksi kammattu tukka, joka teki hänet
+vanhan näköiseksi, vaan näin oli hän kunnioitusta herättävä
+emäntänuorikko. Hänen käytöksensä oli vakavaa, arvokasta, melkein
+juhlallisen jäykkää. Äänensä oli yksitoikkoisen tyyni, puheensa hidasta
+aivan kuin olisi tarkoin harkinnut jokaisen sanansa, mutta se tuntui
+nerokkaalta ja mieltäkiinnittävältä.
+
+Kuin tavallista asiaa ja sivumennen mainitsi emäntä, että heiltä oli
+nykyisin palanut talo.
+
+»Talo palanut!» huudahti Lauri osanotolla.
+
+Hänen miehensä mielestä, sanoi emäntä, ei se ollut mikään vahinko.
+Rakennukset olivat olleet niin ahtaat ja vanhat, itse maakin kun oli
+vain pieni, pahasen torpan arvoinen. He olivat sen ostaneet syksyllä
+tullessaan kotipuolestaan tänne kauas kuin lintupari oudoille seuduille
+pesänsijaa etsien.
+
+Ja vähitellen vieraat saivat tietää, että emännän miehen isä oli mahtava
+rustitilallinen, joka oli jyrkästi vastustanut nuorten avioliittoa,
+vastaten näiden rukoilevaan pyyntöön kirouksella, vaimonsa itkuun
+ojentamalla revolverin omaa rintaansa kohti. Pojan äiti oli salaa
+toimittanut nuorille varoja käskien heidän paeta, kunnes isän mieli
+lauhtuisi.
+
+Pistäytyessään katsomaan palvelijainsa puuhia emäntä antoi vierailleen
+katseltavaksi komean valokuva-albumin. Siinä oli ensimäisenä
+kerjäläistytön kuva--emäntä tyttösenä.
+
+Kerjäläistyttö! Ihana kuin lumous!
+
+Vastaisella sivulla oli haaveksivakatseisen nuorukaisen kuva omistettu
+tietysti kerjäläistytölle sitaatilla: »Sanoiksi kiel' on köyhä, henki
+heikko, niin sua lemmin ettei rajaa, määrää!»
+
+»Tämä on isäntä?» kysyi Lauri nuorukaisen kuvaa emännältä tämän sisään
+palattua. »Tuo on vain eräs raukka, hupsu hullu»! sanoi emäntä
+silmätessään osoitettua kuvaa ja nauroi.
+
+Hän nauroi niin omituisesti, että Esteri ei tiennyt inhottiko häntä
+emäntä vai säälitti. Häntä vaivasi niin, että hän ei voinut enää häneen
+katsoa. Ja Laurin alkaessa innokkaasti puhella emännän kanssa Esteri
+selaili valokuva-albumia, jossa oli suurimmaksi osaksi herrasväkeä ja
+enimmäkseen herroja. Hän oli syventynyt uudelleen katsomaan
+kerjäläistyttöä ja säälittävää nuorukaista, kun hänet herätti emännän
+nauru, joka oli tosin naurua, vaan vaikutti kuin itku. Mutta sitä
+vilkkautta emännän sanoissa, sitä vaihtelevaisuutta hänen äänessään!
+Olisi voinut luulla jonkun aivan uuden ihmisen tulleen huoneeseen.
+Esteri ei voinut olla päätään kääntämättä.
+
+Lauri oli seisomassa ja kaikesta nähden korkeimman innostuksen vallassa
+ylistäessään maalaiselämän ihanuutta.
+
+»Te olette varmaan runoilija!» lausui emäntä. Ja kun Lauri näytti
+joutuvan hämilleen, emäntä laskien kätensä kirjojen päälle, jatkoi:
+»Minä rakastan runoilijoita! He värittävät elämän niin kuin aurinko
+harmajan usvan pilviksi.»
+
+Esteri katsoi silmät suurena. Arvokkaan jäykkää emäntää ei ollut
+jäljellä kuin puku, joka koettaessaan noudattaa vilkkaita ja sujuvia
+liikkeitä näytti hassunkuriselta. Tukka oli irtautunut sileydestään,
+poskilla oli hohtoisa puna ja silmissä säihkyvä katse.
+
+Esteri hiipi ulos rauhoittuakseen.
+
+Pienen eteisen toisella puolen olevan suojan ovi oli auki. Siellä
+väikkyi sankka savupilvi, jota tuprutti maaperäisellä lattialla kivien
+lomassa palava nuotio. Savupilven alla hääri kyykkysillään piikatyttö,
+joka vieraan huomattuaan oikaisihe ja kysyi:
+
+»Miten siellä täti jaksaa?»
+
+Jo siitä touhusta, jolla hän oli puhdistanut heitä lumesta, ja hirveästä
+ryminästä, jota oli pitänyt tuodessaan kahvia, olisi voinut aavistaa,
+kuka hänen tätinsä oli. Mutta nyt kun hän seisoi pää savupilvessä, kädet
+vatsalla, oli hän olkapäitään myöten kuin ilmeinen Miina itse.
+
+Miinan sisaren tytär sanoi olevansa, ja olisi ollut hyvin halukas
+puhelemaan, vaan Esterin huomion valtasi lapsen ääni, joka kuului
+jostakin huoneessa.
+
+Esteri lähti savupilven alla kyyrysillään ääntä kohden kulkemaan ja
+saapui perälle seinävierelle, jossa lapsen lepertely kuului risaisen
+turkin sisältä.
+
+»Herran terttu!»
+
+Avattuaan turkkia hän ammahti takaisin.
+
+Lauta-otsa ja latuskainen nenä niinkuin miehellä, joka oli vastaan
+tullut!
+
+Hän seisoi eteisessä kuin säikähtynyt ja yritti kysymään, että ei
+suinkaan se ole emännän lapsi, vaan sisältä kuului emännän itkuinen
+nauru. Esteri sanoi voivansa pahoin, hyppäsi suksilleen, hiihti
+taakseen katsomatta ja kiireellä. Tuntui kuin olisi jälessä juossut se
+mies suurilla töppöskengillään tavoitellen häntä pitkillä käsillään,
+ja emännän nauru kaikui korvissa. Kotipihalle tultua hän viskasi
+sompasauvansa kuin ijäksi niistä luopuakseen ja potkaisi suksensa
+menemään niin, että toinen sinkosi seinää vasten kärkensä poikki.
+Lumessa yltäpäältä meni hän neiti Smarinin kammariin, jossa Miina oli.
+Mutta häntä nyt alkoi epäilyttää, että hän oli jotenkin erehtynyt. Ja
+hän ehti ajatella kymmeniä mahdollisuuksia. Häntä hävetti äkillisyytensä
+ja hän kyseli Miinalta ja selitti kauneimmiten.
+
+Miina oli tyhmännäköinen, silmät suurina ja päätään kallistellen hän
+vain kuunteli. Ja lopuksi hän meni ja avasi oven eteiseen ja äkäisesti
+sylkäisi:
+
+»Tphyi! Jeesus siunatkoon!»
+
+Hän lähestyi Esteriä pelästyneen näköisenä ja hiljaisella vaan
+kauhistuneella äänellä sanoi:
+
+»Teitä ovat menninkäiset kuljetelleet!» Ja Miina vakuutti, että hän
+tuntee ne seudut tarkoin, vaan ei siellä ole mitään sellaista, ja hänen
+sisarensa tytär on kauniisti kotimökillään äitinsä luona, joka on leski
+ja sairas.
+
+Neiti Smarin alkoi kummastella.
+
+»Niin», sanoi Miina hyvillään aivan kuin olisi saanut neiti Smarinista
+puoltajan Esteriä vastaan, joka oli Miinan puhetta menninkäisistä
+loruksi sanonut. »Pahat henget ovat lähempänä kuin luullaankaan, neiti
+Esteri. Ne voivat ottaa minkä hahmon hyvänsä, ovat auliita palvelemaan
+pahansuopia ihmisiä ja tuottamaan kiroja viattomille. Mutta kun saa
+heidän kironsa vältetyksi, niin ne kääntyvät onneksi, ja se onkin kirkas
+onni!»
+
+Siihen Miina sanoi tarvittavan ainoastaan jumalansanaa ja suolaa. Ja hän
+lähti touhulla paukauttaen oven kiinni että ikkunat helisivät, mutta
+samassa hän repäisi sen auki sellaisella voimalla, että lukonkahva jäi
+kouraan.
+
+»Nyt minä pääsin selville!» huusi hän. »Sehän on ollut Taavetin rouva!»
+ja Miina istahti nauramaan lyöden käsiä polviinsa.
+
+Neiti Smarin ja Esteri kummastuneina katsoivat vuoroon toisiaan vuoroin
+Miinaa ymmärtämättä mitä siinä oli naurettavaa. Miina viimein sai
+sanotuksi:
+
+»Kaikki on ollut valetta!»
+
+»Hän valehteleeko? huudahti Esteri.
+
+»Kaikki on ollut valetta!» vakuutti Miina selittäen että komeus mökissä
+oli ollut sieltä täältä siksi päivää, vanhanaikainen puku jostakin
+haalittu, talonpoikainen käytös tehtyä, sanalla sanoen kaikki on vain
+ollut olevinaan! »Hän syöttää valhetta itsekullekin sen mukaan kuin
+kukin sietää. Minulle hän alussa uskotti, ja minä hurskaasti uskoin,
+että hänen miehensä on kreivi. Ja se oli niin liikuttava juttu, että
+minä itkin!»
+
+»Mikä ihminen se on?» kysyi neiti Smarin uteliaana.
+
+»Muistaneeko neiti Smarin sitä enää--se on sama, kun minä en jaksa
+muistaa nimiä! Eikö neiti Smarin muista? Sitä joka ampui itsensä?»
+
+»En.»
+
+»Neiti Smarin ei tainnut olla vielä silloin täällä. No olkoon nimi mikä
+hyvänsä», sanoi Miina ja alkoi kertoa, että tämä Taavetin rouva on
+oikeitten ihmisten lapsi ja vähän niinkuin parempain ihmisten lapsi,
+mutta joutui kasvavana äitipuolelle, joka oli sellainen puolivillainen
+ja toimeen tulematon herkuttelija. Kun siihen miehensä palkka ei
+riittänyt, niin panttasi ja möi kullat, hopeat, silkit ja mitä irti sai
+talosta, asiamiehenä lapsi raukka. Kun talo oli tyhjä, otti hän velkaa,
+mistä sai kaikenlaisilla valeuksilla, jotka valmisti lapsen suuhun. Ja
+kun ei saanut enää velkaa, niin puki kauniin tytön risaiseksi
+kerjäläiseksi opettaen hänet kertomaan sydäntä särkeviä juttuja. Niin
+eräänä päivänä, kun ei ollut leipäpalaa talossa, ei puita huoneita
+lämmittämään, toimitti hän tytön kerjuulle eväänä jutunalkua, että isä
+on kuollut, äiti makaa sairaana ja tarvitsisi lääkkeitä. Tytöllä oli
+tullessaan hyvät saaliit. Ja keittiö oli sakeana rasvankäryä rouvan
+paistaessa itselleen lettuja kermaan tehdystä ja munalla höystetystä
+taikinasta, kun tultiin ilmoittamaan, että hänen miehensä oli ampunut
+itsensä.
+
+»Herra siunaa!» päivitteli neiti Smarin.
+
+»Sitten muuan herra ja rouva, hyvin rikkaita kuulemma, ottivat
+kasvatikseen tytön»--
+
+»Laura Sorvo!» huudahti neiti Smarin.
+
+»No Sorvo! Justiin!» sanoi Miina. »Ja Laurahan se on tämä. Mutta nykyään
+sanotaan häntä vain rouvaksi ja kauniiksi rouvaksi ja Taavetin rouvaksi
+ja Ruman Taavetin rouvaksi.»
+
+»Se on hänen miehensä vain renkimies!» selitti neiti Smarin Esterille.
+
+»Renkimies!» huudahti Miina. »Taavetti ei ole ikinä renkinä ollut!
+Siihen hän ei pystyisi. Kuokkamies hän on, ja kuokkii kuin kone: aamulla
+syö ja alkaa, iskee lakkaamatta iltaan asti, jolloin vasta syö toisen
+kerran. Mutta muuta ei osaa, ei kerrassaan mitään muuta. Rouva se itse
+siinä mökillä on tehnyt korjaustyötkin heiluen kirveenvarressa kuin
+mies.»
+
+»Hyvä Jumala sentään!» sanoi neiti Smarin, jonka sydäntä alkoi sääli
+ahdistaa, ja hän selitti Esterille miten hyvillä päivillä Laura Sorvo
+oli ollut kapteeni Hanellin kasvattityttärenä.
+
+»Sellaisilla päivillä», sanoi Miina, »ettei muuta kuin painaa nastaa,
+niin oli puolessa tunnissa kaikki valmiina, vaikka olisi halunnut lähteä
+Jerusalemiin!»
+
+»Tietysti hänellä on ollut parempiakin tarjolla!» arveli neiti Smarin.
+
+»Sen osaa arvatakin! Mutta mihin hän jonkun paremman kanssa olisi
+joutunut? Olisi valehdellut onnettomaksi toisen ja itsensä ja monet muut
+samaan nippuriin!» arveli Miina.
+
+»Mutta, Herran nimessä, eikö hän olisi voinut olla valehtelematta, jos
+tahtoi!» sanoi neiti Smarin kauhulla.
+
+Sitä oli Miinakin sanonut Taavetin rouvalle, ja tämä oli itkenyt ja
+kertonut itsestään niin kuin juoppo selvillään itkee ja pahoo. Hän oli
+kerran kasvatusvanhemmiltaan pyytänyt jouluksi kuvastimen ja Kristuksen
+kuvan, kieltäen heitä mitään muuta antamasta. Ne saatuaan hän oli
+jouluyön istunut osaksi kuvastimen edessä soimaten ja häväisten itseään,
+sitten Kristuksen kuvan edessä polvillaan rukoillut. Mutta mitäs!
+Joulupäivänä, kun hän luki sanomalehtiä kasvatus-äidilleen, joka oli
+heikkosilmäinen ja ahnas sanomalehti-uutisille, hän oli omasta päästään
+lukenut niin kauhean murhajutun, että rouva-raiska oli tullut pahoin
+sairaaksi. Uudelleen oli soimannut itseään, uudelleen rukoillut. Mutta
+ei apua! Ei! Ja lopuksi hän rakastetulleen--joka oli ollut miellyttävä
+ja oikein kelpo nuorukainen, ja rakastunut häneen kuin hullu--hän oli
+kirjoittanut, että hän ottaakin toisen, muutaman prinssin.
+
+»Se prinssi», jatkoi Miina, »oli tämä Taavetti!»
+
+»Saduksikin kauheaa!» sanoi neiti Smarin.
+
+Esteri meni kammariinsa, pukeutui kiireellä ja lähti Holmalle.
+
+Lauri ei ollut vielä tullut. Konsulinna oli yksin kotona. Hän sulki
+Esterin syliinsä.
+
+»Vihdoin tulet», sanoi hän. »Minä olen odottanut sinua hymyinesi ja
+toivon, minäkin, saavani kuulla sinun nauravan!»
+
+Eteisen ovikello soi. Esteri riistäytyi irti ja juoksi eteiseen.
+Konsulinna kuuli hänen nauravan. Se oli kirkasta onnea, autereisen
+väräjävää! Hän kyynelsilmin riensi eteiseen.
+
+Siellä ovensuussa seisoi luminen vanhus, satavuotias, jolle Jurtikka
+ärisi irvillä hampain ja harja pystyssä.
+
+Esteri syöksyi ukolle syliksi, joka sanoi:
+
+»Varohan toki pukuasi!»
+
+Äänestä konsulinna tunsi omaksi pojakseen lumiukon, jonka syliin Esteri
+väkisten tunkeutui huudahtaen ihastuksella:
+
+»Suutele minua!»
+
+Kotia tultuaan Esteri istahti pöydän ääreen Laurin valokuvaa
+tuijottamaan, puristaen nyrkeillä ohimoitaan.
+
+»Minä en sinua sittenkään rakasta. Hyvä Jumala, minkä vuoksi en? Minkä
+vuoksi? Se on vain petosta, kauheaa petosta!»
+
+Joka kerta kun hän kävi Holmalla, lähti hän vakavalla aikomuksella
+heille, tunnustaa niin kuin oli heille tunnustanut kaiken muunkin, mitä
+itsestään tiesi pahaa: että hän on raaka, esimerkiksi oli
+forstmestarinnalle polkenut jalkaa ja kironnut, että hän on
+pahasydäminen, oli vannonut ettei forstmestarinnalle ikinä lepy, että
+hän on ilkeä ja julma, oli kuvitellut neiti Smarinia suureksi
+sammakoksi, jonka paholainen oli luonut Jumalan seisoessa selin ja
+katsahtaessa taakseen silloin kun paholainen teki pieniä punareunaisia
+silmiä, joten niistä tulikin niin lempeät, että paholaisen täytyi
+peittää ne suurilla silmälaseilla, ja niin edespäin hirveän paljon
+syntejä! Tämä oli kuitenkin kaikista kauhein. Siellä hymyili ja nauroi,
+kotona tuijotti ja itki.
+
+»Hyvä Jumala! Mikä minut perii? Mikä perii minut!»
+
+Tuli kesä ja eronpäivä. Silloin hänen tietysti oli puhdistettava
+omatuntonsa. Silloin sen piti tapahtua. Piti tapahtua! Mutta Holmalle
+tultua heti alussa hänellä syntyi Laurin kanssa kiivas kilpajuoksu
+huoneesta huoneeseen, kunnes nauraen pysähtyi äkkiä, painoi silmänsä
+umpeen ja tarjosi suunsa. Ja palasi sieltä kukkien huumaavassa tuoksussa
+ja sydämessä tuska. Hän oli mielestään huonompi, paljon huonompi kuin
+Laura Sorvo, jota hän oli sydämessään inhonnut niin, ettei hänestä
+puhunut eikä suvainnut Laurinkaan puhua.
+
+Koputettiin ovea. Lauri astui sisään, tuli tuomaan muutaman kirjan,
+jonka Esteri oli pyytänyt lainaksi, vaan unohuttanut.
+
+Esteri ummessa silmin syöksyi vastaan, painoi kukitetun rintansa vasten
+Laurin rintaa, kietoi kätensä hänen kaulaansa aivan kuin ei koskaan
+irtautuakseen.
+
+»Sinä kuristat minut! Sinä kuristat syleilylläsi!» Laurilla oli
+todellinen hätä.
+
+»Ja minä tukehdutan sinut suudelmillani!» huudahti Esteri.
+
+Laurin mentyä Esteri istui tuijottaen lattiaan ja kädet riippuen
+hervottomina sivuilla.
+
+»Neiti Esteri! Jumala auttaa ja kaikki parhaaksi kääntää.»
+
+Se oli Miina. Hän oli tullut hiipien varpaillaan toinen käsi vyöliinan
+alla, jossa oli kirje. Mitään määräyksiä ei ollut enää aikoihin ollut
+kirjeistä. Mutta tämän oli tuonut taas Rautiaisen isäntä.
+
+»Jumala teitä siunatkoon kumpaakin, neiti Esteriä ja--».
+
+Eemelin nimeä ei Miina muistanutkaan. Ja jos olisi muistanutkin, niin
+tuskin olisi ehtinyt sitä saada suustaan ennen itkun ratkeamista.
+Läkähytellen koettaessaan hillitä ääntä hän kulki vyöliina korvissa
+kolahuttaen päänsä ensin uunin kylkeen ja sitten ovenpieleen, ennen kuin
+pääsi ulos kammarista. Mutta yhtäkkiä hänet valtasi vihastus ja hän
+suuntasi kulkunsa neiti Smarinin luo, joka kammarissaan laitteli Esterin
+mukaan lähetyksiä maalle. Miina koputti nyrkkiä pöydänlaitaan ison aikaa
+ennen kuin löysi tarpeeksi voimakkaita sanoja siitä saksalaisesta
+sakrimenttumista, jossa kaikki ihmiset parjataan. Pastuurska Levon--se
+muuan Jumalan mieliharmi!--oli puhunut Esteristä kuin Esteri olisi joku
+Laura Sorvo! Miina oli hänelle sanonut: Tietäkää huutia! Niin, juuri
+niillä sanoilla hän oli sanonut. Eikä hän aikonut peruuttaa sanojaan.
+Vaan toisin hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt, mitä nyt juuri oli
+saanut tietää, että se voi olla vielä senaattorina se, joka Esteri
+neitiä rakastaa. Neiti Smarin katsoi suu auki, ja Miina yhtäkkiä muutti
+äänensä rukoilevaksi, pyydellen ettei neiti Smarin vastustaisi nuorten
+rakkautta. Sillä vaikka olikin toinen talonpojanpoika, niin hän on
+käynyt koulut, on tuomariksi aikova ja voi kohota lähelle majesteettia,
+ja on rakastanut Esteriä lapsuudesta asti. Ja kun neiti Smarin näytti
+uteliaalta ja lempeältä, niin Miina ilmoitti että Esteri oli juuri
+saanut siltä uskolliselta, kelpo pojalta kirjeen. Miina olisi sanonut
+nimenkin, vaan kun ei muistanut! »Ihan kielellä pyöri», sanoi Miina ja
+koetti muistella. Ja neiti Smarin uteliaana odotti.
+
+Kirje oli Juholta. Postipaperiarkille oli liimattu sanomalehdestä
+leikattuja kirjaimia erikokoisia ja erilaisia, miten sattui. Esteri
+laski sen kädestään lukematta sitä, ja heittäytyi sohvalle maata joka
+jäsen hervotonna.
+
+Miten onnellinen hän olisi, jos olisi saanut olla siellä maalla
+tulematta tänne tai mihinkään, olla siellä niin kuin oli: ystäviä, äidin
+hymyilevä kuva, Juho ja Hupi, muistoja se kirkas kesäyö, jolloin oli
+äidin ja isän sylissä tuntien itsensä onnelliseksi...
+
+Metsän takaa tuli ensin näkyviin riihi, sitten kivinavetta ja punainen
+pirttirakennus, sitten keltainen päärakennus, jonka harjan yli näkyi
+puutarhan koivujen latvoja ja nurkitse pilkotti järvi. Hevonen kääntyi
+kotikujalle, Hupi lähti vastaan laukkaamaan ja vinkui kuin itkien
+ilosta. Hevonen pysähtyi portaitten eteen. Isä katsoi ikkunasta,
+tuijotti vihaisesti.
+
+Esteri tyytyi siihen.
+
+Hän ei pyydä keneltäkään mitään, hän palvelee kaikkia nöyränä kuin orja
+ja tekee hyvää kaikille. Äidin kuvan edessä hän rukoilee anteeksi.
+
+Neiti Smarin tapasi Esterin nukkumassa sikeässä unessa.
+
+»Kultaseni», herätti hän Esterin hellävaroen. »Hevonen odottaa.»
+
+Esteri nousi, katseli ympärilleen kuin tajuamatta mitään, ja neiti
+Smarin hänelle selitti, että hänellä on matkalle lähtö.
+
+»Niin, niin», sanoi Esteri, »mutta mikä täällä haisee kuolemalle?»
+
+»Jumala varjelkoon?» säikähti neiti Smarin. »Mitä sinä lapseni puhut!
+Sinä et ole terve? Hevonen lähetetään takaisin ja sinä siirrät lähtösi
+toistaiseksi.»
+
+»Ei, ei. Minä olen terve, aivan terve», sanoi Esteri ja huomaten
+kukitetun rintansa lisäsi: »Nämähän ne kukat niin tuoksuvat. Minä en voi
+näitä pitää!»
+
+Riisuttuaan kukat rinnastaan hän Laurin tuoman kirjan kääri paperiin,
+kirjoitti osoitteen ja jätti toimitettavaksi Holmalle.
+
+Neiti Smarin seisoi ja katsoi niin kuin katsotaan aavistaessa. Ja kun
+Esteri tuli hänen luokseen, otti silmälasit hänen silmiltään, laski
+kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmästä silmään äänettömänä,
+niin neiti Smarin syleillen sanoi:
+
+»Tee vain, lapseni, niin kuin oma sydämesi käskee.» Aivan aavistamatta
+Esteri purskahti itkuun, joka hetken perästä yhtä äkillisesti muuttui
+nauruksi, ja sanoi: »Tuossa Lauri seisoi lakki päässä, sukkasillaan ja
+kengät kädessä.»
+
+
+
+
+VII
+
+
+Toiselta kirkolta oli Esteriä hevosella vastassa Antti, paimenpoika. Hän
+puheli lakkaamatta koko taipaleen, vaikka ei saanut Esteriltä kuin sanan
+silloin, toisen tällöin.
+
+»Hupi se meni suden suuhun, että loksahti!» oli hän ilmoittanut
+ensimäiseksi uutiseksi kertoen tapauksen pienimpiä yksityisseikkoja
+myöten. Ja kotitalon näkyviin tultua näytti hän paikankin, oikein
+pysähdytti hevosen, osoittaen maantien vierelle: »Tuossa noin, juuri
+tuon kiven luona, siinä oli hangella karvoja, verta ja Hupin hännän
+nipukka!» Nykäisten hevosen kulkemaan kuvaili Antti, miten Hupi, jos
+elossa olisi, nyt riemun nostaisi, ja miten se oli ryökkynää ikävöinyt
+ulvoen yötä päivää, niin että forstmestari oli määrännyt sen
+ammuttavaksi. Silloin oli kaikille tullut hätä, että mitä ryökkynä
+sanoo! Juho oli keksinyt keinon: oli ostanut forstmestarinnalta
+ryökkynän vanhan leningin ja levittänyt sen Hupille alustaksi pytingin
+alle, jossa se tavallisesti makasi. Ja Hupi oli rauhoittunut.
+
+Antti katsoi äänetönnä ryökkynäänsä syrjäsilmällä ja sanoi sitten:
+
+»Mutta taitaa siellä kaupungissa olla eri komeita koiria?»
+
+Itse hän siihen vastasi että se tietty että siellä on komeita ja ettei
+Hupi ollutkaan mikään komea koira, mutta viisas se ryöttä oli! Sehän oli
+talvella pelastanut Juhon hengen: Kerran muutamana iltana oli jokaisen
+nenän alla käynyt haukkumassa ja koettanut houkutella ulos. Oli ruvettu
+arvelemaan, että nyt on jotakin merkillistä, ja kun miehiä ei ollut
+kotona, Kallekin, missä lie ollut, niin piiat olivat lähteneet joukolla
+sitä seuraamaan. Se laukaten edellä edestakaisin ja haukkuen aivan kuin
+olisi kiirehtinyt piikoja oli johtanut heitä Juhon mökille päin. Jonkun
+matkan päässä polun varrella oli tavattu Juho hangessa humalassa nimensä
+tietämättömänä, niin että olisi siihen kontettunut kuin torakka.
+
+»Kirjoitettiinko ryökkynälle, että Juho on ratkennut juomaan?»
+
+Se oli Juho yhteen aikaan juonut kuin hullu! Ei ollut auttanut mikään.
+Forstmestarinna oli nuhdellut ja häväissyt, forstmestarikin kerran
+pitänyt aika jyryn ja antanut Juholle korvatillejä, että läiske vain oli
+käynyt, mutta sekin oli ollut vain kuin vesi hanhen sulille. Sitten
+kerran oli karjakko Mari sattunut sanomaan, että pitää kirjoittaa
+ryökkynälle, niin sepä oli tehonnut. Juhon juonti oli jäänyt kerrasta
+siihen, kuin puukolla leikaten!
+
+»Tuolla se Juhon mökki välkkyy», viittasi Antti järven rannalle, jossa
+Puna-Mikon entisen kurjan töllin sijalla loisti auringonpaisteessa
+uudenvalkoiset rakennukset. Antti oli jo hyvinkin tarkan selon tehnyt
+Juhon mökistä, miten se on hyvin rakennettu, ja lisäsi nyt että
+asuinrakennus on sisältä niin sievä, ettei siellä hirviä sylkeä kuin
+poveensa. Ei ollut Juho säälinyt rahoja, vaikka ennen oli ollut niin
+tarkka. Heti oli kultasormuksella kihlannut ja toisella kultasormuksella
+oli heidät vihitty.
+
+»Se on nätti ihminen nyt se Katri, kun se on koreasti puettu», sanoi
+Antti. »Ei se ole uskovainen enään», lisäsi hän ja kertoi, miten
+Katrista oli usko lähtenyt. Renki Kallelle, joka viheltää piiat
+tanssimaan milloin vain tahtoo, oli pehtori sanonut, että sitten se
+Kalle mestari olisi, jos saisi Katrinkin tanssimaan, ja luvannut viisi
+markkaa. No tulee sitten Juhon Katri, joka vielä oli morsian, tulee
+käymään talossa. Kalle alkaa soitella suullaan, piiat pian tanssimaan.
+Kalle parantelee, parantelee, muuttaa säveltä ja visertelee, visertelee,
+niin elähän muuta, eikös lopultakin Katri, ujo, uskovainen ihminen,
+lähde hyppäämään, päällepäätteeksi keskellä julki jumalansunnuntaita!
+
+»Ja niin se Katri uskosta irtausi!» nauroi Antti. Kun hänen
+vieruskumppaninsa ei nauranut, oli Antti ääneti niin pitkän aikaa, että
+olisi voinut luulla hänen nyt lukinneen suunsa kokonaan. Mutta yhtäkkiä
+hän sanoi kova-äänisesti kuin vähäkuuloiselle:
+
+»Siellä kaupungissa taitaa pian unohuttaa tämän maanpuheen. Kala-Pekan
+Leenakin, joka viime syksynä meni kaupunkiin palvelukseen, kirjoitti
+talvella vanhemmilleen, että vaikea on jo kirjoittaa maanpuhetta ja että
+tuskin hän enää sitä ymmärtää, kun tulee kotona käymään.»
+
+Antti kiiruhti hevosta:
+
+»Häste!»
+
+Kotikujalle käännyttyä kuului talosta huutoja: ryökkynä tulee! Antti
+innostui ajamaan, löi hevosta ja hätisti, mutta yhtäkkiä hän hiljensi
+kulkua, säikähtyneenä sanoen:
+
+»Perhana! Forstmestari on kotona!»
+
+Esteri ei ollut Antilta kysynyt, ei ollut tullut mieleenkään kysyä, onko
+forstmestari kotona. Ei ollut häntä muistanutkaan kuin vasta nyt, kun
+näki hänet ryytimaassa, jossa hän oli työssä ja seisoi katsoen taakseen,
+vaan sitten vikkelästi pyörähti ympäri kädet levällään ja multaiset
+sormet siirrollaan. Mutta Esteri ei vavahtanut, ei tuntenut mielessään
+värähdystäkään.
+
+Siihen kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli forstmestari
+vastaanottamassa, auttoi Esterin kärryistä, suuteli, kokosi hänen
+päällysvaatteensa ja pikkutavaransa kärryistä kantaen ne itse sisään,
+jossa uudelleen tervehti Esteriä syleillen ja suudellen.
+Päivällispöydässä istutti forstmestari Esterin vierelleen.
+
+Ja kuitenkin Esteristä tuntui, kuin olisi hän vain jossakin vieraassa
+talossa, missä hyvänsä, johon oli poikettu hevosta syöttämään.
+
+»Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä olen vähäkuuloinen?» nauroi
+forstmestari ihmeteltyään, kun Esteri vastasi hänelle melkein huutaen.
+
+Esteri ei tahtonut osata puhua hiljempää. Oli kuin kaikki olisivat
+olleet hyvin pitkän välimatkan päässä, niin ihmiset kuin esineetkin, ja
+heidän äänensä kuului kuin seinän takaa. Esterin oli vaikea tajuta mitä
+he puhuivat. Omat sanansa hän kuuli aivan kuin joku toinen olisi puhunut
+hänen suullaan ja hänelle vieraita ajatuksia.
+
+Päästyään kammariinsa, jonka fortsmestarinna omalla johdollaan
+järjestytti häntä varten, ja ruvetessaan laittelemaan tavaroitaan hän jo
+samassa jätti koko puuhan sikseen. Tuntui hänestä kuin levittelisi ne
+autioon kievarihuoneeseen. Hän kulki paikasta toiseen etsien jotakin
+tuttua esinettä.
+
+Forstmestarin työhuoneessa, joka ennen oli ollut kuin päivänpaisteinen
+kirkonalttari, oli nyt mykkää ja yksinäistä, ja aurinko paistoi sinne
+valjusti ja joutilaasti kuin lamppu keskellä päivää.
+
+Ja äidin kuvakin näytti niin pieneltä ja oudolta! Kun hän tapasi Juhon,
+ei hän ymmärtänyt hänen puhettaan ollenkaan. Juho ponnisteli pää niin
+syvällä hartioitten sisässä, että olkapäät olivat korvien tasalla ja
+silmistä tippui vesi. Esteri katsoi häntä yhtä välinpitämättömänä kuin
+oli kuunnellut Antin kertomusta, miten Juho oli juopotellut ja miten
+häntä oli pieksetty. Sanaa sanomatta hän lähti Juhon luota, joka jäi
+keskelle pihaa seisomaan silmät ummessa koettaen saada sanotuksi, että
+hänellä olisi paljon puhuttavaa ryökkynälle, ja silmänsä auki saatuaan
+katseli ison aikaa ympärilleen hämmästyneenä Esterin katoamisesta kuin
+olisi käsittämätön ihme tapahtunut.
+
+Aamuisin herätessään Esteristä tuntui kuin ei hän olisi nukkunut
+ollenkaan, vaan noustua oli kuin kaikki pysähdyksissä. Hänellä ei ollut
+mitään tehtävää, ei mitään ajateltavaa. Ja illoin maata ruvettuaan hän
+kuunteli kellonsa naksutusta kuin ihmetellen, että hän on hereillään ja
+että hän kuulee, näkee ja hengittää, vaikka tuntui aivan tyhjältä
+rinta, kuin olisi hän ollut ontto kuori.
+
+Niin läheni juhannus, ja silloin oli kirjoitettava Laurille,
+konsulinnalle ja Ellille!
+
+He olivat niin päättäneet erotessaan kukin taholleen. Lauri oli lähtenyt
+runonkeräys- ja kielentutkimusretkelle äärimmäisille sydänmaille,
+konsulinna ja Elli kiertomatkalle, jolle olivat kaikin tavoin koettaneet
+saada Esteriä kolmanneksi, olisivat muuttaneet matkasuunitelmaansakin
+Esterin vuoksi niin, että olisivat käyneet Aavasaksalla katsomassa
+yönaurinkoa, josta Esteri oli aina puhunut ihanimpana toiveenaan.
+Konsulinna se sitten oli keksinyt sen, että viettävät juhannusyön
+yhdessä sillä tavoin, että kaikki silloin kirjoittavat toisilleen.
+
+Mitä Esterillä oli kirjoitettavaa? Hän ei tuntenut edes tuskaa, jota oli
+kaupungissa tuntenut, ei muuta kuin tyhjyyttä. »Kai Esterikin lähtee
+juhannusta viettämään?» kysyi forstmestarinna tultuaan kiirehtimään
+forstmestaria pukeutumaan, joka oli kiihoittunut Esterin kanssa
+pelaamaan shakkia pelin toisensa jälkeen, aina häviten.
+
+»Kai Esterikin lähtee?» matki forstmestari, teki liikkeen uhaten
+voitonvarmana kuningatarta, ja sanoi: »Tietysti Esteri lähtee.»
+
+»Tietysti», sanoi Esteri kuin olisi niin ollut sanottava ja nousi
+lähteäkseen aivan kuin hän olisi ollut vain liikuteltava shakkipulikka.
+
+»Tämä ensin päähän asti», sanoi forstmestari. »Tämä päättyy pian.»
+
+Esteri teki liikkeen, forstmestari puhalsi kuningattaren. Esteri teki
+liikkeen ja vielä kerran, ja forstmestari oli shakkimatti.
+
+»De va fan!» huudahti forstmestari ja alkoi järjestää uutta peliä, vaan
+forstmestarinna esti ja ajoi kummankin pukeutumaan.
+
+Esteri pukeutui, nousi toisiin kärryihin Margarethan ja Paulin kanssa
+niin kuin käskettiin. Hän ei tiennyt mihin mennään, taikka oikeastaan
+olisi tiennyt, jos olisi sitä ajatellut.
+
+Juhannusiltana oli pitäjän herrasväki vieraisilla nimismiehen luona,
+perin vanhan tavan mukaan, joka lienee saanut alkunsa joskus, kun oli
+ollut Johannes-niminen nimismies. Tuomarin nimi olisi ollut Johannes,
+vaan hänen luonaan käytiin Jaakon päivänä, ja apteekkari oli Jaakko,
+vaan hänen luonaan oltiin Susannan päivänä, huolimatta siitä että
+apteekkari oli vielä poikamies. Mutta almanakka oli almanakka, tavat
+tapoja, ja niiden mukaan kussakin pitäjän herrastalossa oli suuret
+vieraspitonsa jo ammoisissa ajoissa määrättyinä vuodenpäivinä.
+
+Nimismies oli vielä nuori mies, arvokkaan näköinen. Leski. Ollut leskenä
+jo pari vuotta. Hirveä kidutusaika pitäjän neitosille! Kaksi pitkää
+vuotta tuomarin Alice kaikessa salaisuudessa oli kirjoitellut
+paperiarkin toisensa jälkeen täyteen: Alice von... Ja rovastin Sigrid
+tällä aikaa oli ehtinyt oppia tarkoin aateliskalenterin. Kaksi vuotta
+melkein joka ilta kanttorin Aino ja pastorin Flora olivat kulkeneet
+käsikoukussa, Aino väittäen että hän on varma siitä, että nimismies
+rakastaa Floraa, joka osaa soittaa niin hyvin pianoa. Flora taas väitti
+varmasti, että nimismies rakastaa Ainoa, kun Aino on kaunis. Ja niitä
+monia tuskallisia aikoja, kun aina silloin tällöin levisi huhu, että
+nimismies silloin ja silloin julkaisee kihlauksensa, eikä kukaan tiennyt
+kenen kanssa, ja kaikki kadehtivat toisiaan. Sitä taas yhtäkkiä
+odotettiin tapahtuvaksi juhannuksena, ja kadehdittu onnellinen oli
+Esteri Kalm. Tänä iltana rovastin Sigrid ja tuomarin Alice, joitten
+välit olivat koko pitkän aikaa olleet sangen kireät, kulkivat
+nimismiehen ryytimaassa käsikoukussa, Alice kertoen, että hän olisi
+sydämestään toivonut tämän onnen Sigridille, ja Sigrid vakuutti samat
+sanat Alicelle. Aino ja Flora sanoivat toisilleen: Näet nyt, ettei hän
+minua rakastanut, vaikka sinä niin sanoit! Ja kumpikin meni eri taholle
+ja itki nenäliinansa märäksi. Ja pastorin Sandra, joka tiesi sisarensa
+Floran tunteet, vaan joka oli ajatellut nimismiehen äiditöntä
+lapsiraukkaa ja kypsyneen ikänsä vuoksi ja kokemuksensa takia
+lastenopettajana oli katsonut itsensä ainoaksi mahdolliseksi, hän piti
+suorastaan hävyttömänä, että tulee yksi Esteri Kalm, hänen entinen
+oppilaansa, joka parahiksi on saanut pitkät hameet, ollut yhden vuoden
+kaupungissa ja siellä ehkä...--Hän päätti kirjoittaa pastuurska
+Levonille ja tiedustella...
+
+Sitä loistavaa iloa, sitä säteilevää onnea kaikkien kasvoilla, kun
+illallispöydässä, jolloin juuri suurta tapausta jännityksellä
+odotettiin, Esteri Kalm ja nimismies kuultiin yhtäkkiä kiihkeässä
+väittelyssä.
+
+»Suvaitkaa, neiti Esteri», sanoi nimismies kohteliaasti kumartaen, vaan
+ivallinen hymy huulilla, »suvaitkaa minulle todistaa ajatustapani
+alhaisuus siinä, kun sanon 'kansan villitsijöiksi' niitä, jotka puhuvat
+'kansasta' ja 'kansan pyhästä tahdosta', ja että nämä villitsijät vain
+ajavat omaa kunniaansa kiihoittamalla raa'an kansan intohimoja».
+
+»Jollette todella siinä voi nähdä tahi ajatella mahdolliseksi muuta,
+niin ajatustapanne on alhainen tai on käsityskykynne puutteellinen»,
+sanoi Esteri kiivaudella.
+
+Naisten joukossa kuului hämmästyksen suhinaa. Esteri tunsi jonkun
+tyrkkäävän häntä kylkeen, ja kun hän katsoi sivulleen, näki hän
+forstmestarinnan nuhtelevan katseen. Mutta Esteri jatkoi väittelyä.
+
+Nimismies, sangen keskinkertainen järjeltään, komeasti ratsasteli
+opituilla lauseilla, vaan suistui pian satulasta. Väittely olisi siihen
+tauonnut, mutta oli muita halukkaita. Esteriä ahdistettiin edestä ja
+sivuilta. Sitä enemmän Esteri innostui.
+
+»Esteri», sanoi rovastikin kerran, kun syntyi niin pitkä äänettömyys,
+että hänkin ehti saada sanan suustaan, sillä hänellä kului hyvä aika
+ensin tyhjää sylkeä töpehtiessä. Hän sanoi, että Esterin käsitys
+kansasta on liian korkea, idealiseerattu. Ja hän käski Esterin tulla
+studeeraamaan kansaa ylöskannossa, jossa sen parhaiten tulee näkemään ja
+tuntemaan: siellä ilmoittivat väärin lehmälukunsa, tuovat huonoimmat
+heinänsä ja jyvänsä.
+
+Esteri jätti vastaamatta rovastille.
+
+»Ja ne kuitenkin siellä ylöskannossa ovat talonpoikia», sanoi nimismies,
+joka tunsi taas jaloilleen päässeensä. »Mitä sitten piiat ja rengit!»
+
+»Piioissa ja rengeissä on monta tosi aatelista», sanoi Esteri.
+
+Se lause herätti yleistä paheksumisen nurinaa, ja forstmestari kohotti
+kämmenensä iskeäkseen sen pöytään. Mutta Eemeli Rautiainen astui esiin
+katsoen kelloaan, ja forstmestari laski kätensä ja vaikeni.
+
+Kun Eemeli Rautiainen katseli kelloaan omituisella tavallaan, ojentaen
+sen kätensä yltämälle, oli se merkki että mies oli muuttanut luontoaan.
+Niitä hänessä oli kaksi aivan erilaista. Selvillään hän oli kuin isänsä
+hutikassa: sävyisä ja hellämielinen, että usein joutui pilan esineeksi.
+Mutta maistettuaan hän oli äitiinsä, joka oli järkevä, kylmä,
+lyhytsanainen ja häikäilemättömän suorasuinen. Silloin kun Eemeli
+Rautiainen oli äitiinsä, niinkuin sanottiin, koetti kukin, mikäli
+mahdollista, päästä häneltä suojaan, jokainen piti hyvänään mitä sai ja
+vaikeni, että pääsisi mahdollisimman vähällä.
+
+Eemeli Rautiainen lähestyi Esteriä.
+
+Syntyi äänettömyys, että selvään kuului Rautiaisen kellon naksutus.
+Varsinkaan neitosilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Esteri nyt saa
+näsäyksen. Heistä oli ollut hirveä loukkaus nimismiestä kohtaan, että
+piioissa ja rengeissä oli aatelisia.
+
+»Siihen aatelistoon», sanoi Rautiainen, »ei tästä seurasta kuulu kuin
+neiti Esteri».
+
+Neitoset nauroivat joukolla.
+
+Rautiainen kääntyi heihin:
+
+»Kunnioitettavat neitoseni! Kalan-aivot kehittävät järkeä. Syökää
+silakanpäitä aina ennen ilta- ja aamurukoustanne.»
+
+Tätä ruokaa Eemeli Rautiainen piti terveellisenä koko herrasväelle ja
+kääntyen tuomariin päin esitti, että Jaakonpäivän pitoihin tilattaisiin
+valaskalanpää.
+
+Vähäkuuloinen tuomari, nostamatta kuulotorvea korvalleen, nyökytti
+päätään.
+
+Rovasti, nähdessään Rautiaisen katseen suunnattuna häneen, alkoi sylkeä
+töpehtiä, kuin olisi ryyppäämänsä maito ollut tulivettä. Ja häneltä
+pääsi helpotiksen huokaus, kun Rautiainen yhtäkkiä kääntyikin Esteriin.
+
+»Neiti Esteri», hän sanoi. »Menkää studeeraamaan ylöskantoon. Yleville
+ja kauniille ajatuksillenne on oleva kova koetus, kun näette miten
+huonoja heiniä talonpojat tuovat palkaksi erinomaisesta evankeliumista.
+Mutta», jatkoi Rautiainen kääntyen forstmestariin, »minä pelkään että
+tämä neiti Esterin yleistä ja suurta hämmästystä herättänyt innostus ei
+ole mitään ohimenevää penikkatautia, vaan että se on raivaava herra
+forstmestarin, meidän kilvettömän aatelismiehemme, ylhäiseen valkopäähän
+melkoisen klanin.»
+
+»Herra Rautiainen», sanoi Esteri iskien katseensa Rautiaiseen, joka
+juuri tarkasti kelloaan. »Pankaa kello taskuunne, sillä siinä on
+törkeätekoiset viisarit!»
+
+Syntyi taas jännittävä hiljaisuus. Mikä uhkarohkeus, ruveta vastustamaan
+Rautiaista! Esterin puolesta peläten kaikki seurasivat syrjäsilmällä
+Rautiaisen liikkeitä odottaen hänen suunsa aukeamista. Rautiainen katsoi
+pitkään Esteriin, sitten uudelleen kelloaan, pisti sen taskuunsa, kaatoi
+itselleen ryypyn ja siirtyi syömään syrjempään vaikenemisellaan
+hämmästyttäen koko seuran, joka ällistyksen hälvettyä muuttui vilkkaaksi
+ja äänekkääksi, aivan kuin olisi ijäksi vapautunut Rautiaisesta
+kelloineen.
+
+Rautiaisen kello kuitenkin oli jotakuinkin oikeassa.
+
+»Kuulehan, Esteri», sanoi forstmestari heidän kotia tultuaan.
+
+Forstmestarinna kiiruhti pois salista lastensa kanssa. Hän, siitä
+päättäen, mitä forstmestari oli hänelle tullessa puhunut, pelkäsi että
+ei ole syntyvä mikään hellä kohtaus. Nekään eivät olleet lempeitä
+sanoja, joita forstmestari oli lausunut neiti Smarinista, joka oli
+ottanut ojentaakseen Esterin ja lähettänyt hänet takaisin tuhatta
+hullumpana. Nythän vasta Esteri on oikein valmistunut juoksemaan minkä
+rengin syliin hyvänsä kuin Jeesuksen helmaan. Ja neiti Smarin oli
+kirjoittanut, että Esteri on kallis aarre, ilo ja ylpeys keille
+vanhemmille hyvänsä. Jo on ilo ja ylpeys! Hullu vanhapiika koko se neiti
+Smarin! Hän forstmestari, oli ollut pässinpää luottaessaan neiti
+Smarinin suuriin silmälaseihin! Ja forstmestari oli aikonut itse ruveta
+ojentamaan Esteriä.
+
+Esteri, forstmestarin pidättäessä hänet saliin, luuli että on kysymys
+shakkipelistä. Ja hän hätäytyi niinkuin ennen, kun forstmestari joskus
+rupesi häntä opettamaan saadakseen hänestä pelikumppanin, vaan lopetti
+äkkiä tiuskaisten: sinä olet tyhmä! Mutta forstmestari viittasi hänet
+istumaan, asteli ison aikaa edestakaisin ja pysähtyen viimein hänen
+eteensä.
+
+»Kenen olivat ne mielipiteet, joita sinä siellä niin suurella innolla
+puolustit?» kysyi hän hillityllä äänellä.
+
+Esteri punastui. Hänestä tuntui kuin isä olisi kysynyt: Kuka on Lauri?
+
+Forstmestari oli tyytyväinen heti ensimäisiin merkkeihin ja uskoi että
+parantaminen käy vikkelästi kuin hampaan ottaminen. Hänen äänensä olikin
+kuin hammaslääkärin, joka ryhtyy kiskomaan pois hammasta rauhoittaen
+potilasta, mutta hänen sanansa olivat kuin pihdit, jotka armotta käyvät
+kiinni.
+
+»Katusanomalehtien mielipiteitä!»
+
+Esteri hämmästyi ja silmää räpäyttämättä seurasi katseellaan
+forstmestaria, joka lähti kävelemään edestakaisin nopein askelin.
+
+Nimismiehen luona väitellessään oli Esteri ahtaalle joutuessaan
+odottanut apua isältä toivoen, että hän avaa suunsa ja puhuu niin että
+tajuavat nuo pikkusielutkin, joitten ajatuksen juoksu oli matala ja
+näköpiiri säälittävän ahdas. Kun niiden joukkoon Rautiainen oli lukenut
+isänkin, niin se, ja juuri se oli Esteristä ollut sietämättömämpää kuin
+Rautiaisen kömpelö ja raaka iva.
+
+Forstmestari kulkiessaan puhui yhtämittaa, puhui tyynesti ääni ylhäinen
+kuin ryhtinsä, ja sanat varmat kuin askeleensa. Kädet selän takana hän
+kumosi kaikki, mitä Esteri oli lausunut kylässä väitellessään, osoitti
+hulluudeksi sen, mikä Esteristä oli innostuttavinta, narrimaisuudeksi,
+mikä oli ihanteellista, alhaiseksi, mikä oli ylevää, raakuudeksi mikä
+oli kaunista.
+
+Esteri istuessaan nojatuolissa katsahti hätäytyneenä ympärilleen kuin
+olisi etsinyt apua. Mutta hän oli yksin! Kuin säikähtäen hän painoi
+kädet silmilleen.
+
+Forstmestari pysähtyi Esterin eteen kumartaen ja sanoi kuin olisi jo
+hammas otettu:
+
+»Sellaiset ovat minun mielipiteeni.»
+
+Esteri poisti kädet silmiltään, kohotti päänsä ja sanoi:
+
+»Niissä ei ole paljon sydäntä!»
+
+Forstmestari oikaisihe. Rinta korkeana ja pää takakenossa katsoi hän
+Esteriä kuin ihmeissään.
+
+Esteri jatkoi:
+
+»Eikä niissä ole järkeäkään.»
+
+Forstmestari kohotti kulmakarvojaan, sitten rypisti ne, ja hänen äänensä
+jyrisi, kun hän sanoi:
+
+»Siis tahdot sanoa, että minun mielipiteeni ovat--»
+
+Esteri keskeyttäen jatkoi hänen lausettaan:
+
+»Pöyhkeitä ennakkoluuloja, töyhtökypärä päässä, kilisevät kannukset
+kiiltonahkasaappaissa ja ruoska kädessä!»
+
+Forstmestari pyörähti astumaan, pysähtyi toiselle puolen huonetta ja
+sieltä, kohottaen kätensä sanoi:
+
+»Jätän sinut miettimään, että minä olen sinun isäsi!»
+
+Esteri jäi katsomaan hänen jälkeensä kuin kysyen itseltään: Kuka on tämä
+herra, jonka ryhti ja ääni on kuin pelätyn ja kunnioitetun forstmestarin
+ja tukka valkoinen kuin kesäyön ukolla, jonka hopeasuortuvat hänen
+otsaansa koskettivat, kun hän istui hänen sylissään pää hänen olkaansa
+nojaten? ja missä ovat nämät? Siitä tuntui olevan kauan kuin monta,
+monta vuotta, kun hän heitä oli tavannut. Kumpikin oli kuin unta.
+
+Esteri nousi ja katsahti ympärilleen.
+
+Tämäkö on koti?
+
+Tuntui niin yksinäisellä, kylmältä ja pimeältä. Hän juoksi
+vinttikammariinsa. Etsi kiireellä esiin Laurin valokuvan, jonka ääreen
+istahti. Ja mieleen selvisi Laurin kaunis muoto. Hän tunsi hänen kätensä
+käsissään ja kuuli äänensä, niinkuin kerran syysillan pimeydessä: Minä
+rakastan!
+
+»Hyvä Jumala! Minähän rakastan! Minä se rakastan! Minä! Minä rakastan
+sinua!»
+
+Hän veti henkeä syvään. Ja se tyhjyys rinnassa täyttyi.
+
+Laskeutuneena auringon ruskotus ehtimättä sammua oli muuttunut nousevan
+auringon hohteeksi, joka loisti kammariin, avonaisesta ikkunasta
+puutarhan koivut tuoksuttivat lehtiensä lemua ja heleänpunaisen järven
+takana viheriässä metsässä kukkui käki.
+
+Esteri kiiruhti alas, hiipi forstmestarin työhuoneeseen, äidin kuvan luo
+itkemään ilonsa ja onnensa runsautta.
+
+
+
+
+VIII
+
+
+Kammariinsa palattuaan Esteri ryhtyi kirjoittamaan »juhannusyön
+kirjeensä»!
+
+Mitä hän kirjoittaa?
+
+Tuhansillakaan sanoilla hän ei saisi sanotuksi, mitä hän tuntee, ja se
+on kuitenkin sanottu yhdellä sanalla: rakastan. On aivan kuin sanotaan:
+aurinko paistaa. Mutta kuka voi selittää kaiken sen, mitä se merkitsee!
+
+Mentyään viemään postiin saikin hän siellä Laurilta kirjeen.
+
+Sydämetön kirje!
+
+Se oli kaukaa sydänmaalta, lähetetty matkamiesten mukana ensimäiseen
+postipaikkaan. Lauri oli muuttanut alkuperäistä matkasuunnitelmaansa,
+lähtenyt suoraan korpimaille. Matkansa oli kestävä kauemmin kuin mitä
+oli lähtiessään arvellut. Esterin oli aivan mahdoton kirjoittaa hänelle
+koko aikana. Satunnaista on, saako hänkään kertaakaan lähetetyksi sanaa.
+Tietysti hän on käyttävä hyväkseen pienintäkin tilaisuutta. »Niin että
+juhannusyötäsi en näe ennen kuin syksyllä, mutta silloinpa sen näenkin
+sinun silmistäsi--sen katseen, jonka näin 'maailman lopussa', ja jonka
+näen hengessäni aina.»
+
+Tietä kulkiessaan Esteri luki toistamiseen tuhruiset, lyijykynällä
+kirjoitetut taskukirjanlehdet, kääri ne kokoon ja pisti povelleen.
+
+Kauheita lehtiä! Julmia! Hänen piti olla mykkänä! Koko kesä mykkänä!
+Oli kuin häneltä olisi leikattu kieli, juuri silloin kun sydän oli
+täynnä, kun sanat olisivat juosseet koskenkuohuina.
+
+Aivan kuin olisi toivonut jotakin lohdutusta saavansa tähän
+onnettomuuteen, kiiruhti hän kulkuaan tavoittaakseen Juhon, joka
+kuljeksi ja seisoskeli kujalla.
+
+Juho oli asettunut odottamaan Esteriä. Lähelle tultua hän tervehti
+nostaen lakkia äänettömänä ja toisessa kädessä paperilappu. Mutta Esteri
+ojensi hänelle kätensä tervehtien sellaisella ilolla kuin nyt vasta
+olisi tavannut hänet pitkän ajan kuluttua.
+
+»Mutta jopa sinä olet laihtunut», sanoi hän ja huomatessaan lipun Juhon
+kädessä säikähtyen huudahti: »Herra siunaa, sinusta on tullut aivan
+mykkä?»
+
+Juho alkoi änkyttää, että ei hän juuri mykkä ole.
+
+Esteri oikein ilahtui ja otti lipun Juholta. Siihen oli liimattu
+painokirjaimia, niinkuin oli ollut siinä kirjeessäkin, jonka hän oli
+saanut kaupungissa, ja joka nyt vasta hänen mieleensä johtui. Hän ei
+ollut sitä sen enempää tarkannut, ei tiennyt suuntiakaan mitä siinä oli
+eikä muistanut, mihin se oli joutunutkaan. Uteliaana hän luki nyt tämän
+lipun. Siinä Juho yksinkertaisesti pyysi ryökkynää olemaan niin
+ystävällinen hänelle, että opettaisi häntä kirjoittamaan.
+
+»Ja sitä varten sinä olet nähnyt näin paljon vaivaa! Olisithan voinut
+vain sanoa», puheli Esteri.
+
+Juho toimitti, että hänen puheensa on niin huonontunut, ettei ryökkynä
+enää ymmärrä.
+
+Esteri vakuutti, että kyllä hän ymmärtää, vaikka surukseen huomasi, että
+Juhon puhe oli todella huonontunut. Ja kuin pelolla hän kysäisi:
+
+»Ymmärtäähän Katri?»
+
+Juho pudisti päätä.
+
+»Herra auta ja siunaa! Tule. Juho rakas, tule, onneton!» hätäili Esteri
+lähtien kiireesti taloon. Käskien Juhon mennä tuvan puolelle meni hän
+hakemaan kirjoitusneuvoja.
+
+Tuvassa oli pienet tanssit. Kalle vihelsi, kaksi piikaa tanssi
+keskenään, kolmas paimen-Antin kanssa. Esterin tultua piiat syöksyivät
+ulos kuin pakoon. He olivat saaneet sen käsityksen, että Esteri ryökkynä
+on kaupungissa muuttunut ylpeäksi ja ankaraksi, ja siitä oli ollut
+paljon heidän kesken puhetta. Mutta Kalle istui paikallaan ja muutti
+säveltä. Hän alkoi viheltää »Voi äiti parkaa». Ja ilosilmäinen Kalle,
+joka juuri oli liritellyt tuhatmutkaista ja huolettoman iloista
+tanssisäveltä, nyt värisytti huuliaan kuin olisi kurjuutta kärsinyt
+sydän itse itkenyt. Esteri purskahti nauramaan. Hänelle johtui mieleen,
+kun Lauri lauloi »Voi äiti parkaa» omavaltaisella äänellään vakaassa
+uskossa, että hän laulaa oikein ja tunteellisesti.
+
+Kalle herkesi viheltämästä, katsoi ison aikaa Esteriin ja kuin
+häpeissään yritti lähtemään pirtistä. Mutta Esteri pidätti hänet.
+
+»Osaatteko te kirjoittaa?» sanoi hän Kallelle. »Ette? No tulkaa
+oppimaan.»
+
+Annettuaan paperia ja kynän sekä alustavat neuvot Kallellekin, joka oli
+käynyt istumaan penkille pöydän ääreen jonkun matkan päähän Juhosta,
+Esterin katse jäi isoksi aikaa häneen. Aivan kuin nyt vasta hän huomasi,
+miten sievä poika Kalle oli. Pyöreät iloiset kasvot, hipiä valkoinen,
+posket punaiset, suu hymyilevä, huulet sievän mehevät, ja hänen
+sinisissä silmissään oli jotakin vetovoimaista, joka samalla teki
+rauhattomaksi. Esteri tuli ajatelleeksi pientä sievää kissanpoikaa, joka
+kehräten istuu olkapäällä ja samettikäpälällään koskettelee
+hiussuortuvia, vaan joka voi yhtäkkiä puraista korvanlehteä. Ja hänen
+mieleensä johtui yhtäkkiä Alfred Levon.
+
+»Minkä vuoksi ryökkynä minua teitittelee?» sanoi Kalle kerran Esterin
+neuvoessa häntä.
+
+Sen oli Esteri itsekin huomannut, vaan se tuntui hänestä yhtä
+luonnolliselta kuin että hän sinutteli Juhoa, jonka »ryökkynä» taas
+hänestä tuntui oudolle ja pahalle.
+
+Ja Kallea neuvoessa hän asettui kuin olisi ollut joku määrätty lyhyin
+välimatka vaarinotettava, jota vastoin hän ei miksikään huomannut, jos
+laski kätensä Juhon olkapäälle tai katsoi häntä hyvin läheltä silmiin.
+
+Kun hän kerran neuvoessaan Juhoa kuljetti hänen kankeaa kättään, johtui
+hänelle yhtäkkiä mieleen Juho hangella kuolleena! Hän tempasi kätensä ja
+vetäytyi pois. Kylmä karsi ruumista ajatellessaan, että se olisi voinut
+tapahtua.
+
+Mutta mitä Juho oli humalassa ollut!
+
+Hänet valtasi äkillinen suuttumus, mielessä sievä, ujo Katri, joka oli
+kuin pieni yksinäinen karitsa, joka arkailee kaikkia, tulee luottavasti
+luokse, kun sitä kutsuu, vaan säpsähtelee ystävällistäkin kädenliikettä.
+Mutta Esteri joutui jo samassa säälin valtaan katsoessaan Juhoa, jota ei
+kukaan enää osannut ymmärtää, ei Katrikaan, ja joka siinä istui vetäen
+viivoja, pää kumarassa, otsa kuin kahdesta kappaleesta, ylempi
+valkoinen, alempi keltaisen ruskea, silmät levällään tuijottaen, ja
+avonainen suu naurunhymyssä, että outo olisi varmaan luullut häntä
+vähämieliseksi. Juhon suuria suonikkaita käsiä katsoessaan Esteri
+muisti, miten lapsena hänen kätensä olivat niihin hukkuneet, ja miten
+oli tuntunut turvalliselta.
+
+Ja forstmestari oli Juhoa lyönyt korville!
+
+»Onko minun käteni likainen, vai mitä sinä tuijotat?» kysyi forstmestari
+päivällispöydässä Esteriltä ja tarkasti kättään, jossa hän ei mitään
+huomannut. »Keski- ja etusormen välissä on verta», sanoi
+forstmestarinna. »Olet varmaan tappanut siihen sääsken.»
+
+»No Esteri», sanoi forstmestari, kun he nousivat pöydästä.
+
+Yöllisen kohtauksen jälkeen olivat he tavanneet toisensa nyt ensi
+kerran. Mutta forstmestari oli hyvällä tuulella kuin olisi koko asian
+unohuttanut. Hän oli miettinyt, että enempi keskustelu siitä vain
+Esteriä kiihoittaisi, ja hän oli mielestään sanonut Esterille viimeksi
+painavan sanan. Hän otti shakkilaudan ja järjestäessään ihmetteli
+Esterin eilisiä voittoja.
+
+»Mutta ai ai!» sanoi hän sitten. »Tiedätkö, mitä on onni pelissä?»
+
+Forstmestari ei kuitenkaan ollut lainkaan mielissään, että Esterin onni
+nyt kääntyikin onneksi rakkaudessa.
+
+»Mikä sinua riivaa!» huudahti hän jo ensimmäisessä pelissä. Ja toisen
+hän lopetti kesken. »Sinähän olet idiootti!»
+
+Illallispöydässä oli forstmestari huonolla tuulella. Ja hän sanoi:
+
+»Mikä on tarkoituksesi opetuspuuhillasi, joihin olet kuulemma ryhtynyt?»
+
+»Hyvä tarkoitus», vastasi Esteri.
+
+Forstmestari käänsi ivaksi:
+
+»Kallella on vähintään puolikymmentä morsianta, ja Juho on nainut mies.»
+
+Esteri vastasi:
+
+»Juho oli vielä poikamies, kun äitini opetti häntä lukemaan ja oli
+tulkkina rovastille, että Juho pääsi ripille.»
+
+Mutta sanottuaan hän punastui, katsoi forstmestaria silmiin ja peittäen
+kasvot käsiinsä poistui pöydästä.
+
+Hyvä Jumala, niinkö kaukana he, hän ja isä ovat toisistaan, että
+seisovat toisiaan vastaan kuin kaksi raakaa Rautiaista kello kädessä!
+
+Forstmestari tunsi, että hän oli lähtenyt väärästä nuotista. Ja hänen ei
+olisi tarvinnut koko asiasta olla milläänkään. Esteri oli äitiinsä, joka
+syötti kärpäsiäkin! Yhtä lapsellista ja turhaa oli forstmestarin
+mielestä opettaa jotakin piikaretkua tahi renkiä kirjoittamaan, vaan
+antaa hänen nyt tyydyttää hyvää sydäntään ja syöttää kärpäsiä.
+
+Mutta Esterin oppilasmäärä kasvoi ja hänen opetuspuuhansa laajenivat.
+Niin että sunnuntaisin oli tupa täynnä piikoja ja renkejä ja
+mökkiläisiä. Eikä siellä ainoastaan kirjoitettu ja luettu, vaan muka
+keskusteltiinkin! Ja aivan yhtäkkiä ympäri pitäjän heräsi kaikellaisia
+touhuja ja tuumia.
+
+Tämä oli jo muuta kuin kärpästen syöttämistä! Ja forstmestari sanoi
+Esterille:
+
+»Sinuahan riivaa piru!»
+
+»Siitä hyvästä hän varmaan pääsee takaisin taivaaseen!»
+
+Vastaus ei ollut forstmestarin mielestä tyhmä. Hän innostui kuin
+shakkipelissä. Hänellä oli selvillä, miten saa Esteristä shakkimatin,
+muutamilla vedoilla.
+
+Esteri oli tyyni, forstmestarin mielestä niin tyyni, että näytti
+suorastaan tahtovan häntä, isäänsä, ärsyttää. Siinä oli nyt Esterin
+pelin heikkous!
+
+Lempeällä äänellä ja asettuen niin isälliselle kannalle, että itse
+heltyi siitä, sanoi forstmestari:
+
+»Sanopa, lapseni, rehellisesti, kuka korvaasi nyt tällä hetkellä
+kuiskuttaa.»
+
+Esteri katsoi forstmestaria hetken aikaa ja vastasi:
+
+»Äitini.»
+
+Shak! Ja fortmestarin asema oli hyvin pulmallinen. Vasta pitkän ajan
+kuluttua keksi hän sanoikseen, joille antoi painoa omalla ryhdillään:
+
+»Sinun äitisi oli aatelinen!»
+
+»Jalosukuinen ja jalosydäminen.»
+
+»Niin, vaan ei piikain ja renkien ystävä!»
+
+»Piiat ja rengit ovat minulle kertoneet, ettei niin halpaa ollut, jota
+hän ei kohdellut yhtä ystävällisesti kuin ketä hyvänsä ylhäistä.»
+
+»Piiat ja rengit!» matki forstmestari. »Se renkitupa on sinulle kaikki
+kaikessa!»
+
+»Ei varsin niin, vaan mieluisa se on minulle. Eikä ihme. Täällä minä
+olen syntynyt, vaan siellä renkituvassa kasvatettu. Siellä olen saanut
+ensimäiset ja melkeinpä kaikki tietoni äidistäni, teiltä en vähintäkään.
+Täällä olen nähnyt litteän kuvan, sille on henki luotu renkituvassa.
+Teidän vallassanne olisi ollut istuttaa mieleeni äitini kuva
+minkälaisena vain olisitte halunnut. Mutta tähän tarhurintoimeen teidän
+olisi pitänyt ryhtyä aikoja ennen. Nyt se on myöhäistä. Kahta äitiä
+sydämeeni ei sovi, ja lapsen hartaalla uskolla omistettu ei väisty.»
+
+Shakmatti!
+
+Forstmestari meni kammariinsa ja kirjoitti sisarelleen Helsinkiin, että
+Esteri tulee sinne hänen luokseen, lähtee viikon kuluttua. Ja
+forstmestarille hän antoi salaisen määräyksen laittaa Esterin vaatteet
+kuntoon. Vasta pari päivää ennen ilmoitti hän asian Esterille.
+
+Esteristä todella olisi ollut hyvin huokuttelevaa noudattaa tätä
+maanpakoon julistusta. Tosin hän ei tuntenut tätiään Helsingissä, ei
+tiennyt oliko hän susi vai karhu vai ilmeinen ihminen, vaan mitä
+hänestä. Olisi kuitenkin saanut siellä olla syksyllä vastaanottamassa
+Lauria, joka ensi talvena aikoi olla yliopistossa, ja koko talvi olisi
+siis ollut yhtä samaa juhannusyötä! Mutta konsulinna Holma, joka oli
+joku aika sitten palannut kotia, oli ehdottanut Esterille, että tulisi
+heidän tykönsä tulevaksi talvea, harjoittelisi pianonsoittoa, johon
+hänen mielestään Esterillä oli huomattavia lahjoja. Tämän takana
+tietysti, kirjoitti täti Holma, oli myöskin hänellä ja Ellillä itsekäs
+tarkoitus: saada Laurin poissaolo korvatuksi Esterin läsnäololla.
+
+Näin oli tarjolla kaksi hyvää! Ja kun forstmestarinna, tietämättä että
+Esterille oli jo asia ilmoitettu, tuli itkien kertomaan sen
+salaisuutena, niin Esteri käski hänen vain laittaa kaikki valmiiksi,
+itsekseen päätettyään noudattaa täti Holman äidillistä kutsua ja lähteä
+ajamaan päinvastaiseen suuntaan kuin isän ukaasi määräsi!
+
+Tietysti hän oli tervetullut täti Holman luo milloin hyvänsä, vaikka
+tämä olikin puhunut kirjeessään syyskuussa tulosta, ennen kuin Lauri
+Helsinkiin lähtee. Esteri, joka ei ollut vielä vastannut kutsuun,
+saattoi nyt hämmästyttää täti Holman ja Ellin äkillisellä tulollaan.
+Laurikin, viimeisten tiedonantojensa mukaan, oli saapuva kesämatkalta
+näinä päivinä. Ja hän on ensimmäisenä Lauria vastaanottamassa
+kotikynnyksen yli! Sitä Esteri ei uskaltanut sen tarkemmin kuvitella.
+Värisytti. Hän rauhoitti mieltään autuaallisella ajatuksella, että täti
+Holman luona taas saa nähdä äidin silmäin elävän, luomien liikkuvan,
+ripsien painuvan yhteen ja katseen yhtäkkiä kääntyvän häneen, ja
+suudella lämmintä äidin otsaa!
+
+Kun olisi siellä tänään, syntymäpäivänään!
+
+Se ajatus täytti ikävän tuskalla rinnan, kun hän illalla saliin
+tullessaan tapasi pöydällä Laurilta kirjeen, jonka leimasta huomasi,
+että Lauri oli jo kotona.
+
+Kun edes ei olisi tarvinnut mennä vieraspitoihin!
+
+Ne olivat nyt apteekkarilla. Pitäjän nuoresta väestä hauskimmat
+vieraspidot, sillä siellä tanssittiin. Esteri ei ollut käynyt
+vieraspidoissa sitten juhannuksen, kaikkein vähimmin olisi lähtenyt
+tänään, jolloin olisi viettänyt omaa juhlaansa täällä kotona
+yksinäisyyden rauhassa, soitellen ja muistellen ja haaveillen. Mutta
+forstmestarinna oli pyytänyt ja rukoillut selittäen että ensinnäkin
+näyttäisi pahalta Esterin poissaolo nyt, kun hän lähtee kotoa, ja
+toiseksi ilahuttaisi hän suuresti isän mielen lähtemällä nyt mukaan.
+Minkä vuoksi ei ilahuttaisi silloin, kun sen voi tehdä? Esteri oli
+suostunut, vaan uhrauksensa oli tuntunut suurelta. Nyt se tuntui vielä
+suuremmalta.
+
+Forstmestari ja Margaretha, molemmat valmiiksi pukeutuneina, pelasivat
+shakkia. Esteri istui syrjään kirjeineen.
+
+Osoitekirjoituksesta päättäen Lauri näytti olleen innostuksissaan. Oli
+melkein outoa hänen käsialakseen. Alkukirjaimet olivat suuria ja
+vahvoja, että niihin verraten muu kirjoitus näytti kääpiömäiseltä ja
+paikkakunnan nimen alle hän vielä innostuksensa vauhdissa oli
+repäisemällä vetäissyt viivan, jonka loppupää oli kaksihaarainen kuin
+käärmeenkieli.
+
+Hyi!
+
+Ensimmäisenä arkkina oli Juhon painokirjaiminen kirje, jonka Esteri oli
+saanut kaupungissa. Hän arvasi, mistä se oli löytynyt: Laurin kirjeen
+sisästä, jonka hän oli jättänyt lähetettäväksi takaisin.
+
+Esteri säikähti, että jos siinä on ollut jotakin tärkeää, tiesi vaikka
+olisi ollut lääkäriasioita! Hän alkoi silmätä sitä. Kirjainten kirjavan
+erilaisuuden ja virheellisen oikeinkirjoituksen vuoksi oli selvänsaanti
+vaikea. Mutta sisältö tempasi mukaansa, ja Esteri siksi aikaa unohti
+kokonaan Laurin kirjeen toisessa kädessään. Se oli ihana kuvaus hyvästä
+hengettärestä, joka kulki maassa keveillä jaloillaan. Mihin astui,
+siihen kukka kasvoi, mihin katsoi, siihen päivä paistoi. Kun hymyili,
+niin huolet kirkkaana pilvenrintana loistivat, kun nauroi, niin surut
+päivänkoittona punoittivat...
+
+»Isä!»
+
+Esterin silmät loistivat, ja käsi oli ojennettuna antaakseen kirjeen
+forstmestarille.
+
+Ei kuullut isä. Hän oli kiintynyt shakkipeliin, ja huudahti:
+
+»De' va' fan!»
+
+Esterin käsi vaipui sivulle, ja hän loi uuden katseen forstmestariin.
+
+Ette ymmärtäisikään. Hän on meille kummallekin eri olento!
+
+Esteri jonkun matkaa luettuaan Laurin kirjettä purskahti nauramaan
+sydämestään.
+
+Othello!
+
+Forstmestari hätkähti Esterin naurusta, heitti shakkinsa kesken, jäi
+hetkeksi aikaa tuijottamaan Esteriin ja alkoi sitten kulkea
+edestakaisin. Miten olikaan se uni, jota hän oli nähnyt äskettäin?
+Esteri tuli hakemaan häntä tuonne kammariin. Eihän se ollut unta. Mutta
+siitä oli kauan! Mitä ihmettä se olikaan?
+
+Esteri luki edelleen kirjettä, mutta se alkoi täristä hänen kädessään.
+Hän lopuksi rutisti sen taskuunsa ja istui värähtämättä paikallaan,
+näkemättä paikallaan, näkemättä mitään edessään.
+
+Margaretha pyörähti kuvastimen edessä, forstmestari seisoi
+keskilattialla käsi otsalla ja forstmestarinna tuli saliin kahisten
+silkissä.
+
+»Todellakin!» sanoi hän. »Tänäänhän on Esterin syntymäpäivä.» Hän
+onnitteli.
+
+Margaretha hyppäsi tanssiaskelin Esterin luo, ja pudisti Esterin kättä:
+»Gratulor!»
+
+Forstmestari havahtui, meni ja suuteli Esteriä.
+
+Esteri tunsi tukehtuvansa pimeyteen.
+
+»Huomenna käymme Esteri-vainajan haudalla», sanoi forstmestarinna
+liikutettuna ja sydämensä halusta saada aikaan täysi sovinto.
+
+Juho oli tullut sisään ja seisoi, kunnes päännyökkäyksellä sai
+ilmoitetuksi olevansa hevosineen valmis. Hän koko ajan katsoi pitkään
+Esteriä ja vielä ovellakin painaessaan sen verkalleen kiinni.
+
+Juhon mukaan valmistautuivat lähtemään toiset, Esterin oli puhe tulla
+vähän myöhempään toisella hevosella. Hän yksin jäätyään syöksyi
+forstmestarin työhuoneeseen, painoi rintansa seinää vasten ja kurotti
+ristiin kouristetut kätensä kuvaa kohden, joka oli ylhäällä hänen päänsä
+päällä.
+
+»Äiti! Äiti! Mitä on tämä elämä? Vaihtuvia kuvia vain! Vaihtuvia ja
+haihtuvia. Ei ole mitään, joka pysyy, ei mitään! Sinun rakkautesi olisi
+ollut. Sinä olisit minua rakastanut aina, aina. Minä sen tunnen. Tule
+siis, tule!»
+
+Esteri siirtyi keskilattialle.
+
+»Sinä et voi. Sinä tulisit, jos voisit. Mutta minä tulen sinun luoksesi.
+Ja sinä otat minut vastaan, sillä sinä tiedät, että minä olen syytön.»
+
+
+
+
+IX
+
+
+Vinttikammarissa oli vihdoin kaikki järjestetty. Ja ovelta hän vielä
+silmäsi taakseen, palasi takaisin ottamaan lattialta pienen paperirikan
+ja oikaisemaan vuoteensa peitteen. Laskeutuessaan portaita muisteli hän,
+olisiko vielä jotakin tekemättä jäänyt tai joku seikka unohtunut. Mutta
+pihalla hän säikähti jokaista ääntä, astui hitaasti ja järven tielle
+tultuaan poimi kukkia metsän laiteesta, vaan päästyään metsään, ettei
+kukaan talosta häntä enää voinut nähdä, lähti juoksemaan minkä ehti.
+Yhtäkkiä hän pysähtyi katsomaan taakseen, tuleeko hänen jälessään Hupi.
+
+»Senhän on susi syönyt!»
+
+Mutta taas juostessaan kuvitteli hän, että Hupi haukkuu pihalla ja
+houkuttelee ihmisiä järvelle.
+
+»Mitä teillä on tekemistä minun kanssani!»
+
+Se olikin vain harakka, joka nauroi.
+
+Hänen eteensä tuli polku. Se johti Juhon mökille, jonka katto metsän
+lomitse näkyi. Hän puristi kädet nyrkeiksi ja lähti mökille päin.
+
+»Juho ei ole kotonaan.»
+
+Kalle jossakin vihelsi »Voi äiti parkaa», ja metsästä kuului ryskettä,
+joka läheni. Esteri purskahtaen itkemään, syöksyi vesakkoon, mutta
+kompastui ja kaatui mättäitten väliin eikä jaksanut siitä nousta.
+
+Hänet nosti siitä Juho, joka varsin vähällä vaivalla sai sanotuksi:
+
+»Minä näin, etteivät sinun asiasi olleet hyvin.»
+
+Hän otti Esteriä kädestä, talutti häntä kuin lasta, ja saatettuaan
+tielle, käski hänen mennä taloon, muuttaa vaatteet ja lähteä heti
+vieraisiin.
+
+»Mutta elä tanssi», varoitti hän ja kääntyi takaisin polkua mökilleen
+päin. Hän kuitenkin kiersi metsää talon läheisyyteen katsomaan syrjästä,
+kunnes näki Esterin nousevan Antin kärryihin ja lähtevän pitoihin.
+
+Niin huonosti ei Juho ollut osannut ajatella Esterin asiain olevan. Eikä
+sitä varten ollut pitotalosta lähtenyt kuljeksimaan kyydittyään sinne
+herrasväkensä. Oli vain lähtenyt omille retkilleen, niinkuin usein
+ennenkin oli tehnyt, vaikka tapana oli että rengitkin viipyivät koko
+pitojen ajan vierastalossa, missä heidätkin kestittiin niin kuin heidän
+hevosensakin. Hevosensa hän jätti, mutta itse katosi, siihen saakka kun
+pidot alkoivat loppuun lähestyä. Ja kun nähtiin Juhon lähtevän ja
+tulevan kuin salaa, oli leikin päältä sanottu että Juho käy aarteella,
+ja jotkut niin uskoivatkin. Ja totta se olikin. Niin hän nytkin oli
+lähtenyt aarteelleen, mutta oli kuin köydellä vedetty käymään ensin
+kotitalossa.
+
+Häntä veti sinne Esterin silmät. Ne olivat hänestä olleet oudot äsken,
+kun hän kävi sisällä hevosesta ilmoittamassa. Hän oli ne ennen tarkoin
+tuntenut joka päivä nähtyään pienestä alkaen, läheltä ja kaukaa ja
+monenlaisina, vihassa jos lemmessäkin, ja hänen sydämensä oli hänelle
+silloin kuin avattu kirja. Hän tiesi mistä Esterin riemu, tiesi mistä
+hänen surunsa, tajusi hänen kyyneltensä synnyn Kallen viheltäissä »Voi
+äiti parkaa», ja Kalle vieläkin oli yritellyt houkuttelemaan Esteriä
+polvelleen niinkuin ennen. Vaan Esteri olikin nauranut noille sävelille,
+ja nauranut kirkkaasti! Onnellisempihan Esteri olikin kotia tultuaan
+kuin ennen lähtöään. Vertaisenaan jopa itseään parempana piti häntä
+forstmestarinna, joka oli ollut vain puoli äitiä, sellainen, jonka Juho
+omasta kokemuksestaan tunsi ja siitä, mitä oli nähnyt, tiesi äitipuolien
+usein olevan. Ja forstmestari, joka Juhon mielestä ei ennen ollut
+kumonnut sääntöä, että jolla äitipuoli, sillä isäpuolikin, oli ottanut
+Esterin kaupungista vastaan kuin sulhasherra morsiamensa. Mutta niin
+kirkkaaksi nauruksi oli Juhon mielestä tämä onni ollut liian pieni. Tämä
+sama onnihan oli Esterille paistanut tänä iltana täydeltä terältä, ja
+kuitenkin hän valkoisessa juhlapuvussaan oli kuin mustiin verhottu
+kirkonalttari.
+
+Juho hätkähti, kun hän taloon poikettuaan Antilta kuuli, että ryökkynä
+oli mennyt järvelle päin. Kuin vainukoira hän jälkeen lähti, ja harakan
+räkätystä seuraten tapasi Esterin vaipuneena rupaiseen mättäänkoloon.
+
+Kun Esteri oli ollut pieni lapsi, joka hyvän äitinsä menetettyään oli
+kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty, oli Juho ollut silmänä ja
+korvana häntä tapaturmilta varjelemassa, sitten suurempana hänen
+paimenenaan pahaa vastaan ja parhaan ymmärryksensä mukaan neuvonut,
+nuhdellut ja lohduttanut. Hän oli tuntenut ylpeyttä verratessaan Esteriä
+toisiin lapsiin, aivan kuin Esterin etevämmyys olisi ollut hänen
+ansionsa. Kun hän saatettuaan Esteriä hänen kaupunkimatkallaan oli vielä
+kerran silmännyt taakseen kärryistään ja nähnyt avaralla, ruohoisella
+kievarinpihalla Esterin seisovan ypö yksin, niin hän silloin mielessään
+oli toivottanut, mitä sydän ja järki parasta keksi: kumppanin, kunnossa
+vertaisen. Sitten aina kun Esteri oli hänen mieleensä tullut, oli tullut
+se nuorukainenkin, ylevä ja kaunis, asettuen seisomaan Esterin vierelle
+viheriällä nurmikolla. Ja heidän takanaan seisoi hymyillen hyvä
+hengetär, jota he eivät nähneet, mutta hän Juho näki ja hän heille hänet
+kuvaili. Sen ylevän ja kauniin nuorukaisen luuli Juho kuolleeksi ja
+Esterin seisovan hänen ruumisarkkunsa ääressä, kun hän seisoi salissa
+silmänsä pimeinä forstmestarin ja forstmestarinnan syleillessä ja
+suudellessa ja onnentoivotuksia vuodattaessa hänen ylitsensä hänen
+syntymäpäivänsä johdosta. Mutta nyt? Sehän olikin se nuorukainen
+kelvoton, sydämetön, tyhmä, houkkio, joka oli luullut löytäneensä
+toisen paremman ja sysännyt Esterin silmälleen liejuiseen
+mättäänkoloon!
+
+Se oli surullista, mutta muu se kuitenkin Juhon mieltä raskaammin
+painoi, kun hän Esterin siitä ylös nosti ja lähti häntä taluttamaan.
+Tämä oli niin tuttua, oli kuin hän olisi nostanut sitä pientä tyttöä,
+joka oli langennut otsaansa kuhmun tahi nenänsä veriin, joka usein oli
+juossut hänen jälkeensä ja pistänyt pienen kätensä hänen kouraansa.
+Silloin ja sitten myöhemmin, kun hän lohdutteli Esterin silmät
+kirkkaiksi, kun tämä haki hänen läheisyyttään surussaan, oli Juholle
+usein tullut mieleen ajatus, että kerran on juopa aukeava heidän
+välilleen, kun Esteri tulee omavaraiseksi, ettei tarvitse hänen apuaan.
+Ja kun se hetki yhtäkkiä oli todellisesti edessä, silloin kun hän
+saattoi Esteriä hänen kaupunkimatkallaan, niin hyvästiä jättäessä
+takerrutti hänen kielensä sanattomaksi ajatus, että tämän jälkeen kun
+tapaavat toisensa, ei hän ole Esterille muu kuin se mikä muutkin eikä
+Esteri hänelle muuta kuin mikä muillekin. Mutta juuri se, ettei niin nyt
+ollut, tuntui raskaalta. Hän itse olisi tarvinnut taluttamista, niin
+piti ruveta toista taluttamaan, hänen, jolta oli kaikki mennyt, piti
+tukea sitä, jolla kuitenkin vielä oli koko elämä edessään. Hänen, jonka
+oli pitänyt viskata järveen puukko tupestaan, jonka silmä katseli köyttä
+kuin juopon silmä pikariin kaadettua viinaa, hänen piti juosta sellaisen
+jälessä, joka kompastuu ensimäiseen mättääseen. Hänen piti ruveta
+lohduttamaan sitä, jonka päivä oli vain pilven taa mennyt, kun itselleen
+oli maa harmaata sarkaa, puut mustaa verkaa, taivasta ei ollenkaan.
+
+Kun Juho lymypaikastaan muutaman pellonaidan takana oli nähnyt Esterin
+hevosen katoavan metsän taakse, istahti hän pientareelle.
+
+Mitä varten hän ketään auttaa? Mitä varten hän ketään säälii? Mitä
+varten vartioi Katria kuin aarretta? Minkävuoksi ei aja häntä mökistä ja
+polta mökkiä tahi molemmat yhdessä?
+
+Juho kohotti päätään ja kuunteli. Kuului vihellystä järveltä. Hän
+hypähti ylös, kyyrysillään juoksi pellonojia, poikkesi metsään ja kiersi
+mökkinsä taaksen harjanteelle, josta näki Kallen istuvan veneessään
+ruohikon rinnassa hänen mökkinsä edustalla. Juho kaivoi kätköstään
+tuohitorven, johon puhalsi niin että silmät päästä pullistuivat, ja yli
+järven ja yli metsien vyöryi kamalaääninen mölähdys, jota kaikkialla,
+mihin vain ääni ylti, äänettöminä kuunneltiin kuin viimeisen tuomion
+ennettä.
+
+Kalle sieppasi airot ja lähti soutamaan pakoon kuin olisi pelännyt
+viimeistä tuomiota enemmän järvellä kuin maalla. Juho kätki torvensa ja
+lähti kulkemaan kierrellen ja lymyillen kuin karannut tuomiovanki.
+
+Kiirettä hänellä ei olisi ollut pitotaloon, vaan hän kuitenkin juoksi
+milloin sopi. Hänestä tuntui, että Esterille voi tapahtua jotakin, jos
+hän ei ole siellä.
+
+Susannanpäivän ilta loisti kirkkaana apteekkarilla. Elokuun harsoinen
+illanhämy karkoitettiin kynttelien ja lamppujen paljoudella. Siihen oli
+erityinen syy. Tuomarin Alice oli suostunut vaihtamaan toivotun ja
+odotetun aatelisnimensä koruttomaksi Kaukoseksi. Tähän hänellä oli
+kaksikin syytä: apteekkari kyllästyneenä viimein odottelemiseen oli
+alkanut lämmittää rovastin Sigridiä, ja nimismiehellä oli ruvennut liian
+usein olemaan asiaa forstmestarille. Kihlaus julkaistiin nyt pidoissa.
+Ja se lisäsi ääntä laseille ja vilkkautta tanssille.
+
+Kun Juho saapui pitotalon pihalle, oli joukkoa ulkona katsomassa iloisen
+tanssin menoa valaistussa salissa, jonka avonaisista ikkunoista tulvasi
+pihalle pianon metalliset säveleet ja tahdinmukainen kenkäin kihnaus
+lattiaa vasten. Joukossa lasketeltiin sukkeluuksia tanssivista ja muista
+huomioista. Nimismiehen renki, tunnustettu tanssitaituri, koppoi
+käsiinsä muutaman kaikella kiireellä juoksevan piian ja hänen kanssaan
+pyörähytteli valssia siinä pihalla.
+
+»Jaska se pitäisi olla tuolla salissa näyttämässä niille tanssin
+mallia», sanottiin joukossa.
+
+»Mutta katsokaahan!» sanottiin sitten, kun Jaska oli tanssinsa
+lopettanut piian viimein karattua hänen käsistään. »Tule katsomaan
+sinäkin, Jaska! Tule katsomaan vertaistasi!»
+
+Salissa oli forstmestari tyttärensä Esterin kanssa tanssitantereella,
+joka oli joutunut heidän valtaansa yksinään. Forstmestari tuli, näki ja
+voitti. Itse Jaskakin pihalla lausui tunnustuksensa, ei yksistään vain
+suullaan, vaan sydämelläänkin. Ei ainakaan tässä läänissä ollut tähän
+asti vertaistaan nähnyt, vaan nyt hän näki parempansa!
+
+Äänekkäästi ihasteltiin »komeaa paria». Se on pysty tervaskanto tuo
+talvipäinen ukko. Ja passaa hänen siinä pyöriä ja pyöritellä ylpeänä,
+sillä ei ole joka papalla tuollaista tytärtä. Kukahan tuonkin
+hempulaisen polvelleen istuttaa? Kelvanneeko tämän pitäjän herroja?
+--Kelpaa! Mikä ettei kelpaisi, kun ei kuulu halpana pitäneen
+Piipari-Kallen polviakaan.--Piipari-Kalle valehtelee. Joka valehtelee
+yhtä mainiosti kuin viheltääkin! Kehuu, ettei koko pitäjässä sitä sievää
+piikaa, jonka luhdissa hän ei ole ollut, ja monta on talontyttöä jonka
+kammarin ikkuna syys-illan pimeässä on hänelle auennut.
+
+»Kyllä minä tiedän, kenen polvella tuo tyttö istuu!» sanoi Jaska
+ylpeästi, ja kaikki olivat ääneti, kuin olisi sen sanonut itse
+nimismies, jonka nyt tiedettiin olevan se, joka Esterin polvilleen
+istuttaa.
+
+Pari liiteli salissa, milloin kiertäen itsensä ympäri, kuin olisi toinen
+toistaan koettanut kietoa, milloin liikehti edestakaisin aivan kuin
+ensin toinen koettaen tavoittaa toista, joka pakeni, ja sitten taas
+toinen vuorostaan.
+
+Kaikista salissa olijoista oli tämä kaunis elävä taulu: »isä ja tytär».
+Mutta aina valmiilla arvostelulla oli kuitenkin sijaa. Tytär olisi
+saanut olla parempi! Hänen tanssinsa oli kaunista, ja koko ulkonainen
+olentonsa, mutta ... pastorin Sandralle oli joku hänen tuttavansa
+kaupungista kirjoittanut jotakin jostakin ylioppilaasta ja Esteristä, ja
+juuri Esteristä sitä jotakin. Sitä paitsi jo ilman tätä jotakin olisi
+Esteri ollut epäonnistunut kauniissa taulussa. Johan yksi ja toinen oli
+itsekseen pudistanut arveluttavasti päätään ennen Esterin kaupunkiin
+menoa, ja nythän oli nähty hänet tänä kesänä. Mutta sitä
+vaikuttavampana esiintyi taulussa forstmestari, mieltäylentävänä
+»tuhlaajapojan» isänä.
+
+Mutta forstmestarinna katsoi isää ja tytärtä suu hymyssä ja silmissä
+kostea kiilto, onnellisempana kuin jos tytär olisi ollut hänen omansa.
+
+Hän oli Esterin kaupunkiin mentyä alkanut tuta raiskan kaivavan
+silmäänsä. Piparkakut nimittäin olivat sittenkin tietämättömällä tavalla
+vähenneet, ja marjahillossa hän oli tavannut sormenjälkiä, jotka hän
+aina ennen kumoamattomilla seikoilla oli todistanut Esterin sormien
+tekemiksi. Margaretha ja Pauli, jotka yhdessä olivat syyttäneet Esteriä,
+syyttivät nyt toisiaan. Ja Esteri oli hyvän kuukauden ollut kaupungissa,
+kun salissa tavattiin pöytälamppu lattialla särkyneenä, ja kysyttäessä
+kuka oli syyllinen, pieni Einar lapsen viattomin katsein vastasi:
+Esteri. Lasten ja imeväisten suusta saatte totuuden kuulla, ja se totuus
+oli katkera, minkä forstmestarinna ymmärsi Einarin vastauksesta. Hän ei
+voinut enää salata itseltään, että hänkin yhtä umpimähkäisesti, mutta
+yhtä lujalla uskolla oli syyttänyt Esteriä. Hän oli luottanut omien
+lastensa pienimpäänkin sanaan, vaan Esterin puolustaessa itseään hän oli
+häntä häväissyt Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kylmäkiskoisessa
+taistelussa, joka Esterin jäykän vastustuksen takia oli vain
+kiihtymistään kiihtynyt heidän välillään, oli hän kaiken syyn lukenut
+Esterille. Mutta kun hän pitkinä viime talven iltoina, muitten töitten
+loputtua, nukkuvien lastensa keskellä valmisteli varustuksia tulevaa
+pienokaista varten, joka ehkä ei ollut näkevä häntä, äitiään, kostutti
+hän kyynelillään pienet paidat ja myssyt ajatellessaan omille lapsilleen
+äitipuolta. Ja se raiska hänen silmässään näkyi malkana. Silloin hän
+olisi ollut valmis nöyrään ja avonaiseen tunnustukseen Esterin edessä,
+että hän oli paljon rikkonut. Mutta sitten se tuntui tarpeettomalta, ja
+hän päätti korvata kaikki entiset puutteellisuutensa teoilla. Hän
+valmistautui Esteriä vastaanottamaan äidillisellä rakkaudella. Vaan
+Esteri olikin kasvanut yli hänen päänsä, ei tarvinnut hänen äidillistä
+rakkauttaan eikä kaivannut. Kun Esteri ei ollut sitä saanut, niin ei hän
+ollut siitä velkaakaan, ja forstmestarinnan kaikki osoitukset hän otti
+kohteliaisuutena ja maksoi ne heti kohteliaisuudella. Forstmestarinnalle
+ei ollut pienintäkään lohdutuksen pisaraa tuskansa lievittämiseksi, jota
+tunsi, kun isä ja tytär pian joutuisivat vihollisina vastatusten. Heidän
+sanansa toisilleen olivat puukonpistoja hänen sydämeensä, sillä hän
+heidät oli vuosien kuluessa vieroittanut toisistaan. Sitä hän ei voinut
+itseltään tinkiä millään. Jos ei ollutkaan ennen tiedoin ja tahdoin
+väärin todistanut Esteristä, oli hän sen kuitenkin tehnyt. Mutta oliko
+hän koskaan Esteriä pienenä lapsena sylissään juoksuttanut isän syliin
+hypiteltäväksi ja suudeltavaksi? Enintään oli opettanut Esteriä
+noudattamaan mitä hyvä tapa vaati: Sinäkin, Esteri, mene sanomaan hyvää
+yötä. Eikä hän ollut siitä niin välittänyt, jos Esteriltä oli jäänyt
+hyvä tapa noudattamatta.
+
+Kun forstmestarinna nyt oli saanut Esterin lähtemään pitoihin isän
+vuoksi ja näki isän kuin kaikki unohtaen tanssissa vievän tytärtään,
+toivoi hän hartaasti, että nyt alkaisi onnellisempi aika ja iloinen
+aika, jota totta puhuen vielä tähän asti tuskin oli ollut. Hän uskoi,
+että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa.
+
+Mutta pihalla Juho seisoi, sydämessään hätä ja tuska, aivan kuin Esteri
+olisi ollut hukkumassa ja hän avutonna seisonut siinä sitä katsomassa.
+Salissa syntyi yhtäkkiä hälinä, tanssi keskeytyi, soitto herkesi ja
+pihalla varpaillaan seisovassa joukossa kiihtyi uteliaisuus niin
+suureksi, että muuan nousi toisten olkapäille seisomaan nähdäkseen ja
+kertoakseen mitä tapahtuu siellä lattialla, jonne kaikki kumartuvat
+katsomaan. Tähystäjä ei kuitenkaan voinut mitään nähdä, kun salissa
+olivat ihmiset sankkana parvena ympärillä. Mutta sitten kaikki näkivät,
+kun forstmestarin ryökkynää kannettiin pyörtyneenä kuin kuollutta.
+
+»Eipä kestänyt tyttären pää pyöriä!» huudahti Jaska, jonka silmissä
+forstmestari kohosi yhä vain.
+
+Juho meni pirttiin, istahti penkille rauhallisesti lynkäpäisilleen ja
+lausui mielessään:
+
+Jumalalle kiitos!
+
+
+
+
+X
+
+
+Yöllä kotia päästyään Juho ryhtyi kirjoittamaan Esterille kirjettä.
+
+»Rakas lapsi», alkoi hän. Mutta jo näitä sanoja kirjoittaessaan hän
+joutui epätoivoiseksi kynänsä hitautta. Hänellä olisi ollut niin paljon
+sanottavaa ja olisi halunnut sanoa! Oli aivan kuin Esterin äiti-vainaja
+olisi istunut hänen ääressään ja katsoen häntä läheltä silmiin
+kehoittanut: Juho, neuvo lasta, neuvo. Sinä osaat ja sinä tiedät, olet
+itse kokenut. Hän on nuori ja kaunis, ja tulevaisuus vielä edessä, vaan
+sinä näet, että hän päivänsä pilveen mentyä voi epätoivossaan surmata
+sielunsa. Neuvo ja lohduta!
+
+Ja Juho istui kyyryssä pöytää vasten kuljettaen luisevalla suurella
+kädellään kynää, joka yön hiljaisuudessa parkui raskaan painon alla
+vitkalleen liikkuessaan paperilla. Päivä oli noussut ja ihmiset
+nousivat, kun hän lopetti.
+
+Hän ei sitten Esteriä nähnyt moneen päivään ollenkaan. Mutta kun hän oli
+talon pellolla ruista kylvämässä, kuului talosta pianonsoittoa,
+lakkaamatta.
+
+»Niin!» sanoi Juho itsekseen päätään nyökäyttäen ja aivan kuin vielä
+kehoittaakseen. »Tee työtä, tee työtä! Mitä työtä tahansa, kunhan teet!
+Mutta elä huumaa itseäsi tanssilla. Se on viinaa, se on viinaa! Ja se on
+suruun ja murheeseen myrkkyä! Se sielun tappaa.»
+
+Soitto kuului taukoamatta. Ja Juho sirahutteli siemeniä silmät ja suu
+hymyssä kuin olisi omaa peltoaan kylvänyt satakertaisen sadon toivossa.
+
+Esteri oli pyytänyt saada jäädä kotia luvaten luopua kaikesta, mikä isän
+mieltä loukkaa. Ja hän ryhtyi opettamaan siskojaan ja muun aikaa istui
+pianon ääressä.
+
+»Kas niin, kas niin», sanoi forstmestari vaimolleen. »Näetkös nyt? Näin
+se kävi! Ja näin se pitää olla.»
+
+Oli onnellisempi aika alkanut. Sovinto ja rauha vallitsi, ja
+forstmestari innostui niin, että etsi esiin viulunsa, jonka ääntä
+forstmestarinna ei ollut kuullut kuin avioliittonsa varhaisimpina
+vuosina. Oli alkanut iloisempikin aika.
+
+Ja kuitenkin forstmestarinna istui surullisena, kosteissa silmissä
+Margaretha, joka oli lähtenyt Helsinkiin Esterin sijasta, lähtenyt
+riemumielellä.
+
+Kuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska
+ja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänelle
+silloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessa hänen vaatteitaan
+ja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen
+vierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta
+kyläjuoruksi. Ei osaa tietää, ei arvata ihminen lyhyen elämänpolkunsa
+moninaisia mutkia!
+
+Esteri ponnisteli kuin hukkuva. Ja väliin hän näki maan aivan lähellä,
+vaan toisinaan taas toivottoman kaukana. Joskus hänestä aivan yhtäkkiä
+alkoi tuntua, että kaikki oli vain unta, pahaa unta, ja että tapahtuu
+jotakin iloista. Ja soittaessaan hän väliin oli pitkät ajat Holmalla.
+Mutta siitä selvittyä hänen halutti, niin hurjasti halutti lähteä
+johonkin, mihin hyvänsä.
+
+Kun olisi saanut edes itkeä! Tahi puhua jollekin. Mutta kenelle? Kuka
+ymmärtäisi? Ainoa olisi täti Smarin! Ainoa! Hyvä Jumala, kun hänellä oli
+ikävä häntä.
+
+Hän sai täti Smarinilta kirjeen. Siitä jäi hänen mieleensä vain, että
+konsulinna Holma kaikkineen oli muuttanut Helsinkiin. Siinä nyt hänen
+viimeinenkin toivonsa!
+
+Mitä oli hän toivonut?
+
+Hänen silmissään oli ollut täti Holma, joka oli katsonut häneen sanoen:
+Sellainenko sinä oletkin! Sitä juuri Esteri oli niin monta kertaa
+pelännyt. Kerran kun konsulinna Holma ihmetteli, mihin oli joutunut
+markanraha, joka juuri oli hänellä hyppysissä, Esterin valtasi kauhea
+tuska. Ja hän seisoi toimettomana kädet ylhäällä toisten hakiessa rahaa.
+Kun se löytyi, hän kaikkien nauruksi huudahti: Jumalalle kiitos!
+
+Hän oli Laurin viimeisen kirjeen jälkeen joka postipäivä jännityksellä
+kuunnellut tulevan postin aisakellon ääntä maantieltä, vaan
+toisellaisella jännityksellä kuin sitä ennen. Ja kun posti oli tuotu, ei
+hän uskaltanut mennä katsomaan, oliko hänelle kirjettä. Mutta jokaisen
+kirjeen, minkä hän sai, keneltä hyvänsä, avasi hän aivan kuin toivoen
+markanrahan löytyneen.
+
+Nyt, saatuaan tiedon, että Holmat olivat muuttaneet Helsinkiin, oli
+Esteristä kuin olisi täti Holma sanonut hänelle: »Mene pois!» ja vetänyt
+oven kiinni.
+
+Hän alkoi taas soittaa, tietämättä suuntiakaan mitä soitti.
+
+»Esteri soittaa erinomaisen hyvin, paremmin kuin pastorin Flora,» tuli
+nimismies Esteriä kiittelemään.
+
+Hän oli kesän aikana käynyt forstmestarin luona hyvin ahkerasti shakkia
+pelaamassa, vaan puhuttiin että hän käy Esterin vuoksi. Jotkut nauroivat
+hänelle vasten naamaa, että Esteri oli jo saanut hänet pieksusaappaissa
+käymään, ja kehottivat häntä teettämään hyvin hienopohjaiset tohvelit
+Esterille. Nimismies otti mielellään tällaisen pilan vastaan. Hän oli
+mielistynyt Esteriin. Esterissä oli kaikki hyvät puolet, mitä oli
+erikseen Alicessa, Sandrassa, Sigridissä, Ainassa ja Florassa, joilta
+yhdeltä puuttui yhtä, toiselta toista, ja joista hän ei ollut voinut
+varmasti päättää. Ja se varsinkin oli hänestä mainio asia, että Esteri
+pystyi tukkimaan Rautiaisen suun, joka oli kerrassaan painajainen
+hänelle. Niin että kun hän ensi kerran lähti käymään forstmestarin
+luona, hän sanoi Jaskalle, joka häntä kyyditsi:
+
+»Nyt mennään siihen taloon, josta ehkä piankin noudat minut rouvineni.
+Mutta elä nyt vielä puhu kenellekään.»
+
+Nyt, kun Jaska oli hänet tuonut, oli hän luvannut jo sanoa muillekin.
+Hän oli asiasta varma. Oli puhunut forstmestarille, joka puolestaan oli
+suostunut, semminkin kun nimismies oli käynyt kumartamassa
+kruununvoudinvirkaa ja saanut hyviä toiveita. Esterinkin suhteen
+nimismiehellä oli hyvät toiveet, sillä forstmestari puolestaan oli
+varma, Esterin nyt luovuttua lapsellisista houreistaan.
+
+»Hän on kuin sula vaha», oli forstmestari sanonut. Ja nyt nimismiehen
+tultua frakkipuvussa hän mielessään valmisteli tämäniltaiseen
+perhejuhlaan puhetta, jossa runollisen kauniisti kuvaisi sitä, että
+Esteri tuli takaisin siihen säätyyn, johon Esterillä oli äitinsä kautta
+kunnia kuulua.
+
+Nimismiehen lähestyessä Esteriä, joka istui edelleen pianon ääressä,
+etsien uutta soitettavaa kappaletta, poistui forstmestari. Mutta
+forstmestarinna, joka oli kyökkihommissa, tuli käymään saliin ja kuin
+jotakin kiireellistä asiaa varten kutsui Esterin kyökkiin. Vaan kyökistä
+hän juoksutti hänet vinttikammariin.
+
+»Esteri, minä olen äitipuoli», sanoi hän ruveten itkemään. »Ja minä
+tiedän mitä on olla äitipuolena. Sinä olet kyllä järkevämpi ja parempi
+kuin minä raukka, mutta veri on vettä sakeampi. Ja sinä olet niin
+järkevä tyttö, että minun ei tarvitsisi sinua neuvoa, miten tehdä, vaan
+minä pelkään, että sinä nyt voit tehdä, mitä sitten katuisit. Ja sinä
+olet nuori ja kaunis, ja sinulla on vielä onni omissa käsissäsi. Ole
+täällä, elä tule alas kuin vasta illallisen jälkeen.»
+
+Jo ennen illallista forstmestarinna tuli vinttikammariin ja sanoi:
+
+»Pane kapsäkkiin, mitä ehdit ja välttämättömimmin tarvitset.
+Huomenaamulla varhain lähdet kaupunkiin täti Smarinin luo. Minä lähetän
+jälestäpäin muut tavarasi, mitä tarvitset. Harjoittele soittoa siellä.
+Minä pidän huolen rahatarpeistasi ja kirjoitan, milloin sinun sopii
+tulla takaisin kotia.»
+
+Täti Smarinin luo!
+
+Oli taas kuin olisi toivonut, että raha löytyy. Ja hän alkoi kiireellä
+puuhata tavaroitaan kokoon ajattelematta ja tajuamattakaan oikein, mistä
+oli ollut kysymys. Mutta kun hän meni saliin hakemaan nuottejaan, kuuli
+hän forstmestarin työhuoneesta kova-äänistä ottelua isän ja
+forstmestarinnan välillä. Ja hän pysähtyi kuuntelemaan hämmästyneenä.
+
+Forstmestarinna, joka ennen oli vähimmästäkin vapissut miehensä edessä
+ja aina kuin pelolla asettanut kaikki vain forstmestarin mielen mukaan
+eikä koskaan ollut vastustanut, vaan aina pitänyt parhaana alistua ja
+kärsiä, silloinkin kun varmasti tiesi olevansa oikeassa, tämä arka
+olento nyt antoi sanan sanasta pelkäämättä toista, jonka ääni jyrisi
+kuin ukkonen.
+
+»Esteri ei ole sinun lapsesi, vaan minun!»
+
+»Esterin omasta suusta olet kuullut, mikä olet hänelle.»
+
+Forstmestari iski jalkansa lattiaan.
+
+»Sinä et saa sekaantua enää meidän väleihimme, sanon minä!»
+
+»Sinun on tehtävä, niinkuin tekisit omalle lapsellesi, niin sanoo
+minulle tuo Esterin äidin kuva tuossa seinällä, jonka edessä minä nyt
+seison varma tunne rinnassani, että tässä asiassa olen tehnyt oikein!»
+Forstmestarinna tuli saliin ja huomattuaan Esterin seisovan alla päin ja
+kuin tietämättä mistään, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:
+
+»Mene, lapseni, mene, ja tee niin kuin käskin.»
+
+Aamulla kun hän seisoi pihalla ja katsoi Esterin jälkeen, joka katosi
+kujalle syysaamun sakeaan sumuun, että kuului vain kärryjen etenevä
+jyrinä, hän puristi päätään ohimoilta:
+
+»Olenko tehnyt oikein vai väärin?»
+
+Esteri istui kärryissä ja mietti, mitä on tämä elämä.
+
+Sumua, usvaa!
+
+Ja Antti puheli minkä ehti. Kertoi, että Juholle oli syntynyt tyttö
+viime yönä ja että Kallesta on tullut uskovainen, niin ettei se vihellä
+enään. Se oli Kalle kuullut pirun törähyttävän vastaukseksi hänen
+vihellykseensä. Ei ollut ensimmäisestä kerrasta välittänyt vielä, vaikka
+hyvin oli säikähtänyt. Mutta sitten oli taas jonkun ajan kuluttua
+kuullut toisen kerran, ja silloin oli alkanut jo mietityttää. Ja
+kolmannen kerran kun kuuli, niin pelosta oli maailma silmissä pimennyt,
+kun oli luullut, että nyt se tulee häntä noutamaan.
+
+Antti kaivoi taskustaan piipun, Kallen vanhan piipun, vaan uuden
+Antille, joka vasta nyt opetteli polttamaan. Saatuaan siihen panoksen ja
+tulen hän istui selkäkenossa selkälautaa vasten ja savujensa välistä
+puhui harvasanaisesti:
+
+»Siellä kaupungissa taitaa olla lysti. Se räätäli-Pekan poika Matti,
+joka oli ryökkynän koulussakin ja joka tässä kesällä meni kaupunkiin
+oppiin, kirjoitti minulle, että eri lysti on siellä. Karusellilla
+ajetaan ja tyttöjä on aina tarjolla kumpaankin käsikynkkään. Ja siinä
+oli huutomerkki perässä!»
+
+
+
+
+XI
+
+
+Hirveä maanjäristys kyökissä.
+
+Neiti Smarin uskoi varmasti, että mitä vain rautaa löyhempää siellä oli,
+se oli nyt tuhannen sirpaleina.
+
+Miina kuitenkaan ei ollut kaatanut kuin kyökin pöydän. Mutta näky oli
+kuitenkin kamala: marjasoppaa, maitoa, munankeltuaista, jauhoja,
+sokuria, astioita, sanalla sanoen, mitä hyvin varustetun kyökin pöydällä
+on sen rikkaimmalla hetkellä, se kaikki sekasortona lattialla!
+
+»Kun edes osaisin ymmärtää, miten tuo oli mahdollista!» huudahti neiti
+Smarin enemmän ihmeissään kuin suutuksissaan.
+
+Varsin yksinkertainen asia!
+
+»Minä yritin», selitti Miina, »kurkistamaan ikkunasta, kun minun
+silmääni yhtäkkiä vilahti, kuin olisi neiti Esteri tullut».
+
+»Miina näkee näkyjä!»
+
+Miina ilahtui siitä.
+
+»No silloin tämä on neiti Esterin häiksi», sanoi hän ja lyöden käsiään
+yhteen jatkoi: »Ja hän saa sen--sen--niin mikä ihme se olikaan?--sen
+senaattorin! Pankaa mieleen, että Miina on sen sanonut!»
+
+Ovikello soi. Ja niin mahdottomalta kuin neiti Smarin oli pitänytkin ja
+piti Esterin tuloa, riensi hän itse avaamaan ja sai syliinsä Esterin, ei
+niinkään enää hämmästyksekseen kuin ilokseen ja riemukseen.
+
+Mitä olisi ollut tähän verraten, jos olisi saanut vaikka ahdinkoon asti
+täyteen tyhjät huoneensa koululaisia!
+
+Niitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä
+maalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa
+armopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon
+maksuttomasti.
+
+»Minulle piti tulla kaksi sisarusta, muutaman kruununvoudin tyttäriä»,
+selitti neiti Smarin, kun Esteri ihmetteli huoneitten tyhjyyttä. »Mutta
+lukukauden alettua sain heidän mammaltaan kirjeen, että tyttäriään
+kaupunkiin tuodessaan hänen oli onnistunut saada heidät sellaiseen
+paikkaan, jossa oppivat saksaa, nimittäin pastuurska Levonin
+pensionaattiin. Siellä he olkoot ja oppikoot, niin he kuin muutkin,
+ajattelin. En välitä!»
+
+Eikä neiti Smarin todella välittänytkään. Paitsi pientä turvattoman
+lapsen eläkettä entisen ja edesmenneen majurin naimattoman tyttärenä oli
+hänellä sievä pääoma, jonka hän, samoin kuin hänen sisarensakin,
+forstmestarinna, oli muutamia vuosia sitten saanut lähempien sukulaisten
+puutteessa perintönä joltakin äidinpuoleiselta tädiltä. Tosin tämä
+Jumalan siunaus olisi hänelle ollut mieluisempi jo aikoja ennen, silloin
+kun vanhempain varattomuuden takia täytyi opintonsa jättää
+keskeneräisiksi vastoin harrasta haluaan ja sitten suureksi surukseen,
+kun kotipaikallaan lastentarhaa pitäessään tuli huomaamaan ja
+huomautetuksi, että hänellä oli harvinaiset taipumukset pedagogiikkaan,
+jota intohimoisella hartaudella luki ja tutki. Mutta hyvä oli saamansa
+perintö näinkin, sillä eläke yksinään olisi ollut niukka. Nyt oli
+toimeentulonsa turvattu, ja koululaisia hän perinnön saatuaan piti
+enemmän hänelle rakkaan asian harrastuksesta kuin ansioikseen. Hänen
+erimielisyytensä kasvatus-asioista pastuurska Levonin kanssa, joka tuli
+saksalaisine piikoineen, voittaen heti suosiota, ei ollut kateutta
+kalavedestä, vaan vakaa luottamus omaan etevämmyyteensä. Hän oli
+pastuurska Levonia ja hupsuja ihmisiä nauranut ivallisesti. Nyt hänen
+puolestaan olisi pastuurska Levon saanut vaikka suurilla kirjaimilla
+seinäänsä maalata: Maailman paras pensionaatti. Hän olisi sille
+hymyillyt, mutta itseään tarkoittaen: olihan hän itsekin lyönyt yhtä
+suuriäänistä rumpua itsestään. Ja mikä hän oli?
+
+Siitä hän oli tehnyt tunnollista tiliä itsensä kanssa. Se ei ollut juuri
+hauskinta työtä, mutta ei hän koskaan ollut niin tyytyväinen ja iloinen
+ollut kuin nyt tuntiessaan ja tunnustaessaan, että hän on yksi
+tyhmimmistä.
+
+Hän oli usein muistanut entisiä ottelujaan Esterin kanssa, kamppailua
+sanoin ja katsein. Ja elävimpänä kaikista oli hänellä muistossa muuan
+tapaus, kun he seisoivat vastatusten, hänellä kädessä Esterin kirje,
+jonka Esteri oli kirjoittanut isälleen ja sulkenut näyttämättä hänelle
+ja kysymättä neuvoa häneltä! »Minkä vuoksi sinulle ei kelpaa, niin kuin
+muille, minun neuvoni, miten kirjoitetaan isälle?»--
+
+»Sen vuoksi, että se olisi teidän viisaasta päästänne eikä minun
+sydämestäni.»
+
+Kun he illalla, vanhan tapansa mukaan, nyt istuivat neiti Smarinin
+kammarissa puhellen yhtä ja toista johtuen muistelemaan viimesyksyisiä
+asioita, nauroi neiti Smarin ja sanoi:
+
+»Sinä, Esteri, mahdoit ajatella minusta, että parempaa idioottilaitoksen
+tirehtöörskaa kuin minun tätipuoleni ei maa päällään kanna!»
+
+Esteri hämmästyi yhtä suuresti sitä, että hän todellakin oli niin voinut
+ajatella, kuin sitä, että täti arvasi melkein sanalleen.
+
+»Minulla oli itselläni heikko kätkeytynyt tunne siitä, että niin minä
+olen, ja minä näin tuomioni sinun katseestasi ainakin joskus. Muistatko
+otteluamme isällesi kirjoittamastasi kirjeestä? Minä pelkäsin, että sinä
+siinä kirjoitat: Jos olette tahtonut lapsestanne ulkokullaisen
+silmäinpalvelijan, valehtelijan ja vähintään pienen varkaan, niin olette
+osannut sijoittaa hänet juuri oikeaan paikkaan ja voitte siis olla
+täysin tyytyväinen!--Niin luin silmistäsi ja minua hävetti ja suututti
+ja hyppyseni repivät kirjeesi pieniksi silpareiksi.»
+
+Neiti Smarin rupesi itkemään. Ja kun Esteri kävi häntä lohduttamaan,
+sanoi hän:
+
+»Anna minun itkeä, minä itken ilosta. Minullakin on ketä minä rakastan,
+jos saan tyydyttää sydämeni janoa, sillä minullakin on sydän. Se on
+ollut kuolluksissa, tyhmyyden vankina. Se alkoi sykkiä silloin kun
+kotoasi lähtiessä istahdimme kärryihin. Isäsi oli antanut sinut
+täydellisesti sinut minun valtaani, ja minä tunsin kuin jonkunlaista
+omistusoikeutta sinuun. Minä tahdoin olla äidittömälle äiti. Ja kun
+rengin lähtiessä kotia ajamaan sinä kievarin pihalla seisoit niin
+yksinäisen ja jätetyn ja hyljätyn näköisenä, sykki sydämeni ja minä
+halusin, voi miten sydämeni paloi halusta saada sinut sulkea syliini
+omanani. Mutta kun minä sinua kutsuin tulemaan, niin sinä käännyttyäsi
+minua katsomaan näytit pelästyvän ja purskahdit itkemään. Silloin nousi
+tyhmyys ja sanoi--»
+
+Neiti Smarin keskeytti. Ja syntyi pitkä äänettömyys.
+
+Viimein neiti Smarin taisteltuaan ajatuksissaan niinkuin taistelee se,
+jolla on rikos tunnustettava, haluten puhdistaa tuntonsa, sanoi:
+
+»Minä luulin, että sinä olit rakastunut tuohon renkiin, ja olit kieroon
+kasvanut, pahantapainen, jonka ojentamiseen vaadittiin muka ankaruutta
+ja kaikenlaisia erityisiä toimenpiteitä.»
+
+Esteri katsoi hämmästyneenä. Ei sen vuoksi että täti oli sellaista
+hänestä luullut. Vaan oli kuin olisi laskettu rautaristikko heidän
+välilleen, juuri kun hän oli kätensä kiertämäisillään tädin kaulaan,
+itkeäkseen sydämensä keveämmäksi ja sanoakseen lohdutuksekseen, että hän
+rakasti ja rakastaa Lauria, vaan Lauri, hänen äitinsä ja hänen sisarensa
+ovat hyljänneet hänet--rengeille! Mutta nyt? Kertoa se tädille olisi
+sama kuin pistää puukko hänen sydämeensä.
+
+Ja niin joutui Esterin sydämen-asia heidän välillään sellaiseksi, johon
+ei kajottu. Neiti Smarin oli sitä ajatellut paljon ja ajatteli. Ja hän
+selitteli sen itselleen niin, että Esterin sydämessä oli ehkä ennen kuin
+hän Lauri Holma tapasi itsetiedottomana, kätkeytyneenä rakkaus johonkin
+lapsuudentoveriin--jotakin perää täytyi Miinan puheessa olla--ja tämä
+rakkaus nousi vastustamaan tunteita, jotka olivat syttyneet Lauri Holmaa
+kohtaan. Miten Esteri nyt oli tästä ristiriitaisuudesta selvinnyt vai
+oliko vieläkään selvillä, ei neiti Smarin osannut päättää. Hän ei osaisi
+antaa mitään neuvoa, arveli hän, jos Esteri siitä hänelle puhuisikin,
+sitä enemmän oli syytä olla tunkeilematta, kun hän ei sitä itse puheeksi
+ottanut. Ja joka kerta kun he illoin istuivat neiti Smarinin kammarissa
+puhelemassa ja johtuivat lähelle tätä asiaa, niin jäivät molemmat sitä
+äänettöminä mietiskelemään, kunnes kummankin katse kohtasi toisensa,
+jolloin he aivan kuin tahtoen salata ajatuksensa toisiltaan alkoivat
+puhella taas uudella vauhdilla.
+
+Esteri puheli kotioloista paljon enemmän kuin ennen, enimmäkseen
+sisaristaan ja veljistään, joista neiti Smarin sai varsin elävän
+mielikuvan niin heidän ulkonäöstään kuin luonteestaan. Mutta
+forstmestarista ja forstmestarinnastakin sai neiti Smarin runsaasti
+pikkupiirteitä ja hyvin myötätuntoisia. Niin että neiti Smarinilta pian
+oli haihtunut epäilys ja pelko, että Esterin kotona ehkä oli tapahtunut
+joku yhteentörmäys, kun Esteri niin äkkiarvaamatta tuli. Hän oli
+lyhyesti selittänyt tulleensa harjoittelemaan pianonsoittoa.
+
+Ja sitä hän tekikin ihmeteltävällä innolla ja hämmästyttävällä
+kestävyydellä. Jo aamulla varhain hän istahti pianon ääreen, soitti,
+soitti lakkaamatta, usein vain kiireimmiten söikin. Kotoa hän ei
+liikkunut muuta kuin mitä kävi opettajansa luona soittotunnilla tai
+silloin tällöin lähti omasta halustaan neiti Smarinille toveriksi tämän
+mennessä kaupungille ostoksille tai joskus illoin pyysi häntä kävelylle.
+
+Näillä heidän yhteisillä retkillään neiti Smarin huomasi sen omituisen
+seikan, että Esteri karttoi menemästä entisen Holman talon sivuitse,
+löytäen syytä tahi toista kierroksen tekemiseen, jos lyhinkin matka
+sattui sen kautta. Näytti kuin hän olisi tahtonut välttää vähintäkin
+aihetta, joka saattoi ajattelemaan Lauri Holmaa. Lapsuudentoveri siis
+oli vallannut hänen sydämensä!
+
+Mutta sitten sai neiti Smarin aihetta uskoa, että Lauri Holma oli
+Esterin sydämen onnellinen asukas, kunnes tämän varman uskon taas tuhosi
+muuan kumoamaton tosiseikka, jonka mukaan Lauri Holma ei voinut tulla
+kysymykseenkään. Ja se iski äkkiä kuin salama pilvettömältä taivaalta,
+eräänä iltana, kun Santtu oli hakemassa Esteriä Kansallisseuran
+iltamaan.
+
+Sinne oli Esteri, omaa haluaan ja tädin innokkaita kehoituksia
+noudattaen, päättänyt lähteä ja pyytänyt kavaljeerikseen Santun,
+kuitenkin huomauttaen että hän ei nyt tanssi ollenkaan.
+
+Eihän hänkään ole mikään tanssi-intoilija, arveli siihen Santtukin.
+
+Kukako Santtu?
+
+Lakitieteen ylioppilas Vendell, Aleksander. Tästä ristimänimestä oli
+lyhennysote: Santtu. Ja tämä nimi oli siihen määrään yleistynyt, että
+kuuli puhuttavan aina vain Santusta, niin että neiti Smarin, kun Esteri
+esitti hänelle tämän vieraansa, erehtyi puhuttelemaan häntä herra
+Santuksi. Siitä oli seuraus, että neiti Smarin pian sai kunnian liittyä
+Santun tätien lukuisaan--piti sanoa lukemattomaan joukkoon. Samaten
+nuoret neitoset sanoivat häntä Santuksi, hän heitä nimeltään, se lankesi
+luonnostaan kenelle hyvänsä, puheltuaan Santun kanssa parikaan kertaa,
+kolme korkeintaan. Hänen vaaleaverinen muotonsa, pyöreät harmaat
+silmänsä, hänen liikkeensä, tenoriäänensä, mielipiteensä, sanalla sanoen
+koko olentonsa oli kuin hänen sammaltava s-äänensä, ja se oli niin
+pehmeän sävyisä, että saakeli, jota hän voimasanana käytti kaikissa eri
+mielentiloissaan, tuntui vain pieneltä, sinisilmäiseltä saakelinpojalta.
+
+Kauneinkin neito olisi voinut Santtua suudella keskelle suuta
+vähintäkään punastumatta. Eikä kukaan voinut aavistaa sitä valtavaa
+rakkautta, jota tunsi rinnassaan tämä nuorukainen, joka oli ruvennut
+juristiksi esikuvanaan Runebergin »Maaherra». Hän osasi Romeon ja Julian
+kannesta kanteen. Hän oli Romeo! Julioita oli ollut monta, vaan aina oli
+joku sattunut ja ehtinyt hänen tielleen. Niin oli ollut Esterikin muuan
+niitä. Ja Santtu varmasti uskoi, että hän olisi Esterin sydämen
+voittanutkin, vaan hän oli ollut hupsu! Hän oli kerran kuljettanut Lauri
+Holman Esterin kammarin avaimenreijälle josta hän itse oli niin usein
+kurkistanut ja runoja tukkinut. Lauri Holma oli anastanut näköalan
+kokonaan ja vähä väliä vannonut, että hänen Juliansa se on. Silloin oli
+Santtu sisimmässään raivostunut, istunut pimeässä kammarissa miettien
+kostoa Lauri Holmalle, joka pää oveen nojaten ihaili impeä. Ja Santtu
+keksi. Mitään aavistamattoman kilpailijansa hän syösti menemään immen
+kammariin niin sukkasillaan ja kengät kädessä kuin hän oli.
+
+»Minä kiitän sinua, Santtu, se oli minun onneni», oli Lauri Holma
+sanonut sitten, ja Santtu oli selittänyt, että hän tiesi että eräs
+toinen olisi vallannut Esterin seuraavana päivänä, jolloin hän, kun
+tiesi Lauri Holman pitävän Esteristä, oli keksinyt tämän kepposen Laurin
+hyväksi, joka oli liian ujo!
+
+Santtu oli sitten tämän hyväntyönsä nojalla ollut Holmalla alituisimpia
+vieraita. Niin vastenmielinen kuin Santtu Esterille olikin, oli hän nyt
+ilahtunut, kun Santtu kuultuaan Esterin olevan kaupungissa oli tullut
+tervehtimään häntä. Hän käski Santun usein käydä. Santtu oli käynyt. Ja
+heidän keskustelunsa enimmäkseen oli tavalla tahi toisella koskenut
+Lauria. Jos Santtu yritti poikkeamaan muihin asioihin, niin Esteri johti
+hänet aina haluamalleen polulle.
+
+Neiti Smarin oli huomannut Esterin olevan aina silloin kuin toinen
+ihminen, posket hohtaen ja silmissä hehku.
+
+»Santtu! Tiedätkö sinä, kuka siellä lausuu Laurin runon?» kysyi Esteri
+tultuaan saliin, jossa neiti Smarin oli pitänyt Santulle seuraa, sillä
+aikaa kun Esteri oli pukeutumassa Kansallisseuran iltamaan. Ja sen aikaa
+kuin he vielä istuivat odottaen ajan kulumista, että eivät tulisi
+ensimmäisinä, mikä Esteristä oli ikävää, puhelivat he taas vain
+Laurista.
+
+»Muistaako Esteri miten Esteri ja Lauri tulivat lähemmin tuttaviksi?»
+kysyi sitten Santtu muutamakseen toivossa saavansa pienen kunnian
+kontolleen.
+
+Esteri nauroi iloisesti.
+
+Neiti Smarinilla sydän värisi.
+
+Esteri tuli ja kertoi hänelle tapauksen, miten Lauri syöksyi hänen
+huoneeseensa pää edellä, sukkasillaan ja kengät kädessä. Ja sitten hän
+nauroi uudelleen, nauroi, nauroi. Nauroi, niin että horjuen kulki ja
+vaipui istumaan pianotuolille heittäytyen pianoa vasten kumarruksiin
+kyynärvarret koko ruumiin painolla klaviatuurille, niin että piano
+soida romahti kaikilla kielillä monen oktaavin alalla.
+
+Neiti Smarin pyyhkäisi silmistään kyyneleet salaa Santulta, joka
+ällistyneenä katsoi vuoroon Esteriä vuoroon neiti Smarinia, ja vihdoin
+sanoi:
+
+»Esteri, etkö sinä jo lähde?»
+
+»Odota, istu ja ole hiljaa!» kuului Esterin käskevä ääni.
+
+Santtu teki niinkuin käskettiin ja alkoi katsella sanomalehteä, jonka
+neiti Smarin ojensi hänelle erotettuaan muusta postista, minkä palvelija
+juuri oli tuonut sisään.
+
+Esteri nousi viimein ja sanoi hiljaisella äänellä:
+
+»No Santtu.»
+
+Santtu käänsi sanomalehden kiinni, mutta hänen silmänsä ahmivat vielä
+ensi sivulla, tarttuivat hetkeksi aikaa kiinni johonkin ilmoitukseen, ja
+sitten katsoen taas vuoroon Esteriä, joka veti hansikkaita käteensä,
+vuoroon neiti Smarinia, hän alkoi kiihkeästi kaivaan liivintaskujaan
+niinkuin hänen tapansa oli kun hänen suustaan oli tulossa, joka nyt
+tulikin:
+
+»Saakeli!»
+
+Neiti Smarin luuli Santun harmittelevan että oli unohuttanut rahansa
+kotia ja tarjosi hänelle, mutta Esteri sanoi:
+
+»Teillä täti, on huono laulukorva. Tuo oli Santun iloa. Hänelle johtui
+joku hyvin iloinen asia mieleen. Eikö niin, Santtu?»
+
+Santtu sanoi:
+
+»Lauri Holma on kihloissa!»
+
+Hän luki ääneen ilmoituksen lehdestä.
+
+Sitten syntyi äänettömyys.
+
+Esteri nyökäytti vähän päätään hyvästiksi tädilleen, joka vastasi
+samalla tavalla.
+
+Koko matkan Esteri oli mykkä. Santtu kyllä aukoi suutaan, vaan
+äänettömästi niinkuin maalle nostettu kala, sillä sieltä tuli ainoastaan
+ajatuksena: Saakeli!
+
+Ettei hän tätä ennemmin tiennyt! Olisi ollut niin monta hyvää
+tilaisuutta tunnustaa rakkautensa. Huomenna voi taas olla myöhäistä!
+
+Hän päätti rohkaista itsensä. Ja perille tultua hän kysyi:
+
+»Eikö Esteri kuitenkin tanssi yhden franseesin? Ainoastaan yhden ainoan
+franseesin!»
+
+»Minä tanssin kaikki franseesit ja kaikkea!» huudahti Esteri.
+
+Kun hän seuraavana päivänä istahti pianonsa ääreen, hypähti hän ylös
+ensimmäisen akordin lyötyään.
+
+»Tämä on epäsoinnussa!» huudahti hän neiti Smarinille.
+
+»Ja eilen kävi virittäjä!» sanoi neiti Smarin.
+
+»Se on epäsoinnussa sanon minä! Eikö täti usko!»
+
+»Uskon, kultaseni. Minä vain tarkoitin, että se oli huono virittäjä se
+herra.
+
+
+
+
+XII
+
+
+Santtu parka! Taas vietiin häneltä Julia! Ensimmäisen valssin hän oli
+saanut tanssia, vaan heti oli siepattu häneltä Esteri, jota sen jälkeen
+oli ryöstetty käsistä käsiin. Santtukin oli tehnyt epätoivoisen rynnäkön
+valloittaakseen hänet takaisin, vaan oli sotkeutunut toisten jalkoihin.
+Ja jalkoihinsa olivat toiset polkeneet Santun oikeuden päästä Esterin
+kavaljeerina saattamaan hänet kotia. Hän oli tähän oikeuteensa vedonnut
+kuin Maaherra lakikirjaan, vaan toiset sen ottivat.
+
+Aamulla oli taas rinta täynnä toivoa. Esteri rakastaa häntä, sen hän oli
+selvään nähnyt! Ja hän lähti Esterin luo edeltä päivällisen, ostettuaan
+ja poltettuaan yhden paperossin, että olisi rohkeampi. Nyt hän olisi
+ollutkin rohkea, tunsi hän sieltä palattuaan, vaan siellä kun oli
+Perenius! Hän yritti uudelleen jälkeen päivällisen, mutta silloin taas
+oli Esterin luona Kairenius!
+
+Jos hän milloin sinne meni, niin oli siellä jo joku toinenkin tai heti
+tuli. Hän päätti viimein ettei hän välitä Esteristä eikä kenestäkään.
+Mutta sitten haihtui tämä kauhea viha, ja hän päätti kokonaan uhrata
+itsensä isänmaalle. Ja hän lähti Helsinkiin tietämättä mitä varten,
+sillä voimaton oikeus ei häntä enää miellyttänyt. Mutta rinnassa paloi
+saada tehdä jotain suurta, joka hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin.
+
+Ei tiennyt Santtu, että oli muuan sielu, joka olisi hänelle yksin
+suvainnut pääsyn Esterin luo.
+
+Se oli Miina.
+
+Miina olisi Santun suvainnut käydä vaikka kaksi kertaa päivässä. Se ei
+olisi merkinnyt mitään. Vaan kun alkoi käydä oikeita miehiä, kauniita
+herroja, että ovikello soi ja soi ja taas soi! Ja neiti Esteriä vietiin
+ja tuotiin jalkaisin jos hevosellakin. Eivätkä antaneet raukan montakaan
+yötä viikossa nukkua rauhassa, kun herättivät laulullaan yhä ja taas.
+Mitähän mahtaisi senaattori oikein tykätä!
+
+Sitä Miinan senaattoria neiti Smarin ei enää uskonut olevan. Sillä jos
+Esterillä olisi ollut joku lapsuudenystävä hänen sydämensä haltiana,
+jonka vuoksi olisi Lauri Holman hyljännyt, niin olisi Esterin nykyinen
+vapaus ollut kevytmielisyyttä. Ja Esteri ei olisi ollut se Esteri, joksi
+neiti Smarin oli oppinut hänet tuntemaan. Mutta minkä vuoksi Esteri oli
+hyljännyt Lauri Holman? Ainoaksi selitykseksi jäi, että Lauri Holmalla
+oli ehkä joku vastenmielisyyttä herättävä puutteellisuus niinkuin hänen
+sisarellaan, Ellilläkin, joka Santun kertomuksen mukaan oli saanut
+sulhaseltaan rukkaset, kun tämä huomasi, ettei Ellillä ollutkaan toista
+korvaa.
+
+Ja silleen jätti neiti Smarin tämän kysymyksen, kun Esterikin näytti
+kuin olisi kerrassaan kaikesta vapaaksi päässyt, saatuaan tiedon Laurin
+kihlauksesta.
+
+Esteriä tuotiin ja vietiin kuin käsillä kantaen, nostettiin kaikista
+ylimmäksi. Neiti Levon oli joutunut syrjään yhdellä iskulla. Jos hän oli
+välkkynyt tähtenä, niin Esteri loisti aurinkona. Kaikki riippui hänestä,
+Kansallisteatterin iltamat, rekiretket, hyväntekeväisyysarpajaiset,
+juhlapäivälliset olivat »hyvin onnistuneet» tahi »aivan
+onnistumattomat», sen mukaan oliko Esteri Kalm mukana vai ei.
+
+Ihmekö jos neiti Smarin oli mielissään. Ja ihmekö, jos hänen kirjeitään
+forstmestarinna luki ilolla forstmestarille sanoen:
+
+»Näetkös nyt!»
+
+Ja forstmestari oli shakkimatti.
+
+Neiti Smarin koetti salata minkä voi itseltään, että tämä ei ollut se
+sama herttainen ja avomielinen Esteri kuin ennen. Tällä oli kaikellaisia
+oikkuja, ja tämä saattoi vihastua aivan käsittämättömistä syistä. Niinpä
+kun hän kuuli Esterin soittavan ja meni saliin ihastuksella sanoen, että
+siitäpä onkin kauan kuin Esteri on soittanut, Esteri suutuksissaan
+paiskasi pianonkannen kiinni että paukahti ja sanoi:
+
+»Olisitte pitänyt huolen siitä, että piano olisi tullut viritetyksi!»
+
+Mutta kun neiti Smarin toimitti tulemaan virittäjän, niin Esteri
+palautti tiiman ovelta:
+
+»Ei tarvita!»
+
+Onhan itsekullakin omat kummalliset oikkunsa, selitti itselleen neiti
+Smarin. Ja kuta oikkuisemmaksi ja kummallisemmaksi Esteri kävi, sitä
+nöyremmin hän palveli. Ja viimein joutui neiti Smarin siihen, että
+oikein kaipasi Esterin vihoja, sillä niistä hän sai häneltä sitten
+korvaukseksi jonkun ystävällisen katseen sanan tai hyväilynkin. Muuta ei
+Esteriltä enää riittänyt hänelle.
+
+Iltapuhelut neiti Smarinin kammarissa olivat ollutta ja mennyttä,
+kaukaisia muistoja vain. Neiti Smarin oli toivonut niiden uudistuvan
+vielä, kun Esteri yhtäkkiä päätti jäädä kesäksi kaupunkiin. Silloin,
+niin arveli neiti Smarin, ei ole paljon huveja, ja maisterit ja
+ylioppilaat hajaantuvat kaupungista. Perenius oli toki jo mennyt, joka
+oli ollut oikein villihenki puuhaamaan rekiretkiä ja suksiretkiä. Mutta
+neiti Smarin kuitenkin erehtyi laskuissaan. Jos joitakin maistereita
+meni, niin jääneet olivat sitä innokkaampia, ja uusia voimia tuli
+sijaan. Ylioppilaatkaan eivät vähentyneet, päinvastoin. Ja jos ei
+ollutkaan Kansallisseuran iltamia, niin oli ylioppilaitten kesäjuhla ja
+juhlia jos minkänimisiä, yhtenään ulkokonsertteja, illallisia ja
+istujaisia Meripaviljongissa, ei ollut tietysti rekiretkiä, vaan oli
+huviretkiä kaikellaisilla kulkuneuvoilla ja joka ilmansuuntaan.
+
+Mutta Esteristä oli sittenkin tuntunut kuin kaupunki olisi ollut tyhjä
+ja kuolluksissa, ja kuin olisi elämä alkanut, nyt kun koululaiset
+tulivat taas takaisin kuin äkkirynnäköllä valloittaen kaupungin, ja
+toivat kuin virkeäin voimain tuulahduksen mukanaan, mikä herätti
+muissakin halun oikein jotakin yrittää kesän raukeuden jälestä.
+
+Ester aukaisi pianon kannen.
+
+Hän ei ollut soittanut sen jälkeen ollenkaan kun viime joulun aikana
+hänen opettajansa lopetti tuntien antamisen. Tämä oli ensin hyvin
+kehunut Esteriä, ollut usein haltioissaan. Mutta sitten oli tapahtunut
+käänne, hermostunut opettaja oli raivostunut: Teistä ei tule mitään,
+turhaan hukkaatte rahanne ja kulutatte minun aikaani! Samahan hänelle
+olisi ollut, jos hänen aikansa kuluikin, kun siitä rahan sai, jota hän
+tarvitsi, eikä hänellä ollut mitään syytä sääliä Esterin kukkaroa, vaan
+hänet valtasi rehellinen suuttumus sen vuoksi, että hän Esteristä oli
+alussa niin paljon toivonut ja toivo sitten surkeasti petti. Tämä
+pettymys vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oli sanonut lopuksi:
+Menkää, menkää, te olette tuottanut minulle rahallanne vain surua.
+Menkää! Esteri otti tämän lohdutuksekseen: hänellä ei olekaan
+taipumuksia niin kuin oli luultu. Turhaa yrittää siis ja tehdä työtä. Ja
+mitä siitä sitten olisi, jos olisi taipumuksiakin! Mutta keväällä kerran
+tuo vääräsivuinen ystävällisen näköinen nainen sattuessaan vastaan,
+poikkesi toiselta puolen katua tullen tervehtimään ja puhuttelemaan
+Esteriä, hänen kavaljeeriensa pilaa tehdessä hassusta musikantista.
+Esteriä hävetti. Nuo silmäykset, joita nainen loi nuoriin herroihin ja
+sitten häneen, olivat kuin selittävä jatko hänen sanoilleen: Minä
+sittenkin uskon että teillä olisi suuret lahjat. Esteri oli kirjoittanut
+forstmestarinnalle, että hän jääkin kesäksi kaupunkiin, huolimatta
+siitä, että isä on leppynyt, ja että nimismies on mennyt naimisiin.
+Monta painavaa syytä oli hänellä varman päätöksen tekemiseen, että hän
+kesällä ottaa takaisin menetetyn ajan, ilahuttaa opettajansa, täti
+Smarinin, isän ja forstmestarinnan ja itsensä, ja muuttaa koko elämänsä.
+Sillä mitä oli tämä hänen elämänsä? Miten toista olisi olla tuollaisena
+vääräsivuisena, kallellapäin kulkevana naisena, joka kuitenkin osasi, ja
+jolla oli, josta hän nautti ja innostui.
+
+Mutta kesä oli ollut liian kuuma! Kaikki ihmiset olivat sanoneet, että
+oli liian kuuma, ei jaksanut tehdä mitään.
+
+Nyt syksyllä ei ollut kuuma. Hän istahti pianotuolille ja alkoi katsella
+nuotteja. Vaan ujostutti alkaa. Täti tulee tietysti heti naurusuin
+sisään ja sanoo: No mikäs nyt, kun Esteri soittaa?
+
+Kärrynjyrinä kuului hermostuttavan kovasti kadulta, ja ikkunasta veti.
+Esteri nousi ja meni täti Smarinille sanomaan, että piano pitäisi saada
+muutetuksi pois salista.
+
+»Sinulle tulee paljon vieraita?» kysyi neiti Smarin.
+
+»Minulla on siis tädin mielestä käynyt liiaksi vieraita?» sanoi Esteri
+ja lähti pois.
+
+Hän tiesi ettei täti sitä tarkoittanut. Vaan hän oli kuitenkin
+tyytyväinen että oli suuttunut ja lähtenyt ulos kävelemään. Oli kuin hän
+olisi saanut jonkun vaikean asian vielä siirretyksi tuonnemmaksi.
+
+Se vaikea asia siirtyi aina tuonnemmaksi, vaan sitä vaikeammaksi se
+tuli. Ja viimein tuntui kaikki mahdottomalta.
+
+Miten hän ilkeää mennä kotia? Isä sanoo, että no Esteri, soitahan nyt,
+että kuullaan. Ei hän lähde kotia. Jos ilkeäisikin mennä, niin mitä hän
+siellä tekisi? Juhokin olisi kysymyksineen ja neuvoineen, että tee
+työtä. Ja mitä työtä se pianonsoitto on? Tee mitä työtä tahansa,
+kirjoitti muka Juho! Ei suinkaan hän voi ruveta navettaa luomaan ja
+vettä kantamaan. Ei Juho raukka ymmärrä!--Mutta mihin hän lähtee? Ei
+suinkaan hän täällä koko ikäänsä voi olla. Eikä hänen haluta olla! Hän
+lähtisi vaikka heti, kun vain tietäisi, mihin. Minkä vuoksi hän ei
+lähtenyt Helsinkiin! Niin todella, minkä vuoksi? Mitäs ne nyt olivat
+konsulinna Holma ja Elli! Ihmisiä ei kummempia, ja hän piti heitä
+jumalina. Ja sitten Lauri? Yhtä kauniina ja kauniimpia, yhtä hyviä ja
+parempiakin on montakin. Ja Lauri kihlaa ja purkaa ja taas kihlaa ja
+purkaa, niinkuin nauravat hänen toverinsa.
+
+Mutta se olikin puukon pisto omaan rintaan.
+
+Uh! Kaikki Pereniukset ja Kaireniukset ja muut! Uh! Sellaista roskaa!
+Kyllä hän on huono! Voi hyvä Jumala! Mitähän sanoisi Juho, kun tietäisi
+kaikki? Mihin mennä ja mitä tehdä?
+
+Esteri oli pukeutunut konserttiin, johon jo olisi pitänyt mennäkin. Hän
+jätti sikseen ja meni tädin kammariin.
+
+Neiti Smarin punastui kuin nuori tyttö. Tätä hän oli odottanut, niin
+hartaasti odottanut, kauan ja turhaan. Hän oli muistellut miten sydäntä
+lämmitti, kun Esteri aina illoin tuli hänen luokseen, otti silmälasit
+häneltä ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin hymyillen. Ja vaikka usein
+istuivat pitkät ajat ääneti, hän tehden käsityötään, Esteri maaten
+lepotuolissa, joka oli hänen ainainen paikkansa, kädet pään takana ja
+silmät puristettuina umpeen, joka oli merkki, että nyt hän ei halunnut
+puhella, vaan tahtoo olla omissa mietteissään, niin näinkin oli neiti
+Smarinista tuntunut kuin olisivat puhelleet paljon ja kaikesta
+huolimatta iloinneet elämästä. Ja kun Esteri oli sanonut avomielisellä
+äänellään »täti», niin oli tuntunut aivan kuin hän olisi sanonut: äiti.
+
+Esteri ei nyt sanonut mitään. Meni suoraan istumaan, ei lepotuoliin,
+vaan keinutuoliin, jonka keikautti niin selälleen kuin se suinkin meni.
+
+Neiti Smarin ei nähnyt Esterin kasvoja, niin ettei tiennyt olivatko
+silmät ummessa vai auki. Kaiken varalta hän oli ääneti, vaikka olisi nyt
+mielellään halunnut puhella. Ja hän siinä itsekseen ihmetteli, minkä
+vuoksi Esteri noin istui ja minkä vuoksi ei ollutkaan mennyt konserttiin
+vaikka oli pukeutunut.
+
+Esteri sanoi viimein: »Minä menen naimisiin herra Storen kanssa.»
+
+»Herra Storen kanssa naimisiin!» huudahti neiti Smarin ponnahtaen
+seisomaan.
+
+Hän tunsi herra Storea sen, minkä oli häntä kadulla nähnyt ja mitä
+Esteri oli häntä kuvannut.
+
+Store oli suuri, komea mies, mutta hän oli Esterissä aina herättänyt
+kammoa. Hänen jokainen liikkeensä oli hidas, hyvin hidas, vaan varma. Ja
+omituisin liike oli, kun hän pyyhkäisi tukkaansa takaraivolta otsalle
+ja otsalta takaisin takaraivolle. Sen hän teki säännöllisesti kuin
+kellon mukaan, Esteri luuli että ihan sekunnilleen. Kun käsi alkoi
+kohota hitaasti, niin näytti, ettei mikään voima sitä voi keskeyttää
+kulussaan. Esteri uskoi sitä katsoessaan, että vaikka mieheltä itse
+miekalla silpaistaisiin kaula poikki, niin että pää vyöryisi lattialle,
+runko vielä seisoisi ja käsi edelleen kulkisi kulkuaan, kohoaisi siihen
+korkeuteen, jossa pää oli ollut, tekisi kaaren edestakaisin kuin
+ennenkin takaraivolta otsalle, siitä palaisi takaisin saman kaaren ja
+sitten laskeutuisi hitaasti sivulle niinkuin oli määrä ollut ennenkuin
+pää lyötiin pois. Tavallisesti näki hänen seisovan, muu liikkumatta kuin
+tuo käsi, liikkumaton pää käänettynä samaan suuntaan kuin liikkumattomat
+silmät. Kun jonkun ajan perästä katsahti häneen uudelleen, niin oli pää
+ja silmät toisaalle. Mutta ei koskaan nähnyt sitä hetkeä, milloin Store
+päänsä käänsi. Aina kun Esteri näki Storen silmät häneen suunattuna,
+niin tyrmistyi hän. Ja kun Store lähti astumaan häntä kohti, niin hän
+oli parkaista. Jumalan kiitos, että Store kulki niin hitaasti, että ehti
+häntä pakoon.
+
+Kun kerran neiti Smarinin ja Esterin ollessa yhdessä kävelemässä Store
+oli tullut kadulla heitä vastaan, niin Esteri oli tarttunut neiti
+Smarinia käsikoukkuun, pyörähyttänyt hänet takaisin, melkein juosten,
+kuljettanut toiselle kadulle, ja siellä tarpeeksi turvallisen välimatkan
+päähän päästyä sanonut:
+
+»Hän on minusta kuin hyvin suuri jättiläiskäärme, joka yhtäkkiä voi
+kääriytyä ympärille ja sitten hitaasti ja auttamattomasti puristaa
+kuoliaaksi.»
+
+Esteri naimisiin Storen kanssa! Neiti Smarin koetti kuin äkkirynnäköllä
+päästä siihen vakaumukseen, että tämä on leikkiä, tahi että se on
+kaikessa tapauksessa mahdotonta, mutta oli kuin hänen ympärilleen olisi
+kääriytynyt jättiläiskäärme, joka pusersi, että neiti Smarin tunsi
+tukehtuvansa.
+
+Miina tuli ilmoittamaan, että salissa odottaa herra.
+
+Neiti Smarin tarttui kourin rintaansa. Hyvä Jumala! Eikö mitään
+pelastusta?
+
+Esteri hypähti ja ärjäisi Miinalle:
+
+»Ajakaa pellolle!»
+
+Neiti Smarin hengitti. Ja hän lähti itse toimittamaan asiaa, pelkäämättä
+mokomaa jättiläiskäärmettä. Mutta hän palasi takaisin ilahtuneena kuin
+olisi salissa ollutkin Pyhä Yrjänä, Lohikäärmeen tappaja.
+
+»Se onkin herra Perenius», sanoi hän.
+
+Esteri hypähti ylös.
+
+»Mutta minähän sanoin, että ajakaa pellolle!»
+
+Neiti Smarin taas kalpeni.
+
+Esteri istahti keinutuoliinsa ja keikautti sen selälleen.
+
+»Mitä minä sanon hänelle?» kysyi neiti Smarin toivonkipinän sytyttyä,
+että Esteri kuitenkin suostuu vastaanottamaan tuon kauniin nuorukaisen,
+joka oli taas ilmaantunut oltuaan poissa ison aikaa. Ja neiti Smarinin
+toivo kasvoi, kun Esteri oli ääneti. Hän lausui viimein valmiit sanat
+neiti Smarinin suuhun:
+
+»Esteri voipi hyvin ja käskee sanoa terveisiä, että hän mielellään
+tahtoisi kerran nähdä koko joukon ympärillään, ja että Perenius, homman
+poika, puuhaisi sitä varten päivälliset Meripaviljongiin, suuret
+eropäivälliset.»
+
+Esteri nauroi lyhyen kuivan naurun, jota neiti Smarin ei ollut hänellä
+koskaan ennen kuullut. Se oli omituista hahatusta, kuin olisi hän vain
+matkinut jotakin toista, vaan ei omasta halustaan nauranut.
+
+Mikä on tämä Esteri?
+
+Neiti Smarin katsoi häntä pitkään, ja salissa käytyään toimittamassa
+Pereniuksen pois hän istahti, kirkasti silmälasinsa ja saatuaan ne
+silmilleen sanoi päättävällä äänellä:
+
+»Rakastatko sinä Storea?»
+
+Esteri keikautti keinutuolin silmälleen, istui kuin uhaten neiti
+Smarinia ja tuimalla äänellä sanoi:
+
+»Mutta tehän olette kerrassaan höperö! Ja minä olen pitänyt teitä
+viisaana!»
+
+Neiti Smarinin kirkkaat silmälasit tyynesti tuijottivat Esteriin,
+vaikka niiden takana punareunaiset silmät räpyttivät tiheästi.
+
+»Mitä te tuijotatte?» jatkoi Esteri kuin ärsytettynä. »Onko teidän niin
+vaikea käsittää sitä, että minä en voi rakastaa heistä ketään!»
+
+Hän nousi seisomaan ja katsoi neiti Smariniin, haluten sanoa: Sillä yksi
+ainoa on ollut, ja on oleva, jota minä rakastan!
+
+Neiti Smarin talutti Esterin lepotuolin luo ja sanoi:
+
+»Istu tuohon, lapseni.»
+
+Ja siinä kun Esteri heittäysi lepotuoliin, hän oli itkun vallassa.
+
+Neiti Smarin istahti tavalliselle paikalleen pöydän ääreen. Nyt kun hän
+oli Esterin saanut kerran näin lähelle, tahtoi hän saada hänet kokonaan
+vedetyksi ja puristetuksi sydäntänsä vasten. Kun Esterin itku oli
+tyyntynyt, sanoi neiti Smarin:
+
+»Sinä rakastit Lauria?»
+
+Vastausta hän ei saanut, eikä sitä tarvinnutkaan saada. Asia oli selvä.
+Ja neiti Smarin jatkoi:
+
+»Minkä vuoksi sinä sitten hänet hylkäsit?»
+
+Esteri hypähti ylös, iski jalkansa lattiaan ja kädet nyrkeiksi
+puristettuina seisoi ja tuimin katsein tuijotti neiti Smarinin
+silmälaseihin. Oli aivan kuin hän olisi jo avannut suunsa sanoakseen
+jotakin, vaan lähti samassa kävelemään huoneessa, astui pari kertaa
+edestakaisin, meni neiti Smarinin luo, otti hänen silmiltään silmälasit,
+jotka viskasi pöydälle, istahti lepotuoliin ja sanoi:
+
+»Lauri oli tyhmä.»
+
+Esteri heittäytyi makaavaan asentoon, pani kädet päänsä taakse ja,
+niinkuin ennen, kun halusi äänettömyyttä, painoi silmänsä umpeen.
+
+Mutta neiti Smarin löi nyrkin pöytään ja huusi:
+
+»Harakka!»
+
+Se oli neiti Levon. Ei tiennyt neiti Smarin, kuka tämän nimen oli
+keksinyt, vaan se nyt hänen mielestään hyvin sopi, kun hän muisti miten
+neiti Levon viime kesänä kulki Lauri Holman kanssa kadulla ja nauraa
+räkätti. Mutta sitten neiti Smarin löi kädet otsaansa:
+
+»Voi minua onnetonta!»
+
+Hän lankesi Esterin jalkoihin, kiemuroi siinä voivotellen kuin
+taudintuskissa.
+
+
+
+
+XIII
+
+
+Esteri ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että Lauri
+murhakirjeeseensä oli saanut syrjästä yllytyksen. Olihan Laurin käsiin
+suoraan Esterin käsistä tullut Juhon kirje, joka sopi rakkaudenkirjeeksi
+»rumalta--ja tietysti jalolta!--prinssiltä». Vasta nyt, kun kuuli neiti
+Smarinin käyneen huoliaan puhumassa pastuurska Levonille, ja neiti
+Levonin olleen vieraan Holmalla, selvisi Esterille, että Juhon kirjehän
+olikin vain vähäpätöinen asiakirja muihin seikkoihin verraten jolla
+Lauri oli todistanut hänet Laura Sorvoksi.
+
+Jos olisi osannut tätä aavistaa! Miten ei johtunut mieleen silloinkaan,
+kun harakka nauroi ilkeästi hänen juostessaan metsässä järveen
+päästäkseen!
+
+»Nyt minä kirjoitan Laurille!» huudahti Esteri.
+
+»Olisit kirjoittanut heille silloin», sanoi neiti Smarin.
+
+»Herran nimessä!» sanoi Esteri. »Mitä minä olisin osannut heille
+kirjoittaa? Ja miten olisi täti Holma yhtäkkiä syyttänyt minua
+valehtelemisesta tai vaikka varastamisestakin, niin mitä minä olisin
+osannut sanoa? Kun forstmestarinna ennen minulle näytti nisuleipää,
+josta oli pala haukattu, ja syytti minua, niin oli minulla rohkeutta ja
+röyhkeyttä puolustaa itseäni. Mutta kun kuulee syytöksen sen suusta,
+jota rakastaa ja kunnioittaa, niin äänettömänä laskee päänsä alas ja
+antautuu epätoivon kyyneliin. Vaan jos olisin tiennyt, että tässä
+muilla oli osansa, niin olisin huutanut: valhe!»
+
+Esteri lähti kiireesti kammariinsa. Mutta salissa hän pysähtyi
+keskilattialle, kuin olisi siinä ollut oveton seinä edessä, ja hän
+heittäytyi salin sohvalle.
+
+Mitä se merkitsi? Sehän oli ollutta ja mennyttä aikoja sitten. Silloin
+oli toisin, toisin nyt. Voi hyvä Jumala! Jos olisikin sellaisena
+pysynyt. Mutta kenen syy?
+
+Hän nousi ja meni ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vaan ennen kuin
+kastoi kynänsä, viskasi hän sen menemään, että se pöydältä kirposi
+lattialle.
+
+Lauri on Pariisissa. Siellä on kesä ja ruusut kukkivat. Tämä on hänelle
+vain vähäpätöinen idylli korkeitten kinosten keskeltä. On vain pieni
+tapaus keltanokka-ylioppilaan ajoilta, pieni kädenpuristus, jonka
+muistaa korkeintaan silloin kun kuulee harakan nauravan, ja nauraa sille
+itsekin!
+
+»Mutta minä myös tahdon nauraa!» sanoi Esteri ääneen.
+
+Kun hän palasi neiti Smarinin kammariin, istahti hän keinutuoliin,
+äänettömänä, uhka mielessä.
+
+Neiti Levon oli kihloissa Santun kanssa. Santtu oli Helsingissä kulkenut
+ja miettinyt, miten hän hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin. Yhdessä
+viikossa hän oli kirjoittanut paksun runovihkon, vaan ei ollut saanut
+kustantajaa. Pöllöjä ne kustantajat! Eivät ymmärtäneet tosi runoutta.
+Yksi ainoa oli ollut vähän viisaampi, joka oli sanonut, että huonompia
+julkaistaan, vaan silloin pitää olla tunnettu nimi. Tunnettu nimi! Kun
+Santtu juuri siihen pyrki. Sitten Santtu nähdessään Ida Aalbergin oli
+keksinyt, että ensimmäiseksi rakastajaksi teatteriin. Sehän oli hänen
+alansa! Vaan onnettomuushan oli Santun osa elämässä. Hän oli sattunut
+menemään tirehtöörin puheille ja juuri kun tällä oli hirveä kiire.
+Santtuun katsomatta oli hän sanonut, että teatterissa on jo liiaksikin
+naisia. Synkkämielisenä saavuttuaan kotikaupunkiinsa hän vihdoin tapasi
+Julian, neiti Levonin, joka myös oli joutunut harhailemaan yksinään. He
+olivat kihloihin tulleet niin, ettei kumpikaan heistä tiennyt, milloin
+se oikein oli tapahtunut, kertoi Santtu kaikille onnestaan.
+
+Esteristä tuntui ilkeälle, että mieleen oli vilahtanutkaan jotakin
+sellaista, että saattaisi aikaan sydämentuskan näille rakastaville. Jos
+olisi joku parempikin ollut kuin Santtu, niin ei sittenkään!
+
+Mutta! Herra Alfred Levon! Aristokraatti kiireestä kantapäähän. Äitinsä
+ylpeys. Sisarensa Jumala. Sitten koko naisväen ihannekuva miehestä.
+Kihloissa Esteri Kalmin kanssa. Silloin sopii nauraa pastuurskalle,
+Harakalle ja--Laurille. Paras todistus kumoamaan hänen syytöksensä!
+
+Herra Levonia Esteri ei ollut tavannut sitten kuin tuolla rekiretkellä,
+jossa Lauri ja herra Levon väittelivät. Silloin oli herra Levon tahtonut
+anastaa hänet väkisin Laurilta. Ja tunsihan Esteri nyt valtansa
+tanssisalissa ja kaikkialla herrain seurassa. Herra Levon oli
+ilmoittanut avaavansa täällä asianajotoimiston piakkoin, häntä
+odotettiin kaupunkiin. Esteri asettui odottamaan kuin hämähäkki. Tämähän
+oli jotakin uutta, vähän vaihtelua yksitoikkoiseksi käyneeseen elämään.
+
+He tapasivat toisensa Kansallisseuran iltamissa. Esterillä oli ollut
+tieto hänen tulostaan, ja suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen
+oli hän nyt lähtenyt iltamaan. Mutta oli vähän nolostuttavaa ollut, kun
+pettyikin laskuissaan.
+
+Herra Levon ei tanssinut ollenkaan eikä näyttänyt välittävän Esteristä
+sen vertaa, että olisi edes katsonut. Hän oli aivan kuin ei olisi
+tuntenut eikä Esteriä huomannut toisia paremmaksi. Esteri oli
+kiihdyksissään.
+
+Sitten loppupuolella iltamaa muutamalla tanssinväliajalla tuli herra
+Levon tervehtimään ja puhelemaan Esterinkin kanssa.
+
+»Te ette tanssi, olen huomannut», sanoi Esteri.
+
+»Minä olen siihen jo liian vanha», vastasi herra Levon. »Se ei minua
+huvita enää.»
+
+Esteri joutui sanattomaksi. Herra Levon oli sanonut sen, mitä Esteri oli
+ajatellut itsestään. Häntä ei tanssi ollut aikoihinkaan enää
+huvittanut, päinvastoin. Ja hänestä usein oli tuntunut, että hän on jo
+vanha, aivan liian vanha. Uh, kun se oli tuntunut pahalta ja
+pelottavalta. Ja hän oli kadehtinut nuorempia.
+
+»Siitä on jo kauan, kun me olemme viimeksi tavanneet toisemme», sanoi
+herra Levon.
+
+»Ei sitten kuin siellä muutamalla rekiretkellä», sanoi Esteri.
+
+»Aivan niin. Ja siitä on jo kolmatta vuotta», muisteli herra Levon.
+»Niin se aika kuluu.»
+
+»Herranen aika! Onko siitä niin kauan? huudahti Esteri aivan
+ehdottomasti ja aivan kuin pikapikaa muisteli, mitä hän sen aikaa on
+tehnyt.
+
+»Ei kiitos, ei, minä en enää jaksa», sanoi hän herralle, joka tuli
+pyytämään häntä juuri alkavaan tanssiin. Mutta kun hän silmäsi herra
+Levoniin, niin suututti häntä, että oli kieltäytynyt. Herra Levon
+saattoi luulla, että hän hänen vuokseen ei enää tanssinut. Tämä
+hermostuttava tunne hävisi heidän jatkaessaan keskustelua.
+
+Herra Levon oli kokonaan muuttunut entisestään. Silloinen kulttuurin
+ihailija ja taitavasanainen puolustaja ja ylistäjä nyt yhtä taidokkain
+sanoin esitti ihan vastakkaista kantaa.
+
+»Katsokaa nyt täälläkin ympärillenne», johtui herra Levon esimerkiksi
+ottamaan. »Ihmiset teeskentelevät toisilleen, nauravat ja hymyilevät
+ilman aikojaan, valehtelevat kohteliaisuudesta. Me herrat hännystakeissa
+olemme suuria narreja, naiset alastomin hartioin vielä suurempia.»
+
+Esteri katsoi häntä pitkään.
+
+Herra Levon sanoi:
+
+»Te aiotte kysyä: mutta minkä vuoksi te, herra Levon, sitten olette
+täällä? Vastaus: sen vuoksi, että olen sivistynyt, se on: minä annan
+niin sanotun sivistyksen valjastaa itseni, niin kuin hevonen antautuu
+isäntänsä valjastettavaksi, ja sivistys ajaa minua, niin kuin isäntä
+ajaa hevostaan markkinoille.»
+
+He innostuivat keskustelussaan, väittelivätkin, mutta niin kuin
+väittelivät ne, joitten ajatuksilla yleinen suunta on sama.
+
+Esteristä tuntui kuin hän, istuttuaan ummehtuneessa huoneessa, olisi
+saanut hengittää muutaman siemauksen raitista ilmaa.
+
+Kun he tapasivat toisen kerran, niin alkoi heti keskustelu heidän
+välillään kuin jatkuen siitä, mihin olivat lopettaneet. Ja missä koolla
+oltiin, tapausivat he aina yhteen.
+
+Herra Levonin mielipiteet olivat Esteristä vähän liian radikaaliset,
+vaan sitä suurempi viehätys niillä oli kaiken hengettömyyden jälkeen.
+Sillä hengettömyyttä itse asiassa oli ollut Pereniuksen sanoissa kuohuva
+isänmaallisuus, Kaireniuksen ruikuttava pessimismi, Väänäsen
+ihanteellinen utumaailma, puhumattakaan muista. Ikävystyttäviä herroja
+aina kuohuvine rakkaudentunnustuksineen kielin ja katsein ja
+kädenpuristuksin! Herra Levonille oli kaikki se vierasta. Ja mitä Esteri
+ennen oli huomannut hänen katseessaan kuin pelottavaa, oli kadonnut,
+niin kuin hänen koivunlatvainen kumarruksensakin. Hän oli kuin itse
+tyyneys, joka liikkeessään ja sanoissaan. Oli oikein nautinto nähdä
+hänen sytyttävän ja polttavan paperossinsa: jokainen liike oli kuin
+olisi tarkin huomio ollut siihen kiinnitetty, vaan se kaikki kuitenkin
+tapahtui aivan kuin hänen tietämättään.
+
+Esteri oli aikonut jo toukokuun lopussa lähteä maalle kotia, vaan oli
+sitten vielä tädin pyynnöstä siirtänyt lähtöänsä viikon ja sitten
+toisenkin. Ei hänellä ollut kiirettä, niin kuin täti sanoikin, eikä hän
+niin kovin halunnutkaan lähteä, vaan hänestä oli hyvin rauhatonta
+olonsa.
+
+»Huomenna minä jätän hauskan kaupunkini», sanoi Esteri ollessaan herra
+Levonin ja joittenkin toisten kanssa Meripaviljongissa.
+
+»Siitä ei tule mitään!» huudahtivat toiset ja alkoivat selittää, että
+pian ovat suuret arpajaiset ja ne ja ne juhlat ja kaikin puolin niin
+hauska kesä tulossa.
+
+»Sen helpompi on minun lähteä, kun tiedän teille jäävän hauskuutta»,
+sanoi Esteri.
+
+Herra Levon ei puhunut sanaakaan, loi vain häneen tyynen katseensa,
+aivan kuin jotakin sanoakseen, vaan samalla kuin olisikin ajatellut
+jotakin aivan toista asiaa.
+
+Esteri oli vielä arpajaisissa.
+
+Hän oli suureksi iloksi tädilleen sanonut olevansa syksyyn asti, vaan
+yhtäkkiä hän lähtikin johonkin maalle, kotiopettajaksi.
+
+Sinne kirjoitteli neiti Smarin ahkerasti hänelle saamatta vastausta. Se
+ihmetytti lopuksi ja hän pyysi pyytämällä Esterin vastaamaan edes
+muutamalla rivillä. Pari riviä hän saikin, vaan siihen taas loppui.
+Syksyllä forstmestarinna kirjoitti sisarelleen ja pyysi häneltä
+tarkempia tietoja Esteristä, joka oli hyvin niukoilla sanoilla
+ilmoittanut vain missä hän on ja pyytänyt rahoja.
+
+»Herra siunaa!» Neiti Smarin hätäytyi kerrassaan. Mutta vasta hän
+hätäytyi, kun Miina kerran tuli kotia ja takoi nyrkkiä pöytään ison
+aikaa eikä sittenkään saanut sanaa suustaan, vaan purskahti itkemään
+ihan huutaen. Mutta saatuaan Miinan suusta vihdoin kuulla, mistä oli
+kysymys, neiti Smarin istui tyynesti pöytänsä ääreen kirjoittamaan
+Esterille.
+
+»Rakas lapseni!» alkoi hän ja jatkoi, että se on äiti, joka nyt puhuu.
+Ja hän määräsi, että Esterin täytyy heti tulla tänne kaupunkiin. Mutta
+jos hän ei voi tai tahdo, niin hän tulee Esterin luo ja sitten puhutaan
+ja neuvotellaan ja päätetään asioista. »Minä en sinua jätä, muista se.
+Et niin onnettomaksi voi tulla, sinua ei niin voida häväistä, etkä sinä
+sitä häpeää tee, vaikka sitten miten olisi, että minä sinusta luopuisin.
+En odota kirjettäsi, vaan jos et kolmen päivän kuluttua ole täällä, niin
+lähden luoksesi. Ja sinä tottelet nyt minua!»
+
+Vastaukseksi neiti Smarin sai itsensä Esterin.
+
+Ja koko päivän iltamyöhäiseen asti oli yhtämittaista maanjäristystä.
+Kaikkialla kolisi ja paukkui, kaatuili ja putoili, missä vain Miina
+liikkui. Neiti Smarin itsekseen vuodatti ilon kyyneliä ja väliin meni
+Miinan luo, jonka kanssa vastakkain takoivat nyrkkiä pöytään
+vuoronperään huudahtaen:
+
+»Eivätkö ihmiset ole kelvottomia!»
+
+Esteri heti ryhtyi kiireeseen ompelutyöhön. Kansallisseurassa oli
+seuraavana päivänä naamiaiset. Hän valmistautui esiintyäkseen siellä
+vedenneitona!
+
+Hämmästys oli suuri, kun Esteri astui saliin. Hän tuli, näki ja voitti.
+Kauniimpi ja kateellinen sukupuoli sihisi ja suhisi, ja näytti että
+vahvempi sukupuoli olisi ollut valmis suutelemaan Esterin kenkää, jos
+hän vain olisi sormensa päällä viitannut. Hän kulki kuin tarkastusta
+pitäen ja poistui.
+
+Sali jäi kuin tyhjilleen, seinämillä tyhmistyneitä ihmisiä. Viimein
+herrain joukossa nousi ihastuksen sorina, naisten joukossa raivoisa
+paheksumisen myrsky, ja tanssimusiikki soi hukkaan.
+
+Seuraavana päivänä puhui koko kaupunki Esteri Kalmista. Mitä sitten
+puhuttiinkin, vaan se oli nyt nähty, että se, mikä oli varmana pidetty,
+olikin ollut valhetta.
+
+»Se oli oikein!» sanoi neiti Smarin.
+
+Esteri makasi sohvalla silmällään ja itki.
+
+Miina tuli ilmoittamaan herra Levonin.
+
+Esteri nousi kiihkeänä. Mutta istahti sitten tyynesti ja sanoi neiti
+Smarinille:
+
+»En ota vastaan. Tästä lähtien en ketään, olkoon minkänimellinen
+hyvänsä.»
+
+Ja tästä lähtien Esteri istui päivät pianon ääressä, illat neiti
+Smarinin kammarissa. Hän istui avoimin silmin, vaan puhui vähän, tuskin
+enempää kuin sen, minkä neiti Smarin kysyi.
+
+Eikä hän ajatellut mitään, ei tahtonutkaan ajatella. Jos jotakin mieleen
+pyrki, tukahdutti hän se pianon ääressä. Oli kuin elämä olisi kulkeva
+näin hautaan asti, samaa suoraa linjaa.
+
+Niin heidän istuessaan eräänä iltana neiti Smarinin kammarissa Miina toi
+kirjeen Esterille ilmoittaen että kirjeen tuoja odottaa vastausta.
+Katsahtamattakaan osoitetta Esteri ojensi kirjeen neiti Smarinille.
+
+»Avatkaa.»
+
+Neiti Smarin pikimmältään silmättyään kirjettä punastui ja hänen kätensä
+alkoivat täristä.
+
+Esteri katsoi häntä jonkun aikaa ja huudahti:
+
+»Lauri Holma?»
+
+»Niin. Hän on kaupungissa ja pyytää saada tavata sinua.»
+
+»Ei tule vastausta», sanoi Esteri Miinalle. Mutta kun tämä jo oli
+menossa, huusi Esteri hänet takaisin.
+
+Istuttuaan lepotuolissa hyvän aikaa kädet pään takana ja avoimin silmin
+hän nousi ja kirjoitti Lauri Holman kirjeeseen.
+
+»Huomis-iltana kello 9 sillalla.»
+
+Mutta vastauksen mentyä valtasi hänet tuska ja hätä. Hän syöksyi
+kammariinsa, jossa vuoroin kulki kiireesti edestakaisin, vuoroin
+heittäytyi maata tai istumaan väännellen käsiään.
+
+»Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Mahdotonta! Aivan mahdotonta! Minä en voi
+tavata häntä!»
+
+Hän kirjoitti kirjelipun ja soitti Miinaa tulemaan. Mutta kun Miina
+seisoi hänen edessään, hän repi kirjeen ja sanoi Miinalle:
+
+»Menkää ostamaan mustaa harsoa, suruharsoa, hyvin tiheää, tiheintä mitä
+on.»
+
+Miinan mentyä Esteri heittäytyi maata hervottomana ja kyyneleet
+juoksivat ominvaltoinsa.
+
+Nyt oli tapahtunut se, jota hän oli koko ajan odottanut, ensin toivoen
+sitten peläten.
+
+Nyt! Miksei vuosi sitten? Tai puoli? Tai muutamia kuukausia sitten?
+
+Mitä on tämä elämä?
+
+
+
+
+XIV
+
+
+Holma asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja
+siltapalkit paukahtelivat silloin tällöin.
+
+Teräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista
+kohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan
+pakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi
+kaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä.
+Koski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi
+juoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen
+henkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta
+vaate.
+
+Ei näkynyt liikkuvaa olentoa, ei kuulunut elävää ääntä. Tuntui kuin
+olisi hän yksinään jäätyneessä maailmassa kohmettuakseen vähitellen.
+
+Minkävuoksi Esteri oli määrännyt tämän paikan heidän kohtaukselleen?
+ihmetteli hän. Näin yksinäisen kolkon! Tämä oli aivan vieras heidän
+muistoilleen.
+
+Mutta kun hän pysähtyi ja nojaten kaidepuuta vasten katseli kaihoiseen
+kuutamoon, niin heräsivät muistot, tulivat hänen mieleensä hänen
+tietämättään, niin kuin olivat tulleet vuosien vieriessä joka päivä,
+tiesi minkä johdosta milloinkin, vierailla seuduillakin yhtäkkiä ja omin
+valtoinsa. Kuinka monta kertaa hän olikaan mielessään sulkenut Esterin
+syliinsä sanoen: »Rakkautta janoan. Muuta en pyydä. Älä puhu, katso
+minuun!» Yhtä monta kertaa hän oli hänet sysäissyt luotaan. »Sinä
+ummistat silmäsi ja tarjoat suusi suudeltavaksi. Mene, hekumoitsija!»
+Kesken kaikkea hän viime talvena oli lähtenyt ulkomailta matkustaakseen
+suoraa päätä Esterin luo ja oli päässyt ohi Helsingin, mutta noussutkin
+sitten ensimmäiseen vastaantulevaan junaan. Sen jälkeen oli tehnyt
+samanlaisia yrityksiä. Ja nyt oli hän päässyt perille sitouduttuaan
+puhujaksi joutavanpäiväiseen juhlaan!
+
+Holma ponnahutti itsensä sillan kaidepuusta kuin olisi sitä sysännyt
+luotaan ja yritti lähteä kävelemään, vaan hänen edessään oli
+suruharsolla hunnutettu nainen, jota hän peräytyi kuin olisi se ollut
+koskesta noussut musta aave.
+
+Aave nauroi. Ja se nauru oli kuin olisi keskelle tyyntä kirkasta ulappaa
+yhtäkkiä kohonnut kangastus kaukaisista kaihotuista onnenmaista.
+
+Holma yritti tarttumaan ojennettuun käteen, vaan nauru samassa katkesi
+kuin kesken, loppui särkyneellä säveleellä, ja oli kuin kaikki olisi
+kadonnut sysimustaan pimeyteen.
+
+Hän astui kohti aavetta kuin uhaten.
+
+Esteri tulee peitetyin kasvoin! Tulee nauraen, kun tietää naurunsa
+olevan hurmaavan. Tulee valehdellen. Mutta hän vaatii hänet ankaralle
+tilille. Ei, vaan hän kiduttaa häntä, kiduttaa kuoliaaksi!
+
+Holma sanoi:
+
+»Tuletko jonkun omaisesi hautajaisista?»
+
+»En, vaan hautajaisiin», oli vastaus.
+
+Syntyi äänettömyys. Esteri kulki penkin kohdalle ja istui siihen pää
+kumarassa.
+
+»Puhu», sanoi Holma, sen sijaan että itse oli aikonut puhua.
+
+»Minä puhun», kuului hunnun takaa, vaan seurasi vielä hetken aikaa
+äänettömyys. Sitten viskaten hunnun silmiltään hän pystypäin katsoi
+Holmaa.
+
+»Esteri!» huudahti Holma, aivan kuin ei olisi tiennyt ja tuntenut häntä
+jo ennemmin. Hän ojensi molemmat kätensä kuin tervehtiäkseen.
+
+Esteri istui liikahtamatta kädet puuhkiossa, katsoi yhä silmää
+räpäyttämättä ja sanoi:
+
+»Minä kiitän teitä.»
+
+»Minkä vuoksi teitittelet?»
+
+»No olettehan jo maisteri.»
+
+Holma kohautti olkapäitään ja levitti kätensä.
+
+»Niin», sanoi siihen Esteri. »Ei se ole niinkään järjetöntä,
+päinvastoin.»
+
+»Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?»
+
+»Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun
+tahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me
+ennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme
+kunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.»
+
+Tornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin
+hautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi:
+
+»Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli
+kirkkaampi kuin mikään kevät, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan
+sitten.»
+
+»Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.»
+
+»Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa», keskeytti
+Esteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi
+kuin tuomiotaan odottaen.
+
+»Istukaa!» sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi:
+»Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen
+kumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja
+todistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.»
+
+Holman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri:
+
+»Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän
+otti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.»
+
+Esteri oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten:
+
+»Silmätysten ollessa hän olisi nauranut!»
+
+»Nauranut?»
+
+»Hän nauroi ensin lukiessaan tuota surmankirjettä. Mutta hänen naurunsa
+katkesi, kun kirjeessä sanoit, että olit saanut vakuutetuksi äitisi ja
+sisaresi.»
+
+Holma yritti tekemään huomautuksen, vaan Esteri otti häneltä
+sananvuoron:
+
+»Ei ole kysymystäkään epäritarillisuudesta. Pitää heitä tietämättöminä
+olisi ollut kauheaa kiduttamista, sillä niin he minua rakastivat. Äitisi
+oli rakastanut minua lapsenaan, sisaresi sisarenaan, sanoit kirjeessäsi.
+Minua onnellista, jos olisivatkin ainoastaan rakastaneet, vaan he minua
+jumaloivat! Ei voi selittää, ainoastaan tuntea, mitä äidittömälle oli
+sellainen äiti, sisarettomalle sellainen sisar. Lapsiraukalle oli
+helpoin asia maailmassa kääntää heille itsensä nurin, niinkuin
+käännetään tasku tarkkaan puhdistaissa. Ja kuitenkin hän sisimmässään
+vapisi heidän edessään. Heidän pieninkin huono ajatuksensa hänestä olisi
+ollut myllynkivi hänen kaulaansa.»
+
+»Esteri!» huudahti Holma nousten äkkiä seisomaan. »Mitä oletkaan saanut
+kärsiä!»
+
+»Istukaa, maisteri Holma!» huudahti Esteri käskevästi ja jatkoi sitten
+kylmällä äänellä: »Mikä on kärsitty, se on kärsitty. En ole tullut
+puhumaan siitä.»
+
+Hän vaikeni, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä kuiskaavan
+hiljainen kuin itsekseen, katse käännettynä pois Holmasta.
+
+»Mitä varten olen tullut? Otaksuin teidän pyytäneen saada kohdata minua
+aivan muuta varten, kuin mitä ensimmäiset myrkylliset sananne ja hyinen
+äänenne ilmaisi.»
+
+»Anteeksi, Esteri.»
+
+»Luulin teidän tahtovan tavata minua koettaaksemme--jos ei muuten, niin
+miten kuten--liittää yhteen katkenneen onnemme päät.--Istukaa, istukaa!»
+sanoi Esteri kesken kaikkea ja laski kätensä penkille, niin kauas kuin
+ylti, pakottaen siten Holman istumaan ulohtaalle. Hän jatkoi sitten.
+
+»Tehdessänne tiliä itsenne kanssa siitä, mitä on mielessänne liikkunut
+jo tällä vähällä aikaa, minkä olemme vastatusten olleet, huomaatte että
+haaveilut ovat haaveiluja.»
+
+»Sano vain, oletko rakastanut ja rakastatko minua!»
+
+Esteri oli hetken aikaa ääneti.
+
+»Tuntuu ehkä proosalliselta», sanoi hän, »kun vertaan rakkauttani
+variksenpoikaan, joka minulla oli kerran lapsuudessani elättinä. Me
+rakastimme toisiamme, variksenpoika ja minä. Sen luota navetasta minut
+väkivallalla aina noudettiin nukkumaankin, ja kerran kätkeysimme yhdessä
+navetan ylisille heinien alle. Sitten siltä katkesi jalka. Auttamaton
+onnettomuus. Variksenpoika sylissä, halonkapula kädessä astuin metsään,
+asetin rakastettuni pään kivelle. Muistan sen katseen vieläkin. Minä
+itkin tuskasta ja löin halolla päähän.»
+
+Holma tuskin kertomusta kuulikaan, hän kiihkeästi sanoi:
+
+»Minkä vuoksi et vastaa suoraan?»
+
+»Olen velvollinen vastaamaan kysymykseesi, olenko rakastanut. Minä olen
+velvollinen sen vuoksi, että olin lempesi esine siihen aikaan, jolloin
+sinun silmissäsi taivas oli niin runollisen sininen ja maailma
+helmeilevä ja mielesi kuin lähteensilmä. Ja minä kerron, käännän itseni
+nurin, niin kuin tuo lapsi äidillesi ja sisarellesi ennen. Hän ei
+kuitenkaan koskaan saanut heille ilmaistuksi kauheaa tuskaansa siitä,
+ettei tuntenut rakastavansa sinua.»
+
+Holma hypähti penkiltä ja nosti pystyyn kätensä:
+
+»Siis totta!»
+
+Esteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti:
+
+»Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja,
+kulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä
+tulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan.
+Sanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän
+kuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän
+syysillan »maailman lopussa» ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se
+on sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen
+selvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa
+ennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja
+raivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua
+kammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni
+että sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen
+sisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni
+kerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja
+suuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa
+syödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua
+rakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja
+suudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin
+onnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin
+minä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani
+valokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta
+huutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina.
+Tuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni
+rangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut,
+olin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut
+rumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi,
+tai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi
+liikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.»
+
+»Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!» syyti Holma sanoja
+suustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä
+vastaan.
+
+»Hän piti sitä rikollisena», jatkoi Esteri. »Ja hän riensi maalle
+kotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden
+tunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän
+odottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien
+kalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei
+ihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo
+ilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt
+vääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi
+halveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia
+vastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja
+hän itki ilosta.»
+
+»Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!»
+
+Esteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa.
+
+»Minä olen tehnyt tilini teille», sanoi hän viimein ja yritti nousemaan
+lähteäkseen.
+
+Samassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä.
+
+»Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri!
+Katso minuun! Katso!»
+
+Esteri hypähti seisomaan, astui syrjään ja nostaen kätensä pystyyn, kuin
+varoen Holman enää tarttumasta niihin, hän parkaisi.
+
+»Lauri!»
+
+Hänen äänessään oli hätä ja tuska, kuin olisi hän ollut
+tukehtumaisillaan.
+
+Holma nousija lähestyi rukoillen:
+
+»Esteri! Katso vain minuun!»
+
+»Maisteri Holma!» huusi Esteri suuttuneella äänellä, ryhti uhkaavana.
+Mutta kuultuaan kulkusen kilinää jonkun matkan päässä ja huomattuaan
+että se oli kaupunkiin päin tuleva tyhjä ajuri, sanoi Esteri
+muuttuneella äänellä: »Huomatkaa, että on kulkijoita.»
+
+Hän pysäytti ajurin käskien odottaa.
+
+Vetäen suruharson silmilleen hän lähestyi Holmaa ja sanoi: »Niin on
+täytetty viimeinen rakkaudentyö: on luotu hautakumpu.»
+
+Esteri ojensi kätensä, vaan Lauri Holma seisoi jäykkänä liikahtamatta.
+Peräytyen ajurin luo Esteri tarttui toisella kädellään reenlaitaan.
+
+»Hyvästi, Lauri! Hyvästi!» sai hän sanotuksi, istahti rekeen ja ärjäisi
+ajurille: »Anna mennä!»
+
+Hevonen karkasi pystyyn työntäen rekeä taaksepäin, vaan saatuaan taas
+etusensa maahan repäisi sen jälkeensä vinhaa vauhtia. Kulkuset rämisivät
+soinnuttomasti ja Esterin suruharso liehui kuin musta lippu
+kalmanvärisessä kuutamossa.
+
+Holma seisoi kuin siihen jäätynyt. Mutta yhtäkkiä hän kirposi irti,
+astuen yhden askeleen eteensä, kohotti kättään ja sanoi:
+
+»Mene!»
+
+Esteri oli puhunut rakkaudestaan, puhunut paljonkin. Mutta missä oli se
+katse? Sitä ei ollut! Huonoa näyttelemistä! Teatterihaamu!
+
+Hän lähti kiireesti astumaan kaupunkiin suutuksissaan itselleen.
+
+Kaiken tämän hän olisi voinut arvata edeltäpäin! Hän oli lähtenyt
+hakemaan viimetalvista lunta, tai paremminkin katsomaan kauan sitten
+nähtyä unta. Keltanokka-ylioppilaan ajoilta pieni idylli, ja sen hän on
+suurentanut koko elämänsä ehdoksi. Lähtee suotta aikojaan tuhrimaan
+pienen seikkailun kauniin muiston. Siihen pitää todella olla niin hupsu
+kuin hän!
+
+Hän unohti hupsuutensa, kun hän seuraavana iltana näki juhlassa Esterin
+valkoisessa juhlapuvussa, ja hän seisoi ja katsoi uutta aavetta.
+
+Tuoko itsetietoinen ruhtinatar on se tyttö, joka oli huima
+lapsellisuudessaan kuin välitön hämmästyttävän vakavissa mietelmissään?
+Tuoko välinpitämättömästi tanssiva, mutta jokaisen liikkeensä tietävä
+daami, joka hymyilee vain hymyilläkseen ja silloin tällöin nauraa lyhyen
+kuivan naurun, on se hiihtävä metsänkeijukainen, jonka hän tapasi
+metsätiellä ruskotuksen seasta ja jonka nauru oli kuin kevät? Nuoko
+kädet olivat kiertyneet hänen kaulaansa ja nuoko huulet olivat olleet
+tukehduttaa hänet? Ja nuoko silmät...? Niissä täytyy olla se katse! Se
+ei ollut harhanäky! Ja minä tahdon nähdä sen vielä kerran!
+
+Hän seisoi syrjäisellä asemallaan ja vahti niitä silmiä. Mutta hän ei
+saanut niistä katsetta minkäänlaista. Esteri kyllä usein katsoi häneen
+päin, vaan milloin johonkin ylemmäksi milloin johonkin sivuille tahi
+toiselle.
+
+Nyt hän tiesi mitä varten Esterillä oli huntu: peitti sen taakse
+katseensa!
+
+Holma odotti uuden tanssin alkamista mennäkseen pyytämään Esteriä ja
+saadakseen niin hänet valloitetuksi herroilta, joita tanssin väliajan
+oli lauma hänen ympärillään. Alettiinkin soittaa jenkkaa ja Esteri heti
+vietiin, vaan Holma odotti ensimäistä tilaisuutta. Se tulikin, mutta
+hänen lähestyessään Esteri nousi ja sanoi:
+
+»Maisteri Holma. Suvaitkaa minun esittää teille ystäväni. Neiti Lehtinen
+ja maisteri Holma.»
+
+Neiti Lehtinen, vasta tyttökoulun piiristä päässyt neitonen, oli yhtä
+hämmästynyt ja iloinen aivan odottamattomasta ystävyydestä kuin uudesta
+tuttavuudestaan ja nosti punastuen kätensä tuon miehen olkapäälle, jonka
+runonsäkeitä hän oli usein siteerannut ystävättäriensä muistokirjoihin
+ja saanut takaisin jonkun omaansakin. Mutta Holma seisoi nolona kuin
+kuorman eteen valjastettu hevonen ja odotti onnettomana tanssin tahtia.
+
+Esteri seisoi syrjässä.
+
+Hän ei tiennyt missä oli, ei nähnyt muuta kuin Laurin.
+
+Onneni! Iloni! Sieluni, henkeni, elämäni! Minun kaikkeni!
+
+Lauri silmäsi taakseen ja hän näki sen katseen! Senkö katseen? Ei tämä
+oli ihanampi!
+
+Tahdista välittämättä Holma ryntäsi tanssiin tulisella kiireellä, neiti
+Lehtinen rinnallaan painaen kuin kivikuorma.
+
+»Herra Holma, tämä on jenkkaa.»
+
+»Niin, jenkkaa.»
+
+»Mutta te tanssitte polkkaa!»
+
+»Anteeksi», pyysi Holma pysähtyen ja yritti uudelleen, mutta ei päässyt
+tahtiin.
+
+»Anteeksi, minä en osaa jenkkaa», ja hän saattoi neiti Lehtisen
+paikoilleen kumarrellen hänelle kymmenenkin kertaa silmäillen
+ympärilleen.
+
+Esteri oli kadonnut, eikä häntä löytynyt mistään.
+
+Kun hän seuraavana päivänä yritti tapaamaan häntä, ilmoitettiin, että
+Esteri oli matkustanut.
+
+
+
+
+XV
+
+
+Esteri teki taivalta kuin karkulainen.
+
+Kievarissa hän viipyi vain sen aikaa, minkä hevosta kiireellä
+valjastettiin. Ja kun hän istahti rekeen, sanoi hän kyytimiehelle: Saat
+juomarahoja, aja!
+
+Viimeisessä kievarissa isäntä, pitkä mies, avojaloin ja sarkatakki vähän
+yöpuvun peitteenä, tuli ja katsoi Esteriä yhdellä silmällään.
+
+»Taitaa olla hengenkiireellinen asia? sanoi hän.
+
+»Ei kuulu kehenkään!» vastasi ynseästi Esteri, joka luuli että isäntä
+ivaa tekee. »Valjastakaa vain pian hevonen.»
+
+»Niinpä vain, niinpä vain», sanoi pitkä mies lempeällä äänellä ja
+selitti kuin olisi anteeksi pyytänyt, että nuori isäntä on
+hevosmarkkinoilla, rengit yöjuoksussa ja kyytimieheksi yölliselle
+taipaleelle oli vain pieni pojanressu, hevoset olivat olleet kovalla
+ajolla, niin että jos ei olisi ollut hengenkiireellinen asia, olisi hän
+kehoittanut vierasta jäämään yöksi.
+
+Mahdotonta! Mahdotonta! Esterillä oli hätä.
+
+»Kai ryökkynä--vai rouvako lienee tämä kaunis vieras--malttaa kuitenkin
+odottaa sen aikaa, että hevonen apatetaan?»
+
+Sillä aikaa kuin hevosta apatettiin, tavoitti Esterin se, jota oli
+pakoon lähtenyt ja joka oli häntä takaa-ajanut: halu saada vielä tavata
+Lauria.
+
+He olivat tavanneet toisiaan niin, että eivät olleet kättä puristaneet!
+Ja niin olivat eronneetkin. Aivan kuin olisivat toisiaan vihanneet!
+Sillä tavoin eronneet ijäksi. Sehän oli julmaa! Kauheaa!
+
+Hänen pitää saada tavata Lauria vielä kerran. Yhden oikean kerran!
+
+Esteri heittäytyi kievarin korkeaksi tehdylle sängylle vajoten sen
+pehmeään syliin.
+
+Hän lankeaa Laurin jalkoihin. Hän ei sano mitään. Hän vain katsoo
+Lauriin silmissä kyyneleet ja Lauri ymmärtää kaikki. Ymmärtää, miten hän
+on rakastanut ja rakastaa, kärsinyt ja kärsii. Lauri näkee hänen
+sisimmän tuskansa, nostaa hänet ylös ja sanoo ... ei, Laurikaan ei sano
+mitään, vaan suutelee häntä, ja sitten he eroavat.
+
+Kun isäntä tuli sisään, näki hän sängystä vain hervottomasti riippuvan
+käden.
+
+»Siellä olisi hevonen valjaissa.»
+
+Esteri ei vastannut.
+
+Hän jää yöksi. Ja aamulla lähtee takaisin. Sanoo, että on unohuttanut
+tärkeän asian. Hänen täytyy lähteä takaisin. Hänen täytyy. Täytyy!
+
+»On tainnut rouva jo nukahtaa?»
+
+Hän lähtee aamulla varhain. Illalla hän on kaupungissa!
+
+»Silmät ovat kuitenkin auki.»
+
+»Siellä pyryää? eikö niin?» kysyi Esteri hiljaisella äänellä ja
+liikuttamatta muuta kuin huuliaan.
+
+»Pyryäähän siellä», vastasi myönnytellen isäntä.
+
+»Ja pyryää kovasti. Eikä niin?»
+
+»Pyryääpä, pyryääpä. Ja rouva näyttää kovin väsyneeltä. Ja vasten
+sydänyötä on ikävä ajaa, lähtisitte aamulla varhain päivän koittoa
+vasten», puheli isäntä.
+
+»Päivän koittoa vasten? Ei, ei! Minä en voi!» sanoi Esteri hätäillen,
+nousi ja pukeutui tulisella kiireellä. Rynnätessään ulos hän vielä
+vakuutti isännälle! »Minun täytyy lähteä yösydäntä vasten!»
+
+Kun hevonen lähti liikkeelle nytkäyttäen rekeä, tuntui Esteristä kuin
+olisi maa revennyt reen kannaksista kaupunkiin asti.
+
+Nyt he eivät tapaa toisiaan enää koskaan. Ei koskaan!
+
+Maantielle tullessa hevonen oman halunsa mukaan tahtoi kääntyä
+lyhyemmälle taipaleelle kaupunkiin päin, ja teki väkinäistä pojalle,
+joka voimainsa perästä koetti sitä kiskoa toisaalle.
+
+Esterin sydän löi, vaan hän tarttui ohjakseen ja veti hevosen turvan
+aisan päähän kiinni.
+
+»Lyö nyt ruoskalla!» käski hän poikaa hätäytyneen äänellä.
+
+Hevosen oli pakko totella, ja Lauri Holma jäi selän taakse, sinne kauas
+levenevän maanhalkeaman toiselle puolen, jossa oli päivänkoitto. Esteri
+nojasi reen selkämystä vasten, kyyristyi turkkeihinsa ja ajoi taas sitä
+pitkää pimeää kujaa, jota oli kaupungista ajanut, kohti sydänyötä.
+
+Lumi ilkeästi urisi reenjalaksissa, reki kallisteli ja keikkui kuin vene
+aallokossa, kulkunen länkipäissä puuskapäisesti rämähteli ja pyry peitti
+kaikki ympärillä.
+
+Kyytipoika jonkun aikaa karjui, nyki suitsista ja huiskutti ruoskaa
+hätistellessään hevosta. Sitten hän nukahti kesken kaikkea, heräsi ja
+innostui virkatehtäväänsä muistaen että oli varottava hevosta
+kääntymästä myllytielle ja sitten siellä lähempänä toista kievaria
+Takasalon talvitielle. Mutta uni voitti virka-innon, vaikka koetti sitä
+rekilaululla ylläpitää. Ja hän vain ravautti vähäksi aikaa silmiään ja
+nykäisi veltosti suitsista, kun hänet riipaistiin uuninpankolta alas
+tahi suuri voileipä putosi kädestä tahi kun yritti putoamaan seljästä
+viedessään hevosta laitumelle... Isäntä karjaisi: Kas niin, nyt se
+kääntyi myllytielle. Enkös minä sitä sanonut! Poikaressu repäisi
+silmänsä auki ja alkoi katsella eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle.
+Hevonen kulki tyyntä kulkuaan, vaan pojalla ei ollut aavistustakaan
+oliko se myllylle menossa vai Takasalolle, vai oliko ollut vielä
+kumpaakaan tienhaaraa. Ei näkynyt mitään, josta merkkiä olisi saanut.
+
+»Hyvin on ilma sakea», huusi hän kyydittävälleen kuin tältä jotakin
+turvaa ja toivoa saadakseen. »Tuntuu kuin ei koko maailmassa olisi
+mitään muuta kuin me kaksi, hevoskoni kolmantena.»
+
+»Niinpä melkein, pieni ystäväni», vastasi Esteri, joka oli alkanut
+arvella itsekseen, että kohta pitäisi alkaa tulla kotitalon seudut ja
+kysyi: »Tiedätkö sinä Roukiota?»
+
+»Jaa niin Roukiota? Jaa niin kyllä minä en oikein taida sitä tietää»,
+sanoi poika. »Onko se lähellä kievaria?»
+
+Esteri selitti.
+
+»Jaa niin järven rannalla!» sanoi poika iloisella äänellä kuultuaan että
+Roukio on järven rannalla. »Se taitaa olla lähellä sitä
+hevoskilparataa?»
+
+Esteri ei tiennyt hevoskilparadasta mitään.
+
+»On siellä järvellä hevoskilparata», vakuutti poika ja selitti toimessa,
+että heidän nuori-isäntä oli saanut kolmannen palkinnon tammallaan,
+jolla oli nyt lähtenyt kilpailemaan etelään. Ja tälläkin hevosella oli
+nuori-isäntä ruunain kilpailussa siepannut viisimarkkaa pois kuin ei
+mitään! Puolellatoista sekunnilla oli ollut riita kymmenenmarkan
+palkinnosta. »Kai siitä kilparadalta pääsee Roukioonkin», arveli
+varmasti poika lopuksi.
+
+»Voi päästä, mutta mitäs me kilparadan kautta menisimme?» sanoi Esteri.
+
+»Jaa niin kilparadanko kautta? Sen vieritse kulkee talvitie
+Takasalolle», selitti poika toimessa.
+
+»Uneksitko sinä?» sanoi Esteri.
+
+Poika pillahti itkemään.
+
+»Tämä taitaakin olla meidän myllytie!»
+
+Esterillä ei ollut enempää tietoa kuin pojallakaan siitä, missä he
+olivat. Hän nauroi, että raikui.
+
+»Ei mitään hätää. Mene vällyjen alle ja nuku rauhassa!» käski hän
+poikaa, otti ohjakset ja käänsi takaisin.
+
+»So hevonen!»
+
+Hevonen tunsi, että ohjakset olivat nyt eri käsissä, ja pelolla odottaen
+pistokkaan vihaisia sivalluksia lautasilleen alkoi ryntäillä puoleen ja
+toiseen osoittaen haluavansa panna parhaan taitonsa ja ymmärryksensä.
+
+So hevonen!
+
+Kulkunen lauloi kiihkeästi, lumi luikuvien jalaksien alla ehti vain
+natisemaan. Poika vetäytyi rekipeitteen alle ja pian oli olevinaan
+lämpöisellä pankolla.
+
+Esteri yhä vain kiiruhti hevosta.
+
+Se pitkä sydänyön kuja oli selän takana ja edessä oli monituulinen
+kaupunki.
+
+»Minä olen huomenillalla kaupungissa. Ja minun pitää olla!»
+
+So hevonen!
+
+»Minä tahdon saada sinua rakastaa. Minä tahdon, ja minun täytyy saada
+rakastaa. Minä en elä muuten. Minä tulen ja olen orjasi, minä olen mikä
+hyvänsä, kun vain saan olla lähelläsi, nähdä sinua ja sanoa sinulle:
+rakastan, rakastan, rakastan!»
+
+So hevonen!
+
+»Minä kuristan sinut käsivarsillani ja tukehdutan sinut suudelmillani!»
+
+So hevonen!
+
+»Käyköön miten käy ja menköön miten menee, mutta minä tulen. Minun
+elämäni ilman sinua on tyhjyys!»
+
+So hevonen.
+
+»Minä tyydyn yhteen iloiseen ja onnelliseen päivään, yhteen tuntiinkin.
+Ja viskaa sitten minut luotasi!»
+
+Pyryn seasta alkoi vilkkua tuli, ja Esteri värisi ja vapisi kuin olisi
+jo kaupunki ollut edessä.
+
+Hevonen juoksi pärskyttäen sieraimiaan. Sitten se yhtäkkiä hiljensi
+kulkuaan ja pysähtyi hirnua höräyttäen hiljalleen.
+
+Esteri kallistihe katsomaan ja näki hevosen edessä miehen.
+
+»Kuka se on?»
+
+»Esteri--ryökkynä!» kuului vastaus.
+
+»Juho!» huudahti Esteri. »Herran nimessä, missä minä olen?»
+
+Hevonen katsoi taakseen rekeen, että minkänäköinen oikeastaan on se
+kiihkeäkätinen ajaja, joka oli keskeyttänyt hänen kulkunsa Takasalolle
+entiseen hyvään kotiin ja ruvennut kierrättämään kilparataa kuin hurja
+humalainen!
+
+Siksi oli Juhokin kuullessaan kulkusenäänen kiertävän kilparadalla
+mökkinsä edustalla.
+
+Esteri värisi että hampaat kalisivat.
+
+»Minulla on kylmä», sanoi hän. »Vie minut mökillesi lämmittelemään.
+Menen kotia, kun päivä valkenee.»
+
+»Kotia, kun päivä valkenee», lausui itsekseen Esteri istuessaan Juhon
+lämpöisessä tuvassa rätisevän takkatulen ääressä, jonka Juho oli ensi
+töikseen virittänyt lähtien sitten toimittamaan hevosen talliin ja pojan
+lämpöiseen saunaan maata. »Milloin minulle päivä valkenee? Ja missä on
+koti?»
+
+Sen pimeän kujan päässä oli vain pimeäikkunainen talo, aina päivätön ja
+ilman kuutamoakin. Ja pimeästä ikkunasta tuijotti haamu, joka sanottiin
+olleen hänen äitinsä.
+
+Kaikki on mennyttä. Kaikki!
+
+Juho lohduttaisi: Huomenna paistaa päivä tahi ylihuomenna, viimeistään
+viikon päästä.
+
+»Ei paista minulle enää koskaan, sillä se on mahdottomuus.»
+
+Jumala on taivaassa, sanoisi Katri.
+
+»Niin on sinulle, sinä puhdas sielu, joka siellä sievässä kammarissasi
+nukut ja näet autuaan kirkkaita unia. Jumala suokoon teille, niinkuin
+varmaan suokin aina päivänpaisteen, sillä te olette sen ansainneet.»
+
+Esteri, punasilkkivuorinen vaippansa hartioilla ja säteilevä
+hohtokivisormus sormessa istui kuin mierolainen rikkaitten takkatulen
+ääressä, kiitollisena että sai sen ääressä lämmitellä.
+
+»Nyt varmaankin maistuu hyvä kahvi, eikö niin?» sanoi Juho sisään
+tultuaan ja alkoi itse puuhata kuin paraskin emäntä.
+
+Häntä tuskin Juhoksi tunsikaan. Hän puhui sujuvasti, laski leikkiä ja
+nauroi. Hänen leikkinsä oli niin hyvänsuuntaista ja naurunsa niin
+sydämellistä, että Esterillä kohosi kurkkuun mieltäkeventäviä
+itkuntyönnähdyksiä.
+
+»Saisipa soman sadun», sanoi Juho kun he olivat istahtaneet pöydän
+ääreen kahvia juomaan. »Prinsessa mökissä.»
+
+»Sinä puhut niin kovasti, että Katri herää suotta aikojaan!» varoitti
+Esteri.
+
+Juho oli pitkän aikaa ääneti. Vihdoin viimein hän sanoi:
+
+»Katrihan on Amerikassa.»
+
+Esteri hytkähti tuolillaan, silmäsi vuoroon Juhoa, vuoroon kammarin
+ovea.
+
+»Ollut jo pari vuotta.»
+
+Pitäen aavistustaan mahdottomana Esteri kysyi kuin muun asian vuoksi:
+
+»Onko Kalle vielä forstmestarilla renkinä?»
+
+»Ei.»
+
+»Amerikassa?»
+
+»Niin.»
+
+Esteri ummisti silmänsä ja kääntyi sitten katsomaan ikkunasta ulos,
+jossa jo päivä alkoi valjeta.
+
+Hempeä Katri, tuo vieno-ääninen olento, jonka katse oli kuin karitsan ja
+sydän kuin haavanlehti! Ja Juho, jolle yksikin kyynel Katrin silmissä,
+silloin kun tämä oli risainen karjapiika, tuotti tuskaa ja hätää, oli
+nyt kuin olisi onni häntä kohdannut. Uh tätä maailmaa! Ei ole mitään
+totta eikä mitään kaunista, ei rakkautta ei jaloutta kuin kirjoissa.
+Sinä olet voittanut, Alfred Levon! Minä sen sinulle myönnän, kun
+tavataan. Myönnän, että ihmiset ovat narreja, jotka pettävät itseään ja
+muita, ja suurimpia narreja ovat runoilijat, jotka valehtelevat valituin
+sanoin. Ei ole luottamista heihin, ei keneenkään, ei itseensäkään.
+Elämässä on niinkuin on markkinoilla: osta, myy ja vaihda, vaan pidä
+puolesi. Sinä olit oikeassa, Alfred Levon. Me kohtaamme vielä toisemme.
+
+Esteri naputti sormia pöytään päättävästi ja sitten nousi kävelemään,
+ryhti kuin ruhtinattarella.
+
+Hän ei ollut tähän asti pitänyt puoliaan, vaan tästä lähtien.
+Markkinoille tekemään joku edullinen kauppa, niin edullinen kuin
+suinkin!
+
+»Toinen kuppi!» sanoi Juho laskettuaan kahvia.
+
+Esteri istahti pöydän ääreen, omituinen hymy suupielissä ja kielellä
+tulossa kysymys: sinä, Juho, taidat nyt katsella jotakin talontyttöä!
+Mutta katsoessaan Juhoa silmiin haihtui koko ajatus mielestä.
+
+Hän oli koko ajan peläten odottanut, että Juho alkaa puhua äidistä, ja
+sen vuoksi karttanut katsahtamastakaan Juhoa. Ja hän nyt hämmästyi Juhon
+katsetta. Siinä ei ollut sitä arkuutta, joka aina ennen oli Esterissä
+herättänyt sääliä, vaan se oli varma, avonainen, järkevä ja melkein
+iloinen. Nuo pyöreät, harmajat silmät näyttivät nyt kauniilta.
+
+Aivan kuin itsekseen sanoi Esteri:
+
+»Minä en ymmärrä sitä Katria!»
+
+»Hän rakasti Kallea», sanoi Juho niin tyynesti ja sävyisästi, että
+Esteri kerrassaan kiihtyi, nousi uudelleen kävelemään.
+
+»Ja sinä katselit sitä ja hymyilit!» sanoi hän kuin suutuksissaan
+Juholle.
+
+»Taisinpa pahoin vääristää», sanoi Juho. »Ainakin mieleni oli kierossa,
+hyvin kierossa.»
+
+»Vaikea uskoa!»
+
+»Minä kirjoitin teille erään kerran, vaan tuli vastauksenne, ettette
+ollut saanut kirjeestäni selvää. Arvellen, että asiani oli joku
+salaisuus Katrille, kehoititte minua kirjoituttamaan jollakin muulla
+henkilöllä!» Juho hymyili ja jatkoi: »Kirjoituttaamaan jollakin muulla
+henkilöllä, että surmaan Katrin ja Kallen ja itseni ja pyydän ettette
+tuomitsisi minua!»
+
+Esteri istahti ja tuijotti Juhoon.
+
+»Herra siunaa! Ja minulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistään,
+silloin kesällä, kun olin kotona.»
+
+»Silloin oli asian tila toinen», sanoi Juho. Paremmat tunteet olivat
+hiukan voiton puolella ja minä toivoin voivani pelastaa Katrin. Olin
+hartaasti teitä odottanut kotia tulevaksi saadakseni neuvon apua, mutta
+te ette ymmärtänytkään sotkuista puhettani.»
+
+Esteri katsoi Juhoon kysyvästi, ja aivan kuin nyt vasta olisi sen
+huomannut, sanoi hämmästyneenä:
+
+»Mutta nythän sinä puhut aivan selvästi!»
+
+Juho nyökäytti päällään kammariin, ja ennenkuin hän ehti mitään
+selittää, sanoi Esteri:
+
+»Sinä et ole yksin!»
+
+»En», vastasi Juho hymyillen iloisesti. »Hänenkin nimensä on Esteri.»
+
+Juho meni kammariin. Hetken perästä hän tuli sieltä käsivarrellaan
+keltakiharainen paitaressu, joka puheli juuri unesta heränneen lapsen
+omituisella tavalla ja äänellä, mikä on kuin linnun liverrystä. Mutta
+vieraan huomattuaan lapsi tarttui kantajaansa kaulasta molemmin käsin ja
+piilotti kiharaisen päänsä kuin jänis.
+
+Esteri riemastuneena huudahti:
+
+»Sinun tyttösi, Juho!» Hän pani kaikki keinonsa liikkeelle ja saikin
+lapsen viimein houkutelluksi syliinsä. »Herra siunatkoon sinua, kun sinä
+olet sievä!»
+
+Lapsi hyväilevän vieraan koreavuorisen vaipan povessa kysyi:
+
+»Oletko sinä se hyvä ja kaunis äiti?»
+
+»En kultaseni, en ole äitisi, vaan minä olen sinun ystäväsi aina, aina,
+aina! Minä käyn sinun luonasi usein.» Ja hän itki ja nauroi
+hyväillessään lasta.
+
+Juhon kantaessa paitaressunsa takaisin kammariin Esteri säpsähti lapsen
+silmiä, jotka näki Juhon olan yli. Kallen silmät!
+
+Juho parkaa!
+
+Esterin oli niin vaikea olla, että hän kiirehti kotia.
+
+Kun hän ensi kerran tämän jälkeen tuli mökille, tapasi hän Juhon
+istumassa kammarissa lynkäpäisillään polviaan vasten, katse lattiassa,
+eikä hän päätään kohottanut Esterin tullessa. Vanha, vähäkuuloinen
+nainen, joka oli Juholla emännöitsijänä, vei Esterin tupaan ja kuiskasi:
+
+»Koettakaa sitä raukkaa lohduttaa, se on tuolla tavoin istunut eilisestä
+illasta.»
+
+»Mitä on tapahtunut?»
+
+»Lapsi on varastettu.»
+
+Esteri ryntäsi takaisin kammariin.
+
+»Juho! Minä toimitan lapsen takaisin. Menen nimismiehen luo, ja
+sähkösanoma lähimmästä konttorista Hankoon!»
+
+»Ei», sanoi Juho. »Minulla ei ole oikeutta siihen.»
+
+»Totta kai!»
+
+»Lapsi on Kallen.»
+
+Esteri ällistyi. Mutta hetkisen äänettömyyden perästä hän huudahti:
+
+»Ja kuitenkin niin rakastit!»
+
+»En ole niin jalo kuin luulette», sanoi Juho.
+
+Hän nousi, veti kammarin oven kiinni ja istahti ikkunan ääreen, josta
+katseli ulos. Pitkän äänettömyyden perästä hän sanoi:
+
+»Minä ensin vihasin. Oli paljon vaikeampi estää kättäni kuristamasta
+lasta kuin sitä ennen iskemästä puukkoani Katrin ja Kallen rintaan ja
+surmaamasta itseäni.»
+
+»Hyvä Jumala!» kuiskasi Esteri.
+
+»Houkutus oli suuri», puheli Juho, »ajatellessani että yhdellä
+kourauksella saisin kostetuksi heidät, sillä paitsi sitä, että
+menettäisivät lapsen, täytyisi heidän tuta osallisuutta minun
+rikokseeni, ja se painaisi heitä elämäniän.»
+
+»Mikä sinut pelasti, mies raukka?» kysyi Esteri hädän äänellä.
+
+»Se mikä ennenkin: työ. Minä erosin talosta, kun sitä oli siellä vähän,
+ja rupesin raatamaan tässä mökilläni niin, että ihmiset sanoivat minua
+hulluksi. Minä usein illoin väsymyksestä nukahdin pöydän ääreen
+leipäpala suuhun ja milloin mihinkin. Sunnuntait istuin ja kirjoittelin
+mieleni kuohuja, luin ne sitten ja näin järjettömyyteni. Niin pääsin
+taas vähitellen tasapainoon. Ja sitten alkoi näkyä päivänkoiton reunaa:
+uskoi, että Kalle, josta oli tullut uskovainen, ja Katri, joka oli
+alkanut taas käydä seuroissa, katuvat ja tunnustavat anteeksi pyytäen ja
+koettaen sovittaa tekonsa.»
+
+»Mutta karkasivatkin!» sanoi Esteri.
+
+»He varmaan pelkäsivät minun tekevän hirmutöitä kuultuani asiat, joita
+he eivät luulleet minun aavistavankaan», selitti Juho. »Ja kun he
+tunsivat rakastavansa toisiaan eroamattomasti, niin ei heillä ollut
+muuta keinoa.»
+
+»Mutta jättivät oman lapsensa!»
+
+»Lapsi oli silloin sairas.»
+
+»Eikö Katri kirjoittanut!»
+
+»Ei, vaan nyt varmaankin kirjoittaa, kun saa lapsensa. Ja ylistää
+jalouttani.»
+
+»Syystäkin», vakuutti Esteri, kun Juho näytti vaivautuneelta.
+
+»Sitten olisi ollut syytä, jos olisin luovuttanut heille lapsen
+vapaaehtoisesti. Mutta siihen en olisi päässyt ikinä. Tiesin että Katri
+ei saa tunnon rauhaa, ennenkuin saa tehdyksi tunnustuksensa minulle ja
+pyydetyksi anteeksi, ja sitä hän ei uskalla tehdä, ennenkuin saa
+lapsensa pois. Tämä tieto vaivasi minua kuin painajainen. Mutta lapsi
+oli kietonut kätensä lujasti minun kaulaani, minä käteni vielä lujemmin
+hänen ympärilleen. Minusta tuntui mahdottomalta erota siitä. Olihan
+sillä Katrin tukka, suu, hymy, nauru ja ääni. Ettekö huomannut? Ja minä
+olin vihannut lasta, minä tahdoin sen saada sovitetuksi. Olin uhannut
+katkaista sen elämän, minä tahdoin saada hänelle jakaa elämän iloa. Minä
+aioin kouluttaa häntä. Ja selitin itselleni, että minulla on oikeus
+pitää hänet. En ollut sanallakaan, en pienimmälläkään teolla osoittanut
+Katrille epäileväni häntä mistään, enkä sitä että olin huomannut lapsen
+vieraaksi. Minun vallassani oli muka ollut kaikkien heidän henkensä ja
+kunniansa. Ja lapsi oli jätetty minulle. Oli jätetty minulle sairaana,
+minä olin hakenut lääkärin ja niin pelastanut hänet henkiin. Ja minun
+nimellänihän lapsi on kirkonkirjoissa ja ihmisten tiedossa. Mutta
+kuitenkin minä pelkäsin aina, kun Katrin isä kävi täällä, että hän tulee
+vaatimaan lasta, ja kaikkia ihmisiä, että he sanovat: sinullahan on
+Kallen lapsi.»
+
+Juho oli jonkun aikaa ääneti katsoen Esteriin.
+
+»Minä ilahduin silloin yöllä teidän äkkiarvaamattomasta tulostanne. Olin
+varma, että saan teistä puoltajan itselleni. Te ihastuneena huudahditte
+sinun tyttösi, Juho. Ja minun iloni oli mennyttä. Odotin joka
+silmänräpäys, että sanotte: eihän tämä ole sinun! Ja että te asian
+oikein kuultuanne huudatte vääryydeksi kiduttaa Katria jokahetkisessä
+pelontuskassa ja omantunnonvaivoissa. Minä pidin teitä vaarallisempana
+kaikista, mietiskellen miten saisin teidät estetyksi enää tapaamasta
+lasta, jonka luona olitte aikonut käydä usein.»
+
+Esteri istui äänettömänä, tietämättä mitä sanoa, ja seurasi säälin
+katseella Juhoa, joka nousi ja kulki huoneessa sinne tänne kuin jotakin
+toimien, vaan ei tehnyt muuta kuin otti käteensä minkä esineen
+milloinkin, katseli sitä vähän aikaa ja laski taas entiselle paikalleen.
+Yhtäkkiä Juho naurahti omituisesti ja sanoi:
+
+»Minun tekee mieleni juoda itseni humalaan!»
+
+Esteri hämmästyi.
+
+»Minä kun olen nyt aivan yksin maailmassa eikä ole kenestäkään huolta»,
+jatkoi Juho. »Nyt voin pitää iloa, tanssia, rallattaa ja ryypätä.»
+
+»Sinä, Juho, lasket nyt rumaa leikkiä», sanoi Esteri.
+
+»Niin voisi luulla. Mutta totta puhuen kiusaus on niin suuri, että
+itsekin ihmettelen. Minä en tiedä oikeastaan onko mieleni iloinen vai
+surullinen ja mitä tahdon. Mutta kai se tästä joksikin muuttuu», arveli
+Juho, meni tupaan, otti kirveensä, jota alkoi hioa, ja sanoi: »Pane
+kuuma puuro päälle, määräsi entinenkin lääkäri, olipa tauti mikä
+tahansa. Niin minäkin itselleni: Tee työtä, Juho.»
+
+Ja mökin pihalla suuri honka alkoi Juhon kirveen iskuista helein äänin
+soida, kun Esteri lähti kotia.
+
+
+
+
+XVI
+
+
+Esteri pukeutui yksinkertaisesti ja teki palvelijain töitä halveksimatta
+edes navettaa.
+
+Forstmestarinna oli vavistuksella odottanut forstmestaria matkoilta ja
+itkenyt Esterille tekoaan, että hän oli estänyt noudattamasta
+forstmestarin toivoa ja tahtoa. Esteri oli antanut hänelle täydellisen
+päästön kaikesta, vakuuttaen panevansa vain omalle tililleen elämänsä
+kaikkineen alusta loppuun asti ja kestävänsä myrskyn, jota
+forstmestarinna pelkäsi. Forstmestari tuli kotia, vaan myrsky ei
+noussutkaan. Mutta se ei rauhoittanut forstmestarinnan mieltä. Myrsky on
+oleva sitä ankarampi, pelkäsi hän, kun forstmestari oli tyyni eikä
+puhunut hänelle sanaakaan Esteristä.
+
+Myrsky puhkesi, kauheampi myrsky kuin forstmestarinna oli osannut
+peljätäkään. Ja se puhkesi aivan aavistamatta eräänä päivänä, kun
+forstmestari oli tavallista paremmalla tuulella.
+
+Oli vieraana neiti Vange, pauvre honteuse, kainomielinen säätyläisköyhä,
+jonka elämäntehtävä oli vierailla päivänsä vuoroon kussakin pitäjän
+säätyläistalossa, virkata pitsiä ja ylistää Jumalaa. Hän alkoi puhella
+Esteristä, kun forstmestarikin tuli ruokasaliin edeltä
+päivälliskahville.
+
+»Sehän on hämmästyttävä muutos, mikä on tapahtunut Esterissä», sanoi
+hän. »Loistavasta salonkinaisesta, niinkuin kuuluu olleen kaupungissa,
+yksinkertaiseksi talonpoikaistytöksi puvussaan ja halvaksi piiaksi
+töissään. Ja niin äkkiä tällainen muutos!»
+
+Forstmestarinnaa pelotti, että kahvikupit hänen käsissään kalisivat, ja
+hän koetti lieventää asiaa, vakuuttamalla että kyllä Esteri siitä vielä
+tasaantuu, kun herätyksen huumaus menee ohi.
+
+»Mitä uskoa Esteri on?» kysyi neiti Vange.
+
+Forstmestarinna ei sitä tiennyt, sillä Esteri ei ollut hänelle mitään
+siitä puhunut eikä hän ollut kysynyt.
+
+»Mutta ei vettä vinttaamalla ja navettaa luomalla tulla autuaaksi»,
+sanoi neiti Vange.
+
+Forstmestari purskahti nauramaan ja sanoi:
+
+»Vaan ainoastaan pitsiä virkkaamalla!»
+
+Neiti Vange suuttui, että punastui. Mutta sitten hän alkoi hymyillä ja
+hymyili kauan ja sitten sanoi:
+
+»Juhohan, teidän entinen renkinne, on ostanut talon. Ei olisi uskonut,
+että hän on niin varakas.»
+
+Forstmestarinna ilahtuen, että keskustelu näin kääntyi toiseen asiaan,
+alkoi puhua pulpatella selittäen, että forstmestari oli kehottanut Juhoa
+ostamaan ja tarjonnut apua. Mutta kesken kaiken forstmestarin kämmen
+paukahti aivan yhtäkkiä pöytään niin, että neiti Vange ja
+forstmestarinna hypähtivät säikähdyksissään.
+
+»Esiin kaikki, mitä teillä, neiti Vange, on mielessänne», jyrisi
+forstmestarin ääni. »Mutkittelematta ja kursailematta!»
+
+Eikä auttanut neiti Vangen herranen-aika, eivätkä vakuutukset Jumalan
+tietävän, ettei hän ollut Esteristä ajatellut mitään pahaa. Kuin
+henkensä pelastukseksi täytyi hänen kertoa itkien se, mikä oli hänen
+mieltään kutkuttanut niin, että oli oikein paha ollut, kun ei ollut
+tiennyt, miten hän kaikki saisi esille. Ja hän vannoi kaikkea valheeksi
+uskoneensa ja sanoneensakin. Lapsikin sen ymmärtää, oli hän sanonut
+kaikille, että mikä pakko on Esterin turvautua ja forstmestarin tyytyä
+Juhoon! Eemeli Rautiaiselle vain joku pikku virka, niin sillä hyvä. Ja
+paljonkos se maksaa matka Ruotsiin!
+
+Forstmestarinna istui kalmankalpeana ja silmät kuin olisi kaikki
+ymmärrys häneltä paennut. Forstmestari hymyili ja sanoi:
+
+»Haeta Esteri tänne.»
+
+Neiti Vange muisti, että lääkäri oli määrännyt hänelle, että hänen pitää
+kävellä joka päivä muutamia tunteja. Välttämättömästi joka päivä kello
+11-1. Nyt kello oli 11 ja 5 minuuttia jo yli! Hän keräsi tavaransa ja
+lähti.
+
+»Minulla on sinulle puhuttavaa», forstmestari Esterin tultua.
+
+He eivät olleet tähän asti vielä sanaa vaihtaneet. Ensi kerran
+tavatessaankin olivat äänettöminä toisiaan tervehtineet, kätellen vain
+ja karttaen toistensa katsetta. Sitten olivat he aina toistensa ohi
+kulkeneet, niin että harvoin olivat ruokapöytäänkään yhtä aikaa
+sattuneet. Esteri oli kuitenkin ollut huomaavinaan suopeutta
+forstmestarin äänettömyydessä ja jonkun muutoksen tapahtuneen hänessä,
+vaan nyt äkillisen käskyn saatuaan tulla forstmestarin puheille oli
+Esteri lähtenyt varmassa uskossa, että edessä nyt on se entinen
+forstmestari ja raivoisa myrsky.
+
+Kun hän astui sisään, olikin siellä se kesäyön ukko, joka seisoi kuin
+syliinsä sulkeakseen hänet.
+
+Forstmestari istahti ja oli kauan ääneti.
+
+»Suurin ylpeytemme», sanoi hän viimein, »on oma tietomme, ettei meillä
+ole syytä painaa päätämme alas».
+
+Esteri punastui, korvansa rupesivat suhisemaan, hänen katseensa ei
+kestänyt isän katsetta, vaan alkoi epävarmasti harhailla.
+
+»Paras puolustuksemme on rehellinen katse», innostui forstmestari, aivan
+kuin jonkun uuden opin olisi huomannut.
+
+Isän lempeä ääni viilsi Esterin sydäntä, hän vuoroon punastui ja vuoroon
+kalpeni, ja hän tunsi päänsä väkisinkin painuvan alas.
+
+Hyvä Jumala! Hän ei ollut enää se sama lapsi, joka oli istunut kesäyön
+ukon sylissä äidin kuvan hymyillessä heille.
+
+»Ovat nostaneet ilkeän juorun», sanoi forstmestari.
+
+Samantekevä olisi Esteristä ollut juoru ja juorut, vaikka kuin ilkeitä
+sitten olisivat olleetkin.
+
+»Esteri, minkä vuoksi painoit pääsi alas?»
+
+Esteri yritti kohottamaan päätään, vaan se painui takaisin. Katseensa
+asui lattiassa, mutta silmissään hän näki kesäyönukon, joka häntä katsoi
+pitkään.
+
+»Esteri, Jumalan nimessä!» kuului sen ukon ääni, »Onko se totta?»
+
+Syntyi äänettömyys, joka tuntui iankaikkisuuden pituiselta. Forstmestari
+hypähti seisomaan.
+
+»Esteri, katso minuun!»
+
+Kun hän ei saanut Esterin katsetta, sanoi hän kuin vannottaen:
+
+»Äitisi nimessä, katso minuun!»
+
+Esteriä värisytti.
+
+Forstmestari vaipui tuolilleen.
+
+»Onneton!»
+
+Hetkisen kuluttua näki Esteri forstmestarin käden ojennettuna ja sormen
+tähtäävän hänen sydämeensä.
+
+»Minä sinut kiroon!»
+
+Forstmestarinna, joka oli istunut kokoon luhistuneena kuin odottaen
+katon putoavan, meni ja painoi kätensä forstmestarin suulle, ja kun tämä
+vihaisesti tempasi sen pois ja tyrkkäsi hänet luotaan, juoksi hän
+Esterin luo ja painoi kätensä lujasti Esterin korville.
+
+»Minä kiroon sinut omasta puolestani ja hänen puolestaan, joka sinut
+synnytti!»
+
+Forstmestarinna lankesi lattialle polvilleen ja liitti kätensä ristiin:
+
+»Laupias, pitkämielinen Jumala, meidän isämme, ole meille armollinen,
+elä tuomitse meitä syntiemme mukaan, opeta rakkautta meille, jotka
+olemme rakkaudessa heikkoja...»
+
+»Juuri sen vuoksi, että minä olen häntä rakastanut, on minulla oikeus
+hänet kirota!» huusi forstmestari keskeyttäen forstmestarinnan
+rukouksen.
+
+Esteri syöksyi saliin ja riensi juosten forstmestarin työhuoneen ovelle,
+vaan pysähtyi äkkiä ja nojausi ovenpieltä vasten kalmankalpeana ja
+silmät ummessa. Hän ei ollut rohjennut tähän asti astua äidin kuvan
+eteen. Tuntui nyt että se olisi kuitenkin ollut helpompi milloin
+muulloin tahansa kuin nyt.
+
+Mutta hänen täytyy, hänen täytyy!
+
+Kuin vasten tahtoaan hän sysäsi oven auki ja kädet kasvoilla ryntäsi
+kammariin.
+
+»Äiti! Sinä et kiroaisi, vaikka rikokseni olisi kuinka suuri hyvänsä!
+Sinä itkisit, vaan et kiroaisi! Sinä itkisit kauniit silmäsi sokeiksi,
+vaan huulillasi olisi anteeksi-antamuksen hymy!»
+
+Kun Esteri kohotti aran katseensa seinälle, olikin se tyhjä, eikä äidin
+kuvaa näkynyt missään.
+
+Hän tapasi itsensä hautuumaalla.
+
+Ainoastaan parille äsken tehdylle haudalle oli syvälle lumeen
+polkeutunut tienura. Hän lähti kahlomaan äidin haudalle päin
+tuulenajamien kinosharjanteiden poikki. Mahdotonta, aivan mahdotonta oli
+hänen päästä sinne, huomasi hän uupuneena noustuaan hangesta muutamalle
+hautapenkereelle, mistä näki kaukana äidin hautakummun, jonka aitauksen
+nurkassa kasvavan koivun huurteisilla oksilla välkkyi tähtiä puhtaan
+sinistä taivasta vasten. Hän kuitenkin vielä yritti, vaan päästyään
+jonkun matkan hän yhtäkkiä humahti kuin pohjattomaan lumihautaan, jossa
+ei jalka vastinetta tavannut.
+
+»Turhaa onkin! Sinä, äiti olet siellä, missä on rauha, riemu ja kirkkaus
+ja missä sinulla ei ole valtaa eikä tahtoa kastaa sormenpäätäsi veteen,
+lieventääksesi niidenkään tuskia, joita olet rakastanut.»
+
+Hän yritti kääntymään takaisin, vaan hän oli kuin kahleissa, ettei
+päässyt minnekään päin. Minkä ponnisteli, sen vain hautansa syveni ja
+lopulta hän raukesi siihen voimattomana. Melkein käden yltämän päässä
+hänestä oli muuan hautaristi, jota kohden hän oli koettanut pyrkiä,
+saadakseen siitä kiinni. Se oli vähän kumarruksissa häneen päin, kuin
+olisi tahtonut puolestaan auttaa häntä minkä voi. Ja se ilmoitti:
+
+»Dässä lebbä Susanna Bulginen ynnä bieni dydäreensä.»
+
+»Olisit äiti, sinäkin, ottanut minut mukaasi. Olisit suudellut minua
+yhden kerran, kauan, hyvin kauan. Mutta sinä pelkäsit, että Jumala sen
+sinulle synniksi lukee ja riistää sinulta sen riemun, jota nyt nautit.»
+
+Hän painoi silmänsä kiinni.
+
+»Ei, ei niin. Sinä rakastit minua enemmän kuin itseäsi. Niin on täytynyt
+olla. Minua olet ajatellut viimeiseen hengenvetoosi saakka, olet
+iloinnut minun elämästäni, minun, joka sinulta riisti elämän.»
+
+Tuuli, joka juoksutti lunta hänen päälleen, siveli kylmäkiskoisesti
+hänen kasvojaan ja värisytti häntä. Hän kyyristyi kokoon ja painautui
+lujemmin hankea vasten.
+
+»Sinä annoit minulle elämän, jo ennalta rukouksissa tasoittaen
+elämänpolkuni, ja toiveissasi kylväen sen kukkasilla. Ja minä olen
+saanut nauttia elämän suloa, jota olin janonnut. Minä tahdon elää vielä.
+Elämä on ihanaa... Minä olen särkenyt onneni, joka minulla oli
+käsissäni, mutta minulla on vielä sen sirpaleita. Sinä, Lauri, rakastat
+minua, niinkuin olet rakastanut ennenkin ja enemmän. Sinä ajattelet
+minua, sinä näet minut, sinä kuulet minun puhuvan, sinä tapaat itsesi
+minun seurastani, niinkuin minäkin sinun. Minä tahdon elää.»
+
+Hän avasi silmänsä, mutta ne painuivat kiinni eikä hän saanut kättään
+liikutetuksi.
+
+»Minä tahdon elää.»
+
+Hän repäisi silmänsä auki säikähtyneenä.
+
+»Kuka nauraa?»
+
+Harakka se nauroi.
+
+Esteri rynnistihe. Hän ponnisteli kuin hukkuva pyrkiessään hautaristiä
+kohden, vähän väliä koettaen tavoittaa sitä kädellään, vaan turhaan.
+Paljonkaan ei puuttunut, mutta tuntui kuin ei hänellä jalkoja olisikaan.
+Hän raukesi siihen kerrassaan.
+
+»Tässä olen. Sinulla, Jumala, on tiedossasi kaikki ja tinkimätön
+tuomiosi on valmis.»
+
+Hän otti huivin päästään kääriäkseen niin, että silmät olisivat suojatut
+harakalta, joka räkättäen lenteli puusta puuhun hänen ympärillään. Vaan
+huiskauttaessaan huivista lumen pois, tarttui sen kulma johonkin sälöön
+ristissä. Hän kiskaisi huivinsa irti, pani mutkalle ja kurkotti
+pujottaen mutkan ristin päähän. Vähimmälläkin vetämisellä risti
+kallistui. Ja kun hän pääsi siihen käsin kiinni, kaatui se hänen eteensä
+sillaksi. Hän heittäytyi ristiä vasten ja itki:
+
+»Hyvä Jumala, kun annoit elämäni jatkua, niin auta minua, ohjaa ja neuvo
+aina hyvään.»
+
+Päästyään entisille jäljilleen hän kahloi syvässä lumessa kuin uusilla
+voimilla. Mutta kovalle maantielle tultuaan hän ei tahtonut osata
+kävellä. Jalkansa hervahtelivat, kohmettuneet pieksukengät liukastivat,
+että joka toinen askel petti, ja lumisokkareihin jäätyneet helmat
+pieksivät jalkoja. Hän koetti kiirehtiä, aivan kuin olisi ollut johonkin
+polttava hoppu.
+
+Anna-Mari, kyökkipiika, oli jäänyt mieli kovin mustana itkemään
+navettaan heinäkokoon hautautuneena. Tämä oli sinä kesänä, kun Esteri
+oli kotona, tullut taloon karjakkotytöksi. Nuori kaunis tyttö, isästä ja
+äidistä ei tietoa koskaan ollutkaan, vaan yhtä iloinen kuin yksinäinen.
+Laulaen oli työnsä tehnyt ja nauraen resujaan paikannut. Kun hän illoin
+lehmiä hakiessaan oli huutaa huikahuttanut, oli sitä kuunneltu niinkuin
+kuunnellaan keväisen käen kukuntaa. Nyt hän oli kyökkipiikana, pukuja
+luhdin seinä täynnä, sanottiin neitsyeksi ja häntä kosi muuan talokkaan
+poika. Hän oli ollut vihainen Esterille ja karkottanut hänet kyökistä
+kieltäen ryhtymästä mihinkään, joka kuului kyökkipiian alalle. Mutta
+tänään hän oli pihalla yhtäkkiä tarttunut Esterin kainaloon ja nauraen
+sanonut: »Siitä on kauan kuin minä olen ollut navetassa.» Siellä oli hän
+langennut polvilleen Esterin eteen: Hyvä, hurskas neiti, oli hän alkanut
+itkeä. Ja hän oli tunnustanut onnettomuutensa, syntinsä ja häpeänsä,
+jonka tähän asti oli saanut salatuksi kaikilta ja tahtonut salata
+ainaiseksi, hinnalla millä hyvänsä, saadakseen talonpojan kostaakseen
+Jaskalle, nimismiehen rengille, joka nyt oli mennyt kihloihin ja pian
+vihittiin. Esteri ei ollut ehtinyt sanoa mitään, kun tultiin häntä
+hakemaan forstmestarin luo. Hän ei ollut oikeastaan osannutkaan mitään
+sanoa, ei ainakaan lohduttavaa. Mutta nyt hän osaa ja tietää neuvoa:
+nöyrry. Se on yksinkertainen neuvo, vaan varma ja suloinen!
+
+Esterin matka edistyi hitaasti. Ja hänestä alkoi tuntua, että hän ei
+jaksa kävellä kotia asti. Hänen pian täytyikin istua tienviereen
+levähtämään, ja hän toivoi että sattuisi tulemaan joku hevosella ajaja.
+Mutta ei kuulunut eikä näkynyt ketään. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi
+tienmutkan takaa joku vastaan tuleva jalankulkija, joka näytti olevan
+herrasmies. Huomion välttämiseksi Esteri päätti nousta kävelemään. Mutta
+ainoastaan suurella vaivalla pääsi hän jaloilleen. Ne olivat kuin
+lyijystä. Hänen oli vielä vaikeampi kävellä kuin ennen levähtämistään ja
+hän tunsi ettei hän jaksa lähimpään taloonkaan asti saadakseen sieltä
+hevosen. Hän päätti pyytää apua vastaan tulevalta herrasmieheltä. Ei
+auttanut muu, sen hän tunsi. Ja avun tiedossa hänen voimansa
+herpoutuivat niin, että hän ei jaksanut enää kävellä, vaan aikoi
+istahtaa uudelleen tienviereen pyytäen herraa toimittamaan hänelle
+hevosta. Samassa hän kuuli vihaisia huutoja ja ärjymistä takaansa.
+Vilkaistessaan olkansa yli, hän näki ihan selkänsä takaa korskuvan
+hevosen kuin minkähän hirviön, turpa rintaan vedettynä, suu auki ja
+suuret sieraimet hohtaen hehkuvan punaisina.
+
+»Etkö sinä kuule, akka, tuhma, perkele!»
+
+Äänestä ja murteellisesta ääntämistavasta Esteri tunsi huutajan
+nimismieheksi, ja hän oli kahden vaiheella, väistyykö hän vai ei. Hän
+kuitenkin astui tiepuoleen ja sai nimismieheltä vielä kirouksen ja
+piiskalla pienen napsauksen Jaskalta, joka istui herransa takana
+pienellä ratsuistuimella. Hän kuuli sitten heidän mainitsevan häntä.
+Eivätkä pysäyttäneet pyytääkseen anteeksi! Esteri luuli, että
+herrasmies, joka kaiketikin oli kuullut ja nähnyt kaiken tämän, estää
+nimismiestä ajamasta edelleen. Mutta herrasmies loikkasi syrjään niin
+kauas tieltä, että suistui hankeen makuulleen, ja hän sai siihen
+muutamia vingahtelevia iskuja Jaskan pistokkaasta. Lähemmäksi päästyään
+huomasi Esteri, ettei se ollutkaan herra, vaan köyhä raukka, joka oli
+saanut vanhat herrasvaatteet. Ja häntä suututti, että hän sittenkin oli
+astunut syrjään.
+
+Mies oikaisihe. Se olikin Eemeli Rautiainen.
+
+»Ja te ryömitte nimismiestä syrjään kuin orja, ja otitte hänen renkinsä
+piiskan-iskut vastaan kuin nöyrä koira!» huudahti Esteri halveksuen.
+
+Rautiainen oikaisihe ja katsoi pitkään Esteriä, sitten nosti
+juhlallisesti hattuaan ja seisoi paljastetuin päin ryhdiltään kuin
+ylhäinen herra, vaan puvultaan kuin variksenpelätin. Kaulus oli
+keltaisenlikainen, rusetti kulunut ja nuutunut, paltto napiton ja
+nukkavieru, hattu rypistynyt ja siitä riippui rikkonainen vuori, kun hän
+sitä piti sivulle ojelletussa kädessään.
+
+»Neiti Esteri», lausui Rautiainen ja jatkoi sitten juhlallisesti:
+»Suvaitkaa minulle lupa tulla luoksenne edeskantamaan sydämeni tunteet.
+Määrätkää aika ja puku.»
+
+Esteri punastui. Hänen verensä kuohahtivat, että hänen teki mieli
+sivaltaa Rautiaista korvalle. Mutta sitten oli häneltä purskahtaa itku.
+
+Mikä oikeus ja mitä syytä on ihmisillä polkea hänet jalkoihinsa? Kuinka
+syvälle hänen täytyy nöyrtyä?
+
+Hän lähti astumaan kiireesti. Tietämättään hän juoksikin. Kun hän
+viimein pysähtyi kävelemään, tunsi hän niin väsyneeksi itsensä, että
+luuli kuolevansa siihen paikkaan. Edestäpäin kuului kulkusen ääni ja hän
+koetti pinnistää voimansa elääkseen siihen saakka kun hevonen lähelle
+saapuisi, mutta maa alkoi pyöriä hänen silmissään, hän kaatui, ja
+peläten hevosen polkevan hänet jalkoihinsa vyöryi hän tiepuoleen.
+
+»Joudu, Lauri...»
+
+Forstmestarinna huomattuaan Esterin kadonneen, ettei löytänyt häntä
+mistään, oli säikähtänyt peläten pahinta. Päästyään sen verran hänen
+jäljilleen, että tiesi Esterin lähteneen maantielle päin, oli hän
+arvannut hänen lähteneen hautuumaalle. Saamatta sittenkään rauhaa hän,
+varoen kaikkea hälyä, teki asiaa kirkonkylälle, kauppiaaseen.
+
+»Mennessäsi käy sanomassa Esterille, että hän varokoon ettemme kohtaa
+toisiamme», antoi forstmestari määräyksen forstmestarinnalle tämän
+lähtiessä. Ja forstmestari pakeni työhuoneeseensa.
+
+Nyt vasta hän tunsi oikein ja näki, miten hän oli tullut petetyksi,
+julmasti ja sydämettömästi petetyksi.
+
+Forstmestarin oli vallannut lapsellisen riemastus, kun hän juuri
+matkoilta tultuaan oli kuullut Esterin saapuneen kotia. Hänen muistoonsa
+oli johtunut unohtumaton päivä, jolloin Esteri tätä ennen oli kotia
+palannut. Siinä kun Esteri silloin oli pihaan ajanut, oli
+forstmestarista tuntunut kuin olisi ilmassa ollut nuoruudenaikainen
+tuoksu ja päivänpaisteessa muinainen hohde. Esterin suudelmat olivat
+jääneet tuntumaan hänen huulilleen, ja hänen äänensä oli ollut
+muistorikas sävel, jota hän ei ollut kuullut kuin kauan, hyvin kauan
+sitten, jolloin elämä oli unelmia. Ja tätä muistellessa oli
+forstmestarista tuntunut surullisemmalta kuin koskaan ennen
+erehdyksensä, että hän oli silloin väkivallalla tahtonut anastaa
+Esterin sydämen, joka oli ollut hänelle vieras, koettaa kukistaa hänen
+innostuksensa ja ruhjoa hänen ihanteensa. Hän oli tahtonut hävittää
+Esteristä kaiken sen, jonka kautta Esteri oli kohonnut muiden
+yläpuolelle, ja niin paljon yläpuolelle! Tätä Esteriä forstmestari oli
+odottanut syli ja sydän avoinna, Esteriä semmoisenaan, jonka hän oli
+karkoittanut luotaan kuuntelemalla sydämensä hiljaista ääntä, jota
+seuratessaan hän, sitten Esterin kotoa lähdettyä, oli vähitellen saanut
+uuden elämän ja tuoreen elämänhalun, nähden toisessa valossa kotinsa,
+virkatoimensa, ympäristönsä ja luonnon. Mutta se ei ollutkaan se Esteri,
+se nuoruuden virkeä, tuoksuinen tuuli, vaan pyhiinvaeltaja!
+Forstmestarille oli uskonnollinen tunne-elämä ollut aina outo, hämärä
+maailma. Esteri oli tuntunut olevan hänestä kauempana kuin koskaan
+ennen. Mutta kun hän joutui Esterin toverina panettelun alaiseksi,
+täytti hänen sydämensä omituinen yhteyden tunne. He voivat hymyillen
+sanoa toisilleen: sellaista ne meistä puhuvat, sinusta ja minusta! Ja
+kun Esteri oli astunut hänen eteensä, ei hän ollut tahtonut saada irti
+katsettaan yksinkertaisesti puetusta tytöstä, joka oli hyljännyt
+loiston, kaiken ulkonaisen kunnian ja arvon, ja astunut avojaloin
+kiviselle tielle. Forstmestari oli tuntenut uutta viehätystä, mikä oli
+alkanut kiehtoa hänen mieltään salaperäisen voiman tavoin.
+
+Sitä suurempi oli nyt hänen raivonsa, ja se kasvoi sen mukaan, kuta
+enemmän hän tätä ajatteli.
+
+Hän ei ollut saanut tarpeeksi sanotuksi Esterille!
+
+Hän lähti vinttikammariin. Avain oli poissa ovelta. Hän koputti. Ei
+vastausta. Ei toisellakaan kovemmalla kerralla. Hän potkaisi, että oven
+alimmainen puoli paukahtaen puhkesi ja kahtena lautana kolisten lensi
+sisään. Itse hän sukelsi aukosta kolmantena. Mutta tapaamatta Esteriä
+hän lähti kammarista ja paiskasi oven selälleen että se kirposi
+saranoiltaan ja rymähti lattiaan.
+
+Häntä hävetti, vaan sitten alas tultuaan hänestä se oli kuin olla
+pitikin. Ei kodin suojaa ja lämmintä sille, joka kotinsa häpäisee!
+
+Kun Esteri tuli vinttiin ja näki kammarinsa oven särjetyksi ja
+reväistyksi paikoiltaan, hän puristi kätensä nyrkkiin.
+
+»No hyvää päivää, järki! Kuljetaan nyt yhdessä. Lähdemme heti
+taipaleelle, kaupunkiin. Kuinka paljon luulet tarvittavan siihen, että
+maailman selkä taipuu! Ja että forstmestari minun tullessani kotia tulee
+pihalle asti vastaan, aukaisee ovet ja sanoo: Tervetuloa! Siihen riittää
+yllinkyllin luutnantti! Aivan varmaan. Mutta kun kerran otetaan, niin
+otetaan täyskapteeni! Eikö niin?»
+
+Hän vaihtoi kuivan puvun päälleen ja tunsi itsensä kykeneväksi lähtemään
+taipaleelle vielä tänä päivänä.
+
+Mutta Anna-Mari raukka, jonka asiat olivat pahemmin?
+
+Esteri istahti pöydän ääreen lynkäpäisilleen.
+
+Hän oli aikonut antaa Anna-Marille yksinkertaisen, varman ja suloisen
+neuvon. Mutta se ei olekaan niin yksinkertainen eikä suloinen. Se on
+raskas taakka, nöyryys. Se on kivikontti selässä. Sen kantamiseen
+tarvitaan suuret voimat. Ja kuta enemmän nöyrryt, sitä enemmän ihmiset
+sinua lyövät ja lopuksi ristiinnaulitsevat, vaikka olisit puhdas kuin
+lumi.
+
+Pöydällä oli kirjelippu Anna-Marilta.
+
+»Hyvä Jumala!» huudahti Esteri. »Niinkö piti päättyä sinun päiväsi?»
+
+Hän heittäytyi sänkyynsä raukeana, että silmät heti painuivat umpeen.
+
+Mikä on tiima elämä? Se on sadantuhannen hevosvoimainen herra Store,
+hitaasti liikkuva hirviö, hyvin hitaasti, ettei ketään pelota omasta
+puolestaan, ennenkuin näkee hirviön katseen suunnattuna omaan itseensä.
+Ja onneton koettaa paeta, juoksee sinne ja tänne ja luulee jo
+eksyttäneensä herra Storen, kun se yhtäkkiä onkin ihan edessä ja astuu
+kohti kiiruhtamatta, vaan varmasti. Onneton ehtii vielä pakoon ja yhä
+uudelleenkin ja on unohuttanut koko vaaran, iloitsee, riemuitsee,
+tanssii ja laulaa niin kuin muutkin. Mutta samassa hän tuntee kätensä
+herra Storen rautakourassa ja sen käsivarsi, pettämättömällä
+rataslaitoksella käypä käsivarsi, alkaa kääriytyä onnettoman vartalon
+ympäri, hitaasti, hyvin hitaasti. Ja onneton alkaa tuta, kun herra
+Store puristaa häntä vasten rintaansa lujemmin ja lujemmin, ja onneton
+tuntee kasvoillaan herra Storen kuuraiset henkäykset ja näkee hänen
+lähentävän teräksiset huulensa, jotka tarttuvat kiinni kuin rauta
+pakkasessa... Eikä voi hengittää...
+
+
+
+
+XVII
+
+
+Kun Esteri heräsi, oli jo ilta. Hänet oli peitetty, vaan huoneesta oli
+viety kaikki huonekalut ja tavarat. Oli vain sänky, jossa hän makasi, ja
+yksi tuoli sytytetyn lampun alustana.
+
+Hänestä tuntui olonsa hyvälle ja mielensä keveältä. Hän oli kerran
+kuvitellen esittänyt täti Smarinille, että täti ostaisi jostakin maalta
+pienen mökin, jonne asettuisivat yhdessä. Täti olisi heti ollut
+suostuvainen.
+
+»Nyt me, täti, sen toteutamme! Pidämme yhdessä koulua jonkun talon
+pirtissä, pienille ja suurille. Ja minä sen lisäksi hoidan piian
+tehtävät. Ja oma lehmä meillä olla pitää!»
+
+Esteri nauroi kirkkaasti.
+
+»Laurille lähetän leipäjuustoa ja ohrarieskaa, hänen herkkujaan!»
+
+Hän yritti nousemaan, vaan ei päässyt kuin istualleen. Hänen
+vaivautuneet jalkansa aivan kuin nukkuivat vielä sikeintä unta.
+
+»Entäs nyt, Esteri?» sanoi hän itselleen.
+
+Forstmestarinna tuli aivan kuin olisi pitänyt vahtia, milloin Esteri
+herää. Hän oli Esterille järjestänyt kammarin alhaalla. Ja sinne vietiin
+Esteri kantamalla.
+
+Uudessa kammarissa oli hänelle tervetuliaisiksi kirje. Ja se oli
+konsulinna Holmalta.
+
+»Voi rakkaat ihmiset», lausui Esteri itsekseen luettuaan kirjeen. »Te
+sanotte vanhentuneenne, paljon teille tapahtuneen, moninaisten muutosten
+alaisia olleenne. Mutta näytte otaksuvan, että minä en ole samojen
+lakien alainen kuin muut ihmiset, että minä olen vain 'päivänpaiste',
+entisine hymyineni ja nauruineni! Ja teistä on yksinkertaisin asia
+maailmassa, että Lauri tulee noutamaan 'Esterimme'.»
+
+Forstmestarinnan käydessä hänelle hyvää yötä toivottamassa pyysi hän
+kirjoitusneuvonsa sänkynsä ääreen. Ja maattuaan ja mietittyään nousi hän
+istumaan sängyssään ja alkoi kirjoitella:
+
+»Rakas Lauri!
+
+Kirjoitan ilman mitään alleviivauksia, mutta yhtä varmasti kuin
+yksinkertaisesti.
+
+Matkasi tänne on turha yritys. Siis jätä sikseen. Siihen tuumaan et
+olisi ollenkaan ryhtynytkään, jos olisit asiaa ajatellut. Ei ollut
+teatteritemppu, kun jo siltakohtauksessamme kieltäysin. Siihen oli ja on
+syynä: _rakastan sinua_.
+
+Esteri.»
+
+Hän oli alleviivannut, ja hänen piti kirjoittaa uudelleen ja samalla
+hän tahtoi tarkemmin selittää. Mutta sanat eivät vastanneet sitä, mitä
+hän niillä tarkoitti, eivät alleviivattuinakaan. Alleviivausta piti
+usein selittää, että se ei suinkaan tarkoita sitä, vaan sitä. Arkki oli
+jo täynnä ja sakeasti alleviivauksia, eikä hän ollut saanut vielä mitään
+sanotuksi. Hän repi tämänkin ja alkoi kerrassaan alusta kirjoittaakseen
+aivan avonaisesti ja aivan sen mukaan kuin sydämestä pulppuaa. Se kirje
+sai sellaisen lopun, että hän viimein kesken kaikkia sieppasi monet
+monituiset kirjoitetut arkit ja puristi ne käsiensä väliin rutistuksiin.
+
+»Tule, Lauri. Tule, niin kerron kaikki!»
+
+Hän heittäytyi maata ja ummisti silmänsä ajatellakseen, ei niin että
+hän olisi ajatuksiaan tahtonut johtaa, vaan antautuakseen niiden
+valtaan, minne vain veivät.
+
+Hän heräsi omaan nauruunsa. He olivat Laurin kanssa juosseet huoneesta
+huoneeseen, hän edellä paeten kädessä kirje, jota hän ei tahtonut
+Laurille näyttää. Ja hän sai kauan tapailla, ennen kuin pääsi selville,
+niissä hän on. Oli jo iso päivä, ruokatarjotin oli tuotu tuolille sängyn
+ääreen ja kakluunissa oli tuli. Hiin hypähti vuoteeltaan säikähtyneenä.
+
+»Yhden aikaan lähtee posti!»
+
+Hänen taskukellonsa oli pysähtynyt, ja hänet valtasi hätä ja tuska. Hän
+hypähti ylös ja pukeutui kiireellä kuin pakoon lähteäkseen Lauria ja
+aivan kuin tämä olisi jo lähtenyt matkalle, ollut jo tulossa ja kulkusen
+ääni jo kuulunut.
+
+Piikatytöltä, joka tuli pesää kohentelemaan ja rupesi huonetta
+siivoomaan, sai Esteri tietää, että oli vasta yhdentoista aika, niillä
+vaiheilla.
+
+Jumalan kiitos!
+
+»Herra Maisteri Lauri Holma!» alkoi hän kirjeensä. Tyhmää! Teatteria!
+Valhetta!
+
+»Lauri rakas, rakas, hupsu, hullu! Hyvä ystävä, ollaan järkeviä. Niin on
+parasta kuin nyt on, ja näin on hyvä. Minulla on ollut onnellisia hetkiä
+nykyään, onnellisimpia mitä koskaan olen elänyt. Mutta jos tulet, niin
+on onneni mennyt ja sinun onnesi. Olemme silloin kuin perhoset, jotka
+lentävät liekkiin ja polttavat siipensä pudoten kiemuroimaan maahan.
+Minä en kestä, jos tulet, en kestä. Minä sen tiedän. Minua pelotti
+kohdata sinua silloin kaupungissa, määräsin sen mukaan kohtauspaikan,
+kylmän ja kolkon, varustin itseni suruharsolla: muista kuolemaasi,
+syntinen! Mutta en osannut pelätä tarpeeksi. Olin sortua. Viimeisellä
+silmänräpäyksellä tuli pelastuksen enkeli: se issikka! Ja kuitenkin
+tulin seuraavana iltana juhlaan! Minut pelasti se, että sieltä kotia
+tullessani verannan oven suljettuani viskasin reikeliavaimen ikkunasta
+ulos lumihankeen. Sillä jo sisään tultuani selitin täti Smarinille että
+olin tullut vain vaihtamaan uudet jalkineet, kun olin menettänyt toisen
+kenkäni--menetin sen hevosella kotia ajaessani, viskasin kadulle, etten
+voinut palata juhlaan, jo käskettyäni ajajan kääntyä takaisin: Niin kuin
+näet, minä olen heikko, hyvin heikko. Usko minua, Lauri rakas, elä
+tule!»
+
+Esteri lopetti siihen. Hänen oli mahdotonta saada Lauria vakuutetuksi!
+Hän väänteli käsiään tuskassa.
+
+»Mikä pelastukseksi, hyvä Jumala, mikä?»
+
+Koputettiin oveen.
+
+Esterin mieleen johtui nimismies, joka oli taas leski. Ja hän pukeutui
+täyteen loistoonsa lähteäkseen nimismiehen luo eilisen kohtauksen
+johdosta.
+
+Eemeli Rautiainen!
+
+Hän oli yksinkertaisessa sarkapuvussa, enemmän herran näköinen kuin
+koskaan ennen. Mutta Esteri vetäytyi tuolin taakse karttaakseen, ettei
+Rautiainen tulisi kättelemään.
+
+»Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita», sanoi Rautiainen ja vaikeni
+kuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin?
+
+Esteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita
+toisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella
+maapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että
+ennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän
+omien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut
+nähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu
+viimeisimmän kuosin mukaan.
+
+»Eilen», jatkoi Rautiainen, »kohtasimme toisemme kolmannen kerran
+elämässämme».
+
+»Mitä tarkoitatte?» kysyi Esteri hämillään.
+
+»Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko
+minun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka
+todistaminen onkin asianani.»
+
+Esteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin
+pelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa
+näytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella
+punainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon.
+
+»Ensi kerran kohtasimme toisemme», alkoi Rautiainen, »kun minä olin
+nuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka
+sunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin,
+te, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut
+teille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle',
+kun Juhon kieli ei siihen pystynyt.»
+
+Esteriä alkoi vieras huvittaa.
+
+»Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun», jatkoi Rautiainen, »itkitte
+te ja--suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä
+variksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty
+kaulus ja taskukello.»
+
+He nauroivat molemmat.
+
+Rautiainen jatkoi sitten:
+
+»Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne
+taskukelloani. Muistatteko?»
+
+»En, en vähintäkään», vastasi Esteri.
+
+»Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista
+äsken.»
+
+Esteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas
+juhannus!
+
+»Ei ole minulla koskaan ollut», sanoi Rautiainen, »niin pimeää
+juhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo
+viety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa.
+Innostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan
+tunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.»
+
+Esteri nyökäytti päätään.
+
+Rautiainen jatkoi:
+
+»Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi
+ukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.»
+
+Esteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan.
+
+»Minä siihen aikaan kaikessa koetin saavuttaa täydellistä
+herrasmaisuutta», selitti Rautiainen. »Mutta se ei ollut niin helppoa
+muussa kuin puvussa. Minä pelkäsin joka sanaani, joka liikettäni, olin
+niin arka, että en uskaltanut puolustaa, minkä minä oikeaksi tiesin, en
+vastustaa väärää, en pienintä pilaa singahuttaa takaisin. Minä jouduin
+narriksi. Mutta sitten, kun olin 'äitiini', niin kuin suvaittiin sanoa
+minusta, niin vaati luonto velkansa kaksinkerroin takaisin. Joilta vain
+muistin saaneeni hyppysellisenkään hienoa suolaa, niille syydin suun
+täyteen karkeita rakeita. Minä tunsin itseni voittamattomaksi. Silloin
+juhannusiltana te iskitte minut kumoon. Käskitte minun panna kellon
+taskuuni ja huomautitte, että siinä on törkeätekoiset viisarit.»
+Rautiainen naurahti ja lisäsi: »Herraksi pyrkivä talonpoikaisylioppilas,
+oikein ehta nousukkaan alku, makasi maassa tallukset taivasta kohden!»
+
+Hän kumarsi Esterille ja kiitti siitä. Sitten hän jatkoi:
+
+»Äänettömäksi jouduttuani tuli nimismies urhoollisesti ja käski minun
+poistua. Ryyppäsin kuitenkin ryyppyni ja söin illallisen päähän asti. En
+ole sittemmin herraspidoissa käynyt, ja nimismies huvittaa itseään ja
+muita sillä vahvalla uskolla, että hän se pitää minut shakissa. Aivan
+kuin ei minulla olisi yhtä vahva nyrkki kuin hänellä tahi en saisi niin
+pitkäkielistä pistokasta että samalla lyönnillä saisin makkarat
+nimismiehen ja hänen Jaskansa poskille tai aivan kuin en yhdellä
+tempauksella saisi kiskaistuksi virkatuolia hänen altaan.»
+
+Esteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt
+huomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä.
+
+»Eilen kun kohtasimme taas», jatkoi Rautiainen, »niin sanoitte minua
+raukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään». Naurahtaen lisäsi hän:
+»Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin--innostuin
+liiaksi.»
+
+Hän oli hetken aikaa ääneti.
+
+»Innostuin teidän puolestanne. Te olette kyläläisten hampaissa. Minulle
+iski päähän ajatus puhdistaa tomu hännystakistani ja esiintyä heidän
+pidoissaan ja seuroissaan piristellen pikkuisen suolaa. Minun oli
+saatava suostumus teiltä, että ette ottaisi pahaksenne minun
+puolustustani. Sitä tarkoitin sanoillani. Te lähditte juoksemaan pakoon.
+
+Ymmärsitte puheeni törkeäksi pilaksi tai suorastaan hävyttömäksi
+rohkeudeksi.»
+
+Rautiainen nousi.
+
+»Olisin kulkenut sanaa sanomatta ohitsenne», lausui hän, »vaan te
+alotitte. Olen mielissäni, jos olen saanut teidät vakuutetuksi, että
+teidän ei tarvitse vähintäkään peljätä, jos toiste sattuu vastaanne
+maantiellä 'vapaaherra', joksi minua sanotaan. Neitoset täällä nauraa
+tirskuttavat vasten naamaani, kun kohotan heille hattuani. Olen vain
+ihmetellyt, etteivät he vielä ole pyytäneet lantin edestä laulamaan. Kai
+sekin tapahtuu joskus. Ja sen teen heidän huvikseen.»
+
+Hän kumarsi ja lähti.
+
+Kun Rautiainen oli sulkenut oven, yritti Esteri hänen jälkeensä
+kutsuakseen hänet takaisin, mutta pysähtyi ovelle ja painoi otsansa
+pihtipielen terävää särmää vasten. Siitä ponnahutti hän äkkiä itsensä
+pöydän ääreen ja kirjoitti kihlausilmoituksen lähetettäväksi
+pääkaupungin sanomalehtiin, laittoi valmiiksi kuoreen, ettei kuin sulkea
+ja viedä postiin. Ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki vaikeudet
+olleet voitetut. Tyynesti asteli hän naapuriin.
+
+Rautiainen oli vajassa rakentelemassa työrekeä.
+
+»Istutaan vain täällä», sanoi Esteri, kun hämmästynyt Rautiainen alkoi
+pyydellä häntä sisälle. »Minun asiani on lyhyesti toimitettu.»
+
+Hän istahti reen laidalle Rautiaisen istuessa matalalla pölkyllä
+toisella puolen rekeä. Ja hetkisen äänettömyyden perästä alkoi Esteri:
+
+»Kukatiesi meidän kummankin elämä olisi aivan toisin, jos ei minulla
+silloin olisi sattunut olemaan se variksenpoika, etten huomannut sinua.
+On hyvin uskottavaa. Näyttää väliin siltä kuin elämä olisi vain
+sattumain leikkiä.»
+
+Hän jäi aivan kuin sitä miettimään ja oli kauan ääneti. Eikä hän voinut
+enää jatkaa, vaan ojensi ilmoituskirjeensä Rautiaiselle ja nojaten
+lynkäpäisillään polviaan vasten peitti kasvonsa nenäliinaan itkien
+äänettömästi.
+
+Rautiainen luettuaan ilmoituksen pisti sen takaisin kuoreen ja istui
+ääneti. Esteri yhtäkkiä kohotti katseensa häneen ja kysyi:
+
+»Oletko väärin ymmärtänyt?»
+
+Rautiainen nousi, ojensi kihlausilmoituksen Esterille ja sanoi:
+
+»Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä
+rupean hommautumaan kaupunkiin.»
+
+Kun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna
+portaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia
+oli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja
+kaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli
+vaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta
+Esterin tultua.
+
+Hän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten
+aina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan,
+milloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli
+tullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut
+aivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat.
+
+»Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän
+kammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin», sanoi hän. »Ja
+kuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä
+valvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja
+talvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua
+jää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja
+monta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen
+niittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää
+asiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta
+tuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.»
+
+Saatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi:
+
+»On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei
+ole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.»
+
+Hän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten
+vielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen.
+
+Postihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen.
+Toisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin
+pahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki
+nauroi.
+
+
+
+
+XVIII
+
+
+Forstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä
+näyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin
+jotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen
+jälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin
+viheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta
+mielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä:
+
+»Minä alan uskoa, ettei koko jutussa ole perää.»
+
+Forstmestari pysähtyi yhtäkkiä ja kätensä hajottaen virkkoi:
+
+»Juho nauroi minulle vasten naamaa ja sanoi: Tuumitaan siitä asiasta
+sitten, jos joskus maailmassa otan eron entisestä emännästäni. Sitä
+ennen en pääse uusiin naimisiin!»
+
+Forstmestari käveltyään pyörähti uudelleen forstmestarinnan eteen ja
+sanoi:
+
+»Minua hävetti enemmän kuin jos Juho olisi sanonut: Herra forstmestari
+on tyhmempi kuin minun saappaani!»
+
+Hän istahti sohvaan ja otti tuoreen pääkaupungin lehden kuin lukeakseen
+sitä, mutta hetkisen kuluttua viskasi hän sen pöydälle ja alkoi taas
+kävellä ja sanoi:
+
+»Mikä oikeastaan on syynä siihen, että Esteri on ja pysyy meille niin
+vieraana ja me hänelle?»
+
+Forstmestarinna otti sanomalehden ja levitti sen eteensä. Yritettyään
+lähtemään Esterin luo forstmestari palasi ovelta takaisin. Häntä alkoi
+pelottaa, että tulee taas joku arvaamaton asia, joka sysää heidät yhä
+kauemmaksi toisistaan.
+
+»Ja mikä on se kiro, joka estää Esterin ja minun lähestymästä
+toisiamme?»
+
+Forstmestarinna kohotti ylemmäksi sanomalehteä. Hyvä Jumala, milloin
+lakkaavat nämä puukonpistot hänen sydämeensä!
+
+Forstmestari karjaisi, että forstmestarinna ehdottomasti säikähti hänen
+saaneen jonkun taudinkohtauksen ja kaatuneen lattialle. Mutta
+forstmestari seisoi ja tuijottaen häneen viittasi häntä kohden kuin
+olisi sanonut: Sinä olet se kiro! Forstmestarinnalta putosi sanomalehti
+käsistä, jotka hervahtivat riippumaan sivuille.
+
+»Katso! Katso!» huusi forstmestari. »Elä minuun töllistä, vaan katso
+tuonne.» Ja hän viittasi lattialle. »Etkö näe? Oletko sokea? Kihloissa
+Esteri Kalm ja Eemeli Rautiainen!»
+
+Tämä merkitsi, että asia oli tosi! Ja forstmestari raivosi enemmän kuin
+koskaan ennen.
+
+»Ymmärrätkö nyt, mitä Juho nauroi?» sanoi hän forstmestarinnalle. »Et,
+tietysti et ymmärrä! Mutta minä ymmärrän: hän se on ollut puhemiehenä!»
+
+Forstmestarinnan mielestä ei asia nyt ollut niinkään paha. Rautiainenhan
+on lukenut mies ja kaikki kehuvat häntä erinomaiseksi lakimieheksi, ja
+väliin hän on siistinä miehenä viikkokausia jopa kuukausiakin, istuu
+kirjojen ääressä tai tekee mitä milloinkin. Hän voi siitä vakaantua
+kokonaan.
+
+»Olethan itsekin hänestä puhunut ja aikonut hänet toimittaa johonkin
+virkaan», sanoi forstmestarinna lopuksi.
+
+»Kysymys ei ole siitä, onko Rautiainen se tai tämä», sanoi forstmestari.
+»Vaan kysymys on viikunanlehti-avioliitosta. Esteri koettaa pettää
+ihmisiä ja Jumalaa! Ja se se minua raivostuttaa. Ja se minua inhottaa.»
+
+»Mikä olisi neuvosi?» kysyi forstmestarinna.
+
+»Parempi kärsiä kuin salata!» sanoi forstmestari. »Mitä merkitsee nauru
+ja iva? Niistä jotka nauravat toisen onnettomuudelle, voi se, joka
+makeimmin nauraa, jo huomenna itse olla pitämässä sutta korvista kiinni.
+Ja sitä, joka toista olkansa yli katsoo, saa huoleti painaa sormellaan
+ja sanoa: Sinä se olet! Ei kukaan ole mahdollisuuden ulkopuolella. Mutta
+tuollaiset avioliitot, ulkomaanmatkat ja muut törkeät keinot, ne juuri
+tekevät hairauksen rikokseksi.»
+
+»Hyvä ystävä, ne ovat viisaita ajatuksia. Mutta kenellä on sitä
+rohkeutta, jota vaadit Esteriltä?» sanoi forstmestarinna.
+
+»Siinäpä se, että minkä vuoksi hän ei kääntynyt vanhempiensa puoleen,
+minun puoleeni?» kiivastui forstmestari. »Minkä vuoksi hän ei tullut ja
+suoraan ja rehellisesti ja avonaisesti sanonut, että niin ja niin, mikä
+on neuvonne? Olisi luullut, että tällainen asia pakottamalla olisi
+pakottanut hänet lähestymään, vaan eipäs!»
+
+Forstmestari istahti ja jatkoi:
+
+»Esteri on piikain ja renkien kasvatti, niin kuin hän itse kerran kehui.
+Niiltä hän hakee apunsa ja lohtunsa. Mitä on nyt tuleva hänestä? Millä
+voimalla aikoo hän kohottaa itsensä ja kohottaa miehensä? Päätä
+pyörryttää ajatellessa kaikkia lähellä olevia mahdollisuuksia.»
+
+Hypähtäen äkkiä ylös forstmestari sanoi kuin olisi ehdottomasti auttavan
+keinon keksinyt:
+
+»Missä on hänen äitinsä kuva?»
+
+Forstmestarinna hämmästyi.
+
+»Esteri kerran sanoi äitinsä kuvan kuiskuttavan hänen korvaansa. Minä
+vetoan siihen!» selitti forstmestari.
+
+»Mutta, hyvä ystävä, tiedäthän missä asussa se kuva on», sanoi
+forstmestarinna, joka monastikin oli Esterin vuoksi itkenyt kuvalle
+sattunutta tapaturmaa.
+
+Sen oli palvelija kerran siivotessaan huoneita pudottanut seinältä.
+Vammat, jotka se oli saanut, eivät olisi aivan auttamattomia olleet,
+vaan vallattomat lapset olivat kenenkään huomaamatta päässeet sen
+kimppuun ja runnelleet pahanpilalle ennen kuin ehdittiin pelastaa.
+Forstmestarinnalle oli tuottanut alituista tuskaa pelko, milloin Esteri
+kysyy äitinsä kuvaa, eikä hän ollut rohjennut itse alkaa selittää.
+Mutta nyt sen näyttäminen Esterille tuntui forstmestarinnan mielestä
+kuin sanaa puhumatta taluttaisi äitiään kaipaavan ja lohdutusta
+tarvitsevan lapsen hänen äitinsä ruumiskirstun ääreen. Forstmestarinna
+vastusti forstmestaria.
+
+»Anna minun nyt toimia häiritsemättäsi», sanoi forstmestari. »Minä
+tahdon pelastaa lapseni, jota rakastan. Minä rakastan häntä!»
+
+Kun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna
+kasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut
+itkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan
+äidittömyyttä!
+
+»Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut» sanoi forstmestari.
+
+»Elä sano niin, elä sano niin», itki forstmestarinna vyöliinansa takaa.
+
+Forstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi:
+
+»Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja
+tarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa,
+joka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua
+kohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.»
+
+Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi:
+
+»Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit.
+Ja sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!»
+
+Esteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että
+forstmestari kutsui luokseen.
+
+Sitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan
+pukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja
+selvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni
+asiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta
+sekaantua.
+
+Jo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta
+vastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen.
+
+Hän oli arvannut kuvalle sattuneen jonkun tapaturman, kun ei ollut
+tavannut sitä forstmestarin työhuoneessa. Ja hän oli aikonut kysyä siitä
+forstmestarinnalta saadakseen sen itselleen, tyytyen jos jäljellä olisi
+ainoastaan silmät ja otsa. Mutta tällä ei ollut silmiä. Kummankin silmän
+sijalla oli sormen mentävä reikä ja alla halkeama kuin kyynelura. Suu
+oli pahasti runneltu. Kuva näytti haikeasti itkevältä, kärsineeltä ja
+kidutetulta ihmiseltä.
+
+Esteri astui horjuen saliin.
+
+Forstmestari istui puolittain maaten sohvassa sanomalehden takana
+huomaamatta Esteriä. Forstmestarinna istui pöydän luona kalpeana ja
+liikkumattomana kuin vahakuva.
+
+Esteri istahti keinutuoliin itkevän äidin kuvan alle ja keikautti
+itsensä selkäkenoon.
+
+Forstmestarinnasta tuntui kauhealta äänettömyys, niin pitkä kuin
+iankaikkisuus. Se oli kiduttavan tuskallinen, mutta hän ei jäsentä
+liikauttanut ja varoi hengitystäänkin, peläten tulevaa räjähdystä, joka
+kuitenkin kasvoi sitä kamalammaksi hänen mielikuvituksessaan, kuta
+enemmän äänettömyys kesti.
+
+Esteri sanoi viimein:
+
+»Isä, pankaa pois se sanomalehti.»
+
+Forstmestari hätkähtäen nousi istumaan, ja hänet valtasi hämmästys
+nähdessään aivan toisen Esterin kuin oli odottanut: Esteri loistavassa,
+aistikkaassa puvussa, maaten keinutuolissa kädet pään takana, silmät
+puoliummessa, kaunis kuin lumous.
+
+Forstmestarinna jo hymyili ja oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin
+ilmestystä. Mutta forstmestarin kulmat kupristuivat, ja katse muuttui
+tuimaksi.
+
+»Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta
+forstmestariin.
+
+»Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa,
+»katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.»
+
+Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä
+silmään.
+
+»Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi
+korvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten
+sortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: »Etten
+minä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin,
+sillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen
+sadattelitte, olivat lapsenne, minun--minun huulteni jälkiä.»
+
+Forstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri
+kulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni
+forstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti:
+
+»Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut
+haavoja sydämeenne.» Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet
+kiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän:
+
+»Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.»
+
+Forstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi:
+
+»Puhutaan kuin isä ja lapsi.»
+
+»Ei, ei!» huudahti Esteri hätäytyen.
+
+Forstmestari hämmästyi.
+
+»Minkä vuoksi ei?»
+
+Esteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä:
+
+»Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on
+tapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan,
+myrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte
+tullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä
+hyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä
+polvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana
+kurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän
+sitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja
+juoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua.
+Tapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni
+lastenkammarissa--häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te
+kaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään
+kerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä
+teidän polvellanne.» Esteri osoitti kuvaa. »Äidin kuva silloin hymyili
+meille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui
+hyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin
+pahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme
+muutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja
+muutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni.
+Samoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni
+herkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni.
+Rakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme
+syleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin
+suurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.»
+
+»No mikä on syynä siihen!» kysyi forstmestari.
+
+Esteri oli hetken aikaa ääneti.
+
+»Ruvetessamme syitä tutkimaan», sanoi Esteri, »syntyisi yleinen
+toistemme syyttäminen. Eikä siitä olisi mitään hyötyä, sillä
+surulliseksi tosiasiaksi jäisi, että ne syyt eivät ole enää
+poistettavissa, ei vaikka leikkaisi tahi polttaisi. Pysykäämme siis
+kaukana toisistamme. Ei sekaannuta sanallakaan toistemme asioihin, vaan
+puhellaan muuta, mitä hyvänsä, aivan kuin vieraat ihmiset.»
+
+Forstmestarin kämmen putosi pöytään.
+
+»Minua ei sokaista loistavilla puvuilla eikä eksytetä liikuttavilla
+kertomuksilla!» jyrisi hänen äänensä.
+
+Esteri sai töintuskin pidätetyksi itkunsa.
+
+»Siinä sitä taas ollaan», sanoi hän. »Ymmärrättekö nyt, minkä vuoksi
+emme voi toisiamme lähelle päästä, emme koskaan!»
+
+»Se on tapahtuva!» sanoi forstmestari päättävästi. »Sitä varten olen
+sinut kutsuttanut. Ja me lähdemme siitä, että minä kiellän sinua ennen
+vuotta menemästä naimisiin ja lähtemästä kotoa mihinkään.»
+
+Syntyi äänettömyys. Forstmestari ei halunnut sitä rikkoa, tahtoen antaa
+lausuttujen sanojensa tehdä täyden vaikutuksen Esteriin.
+
+Forstmestarinna kuultuaan kämmenen paukahduksen ja forstmestarin
+jyrisevän äänen ei voinut olla sisään tulematta. Hän istahti tuolille
+ovensuuhun katsellen pelokkaasti toista ja toista.
+
+Esteri painoi kädet silmilleen koettaen tyynnyttää itseään. Hän
+keikautti keinutuolin selkäkenoon ja katsoen äidin itkevää kuvaa lausui
+verkalleen ja vakuuttamalla:
+
+»Se, kaikki se, mitä pitäjällä minusta puhutaan, olkoon se sitten mitä
+hyvänsä, on alusta loppuun valhetta.»
+
+Hän kuuli forstmestarinnan äänekkääseen itkuun laueten huudahtavan:
+Jumalan kiitos! Mutta Esterin valtasi raivostus, niin että oli hypähtää
+forstmestarinnan eteen sanoakseen: Kiitittekö Jumalaa, kun minä ennen
+lapsena vakuutin viattomuuttani teidän syytöksiänne vastaan? Ette, vaan
+häpäisitte minua isäni ja Jumalan edessä ja synnytitte ja kasvatitte
+isässäni epäluottamuksen minuun. Nyt kaikki niitämme sitä, mitä te
+olette kylvänyt! Esteri jo oli ponnahtamaisillaan keinutuolista, vaan
+hänen edessään seisoi forstmestari viitaten sormellaan.
+
+»Esteri!» jyrisi forstmestarin ääni. »Minä tiedän, että sinä kaupungista
+tullessasi ajoit ensin Juhon mökille, ennen kuin kotia tulit, ajoit
+sinne keskellä yötä. Mikä oli se niin kiireellinen asia? Ja mitä
+merkitsee tämä kummallinen kihlaus?»
+
+Oli aivan kuin joku olisi kuiskannut Esterille käskien hänen sanoa
+isälle: Te ette ole isä, vaan perkele! Mutta Esteri puristautui kiinni
+tuoliin, ja katsoi äitinsä kuvaa.
+
+Tule, tule itku, tule!
+
+Se nousi kurkkuun, vaan oli kuin kahden vaiheella. Ja Esteri tunsi sen
+jo laskeutuvan takaisin, painuvan kuin pohjaan asti, vaan samassa se
+alkoi nousta ja nousi kiireesti ja kuumana. Ja se paisui noustessaan
+niin että puristi keuhkoista pois kaiken ilman tahtoen hengen ottaa
+häneltä, ja koko ruumista kouristi.
+
+Forstmestarinna kietoi hänet syliinsä kuin lapsen ja lohdutteli itse
+itkien:
+
+»Minä uskon», vakuutti hän, »uskon, uskon, rakas Esteri, minä äitipuoli
+raukka, joka olen kaikkeen syypää».
+
+»Kun tunnet itsesi syypääksi, niin elä tee itseäsi syypääksi
+uudelleen!» sanoi forstmestari. »Mene ja jätä elämässämme meidän
+kerrankaan toisillemme!»
+
+Esteri, kyettyään itkultaan, sanoi:
+
+»Isä, teille jätti minut äitini.»
+
+»Niin on», sanoi forstmestari. »Minä olen laiminlyönyt oikeuteni ja
+velvollisuuteni. Mutta nyt ryhdyn niihin ja panen kaiken tahtoni,
+valtani ja voimani.»
+
+Hän meni työhuoneensa ovelle, josta sanoi:
+
+»Minä kirjoitan tämän päivän postissa peruutuksen kihlausilmoitukseen
+päästäksemme selville vesille.»
+
+Esteri lähti yöllä kotoa. Ajoi kaupunkiin.
+
+
+
+
+XIX
+
+
+He istuivat neiti Smarinin kammarissa niinkuin ennenkin, Esteri
+äänettömänä lepotuolissa ja neiti Smarin pöydän ääressä, ompelus
+joutilaissa käsissään. Esteri oli ottanut häneltä silmälasit, mikä oli
+merkki että hän aikoi puhella omista asioistaan. Neiti Smarin odotti. Ja
+odotus oli tuskallista.
+
+Hän ei ollut Esteriä onnitellut kihlauksen johdosta, vaan oli sen
+karttanut äänettömyydellä aivan kuin olisi ollut tietämätön koko
+asiasta. Hän oli hämmästynyt ja ilahtunutkin nähdessään ilmoituksen
+sanomalehdessä. Kun hän oli uutisen ilmoittanut Miinalle, oli tämä ollut
+talon kaataa. Siinä silmänräpäyksessä, kuin olisi se hänen päähänsä
+pyssyllä ammuttu, oli Miina muistanut, että no just Eemeli ja just
+Rautiainen oli se neiti Esterin lapsuuden ystävä ja se josta voi tulla
+vaikka senaattori, just se, jonka puolesta Miina oli niin monta kyyneltä
+vuodattanut ja niin monta rukousta rukoillut! Mutta pastuurska Levon,
+joka oli tavannut neiti Smarinin kadulla ja pysähtynyt puhuttelemaan
+Esterin kihlauksen johdosta, oli arvellut, että se on törkeää
+pilantekoa, jonka on toimeenpannut joku ilkimys, joku Esterin monista
+entisistä ihailijoista. Äänestä oli neiti Smarin kuitenkin kuullut, että
+pastuurska itse uskoi asian todeksi ja tahtoi uskoa, vaan käytti tätä
+muotoa saadakseen sanotuksi, että hänen poikansa tietojen mukaan herra
+Rautiainen ei ollut vähääkään vastannut niitä toiveita, joita hänestä
+oli ollut nuorena ylioppilaana, vaan oli joutunut huningolle. Sitä
+pastuurska Levonin ääntä, sitä myrkyllistä, vahingon-iloista ääntä!
+Neiti Smarin oli töintuskin saanut hillityksi itsensä, ettei paiskannut
+pastuurska Levonia korvalle. Mutta sitten hän oli ottanut aivan yhtä
+myrkyllisen äänen ja sanonut, että hän olisi hyvin pahoillaan, jos
+kihlaus olisi tosi, sen vuoksi että hänen uskoakseen se olisi ankara
+isku herra pormestari Levonille! Neiti Smarinilla ei ollut tähän
+vastaukseen sen enempää aihetta kuin että hän johonkin aikaan oli ollut
+huomaavinaan herra Levonin ja Esterin välillä lähemmät suhteet kuin
+tavallisilla tuttavilla ja itse toivonut avioliittoa--kuin kostoksi
+pastuurska Levonille, jonka puhuttiin odottavan miniää jostakin kaukaa
+ja korkealta. Tyydytetyllä mielellä hän oli eronnut pastuurska
+Levonista, tästä ainaisesta pahankellon soittajasta, luottaen siihen,
+että Esteri tietää mitä hän tekee. Mutta kun sitten oli tullut Esteri
+alakuloisena ja riutuneen näköisenä, että tuskin tunsi häntä, oli neiti
+Smarinin vallannut suru ja murhe.
+
+Esteri sanoi viimein:
+
+»Täti.»
+
+»Puhu lapseni.»
+
+Esteri ojensi konsulinna Holman kirjeen. Neiti Smarin sen luettuaan
+katsoi pitkään Esteriä. Esteri sanoi:
+
+»Meidän, Laurin ja minun, kotipihlajassamme olisi raakkunut varis:
+Alfred Levon.»
+
+Neiti Smarin tyrmistyi. Sitten hänen leukansa painuivat rinnalle ja
+kädet lepäsivät hervottomina helmassa. Mutta yhtäkkiä hän kohotti
+päänsä, pisti silmälasit silmilleen ja sanoi kuin tuima tuomari:
+
+»Lauri Holma itse on syypää kaikkeen. Sellainen mies! Meni uskomaan,
+mitä joku typerä, viheliäinen neiti Smarin oli lörpötellyt jollekin
+toiselle kelvottomalle akalle, rupesi kuuntelemaan, mitä harakka lauloi
+hänen rakastetustaan, jätti vuosiksi rakastettunsa epätoivoon. Hän oli
+rikkonut ja he kaikki enemmän sinua kohtaan kuin sinä heitä. He ovat
+sinulle etkä sinä heille velkaa. Minä tiedän miten olet kärsinyt. Minä
+kirjoitan heille. Taikka minä lähden itse heidän luokseen ja selitän.»
+Neiti Smarin nousi seisomaan kuin heti sillä silmänräpäyksellä
+pannakseen aikomuksensa toimeen.
+
+»Olen käskenyt Rautiaisen tänne ja esittänyt että menisimme heti
+naimisiin», sanoi Esteri.
+
+Ovikello soi.
+
+Neiti Smarin purskahti itkemään.
+
+Miina syöksyi kammariin ja kuiskasi kähisten kuin olisi jonkun aaveen
+nähnyt:
+
+»Neiti Esterin sulhanen.»
+
+Neiti Smarin kalpeni ja tuijotti Esteriin, joka oli punastunut ja näytti
+rauhattomalta.
+
+Miina kuiskasi yhä ja oli aivan kuin itkuun laukeamassa:
+
+»Minä olen nähnyt hänen kasvonsa unissani.»
+
+»Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin», sanoi neiti Smarin Esterille.
+
+»Oho! Vai niin!» huudahti Miina sellaisella äänellä kuin hänellä olisi
+ollut kaikki valta määrätä. »Työlästä on potkia tutkainta vastaan, sillä
+Jumala on tämän asian jo maailman alusta määrännyt näin.»
+
+Neiti Smarin katsoi pitkään Miinaa.
+
+»Minä olen nähnyt hänet unissani tämän herran», sanoi Miina aivan kuin
+tämä seikka, joka hänestä oli juuri ihmeellisintä kaikista, olisi
+todistanut että näin oli määrätty tapahtuvaksi. Ja mikä olisi ettei
+neiti Esteri menisi ja saisi mennä naimisiin tämän herran kanssa? Miina
+alkoi neiti Smarinille kuvailla vierasta, ja hänen äänensä kohosi
+kohoamistaan. Sellainen kuin herran pitää olla! Ei räätälin tekemä, vaan
+oikea ihminen ja mies. Ja Miina lähti kyökkiin uhaten laittaa kahvit
+niin hienosti ja komeasti ettei koskaan ennen!
+
+Neiti Smarin jäi seisomaan hämmästyneenä ja ristissä käsin. Ehkä Jumala
+todella olikin kaikki johtanut näin. Ehkä Rautiainen onkin se oikea
+mies. Ehkä Esteri tuleekin Rautiaisen kanssa onnelliseksi,
+onnellisemmaksi kuin koskaan olisi tullut epäluuloisen Lauri Holman
+kanssa.
+
+»Menkää te, täti, sinne», pyysi Esteri. »Minun on laitettava vähän
+tukkaani.»
+
+Siinä ei ollut mitään laitettavaa, vaan hän purki tukkansa ja laitteli
+sitä uudelleen ja uudelleen. Kun hän viimein yritti lähtemään saliin,
+pysähtyi hän oven taakse. Hän kuuli neiti Smarinin ja Rautiaisen
+puhelevan vilkkaasti ja nauravankin. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta
+avata ovea.
+
+Hän alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin ja pysähtyi ikkunan ääreen
+katselemaan ulos kadulle kiinnittäen huomionsa pienimpiinkin seikkoihin.
+
+Toisella puolen katua olevan kauppapuodin edustalla seisoi pieni, laiha
+hevonen, pää alhaalla aivan kuin olisi hävennyt suurta, uutta, komeaa
+työrekeä, joka sillä oli perässään. Kauppapuodista tuli jauhosäkki
+kulkien kahdella jalalla. Jauhosäkki pani maata rekeen ja silloin
+irtautui siltä jalat ja jalkojen päällä oli hyvin leveä ihmisen ruumis
+kuin monta pystössä olevaa jauhosäkkiä. Minkähän näköinen tuo kummitus
+on edestäpäin! Se seisoi liikkumatta, selin. Sen luo tuli puodista
+nainen. Missä hän oli nähnyt tuon naisen? Missä ihmeessä? Ei jaksanut
+muistaa. Nainen istui ajamaan hevosta, pystyssä olevat jauhosäkit
+asettuivat jalkoineen rekeen naisen taakse. Silloin näki hän kummituksen
+kasvot ja muisti kaikki.
+
+Laura Sorvo ja hänen prinssinsä!
+
+Hän ei enää inhonnut Laura Sorvoa. Päinvastoin. Hän ymmärsi niin hyvin
+nyt. Laura Sorvo oli tahtonut tehdä jonkun onnelliseksi--niin hänkin
+tahtoi.
+
+Esteri astui saliin.
+
+Täti Smarin heti huudahti hänelle.
+
+»Mutta kuule, Esteri! Herra Rautiainen ja minä olemme vanhoja tuttuja
+siltä ajalta, kun hän oli koulussa. Hän kävi usein minun poikaini
+luona.»
+
+Ja aivan kuin se olisi ollut hyvin suuren ilon aihe syleili neiti Smarin
+Esteriä ja sitten meni suoraa päätä Rautiaisen luo kätellen niin
+sydämellisen hartaasti ja pitkään, että olisi luullut hänen tahtovan
+vallata Rautiaisen itselleen kokonaan. He jatkoivat keskustelua kuin
+välittämättä Esteristä joka oli vetäytynyt istumaan sohvaan.
+
+»Ihme», sanoi neiti Smarin Rautiaiselle, »etten minä jo ennen nimistä
+muistanut».
+
+Rautiainen selitti, että hänellä kouluaikana oli käypänä nimenä
+»insinööri». Sen hän oli saanut siitä, että hän yhteen aikaan oli
+rakennellut kaikenlaisia koneita salaisuudessa miettien ikiliikkujaa. Ja
+hänet oli haettu insinööriksi Miinan maanjäristyksiin, kun oli tahdottu
+saada aikaan joku oikein juhlallinen rymäys. Heidän sitten puhellessaan
+entisistä ajoista ja niistä, jotka siihen aikaan olivat neiti Smarinin
+luona asuneet, ja muista yhteisistä tuttavista sukelsi esiin milloin
+yksi milloin toinen Esterillekin tuttu. Kairenius ja Perenius ja moni
+muu kävi kuin näyttämöllä. Rautiainen parilla kolmella sanalla kuvasi
+heidät niin tarkoi, että Esterille selvisi heistä monta hänelle ennen
+käsittämätöntä seikkaa. Liikkuessaan huoneessa sinne tänne oli
+Rautiainen saanut hyllypöydältä käsiinsä jonkun pienen korukantisen
+kirjan, jota hän käänteli käsissään ikäänkuin jotain tapaamalta tavattua
+esinettä, mitä hyvänsä, hyppysiensä ratoksi. Esteri huomasi että kirja
+oli Lauri Holman runokokoelma, vasta kun Rautiainen kääntyi yhtäkkiä
+häneen ja sanoi:
+
+»Tässä on kaksi kaunista runoa. Toinen on 'Katse' ja toinen 'Kun hän
+nauroi'. Minä luin tämän jossakin julkaisussa jo monta vuotta sitten.»
+
+Syntyi äänettömyys.
+
+»Lauri Holma oli hiljattain matkalla täällä. Sanomalehdestä huomasin,
+että hän oli jossakin juhlantapaisessa juhlapuhujana», sanoi Rautiainen
+ja aivan kuin luonnollisinta asiaa ainakin kysyi hän Esteriltä:
+»Tietysti tapasitte toisianne?»
+
+»Tapasimme», vastasi Esteri.
+
+Neiti Smarin nousi ja yritti lähtemään, vaan Esteri pidätti ja sanoi
+Rautiaiselle, että he voivat aivan vapaasti puhella tädin läsnäollessa.
+
+»Mitä sanot esitykseeni, että menisimme naimisiin?» kysyi hän sitten.
+
+Rautiainen oli ääneti, aivan niinkuin silloin kun Esteri oli hänelle
+ojentanut kihlausilmoituksen.
+
+»Jos sinua arveluttaa taloudellinen puoli, niin huomautan, että minä
+tyydyn aivan yksinkertaiseen ja vaatimattomaan elämään. Ja sitä
+tahdonkin.»
+
+Rautiainen pysyi ääneti, katse lattiassa, ja rypisti otsaansa.
+
+Neiti Smarin katsoi Esteriin kuin kysyen: Mitä tämä merkitsee?
+
+Äänettömyydestä ei tuntunut loppua tulevankaan.
+
+Esteri alkoi tuimin katsein silmäillä Rautiaista ja kohotti ryhtinsä.
+Mutta sitten oli hän purskahtaa halveksivaan nauruun. Hän ymmärsi mitä
+varten Rautiainen oli rauhattomasti hypistellyt Lauri Holman
+runokokoelmaa, ja mitä Rautiainen oli tarkoittanut ruvetessaan puhumaan
+Lauri Holmasta. Rautiainen aikoo vaatia selityksiä häneltä. Mene jo! Hän
+nousi ja sanoi:
+
+»On viisainta ja parasta, että me kumarramme toisillemme ja eroamme!»
+
+»Kunpa olisimmekin aina selvillä siitä», vastasi Rautiainen, »mikä
+elämässämme on viisainta ja parasta. Valitettavasti on se meidän usein
+vaikea ratkaista, ja tavallisesti valitsemme sen käden, jossa on
+erehdys.»
+
+»Minä vapautan teidät kaikista anteeksipyytelemisistä», sanoi Esteri.
+»Isäni aikoi peruuttaa kihlausilmoituksen. Niin saatte takaisin nimenne.
+Minä kiitän lainasta.»
+
+Miina purjehti sisään juhlallisesti paras pukunsa yllään ja niin
+kammattuna ja laiteltuna, että oikein. Mutta muut eivät huolineet
+kahvista kuin vieras, joka hymyillen otti.
+
+»Niinkuin näette, en minä aio poistua», sanoi Rautiainen Miinan mentyä.
+»Ja jos te poistutte, niin minä suvaitsen istua ja odottaa niin kauan
+että teidän alkaa lopulta käydä sääliksi ja sanotte: Sehän siellä
+istuessaan ja odottaessaan kuolee nälkään, mennään kuuntelemaan, mitä
+sillä on sanottavaa.»
+
+Hän siirtyi lähemmäksi neiti Smarinia ja Esteriä.
+
+»Sinä Esteri näytät olevan hyvin väsynyt», sanoi hän, »sen näen, kuulen
+ja osaan arvatakin».
+
+Jumala siunatkoon tuota miestä! ajatteli neiti Smarin, joka juuri oli
+istunut nieleksien vuoroon itkun, vuoroon vihastuksen puuskia.
+
+»Minä todellakin lainasin sinulle nimeni», alkoi Rautiainen. »Siitä
+yritin sinulle äsken selittämään, vaan sinä ehätit väliin.»
+
+Hetkisen aikaa ääneti oltuaan hän jatkoi:
+
+»Kun me, Esteri, tapasimme silloin maantiellä, niin sinä lähdit
+juoksemaan pakoon. Seuraavana päivänä, kun tulin luoksesi kumartamaan
+anteeksi lauseitani, jotka sinä olit väärin ymmärtänyt, vetäydyit sinä
+mahdollisimman pitkän välimatkan päähän ja asetuit seisomaan tuolin
+taakse. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun tulit minua kosimaan
+mukanasi valmiiksi kirjoitettu ja rahoilla varustettu kihlausilmoitus
+lähetettäväksi saman päivän postissa pääkaupungin lehtiin.»
+
+Rautiainen kääntyi neiti Smariniin ja sanoi hänelle leikillisesti:
+
+»Niin olen minä vastustamattoman hurmaava, varustettuna
+yliluonnollisella voimalla kuin paras keltanokkaluutnantti. Mutta
+minulla ei ole hänen lujaa uskoaan.»
+
+Hän puhui taas Esterille:
+
+»Sinä osoitit ilahduttavaa luottamusta minuun, mutta tekosi oli
+säälittävän epätoivoinen ponnistus. Me olimme liian outoja ystävinä
+keskustelemaan asiastasi, joka pakon voimalla painoi sinua. Ei ollut
+muuta neuvoa kuin ruveta kihloihin väliaikaisesti.»
+
+»Minä vakuutan, etten tarkoittanut mitään väliaikaista!» sanoi Esteri.
+
+Rautiainen purskahti nauramaan sydämellisen makeasti ja sanoi:
+
+»Mitäs jos en uskoisi? Sinä todistaisit sillä, että olethan esittänyt
+naimisiinmenoa. Minä voisin sanoa: en usko sittenkään! Ja niin edespäin
+loppumattomiin. Luulisi, että olet syntynyt, kasvanut ja kaiken ikäsi
+elänyt aina epäuskoisten Tuomaitten parissa. Ei mitään vakuutteluja,
+vaan puheellaan yksinkertaisesti luottamuksella ja ymmärtämällä
+toisiamme. Minä tarkoitin väliaikaista kihlausta, minä.»
+
+Hän kääntyi neiti Smariniin.
+
+»Sopiiko sapattina nostaa härkää kaivosta?» sanoi hän. »Tyttöraukka oli
+menettänyt kaiken tasapainonsa. Hänen täytyi saada aikaa, rauhassa
+kootakseen itsensä, että sitten voisi tyynesti harkita mikä on viisainta
+ja parasta tahi ainakin viisaampaa kuin syöstä naimisiin kenen kanssa
+tahansa. Minä lainasin nimeni, ettei hän tekisi vielä suurempaa
+tyhmyyttä.»
+
+Neiti Smarin sai äkillisen ja ankaran nuhakohtauksen ja hän ylisti että
+herra Rautiainen oli tehnyt jalosti ja kauniisti ja pyyteli anteeksi,
+että hän oli jo pahaakin ajatellut herra Rautiaisesta.
+
+»Ei se mitään», sanoi Rautiainen, »kunhan vain aina lopuksi hyvä tulee.
+Uskon että nyt suopealla mielellä suotte minulle tämän kupillisen
+kahvia, joka tarjottiin ilman leivoksia, ilman kermaa, ilman sokuria,
+jolloin tietysti lusikkakin on tarpeeton.»
+
+»Herra jesta sitä Miinaa!» huudahti neiti Smarin lyöden käsiään yhteen
+ja riensi kyökkiin.
+
+Neiti Smarinin mentyä jatkoi Rautiainen:
+
+»Pahin pelkoni oli herra nimismies. Hän ei olisi tarvinnut kuin jonkun
+pienen viittauksen sinulta, ja siihen sinulla olisi tarpeeksi ollut
+aihetta kohtauksenne johdosta maantiellä.»
+
+Esteri vavahti ja ojensi kätensä Rautiaiselle.
+
+Rautiainen kumarsi vain.
+
+»Minä en kuitenkaan ole ollut niin jalo kuin olen tähän asti itseni
+kuvaillut. Minä jouduin kiusaukseen eikä minussa ollut miestä sitä
+vastustamaan.»
+
+Esteri katsoi hämmästyneenä Rautiaista.
+
+»Mitä voikaan ihmissydämessä itää ja kasvaa äkkiä. Kaikki se, minkä
+luulee jo upottaneensa ja kuolettaneensa ja se minkä luulee jo
+kuoleutuneen yhtäkkiä virkoaa eloon. Minä antauduin vaaralliseen
+leikkiin. Minä olen polttanut itseni.»
+
+Hän hymähti ja jatkoi:
+
+»Minulle oli rakkaus ja sellaiset unelmat muka jo aikoja sitten
+ohimennyt kanta. Siitä tiedosta oli ylpeä tavatessamme maantiellä ja
+sitten käydessäni sinun luonasi. Ja minä muka hymyilin mielessäni, kun
+sinä tulit minun luokseni. Kun sinä asiasi esitettyäsi hämmästyit
+vaitioloani ja kysyit, olitko erehtynyt minun suhteeni, olin minä
+vakuutettu että valehtelen, kun sanoin: et. Mutta kuitenkin samassa
+silmänräpäyksessä teen sellaisen teon, että lähetän sinut viemään
+kihlausilmoitusta postiin.»
+
+»Ymmärsin», sanoi Esteri, »että tahdoit säilyttää vapauteni viimeiseen
+asti».
+
+»Päinvastoin», sanoi Rautiainen. »Jos olisit käskenyt minun toimittaa
+sen niin se olisi jäänyt taskuuni.»
+
+Hän laski Lauri Holman runokokoelman kädestään Esterin syliin.
+
+»Ja sinä olisit ollut vapaa niin minusta kuin Lauri Holmasta. Hän, jos
+en laskuissani ole erehtynyt, oli aikeissa tulla sinne maalle?»
+
+Rautiaisen kysyvään katseeseen Esteri vastasi nyökäyttämällä päätään.
+
+»Te olitte jo tavanneet toisianne ensi kerran sen jälkeen kuin te vuosia
+sitten olitte istuneet punaruusutarhassa kertoen toisillenne kauniita
+satuja. Toisella kohtauksellanne ei olisi ollut sitä sähköistä
+jännitystä. Elämässä ei eletä samaa kahta kertaa.»
+
+Rautiainen nousi.
+
+»Minä olin sinulle kirjoittamassa sinne maalle, kun sain kirjelippusi.
+Minä olin kovien taistelujen perästä voittanut itseni, mutta luettuani
+kirjeesi tunsin, että olin turhaan taisteluni taistellut. Suurilla
+ponnistuksilla olen päässyt nyt tähän asti.»
+
+»Aiotko lähteä?» huudahti Esteri, kun Rautiainen kumarsi.
+
+»Minä olen jo puhunut liikaakin. Tunnen, että kuta enemmän puhun, sitä
+enemmän järkeni sekautuu. Minun sydämenrauhani vuoksi olisi ollut
+viisainta ja parasta että olisimme äsken, niinkuin sinä esitit, eronneet
+vain kumartaen toisillemme.»
+
+Hän ojensi kätensä Esterille sanoen:
+
+»Voimme kuitenkin nyt kätellä. Ensi kerran eläessämme.»
+
+Esteri katsoi pitkään Rautiaista aivan kuin olisi kysynyt: Ensi
+kerranko kättelemme eläissämme. Hän punastui. Istuessaan Rautiaisen
+kammarissa siellä maalla Rautiaisen puuhautuessa kaupunkiin oli hän
+pelolla odottanut Rautiaisen hyväilyjä jäähyväishetkellä ja ollut sitten
+hyvillään, kun Rautiainen oli unohuttanut edes sanoa hyvästiä. Samaten
+hän oli ollut tyytyväinen, kun hän oli päässyt äsken saliin, niin ettei
+Rautiainen ollut häntä kätellytkään. Nyt häntä halutti ojentaa molemmat
+kätensä, vaan häntä ujostutti. Ojentamatta toistakaan hän kääntyi ja
+meni ikkunan luo. Siinä seistessään hän kuuli täti Smarinin äänen ja
+Miinan kahvitarjottimen räminän.
+
+Rautiainen kieltäytyi ottamasta kahvia vastustaen kaikkia neiti Smarinin
+houkutuksia ja lopuksi sanoi päättävästi:
+
+»Minä nyt lähden.»
+
+Esteristä tuntui kuin jäisi hän yksin tyhjään maailmaan. Hän kääntyi
+silmät kyynelissä.
+
+Rautiainen riensi Esterin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja
+sanoi:
+
+»Minä en lähdekään!»
+
+Miina, jonka laitoksista taaskaan ei kukaan ollut huolinut, palasi
+takaisin silmät taakseen vieraaseen. Hän oli ovella menossa, kun hän
+yhtäkkiä viskasi käsistään komeat laitoksensa toiseen huoneeseen, ja
+palasi takaisin lyöden kätensä yhteen.
+
+»Sehän on itse insinööri!» huudahti hän ja pillahti itkemään koettaen
+huutamalla saada sanat suustaan:
+
+»Herra siunatkoon teitä ja antakoon teille pitkän iän, että näkisitte
+lastenne lapset.
+
+
+
+
+XX
+
+
+He asuivat aivan kaupungin laidassa matalassa talossa, jossa oli kaksi
+pientä kammaria ja kyökki.
+
+Esteri istui ikkunan ääressä, johon näkyi ketoja ja peltoja ja niiden
+takana metsä.
+
+Oliko hän ollut täällä jo kuukausia? Eikö hän ollut jo vuosia ollut?
+Eikö ollut vasta ensimmäistä päivää?
+
+Silloin kun olivat papin luota tänne tulleet, oli huoneessa ollut
+talvinen hämärä ja ikkunan edessä korkea kinos. Usein hän oli yksin
+ollessaan unohtunut istumaan katse kinoksen reunan ylitse talviselle
+taivaalle kadonneena ja ajatukset karkuteillä. Ja kun ovikello oli
+soinut, jota juuri oli odottanut, oli hän vavahtanut ja kuin kysynyt
+itseltään: Missä minä olen? Hän oli paennut kammariinsa ja sieltä
+kuunnellut, kun tulija kysyi: Mitäs kuuluu? Mutta kun Rautiainen oli
+tullut kammariin ja puristanut hänen kättään lujalla kourallaan, oli
+tuntunut turvalliselta ja oli haluttanut ojentaa hänelle molemmat
+kätensä.
+
+Nyt paistoi päivä korkealta, ikkunaan näkyi ketoja ja peltoja ja niiden
+takana metsä.
+
+Omassa kodissa!
+
+Kun päivänpaisteisessa talossa tyynen lahden pohjukassa, ja
+korkearintaisen niemen takaa kuuluu tuulen kohina ja meren pauhu. Siellä
+hän oli kuin peräsimettömässä purressa ajelehtinut. Ihme ettei hän ollut
+hukkunut!
+
+Hän riensi kammariinsa, nosti helmastaan pienet ompeluksensa sängyn
+päälle ja painoi niihin kasvonsa, mutta hän ei itkenyt.
+
+Ovikello soi.
+
+Hän kokosi pienet tavaransa helmaansa ja meni istumaan pienelle tuolille
+sängyn taakse piiloon.
+
+Sieltä kuuntelee hän. Mitäs kuuluu? Kiitoksia, hyvä herra, rouva on
+kotona, terve ja iloinen. Rautiainen tulee kammariin. Eihän rouva ole
+kotona! Hän ei tule piilostaan siltä, ennenkuin Rautiainen hänet löytää
+ja kantaa hänet sylissään pois. Mutta sehän olisi lapsellista! Olkoon,
+mutta hän tahtoo niin. Ja kun Rautiainen ottaa hänet syliinsä, niin hän
+kietoo kätensä hänen kaulaansa. Hän tahtoo päästä lähelle, oikein
+lähelle ja tuta olevansa oikein täydellisessä turvassa, niin että hän
+voi nauraa. Oo, kuinka hän haluaisi nauraa! Nauraa niin, ettei hän
+koskaan ennen ole niin nauranut.
+
+Esteri nousi äkkiä seisomaan kalmankalpeana muistamatta ompeluksiaan,
+jotka hänen helmastaan putosivat lattialle.
+
+Se ei ollutkaan Rautiaisen ääni! Eikähän nyt vielä ollutkaan se aika.
+
+Miina toi nimikortin: Pormestari Alfred Levon!
+
+»Sanokaa», käski Esteri Miinaa, »että herra Rautiainen on tavattavissa
+puolen tunnin päästä».
+
+»Rouvaa se kysyikin.»
+
+»Käskekää istumaan!» sanoi Esteri yhtäkkiä ja tuimalla äänellä, viskaten
+vihaisesti nimikortin lattialle.
+
+Hiin järjesti pukunsa ja katsoi pieneen kuvastimeen, joka oli piirongin
+päällä. Mutta samassa hän sieppasi kuvastimen ja iski sen uuninkylkeen
+murskaksi. Ja hän astui ehdottomasti etuhuoneeseen.
+
+Levon huudahti:
+
+»Oo, kuinka olet ihastuttava!»
+
+»Ja sinä vihastuttava!» vastasi Esteri.
+
+»Toivon, ettet peruuta sanaasi», sanoi Levon.
+
+»Peruutan», vastasi Esteri. »Olet iljettävä!»
+
+»Suvaitsetko minun istahtaa hetkiseksi?»
+
+»Kernaasti, jos et ole vedolle arka!» sanoi Esteri ja avasi molemmat
+ikkunat. »Sinä näytät niin rintatautiselta.»
+
+Esteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen,
+sillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava
+luoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan
+toiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä
+kuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen.
+
+Syntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä,
+että hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja
+varovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän
+päätti, että hän Levonin nolaa.
+
+»Olisi minulle suuri apu ja huojennus», sanoi hän, »jos olisit asiasi,
+joka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen
+puoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.»
+
+»Minä tulin pyytämään apua», sanoi Levon.
+
+»Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään,
+niin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.»
+
+»Niistä juuri.»
+
+»Vai niin. Sinä vain annat valjastaa itseäs yhä edelleen. Onko jo
+revolveri taskussa?»
+
+»On.»
+
+»Olisi hauska nähdä!»
+
+Levon näytti.
+
+»Totisesti. Alanpa melkein luulla, että sinuun voi luottaa», sanoi
+Esteri halveksivasti. »No miten voisin sinua auttaa?»
+
+»Sen olet jo tehnyt.»
+
+»Mitä tarkoitat?»
+
+»Salaisuutesi ei ole enää minun yksinäni, ja miehesi on v.t. viskaali.»
+
+»Raukka!» huudahti Esteri. »Minunko pitäisi olla ilmiantajasi?»
+
+»Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.»
+
+Esterin täytyi väistää Levonin katsetta.
+
+»Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut», sanoi
+Levon.
+
+»Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?» sanoi Esteri. »Sinä aloit puhua
+velvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.»
+
+»Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin», sanoi Levon.
+
+»Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit
+löytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin
+kauheassa tuskassa.»
+
+»Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin», sanoi
+Levon.
+
+»Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla
+puolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia
+minua kohtaan.»
+
+»Mutta sinulla oli minua kohtaan», sanoi Levon. »Minä olin, käyttääkseni
+äskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut
+parantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut
+jaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa
+lääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi
+tullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.»
+
+Syntyi hiljaisuus.
+
+Esterille muistui mieleen, kun he olivat purjehdusretkellä kaukaiseen
+saareen meren ulapalla. He kumpikin loistoon, kunniaan, imarteluihin ja
+elämän turhuuteen kyllästyneinä olivat kuvanneet itselleen uuden elämän
+ja puhtaan onnen, tuulen suhistessa aution saaren puissa, läikän
+loiskiessa rantaa vasten ja auringon laskiessa mereen. Levonen katse oli
+ollut niin rehellinen ja nöyrä, ja hän oli ollut kaunis niinkuin nytkin.
+
+»Eikö ole sinulla mitään keinoa?» kysyi Esteri aivan tietämättään.
+
+»Rikas avioliitto?» sanoi Levon. »Sitäkö tarkoitat? Mitä se auttaisi?
+Maksaisin kaikki, entäs sitten?»
+
+»Minä en tiedä», sanoi Esteri.
+
+»Sinä tiedät», sanoi Levon, tuli ja polvistui Esterin eteen. Hän oli
+avuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen.
+Esteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan
+kätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi:
+
+»Sinunko kanssasi Amerikkaan?»
+
+»Niin».
+
+»Valehtelet!» huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä
+horjahti. »Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!»
+
+Levon nousi.
+
+»Minua ilahuttaa», sanoi hän. »Pelkäsin tullessani, että olet
+välinpitämätön minusta.»
+
+»Elä ilahuta itseäsi väärillä laskuilla! Minä jo tunnen sinut.»
+
+»Minä myös sinut», sanoi Levon katsoen Esteriin, aivan kuin olisi
+kysynyt: Eikö kaksi kertaa kaksi ole neljä? »Sinä rakastit Lauri Holmaa
+yli kaiken. Lähdit häntä pakoon ja kiiruhdit kihloihin ja naimisiin
+Rautiaisen kanssa, joka oli rappiolle joutunut herrasmies.»
+
+»Yläpuolella sinun aina!» sanoi Esteri.
+
+»Siinäpä se onkin onnettomuutesi», sanoi Levon. »Minun mielestäni hän on
+yläpuolella Lauri Holmankin--miehekseen.»
+
+Esteri katsoi pitkään Levonia, ivasiko hän vai oliko hän lukenut hänen
+sisimmät tunteensa, joita hän ei ollut uskaltanut itselleen selittää.
+
+»Erehdynkö laskiessani», jatkoi Levon, »että sinä et ole päässyt niin
+lähelle Rautiaista kuin tahtoisit, et ole voinut kietoa käsiäsi hänen
+kaulaansa, et ole voinut nauraa onnenkirkasta nauruasi? Et ole voinut
+vaikka sydämestäsi olet halunnut.»
+
+»Mefisto!» huudahti Esteri.
+
+»Joka omaksi kukistamisekseni tulin tuomaan aseet sinun käsiisi»,
+vastasi Levon, »ja huomasin että voin olla sinulle pelastukseksi».
+
+Levon kumarsi.
+
+»Muista minua!»
+
+Esteri jäi seisomaan ja hän katsoi kauhulla, kun Levon meni ikkunan ohi
+kiirehtimättä, aivan kuin olisi ollut vain huvikseen kävelemässä, astui
+hitaasti, hyvin hitaasti ja päätään kääntämättä kuin herra Store.
+
+Muista minua!
+
+Esteri vaipui istumaan eikä tiennyt, missä hän oli.
+
+Ovikello soi.
+
+»Mitä kuuluu?»
+
+»Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, iloinen ja terve», vastasi
+Miina totuttuun tapaansa.
+
+Rautiainen tuli peräkammariin.
+
+»Eihän hän ole kotona», lausui hän itsekseen ihmeissään. Aina hän tähän
+aikaan kotia tullessaan oli tavannut Esterin kammarissa, seisomassa kuin
+olisi odottanut häntä. Ja Rautiainen, aivan kuin ei olisi uskonut
+todeksi tätä, katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat kuvastimen
+sirpaleet lattialla, ja niiden seassa oli nimikortti.
+
+»Mitä tämä on? Alfred Levon!»
+
+Esteri makasi lattialla sängyn takana.
+
+Rautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen
+lapsen ja istutti syliinsä.
+
+»Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.»
+
+Esteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa.
+Hän nosti Esterin kädet kaulalleen.
+
+»Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää
+mitään hätää, eihän!»
+
+»Anna minun olla vielä näin vähän aikaa», sanoi Esteri. »Minä kerron
+sitten sinulle kaikki.»
+
+»Ei sinun tarvitse kertoa», sanoi Rautiainen. »Emme voi koskaan
+täydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko
+elämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein
+valtavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni
+mikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät,
+hienon hienot ja herkät tuntosarvet.»
+
+»Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?» sanoi Esteri.
+
+»Olemme nyt sitä lähempänä», vastasi Rautiainen.
+
+»Ja nyt minun pitää kuolla», sanoi Esteri ja purskahti itkemään.
+
+
+
+
+XXI
+
+
+Tyttö, niinkuin Esteri oli toivonutkin.
+
+»Minä olen onnellinen», lausui hän väsyneellä äänellä ojennettuaan
+kätensä Rautiaiselle. »Minä en sittenkään ole koskaan päässyt niin
+lähelle kuin olen tahtonut. On ollut aina jotakin, joka on erottanut.
+Nyt on, joka meidät yhdistää aivan, aivan, aivan lähelle. Eikö niin?
+Minä aina tuon hänet sinulle, sinun hypiteltäväksesi, sinun polvellesi,
+ja hän juoksee sinua vastaan ja hänestä tulee minulle uusi nuoruus,
+puhdas ja kirkas ja onnellinen. Eikö niin?»
+
+»Niin, niin, ystäväni», sanoi Rautiainen. »Mutta sinä et saa puhella nyt
+niin paljon. Se on sinulta kielletty.»
+
+»Hän on terve ja kaunis, eikö niin? Hänellä on kaunis leuka ja kaunis
+hiusmarto niin kuin sinulla ja kirkkaanvalkoiset, puhtaat ohimot, eikö
+niin?»
+
+Rautiainen tuli peräkammariin.
+
+»Kultaseni, eihän pikkuraukasta vielä tiedä kenen hänellä on mikin. Ja
+sinun täytyy olla nyt ääneti. Meidän on toteltava lääkäriä. Lupaa nyt
+minulle, että olet tottelevainen sillä aikaa kuin minä olen poissa.»
+
+»Vaan enkö minä saa häntä nähdä? Pikimmältään vain. Tuo sinä hänet
+tänne, kanna käsissäsi ja näytä.»
+
+»Tottele nyt minua, Esteri. Lääkäri on sanonut, että sinä olet heikko ja
+sinun pitää levätä rauhallisesti.»
+
+»Mutta hän on minun lapseni ja minulla on oikeus saada nähdä hänet»,
+huudahti Esteri. »Tuo hänet tänne, minä vaadin!»
+
+Rautiainen laski kätensä Esterin otsalle rauhoittavasti ja sanoi:
+
+»Nyt ei puhuta sanaakaan enää. Sinä olet minun suuri lapseni, se on nyt
+ja aina tärkeintä kaikista, ja minä vaadin tottelevaisuutta nyt.»
+
+»Anna minulle kätesi», sanoi Esteri. »Sinä olet minun isäni, äitini,
+veljeni, ystäväni. Minä en kaipaa koskaan ketään, kun sinä olet lähellä.
+Enkä pelkää mitään. Miten olimme ennen niin outoja?»
+
+»Hyvä ystävä». sanoi Rautiainen pyytävästi.
+
+»Yksi lause vain enää. Sinä olet niin kaunis, ja minä olen sinun suuri
+lapsesi ja saan sinulle palkituksi kaikki ja sinulla on nyt kaksi lasta
+ja sinä ja tuo ilkeä neiti ja paholaislääkäri olette tyhmiä ja julmia,
+kun ette näytä minulle minun lastani ja anna minun puhella ja nauraa.»
+
+»Esteri!»
+
+»Anna minulle toinenkin kätesi», pyysi Esteri ja painoi sitten silmänsä
+kiinni.
+
+Kun hän heräsi, oli Rautiainen poissa.
+
+»Missä mieheni on?» kysyi Esteri neidiltä, joka häntä hoiti.
+
+»Tietysti virastossaan», vastasi neiti.
+
+»Missä lapsi?»
+
+»Toisessa huoneessa, vaunussa nukkua tuuhottaa», sanoi neiti ja alkoi
+puhella niin, ettei Esteri saanut sanan vuoroa. Ja mitä hän puhui?
+Lörpötteli kaikkea, joutavia seikkoja, tuulta ja taivasta! Aivan kuin se
+olisi ollut jotakin hyvin harvinaista ja merkillistä, että on täysi
+syksy, puut varistaneet lehtensä ja pian tulossa talvi. Neiti oli aivan
+mahdoton. Ja hän oli aivan kuin vähäkuuloinenkin, että ei vastannut
+siihen, mitä häneltä kysyi, tahi jos vastasikin, niin vastasi aivan
+hassusti. Mutta silloin hän kyllä kuuli, kun täti Smarin oli käymässä ja
+Esteri tältä kyseli lapsesta. Täti Smarin ei ehtinyt koskaan vastata
+Esterin kysymykseen, ennen kuin neidillä oli joku sukkeluus sanottavana.
+Mutta mikä ilo ja onni, kun neidin piti mennä pistäytymään kotonaan
+viideksi minuutiksi, ja siksi aikaa tuli Miina istumaan toveriksi.
+
+»Onko se pieni Miinan mielestä kaunis?» kysyi Esteri.
+
+»Kaunis, kaunis! Kaunis kuin äitinsäkin», sanoi Miina.
+
+»Minkälaiset silmät?»
+
+»Suuret, kauniit, kirkkaat silmät.»
+
+»Minkälaiset sillä on ohimot?»
+
+Miina pyörähti selin ja teki eleitä, aivan kuin olisi joku häntä
+korvasta nipistänyt.
+
+»Minkälaiset ohimot?» uudisti Esteri.
+
+»Nehän sillä ovatkin kauniit», alkoi Miina yhä selin ollen puuhaavinaan
+jotakin.
+
+Esteri oli ääneti. Hetken kuluttua sanoi hän:
+
+»Miina! käykääpä minulle hakemassa lasi oikein raitista vettä.»
+
+Kun Miina palasi kyökistä vesilasi kädessä, näki hän lapsenvaunun yli
+kumarruksissaan valkoisen haamun. Hän silmänräpäyksen ajaksi muuttui
+liikkumattomaksi kauhun ja säikähdyksen patsaaksi, vaan sitten viskasi
+lasin kädestään syösten vaunun luo. Siihen kun hän ehti paikalle, oli
+vaunu kumossa, rouva makasi lattialla lapsi vieressä hervottomalla
+käsivarrella, kuolleilta näyttäen kumpikin.
+
+Miina nosti vaunut pystyyn, nosti hengettömän lapsen sinne, tempasi
+rouvan käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyynsä.
+
+Samassa tuli neiti.
+
+»Mitä on tapahtunut?»
+
+»No minä onneton, joka olen niin kömpelö, minä kaadoin lapsen vaunut ja
+rouva säikähti.»
+
+Rautiainen, joka oli haettu heti kotia, tutki sitten kahden kesken,
+miten Miina oli kaatanut vaunut. Ja Miina selitti ja näytti hyvin
+toimessa aivan kuin kunnioikseen. Ja lopuksi rupesi itkemään ja sanoi:
+
+»Minkä vuoksi ei herra voi uskoa minua?»
+
+Herra sanoi uskovansa.
+
+Yötä päivää Rautiainen istui hourivan sairaan vuoteen ääressä, ja
+milloin poistui vähäksi aikaa levähtämään, uudisti hän määräyksensä,
+että jos sairas näyttää hetkisenkään tulevan tajuunsa, on hänet heti
+kutsuttava. Mutta sitä hetkeä ei näyttänyt tulevan, sairas vuoroon
+houraili rajusti, vuoroon makasi raukeana kuin kuollut. Lääkäri
+käydessään pudisti aina arveluttavammin päätään, kunnes viimein julisti
+varmasti tuomionsa. Oli vain hetken kysymys enää.
+
+»Tunnetko minua?» kysyi neiti Smarin kerran, kun oli vuorostaan
+istumassa sairasvuoteen ääressä ja näki Esterin katsovan häntä pitkään.
+
+»Tunnen toki», vastasi Esteri. »Ottakaa pois silmälasit.»
+
+»Sinä tunnet», ilahtui neiti Smarin, viskasi silmälasinsa tietämättä
+mihin.
+
+»Äiti», sanoi Esteri.
+
+»En, rakkaani», selitti neiti Smarin. »Olen vain sinun täti raukkasi.»
+
+Esteri hymähti ja sanoi:
+
+»Ei olla nyt niin virallisia.»
+
+Hän ojensi kätensä.
+
+»Rukoilkaa minun puolestani», sanoi hän puristaen lujasti neiti Smarinin
+kättä. »Rukoilkaa!»
+
+Hän karkasi istualleen.
+
+»Rukoilkaa, että näen hänet.»
+
+Kun neiti Smarin sai hänet makuulleen ja rauhoittumaan, alkoi hän itkeä.
+
+»Minä surmasin hänet, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Panin pään kivelle
+ja löin halolla päähän. Ja se katsoi niin luottavasti minuun.»
+
+Hetken aikaa levättyään rauhallisesti Esteri avasi taas silmänsä ja
+kysyi:
+
+»Onko Lauri kotona?»
+
+Neiti Smarin oli ääneti.
+
+Esteri huiskautti kädellään, aivan kuin olisi jotakin karkoittanut
+silmiensä edestä.
+
+»Ettekö ymmärrä, täti?»
+
+»Tarkoitatko Eemeliä?»
+
+»Tietysti.»
+
+Neiti Smarin kutsui Rautiaisen.
+
+»Tunnetko?» kysyi Rautiainen.
+
+»Tunnen, tunnen, tunnen.»
+
+Rautiainen viittasi neiti Smarinin poistumaan.
+
+»Minä olen nähnyt sinut vuoteeni ääressä, vaan minua on alinomaa viety
+ja kuljetettu, että minulla ei ole ollut rauhaa puhella sinun kanssasi.
+Ja aina kun sinä olit poissa, tuli herra Store. Ethän mene nyt enää
+pois?»
+
+»En mene, en», sanoi Rautiainen ja otti Esterin molemmista käsistä.
+»Olemme nyt kahden.»
+
+Esteri painoi silmänsä kiinni, aivan kuin olisi nukkunut. Mutta yhtäkkiä
+hän ne avasi ja sanoi:
+
+»Kuule, elä sano forstmestarille, että pienellä raukalla on punainen
+ohimo.--Missä sinä olet? Missä on minun mieheni?»
+
+»Tässä minä olen, hyvä ystäväni, tässä minä olen», sanoi Rautiainen
+puristaen sairaan käsiä.
+
+»Niin, siinähän sinä olet», sanoi Esteri hymyillen. »Onko se meidän
+pikku raukka minun äitini tykönä?»
+
+»On.»
+
+»Minä suutelin sitä raukkaa.--Kuule, käske mennä pois tuon herra Storen.
+Hänellä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minä olen puhunut
+Jumalan kanssa. Jumala sanoi, että tyhmästi teit Esteri ja että sinä
+Esteri raukka olet elämässäsi tehnyt vain paljaita tyhmyyksiä. Mutta hän
+nauroi. Totisesti hän nauroi!»
+
+Esteri nousi istumaan ja väitti:
+
+»Sinä et usko että Jumala nauroi, mutta hän nauroi!»
+
+»Uskon, uskon», vakuutti Rautiainen rauhoittaen hourivaa ja laski hänet
+makuulleen.
+
+Esteri vaipui uneen. Iltapäivällä odotettiin lopun tulevan. Hän vielä
+avasi silmänsä ja katseli ympärillä olevia ja kysyi:
+
+»Kuka puhui Juhosta?»
+
+Ei ollut kukaan puhunut.
+
+Hän käski täti Smarinin ja Miinan tulla lähemmäksi ja Rautiaisen ottaa
+hänen molemmat kätensä.
+
+»Nyt ruskottaa. Näettekö? Ruskottaa niin kauniisti. Ja näin loppuu satu
+Esteristä, jota te niin vilpittömästi ja niin paljon olette
+rakastaneet.»
+
+Hän nauroi kirkkaasti.
+
+       *       *       *       *       *
+
+Lauri Holma, maatilanomistaja ja innokas jäsen koolla olevilla
+maamiespäivillä, luopui puheenvuorostaan ja jätti puolestaan sikseen
+tärkeän kysymyksen kuultuaan hautauskellojen alkavan soida.
+
+Hän kiersi hautuumaalle pienen syrjäportin kautta, joka vinkui pahasti
+saranoissaan, kulki varpaillaan hautapaikan läheisyyteen pysähtyen
+muutaman puun suojaan.
+
+Joukko haudan ympärillä oli pieni. Hän tunsi heidät kaikki, Rautiaisen,
+neiti Smarinin, Miinan, kunnallislautakunnan esimiehen Juho Anttosen,
+joka myös oli maamiespäivillä, ja vanhan valkotukkaisen, kumaraharteisen
+herran hän arvasi Esteri-vainajan isäksi.
+
+Aivan kuin sekin olisi ollut liikaa, että hän näin syrjästä katseli,
+alkoi sataa sakeasti suuria lumihiuteita peittäen hänen näkyvistään
+haudan seudun ja joukon sen ympärillä. Hän kuuli vain lukkarin laulun ja
+papin luvut ja sitten mullan kumun arkkua vasten, kun hautaa alettiin
+luoda umpeen.
+
+Kun hän viimein hiipi haudalle, oli korkeaksi luotu hautakumpu valkoisen
+lumen peitossa, kaikki jäljet ummessa, ja ympärillä syvä hiljaisuus.
+
+Hän otti puukkonsa, katkaisi muutamasta kuusesta lehvän ja astui kummun
+ääreen.
+
+    »Muut muistot haihtuu, katoaa,
+    yks säilyy yksinään...»
+
+Joku nauroi.
+
+Hän katseli hurjistuneena ympärilleen ja keksi naurajan puusta.
+
+Harakka!
+
+Hän viskasi sitä puukollaan. Se nauroi yhä makeammin, räkätti hirveästi.
+Kooten multakokkareita alkoi hän viskellä sitä ja lähti ajamaan sitä
+jäljestä.
+
+Kun hän palasi haudalle, oli siinä kukkalaite, suuri ja loistokas. Hän
+potkaisi sitä niin että se katosi korkealle sakeaan ilmaan, mistä sitten
+värikkäitä kukkia laskeutui suurten valkoisten lumiperhosten mukana
+haudalle ja sen ympärille.
+
+Kaukaa kuului harakan nauru.
+
+Häneltä putosi kuusenlehvä kädestä, ja maahan tuijottaen hän lähti
+astumaan haudalta, vaan kuuli jostakin äänen.
+
+»Auta minua.»
+
+Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen.
+
+»Auta minua.»
+
+Muutaman puun juurella sen runkoa vasten nojaten istui Alfred Levon,
+keskellä otsaa punainen reikä, josta valui veri pitkin nenänvartta.
+
+»Aa, sinä!» huudahti Holma. »Sinäkö kurja raukka se olit?»
+
+»Kurja olen ollut ja raukka, olen ja aina pysyn», sanoi Levon. »Mutta et
+sinäkään mikään sankari ole ollut.»
+
+Holman tukemana Alfred Levon kulki hoippuen kaupunkiin.
+
+
+
+
+
+End of the Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala
+
+*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI ELÄMÄNTARINA ***
+
+***** This file should be named 13023-8.txt or 13023-8.zip *****
+This and all associated files of various formats will be found in:
+        https://www.gutenberg.org/1/3/0/2/13023/
+
+Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
+Proofreaders
+
+
+Updated editions will replace the previous one--the old editions
+will be renamed.
+
+Creating the works from public domain print editions means that no
+one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
+(and you!) can copy and distribute it in the United States without
+permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
+set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
+copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
+protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
+Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
+charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
+do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
+rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
+such as creation of derivative works, reports, performances and
+research.  They may be modified and printed and given away--you may do
+practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
+subject to the trademark license, especially commercial
+redistribution.
+
+
+
+*** START: FULL LICENSE ***
+
+THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
+PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
+
+To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
+distribution of electronic works, by using or distributing this work
+(or any other work associated in any way with the phrase "Project
+Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
+Gutenberg-tm License (available with this file or online at
+https://gutenberg.org/license).
+
+
+Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
+electronic works
+
+1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
+electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
+and accept all the terms of this license and intellectual property
+(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
+the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
+all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
+If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
+Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
+terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
+entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
+
+1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
+used on or associated in any way with an electronic work by people who
+agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
+things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
+even without complying with the full terms of this agreement.  See
+paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
+Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
+and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
+works.  See paragraph 1.E below.
+
+1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
+or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
+Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
+collection are in the public domain in the United States.  If an
+individual work is in the public domain in the United States and you are
+located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
+copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
+works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
+are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
+Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
+freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
+this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
+the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
+keeping this work in the same format with its attached full Project
+Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.
+
+1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
+what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
+a constant state of change.  If you are outside the United States, check
+the laws of your country in addition to the terms of this agreement
+before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
+creating derivative works based on this work or any other Project
+Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
+the copyright status of any work in any country outside the United
+States.
+
+1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
+
+1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
+access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
+whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
+phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
+Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
+copied or distributed:
+
+This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
+almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
+re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
+with this eBook or online at www.gutenberg.org
+
+1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
+from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
+posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
+and distributed to anyone in the United States without paying any fees
+or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
+with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
+work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
+through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
+Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
+1.E.9.
+
+1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
+with the permission of the copyright holder, your use and distribution
+must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
+terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
+to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
+permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
+
+1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
+License terms from this work, or any files containing a part of this
+work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
+
+1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
+electronic work, or any part of this electronic work, without
+prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
+active links or immediate access to the full terms of the Project
+Gutenberg-tm License.
+
+1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
+compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
+word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
+distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
+"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
+posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
+you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
+copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
+request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
+form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
+License as specified in paragraph 1.E.1.
+
+1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
+performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
+unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
+
+1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
+access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
+that
+
+- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
+     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
+     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
+     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
+     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
+     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
+     must be paid within 60 days following each date on which you
+     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
+     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
+     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
+     address specified in Section 4, "Information about donations to
+     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."
+
+- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
+     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
+     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
+     License.  You must require such a user to return or
+     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
+     and discontinue all use of and all access to other copies of
+     Project Gutenberg-tm works.
+
+- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
+     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
+     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
+     of receipt of the work.
+
+- You comply with all other terms of this agreement for free
+     distribution of Project Gutenberg-tm works.
+
+1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
+electronic work or group of works on different terms than are set
+forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
+both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
+Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
+Foundation as set forth in Section 3 below.
+
+1.F.
+
+1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
+effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
+public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
+collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
+works, and the medium on which they may be stored, may contain
+"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
+corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
+property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
+computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
+your equipment.
+
+1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
+of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
+Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
+Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
+liability to you for damages, costs and expenses, including legal
+fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
+LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
+PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
+TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
+LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
+INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
+DAMAGE.
+
+1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
+defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
+receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
+written explanation to the person you received the work from.  If you
+received the work on a physical medium, you must return the medium with
+your written explanation.  The person or entity that provided you with
+the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
+refund.  If you received the work electronically, the person or entity
+providing it to you may choose to give you a second opportunity to
+receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
+is also defective, you may demand a refund in writing without further
+opportunities to fix the problem.
+
+1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
+in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
+WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
+WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
+
+1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
+warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
+If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
+law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
+interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
+the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
+provision of this agreement shall not void the remaining provisions.
+
+1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
+trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
+providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
+with this agreement, and any volunteers associated with the production,
+promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
+harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
+that arise directly or indirectly from any of the following which you do
+or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
+work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
+Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.
+
+
+Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
+
+Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
+electronic works in formats readable by the widest variety of computers
+including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
+because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
+people in all walks of life.
+
+Volunteers and financial support to provide volunteers with the
+assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
+goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
+remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
+Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
+and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
+To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
+and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
+and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.
+
+
+Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
+Foundation
+
+The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
+501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
+state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
+Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
+number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
+https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
+permitted by U.S. federal laws and your state's laws.
+
+The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
+Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
+throughout numerous locations.  Its business office is located at
+809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
+business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
+information can be found at the Foundation's web site and official
+page at https://pglaf.org
+
+For additional contact information:
+     Dr. Gregory B. Newby
+     Chief Executive and Director
+     gbnewby@pglaf.org
+
+
+Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
+Literary Archive Foundation
+
+Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
+spread public support and donations to carry out its mission of
+increasing the number of public domain and licensed works that can be
+freely distributed in machine readable form accessible by the widest
+array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
+($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
+status with the IRS.
+
+The Foundation is committed to complying with the laws regulating
+charities and charitable donations in all 50 states of the United
+States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
+considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
+with these requirements.  We do not solicit donations in locations
+where we have not received written confirmation of compliance.  To
+SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
+particular state visit https://pglaf.org
+
+While we cannot and do not solicit contributions from states where we
+have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
+against accepting unsolicited donations from donors in such states who
+approach us with offers to donate.
+
+International donations are gratefully accepted, but we cannot make
+any statements concerning tax treatment of donations received from
+outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.
+
+Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
+methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
+ways including including checks, online payments and credit card
+donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate
+
+
+Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
+works.
+
+Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
+concept of a library of electronic works that could be freely shared
+with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
+Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
+
+
+Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
+editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
+unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
+keep eBooks in compliance with any particular paper edition.
+
+
+Most people start at our Web site which has the main PG search facility:
+
+     https://www.gutenberg.org
+
+This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
+including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
+Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
+subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
diff --git a/old/13023-8.zip b/old/13023-8.zip
new file mode 100644
index 0000000..6e2d198
--- /dev/null
+++ b/old/13023-8.zip