diff options
Diffstat (limited to '12795-0.txt')
| -rw-r--r-- | 12795-0.txt | 1397 |
1 files changed, 1397 insertions, 0 deletions
diff --git a/12795-0.txt b/12795-0.txt new file mode 100644 index 0000000..1882fcf --- /dev/null +++ b/12795-0.txt @@ -0,0 +1,1397 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12795 *** + +KIHLAUS; YÖ JA PÄIVÄ + +Näytelmiä yhdessä näytöksessä + + +Kirj. + +ALEKSIS KIVI + + +1919. + + + + +KIHLAUS + +Näytelmä yhdessä näytöksessä + + + +HENKILÖT: + +AAPELI, | kraatareita ja vanhoja nuoria-miehiä. +EENOKKI, | +EEVA. +JOOSEPPI, Aapelin oppipoika. + + +(Aapelin huone: perällä ovi, oikealla pöytä ja sen vieressä rahi, +vasemmalla tulisija, jonka ääressä Jooseppi seisoo liikutellen kauhalla +pataa, joka kiehuu tulella. Eenokki tulee.) + +EENOKKI. Päivää, Jooseppi! + +JOOSEPPI (kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä toki +kauhaa kädestänsä). Päivää! + +EENOKKI. Sainpa mestariltas tärkeän kutsumuksen löydyttää itseäni tässä +hänen huoneessansa noin tähän aikaan. + +JOOSEPPI. Niin on asia. + +EENOKKI. Miksi kutsui hän minua ja missä on hän itse? + +JOOSEPPI. Eikö ole teillä jo tietoa? + +EENOKKI. Ei yhtään, ei yhtään, poikaseni. + +JOOSEPPI. Tässä tapahtuu tänäpän kihlaus. + +EENOKKI. Kihlaus! Hm! Vai kihlaus. Kenen hän nai? + +JOOSEPPI. Hä, Herrojen-Eevan. + +EENOKKI. Vai Herrojen-Eevan. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi, +villityksi, tai mistä kieppasi hän tämän rohkeuden? + +JOOSEPPI. Preivin kirjoitti Herrojen-Eeva tällä tavalla mestarilleni +eilen illalla: »Kraatari Aapeli! Lyhyesti tahdon tietä antaa, että, jos +Jumala niin on sallinut, niin valmis olen kohta tulemaan +aviopuolisoksenne. Tulkaat minua kyydittämään täältä luoksenne; sillä +herrat jätän minä tämän ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt +vahvasti tykönäni päättänyt.» Niin seisoi preivissä. + +EENOKKI. Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti? + +JOOSEPPI. Pasteeraili, pasteeraili edestakaisin permannolla, raappien +niskatukkaansa. + +EENOKKI. Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele.--Millä +tavalla luonnistui asia? + +JOOSEPPI. Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini. +Milloin pasteeraili hän, milloin heitti hän itsensä taasen vuoteelle, +mutta samassa pyörähti hän ylös jälleen ja rupesi uudestaan +pasteerailemaan raappien aina niskaansa. Kolme kertaa kävi hän +valelemassa päätänsä kaivolla. Hän pelkäsi aivoansa, näette. + +EENOKKI. Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse, +harkitse ja tuumaile joka uusi muudi, leikkaus ja sauma, niin +kysytäänpä viimein kuinka on päävärkin laita.--Mutta mielinpä kuulla +kuinka kävi lopulta. + +JOOSEPPI. Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä päällä, +herätti hän minua, ilmoitti syyn levottomuuteensa, luki preivin eteeni +ja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä. Katsokaas mikä +veljellisyys! + +EENOKKI. Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen.--Mutta +minkä neuvon annoit mestarilles? + +JOOSEPPI. En kieltänyt enkä käskenyt. + +EENOKKI. Oikein!--Tapani tosin on puhua aina aatokseni ulos, mutta yksi +asia löytyy, jossa olen vaiti kuin myyri. Älä kiellä miestä ottamasta +naista, johon hän kerran on iskenyt silmänsä, hän ottaa hänen +kuitenkin, ja joskuspa kuiskataan naisen korvaan sun kieltävä neuvos, +jonka lunttu tuskin Paratiisin niituilla antaa sulle anteeksi. + +JOOSEPPI. Minä en kieltänyt enkä käskenyt, vaan pyysin hänen heittämään +kaikki Jumalan neuvopöydälle. Tämä vaikutti ja heti nukkui hän kuin +tallukka ja minä samoin. Hän aamulla taasen kyllä käytteli neulaansa +vinhasti, mutta toisaalle tyyräilit aatoksensa, sen huomasin, koska +silloin tällöin mulautin salaa katsoa hänen päällensä. Niin neuloi hän +hetken, mutta äkisti keihästi hän neulallaan uuden tyynynsä, naulitsi +sen hirveän lujasti pöytään, rynkäsi ylös, puki päällensä parhaat +vaatteensa, lähetti sanan teille, tullaksenne tänne, mutta itse läksi +hän noutamaan morsiantansa, Herrojen-Eevaa. + +EENOKKI. Tämä naiminen, pelkään minä, on häneltä loiskaus onnettomaan +kirnuun. Eeva on kahden naimattoman herran emännöitsijä, ja kuullaanpa +hänen useinki mekastelevan heidän kanssansa. Tästäpä yhtä ja toista +arvella taitaa, ja paljon rähisee heistä mailmakin. Jumala heille +heidän syntinsä anteiksi antakoon! Mutta miksi ei toinen heistä nai +tätä Eevaa? Mutta Eva on tuittupää, tuiskea, näetkös, morakka, tahi +niin kuin ruotsalainen sanoo: turski. (Ottaa nuuskaa.) + +JOOSEPPI. Ja niin herramainen. + +EENOKKI. Tosi. Koska hän käy, katsahtaapa silloin tällöin sivullensa +liehuvia hameliepeitänsä, sen olen huomainnut. Vähän epäiltävä merkki +tyttö-ihmisestä. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja joteskin +isoista herrasväkeä, mutta eipä tarvitsis, sanon minä, eipä tarvitsis +itseänsä sentähden lyödä niin herramaiseksi, niin fiiniksi; sanalla +sanoen, niin ymmärtämättömäksi kuin Eeva teki. Vähempikin piisaisi +muonamiehen tyttärelle. Onko tämä alhaisen ihmisen kieltä: »missä +nakriit kasvaa, puussa vai maassa?» Nauriit, näetkös. Niinpä kysyi hän +maamiehiltä torilla. Entäs tämä kysymys: »kulta-pappa, mikä on tuo +korea lintu, joka hyppelee tuolla kartanolla?» Hän ei tuntenut, +näetkös, harakkaa tultuansa maalle. (Naurahtaa, mutta kovin vähän.) +Noh, ehkä ei tuntenut hän lintua. Sitä en mene arenteeraamaan, sanoo +ruotsalainen. Mutta kas, kas, kuinka kerkeä on ihmislapsi näkemään +raiskaa toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa. Mutta minä pidän +virkaveljestäni enkä sois hänelle huoneenristiä, jonka nyt pelkään +hänen saavan. + +JOOSEPPI. Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen. + +EENOKKI. Pahoin pelkään, pahoin pelkään.--Eeva on taas vihastunut +herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta +kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja +ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä +kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta, +joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat +kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti.--Aapeli on +vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan +hyväsydämminen mies. + +JOOSEPPI. Hyvä hänen nimensäkin on. + +EENOKKI. Mutta hellä sydämmensä saattaa hänen välisti toimiin, joita +seuraa katumus. Minä, mukama mies, olen aina tämmöinen vakava +pellavaloukku, oikein sahapukki. (Naurahtaen vähän.) Mitä padassa +kiehuu? + +JOOSEPPI. Siellä kiehuu makkaranpalasia, kryyniä, vettä ja suolaa.-- +Kuulitteko rattaan jyryä? + +EENOKKI. Kuulin totisesti. He tulevat. (Erikseen.) Niin, niin, +piikaseni; tännen astut, mutta tiedänpä, ettes tee sitä sydämmellisen, +puhtaan rakkauden pinnistyksestä. Niskani panen pantiksi, ettäs +tillastit herroiltasi naimista, mutta koska ei siitä mitään tullut, +niin käytpä nyt vimmoissasi polttamaan sammaletta fiinin, herramaisen +kartuusin verosta. (Aapeli ja Eeva, molemmat kantaen nyttyä kädessään, +tulevat. Jooseppi, keskeyttämättä padan liikutusta, kumartaa syvään.) + +EENOKKI. Tervetuloa, morsiuskunta! + +AAPELI. Me kiitämme sinua. Sinä olet tässä juuri tarpeellinen. Istu, +Eeva.--Onko Jooseppi antanut sinun jotain ymmärtää? + +EENOKKI. Lyhyesti. + +AAPELI. Onhan minulla nyt edes se, joka paitani pesee.--Istu, istu, +Eeva. + +EEVA (erikseen). Tämmöinen tupa! Huhkaimen pesä. (Aapeli ottaa nytystä +sokerirasian ja asettaa sen pöydälle.) + +AAPELI. Sokerirasia on kuitenkin eheä. Tiedä, Eenokki, että olemme +pyörineet kamalassa leikissä, sekä minä että Eeva. Oi niitä +jumalattomia herroja! + +EENOKKI. He kaiketi kohtelivat sinua kopeasti, trumantisti? + +AAPELI. Kiitän, etten saanut heiltä selkääni. + +EENOKKI. Kateus, kateus! + +AAPELI. Sula kateus.--Ei ollut, näetkös, mentävä sisään; kartanolla +seisoin vaan ja otin vastaan Eevan kapineita. Mutta koska viimein +olimme valmiit lähtemään ja istuimme rattaille, niin arvaas, mitä +tekivät? + +EENOKKI. Häijyn koiranjuonen. Tiedänmähän sen. + +AAPELI. Tulipas pieni poika, herrojen käskystä, sanoi tahtovansa +korjata hevosen häntävyötä, mutta peijakas pisti palavan +taulankappaleen Ruskon hännän alle ja siinä samassa ampuipa yksi +herroista meille pilkalla jäähyväisampauksen. Rakas virkaveljeni, +aatteles, millä hirmuisella vauhdilla me tulimme talosta. Rusko juoksi +kuin vimmattu, potki ja juoksi korvat niuhossa. Ja olikos ihme, että me +molemmat, niin Eeva kuin minä, huusimme täyttä kitaa hädissämme? + +EENOKKI. Ei mikään ihme, mutta sepä ihme, ettäs seisot vielä tässä ja +kertoilee tätä keikahusretkeäs. Kiitä, ettes makaa ojassa tallukset +taivasta kohden. + +AAPELI. Onni suojeli minua. Taulanpala helti viimein, ja vähitellen +hiljensi Rusko juoksuansa, ja yhtä ehjillä luilla kuin ennenkin +istuimme rattailla, vaikka pamppailevalla sydämmellä. + +EENOKKI. Voi julmia herroja, voi julmettuneita! + +AAPELI. Sanos muuta. Ihmettelenpä, että Eeva on näin kauvan menestynyt +heidän kanssansa. Ettes jo ennen tehnyt tätä temppua, Eeva? + +EEVA (erikseen). Jaa, sinä västäräkki! Suokoon Jumala, etten koskaan +olis tätä tehnyt. Mikä hulluus minulta, mikä hulluus, jättää herrat ja +tulla tänne turvekaton alle! + +AAPELI. Mutta miksi on morsian niin äänetön? + +EENOKKI. Tavallinen morsiamen alakuloisuus muuttaessansa miehelään. + +AAPELI. Ja asiamme ei olekkaan vielä oikein välikappaleellisesti +päätetty. Mutta ruvetkaamme juoneen, tehkäämme mikä kuitenkin tehtävä +on; sillä parempi karhun mahassa kuin hänen hampaissansa. Sinä tiedät, +mikä harras ja tärkeä komento on tässä tapahtuva tällä hetkellä? + +EENOKKI. Luulenpa tietäväni. + +AAPELI. Kihlaus, laillinen kihlaus, ja senpätähden olen kutsunut sinun +tänne. Käy toimeen, Eenokki! Mutta ensiksi yksi puhe! + +EENOKKI (yskii). Että ... että me nyt tällä hetkellä tähän +kokoontuneet olemma, liittämään yhteen kahta sielua, nimittäin +pitäjän-kraatarimestaria Aapeli Simeoninpoikaa ja neitsykäistä Eeva +Matintytärtä... + +AAPELI. Hänen oikea liikanimensä on Helander. + +EENOKKI. Ja neitsykäistä Eeva Helanderia, yhteensolmemaan heidän +onneansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ja tämä ei olekkaan mikään +vetosolmu, ei suinkaan, vaan kiinteä umpisolmu, jonka ainoastaan +kuoleman viikate poikkileikata taitaa. Hyvin muistain ja visusti +sydämmeen kätkein aviosäädyn velvollisuudet molemmilta puolilta. +Miehen, nimittäin, tulee olla vaimonsa pää; se on hänen +velvollisuutensa, ja vaimo olkoon miehensä heikompi astia; se on hänen +velvollisuutensa. Ja käykäät sitten käsi kädessä, Jumalan nimessä ja +ilolintuen laulaessa haudan syvyyteen.--Niin; mitä itse sanot, Aapeli? + +AAPELI. Ei minulla mitään sanottavaa ole. + +EENOKKI. Anna sitten sormus tänne. + +AAPELI. Tässä tämä on. + +EEVA (eriks.) Mitä teen? Otanko ma vastaan sormusta? Voi minua +mieletöntä! + +EENOKKI. Aapeli antaa tämän sormuksen sinulle, Eeva. (Antaa Eevalle +sormuksen.) Kas niin. (Laulaa veisaavalla äänellä) »Saatanan juonet»... +Onhan tämä sinun tahtos, Aapeli? + +AAPELI. Veisaa, veisaa! + +EENOKKI JA JOOSEPPI (joka yhä liikuttelee pataa, laulavat) + + »Saatanan juonet kauvas poista»... + +EEVA. Mitä tässä laulelette. Pitäkäät suunne kiinni, niin on parasta. + +AAPELI. Hscht! Morsian ei suvaitsekkaan laulettavan. + +EENOKKI. Hmm! Mutta laulu on kaksi lukua. + +EEVA. Tässäpä kyllä keekoilemaan niinkuin kukko. + +EENOKKI. Kukkoko? + +EEVA. Ei yhtään laulua, sanon minä. + +AAPELI. Ei ei, koska niin on tahtos. + +EENOKKI (eriks.) Hän on niinkuin ma sanoin: morakka. + +JOOSEPPI (eriks.) Kyllä, kyllä tästä nyt toinen elämä nousee meidän +huoneeseen. + +AAPELI. Laulu olkoon tällä erällä.--Nyt, Eeva, käy uljaasti perheeni +jäseneksi ja perehdy huoneessani. + +EEVA. Tässä ihmispesässä. (Hetki äänettömyyttä.) + +AAPELI (eriks.) Ihmispesässä. Joteskin jyrkästi sanottu. (Ääneensä.) +Tosin on huoneeni vanha, mutta vanhan sijaan rakennetaan uusi ja +entistä uhkeampi. + +EEVA. Ennenko on meillä uusi, niin olemme satimessa. + +AAPELI. Ei tässä sentähden satimeen jäädä, jos ei tätä hullummin eletä, +Eevani. + +EEVA. Nytpä muistelen huoneita, jotka jätin. Mikä eroitus! Haa! minä +linnasta luolaan muutin ja läksin, hullu, ilosista herroistani pois ja +matelin sisään kraatarin koijuun. Mikä eroitus, mikä eroitus! + +EENOKKI. Vissillä tavalla on eroitus suuri, mutta vissillä tavalla... + +EEVA. Pidä kitasi sinä, varis. + +EENOKKI (eriks.) Haidjaidjai, sitä sydäntä kuin sillä ihmisellä on! + +JOOSEPPI (eriks.) Kyllä, kyllä tästä toista nyt tulee. + +AAPELI (eriks.) Hän rupeaa konstailemaan, ja tuntuupa kuin katuisi hän +kauppaansa, ja minä, poika polonen, rakastuin häneen vahvasti. Mutta +tahdonpa hänelle ilmoittaa, että on minulla rahaakin, neljäkymmentä +riksiä. Nätti summa kyllä. (Ääneensä.) Tosin en ole rikas, en suinkaan, +eikä ole minulla paljon rahaakaan, ainoastaan neljäkymmentä riksiä. + +EENOKKI. Neljäkymmentä riksiä miehen taskussa! Silloin ei tarvitse +käydä häntä koipien välissä. + +AAPELI. Ei mitään kerskattavaa, ei mitään. No no, onhan siinä vähän. +Kuinka hyväänsä, mutta usko minua, Eeva, etpä lyönyt silloin kättäs +poroon kuin kraatarimestari Aapelin miehekses valitsit. + +EEVA. Silloin istuin peevelin kelkkaan. Läksinhä kotooltani kuin olisi +tieni kulkenut suoraa tietä helvettiin. Siitäpä jotain kohta aattelin. +Miksi pistivät, miksi pistivät palavan taulankappaleen Ruskon hännän +alle? + +EENOKKI. Julmettuneet! + +AAPELI. Lurjukset! Jos lakiin mentäis, niin peijakas heidän ottais. +Palavan taulankappaleen! Ja ampuivat vielä! + +EENOKKI. Hai djai djai! + +AAPELI. Minä sydämmystyn. Kas semmoisista pedoista sinä läksit, mutta +nytpä seisot siivon ja kunniallisen miehen katon alla. + +EEVA. Kraatari!--Krapu! + +AAPELI. Haukutko sinä minun virkaanikin? + +EENOKKI. Ei sovi soimata, ei sovi soimata kraatarin virkaa. + +EEVA. Minäkö kraatari Aapelin vaimoksi! + +AAPELI. Neito, etkö ymmärrä että haastelet vähän pahasti, pisteliäästi +ja että tällä tavalla hämmennät kihlaushetkemme korkean, juhlallisen +ilon? Kraatari Aapeli! Jaa-ah, mikä kraatari Aapelin on? Olenko minä +varastanut ja siitä syystä oravia haukkunut? Olenko lykännyt kenenkään +härkää sapattina kaivoon? En suinkaan. Olenko minä kähminyt toisen +miehen vaimoa? Pois se! Kuka sen taitaa sanoa ja todistaa? Minä panen +tämän kysymyksen sydämmelles, Eeva Helander. Katsahda päälleni ja +vastaa. + +EEVA. Tuommoinen mies. + +AAPELI. Tämmöinen olen vaan, fröökinäni. + +EEVA. Mikähän sinä olet oikein? + +AAPELI. Kraatari Aapeli olen vaan, kunnian mies, kelpaan vierasmieheksi +koska hyväänsä ja kummaksi vaikka ruhtinoitten lapsille. + +EEVA. Eikö se ole sama Kupparin-Aapeli, joka äitinsä perässä tallusteli +kylästä kylään kantaen ämmän kupinsarvipussia? + +AAPELI. Että sarvet kalisi. Sama, sama. + +EEVA. Sama nallikka, luulen minä, joka kerran paimenena ollessansa +eräänä sateisena päivänä pisti lehmänsä niin koreasti isäni niittyyn ja +menipä itse latoon maata. Mutta saattoipa sukkela onni juuri samassa +isäni tyttären niitylle, ja hänpä sun selkäs pehmitti. Sinä muistat +sen? + +AAPELI. Muistan muistan. Jos tällä haavalla otan ja näytän sinulle +selkäni, niin pitää sun siellä näkemän merkit jumalattomasta +menetyksestäs ymmärtämätöntä, piimäpartasta poikaa kohtaan, niinkuin +minä silloin olin. + +EEVA. Sen ansaitsit. Istua ladossa, lehmiensä himotessa toisen niittyä, +se oli mukavata. + +AAPELI. Aih, aih! Jopa saitkin jotakin iskeäkses kiinni, niinkuin +hyvästäkin asiasta. + +EENOKKI (naurahtaen). Kantänka, sanoo ruotsalainen. (Ottaa nuuskaa.) + +AAPELI. Mutta mitä vielä tiedät, fröökinä Helander, jonka »posket +on niin punaiset ja puhe käy kuin rasva», niinkuin lauletaan +rakkauden-veisussa? Vai kuinka. Mitä sanoo fröökinä? Enemmin, +enemmin sitä lajia. + +EEVA. Jos kaikkea, mitä sinusta tiedän, rupeisin tässä kertoilemaan, +niin jäisinpä varmaan huoneesi asukkaaksi. + +AAPELI (eriks.) Huoneeni asukkaaksi. Kuuluupa vähän kuin olisi hänellä +totisesti aikomus tehdä takapero. Mutta hän ehkä koettelee luontoani. + +EENOKKI. Minä sydämmen karvaudella olen kuullellut, kuinka tämä +neitonen tässä kaikin tavoin on koettanut leikata virkaveljeni hyvää +nimeä. Mutta heitetäänpäs pikainen katsahdus tytön omaan syntikirjaan. +Tiedätkö mitä mailma sinusta hotisee ja huutaa? Kuinka elät sinä +herrojen kanssa? Niinkuin paskana, niinkuin mahomettilainen. Minä +kiivastun tällä hetkellä. Jumala armahtakoon teidän elämäänne! Jumala +armahtakoon sekä sinua että herroja. Mitä on teillä käsillä siellä? +Sanoppas. Te peijoonit, te turmelette tämänaikaset nuoret, saatatte +heitä välinpitämättömiksi aviosäädyn arvosta ja pyhyydestä. Sinä +vekama, niinkö sinua opetti isäs ja äitis? Niinkö sinua opetettiin +rippikoulussa? Koska olet ollut viimeiseksi ripillä? Frookas pillit, +sanoo ruotsalainen. + +EEVA. Sinä hävytön mies, mitä on sinun minun kanssani tekemistä? + +EENOKKI. Olenpa lähimmäises ja onpa velvollisuuteni niinkuin kristitty +ihminen koettaa sinua oikaista, lunttu. + +EEVA. Mutta minä tahtoisin sinun vääristää, vääristää tuhanteen mutkaan +ja viskata sinun pellolle. Sinä viimeinen vaivanen, sinä hävytön +kraatari, teethän minun hulluksi! + +EENOKKI. Kas kas, näkyypä kuinka kipeä on asia, ja minä pistin syvältä +ja ilman armoa. Jaa, niin on tapani. Minä ryntään aina esiin ilman +pelkoa, vakaasti ja suoraan niinkuin ahvena. Ja tästä sinun elämästäs, +jumalattomasta elämästäs tahdon minä ottaa tuimasti kiinni, jos en +sinulta parannusta näe. + +EEVA. Kas näin elän vaan, kas näin. Mitäs minun teet? + +EENOKKI. Kantelen provastille. + +EEVA. Sinä tekisit sen? Haa! saisitpa plyijyä kinttuihis herroiltani. + +EENOKKI. Minulla on pyssy ja. + +EEVA. Joka ei tapa varpustakaan. + +EENOKKI. Tappaa vaihka noitaämmän, vaihka perkeleeltä riivatun tytön. + +AAPELI. Elkää riidelkö, elkää riidelkö, ja sinä, Eenokki, elä huoli +juuri enään soimata Eevaa. Hän on, näetkös, niinkuin morsiameni; ja +sananlasku sanoo: yhtä luuta vuohensarvi, sitä poski kuin pääkin. + +EEVA (eriks.) Sinun morsiames! + +EENOKKI. Totuuden lausuin, ja olkoon se hänelle hyväksi. Tapani on, +niinkuin sanoin, käydä aina esiin vakaasti, ilman pelkoa ja suoraan +niinkuin ahvena. (Ottaa nuuskaa.) + +AAPELI. Nyt ymmärrän mitä Eeva tarkoitti näillä vähän niinkuin +kieroilla sanoillansa: koetella luontoani. Mutta antakoon hän anteiksi +lyhynokkaisuuteni; sillä lyhynokkaisuutta, Jumala paratkoon, +havaitsemme kaikkialla, ja se on ikävä havaitseminen. Monaistipa +aattelen, jouduttuani uusiin tuttavuuksiin, kas tuostapa vasta löysin +miesten miehen. Mutta eläppäs hänen kanssansa ja reisaile, niin hänpä +pianki punehtuu kuin kukko ja nääsää sinua; ja tämä on ikävätä. Minä +olen nähnyt yhtä ja toista mailman pöydännokalta; ja hantvärkkäri on +noita talossa.--Kas, pusersipa tyttö-kanalja hien otsalleni tällä +koetuksellansa. (Ottaa taskustansa nenäliinansa, mutta viskasee samassa +pöydältä permannolle Eevan sokerirasian, joka särkyy.) + +EEVA. Herresta velta varjel! + +JOOSEPPI. Voi voi, mitäs mestari nyt teki! + +EEVA. Kuin tuo nyt särki minun sokerirasiani! + +EENOKKI (eriks.) Aapeli parka! Tuossa seisoo hän nyt kuin pyörtyvä +kana, ja punottaa kuin täyskuu pouta-iltana. + +EEVA. Kuin tuo lepakko nyt mönsträsi minun ehta-posliinisen +sokerirasiani, rakas nimipäivälahja herroiltani. Maksa pois, mies; +maksa se paikalla, sinä harakka, hohkoharakka, närri! + +EENOKKI (eriks.) Hai djai djai. Sitä sydäntä, sitä sydäntä! + +AAPELI. Jassoo! Sinä teet minusta pilkkaa etkä todenperästä aiokkaan +tulla vaimokseni? + +EEVA. Saatanan muori sinulle vaimoksi tulkoon. + +EENOKKI (eriks.) Tunnenpa väristykset selässäni kuullellessa +lauseitansa. + +AAPELI. Eenokki, kysy häneltä tässä Joosepin kuullessa, jos hän tahtoo +ottaa minua mieheksensä. + +EENOKKI (Yskii). Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos +sulla on vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle. + +EEVA. Minä en huoli hänestä; menenpä takaisin herraini luoksi. (Hetki +äänettömyyttä.) + +AAPELI (erikseen). Vai niin! + +EENOKKI (eriks.) Mikä kiusankappale! + +AAPELI. Kysys häneltä toinen kerta. + +EENOKKI. Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sinulla on +vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle. + +EEVA. Minä en huoli hänestä, sanoin minä; en tuumaakaan. (Kauvan +äänettömyyttä.) + +AAPELI. Kysy häneltä vielä kolmas kerta! + +EENOKKI. Minä kysyn sinulta, Eeva Matintytär Helander, jos sinulla on +vakaa aikomus tulla vaimoksi Aapeli Simeoninpojalle. + +EEVA. Minä annan hänen peijakkaan haltuun. (Polkee kiivaasti jalkojansa +permantoon.) En huoli hänestä, en huoli, en huoli; en en! Eikö +korvaläpenne kuule, te noidutut miehet? (Äänettömyyttä. Tulisijasta +kuuluu kohina.) + +AAPELI. Soitatko sinäkin jumalan-lahjan tuhkaan siellä? Poika! +(Kiristää Jooseppia kauluksesta.) + +JOOSEPPI. Mestari! + +EENOKKI (hilliten Aapelia). Malta mieles, Aapeli, ja anna anteiksi +tapaturma. + +AAPELI. Tämä hetki on vimman hetki! + +EEVA. Maksa pois korea rasiani. + +AAPELI. Rasia! Onko mailmanloppu tullut? Antavatko kuolleensa maa ja +meri, kuolema ja kipenöitsevä helvetti?--Kas tämäpä vasta päivä on. + +EEVA. Voi minä mieletön lapsi! + +AAPELI. Sinä portto, anna tänne sormukseni. + +EEVA. Hoo! kas tässä, poikasein. (Aapeli viskasee hirveällä vauhdilla +sormuksen permantoon.) + +EENOKKI. Elä elä, veljeni. (Ottaa ylös sormuksen.) + +AAPELI. Ihminen, miksi narrasit mua hevosellani sinua kyydittämään +huoneeseeni? + +EEVA. Miksi annoit itseäs narrata? + +EENOKKI. Hai djai! + +AAPELI. Jassoo! + +EEVA. Kyyditä minua ijankaikkisella pilkulla tästä samaa tietä +takaisin, kraatari! + +AAPELI. Jassoo!--Kyllä kyllä, jos rahan maksat, jos lyöt kaksi markkaa +pöytään. Jooseppi tulkoon kyytiin.--Kaksi markkaa tänne! + +EEVA. Ei yhtä penniäkään. Ja jos et maksa, mitä liet rikkonut, niin +katsokaat etten vilauksessa seiso ilki-alastomana tässä edessänne. + +EENOKKI. Niinpä teki ennen Stålbergskakin, koska ei tainnut hän muuta +vihansa kiukussa. Muija kirkasi vaan yhden kerran, ja siinä samassa oli +hame ja paita yli pään. + +EEVA. Rasia! + +AAPELI. Rasia olkoon kyydistä tänne, ja tästä menet marssien nytyt +kädessä; tämä olkoon sanottu. + +EENOKKI. Tahtoisinpa, tahtoisinpa, sanon minä, nähdä Eevan tuloa +herrojensa luokse taas. Näkisinpä silloin oikein pitkän koiran. + +EEVA. Hoo! kraatari Eenokki, elä yhtään murehdi sitä asiaa. Ensin vähän +pilkkaa herroilta, jota minä vastaan muutamalla kyyneleellä, ja ennen +iltaa on yhteinen sydämmellinen ilomme korkealla katossa. Siinä se +temppu. + +EENOKKI. No sinä naisen luonto! Ihme kaikkein ihmeitten seassa. Sinä +kultasen päivänpaisteen ja sumuisten pilvien ijankaikkinen sekamelska +ilman päätä ja perää, sinä himphamppu! Onko siis ihme, ettemme koskaan +opi tuntemaan tänlaista eläintä? + +EEVA. Hevonen eteen, Aapeli! Kyyti! + +AAPELI. Sinä kopeilet? + +EENOKKI. Kyyti? Arvaas minkäkaltaisen kyydin tästä olisit ansainnut? +Peijakas! jos tekisimme oikein, niin pääs ottaisin syliini minä, +Jooseppi pitelisi sinua jaloista ja Aapeli itse antaisi sinulle oikein +miehen kädestä. + +EEVA. Aapeli! + +AAPELI. Jaa-ah, luuletko etten minä taida antaa löylyä? (Eeva rupee +panemaan kapineitansa nyttyynsä takaisin, hyräellen laulella.) Ruoka +pöytään, Jooseppi. Me rupeemme syömään, mutta hän menköön tiehensä. +(Jooseppi panee ruokaa pöydälle.) Hän on kiero ihminen. + +EENOKKI. Pahanilman lintu. + +AAPELI (erikseen). Onneton päivä! Onpa sydämmeni kuin leikattu kahdeksi +kappaleeksi.--Kas niin, Jooseppi. Tule syömään kanssamme. Me syömme, +Eenokki. + +EENOKKI. Me syömme me. (Aapeli, Eenokki ja Jooseppi istuvat syömään.) + +AAPELI. Onpa tässä mailmassa tekemistä. + +EENOKKI. Elä puhukkaan. + +AAPELI. Eeva, Eeva, mitä olen minä tehnyt sinulle, että sinä minulle +niin paljon pahaa teit? + +EENOKKI. Elä ole hänestä huolivanasi. + +AAPELI (eriks.) Hän hyräilee vaan. + +EEVA (menee kantaen nyttyjänsä). Hyväst! + +AAPELI. Hyväst! + +EENOKKI. Läksipä heilakka. Mutta tästä asiasta, sekä herrojen ilkeästä +juonesta että tytön hävyttömästä narrauksesta, tulee sinun ottaa +vakaasti kiinni, opettaa heitä pitämään miestä pilkkanansa. + +AAPELI. Minä jotain tekisin, mutta eipä ole juuri hyvä. He käyvät +metsässä pyssyillä ja taitavat ampua minun; sillä katsos suurin pelkuri +täällä, jolla on tuliluikku, voi vilauksessa surmata rohkeimman +sankarin, joka on tätä asetta paitsi. + +EENOKKI. He ampuisivat? Hohoo! ei miesmurhaa niin pian tehdä. + +AAPELI. Kukas menee takaamaan? Näillä herroilla on häijy sydän, sinä +kohtaat heitä metsässä, he laskevat sinun läpitse kuin koiran. Mitäs +teet? + +EENOKKI. Mutta minun sisuni ei anna perään, se ei siedä heidän +elämäänsä, jumalatonta elämäänsä tämän tytön kanssa. Provastin täytyy +saada siitä tieto. + +AAPELI. Mutta minä kysyn sinulta vielä: mitäs, jos he ampuvat sinun? + +EENOKKI (kiivaasti). Ampukoot! Tässä mailmassa ei auta. + +AAPELI. Niin sinä sanot. + +EENOKKI. Tahdonpa hävittää sen terren-pelin, sanon minä. + +AAPELI (eriks.) Mutta miksi käy aatokseni piiri niin himmeäksi? Minä +pelkään, minä pelkään jotain.--(Ääneensä.) Olikos se Herrojen-Eeva? +Minä rakastuin häneen vahvasti. Olikos se Herrojen-Eeva? + +EENOKKI. Sama heiskale. Mutta miksi kysyt näin? Eikö ole hän sinulla +kyllin jo tuoreessa muistossa? + +JOOSEPPI. Surkeus, surkeus! (Nousevat syömästä.) + +EENOKKI. Elä saakelissa anna murheelle noin kovaa voimaa. + +JOOSEPPI. Oi itkun päivä! Katsokaas, kuinka mestarini silmät mulkoilee. +Hän on hukassa. + +EENOKKI. Ei, Aapeli, ei, ei käy tämä päisin näin syvästi mietiskellä ja +murehtia. Koetas vaan, koetas vaan; saatpa muuton korvilles. + +AAPELI. Ei juuri hätää vielä. Mutta kovin musertuu sydämmeni, koska +muistelen sitä korkeapovista impeä, joka mulle annettiin, mutta kohta +taasen otettiin pois multa Herran nimeen. + +EENOKKI. Menköön hiiteen se naasikka! + +AAPELI. No no, no no! + +EENOKKI. Sinä katsot tämän vahingoksi? + +AAPELI. Pidinpä itseni jo melkein naineena miehenä, mutta olen toki +taasen vanha nuori-poika, jonka elämä tuntuu mulle nyt kuin muurin +raossa torkkuvan torakan ilta-auringon riutuvassa paisteessa. Oi, +veljeni! koska tulin hänen kanssansa ja näin kärpäsen-sienen +tuolla hevoshaan veräjällä, niin tällä tavallapa aattelin: koska +syyskuun-metsässä me pussit selässä yhdessä käyskelemme sieniä +poimimassa, kas silloinpa meidän vasta lysti on. Mutta nyt, nyt mennyt +on kaikki toivo, eikä lohdutusta löydy. + +EENOKKI. Paljon, ystäväni, paljon. Vanha nuorimies viettää häänsä +jälkeen kuoleman tähtien tanssissa. Siellä, siellä hänelle aviosiippa +annetaan, mutta naineet saavat katsella päältä. + +AAPELI. Heh! Niinkuin esimerkiksi Korppilan Kalle. + +EENOKKI. Niin juuri. + +AAPELI. Puhu, puhu jotain iloista, ettei käy kanssani hullusti. + +EENOKKI. Ei yhtään surtavaa, ei yhtään. Koska muilla on ehtoo, on +meillä ruusuinen aamu, käki kukkuu ja peipposet visertää, allamme on +autuuden niittu ja päällämme ijankaikkisesti sininen taivas, ja enkelit +soittaa musiikia.--Niin juuri, niin juuri. Mutta yksi vikkelä keino. +Viitamäen luutnantti, jolla on hirmuinen sappi, koska vihastuu hän +nokimustaksi naapuriensa päälle ja pelkää aivonsa vierivän pois +oikeilta teloiltansa, silloin panee hän tyttärensä pelaamaan +klaveeria ja itse lötköttää hän muutaman kierroksen valssia salin +permannolla rouvansa kanssa, ja paikalla on hänen kiukkunsa lievinnyt. +--Koetetaanpas samaa konstia. Jooseppi, laulappas: »Kosk' tulit +kureerit» ... laula ja polje jalkaas. + +JOOSEPPI. En jaksa laulaa nyt! + +AAPELI. Miksi et jaksa? Sinä osaat veisun. + +JOOSEPPI. Mutta itku tukeuttaa lauluni. + +AAPELI. Laula, ja me tanssimme. Laula, Jooseppi, muutoin menee pääni +ympäri, ympäri. Hih! + +JOOSEPPI. Voi, voi! + +EENOKKI. Laula pian Herran tähden! + +AAPELI. Katso, etten ota kyynäskeppiä. Laula: »Kosk' tulit kureerit». + +JOOSEPPI. Minä laulan. + +EENOKKI. Ja polje jalkaas. (Joosepin laulaessa tanssivat Eenokki ja +Aapeli valssia kovin sisään-vääristetyillä polvilla ja tanssissa +heittävät yhdistettyjä käsivarsiansa.) + +JOOSEPPI (laulaa polkien jalkaansa). + + »Kosk' tulit kureerit + Ja laitoit kortteerit + Ja kysyit: onk's talossa olutta viel'; + Ja laitoit kortteerit + Ja laitoit kortteerit + Ja kysyit: onk's talossa olutta viel'.» + + + + + + +YÖ JA PÄIVÄ + +Näytelmä yhdessä näytöksessä + + + +HENKILÖT: + +MANNILA, talonisäntä. +SAARA, hänen vaimonsa. +TAPANI, heidän poikansa. +KEIMO, talonisäntä. +ANNA, hänen vaimonsa. +LIISA, heidän tyttärensä. +KERTTU, eräs vanha akka. +Maaväkeä sekä miehiä että naisia. + +Tapaus: Savossa Saimen rannalla. + + +(Teaterin muoto: lakea piha; oikealla Mannilan talon asuinhuone, +vasemmalla Keimon; perillä aita, keskellä aitaa punaseksi maalattu +portti, jonka kummallaki puolella seisoo tuuhea koivu; kauempana näkyy +eräs lahti Saimesta ja sen toisella puolella sinertäviä metsiä.-- +Esiripun roustessa on vaalea kesä-yö, joka vähitellen valkenee +päiväksi,--Mannila tulee huoneestansa.) + +MANNILA (yksin.) Itäpohjoisessa haamottaa jo päivä, ja aika on lähteä +nuotalle. Mutta maataanpa naapurissa vielä, maataan, että orret +jyrisee. (Lyö kovasti Keimon ovelle.) Ylös, unikekot! Ennenkuin on +nuotta vedessä, polttaa aurinko Keimoa vasten naamaa kuin palava +tervatynnöri. (Lyö ovelle.) Ylös! + +KEIMO. (huoneessansa). Kylläpä tiedämme nousta. Hiljaa! Tahdotko +hajottaa oveni, kirottu mies? + +MANNILA (erikseen). Koko sun huonees tahtoisin hajottaa ja syöstä sen +syvyyteen alas, ja niinpä olisin pääsnyt siitä naapurista ja +lukemattomista kiusoista.--Käymme siis nyt vetämään yhteisnuottaa! +Mutta millä naamalla kaksi vihollista, niin kiukkuista kuin naapurit +Mannila ja Keimo, »vetää samaa nuottaa»? Mutta ei auta, aika on kallis, +koska leikitsee kultanen sorva. (Saara tulee huoneesta.) Ja Tapani ei +ole kotona vielä. + +SAARA. Ei vielä. Kaiketi ovat he kohdanneet kontion, jota läksivät +ahdistamaan. + +MANNILA. Tuskin tuovat sieltä oravata, vaan ei karhua, ja niin on +veitikkä menettänyt tärkeän ajan. Mutta hän tahtoo viipyä, ja tulee +pianki, koska olemme poistuneet talosta me; sen tiedän. Hän kiehtoilee +alati itsellensä tilaisuutta päästäksensä taasen kiemailemaan sokean +vauvansa kanssa, se kiusan kappale.--Sokea aviovaimo? Mikä hullu aije! + +SAARA. Miksi aattelemme asiaa, joka ei tapahdu? + +MANNILA. Keimon tytär minun poikani vaimoksi, miniäkseni! Vielä +hullumpi aije! Se ei tapahdu, ei kosiokaan! (Keimo ja Anna tulevat +huoneestansa.) + +KEIMO. Ei koskaan. Ei syökse Keimo tytärtänsä susien luolaan. + +MANNILA. Susien luolaan? Pidä omanas se huoneenkunnia sen sokean +penikkas kanssa. + +KEIMO. Ketä meistä enin tulee hänen moittia siitä, ettei näe hän päivän +valoa? Sen tiedät sinä (Menee portista ulos.) + +ANNA. Sinä hävytön, sinä tunnoton! Miksi pilkkaat tytärtäni kovan onnen +tähden, joka juuri sinun tähtes on häntä kohdannut? Huomaitse, mies: +hänen silmänsä taitavat vielä loistaa, iloa ja valkeutta täynnä, koska +haparoitset ijankaikkisessa pimeydessä sinä, kirottu mies! + +MANNILA. On rutto ennenkin tappanut sellaisen tietäjän. (Menee.) + +ANNA. Mitäpä tiedän minä ja voin? Mutta eihän ole mitään mahdotonta +häneltä, jonka silmä katsoo läpitse kallion. + +SAARA. Myös perkele voi paljon, liionki sellaisen noitaämmien kautta +kuin esimerkiksi tuo vanha Kerttu, joka, niinkuin tiettään, on nyt +keitinpajoinensa muuttanut teille. Ihmettelenpä, mitä keittelee hän +siellä, mitä noidannuolia hän takoilee, naapurienne turmioksi. Mutta +katsokaat, ettei ammahda nuoli takasin vasten oman ampujansa naamaa. + +ANNA. Ei ole hän mikään noita-akka, vaan vakava ja hurskas vaimo, joka +yrttien nesteillä luonnon kohdusta rukouksen voimalla parantelee +sairaita ja rampoja, tehden melkein ihmetöitä, niinkuin tietään, sillä +hänen nimensä on kuuluisa. + +SAARA. Yhden asian tiedän, ja sydämmeni paisuu sitä muistellessa. + +ANNA. Mikä on tämä asia? + +SAARA. Ettäs olet käynyt noidissa ja tietäjissä ja saattanut poikani +rakastumaan sokeaan tyttärees. + +ANNA. Sen valehtelet, hurja vaimo! Tämä syytöksesi, tämä musta luulos +on kotosin pimeyden alhosta. + +SAARA. Onpa minulla syytä luulla niin. + +ANNA. En usko sitä, mutta näenpä vihan kuohuvan ylitse sun povessasi ja +sielusi janoo riitaa. Niin, tässäpä torelemme taas, tässä viljelemme +vihaa, koska herää Herran kaunis päivä, koska idässä hymyilee ihanainen +aamu. Niinpä päivät nousee, laskee, vuosi vuoden jälessä siirtyy pois, +siirtyvät viimein vuosikymmenetkin; mutta pimeänä väikkyy alati Keimon +ja Mannilan välillä vihan ja vainon yö. Oi, mikä aika on mennyt tämän +pimeyden kestäessä tässä! + +SAARA. Vuosia seitsemäntoista, naapurin-emäntäinen. + +ANNA. Tätä muistellessa, eikö kamastu sun mieles? + +SAARA. Asia, jota ei taida parantaa, älköön rasittako mieltäni. Oi +naapurini! meidän ja teidän välillä pilveilee synkeä sumu, jota ei +poista enään sovinnon aurinko. + +ANNA. Ah! minä tunnen sen. Sentähden ole lakkaamatta puettuna jäiseen +haarniskaas, mun sydämmeni kuohuva lähde; sillä se musta traaki tahtoo +ijankaikkisesti asua tässä. + +SAARA. Kaikki Pohjolan noidat eivät häntä manaa tästä pois. Ja tässä +hän maatkoon ja liehtokoon aina, aina! Haa! mielinpä oljennella vihan +ihanasti pahteisessa yössä. (Poistuu kiivaasti.) + +ANNA. Mä mahdan olla kirottu, jos vielä kerran korotan ääneni sovintoon +päin! Nyt, kaikki liepeys pois! Mun poveni, käy kiinteäksi, kylmäksi +kuin rautakallio ja älä lievi, vaikka iskis päälleni taivaan nuoli ja +polttais mun tuhaksi maahan. (Kerttu tulee Keimon huoneesta.) Olemme +siis hämmentäneet unenne, vanha vaimo. + +KERTTU. Mua miellyttää katsella nousevan aamun taivasta. + +ANNA. Kuinka on nyt tyttäreni tila? Oi! saako milloinkaan mun Liisani +katsella taivasta nousevan aamun? + +KERTTU. Toivokamme niin, luottaen korkeuden armoon. + +ANNA. Jaa, mä tahdon luottaa siihen, luottaa kaikesta sydämestä, +riemuten. + +KERTTU. Ah! siitäkö sydämmestä, joka niin monen auringon kiertoessa on +ollut kiukkuisimman vihan asuinmaja? + +ANNA. Niin, teidän kysymyksenne saattaa mun luomaan silmäni alas. +Kerttu, viha, loppumaton viha tukeuttaa tässä kaiken sydämmen riemun. +Katso: tässä eräs pieni perhekunta, tuossa toinen yhtä suuri, jotka yhä +katsahtavat toinentoiseensa kuin kaksi nälkästä kotkaparvea, kiehtoen +niellä toinentoistansa. + +KERTTU. Ja toki löytyy molemmissa parvissa lempeä kyhkyläinen, jotka +eivät katsahda karsaasti toinentoiseensa, ei, vaan lemmen maailmassa +heidän sielunsa yhdessä viehkeilevät. Kas siinä alku ihanaan sovintoon. + +ANNA. Minä ymmärrän tarkoituksenne. Mutta kuulkaat: Vaikka tapahtuiskin +onni, että saisi tyttäreni näkönsä takasin, niin älköön Mannila +milloinkaan olko hänen miehelänsä. + +KERTTU. Ette siis tahdo seurata sovinnon hengen viittausta? + +ANNA. Kaukana on kylästämme sovinnon henki. Niin on tässä laita, vanha +vaimo, tässä kärjellä tämän armaan niemen, Saimen huokaavalla rannalla. +Oi ihmislapsi! mikä tuli sun kohtalokses täällä? Pitkät murheenpäivät, +mutta harvoin, harvoin ilon lyhykäinen hetki, ilon hetki +kyynelsilmänen, riutuva päivänpaiste synkeitten ukkospilvien keskellä. +--Hyvästi, eukko! Minkä parhaaksi taivaan herra näkee, sen hän tehköön +kurjaa tytärtäni kohtaan! (Menee.) + +KERTTU (yksin). Ja heidän pitää käymän yhteiseen työhön, ajelemaan +rannalle meren vilkasta karjaa, ja siitä saaliin jakoon! Tämähän on +kuin sukeltajain askare, jotka mykkinä haamuina työksentelevät syvyyden +kamalassa hämärässä. Ihana sananlasku sanoo: »iloitkaat kuin saaliin +jaossa»; mutta päinvastoin lausukoot nämät perheet, pannessa +saalistansa kahdeksi rannalla. Kuinka murheinen ja viheliäinen on tämä +eripuraisuus! Oi, jos heidän eteensä voisin maalata yhden haameen, +yhden kangastuksen valkeuden maasta, maalata kirkastuksen vuoren ja +niitun viherjän sen ympärillä! Mutta toivonpa taitavani jotain sun +kauttas, Keimon hurskas tytär. (Tapani tulee, pyssy käsivarrella.) No, +Tapani, olethan siis viimein kotona. Kuinka onnistui pyynti? + +TAPANI. Paljon menetettiin voimia, moni väsyi, haavotettiin yksi ja +toinen, ehkei kuitenkaan vaarallisesti, mutta lopulta toki kaatui +kontio. Ympär lahden kulkee nyt joukko tänne, kantaen oivallista +otusta, mutta riensinpä pienellä ruuhellani edelle minä.--Mutta miksi +näin varhain ylhäällä, eukko? + +KERTTU. Jo nuottamiesten keralla nousin aamun koittaessa. + +TAPANI. He ovat siis käyneet työhönsä? + +KERTTU. Ovatpa jo täydessä toimessa kummankin naapurin niin isäntä kuin +emäntä. Ja moittelipa isäsi lähteissänsä sun viipymistäs. + +TAPANI. Me emme ehtineet ennen enkä tainnut minä poistua joukosta, +koska leikki oli kuumin. (Istuu kivelle.) Nyt olen tässä, mutta +väsyneenä. Pitäis kenties käydä päästämään äitiä vetonuorasta, mutta +onpa hän maannut yönsä makeasti, minä valvonut. Ja jos lausun totuuden, +niin eipä juuri miellytä minua näiden naapurien yhteistyö, näiden +äänettömien kivikuvien askare.--Kuinka läksit he toimeen? Millä tavalla +katsahtelit kumppanit toinentoiseensa? + +KERTTU. Vihan tulta oksentelit heidän silmänsä, ja kuin myrkylliset +vasamat, niin lentelit lauseet ja kiukkuiset kompasanat heidän +välillänsä ennen lähtöä. + +TAPANI. Se on viha, jonka loppu on vasta haudassa. + +KERTTU. Kauhea viha! Mikä synnytti sen, mikä hirviö, mikä helvetin +lohikärme puhalsi sen siemenen näiden perheitten kohtuun? + +TAPANI. Ette siis tiedä? + +KERTTU. On mulla siitä toki jokin himmeä tieto. + +TAPANI. Kuulkaat muutama sana, ja olenpa kertonut teille syyn, +tapauksen onnettomuuden päivänä, jota muistan kuin unta.--Lähes +kyksikymmentä vuotta sitten, niinkuin tiettään, karkasi taasen +päällemme kansamme äkeä vihollinen, ja sota pauhasi saloissamme. Eräänä +iltana läheni myös meitä vähempi ratsasjoukko, jonka kiiltävät piikit +näimme jo kaukana tuolla toispuolella peltoja polvellisella tiellä. +Kuinka kohdella vihollista, siitäpä nousi nyt kysymys, ja vastapäin +tuumailit isäni ja Keimo. Keimo käski jokaisen askartelemaan +asemallansa, nostamatta kättään vastoin voimallista vihamiestä, joka +vihoissansa varmaan saattaisi meille polttomurhan ja kuoleman. Mutta +toisin tahtoi isäni sokeassa rohkeudessansa, ja hänen tahtonsa voitti. +Pian sai hän puolellensa muutaman miehen, ja he suljit kiireesti tuon +jyrkän kujan pellavaloukuilla, karangoilla ja humalasaloilla ja rupesit +ampuilemaan vihollista, joka oli jo ehtinyt tuonne sillalle. Hän pysäyi +uumoen löytyvän täällä enemminkin voimaa, päätyi viskelemään päällemme +kihiseviä rakettia, ja pian seisoi tulessa sekä Keimo että Mannila. +Nousi nyt meteli ja meno, kaikki pelastus oli turha, rakettia satoi +kuin tulisia kärmeitä, ja lisätyillä voimilla rynkäsi nyt äkisti esiin +vihollisen lukuisa joukko. Sillon ei ollut meillä muuta keinoa kuin +paeta ruuhillamme lahden toiselle puolelle, josta sitten katselimme, +kuinka kotomme muutuit tuhaksi. Ja sillonpa iskit yhteen isäni ja hänen +naapurinsa, iskit hurjasti kuin kaksi hullua koiraa, ja miesvoimia +tarvittiin, ennenkuin olit he eroitetut. Sillon lupasit ja vannoit he +toinen toistansa kohtaan sammumattoman vihan, jonka murheellisen +lupauksen he uskollisesti ovat pitäneet tähän hetkeen asti, ja syitä +vihan kannatteiksi on lakkaamatta etsitty kahdenpuolen. Niin on kulunut +seitsemäntoista synkeää vuotta siitä tulisesta, hirmuisesta illasta, +siitä onnettomasta, joka sokasi myöskin pienen Liisan näön. +Kolmevuotias lapsi oli hän sillon, ja aina siitä asti on hän +oljennellut umpisokeana, muistamatta tämän maailman muotoa.--Mutta +kuinka on tytön laita nyt? + +KERTTU. Tänäpän annan hänen nähdä maan ja taivaan avaruudet. + +TAPANI. Oi ankara päivä! Mutta oletteko jo ilmaisseet kellenkään +toiselle, että on hän saanut näkönsä takasin? + +KERTTU. En, vaan kaikki olemme, niin Liisa kuin minä, pitäneet salassa. +Vanhemmillensa olen toki antanut hyvän toivon. Hän itse ei ole nähnyt +vielä ilman kirkasta valoa, ainoastaan himmeän päivän kammarissa, jonka +akkunat ovat tarkasti olleet varjottuna, ja käyskellessään kanssani +ulkona on side lakkaamatta peittänyt hänen silmänsä. + +TAPANI. Mutta mitäpä oikeammiten tarkoitatte viipymisellä tämän ilosen +sanoman kanssa? + +KERTTU. Koettakaamme, mitä vaikuttaa jäykkiin vihamiehiin Jumalan ihana +ihmetyö, jonka äkisti huomaavat edessänsä. Nyt, koska katoo tytön +silmistä esirippu, joka niin kauvan on peittänyt häneltä maailman +kasvot, voi tämä hetki, tämä astumisensa päivänvalkeuteen, vaikuttaa +hänen ympäristössänsä voimallisesti. Ja nyt, nyt on tullut se hetki, +koska auringon noustessa nuottaväkemme palaa kotiinsa taas ja koska +pyyntijoukko riemuten lähestyy metsästä. Sillon tapahtukoon ihana +näytös molempain naapuriperhetten ja ilosten kylänmiesten +läsnä-ollessa; se ehkä matkaansaattaa jotain. + +TAPANI. Oivallinen aatos, kunnioitettava eukko! Joukossa, joka nyt +lähenee tänne, on myös nuoria neitoja, Liisan lapsuuden kumppania. + +KERTTU. Kaikki hyvin. Heidän saapuvilla olonsa yhteen sulattakoon +kaikkein ilon ja riemun.--Mutta veri älköön olko hänen silmänsä +ensimmäisinä nähtävinä. Sentähden, koska käyvät metsästäjät esiin, +jääköön saaliinsa verhoon. + +TAPANI. Siitä pidän kyllä huolen; ja alkaessa olen myös itse häneltä +kätkössä ja näytän itseni vasta, koska on hän vähän ehtinyt katselemaan +ympärillensä.--Niin, teidänpä johdettavana olkoon tämä toimi ja +onnistukoon. + +KERTTU. Tahdonpa koettaa, mitä voin.--Mutta hän tulee; minä kuulen +hänen askeleensa. + +TAPANI. Hän kantaa siis nytkin sidettä silmillänsä? + +KERTTU. Varmaan; sillä hän on luja ja tottelevainen, eikä ole vielä +kertaakaan poikennut käskystäni. (Liisa, mustalla siteellä ympäri pään, +avaa oven ja jää seisomaan kynnykselle.) + +TAPANI (erikseen). Sokea tai näkevä: sua rakastan ijankaikkisesti. + +LIISA. Kerttu! (Kerttu ja Tapani lähenevät häntä.) + +KERTTU. Tässä olen, Liisa. (Ottaa häntä kädestä. Tapani tarttuu hänen +toiseen käteensä.) + +LIISA. Mun Tapani'in! Oletko tässä? + +TAPANI. Tässä, Liisa. + +LIISA. Niin, olihan se sun kätes hellä likistys. + +TAPANI. Käy istumaan kanssamme tänne kivelle ja niin vietämme tämän +aamuhetken ilosesti keskenämme. (Istuvat kivelle.) + +LIISA. Tapani, mua vartoo ihana onni. + +TAPANI. Minä tiedän, Liisani. + +LIISA. Mitä tiedät, ystäväin? + +TAPANI. Sä kohta näet maailman kauniin rakennon. + +LIISA. Mä kohta näen kauniin, vakaan Tapani'in. Oi, etpä taida +käsittää, kuinka varron sen hetken tuloa, jona saan nähdä sun kasvos. + +TAPANI. Älä varro liikaa, tyttöni. Aatteles, jos en oliskaan kaunis, +vaan päinvastoin ruma kuin peikko. + +LIISA. Kaunis on mun Tapani'in, sen sanoo hänen äänensä lempeä heläys, +sen ovat mulle sanoneet aina nuo sokean kymmenen kurjaa silmää, joka +kerta, koska ovat he vaellelleet hänen suloisilla kasvoillansa. Kerttu, +sallikaat mun nostaa sidettä ja heittää hänen päällensä yhden ainoan +katseen. + +TAPANI. Tyttö, odota vielä hetki. + +KERTTU. Odota, kunnes seisovat sun ympärilläs heimos ja lapsuutes +ystävät, ja sitä ilosempi on sulle silmänräpäys, koska välkähtää eteesi +päivä. + +LIISA. Minä odotan, odotan kernaasti tätä autuuteni aamuhetkeä. Oi +armas vaimo! enhän taida teitä kiittää, niinkuin sydämmeni tahtois; +minä kurja en taida, en taida, laupias vaimo! + +KERTTU. Muistele toki vähemmin minua kuin häntä, jonka kädessä minä +ainoastaan olin välikappale, kehno ase. + +LIISA. Se päivä, koska, nauttiessani valkeutta, mä unohtaisin kiittää +häntä, jonka armohelmasta onneni sain, se päivä tuokoon jälleen takasin +sokeuteni synkeän yön. Sun nimeäs aina ylistää tahdon, hallitsija +taivaan ja maan. Minua suojellakses eksymästä elon harhapoluille ja +taivuttaakses sydäntäni puolehes, sä suljit multa maailman; mutta nyt, +koska povessani tunnen, että henkes voimalla voin horjumatta käyskellä +valkeuden lasten teillä, sä näytät mulle päivän kimmeltävän loisteen +taas, näytät maailmankaikkisuuden, jossa ääretön viisautes on etehemme +ilmestyvä. Sä näytät mulle ihmisen, joka on sun kuvas, näytät isäni, +äitini, sukukuntani kaikki. Oi! saanhan kohta katsella sydämmeni +ystävätä, katsella, miten säteilee hänen silmistänsä kuolematon, +rakastava sielu. Niin olet sä mua kohtaan tehnyt laupeuden työn, ja +mitä anelisin enään? Toki pyydän vielä yhtä, joka on poveni +läheisimpiä. Siirrä kauvas tästä näiden kahden huoneen viha ja vaino, +muserra sen kärmeen pää ja anna valkeutes vuotaa riitaveljesten +sydämmiin, niinkuin kohta sun päiväsi puhdas aamuvalo mun silmieni +peilihin vuotaa. (Tapanille.) Jaa, kuinka luulet, ystäväni: onko +naapurisovinnosta meillä toivoa vielä? He joko olisivat niin +vihoittaneet taivaan, ettei kuuluisi enään kenenkään esirukous +korkeuden istuimelle? + +TAPANI. Tuskin auttais tässä enään taivastenkaan voimat, tuskin +kirkkaus Damaskun retkeltä. + +LIISA. Kuinka murheellista! Mutta eihän koskaan kaiu niin heleästi +onnen kanteleen soitto, ettei aina siinä songerra yksi ja toinen kieli. +Toki toivon vielä.--Mitä kuluu aamu, mun Tapani'in? + +TAPANI. Enemmin jo päivä kuin yö, ja kohta kohoo aurinko ylös saarien +takaalta idässä.--Mä kuulen sekavia ääniä tuolta aholta. He tulevat. +Tiedä, Liisa, että kontio on kaadettu, ja sen kanssa nyt lähenee tänne +riemuitseva joukko, niin vanhoja kuin nuoria. Ja nytpä ylös meren +rannalta käy myös meidän nuottaväki, yhtyen toisten seuraan. Tänne +retkeilee nyt iloiten liuta. (Aurinko nousee.) + +LIISA. Hetki lähestyy! + +TAPANI. Aurinko nousee. + +KERTTU. Vaatehtien purpuraiseen pukuun metsät ja vuoret. + +LIISA. Hetki lähestyy, taivaallinen hetki! + +TAPANI. Neito, sä kalvenet. + +LIISA. Ilohan sydäntäni polttaa. + +TAPANI. Kerttu, me ehkä käymme rohkeasti. + +LIISA. Olkaat toki rauhassa. + +KERTTU. Liisa, nyt vasta mietiskelen jotain. Huomaa: voisko sielus, +oltuaan niin kauvan pimeyden tuttavana, nyt yhtaikaa ottaa vastaan +kaikki, mitä luonto taitaa tarjota? Voisko se kestää tämän aamun +kirkkautta ympärilläs? + +LIISA. Olkaat rauhassa. Mua vahvistakoon hän, joka ei vielä koskaan ole +mua unohtanut, vaan armollisesti aina lähetti mulle henkensä valkeuden +pyhiä säteitä, koska oljentelin sokeuteni pimeässä luolassa. + +KERTTU. Sä etkö muista rahtuakaan tämän maailman muodosta? + +LIISA. En, armas vaimo, en tiedä, minkaltainen on päivän tulinen tähti, +tuulien ympär-humisema vuori, kesän kukkasniittu ja talven luminen +kangas. En tiedä minä kurja, vaan kaikki on edessäni pimeä, arvotus, +jota en käsitä, ennenkuin näkemättömyyden jää on sulanut silmiltäni. +Mutta tietkäät: synkeästä, humajavasta arkistani lenteli usein mun +sieluni kuin vieno kyhkyläinen perikotomme kaukasille kukkuloille, +monin kerroin kauniimmat kuin viheriät kunnaat täällä. Niin, luulenpa +nyt taitavani liioin hämmästymättä katsella kasvoja keväisen aamun. +(Kuuluu ulkoolta ilosta menoa.) Ylös, ystävät! Olkaat ilman pelkoa, mä +seison lujana ja tyyneenä, koska kerran on eteeni avettu se suuri, se +loistava rakento, vaikka kalvenenki nyt ja vapisen. Oi! välähtäköön +eteheni taivasten valkeus, ja kirkas otsa vasten kirkasta otsaa +seisomme aamu ja mä, hymyellen toinen toisellemme. (Tapani poistuu.) + +KERTTU. Silmänräpäyksen päästä, tyttöni. He tulevat. (Joukko kansaa +tulee ja heidän seurassansa Keimo, Anna, Mannila ja Saara.) + +MANNILA. Istukaat levähtämään, miehet, kunnes kiikki on valmis. + +1:N MIES. Mitä sanot mesikämmenestämme, Mannila? + +MANNILA. Aika karvarulli, kuin keväinen hallava heinäsuova. + +2:N MIES. Eipä ollutkaan sen suovan kaataminen juuri lasten leikki. +Tapaninpa luodista sai hän viimeisen ja tuntuvimman näpsäyksen. + +MANNILA. Se miellyttää minua. + +1:N MIES. Mutta miksi peitetään sokean silmiä? Häikäisiskö päivänen +läpitse kiinteän kaihin? Vai ovatko Kertun keinot poistaneet sokeuden +suomukset? + +KERTTU. Suuret ovat Herran armotyöt. Tänä pänä, tällä hetkellä pitää +sokean näkemän. + +ANNA. Mitä kuulin? + +KERTTU. Hän on saanut näkönsä. + +ANNA (syleilee Herttua). Oi vaimo, mikä sanoma! (Painaa vasten poveansa +Liisan pään.) Terve tuloa pitkästä, pitkästä yöstä, mun armas lapseni! + +1:N NEITO (tarttuu Liisan käteen). Terve tuloa, mun kasvinkumppanini! + +2:N NEITO (pidellen häntä toisesta kädestä). Oi, mikä ihana hetki! +Enhän taida pidättää kyyneltäni. + +ANNA. No, vaimo, päästä jo side, päästä ja näytä mulle lapseni silmä! + +KERTTU. Hallitkaat mielenne ja olkoon tyyneys ja rauha, koska neitonen +käy vastaan uuden aikansa aamua.--Liisa, ole valmis. + +LIISA. Tytöt, suokaat mulle hartianne. (Asettaa oikean kätensä ympäri +1:n, vasemman ympäri 2:n neidon kaulan, seisten heidän keskellänsä.) + +KERTTU. Nyt hellitän sitees. + +LIISA. Hellitä side. + +KERTTU. Ole valmis. + +LIISA. Varro. + +KERTTU. Miksi varron? + +LIISA. Hellitä side. (Kerttu ottaa siteen hänen silmiltänsä.) + +KERTTU (erikseen). Vapisenpa toki. (Hetki äänettömyyttä.) + +LIISA. Ja tämä on maailma! + +ANNA (erikseen). Mun korea lapseni! + +LIISA. Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin +juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten +asunto. Miksi ei enkelten? + +KERTTU. Tästä kaukana ja monin kerroin kauniimpi on Jumalan ja enkelten +asunto. Sen tiedät itse, sen sanoit itse. + +LIISA. Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan +hiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä! +(Peittää silmänsä.) Tämä tyyneesti, mutta terävästi säteilevä pyörö, +eikö ole se taivaan aurinko? + +KERTTU. Siinä se päivän kultatähti, josta niin usein olet kysellyt. + +LIISA. Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee. (Katselee +ympärillensä). Tuossa isäni ja tuossa kallis kantajani. Olkaat +tervehdityt! Tuossa, tiedän minä, Mannila ja hänen emäntänsä, tuossa +ystävällisiä kylänmiehiä, ja tässähän armaita kasvinsisariani halailen. +Olkaat tervehdityt kaikki, kaikki! Mutta missä on Tapani, kaunis +kultasein? + +KERTTU. Ole huoletta, kohta on hän tässä. + +LIISA. Miksi viipyy hän? (Katsoo porttia kohden). Mutta tuossahan ne +kaksi koivua, joiden juuria niin monet kerrat olen syleillyt, +kuullellen heidän hienoa kohinaansa. Kuinka ihanat on heillä hameet ja +kuinka komeasti kohoovat he ylös kohden äänetöntä, uneksuvaa taivasta! +--Mutta mikä on tuo, jonka pinta tyyneydessä ja muodossa on verrattava +korkeuden avaruuteen? + +KERTTU. Siinä sinertävä lahti, Saimen merestä hopeakiiltävä viilu. + +LIISA. Herttaisesti hymyilee kirkas lahti aamun auringolle.--No mikä on +sitten tuo ihanasti kalteva lakeus tämän lahden toisella rannalla? + +1:N NEITO. Se on Ahtiniittu, ystävämme. + +2:N NEITO. Jonka kukkasnurmilla usein olet piehtaroinut. + +LIISA. Monena heinäkuun aamuna mun kantoi sinnen äitini helmoissansa. +Sielläpä kukkasäyräillä istuskelin, kuullellen, kuinka niitulla viikate +soi ja kalat pläiskiilit järvessä. Korea niittu, kultaniittu, +kultaniittu Saimen rannalla!--Sanokaat: miksi kutsutaan tuo, jonka väri +on samankaltainen kuin maan, mutta pyrkii korkeuteen päin, ja näkyypä, +kuin kantaisi tuhansilla kärjillänsä taivaan kannen? Mutta nyt käsitän. +Se on metsä, joka tuulessa humisee ja jonka kaikuvissa kammioissa +linnut laulaa.--Mutta yhtä kysyn teiltä vielä: Mikä on tuo, joka +kaukasuudessa haamottaa ja korkeimmalle kaikkia ehtii? + +1:N NEITO. Siinähän Kajavan vuori, josta silmä kantaa etäisiin +tienoihin. + +LIISA. Oi kaunoinen vuori, pyhien kaupunkia kuvaellen. Sä herätät mun +povessani ihmeellisen unelman, autuitten soinnun, jonka virrassa +sieluni tahtoo siirtyä pois, ilon kirkkailla kyynelhelmillä +kaunistettu. Oi ihmislapsi! miksipä sait tämän onnen? Ensiksi sait +tämän ihanan maailman, jossa vaihdellen käyvät kukoistava kesä ja +talven valkea, raitis lumi, kultasäteilevä päivä ja yöseen hämärä +uneksuva, rauhaa täys, ja kaikki tämä tän voimallisesti kaartelevan +taivaan alla; tämä sulle ensiksi annettiin, tässä nyt asut ja +rakentelet, vartoessas luvattua maata, joka kerran sua lähestyy kuin +seppelöitty morsian. Oi mikä onni, mikä ääretön, ankara onni ja autuus +on langennut osaksi ihmislasten! Taidanko siis uskoa, mitä olen kuullut +kerrottavan vihasta ja vainosta täällä tämän korkean ja heleän taivaan +alla?--Mutta ah! mitä näkee silmäni korkealla tuolla? + +1:N NEITO. Pilvi se on, joka siellä tuulen siivillä retkeilee, +punertaen aamun paisteessa. + +LIISA. Mihin sun vertaan, kaunis pilvi? + +2:N NEITO. Se purpuravillanen karitsa lempeällä katsannolla. + +LIISA. Joka korkeuden sinisillä laitumilla käy.--Mutta nyt on hänen +muotonsa muuttunut. + +2:N NEITO. Hän nyt ratsastavaa sankaria muodostaa. + +LIISA. Ja tuulessa liehuu hänen hattunsa kultanen höyhentöyhtö, koska +kiirehtii hän pelastamaan vankeudesta rakastettua neitoansa.--Mutta +missä viipyy Tapani? Poistuiko hän aamukasteen kanssa? Oliko hän vaan +sieluni unelma sokeuteni yössä, ja koska heräsin, katosi tyhjyyteen? Oi +Tapani, Tapani! (Tapani astuu esiin.) + +TAPANI. Liisa, ole tervehditty! + +LIISA (halliten aina vielä kaulasta 1:stä ja 2:sta neitoa.) Nämätkö +ovat Tapanin kasvot? Nämätkö hänen ihanat kiharansa ja hänen silmänsä +äärettömät taivaat nämät? Ah! oletpa paljon kauniimpi kuin se salanen +kuva, jonka harhaileva aatokseni niin monet tuhannet kerrat on +maalannut sieluni katsantoon. Oi mikä suloinen ilo, saada sinua +katsella! Mikä hetki on tämä, niin korkeaa hekumaa täys? Mikä +ihmeellinen huimaus, koska nautitsen onneni kultasesta, +ylitsekuohuvasta maljasta? Noo, minä ehkä pyörryn ja vaivun. Mutta +silloin juoksen sun syliis, Tapani, juoksen, juoksen! (Kiirehtii +Tapanin rinnoille ja pyörtyy.) + +1:N NEITO. Hän pyörtyy. + +2:N NEITO. Hän kuolee! Ah! rientäkäät tänne! + +ANNA. Voi lastani, voi! + +KERTTU. Pois valitus ja vaikerrus! Miksi tahdotte muuttaa ilon ja +riemun hetkeä murheen synkeäksi juhlaksi? Pois! Ei uhkaa tässä vaara. +Kultasensa rinnoille nukkui tyttö, mutta heräyy paikalla taas. Jo +aukasee hän silmänsä ja hymyilee kuin autuas sielu enkelten joukossa, +saatuaan päähänsä voiton kruunun. + +MANNILA. Keimo! + +KEIMO. Mä kuulin sun äänes, Mannila! + +MANNILA. Keimo, mun ystäväni! + +KEIMO. Mannila, mun rakas naapurini! (Juoksevat toinen toisensa +syliin). + +SAARA. Anna, sä näet, että uiskentelen kyyneleissä. Ooh! + +ANNA. Ja minä tahdon ne kyyneleet pyhkiä pois. Korkeuden nimessä, sen +tahdon! (Syleilevät). + +KERTTU. Ankara hetki, taivaan hetki! Jumalan rakkaus on itsensä pukenut +myrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti paisuu +hänen armonsa luode. (Liikutusta joukossa ympärillä). + +KEIMO. Siis unohdettu kaikki? + +MANNILA. Kaikki unohdettu, veljeni! + +SAARA. Oi armahin aamu! + +ANNA. Mulle pyhäksi tuntuu sen kirkas loiste. + +KERTTU. Nyt Herra ihmetyönsä sovinnon veliringillä kruunaa. + +LIISA (katsahtelee kummastuen ympärillensä). Mitä näkee mun silmäni? +Käsi kädessä seisovat tuossa Keimon ja Mannilan perheet! + +ANNA. Sovinnon päivä on nousnut, tyttäreni. + +SAARA. Ja nousnut on Liisan ja Tapanin kihlauspäivä. + +MANNILA. Ja riemuiten sen vietämme. + +KEIMO. Kaikki yhteenusulakoon samaan iloon: kontion peijaiset, +tyttäreni tervehdys auringon paisteelle, lemmittyjen kihlaus ja sitten +sovintojuhla, kaikista korkein. Niin, vallitkoon ilo ja riemu! + +MANNILA. Vallitkoon ilo ja riemu! + +KANSA (Taampana). Ilo ja riemu! + +LIISA. Ma näköni sain ja kultani sylistä nyt katselen säteilevää +taivasta ja kukostavaa maata mun ympärilläin, ja armaina ystävinä +seisovat tuossa entiset vihamiehet, seisovat, otsilla sovinnon hopea +loiste. Mikä näky mun ilosta juopuneelle silmälleni! Oi mikä näky! +(Lankee polvillensa). Kaikkisuuden hallitsija, supista jo kätes ja +rajota mun onneni virta, joka koskena päälleni vuotaa! Pane määrä, pane +määrä tälle autuudelle ja suo mulle pyhän tyyneytes voimasta kantamaan +iloa, joka sieluni täyttää, täyttää ja pyörryttää mua heikkoa naista. +Mutta tyyneys ja rauha sun ympärilläs ijankaikkisesti vallitsee. Niin, +tyyneys ja rauha ainiaan! (Esiripun pudotessa jää hän istumaan +polvillensa, katsahtaen korkeuteen, ja vakavilla kasvoilla katselevat +häntä toiset). + + + + + + +End of the Project Gutenberg EBook of Kihlaus; Yö ja päivä, by Aleksis Kivi + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 12795 *** |