path: root/old/11879.txt

The Project Gutenberg EBook of Vaaralla, by Teuvo Pakkala

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Vaaralla
       Kuvia laitakaupungilta

Author: Teuvo Pakkala

Release Date: April 3, 2004 [EBook #11879]

Language: Finnish

Character set encoding: ASCII

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VAARALLA ***




Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net






VAARALLA

Kuvia laitakaupungilta


Kirj.

Teuvo Pakkala


1891.




1


Pieniae elaejiae olivat.

Heillae oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat
pienten elaejaein talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen
mies ylettyi kaedellaeaen raeystaeaeseen, ikkunat olivat seiniae pitkin
kasvavan heinaeisen penkereen tasalla, niin ettae naeytti siltae kuin talo
olisi maan sisaeaen vajoamassa. Ja vajonnut oli ainakin toinen paeae
rakennuksesta, portinpuolimmainen, sillae se oli sinnepaein isosti
koenoellaeaen. Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat
vinossa koeyroettivaet ja lasit olivat sameat ja monivaeriset, aivan kuin
olisi niitae hienovaerisellae sateenkaarella hangattu. Keskempaenae kaupunkia
olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se
vaeltti ja sai siellae olla. Siellae oli halpasempiakin, niin ettae Nikkilaen
talon ei tarvinnut huonouttaan haevetae.

Kaksi oli asuinhuonetta: tupa, jossa itse asuivat ja porstuan toisessa
paeaessae kamari, jossa hyyrylaeisiae pitivaet. Navetta oli, pieni saunan
koemmaenoe ja tavalliset ulkohuoneet kartanon peraellae, ja kartanoa jaei
vielae tilkun verran potaattimaaksi.

Nikkilaen emaennaen mielestae heidaen elaemaensae asunnon puolesta oli kuin
silkkiae eikae haen nurkunut muutenkaan.

"Elae ole millaesikaeaen, haetaekoes meidaen on", puheli haen miehelleen, taemae
kun joskus epaeili elaemistae. Ja kun ahtaalle otti ja itseaeaenkin
mietitytti, niin uskoi haen, ettei kuitenkaan vielae haetaeae ole, kunhan
taestae nikarasta vain paeaesee, aivan kuin se olisi ollut viimeinen, jonka
jaelestae kerrassaan helpottaa.

Mutta semmoista se oli ollut elaemae, ettae kun yhdestae nikarasta paeaesi,
niin oli toinen edessae. Nikarasta nikaraan oli elaenyt monta herran
vuotta, siitae saakka kun Nikkilae tyoehoen kykenemaettoemaeksi tuli. Viime
aikoina oli elaeminen tiukemmalle ottanut kuin ennen ja joskus alkanut
pelottaa, ettae miten hiljan hitainkin kaeypi. Mutta epaeilys ei kuitenkaan
ollut valtaa toivolta saanut vielae koskaan. Tiukemmassakin kohdassa
uskoi haen, ettae kyllae he niin kauan toimeen tulevat kuin Nikkilae elaeae.
Sepae olikin haenen toivonsa paeae, ettae haen jaksaisi taloutta pystyssae
pitaeae ja Nikkilaen hoitaa, kunnes kuolema haenet korjaa, tarvitsematta
heittaeytyae koeyhaeinhoitoon.

"Ehkaepae tuo raukka piankin paeaesee taeaeltae pois", ajatteli emaentae, "minae
kyllae jaksaisin itseni elaettaeae".

Viime talvena oli hyvin jo tiukalle ottanut toimeentulon puolesta. Hyvin
piti neuvotella ja pujottelemalla panna. Emaentae odotteli kesaeae, aikaa
parempaa. Vaan olivat nikaransa haenellae silloinkin.

Heti alkukesaellae pani ahtaalle, verolippu kun olisi pitaenyt saada
lunastetuksi lehmaelle, laitumelle sen saadakseen. Kolme markkaa siihen
tarvitsi, vaan ei ollut penniaekaeaen, eikae ollut toivoa saamisistakaan
taehaen haetaeaen. Oli sitae vailla, ettei pitaenyt koko lehmae haevittaeae, paras
tulolaehde. Viion leski, hyvae ihminen, hankki rahan ja maksoi etukaeteen
hyyryn ja niin paeaesi Nikkilaen emaentae siitae nikarasta.

Hyvaessae toivossa oli haen, ettae saa alkaa koota kassaan, mitae maidolla
saa ja lakinteolla ansaitsee, vaan pian taas tuli toinen nikara.
Palosyynimiehet kaatoivat eraeaenae paeivaenae tuvan uuninpiipun ja
ropostelivat uuninkin niin pahasti, ettae siitae oli monta vertaa suurempi
tyoe kuin mitae korjuu alkuaan olisi vaatinut.

Hiljaa oltiin sinae paeivaenae Nikkilaen tuvassa. Aivan olivat kuin mykkiae
molemmat. Vasta illalla maata pannessaan sanoi emaentae katsellessaan
haevitettyae uunin kiuasta:

"Olipa se."

Vaan Nikkilae ei mitaeaen virkkanut, ja emaentae tiesi miksi: Nikkilae oli
niin taeysissaeaen, ettei saanut sanaa suustaan.

"Huonohan se oli piippu ja olisi uunissakin ollut korjattavaa, vaan ei
niitten olisi tarvinnut noin repiae ja raastaa", arveli emaentae. "No
mitaepae siitae, se korjataan, sillaehaen siitae paeaestaeaen", sanoi haen niin
kuin se olisi helpostikin tehty.

Haen ymmaersi mitae oli tehtaevae. Maito piti myoedae tarkempaan, niin ettae
ukollekaan ei jaeaenyt kuin iltasella pieni maerkae, siksi ettae sai suunsa
maidolle maistumaan. Yoetaeaen taeytyi emaennaen lyhentaeae entistae enemmaen ja
ruokaansa vaehentaeae. Mutta sitae varmemmin haen aina sanoikin:

"Noo, taestae nikarasta kun minae paeaesenkin!"

Ja nyt haen siitae oli paeaessytkin. Uuni oli eheae ja uusi, piippu toerroetti
katolla, mutta uusi nikarakin oli taas. Haenellae oli velkakirja, jossa
maksettavaa oli kahden hengen viiniraha a 12 penniae hengeltae = 24
penniae; 1 miehenpuoli a 2 markkaa, 1 vaimonpuoli a 1 markka; kuitin
lunastus 4 penniae. Summa 3 markkaa 28 penniae. Taemae velka oli jo
julistettu maksettavaksi, taenaeaen juuri rumputettu raestinkanto
tapahtuvaksi huomenna edellae puolisten.

"Kaey koeyhaeinhoidolle sanomassa, ettae ottakoot nahkan ja tavaran", sanoi
Nikkilae emaennaelleen ynseaesti.

"Elae ole isae millaesikaeaen, kyllae me vielae elaemme. Ei vielae ole haetaeae, ei
ole haetaeae. On aikoja pahempiakin eletty", lohdutteli vain emaentae.

Mutta haen oli itsekin juuri ajatellut, ettei koskaan ole naein ahtaalle
ottanut, tullut noin puute puutteen selkaeaen, ettei kerennyt henkeae
vetaeistae niitten vaelissae. Kesaestae oli vain loppu jaeljellae ja ansiot
olivat menneet kuin pyyhkien, ei pennin paeaekaelettae saeaestoessae, ei
varastossa huomisen paeivaen tarpeita. Lehmae oli ehtynyt ja ehtyi yhae
enemmaen laitumien huonotessa. Ylimaalaisten kulku oli vaehentynyt, jotta
lakinmenekki oli huono. Tulot huononivat sen mukaan kun talvi laehestyi.
Alkoi jo tunkeutua haenelle se ajatus mieleen, ettae ei paeaese nyt
mihinkaeaen, vaan koeyhaeinhoito heidaet perii piammiten. Ja se haentae
kammoksutti yhtae paljon kuin jos olisi naehnyt pimeaessae huoneessa
kummituksen loukossa naljottavan ja kiinni tapailevan.

"Ei meillae ole haetaeae. Taemae kun saadaan maksetuksi, niin ei olekaan
menoja sitten. Ja kesaeae on vielae jaeljellae ja minulla on valmiita
lakkeja, joista laehtee rahaa, kun ne myoedyksi saan. Ja jos saadaan vielae
lehmae jonkun ketoon, hyvaelle ruualle, niin pois edestae koeyhyys. Onhan
ennenkin toimeen tultu. Taestae nikarasta kun vain paeaestaeaen, niin ei ole
mitaeaen haetaeae", selitti emaentae toimessaan ja vakuutellen muka Nikkilaeae.

Nikkilae huokasi syvaeaen ja kaeaentyi saengyssaeaen seinaeaen paein maata.

"Kun tulisi kuolema", lausui haen pitkaeveteisesti.

Sitaehaen emaentaekin oli ajatellut. Vaan kun Nikkilae itse lausui tuon
toivomuksen, koski se emaennaen sydaemeen kuin puukolla vihlaisten.
Kyyneleet tuppasivat yhtaekkiae silmiin ja mielen taeytti kummallinen
kaipauksen tunne, aivan kuin Nikkilae olisi jo ollut ruumiina tuossa.
Entinen elaemae, heidaen onnensa aika rupesi kulkemaan haenen muistoissaan,
vieri ohi suloisena, hohtavana. Tuo kuihtunut mies tuossa saengyssae
tuntui rakkaalta, niin rakkaalta, ettae haen tahtoi sen kanssa vielae kauan
elaeae.

"Kunhan minae taestae nikarasta paeaesen", lausui haen itsekseen niin lujalla
aeaenellae ja sillae aeaenellae, ettae kun haen siitae nyt paeaesee, niin paeaeseekin
iaeksi kaikista nikarista. Niin haen todella taas uskoikin ja uskonsa
tueksi tapaili mitae suinkin sai. Haen teki niin kuin suolla kulkija, joka
katselee varakseen maetaeskohtia ja paremman puutteessa astuu hyvaessae
luulossa pienelle heinaetupsullekin.

"Onhan niitae huonompiakin elaejiae kuin me. Elaeaepaehaen Viion leskikin, omin
varoinsa on toimeen tullut, elaettaenyt itsensae ja tyttaerensae, eikae
suinkaan ole muuta kuin mitae kynsistaeaen saa kankaan kutomisella. Meillae
taessae on talot ja lehmaet", supisi haen itsekseen.

Ja emaennaestae tuntui naein ajatellessaan, ettae heillae ei ole mitaeaen haetaeae,
kun vain sai nuo verot maksetuiksi. Ehkaepae haen saa jostakin lainaan
siihen asti, kun saa Viion leskeltae hyyryrahan. Ja haen paeaetti laehteae
Latulta kysymaeaen.

Sieltae he olivat ennenkin usein saaneet, viimeksi uuninkorjuun aikana.
Ne olivat hyvaesydaemisiae ihmisiae. Eikaehaen muissakaan naapureissa ollut
moitetta, kyllae ne avuliaita olivat, vaan koeyhempiae vaehaen, etteivaet
paljon koskaan kyenneet rahalla avuksi ja varsinkaan nyt, sen tiesi
arvaamallakin, kun oli heillae veronmaksu itsellaeaenkin.

Mutta Latullakaan ei aina ollut. Ei sattunut taellaekaeaen kertaa.

"Jauhon osto oli meillae eilen ja siihen meni tarkalleen rahat, ettei ole
pennin poelyae. Eihaen noita olisi meillae nyt henkeae ahdistavia
tarpeitakaan, ettae siihen naehden olisi joutunut, jos olisi ollut", sanoi
Latun emaentae.

"Ei olisi meillae ollut haedaen pipanaa, jos ei sitae uunin korjausta olisi
ollut", arveli Nikkilaen emaentae, haenkin puolestaan.

"Niinhaen se on. Niitae tulee arvaamattomia menoja ja arvatuissakin olisi
kypikyllin, sillae meidaen pienten elaejaein toimeentulo on kuin kerjaelaeisen
nuttu: reikae rikkeimaen vieressae."

"Paljon reikiae ja vaehaen vaatetta, ettei tiedae minkae reijaen ensin
paikkaa", lisaesi Nikkilaen emaentae ja nauraa kikatti vertaukselleen.

"Aivan niin", myoensi Latun emaentae. "Hyvin oli meillaekin tuumimista, kun
oli taas taenae kesaenae lyhennettaevae Lindbomille velkaa, joka otettiin taemae
talo ostaissa, ja samalla olivat verot suoritettavina ja sen lisaeksi
muut tarpeet. Meitae isaen kanssa jo mietitytti. Ei enaeae olisi viitsitty
pyytaeae lykkaeystae maksussa, kun jo kerran ennen oli pyydetty. Kyllaehaen
patruuni olisi vielae myoentaenyt, sillae haen oli viime kerralla sanonut
isaelle: elae haetaeile, Lattu, ei minulla ole kiirettae, ja minae tiedaen ettae
sinae maksat. Viisitoista vuotta olet palvellut minua, niin kyllae minae
sinut tunnen. Jos ei sinulla ole muuta asiaa, niin ota tuosta sikari
hampaisiisi ja mene tiehesi, sillae minulla on kiire taessae", kertoi Latun
emaentae ja koetti matkia patruunin karkeaa aeaentae ja aekaeistae puhetapaa ja
nauroi sitten makeasti patruunin puheelle ja jatkoi loppuun: "Vaan kuule
Lattu", oli patruuni ikkunasta pihalle isaen jaelkeen huutanut,
"laittauppa taenne jonakuna joutilaana paeivaenae katsomaan minun uutta
orittani. Se on eri hevonen, kuin se sinun silloinen 'Putte', jota sinae
aina kehuit, ja jonka kuolemaa sinae surit niin, ettet moneen paeivaeaen
syoedae saattanut."

Ja molemmat taas nauroivat patruunille.

"Se on niin mukava ukon kaerikkae se patruuni, ja tuiki hyvaesydaeminen.
Vaan ei isae olisi voinut mennae siltae enaeae pyytaemaeaen maksun lykkaeystae, ei
vaikka. Tuumailtiin ettae koetetaan lainata muualta. Vaan mistae sitae
olisi saanut, ja vielae lisaeksi pelotti, ettae jos patruuni olisi saanut
tietaeae, ettae isae on muualta lainannut, niin olisi suuttunut kerrassaan.
Niinhaen se teki silloinkin, kun me taetae taloa hommasimme ostaa ja
kyseltiin ensin muilta apua ja kun ei saatu, niin meni isae patruunin
luo. Vaan kun se oli kuullut, ettae on muualta tahdottu, niin sitaekoe oli
myrtynyt: 'Pirunako sinae, Lattu, minua pidaet, kun vasta viimeksi minun
luo tulet. Haeh? Siltaehaen siltae viimeksi apua haetaan', oli heti
aeystaemaeaen ruvennut ja pitaenyt semmoisen myraekaen, ettei ollut isae saanut
selityksen vuoroa. Niin se olisi suuttunut nytkin, jos muualta olisi
lainattu. Se olisi tietysti tokassut niin kuin aina ennenkin: 'Mistae
sinae, Lattu, olet niin paljon rahaa saanut? Eikae olisi kaeynyt isaen
sanominen, ettae ansainnut. Lanttu ei valehtele koskaan, eikae sen
patruunin edessae kuulu vale menestyvaen. Silmistae kuului naekevaen heti, ja
se katsookin niin teraevaesti silmiin. Ja sitten se kuuluu rumaksi
rupeavan, jos naekee vilppiae hiventaekaeaen."

"Vai niin."

"Joo. Ei se vinoa meininkiae salli.--Niin, niin tuota, meillae kaevi tuumat
hyvin pyoereiksi, ettae mitae tehdae. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinae
valtakirja nostamaan haenen kahden kuukauden palkkansa konttoorista.
Poika oli saeaestaenyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitae ennen ilmoittanut
mitaeaen. Kirjeessaeaen sanoi, ettae kohtahan se on maksun aika patruunille,
ja kun isaellae on luultavasti ollut yhtae vaehaen ansiota sen jaelkeen kuin
haen laehti, niin tarvitsette nyt. Sitae varten on haen saeaestaenyt joka
pennin."

"Vai on Janne taas kirjoittanut?" kysyi Nikkilaen emaentae, vaikka oli jo
muualtakin kuullut, ettae Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse
oli Nikkilaelle sitae kertonut. Haen kysyi vaehaen niinkuin oenkyissaeaen ja oli
hyvin vakavan naekoeinen.

"Joo. Toissa paeivaenae me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa kaeydae sitae
naeyttaemaessae", selitti Latun emaentae anteeksi pyytaevaellae aeaenellae. "Ja minae
luen sen teille nyt kun olette taeaellae."

"Lukekaa, vaan saattepa kaeydae Nikkilaellekin lukemassa, kun saatte
aikaa", sanoi Nikkilaen emaentae ja oli jo hyvaen tuulen naekoeinen.

Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilaen emaentae melkein samaa kuin aina
ennenkin:

"Siellae se Janne seilaa. Siellae se seilaisi meidaenkin Janne, jos olisi
sille elaemaen paeiviae suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessaehaen ne
teidaen Jannen kanssa olivat siellae meidaen kartanolla aina laivasilla. Ja
minae muistan aina, kun meidaen Janne puheli isaensae kanssa ja kehui, ettae
haenestae tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille taemaen pojan mieli tekee,
siellae ei risut silmaeaen pistae!' Mistae lie kuullut merimiehiltae tuon
hokeman", ja Nikkilaen emaentae nauroi ja silmaet raepaetti ja vielae sitten
kertoi: "Atlantille taemaen popin mieli tekee, siellae ei risut silmaeaen
pistae."

Vaan nauru haeipyi muodoltaan, miettivaeisen naekoeiseksi painui, asetti
kaeden leuan tueksi ja nyoekytteli ruumistaan. Silmaet vesistyivaet ja
kyyneliksi herahtivat vedet silmaenurkkiin. Kaemmenpaeihinsae haen ne
kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivaet laehteae poskipaeitae kostuttamaan,
nousi seisaalleen ja sanoi:

"Tottapa se ei ollut niin sallittu."

Latun emaentae ymmaersi taeydellisesti haenen ajatuksensa ja sanoi
lohduttaen:

"Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle."

"Niin kai, niin kai.--No hyvaesti."

"Hyvaesti, hyvaesti.--Sepae oli, kun ei sattunut nyt olemaan. Lauantainahan
ukko saisi sieltae tyoepaikastaan, vaan on siihen vielae aikaa", sanoi
Latun emaentae saeaelin aeaenellae ja lopuksi: "Mistaehaen te poloinen sen nyt
saatte."

"No, ehkae minae jostakin saan", arveli Nikkilaen emaentae.

Vaan ei haen todellakaan tiennyt, mistae mennae, ja mielessaeaen jo kuvaili
miten ryoestoemies tulee ja kirjoittaa lehmaen ja miten se sitten myoedaeaen.

"Kun minae taestae nikarasta paeaesisin, eikae suinkaan se nyt niin mene,
etten minae siitae jotenkin paeaese siitae nuljahtamaan", tuumi haen hiljaa
supattaen itsekseen.

Haenen mieleensae johtui taas Karenin rouva. Siitae tiedettiin, ettae se on
upporikas leski ja koeyhaet sitae kehuivat, sillae se jouluna jakoi koeyhille
ruokaa. Ja Nikkilaen emaentae oli jotakin kuullut semmoista, ettae Karenin
rouva on paeaenae jossakin rouvain yhdistyksessae, joka auttaa tarvitsevia.
Haen oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennae pyytaemaeaen taeltae
rouvalta lainaa, vaan jaeaenyt menemaettae taehaen asti, kun sai muulta tai
muuten neuvottelemalla paeaesi tinkapaikan sivu. Nyt haen taas mietti
mennaekseen ja se tuli tehdyksikin.

Hyvae toivo tempasi haenet laehtoeoen, ettei haen huomannut olevansa matkalla
rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia, missae
oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan haen ei tiennyt tuon hyvaen
ihmisen asunnosta kuin ettae se on iso, komea talo keskikaupungilla.

Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeae ei
tuntunut kuin katujen risteyksessae mieto loeyhaehdys. Ja kaupunki naeytti
taeaellae autiolta ja tyhjaeltae. Siellae taeaellae asteli joku herra keppiaeaen
venyttaeen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi
taeaellae parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivaet milloin mihinkin kadun
kulmaan julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitae kuunnellut. Jos
joku sattui kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin
ei paeaetaeaen kaeaentaenyt, meni vain menojaan. Turhaan taeaellae rumputettiin
verojen raesti-yloeskantoa.

Nikkilaen emaentae kuleksi tietaemaettae minnepaein oikein menisi, eikae
sattunut ketaeaen laehelle, keitae olisi kysynyt. Laehempaenae ei naehnyt muita
kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttoesen, jotka tulivat
muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen laehtivaet juosta
hilkuttelemaan kadunkulmaan, missae paraikaa rumputettiin, ja sen ihmeen
naehtyaeaen astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari katosivat
vaehaen ajan peraestae. Autiot kadut jaeivaet entistae autiommiksi. Emaentae
poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikae naeyttaeisi Karenin
rouvan talolta, ja odotteli, ettae jonkun tapaisi, jolta kysyae. Ei
viitsinyt mistaeaen talosta mennae kysymaeaen ja autioitahan nuo useimmat
olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikae ristin sielua naekynyt kartanolla.
Kiire haenellae oli, poltteli se toivo, ettae rouvalta saa avun.

Haen kuvitteli, ettae Karenin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on
hyvin ystaevaellinen, kaeskee istumaan, kyselee ja kun haen sitten kertoo
asiansa, niin rouva heti, ettae: "joo, tokihan sitae nyt tuon verran sopii
auttaa vaikka ketae".

Tuntui vaehaen oudolta, kun haen vihdoin sai tietoonsa Karenin rouvan talon
ja laehti kulkemaan sinne. Mieli vaehaen epaeilyttaemaeaen. Vaan kun haen
ajatteli, ettae miksipaehaen ei rouva haentae auttaisi, kun se muitakin
auttaa, ja haen ei tahdo kuin lainaksi, niin haevisi kaikki epaeilys, niin
ettae keittioen portaita noustessaan haen oli aivan varma menestyksestae ja
mieli kuvitteli, ettae rouva on semmoinen ja semmoinenkin ja sanoo niin
ja niinkin.

Keittioessae oli piika vain ja liehtoi kuni siivilae. Vilkaisi vaehaen
karsaalla silmaellae tulijaa, vaan ei virkkanut mitaeaen, eikoe liene
joutanut. Jonkun ajan oltua tuli lihava, punakka rouva kahisevassa
puvussa. Haen silmaesi kulmat kurtussa emaentaeae ja kysyi piialta:

"Mikae tuo ihminen on?"

"Minae olen Nikkilaen emaentae, olisi vaehaen asiaa Karenin rouvalle", alkoi
emaentae puhella haemillaeaen ja silmaet tiheaeaen raepaettivaet ja suu oli
hymyssae.

"Mitae teillae on asiaa?"

"Minulla olisi vaehaeisen Karenin rouvalle."

"Jaa, jaa, mitae teillae on asiaa?" tikasi rouva, niin kuin
tyhmaensekaiselle tikastaan.

"Minae, tuota, laeksin rukoustamaan rouvalta rahaa vaehaen, ettae saisin
verot maksaa. Kolme markkaa 28 penniae tarvitsisin... Minae, tuota,
maksaisin..."

"Eei, ei minulla ole", ja niineen meni rouva pois taakseen katsomatta.

Nikkilaen emaentae laehti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielae puolijuoksua
pani, ikaeaenkuin olisi pelaennyt kuumaa tuhkaa jaelkeen viskattavan.

Haentae haevetti niin aeaerettoemaesti.

"Mitae varten minae meninkaeaen, outo ihminen? Vaehae kai se minulle lainaisi,
kun ei tunne minua enemmaen kuin mustalainen kirjaa. Hoeperoe, ihan hoeperoe
minae olen", jupisi haen itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli
puoleksi itkua. Vaehitellen alkoi haentae suututtaa koko juttu ja lopulta
kaevi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko taemae komea kaupunginosa ja
rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vaehaen matkan paeaessae melusivat.

"Niin kuin sitae ei muka olisi jo kuultu jo, ettae raestit ovat
maksettavat. Ja ketae se taeaellae koskee? Taeaellaehaen asuu vain rikkaita,
joilla on maksaa vaikka kaksikymmentae markkaa miehenpuolelta, jollei
kaksisataakin, ja viinirahoja sen markoissa, minkae meikaelaeiset
penneissae."

Haen astui pylkkaesi kiivaasti, etunojassa, kengaet kivihin kopisi ja suu
supatti myoetaeaensae.

Mutta suuttumuksen puuska meni pian ohitse ja mielen valtasi karvaus,
joka tahtoi purkautua itkuksi.

Karvas mielensae lieventyi sekin, kun haen paeaesi keskikaupungilta, sen
autioita, kuumia katuja kompurehtamasta, Vaaralle, jossa oli sileaet
katuvieret ja viheriae nurmikko siellae taeaellae, ja jossa lapsia leikki
kaduilla ja kartanoilla ja kuului iloisia aeaeniae. Ja tuulen henkikin sopi
taeaellae kaeymaeaen, ettae oli vilpoisempi. Matalain rakennusten yli naekyi
pilviae, joitten paksut rintuukset hohtivat kirkkaina sinistae taivasta
vasten.

Kun haen kotiportille tuli ja Mirri haentae pystyssae vastaan juoksi, kaula
kenossa puski haentae ja kehraesi toimessaan, niin unohtui kaikki harmi
turhasta retkestae ja oli kuin jotakin olisi toivottavissa ollut.

Vaehaen alakuloisena istui haen tyoehoensae, vaan arveli paeaettaevaesti:

"No kumma tuo olisi, jollei taestae nikarasta nyt jollakin tavoin paeaesisi
nuljahtamaan."

Kamarista porstuan peraessae kuului kankaankutomisen luske. Pirta piukki,
polkimet narahtivat ja sukkula heti jaelkeen surahti. Syvempaeaen kumartui
Nikkilaen emaentaekin ompeluksensa aeaeressae ja liikutteli neulaansa
vinhemmasti.

Nikkilae aetyroei saengyssaeaen. Emaentae oli jo siihen tottunut, monta herran
vuotta kun oli sitae naehnyt, vaan haenen kaevi nyt saeaeliksi ja mieltae
kirveli, jotta muutamia vesiae silmiin herahti.

"Ukko raukalle kun ei ollut saanut ruuaksi mitaeaen hipleaempaeae palaa
moneen aikaa, ei lehmaen antiakaan kuin tipan iltasella. Kun paeaesisi
taestae vaehaen viljemmaelle."

Mutta miten paeaestae? Ei naekynyt mitaeaen keinoa paeaestae taestae nikarasta, ja
sehaen se pimitti kaiken. Tuntui kamala tunne rinnassa, aivan kuin olisi
joku kauhu pelottanut, ja tuskan hiki kohosi kasvoille.

Nikkilae aehki ja puhkuili yhtaelaeiseen.

Emaennaen mieleen johtui patruuni Lindbom.

"Jos olisi siltae mennae pyytaemaeaen lainaan, se kun on niin somaluontoinen
mies. Vaan mikaepae sitae oudolta. Eihaen tuo Karenin rouvakaan, vaikka sitae
on niin kehuttu. Jos tuttu olisi se patruuni, niin sitten saattaisi
auttaa. Jos isae olisi renkinae ollut jonkun herran luona, niin se
auttaisi varmaan, sillae Nikkilaekin on rehellinen mies ja hyvae mies
kaikin puolin. Paras timperi haen oli komesrooti Bomin laivavarvissa ja
oli siellae viittae laivaa rakentamassa ja monta monituista lotkua ollut
rakennuttamassa Bomille. Jos Bom nyt elaeisi, niin kyllaehaen se auttaisi,
niinkuin patruuni Lattua. Ja kauan me olisimme toimeen tulleet sillaekin,
mutta meillae oli sen takana saeaestoessae... Janne kun elaeisi, niin ei olisi
haetaeae. Niin elettaeisiin kuin herran kukkarossa koeyhiae autellen. Niin
elettaeisiin kuin Lattukin ja vielae paremmin... Meillae oli jo talo
velaton ja tulot aina tarpeisiin riittivaet. Vaan piti onnettomuus tavata
tuota isaeae ja kuolo temmata Jannen... No se oli niin sallittu."

Mutta siitae haen palautui ajattelemaan, mitae juuri oli ajatellut, ettae
kun niin olisi, ja johtui siihen aina lopuksi, miten nyt oli. Haen
ajatuksissaan kulki kuin eksyksissae kiertyen aina samaan kohti.

Tuuli puski ikkunaan, kuului jyminaeae ulkoa ja huoneeseen tunkeutui
haemaerae. Lasten aeaeni kadulla vaikeni, kuului vain jalan toeminaeae, kun
leikkipaikoiltaan pois juoksivat. Salama vaelaehteli yhae tiheaempaeaen ja
jyrisi kovasti.

"Jeesus siunatkoon!" lausui emaentae aina vaelaehdykselle.

Viion leski tuli tyttaerineen tupaan.

"Laehdimme taenne, kun niin kammottaa tuo hirveae ilma. Herran voimahan se
on ja haenen hallussaan, niin ettei sitae pelaetae tarvitse, vaan tuntuu se
niin oudolle", sanoi leski hiljaisella aeaenellae.

"Niin, niinhaen se on. Istukaa--Jeesus siunatkoon!"

"Minae sitae jo ajattelinkin, ettae eikoeoen siitae tule ukkonen, kun oli niin
tukalan kuuma. Hikosin aivan kuin saunassa ja ahdisti kuin painajainen",
puhella kaerisi Nikkilae.

"Niin, kuumahan se oli ja painosti tervettaekin, saati sitten sairasta.
Mitenkae Nikkilae muuten nyt jaksaa?" kysyi Viion leski hiljaisella
aeaenellae.

"Niinkuin maerkae palaa", tokaisi kysytty.

"Tosiaankin niinkuin maerkae palaa", toisti emaentae vakavasti. "Eihaen siitae
meidaen isaen jaksannasta ole isosti taikaa."

"Yksin paeivinpaehaen eletaeaen", arveli Nikkilae. "Vastahan se on tiistai
muilla niinkuin minullakin."

"Eihaen meillae ole muilla kuin maanantai", selitti Viion leski.

"No sitten minae olen edellaekin, kuluu minun aikani hopummin kuin
teidaen", tuumi Nikkilae leikin viistoon ja vaehaen aikaa mietiskeltyaeaen
jatkoi:

"Miten se minun paeaehaeni on paneutunut, ettae nyt on tiistai? Kun minae
vielae olen ajatellut, ettae taenaeaen ovat ne verotkin maksettava".

"Ei isae kulta, taenaeaen vasta rumputettiin."

"No niin, eihaen se yksi paeae pidae kesaeae talvea."

"Huoleksipa se on isaellekin paneutunut", sanoi emaentae ja alkoi selittaeae
vieraalle, ettae on heillae vielae kirkollisverot maksamatta.

"On ollut muita reikiae, joihin on uponneet rahat sen mukaan kuin on
saatu, ettae verot on pitaenyt jaettaeae viime nikaraan. Ja rahatonna ollaan
nytkin, ei aavistustakaan mistae saisi, ja huomiseen saada pitaeisi. Se
ajatteluttanut jos jonnekin paein ja huolettanut hyvinkin."

"Noo, huomiseen on vielae aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Haen antaa
avun ajallansa", puhui Viion leski niin vakuuttavasti, ettae Nikkilaen
emaentae jaei kallellapaein katselemaan ja oli sen naekoeinen kuin ettae:
tosiaan! Ja sitten kallisti haen paeaensae toiselle puolelle ja oli kuin
ettae: tuota en ole tullut ajatelleeksikaan.

"Minae olen hakenut humppassut lainaan saadakseni tuota kolmea markkaa 28
penniae, vaan ei ole utautunut. Ja olen ajatellut paeaeni mistae saada, vaan
en ole keksinyt", selitti lopulta emaentae.

Viion Elsa kaeaeriytyi emaentaeae vyoetaeryksiin ja kuiskaten sanoi:

"Minae rukoilen illalla Jumalaa, niin haen huomenna laehettaeae teille."

Emaentae myhaehti ja silitti Elsan paeaetae, vaan ei virkkanut mitaeaen.

Tuuli tupsahti ikkunoita vasten ja kova tohina kuului, joka kiihtyi
kiihtymistaeaen, ja haemaerae huoneessa synkkeni. Salamat vaelaehtelivaet
sakeaan, naeytti vaelisti kuin koko maailma olisi yhtenae liekkinae ollut,
ja sekaan jyrisi, ettae huone vavahteli ja ikkunalasit helinaenae soivat.

"Jeesus siunatkoon", lausui pelon aeaenellae Nikkilaen emaentae.

"Herran voima on suuri", supisi Viion leski.

"Kyllaepae ryskaeae", sanoi Nikkilae ja nousi virkeaen naekoeisenae istualleen
saengyssae.

Toisella puolen katua rapisivat raskaat vesipisarat rakennusten
kattoihin. Tulisella vauhdilla iskivaet alas, ettae kimmahtivat koko
korkealle takaisin. Kadulla hiekkaan tupsahtivat, ettae hiekka kupli.
Samassa taellaekin puolen jo kattoa pieksivaet, luuli katon puhki menevaen.
Salamat sekaan vaelaehtelivaet ja jyrisi niin pahasti, aivan kuin olisi
taivaan kantta ratkonut.

Latun emaentae tuli kuin paiskaten sisaeaen.

"Kyllaehaen ne nuo pihtipielet vielae tuosta teidaen ovesta sinkoilevat, kun
minae niitae paeaellaeni aina jymaeyttelen. En muista koskaan, ettae se on
matala tuo ovi ja minae niin pitkae. Touhuissani vielae sitten
kulen.--Hyvaeae paeivaeae kuitenkin."

"No oletpa saeaen aikana liikkeessae."

"No hyvae hyvaeaen sopii, nahkavaate pakkaseen, niinkuin minaekin taehaen
ilmaan."

"Istukaa."

"Enpae istu, eipae muutkaan istu, enkae istu jos muut istuisivatkin."

"No, no?

"No minae olen sillae hameella, etten jouda. Puuro on tulella ja Liisa
vain vahtina, pian karkaa ja jaettaeae puuron kuohumaan. Ihan vaekisin sain
sen seisomaan padan aeaereen, tahtoi pakkautua ukonilmaa katsomaan. Sillae
ehdolla sain, ettae juoksun vilkkaa tulen taenne ja jo samaa kiirettae
silpasen takaisin.--Laehdin tuomaan teille rahoja. Kaeydessaenne en
muistanut Liisan saeaestoejae, enkae olisi vielaekaeaen muistanut, vaan kun
huokailin, ettae onkohan se Nikkilaen emaentae saanut mistaeaen verorahoja,
niin Liisa kehumaan, ettae haenellae on, jos ei ole muualta saanut. Liisa
on, naeet, kun on saanut maalaisilta viisi tai kymmenen penniae, kun on
niitten hevosia juotellut ja appeet tehnyt ja heidaen asioitaan juossut,
ja laivarannassakin kuuluu joskus kaeyneen matkustajain kapsaekin
kantamista vaanimassa ja hopeisen silloin taelloein noukassut--ja missae
tuo kolunneekaan, eihaen sitae rasavilliae tiedae--isaekin on antanut pennin
tai kaksi joskus sille, niin se on ne kaikki saeaestaenyt saadakseen
talvella oikein hyvaet sukset. No, sieltae Liisan kassoja kun katseltiin,
niin loeytyi hopeaa ja kolikkoa yhteensae 3 markkaa ja 16 penniae. Ne ovat
ihan pennejae nuo kuusitoista. No tuohon saa taeytteen, sen 12 penniae, jos
ei muuten, niin pennin aina talosta tai kahdesta talosta. Niin tuota,
elae muuta kuin minae juoksuttamaan kiireen vilkkaa niitae taenne, ettae jos
ette muualta ole saanut, niin ette tarvitse kovin huolehtia", laski
Latun emaentae puhetta kuin koeyttae ja lopetti sitten siihen, katsellen
Nikkilaen emaentaeae ikaeaenkuin ettae otatko vai juoksutanko takaisin.

Nikkilaen emaentae oli suu hymyssae ja silmiaeaen raepytellen kuunnellut
tyynesti puhetta loppuun ja sanoi:

"No se nyt vasta oli. Minae olen ajatellut jos jonnekin paein. Ja juuri
taessae kerron huoliani Viioskalle, niin sanoo haen: noo huomiseen on vielae
aikaa ja Jumalalla on monta keinoa. Haen antaa avun ajallaan.--Enhaen minae
ole mistaeaen saanut ja mistae sitae osaakaan taeaellae Vaaralla mennae, niillae
kun on maksuja itsellaeaenkin. Karenin rouvalta kaevin rukoustamassa..."

"Karenin rouvalta?" Latun emaentae hotasi ja Nikkilaekin silmaensae pyoeristi.

"Niin."

"No tuota, onko se teille tuttu?"

"En ole ihmistae naehnyt milloinkaan."

"Se juoksee reppasee tuo meidaen aeiti, hakee tutut ja tuntemattomat",
kaerisi Nikkilae.

"No niinhaen se on, ettae hakeva hakee povestaankin", puolusti Latun
emaentae.

"Minae olen kuullut, ettae se olisi ja eikoe se olekin semmoisessa
yhtioessae, joka auttaa koeyhiae?"

"Jo olette erehtynyt ja mennyt herrain penkkiin", nauroi Latun emaentae.
"Ei se ole meitae varten se yhdistys eikae koeyhempiaekaeaen varten, vaan
pakanoita. Nehaen ompelevat ja kutovat ja rahoja keraeaevaet tuolla Ohampua
eli Kahampua eli mikae maa se lienee--Viioskahan sen paremmin tietaeae, kun
teidaen mies on paljon merta kulkenut?"

"En minae tiedae."

"No mitenkae kaevi?" kysaeisi Latun emaentae uteliaana Nikkilaen emaennaeltae.

Nikkilaen emaentae kertoi koko jutun alusta aikain, miten haen oli
kuvaillut, miten se kaevi ja miten haentae haevetti ja suututti. Latun
emaentae nauroi ettae vatsa hytkyi.

"Niin se vain sanoi, ettei haenellae ole, ja meni tiehensae kiireesti, ettae
silkkinen hame kahisi", toisti emaentae.

"Olisit mennyt koeyhaeinhoitoon" tuumi Nikkilae.

"Viimeksi minae sinne menen."

"No tosi se on, ettae viimeksi siihen kelkkaan istuu", toisti Latun
emaentae. "Sinne en soisi pahinta vihollistanikaan.--Eikae vielae haetae taemaen
naekoeinen."

"No sitaehaen olen taessae minaekin isaelle vakuutellut, ettei meillae haetaeae
ole", yhtyi Nikkilaen emaentaekin vieraan arveluun ja lausui kovalla
aeaenellae, oikein innostuksissaan ja sitten vaehaen tyynemmin jatkoi jyrinaen
jaelkeen:

"Ei todellakaan haetae ole taemaen naekoeinen.--Kuulkaa, istukaa nyt vaehaen,
ettette kaikkea unta vie."

"Elkaeae houkutelkokaan", tikasi vieras kuin vihoissaan ja huiskautti
paremmaksi vakuudeksi kieltaevaesti kaesillaeaen.

"Tuossa on meidaen Jannen kirje, toin sen Nikkilaelle luettavaksi. Kyllae
sinae saat selvaen siitae, joka olet mainio kirjamies.--Hyvaesti vain."

"Hyvaesti, hyvaesti. Kiitoksia vain nyt ensinnaekin. Oli siunattu asia,
ettae sain rahat. Tottapahan tavalla tai toisella saan taas maksetuksi.
Kiitoksia paljon vain ensinnaekin", evaesteli emaentae hyvaeae vierasta, joka
jo laskeusi rappusia ja paeaetaeaen pidellen tiuski Viion leskelle, joka
jaeljestae meni:

"Se on ihme ja kumma, etten muista, ettae olen paeaetaeni pitempi muita."

"Se oli siunattu asia", hyvitteli Nikkilaen emaentae. "On niitae hyviae
ihmisiae maailmassa. Se Liisakin, jota niin kaikki moittivat, ja taemae
tytoen tylleroekin joka lupasi rukoilla Jumalalta apua meille", hyvaeili
emaentae Elsaa kaulasta pidellen ja Nikkilaelle selitti:

"Taemae aesken kuiski minulle, ettae minae rukoilen Jumalaa, niin se laehettaeae
teille rahaa."

"Joko sinae rukoilit?" kysyi Nikkilae.

"En minae vielae, illalla minae olisin rukoillut", selitti Elsa ujostellen
ja vaehaen pahoillaan, kun tuli apu ennen kuin haen kerkesi rukoilla.

Emaentae asettui tyoehoensae suu makeassa hymyssae ja silmaet raepaettivaet.
Nikkilae makasi selaellaeaen kaedet ristissae paeaen alla ja katseli
miettivaeisenae kattoon. Elsa istahti ikkunan pieleen ja silmaeili ulos.
Oli aivan kuin ei kellaeaen olisi ollut sanaa sanottavaa.

Ilma oli selkeaempi, vaan vielae naekyi kadunpuoleiseen ikkunaan synkkae
pilvi, rakennusten takaa ammotti kuin musta holvi, jota kirkas ja
kaunisvaerinen sateenkaari naeytti kannattelevan.

"Nikkilae, ette usko!"

"No mitae?"

"Niin kaunis sateenkaari."

"Ohhoh."

"Jos minae olisin enkeli, niin minae juoksentelisin tuota sateenkaarta
myoeten ja tuolla korkeimmalla kohdalla istuisin, katselisin taenne maahan
ja heiluttelisin jalkojani."

"Niinkoe ne enkelit tekevaet?"

"En tiedae, vaan niin minae tekisi."

"Etkoe muuta tekisikaeaen?"

"Joo. Kaevisin Jumalan asioilla. Kuulkaapa! Minae tahtoisin Jumalalta
rahaa ja toisin teille. Ja Helunalle toisin kultaisen verolipun
ruskeassa samettinauhassa..."

Emaentae nauroi sydaemensae pohjasta ja Nikkilaekin koetti, minkae ryinnaeltaeaen
saattoi.

"Poliisitpa ottaisivat pois sen verolipun ja sakottaisivat meitae.
Verolippu pitaeae lunastaa maistraatista, ei se kelpaa taivaasta, vaikka
Jumalan maahan se on, jossa lehmaet laitumella kaeyvaet."

"Minaepae sanoisin Jumalalle, niin se rankaisisi poliiseja ja sitae toista.
Mutta kuulkaapa vielae. Minae toisin lakkiverkaakin ja..."

"Sinae olisit hyvae enkeli", arveli Nikkilae.

"Ja minae kaevisin taeaellae usein, aeidin luona ja teidaen, ja sanoisin
aeidille isaeltae terveisiae ja teille Jannelta."

"Kun toisit Jannen taenne meille, niin se vasta olisi. Meidaen olisi niin
hupainen sitte olla ja helpompi elaeae. Ei tarvitsisi sinunkaan sitte
verorahoja tuoda, terveyttae vain", tuumasi Nikkilae.

"Ei Jannea saisi sieltae tuoda."

"Miksi ei?"

"Sen pitaeae veisata Jumalalle kiitosta."

Nikkilae ei virkkanut siihen mitaeaen, laittausi vain istumaan mukavasti ja
rupesi lukemaan Latun Jannen kirjettae.

"Niin on onni onnellisten kuin kevaeinen paeivaen nousu", sanoi Nikkilae
hiljaisesti ja vaipui syviin mietteisiin.

"Nikkilae", havautti haenet Elsa.

"Mitae", tikasi Nikkilae.

"Jopa olette taas yrmynae."

"Enpaehaen ole."

"No kertokaa sitten taas jotakin."

"No mitae minae kertoisin?"

"Jotakin."

"No minae kerron", sanoi Nikkilae ja muuttui iloiseksi aina Elsan kanssa
rupattaessaan. Ja vaehaen mietittyaeaen kertoi haen:

"Oli pieni tyttoe, jonka isae ja aeiti olivat kuolleet, eikae ollut koko
maailmassa ketaeaen, joka olisi haentae elaettaenyt ja hoitanut. Haen laehti
yksin kaevelemaeaen metsaeaen. Kaeveli koko paeivaen, ja kun ilta tuli, niin
haki haen pehmeaen sammalmaettaeaen ja paneutui siihen nukkumaan. Linnut kun
naekivaet, ettae pieni sievae tyttoe siinae makasi, niin kokoontuivat kaikki
siihen puuhun, jonka juurella se maetaes oli, jossa tyttoe makasi, ja
alkoivat laulaa niin kauniisti yhteen aeaeneen, ettei tyttoe eikae kukaan
ollut kuullut niin kaunista laulua. Ja siihen se tyttoe sitten nukkui.
Aamulla kun heraesi, aurinko paistoi ja linnut vielaekin lauloivat.

Mutta tytoellae oli naelkae. Haen aikoi laehteae kaevelemaeaen ajatellen, ettae
kyllae sieltae joku talo loeytyy, kun vielae pikkuisen menee eteenpaein.
Sieltae pyytaeae ruokaa. Mutta kun siinae nousi istumaan ja juuri oli
laehdoessae, naekikin haen siinae puussa kaksi pientae tyttoeae. Ne olivat hyvin,
hyvin pieniae, ja valkoiset vaatteet oli toisella ja toisella siniset ja
kultahelmet kaulassa kummallakin, ja kun tarkkaan katsoi, naekyi niillae
hienot valkoiset siivet hartioilla. Ne nakkelivat toisilleen omenia ja
nauroivat. Sitten ne sille tytoellekin nakkasivat niitae omenia, ja kun
sillae oli naelkae, niin haukkasi haen heti ja se oli niin makeaa, ettei haen
ollut koskaan syoenyt mitaeaen niin makeaa.

Sitten ne pikkutytoet lentivaet pois siitae puusta ja paeaetaeaen
nyoekaeyttelivaet ja nauroivat sille tytoelle ja tyttoekin laehti kaevelemaeaen,
kun oli tarpeekseen syoenyt niitae omenia, joita ne pudottivat. Sitten kun
tyttoe oli hyvin kauan kaevellyt, tuli haen muutamaan taloon. Ja haenellae
taas oli naelkae, niin sanoi sen talon emaennaelle, ettae: 'antakaapa emaentae
kulta mulle ruokaa'.

Se emaentae sanoi ettae: 'saat tulla meille paimentamaan lehmiae', ja antoi
ruokaa ja sitten tyttoe jaei siihen taloon paimeneksi.

Kun haen kulki lehmaein kanssa metsaessae, niin lauleli haen aina. Vaan laehti
sitten kerran kaevelemaeaen ja jaetti syoemaeaen lehmaet. Kun oli vaehaen
kaevellyt, tuli vastaan hyvin kaunis lampi. Sen lammen rannalla kasvoi
hyvin kauniita kukkia niin paljon, ettae paeaelle taeytyi astua, ja
omenapuita siellae oli myoes sen lammen ympaerillae. Siihen tyttoe istui
rannalle ja alkoi laulella, mutta kuulikin samassa soittoa, hyvin
kaunista. Sieltae kuului soitto sen lammen toiselta puolelta, ja kun
tyttoe sinne katsoi, niin naeki haen siellae kauniin puutarhan. Ja siellae
puutarhan keskellae istui poika ja soitti kannelta. Punainen
samettiviitta sillae oli hartioilla ja musta, kiherae tukka valui
valkoiselle kaulalle ja sille punaiselle viitalle. Ja se poika oli niin
kaunis, ettei tyttoe saattanut muualle katsoakaan. Mutta kun sitten
pikimmaeltaeaen katsahti lammelle, niin naeki kauniin valkoisen joutsenen
uivan siihen rantaan, jossa haen istui. Ja se poika siellae toisella
rannalla tuli laehemmaeksi ja soitti kannelta ja soittaissaan lauloi hyvin
kauniilla aeaenellae:

    Aelloes sae tyttoeni pelkaeae
    istua joutsenen selkaeaen,
    haenpae sun kaunoisen tuo
    kaipaavan ystaevaen luo.

Ja se joutsen tuli sitten aivan sen tytoen tykoe ja tyttoe istui sen
joutsenen selkaeaen ja se ui sille toiselle rannalle, jossa se poika oli.
Eikae tytoeltae kastuneet jalatkaan, kun se joutsen niin sievaesti piti
selaessaeaen ja ui niin tasaisesti. Ja sitten se joutsen vei tytoen sen
pojan luo ja se poika oli kuninkaanpoika ja se otti tytoen morsiamekseen
ja vein kuninkaan linnaan, joka oli siinae puutarhan keskellae, ja siellae
ne elaevaet...

Mutta se oli hyvin hyvae tyttoe, aina ollut tottelevainen aeidilleen."

Paeivae hulmahti paistamaan taeydeltae teraeltaeaen. Valoisaksi muuttui tupa,
ja kirkas ikkunan kuva ilmestyi lattialle.

Emaentae avasi tuvan oven, josta raitis, tuoreelle tuoksuva ilma tunki
huoneeseen. Kamarista kuului kangaspuitten helske ja kadulta lasten
hilpeitae aeaeniae.




2


Poliisien kynkaessae astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja
kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessae.

Vaekijoukko, mikae oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo
hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielae hehkui, seisoi kadulla
ryhmaessae puhelemassa.

"Ne veivaet sen putkaan."

"Putkaanpa tietenkin."

"Varmaankin sakotetaan."

"Ei paeaese Anna enaeae sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut
varoituksella."

"No onhan noita sitten edes yksi vaehempi."

"Ei ne vaehene noin yksittaein."

"No ei, sillae niitae on taeaellae Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia
tulee aina. Eihaen se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan aeskeisiae?"

"Kevaeaellae paeaesi lastenkodista."

Niin siinae tuumiteltiin, kunnas katsottava oli haeipynyt naekyvistae.

Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsae.
Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kaedessae ja lahkeet valmiiksi
kaeaerittyinae, rantaan paein. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan--ei
niinkuin tavallisesti hyvistae lierapaikoista ja onkivesistae--vaan Tolpan
Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt
vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niillaekin pojilla, jotka kadulla
puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa loeivaet. Muutamat tytoet
leikkivaet "Tolpan Annaa" ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat
ihmiset kielsivaet sanoen, ettae se on suuri synti. Ja tytoeistaekin jotkut
sitten rupesivat selvittelemaeaen, ettae siitae tulee huonoksi ihmiseksi,
kun matkii huonoja ihmisiae, vaan toiset vaeittivaet, ettei tule, arvellen
ettae kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikae vaivaisia. "Tolpan
Annan" leikki sillae kertaa jaei kuitenkin, vaan muuta leikkiessae
puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja
ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitae hameesta nykivaet.

Viion leski ja Nikkilaen emaentae olivat omalta portiltaan katselleet
meteliae Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitae elaemaeae. Surkeata se oli
heistae, vaikka se ei ollut outoa, sillae semmoista naeki taeaellae Vaaralla
hyvin usein.

Latun emaentaekin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.

"Se oli aika sota", sanoi Nikkilaen emaentae.

"Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset--en sano paremmin--rupeavat
riitelemaeaen tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat
humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla haentae ruoskimaan
ja tuomitsemaan helvettiin. Mitae se ymmaersi tuossa tilassa, siitae
kimpautui vain ja yltyi. Minae sanoin niille ettae heittaekaeae hyvaet ihmiset
pois kielenne pieksaeminen ja antakaa sen jaeaedae rauhaan. Minae komensin
pojan viikarit pois, jotka sitae nykivaet, ja niistae paeaestyaeaen se olisikin
rauhoittunut ja mennyt koemmiinsae, vaan elaepaes ettae akat olisivat
malttaneet jaettaeae. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillae tavallahan
siitae aina meteli nousee. Nytkaeaen alkujaan se ei ollut sen kummempaa,
kuin ettae Anna oli alkanut muka lasten kanssa vaekisille. Lapset sitae
nyhtivaet ja toeykkivaet, niin ettae se oli kumoon lentaenyt usein. Se oli
siihen asti leikkiae ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut
pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi."

"En tiedae, vaan surkeata meteliae oli", huokasi Viion leski.

"Niinhaen se oli. Enkae minae haeneen olisi sekaantunut, vaan menin
katsomaan, ettae jos meidaen Liisa siellae, niinkuin olikin mokoma,
poikaviikarien kanssa. Kyllae kai minulla on huoli ja murhe sen tytoen
takia", sanoi Latun emaentae valittaen. "Kyllae olette te Viioska
onnellinen, kun teillae on niin siivo tytaer."

"Joo, kyllae se on kuin enkeli, se Elsa", sanoi Nikkilaen emaentae.

"Vaan kyllae Liisakin vielae mieltyy", vakuutti haen samassa Latun
emaennaelle.

"Huolta niistae on lapsista", lausui Viion leski vakavana.

"Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltae masentavia tuommoiset naeyt kuin
nytkin taemae, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla
jaelellae", sanoi Latun emaentae.

"Niin, mikae lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvaehaen ihminen se
haenen aeitinsae oli, minkae minae haentae tunsin", tuumi Nikkilaen emaentae.

"Varsin paraita luonnoltaan ja kaeytoekseltaeaen, vaan isaensae oli
huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua", selitti Latun
emaentae.

"Ei se sukuun kuulu", vaeitti Viion leski. "Useinhan naekee ettae huonoilla
vanhemmilla on hyviae lapsia ja hyvillae vanhemmilla huonoja. Vaan se on
Jumalan kaedessae."

"Niin, niinhaen se on", myoensi Nikkilaen emaentae.

"Ettaekoe Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiae?" kysyae tokaisi
Latun emaentae. "Sitae minae en ota uskoakseni, ettae haen taellae tavoin
syoeksisi muutamat inhoittavimpaan haepeaeaen ja suurimpaan turmioon."

"Niin niin, ettae ei suinkaan haen syoeksisi..." tuumi Nikkilaen emaentae taas
toisakseen.

"Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille
itselleen ja varoitukseksi muille", selitti tarkemmin Viion leski.

"Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi..."

Joo, no se on totta ettae Jumalan sallimatta ei voi mitaeaen tapahtua, ei
yhtae hiuskarvaa paeaestae pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan
niin esimerkiksi, ettae jostakin tulisi huono ihminen. Jos haen
rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi haen silloin taetae liian
ankarasti muihin verraten. En minae usko, ettae Tolpan Annakaan on tehnyt
suurempaa syntiae kuin muutkaan ansaitakseen naein suurta rangaistusta."

"Niin, siivo tyttoehaen se oli..."

"Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydaemen.
Rangaistukseksi taemaen on Jumala Annalle antanut, ja varmaan haen on sen
sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut
haenestae, unohtanut ehkae kokonaan, voinut ehkae kerrassaan hylaetae ja
pilkannut. Me emme tiedae, vaan syyttae ei ole Jumala pannut taetae raskasta
rangaistusta haenelle", puolusti Viion leski ja Nikkilaen emaentae arveli:

"Tottapa on syytae ollut ..."

"Mutta ajatelkaapas Annan aeitiae", Latun emaentae lausui, "mitae tuskaa haen
tuntee naehdessaeaen lapsensa tuolla jaeljellae. Kun syrjaeisenkin sydaen
vihloo kuin puukolla, mitae sitten aeidin sydaen tuntee!"

"Niin todellakin, se on tuskaa minkae se tuntee..."

"Ehkae Jumala on taemaenkin antanut kuritukseksi Annan aeidille. Kreetakin
oli ylpeaeluontoinen, rakasti taetae maailmaa, luotti taemaen ajallisen
elaemaen onneen ja elaemaen ilossa ehkae unohti Jumalan."

"Niin, maailman turhuudessa..."

"Kuulkaa Viioska--kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllaehaen
Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistae
paeivistaeaen niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitae
saaneet kaersiae niin kuin Kreeta. Miehensae tappoi viina, joka oli
ryoestaenyt sitae ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt
Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville paeiville tottunut, saa tuolla
koeyhyydessae venyae, haekinvartijan virassa leipaepalan saadakseen. Eikoe
ollut siinae tarpeeksi noeyryytystae ja kuritusta, vaan vielae piti naehdae
lapsensa ihmisten hylkynae ja kruunun kuritettavana. Hyvae Jumala!" lausui
Latun emaentae purskahtaen itkuun.

"Kovasti on haentae kuritettu", lausui Nikkilaen emaentaekin surullisena.

"Tottapa haen on siinae maeaeraessae rikkonut Jumalan mielen, ettae ansaitsi
niin paljon kuritusta", vakuutteli yhae Viion leski.

"Niin vihastuttanut Jumalan paeaellensae ..."

"Paljon haen on tietysti rikkonut", myoensi Latun emaentae ja vyoeliinaansa
pyyhittyaeaen kyyneleet silmistaeaen jatkoi: "aeaerettoemaesti tietysti joka
paeivae, joka hetki, vaan onko haen rikkonut suuremmassa maeaeraessae kuin
muut, kun Jumala haentae niin rankaisee. Kyllaehaen sitten minultakin Jumala
olisi saattanut kaikki viedae, mieheni, poikani, tyttaereni, taloni,
tavarani, jos haen ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkaetaehden Jumala
muutamia rankaisee niin kovasti, haevittaeae heiltae kaiken maallisen onnen,
kun toiset, jotka yhtae surutonta elaemaeae viettaevaet, saavat nauttia
taeydellistae onnea taeaellae ajassa."

"Vissiin kai parantaakseen ne, joita haen rankaisee, ja tehdaeksensae
heidaet osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jaettaeaekseen
pimeyteen", ymmaersi Nikkilaen emaentae sen asian ja sanoi sillae aikaa kun
Viion leski sanaton oli.

"Ei, ei sitae niin saa kaesittaeae", sanoi Viion leski. "Jumala tahtoo tehdae
kaikki osallisiksi autuuteen, vaan haen kurittaa, taivuttaa itsekutakin
eri tavalla. Haenellae on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia haen
kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtae yhdellae tavalla, toista
toisella."

"Niin, kukapa sen oikein kaesittaenee", lausui Latun emaentae.

Aeaenettoeminae seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emaentae ja Viion leski
tuijottaen mietteissaeaen yhteen kohti ja vakavan naekoeinen oli Nikkilaen
emaentaekin ja etsi mihin silmaensae kiinnittaeisi.

"Niin se on taessae maailmassa", huokasi vihdoin Latun emaentae, ja siihen
Viion leski vastasi: "Niin se on." Ja sillae puhein erosivat he.

Kangaspuihin ruvettuaan jaei Viioon leski mietteisiinsae. Kyyneleitae
tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun haen
lynkaepaeisillaeaen toista kaettae vasten istui ja katseli ulos, tuijotti
vanhaa tuttua, aina yhdelle paein viittaavaa ruostunutta viiriae Nikkilaen
navetan katolla.

Tuska oikein haenen sydaentaeaen pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.

"Kreeta raukka, mikae tuska haenen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!"

Haen koetti ruveta kutomaan. Kiihkeaesti loei haen, aivan kuin olisi
pelaennyt, ettae kude karkaa loimien vaelistae, jos ei sitae kiinni jouduta
ja lujaa lyoe. Ja ajateltavakseen tavoitti haen muita asioita paeaestaekseen
niistae, mitkae mieleen tunkeilivat. Vaan haenen kaevi kuin noitten lasten
usein kaey hippasilla: toinen pakenee hipan edestae syoesten milloin
kiertaemaeaen tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitaekin esinettae,
kiertaeae aikansa ja kiertaeae yht'aekkiae kopiksi hippaan.

"Miksi niin paljon onnettomuutta taeaellae maailmassa ja kurjuutta, kun
voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa?
Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman taeyteen, niin helposti kuvailla.
Tyoeteko, lapsen synnyttaeminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala
rankaisi ihmistae, eivaet tekisi taetae elaemaeae onnettomaksi ja kurjaksi.
Kaikkine niineen voisi taemae kaunis maailma olla vielae paratiisi, jossa
kaikki ihmiset elaeisivaet onnellista elaemaeae ja kuolisivat elaeaekseen vielae
onnellisempaa. Minkae taehden ei niin ollut?"

Haen pysaeytti tyoensae, katseensa kaeaentyi ulos kartanolle ja tarttui siihen
viiriin.

"Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja
vastoinkaeymiset taeaellae maailmassa", supisi haen. Mutta se riitelevae
ajatus heti siihen toi: "Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan
murhe, tuskat ja kaersimykset, toisilla yloenpalttinen onni?"

Haen epaeili nyt kerrassaan sitae selitystae, jonka haen niin varmalla
vakuutuksella oli lausunut Latun emaennaelle.

"Toisilla on yltaekyllin sitae, mitae toisilta kerrassaan puuttu. Ja
syntisiae ihmisiae ollaan kaikki.--Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on
hyvae puoliso, lapset, joita haen rakastaa ja jotka haentae rakastavat. On
talo ja hyvae toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki
mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elaemae vain jaeljellae. Jumalako
naein jakaa? Ei kenellaekaeaen maallisella isaellae ole sydaentae jakaa leipaeae
lapsijoukossaan niin, ettae toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat
pahimpaan naelkaeaensae ja jotkut eivaet ollenkaan. Sulaa vaeaeryyttae haen
tekisi, jos niin voisi tehdaekin...

Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten
parasta ja kurittaa yhtae yhdellae tavalla, toista toisella, sen mukaan
kuin kukin tarvitsee. Kreetaa haen vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa haen
on niin ankaraa kuritusta ansainnut."

Haen pisti uuden kaeaemin sukkulaan ja alkoi kutoa, ettae helske kaevi, ja
kertasi vielae mielessaeaen, mitae viimeksi paeaetti, ikaeaenkuin lujemmin
vakuuttaakseen, ettae niin se oli. Mutta taemae paeaetoes oli tullut vielae
vaekinaeisesti. Riitelevae ajatus pyrki yhae esiin.

"Minkae vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhaeisoeae?
Otsansa hiessae saavat he tyoetae tehdae ja puutetta kaersiae ja tyttaerensae
syoestaeaen haepeaen polulle. Alhaisten ihmisten tyttaeriaehaen ne olivat kaikki
nuo, jotka olivat sillae kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain
ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiae, sitae ei ole kuultu...

Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistae se luonto semmoinen olisi
alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhaeisellae? Ja olihan semmoisia
tapauksia, ettae samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita
ihmisiae, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistae sille se luonto?
Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin,
muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikae sitten olisi
oikea kasvatus? Karin Helliae kasvatettiin pienestae pitaeen ankaruudella.
Koetettiin kaikki haenen mielihalunsa kuolettaa. Haenelle ei laitettu
nukkeakaan, niinkuin muilla tytoeillae oli, se kun oli muka turhuutta.
Tyttoe kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin
sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun kaeynyt, mutta
semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Hoellae kasvatus on
paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa haenen
turmeltunutta luontoaan...

Minne mennae? Kaikkialla oli umpi edessae!"

Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyoeritellessaeaen naeitae
kysymyksiae tuli haen samaan umpiperaeaen. Mutta aina haen sillae tavoin paeaesi
laehemmaeksi sitae, missae oli aesken niin varmasti seisonut, ja siihen haen
vihdoin paeaesi pysaehtymaeaen:

"Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, haenen kaesissaeaen koko maailman
meno."

Ja mielensae vaehitellen rauhoittui ja elaemae alkoi tuntua turvalliselta
ajatellessaan, ettae tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille,
jotka haentae rakastavat ja haeneen luottavat, ja ettae haen rakastaa kaikkia
ihmisiae ja koettaa heitae luokseen saattaa, tehdae osallisiksi onneen ja
autuuteen.

Haen oli varma siitae, ettae Annan aeiti ja Annakin tulevat ymmaertaemaeaen
Jumalan kurituksen ja kaeaentyvaet haeneltae armoa pyytaemaeaen, loeytaevaet
lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat taeaellae ajassa lievitystae
kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elaemaessae taeyden onnen. Haen rukoili sitae
ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen laehetti haen
kaikkien ihmisten puolesta, ettae he tulisivat Jumalan tuntemiseen.

Ja niin ryhtyi haen tyoehoensae levollisella mielellae ja iloisella tunnolla
siitae, ettae taaskin oli pelastunut epaeuskon pauloista.

Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan ettae
poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Haen ymmaersi, ettae sen vuoksi
sitae poliisit veivaet, kun se oli _huono ihminen_, sillae poliisit olivat
vieneet muitakin huonoja ihmisiae, joiksi haen kaesitti semmoisia naisia,
jotka kiroilivat ja olivat paeissaeaen, tai joista oli kuullut sanottavan,
ettae ne Ovat huonoja ihmisiae.

"Minne ne vievaet niitae huonoja ihmisiae?"

"Vankilaan."

"Viedaeaenkoe ne kaikki?"

"Viedaeaen."

Elsa jaei miettimaeaen siirryttyaeaen niin laehelle aeitiae kaeaemin tekoon kuin
suinkin.

Usein haen pelkaesi, ettae jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen
kaesityksen haen oli saanut, ettae jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo
jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi
ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeae, silloin haen sitae pelkaesi ja rukoili
hartaasti. Muulloin ei niinkaeaen muistanut ja jos muistikin, niin silloin
ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli haen sitaekin, ettae kun
rovasti on haenen kumminsa, niin ei Jumala tee haenestae huonoa ihmistae,
sillae Pietilaen Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivaet
oli hyvae ihminen ja rovasti oli sen kummi. Taemmoeisissae tapauksissa kuin
nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen.

"Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivaet rukoile?" kysyi haen
aeidiltae.

"Jumala voi rangaista monella tavalla."

"Tekee sorakieliseksi."

"Vaikka niinkin."

"Rankaiseeko Jumala niitae mitenkaeaen, jotka rukoilevat?"

"Ei."

"Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtaeaen huonoa ihmistae, eikae
sorakieltae?"

"Sorakieliae ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiae ei olisi
yhtaeaen, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elaemaeaen haenen kaeskyinsae
mukaan."

"Miksikaeaen sitten eivaet kaikki rukoile?"

"Kun ovat unohuttaneet Jumalan."

Elsalle tuli tunnon haetae. Haenkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen
kerrassaan. Ei haen ollut varma siitae, jaeikoe eilenkin illalla. Niin
tuntui paremmin kuin olisi jaeaenyt. Haentae pelotti kauheasti, ettae jos haen
on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka ettae
pian tulee.

Haen tiesi kyllae, ettae Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin
haen oli kuullut sanottavan, ja ainahan haen rukoillessaan iltasella
maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitae oli tietensae pahaa
tehnyt ja mitae oli tietaemaettaeaen. Vaan haenellae oli nyt semmoinen pelko,
ettae piti vielae vakuudeksi kysyae aeidiltae, ettae antaako Jumala sitae
anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen.

"Kyllae Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydaemellae sitae anoo ja
totisesti lupaa haentae rakastaa ylitse kaikkea."

Elsa ei ollut oikein selvillae vielae. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli
niin tuttu lause haenelle, sillae haen oli lukenut sen monta kertaa
katekismostaan. Vaan haen ei ollut sitae koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt
se pystyi mieleen, vaan haen ei sitae ymmaertaenyt, ei sitae "rakastaa" eikae
myoeskaeaen "ylitse kaikkea".

"Niinkuin aeitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan
tulee olla sinulle mieluisempi kuin aeiti ja kaikki muu maailmassa.
Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitaeaen muuta", koetti aeiti
selittaeae.

Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiae
ollut porstuassa. Kun haen oli kaeaemejae saanut vaehaen tehdyksi, meni haen
toimettomana olemaan niin laehelle aeitiae, ettae esteeksi usein oli. Ja
kuuma oli haenellae niin, ettae herneiksi hiki huuleen ja nenaen varteen
kohosi, eikae haenellae haluttanut mitaeaen tehdae, jos aeiti jotakin kaeski
haenet siitae tiellae olemasta muualle saadakseen.

Haen odotti iltaa paeaestaekseen maata ja rukoilemaan ja sitae odotellessaan
hylkaesi haen mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan
luopunut. Ei haen olisi nyt laehtenyt Nikkilaen Helunaakaan haekiltae
hakemaan, ja vielae pelotti ettae jos porstuassa on huonoja ihmisiae ja
ulkona, siellae haekillaekin. Vaan kun emaentae tuli haentae kumppanikseen
hakemaan niin sen suojassa uskalsi laehteae.

Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli
entisellaeaen. Mielensae ei ollut niin arka, kun haen kotiin tuli. Mutta kun
haen oli Helunalle vaehaen ruohoja nyhtaenyt ja aeidille muutamia kaeaemejae
aamuksi valmiiksi pyoeraeyttaenyt, teki haen vuoteen ja laittautui maata.
Kiireesti vetaeytyi haen peitteen alle ja pani kaetensae ristiin. Taellae
tavoin haen teki, kun haen tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun aeiti oli
kipeae ja joskus kun ei ollut leipaeae.

Haen rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja
joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi
haenestae huonoa ihmistae eikae sorakieltae.

Vaan haentae pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun aeiti maata
tuli siihen viereen ja Elsa kaetensae aeidin kaulaan kiersi, poistui pelko.
Varmuudeksi supisi haen muutamia r:llae alkavia sanoja koetteeksi
sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltae tuntunut, ettae olisi sorahtanut
paeaesi aivan levolliseksi.

Haen oli hyvillaeaen ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta
kuin vaelistae jotakin poikaa kohtaan, jonka haen on pelaennyt lyoevaen tai
haenet maahan toeykkaeaevaen, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse.

"Rakasta ylitse kaikkea", supisi haen pitkaet ajat itsekseen, ja ajatteli
aeidin selitystae. Haen kaesitti ettae piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja
sentaehden rupesi haenen kuvailemaan, minkae naekoeinen Jumala oli istuessaan
siellae, ylhaeaellae taivaassa enkelein keskellae ja Jeesus oikealla kaedellae,
kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja laehetteli enkeleitae
asioilleen taenne maan paeaelle.

Haen kaeaentyi katselemaan ettae jos sattuisi naekemaeaen enkelin laskeutuva
kartanolle pihlajaan tai lentelevaen taivaalla.

Ruskotti vielae vaehaen uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui
hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin
olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun
linnun liverryksiae pihlajassa kartanoikkunan luona.

Se on tullut vissiin haenelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei
haenellae olisi aeitiae ja haen menisi metsaeaen ja panisi nukkumaan siellae
jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan?
Tulisivat kai ne, niinkuin sille koeyhaelle tytoelle, onhan haenkin ollut
tottelevainen aeidille. Ja sitten aamulla kun haen heraeisi, niin olisi
enkeleitae puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat haenellekin. Ja
sitten haen laehtisi kaevelemaeaen ja loeytaeisi talon, johon haen paeaesisi
paimeneksi. Ja siellae haen sitten menisi hyvin kauas, vielae kauemmaksi
kuin se koeyhae tytaer. Ja siellae olisi toinen kuninkaan pojan linna...

Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen
selaessae, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellae oli niin
kaunista, ettei missaeaen ollut niin kaunista, ja siellae oli kesyjae
lintuja ja...

Silmaeluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian
vaipui herttaiseen uneen.

Mutta aeiti valvoi vielae, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen.

Jos haen kuolisi Elsan tuolla iaellae ollessa... Elsa raukalla on silloin
sama kohtalo edessae kuin muillakin, monella sadalla koeyhaellae, orvolla
lapsella: huutolaisen kamalat paeivaet.

Taemae oli leskestae niin varma asia, ettei siitae paeaessyt yli eikae ympaeri.
Taehaen asti haen kuitenkin oli taetae ajatellessaan lopuksi turvautunut
siihen toivoon--mistae haen sen oli saanut, sitae haen ei tiennyt
itsekaeaen--ettae Elsa paeaesisi lastenkotiin, jos orvoksi jaeisi. Sekaeaen ei
ollut taeysin tyydyttaevae, sillae lastenkodissakaan ei ollut aeitiae, vaikka
kuinkakin hyvae olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi
lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli
senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, ettae lastenkodista
tulee paljon tuollaisia.

Kun Jumala antaisi haenelle terveyden paeiviae niin kauan kuin Elsa on
kykenemaetoen toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli haen taas, vaan aivan
kuin varkain. Haen oli kerran naein rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan
sitten huomannut, ettae se rukous oli vaeaerae ja syntinen. Sillae parempihan
turva Elsalle oli Jumalassa kuin haenessae, heikossa ihmisolennossa. Ja
haen sentaehden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli
kuitenkin uudelleen, oli jokapaeivaeinen vieras--taikka oikeammin sanoen:
se ajatus oli haenen mielensae varsinainen asukas.

"Voihan Elsa sittenkin, jos minae elaeisin vaikka kuin vanhaksi, joutua
turmeluksen tielle", ajatteli haen pyyhkaeistaekseen pois tuota toista
ajatusta. "Vaan jos haen Jumalassa pysyy, niin ei horjahda."

Ja haen laehetti hartaan rukouksen Jumalalle.

"Opeta haentae sinua tuntemaan, neuvo haentae, tue, pidae haenen sydaemensae
puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!"




3


Liisa on ilkein penikka Vaaralla, sanottiin yleensae. Eikae suinkaan
aeitinsae sitae vastaan pannut.

"Niin se on", myoensi haen niille, jotka Liisaa haenelle ilkeaeksi
moittivat, "niin pahankurista lasta ei ole kenellaekaeaen ihmisellae
maailmassa".

Ja haen kuritti Liisaa ankarasti haenen pahuuksistaan, niin ankarasti
ettei kukaan muu Vaaralla. Sen haen oli kuulut sanottavan ja tiesi
itsekin, vaan eipae muilla ollutkaan semmoista lasta.

Tepon isaentae oli syytaenyt kerran Latun emaentaeae, sanonut:

"Sinae raeaekkaeaet lastasi ja sillae sen turmelet."

Siitae syntyi viha heidaen vaelilleen, niin ettei Latulta kaeyty Tepolla
eikae Tepolta Latulla muut kuin lapset, vaikka Teppo ja Latun emaentae
olivat kasvinkumppaneita ja Lattukin oli hyvae tuttu.

Latun emaentae syytti Teppoa ettae se heidaen Liisan oli pilannut.
Pienempaenae oli Liisa ollut hiljainen, oikea nuhjus. Yksikseen muhjannut
paeivaekaudet, ettei tiennyt paljon koko lasta olevankaan. Hakemalla
saatiin usein hakea loukoista ja saavien takaa ja mistae milloinkin. Vaan
suuremmaksi tultuaan kun alkoi Tepolla kaeydae, niin paeivae paeivaeltae tuli
rajummaksi. Alkoi kilmuilla kaikki katot ja joka reijaet kontata.
Siellaehaen se Tepolla poikaviikarien parissa oppi kaikki konstit. Mitae
tahansa tekivaet siellae, vaikka verissae paein olisivat tapelleet, niin
Teppo ei koskaan kurittanut, ei omiaan, vielae vaehemmin muitten. Hyvaellae
sanalla kehui ohjaavansa. Liisaakin muka torui, vaan toisin vuoroin
kehui ja kiitti kupliksi veden paeaelle. Siitaehaen se vauhtia sai.

Siihen suuntaan haen ajatteli ja miehelleenkin puhui. Vaikka toisinaan
itsekin ajatteli, ettae hyvaellae sanallahan sitae etupaeaessae pitaeisi koettaa
kasvattaa lasta, ja tuntui mielessae ettae on ehkae liiaksi tullut
kuritetuksi ja ehkae usein syyttaekin. Tuli ajatelleeksi vielae minkaelainen
villipeura itse oli lasna. Ja kun Liisa kotosalla oli, niin hyvaellae
sanalla saikin haenet taipumaan, eikae riitaa tullut juuri koskaan.

"Ehkaepae se siitae todellakin mieltyy vielae, niin kuin Nikkilaekin
arvelee", ajatteli Latun emaentae ja oli hyvaessae toivossa.

Unehtunut oli taas Liisan ilkeyden teko Mustosen kartanolla, kun se oli
siellae nyhtaemaessae ollut Tolpan Annaa. Puolet siitae oli heti anteeksi
annettu, kun vanhemmat ihmiset eivaet olleet kieltaeneet siitae, paremmin
kaeskeneet. Piiskattu oli kuitenkin Liisaa ja toruttu.

Itkemaettae oli aeiti torunut eikae ollut valitellut, senpaetaehden se
Liisasta ei tuntunut niinkaeaen kovalta. Paremmin siivolla aeaenellae ja
neuvolla oli sanonut:

"Mikae se on siinae makuna, ettae sinae et menesty muitten tyttoejen seurassa
ja leiki heidaen kanssaan. Tyttoehaen sinae olet etkae poika."

Tyttoejen kanssa Liisa oli leikkinytkin mielellaeaen, kun naemae olivat
hautajaisilla. Vaan muita heidaen leikkejaeaen haen ei viitsinyt leikkiae.
Pallilla ja roirosilla ja konkalla eivaet tytoet olleet, ja jos joskus
olivatkin, niin olivat he niin huonoja, ettei heidaen kanssaan viitsinyt
Liisa olla, ainakaan enemmaen aikaa. Ja pojat haentae aina hakivat
joukkoonsa, ja niin tuli sinne mennyksi. Vaan nyt haen oli paeaettaenyt,
ettei haen mene, eikae mennytkaeaen. Tyttoejen kanssa haen oli enemmaen kuin
ennen ja puuhasi ahkerasti hautajaisia. Niitae pidettiin milloin missaekin
ja nyt oli semmoiset paeaetetty pitaeae Kyttoesillan luona ja oikein
herrasvaeen hautajaiset. Variksenmarjoista oli puserrettu mehua ja koottu
astioihin, se oli viiniae. Itsekukin oli pyytaenyt kotoaan sokuripalan, ja
jos joku sai korpunkin, niin sen parempi. Tavaraa kertyi runsaasti, kun
ne yhteen kasattiin. Liisan oli aeitinsae evaestaenyt kahdella suurella
leipaejuuston palasella.

Kytoesillan luona, ulkona kaupungista, jossa sai pojilta paremmin
rauhassa olla kuin kaupungissa ja muutenkin oli lystimpi, ja johon
suuressa joukossa oli menty ja hyvin toimessa, asetuttiin nyt ja
ruvettiin jaerjestaemaeaen. Latun Liisa johti koko hommaa, sillae haen se
parhaiten tiesi, kun oli ollut kaksissa hautajaisissa: sisarensa ja
veljensae.

Mutta naemae olivat kuitenkin herrashautajaiset. Ja sentaehden vieraat
pukeutuivat erilailla kuin talonpoikaisiin. Huivit sidottiin, niin ettae
ne olivat kuin hatut, ja hameet kurtattiin niikuin mamselleilla.

Lampan Eedla, jolla oli suuri nukki, oli muka lanssihteerska, haenen
miehensae ei ollut muka kotona. Heillae oli tytaer Amanda, ja se oli nyt
kuollut ja hautajaiset pidettaevaet. Latun Liisa maeaeraesi kullekin
tehtaevaet. Vimparin Aapon piti hauta kaivaa ja muutamain tyttoejen hankita
ruumis, toisten laittaa havumaja puun oksista, johon ruumisarkku
pantiin, havuttaa tie haudalle, jaerjestaeae hautajaistavarat. Liisa itse
kantoi hautajaishuoneeseen kiviae istuimiksi ja liehui sen lisaeksi joka
paikassa. Kun kaikki oli kuin ollakin piti, meni jokainen muka kotiansa,
josta heitae Latun Liisa tuli kutsumaan hautajaisiin. Jokaisen luona haen
vakavana ja juhlallisena lausui:

"Terveisiae lannssihteerskalta ja herralta, ettae olkaa niin hyvae ja
tulkaa saattamaan heidaen rakasta tytaervainajaansa Amandaa haenen
viimeiseen lepokammioonsa."

"Sanokaa terveisiae ja kiitoksia", vastasi kutsuttu haenkin, niin
juhlallisesti ettae oikein.

Vimparin Aappo kutsuttiin:

"Lanssihteerskalta ja herralta paljon terveisiae pastorille, ettae olkaa
hyvae ja tulkaa saattamaan heidaen rakasta tytaervainajaansa Amandaa haenen
viimeiseen lepokammioonsa."

Vaan kun pastori oli vastannut niinkuin muutkin, ettae sanokaa kiitoksia
ja terveisiae, niin rupesi kutsuja aika puuhalla laittamaan pastoria
papilliseen pukuun.

Vieraat kokoontuivat yksitellen. He tervehtivaet lanssihteerskaa vakavina
ja istuivat kaedet ristissae. Viimeisenae tuli pastori kapassa ja krajissa.
Kappana oli Latun Liisan vyoeliina ja krajiksi oli pistetty kaksi
paperipalasta, jotka Liisa oli sitae varten tuonut--paljaita jalkoja,
rikkinaeisiae housuja ja karvalakkia, jotka eivaet kuuluneet papilliseen
pukuun, varsinkaan naein herrashautajaisissa, ei kukaan huomannutkaan.
Kunnioittavaisesti nousivat kaikki istualtaan pastorin tullessa ja
pastori tervehti arvokkaasti, lanssihteerska kaetellen.

Nyt Liisa toi pienellae lastun palalla sokuripalasia--muka kahvia--ja
tarjosi jokaiselle, pastorille ensiksi. Ja kun kahvi oli juotu, niin
alkoi hautaustoimitus. Virren vaersyn veisattua laehti surusaatto
kierrellen ja kaarrellen, ettae tie tulisi pitemmaeksi. Haudalla taas
veisattiin virren vaersy ja pastori sanoi: "maasta olet sinae tullut ja
maaksi pitaeae sinun jaelleen tuleman" ja viskasi kolmasti multaa hautaan.
Sen enempaeae haen ei osannut, vaan siellae se vaeittikin. Kaedet silmillae
seisoivat saattajat ja lanssihteerska kasteli vaehaen vaeliae sylellae
silmiaeaen ja pyyhki. Haudalta palattua tarjottiin viiniae ja vieraat
laehtivaet hyvaestellen, niin oli hautajaiset pidetty.

"Eikoe ollut lystiae?" kysyi Liisa ja kaikista se oli lystiae ja
esiteltiin, ettae pidettaeisiin toisetkin yhtaeperaeae.

Pormestarilta oli muka nyt kuollut lapsi ja joku toinen oli vuorostaan
pormestarinna.

Kaikki oli pian taas jaerjestyksessae. Amanda oli kaivettu haudasta ja
lepaesi taas havumajassa pormestarin Tyyrana, valmiina vietaevaeksi
toistamiseen viimeiseen lepokammioonsa. Pormestarinna istui itseaeaen
ihaillen suruhuoneessa ja haenen terveisiaeaen kuletti Latun Liisa
arvoisille kaupunkilaisille, jotka istuivat metsikoessae hajallaan mikae
millaekin maettaeaellae tai kivellae.

Vaan aekkiae hyoekkaesi vandaaleja taehaen rauhalliseen yhteiskuntaan, jossa
mitaeaen aavistamatta vietettiin surujuhlaa, Terilaen Heikki ja Lapin Mikko
sekae muutamia muita poikia ilmestyi huutaen ja kirkuen paikalle. Terilaen
Heikki, joka sattui laehemmaeksi pormestarin asuntoa ja huomasi
pormestarinnan, astui seinaen yli katottomaan saliin, ja kun hetken
virnisteltyaeaen rouvalle, huomasi viinitynnyrit, niin tyhjensi kohta
sisustan suuhunsa yhdestae astiasta ja toisen tarjosi laehimmaelle
miehelleen, sekae sitten pistelivaet sokuri- ja nisupalat paeaelle. Lapin
Mikko oli huomannut Tyyra vainajan ja kohta haen tarttui sitae saeaereen ja
hihkaisten viskasi ilmaan taehdaeten sitae petaejaeaen, jonka oksiin se
sekosikin ja jaei sinne. Siitae innostuneina alkoivat toiset haevittaeae
kaikkea mitae haevitettaevaeae luulivat olevan, riehuivat aivan kuin
hautajaisviinit olisivat paeaehaen nousseet.

Pormestarinna istui kaiken aikaa vapisten eikae saanut sanaa suustaan.
Vasta kun kuuli toisten kirkuvan, niin silloin haenkin paeaesti kimakan
huudon ja syoeksyi juoksuun muitten mukaan.

Vaan Latun Liisa kaevi kohti poikalaumaa, pystoenae kuin ruhtinatar. Muut
pojista jouduttausivat pakoon, ainoastaan Heikki ja Mikko jaeivaet
paikoilleen vielae kaedet nyrkissae uhkasivat:

"Tuleppa taenne, Litulatu!"

Tyvenesti astui Liisa suru huoneeseen ja katseli mitae jaelkeae siellae oli
tullut sekae pistaeytyi katsomassa Tyyraakin. Mutta naehtyaeaen haevityksen
kauhistuksen syoeksyi haen kuin raivostunut kohti Mikkoa ja Heikkiae, jotka
loeysivaet jalat alleen. Mikon, joka vaehaen jaelkeen jaei Heikistae, tapasi
Liisa ensi askeleilla, tuuppasi siimalleen hiedikkoon ja leipoi siinae
hyvaen aikaa miestae, joka raeaekkyi kuin syoetaevae.

"Teetkoe vasta ilkeyttae?" kysyi Liisa, kun oli tarpeeksi kurittanut
entisestae.

"Teetkoe vasta?"

"En."

"Sano vielae toinen kerta!"

"En."

"Mitae et?"

"Tee."

"Mitae et tee?"

"Ilkeyttae."

"No sano kokonaan."

"En vasta tee ilkeyttae."

"No sillae puhein paeaeset nyt. Vaan jos vasta teet jotakin."

Itkeae nyhertaeen laeksi Mikko astumaan pois, vaan Heikin luo paeaestyaeaen
kaeaentyi ja huusi:

"Karhumaija, Karhumaija, poikatyttoe, Litulatu."

Ja Heikki alkoi viskellae kivillae.

Vaan Liisa sydaentyi myoes uudelleen ja kuin vihuri kiiti haen poikain
jaelkeen ja katosi heidaen mukanaan metsaeaen.

Muut tytoet kokoontuivat hautajaistaloon, jonne Vimparin Aappokin tuli
metsaen peitosta, jossa pensaikkoon kaetkeytyneenae oli piiloitellut
poikain pilkkaa ja raastanut itseltaeaen papilliset merkkinsae. Paeivitellen
seisoivat kaikki ja katselivat haevityksen jaelkiae. Vaan kun Tyyraa
menivaet katsomaan, niin paeaesi itku Lampan Eedlalta, kun sitae ei
naekynytkaeaen.

"Sen viskasi Lapin Mikko tuonne puuhun", viittaili entinen
pormestarinna.

Siellae se olikin puussa, lehvaellae lepaesi vatsallaan, tirkistellen alas
puun juurella surevaa joukkoa, ja oli yhtae punaposkinen, silmaet suurena
ja suu hymyssae kuin aina ruumiinakin. Mutta tyttoejen kaevi saeaeli raukkaa
ja Lampan Eedla itki, kun pelkaesi ettae havut siihen pistaevaet ja kun
kaikin puolin tuntui kamalalta tuon raukan kohtalo. Toiset koettivat
lohduttaa sillae, ettae Liisa antaa niille pojille hyvaesti selkaeaen ja kun
tulee, niin hakee Utin Ellin, joksi nukkea oikein kutsuttiin.

Liisa palailikin vihdoin takaisin ja verta juoksi nenaestae. Oli Heikki
viskannut jollakin, joka oli sattunut nenaeaen. Levollisesti hoiteli Liisa
nenaeaensae ja sitae kaedellaeaen puristellessaan katseli yloes Utin Elliae.
Saeaelitti haentaekin tuo raukka tuolla, kun entinen pormestarinna kertoi,
miten Mikko oli sen jalasta viskannut sinne. Ja kun nenae herkesi
vuotamasta, kapusi haen kohta pelastamaan Elliae, ja tyttoejoukko
riemuitsi.

Liisaa miellyttaeaekseen ja palkitakseen esittelivaet kaikki, ettae vielae
leikittaeisiin hautajaisia.

Herraspitoja ei voinut nyt pitaeae, kun oli rosvot kaikki viinit juoneet
ja syoeneet rinkelit ja sokerit, vaan talonpoikaispidot, joissa
mukamasten kahvia tarjottiin ja' Liisa saisi olla emaentae. Ja niin
saatiin kaatunut asia taas kohdalleen.

Talonpoikaishautajaiset olivat yhtae lystit kuin herrashautajaiset, niin
ettae pidettiin semmoiset heti toiset peraekkaein. Ja Liisa hommasi
ahkerasti ja taeydellae toimella aivan kuin ei mitaeaen olisi tapahtunut.

Mutta kun hautajaisia oli tarpeeksi pidetty ja leikkipaikalta kotia
laehdettiin, niin kuleksi Liisa vakavana kuin aikaihminen hautajaisiin.
Ei kuullut toisten tyttoejen pilpatusta eikae vastannut heidaen
kysymyksiinsae, ja jos vastasikin, niin aivan ajatuksissaan. Toiset tytoet
arvasivat asian ja kysyivaet:

"Saatko sinae taas piiskoja?"

"Saan, jos tulevat kantelemaan aeidille, ja tulevatkin ne. Vaan eivaetkoe
olleet pojat ilkeitae?"

"Olivat", myoennettiin yhdestae suusta.

"Eivaetkoe sietaeneet saada selkaeaensae?"

"Sietivaet."

Ja Liisa oli lohdutettu, oli kuin taakka harteilta pudonnut.

"Jos oikein olisi, niin sietaeisivaet pojat vanhemmiltaan saada nuhteita,
eikoe niin?" kysyi haen vielae vakuudeksi.

"Joo, ja piiskoja."

Vakuutettuna siitae, ettei haen ollut vaeaerin tehnyt, kulki Liisa iloiten
muitten kanssa. Vaan kotia laehestyessaeaen vaeheni rohkeus vaehentymistaeaen.
Kotiportilla pysaehtyi hetkiseksi ja levotonna oli mieli.

Jos ovat kaeyneet aeidille kantelemassa ja aeiti taas itkee... Vaan haen
kertoo aeidille asian, miten se oli, ja pyytaeae anteeksi... Ja haen kaeypi
vaikka Terilaellae ja Lapillakin ja pyytaeae niiltaekin anteeksi, Heikiltae ja
Mikolta, jos ei aeiti itke... Ja Jumalalta rukoilee anteeksi, jos haen on
vaeaerin tehnyt...

Sykkivin sydaemin astui Liisa portaita yloes ja arkana avasi oven.

"Jopas sinae sieltae tulet", sanoi aeiti kiivaasti ja Lapin emaentae, joka
istui sohvalla peraeseinaellae Mikko vieressae lisaesi:

"Pyydae nyt anteeksi Mikolta, mitae olet sille tehnyt, ja sitten Mikon
aeidiltae, minulta..."

"Sietaeae se saada piiskojakin, ei se sillae ole hyvae, ettae anteeksi
pyytaeae", intosi pauhaavalla aeaenellae Latun emaentae.

"Piiskoja tietysti, vaan pyydae nyt ensin anteeksi", komensi Lapin
emaentae.

Liisa seisoi pystynae ja uhkaavana katsoen silmaeae raepaeyttaemaettae Mikkoa.

"Pyydae joutuin anteeksi!" komensi aeiti ja sysaesi hartioista Liisaa
laehemmaeksi Mikkoa.

Lapin emaentaekin toimitti Mikkoa laehemmaeksi Liisaa, niin ettae vastakkain
seisoivat laehellae toisiaan sovitettavat.

"Pyydae nyt Mikolta anteeksi, kun olet Mikkoa lyoenyt", sanoi Latun
emaentae.

"Syyttoemaesti lyoenyt", lisaesi Latun emaentae. "Eihaen Mikko tehnyt mitaeaen?"

"En", vastasi Mikko kysyttynae.

Liisa samassa toeykkaesi Mikkoa, niin ettae se hoipertui aeitinsae syliin.

"Seekatti!" sai vain Liisa sanotuksi ja yhae uhkasi Mikkoa vielae siihen
aeitinsae syliin kaedet nyrkissae.

"Herra Jeesus!", siunasi Lapin emaentae kaemmentae lyoeden ja paeaetaeaen
heiluttaen.

"Kuule, Liisa!" Ja sen tien meni aeitinsae ulos ja palasi piiskakimppu
kaedessae.

"Jeesus siunaa vitsat, ettae lapsesta tulisi hyvae ihminen", sanoi aeiti
noeyraesti rukoilevalla aeaenellae niinkuin aina, kun haen ryhtyi kurittamaan.

Liisa tiesi, ettae nyt ei ollut enaeae mitaeaen muuta toimitusta, kuin ettae
ryhdytaeaen piiskaamaan heti. Haen oli aivan masentuneena, haevetti niin
ettae kuumaksi posket karahti ja mieltae somasti kaeaensi: se haevetti, kun
vieraitten naehden, Lapin emaennaen ja Mikonkin naehden paljastettiin...

Mutta kun aeitinsae tarttui haeneen ruvetakseen piiskaamaan, pyoeraehti Liisa
tarttuen aeitinsae kaulaan ja koetti kuiskata:

"Piiskataan aeiti porstuassa!"

"Niin muka", sanoi Lapin emaentae, joka kuuli hyvaesti Liisan pyynnoen.

"Ei missaeaen muualla kuin niitten naehden, joitten edessae olet pahoin
tehnyt."

"Aeiti kuulkaa ... porstuassa, rakas aeiti..."

"Osaakin se", arveli Lapin emaentae.

"No ei kun taessae, sisso!" sanoi aeiti, irtautti Liisan kaedet kaulastaan
ja taivutti Liisaa niskasta alas.

Vaa Liisa pyoeraehti pois kaesistae, kun aeiti rupesi paljastamaan, ja
karjaisi: "Ei saa!"

"Vaan kun saa!"

"Ei saa!" karjaisi Liisa kahta lujemmin ja poikasi jalkaansa.

"Taivaan Jumala!" siunasi Lapin emaentae.

Latun emaentae tempasi Liisaa kiinni lujalla kaedellae, kuori hameet ja
piiskasi. Vaan kun haen lopetti ja heitti irti, niin kaeaentyi Liisa heti
Lapin emaentaeaen, polkasi jalkaansa ja vaeraejaevin aeaenin tikasi"

"Saatana!"

"Kuulitteko! Voi, voi, voi!" paeivitteli kauhuissaan vieras.

Latun emaentae kaappasi uudelleen kiinni Liisan, joka teki itkua, vaan
taas sai uhkaavan muodon. Piiskattua seisoi haen jaeykkaenae ja katseli
Lapin emaentaeae uhkaavasti silmaestae silmaeaen.

"Kyllaepae on, kyllaepae on", kummaili Lapin emaentae.

"Semmoinen se on", sanoi Latun emaentae masennuksissaan ja sitten Liisalle
komentavasti: "Pyydae nyt anteeksi!"

Silmiaeaen raepaeyttaemaettae seisoi Liisa, ei hievahtanutkaan. Uudet piiskat
saatuaan, jotka vastustamatta otti, ja pystyyn paeaestyaeaen paneutui samaan
asemaan ja oli kuin kivettynyt.

"Etkoe pyydae vielaekaeaen anteeksi?" kysyi aeiti piiskoja huiskuttaen.

"En!" tikasi Liisa jalkaa polkien ja uhaten katsoi vierasta.

"Minua oikein pelottaa sen katse. Kyllae on jo paatunut sydaen. Ei tuosta
oikia kapine tule", sanoi vieras.

"Ei siitae ihmistae tule, minae olen sen jo monta kertaa itsekin sanonut",
lausui Latun emaentae ja rupesi itkemaeaen. "Sitae ei jaksa kurittaakaan niin
paljon, ettae se pehmiaeisi. On aivan kuin pahahenki olisi saanut siinae jo
niin suuren vallan".

"Kyllae se niin on, ei se muuta ole, ei se ole enaeae oikia laita, kun sen
suustakin puhkeilee julmia kiroussanoja", alkoi selittaeae Lapin emaentae
uskoen, ettae pahahenki todellakin oli asettunut Liisan sisaelle, ja
ajatteli, ettae kastevesi ei varmaankaan ole ollut puhdasta, tai joku muu
vajavaisuus ollut kasteessa, tai ettae kun jostakin pahahenki on manattu
ulos, on se pujahtanut lapseen silloin, kun se ei ole vielae ollut
kastettu. Ja haen alkoi jo kertoa Latun emaennaelle jostakin lapsesta,
jossa oli pahahenki saanut sijansa. Mutta Latun emaentae kerkesi ruveta
puhelemaan Liisalle:

"Sinun ilkeyksistaesi saa myoetaeaensae kuulla ja saa naehdaekin ja haevetae
ihmisten edessae silmaensae taeyteen. Muretta saa sinusta kantaa. Ei sinusta
hyvaeae ihmistae tule, sitae ei tarvitse toivoakaan. Muilla on siivot
lapset, vaan minulla tuommoinen! Mitae luulet isaenkin taas sanovan, kun
haen illalla tyoestae ja kuulee millainen olet ollut?"

Liisa seisoi asemillaan, vaan paeaensae oli vaipunut alas ja silmaensae
luonut lattiaan. Huulet oli yhteen nipistettyinae.

"Ota sinae esimerkkiae Viion Elsasta", rupesi Lapin emaentaekin neuvomaan
unehuttaen ja pahanhengen jutun ja kohta Liisankin neuvomisen alkaen
ylistaeae Viion Elsaa Latun emaennaelle. "Se Elsa se on erinomainen lapsi."

"Joo, Elsa on kiltti lapsi", myoensi Latun emaentae.

"Joo. Harvassa niitae on semmoisia. Se on kuin enkeli, niin naeoeltaeaen kuin
tavoiltaankin. Kyllae se ei tee mitaeaen, jossa olisi moitteelle sijaa.
Niin puhdas lapsi kuin laehteen silmae. Sitae huvikseen katselee sen hommia
ja liikuntoa ja kuuntelee se tuumia. Vaan ei se mahdakaan kauan elaeae, se
on liian hyvae lapsi taehaen maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana
ja viattomana. Jo minae olen sitae ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitae
ihmettelevaet. Se osaakin Viioska niin hyvaesti kasvattaa."

"Hyvin kasvatettuhan se on Elsa", huokasi Latun emaentae. "Ja siivon
luontoinen lapsi sitten. Ei sen naee riitelevaen koskaan, ei mitaeaen
vaehintaekaeaen pahaa tekevaen. Erinomainen lapsi. Onhan niitae aina
joitakuita hyviae."

"Onhan se hyvae Ojanniemen Marikin", sanoi Liisa, joka kuunnellessaan
Elsasta puhuttavan oli unohtanut kaiken muun ja oli kuin ainakin ja
siirtyi nyt istumaan tuolille poeydaen paeaehaen.

"Niin, Ojanniemen Mari myoes", sanoi aeiti.

"Joo, Mari on hyvae tyttoe, kaunis tyttoe, tottelevainen aeidilleen niin
tottelevainen ja noeyrae. Otappas sinae siitae opiksesi", sanoi Lapin
emaentae. "Vertaappas itseaesi siihen. Ajatteleppas oletko nytkin ollut
semmoinen kuin Mari. Mari ei toki koskaan tappelisi niinkuin sinae,
polkisi jalkaa kun kuritetaan ja noituisi."

"Meneppaes nyt sinae pyytaemaeaen anteeksi, pyydae nyt kaikilta, Mikolta
ensiksi", kehotteli aeiti uudelleen.

Liisa painoi silmaensae alas. Teki mieli pyytaeae, vaan haevetti.

"Tule nyt ensin pyytaemaeaen Mikolta, jota sinae olet lyoenyt, ja sitten
aeidiltaesi, kun olet vastustellut aeitiaesi ja noitunut", sanoi Lapin
emaentae.

"Niin ja Mikon aeidiltae myoes, jonka kuullen olet pahanilkinen ollut. Mene
nyt."

"Tule nyt."

"Mene, mene."

Odotettiin, vaan Liisa ei liikahtanut, painoi paeaensae syvempaeaen.

"Ei, ei ole vielae saanut tarpeeksi kuria", arveli Lapin emaentae.

"Mene nyt heti."

"Ei, eihaen se rupea, naekeehaen sen. Se haluaa vielae piiskoja."

"Haluatko sinae vielae! Menetkoe vai pitaeaekoe vielae piiskata? Mene nyt tai
aeiti piiskaa."

Liisa kohotti paeaensae ja syrjaesilmaellae katseli aeitiae.

"Jo on taas uhkaavan naekoeinen", sanoi vieras.

"Sinae haluat siis piiskoja?" Ja aeiti otti taas kaesille Liisan, ja kun ei
ollut apua sittenkaeaen, niin siunasi haen piiskat ja kuritti Liisaa.

Piiskauksen jaeljestae taas koeteltiin anteeksi pyytaemaeaen saada. Vietiin
laehelle Mikkoa ja pantiin Liisan kaedet Mikon kaulaan, vaan Liisa
riuhtaisi kaetensae irti ja jaei syrjaekarein seisomaan ja vihaisesti
silmaeili Mikkoa. Ja kun yhae pakotettiin vain anteeksi pyytaemaeaen niin
sanoi Liisa:

"Nokan alustakin maerkaenae, turjakkeella."

Latun emaentae oli nauruun purskahtaa, vaan sai pidaetetyksi toki, kun
Lapin emaentae suuttuneella aeaenellae rupesi Liisalle pauhaamaan
pyyhkiessaeaen Mikon nokkaa vyoeliinaansa.

"En minae saa sitae taipumaan", sanoi Latun emaentae.

"Antaa olla iltaan asti, kun isae tulee kotia. Pannaan Liisa siihen asti
arestiin. Saat nyt mennae konttuuriin ja olla siellae yksinaesi
ajattelemassa miten pahanilkinen olet ollut."

Itkien rupesi Liisa vastustelemaan. Koskaan ei oltu haentae arestiin
pantu, ja se tuntui nyt kauhealta.

"Jaa, jaa, ei se auta", sanoi aeiti, eikae siinae auttanut mikaeaen,
konttuuriin sulki haenet aeiti.

Liisaa pelotti kauheasti, kun ajatteli siitae pahasta hengestae, josta oli
puhuttu, ja ettae haenestae tulee huono ihminen. Haen koetti rynkyttaeae ovea
auki pois paeaestaekseen. Vaan aeiti kaevi kieltaemaessae uhaten pitaeae yoenkin,
jos ei ole hiljaa.

Kun sitten silmaet tottuivat vaehaen, niin ei pimeae kovin ollutkaan
konttuurissa. Tyynesti istahti haen vintin rappusille ja itki siinae hyvaet
itkut, ja kun mieli oli siksi sulautunut, ettae ajatus juosta alkoi,
mietti haen, ettae jos paeaesisi vaikka karkaamalla, niin menisi Tepolle ja
selittaeisi Tepon isaennaelle ja emaennaelle asian ja kysyisi, onko haenessae
paha henki ja tuleeko haenestae huono ihminen.

Ja haen rukoilisi sitten niin hartaasti, niin, niin, niin hartaasti
Jumalalta anteeksi... Vaan ei Mikolta eikae Lapin emaennaeltae...

Haen tunsi niitae kohtaan ankaraa vihaa. Ja melkeinpae aeitiaekin kohtaan.

Haen menisi metsaeaen ja eksyisi sinne ja kuolisi, niin aeiti saisi itkeae...

Haen katseli yloes vintille ja nousi sinne sitten, kaeveli ihan peraelle
hyvin hiljaa ja seinaevierelle pani maata.

Siinae nukkuu haen vaikka kuinka kauan, niin kauan, ettae naelkaeaen kuolee,
ja kun isae ja aeiti tulevat hakemaan, niin haen on kuollut ja saavat
sitten itkeae ja Jannekin saa merellae itkeae...

Ja Liisa itse purkautui itkemaeaen, itki kauan sydaemensae pohjasta, kunnes
kuivui kyynelten laehteet. Vaan sitten tuntui hyvaelle ja oli hauska olla.

Maatessaan siinae katseli haen pienestae ikkunan reijaestae sinistae taivasta
ja valkoisia pilviae, jotka hiljakseen kulkivat siellae hyvin korkealla.
Jos haen tulisi sairaaksi, niin rukoilisi Jumalaa, ettae pian kuolisi ja
paeaesisi taivaaseen. Haen ei huolisi kenestaekaeaen. Yksinaeaen olisi ja
hyppisi taivaasta noille pilville...

Siinae haenen kuvitellessaan tuli Matti Uni ja kietoi Liisan ajatukset
verkkoonsa sekae painoi haenen silmaensae umpeen.

Latun emaentae vieraitten mentyae jaei mietteisiinsae. Ei se tainnut olla
hyvaeksi tuommoinen paljo kurituskaan. Ja saattaahan niissae muissakin
lapsissa olla syytae. Vaikka eihaen tuota tiedae, sillae Tepolla kun on
niitten poikaviikarien kanssa melskannut ja oppinut. Pahasydaeminen se
on. Ei se ennen ole noin julkeasti noitunutkaan kuin nyt.

Ja huoleksi paneutui. Varsinkin kun vertasi Viion Elsaan, niin kovin oli
julkea Liisan kaeytoes.

Kun sillae jo on tuommoiset tavat, mitae sitten, kun se tulee vanhemmaksi.
Ei tiedae vaikka tulisi...

"Hyvae Jumala varjele! mikae se semmoisia ajatuksia mieleen tuopikaan."

Vaan ihmekoe oli, jos tulivat, kun naeki myoetaeaensae ihmisten lapsia, jotka
sille jaeljelle olivat joutuneet. Ja kun Liisalla oli niin pahat vinkeet
jo, ja kaikki sanoivat, ettae oikeaa ihmistae ei Liisasta tule...

Latun emaennaen mieleen tuli Viion lesken puhe Tolpan Annasta. Ehkaepae
Jumala naein nyt rankaisee haentae Liisan kautta. Antaa haenelle samanlaisen
palkan kuin Kreetalle. Ja Latun emaentaeae kauhistutti ajatus.

"Herra Jumala, elae rankaise minua vihasi jaelkeen ja ansioni mukaan!"

Mutta syytoenhaen Liisa olisi vielae? Millae haen olisi ansainnut sen
rangaistuksen kuin Tolpan Anna?

"Minae etsiskelen isaein pahat teot lasten paeaelle kolmanteen ja neljaenteen
polveen", lausui haen aeaeneen.

Mutta millae haen olisi rikkonut Jumalan mielen enemmaen kuin muutkaan.
Niin no, millae Kreetakaan?

Ja rohkea ja jaentevaeluontoinen Latun emaentae pelkaesi niin, ettae jaesenet
vapisivat.

Jos haeneltae menisi mies, poika, koko onnellinen elaemae, ja Liisa joutuisi
huonolle jaelelle.

Haenen piti laehteae taas pistaeytymaeaen Nikkilaeaen.

"En minae tiedae, mihin minae joudun sen tytoen kanssa", sanoi haen valittaen
ja selitti, mikae muokka se on taas ollut.

"No, elae sinae niin huolehdi", sanoi Nikkilae. "Kyllae se Liisa siitae
mieltyy. Ja muistappas itseaesi millainen rajupaeae olit. Monta selkaesaunaa
minaekin sinulta sain, eikae sinusta silti ole kovinkaan huono tullut",
sanoi haen hymyillen.

"Kovinkaan huono", toisti Nikkilaen emaentae nauraen ja vakuutti haenkin
omasta puolestaan, ettae kyllae Liisa mieltyy vielae.

"Ei se nyt niin iso asia ole, jos Liisa on tapellut ja poikia vaehaen
kurittanut. Tottapa siihen on jotakin syytae ollut: pojat ovat
vallattomia. Antaa lasten sopia keskenaeaen. Nehaen ne parhaiten tietaevaet
asiansa. Vanhempi, joka syrjaestae sekaantuu eikae tiedae asioista eikae
ymmaerraekaeaen, tuomitsee vaeaerin. Minae uskon, ettae Liisa on kerrassaan
kelpo tyttoe, ja usko sinaekin se, anna muitten sanoa mitae tahansa",
vakuutti Nikkilae.

"Hyvaeaehaen sitae mielellaeaen uskoisi lapsestaan kukin, toivoisi parasta,
niinpae minaekin. Vaan usein joudun ajattelemaan pahaa, se kun on Liisa
semmoinen, ettei toista maailmassa niin pahantapaista", arveli yhae
emaentae.

"Se nyt on satu, ettae Liisa on maailman pahinta. Ja taitaapa sitae olla
huolta itsekullakin vanhemmalla, olipa lapsi kuin hyvae tahansa."

"No ei suinkaan tarvitse huolehtia sellaisesta lapsesta kuin tuo Viion
Elsakin on".

"Elae sano sitae", sanoi vakavasti Nikkilae. "Minae luulen, ettae Viioska
hyvinkin huolehtii. Viioska on viisas ihminen, kyllae se ymmaertaeae
huolehtia. Elsa on hyvae lapsi ja kaunis. Se on kuin timantti--vaan niitae
timantteja juuri mieluummin ryoestetaeaen. Ei ne _huonot_ ihmiset ole
_huonoja_ lapsia olleet, ne ovat _paraita_ olleet".

"Paraat ja kauniimmat", arveli Nikkilaen emaentae.

"Niin, niinpae se taitaa olla", arveli Latun emaentae ja ajatteli, ettae
Tolpan Anna, Lammin Kaisa, Lehtisen Helena ja ketae vain muisti, olivat
kauniita ihmisiae. Tolpan Annan haen ainakin tiesi olleen kerrassaan kelpo
tytoen. Ja haenestae nyt tuntui oikein hyvaelle, ettae Liisa ei ollut kaunis,
vaikka usein oli sitae moittinut, ettae kun Liisan piti tulla haeneen eikae
isaeaensae, joka oli kaunis mies.

Lohdutetuin mielin laehti Latun emaentae. Se oli kaikki niin vakuuttavaa ja
todelta tuntui, mitae Nikkilae sanoi. Viisaana miehenae haentae pidettiinkin
Vaaralla ja viisas haen onkin. Kyllae kaikki suunsa tukkivat ennen
miesjoukossa, kun Nikkilae rupesi puhumaan, eikae siinae ollut muilla
korjaamista haenen puheessaan. Kova onni, ettae haenen piti joutua tuolla
tavoin elaemaeaensae viettaemaeaen. Ja kunpa saisi noinkaan olla, vaan jos
joutuu koeyhaeinhoitoon, ja sinnehaen ne joutuvat, eihaen ne miten voi kauan
omin voimin toimeen tulla, kun ei ole kuin se emaentae raukka siinae
ansaitsijana ja haenkin hyvin jo hitaaksi kaeynyt. Silmaet naekyy huononevan
ja niin se on muutenkin vanhentunut.

Mitaehaen varten Jumala niitaekin on niin kovasti rangaissut? Jos olisi se
heidaen poikansa edes saanut elaeae, niin huolettomina saisivat elaemaensae
iltaansa odottaa. Tahi Nikkilae siltae tapaturmalta suojautunut.

Vasta kotia paeaestyaeaen muisti Latun emaentae oman kohtansa. Haen oli taas
vakuutettu, ettae kyllae Liisa mieltyy ja ettei se niin paha lapsi ole.
Mutta mielensae oli masennuksissa. Haenellae ei ollut kyllae enaeae tuollainen
polttava haetae, vaan niin alakuloinen haen oli, ettae melkein oli itkeae.
Tuntui niin pahalta ja painavalta.

Tuo Nikkilaen joukko raukka. Sillae emaennaellae jaeae silmaeaen tulossa ... ja
Nikkilaessae vain luu ja nahka.

"Auta hyvae Jumala heitae", lausui haen heistae ajatellessaan, ja jos siitae
saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.

"Hyvae Jumala, varjele heitae siltae tieltae", lausui haen huoaten, ja
heltyneenae, mieli pehmoisena kuin vaha, laehti haen Liisaa kutsumaan.

Vaan Liisa oli omilla teillaeaen.

Heraettyaeaen unestaan ja selvittyaeaen, missae haen oli ja mitae varten, painui
mielensae alasyrjaelle. Mutta ulkoa kun kuului iloisia aeaeniae, niin siirtyi
haen ikkunareijaen aeaereen katselemaan ulos, ja kun sinne huomio kiintyi,
poistui noloisuuskin mielestae.

Kadulla kulkevat ihmiset naeyttivaet pieniltae ja somilta. Ja lapset, jotka
leikkivaet tuolla hiekassa ja kenturalla, olivat kuin pienen pieniae
myttyjae. Mutta vasta somalta naeyttivaet pojat, jotka pallilla olivat
tuolla kaupungin laidassa kenturalla. Pieniltae naeyttivaet. Ei erottanut
toista toisestaan muuten kuin liikunnan mallista. Niitten huuto kuului
kyllae ja hyvaesti saattoi seurata leikin menoa. Somalle ja lystille
naeytti.

"Nyt lyoepi Kerttulan Kalle. Se on poikaa lyoemaeaen. Omalla lyoennillaeaen se
aina juoksee. Nyt Terilaen Heikki. Se on huono lyoemaeaen, vaikka on suuri
poika. Ka, taisipa saada pallin liikkeelle, koska laehti juoksemaan. Eikoe
mitae, vaan se laehti muuten ... mutta jos menettaeae linnan... Joo
menettipaeaen kuin menettikin, koska kaikki ulkopuolue keraeaentyi
linnoihin. Semmoinen se on se Heikki. Se aina menettaeae linnan tahallaan,
vaan jos muut menettaevaet vahingossa, niin haukkuu ja raekyaeae ja
pienempiaeaen pieksaeaekin. Seekatti, jos minae olisin ollut... Nyt lyoepi
Karin Samppa. Se on tenava pojaksi. Paras lyoejae. Lapin Mikko ottaa
tuolla koppia. Mikon kouraan tarttuu, se ottaa jos kuin korkealta,
karutsapalliakin se ottaa... Eipae saanut, koska Terilaen Heikki sitae
tarjottelee... Sen laeskikaepaelae, huusi Heikki. Niin mikae haen itse on?
Vaan aina sen pitaeae muita sortaa... Peijakas, kun minae olisin!"

Ja Liisa katseli ikkunasta seinaeae pitkin ulos.

Kiviae on ja kova maa.

Vaan jos paeaesisi katolle.

Ei voinut kurkottaa niin pitkaelle, ettae olisi saanut paeaetylaudasta
kiinni. Vaan haen tyoentyi takaperin ulos ikkunasta, varpain varauksiin
nojasi, ja kun niin oli ulos paeaessyt, niin kohosi taas ikkunan pielestae
pitaeen, sai nyt paeaetylaudasta kiinni ja nousi seisomaan ikkunan
laitahirrelle. Siitae kiepsahti katolle, solan yli hyppaesi naapurin
puuvajan katolle ja sieltae pihalle ja juoksujalassa pallinlyoentipaikalle.

Mielessae kiehui vain Terilaen Heikin vaeaeryyden teko, kun menetti linnan
ja muita uhkaa, jos eivaet saa koppia, vaikka itse ei saa koskaan.

Pojat riemuhuudoin ottivat vastaan Liisan.

"Joku pois ja Latun Liisa sijaan!" huudettiin.

"Tule meidaen puolelle."

"Tule vainkin meidaen puolelle!"

"Tule meidaen puolelle, pannaan Lapin Mikko pois", sanoi Terilaen Heikki.
"Mikko kun kaevi kantelemassa aeidillesikin."

Mikko jo alkoi vaeistyae paikoiltaan.

"Elae mene Mikko, ollaan me yhdellae puolen", sanoi Liisa, kun aina
muulloinkin halusi olla samalla puolen kuin Mikko, kun Mikko oli hyvae
koppia ottamaan. Mitaeaen entisiae vihoja haenellae ei ollut, aivan kuin ei
olisi muistanutkaan. Mitaepae niissae olikaan muistelemista.

"Terilaen Heikki pois", sanoi haen.

"Terilaen Heikki pois", huusivat kaikki kuin yhdestae suusta.

Ja pallin lyoenti alkoi nyt eri innolla, eikae kukaan uskaltanut vaeaeryyttae
tehdae eikae pienempiaeaen sortaa, eikae haluttanutkaan kellaeaen.
Saeaennoellisesti kaevi kaikki, ei pienintae intostakaan ollut, ja hauskaa
oli.

Tehtaat kun huutaa alkoivat ja muissa tyoepaikoissa kellot soida,
heittivaet pojat leikkinsae. Silloin isaet toeistae tulivat, pienemmaet lapset
leikkipaikoiltaan laehtivaet kukin isaeaensae vastaan, ja isommat
keraeaentyivaet kotia hoeyryaevaen ruuan aeaereen, odottamaan ikaevaellae milloin
paeaesee ruuan kimppuun.

Vaan Liisa laehti Tepolla kaeymaeaen ensiksi. Ei pelottanut haentae, vaan
muuten tuntui niin pahalle mielessae, ettei saattanut kotia mennae.

"No mikae sitae Liisaa vaivaa?" kysyi Teppo, joka juuri tuli kotia ja
istuutui syoemaeaen. "Kovinhan sinae olet vakava."

"Niin, kun me olimme hautajaisilla, niin tuli poikia ja joivat meidaen
viinit ja soeivaet sokerit ja nisut ja nakkasivat pormestarinnan Tyyran
puuhun ja saerkivaet kaikki."

"Ohhohhoh! Sepae on ollut haevitystae. Kyllaepae tekivaet pojat pahasti."

"Niin", ja Liisa kertoi sitten asian menon kaikki jaerjestaeaen, miten haen
noituikin kotona.

"Kyllaepae olet ollut pahanaikainen. Jos on ollut syytae muissakin, niin on
ollut sinussakin. Ai, ai Liisa, kun olet tehnyt pahasti. Ajatteleppas
aeiti raukkaasi, miten se on pahoillaan ja murehtii, ja isaesikin, jolle
aeitisi varmaankin on kertonut. Eikoes aeitisi itkenyt?"

"Itki."

"Niin no. Voi Liisa kulta, kun olet ollut paha."

Liisa vakavana istui tuolin nurkalla alla paein ja kostein silmin alta
kulmain katseli vuoroon Teppoa vuoroon emaentaeae ja Iikkaakin, joka niin
tyytyvaeisenae soei siellae poeydaen takana isaensae ja aeitinsae keskellae.

"Etkoes ole tehnyt pahasti?" kysyi Teppo jonkun ajan annettuaan Liisalle
mietintoeaikaa.

"Olen minae kyllae."

"No, mene sitten ja pyydae kauniisti anteeksi."

Liisa laehti heti ja kiireellae aivan kuin olisi haenelle pistetty jotakin
kaeteen ja sanottu: tuossa on, vie tuo joutuin kotia elaekae suinkaan
pudota.

Vaan se putosi kuitenkin. Kun haen tuli sisaeaen, jossa isae ja aeiti
istuivat syoemaessae, niin isae ilvehtien kysyi:

"Missaes se meidaen mamselli on ollut?"

"Lennossa", vastasi Liisa ja istuutui syoemaeaen hilpeaellae mielellae.

Niinhaen se aina kaevi, ettae kun haen Tepolta laehti katuvaisella mielellae
ja taeydessae aikeessa pyytaeae anteeksi pahuutensa, jaei se tekemaettae aeidin
ankaruuden takia tai isaen leikkiin unehtui.

Mutta koskaan ei jaeaenyt pyytaemaettae Jumalalta anteeksi maata pannessaan.
Niinpae haen nytkin teki ja kaeaeri sitten hellaesti kaetensae aeidin kaulaan ja
nukkui.




4


Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun
Viion leski jo tyoelleen kyhaeysi. Haen nousi nyt tavallistaan varemmin
saadakseen hyvissae ajoin paeaetoekseen loppuvan kankaansa ja paeaestaekseen
sitten vielae taemaen paeivaen nimelle uutta kehimaeaen.

Mielensae tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmaesi haen kangaspuihin
istuessaan, mitae vielae oli tekemaettae ja mitae jo tehtyae. Hienoina
suikaleina enaeae vannehtivat loimet poelkkyae, jonka hamppuvaate paistoi
kuin kerjaelaeisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinae
puolikymmentae kyynaeraeae enaeae. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun
vaatekaeaeryyn, vaehaen vailla sataviisikymmentae kyynaeraeae kaunista
nelivartista oli siinae.

Siinae oli ankaran tyoen ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat
eivaet enaeae tuntuneet, naekyi yksistaeaen niitten hedelmae. Uutta kangasta
ajatellessaan, minkae vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo
sataviisikymmenkyynaeraeinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentaehden
antautui haen sydaemen halulla kiittaemaeaen Jumalaa, joka oli haentae auttanut
huojentaen haenen tyoetaeaen. Ja samalla hartaudella rukoili haen, ettae
Jumala antaisi haenelle terveyttae ja voimia yhaekin niinkuin taehaenkin
asti. Ja ajatuksissaan siinae kaeaentyi haen tietaemaettaeaen katsomaan nukkuvaa
lastaan.

Tuossa se raukka lepaesi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kaedet
posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli.

Jos haen olisi rumakaan... Tai kun haen kuolisi... Taivas haenet perisi,
sillae tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentaeisi,
sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon...

"Vaan jos sinae Jumala olet viisaudessasi maeaeraennyt haenelle elaemaen
paeiviae, niin auta haentae aina oikealle tielle", rukoili aeiti hartaasti
aeaeneensae.

Elsa heraesi. Mutta haen ei malttanutkaan vielae nousta, kun oli juuri
naehnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita taehtiae
taeynnae, keskellae niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympaerillae
enkeleitae, suurempia ja hyvin pieniae. Kaikilla oli valkoiset siivet.
Isoilla enkeleillae oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja
pitkae tukka, pienimmillae enkeleillae ei ollut vaatteita, pulleat posket
ja kihara tukka. Haen halusi vielae naehdae sitae unta ja painoi siinae
toivossa silmaensae umpeen ja nukkui uudelleen.

Haen nukkui pitkaeaen. Vasta heraesi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja
kadulta kuului lehmaenkellojen kalke. Eikae heraettaemaettae heraennyt
silloinkaan.

"Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jaettaeae", heraetteli aeiti. "Emaentae kaevi jo
kysymaessae sinua."

Raukaisi Elsaa vielae ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitae
mitenkaeaen.

"Heluna jaettaeae sinut", muistutti yhae aeiti. "Ja kaeaemitkin loppuvat
minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi."

Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi haentae puskenut kylkeen, ja
sentaehden vastenmielistae oli laehteae sitae viemaeaen. Samassa kun muisti,
ettae tytoet olivat aikoneet mennae taenae paeivaenae hiekkatoeyraeaelle
Karjasillan taakse leikkimaeaen, aamusta paeivin jo laehteae, niin paeaetti
haen, ettei haen nyt laehdekaeaen viemaeaen Helunaa, sillae piti kaeaemejaekin
tehdae aeidille oikein paljon, ettae saisi huoletta olla vaikka iltaan
asti. Viekoeoen nyt kerran emaentae itse Helunan.

Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, ettae
mitaehaen se Heluna ajattelee, kun haen ei ole sitae viemaessae. Ja niin tuo
mielelle paneutui, ettae piti laehteae kiireimmaen kautta.

Navetassa oli jo parsi tyhjaenae ja kytky remotti lattialla. Kaerpaesiae
lentaeae surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vaehaellae itku
tulla, semmoisen ikaevaen paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Haen laehti juosten
karistamaan jaelkeen toivoen tapaavansa vielae, ei saanut rauhaa muuten.

Kadulla kulki lehmiae haekille paein: Montinin Kultaruusu, Omena ja
Torstikki, Lepistoen Punikki ja etempaenae tuolla meni Kujalan Onnentaehkae,
vaan Nikkilaen Helunaa ei naekynyt. Elsa sai juosta haekille asti ja siellae
vasta tapasi, kun emaentae oli palaamassa. Vaan Elsa laehti vielae etaemmaeksi
saattamaan, kun kaevi Helunaa niin saeaeliksi.

Heluna naeytti haenestae ylpeaeltae, ei katsonutkaan haeneen, kaeveli vain ja
paeae kekkasi. Kontinkankaan vaehaen taelle puolen Elsa saattoi raukan,
taputteli kaulalle puhellen, ettae illalla haen tulee hakemaan ja saeaestaeae
sille leipaeae, ja palasi sitten tyytyvaeisenae hyvaessae uskossa, ettae Heluna
jo oli leppynyt.

Mutta myoehaeseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielae ja
kaeaemit tehtaevae, ennen kuin paeaesi laehtemaeaen. Hyvaesti haen kuitenkin vielae
arveli kerkiaevaensae muitten tyttoejen laehtoeoen. Sievaeaenhaen se oli kaeaemivasu
ennenkin taeytensae saanut, ei siinae ollut kuin pyoeraeyttaeae.

Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa kaeaemien teko. Vyyhti oli niin
sotkuinen, ettae alinomaa saekeytyi. Ketterin sormin koetti haen selvitellae
ja solmiella ja kiertaeae kaeaemille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa
paeaetae, vaan eipae loeytynyt. Joku paeae naeytti juoksevalta, mutta kun alkoi
sitae kaeaemille kiertaeae, niin pian se saekeytyi ja pirskahti poikki.
Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti.

"Taestae ei tule kerrassaan mitaeaen, kun ei saa kuin solmita ja solmita."

Elsa sanoi sen niin tiukasti, ettae aeitikin sieltae tyoensae kesken katsahti
ja kysaeisi:

"Mitae sinae siellae aeyhkit?"

"Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan
pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikaeaen."

"Onhan sitae vastusta. Minullakin taessae viime nipukassa rupesi
estelemaeaen: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi kaeyneet", puheli
aeiti solmiessaan uutta niittae. Vaan kun taas paeaesi kutomaan, niin
helskytteli semmoisella kiireellae, ettae harvoin. Vilahteli sukkula
pujahtaessaan kaedestae toiseen ja piti alinomaista surinaa
juoksuttaessaan lankaa loimien vaeliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon,
kun aeiti jo rapsautti uuden kaeaemin sukkulaansa.

"Minae otan, aeiti, toisen vyyhdin koetteeksi", pyysi Elsa. "Aeiti
kuulkaa."

"Hyvae lapsi, eihae se siitae somene, sen edestaeaen loeytaeae, minkae taakseen
panee."

Niinhaen se oli. Hyvinhaen sen Elsa ymmaersi, ettae tyoe oli tehtaevae
jaerjestaeaen. Ja jo arveli haen edeltaepaein, ettae aeiti ei anna vaihtaa, vaan
kysaeisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillae kohta kai ne tytoet menevaet.

Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada
loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi paeaessyt kaesiksi selvempaeaen.
Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinae koettamistakin. Vaehaen
pitempiae paeaensaeikaeleitae laehti nyt kuin alussa, vaan nekaeaen eivaet sen
pitempiae, kuin ettae parahiksi kun vauhtiin paeaesi, niin loppuivat. Ala
uutta hakemaan ja siinae hakiessahan se aika meni. Kaersivaellisyyttae se
koetteli. Viimein sai kaesiinsae muutaman paeaen, joka laehti juoksemaan ja
juossut olisi ehkae pitemmaeltikin, vaan kun alkoi kiireesti pyoerittaeae
rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyoeraeltaeaen ja silloin
lanka poikki, ettae pirskahti. Elsaa suututti, kaevi niin vihaksi, ettae
teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen kaeressae tulemassa, vaan
siihen se vaeljaehtyi kuitenkin, kun samalla muisti, ettae se on rumaa.

Se olisi ollut kiroilemista, sillae Elsa uskoi aeidin sanan, ettae sanoopa
minkae sanan tahansa, kun sen vihoissaa saevaeyttaeae, niin se on
kiroilemista.

Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, ettae jos olis tullut sanotuksi.
Jumala olis varmaankin heti tehnyt haenestae huonon ihmisen tai
sorakielen. Pelotti niin kauheasti, ettae posket kuumaksi karahtivat.

Saeikaehdyksestaeaen kun selvisi, rupesi haen miettimaeaen, ettae kumma, kun
Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myoetaeaensae saevaeyttelee, sanoo
paljon rumempaakin, kuin mitae haen aesken yritti, ja muutenkin oli
semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala
varmaan rankaisee sitae, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja
niinhaen Latun emaentae itsekin oli sanonut, ettae Liisalle ei kunnian kukko
laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmaertaenyt pahaa
merkitsevaen. Haenestae itsestaeaenkin oli Liisa vastenmielinen, melkein
pelottava. Vaan kun haen oli aeidille joskus Liisasta puhunut, niin aeiti
oli sanonut.

"Eihaen sitae tiedae vielae mikae Liisasta tulee. Paha vaan, ettae haen on
semmoinen, siinae haen tekee syntiae. Vaan ehkaepae haen vielae ymmaertaeae ja
katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitaeae Liisalle sanoa ja varoittaa haentae
ja rukoilla haenen puolestaan."

Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut
sanotuksi. Sillae kun haen tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei
rohjennut. Ja niin paeaetti Elsa nytkin, ettae kun haen nyt tapaa, niin
sanoo. Hiekkatoeyraeaellae haen tapaakin nyt heti ja siellae sanoo.

Vaan siitaepae se nyt naeytti, ettei haen joudukaan toisten laehtoeoen,
arveluttipa ettae tuskin paeaesee ollenkaan. Siihenhaen ne kerkiaevaet laehteae
hyvaestikin, kun haen selviaeae sotkeutuneesta vyyhdistaeaen, ja jos muutkin
vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.

Milloinka sitae sitten paeaesee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan,
siihen jo aeidiltae kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei
paeaese istualtaan paekaehtaemaeaen paeivaekausiin.

Mieli painui vaehaen alakuloiseksi, kun ei paeaessyt muitten joukkoon, ja
kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heraesi. Nyt
olisi kaeaemit jo tehty aikoja sitten. Eikae kumminkaan naehnyt enaeae sitae
kaunista unta, toista vain, mitae lie ollut huonoa...

Mutta ylihuomenen peraestae oli pyhae. Silloin paeaesee. Heti kirkon-ajan
jaelkeen mennaeaen hiekkatoeyraeaelle ja ollaan koko paeivae. Ja mennaeaen vaikka
Montinin kaukavainioille asti. Siellae se onkin koivikkokunnaalla vaehaen
eritoista!

Siitae se mielipaha vaehaen lauhtui, ettei niin ikaevaeltae tuntunut enaeae.
Tyytyvaeisempaenae selvitteli haen vyyhtiae. Haen rupesi tarkemmin
kuvailemaan, mitae he tekisivaet siellae kaukavainiolla, ja miten siellae
olisi hauska. Vaan haen huomasi vielae hauskempaa kuin koivikkokunnaalla,
hyvin hauskaa. He menisivaet johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon
taakse, jossa lehmaet laitumella kulkivat. Haen ei ollut siellae koskaan
kaeynyt, eikae muutkaan tytoet, vaan lehmaein kanssa menisivaet. He menisivaet
lehmiae paimentamaan, haen ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita
ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat
Marin kanssa.

Semmoinen ilon ja riemun puuska taeytti rinnan, ettae vaikealle tuntui
istua yhdessae kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyoeriae ja
taputtaa kaesiae, vaan ei viitsinyt, kun pelkaesi, ettae aeiti nauraa ja
sanoo:

"Iso tyttoe ja niin lapsellinen."

Niinhaen se aeiti usein sanoi ja se haevetti Elsaa. Haen pysyi sen taehden
tyynenae ja rupesi kuvailemaan minkaelaista siellae olisi paimenessa.
Semmoinen tasainen kenttae olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellae lehmaet
ovat jyrsimaessae. Vaan sen takana olisi kaunis metsae: korkeat puut ja
tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten vaelissae
viheriaeae sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa
he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivaet. Syvemmaellae metsaessae olisi suuri
kivi, sammalpeitteinen. Siellae he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut
tulisivat siihen ympaerille eivaetkae pelkaeisi heitae, vaan tulisivat aivan
laehelle, aivan kaedelle istumaan. Mutta vaehaen matkan paeaessae olisi talo,
jossa asuisi ... tai sitae taloa ei olisi, vaan etempaenae olisi kuninkaan
linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkaessae metsaessae, ja sieltae linnasta
tulisi kuninkaan poika ja naekisi heidaet, kun he siinae kivellae istuisivat
ja laulaisivat ja kummallakin lintu kaedellae, ja se kuninkaan poika...

"No jopahan alkoi vyyhti juosta", sanoi aeiti.

Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitae ollut
huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Laehti nyt lankaa. Kaeaemi taeyttyi,
taeyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinae ohetessaan kaevi
vyyhti yhae selvemmaeksi. Pian alkoi annella minkae rukki suinkin nieli.
Vaeliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti.

Suristen pyoeri rukki ja kerinlaudat raeklaettivaet ja vyyhti kiertaeae
sylkytteli purkaen lankaa, minkae Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku
sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta
yloes toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti
hyppysiin ja luiskahti kaeaemille kiertymaeaen niine sotkuineen. Siinae oli
vaehaen selvittelemistae, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se
vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, ettae paeaesee vielaekin toisten
joukkoon, jos ei laehtoeoen juuri, niin pian jaelkee.

Uutta vyyhtiae laitteli haen kiireellae kerinlautoihin. Selvae naeytti taemae
vyyhti olevankin. Heti alusta pitaeen laehti juosta voenkaelehtaemaeaen ihan
puhtaasti.

Kaeaemejae syntyi ja lennaehteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin ettae se
kaevi kuin ennenkin ja vielae vaehaen paremmin, sillae Elsa koetti parastaan
joutuakseen. Pitkaeaenkoe siinae meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myoeten
pulleita kaeaemejae, ei kuin siunaama hetki. Eikae olisi kauan kaakastellut,
vaikka olisi pyoeraeyttaenyt kaeaemille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihaen sitae
toki enaeae malttanut mitenkaeaen, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset
menneet. Ja vasullisesta sitae oli ennenkin ollut aeidille kutoa toviksi
aikaa, saati sitten nyt, kun naeytti vastustavan. Illan suuhun pitaeisi
nyt riittaeae hyvinkin. Eikae suinkaan siellae kauan oltukaan, ja jos toiset
olivatkin, niin saattoihan haen laehteae ennemmin.

Ja niin laehti haen leikkiin hyvaellae mielellae.

Oh, oh miten hyvaelle oli tuulen kaeynti kuumille poskille ja hiestyneelle
kaulalle. Ja niin tuntui mielestae hauskalle, ettae piti taputtaa kaesiae ja
muuan kerta pyoeraehtaeae huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta paeaesi
laehtemaeaen.

Kadulla piti sievaesti kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi
juossut, ajatelleet, ettae iso tyttoe ja reuhottaa. Vaan maantiellae sai
juosta ja hyppiae vaikka miten. Siellae kulki vain maalaisia ja ne eivaet
nauraneet koskaan. Siellae sai ottaa huivinkin paeaestaeaeaen ja avopaeinkin
kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla.

Elsa meni juoksuhyppyae, liehutti huivia kaedessaeaen ja hoki:

"Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ..."

Poely tuprahti joka askeleelta. Haen rupesi oikein taiten poelyytaemaeaen,
ettae pilvenae kohosi haenen jaeljessaeaen. Haen levitti kaetensae ja oli nyt
muka pilvessae lentaevae enkeli.

Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi!--Jos
olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi
enkeliksi.

Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinae. Pilvissae saisi
lentaeae ja missae tahansa. Haen lentaeisi aina illalla ruskopilven laidalle
ja katseli pieniae lapsia. Ja Jumala aina kaeskisi mennae noutamaan jonkun
lapsen taivaaseen tahi laehettaeisi ruokaa jollekin. Haen tahtoisi
Jumalalta aeidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipaeae... Olisi niin
hauska...

Vaan silloinpa haen ei saisikaan aeidin vieressae nukkua eikae paeivaellaekaeaen
olla aeidin luona, kun pitaeisi olla taivaassa... Ja kuka aeidille tekisi
kaeaemejae.

Tuli sitten lisaeksi mieleen Ojanniemen Mari, ettae sekin jaeisi eivaetkae
saisi yhdessae leikkiae, eikae saisi Helunaakaan viedae laitumelle ja
noutaa.

Kun koko haenen maailmansa kuvautui jaeaeneenae, niin tuntui Elsasta, ettei
olisikaan lysti olla enkelinae...

... Jos kuninkaan poika veisi haenet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen
linnaan, niin he kaevisivaet sitten hakemassa aeidin sinne ja heillae olisi
niin hauska siellae, ettae. Sillae kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he
ostaisivat Helunan. Nikkilae ja Nikkilaen emaentae kaevisivaet vieraina ...
tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kaevisi siellae aina
leikkimaessae. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietaeisiin
komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Astroemin se komea hevonen...
Olisi niin lysti...

Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietae ja ottaisi haenet...




5


Elsaa tarttui joku kiinni kaesivarresta ja puristi kipeaesti, vaan Elsa
saeikaehti ettei uskaltanut huutaakaan, kyyristyi ja seisoi taakseen
katsomatta.

"Sinae aika vauhake olet", kuului tuttu, Latun Liisan huutava aeaeni. "Kun
menee toeroettaeae, vaikka minae huusin. Etkoe kuullut?"

"En."

"Herra naehkoeoen sinua, nahkakorva! Ja minae raeaekyin, minkae sielu sieti."

"Eivaetkoe toisetkaan ole vielae menneet?"

"Jo apposten aikoja, vaan minae kaevin Vimparin Aappoa kaeskemaessae, ja se
oli kerennyt mennae kerjuulle, niin piti laehteae sitae hakea humppasemaan.
Sain kaeydae varmaankin kymmenessae kartanossa vahtailemassa. Lindholmin
luona tapasin--tiedaetkoes sinae missae Lindholmi on? Se on siellae hiidessae,
toisessa paeaessae kaupunkia. Siellae tapasin, ja lupasi Aappo tulevansa,
kun vielae vaehaen saa paloja lisaeae, jo sillae olikin vasu puolillaan.--
Sitten kun minae laehdin karistamaan, niin voi sun turkanen, kun minae
tulin, haentae torvella vilistin.--Jeesus kun on kuuma. Koetteleppas minun
poskiani ... ja kaulaa ... ja katso eikoe ole selaestae leninki maerkaenae."

"Ja varpaastasi veri tulee!"

"Kiveen loein, vaan ei se tapa.--Katsohan, minulla on kaksi naein suurta
palasta nisuleipaeae, sain kun vein Viitasen hevosen laitumelle aamulla.
Minae vein sen sinne Rommakon rannalle. Kuivalan Janne vei samalla kertaa
Heikkilaen hevosta. Me kun laukotimme Nuottaniemellae, niin ei kestaenyt
Heikkilaen tamma Viitasen mustalle, ei yrittaeaekaeaen. Seekatti kun se meni
vihaisesti, vedet silmiin tuli minulta, vaan minae rapsin vain
suitsiperillae kahta puolta. Vaan vielae parempi menijae oli Ketolan
viimevuotinen ruuna, jonka Ketola moei joulumarkkinoilla
torniolaisille.--Kuule, onko sinulla sokeria?"

"Ei minulla ole."

"Seekatti! Miks'et ottanut? Muilla tytoeillae on."

"En minae tiennyt..."

"Tiesithaen sinae, kun eilen illalla sanottiin, ettae laehdetaeaen
Karjansillan taakse hiekkatoeyraeaelle hautajaisille ja jokaisen pitaeae
ottaa sokeria."

"Ei sitae olisi tainnut aeidillae ollakaan."

"No, se on eri asia. Saat minulta, pannaan taemae kahtia", ja Liisa
puraisi sokerihitusesta puolet Elsalle.

Elsa otti vastenmielisesti tarjotun annin. Haen pelkaesi taas kovasti
Liisaa, kun he olivat kahden. Se oli niin suuri ja voimakkaan naekoeinen
siinae haenen rinnallaa.

Kontinkankaan kuvetta kulki metsaetie Karjansillalle. Mutta siellae
kankaalla oli Tolo Mikko kivenhakkuussa ja tytoet pelkaesivaet Mikkoa.
Siitae kerrottiin kaikenmoista, ettae se on hirveaen ruma, sillae on
ainoastaan yksi silmae keskellae otsaa ja kasvot aivan mustat ja se syoe
sisiliskoja. Kauheinta kuitenkin oli, ettae se oli linnan lukkari. Samoin
pelkaesivaet he Kivelaen Ristoa, kun Mikko asui Kivelaessae ja Risto joka
paeivae kaevi Mikolle kahvin viennissae ja oli sorakieli. Tytoet kiersivaet
aina Kontinkangasta kuin kauhupaikkaa ainakin, kaartivat kaukaa peltojen
taitse. Ja niin etaeaeltae eivaet kiertaeneet, etteivaet olisi pelonalaisina
kankaalle taehystelleet. Mutta Latun Liisa teki niinkuin pojat, kulki
tietae suoraan kankaan kuvetta ja uskalsi mennae metsaeaenkin.

Kerran oli Liisa, kun he Ojanniemen Marin kanssa olivat kahden menneet
Karjansillalle, ottanut Marin syliinsae ja kantanut vaekisten tietae ja
kaeyttaenyt metsaessaekin. Elsa pelkaesi samaa, ja kun Liisa laehti astua
reuhottamaan tietae, seurasi Elsa kuin tunnotonna jaeljessae.

Kolkutus jo kuului. Elsaa pelotti, kun Liisa puheli kovalla aeaenellae.
Vaan kun tien ojelmukseen tulivat ja Risto naekyi kulkevan siellae edellae,
niin vavahti Elsa saeikaehdyksestae, sydaen rupesi lyoemaeaen ja haen tarttui
Liisaa kaeteen ja henkeaeaen pidaetti.

Kahviputelli kainalossa asteli Risto, tallusteli ja tuumaili itsekseen.
Katseli taivaalle ja puitten latvoihin, pysaehtyi tarkastelemaan muuatta
isoa kiveae tien vierellae. Sitae jonkun aikaa silmaeiltyaeaen laehti haen
astelemaan ja viittaili ja puhella pulpatti ja yhtaekkiae kyykistyi
tarkastelemaan muuatta muurahaiskekoa ja heitteli havuneuloja siihen.
Mutta kun huomasi tytoet jaeljessaeaen, heittaeytyi haen aeaenettoemaeksi,
poikkesi tieltae ja painui kiireesti metsaeaen.

Liisa nauroi ja esitteli, ettae ruvettaisiin haernaeaemaeaen Ristoa.

"Voi ei ruveta", kielteli Elsa pelaestyksissaeaen ja rukoillen, "kuule, ei
ruveta, Liisa rakas".

Mutta varsin vain sentaehden, kun Elsaa pelotti, Liisa alkoi hokea miten
pojatkin hokivat:

"Rlisto rlukka mene rlukkiisia rluumenia rlautapohja rleellae rliihestae
noutamaan."

Liisa hoki sitae niin kauan kuin Ristoa vaehaenkaeaen vilahteli puitten
vaelistae ja aina kovemmalla aeaenellae. Vasta kun kerrassaan naekyvistae
haeipyi, katosi metsaen peittoon, herkesi Liisakin huudettuaan vielae
kerran ja lujasti.

Elsa oli alussa kuin jaehmetyksissae, vaan sitten purskahti haeneltae itku.

"Jos vain Tolo Mikko tulee, niin minae sanon, ettae sinae se olit, joka
haernaesit Ristoa", tirskui Elsa ja uskoikin, ettae jos Tolo Mikko tulee,
niin se ei tee haenelle pahaa kun haen on ollut siivolla.

"Sano, sano. Minae raskin sanoa itsekin. Antaapa tulla niin minae sanon,
ettae Tolo Mikko, toeloe nokka, Tolo Mikko, toeloe nokka." Ja Liisa alkoi
hokea sitae lujalla aeaenellae laehettaeaekseensae kivenhakkaajan kuultaviin
sanansa.

Elsa ei enaeae tyytynyt kaevelemaeaen, vaan laehti juosta silpomaan minkae
ennaetti sydaen kurkussa. Juoksi kankaan toiseen laitaan saakka, ettei
kolkutusta kuulunut.

Siellae vasta saattoi haen vapaasti hengittaeae, vaan sydaen loei kiivaasti.
Ja haen tunsi vihaa Liisaa kohtaan ja toivoi haenelle pahaa. Toivoi, ettae
Tolo Mikko tulisi ja veisi Liisan vaikka iaeksi. Eikae haen enaeae
vaelittaenyt, vaikka Liisasta olisi tullutkin huono ihminen. Haen sanoikin
Liisalle kuin toivotuksena:

"Sinusta tulee huono ihminen."

Sitae ei ollut Liisalle vielae muut sanoneet kuin akat ja niitten
puheisiin haen oli jo paatunut, niin ettei niistae juuri vaelittaenyt muuta
kuin illalla aina pelotti. Elsan puhe oli aivan kuin joku poika olisi
haentae arvaamatta takaapaein niskaan lyoenyt, ja sentaehden haen aekkiae
synkistyi, puristi nyrkkiaensae ja ojenteli Elsaa kohti, joka seisoi
kyyristyksissaeaen ja yhdessae kohti kuin olisi kivettynyt.

"Jos minae sivaltaisin sinua, niin ei jaeisi kuin maerkae sija", sanoi Liisa
hammasta purren.

Siinae seisoivat vastatusten vaehaen aikaa, vaan lopulta Liisa purskahti
kovaan itkuun.

"Se on vale, ettae minusta tulee huono ihminen, se on vale. Sinae
valehtelet ja kaikki valehtelevat."

Nyrkeillae silmiaeaen hieroi ja intti ehtimiseen valeeksi, itkien sydaemensae
pohjasta.

Elsan rupesi kaeymaeaen saeaeliksi Liisaa ja kaduttamaan ja haepeaemaeaen
sanojaan. Haen koetti jotakin Liisalle puhuakin hyvitykseksi, vaan Liisa
ei kuunnellut enaeae, astui kiivaasti tietae ja itki aeaeneen.

Laehempaenae Karjansiltaa poikkesi Elsa tieltae ja kulki metsaeae kiertaeaekseen
Talluksen riihen luona olevaa suurta kiveae, jonka takana usein oli
herraspoikia, Montinin Jori ja Fagelbergin pojat vaeijymaessae ja
syoeksyivaet sieltae yhtaekkiae ja kun kiinni saivat, niin suutelivat ja
puhuivat muuta rumaa. Ja se oli sitae pahempi, kun tytoet pelkaesivaet, ettae
siitae tulee huonoksi ihmiseksi, jos herraspojat saavat suudella. Niin
oli Lampan Eedla kuullut aeitinsae kerran puhuvan ja Eedla sen selitti
muille ja muut sen uskoivat todeksi. Mutta jotakin oli Eedla myoes
kertonut, ettae jos heti pesee suunsa, heti paikalla, niin ei tulekaan.

Kerran oli Fagelbergin Fredrikki saanut Limmin Jennin kiinni ja
suudellut, vaan kun Jenni paeaesi irti ja juoksi pakoon ja oli heti
loeytaenyt muutamassa maettaeaen kolossa vettae ja siinae pessyt, niin oli
auttanut. Oeisin oli haen kyllae pahoja unia naehnyt, kerran hyvin pahaa,
ettae oli huutamaan yoellae ruvennut, vaan kun aeitinsae oli siunannut, niin
ei ollut sitten sen peraestae naehnyt semmoista unta. Niin kerrottiin ja
kauheasti pelaettiin herraspoikia.

Elsa taehysti Liisan kulkua ja pelkaesi, odotti joka silmaenraepaeys, ettae
nyt sieltae syoeksevaet pojat esiin. Ja itse haen kulki varoen, vaikka niin
etaeaeltae kiersi, ja oli valmiina pakoon. Vaan yhtaekkiae ilmestyivaet haenen
eteensae Tepon Iikka ja Lahdenperaen Santeri, jotka nousivat katajapehkon
takaa. Siinae seisoivat he nyt vastatusten katsellen toisiaan silmaestae
sisaeaen, Elsa pelonalaisena, Iikka naurusuin, mutta Santeri kaedet
nyrkissae ja uhkaavana alkoi:

"Miksi sinae minua kerran haernaesit?"

"En minae ole sinua koskaan haernaennyt..." koetti Elsa sanoa, vaan Santeri
samassa pukkasi Elsaa niskaan, niin ettae Elsa silmaelleen lankesi.

"Vielaekoe vasta haernaeaet? Haeh? Vielaekoe vasta?" teuhusi Santeri innoissaan
ja painoi Elsaa niskasta maahan.

Elsa luuli, ettae haen kuolee ihan heti, kun santaakin meni suu taeyteen,
eikae tahtonut saattaa hengittaeae. Vaan yhtaekkiae tunsi haen painon kohoavan
paeaeltaeaen, Santerin kouran irtaantuvan niskastaan ja kuuli Santerin
kimeaesti raeaekkyvaen. Ja kun haen jaloilleen paeaesi, naeki haen Liisan
pyoerittaevaen Santeria ja Santerin sitten syoeksyvaen pakoon ja yhae
raeaekkyvaen kuin syoetaevae.

Liisa tuli sitten Iikan luo ja tarttui Iikan rintapieluksiin.

"Miksi sinae, Iikka, annoit Santerin lyoedae Elsaa?"

"Mitaehaen Elsakin on haernaennyt Santeria."

"Se on vale, ja jos olisinkin, niin Santeri on semmoinen, ettae se
haukkuu kaikkia. Oletko sinae Elsa koskaan haernaennyt sitae?"

"En."

"Niin no! Mitaes sinae pieksaetit Elsasta? Haeh?"

Siinae syntyi kova ottelu, jota Elsa vapisten ja itkien katseli.

Ottelevat kaatuivat molemmat, Liisa alle. Elsa sen verran ymmaersi, ettae
Liisa tappiolla on, ja itki yhae katkerammin haedissaeaen eikae osannut
mitaeaen tehdae avuksi. Hetken peraestae nousivat yloes, vaan Liisa tarttui
uudestaan kiinni ja syntyi entistaeaen ankarampi nujakka. Iikka nyt sortui
allekynsin ja Liisa istuallaan Iikan paeaellae laeiski ja taputteli minkae
kerkesi.

Kun vihdoin erosivat, niin Iikka poismennessaeaen haikeasti itki.

"Elae huoli Liisa."

Liisa ei ollut enaeae kuulevinaankaan Iikkaa, laehti vain sanatonna
astumaan matkansa mukaan.

Aivan kankaan laidassa nousi Santeri pensaikosta, puljautui kuin
vesilintu sukkelosta ja alkoi:

"Tuleppas taenne Latun Liisa, karhumaija, poikatyttoe, litulatu,
litulatu..."

"Seekatti! Menenkoe ja vaehaen hatuutan?" kysyi Liisa kaeaentyen takaisin ja
oli nyrkit puristuksissa.

"Elae mene", pyysi Elsa, joka vielae pelkaesi, ettae jalat tutisi.

"Odottakoonpa. Satuthan kerran kautta kulkemaan, niin pysaeytaen ja kysyn,
kenen olet poika", uhkaili Liisa.

Sen kanssa he laehtivaet taas matkaansa paein. Liisa kyseli oliko Elsa
loukkaantunut ja kuleksi sitten aeaenetoennae ja allapaein.

Elsa olisi suonut taas Liisalle kaikkea hyvaeae ja koetti kaikin tavoin
miellyttaeae haentae.

"Saa kai niitae haernaetaekin Ristoa ja Mikkoa, kun ne ovat semmoisia",
sanoi Elsa.

Liisa ei puhunut mitaeaen, ajatteli vain itsekseen, ettae haen kysyy Tepolta
sitae, ja mietteissaeaen asteli puhumatta sanaakaan.

"Vaan jos Iikka kaeypi kantelemassa aeidillesi?" arveli Elsa vihdoin
aeaenettoemyyden katkaisten.

"Ei kaey. Iikka ei ole niitae poikia. Isaelleen se kyllae sanoo, vaan isaensae
toruu--toruu se minuakin..."

Liisa painui taas aeaenettoemaeksi miettimaeaen ja sitten omaksi
puolustuksekseen arveli:

"Mitaehaen Iikka antoi Santerin tehdae ilkeyttae, Iikka suurempi poika ja
ymmaertaevaeisempi, ettae olisi voinut kieltaeae Santeria", selitti Liisa
aivan kuin olisi kuullut vanhain ihmisten puhuvan.

Mutta ei haen sittenkaeaen saanut tyydytetyksi taeydellisesti itseaeaen. Haen
katseli jaelkeensae, ettae jos naekyisi Iikkaa, niin haen sanoisi, ettae
sovitaan pois Iikka.

"Sen Santerin olisi sietaenyt saada, se on semmoinen ettae se on aina
pienempaeinsae niskassa ilman mitaeaen syytae", selitti Liisa.

Leikkipaikka oli jo laehellae. Tuolla naekyi hiekkatoeyraes vaehaen matkan
paeaessae ja siellae tytoet leikkivaet. Ne panivat kuperkeikkaa toeyraestae alas.
Rinnakkain laehtivaet toeyraeaeltae, huiskahtelivat sikin sokin, ettae jalkoja
oli pystyssae kuin torrakoita. Yhteen myttyyn keraeytyivaet rinteen alle ja
siitae kun selvisivaet jaloilleen, niin alkoi semmoinen ilon metakka,
nauru ja huuto. Sitten taas rinnettae yloes ja huiskeikkaa alas.

Liisa pysaeytti toverinsa ja kysyi:

"Eikoestaeaen minusta tule huono ihminen?"

"Ei", vastasi Elsa empimaettae ja vakuuttavasti ja haevetti haentae nyt
mahdottomasti, ettae oli sanonut Liisalle aesken niin.

"Kun rukoilee Jumalaa, niin eihaen tule?"

"Ei."

"Minaepae rukoilen aina. Ja minae tykkaeaen sinusta."

"Liisa ja Elsa", huudettiin tyttoejoukosta.

Semmoinen ilon puuska tapasi molemmat, niin Elsan kuin Liisankin, ettae
kohoksi maasta kiskasi. Liisa sieppasi Elsaa kaedestae ja molemmat
laehtivaet kuin tuulispaeae olisi heidaet temmannut. Hyppyae juoksivat ja
Liisa tahdiksi lauloi:

    Rim min naellae reen
    evers perran pee
    litvik likka vee
    litvik likka vee
    vuotok rassassee
    unter riivantee.

Ja riemulla ottivat heitae toiset vastaan, varsinkin Elsaa hyvaeiltiin,
sillae Elsalla oli aina uusia ja hupaisia leikkejae.

Elsa esittelikin heti uutta leikkiae: enkelisille. Kukaan ei tiennyt
vielae miten sitae ollaan, vaan halukas oli jokainen.

"Me olisimme muka enkeleitae ja lentaeisimme alas maahan", selitti haen ja
naeytti miten piti hypaetae. Kaedet piti olla levaellaeaen ja toinen jalka
vaehaen koukussa taakse.

Sievaeltae se naeytti toisistakin ja leikki alkoi. Niin ettae pian oli suuri
parvi enkeleitae lentaemaessae toeyraeaen aeyraeaeltae alas maahan, josta
kiipesivaet aeyraeaelle ja taas enkeleinae alas.

"Katsokaa minua!" huusi jokainen laehtiessaeaen lentaemaeaen ja koetti olla
miten paraiten enkelin naekoeinen.

Elsa hajotti palmikkonsa, levitti hiukset hartioille ja sitae noudattivat
heti kaikki. Vaan Elsa huomasi taas uutta siihen.

"Tytoet, tytoet! nyt minae tiedaenkin miten vasta ollaan oikein kuin
enkeleitae ... nyt minae tiedaet... Naein."

"Voi, joo joo!" huusivat kaikki ja ehaettivaet riisuutumaan paitasilleen.

Nythaen sitae vasta naeytti oikein enkeliltae, jalatkin kun paremmin
naekyivaet. Ja naein oli lystimpaeaekin.

"Katsokaa, tytoet, katsokaa minua!" huudettiin taas. Ja tosiaan
katseltiin, kuka se oli sievin enkeli. Elsa se paraiten muka osasi ja
jokainen koetti samalla tavalla panna tukkansa ja pitaeae paeaensae, jalkansa
ja kaetensae.

Se leikki oli hauskaa. Olisi vaikka kuinka kauan leikkinyt sitae, sillae
se tunnusti, vaan ei jaksanut. Lentaeae kyllae olisi jaksanut, vaan kiivetae
ei. Ja kun tuli Vimparin Aappo, niin Latun Liisa heti rupesi kaerttaemaeaen
hautajaisille.

Enkelit pukeutuivat ihmisten lapsiksi ja rupesivat maallisiin toimiin,
murheellisiin toimiin. Talonpoikaiset hautajaiset pidettiin, sillae ei
ollut varustuksia tarpeeksi herrashautajaisia varten. Utin Elli taas
juhlallisesti saatettiin viimeiseen lepokammioonsa merimies Rahkolan
Sievae Siviaenae ja taas kaivettiin yloes vietaevaeksi uudelleen jonakin
muuna, vaan jaei kuitenkin taellae kertaa taas sikseen.

Elsa esitti, ettae ruvettaisiin leikkimaeaen kuninkaan pojan morsianta.
Siihen tarttuivat heti kaikki kuin takkiaiset.

"Minae rupean morsiameksi", ehdotteli Latun Liisa, yhtae halukas
haeaepuuhiin kuin hautajaisiinkin.

"Minae rupean morsiameksi, Aappo olisi kuninkaan poika", ehdotti Takun
Hanna.

Vaan Elsa selitti, ettae se kuninkaan poika olisi vain mukamasten. Se ei
vielae olisi taeaellae, vaan tulisi sitten noutamaan morsiantaan ja veisi
sen hyvin kauas taeaeltae, hyvin hyvin kauas, kauniiseen linnaan hyvin
kauniissa metsaessae, semmoisessa, jossa puut olivat hyvin korkeat ja
metsaessae kasvoi viheriae sammal, ettae oli aivan kuin viheriaeae samettia
olisi siinae. Linnan ympaerillae on ruusupensaita, niin kauniita, ettei
muualla koko maailmassa.

Ja siellae on aina kesae ja linnut ja kaikki elaeimet ovat aivan kesyjae.
Eikae siellae ole muita ihmisiae kuin se kuninkaan poika ja se on hyvin
kaunis.

Jokaisessa syntyi halu paeaestae sen kuninkaan pojan morsiameksi ja Elsalta
he sitae arvoa pyysivaet. Haenen ympaerillaeaen hyppivaet, taputtivat kaesiaeaen
ja kilvan kaerttivaet. Liisa enin hokelsi ja vaekivetoon tahtoi, ettae haenen
pitaeae paeaestae morsiameksi, muuten haen ei rupea.

Ojanniemen Mari oli Elsan mielestae sopivin, se kun oli sievin ja pienin
ja se kuninkaan poika oli myoes pieni.

"Sinae olisit, Liisa, muka sen morsiamen aeiti ja se kuninkaan poika veisi
sinut mukaansa, ja sinae saisit siellae ruokaa laittaa ja hoitaa
kaikkea... Mari olisi morsian."

Molemmat olivat tyytyvaeisiae ja sulasta hyvaestae mielestae rupesi niin
morsian kuin morsiamen aeiti pyoerimaeaen ja taputtivat kaesiaeaen. Vaan
toisetkaan eivaet tyytyneet osattomina olemaan. Ja Elsan piti luvata mitae
tointa millekin. Helpostihan niitae loeytyi ja tyytyivaet ne, kunhan
jotakin saivat ja paeaesivaet mukaan tuonne hyvin kauas.

Vimparin Aapolle ei huomattu mitaeaen tehtaevaeae. Hautajaisia he eivaet
osanneet leikkiae pastoritta, vaan haeissae he eivaet sitae koskaan
tarvinneet. Joku kyllae ehdotteli Aapolle rengin paikkaa, vaan Aappo ei
huolinut. Haen olisi halunnut olla kuninkaan poikana itsenae. Ja haen
naerkaestyi kun ei paeaessyt, uhotteli laehteae pois ja laehtikin, laehtiessaeaen
viskaten laehellae olevaan vesikuoppaan Sievae Siviaen, jonka viimeisen
lepokammion haen aesken oli niin juhlallisesti siunannut. Lampan Eedlalta
paeaesi haikea itku ja muutkin tytoet paeivittelivaet, kun Aappo syyttoemaelle
raukalle vihojaan puski. Mutta Latun Liisa joutui Aapon jaelkeen, joka
tiesi, ettae nyt haen on helisemaessae, ja paeaesti raemaekaen huudon jo ajoissa.
Vaan ei auttanut huuto. Liisa tapasi tukkapaeaestae kiinni ja
hatuuttaessaan arveli: "Vai taemae pastori!"

Liisa kun onki Sievae Siviae raukan kuopasta ja puisteli ja toi
omistajalleen ja joku esitteli ettae tullaan huomenna Karjasillan luo
pyykille, nukkien vaatteitten pesuun, ja pestessae muka keitettaeisiin
kahvia ja oltaisiin niinkuin Pyykkisaarella, niin tuntui kaikista
hauskalle nyt jo, ja Eedlakin rauhoittui kokonaan ja pyyhki kyyneleensae.

Ja nyt tuli into ja kiire kuninkaan pojan morsianta pukemaan. Kuin
perhoset liikkuivat tytoet ympaeriinsae ja poimivat kukkia helmat taeyteen.
Niistae sidottiin kruunu ja seppeleitae. Sitae tehdessae puhuttiin siitae
kuninkaan pojasta kukin mielikuvituksensa luomia.

Se oli niin kaunis se kuninkaan poika, ettei koko maailmassa toista. Ja
linna niin komea, ettei koko kaupungissa niin komeaa rakennusta. Ja
siinae oli semmoinen sali, jonka katto oli kristallista ja seinaet
kristallista ja samettimatot lattialla.

"Eikoe olekin siellae metsaessae semmoinen lasitoermae ja sen alla pumpuleita,
joihin saa hyppiae siltae toermaeltae?" kysyi Latun Liisa ja toiset myoensivaet
ja kyselivaet kukin omia mieluisiaan.

Variksenvarpaista laitettiin kruunu, valkoapilasta seppele olan yli ja
vyoetaeryksen ympaeri, vyoelinoeistae puku kaikenmoisille laskoksille ja niin,
ettae kaesivarret ja kaula olivat paljaina. Tukka oli hajallaan ja
oikeassa kaedessae pieni kukkakimppu.

Semmoisissa koristuksissa pantiin haen istumaan vasenta kaettaeaen vasten
nojalleen ja sinnepaein katsomaan mistae odotettiin kuninkaan poikaa.
Toiset tytoet laskeusivat toeyraeaeltae alas sieltae katsomaan ja odottamaan
sulhoa tulevaksi. Ihastusta he olivat taeynnae ja onnellisuutta jokainen,
saati sitten morsian. Joka hetki he odottivat, ettae milloin tulee
kuninkaan poika, ajaa mustilla hevosilla, joilla on kultasuitset ja
kaikki kullasta. Metsaen laitaan taehystelivaet, ettae alkaako jo
vaelaehdellae, ja hiljaa kuiskaten puhuivat, ettae kyllae se kohta tulee.

Vaan kun toiselta puolen ilmestyi toeyraeaelle Montinin Jori ja Vimparin
Aappo, niin laehtivaet tytoet puittaamaan pakoon kuin kananpoikue ja
muitten kiire tempasi Liisankin mukaansa. Morsian raukka jaei yksinaeaen
toeyraeaelle eikae osannut liikkua paikaltaan, purskahti itkuun peloissaan.

Montinin Jori nauroi ja huusi:

"Flickor, kom da si!"

Muutamia tyttoejae kapusi toeyraeaelle ja kummissaan katselivat pakenevia,
vaan kun huomasivat Ojanniemen Marin, niin remahtivat nauramaan.

"Pappa o' mamma, kom da si!" huusi joku tytoeistae.

Pappa ja mamma tulivat laehemmaeksi toeyraeaen alle ja joku rouva kolmantena.
Nauroivat hekin naehdessaeaen nyt sen kumman.

"Flickor, fraga hva' lass hon vara", huusi rouva.

"Kuka sinae olet?" kysaeisi muuan.

"Mari."

"Nii vaa mikae sinae lossa olla?" kysyi toinen.

Mari ei osannut vastata, nyyhki vain kasvot kaesivarsien peitossa.

"Mikae se ole?", kysyi muuan tyttoe Vimparin Aapolta, joka siinae seisoi
kaedet taskussa ja naurusuin katsoi vuoroon kutakin.

"Se on Ojanniemen Mari."

"Mari, miksi sinae olet kranssi paeaessae?" kysyi joku muita viisaampi.

"Kun mi-nae o-len ku-nin-kaan po-jan mor-sian."

"Se on muka kuninkaan pojan morsian", alkoi Aappokin nyt haeveltaeae ja
selitti se niin reimalla aeaenellae, ettae pappa ja mamma ja rouva toeyraeaen
alla kuulivat.

"Ah morsian", lausui mamma.

"Jaja!" sanoi pappa. "Kuninkaan pojan morsian, eipae vaehempaeae. Mutta
kaunis morsian."

"Juu, sievae tyttoe naeyttaeae olevan", myoensi mamma ja toinen rouva sanoi:

"Erinomaisen sievae."

Latun Liisa jo palasi takaisin, terhakan naekoeisenae seisahtui Marin
viereen, ikaeaenkuin ettae tulkaapa! Ja kun herra huusi sieltae alhaalta ja
kysyi Maria, kenen se on tyttoe, huusi Liisa:

"Se on Ojanniemen Sannan."

Sillae aeaenellae haen sen lausui ikaeaenkuin olisi sanonut: sen se on ja se ei
kuulu teihin.

"Ojanniemen Sannan... Mari on siis..." sanoi rouva toiselle ja taemae
nyoekaeytti paeaetaeaen, ettae haen ymmaertaeae.

"Synti tyttoeparkaa", sanoi rouva.

Herra piirteli kepillaeaen santaan ja huusi sitten Joria noutamaan lantin,
jonka antaisi Marille.

Mutta Hulda, Jorin sisko, juoksi papan luo ja halusi haenkin antaa.

"Kenenkae sinae olet, sinae iso tyttoe?" kysyi se toinen rouva Latun Liisaa
ja otti rahakukkaronsa.

Liisa haepesi, kun haentae sanottiin isoksi tytoeksi, ja vetaeytyi haepeissaeaen
toeyraeaen toiselle puolelle ja painui maahan, ettei naekyisi.

"Se on Latun Liisa", huusi Jori, ja Liisaa yhae enemmaen haevetti, niin
ettae koetti vetaeytyae likemmaeksi maanpintaa, kun vielae luuli naekyvaensae.
Muuan tyttoe tarjotteli haenelle rahaa, vaan haen ei ilennyt ottaa, ei
vaikka. Niin ujosteli.

Toisetkin tytoet nyt palailivat juoksun vilkkaa ja uteliaina
tiedustelivat, mitae herrasvaeki oli sanonut. Mari kertoi ja naeytteli
kahta viisipennistae, joita jokainen katseli kaesistaeaen.

"Ketae kaikkia siinae oli?" kyselivaet, jotka eivaet olleet uskaltaneet niin
laehelle pysaehtyae, ettae naehneet olisivat.

"Montinin herra ja rouva ja Karenin rouva, Montinin Jori, Hulda, Siiri
ja Lotta, Stroembergin Liisi ja Betti ja Groendalin Fraiju ja Montinin
piika, jolla oli suuri kannannainen vasu kainalossa", selitti Liisa ja
arveli, ettae ne menivaet Montinin kaukavainiolle leikkimaeaen.

Sinne se oli mennyt Vimparin Aappokin herrasvaeen mukaan, ja arvelutti
tyttoejae, ettae jos se meni pastoriksi. Latun Liisa ehdotteli, ettae
laehtisivaet katsomaa. Istuisivat jossain piilopaikassa, josta heitae ei
huomattaisi.

"Noustaan puihin istumaan siinae vainion aidan takana. Kierrettaeaen tuolla
metsaeae jo edelle paein. Voi seekatti! Laehdetaeaen! Naehdaeaen kuin niillae on
niin komeasti."

Toiset eivaet olleet suostuvaiset taehaen. Tuntui jo monella naelkae.

Elsalle tuli mieleen aeiti ja alkoi huolettaa, ettae jos sitae on
vastustanut hyvin, ja syntyi semmoinen saeaeli ja kaipauksen tunne, ettae
tahtoi heti laehteae.

Marille tuli myoes kiire kotia.

"Minun pitaeae laehteae naeyttaemaeaen aeidille naeitae rahoja", sanoi haen.

"Ostetaan niillae nisua ja tullaan huomenna pitaemaeaen oikein herrasvaeen
hautajaisia. Niillae saadaan niin paljon, ettae varmaankin viidet
hautajaiset saadaan pitaeae", sanoi joku.

"Ostetaan, jos aeiti ei tarvitse", sanoi Mari.

Ja sillae puhein laehdettiin kotia oikein kiiruulla. Niin kiirettae
kuitenkaan ei ollut, ettei Kontinkangasta joudettu kiertaemaeaen. Liisa
siellae vain yksinaeaen meni suoraan ja mennessaeaen lojusi jotakin muka
kasakkain laulua, niin ettae kangas raikui.




6


Semmoinen kiire oli Elsalla palatessaan, ettei malttanut muitten
joukossa kulkeakaan, vaan riensi kaukana edellae. Portilta juoksujalassa
sisaeaen toeytaeisi ja sydaen vavahteli ovea auki kiskaistessa.

Aeiti oli rukin aeaeressae.

"No nytkoe jo tulet?" sanoi aeiti nyreaesti. "Kun et viipynyt koko iltaakin
ja yoetaekin."

Ja kaeaemin valmiiksi saatuaan istuutui haen kangaspuihinsa ja vihaisella
aeaenellae vielae sanoi:

"Niin kiire oli sinulla sinne lentoon, ettet malttanut kaeaemiae kylliksi
tehdae, vaan pitaeae minun nekin laittaa, vaikka on kutomisessakin enemmaen
tyoetae kuin tehdae jaksaisikaan."

Haemmaestyksissaeaen seisoi Elsa keskeellae lattiaa, ei osannut mitaeaen.

"No seiso nyt vielae siinae, tee edes muutama kaeaemi, ettae saan rauhassa
taemaen kankaan paeaetetyksi."

Elsa istui noeyraesti rukin aeaereen kaeaemin tekoon. Ajatteli sanoa, ettae haen
ei uskonut kankaan naein pian loppuvan, luuli vasta huomenna.

Vaan aeiti niittae solmiessaan sanoi:

"Minae koetin ehaettaeae, ettae saisin taemaen loppuun, ja loppuun taemaen olisin
saanutkin ennemmin, vaan kun piti vielae rukin aeaeressaekin lanttasta
kaeaemin teossa. Mikae kiire sinulla olikin sinne juoksuun ... ja kehtaakin
iso tytoen torvelo."

Elsan sydaentae jo puri, haevetti ja suututti haentae, ettae posket kuumina
karehtivat. Kuin tuupaten tuli uhkamielinen ajatus, ettae jos vielae aeiti
sanoo, niin haen vastustaa, raaskii sanoa vaikka mitae. Ja haen mietti,
mitae sanoisi. Vaan kun ei aeiti mitaeaen puhunut, niin istui Elsa aeaeneti,
murjotti vihassa. Kauan haen ei kuitenkaan vihaansa pitaenyt, sillae kun
haen tuli katsoneeksi aeitiin, joka koetti kutoa minkae suinkin kerkesi,
niin siirtyi ynseys mielestae, meni kuin lumi Siljalta jaeaeltae tuulen
puhaltaessa. Saeaeli ja rakkaus laemmitti mieltae ja muutamiin kirkkaisiin
kyyneliin suli viimeisetkin vihan rippeet. Haevetti kovasti, ettae oli
pahaa ajatellutkaan.

Kun kudonta oli loppunut ja aeiti alkoi lappaa kangasta, puheli haen
leppyneenae:

"Et sinae olisi joutanut sinne koko paeivaeksi purjastamaan. Rikkailla on
aikaa, vaan koeyhaen lapsen pitaeae jo pienestae pitaeen oppia tyoetae tekemaeaen,
muuten on naelkaekuolema edessae. Pitaeaehaen sinunkin jo sen ymmaertaeae. Ja
tiedaethaen sinae, kuinka lujasta meille leipae laehtee. Minun pitaeae tehdae
tyoetae minkae suinkin jaksaa. Sinunkin pitaeisi koettaa auttaa minua. Mihin
sinae lapsi raukka muutoin joudut, jos minusta pian aika jaettyy. Maailman
jalkoihin, huutolaiseksi, sen sinae hyvin tiedaet..."

Vaan siihen jaei puhe ja lappaminenkin, kun tuli yskaenkohtaus. Niin
rajuksi ratkesi ryvintae, ettae henkimenneisiin asti. Tuolille jos ei
paeaessyt istumaan, niin siihen olisi lattialle nyykistynyt. Kauan sitae
kesti, enemmaen aikaa kuin ennen. Elsaa pelotti jo, ettei se helpotakaan,
vaan tukehduttaa siihen paikkaan.

Viimein kuitenkin yskae tuntui vaehaen vaesaeytyvaen, ja kun pahin puuska oli
sivu, niin siitaehaen se laantui laantumistaan. Vaan niin heikoksi vei,
ettei jaksanut jaloilleen, istua piti vielae ja odottaa voimain
palautumista.

"Kyllae minae taessae suoriudun hiljalleen ja kykenen laehtemaeaen", puhui aeiti
rykaeysten seasta ja paineli sydaenalaansa.

Vasta kun aeiti oli mennyt purkautui Elsan itku, puhkesi yhtaekkiae ja
ryntaesi kuin sulkunsa saerkenyt tulva. Haen ei olisi voinut sitae pidaettaeae,
vaan ei halunnutkaan. Heittaeytyi vuoteelle, painoi kasvonsa paeaen
alustaan ja antoi itkulle taeyden vallan. Haen ei voinut mitaeaen ajatella,
ajatukset ikaeaenkuin juoksivat vetenae. Hetken peraestae tuli mieleen kuvia,
jotka vaihtuivat nopeaan, ja haen naeki ne aivan kuin silmissaeaen: aeiti
kaeaemiae tekemaessae ... aeiti istui tuolilla ja ryki henkimenneisiin ...
aeiti kuoli...

Kuolleen aeidin kuva pysaehtyi mieleen hetkiseksi. Ja ahdistava tunne
taeytti Elsan sydaenalan aivan kuin olisi tahtonut pakahuttaa, ettei
henkikaeaen paeaessyt kulkemaan, kurkkuun salpautui. Mutta kun viimein paeaesi
tulemaan, niin laukesi kovaan parahdukseen.

"Ei ole kuollut!" huudahti Elsa tuskan aeaenellae, vaan vihaisestikin,
ikaeaenkuin sille kuvalle sanoen: sinae valehtelet. Vaan se kuva pysyi yhae
mielessae, ja kun siirtyi hiljalleen pois, niin tuli sijaan
koeyhaeinhuutokauppa. Siinae muodossa se tuli kuin Elsa oli kerran naehnyt.
Mutta itse seisoi haen nyt korkealla tuolilla ja myoetiin,--ruma akka
ojensi kaesiaeaen ottaakseen haentae.

Tuntui kuin se akka olisi seisonut ihan haenen vieressaeaen. Ruumista
karsi. Ei olisi uskaltanut katsoa huoneelle, vaikka mikae olisi ollut!
Kaeaeri vain kaetensae paeaenalustan ympaeri ja painoi paeaensae sitae vasten.
Koetti puristaa silmaensae umpeen lujasti, ettae se kuva poistuisi
mielestae, vaan ei ollut apua. Pelotti kauheasti ja kylmae karsi ruumista.
Vasta kun pisti paeaensae paeaenalustan alle, niin oli parempi olla, vaikka
muu ruumis kaulaa myoeten tuntuikin turvattomalta. Mutta sieltae
paeaenalustan alta uskalsi kuitenkin kurkistaa huoneelle, ja kun naeki,
ettei ollutkaan sitae akkaa, niin haevisi pelko. Vierestae tuolilta sai
aeidin saalin ja sen levitti peitoksi, ja huppukorviin kun paneusi, niin
oli kuin turvan takana, jottei pelottanut ollenkaan.

Kuohuva mieli asettui ja sen mukaan itkukin laimentui ja alkoi saattaa
ajatuksiaankin asetella. Vaikka tahtoivathan ne aeskeiset kuvat vielae
mieleen pyrkiae, vaan kun tulivat, niin kurkisti saalin liepeen alta
huoneelle ja silloin naeki, ettei siellae ollut mitaeaen, ei aeitiae kuolleena
eikae sitae rumaa akkaa vuoteen vieressae. Sillae tavoin niitten kuvien
taeytyi aina poistua, ja harvemmin ne enaeae pakkausivatkaan.

Mutta siellae saalin alla tuli ikaevae aeitiae ja rupesi ajatteluttamaan,
ettae jos aeiti ei ole jaksanut Montinille saakka sen kankaansa kanssa,
vaan on kadulle lyykistynyt. Ja sitae enemmaen rupesi vaivaamaan, kuta
enemmaen ajatteli ja koetti vakuutella, ettae on se jaksanut. Lopulla pani
se niin levottomaksi, ettae piti laehteae katsomaan.

Juoksujalassa kulki haen katuja, ei joutanut arvelemaan, ettae mitae
ihmiset ajattelevat, ei tullut edes mieleenkaeaen. Huolena oli vain aeiti.

Sitae menoaan tuli haen Montinin portille ja oli levollisempi, kun aeitiae
ei ollut kadulla naekynyt, ettae tottakai se sitten on jaksanut. Vaan
varmuudeksi halutti naehdae. Sisaeaen ei kuitenkaan viitsinyt mennae eikae
kartanollekaan oikein, ettae jos huomaavat tai jos sattuisi Montinin Jori
ja tytoet tulemaan. Hiljalleen vetaeytyi seinaenviertae ja pidaetteli
nyyhkytystae, joka aika ajoin vielae pulpahti kuin pore vedenpintaan.
Nurkan takaa sitten kurkisti. Kyoekin ikkuna sopikin naekymaeaen verannan
kulman takaa, kun pitkaeksi kaulansa kurkotti. Tikapuut olivat pahasti
edessae, vaan kun laskeutui kumarruksiin, niin puolapuitten vaelistae naeki
alaruudut. Ja sieltaepae nyt naekyi vaehaen aeidin paeaetae, toinen puoli
takaraivoa ja vaehaen olkapaeaetaekin. Aeiti se oli. Tuntui aekkiae hyvaelle,
posket karahtivat kuumiksi ja suukin hymyyn vetaeytyi. Kerran naekyi
akkunasta toista kaettae, huivin kun kaulalta nosti paeaelaelle. Ja nyt oli
ihan varma tosi, ettae se oli aeiti. Ja semmoinen mielihyvae syntyi, ettae
naurun hykaehdys tuli aeaeneen. Ja helpolla mielellae saattoi palata
takaisin.

Kaikki pelko oli poissa, mieli iloinen ja noeyrae. Haen paeaetti, ettei haen
enaeae mene leikkimaeaen kauas, vaan on kotona ja tekee aeidille kaeaemejae,
niin ettei aeidiltae koskaan lopu. Ja haen rupeaa kutomaan tiuhtanauhaa
jota myy ja saa rahaa, ettae elaevaet aeidin kanssa oikein hyvin. Jumalalta
rukoilee, ettae metsaestae loeytaeisi aarteen, josta aina kaey rahaa
hakemassa, kun tarvitsevat, ja antaa Nikkilaen emaennaellekin. Ja on niin
lysti olla, ettae vaikka tulisi keisari tahtomaan ottotytoekseen, niin ei
laehtisi. Sittenkin kun haen suureksi tulee, on haen aeidin tykoenae.

Kotona haen haki tiuhtanansa ja kaepynsae valmiiksi, ettae kun aeiti tulee ja
antaa lankaa, niin rupeaa haen kutomaan.

Mutta aeiti viipyi kauan ja tuntui oudolta olla yksin. Kangaspuut tuossa
olivat tyhjaenae. Poelkyltae riippui alusvaate ja polkimet repottivat
lattialla, tiuhtavarvat olivat pystoessae loukossa, jousi ikkunalla ja
sukkula, jossa oli vielae puolinainen kaeaemi. Istuimella oli aeidin
arkihame ja roeijy ja lipokkaat vierekkaein istuimen alla. Kello naksutti
kovasti, ja kun loei tuntimaeaeraeae, niin pelotti oikein. Tuntui
yksinaeiselle ja oudolle, ettae itku pyrki tulemaan.

Pojat juoksivat kadulla roirosilla ja tytoet hyppaesivaet nuoralla. Elsaa
ei haluttanut katsoakaan heitae. Tuntui kuin olisivat olleet kaikki
vieraita. Ei vaelittaenyt lehmistaekaeaen, joita kulki haekiltae, ei
Helunastakaan, jonka Nikkilaen emaentae oli itse hakenut. Meni istumaan
kangaspuille, painoi poskensa aeidin hametta vasten ja puhkesi hiljaiseen
itkuun, tietaemaettae mitae oikein itki.

Itkun laehteet vaehitellen kuivuivat ja ajatukset alkoivat juosta. Vaan
kun haen taas katseli ympaerilleen kamarissa, jossa kaikki muistuttivat
aeidistae, palautui kaipauksen tunne ja silmaet uudelleen kastuivat. Haen
painoi uudelleen poskensa aeidin vaatteisiin ja aeaeneensae rukoili
Jumalalta anteeksi, ettae oli ollut semmoinen.

Ja kun aeiti vihdoin tuli, ikkunan ohi astui, valtasi Elsan ahdistava
ilon puuska, niin ettae haen huudahtaen syoeksyi aeitiaeaen vastaan kadulle ja
tarttui aeitiae vyoetaeryksiin.

"Hohoi", huokasi aeiti istahtaessaan tuolille raukeana.

"Niin olen kuin lankavyyhti. Oli sitae vaille, ettei tarvinnut kadulla
levaehtaeae. No hyvae onkin, ettae saa nyt huoletonna olla vaehaen aikaa:
Montinilta en nyt saanutkaan enaeae kudottavaa, vaan huomenna tuodaan
Jaentiltae", selitti haen tyytyvaeisenae ja laihat kasvot vaehaen kuin
punoittivat.

"Tuossa on silliae", sanoi haen sillae aeaenellae, kuin olisi se ollut jotakin
harvinaista herkkua, ja levitti kaapin paeaelle paperikaeaeryn, jossa
laejaessaeaen rotkotti puolikymmentae suurta sillin lahnaketta ja loeyhkaesivaet
haerskiae hajua.

"Ja onpa minulla muutakin hyvyyttae", sanoi haen, taskustaan kaivaen
toisen paperikaeaeryn, pienen kouransilmaeaen menevaen.

"Siinae on teetae."

Elsa katseli uteliaana ja hyvillaeaen. Teetae haen ei ollut koskaan saanut,
ainakaan muistanut. Haen ei tiennyt miten sitae syoedaeaen ja mille se
maistuu.

"Eipae sanota persolle, se on makeaa", sanoi aeitikin ensiksi nauraen, kun
Elsa haeneltae sitae kyseli, vaan kuitenkin sitten lisaesi: "No kohtapa
tiedaet; me keitaemme sitae taenae iltana."

"Jopa minae tiedaenkin, jopa tiedaenkin", paekelsi haen iloissaan, vaan se
selittaenyt tarkempaan. Mielessaeaen kuvitteli, ettae sitae juodaan kuin
kahvia. Teekupiksi ja teevadiksihan niitae sanottiikin, josta kahvia
juotiin. Mutta tuntui, ettae tee on makeaa, makeampaa kuin siirappi.

Aeiti katseli rahojaan, luki kaemmenellaeaen hopeoitaan ja muutamia
lantteja. Kaksi kymmenpennistae antoi, joilla kaeski Elsan mennae sokeria
ostamaan, ja jaei itse yhae katselemaan kaemmenelleen. Ei ollut iso laejae,
minkae oli saanut pitkaenae kankaasta. Eihaen siinae ollutkaan kaikki, kun
oli jo etukaeteen pitaenyt ottaa muutamia markkoja. Oli nyt saanut
kyynaeraeltae viittae penniae vaehemmaen kuin ennen. Oli rouva arvellut, ettei
kannata maksaa enempi. Vaan antoihan rouva silliae ja teetae ja oli
sanonut, ettae harvat kutovat niin hyvaeae vaatetta kuin Viioska.

Hyyryrahan kun maksoi naeistae, niin ei paljon jaeaenyt jaeljelle. Mutta
tulipa hyyry jo etukaeteen maksetuksi, ja Jaentin emaentae lupasi hyvaen
kutomapalkan.

Haen koputti Elsaa ikkunaan ja kutsui takaisin, antoi kymmenpennisen ja
sanoi:

"No, ota tuon edestae soikeita korppuja. Kaesketaeaen Nikkilaen emaentaekin
teelle." Ja itsekseen jaei vielae tuumailemaan, ettae kun sai tuota teetae,
ettae ei tarvinnut kahvia ostaa kankaan loppiaisiksi, niin ostaa haentae
muutaman korpun.

"No nyt me saamme herkutella", sanoi aeiti hymyillen Elsaa, kun taemae oli
tullut asialtaan. "Tule nyt syoemaeaen, niin juomme sitten teetae korpun
kanssa paeaelle, ettae suu jaeae makeaksi."

Leipaeae, kylmiae potaatteja ja silliae oli ruuaksi. Vaan sillit eivaet
maistuneet Elsalle, ne olivat kesaeytyneitae ja haisivat. Haen jykersi
leipaeae ja soei muutaman potaatin. Mutta mielensae oli iloinen
ja tyytyvaeinen, sitae enemmaen kun aeiti oli suostunut haenen
nauhankutomispuuhaansa, josta haen oli heti kertonut.

"Hyvaehaen se on, ettae jotakin koettaa. Saahan tuota sitaekin koettaa",
sanoi aeiti.

Hyvillaeaen kertoi Elsa aikeensa Nikkilaen emaennaelle, kaeydessaeaen haentae
teelle kutsumassa.

"Niin vainkin, niin vainkin, apuun paein se on", sanoi Nikkilaen emaentae ja
kammariin tultua sanoi Viion leskelle:

"Kyllae Elsasta pian teille apu tulee, kun se on jo niin halukas. Pian se
valtaa istuimen aeidiltaeaen. Kun se vielae vaehaen kasvaa, ettae jalat
polkimiin yltaeae, niin ei tarvitse aeidin kuin vaehaen ohjailla aluksi ja
sitten vain katsella. Mureetta saatte sitten odottaa vanhuuttanne".

Viion leski hengaehti ja sanoi:

"Vielae saa kasvaa Elsa ennen kuin kykenee kangaspuihin istumaan. Eikae
sillae niihin ole kiirettae vielae, kun Jumala minulle terveyttae ja voimia
suonee. Muuta tointa kun saisi, niin olisi paljoa parempi, ja tottapa
Jumala on naehnyt jotain Elsankin varalle."

"No joo, onhan se niinkin", myoensi Nikkilaen emaentae.

"Istukaa emaentae."

"Eihaen se kankaankutominenkaan helppoa ole", sanoi Nikkilaen emaentae
istuttuaan.

"Ei ole, sen minae tunnen ruumissani. Hyvin se on syoenyt minun voimiani,
eikaehaen tuosta ala saada palkkaakaan.--Tulkaapa ottamaan emaentae teetae."

"Oikeinko taessae teetkin."

"Niin no kankaan loppiaisia. Varsinko tuota senkaeaen vuoksi olisi, vaan
Montinin rouva antoi vaehaen teelehtiae.--Ottakaa korppukin, onhan siinae
siksi."

"Kiitoksia. Vai antoi rouva teelehtiae."

"Se on niin hyvaesydaeminen se rouva", alkoi Viion leski ylistellae. "Kun
kuuli minun rykivaen, niin sanoi, ettae teillaepae kuulustaa olevan paha
yskae, minae annan teille vaehaen teelehtiae, ettae saatte teevettae, se on
hyvaeae rinnalle. Ja puodista kaevi paperikaeaeryn, luodin verran minkae lie
pannut."

"Sillae lailla."

"Hyvaensuuntainenhan se on... Poismenossa olin portilla, niin piika
juoksutti jaelkeeni ja pisti kaesiin paperimytyn. Siinae oli sillejae
useampia nauloja."

"Isoja sillejae", sanoi Nikkilaen emaentae ja tirkisteli kellastuneita,
suuria kalan lahnakkeita, jotka haiskahtivat niin oudolle Nikkilaen
emaennaenkin nenaeaen, ettae kipristeli.

"Niin. Ovat ne vaehaen kesaeytyneitae, vaan kyllae niitae syoepi meikaelaeinen,
jonka on pitaenyt oppia ruoka jaerestaeaen syoemaeaen", sanoi Viion leski,
vaikka vaekinaeistae oli haenellekin niitten syoenti ja sen maulla saanut
muutaman palan niellyksi, kun ne olivat hyvaen tahdon antia.

"Taitaapa olla antelias ihminen", arveli Nikkilaen emaentae.

"Joo, se on kelpo ihminen kaikin puolin. Sekinhaen siinae on jo koko etu,
ettae se toimittaa tyoetae koeyhille."

Elsakin puuttui puheeseen ja kertoi, ettae Montinin herra oli antanut
Ojanniemen Marille kymmenen penniae.

"Missae?"

"No nehaen menivaet Montinin herra ja rouva ja lapset ja muita herrasvaekiae
Montinin kaukavainiolle, kun me leikimme hiekkatoeyraeaellae. Me olimme
kuninkaan pojan morsiamisilla juuri. Kun se tulivat, juoksimme me muut
pakoon, vaan Mari, joka oli morsian ja istui toeyraeaellae, ei kerennyt,
vaan jaei siihen ja herra antoi tyttaeriensae Marille viedae kymmenen
penniae."

"Kuninkaan pojan morsiamisilla", nauroi Nikkilaen emaentae. "Ne haentae
kuvittelee nuo lapset."

Viion leskikin hymaehti ja yltyi kiittaemaeaen Montineja ja toivotti heille
Jumalan siunausta, iankaikkista hyvaeae ja ajallistakin onnea.

"Minkaeaen maallisen tarpeessa he eivaet olekaan, vaan suokoon Jumala, ettae
he naekisivaet iloa lapsistaan."

"Joo, sehaen se olisi hyvae asia, ettae lapsista tulisi vanhemmille iloa",
sanoi emaentaekin.

"Ottakaa lisaeae teetae", kaeski Viion leski.

Nikkilaen emaentae yritti kiittelemaeaen, ettae ei toki enaeae, ja katseli kuin
kahden vaiheilla. Mietti, ettae haen ei juo, vaan Nikkilaelle vie taemaen
kupin, jos kehtaisi sanoa.

"Tulkaa ottamaan."

"Kiitoksia, juokaa itse vain, johan se minulle riittaeae yksikin kuppi."

"On sitae taeaellae. Tulkaa vain juomaan, niin viedaeaen sitten
Nikkilaellekin."

"Te nyt laeaekkeenne juotatte minulle, minae vien taemaen Nikkilaelle, minun
osalleni kyllae yksikin riittaeae", vaeitti nyt tiukasti emaentae. Eikae se
siitae parantunutkaan, vaikka Viion leski vielae tarjoili, kun emaentae toi
kupit ja kiitteli Nikkilaen puolesta.

"Ei makeaa mahan taeydeltae", sanoi emaentae ja nauroi.

Viion leski maksoi huoneen vuokran.

"Pitaeae maksaa rahojen aikana."

"Eihaen se ole kuukauden paeaetaekaeaen vielae", arveli emaentae jotakin
sanoakseen kuitenkin, vaikka oli hyvillaeaen saaliista, ettae saa velkansa
maksaa ja saa Nikkilae raukalle vaehaen mieluista ruokaa pitkaestae kotvasta.

"Vaan minua se ei vahingoita, jos maksan ennen, kun kuitenkin on rahat
kaesissae, ja teille se voi olla hyvaeaenkin tarpeeseen."

"Ei se tarpeetonta ole, jos paljonkin saisi. Niin no. Jos sattuu teille
joskus ettae ei olisi aikoinaan maksaa, niin odotan minae etemmaeksikin."

Niin, sillae tavallahan se sopii."

"Niin autetaan mekin huonot taessae toisiamme voimaimme mukaan. Niinhaen
sitae sanotaan, ettae ei niin rikasta, joka ei apua tarvitse, eikae niin
koeyhaeae, joka ei auttaa voi."

Siitae laehti puhe kulkemaan siihen suuntaan, ettae pienellae elaejaellae on
monta tarvetta ja ottaa usein lujalle, vaan yht'aekkiae aukeaa umpiperae.

"Mitenkaes kaevi minulle taenae paeivaenae", selitti Viion leski.

"Montinin rouvalta en saanut enaeae tyoetae, se kun aikoi lopettaa tykkaenaeaen
kankaitten kudottamisen. Minae ajattelemaan, ettae..."

"Mitae nyt nykitaeaen, kun parta loppui", ehaetti emaentae vaeliin nauraa
hekattaen.

"Minne mennae tyoetae kysymaeaen", jatkoi leski vakavasti.

"Tuntui kamalalle ajatellessa, ettae jos tyoetoennae haeaetyy olemaan
vaehemmaenkin aikaa. Vaan ajattelin kuitenkin, ettae kyllae Jumala huolen
pitaeae. Kotiin tullessani tulee Jaentin emaentae vastaan ja kyselemaettae
rupeaa tarjoilemaan kangasta aivan kuin olisi tiennyt, ettae sitae vailla
olen. Niin paljon saatte kuin kutoa kerkiaette, sanoi."

"Sillae lailla."

"Minae ajattelin, ettae noin Jumala huolta pitaeae."

"Niin", myoensi emaentae vakavan naekoeisenae.

"Ja monta kertaa on illalla syoety viimeinen leipaekannikka, eikae ole
ollut tietoa, mistae huomenna saadaan, vaan saatu on aina."

"Niinhaen se on, ettae usein syoe koeyhae viimeisensae, vaan elaeae kuitenkin."

"Elaeae, kun panee luottamuksensa haeneen, jolta kaikki hyvyys tulee."

"Joo", myoensi emaentae nyoekyttaeen ruumistaan.

"Haenen armollaan minae naemae leskivuoteni olen elaenyt, en suinkaan omin
voimin. Kovia koettelemuksia on ollut, vaan haen on voimia antanut, joka
kuormankin on pannut."

Nikkilaen emaentae istui vakavana, kaesi poskella mietteissaeaen. Omalle
kohdalleen haen ei ollut ajatellut Jumalan huolenpitoa koskaan, eikae
nytkaeaen ajatellut. Haen ei ollut elaemaessaeaen huomannut mitaeaen
ihmeellisempaeae. Lehmaestae ja lakinteolla oli haen hankkinut toimeentulon
ja nuljahtanut nikarasta nikaraan aina jollakin tavalla. Se ainoa oli
haenen mieleensae pystynyt, kun Latun emaentae toi verorahat, kun haen ei
osannut ajatella mistae saisi ja Viion leski naeytti haenestae olevan
Jumalan valittu, josta Jumala alituisesti huolta pitaeae ja jonka sanan
Jumala taeyttaeae muillekin. Itsensae tunsi haen niin mitaettoemaeksi tuon
Jumalan valitun edessae.

Viion leskikin istui hetken aeaeneti ajatellen, miten Jumala oli ohjaillut
haenen elaemaeaensae joka kohdassa. Haen tahtoi Nikkilaen emaennaellekin sen
naeyttaeae.

"Kun Viio hukkui, naeytti minusta elaemae kamalalta. Naeytti kerrassaan
mustalta ja ahtaalta avara maailma. Kaikki muut elivaet elaemaetaeaen,
hommasivat ja hurisivat kuin kesaellae nuo mettiaeiset kedolla. Minae olin
aivan haluton elaemaeaen, kun poissa oli nyt se, jota olin enin
rakastanut."

"Niin, suru se mahtaa olla puolison kuolemasta, kun jo niin pahalle
tuntuu kun lapsen viepi tuoni", keskeytti emaentae. "Kun meiltae Janne
kuoli, niin se vaehaen koski meitae kumpaakin Nikkilaen kanssa, se pahalle
tuntui. Vaan se olikin erinomainen lapsi, nerokas ja kaunis kuin omena,
semmoinen pyoereaemuotoinen ja pystynokkainen..."

"Meillae elaeminen alkoi olla huoleton, ei puutetta ollut juuri mistaeaen.
Omaa taloakin puuhattiin. Niin huoletti, ettae miten minae heikko nainen
tulen toimeen lapsineni. En apua osannut odottaa enemmaen kuin tuo
aavalle meren selaelle laivasta pudonnut, jolla ei ole muuta kuin allansa
vesi vetelae."

"Niin."

"Vaan minae loeysin pelastuksen kallion: Jumalan. Minae en ollut koskaan
haentae muistanut, kun hyvaet paeivaet olivat, olin maailmaan kiintynyt,
iloiten onneani, rakastin taetae elaemaeae ja ylitse kaikkea Viioa, pidin
haentae Jumalanani."

"Jumala otti haenet pois, naeyttaeaekseen ettae on se vielae parempi",
taeydenteli emaentae lesken puhetta.

"Niin. Jumala viisaudessaan antoi minulle taemaen kurituksen, ettae minae
naekisin, ettae haen on ylitse kaikkea ja haentae tulee rakastaa ja haeneen
luottaa."

Nikkilaen emaennaen paeae kallistui enemmaen kaeden varaan ja yhae totisemmaksi
kaevi muotonsa. Haen ei ollut pitaenyt muuna kuin vahingon tapauksena sitae,
ettae Nikkilae putosi laivan rakennustelineeltae ja siinae ruhjoutui
tuommoiseksi kuin nyt oli. Ja muitten kanssa puhellessa, kun tuli
Jumalaa asiaan sekoitetuksi, ei haen tarkoittanut eikae muitten puheista
ottanut ymmaertaeaekseen muuta kuin jotakin semmoista, ettae Jumalan
sallimatta se ei olisi tapahtunut, tai toisin sanoen, Jumalalla olisi
ollut voima ja valta estaeae tapaus. Vaan nyt johtui ajattelemaan, ettae
Jumalan tahdosta se tapahtui. Jumala tarkoitti varmaan haenelle samaa
kuin Viion leskelle. Haenkin oli kai rakastanut Nikkilaeae liiaksi. Ja sen
vuoksi se sitten Jannekin kuoli, kun he sitae rakastivat. Haen sen nyt
ymmaersi hyvin ja uskoi.

"Sen vuoksihan Jumala kaeski Abrahamin uhrata ainoan poikansa, ettae
naekisi rakastaako Abrahami enemmaen haentae vai poikaansa", tuli emaennaeltae
aeaeneen.

"Niin, haen uskoi ja luotti Herraan", lausui leski. "Minae en Jumalaa
tuntenutkaan, haen oli vieras minulle. Kyllae minae haentae rukoilin,
varsinkin myrskyjen aikana, ettae haen varjelisi Viioa, vaan se
rukoileminen oli semmoista kuin se oli, ilman uskoa. Minae pelkaesin
kauheasti juuri rukoiltuanikin. Minae Viioa kehoittelin rupeamaan maalla
asuksimaan, senkin puolesta ettae minulla oli niin aeaerettoemaen ikaevae, kun
haen oli pitkaet ajat kotoa poissa, vaan varsinkin sen taehden, ettae
mielestaeni oli turvallisempi elaemae maalla kuin merellae. En ajatellut
sitae, ettae Jumala on kaikkialla yhtae voimakas Jumala. Jos minae olisin
luottanut Jumalaan, olisin rakastanut Viioa vaehemmaen ja Jumalaa enemmaen,
niin haen olisi antanut Viionkin elaeae", lausui leski ja painui
mietteisiinsae. Mieleen kuvastui onnen ja ilon aika, jota he nyt
elaeisivaet yhdessae Jumalaa rakastaen. Haenen silmaensae kostuivat ja
vaelaehtelivaet kirkkaasti.

Kun olisi Jumala kutsuessaan kaeyttaenyt muita keinoja ja antanut Viion
elaeae, kurittanut muuten vaikka kuinka ankarasti... Vaan Jumalahan tiesi
mitae kuritusta kukin tarvitsee. Haen oli ehkae niin synnin uneen vaipunut,
ettei muulla keinolla olisi heraennyt.

Nikkilaen emaentaekin mietiskeli, ettae toisin voisivat heillaekin olla
asiat. Janne elaeae vielae ja Nikkilae terveenae olla ja tyoessae kulkea
niinkuin muutkin. Vaan kun haen oli huomannut, ettae Jumala oli ohjaillut
heidaenkin elaemaeaensae, syntyi haenessae usko, ettae Jumala auttaa haentaekin
niinkuin Viion leskeaekin. Kaikkiahan se auttaa, jotka haeneen turvaavat.
Haenestae naeytti kirkkaalta elaemae. Oli kuin olisi pilvessae ollut taehaen
asti ja haen odottanut aina auringon paeaesevaen paistamaan ja silloin
taelloein naehnytkin sen pilven raosta, vaan uusi pilvi sen taas peittaenyt.
Mutta nyt oli selvaenae taivas, pilvet kaikki katoamassa. Haen uskoi, ettae
Jumala voi parantaa vielae Nikkilaen, ja toivoi sitae. Saihan Jobikin
takaisin kaksinkertaisesti kaikki, mitae oli menettaenyt.

"Ei, pitaeae laehteae, toisinaan siellae isae kaipailee", sanoi emaentae, kun
oli asiansa ajatellut hyvaeksi ja aeaenettoemyys tuntui pitkaelliseltae.
Kiitellen ja hyvaestellen laehti ja mennessaeaen vielae lupaili, ettae haen
auttaa puolestaan, kun sopii.

Tyytyvaeisenae puuhaili Viion leski pieniae kotiaskareitaan hyvitellen aina
uudelleen mieltaeaen sillae, kun sai tyoetae Jaentin emaennaeltae. Huomenna tuo
emaentae langat. Se sopikin hyvin, ettae sai taemaen iltaa rauhallisesti
levaehtaeae, ei olisi malttanutkaan olla kehimistae aloittamatta, jos taenaeaen
olisi ainekset saanut. Levaehdys tuntui hyvaeltae, mieli oli hilpeae ja
iloinen. Ja elaemaen taas naein helpolta tuntuessa kiitteli haen
ajatuksissaan Jumalaa, joka haenestae tuntui olevan armosta rikas,
suloinen ja laupias, joka elaettaeae, kasvattaa ja lohduttaa niin kuin
rakas isae.

Oli aivan hiljaista pienessae kamarissa, sillae Elsakin myyraesti omissa
ajatuksissaan. Haenestae tuntui niin kuin nyt olisi ollut sunnuntai-ilta.
Vaan muuten oli niin hauska nyt, ettei ollut koskaan ennen ollut.

Tee ei ollut maistunut makealle, ei saattanut juoda ollenkaan. Korppua
paljaaltaan nakertaen katseli haen ulos ikkunasta. Aurinko paistoi
kirkontornin ristiin ja vaskipalloon ristin alla.

Jos tuonne asti kiipeaeisi, niin naekisi varmaan kauas merelle, sinne
jossa isae hukkui.

Haen muisteli muuatta kertaa, kun isae oli kotona ja haenen kanssaan
leikki. Aeiti uunin edessae ammensi padasta valkeaa riisiryynipuuroa.
Taemaen muisti aina, kun aeiti jotakin isaestae puhui, tai kun naeki jossakin
keitettaevaen riisiryynipuuroa. Heillae sitae ei ollut sen jaelkeen ollut.

"Aeiti."

"No, lapseni?"

"Kun minae kudon nauhaa ja saan rahaa, niin keitetaeaen riisiryynipuuroa ja
te kerrotte sitten oikein paljon isaestae."

Aeiti purskahti nauramaan helakasti.

"Miksi riisiryynipuuroa, ja miksi juuri silloin kertoa isaestae?"

"Niin kun..." Sen enempaeae ei osannut selittaeae.

"Isae on taivaassa, lapseni. Rukoillaan me, ettae Jumala ottaisi meidaetkin
taeaeltae pian sinne isaen luo."

Niin Elsa rukoilikin, mutta mieluummin haen kuitenkin toivoi sitae, ettae
he saisivat joskus riisiryynipuuroa. Tuntui aivan kuin isaekin silloin
tulisi kotia.




7


Juoksun vilkkaa tuli Vimparin Aappo kotia ja oli hyvillaeaen aivan kuin
olisi lehmaen saanut. Alkoi selittaeae hoeveltaeae retkestaeaen ja oli semmoista
kerrottavaa, ettae aeitinsaekin oikein istahti kuuntelemaan ja
ihmettelemaeaen. Siskonsa ja veljensae seisoivat haenen ympaerillaeaen, suu
auki ja silmaet renkaina.

"Minae sain lemunaatia ja kahvia ja nisua jos kuinka paljon, piparkakkuja
ja pritsaessiae ja kaikkia ... ja konvehtia ...", luetteli Aappo yhteen
henkaeykseen.

Toisilla lapsilla herahteli vesi suuhun. Aappo oli tuonut monta makeaa
kertomusta kaupungilta, joista heillae oli siis oma kaesityksensae.

Sinne heillae paloi mieli ja kovasti he useinkin ahdistelivat aeitiaeaen
laskemaan heidaet kerjuulle. Nyt syntyi kerrassaan rynnaekkoe. Niin
paistoivat he kaikki yhdestae suustaan haluaan aeidille, etteivaet suinkaan
kipeimmaessae naelaessaeaen sen kiivaammin leipaeae karttaneet. Isommasta
pienimpaeaen mankuivat haetaeisinae kuin kissanpenikat lihan hajuun
paeaestyaeaen.

"Eihaen teistae ole vielae. Eksyisitte ensimmaeisessae kadunkulmassa", koetti
aeiti rauhoittaa.

"Minae en eksy", vaeitti Ville, Aapon jaelestae vanhin joukosta, vaan
melkein matalin, sillae haenen pituutensa oli laejaeytynyt hartioitten alle
suureksi kyttyraeksi.

Tiukasti vaeittivaet muutkin ja terhentelivaet.

"Suu kiinni ja heti! Kun nostavat semmoisen sodan ja huutavat ettei
kuule omaa aeaentaeaen. Ei paeaese yksikaeaen. Kyllae sinne kerkiaette.--Mitae sinae
sanoit, Aappo?"

Aappo kertoi ettae Karenin rouva oli kysellyt kaikkia ja aikonut tulla
kaeymaeaen taeaellae. Lapset ymmaersivaet, ettae hekin saavat nyt nisua ja kahvia
ja niitae muita, mitae Aappokin oli saanut. Aeiti taas toivoi vaatteen apua
parastaan.

Olisi siunattu apu, jos olisi saanut vanhoja vaatteita, kun ne olivat
nuo lapset niin alastomia. Vaan eihaen niistae herrasvaeen kaeynneistae ollut
useinkaan apua. Kaevivaet ilman aikojaan katsomassa, pistivaet lantin
jonkun lapsen kouraan tai jakoivat namusia. Eipae sillae ettae se olisi
koeyhaenkaeaen lapsen suu tuohesta, vaan tarpeellisempaa olisi muu apu ruuan
tai vaatteen puolesta. Vaan kun haen oikein ajatteli, niin ei ollut
odotettavissa mitaeaen, ja vastenmieliseltae alkoi tuntua koko rouvan tulo
ja melkein pelotti. Herrasvaeki oli semmoista mahdikasta ja olivat
nyrpyllae nenin aina koeyhaen luona.

"Ja sattuikin juuri parhaaseen siivoon", sanoi haen silmaeillen
ympaerilleen.

Puhdasta haenkin olisi halunnut. Vaan puhtaanapitoon olisi kaikki haenen
aikansa huvennutkin, ettei olisi saanut rikkaa ristiin pannuksi
ansiokseen. Ja siitaehaen sitae oli usein riitaa ja jatinaa Vimparin
kanssa.

"Muut vaimot nuo ansaitsevat aina jonkun pennin, vaan sinae et ole saanut
homehtunutta aeyriae", alkoi aina Vimpari.

"Liekoe noita semmoisia vaimoja", arveli toinen.

"Montakin", vaeitti Vimpari ja luki esimerkkejae, miten se ja sekin vaimo
saa niin ja niinkin paljon ja miten muuan elaettaeae miehensaekin, ettei sen
muuta tarvitse kuin olla.

"Lapsettomia ihmisiae, kummako niitten. Jaksavat tehdae."

"Et suinkaan sinaekaeaen niin voimaton ole, ettet jaksaisi jotakin."

"Jos jaksaisinkin, niin en kerkiae. Tuommoinen liuta lapsia, jotka
kaerhaeaevaet ja paahtavat alinomaa ympaerillae, nyhtaevaet ja polttavat, ettae
olen kuin viholaispensaassa. En suinkaan joutaisi vaelistae paeaetaeni
sammuttamaan."

"Mitae olet niitae niin viljalta rakennellut", hotasi Vimpari
kyllaeyksissaeaen.

Ja siitae se laehti tulinen kiista. Lasten paljoudesta siirryttiin
kiistelemaeaen siitae, kenen syy oli, ettae he olivat tulleet naimisiin.
Lopuksi kaapattiin asia mikae tahansa, kunhan vain saatiin viskata syytoes
toista kohti, ettei mitaeaen olisi velaksi jaeaenyt.

Riidan peraestae koetti vaimo hommata jotakin tyoetae, vaan ei siitae tullut
tuon parempaa. Ulkotoeihin ei paeaessyt ja vaikea oli saada kotitoeitae. Jos
joskus saikin sitten, niin ei se paeaessyt valmistumaan, niin ettae
teettaejae nouti tyoensae keskentekoisena. Siitae sai Vimpari aina lisaeae
aihetta moittiakseen vaimoansa laiskaksi. Muihin myoes, vieraisiin,
syntyi luulo ja levisi puheena, ettae Vimparin vaimo on laiska ja
saamaton, ja arveltiin, ettei Vimparin niin koeyhiae olisi, jos se akka
viitsisi tyoetae tehdae.

"Se sinun aeitisi ei taida muuta tehdae kuin ristissae kaesin istua ja
odottaa, ettae sinae palan suuhun tuot", oli kerran muutamassa talossa
sanottu Aapolle, ja samaan suuntaan lausuttiin milloin missaekin. Aappo
kuljetti terveiset kotia ja ne kipeaesti koskivat aeitiin. Ja sen ne aina
vaikuttivat, ettae haen heitti siivoomisen nelioelleen, antoi asunnon olla,
niin kuin se oli ja tuli, lasten tehdae ja tolskata, haki tyoetae ja sen
aeaeressae myyraesi. Vaan sen pitempaeae vaikutusta ei kuitenkaan ihmisten
puheilla ollut kuin miehensae syytoeksillae. Ne unehtuivat jonkun ajan
kuluttua, ikaeaen kuin polkeutuivat siihen likaan ja siivottomuuteen, joka
syntyi nopeasti haenen kaetensae ja silmaensae muussa tyoessae ollessa.

Tuommoinen siivottomuuden aika se oli nytkin alullaan. Haen oli saanut
kehruuksia ja istui tyoessaeaen puuliiterissae, siellae toivoi rauhassa
saavansa olla. Vaan tallissapa, jossa he asuivat, oli asiat isosti
muuttuneet sitten kuin haen puolen paeivaen aikana laehti ja silloin
sivumennen korjata hotasi. Ja aivan aeskenkin kaevi asettelemassa melua ja
siirteli paikoilleen yhtae ja toista liikuteltua esinettae.

Saengystae oli peitteen tapainen ja muinainen turkki, joka oli
paeaenalupolsterin virassa, kiskottu lattialle, niin ettae ei ollut
jaeljellae kuin paikkainen olkimatrassi, joka levaellaeaen siinae kirjavana
paistoi ja muuan nurkka toerroetti pystyssae kuin ilmaa nuuskien.
Vaateriekaleita oli ympaeriinsae lattialla kuin olisi niitae kylvetty.
Likavesiaempaeri oli loukosta kuljetettu keskilattialle ja sen ympaerillae
oli luudan tynkiae: lehmaet kaivolla juomassa, koko karja. Tallilapio,
jonka aeiti senkin seitsemaen kertaa oli ylisille toimittanut, oli taas
alaalla ja keskilattialla: se oli oikein semmoinen kasanskireki, jolla
joku herrana ajoi. Arkun kannella, jota poeytaenae kaeytettiin, oli
mustakylkinen pata, jauhopuuroa puolillaan, ja vieressae piimaekuppi,
jossa uiskenteli pari lusikkaa. Noessa oli useampain lasten kaedet ja
muutamilla oli suupielet ja posket puurossa, leuka ja rinta piimaessae.
Alarikilla oli isaen vanhat saappaat jalassa ja takki paeaellae ja lakkinsa,
jossa oli punainen vuori, nurin kaeaennettynae, sillae haen se oli herra,
joka ajeli kasanskireellae. Ville oli paljain saeaerin, haen oli ripustanut
housunsa muutaman seipaeaen nokkaan purjeeksi laivaansa, jona oli toinen
pilttuu. Toisessa pilttuussa oli Kristiinalla kauppapuoti, josta sai
ostaa, tietysti mitae vain tahtoi. Ja kaikki he olivat olevinaan jotakin,
sitae varten varustuksensa kullakin ja komeat mielestaeaen: rojua kaikki
tyynni, saatu mistae sattui, josta lapsen mielikuvitus teki mitae tahansa.
Jonkun verran arvoa olisi aeitikin niille voinut antaa, vaan naein
vierasten kaeetessae ei haen saattanut muuta kuin siunailla sitae siivoa ja
komentaa tiukasti kutakin hajoittamaan laitoksensa ja joutavat
kiireimmiten viemaeaen tunkiolle.

"Rupea, Aappo kulta, sinaekin siivoamaan, ettae naeyttaeisi vaehaenkaeaen
ihmisten asunnolta", pyyteli haen.

Mutta tuskin saivat pahinta siivoa korjatuksi, kun jo Karenin rouva
toisen rouvasihmisen kanssa tuli kartanolle.

He katselivat sinne asuinrakennukseen ja yrittivaet muutamasta ovesta,
vaan Aappo huusi tallin ovelta:

"Taeaellae me asutaan."

Kaemmeniaeaen yhteen lyoeden he siunailivat ja paeaetaeaen nyoekyttivaet tallin
ovelle tultuaan. Katselivat toisiaan hetkisen ikaeaenkuin ettae untako he
naekevaet vai ilmissaekoe ovat ja sitten taas siunailivat. Vaehaen selvittyaeaen
paeaetaeysi Karenin rouva kyselemaeaen:

"Eikoe taemae ole talli?"

"Talli", vastasi Vimparin vaimo naurahtaen. "Taemae on tuon Kurolan
talli."

"No kuinka te tallissa?"

"Tallissako asutaan."

"Niin."

"No, se kun on koeyhaellae pakko olla miten milloinkin. On tulot niin
niukat, niin taeytyy tyytyae asuntoon huonomman naekoeiseenkin."

"No, onhan teillae mies."

"On mies semmoinen roskatyoentekijae vain, halpapalkkainen. Ja taehaen
nykyyn tuo on aikakin, mimmoista tuo lie, ettae vaelistae ei ole tyoetae
huonoakaan. Kaedestae kaersaeaen koeyhaen saalis, minkae meillaekin, ettae pitaeae
koettaa muussa paeaestae niin vaehaellae kuin suinkin, ettae saisi ruokaa
hengen piteiksi. Ja naein kesaeaikana sitae tuleekin asunnon puolesta
toimeen, kunhan on katosta ja vaehaen seiniae sateen ja tuulen suojaksi",
selitteli eukko.

"Montako teillae on lasta?"

"Taessaehaen naemae on kaikki, kahdeksan niitae pitaeisi olla."

"Onko teiltae kuollut yhtaeaen?"

"Ei. Eihaen nuo ole edes kuolevaa sorttia."

"No kuinka te niin? Se on Jumalan tahto, ettae ne elaevaet."

"Jos tuo lienee."

"Kuinka te sanotte _jos_, kyllae se on", sanoi rouva hyvin vakavasti.

"Sanotaan, ettae vaivaisen kaikki lapset elaeae, vaivaiselta kaikki
kuolee", arveli vaimo.

"Jaa ei se ole niin, vaan se on niin kuin Jumala tahtoo", vakuutteli
rouva juhlallisesti ja melkein nuhtelevasti, ja toinenkin rouvasihminen
todisti:

"Juu, kyllae se niin on kuin Jumala tahtoo."

"Vaan te ette varmaan luota Jumalaan", alkoi rouva udella. "Ette pidae
hyvaenae mitae haen antaa?"

"Jumalaan se on asia itsekullakin, niin rikkaalla kuin koeyhaellae. Ja se
tulee ottaa, mikae annetaan, vaan sitae naeissae oloissa tulee vaelistae
ajattelemaan jos jotain."

"Jaa jaa. Te ette rukoile Jumalalta apua. Kaeyttekoe te kirkossa koskaan?"
tiedusteli rouva tiukemmasti ja innoissaan.

"Ei tuota ole tullut kaeydyksi tiheaeaen. Eihaen sitae paeaese siirtymaeaen
tuolta paetinaekunnalta, paljo portista ulos paekaehtaemaeaen."

"Kyllae sitae sen verran paeaesee. Ottaa vaikka jonkun toisen siksi aikaa
hoitamaan."

Vimparin vaimo ei puhunut mitaeaen, alkoi poimia muutamia ryysyjae
lattialta. Vieraat alkoivat puhella ruotsia keskenaeaen. Aeaenestae ja
viittauksista saattoi vaimo arvata mitae ne puhelivat ja haentae haevetti,
niin ettae posket kuumana karehti.

"Kuinka ne nuo lapset ovat noin likaisia?" kysyi se toinen vieras.

"Harvoinhan nuo tuon naekoeisiae ovatkaan. Minae olin tuolla tyoessaeni
liiterin nurkassa vaehaen aikaa, niin sillae aikaa ovat taeaellae rypeneet ja
pahnastaneet."

"Niin vaehaen pidetaeaen huolta puhtaudesta. Jos sitae on koeyhaekin, niin ei
siltae ole pakko liassa olla", sanoi Karenin rouva nuhtelevalla tavalla.

Vaimo avasi jo suunsa, vaan siihen salpasi sanan ajatus, ettae eivaet ne
ymmaerrae kuitenkaan. Onnetonta kaikki moittii. Tekipae haen niin tai naein,
niin kaikkialla on aita matala haenen paeaelleen.

Vieraat raukoittelivat Villeae, joka kyyroetti keskilattialla paeae melkein
hartioitten sisaessae ja saeaeret paljaina.

"Onko se vaivainen tuo poika?" kysyi Karenin rouva haikeasti.

"Onhan se semmoinen kyyryselkae."

"Hyvae isae raukkaa! Miten se on tullut?"

"Siinae oli syoejae pienempaenae, ja se sen noin laejaeaen kaeaeri."

"Ette vissiin aikanaan kaeyneet laeaekaerin luona?"

"Ei kaeyty ollenkaan."

Vieraat kummastelivat keskenaeaen paeaetaeaen heilutellen ja Karenin rouva
sanoi:

"Minae sanon sen suoraan: te ette rakasta lapsianne. Te annatte lastenne
sairastaa ja tulla vaivaisiksi ja antaisitte ehkae kuoliakin kaeymaettae
laeaekaerin luona."

"Kuollakin saavat, kun ovat kuollakseen", sanoi vaimo kylmaekiskoisella
aeaenellae.

"Herre Gud", siunailivat vieraat. He paeaettelivaet keskenaeaen, ettae jos
menisi laeaekaerin luo ja selittaeisi, ettae on koeyhae ja lapsi sairastaa,
niin varmaan laeaekaeri auttaisi eikae vaatisi maksua. Ja onhan
koeyhaeinhoidon johtokunta, josta saa apua varattomat. Vaan alhaisempi
kansa on semmoista: ei vaelitae. Niillae ei ole tuntoa lapsiaan kohtaan sen
vertaa, ettae ne viitsisivaet jotakin toimia. Samanlaista se on niitten
opetus ja kasvatus kuin hoitokin. Siksi niistae tulee pahantekijoeitae ja
huonoja.

"Kaeypikoe naeistae yksikaeaen koulua?"

"Ei kaey."

"Jaa", nyoekkaesi rouva paeaetaeaen kumppanilleen ja tuimansekaisella aeaenellae
kaeaentyi vaimolle puhumaan:

"Sitae vartenhan kansakoulut ovat, ettae koeyhae kansa saa panna niihin
lapsiaan."

"Sitae varten ne mahtavat olla, ja monen koeyhaen lapsi niissae kaeypikin,
vaan ei ole meiltae sopinut panna yhtaeaen, kun nuo muut eivaet kykene
portista ulos ja Aapolla ei ole aikaa, on tarvittu kotona se."

"Tuskin niitae on kotonakaan opetettu lukemaan."

"Aappo jo lukee puhtaasti, ja jo Villekin kyhaeilee melkolailla, ja
yrittelee tuo Kristiinakin jo. Ei meillae ollut opetuskirjoja muita kuin
Luonnonkirja. Aapinen oli, vaan ovat sen jo repineet lehdiksi ja
tuhranneet."

"No aapinen ei ole niin kallis, ettei sitae saisi ostetuksi, jos kuin
koeyhae olisi, vaan se on huolettomuutta suorastaan", sanoi jaeykaesti
rouva.

Vaimo seisoi kuin syytetty ainakin. Kyllae haenkin mielestaeaen myoensi, ettae
totta se oli. Vimparikin oli anniskeluun vienyt monenkin aapisen hinnan
ja oli haen sitae sanonut monta kertaa Vimparille, ettae sen sijaan kun
kuljet anniskelussa, menisit kirjakauppaan ja ostaisit lapselle aapisen.
Vaan ei haen nyt vieraille tahtonut ruveta miestaeaen moittimaan.

"Eikoe se ole kumma, jos tuommoisella kasvatuksella tuleekin lapsista
pahantekijoeitae", sanoi rouva.

"Tulevan naekyy semmoisistakin, joilla on aapiset hyvaet ja kirjoja
kainalot taeynnae", puolusteli vaimo. "Se on Herran kaedessae, eikae ihmisen
vallassa."

"Jaa, jaa, vaan lapset ovat Herran lahjat ja vanhemmat ovat
edesvastauksessa niitten elaemaestae. Lapsi tulee ahkerasti Jumalan sanalla
neuvoa ja siihen totuttaa jo pienestae, rakkaudella kohdella, rakkaudella
rangaistakin; vaan oletteko niin tehnyt, sitae minae en luule, sillae se ei
siltae naeytae", puhui rouva jo vaehaen nyreyksissaeaen vaimon vastauksista.

Ei yhtaeaen paeivaeae kulunut, ettei vaimo olisi ajatellut lapsiaan.
Iltasella kun ne toinen toisensa peraestae vetaeytyivaet vuoteelle ja
pujottautuivat ryysypeitteen alle ja siinae vielae sipattelivat kieraehteli
aeidin hiljainen siunaus heitae ja kohosi Jumalan luo rukous heidaen
puolestaan. Ja aamusella kun he nukkuivat, kyhjoettivaet paljaina peitteet
pois potkittuaan, niin aeiti peitellen raukkojaan kuvaili heille kullekin
hyvaeae osaa taessae elaemaessae. Ja usein paeivaellaekin, kun he telmivaet ja
mellastivat, niin aeidin ajatuksen kulkivat heidaen elaemaensae polkua. Haen
kuvaili heille mitae parasta osasi. Pojistaan naeki minkae kaesityoelaeisenae,
minkae reippaana, uljaana merimiehenae tai muuna kunnon ihmisenae,
tyttaerensae hyvinae palvelijoina. Haen ei tullut koskaan ajatelleeksikaan,
ettae niistae tulisi pahantekijoeitae ja huonoja ihmisiae yhdestaekaeaen. Vaan
nyt heraesi haen kuin unesta.

"Eihaen tuota tiedae, mitae niistae voi tulla. Pahuuteen en ole heitae
neuvonut koskaan ja koettanut olen, minkae vain olen voinut ja
ymmaertaenyt, hyvaeaen ohjailla. Vajavaista se on kyllae ollut ja
puutteellista. Eikae ole aina tullut niin tehdyksi kuin olisi pitaenyt,
vaan on usein paeaessyt paha sisu ja turmeltunut luonto naekymaeaen ja
vaikuttamaan", selitti haen itkien.

Lapset alkoivat keraeytyae aeitinsae ympaerille ja vieraita karsaasti
katsella.

Vaan Karenin rouva oli tyytyvaeisen naekoeinen, kun oli saanut sanansa
vaimoon vaikuttamaan. Saeaelitellen puhui haen toverilleen lapsista,
joitten taeytyi kasvaa kuin luontokappaleet tallissa. Vanhemmat jos
olisivatkin, niin se ei niin tuntuisi, sillae se on heidaen oma syynsae,
vaan kun viattomain lasten taeytyy kaersiae vanhempain kelvottomuuden
taehden.

Haen vahvistui nyt paeaetoeksessaeaen ottaa Aappo kasvatikseen. Omin silmin
oli naehnyt, mistae kurjuudesta pelastaa taemaen pojan ottaessaan sen.
Olihan siitae huojennusta vanhemmillekin jo taeaellae ajassakin.

"Kyllae se olisi Jumalalle otollinen tyoe", vakuutteli toinen
rouvasihminen huokaavalla aeaenellae, joka ilmoitti, ettae haenkin tekisi
samanlaisen Jumalalle otollisen tyoen, jos voisi.

"Ei suinkaan vanhemmilla ole mitaeaen sitae vastaan, ettae minae otan Aapon
kasvatikseni", sanoi rouva vaimolle aavistaen jotakin ilon remausta ja
kiitossanojen tulvaa, johon valmisteli mielessaeaen vastaukseksi:
kiittaekaeaet taivaallista isaeae.

Vaimo vastasi muuttumattomalla muodolla kuin jo kauan ja tarkkaan
mietittyyn asiaan:

"Mitae tuo sanonee Vimpari."

Karenin rouva oli aivan haemmaestyksissaeaen ja toinen rouvasihminen katseli
semmoisella muodolla, joka merkitsi, ettae mitae ihmettae!

Pitkaen aeaenettoemyyden peraestae kysyi Karenin rouva:

"No mitae te itse arvelette?"

"Hyvae kai se Aappo raukalle olisi paeaestae hyvien ihmisten turviin,
siellaehaen ei olisi haetaepaeivaeae."

"Minae ottaisin aivan kuin omaksi pojakseni ja kouluttaisin", selitti
rouva aikeensa melkein loppuun asti, koetteeksi ettae eikoe aeidin muoto
sittenkaeaen muuttuisi.

"Liiaksi sitae siinae olisi", sanoi aeiti jaeykaellae aeaenellae ja levollisesti
kuin aeskenkin. "Se jo olisi hyvaeae parempi, kun saisi Aappo asiapojan
paikkaan vaate- ja ruokapalkalla. Siinaehaen tuo oppisi vaehaen ihmisyyttae,
jota ei tuolla kerjuuretkillae liene opittavissa."

"Vaan minae ottaisin aivan kuin omaksi lapsekseni", tokotti yhae rouva,
ikaeaenkuin tuo aeiti ei olisi ymmaertaenyt vielaekaeaen oikein asiaa.

"Liian paljon ottaisi rouva vaivaa paeaelleen. Sillae mahtaisiko tuo taipua
parempien ihmisten tapoihin naein halvasta kodista laehtenyt ja aivan
halpaisista vanhemmista. Tyoepaikan kun saisi jonkun, niin siinaehaen se
Aappo olisi laehempaenae saeaetyaeaen. On sitae ollut Vimparin kanssa puhettakin
joskus, ettae pitaeisi kaeydae tarjottelemassa Aappoa ammattimiehille tai
mihin tahansa, kunhan olisi vakinaista hommaa. Vaan eihaen niissae
koeyhissae ole toimittajaa, minkae meissaekin. Ei ole useinkaan tyoetae
Vimparille itselleenkaeaen. Eikae se Aappo tosin ole joutanutkaan vielae.
Kun on tulot niin tuiki niukat ja joukko suuri, niin on Aapon pitaenyt
kaeydae lisaeae elatusvaroja anelemassa. Muista lapsista ei ole vielae
siihenkaeaen toimeen", selitti aeiti seisoen keskilattialla, lapset
ympaerillaeaen hameesta kukin kiinni pitaeen. Aappo yksin seisoi erillaeaen,
lakki takaraivolla ja kaedet taskussa.

"No kysykaeae Vimparilta, suostuuko haen siihen, ettae minae otan Aapon",
sanoi Karenin rouva, joka jo alkoi kyllaestyae vaimon epaeyksiin ja
selityksiin. Mutta haenen halunsa oli kiihtynyt saada Aappo, ja sentaehden
haen oikein painokkaalla aeaenellae lisaesi:

"Sanokaa, ettae minae otan haenet aivan kuin omaksi lapsekseni."

"Saatanhan minae sanoa. Kiitoksia vain rouvalle, joka on niin
hyvaentahtoinen."

Kiitetty ei enaeae ajatellutkaan: kiittaekaeaet taivaallista isaeae. Eikae
kasvoiltaankaan naekynyt kainoa vaatimattomuutta niinkuin alussa, rikkaan
mahtavuus vain. Haen oli nyreaellae mielellae siitae, ettei tuo vaimo ollut
toisella tavoin vastaanottanut haenen hyvaentahtoisuuttaan. Kylmaellae
aeaenellae sanoi haen hyvaestin eikae paeaetaeaen kaeaentaenyt, vaikka vaimo syyti
kiitoksia ja Jumalan siunauksia haenen jaelkeensae. Ei ollut
kuulevinaankaan, vaikka ei malttanut olla toisella korvalla
kuuntelemattakaan.

Vimparin vaimo jaei ajatuksiinsa. Haenen mielensae oli iloa taeynnae, vaan ei
niin taeynnae, ettei vaehaen huoltakin olisi mahtunut. Ettae Aappo paeaesisi
ihmisiin ja koulua kaeymaeaen, olihan se toki odottamaton onni, niin suuri
hyvae, ettae tuskin saattoi uskoa sitae oikein todeksikaan, vaikka uskoihan
sen, kun muisti miten rouva oli monta kertaa vakuuttanut. Mutta ikaevaeltae
tuntui ajatella, ettae lapsi tulisi haenestae erilleen. Rakasti haen kaikkia
lapsiaan, vaan Aappo oli haentae laehinnae. Aappohan oli elatustoimiin
suurta osaa ottanut ja haenellae apuna ollut, jopa alkanut viimeiseltae
puolustella haentae isaenkin vihamielisyyttae vastaan. Vaehin sanoillakin,
vaan varsinkin kaeytoeksessaeaen oli osoittanut aeitiae suosivansa. Ja nyt
vietaeisiin taemae perheen toimekkain jaesen, melkeinpae elatusisae, apumies,
ystaevae, se josta oli enin ja laehin toivo. Se tuntui kovemmalta kuin
kaipuu. Mutta taas toisekseen, kun Aappo paeaesisi lukuteille, niin
haenestae oli enemmaen syytae toivoa, ettae haen pian voisi ruveta auttamaan
vanhempiaan ja siskojaan. Virkamiestae ei aeiti pojastaan osannut
toivoakaan, vaan jotakin pienempaeae herraa. Se olisi jo hyvae.

Kun Vimpari tuli kotia ja vaimo selitti haenelle, ettae Aappoa on kaeyty
kysymaessae ottopojaksi, niin luuli Vimpari ettae eukko hoepsii. Vaan kun
Aappokin sen todeksi intti ja aeiti takitilaan selvitti koko jutun, niin
Vimpari sanoi:

"No antaa mennae! Onhan noita meillae lapsia jaeaemaeaenkin asti. Kun
ottaisivat jokaisen, niin paeaestaeisiin mekin muorin kanssa vaehaen
vaeljemmille vesille. Eikae tiedae, jos kouluttaa Aapon papiksi", latosteli
isae.

"Ajattele, ettei ole koeyhaellae valtaa: pannaan vaikka papiksi", naurahti
vaimo.

"No ei se niin kumma olisi. On niistae ennenkin koeyhaen pojista tullut
suuria virkamiehiae. Ja kun Aappo paeaesee kouluja ja akatemioita
kulkemaan, niin eihaen siinae auta muu kuin totuus, ettae pappina se Aappo
vielae koeroettaeae", torisi Vimpari ja sitae haen jaei yhae jauhamaan, kun Aappo
laehti ilmoittamaan, ettae lupa on valmis.

Aappo alussa oli ajatellut sitae, ettae kun haen paeaesee sinne herraskylaeaen,
niin saa syoedae lihaa ja pottuja aina niin paljon kuin jaksaa ja varmaan
nisuakin ja tottapa sai vaatteetkin, jotka rouva toimittaisi, pyytaeisi
vaikka Montinin rouvalta jotkut Jorin vanhat vaatteet. Isaen puhe haenen
papiksi tulemisestaan ei mennyt haenen paeaehaensae. Haentae oli alkanut jo
kyllaestyttaeae pappina olo tyttoejen leikeissae ja muusta haen ei osannut
papin arvoa ajatella. Mutta koulunkaeyntiae haen ajatteli mielellaeaen ja se
tuntui mukavalle. Haen naeki itsensae herraspoikana, sievissae vaatteissa ja
kirjoja kainalossa. Itsekseen puhui ja mietti, ettae mitaehaen toiset pojat
sanovat, kun saavat tietaeae. Entae tytoet? Viion Elsalle, jolle haenellae oli
kanimieltae siitae, ettei se haentae kuninkaanpojaksi ottanut, teki mieli
laehteae sanomaan onneaan. Ja sen kautta haen kulkikin, ettae jos Elsa
sattuisi ulkona olemaan, niin sanoisi. Mutta ei haen naehnyt Elsaa ulkona,
vilaukselta vain akkunan edessae korppu kaedessae.

"Saan sitae minaekin vielae", huusi Aappo ja pinkaisi juoksujalassa
menemaeaen, mielessaeaen kuvaillen jo taenae iltana saavansa hyvyyttae jos
jonkinlaista.

Mutta toisin oli mielensae illalla, kun haen makasi Karenin rouvan
kyoekissae tuoleille tehdyllae vuoteella. Koko olonsa tuntui oudolle ja
alastomalle kuin paeaensaekin, josta tukka oli kolittu melkein paeaenahkaa
myoeten. Haen haepesi paeaetaensae, sillae ainahan haen niinkuin muutkin haernaesi
niitae, joilla oli lyhyt tukka: kolipaeae kiven raossa, kolipaeae kiven
raossa. Haen itki jo senkin taehden. Vaan muutenkin oli paha. Oli
naelkaekin. Illalliseksi haen oli saanut pienen voitaleivaen ja hienon
viipaleen lihaa, kupin teetae ja sen kanssa pienen korpun ja pullan.
Enempaeae ei annettu, vaikka oli paljonkin. Piika oli sanonut, ettei
anneta kuin vaehaesen, jotta vatsa pienenisi. Vaan se selitys ei naelkaeae
poistanut. Aappo tunsi tuskia vain tuosta aersytyksestae.

Voi, kun haen halustaan olisi ollut kotona, jossa olisi saanut syoedae
jauhopuuroa ja piimaeae. Ikaevae oli kotia sinne talliin kaikin puolin.

Ikaevae oli siskoja, aeitiae ja isaeaekin. Tuntui, ettae niillae olisi paljon
lystimpi. Haen itki, itki kunnes nukkui.

Useita paeiviae oli Aappo, ettei kaeynyt entisessae kodissaan,
pistaeytynytkaeaen. Eikae haen liikkunut muuallakaan, oleskeli vain uudessa
kodissaan kyoekissae. Ja siellae haen sai opetusta enimmaekseen piialta, vaan
usein rouvalta itseltaeaenkin, neuvoja miten ei saa tehdae ja olla, kaevellae
ja katsoa, istua ja seisoa, syoedae ja juoda, suutaan pitaeae, kaesiaeaen
pitaeae, nauraa, puhua. Sanalla sanoen, jos Aappo mitae teki, niin kuuli
haen: ei noin... Mutta sai haen myoes neuvoja enemmaen kuin muistaa jaksoi,
miten pitaeae. Aappo oli aina iltasella vaesynyt neuvojen kuuntelemisesta
ja yoellae naeki pahoja unia, ja joskus piika ja toisinaan rouvakin tuli
painajaisena ahdistelemaan.

Niin kauan Aappo sai asua kyoekissae ja olla piian opetuslapsena, kuin
tuotiin uudet vaatteet. Mutta kun haen oli peseytynyt vielae ja pukeutunut
uusiin vaatteisiinsa, vei rouva haenet sisaelle ja kohteli haentae hellaesti
hyvaeillen. Puhui kauniisti siitae, ettae Aapon tulisi olla tottelevainen
haenelle, tarkasti mieleen panna, mitae haen neuvoo, ja kaeski kutsua haentae
taediksi ja sanoi Aappoa nimittaevaensae Abeksi. Suuteli ristiaeisiksi ja
antoi namusia.

Makeisia purren kulki Abe taedin taluttamana huoneesta huoneeseen, joissa
sai naehdae kuvatauluja ja muita kauniita esineitae, joita ei ennen ollut
naehnyt. Taeti selitteli niitae nimeltaeaen ja viraltaan.

"Taessae on sinun kamarisi", sanoi taeti, kun tulivat muutamaan pieneen
huoneeseen. "Taessae sinae saat nukkua yoesi, tuossa saengyssae, taeaellae pitaeae
kirjasi tuossa hyllyllae ja taeaellae lukea laeksysi."

Abe katseli sievaeae rautasaenkyae, jossa oli kullan naekoeiset koristukset ja
lumivalkoinen peite saenkyvaatteitten paeaellae. Makea hymy levitti haenen
suunsa pitkaeksi viivaksi ja silmaekullat tulivat suuriksi kuin
suitsirenkaat. Taeti antoi vielae anteeksi taemaen Aben ruman
hymyilemistavan, ei hennonnut haeiritae lapsen hyvaeae mieltae, jota
naehdessaeaen haen itsekin tunsi mielensae iloiseksi.

Ei ollut joutanut Abe taehaen asti katselemaan vaatetustaan, vaikka mieli
teki. Silloin taelloein kerkesi pikimmaeltaeaen silmaeaemaeaen kenkiaeaen ja niihin
haen ei ollut tyytyvaeinen, kun ne olivat korkearuojuiset ja nauhoilla
kiinni, mielestaeaen tyttoejen kengaet. Vaan nyt vei taeti haenet salissa
suuren peilin eteen ja sanoi:

"Katsoppas nyt itseaesikin. Katso kuin olet sievae."

Taeti laskeutui polvilleen kuvastimen eteen, pani Aben kaedet kaulaansa ja
omat kaetensae kiersi Aben vartalon ympaeri.

"Katso, lapseni peiliin", sanoi haen, kun Abe ujostellen painoi paeaensae
alas. Ja kun hetken aikaa oli katseltu, suuteli haen aekkiae Abea: puristi
rinnoilleen, taas suuteli, suuteli otsaa ja silmiae ja riensi sitten
kamariinsa.

Abe jaei katselemaan itseaeaen yksinaeaen kuvastimeen. Haen ei tahtonut uskoa
kuvakseen sitae poikaa siellae kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se
joku muu, joku herraspoika. Eikae haenellae siinae pojassa ollut mitaeaen
moitittavaa. Vaan kun haen koetteli kaedellaeaen paeaetaeaen, niin haevetti haentae
kolipaeaensae, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti,
eivaet ne olleet haenen mieleensae. Ja oli puvussa muutakin
moitteenalaista. Kerjaelaeisenae oli haen tottunut toisenlaisiin
vaatteisiin, suuriin, joissa oli vaeljyyttae joka suunnalle, pituutta ja
leveyttaekin. Oli haenellae ollut vaelistae pituutta housuissa niin, ettae oli
kaeaeriae pitaenyt lahkeet samoin kuin takin hihojakin, vaan ei haen koskaan
sitae ollut rumaksi puhutellut, niinkuin nyt housunlahkeitten ja
puseronsa hihojen lyhyyttae. Ja pahalta tuntui, kun vaatteet olivat niin
ruumiinmukaiset. Mutta kiiltonapeista, joita oli haenen puvussaan, ja
punaisista sukista ei haen pahaa pitaenyt, ne olivat niin tuiki mieluiset,
ettei niistae tahtonut silmae erota.

Taeti tuli kamarista ja sanoi:

"Nyt Abe saat mennae vanhempiesi ja siskojesi luona kaeymaeaen. Mutta missae
sinun lakkisi, sitae ei ole vielae koetettu."

Taeti huusi kyoekkiin piialle:

"Stiina, tuo nuoren herran lakki, eikoe se ole siellae."

"Taemae uusiko?" kysyi Stiina varmuudeksi.

"No mikaes sitten? Kaikkia Stiina kysyy."

"Mihinkaes ne vanhat vaatteet pannaan?"

"Takakartanolle", tiuskasi rouva sillae aeaenellae, kuin ettae se olisi
pitaenyt tietaeae kysymaettaekin.

Taeti asetti Aben paeaehaen sievaen lakin ja katseli miten se sopii.

"No mutta nyt sinun pitaeae oppia tervehtimaeaen oikein, ettae osaat jo, kun
menet vanhempiesi luo kylaeaen", sanoi taeti ja selitti, miten pitaeae sanoa,
ja naeytti miten lakkia nostaa ja kumartaa.

"No koetappas nyt minulle. Tule tuolta omasta kamaristasi muka niin kuin
ulkoa ja tule tervehtimaeaen minua", neuvoi taeti.

Ja harjoitus alkoi, jota kesti niin kauan kuin kaikki kaevi
tyydyttaevaesti. Ja kotvanen aikaahan siihen meni.

"Harjoitellaan sitten lisaeae. Mene nyt, vaan sano minulle ensin
hyvaestiae."

Abe antoi kaettae ja kumarsi.

"Sano ettae: hyvaesti, taeti."

"Hyvaesti, taeti", sanoi Abe ujosti, sillae koko homma oli outoa ja ensi
kertaa sanoi haen taediksikin.

"Hyvaesti, hyvaesti, Abe", vastasi taeti ja suuteli. "Mene nyt ja muista
tervehtiae, niin kuin taeti on sinua neuvonut. Elaekae viivy kauan."

Abe juoksujalassa riensi, vaan aina joskus pysaehtyi katselemaan pukuaan.
Punaiset sukat ja kirkkaat napit tekivaet haenen mielensae kirkkaaksi, vaan
kun muisti kolipaeaensae, niin kulkeusi kaesi takaraivolle ja mielen
kirkkaus vaehaen tummeni. Sekavilla tunteilla, mielissaeaen ja haepeissaeaen,
riensi haen kotiaan. Ja tultuaan talliin seisahti haen ovelle ujona, sanaa
puhumatta. Ei haen olisi viitsinyt tervehtaeae niinkuin oli opetettu, ei
vaikka.

"Aappo", lausui aeiti riemulla aivan kuin olisi kohdannut kateissa olleen
lapsensa. "Jopa sinua siellae on tarkkaan pidetty, kun et ole kaeynyt
kaeymaeseltaesikaeaen."

Kaikki lapset keraeytyivaet, mikae mistaekin juoksi, yhteen joukkoon kuin
lampaat ja katsella aellistelivaet Aappoa kuin vierasta kummaa.

"Jopa sinae olet sievae, aivan kuin herraspoika", sanoi aeiti hymysuin.
Mutta vaehaen pitempaeaen katsellessaan laskeutui haenen kasvoilleen
surunomainen totisuus, levisi hiljalleen kuin vieno vaere lammen tyynelle
pinnalle.

Sillae aikaa kuin Aappo oli poissa ollut, oli haen jo naekemaellae naehnyt
miten tarpeellinen Aappo oli. Kaesityoensae oli haenen pitaenyt jaettaeae
kerrassaan ja antautua siivon tekemiseen. Vaan haenen voimansa eivaet
riittaeneet siihen, Aapon apu kun oli poissa. Itkua ja mankumista oli haen
saanut kuulla monta vertaa enemmaen kuin ennen, kun ei ollut nyt niin
leipaepaloja, joilla olis tukkinut ammottavat suut. Haentae itseaeaenkin oli
naelkae vihaisemmin ahdistanut, kun oli pitaenyt yhae vaehennellae sen
suosittelemista. Hoikemmalla vatsalla oli Vimparikin tyoehoen laehtenyt ja
illalla maata pannut. Sanalla sanoen koko talli Aappoa kaipasi.
Sentaehden aeiti katsellessaan Aapon uusia vaatteita tunsi melkein samaa
kuin koeyhaemoekkilaeinen katsellessaan lehmaensae lautasessa aesken tehtyae
vierasta tervakirjainta.

Mutta enin suru sydaemeen toi ajatus, ettae haenen lapsensa oli nyt toisen.
Haen tunsi nyt niin selvaesti, ettae oli auennut haenen ja poikansa vaelille
juopa, joka oli levenevae levenemistaeaen. Aappo ei ollut enaeae haenen
kokonaan, vaan oli puoleksi vieras. Se oli selvaenae, mitae haen muutamia
paeiviae sitten vain vaistonsa mukaan aavisti.

Lapset olivat ikaevissaeaen kyselleet myoetaeaensae Aappoa isoimmat enin. Sillae
ruuan anto tapahtui siinae jaerjestyksessae, ettae pienemmille koetettiin
parasta antaa ja enen, vanhimmat saivat siis vaehemmaellae kuikuttaa ja sen
taehden heillae olikin ikaevae. Odottivat joka hetki Aappoa hartaasti. Mutta
he eivaet nyt tunteneet veljeaeaen ja elaettaejaeaensae. Suu auki toellistelivaet
vain.

"Se on Aappo. Ettekoe tunne?" sanoi aeiti.

"Eipaeaen ole", inttivaet muut nyreinae, vaan Ville raukka purskahti leveaeaen
itkuun ja huusi:

"Eipaeaeae ooo Aaappo.".

Se olisi pitaenyt olla aivan erilainen, jos mieli Ville Aapoksi tuota
tunnustaa. Erilainen puvultaan, vaan varsinkin olisi pitaenyt kaedessae
olla vasu, josta olisi jaellut palan kullekin. Se oli vain joku muu
poika tuo Villen mielestae, eikae haen minkaeaen edestae ottanut uskoakseen
sitae Aappoksi, vaikka aeiti olisi kuinka vakuuttanut. Haenellae oli kova
naelkae, kun oli monta paeivaeae saanut kutjottaa hyvin heikoilla annoksilla,
ja polttavalla ikaevaellae odotteli haen oikeaa Aappoa. Samapa se oli usko
toistenkin lasten, niin luja kuin naelkae kova.

Vimpari tuli puoliselle ja kartanolle tullessaan katseli pitkistaeaen
talliin, kun naeki herraspojan selaen. Arveli, ettae mitaehaen vieraita
siellae taas on, ja jo pakkausi toivo, ettae on taasen lapsen hakijoita.
Vaan kun tuli ovelle ja naeki pojan yksinaeaen, niin sanoi:

"Mikaes prissi taeaellae on? Eihaen lie meidaen Kristiina ryoekkynaelle jo
kosija tullut."

"Oma poikasihan se on", sanoi vaimo.

"No, ettaekoe ei ole Aappo! Sun vietaevae, kun on aivan kuin parempain
ihmisten lapsi, ei veistae vaeliae. Vielaekoe muori vaeitaet, ettei siitae voi
pappi tulla? Vaehintaeaen siitae pappi tulee, sen minae sanon", lopotteli
Vimpari toimessaan.

"Saahan tuon sanoa, vaikkei sitae uskoa tarvitse", arveli vaimo.

"Minae uskonkin sen ja usko ei anna haepeaeaen tulla. Eihaen sen ole kummempi
koulussa ja akatemioissa kaeytyaeaen papiksi tulla kuin nyt herraspojaksi
semmoiset vaatteet saatuaan. Tyhmemmaetkin ne ..." rupesi Vimpari
todistelemaan, vaan vaimo katkasi haenen puheensa ja kysyi:

"Minne sinun vanhat vaatteesi tulivat, Aappo?"

"Takakartanolle."

"Tunkiolle! Hyvaenen aika. Niistaehaen olisi Ville saanut hyvaet vaatteet,
sillae kun ei ole takkia ensinkaeaen eikae housuistakaan ole paljon taikaa",
valitteli aeiti.

"No, saatathan nuo kaeydae hakemassa sieltae", sanoi Vimpari.

"Kuka se kehtaa?"

"Kehtaa, eihaen tuo varastusta ole, jos ottaa sen, minkae muut ovat
hylaenneet."

"Mihin siivoon lienevaet sattuneet."

"Niin, muka siivoon. Onpa sinusta tullut kranttuluontoinen!--Onhan tuota
vettae, millae huuhtoa ne pestyaekin puhtaammiksi. Kaey vain ja hae pois
maetaenemaestae", sanoi Vimpari sillae aeaenellae, ettae se oli tehtaevae.

"Kaeypi heidaet sitten illan haemyssae, en suinkaan minae paeivaesydaennae viitsi
mennae ihmisten tunkioita ruuskaamaan", selitti vaimo.

"On korkea sydaen sinulla, ei ole koeyhyys vielaekaeaen ylpeytesi pyrstoeae
leikannut", ivasi Vimpari ja kysyi:

"Onko sitae pureksittavaksi mitaeaen puuta pehmeaempaeae?"

Vaimo toi kaetkoeistaeaen leipaepaloja ja suuren pytyn, jonka pohjalla oli
muutamia puolinaisia silakoita ja pari kolme sillin paeaetae, sekae kannun,
jossa oli tilkka piimaeae.

Halukkain silmin katselivat lapset ruokahommaa ja vesi suussa herahteli
naehdessaeaen, kun isae pisteli suuhunsa ja maiskutteli niin makean
kuuloisesti. Vaan eivaet aeaentae paeaestaeneet tahtoakseen hekin palasta,
vaikka niin mieli teki. Eivaet tohtineet, kun tiesivaet ettae isae olisi
aerjaeissyt, ja ymmaersivaethaen jo vanhimmat, ettae pitaeaehaen jotakin saada
isae raukankin, joka tyoessae kulkee, sillae sen he olivat kuulleet aeidin
suusta joka kerta, kun lisaeae ruokaa pyysivaet.

Vimpari pisteli kaikki puhtaaksi ei silakan korvustakaan jaeaenyt. Naeytti
siltae, ettae haen ei olisi suuttunut, jos olisi enemmaenkin ollut. Mutta
kun ei ollut, niin vaeltti se sillaekin, kun sai kipeimpaeaen naelkaeaensae.
Jonkun piimaehallin ja leipaenaulapuolikkaan voimalla sokasi haenen
naelkaeaensae mielihyvae, joka haenessae oli syntynyt naehdessaeaen Aapon. Niin
ettae Vimpari oli tyytyvaeinen kuin hyvaenkin aterian syoenyt ja pyyhki
suunsa, sivautti kaedellaeaen rennosti kuin kukkurapaeae jyvaemitan.

"Sinae se taidat saada paljasta nisua syoedaeksesi?" arveli Vimpari Aapolle
puoli leikkiae toinen totta.

"En minae saa", sanoi Aappo nurkumielellae, vaan tyytyvaeisemmaellae aeaenellae
lisaesi: "Ei minulle anneta paljon ruokaa, ettae vatsa pienenisi."

"Niillae on konstinsa", sanoi aeiti, jonka mielen mukaista taemmoeinen ei
tuntunut olevan. "Kun on ruokaa, niin antaisi lapsen syoedae se maeaeraensae,
eihaen enempaeae soeisi kuitenkaan."

"Elae sinae lorise tyhjaeae, kun ei ymmaerrae kuitenkaan", myraehti Vimpari ja
leikinsekaisesti marmatti lisaeksi: "Jos lastakin apattaisi kuin
koiranpenikkaa, niin siitae tulisi vanhemmiten niin niuharuokainen, ettei
se soeisi kuin vaehaen tyhjaeae. Millae keinoin ne sitten saisivat komean
virkamahan? Saatko paeaehaesi?"

"Sinae puhut etkae tahdo pilkkaa", sanoi vaimo ja katsahti Vimparia, ettae
eihaen vain ollut kaeynyt anniskelussa, kun oli niin iloisella mielellae.

"Mitae katsot, luuletko naelaen olevan?" murahti Vimpari huomatessaan millae
silmaellae vaimonsa haentae katseli.

"Eipae sillae ja sen vuoksi, vaan katselen tutakseni", arveli vaimo
leikillaeaen, tyytyvaeisenae ettae haenen miehensae oli kuitenkin viinaton, ja
alkoi Aapolle neuvoella:

"No koeta, lapseni olla siivo ja noeyrae, ettae sinusta kunnon mies tulisi.
Pidae mielessaesi Jumala ja muista haentae kiittaeae, sillae haen sinulle on
taemaenkin hyvaen toimittanut."

Kyyneleet herahtivat aeidin silmiin ja kirkkaina helminae vierivaet laihoja
poskia pitkin ja muutamia putoili Aapon vaatteille, kun haen puristi
haentae poveaan vasten.

"Muista myoes aina vanhempiasi ja siskojasi elaekae koskaan heitae
yloenkatso, jos koeyhiae ja halpoja ovatkin", lausui haen ja pyyhki
kyyneleet kaemmenpaeihinsae.

Aapoltakin itku paeaesi ja haen meni ulkopuolelle, tallin oven taakse
seisomaan, jossa itki hyvaetkin itkut. Aeiti jaei seisomaan keskilattialle
ja rupesi uudestaan silmistaeaen vesiae purkamaan. Vimpari istui arkun
kannella ja katseli hiljakseen ympaeri tallia ikaeaenkuin etsien sijaa,
mihin silmaensae panisi, ja pysaeytti viimein katseensa kenkaeinsae kaerkiin
laskeutuen lynkaepaeisilleen polviensa varaan. Lapset katselivat vuoroin
isaeae vuoroin aeitiae, viimein pillahti Ville itkemaeaen ja haenen jaelessaeaen
toisetkin.

"Saa tuon jo lopettaa", sanoi Vimpari ja kohosi seisalleen, kynsaesi
paeaetaeaen, otti puukkonsa ja rupesi sillae muuatta seinaen rakoa
kaivelemaan, aivan kuin se olisi ollut hyvinkin taerkeae tehtaevae.

Haen ajatteli, ettae enemmaen Aapon poismenosta on vahinkoa kuin hyoetyae. Jo
haen muutamana iltana, kun tyoestae tuli eikae ollut ruuan murua syoedaekseen,
aerjaeisi: niinhaen taemae elaeminen on kuin olisi yksi suu lisaeaentynyt,
vaikka olisi vaehetae pitaenyt.

Vaikka Vimpari sen syytoeksen sanoi silloin vaimolleen, myoensi haen sen
mielessaeaen, ettae Aapon meno ruuan vaehyyteen oli vikana, ymmaersi sen heti
silloin ja naeki sen todeksi joka paeivae. Ja sitae nyt arvelutti, ettae
miten vain edelleen taessae elettaeneen. Eilen oli Kurolan isaentaekin
ilmoittanut, ettae talli ei jouda enaeae kuin pariksi viikoksi korkeintaan,
sillae haen ostaa markkinoilla hevosen. Vuokratta asuminen siis loppui
kohta. Kohtahan tuo oli kesaekin mennyt ja talvi varana monine tarpeineen
ja talven kanssa tyoettoemyys.

Haenestae alkoi naeyttaeae kerrassaan kamalalta elaeminen. Hampaita kiristaeen
tyoensi haen puukon seinaen rakoon niin syvaelle kuin meni ja jaei synkkaenae
tuijottamaan raon mustaa pohjaa, silmaet pullistuneina ja sieraimet
tohisivat. Haen seisoi kuin olisi murhan tehnyt. Kauheita ajatuksia
vaelaehteli haenen mielessaeaen, vaelaehtelivaet nopeaan kuin salamat, niin ettae
haen ei niistae kiinni saanut.

Hetken peraestae heraesi haen kuin unesta ja alkoi taas kaivella rakoa,
ikaeaenkuin sieltae olisi ollut hyvae neuvo saatava. Siinae kaivellessa
tulikin mieleen, ettae onhan se panna toinen poika Aapon virkaan, saa
heti alkaa opetella. Ja jos talvella haetae tulee, niin menee
koeyhaeinhoitoherran luokse ja sanoo ettae jos ette tahdo naelkaeaen tappaa
minua, vaimoani ja seitsemaeae lastani, niin toimittakaa tyoetae ja tyoestae
palkka. Muutaman vuoden kun jaksaisi, niin alkaisihan nuo muutkin lapset
kyetae edes kerjaeaemaellae omaan suuhunsa saamaan. Vanhuuden paeiviae ei
tarvitse pelaetae, sillae Aappo kyllae kykenee jo silloin avuksi.

Vimpari pisti puukon tuppeensa ja aerjaesi sikioeille:

"Suu kiinni!"

Vaimolleen haen marisi:

"Sinaekin aika ihminen viitsit marista ja asiasta sitten, kun poika on
ihmisiin paeaessyt. Nauraahan tuosta sun pitaeisi."

Ja Aapolle sanoi haen:

"Ala lekkasta sinae jo taloosi."

Lapset pidaettivaet itkuansa, turkastelivat nyrkkiinsae ja puskeutuivat
aeitinsae suojaan, minkae suinkin paeaesivaet.

Aeiti silmaesi vielae Aapon jaelkeen, joka mennae kipitti portilla. Tuntui
haenestae kuin poikansa iaeksi menisi ja ainaiseksi olisi nyt naekyvistae
haeipynyt, kun katosi portista kadulle. Suuret vesikarpalot vyoeraehtivaet
uudelleen, vaan haen pyyhki ne kaemmenpaeihinsae ja rupesi toeihinsae
tyynnyttaeaekseen laeikkyvaeae mieltaeaen.

Aappo mennessaeaen itkeae nyyherti aivan kuin usein ennen, kun kerjuulle
oli isae haenet ajanut, vaikka vasta oli tullut eikae olisi siis haluttanut
niin heti uudestaan laehteae. Mutta silloin haen itki mielikarvauttaan,
vaan nyt sydaemen hellyyttaensae. Ikaeaenkuin syvemmaeltae laehtivaet nyt
kyyneleet ja kirkkaampina ja kuumempina vieraehtelivaet poskia pitkin.
Eikae itku tahtonut lakatakaan, piti pysaehtyae portin pieleen kivijalan
juureen nojalleen ja siinae odotella, kunnes asettuisi. Ja niin
mieluiselta tuntui koti halpanen, talli tuolla kartanon paeaessae, ja
vieraalta Karenin rouvan kauniit huoneet, ettae halutti palata takaisin
eikae mennae ollenkaan uuteen kotiin.

Vimpari meni tyoehoensae ja tapasi vielae Aapon portinpieluksessa silmiaeaen
hieromassa. Haentae arvelutti, ettae pojalla taitaa olla paha mielessae, ja
sentaehden haen aekaeisesti tiuskaisi:

"Taeaellaekoe sinae yhae seisot? Ala jo lapata ja kiireesti mihin sinulla on
mentaevae. Mikae hyvae sinulla taeaellae on? Kiitae kun olet paeaessyt ruuan
aeaereen, ettei tarvitse kiertaeae talosta taloon. Paeaesetkoe vai pitaeaekoe
minun jouduttaa?"

Aappo laehti astua nyrkkaesemaeaen ja itkunsa tyrehtyi kuin olisi tulpalla
suljettu.

Mielestae haihtui alakuloisuus melkein jaeljettoemiin, kun Aappo tapasi
Latun Liisan joka ensin kummaili Aappoa ja sitte kysellae alkoi aasta
oeoehoen koko Aapon kohtalon. Ja lopuksi haen ei antanut elaevaeae rauhaa
Aapolle, ennen kuin taemae laehti naeyttelemaeaen itseaeaen muillekin tytoeille.
Ja kaedestae pitaeen talutti haen Aappoa toisen tytoen luota toisen luo,
jotka kukin yhtyivaet Aappoa ihmettelevaeksi saattojoukoksi. Niin ettae kun
tulivat Nikkilaen kartanolle, oli tyttoejae Aapon ympaerillae kihisemaeaen
asti.

Liisa meni kutsumaan Elsaa.

"Tuleppa Elsa katsomaan", huusi haen oven raosta ilonhaetaeisellae aeaenellae.

"Voi tule, Elsa", huusivat tytoet, kun Elsa porstuassa tuli. "Voi tule
katsomaan", haetaeilivaet aivan kuin olisivat pelaenneet, ettei Elsa kerkiae
naehdae.

Haen tunsi Aapoksi katsottavansa, vaan se naeytti niin oudolta, ettae haen
katseli sitae kuin tuntematonta vierasta hyvin vakavin katsein.

"Eikoe ole Aappo sievae nyt?" kysyivaet toiset.

"Onhan tuo", sanoi Elsa vaelinpitaemaettoemaellae aeaenellae. Haen ei ollut
koskaan lukua pitaenyt Aaposta, enemmaen kuin hautajaisleikistae, jossa
Aapolla oli niin arvokas osa ja jonka vuoksi muut pitivaet niinkuin
ainakin leikkitoveristaan ja olivat sentaehden hyvillaeaen haenen hyvaestaeaen.
Aappo tuntui saman arvoiselta nyt kuin ennenkin, jos senkaeaen veroiselta.
Kuta tarkempaan haen silmaeili ja kuta enemmaen toiset tytoet ylistelivaet,
sitae himmeaemmaeksi kaevi Aapon sievyys haenen silmissaeaen. Mutta kun tytoet
esittelivaet, ettae laehdettaeisiin leikkimaeaen kuninkaanpojan morsianta ja
Aappo olisi nyt kuninkaanpoika, niin Aappo ei naeyttaenyt enaeae Elsasta
ollenkaan sievaeltae, vaan paeinvastoin, Elsa alkoi loeytaeae rumia kohtia
Aapossa toisen toisensa peraestae verratessaan haentae kuninkaan poikaan.
Kuninkaan pojalla oli pitkae kiharainen tukka, joka valui hartioille,
vaan Aapolla paistoi niska paljaana. Hyi, kun naeytti rumalta! Eikae
Aapolla ollut sen naekoeiset silmaetkaeaen ja likaiset vielae
paeaellepaeaetteeksi. Ja kaesissae oli Aapolla syyliae. Puserokin oli ruma,
kuninkaan pojallahan oli punainen vaippa. Ja kaikki alkoi olla Aapossa
rumaa kiireestae kantapaeaehaen, Senpae taehden Elsa kielsi jyrkaesti:

"En minae viitsi laehteae.--Enkae minae joudakaan, pitaeae nauhaa kutoa." Ja
haen vetaeytyi jo takaisin sisaeaen mennaekseen.

"Laehdetaeaen me", tuumivat innokkaasti toiset tytoet. "Laehdetaeaenhaen,
Aappo?"

"En minae laehde, pitaeae mennae taedin luo ... se sanoo minua Abeksi",
ilmoitteli Aappo hyvin jo olevinaan, otti nenaeliinan taskustaan ja
niisti nenaensae, tukki sen toimella taas taskuunsa, nosti lakkiaan,
kumarsi, sanoi hyvaesti ja laehti kiireesti pois.

Tytoet jaeivaet seisomaan Nikkilaen portille ja katsomaan Aappoa ja niin
kauan katsoivat kuin se poikkesi toiselle kadulle. Aappokin silmaesi aina
vaehaen vaeliae taakseen ja sitten kiiltonappejaan ja punaisia sukkiaan ja
oli hyvillaeaen. Mutta hyvaemielensae ei kestaenyt enemmaen kuin matkakaan,
sillae taeti torui heti, kun haen sisaeaen paeaesi.

"Abe!" sanoi taeti ja puristi sormiaan. "Vaehaen aikaako sinae nyt olet
ollut, niinkuin taeti sinun vain lupasi.--Ja voi sinun silmiaesi,
rapakossako olet kastellut ... ja kaesiae!" paeivitteli taeti otettuaan
kaesistae kiinni ja katsellen niitae. "Ja hihoja... Katso... Eikae sinulle
ole neuvottu, ettet saa nenaeae pyyhkiae hihoihin, eikae muuhun kuin
nenaeliinaan, sitae vartenhan se sinulla on. Fyi Abea, fyi!..."

Abe katseli haepeissaeaen lattiaan eikae ruvennut hihojaan silmaeaemaeaenkaeaen,
vaikka taeti pani ne aivan nenaen eteen.

"Seiso nyt siinae ja haepeae", sanoi taeti asettaessaan Aben kyoekin
ovensuuhun, vaan piialle sanoi haen hiljempaeaen:

"Se on itkenyt, naekee sen silmistae, vissiin kotona itkettaeneet. Eivaet
ole vissiin tahtoneet lasta taenne paeaestaeae."

"Mitae sinulle kotona sanottiin?" kaeaentyi taeti kysymaeaen.

Abelta tyoentyi itku aivan kuin kiskaisten ja tuli oikein reutomalla.
Taeti saeikaehti ettae haetae tuli.

"Hyvaenen aika, Abe raukkani, elae itke, elae itke", ja piikaan kaeaentyen
sanoi haen suuttuneella aeaenellae:

"Enkoe minae arvannut, ettae ne ovat kotona sitae itkettaeneet. Kuinka ne
saattavat olla semmoisia... Elae ole lapseni millaesikaeaen, ei sinun
tarvitse vasta kaeydae kotona... Koeta olla itkemaettae, niin Stiina pesee
sinun silmaesi ja kaetesi ja pannaan uusi pusero paeaelle... Elae itke",
koetti taeti parastaan.

Abea itketti rajusti ja pitkaeaen, tyyntyi vasta omia aikojaan.




8


Kiittaeen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa.

Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vaehaen kutomapalkkaa, ettae
sillae haedin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen soei suolavettae ja leipaeae.
Vaan hyvaehaen oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivaen murua
aina ateriakseen. Ja hyvaestae sydaemestaeaen oli rouva tyoetae antanut,
auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vaehaeae maksua, pistaeen
vaelistae jotain hyvaen murua kouran silmaeaen, niinkuin viimeksikin
teelehtiae ja silliae. Viion leski ei olisi viitsinyt sentaehden kieltaeytyae
vastaanottamasta tyoetae Montinin rouvalta, jos taemae olisi vielae
tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmaen maksavan. Olisi ollut se
kiittaemaetoentae. Mutta Jumala oli naehnyt haenen tarpeensa nytkin ja
asettanut viisaasti, ettae Montinin rouvalta loppui tyoe ja muut tulivat
tarjolle.

Sen oli haen taessaekin taas saanut kokea, ettae Jumala pitaeae ihmisestae
huolen, niin pienemmissaekin asioissa, ajatteli yhae Viion leski. Mutta
ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttae.

Jaentin emaentae oli luvannut hyvaen kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan
mitae maksaa, vaan pianhan tuon naeki, sillae taemae oli lyhyt kangas, jonka
kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee,
ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkae vaelttaemaettoemiin
tarpeisiin kuluukin.

Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellae aina kaevi, vaan
taehaen asti oli mahdottomana pitaenyt karkoittaa: ettae saisi Elsaa
kouluttaa vielae taemaen vuotta kansakoulussa. Ja haen alkoikin toivoa, ettae
tarkasti pitaeen saisi sen verran saeaestymaeaen yli muitten tarpeitten,
minkae vaehaeisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin,
paperiin, kyniin, ja ainahan pitaeae parempi pukukin olla kuin kotosalla,
jossa vaelttaeae vaehemmaellaekin.

Eihaen Elsa tuossa kotosalla opi mitaeaen. Nykyaeaen kuitenki vaaditaan
ihmisiltae enemmaen oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi
katkismuksensa. Eikae kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen haenkin oli, kun
oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa.
Haepeaenae melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmaen kuin muut.
Niinpae haentaekin kiusoiteltiin, kun haen alkoi kirjoitustaitoa opiskella,
vanhemmat pitivaet sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin
varkain piti haenen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin
vintissae tai jossakin yksinaeisessae paikassa. Oppimatta se olisi jaeaenyt,
jos ei haenellae niin ikaevae olisi ollut Viioa, joka merillae vuosikausia
yhteen menoon viipyi eikae voinut sille yhtaeaen sanaa laehettaeae. Mutta
niinpae haen oppi kuin oppikin. Ja kyllaepae sitten oli haenen taitonsa
kaeyttaejiae. Alinomaa tuli haenen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja
kirjoituttamaan kirjeitae. Niinhaen se on, ettae kaikesta opista on hyoetyae
itselleen ja muille. Olisipa haen kirjoitustaidon opittuaan ja kun
veljeltaeaen, joka kaevi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, paeaessyt
puotineitsyeksikin.

Puotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttaerelleen. Muuta haen ei
osannut ajatella sopivampaa. Ompelijan tyoe oli rasittavaa ja
ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiae muutamat
olivatkin, herrain kanssa seurustelivat... Vaikka olihan niitae hyviaekin
niissae, kerrassaan kelpo ihmisiae. Se olisi siinae, minkaelaisten seuraan
Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen
voisi Elsa piankin paeaestae, kunhan vaehaen vanhenee. Vaan nekin tehtaan
naiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan haenen
toverinsa ollut, niin kaunis ja hyvae tyttoe, ja se nyt oli--juoppo ja
monta reissua tehnyt.

Ei ihminen elae horjahtamatta missaeaen, jos ei haen turvaa etsi Jumalalta,
eikae horjahda paholaistenkaan keskellae, kun Jumalassa kiinni riippuu,
paeaetti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri
selvae ajatus, niin valtava tunne jaei semmoinen, ettae Elsalle olisi
turvallisinta puotineitsyenae jossain hyvaessae kauppamiehessae. Muualla
voisi haen joutua suurten viekotusten alaiseksi.

Niin oli kasvanut taas kiihkeae halu saada Elsa koulutetuksi, ettae se
olisi kykenevae tuohon toimeen.

Viion leski nousi yhae varemmin tyoelleen kuin ennen. Pikimaeltaeaen soei
ateriansa aina ja taas kangaspuihin, niin ettae kudonnan luske kuului
melkein lakkaamatta aamusta varhain myoehaeaen iltaan. Tyytyvaeisin ja
iloisin mielin kalskutteli haen pitkaet paeivaensae.

Mielissaeaen oli haen myoes siitae, ettae Elsa oli noin vakaantunut ja tullut
aikuisemmaksi. Elsa oli jo suuri tyttoe haenen mielestaeaen, vaan tuiki
lapsellinen ollut vielae taehaen asti.

Aeitiinsae, ajatteli haen taas toisakseen. Niinhaen haenkin oli lapsellinen,
vielae rippikoulun kaeytyaeaen, oli ajattelematon hulikka, kaikkea joutavaa
kuvitusta paeaessae, vaan ei aikuisten ajatuksia. Kunpa Elsa malttaisi vain
noin tyoessaeaen nuhjata kotosalla, niin siinaehaen se vakaantuisi ja
mieltyisi. Unehtuisi vaehitellen lapsellisuus.

Elsa nousikin tyoehoensae yhtae varhain kuin aeitikin ja istui ahkerasti
nauhaansa kutomassa. Ei leikkeihin yrittaenytkaeaen, vaikka toiset tytoet
kaevivaet kutsumassa. Ei laehtenyt Ojanniemen Marinkaan kanssa, johon Elsa
oli mieltynyt ja joka osasi aina tyttoejae leikkiin houkutella tavalla
semmoisella, ettei sitae voinut kukaan vastustaa: haen esitti itsekullekin
sitae leikkiae, mitae taemae mieluummin leikki.

"Voi voi Elsa. Tule Karjansillan taakse, voi voi. Leikitaeaen taas
kuninkaanpojan morsianta. Minae tiedaen muutaman paikan siellae metsaessae,
aivan metsaen keskellae kauniin, viheriaen kedon, jossa kasvaa niin
kauniita kukkia, ettae voi voi. Ja siellae metsaessae muutaman kuusen
juurella on aivan kuin huone, jossa on sammaleisia kiviae penkkeinae.
Siinae kuusessa laulaa linnut, ja enkelitkin kaeyvaet siinae levaehtaemaessae,
voi voi. Kuninkaan poika kaey siinae majassa joka paeivae. Voi voi Elsa,
tule."

Tuntuivat ihan totiselta todelta Marin kertomukset ja viehaettaeviltae,
jotta halutti niin sanomattomasti laehteae. Mutta makealle tuntui myoeskin
Elsan mielessae Nikkilaen emaennaen sanat, joita haen oli kuullut, kun
ahkerasti aeidin kanssa kangasta kehi, ja sitten joka paeivae, kun haen
nauhaansa kutoi. Se on niin hyvae lapsi tuo Elsa. Se tekee tyoetae
ahkerasti ja niin vakava siitae on tullut, ettae on kuin taeysi ihminen. Ei
riehu leikeissae ja niissae aikaansa kuluta, niinkuin muut tytoet, vaan
aeitinsae avuksi tuossa nyhertaeae. On kai onni, kenellae tuollainen kaunis
ja hyvae lapsi.

Elsasta tuntui, ettei haen enaeae olisi kaunis ja hyvae lapsi, jos haen
menisi leikkimaeaen. Ja niin haen jaei kotiin.

Tyydytystae sai haen taeysin tyoessaeaen. Haenellae oli nauhaa jo paljon ja
monenlaista. Kun vielae vaehaen kutoi, niin luuli haen jo saavansa paljon
rahaa. Ja sitten keitetaeaen riisiryynipuuroa.

Haen mietti, ettei haen sano aeidille edeltaepaein mitaeaen, vaan nauhan
kaupalta palatessaan ostaa ryynit, ettei aeiti tiedae, ennen kuin haen ne
tuopi.

Tuossa suloisessa toivossa sujui tyoe ja kului aika. Ja muutenkin
kotosalla olo alkoi tuntua aina vain hauskemmalta. Varsinkin oli
hupainen aamupaeivaellae, ennen kuin lapset nousivat ja kadulle ja
kartanolle raeyhaeaemaeaen keraeaentyivaet. Varhain aamulla, kun aurinko paistoi
vasta rakennusten katoille ja maassa varjo oli, oli niin hiljaista, ettae
saattoi ajatella enkelien vielae olevan maassa. Sitten kun paiste maahan
laskeutui, niin kastehelmet niin kauniisti kimaltelivat ruohistossa
kartanolla ja potaatin lehdillae.

Niitae olivat enkelit kylvaeneet, ne kylvivaet niitae hyvien ihmisten
iloksi. Ihme kuin ne naeyttivaet kauniilta.

Ja linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppaekerttu lenteli aina siinae
kartanolla, sillae oli kai pesae siellae jossain. Se lentaeae suikaili
paikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillae nokassa
jotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan.

Hyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin
se vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse
solaan. Ja sieltae hetken peraestae taas ilmestyi lentelemaeaen ja vihelteli.
Se varmaankin pojilleen huuteli:

"Taeaellae minae olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon
ruokaa."

Niin paeaettelivaet he aeidin kanssa.

Niillae mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla.

"Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellaeaen turmelee
elaemaenilonsa", selitti aeiti.

Elsa ymmaersi sen niin, ettae huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan
kaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla.

Kun miehiae astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina,
evaesvasu kainalossa ja toisessa kaedessae auringonpaisteessa vaelaehtelevae
kannu, niin tuntui haenestae, kuin olisi niillaekin ollut mahdottoman
hauska ja ainoastaan hauskuudesta tyoehoen menneet.

"Tyoe on pakosta, sillae elaeaekseen taeytyy tyoetae tehdae", selitti aeiti.
"Mutta onhan kaikilla ahkerilla tyoemiehillae hauska. Jos ovatkin raskasta
tyoetae paeivaen tehneet ja vaesyneinae illalla kotia palaavat, niin virkistaeae
se heitae, kun kotona hyvaet lapset ilolla vastaanottavat isaensae. Olethan
sinae naehnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isaeaensae
vastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa haenen evaesvasuaan, Mari
kannua ja pikku Ikku istuu isaensae olkapaeillae. Aeiti on portailla
vastassa. Eikoe naeytae hauskalle?"

Voi voi! Hauskalle se oli naeyttaenyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen
huomasi. Ja nyt haen vasta ilomielin katselikin miehiae aamulla, kun ne
tyoehoen menivaet, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan
tulivat.

Jos haenellaekin olisi isae! Tai jos Nikkilae tyoessae kulkisi, niin haen veisi
sille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan.

Ja haen tarkasteli miehiae, ettae kenen tyttoe haen mieluimmin olisi.

Muuan mies meni aina tyoehoen toisaalle paein kuin muut.

Se aina katseli hyvin pitkistaeaen ikkunaan ja jopa kerran nyoekaeytti
paeaetaeaen Elsalle ja hymyili.

Kukahan se oli?

Aeiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan.

Tolo Mikko! Mutta eihaen sillae ollut silmae keskellae otsaa, niinhaen se oli
melkein kuin muutkin miehet...

Nyoekaeytti sitten kerran haenelle paeaetaeaen ja nauroi! Onkohan haenestae
tullut huono ihminen?

Elsaa todella pelotti, ettae kyllae haenestae on tullut huono ihminen.
Mitaehaen haen on tehnyt? Ei uskaltanut aeidillekaeaen puhua mitaeaen, vaan
kiihkeaesti odotti iltaa, ettae paeaesisi Jumalaa rukoilemaan. Aeiti puheli
ahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja
arkamielisenae. Vaivoin sai itkunsa pidaetetyksi.

Mutta sinae paeivaenae tuli Jaentin emaentae taas kuteita tuomaan ja haen
puheikseen Elsaa kiittelemaeaen:

"No, jos koska kaeypi, niin aina tuo tyttoe tyoessae koekoettaeae. Tyoekkyri
ihminen tulee Elsasta, aeitiinsae hyvae tyttoe. Noin jos kaikki tyttoelapset
kotosalla tyoessae nyhertaeisivaet, aeidin silmaein alla ja neuvottavana, niin
ei olisi tuommoisia, joita taeaellae Vaaralla on naein viljavalta.--Oletteko
kuulleet, kun viime yoenae on ollut semmoinen tappelu Mustosen kartanolla,
herrain ja merimiesten vaelillae, ettae ovat tahtoneet maailman kaataa."

"No mitae varten?"

"No se Lammin Kaisahan siellae on ollut syoettinae. Ja kuulkaapas, kun se
on houkutellut kumppanikseen Lehtisen Heleenan."

"Tuon vielae lapsen?"

"Niin, nuorihan se on, ja jo kauan on siitae huonoa huhuttu, vaan ei
siitae olisi uskonut, ettae se noin olisi kypsynyt. Vaan kun niitae on
tovereita, jotka taluttavat koeydestae."

Huokauksien valtaan joutui taas Viion leski. Ilon ja tyytyvaeisyyden
piirteet kasvoiltaan haevisivaet kerrassaan.

Jaentin emaennaen kertomuksesta lisaeaentyi pelko ja aeidin surullinen muoto
haevittivaet viimeisenkin sulun Elsan itkumieleltae. Niin ettae Jaentin
emaentae tuskin oli saanut oven jaelkeensae suljetuksi, kun Elsa purskahti
valtavaan itkuun juosten aeidin kaulaan.

"Herra Jumala, mikae sinulla on lapseni?"

Elsa ei kyennyt pitkaeaen aikaan saamaan sanaa suustaan. Vasta monien
kokeitten peraestae sai haen sanotuksi, ettae aeiti keraeilemaellae sai lauseen:

"Tolo Mikko on nyoekyttaenyt paeaetaeaen haenelle ja nauranut."

Mutta siitae aeiti ei ymmaertaenyt mitaeaen.

"Minusta on tullut huono ihminen, kun Mikko on paha mies", koetti Elsa
selittaeae.

"Tyynny, tyynny, kultaseni ja selitae, ettae ymmaerraen."

Pitkaeaen viipyi, ennen kuin Elsa sai ymmaerrettaevaesti selitetyksi.

"Hyvaenen aika, kun sinae olet lapsellinen. Ethaen sinae siitae ole tullut
huonoksi ihmiseksi, ettae Mikko sinua tervehtii. Huono ihminen on se
joka..."

Aeiti ei tiennytkaeaen miten haen selittaeisi. Haentae kauhistutti koko ajatus.

"Jumala varjele", lausui haen tietaemaettaeaen oikeastaan mitae ajatteli, vaan
aivan kuin pelon tunne syoeksyi mieleen ja haeneltae purkautui itku.
Syliinsae tempasi Elsan kuin ryoestaejaen kaesistae. He itkivaet sitten
molemmat syleillen sydaemellisesti toisiaan.

Mutta kun Viion leski lakkasi itkemaestae, oli mielensae raikas. Niin oli
kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet sen puhtaaksi kaikista synkistae
ajatuksista, joita sinne tyoentyi ja niin monenlaisia, ettei haen kerennyt
niistae selvaeaekaeaen saada, vaan jotka yhteisesti ahdistivat raskaasti kuin
painajainen. Ei haen ymmaertaenyt, minkae taehden haen oli oikeastaan itkenyt,
eikae sitae ruvennut pitemmaeltae ajattelemaankaan. Tuntui niin hyvaelle ja
viehkeaelle ja mielessae pyoeri jotakin: kyllae Jumala varjelee Elsan.
Tuntui kuin joku muu olisi sen haenelle vakuuttanut.

"Ei Tolonen ole mikaeaen paha mies. Paeinvastoin haen on hyvae", rupesi haen
selittaemaeaen Elsalle.

"Vaan onhan se linnan lukkari?"

"No mitae pahaa siinae on. Tolonen kaey noille raukoille lohdutusta
tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiae. Haen sen tekee
rakkaudesta langenneita laehimmaeisiaeaen kohtaan. Kun Jumala on antanut
haenelle kauniin aeaenen, niin tahtoo haen kaeyttaeae taetae Jumalan lahjaa
lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliae.
Siinae haen tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan
rakennuksessa kiittaeae Tolosta."

Elsa kuunteli haemillaeaen. Taemae oli niin kovin outua, ettae haen ei
ymmaertaenyt, ennen kuin itse kyselemaellae kyseli kaikista kertomuksista,
joita tytoet olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan
tahtonut kuulla, mitae aeiti haenestae kertoi. Ja aeiti tiesikin haenen
hyvyydestaeaen kertoa paljon, miten haen oli auttanut ja aina auttoi
koeyhiae, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipaepalan kaedestaeaen
kerjaelaeiselle.

"Kun kaikki olisivat niin hyviae ihmisiae kuin Tolonen", sanoi aeiti.

Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Haen ei enaeae
muista niin vaelittaenytkaeaen.

Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Paerevasu oli
kainalossa.

Jos ei se nyt katsokaan taenne...

Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensae maahan.

Jos se on suuttunut, kun haen ei eilen sille vastannut...

Samassa kaeaensi paeaensae, nauroi ja nyoekkaesi.

Elsa niiasi syvaeaen. Haenestae tuntui somalle, poskia poltteli.

"Aeiti, aeiti, Mikko meni ja nauroi ja nyoekytti minulle paeaetaeaen", sanoi
Elsa kaesiaeaen taputellen.

"Mitaes sinae?"

"Voi minae en tainnut tehdae mitaeaen!"

"Sinun olisi pitaenyt vastata tervehdykseen."

"Niiasinko minae, en minae tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna
minae niiaan ... vaan jos Mikko suuttui, kun minae en...?"

"Ei suinkaan se ole suuttunut."

Paraita ihmisiae Elsasta oli ollut taehaen asti rovasti, haenen kumminsa,
Montinin rouva, jota aeiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilaen emaentae ja
Nikkilae. Nyt tuli lisaeksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitae haen
nyt ajatteli koko paeivaen.

Kenellaekaeaen ei ollut haenen mielestaeaen niin lysti kuin Mikolla. Mikolla
oli haenen mielestaeaen sen taehden lysti siellae metsaessae, ettae se naeki
siellae pikkulintujen pesiae, oravia ja kaikkia elaeimiae ja ne varmaan
olivat niin kesyjae Mikolle, ettae ihan luokse tulivat, linnut kaedelle,
oravat olkapaeille ja jaenikset kivelle istumaan.

Niin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellae metsaessae paeivaet
paeaestaensae. Ja illalla tuntui ikaevae, jos Mikko sattui menemaeaen niin ettei
haen sitae naehnyt. Aamulla haen muisti haenet ensimmaeiseksi ajatuksekseen.
Ja aamusella haen piti varansa, ettei Mikko naekemaettae ohi paeaessyt. Ja
nauroivat toisilleen tervehtiessaeaen oikein ystaevaellisesti. Elsa saattoi
Helunankin nyt aina etemmaeksi niin kauas, ettae kuuli kolkutuksen
metsaestae.

Nyt jos joskus menisi Karjasillan taakse, niin haen ei kiertaeisikaeaen,
vaan menisi suoraan ja kaevisi Mikon luonakin. Sitten kun haen on saanut
nauhansa kudotuksi, ettae vaehaen aikaa tulee, niin kaeypi haen Mikon luona
ja ottaa Ojanniemen Marin mukaansa.

Jos haen olisi Mikon tytaer, ajatteli haen usein ja kuvaili, miten olisi
hauska haenellae.

"Onko, aeiti, Mikolla lapsia?" kysyi sitten kerran.

"Ei, eihaen sillae ole vaimoakaan."

Se ei Elsasta tuntunut miltaeaen, ettei Mikolla vaimoa ollut, vaan se
saeaelitti, ettei haenellae ollut tyttoeae tai poikaa.

"Voi jos minae olisin Mikon tyttoe! Minae kaevisin aina haenen luonaan siellae
kankaalla ja illalla menisin vastaan ottamaan aivan sinne
oeljymakasiinien luo. Kantaisin evaesvasua. Ja meillae olisi niin hauska,
ettae."

"Hauskahan sinusta taitaisi olla, jos isae sinullakin", sanoi aeiti.

Enemmaen Elsa ajatteli sitae puolta, ettae Mikolla olisi tytaer, vaan
ajatellessaan, ettae haen juuri olisi Mikon tytaer, tuntui hauskalta.

"Voi voi, se olisi niin hauska, ettae."

Syntinae oli leski pitaenyt ajatella miestaeaen, sillae Jumalaa haenen tuli
ajatella ennen kaikkea ja aina. Vaan naein kun puheeksi tuli, joutui haen
vasten tahtoaankin kuvailemaan, miten onnellinen heidaen elaemaensae olisi,
jos Viio elaeisi.

"Jos Jumala olisi aikeemme hyvaeksi naehnyt, olisi meillae oma talo, lehmae
ja pelto ja isae, eikae isae enaeae merillae kulkisi, vaan kotona
tyoeskentelisi."

Viehaetystae oli sillae, mitae Elsa isaestaeaen muisti. Ja sentaehden haen
ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja aeidin
isaestae kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehaetystae himmentaenyt, ettae
Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syoemaeaen tuota
riisiryynipuuroa. Miellyttaevae oli tuo aeidinkin kuvailu isaestae, vaan
tutummalta tuntui kuitenkin vielae Mikko. Ja sentaehden haen kyseli isaestae
Mikkoon verraten.

Aeiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isaestae kaikkea paeivaekaudet.
Kun oli kerran alkuun paeaessyt, niin jatkui se aivan haenen tietaemaettaeaen.
Vaehitellen sai Elsa sen kaesityksen, ettae parempi isae oli kuin Mikko,
paras kaikista ihmisistae.

Yhae uusia ja uusia asioita oli aeidillae kertoa. Ja usein haen hyvaeili
Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmaesti. Naein aeiti muuttui haenestae
tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isaestaekin selveni. Mutta
ei aeiti yksinaeaen tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessae
kamarissa kaikki esineet, sillae niistae oli aeidillae mainitsemista isaestae
kertoessaan.

Isaen valokuva, joka oli seinaellae skailettikellon alla, ei enaeae ollut
litteae kuva, vaan naeytti kuin se olisi vaelistae silmiaeaenkin raepaeyttaenyt,
vaelistae naurahtanut ja vaelistae oli se senkin naekoeinen, kuin olisi
sanonut niin ja niin. Kello, jonka isae oli mereltae tuonut, naksutti eri
lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvaeaen erotti, ettae se panee:

    "Isae laulaa lapsellensa,
    sirkuttelee sievaellensae,
    hyvaellensae hyraeileepi,
    pilpattaapi pienellensae",

niinkuin isae oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai:

    "Tilu tilu talla,
    taivahan alla
    ei ole toista
    Elsani moista."

Niin oli isae rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja
kun kuunteli, niin aivan sillae lailla se kello naksutti.

Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeaemmin, toisia ihan
selvaeaen. Ja haen kertoili niitae vuorostaan aeidille.

"Nyt minae muistankin, kun isae minun kanssani kerran tanssi", sanoi Elsa
taas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. "Meillae oli muitakin
miehiae silloin. Oli suuri huone ja siinae keskellae lattiaa isae pyoeritti.
Ja kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkaesohva niinkuin tuolla seinaellae ja
siitae sohvalta minae hypin isaen syliin", kertoi Elsa iloisena.

Aeiti selitti sitae tarkemmin, missae he silloin asuivat. Isae oli syksyllae
tullut mereltae ja jaei talveksi kotia, ei laehtenyt merille, vaikka muut
merimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa
olleet, olivat haeneen mielistyneet. Kapteenikin oli kaeynyt tahtomassa
vielae laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, ettae pitaeae sitae kotonakin
saada yksi talvi olla.

"Silloin toi isae nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minae
muistan, kun isae niitae arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin
sanoi: taestae me nyt syoemme yhdessae joulupuuron. Ja niinhaen me
syoetiinkin."

"Minae muistan, aeiti. Isae kiikutteli minua jalalla, otti sitten
polvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isaellae oli
suuri musta parta. Ja minae muistan, kun isae nauroi, kun minua parta
kutkutti. Te seisoitte, aeiti, uunin edessae ja ammensitte padasta valkeaa
puuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta."

"Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessae saimme viettaeae
isaen kanssa. Seuraavana kesaenae laehti isae merelle ja kuoli Leverissae."

Leski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen paeivaen, niin monta
vuotta kuin siitae olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein
halulla antoi haen muistonsa valaista noita ajan haemaeraeaen kadonneita
onnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinae ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin
nyt, kun oli toinenkin, joka muisteli.

"Tulevaan jouluun kun eletaeaen, niin keitetaeaen riisiryynipuuroa", sanoi
aeiti, nyt ymmaertaeen miksi Elsa sitae halusi.

Vaan Elsa tahtoi ettae keitettaeisiin heti, kun haen nauhoistaan rahaa saa.

Aeiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempaeae kutoa
nauhaa, ja johan sitae mielestaeaen olikin koko joukko ja tarpeeksi
monenlaisia.

Tyytyvaeisenae vyyhti haen nauhoja lastoille, laehteaekseen niitae kaupalle.
Aeiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli
vain saaliitaan. Nikkilaen emaentae oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja
Jaentin emaentae. Kyllae kai herrasvaeki sitten osti ja maksoi niistae paljon.
Ei haen tiennyt itse hintaa maeaeraetae.

"Niin paljon kuin annetaan", sanoi haen Nikkilaen emaennaelle, kun taemae
kysyi, paljonko kyynaerae maksaa.

Kiirein askelin ja hyvaessae toivossa astui Elsa kaupungille. Haen ei
tuntenut siellae juuri muita kuin Montinin. Sinne haen ei viitsinyt mennae,
vaan paeaetti kaeydae muissa taloissa, missae sattui. Komeimpia haen kuitenkin
katseli.

Ensimmaeisessae talossa, johon haen yritti, makasi suuri koira kartanolla
kyoekin rappusien edessae. Ja kun Elsa laeheni, katsoi se syrjaesilmaellae ja
murisi aivan kuin olisi sanonut: elae tule. Ja kun Elsa vain pyrki
edelleen, niin nousi koira pystoeoen, kaevellae voenki Elsaa kohti, nuuski
tulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi.
Tarkoitti kai: ei pidae tulla, parasta kuin hyvaellae menet pois.

Elsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhae katseli haentae
vakaisin silmin, pyoerti haen takaisin ja koira nousi ja saattoi haenet
muristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyoekin ovelta eikae
yhtaeaen ihmistae naekynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne
keraeytyivaet haenen ympaerilleen kyselemaeaen kaikkea. Muutamat heistae
luulivat haentae mustalaistytoeksi ja se haentae haevetti, ettae oli itku
tulla, kun paeaesi kadulle.

Talosta taloon kulki haen, saamatta kaupaksi vaehintaekaeaen. Kaikkialla
ihmiset olivat ylpeitae, eivaet olleet naekevinaeaenkaeaen. Ei tarvitse,
sanoivat, katsomattakaan nauhaa.

Muutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisaehuoneeseen.
Siellae oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista.

"Kuka rouvalta ostaa?" kysyi Elsa, toivoen ettae haenkin saa myydyksi.

"En minae kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minae panen naemae naeytteille
maanviljelysnaeyttelyyn, joka pidetaeaen syksyllae taeaellae."

"Saako sieltae mitaeaen?"

"Ei sieltae rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvaeae tyoetae.--Minae
ostan sinulta vaehaen taetae nauhaa, paljonko sitae maksaa?"

"En minae tiedae."

Rouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniae.

Elsa laehti hyvillaeaen. Rouva oli muutenkin ollut hyvae ja vielae ostanut
vaehaesen. Haen alkoi taas toivoa uudestaan.

Muutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset
ompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellae oli
Montinin rouvakin.

"Ostetaanko nauhaa?" kysyi haen ujostellen ja syvaeaen ensin niiattuaan.

"Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinae olet tyttoe?"

"Taemaehaen on Viion tyttoe", sanoi Montinin rouva.

"Vai niin. Minae muistelinkin, ettae kenen naekoeinen taemae on. Minae tunnen
Viioskan. Missae aeiti on?"

"Kotona."

"Mitae se tekee?" kysyi Montinin rouva.

"Kutoo kangasta."

"Joo, sehaen kuuluu olevan mainio kankuri", sanoi muuan.

"Viioskahan se on kutonut meidaen seurallemme kankaita", selitti Montinin
rouva.

"Mitae varten sinae olet taetae kaupittelemassa?" kysyi muuan rouva.

"No, ettae saan rahaa."

"Mitae sinae rahalla teet?"

Elsa mietti vaehaen aikaa ja sanoi sitten:

"Ostan riisiryynejae, ettae keitaemme riisiryynipuuroa."

Toiset paeaestivaet helakan naurun ja toiset katselivat pitkistaeaen toisiaan
hyvin haemmaestyneen naekoeisinae. Elsa luuli, ettae haen on jotakin rumaa
sanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti
puhella keskenaeaen, josta Elsa ei ymmaertaenyt, kuin se oli ruotsia. Vaan
hyvin kummastelevilta rouvat naeyttivaet.

Viimein sanoi muuan rouva:

"Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidaen seuralle, joka
kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin ettae kaeytaet turhuuteen.--Onko
aeitisi terve?"

"On, kiitoksia", vastasi Elsa, joka luuli, ettae sitae kysyttiin niinkuin
tavallisesti.

"No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkae sinaekaeaen."

Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestae ja pakanoista, joille
pitaeisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei
ymmaertaenyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku:

"Sinaekin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit naemae
nauhat sitae varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitae ja palkitsisi
sen sinulle monin kerroin."

Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka naein sanoi, sillae
mielellae kuin olisi se _pitaenyt_ antaa.

"Kas niin. Sinae olet ymmaertaevaeinen tyttoe", sanoi rouva taputellen Elsaa
poskelle, ja toinen rouva antoi haenelle nisuleipaevasusta pari pientae
makean naekoeistae kakkaraa.

Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvaestiksi.

"Sano aeidille, ettae sinae olet antanut nauhasi pakanaseuralle", lausui
Montinin rouva.

Siinae uskossa Elsa oli, ettae haen teki jonkun hyvaen tyoen, kun rouvat
haentae kiittelivaet ja hyvaeilivaet, vaan sen enempaeae haen ei ymmaertaenyt.
Mutta riisiryynit jaeivaet nyt saamatta ja siitae oli paha mieli.

Allapaein asteli haen kotiinsa paein kouran silmaessae kaksi penniae.
Kirkkaita ne olivat, vaan eihaen niillae saanut riisiryynejae. Ei haen
tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi haen niitae luuli, ettae
vaehintaeaen pitaeae olla kai kymmenen penniae.

Matkalla tapasi haen Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta
Snellmanin rouvan koliikitroppia aeidilleen, joka oli kipeae.

"Tiedaetkoe, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?"

"Tiedaen, veikkonen, monta monituista kertaa olen kaeynyt meidaen talon
emaennaelle ostamassa. Viisi naulaa markan", selitti Mari.

Elsa melkein kuin haemmaestyksissaeaen katseli pennejaeaen.

"Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtaeaen ryyniae", sanoi Mari kovalla
aeaenellae.

Tiesihaen sen Elsakin jo ja yhae masentuneemmaksi mieli painui. Haentae
vaivasi Marin iloiset kertomukset, missae he olivat olleet leikkimaessae ja
mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi haen toiselle kadulle paeaestaekseen
Marista. Vaan taemae tuli myoes samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin
kiintyneenae kertomukseensa. Vyoetaeryksistae piteli haen Elsaa ja kertoa
rupatti. Hyvaeae ja hauskaa haenellae oli kerrottavaa, sillae haen voivotti
myoetaeaensae.

"Voi voi Elsa, katso!" sanoi haen aekkiae pysaehtyen ja viitaten maahan.

Siinae oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitae kuin koreata
matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat.

"Ole sinae Elsa taessae, minae juoksen kysymaessae minun aeidiltae ja sinun
aeidiltae, ettae saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinae saat markan ja minae
markan", haekelsi Mari toimessaan ja niin laeksi juoksemaan, ettae kintut
vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan.

Elsa seisoi rahan aeaeressae ja odotti sykkivin sydaemin Maria takaisin.
Moneen kertaan kerkesi haen ostaa viisi naulaa riisiryynejae ja keittaeae ne
puuroksi ja iloita siitae, mitae aeiti kertoisi isaestae. Kun Mari naekyi jo
tulevaksi etaeaeltae, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha
ja laehteae vastaan.

Vaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli haen ja seisoi toimetonna.

Montinin Jori ja muita poikia astui sieltae takaapaein. Kun Elsa heidaet
huomasi, pelotti haentae kovasti, ettae oli jaettaeae rahan siihen ja laehteae
kaevelemaeaen pakoon. Mutta Marikin oli jo laehellae. Elsa jaei paikoilleen ja
pani jalkansa rahan paeaelle.

"Aha!" sanoi muuan poika. "Kenen olet tyttoe?"

Elsa ei vastannut.

"Kenen olet tyttoe? Sanotko vai tahdotko selkaeaesi?"

"Viion", sanoi Elsa ja koetti siirtyae uhkaavan pojan edestae pitaeen
kuitenkin toista jalkaa paikallaan.

"Mitaes sinulla on jalan alla?"

"Raha, jonka loeysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymaeaen, saako
sen ottaa."

"Vai niin. Saa sen ottaa", sanoi se uhkaava poika, toeykkaesi Elsaa ja
otti rahan.

Toiset pojat olivat riemuissaan.

"Pojat, ostetaan karamelleja", huusi muuan.

Mutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla
mielellae astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillaeaen olivat molemmat tytoet,
se on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin.

"Emmekoe tykkaeae Jorista?"

"Tykkaeaemme."

Ja Jorista he sitten puhelivat unehuttaen loeytaemaensae rahan melkein
tykkaenaeaen.

"Sinun aeitisi ei ollut kotona, vaan minun aeitini sanoi, ettae saa sen
rahan ottaa, vaan sitae pitaeae saeilyttaeae jonkun aikaa, jotta jos sattuisi
kuulemaan keneltae se on pudonnut.

Eihaen sitae tiedae, vaikka olisi pudonnut joltakin koeyhaeltae tyttoeraukalta,
joka oli menossa asialle. Niin sanoi minun aeitini."

Mari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, ettae joo, kyllae se pitaeae
tallessa pitaeae.

"Vie sinae aeidillesi taemae, minun aeitini kaeski antaa Viioskalle sen
talteen", lisaesi Mari.

Hyvillae mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen,
sillae eihaen nytkaeaen voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja
jos joku tuli perimaeaen.

Mutta aeiti kaeskikin rahan viedae kokonaan Marin aeidille.

"Marin aeiti on koeyhempi kuin minae ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari
loeysikin, niin sen Jumala Marin aeidille on tarkoittanut", sanoi aeiti.
"Meillae on mitae tarvitsemme, sillae minae olen terve ja kykenen tyoehoen."

Aeiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan naehnyt haentae niin
iloisena.

Jaentin emaentae oli maksanut enemmaen kuin Viion leski osasi toivoakaan.

"Noin hyvaestae kankaasta kannattaa maksaa", oli Jaentin emaentae sanonut ja
luvannut tyoetae niin paljon kuin Viion leski ehti tehdae.

"Nyt minae voin ansaita niin paljon, ettae saat kulkea vielae koulussa
taemaen vuoden", sanoi aeiti hyvaeillen Elsaa.

Hyvaehaen sekin oli Elsan mielestae, vaan se, mitae haen niin kiihkeaesti oli
toivonut, jaei saavuttamatta, ja se mieltae alensi.

Melkein itkien sanoi haen aeidille siitae, kun ei saanutkaan rahaa, ettae
olisi riisiryynipuuroa saatu ja ettae haenellae oli ikaevae isaeae.

"No minne sinae nauhasi panit?"

"Annoin niille pakanarouville."

"Mille pakanarouville?" kysyi aeiti nauraen.

"Joille tekin olette kutonut kangasta", ja Elsa selitti minkae taisi.

Aeiti ymmaersi pian asian, vaan uutta haenelle oli se, ettae haen oli ollut
seuran palveluksessa tietaemaettaeaen. Se ei kuitenkaan paeaessyt himmentaemaeaen
isosti haenen hyvaeae luuloansa Montinin rouvasta, sillae olihan rouva siinae
tehnyt hyvin, ettae oli haenelle kankaat kudottaviksi toimittanut.

"No elae ole, Elsa millaesikaeaen. Hyvinhaen se oli tehty, ettae annoit nuo
nauhat niille rouville. Ne keraeaevaet varoja laehettaeaekseen Jumalan sanan
saarnaajia niihin maihin, joissa vielae elaeae ihmisiae, jotka eivaet
Jumalasta mitaeaen tiedae, vaan palvelevat jumalinaan kiviae, puita, elimiae,
aurinkoa, kuuta ja taehtiae. Kyllae Jumala palkitsee antisi."

Niinhaen ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitaehaen Elsakin oli luullut, kun
rahan loeysivaet, ettae Jumala salli sen nyt palkinnoksi loeytaeae. Mutta nyt
haen uskoi kuitenkin, ettae Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin
aeidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa saeaeli Marin aeitiae,
joka oli koeyhae ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa
kaevi siellae. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan aeitiae. Ja haenellae oli
hyvae mieli siitae, ettae raha oli annettu Marin aeidille ja ettae haen oli
nauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin
olisi ollut poissa. Rauhaton oli eikae tiennyt mihin ryhtyae.

Lapset leikkivaet ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja
valkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistae taivasta vasten.

Elsa istuutui portaalle koottuaan hoeyheniae, niitae laskeakseen lentaemaeaen.
Kun haen paeaesti hoeyhenen hyppysistaeaen, nousi se suoraan yloes raeystaeaen
korkeudelle ja laehti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen
kohdalla taas kohosi yloes ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi
tikapuille raeystaeaen tasalle ja sieltae laski menemaeaen. Nyt hoeyhen
nousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina
korkeammalle. Siellae hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui
tuonne merelle paein, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se
katosi naekyvistaekin. Niin ne menivaet kaikki.

Minnekaehaen ne menivaet?

Tuonne merelle ne vissiin lensivaet, tuonne asti, jossa naekyy saaria ja
vielae etemmaeksi, aivan Atlantille asti varmaankin... Jos isae vielae
elaeisi ja nuo hoeyhenet lentaeisivaet siihen laivaan. Jos haen ja aeiti
olisivat hyvin, hyvin pieniae ja istuisivat suurelle hoeyhenelle ja sillae
lentaeisivaet isaen luo laivaan ja isae tulisi myoes hoeyhenelle ja he
lentaeisivaet hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellae. Siellae ei
olisi muita ketaeaen ja siellae olisi niin hauskaa... Siellae heillae olisi
oma talo ja lehmae, ja siinae talossa olisi hyvin sievae puutarha.
Kaevisivaet hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilaen emaennaen ja Nikkilaen
ja Ojanniemen Marin ja aeidin, ja rovasti tulisi joskus kaeymaeaen, hoeyhenen
paeaellae sekin lentaeisi, ja Montinin rouva ja Jori...

Tuuli oli syoentynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta
hiekkaa, ja kuletti pyrynae pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja
taas kiinni paiskasi, ettae alituinen pauke kaevi. Lasten riemuhuudot
kovenivat, kun he ihastuksissaan aeaentelivaet, pojat heittaeessaeaen
lakkejaan ilmaan ja tytoet paeaestellessaeaen paperikiekkoja pyoerimaeaen.

Elsalta olivat hoeyhenet lopussa ja haen katseli merelle, kun siellae
kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi
naekyae laivan purjeet.

"Nyt Toivo laehtee!" huusi poika Pietilaen katolta. Pian kiipesi sinne
muitakin lapsia ja Pietilaen emaentaekin.

"Nyt Toivo menee", sanoi emaentae ja lapset jaeljessae. "Hyvaesti, hyvaesti!!"

Tytoet huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.

"Toivo menee", sanoi Elsakin Nikkilaen emaennaelle, joka juuri tuli ulos,
ja aeidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan kaeskien Elsaa alas
laskeutumaan ja sitten tuli sitae varten ulos rappusille.

"Siellae se Pietilaen timperikin taas menee", sanoi Nikkilaen emaentae.
"Tuolla naekyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on
saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhae sinne kiipeaeae", nauroi haen
ja hihitti.

"Kyllae tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin naekee valkoisen
pilkunkaan", sanoi Viion leski.

"Toivo menee, Toivo menee", kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttoejae
kapusi katolle.

"Siellae menee Pietilae ja Lassila ja Viljakainen", luettiin tuttavia, ja
lakkeja ja huiveja huiskui.

"Siellae se ehkae meidaenkin Janne seilaisi", sanoi Nikkilaen emaentae
itsekseen, mutta kuitenkin kovalla aeaenellae.

"Hurraa!" huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja
maassa olijatkin nostivat kaettaeaen ja hurrasivat.

"Hurraa!" huusi Nikkilaen emaentaekin, taeydessae toimessa, aivan kuin
Jannekin olisi siellae ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle,
ettae minaekin taessae muka, vaikka ei ole meiltae menevaeae.

Vaan niin siinae Viion leskikin seisoi kuin menevaeae saattaen. Mieleen oli
palannut ne ajat, jolloin Viio laehti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan
tuommoista. Haen meni kamariinsa ja ratkesi itkemaeaen. Ja kun Elsa tuli
sisaeaen, otti haen haenet syliinsae ja suuteli tulisesti.

Elsakin kaeaeri kaetensae aeidin kaulaan ja puristi lujasti. Isaestae vain
puheltiin koko se paeivae ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin
tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikae haen sitae nyt
kaivannutkaan.




9


Nyt se on kesae mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia.
Kaipauksella ja ylistyksellae puhelivat he kesaestae, nimitellen sitae
kauniiksi, herttaiseksi, kesaekullaksi ja muilla lempinimityksillae. Vaan
syksystae sanottiin: ruma, kolkko, synkkae.

Ja syksy syoentyi vain. Se laski harmaat pilvensae yhae alemmaksi, liehtoi
tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettae, vuoroin lunta. Puut pieksi
lehdettoemiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttae ja
kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan
peraessae mielihyvissaeaen, kun syksy haenelle alaa valmisti.

Ihmiset haentae odottivat paeaestaekseen synkaestae syksystae, ja johon olikin
aika haenen vallalle paeaestae. Varhain oli kevaet, kesaekullan poika, haenet
karkoittanut ja kesae niin ylpeae ollut, ettei Jaakon paeivillekaeaen haentae
kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissae oli
yhtaemittaa olla saanut paeaesemaettae kaeymaeaen edes hetteillae ja soilla. Ja
niin kauan oli sitten vielae kesae viipynyt, ruvennut toistamiseen
kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpae oli sen valta loppunut,
kun syksy syoentyi. Ja nyt oli syksykin haenen mielestaeaen tarpeekseen
mellastanut, ja haenen vuoronsa tullut. Haen laehetti pohjatuulen maita
kylmaeaemaeaen.

Eikae se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmoeinen, kuin yhden yoen seudun,
kun maa jo kovana kappasi ja laetaekoet kaikki riittaan pani.

"Talvi tulee", sanottiin, ja siihen vastattiin:

"Jo tuon on aika tullakin."

Kylmi yoen, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset yloes
nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat:

"Ka talvi!"

Ja aeaenessae, millae se sanottiin, oli kuin: terve tuloa!

"Ka talvi!" lausui Vimparikin tallista ulos pistaeytyessaeaen, ja haenenkin
aeaenessaeaen oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei
mennyt hymyyn eikae silmaet kirkastuneet niinkuin muilla.

Se oli sunnuntai.

Ja kaunis paeivae tuli silloin. Aurinko kohosi heleaensiniselle taivaalle
ja kirkasti heleaeksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja
rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeaet lumilevaet, joita ne
olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi.

Lauhkeuttakin paeivyt kulta levitti ilmaan, ja missae se tuulen hengen
kaeyttaemaettoemaelle paikalle paistoi, tuntui siinae leppoisa laemmin.

Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin laempimiksi paeivaekullan
paistetta, mikae remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellae
ensimmaeistae talvista sunnuntaipaeivaeae.

Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat
lapset ryysyihin kaeaerittyinae yhdessae joukossa, paeae paeaessae kiinni, ja
katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen
lukivat siitae lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillae heitae oli
sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen naekoeisiae olivat, ja
kesaeisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kaedet paistoivat
punaisina ja puhtaina, sillae isae oli pienempiae itse lumella pessyt ja
isommilla itsellaeaen pesettaenyt puhtaiksi kasvot ja kaedet pyhaepaeivaen
kunniaksi.

Aeiti oli pitkaellaeaen saengyssae huojutellen vivun nenaessae riippuvassa
vasussa suurta ryysymyttyae, jossa oli pieni pikkuruinen pojan
tuiretuinen.

Vimpari istui arkun kannella lynkaepaeisillaeaen piipunnysae suussa ja
tuijotti mietteissaeaen lattiaan.

Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi
Vimparille melunnut, ettae pois tallista.

Niin se tuntui Vimparista, sillae vaikka Kurola oli hyvaeluontoinen mies,
sanonut jo syksyllae, kun hevosen osti, ettae eihaen ihmisiae voi ajaa
paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidaet kylmaein tultua tupaansa,
jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa
talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeaeltae, niinkuin aina oli tuntunut,
olla toisten ihmisten vastuksena.

Mitae tehdae, minne mennae? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen.

Haen oli kaeynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan.
Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille
kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vaehaeaekaeaen.

Mistae voi lehmaettoemille. Mistae heillekaeaen 3 tai 5 markkaa rahaa
kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisaeksi, kun ei ollut ansiota senkaeaen
vertaa, ettae leipaeae ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut.
Huonekumppaniksi ei heitae kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitae niin
suuri perhe.

Haen oli kaeynyt muutaman piirimiehen luona pyytaemaessae, ettae
koeyhaeinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai
puut, tai antaisivat asunnon heille koeyhaeinkasarmilta. Ja kun se ei
tiennyt luvata, meni haen itse johtokunnan kokoukseen.

"Terve, riski mies, tehkaeae tyoetae", siellae sanottiin.

Tosihan se oli, ettae haen oli terve ja vaekevae, ajatteli haen nytkin. Terve
kuin pukki. Ja voimaa haenellae oli. Haen olisi voinut, niinkuin siellae
johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa
kaedessae, rintapielestae kartanolle, niin ettei niillae varpaatkaan olisi
maata hiponeet. Harva mies oli haenen pituisensa ja niin vaekevae. Sepae se
haentae niin haevetti ja sydaemelle kaevi, kun haen ei silti kyennyt
perhettaeaen tuon paremmin elaettaemaeaen.

Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi tyoetae riittaevaesti ollut ja siitae
annettu palkka...

Ja haen muisteli mitae sanoi siellae johtokunnassa.

"Kunnian herrat, antakaa tyoetae. Kyllae minulle kelpaa. Minae rupeaisin
vaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetaeisin tavaranne
laivarannasta kauppaanne. Ja lyoedae saisi, jos laiskaksi naekyisin. En
minae tyoetae saeikaehdae. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitae minae
olen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitae tehdessaeni, kun olen
ajatellut, ettae taemaenkin tyoen palkkana on leipaepala suuhun lapsilleni.
Olipa tyoe nenaelle tai hartioille kaeypaeae, kyllae minae teen ja iloisella
mielellae, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse
niiden naelkaeaen kuolla."

"Vaan ymmaertaeaehaen Vimpari, ettae jos taeaellae ruvettaisiin apua antamaan,
elaettaemaeaen terveitae, tyoehoen kykeneviae miehiae, niin saisivat
kykenemaettoemaet naelkaeaen kuolla. Meillae on valta auttaa ainoastaan
kykenemaettoemiae", selitti joku.

"Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minae olen terve ja riski.
Vaan tyoehoen kykenemaetoen minaekin olen, kun ei ole tyoetae. Ja minulla on
suuri lapsilauma."

"Mitae laittelee viattomia kaersimaeaen, kun niitae ei kykene elaettaemaeaen, se
on synti", sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat
siihen hyvaeksymisensae ja jotka eivaet lausuneet, olivat sen naekoeisiae,
ettae komesrooti oli viisaasti sanonut.

Silloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja
kuohui sydaemessae. Sanojaan haen ei voinut pidaettaeae, vaikka hyvin tyynellae
ja ivallisella aeaenellae puhuikin.

"Eipae komesrootikaan elaetae sitae Ojanniemen Sannan tytaertae, joka on
teidaen lapsenne. Koeyhae ja kivulias aeiti sen elatuksesta saa huolen
pitaeae. Ja koeyhaeinhoitolahan sen maksaa siitae teidaen kuuromykkae-poikanne
hoidosta, jonka Sederholmin neitsyt..."

Silloin Vimpari toimitettiin ulos.

Nyt haen tuota muistellessaan katui. Mitae haenen tarvitsi mennae
muistuttamaan ketaeaen. Eihaen se haenen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja
haenen syynsaehaen se todellakin oli, ettae noita viattomia oli tullut
maailmaan kaersimaeaen. Vaan sitae tulee sanotuksi vihassa ja
kyllaestyksissaeaen, niinkuin haen oli vaimoaankin syyttaenyt tuosta samasta,
mistae johtokunnan herrat haentae. Kaikkein vaehin syytae vaimossa oli. Eikae
haen sitae koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillae aeaenellae
tuli sanoneeksi.

Katumamielellae haen oli kovalla, ettae oli niin vaimoaan kohdellut, ja
ajatteli, miltae siitae oli mahtanut tuntua, kun se haeneenkin niin pistaeen
ja vihloen pani. Ja tuosta haen tuli ajatelleeksi taas koko entistae
elaemaeae. Minkae vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitae hyoetyae siitae oli
ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos
oli pakko kuolla niin kuoltiin.

Haen katseli syrjaesilmaellae vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja
kuihtuneena, vaan tyytyvaeisenae makasi ja hellin silmin katseli vaehaevaeliae
vasuun.

Vaimo raukkani!

Ja tuonne haen sitten silmaesi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli
hupiaan pitaeen. Ville, kyssaeselkae, kuiskaten alkoi juuri lukea muille:

    "Arabiassa muinoisin
    Mies, vanha Amru, eli;
    Haen oli koeyhae, kuitenkin
    Luojaansa turvaeli.
    Haetaensae, huolens ainian
    Haen heitti haltuun Jumalan.

    Joelle kerran tultuaan
    Haen huomas kiven taeaellae,
    Mi kiilteli kuin loistossaan
    Ves'helmi kukan paeaellae.
    Haen korjas kiven lystikseen,
    Vei kummaksi sen lapsilleen.

    Leluna lasten oltuaan
    Se nurkkaan viskattihin,
    Vaan pantiin lakeen riippumaan,
    Kun loistons keksittihin.
    Ei Amrull' ollut kynttilaeae,
    Siis lyhtynae sai olla taeae.

    Illalla tuli kauppamies
    Ja kiven kirkkaan keksi:
    'Tuo kivi myyppaes, tai kenties
    Sen annat ilmaiseksi.'
    'No,' vastas Amru, 'ota vaan,
    Jos nauhan rinkeliae saan'.

    Mies kiven otti kaunoisen,
    Paeaekaupunkihin laeksi.
    Sen kauppas kultasepillen
    Taas muille myoetaevaeksi.
    Niin rikast' vaan ei kohdannut,
    Jok' ois sen ostaa mahtanut.

    Naeet, kun oikein saatihin
    Kirkkaaksi kulmiltansa,
    Se timantiksi naehtihin,
    Isoimmaks lajiansa;
    Kuningas kruunuuns osti sen,
    Siit' tuhansia maksaen.

    Haen pidot piti koeyhillen
    Nyt kruunun kunniaksi,
    Myoes Amrun lapset kerjaeten
    Tulivat vierahiksi.
    'Lyhtymme', huusit, 'katsoppas,
    Pitaevi paeaessaeaen kuningas'.

    Kuningas taemaen kuultuaan
    Luo viittas kauppiasta,
    ja paeaetti kohta, tultuaan
    Selville asiasta:
    'Sae rahat anna Amrullen,
    Saat rinkelisi jaellehen.'"

Muuan tytoeistae alkoi sitten selittaeae, ettae kun he kasvavat suuremmiksi
ja paeaesevaet kauas kulkemaan, niin menevaet joen rannalle ja sieltae
loeytaevaet kiven ja se kivi on timantti.

"Mutta me emme annakaan sitae kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle
itselleen", keskeytti Ville.

Ja toiset myoensivaet ja joku taas jatkoi:

"Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipaeae ja voita niin paljon
kuin jaksamme syoedae"--"ja hernevelliaekin"--"ja siirappivoileipaeae"--"ja
nisuleipaeaekin".

Niin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi
pieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: "ja kukon munia ja muun linnun
maitoa".

Toiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitae ole kukon
munia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemaeaen,
jolloin toisten taeytyi myoentaeae ja rupesivat itsekin luettelemaan
kaikenlaista.

Mutta Vimpari istui syvissae ajatuksissa taas. Haenkin ajatteli timantin
loeytoeae. Ei niin, ettae haen tuommoisen kiven loeytaeisi, vaan ettae haenkin
haedaessaeaen aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa,
monenlaisia timantteja. Ehkae juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan
tuo jo haenen mielestaeaen kummallinen sattumus, ettae Aappo paeaesi
ottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon
kouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenae muistaisi koeyhiae
sukulaisiaan.

Kunhan sitae sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo
sulaa.

Hevonen hirnui liiterissae kimakasti.

Niin, mistae saadaan nyt asunto? Mikae hilja hitainkin eteen tulee?

Ja niin taas aekkiae nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin
pimittaemaeaen mieltae, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttae
haihduttanut.

"Luepas Ville vielae siitae Amrusta."

    "Arabiassa muinoisin
    Mies, vanha Amru, eli,
    Haen oli koeyhae, kuitenkin
    Luojaansa turvaeli.
    Haetaensae, huolens ainian
    Haen heitti haltuun Jumalan."

Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun taeydeltae.
Lapset kuuntelivat henkeaeaen vetaemaettae ja aeitikin seurasi lukua
hymyhuulin. Kallella paein katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras
sanankuulija hyvaesanaista pappia. Tuo ensimmaeinen vaerssy kuitenkin
valtasi haenen ajatuksensa kokonaan. Ja yhae vain jotakin semmoista
liikkui haenen mielessaeaen, ettae timanttia haen ei voi loeytaeae, vaan voi
saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos
teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitaeaen muuta haen ei osannut kuitenkaan
ajatella kuin Aappoa, ettae sieltaepaein se oli tuleva onnen aika.

Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitae
hetkisen rupesi lukemaan aeaeneen. Joka sunnuntai haen luki niinkuin nytkin
paeivaen evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitaeaen
haenen kohdalleen niissae ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota
haen ei ymmaertaenyt eikae ottanut edes tarkemmin sitae ajatellakseen. Vaan
haen kaevi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vaehaen
laajemmalta. Ja itsekseen haen sitae luki ja kotvasen ajan sen aeaeressae
istui. Iloisella mielellae haen oli lopettaessaan lukunsa. Siellae oli
ollutkin niin paljon lohdutusta.

Piiskuinen alkoi vasussa kiristae. Vimpari meni sitae katselemaan ja alkoi
sille luritella:

"Ohhoh, sitae miehen rutkaletta. Se on pian yhtae suuri kuin isaekin. Aika
jaetkae sinusta tulee."

Toiset lapset tulivat loukostaan vasun aeaereen katselemaan veikkoaan,
jonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin.

"On meillae pulskia miehen alkuja", sanoi isae lapsijoukkoon katsellen.

Ville, joka kiitoksen parhaiten ymmaersi, seisoi terhakkana, aivan sen
naekoeisenae, ettae haen se parasta on joukossa, haenethaen oli luvattu kohta
paeaestaeae kaupungillekin.

"Ville raukan on tauti syoenyt, vaan onhan taessae naeitae pulskeita poikia
puoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vaehaen liian
korkea maeaerae kruunulla. Jo se saisi naeistae antaa."

"Sinae latelet", nauroi vaimo. "Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita,
vaan ei ihmisten lapsista."

"Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitae.
Ja mikae kumma se olisi. Tarvitaanhan niitae hyviae tyoemiehiae niinkuin
hyviae tyoehevosiakin."

"Eipaehaen tarvita sinuakaan. Tyoetoennae saat olla ikaesi aikasi."

"Niin no, jos ei tyoemiehiksi, niin sotavaekeen", selitti Vimpari ja alkoi
epaeillae itsekin koko juttua. Mielihyvae, joka oli syntynyt katsellessaan
reipasta lapsijoukkoaan, haelventyi. Mitae siitae oli hyvaeae, ettae olivat
suuria ja terveitae. Naelkaeaehaen ne haeaetyvaet kuolemaan. Mitae haenkaeaen
voimillaan teki? Eipae enempaeae kuin muuan rikas mies kultasaekillaeaen
autiossa saaressa.

Haen istui taas arkun kannelle.

Siellae Amerikassa kuului voima kelpaavan. Laenkinenkin kuuluu olevan
rikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna taeaellae
kaeydessaeaen. Paljas jaetkae oli taeaellae. Ja halonhakkuuta se kuului siellae
tehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatoeissae. Muutamassa
vuodessa oli rikastunut. Jos haenkin paeaesisi Amerikkaan, paeaesisi oikein
raatamaan...

"Mikaehaen se siinae oli seikkana, ettae siellae tyoetae saa ja tyoellae
rikastuu, ja taeaellae pitaeae naelkaeaen kuolla. Tottapa siellae on vaehemmaen
tekijoeitae. Taeaellae noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitaeisi maksaa
kyytirahoja koeyhille tyoemiehille, ettae paeaesisivaet Amerikkaan liiat pois
taeaeltae. Ja onhan sillae kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan
yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen
kansan, niin jaeisi vain rikkaat jaeljelle. Saisivat sitten koettaa
paraansa mukaan toimeen tulla, kyllae me siellae Amerikassa elettaeisiin.
Siellae on laeaeniae kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minaekin kun
siellae rystaeisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin
vaehaen, millae maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan,
niin ettae rytinae kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun tyoehoen tarttuisi,
niin jaelkeae siinae pitaeisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo
kykenisivaet toimeen, se tuo jaetkaen lapsi niin pian voimistuu, herrasvaeen
lapset pysyvaet honteloina elaemaen ikaensae."

"Mitaes se isae siinae tuumailee?" kysyi vaimo.

"Tuumailenpahan vain, ettae kun mekin taestae Amerikkaan olisi paeaesty, niin
ei sitae naein tallin nurkassa nyhjoetettaeisi, vaan talo olisi asuttavana."

"Mistaepae ne meille sieltae talot?"

"Meillekoe? Mistaekoe? Sieltae meille kuin muillekin. Onpahan Laenkinenkin
saanut, vaikka oli tyhjae mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja
kun taeaellae kesaellae kaevi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellae
kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten tyoehoen pystyvaet. Mutta
vaehaet minae siitae herruudesta. Sitae kuvailen vain, ettae kun olisi oma
talo, siinae kirjat ja karjat. Minae isaentaenae raataisin tuon pulskan
poikajoukkoni kanssa, ja sinae emaentaenae hyoerisit. Siellae korvessa
elettaeisiin kuin paratiisissa."

Vaimo nauroi.

"Ettaekoe ei?"

"Joo, joo!"

"No mitae naurat sitten?"

"Sitae lystiae", sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensae mahdottomia
kuvailuja. Vaan haen ei siitae huomauttanut miestaeaen, sillae siinaehaen se
raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se naein
kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan
unohuttaa, vaikka eihaen tuo nykyaeaen kyllae ryypiskellyt haenen viimeisillae
ollessaan ja lapsen saatuaan!

Mutta Vimpari huomasi itse, heraesi kuin makeasta unesta kamalaan
todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa
jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heraesi,
ettei ole haenellae tyoetaekaeaen eikae leipaeae hituakaan perheelle.

Paeae painui taas alemmaksi, jaeykkae, eloton katse silmissae tuijotti haen
kuollutta sittipoerroeae, joka selaellaeaen keuvotti lattialla kynnyksen alla.

"Eihaen sitae tiedae, mitae neuvoja Jumala meidaen hyvaeksemme pitaeae. On kai
haenellae meidaenkin varalle hyvyyttae", sanoi vaimo naehdessaeaen miehensae
vaipuvan synkkaenae mietteisiinsae. "Eipae tiedae, jos kohtaisi joku onni
meitae, niinkuin Amruakin."

"Eipae kyllae tiedae", sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja
kartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: "Eipae ole se Aappo kaeynyt
meitae katsomassa."

"Ei ole kaeynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jaelkeen kaeynyt
kuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen kaeyvaen nyt, kun tietaeisi
ettae on uusi veikko haenellae, tulisi sitae katsomaan. Aappohan aina oli
mielissaeaen, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedae."

"Mistaepae se sen tietaeae. Mutta mikae se lienee ollut siinae, kun se piika
silpasi avaimen kyoekin oven suulta juuri kun minae sinne yritin. Portilla
tulin ja naein nurkan takaa kaeden, joka avainta tavoitteli ja sen pois
riuhtaisi."

"Olisiko pelaennyt sinua joksikin juopoksi?"

"Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minae siinae
kartanolla toellistelin."

"Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin roetkaeleeksi, ne ovat
niin pelkureita herrasvaeki."

Niin siinae tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti
kun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa
kokeneet, ettei Aaposta siedae heidaen kuullen puhua, sillae silloin alkaa
itku ja mangunta. Vaan eivaet aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidaetti
suurempaa aeaentae puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipaeivaen
hiljaisuutteen. Muuan pienempiae vetaeytyi kuitenkin aeidin luo ja kaeaerien
kaetensae aeidin kaulaan ja tukkien paeaetaeaen aeidin paeaen alle rupesi
nyyhkimaeaen koettaen raukka pidaettaeae itkuaan. Toisilla leuka vaerisi ja
silmaet kosteina katselivat vuoroin isaeae, vuoroin aeitiae pyytaevin katsein.

Isae ymmaersi yhtae hyvin kuin aeitikin lasten mielen ja katsoi kysyvaesti
vaimoansa silmiin.

"Anna, isae raukoille."

Vimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivaen puolikkaan. Eilen oli
Ojanniemen Sanna tuonut leivaen ja vaehaen keittoa sairaalle. Keiton oli
aeiti syoenyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivaestae
oli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvaeae suuhunsa
pannut eilispaeivaenae.

"Taita itsellesi nyt siitae ja jaa loput lapsille."

Vimpari taittoi palan ja sanoi:

"Taemae saeaestetaeaen aeidille ja lapset saavat taemaen. Saeaestetaeaenkoe taemae
aeidille?"

"Saeaestetaeaen", kuiskasivat lapset, jotka olivat keraeaentyneet isaen eteen
ja kirkkain silmin ja hymyssae suin katselivat niska kenossa isaeaensae
silmiin.

Aeiti vaeitti, ettei haen tarvitse, ja kehotti miestaeaen ottamaan palan
itselleen.

"Sinae raukka et ole moneen paeivaeaen saanut muuta kuin tyhjaeae piippuasi
imeae."

Vimpari jakoi lapsille leivaen puolikkaasta ja aeidille aiotusta palasta
nipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin.

Lapset menivaet taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinae
mittailivat leipaepalojaan ja katselivat ja pyoerittelivaet niitae
kaesissaeaen, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten soeivaet,
aivan kuin saeaestaeen, ja tyytyvaeisinae kuiskivat keskenaeaen.

Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti
heidaen tyytyvaeisyytensae haenen silmaensae. Haen kaeaentyi aekkiae katsomaan ulos
kartanolle, aivan kuin ei olisi kestaenyt enempaeae katsella
lapsijoukkoaan. Mielensae olikin liikutuksissaan, ettae vaekinaeisesti
kykeni pidaettaemaeaen itkun ja naurun sekaista hykaehdystae, mikae pyrki yloes
pulpahtamaan.

Lapsiparvi koeyhaen saervin, tuli haenen mieleensae.

Kartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Haenellae oli se hyvae sanoma, ettae
Nikkilaet ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivaetkae tahdo
hyyryae.

"Saankos maksaa, jos joskus jaksan?" kysyi Vimpari iloisena.

"No se on tietty", vastasi vieras.

"Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvae Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja
Nikkilaen emaennaelle ja isaennaelle", lausui Vimparin vaimo ja heltyi
itkemaeaen.

"No nytkoe sinae itkemaeaen rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistae
pakenemaan paeaestiin", sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkaeisi takin
hihaan silmiaeaen.

"Latun emaentae oli minulle tiukkana, kun en ole haenelle tullut sanomaan,
ettae sinae olet lapsen saanut", kaeaentyi vieras Vimparin vaimolle
puhelemaan. "Kuoleehan se onneton", sanoi emaentae ja kiireimmaen kautta
toimitti pataa tulelle. "En minae joutanut katsomaan, mitae se keittelemaeaen
rupesi, sillae kun kyselin, ettae mistae saisi asuntoa teille, niin mietti
ja mietti hetkisen ja sanoi, ettae Nikkilaessae on sauna, ja toimitti ettae
juoksun vilkkaan menisin sieltae kysymaeaen.--Ettekoeoen ala heti hommata
muuttoa, sillae kyllae sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita
sinne ja rupesi laemmittaemaeaen ja Mari jaei haenelle kumppaniksi. Hyvin
toimessa olivat tytoet", selitti Sanna.

Vimparin vaimo itki. "Jumala heitae siunatkoon hyviae ihmisiae. Jumala
Siunatkoon ...", lausui haen vaehae vaeliae. "Jumala on antanut minulle
enemmaen kuin olisi uskaltanut pyytaeaekaeaen. Kiitetty ole hyvae Jumala!" ja
haen tyrskyi itkien.

"No ... voi ... elae nyt ...", tyynnytteli miehensae.

Lapset keraeaentyivaet aeidin saengyn aeaereen ja suurin silmin katselivat
vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitaeaen haetaeae kun eivaet
huomanneet, pysyivaet he itkutta.

"Kiittaekaeae Jumalaa, lapseni. Haen on meille hyvyyttaensae osoittanut
taaskin. Hyvaet ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me paeaesemme uuteen
asuntoon", selitti haen lapsilleen. "Kiittaekaeae Sannallekin."

Lapsissa tuli iloista liikettae, vaan he pidaettivaet riemunsa osoitukset
muistaen sunnuntaipaeivaen hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyvaeisesti,
kun eivaet tienneet, miten sitae Jumalaa piti kiittaeae, ja se jaei
tekemaettae. Kristiina arveli vaehaen aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan
luo ja niiasi, aivan kuin herrasvaeellekin, kun ne kaeydessaeaen jotakin
antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmaet pojat pakkautuivat haenen
jaeljestaeaen ja niiasivat. Sanna syleili pienempiae hellaesti.

Ori hirnaisi liiterissae.

"Joo, joo", sanoi Vimpari. "Kyllae kuullaan. Vaan odotahan, ettae kirkon
aika ohi menee."

Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat
uteliaita kyselemaeaen, asettuivat kuitenkin mitaeaen kysymaettae joukossa
istumaan ja keskenaeaen puhelivat uudesta asunnosta.

Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun
kannella ja katsoi ulos.

Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetaeytyivaet
idaen taivaalle, palailivat kylvoeretkiltaeaen. Kadulta kuului kulkusten
helinae ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lentelevaein lintujen siipien
suhina ja sirityksiae. Paeivae paistoi laempoeisesti, sen paisteessa loisti
kirkkaana maa ja taivas.

Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja
raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elaemae
olisi alkanut.

Vaimo viittasi haentae luokseen ja kuiskasi:

"Minun onneni olisi ylenmaeaeraeinen, jos saisin naehdae Aapon."

"Aappoa minunkin mieleni kaihoo."

"Vaan kiitetaeaen Jumalaa siitae, mitae on saatu, paljon haen on jo meille
antanut."

Vimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla
karkealla aeaenellae:

Hyvae Jumala! Jolt' kaikki hyvyys tulee--




10


Pakkasta ja pyryae oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtaemittaa oli
nyt taas pyryttaenyt viikkokauden ja yhae sitae jatkui.

Sakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyoerteissaeaen yloes ja
alas kiertaeen ja kiidaettaeen, syoesten sitten kartanoille jonkun seinaen
suojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti
sitae paikasta toiseen, kasaten sinne taenne pieniksi mykkyloeiksi, joista
taas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin
paikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat
kuin matalimmat talot taeaellae Vaaralla.

"Siellae on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan", sanoivat
ihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona kaeyneet, vakuuttivat:

"Se on niin vihainen tuo tuulikin, ettae on ihan purra pistaeae, sitae
vailla ettei silmiae silpase."

Vihaiselta se naeytti naein katsellakin. Piipuista ulos pyrkivaen savun
tempasi sitaetehden kuin sitae tuli ja ryoepsaeytti alas puolelle ja
toiselle aivan kuin olisi tahtonut sillae maata pieksaeae. Piipuissa
humisi, liekit uunissa imi vaelistae ihan peraelle ja toisinaan taas
tuupsautti ne uunin suupieliae nuoleksimaan, jolloin savua pullahti
huoneeseen. Ja kun sillae ei mitaeaen haeveriae saanut, niin vihoissaan syyti
lunta vasten ikkunoita ja seinaen varaukset kaikki taeyteen sulloi.
Kinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitae
alkaa sisaelle syytaeae.

Lapset kotona istuivat ikkunain aeaeressae katselemassa, ei ollut heillae
halua ulos, vaikka muuten aina mielellaeaen teuhasivat kinoksissa.
Uhkarohkeimmatkaan eivaet olleet taemaen saeaen aikana kuin kerran,
korkeintaan kahdesti yrittaeneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle,
vaan puolivaelistae jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja
pieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettaeae. Kasvot sinisinae ja
hampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivaetkae joutaneet porstuassa
kopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syoeksyivaet niineen sisaeaen ja
tempasivat sukkelaan oven jaelkeensae kiinni aivan kuin pelaeten, ettae
vihainen pyry peraessae tulee. Toeissae haeaerivaet vanhemmat koettivat, mikaeli
mahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisaeaen tullessaan kaesiaeaen hieroen
ja ruumistaan puistatellen sanoivat:

"Kiittaeae kun saa olla sisaellae laempimaessae", ja lisaesivaet puita uuniin tai
jouduttautuivat peltejae kiinni saamaan.

Nikkilae istui, vanhat turkkirehjut yllaeaen ja suuret huopasaappaat
jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan aeaeressae ja katseli ulos.

Paljoa ei naekynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessae ja sen harjan yli
harmaja taivas. Vaan niinkaeaen paljoa haen ei ollut moneen herran vuoteen
naehnyt, kun ei ollut saenkyaeaen etemmaeksi liikkumaan paeaessyt.

Vimparin vaimo oli haentae hieronut, joka paeivae nyhjystellyt siitae saakka,
kun olivat Nikkilaen saunaan muuttaneet.

"Ei teistae aivan tervettae saa", oli vaimo sanonut, "vaan siksi teistae
mies tulee, ettei tarvitse teidaen tuossa saengyssae kyhjoettaeae ikaenne
aikanne, kun minae teitae hieroa kyhnystelen".

"Ei tule tuohesta takkia", oli Nikkilae vastustellut. "On koeteltu jos
jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo aeiti alussa minua
hoiteli, syoetti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedae mitae
kaikkea, voitelutti yhdeksaenmiehenvoimalla, saeaesken ihralla, kuppautti
ja toppautti. Eipae ole auttanut."

"Ei ne auta ihmisten keinot", sanoi Nikkilaen emaentae tuomiten syntiseksi
nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei haen luota Vimparinkaan vaimon
keinoon. "Terveys on Jumalan lahja, haen sen voi ottaa ja antaa."

"Niinpae niin, vaan tuleehan sitae ihmisen itsensaekin koettaa", arveli
vaimo. "Eikaehaen tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minae
siitae uskon apua olevan ja niin mielellaeni tahtoisin puolestani jotenkin
palkita hyvyyttaenne, niin antakaa minun ne tehdae."

Sen enempaeae kyselemaettae meni haen Nikkilaen luo ja alkoi toimensa tuumien:

"Naein vain nyhjyttelen, ja jos siitae apua alkaa utautua, niin joka paeivae
sitae teen hyvaestae sydaemestaeni ja jos niin tahdotte niin saunan
hyyryksi."

Ja naeinae paeivinae oli Nikkilae paeaessyt huoneeseen vaehin liikkumaan ja
istuinpaikkaansa muuttelemaan.

Olihan tuo elaemaelle kepeaempi, vaan ei mielen iloksi. Sillae mitae siitae
oli hyoetyae. Haen ei pystynyt tyoehoen kuitenkaan. Soei vain ja kulutti,
kulutti enemmaen nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa
kuin nyt. Haen oli ulompana nyt kuolemasta, jonka haen oli saengyssae
maatessaan toivonut viimeinkin nitistaevaen haenet, odottanut sitae joka
paeivae.

Somaa sekin oli, kun se usein terveitae, vankkoja ihmisiae rutasee
hengiltae yhdellae kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen,
syoedessae, juodessa tai muussa toimessa, kun eivaet odota, eivaet mitaeaen
aavistakaan ja pinnistaeisivaet kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa
tavaransakin saadakseen elaeae. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri
kuolinhetkellaeaen monta tuhatta markkaa tohtorille, jos taemae voisi
pelastaa haenet, ja Jumalalle lupasi, ettae haen jakaa tavaransa koeyhille
ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipaes
tule toisille, jotka odottavat sitae kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen
aeaeressae, vaan ei ota. Naeyttaeae leikkivaen kuin kissa hiirellae: tapan ...
en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en
sentaeaen ... mene, saat mennae ... elaepae menekaeaen. Sitae ilvettae oli
pitaenyt haenenkin kansaan, siitae saakka kuin haen sieltae laivatelineiltae
putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on
kiristellyt, kiristellyt ja antanut loeysiae ja taas tiukentanut. Nyt se
oli taas paeaestaenyt haenet saengystae taehaen tuolille...

Sekin oli kun ei pitaenyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...

Tyoennaelti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myoetaeaen puhunut
Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, ettae Jumalan varjeleva kaesi
oli siinaekin vaeliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilaestae tuntui, ettae se
paraiten olisi niin ollut, jos haen olisi paeaessyt joko ihka terveenae
siitae tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut
naein kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllae olisi hyvin toimeen
tullut, kun ei olisi tarvinnut elaettaeae kuin itsensae. Tyoellaeaen alussa
elellyt ja loppuikaensae taellae talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys
hoidettavana henki elaetettaevaenae ihan turhanpaeiten. Haen on saanut
riehkasta ja kiusata itseaeaen. Haenen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule
tarkasti, naekoe, joka alkuaankin on ollut heikko, naekyy huonontuvan
huononemistaan, ja tuntuu ettae haen vaelisti puhelee hyvin
lapsellisesti...

Siinae tuli juuri Nikkilaen emaentae kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa
yltaepaeaeltae, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvaessae lumessa ja
vetaeae kinnasi jaeljessaeaen kelkkaa, jossa oli heinaetukko sidottu keulalle,
halkoja kantamus keskellae ja kimppu reikaeleipiae heinaein suojassa.

Nikkilaen suu vetaeytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykaehdys, jota
seurasi hetken peraestae syvae huokaus ja silmiin norahti vedet.

Emaentae etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviae.
Tuuli pieksi huivin lievettae niskassa ja kiersi hameet tiukalle saeaerien
ympaeri. Niihin haen vaeliin sotkeutui ja vaeliin horjahti tasapainosta
pehmeaen pohjan pettaeessae, niin ettae kaedet piti varalla pitaeae, ettei
suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta haen kinokseen kaemmertyikin
kyynaervarsia myoeten. Niin taivalta tehden kulki haen ohi ikkunan ja
kelkka jaeljessae aika ajoin nytkaehteli eteenpaein, vuoroin enemmaen vuoroin
vaehemmaen, kyntaeen hankeen syvaet jaelet, siitae naeytti niin vastahakoiselta
kulku.

"Noin se on Kaisa raukka pitkaet ajat saanut vetaeae retuuttaa minua hylkyae
kelkankarilasta jaeljessaeaen umpitietae pitkin matkaa", lausui Nikkilae
katsellessaan kelkkaa, joka nytkaehteli vaehitellen naekyvistae, ja jaei
mietteissaeaen tuijottamaan kelkan kynnoeksiae ja vetaejaen polkemia jaelkiae,
joissa tuuli lunta pyoeritteli ja umpeen niitae ajoi, aivan kuin
vihoissaan hangen pahnaamisesta.

Mutta emaentae oli kelkkoineen toimessa.

"Naein me taessae mennaeaen, ihan kuin ei mitaeaen", supatti haen.

Vaan vaesytti taas niin, ettae piti vielae siinae portille paeaesemaessae
levaehtaeae.

"Hun, huh. No eihaen taessae ole kuin taemae nikara. Kyllaepae siinae olikin
kinosta. Tuota toista puolta olisi paeaessyt paremmin. No paeaestyhaen on
taestaekin, eikae taessae ole kuin taemae nikara."

Ja niin alkoi haen taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei
enaeae kinosta ollut niin vaivaksi asti.

"Odota vaehaen, Heluna", jupisi haen, kun kuuli lehmaensae ammuvan. "Taeaeltae
saat vaehaen aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan", sanoi haen aivan kun
hyvitellen.

Portaitten paeaehaen kelkan saatuaan otti haen heinaetukon kainaloonsa ja
juoksunkynttae meni navettaan.

"Heluna kultani, oma aemmaesi", puheli haen jo navetan ovia avatessaan.

Lehmae vastaukseksi roenkaesi pitkaen aeaenen, naelkaensae pituisen, joka ei
suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpaeivaen aikaan olivat heinaet
loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.

"Taessae on aemmaelleni, omalle kullalleni", hyvitteli emaentae antaessaan
heiniae ja kaulasta pidellen puhutteli vielae omaa kultaansa, joka
halukkaasti purra rauskutteli heiniae.

"Kohta aemmae paeaesee paremmille ruuille", lohdutteli haen lopuksi sitae.

Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipaekimpun
kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse
sisaeaen paeaesi:

"Mitenkaes taeaellae isae jaksaa?" Ja suu oli hymyssae ja silmaet raepaettivaet.

"Mikaes se on valmiilla jaksaissa", vastasi Nikkilae, ja emaentae nauraa
hihitti.

"Valmiilla hihi hii", pani haen vielae, mennessaeaen puita hakemaan sisaeaen.

Iloisena ja tyytyvaeisenae haen toimi ja haeaeraesi.

"Panemme ensin, isae, uunin laemmetae ja sitten me syoemme, isae."

Syoedessae eivaet paljon puhelleet, sillae emaentae leukaansa liikutellessaan
ei kuullut mitaeaen. Vaan iloisella mielellae emaentae oli ja sanomattoman
tyytyvaeisen naekoeinen. Nikkilaeae oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietaeae,
mikae hyvae onni aeitiae oli nyt kohdannut.

Emaentae syoetyaeaen pani kaetensae ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha
tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan taemae oli myoehempi lisaeys.

"Kiitoksia, isae, ruuan edestae", sanoi haen miehelleen niiaten samalla.

Se oli myoes vanha tapa. Monta kertaa Nikkilae oli hymaehtaenyt tuolle, vaan
ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin
ivalta. Haenestae tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitae
mitaeaen, vaikka ensin aikoi.

"No mitenkaes kauppa kaevi?" kysyi haen vain.

"Joo hyvin. Kuulehan, kun minae ensin menin ... menin, no mikae se nyt
onkaan se teurastaja?"

"Et sitae muista?"

"No juurihan minae sen muistin, ihan aesken, vaan mikae lie temmannut
muististani nyt sen."

"Voi aeiti raiska!"

"Mitae?"

"Rahikainen."

"Niin, Rahikainen ... eikoe se nyt ole hullua, etten minae sitae muistanut,
niin tuttu mies?"

"Sitaehaen minaekin taessae ihmettelen."

"Mitae?"

"Niin ettae mitaes sitte?"

"Niin. Niin se tuumaa, ettae ei sovi haenen ostaa, kun se on poikiva
lehmae, niin ei siitae ole teuraselaeimeksi, ja navetalle haenen ei kannata
ottaa, kun haenellae on tarpeeksi lypsylehmiae ja paraita laatuaan, ettei
niistae raahi menettaeae, vaikka joku niissae onkin, joka on myoehaeinen.
Mutta siellae oli lihan ostossa Pirilaen Fiina, joka on Montinilla
piikana, ja se sanoi, ettae heidaen herrasvaeki ostaisi poikivan lehmaen. No
minae sinne heti ja siellaehaen syntyi kaupat."

"Valmiit kaupat?"

"Niin."

"No miten ne sian saekissae ostivat?"

"Mitae?"

"Ettae miten ne naekemaettae ostivat?"

"Niin, no eihaen siinae muuta ollut, kuin ettae rouva kyseli, onko se hyvae
lehmae, niin minae selitin miten vanha se on, mitae lypsaeae ja sanoin ettae
Pirilaen Fiina myoes tietaeae, tuntee lehmaen yhtae tarkkaan kuin minae. Ja
Fiina vakuutti, ettae se on semmoinen kuin minae olen sanonut."

"No, ja niin hinnastakin sovittiin?"

"Niin, kysyi hintaa, niin minae sanoin, ettae en minae haentae osaa sanoa
oikein, ettae otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikae sitae millaeaen
hinnalla myoetaeisi vielae, vaan on pakosta, kun on koeyhyys, ettei ole
heiniae ostaa ja lehmae ei anna mitaeaen, ettae rouvahan itse tietaeae mitae
kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa
lehmaestae, kun on huono heinaevuosi?"

"Huono heinaevuosi, niinkoe se rouva sanoi?"

"Niin sanoi."

"Yhy. No mitae sinae siihen?"

"En minae mitaeaen, ajattelin vain, ettae paremminhan ne herrasvaeki tietaeae."

"Joo, nehaen tietaeae. No paljonko se lupasi?"

"Kuusikymmentae viisi markkaa."

"Kokonaan!"

"Niin, jos lehmae on niin hyvae kuin minae sanoin, vaan pitaeae maksaa
kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvae. Niin minae sanoin, ettae
saa rouva sen takaisin ja enemmaenkin, jos liiaksi olen kehu..."

"Voi aeiti rukka sinun kauppojasi!"

"Mitae?"

"Niin, ettae olisihan siitae Helunasta saanut kahdeksan kymmentae markkaa
puhtaasti maksaa..."

"Joo, sitae minaekin vaehaen ajattelin", myoensi emaentae. "Vaan taas
toisekseen ajattelin, ettae kun se on niin hyvaesydaeminen ja koeyhille
aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkae suinkin
kannattaa."

"Et ole aeiti ollut kaupoissa herrasvaeen kanssa, sen kuulee."

"No mitenkaes sitte."

"Ne ilkiaevaet ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minae olen naehnyt
sinun ostavan luutia tinkimaettae, vaan olen naehnyt rouvain tinkivaen."

"Kuka sitae nyt luudankaupassa tinkisi."

"No minae olen sen omin silmin naehnyt ja omin korvini kuullut ja monta
kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin
mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan
ressulta, niin tinki ja tinki eikae ottanut ennen kuin sai kaesiluutaparin
neljaellae pennillae--ei viittae raahtinut maksaa, ison aeveriaeaen rouva.
Viisi paria osti ja saeaesti siinaekin viisi penniae. Tyoemiehen palkoissa ja
kaikissahan ne tinkivaet."

"Enpae minae uskoisi."

"Et ole ollut tekemisissae, niin et tiedae etkae voi uskoa. En minae vaelitae,
ettae kaikki ovat semmoisia, ettae juuri tinkisivaet ihan, vaan kun
ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten koeyhempiaeaen kohtelevat,
niin tuskinpa kelpo kalua loeytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein
nylkijaeae."

Ja Nikkilae alkoi kiivastua. Vaan haen salpasi sanatulvansa. Kaeaentyi ulos
katselemaan ja silmaet liekehti... Millae ne olisivat rikkaat rikastuneet,
jos ei koeyhaen hiellae ja vaeellae. Tuhansia markkoja ne keraeaevaet itselleen
koeyhaen raukan kaesillae, vaan koeyhae orja pysyy koeyhaenae ja usea menettaeae
terveytensaekin, mutta rikas ei silloin enaeae maerkaeae sormeaankaan
ojenna...

"Niin kyllaehaen minae sitae vaehaen ajattelin, ettae kahdeksankymmentae markkaa
Helunasta sietaeisi saada", sanoi emaentae jonkun hetken peraestae ja lisaesi
heti: "Vaan eikoe se ollut ihmeellistae, ettae piti sattua sen Montinin
piian sinne teurastajalle?"

"Mikae ihme se sitten oli?"

Emaentae ei sitae sen enempaeae ruvennut selittaemaeaen, kun tiesi, ettei
Nikkilae vaelitae semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, haenelle
iloansa ilmoittamaan.

"No minae sain lehmaeni myydyksi", sanoi haen ensimmaeisiksi sanoikseen.

"Vai nii. No kenelle?"

"Arvatkaapas?"

"En osaa."

"Ettekoe osaa?" kysyi emaentae ja hymyili ja katseli sillae muodolla, ettae
saisipa naehdae osaako arvata.

"En, en minae arvaa."

"No, Montinin rouvalle", sanoi emaentae molempia kaesiaeaen huiskauttaen
aivan kuin ettae: oletteko kummempaa kuullut!

"Vai Montinin rouvalle."

"Joo, siellaehaen minae sain myydyksi", kertoi emaentae niin tyytyvaeisenae ja
iloisena, kuin olisi lehmaen saanut eikae menettaenyt.

"Miten te sinne arvasitte mennae kaupalle?"

Se oli kysytty niinkuin haluttu.

"Enhaen minae olisi arvannut mitenkaeaen, vaan se kaevi niin somasti.
Ajatelkaapas eikoe se ollut somaa, kun minae menin sinne teurastajalle...
joka ennen on meiltae pari kertaa lehmaen ostanut ... tuon tuon ... mikae
sen nimi nyt taas onkaan ... katsoppas kun en nyt muista taas... Ettekoe
te muista sitae teurastajaa?"

"Lampela."

"Eei."

"Puupponen."

"Ei Puupponenkaan."

"En minae sitten tiedae."

"Sepae nyt somaa, kun en muista ... minaepae pistaeyn isaeltae kysymaessae."

"Samahan se nyt on, kuka se on", yritti Viion leski sanoa, vaan emaentae
jo kerkesi mennae.

Hyvaenen aika, ajatteli Viion leski, mitenkaehaen ne nyt tulevat toimeen,
kun on pitaenyt lehmaensae menettaeae, josta heillae oli paraiten tuloja:
saervintae itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipaeae ja muuta
taas saivat. Kyllaehaen se emaentae raiska koettaa sillae lakinteolla
ansaita, vaan eihaen niillae tunnu voittoja saavan, kun on paljon
tekijoeitae, nuorempia, jotka ovat vikkeloeitae ja koneilla ompelevat, niin
kannattaa heidaen helpolla myydae. Yoekaudet istuu usein raukka tyoensae
aeaeressae, ihan on ihme miten haen jaksaakin, ettei uuvukkaan...

"Rahikainen", viskasi Nikkilaen emaentae teurastajan nimen jo ovenraosta ja
itse sisaeaen paeaestyaeaen jatkoi:

"Eikoe se nyt ole hullua etten minae muista sitae, niin tuttu mies, joka
on."

"Vai Rahikainen, en minae tunne."

"Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minae menen sille
kauppaamaan lehmaeae--tiesin minae, ettei se teuraselaeimeksi ota poikivaa
lehmaeae, vaan ettae navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennae
tarjottelemaan--niin sanoo ... se ... se teurastaja ... olipa sen nimi
mikae tahansa ... sanoo, ettae haenen nyt ei sovi ostaa. Mitae nyt? kerkesin
minae ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinae
Pirilaen Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, ettae heidaen herrasvaeki
ostaisi poikivan lehmaen."

Hymyssae suin ja kallella paein jaei emaentae katselemaan Viion leskeae, ettae
mitaes se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitaeaen, sanoi haen itse:

"Jumala asetti sen niin, ettae Fiinan piti sattua juuri siihen
ilmoittamaan, ettae Montinit tarvitsevat lehmaen. Enhaen minae muuten olisi
tiennyt."

"Eipae suinkaan", myoensi Viion leski jotain sanoakseen.

Mutta sekin kuului Nikkilaen emaennaestae samaan asiaan ja olikin paeaeihme,
ettae juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken
auttaja, tuli haenenkin auttajakseen, lehmaensae ostajaksi. Ja sitae haen
tarkoitti sanoessaan:

"Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti."

"Paljonkos saitte Helunasta?"

"Kuusikymmentae viisi markkaa. Isae sanoi, ettae olisi siitae sietaenyt saada
enemmaen, kahdeksankymmentae markkaa, ja sitae minaekin aioin teurastajalta
pyytaeae ja vaehaen itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun
rouva ei enempaeae tarjonnut ja sanoi ettei enempaeae kannata antaa kuin sen
kuusikymmentae viisi, niin minae ajattelin, ettae tottapa ei sitten. Se on
Montinin rouva niitae ihmisiae ... ja kun sitte asiat oli naein
ohjautuneet..."

"Hyvaestikoe rouva jaksoi?"

"Hyvaesti se naeytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin
puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minae sanoin, ettae siellaehaen se
meillae Viioska asuu, niin se ettae, vai siellae se asuu. Ja yhtae ja toista
siinae puheltiin ja lopuksi kaeski piian kahvit antaa minulle."

"Niinhaen se on."

"Ja niin se on. Kyllae se on ... minae kun mainitsin vain, ettae jos sopisi
nyt antaa rahaa minulle, ettae saisin samalla matkalla ostaa puita ja
leipiae, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi.--Ja kun minae
sanoin, ettae ei ole meillae heiniae ollenkaan enaeae ja ettae jos ei naein
pahalla saeaellae tahdota tulla lehmaeae hakemaan, niin minae vaikka vien
samalla heiniae, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, ettae pannaan
hakemaan sitae heti, kaeaeritaeaen peitteillae lehmae, niin kyllae se tarkenee.
Paeaesee lehmae heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitae minae
kuulin heti, ettae se on elaeimellekin hellae."

"No toittehan te heiniae?"

"Toin minae vaehaen, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia
odottaessaan."

"Eikoes se pian poikisi Heluna?" kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa
olivat olleet aeaeneti.

"No jouluksi."

"Eipaes kauan olisi enaeae."

"Eihaen sitae olisi. Sentaehden sitae saeaeli oli menettaeae vaan kun ei
mitenkaeaen sovi pitaeae. Velalla on pitaenyt jo heiniae ostaa, ja tuli taessae
nyt tarpeet niin tiukat", selitti emaentae. "Mutta sillae rahalla, minkae
nyt saimme, elaemme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitaeae,
haenellae on monta neuvoa", sanoi emaentae lopuksi hyvin tyytyvaeisenae ja
katseli Viioskaa sitten kallella paein ja vakavana aivan kuin ettae: eikoe
niin?

Viion leski ei vastannut mitaeaen.

Pitkae aeaenettoemyys syntyi. Nikkilaen emaennaellaekaeaen ei ollut enaeae mitaeaen
erityistae sanottavaa ja haen palautui uudelleen muistelemaan, miten
lehmaen kauppa kaevi.

Viion leski oli keskeyttaenyt tyoensae ja kaeaentyi katselemaan ulos, tuttua
tuulenviiriae, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja
viittasi yhae sinnepaein, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka
monta vuotta--ehkae siitae saakka, kun Nikkilae oli tyoehoen kykenemaettoemaeksi
tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja vaeliin kumartui syvaeaen, vaan
viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kaevivaet samaan
suuntaan kuin ennenkin Nikkilaeisten kohtaloa ajatellessaan.

Koeyhaein huutokaupassa haen naeki heidaet aina lopuksi, vaikka ei tahtonut
sitae uskoa. Ehkaepae Jumala neuvoa pitaeae ja pelastaa nuo vanhat raukat
siitae kurjuudesta, oli haen ajatellut. Vaan mitaeaen neuvoa siihen suuntaan
ei ollut naekynyt. Puute oli kaeynyt vain tuntuvammaksi ja nythaen olivat
oikein pitkaellae harppauksella hypaehtaeneet laehemmaeksi sitae kuilua, jota
kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja
jostapaein pois pyrkivaet pelaeten sitae kuin kauhua. Haen ei voinut nyt
muuta kuin varmana pitaeae, ettae ennen pitkaeae joutuu Nikkilaen emaentae
miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emaennaen puhe ja usko.
Haen eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmaersi, ettae
haen sen luottamuksen oli emaennaessae heraettaenyt, ja sitae se kaevi haenen
luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin haen olisi valhetellut
emaennaelle. Sillae mitae emaentae sanoo, kun joutuu lopulta koeyhaeinhoitoon?
Haen ei ota ymmaertaeaekseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittaeisi,
ettae Jumala on sen hyvaeksi naehnyt. Ja tuntui haenestae pahalta,
ajatellessaan ruveta nyt sitae selittaemaeaen. Eihaen sitae voisi sanoa
miksikaeaen hyvaeksi tyoeksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi.
Sillae mitae se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat
jakaneet elaemaen ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on
yhdessaeolonsa, joutuisivat elaevinae erilleen vieraitten ihmisten kylmaeaen,
koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen.
Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elaevaeltae haudatut. Sen tietaeae
emaentae itsekin ja sen vuoksi haen pelkaeae ja kammoo tuota kohtaloa. Johan
haen itki katkerasti kerran, kun miehensae tiukemmasti kaeski haentae
menemaeaen koeyhaeinhoitoon haentae ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa
toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkaepae
elaemaen ja kuoleman Herra heidaet kutsuukin luokseen sitae ennen. Haeneenhaen
kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, haeneen yksin.

"Jumalaltahan se on apu odotettavissa", sanoi Viion leski ruveten
kutomaan viuhasti.

"Mitae?" tuli emaentae oikein laeheltae kysymaeaen ja katsoi tarkasti silmiin.

Viion leski haemmaestyi, ei saanut aeskeisiae sanoja muistoonsa, koetti
niitae tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepaein
sanoakseen kuin aeskenkin:

"Niin ettae ... kyllae Jumala avun laehettaeae, kun haeneen luottaa."

"Niin, niin, jopa niin, aivan. Minae luotan ja huolta haen on pitaenytkin:
Nikkilae on parantunut ja lehmae saatiin noin hyvaesti myoedyksi. Ja kyllae
haenellae on vastakin neuvoja meidaen varalle. Minae luotan, ja Nikkilae
paranee ihan terveeksi..."

Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilaen
emaentae hymysuin laehti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.

"Kyllae Jumala avun laehettaeae, kun haeneen luottaa."

Porstuassa sattui joku haentae vastaan, ilmestyi aekkiae kuin loihdittu.
Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilaen
emaentae oikein tyrmistyi. Sitae olisikin luullut enkeliksi yht'aekkiae
sekin, joka oli hylaennyt uskonsa enkeleistae, vaikka se ei ollutkaan kuin
Viion Elsa. Yltaepaeaeltae lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu
heleaenvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien
vaelke taeydensi sitae puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin
usein heloittaa vanhempien ihmeeksi.

"Ettehaen ole vain emaentae Helunaa myoenyt!"

"Ihmislapsi, kun olet kaunis", sanoi Nikkilaen emaentae oikein toinnuttuaan
ja meni laehempaeae Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, ettae olihan se ainakin
Elsa eikae mikaeaen ylhaeaeltae laehettilaes, jonka tarkoituksia haen oli
kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elaemaen ennustajaksi,
koko elaemaen ajalle avun tuojaksi, Nikkilaen terveeksi tekijaeksi,
samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilaen kutsujaksi
rauhan majoille...

"Sanokaa, oletteko myoenyt?"

"Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni", vastasi emaentae ja vielaekin
puoleksi epaeillen riensi haen tupaan katsomaan, ettae onko Nikkilae vielae
elossa.

"Minae kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht'aekkiae vastatusten
sattuessamme ihan ihko enkeliksi", selitti emaentae miehelleen.

"Sinae kun niitae ihmeitaesi ajattelet myoetaeaen, niin..."

"Mitae?"

"Ja kun silmaesikin alkavat pettaeae."

"Mikae muu paikka minussa sitten on pettaenyt?"

Nikkilae hymaehti, kaeaentyi poispaein vaimostaan ikaeaenkuin ikkunasta ulos
katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkaeisi silmaestae pyrkivaen
kyyneleen lausuen itsekseen:

"Aeiti raukka."

Elsa pyraehti siinae samassa tupaan. Haen koulusta tultuaan aina opetti
kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari taeaellae tuvasssa, kun
saunassa oli ahdas ja kun Nikkilaekin oli tahtonut, ettae lapset tuvassa
pitaeisivaet koulunsa, haenelle kun siitae oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa
senkin taehden, ettae kuulisi oikein siitae Helunasta.

Nikkilae katsoi Elsaa tarkemmalla silmaellae kuin ennen, vaimonsa kun oli
tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Haen oli ihaillut
Elsaa, haenen tapojansa varsinkin, vaan naekoeaensaekin. Mutta noin kauniiksi
haen ei ollut tosiaan haentae huomannut. Silmiaeaen muualle vaeistaemaettae
katsoi haen. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa.
Haenessae oli lisaeksi isaensae kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka.
Pystoe kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja
katse laemmin. Liikkeet notkeat ja kaevely kepeaeae. Puku sievae ja sopiva.
Nikkilae katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi
teraen silmien vaelkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin
kaulustasta kengaen rihmoihin saakka. Nikkilae oli romaaneista lukenut
kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt haenkin naeki omilla silmillaeaen
kauniin lapsen, naeki puhtauden ja kauneuden yhdessae.

Elsa kaeaentyi haeneen paein, ja haen naeki suun liikkuvan ja lapsellisen
lempeaen katseen.

"Oletteko taas yrmynae, Nikkilae, vai ettekoe kuule?"

"Mitae, lapseni?"

"Ettae eikoestaeaen Helunaa ole myyty?"

"On, on, on se myyty. Minae en huomannutkaan sinun kysyvaen", selitti
Nikkilae kuin anteeksi pyytaeen.

Elsa sanoi aina Nikkilaen olevan yrmynae, kun haen oli vakavana eikae
tahtonut mitaeaen puhella. Ja sillae sai haen aina haenet hyvaelle tuulelle.
Vaan eipae haen ollut yrmynae ollutkaan nyt terveemmaeksi tultuaan, ja nyt
taenaeaen haen olikin virkeaempi ollut kuin koskaan eikae yrmynae ollenkaan, ei
haluakaan. Senpae taehden taisi haen nyt huomata Elsankin niin kokonaan,
niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli
ollut vaelinpitaemaetoen.

Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyae sisaeaen ja selvitteli niistae tuvan
lattialle kaksi pojan mollia, jotka jaeivaet melkein paitasillaan
seisomaan lattialle, toisella joku roeijyntapainen paidan paeaellae,
toisella vaehaen housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli.
Kasvot ja kaedet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmaet
suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta,
pimeaestae tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen paeivaen valoon.

"Prastui, kappusivai", sanoi Vimpari lapsista paeaestyaeaen ja pisti kaettae
Nikkilaelle, vaan emaennaelle haen nyyhkaeytti paeaetaeaen sanoen saevyisaesti
hyvaen paeivaen.

"Johan sinae olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet
uskollisesti purjehtinut?" puhui haen Nikkilaelle. "Meidaen aeiti kertoi,
ettae sinae olet pystyssae, niin oikein uskoakseni laehdin katsomaan."

"Johan se meidaen isae on isosti parantunut ja paranee se vielae ihan
terveeksi mieheksi", arveli emaentae, joka oikein tarkalla korvalla oli
kuunnellut Vimparin puhetta.

"Emaentae uskoo, ettae Nikkilae vielae laivoja veistaeae, ennen kuin kuolee?"
arveli Vimpari ja katsoi syrjaesilmaellae Nikkilaeae.

"Melkein se semmoisia hoepisee meidaen aeiti", arveli Nikkilae.

Emaentae aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle
se on vaehaeinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:

"Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta."

"Niinpae niin", myoensi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyaeaen lisaesi:
"Mikaes se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, ettae taessae
kotosalla kykenisit kapertelemaan toeiksesi."

Nikkilae ei puhunut mitaeaen, kaeaentyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun
hetken peraestae hyvaesteli ja laehti.

Elsa oli laittanut koulunsa kaeymaeaen. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla,
loimoavan tulen aeaeressae istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut
kuin yksi kirja.

Nuorempi oli jo suorittanut tehtaevaensae ja sillae aikaa kun vanhempi luki,
katseli haen raeiskivaeae ja paukkuvaa tulta uunissa sekae sitae kyllikseen
katsottuaan silmaeili ympaeri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla
olevalla kaapin paeaellae korkean leipaepinkan, johon kiintyi halukas
katseensa.

"Yksi, kaksi, kolme, seitsemaen, viisi", luki poika leipiae ja viittaili
niitae ja supatti ja pikimaeltaeaen silmaesi aina Nikkilaeae tai emaentaeae.

"An-na meil-le tae-nae paei-vae-nae mei-daen jo-ka-paei-vaei-nen lei-paem-me",
luki toinen innolla ja toimessa.

Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentaenyt
paljaille saeaerille kaerventaemaeaen ihan sietaemaettoemaesti.

"Mikae sinulla?" joutui emaentaekin siihen. "Polttiko poukka?"

Poika itki taeyttae kurkkua, kasvot toisen kaeden peitossa ja toisella
viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.

"Mikae siellae?" kyseli Nikkilaen emaentae ja jo uskoi ettae poika _naekee_.
"Moerkoe vai enkelikoe?--Jeesus siunaa!" Ja emaentae silmaesi Nikkilaeae, ettae
eihaen sitae ole vain tultu noutamaan.

"Anna sille leipaeae, sitae se itkee", sanoi Nikkilae, joka oli seurannut
pojan liikkeitae ja hommista naehnyt haenen ajatuksiaan.

Emaentae joudutti pojalle palan kaeteen ja poika heti tyyntyi. Mutta
vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi taeristae, suupielet mutruilla ja
viimein pyrki esiin aeaeni, joka pidaetettynae turskahteli nenaen kautta ja
kuulosti niin omituiselta, ettae Nikkilaeae nauratti. Mutta emaentae kerkesi
toimittaa leipaepalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen.
Molemmat lapset pyyhkivaet kyyneleensae ja silmaet paloivat kirkkaina ja
kasvoilla tyytyvaeisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivaet
kaemmenellaeaen hellaevaroen kuin jotakin saerkyvaeae.

Nikkilae hymyillen katseli lapsia ja emaentae pahoitteli, kun ei ennen
huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut haenellae mielessae.

Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtae tolkummassa ja kovalla
aeaenellae, melkein huutaen luki haen:

"Ja anna meille meidaen syntimme anteeksi..."

"Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillae vielae mahda ollakaan",
ajatteli Nikkilae hymaehdellen. Vaan emaentae istui vakavana kaesi poskella
ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut
ilmoelaeissaeaen kuullut.

"Ja elae johdata meitae kiusaukseen..."

Nikkilae muisti mihin kiusaukseen he aesken olivat joutuneet nuo
runoilijat... Kunhan jokapaeivaeisen leivaen puutteessa raukat eivaet
joutuisi vielae...

"Armahda raukkoja!" tuli Nikkilaen mieleen itsestaeaen niinkuin harras
totinen rukous tulee.

Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:

"Mutta paeaestae meitae pahasta."

Nikkilae kuunteli ja katsoi Elsaa, kun haen lausui. Haen lausui
painokkaasti ja puhtaasti, aeaeni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen,
syvae vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan,
vaan oli kuin kaunis, sydaemellinen, noeyrae pyyntoe, jota ei voisi
kuulematta olla. Haen oli aina saeaelien ajatellut Elsaa. Kuta enemmaen haen
tutustui haeneen, sitae enemmaen haen mielistyi, mutta sitae suuremmaksi
kasvoi saeaelikin, joka surun voimalla haentae painoi ja sai haenet usein
Elsan laesnaeollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyae. Mutta nyt tuntui
kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi haenestae turvaa
muillekin.

"Sillae sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen", luki poika.

"Sillae sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen", kertasi emaentae hymysuin
ja nousi toimiinsa.

"Lueppas sinae, Elsa, kokonaan Isaemeitae", pyysi Nikkilae.

"Minkae taehden?" kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilaeae.

Nikkilae ujosteli tuota katsetta, haen luuli, ettae se voi naehdae haenen
mustaan mieleensae. Aivan haen odotti, ettae Elsa nytkin pudistaa haenelle
sormea niinkuin usein haenen yrmynae ollessaan ja sanoo:

"Voi voi Nikkilae, kun teillae on musta sydaen."

Elsan katse pysyi yhae kiinnitettynae haeneen ja se tuntui aina vain
tuomitsevammalta.

Haen alkoi vihdoin pyyntoeae uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilae katsoi
haentae silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinaekoeinen
katselee vain taehystelijaen silmiin, juuri kuin niistae naekisi tuon, mitae
tuolla kaukaisessa, haenelle naekymaettoemaessae etaeisyydessae on naehtaevaenae.

Lapset kun olivat menneet, jaei Nikkilae mietteisiinsae, vaan ei niin
yrmynae. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin laempoeistae olisi kaeaeriytynyt
haenen kylmaen mielensae ympaeri, vaan Elsan mentyae se aina vaehitellen oli
jaeaehtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmaeaen kuoreen sulanut
reikae, niinkuin kevaeaellae jaeaehaen auringon paistaessa, ja siitae laemmintae
alle kuoren pyrki.

Helunaa tultiin hakemaan. Emaentae laehti leipaepala kourassa navettaa.

"Oma kultani, oma aemmaeni", puheli haen, kun sidottiin peitettae Helunan
selkaeaen. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, ettae Nikkilaen
emaentaeae nauratti ja tuntui sydaenalassa hyvaelle.

Kartanolla yritti lehmae teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmaen ajan
paeaestae lehmae irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.

Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jaeaetyi varmaan koko
hyvaemieli, sillae lehmae asettui vakaiseksi ja ammoa roenkaesi vain ja
katsoi emaentaeae ikaeaenkuin ettae mitae varten minua taehaen tuotiin. Emaentae
antoi leipaepalan suuhun.

"Mene nyt, Heluna kultani, oma aemmaeni", toimitti haen ja saattoi portin
suulle asti.

Tupaan mentyaeaen Nikkilaen kanssa ikkunasta katseli, kun lehmaeae ohi
kuljetettiin.

Haluttomasti Heluna kulki, pysaehteli vastakynttae pitaemaeaen, ettae
talutuskoeysi pingollaan taerisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syoeksaehti se
vaehaen eteenpaein paeaetaeaen puistaen, vaan pysaehtyi taas, roenkaesi kovasti ja
asettui vastakynteen.

"Tuo minua ... tuo korea peite", nauraen Nikkilaen emaentae. "Kyllae
Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se
myoedyksi juuri Montinille."

"Sinne se nyt meni", sanoi emaentae ja laskeutui tyoehoensae. Tuntui oudolle
ja vaehaen pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli.
Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut...

Nikkilae katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen
pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei
olisi ketaeaen kulkenutkaan.

Nikkilae siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet
hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertaevaet liekit leikkivaet,
leikkivaet--pian sammuakseen. Ikaevae naehdae!

Oli niin hiljaista tuvassa, ettae kuului aivan selvaeaen kun hiilet
poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta
taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilaen kasvoille. Haen
siirtyi ulommaksi uunista.

Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja
hiilet siellae taeaellae mustuivat. Muutamin paikoin oli vielae aukko, josta
hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta.

"Mikae se olikaan sen teurastajan nimi?" kysyi emaentae yht'aekkiae.

"No Rahikainen", vastasi Nikkilae yrmynae.

"Kyllae se oli somaa, ettae piti sen Pirilaen Fiinan sattua siihen", puhui
emaentae itsekseen ja hymyssae suu ja silmaet raepaettivaet.

Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilae nousi ja
heittaeytyi vuoteelleen, katseessa kylmae vaelinpitaemaettoemyys, kylmempi
kuin ennen. Auenneeseen reikaeaen teki riittaa.




11


Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettae. Rikkaat ja
rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, koeyhaet taas jalkaisin kulkivat,
ja kiire naeytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillae nyt oli joulun
aatto ja aaton aamunahan sitae on hommaa: rikkailla vielae hirveaen paljon
hankittavaa, koeyhillae kaikkensa.

Suurissa laumoissa kulkivat koeyhaet katuja, millae vasu, millae kannu,
pussi tai muu riepu kaedessae, muutamilla kaikki naemae varustukset.
Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle,
niinkuin lintulaumat syksyllae lentelevaet puusta puuhun, puistosta
toiseen etsien marjaisinta puuta.

Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi
muutoksitta mene, niinpae aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista
laehteistae kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan:
jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentaehden
nytkin oli avut etsimisessae ja tuli turhanpaeiten naeyttaeydytyksi toisissa
paikoin, joista kiireellae piti takaisin palata ja rientaeae toiseen
tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain
hyvaen toivon takana ja mennessae piti siis pistaeytyae yhden ja toisen
pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellae armeliaisuus ja hyvae tahto
naekymaessae.

Naein kulki joukko hajallaan, kunnes loeytyi hyvae talo, johon sitten
keraeytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan,
joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja
jos se oli uusi ja uhkuva laehde, niin laehti neuvottu kiireellae sinne, ja
haenen mukaansa lyoettaeytyi koko lauma. Toisinaan taas yht'aekkiae erosi
taestae suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja laehti eri
teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempaenae
kulkevaan.

Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiae, muutamissa puuroa tai
hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla
raehisten ja riidellen.

Kaesiae oli kymmenittaein ojennettuna yloes ja pyytaeviae, rukoilevia sanoja
lausuttiin seisoessa kylki kyljessae kiinni makasiinin edessae, jonka
yliseltae hyvyyttae jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiae.
Ja aina kun pala putosi, syoeksyi joukko sitae tapailemaan, survien ja
tyrkaeten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitae, joka pudotetun
palan onnistui saamaan! Haen muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut,
oli koko kesaen ollut tienistissae, sai koeyhaeinhoidolta apua tai jotakin
muuta syytae oli. Ja syytae oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan,
niin ettae jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi
tarvinnut kenellekaeaen antaa.

Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen
koetti etukynteen pyrkiae ja astiansa ojentaa taeytettaevaeksi. Panettelua
oli kaikkia kohtaan, vaeittelyae ja riitaa.

Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva
katselemassa, ja jos ei millaeaen muotoa joutanut koko aikaa istumaan,
niin ainakin kaevi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin
silmaeilemaessae ja kuvaili mielessaeaen niitae ilontunteita, joita noissa
tuolla ulkona mahtoi syntyae ja olla, ja niitae Jumalan siunauksia, joita
he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina naekymaeaen joku tuommoinen,
joka toista tyrkkaesi syrjaeaen ja itse annin anasti. Silloin syntyi
katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, ettae tuo on peto, jolle ei
tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkaeaen, koska se semmoinen on, ettae
toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta,
niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuaeaeni, joka oli
manaava:

Uuhh!

Ja jokaista menevaeae ja saanutta arvosteli silmae, olisiko tuon tarvinnut
saada.

Oli muutamia miehiaekin. Miesten ei olisi tarvinnut saada ... ja kun
kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja
miehiae...

Naein Karenin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri
mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyoekin luo, jossa joukolle jaettiin
hernekeittoa. Tyhjae pussi oli haenellae lutistuksissaan kainalossa. Rouva
vetaeytyi pois ikkunasta ja katseli etempaeae, kun Vimpari hetken
katseltuaan kaeaentyi takaisin ja meni pois toellistellen kartanon yli
kulkiessaan ikkunoihin.

Naeytti oikein iljettaevaeltae mieheltae tuo Vimpari, aivan kuin mikaehaen
roetkaele. Leveae oli otsa ja poskipaeaet pongottivat korkealla, kasvot
olivat harmajat ja karkea parran saenki leukapielessae ja huulessa. Silmaet
olivat pienet, katse hidas, vaan etsivae. Tuntui rouvasta kuin olisi
Vimpari katsellut, mitae ikkunasta haen yoellae parhaiten paeaesisi. Huonossa
puvussa haen oli, joka lisaesi kaameutta haenen muodolleen. Nuttu oli aivan
kuin paikoista tehty, tummansinisistae, mustista ja harmaista, ja
muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan naeytti
hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle,
jotta kintut naeyttivaet hyvin ohuilta, kun vielae jaloissa oli suuret
toeppoeset. Paeaessae oli liasta kiiltaevae kesaelakki, jonka alta riippui pitkae
tukka niskaan ja poskille korvat peittaeen. Hartiat olivat kumarat ja
kaeynti notkahtelevaa.

Rouvasta tuntui oikein hyvaeltae, kun Vimpari meni.

Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan naekoeisiae. Pelottaa kaukaa
naehdessaeaenkin niin, ettae vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen
... tai yoellae murtautuisi sisaeaen. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi haentae
pelottikin, ettae Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein vaerisytti. Minkaehaen
taehden piti olla tuommoisia ihmisiae. Poliisien pitaeisi hyvin tarkasti
vartioida tuommoisia, sillae ne milloin tahansa voivat ahdistaa
rauhallisia ihmisiae.

Soma se oli, ettae Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut ...
niin siivo ja kiltti, niin erittaein siivo.

Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen.

Abe oli niin sievae. Pienet haenenkin silmaensae olivat, vaan niin saevyisaet.
Kasvoissa oli jotakin karkeata vielae, aivan kuin ei olisi ahva vielae
laehtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis
niska, ettae rouva ei malttanut olla suutelematta sitae. Kaesissae oli
muutamia syyliae, vaan hipiae oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka naekyi
Abessa vielae yhtae ja toista merkkiae entisyydestae, oli haenessae kuitenkin
niin paljon jo sievistynyttae naeoessae ja kaeytoeksessae, ettae saattoi olla
varsin tyytyvaeinen ja varsin hyvillaeaen.

"Mitae, taeti?" kysyi haen uudelleen ja heittaeytyi taetiae vasten nojaamaan
laskien toisen kaeden kaulaan ja toisella nyplien taedin roeijynnappia.

"Minae vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua koeyhille", sanoi
taeti hymyillen, kaeaerien kaetensae Aben vartalon ympaeri ja vetaeen haentae yhae
laehemmaeksi itseaeaen. Ja he molemmat katselivat sinne ulos.

Siellae oli muutamia poikia, jotka olivat entisiae tuttuja Aapolle, kannut
kaedessae seisoivat odotellen ja vaehaen vaeliae pyrkien tunkeutumaan jostakin
raosta joukon keskelle.

Viime jouluna oli haenkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada,
tiesi haen. Muutamat eivaet saaneet mitaeaen, kun eivaet paeaesseet laehelle.
Vaan haen sai. Haen muisteli saaliitaan. Kahdestikin kaevi haen Pahlmanilta
herneitae ja monen tytoen astialla nouti haen Ursinilta puuroa. Akat aina
haentae pukkivat ja toeykkivaet ja miehet noituivat ja sanoivat, ettae tuo
poika on jo saanut monesti, mitae sitae muille jaeae, kun yksille annetaan.
Haen vain otti...

Haen hymyili itsekseen, kun muisti miten haen tunkeutui. Ja oli melkein
kuin haen nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssae,
aivan kyyryssae pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten
vasta, kun etunenaeaen paeaesi, nousi pystoeoen ja ojensi astiansa... Leipiae
kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni haen seinaen vierelle seisomaan
vaekijoukkoon paein, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin
kyykistyae ja ottaa, sillae aikaa kun laehellae olevat siinae tyrkkivaet ja
toeykkivaet toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa.

Ja missae jaettiin alalattialta kaedestae kaeteen ojentamalla, niin ojensi
rengille kaetensae ja sanoi: vassakuu, johon lisaesi vaehaen rumaa, ettae
renkiae nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet
niin viisas.

Teki mieli mennae noille pojille nyt hankkimaan hernettae heidaen
kannuihinsa. Vaan kun taeti oli kieltaenyt haentae olemasta vaehaeaekaeaen
kerjaelaeispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes
koettanutkaan pyytaeae lupaa.

Kartanolle tuli muutamia tyttoejae, heillaekin kannut kaedessae. Aappo tunsi
tytoet heti ja oli sanoa ja sanoikin jo ettae; ka ... vaan taeti kysyi:

"Kenen tyttoejae nuo ovat?"

"Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Laemsaen Liina ja Kerin Fiina", vastasi
Aappo aivan kuin jatkaen aesken keskeytettyae huudahdustaan ja hyvillaeaen
ettae sai nyt jatkaa.

Taeti ei aluksi ajatellut tyttoejen nimiae, sillae haen katseli kahta niistae,
jotka olivat sievaen naekoeisiae. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu,
pienempi huonossa puvussa, saaliin kaeaerittynae, vaan se oli sievempi kuin
tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmaet, pyoereaet, saeaennoelliset
kasvot, kehittymaettoemaet vielae, vaan lapselle erittaein kauniit. Ja nuo
silmaet jo yksin.

"Kenen sinae sanoitkaan?"

"Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Laemsaen Liina ja Kerin Fiina."

"Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievae puku, ja tuo kaunis?"

"Viion Elsa", vastasi Abe heti sitae yhtae, vaan sitae kaunista haen
tapaili, ne kun haenen naehtensae olivat yhtae kauniita kaikki, kun olivat
yhtae tuttuja, ja vasta muitten taedin merkkien mukaan sai haen erotetuksi
Ojanniemen Marin joukosta.

Tytoet kulkivat laehelle joukkoa ja jaeivaet siinae seisomaan, Elsa ja Mari
kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympaerilleen.

Rouvan mielessae oli heti tytoet naehtyaeaen, nuo molemmat sievaet, tullut
ajatus, ettae niille raukoille pitaeisi antaa. Haen ajatteli panna Aben
sanomaan jakajalle, ettae noille tytoeille ensin antaa, ja vaikka Aben
itsensae kaeskeae viedae tytoet laehelle ja omasta kaedestaeaen antaa heille
hernevellillae taeytetyt kannut. Haen oli kerennyt jo ajatella, ettae se
olisi niin kaunista ja haenen hauska naehdae taeaeltae ja Abesta itsestaeaen
hauskaa. Ja sitae ajatusta haen kypsytteli yhae mielessaeaen katsellessaan
noita sieviae tyttoejae. Vaan haentae alkoi vaehaen epaeilyttaeae tuo tyttoe, joka
oli sievaesti puettu, ettae eihaen se ollut vain jonkun varakkaamman, kun
se oli niin sievaesti puettu. Laehettivaethaen ne varakkaatkin lapsiaan
avuille.

Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa...

"Viion Elsa", muisteli haen aeaeneen.

"Niin", vastasi Abe, luullen ettae taeti haeneltae kysyi.

"Taeti, saanko minae mennae noille tytoeille noutamaan hernettae?" kysyi haen
innoissaan ja oli jo ajatellut miten haen tunkeutuisi vaekijoukon jaloissa
ja toisi vuoroon kullekin tytoelle ja miten tytoet hyvillaeaen nauraisivat
haenelle, kun haen toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja
toeykkisivaet haentae.

Vaan taeti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensae jotakin, josta ei
kuitenkaan sen selvempaeae saanut kuin pimeaessae kaeteen saadusta oudosta
esineestae, jota tunnustelee ja tunnustelee.

"Onko sillae isaeae?"

"Ei, sen isae on Leverissae kuollut."

"Leverissae?"

"Niin."

"Liverbuul se on, rakas Abe.--Se on siis merimiehen lesken tytaer?"

"Niin, Viion lesken."

"Ai Viion, nythaen minae muistan, joka kutoo kangasta?"

"Niin, Elsan aeiti se kutoo."

"Joo, joo", jo nyt rouva muisti. "Joo, joo", vakuutti haen vielae. Ja nyt
haen muisti Elsan, joka oli kaeynyt nauhaa kaupalla, ettae saisi
_riisiryynipuuroa_ keittaeae. Haen muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillae
siitae oli ollut puhetta rouvasvaeen seurassa. Taemae tapaushan hyvin
kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole
varojakaan, ja miten sillae tavalla opettavat lapsiaankin... Ylellinen se
naeytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttoeaeaen. Ja sitten vielae
panee haenet jouluavuille.

Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, ettae Viion
leskeae joku oli maininnut hyvaeksi, _jumaliseksi_ ihmiseksi. Kaikkea!
Teeskentelijae varmaan oli koko ihminen...

Mitae lienevaet nuo muutkin lapset...?

"Onko sillae isaeae tuolla--mikae se olikaan tuo kaunis tyttoe?"

"Ojanniemen Mari."

"Niin, onko sillae isaeae?"

"Ei."

"Kuollutko se on?"

"Ei sillae ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka..."

"Tsyy..."

Abe meni noloksi, sillae haentae aina haevetti, kun oli sanonut jotakin
semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan taedin
sanovan, ettae mikae siinae oli rumaa. Vaan taeti ei puhunut mitaeaen, oli
vain vihaisen naekoeinen.

Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa
jouluavuille kootakseen arkipaeivaen ruokaa runsaasti ja sitten
herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen ... huono ihminen ...
semmoisille ei tarvitsisi kenenkaeaen antaa.

"Taeti, saanko mennae noutamaan tytoeille hernettae?"

"Ei--Abe ei mene. Ne eivaet tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne
ovat ..." ja rouva selitti Abelle ylellisistae, huonoista ihmisistae.

Alakyoekin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja vaekijoukko
hajautui. Ilman jaeaeneet riensivaet kiireesti pois, juoksunkynttae, mutta
jotka olivat saaneet, astelivat tyytyvaeisinae ja huomattuaan rouvan
ikkunassa kiittelivaet haenelle.

Lyhyt talvinen paeivae loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin ettae
se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire
keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinae, jota ilma oli
taeynnae ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin ettae
yksityistae aeaentae saattoi nyt seurata paeaestae paeaehaen: siitae saakka kun se
vaehaen kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni,
himmeni ja kuoli.

Vaan tiukkaa aeaentae ne pitivaet, jotka olivat aeaentae pitaemaessae. Ne oli vain
yhdet, joilla oli vielae kai hirveaen paljon hommaa, vaan niillae mahtoi
ollakin kauhean paljon.

Vaekijoukot olivat kadonneet kokonaan paeivaen sammuessa, sillae makasiinien
ja keittioeitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten
laehimmaeisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa
rakkautta omaisilleen ja ystaevilleen sekae omalle itselleen.

Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltae tai taeaeltae ollut
vielae joku pienillae ostoksilla. Ja joulu tuli taenne niinkuin muuallekin,
aaton ilta astui sisaeaen.

Lasten oli lysti, koeyhimpienkin, sillae aina joku murunen jouluiloa
pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitae koeyhaen lapsi tarvitsi
riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa,
jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota laehteae katsomaan.
Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein
riisiryynipuuro. Ja missae sitae sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui
olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestae ollut niin oikea,
ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillae sen he myoensivaet
kaeydessaeaen toistensa luona puhelemassa joulusta.

Latun Liisan mieli vaeittaemaeaen, ettae heillae on oikea joulu, aivan oikea,
ettei missaeaen oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkaesti vastaan:

"Ohoh!"

Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin!

"Onpa meillaekin", selitti Liisa.

"Tyhjae kuusi."

"Eipaeaen. siinae on kynttilae ja kaksi piparkakkua."

"Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon
nisua ja kynttiloeitae ja koreita papereita."

"Elaes kelposia kuin papereita, niitae saa apteekin tunkiolta jos kuinka
paljon", vaeitti Liisa, ja tuntui kuin haen olisi voitolla.

"Vaan eipae teillae kaey joulupukki."

"Kaeypipaeaen, on jo kaeynyt."

Puolen paeivaen aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllae tehdyt
ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, aeidille sakset, jotka olivat
olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty,
ettae minne piti niitten kadota, sekae isaelle kintaat, jotka niinikaeaen
olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittaenyt toisille
lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, ettae mitaes nyt
sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin ettae
nakataan joululahjoja heillaekin, vaan ei kuitenkaan missaeaen ole niin
oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellae kulki oikea joulupukki.
Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittaeae, vaan se oli vain
semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistae se tuli ja missae se oli, mutta
ei juolahtanut mieleen, miksi se ei taeaellae Vaaralla kaeynyt katselemassa,
vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen kaeyneen jossakin
heikaelaeisessae talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikaeaen uskoakseen,
ettae se oli _oikea_.

Toistensa kanssa tekivaet lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessae
laehtevaet keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetaeaen.

Joulu syttyi luonnossa. Taivas taehdittyi ja taehdittyi yhae tiheaemmaesti ja
sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja
punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmaeksi,
ikaeaen kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystaevien seuraan,
etteivaet ne niin pienuuttaan haemmaestyisi. Ja taehdet tuikkivat ja
vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa
hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, koeyhaein lapset taeaellae Vaaralla.
Sillae nyt oli aika laehteae katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.

Parvissa kulkivat pienet retkeilijaet Vaaralta keskikaupungille
ihmettelemaeaen ja ihailemaan. Taeaellae oli niin sanomattoman paljon
katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan
kristallilinnoista. Ensimmaeltae eivaet useatkaan nuoremmista saaneet
erityiseen huomioon mitaeaen, kirkas kokonaisuus haeikaeisi huomiokyvyn,
senkin mitae heillae oli. Eivaet he naehneet kuusia, ei kynttiloeitae, ei
omenia, ei koreita papereita, silmae ahmusi kaikki yhdellae kertaa. Vasta
kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmaen aikaa ja useampaan kertaan
yhdet paikat, alkoivat he naehdae missae kauneinta oli ja mitae siinae oli
kaunista.

Latun Liisakin myoensi itsekseen, ettae taeaellae keskikaupungilla oli oikea
joulu, kaikkein oikein. Olihan haen naehnyt ennenkin taeaellae joulun, vaan
se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin
kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessae, ettae se olisi voinut himmentaeae
haenen jouluaan, johon mielikuvitus edeltaepaein valoi loistoa. Mutta miten
mitaettoemaeltae tuntui nyt yksi ainoa kynttilae haenen joulukuusessaan, kun
taeaellae oli satoja, niin ainakin naeytti. Ja mitae merkitsi haenen kaksi
piparkakkuaan. Eikae nuo paperit, joita taeaellae oli kuusissa, olleetkaan
samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta haen pimeaen haemaeraessae oli
intoksen jaelkeen kaeynyt kopeloimassa. Ja haentae melkein haevetti, kun oli
inttaenytkaeaen muille, ettae heillae oli yhtae oikea joulu kuin missae tahansa
keskikaupungilla. Oli toki hyvae, ettei haen ollut nyt niitten kanssa,
joille oli vaeittaenyt. Jos sattui niitae vastaan tulemaan, niin karttoi
haen kohakkaa sattumasta, etteivaet pilkkaisi.

Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillae oli ollut jo
aikoja puhe, ettae menevaet yhdessae ja vievaet Vimparin lapsetkin joulua
katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti
Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.

"Eikoestaeaen voi missaeaen muualla olla oikeaa joulua kuin taeaellae?" sanoi
Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi haenelle vaeittaenyt
toisin.

Elsa ja Mari vakuuttivat, ettae ei voi olla. Ja kaikki kolme aina
ihmettelivaet tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista
naekyi kuusi monine pienine ja monivaerisine kynttiloeineen, hedelmineen,
kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja
kuusen laeheisyydessae liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita
lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiae tai muuta.

Tytoet viittasivat holhokeilleen.

"Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!"

Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun
suuntaan, vaan eivaet puhuneet mitaeaen ja hetken katseltuaan vilkuilivat
muualle. Heistae oli kaikki niin kummaa, ettae joulukuusi ei ollut
kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen
nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku
taehtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kaedet
sinnepaein ja Villestae alkain nuorimpaan asti sanoivat he:

"Aappo tuolla!"

Ja syntyi heissae levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja
jonka tyynnyttaemiseksi oli taeysi tyoe tytoeillae vakuutellessaan kaikki
kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinae ollut Aappoa. Mutta heidaen
selityksensae, ettae Aappo ei taenae jouluna ole enaeae taehtipoikana, vaan
kylaessae ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillae he taehystelivaet
kaikkialle naehdaekseen taehtipoikia ja niissae Aapon.

He tulivat Montinin luo ja siellae oli kaunis joulukuusi, tyttoejen
mielestae kauniimpi kuin missaeaen muualla. Ja niin kirkasta oli siellae
sisaellae, ettae Ojanniemen Mari sanoi:

"Voi, voi!"

Tytoet katselivat joka taholta. Salin seiniae naekyi, ne olivat kuin
ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli
seinillae. Katossa riippui lasikruunu, jonka saermaeiset lasit kimaltelivat
kauniisti. Ihmisiae liikkui edestakaisin ja olivat iloisen naekoeisiae. Ne
keraeytyivaet saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttoejae ja poikia.

Tytoet kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin naehdaekseen ja siitaepae
naekikin hyvaesti.

Salin ovi, joka oli vastaisella seinaellae, aukesi ja sisaeaen astui--niin,
mikae lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytoet salissa tervehtivaet vastaan
niiaten. Se oli varmaan joulupukki, paeaettivaet tytoet kinoksella.
Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystoe kuin mies. Hyvin kummallinen
se vain oli. Se seisoi vaehaen aikaa yhdessae kohti, ettei kuin vaehaen paeae
liikkui ja kaeaenteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytoet salissa
raepyttaeae kaesiaeaen ja vanhemmat ihmiset nauroivat.

Tytoet kinoksella myoes nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta
kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.

Suuren kontin selaestaeaen pyoeraeytti pukki lattialla eteensae, siitae otti
jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi.
Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi.
Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen,
milloin joku lapsi kaevi tarjotun hakemassa.

Tytoet kinoksella kaula pitkaellae katselivat silmiaeaen raepaeyttaemaettae ja
henkeaeaen pidaettaeen.

"Vimparin Aappo!"

Aivan kuin yhdestae suusta huudahtivat sen tytoet, ja lapset kelkassa
samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan
vieressae, alkoivat silmaeillae ympaerilleen ja kun eivaet mitaeaen Aapon
naekoeistae naehneet, niin suu auki toellistelivaet tyttoejae. Hetken peraestae
muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli aeaenessae, johon
yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkaeaen
puheet eivaet nyt auttaneet, lapset eivaet ottaneet kuuleviin
korviinsakaan ja tuskinpa lienevaet kuulleet omaa aeaentaeaenkaeaen, yhteisaeaeni
oli niin vahva.

Liisan taeytyi ottaa kelkan jutkosta ja laehteae vetaeae kituuttamaan,
juosten aluksi lasten tyynnyttaemiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa
kanssa reppasivat jaeljessae. Sillae tavoin hynttyytettyaeaen jonkun matkaa
tyyntyivaetkin lapset, ettei kuin silloin taelloein kuului joku
nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysylaejaestae.

Tytoet saivat nyt aikaa puhella keskenaeaen. Aaposta oli puhe.

Miten haen oli kaunis niin sievaessae puvussa... Mahtoi haenellae olla hauska
...

Ja saunassa kertoivat tytoet vanhemmille ettae he olivat naehneet Aapon
Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipaepala kaeteen, eivaet olleet
tietaevinaeaenkaeaen enaeae, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.

"Ja Aappo kumarsi niin sievaesti", selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari
sanoi:

"Voi, voi".

"Aapolla oli musta takki."

"Hyvin, hyvin sievae."

"Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi."

"Niin, niinkuin herraspojilla."

"Niin, voi, voi."

Ja selittivaet he kaikki mitae olivat kerenneet Aaposta huomata ja
minkaelaista oli siellae, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan,
vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.

Haen ainakin hymyili koko voimallaan tyttoejen kertoessa ja katsoi aina
vaehaen paeaestae vaimoaan sillae katseella, ettae: kuule aeiti, kuuletko aeiti!

Vimpari oli niin hyvillaeaen ettei saanut senkaeaen vertaa sanaa suustaan.
Haen oli aivan kykenemaetoen ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmaet
loistivat ja niissae paeilyi vedet. Salaa pyyhkaeisi haen muutaman kerran
poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitae pyrki tulemaan toisia ja
haenellae oli muutenkin niin vaikea olo, ettae haen pistaeytyi ulos
tynnyttelemaeaen.

Vimpari ei ollut saanut mitaeaen avuilla kaeydessaeaen, ei kerrassaan mitaeaen.
Taloihin sisaelle ei ilennyt mennae, eikae olisi paeaessytkaeaen, sillae joka
talossa oli keittioen oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei haen
ilennyt ryoestaeae eikae toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli haen
kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvaeae ei
ollut ja pitkaet Jumalan juhlapaeivaet edessae. Lapset itkivaet naelkaeaensae,
sen paremminkin olisi kestaenyt, vaan heidaen pyytaevaet katseensa, niitae ei
voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo
raukka, joka oli odottanut ja toivonut...

Herra Jumala ... Auta, hyvae Jumala... Sinaehaen annat rikkaillekin, muista
koeyhaeae kurjaa...

Mutta siitaekaeaen ei ollut toivoa, vaan naeitae lauseita kertasi haen
seisoessaan portailla nojaten Nikkilaen tuvan seinaeaen, uskaltamatta
laehteae sisaelle saunaan.

... auta ... auta ... auta.

Haenen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella
aivan kuin etsien kiiltaevaeae hopearahaa.

... tai laehetae tappava tauti.

Mutta kuitenkin pelkaesi haen, jos siellae saunassa on joku kuollut.

"Jopa isaekin tulee", lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan
raivostua. Karkea kiroussana oli pudota haenen huuliltaan ja toinen oli
valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli haen karjaista, ettae olkaa
hiljaa, minae taon sen paeaen seinaeaen, joka ensiksi aeaentaeae. Mutta jokainen
lapsi aeaensi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmaen tyytyvaeisyyden
aeaenellae: isae! Ja kaesiae ojennettiin:

"Isae, katsokaa."

Heillae oli jokaisella korppu kaedessae.

Vaimonsa naeytteli, mitae oli tuotu: leipiae, herneitae, lihaluita, piimaeae
ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.

"Jumala siunatkoon niitae hyviae ihmisiae", lausui vaimo. Istuttuaan
hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi haen
kauan tyynenae.

"Minae en saanut mitaeaen", sanoi haen jurosti.

"Onpa meillae taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan."

"Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?"

"Niin, en olisi osannut odottaakaan."

"En minaekaeaen", ajatteli Vimpari, vaikka ei aeaeneen ajatustaan saanut. "En
osannut ajatella mistaeaen. On se Jumala hyvae."

Sydaemensae alkoi laemmetae, mieleen pulputa iloa, joka taeytti sen
hiljalleen reunojaan myoeten. Ja nyt se nousi yli partaitten.

Haen pelkaesi, ettei haen voi pidaettaeae tulvivaa mieltaeaen.

Pihalla, yksinaeisyydessae, kehtasi haen antaa kyynelien juosta. Ja siitae
tasaantui mieli.

Miten kirkkaalta naeytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista
pilkoittavat tulet ystaevaellisiltae! Oli niin hiljaista.

Haen loi kuin salaa silmaeyksen yloes taivaalle, pikimmaeltaeaen katsahtaen
aivan kuin ujostellen. Ei haen pannut kaesiaeaen ristiin, ei sanonut
sanaakaan, ei edes selvaeae ehyttae ajatusta kokoillut kiittaeessaeaen
Jumalaa. Haen oli kiittaemaettoemaen naekoeinen kuin ujosteleva lapsi, vaan haen
tunsi kiitollisuutta.

Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeae-aeaeninen veisuu, ja aivan kuin
olisi pelaennyt hiljastuvansa riensi haen kiireesti sisaeaen yhtyen virteen
ennenkuin paeaesi saunaan sisaeaenkaeaen.

Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessae koossa ja
kuiskivat:

"Nytpae on joulu."

"Ja lysti."

Intettiin sitten kenellae heistae hauskin on. Muuan pienemmistae, joka oli
antanut puolen korppuaan saeaestoeoen huomiseksi, sanoi haenellae olevan niin
lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat
pitaevaen sitae mahdottomana.




12


Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja haen odotti oikein hauskaa
joulua. Mitaeaen erityistae haen ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan
jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan
joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin
aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen.
Hekinhaen aeidin kanssa olivat jo kesaellae paeaettaeneet keittaeae ensi
jouluna riisiryynipuuroa ja sitae varten jo silloin aeiti pani
viisikolmattapennisen saeaestoeoen paperikaeaeryssae piirongin pieneen
laatikkoon isae vainajan kirjelippaaseen. Kuta laehemmaeksi joulu joutui,
sitae useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun
juhlallisuus kasvoi kuin myoes kiihkeaemmaeksi sen odotus.

Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Haen kutoi
Nikkilaen emaennaelle sukkarihmat. Ne olivat parissa paeivaessae valmiit, vaan
sitten vielae Nikkilaelle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissae ajoin. Sitae
hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikae aika
valmistuksiin naehden tuntunut pitkaeltae, kun oli niin paljon vielae
hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistae jotakin, ja
Vimparin vaimolle ja Vimparille. Aeidille myoes. Haen mietti myoes
Ojanniemen Marille ja Marin aeidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu
haenellae oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut
naehnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jaei paljaaksi haluksi,
sillae haen ei osannut edes kuvitella, mitae naeille arvokkaille henkiloeille
antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin
perheelle, sillae muille ei haen kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli
haenellae joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine
leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin
vaimolle sai haen aeidiltae vanhan hameen, jonka aeiti antoi Elsalle ehdolla
haenen edeltaepaein kysyae Vimparin vaimolta, etteihaen taemae vain pahastu.
Vimpari oli ilman jaeaedae. Aeidillae oli isossa arkussa miehenpuolen takki,
vaan sitae ei aeiti suostunut antamaan ja sanoi, ettae se on pienikin
Vimparille. Vasta viime paeivinae sai Elsa tietoon lahjan haenelle:
Nikkilaeltae puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitae oli sitten paeaen vaivaa,
mitae haen muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.

Aaton aattona oli siivoustyoetae, kamarin lattian kuurausta ja mattojen
puistamista. Ja saman paeivaen illalla he Ojanniemen Marin kanssa
valmistelivat avuille laehtoeae aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut
puhetta heillae. Elsa laehti vain kumppaniksi Marille ja heillae oli puhe,
ettae jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat
saavansakin, niinkuin se tyttoe, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttoe
oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla heraetessaeaen, ja
kun laehti avuille, niin oli ensimmaeisestae talosta heti saanut niin
paljon, ettae ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitaenyt kelkalla hakea.
Sillae tytoellae oli riittaenyt antaa sitten kaikille koeyhille. Ei ollut
loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiae ja lihaa ja herneitae
ja kaloja ja kaikkea mitae se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut.
Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi
leikannut, ja kun limpun oli se tyttoe antanut jollekin, niin oli sijaan
heti ilmestynyt toinen. Herneitae kun oli vasusta mitallisen ottanut,
niin oli vasu jaeaenyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa
kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystoeoen
nousi. Tyttoe oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heillaekin oli
kelkka kysyttynae valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt taestae heidaen
hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti
taetae puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllae oli
asiasta huvitettu ja sen taehden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin
eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen,
jota haen odotti, sillae se oli kotoista, haenelle ja aeidille vain, ja se
oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.

Aattoaamulla kun haen heraesi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitae
haen oli odottanut, olisi nyt hyvin laehellae, aivan kuin tuolla ulkona,
tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinaeae, jotka helisivaet
erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut
laskeutumassa kartanolle valkenevan paeivaen kanssa.

Elsa oli rukoillut aamulla heraetessaeaen hartaasti ja toivolla--avuilla
kaeynnin vuoksi. Taemaekin asia innostutti nyt haentae enemmaen kuin ennen.
Tuntui aeaerettoemaen hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesaellae
oli haekillae vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea
Olli, Kero Tapani ja kaikki koeyhaet tulevat pyytaemaeaen ja he antavat
oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikaeaen,
vaikka kuinka paljon antaisi.

Taestae he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielae
haemaertaeissae laehtivaet avuille. Naein varhain laehtivaet he sen vuoksi, ettae
ei tarvitsisi muitten sitten mennaekaeaen keskikaupungille, eikaehaen kukaan
sitten heiltae huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin,
eikae tiennyt jos joillakuilla muilla tytoeillae oli sama aie kuin heillae,
jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytoestae.

Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat
Vaaralle paein. He itkivaet molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen paeaetoekseen
olivat he siitae tulleet, ettae ovat jotakin syntiae tehneet, kun Jumala ei
antanutkaan mitaeaen. Vaan Mari intti, ettei haen ole tehnyt mitaeaen, haen
oli aivan varma siitae, jonka taehden Elsa uskoi, ettae syy oli haenen, ja
sitae haen itki.

Mitaehaen syntiae haen oli tehnyt?

"Et ole uskonut rukoillessasi?"

"Uskoin minae."

"Olet ollut tottelematon aeidillesi?"

"En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen
anteeksi."

Ei Marikaan voinut saada selville, mitae syntiae Elsa oli tehnyt, vaan
jotakin haen oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin.

Marista erottuaan asteli haen hiljalleen kotia paein ja mietti, mieli
katkerana. Selvaeae ei haen voinut synnistaeaen saada. Mutta jos aeiti tiesi,
kun haen sille kertoo. Varmaan aeiti tietaeaekin.

Se ajatus huojensi vaehaen mieltae, vaikka vielae pelottikin, ettae jos on
tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin laehti haen
kotia.

"Missae sinae lapsi kulta olet koko paeivaen ollut? Et ole syoenyt einettae et
puolista. Riisiryynitkin ovat vielae noutamatta ja puuro pitaeisi olla
kohta tulella."

Olikohan riisiryynipuuro syntiae?... Se on syntiae... Ne pakanarouvathan
kesaellae sanoivat...

"Aeiti, eikoe riisiryynipuuro ole syntiae?"

Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuaeaenellae ja haetaeilevaesti.

Aeiti naurahti, katsoi pitkaestaeaen Elsaa ja muuttui vaehitellen vakavan
naekoeiseksi.

Elsa tuli vakuutetuksi, ettae syntiae se on, vaan aeiti ei ole sitae
huomannut. Haen selitti, ettae he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet
Jumalaa, eivaet olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin
syntistae ajatelleet tahi tehneet.

Aeiti kuunteli miettivaeisenae.

"Ei keitetae, aeiti", kielsi Elsa varoittelevasti ja paeaettaevaesti.
"Annetaan raha Marin aeidille."

Viion leskestae tuntui tyttaeren puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava
ihminen olisi noin ymmaertaenyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusaeaeni
haeneltae, joka naekee kaikkein aivoitukset.

Viion leski huomasi syntisyytensae. Haen oli ajattelemattomasti ja
kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa
muistojuhlan. Sitae vartenhan haen oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt
huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut
haenen ajatuksissaan taetae joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli
haen koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Taellae
tavoin haen joulun olisi viettaenyt, jota tulee viettaeae muistoksi vain
siitae suuresta ilosta, joka taenae joulupaeivaenae on valmistettu kaikelle
kansalle. Haen olisi viettaenyt sitae turhuudessa ja ylellisyydessae--
ylellisyydessae, sillae ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon
ihmisiae, joilla tuskin oli kunnolla leipaepalaa suuhunsa.

"Ostetaan leipaeae sillae rahalla Marin aeidille, haenellae lienee tarve, kun
ette saaneet mitaeaen", sanoi aeiti hyvaeillen Elsaa hellaesti ja aivan kuin
anteeksi pyytaeen jotakin.

Elsa oli asialle heti valmis, sillae se muutenkin olisi mieluinen asia
ollut, vaan vielae enemmaen sen taehden, ettae haen sai naein jotenkaan
korvatuksi sitae vahinkoa, jonka haen mielestaeaen oli saanut aikaan
Marille. Taemaen asian toimitettuaan jakoi haen muutkin lahjansa. Se oli
hauska toimi, niin hauskaa mennae hiljaa oven taakse, yhtaekkiae raottaa
ovea ja viskata lahja sisaeaen ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun
kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan
noin yhtaekkiae. Vielae tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla
joulu sytytetaeaen, ja se hiukan mieltae kiinnitti, vaan siinaekaeaen ei ollut
enaeae sitae viehaetystae kuin muutamia paeiviae sitten, kun Marin kanssa
liitot tekivaet yhdessae laehteaekseen katsomaan, ja varsinkin eilettaein,
jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja paeaetettiin ottaa Vimparin lapset
mukaan.

Aeiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli
levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin
paljon erilailla kuin tavallisina pyhinae. Aeidin tohvelitkin olivat
kokonaan piilossa samoin kuin muutkin tyoevaatteet. Rukki oli viety
vinnille ja kaikki tyoeaseet pois naekyvistae korjattu. Kaikkia esineitae
oli siirretty ja asetettu jaerjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat
kartiinit, piirongin paeaellae valkoinen liina ja saengyn paeaellae aesken pesty
ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt
ja raitis. Minkae Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen
ikaevaempi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja
joka ei enaeae tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.

Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja taeaellae sisaellae. Aeiti puuhaili
pientae, mitae vielae oli, ja pimeaen tultua istui kartanon ikkunan aeaereen
katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan
nojaten aeitiin ja kaesi aeidin kaulalla. Heillae ei ollut mitaeaen
puhelemista.

Saunan pienestae ikkunasta naekyi savustuneen lasin laepi himmeae valo.
Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellae saunassa ollut
erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja
siellae haeaeraettiin toimessa, naeki varjoista.

Olikohan siellae riisiryynipuuroa?... Oli kait, kun siellae syoetiin
muulloinkin sitae...

Sinne jaei Elsan silmaet ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin
valtoinsa. Tietaemaettaeaen haen aeaeneen lausui vihdoin:

"Kun isae elaeisi vielae!"

"Haen elaeae, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne paeaesemme mekin,
kun elaemme rakastaen Jeesusta, jonka syntymaejuhlaa me nyt vietaemme",
vastasi aeiti vaeraehtelevaellae aeaenellae ja nousi istumasta toimittaen
lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Haen luki aeaeneen Testamentista
Jeesuksen syntymisestae.

Siinae oli kaunista Elsan mielestae. Haen oli lukenut siitae koulussa ja
opettaja selittaenyt, niin ettae haen muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se
ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Haenen ajatuksensa tarttui
muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitae haen jaei
kuvailemaan. Oli viheriae lakeus, niinkuin sileaeae ketoa, jonka toisessa
laidassa oli korkea metsaekunnas. Siellae istuivat paimenet, karja lepaeili
kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli naehnyt.
Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenae.
Heillae oli kaeyraepaeiset kepit kaedessae. Metsaestae tuli enkeli, jolla oli
lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkae keltainen
kiharatukka, otsa valkoinen. Haen tuli paimenten keskelle. Koko taivas
punotti kauniin vaerisenae, kuin vaelistae kesaeiltoina taivaan ranta, ja
metsaessae punotti puitten vaelitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten
ilmestyi pieniae enkeleitae punaisissa puvuissa puitten latvain
korkeudelle ja lauloivat kauniisti, ettae oli kuin urkujen soittoa
kirkossa. Vaehitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidaen keskellaeaen, yloes
pilviin, josta vielae laulu kuului hiljaa.

Elsa halusi lukea taemaen luvun Nikkilaellekin, joka nykyaeaen usein oli
luettanut haenellae Testamenttia.

"Nyt minae Nikkilae luen teille kaunista."

"No lueppas", sanoi Nikkilae hyvillaeaen, ja emaentae varsinkin oli hyvillaeaen
toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyoekytellae
ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.

Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltae. Alku
oli pitkaeltae ikaevaeae, ja haen kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi
pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli taestae
lyhyt, eikae sillae tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti
tuli muuta, sotajoukoista (haen oli naehnyt vain kasakoita ja pelkaesi
niitae) ja sitten semmoista, jota haen ei ymmaertaenyt. Lopetettuaan
lukemisensa oli haen nolo aivan kuin olisi haentae moitittu.

"Kiitos, kiitos, minun hyvae enkelini", sanoi isaentae, ja emaentae taputteli
Elsaa poskelle ja hyvaeili enemmaen kuin koskaan ennen.

Se kuitenkaan ei mieltae nostanut entiselleen, niin ettae Elsa laehti heti
kuin kyllaestyksissaeaen pois. Tyytymaetoennae istahti haen poeydaen paeaehaen,
jonka aeaeressae aeiti aeaeneti luki postillaa. Haen rupesi muistelemaan tuota
entistae kuvaa, vaan ei saanutkaan enaeae sitae mieleensae. Painoi
silmaensaekin umpeen, vaan ei haen sittenkaeaen paeaessyt Bethlehemiin.
Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen loei rumpua.
Kun haen suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat taehtipojat
kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu
tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne
lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa,
kertoivat kertomuksensa, tekivaet temppunsa, pyysivaet rahaa tai taehteen
kynttilaeae, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvaeae yoetae,
niin ettae kaikki kaevi jaerjestaeaen alusta loppuun. Sitten laehtivaet
kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat
kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti
silmiaeaen umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiae, vaan taehtipojista
tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset
poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydaemen miekkansa kaeressae.

Elsa hylkaesi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitae ei
kuitenkaan tullut mitaeaen. Mutta ei ollut sitten mitaeaen jota olisi
ruvennut miettimaeaen ja ajattelemaan.

Oli niin ikaevae, eikae koskaan ollut naein tyhjaeltae tuntunut.

Minkaehaenlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna haen oli ollut kipeae,
niin ettei haen silloin ollut katsomassa, eikae haen sitae edellisistae
muistanut muuta kuin paljon kynttiloeitae ja kimaltelevan kuusen.
Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitae ikaevaemmaeltae. Ei
tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennae uudelleen Nikkilaen
puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltae. Eihaen siellaekaeaen
ollut ollut mitaeaen. Jos kiusasi Nikkilaeae jotakin kertomaan. Siihen oli
Nikkilae tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytae, niin
oli sanonut:

"Tosi on rumaa ja kaunis valetta."

Suurella kaerttaemisellae sai haenet kertomaan, kun kiusasi pitkaen aikaa.
Sentaehden kertominen oli melkein jaeaenyt kerrassaan, ja kauan siitae
olikin, kun Nikkilae viimeksi kertoi.

Siitae kertomuksesta ei Elsa ollut pitaenyt, sillae siinae oli kaunis
kuninkaan poika ilkeae ja ruma hyvae, olisi pitaenyt olla kaunis ja hyvae ja
ruma paha. Sentaehden ei Elsa ollut senjaelkeen kertaakaan pyytaenyt
Nikkilaeae kertomaan.

Jos nyt pyytaeisi ja haen rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikaevaeae,
niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis
kuninkaanpoika oli niin ilkeae ja rumaa oli saeaeli. Ei, ei haen tahtonut
kuulla semmoista, vaan haen kuitenkin paeaetti laehteae kaeymaeaen Nikkilaen
puolella, muuten vain.

Uuni oli laempiaemaessae. Se valaisi vastaisen seinaen, vaan perimmaellae
sivuseinaen puolella oli pimeaen haemy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta
palamasta, Nikkilae istui tuolilla tulen aeaerellae mietteissaeaen ja emaentae
peraeseinaellae sohvalla nyoekkaesten ja kaesi poskella. Ei kuulunut muuta
aeaentae kuin palavien puitten raeiske. Entisestae eroavaa ei huomannut
muuta, kuin ettae lakkipoelkky oli loukkoon joutanut ja kaikki
nahkapalaset, joita muulloin oli ympaeriinsae joka paikassa, olivat nyt
aivan naekymaettoemiin menneet!

Taeaellae Elsasta tuntui joululta vielae vaehemmaen kuin heidaen kamarissaan.
Niin ettae teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui ettae kotona
kuitenkin oli hauskempi. Sitae paitsi aina kun haen muulloinkin tuli
kaeymaeaen Nikkilaen puolelle, oli haenellae heti jotakin sanomista, vaan nyt
oli haen kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa.

"Noo Elsa", lausui Nikkilae tarkoittamatta mitaeaen, hyvaeilyn vuoksi vain.

Elsa siirtyi Nikkilaen luo ja jaei haeneen nojaten katselemaan uunissa
leikkiviae liekkejae ja poukkia, jotka vaeliin singahtivat kauas
keskilattialle ja siinae sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui
katse halkojen vaelissae hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin
taelloein johonkin pihisemaeaen puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi
pikimmaeltaeaen saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyvaeili palavien
puitten pauke ja raeiske ja lieskan humina. Niin ettae ajatusten oli
helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista.
Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilae ja Elsa, ajellen ajatuksillaan.

Nikkilae ajatteli menneitae jouluja, varsinkin merkillisimpiae. Semmoinen
oli ensimmaeinen joulu naineena miehenae. Haen oli nuori tyoemies, terve ja
iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytoen tylleroe, hymyhuuli ja naurusuu,
sievae tihrusilmae... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeaekalat ja
riisiryynipuurot. Niitae herkkuja oli joka joulu, kun haen oli vielae
tyoemies. Sitten taas ensimmaeinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona
ja ilon teraenae. Janne sommitteli silloin ensimmaeisiae sanoja: isae, aeiti.
Sitten ensimmaeinen joulu taessae talossa, omassa talossa. Elaemae sievaeae
kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti tyoetae tehdae,
vaan mikaes oli tehdessae, kun oli voimia ja kykyae. Siltipae tuntuikin
sitten levaehdys leudolta kuin siimekseen paeaestessae kesaen paahteella.
Joulu oli joulu. Ja nyt naein!

"Nyt on joulu", sanoi Nikkilae Elsalle puheisiin paeaestaekseen ja siten
irralleen siitae, mihin ajatukset taas pyrkivaet.

"Niin.--Kuulkaa, Nikkilae, onko riisiryynipuuro syntiae?"

Nikkilae purskahti nauramaan ja Elsa joutui haemilleen. Haen oli muistellut
sitae joulua, kun isae oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa
heillaekin. Jos se oli syntiae ja isae hukkui sen taehden. Mutta miksi ei
myoes aeiti kuollut ja haen, jos se syntiae oli?

"Mitae sinae naurat?" tuli emaentae kysymaeaen, kun Nikkilae nauroi kykenemaettae
hillitsemaeaen itseaeaen. "Kysyppaes meidaen aeidiltaekin", kehotti Nikkilae
Elsaa.

"Niin, ettae onko riisiryynipuuro syntiae?" huusi Elsa emaennaelle vielae
haemillaeaen vaehaen.

Emaentae toellisteli pitkaeaen ja tyhmaen naekoeisenae, katsoi vuoroon Elsaa ja
vuoroon Nikkilaeae ja viimein kysyi:

"Mitae se oli, minae en oikein kuullut?"

Nikkilae kertasi kysymyksen semmoisenaan.

"Elkaeae te minua vanhaa narratko", sanoi emaentae leikillisen naekoeisenae.
"Riisiryynipuuro syntiae, vaehaet kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi,
te joukkoa olette."

Nikkilae alkoi Elsalta kysellae, mistae haen sellaisia mietteitae on saanut,
ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilae vuorostaan kertoi vaimolleen
Montinin rouvan Elsalle selittaeneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja
synniksi tuominneen.

"Vai niin, vai niin", arveli emaentae vakavaksi muuttuen. "Tottapa se
sitten on, kyllae Montinin rouva tietaeae, haen on jumalinen ihminen."

Sitae yhae supattaen istui emaentae sohvalle ja alkoi miettiae asiaa. Siinaepae
oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on
suuri synti, ylensyoeminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Haenkin
oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jaei kun ei
saanut maitoa tarpeeksi. Ja taehaen asti ei ollut mennyt yhtaeaen joulua,
ettei ollut puuroa. Emaentae huokasi kallella paein sen vuoksi, kun ennen
oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui haen iloisena:

"Olipa toki hyvae. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa."

Nikkilae katsoi vaimoaan pitkaeaen, paeaesti syvaen huokauksen, niin ettae
lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan.

Aeiti raukka, aeiti raukka... Hyvae Jumala, ota minultakin _jaerkeni_, jos
tarpeelliseksi katsot saeilyttaeae minussa hengen kipinaeae... Armahda sillae
_minua_ laupeutesi taehden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa
osoittaa muille pahoille pelotukseksi...

"Rukoiletteko te, Nikkilae?"

Nikkilae hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli haenen naehnyt usein
ennenkin hymyilevaen ja joka oli haenestae niin pahan naekoeistae, ettae haenen
mielestaeaen olisi pitaenyt Nikkilaen noin panna, kun koski kipeaeae. Ja sen
vuoksi Elsa aina aekkiae kaeaentyi muualle katsomaan.

"En minae osaa rukoilla", sanoi Nikkilae.

"Ohhoh! Ja noin vanha mies."

"Niin, vanhathan ne eivaet osaakaan rukoilla, lapset vain."

"Osaapahan aeitini."

Nikkilae ei virkkanut mitaeaen ja vajosi mietteisiinsae. Vaehaen vaeliin haen
hymyili omituista hymyaeaen, joka vaivasi Elsaa, niin ettae haen yritti
laehteae pois, vaan Nikkilae kysyi:

"No, Elsa, sanoiko aeitisi, ettae riisiryynipuuro teille on syntiae?"

"Ei sanonut mitaeaen, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin
aeidille, kaeski ostaa sillae leipiae, jotka minae sitten vein."

"No mitaes teillae on iltaseksi?"

"Leipaeae ja silakkaa ja on kai sitae maitoakin."

"Meillaepae ei ole maitoa."

"Aeitipae aikoi tuoda teille."

"Yhy. Vaan maitokinhan on syntiae?"

"Maito? Jo nyt horisette, Nikkilae kulta. Ei maito ole syntiae. Te ette
tiedaekaeaen, mikae syntiae on."

"Tiedaetkoe sinae?"

"Tiedaen. Syntiae on ... synti on ... mikae on synti?... Kaikki kuin sotii
Jumalan tahtoa vastaan,"

"Kyllae minaekin olisin sen tiennyt, vaan tiedaetkoe sinae aina, mikae on
Jumalan tahtoa vastaan?"

"Tiedaen."

"Kaikki mikae ei ole hyvaeae ja oikeaa, eikoe niin? Mutta..."

"Mitae mutta?"

"Ei mitaeaen, lapsikulta, minae taessae yritin horisemaan omiani, tekemaeaen
syntiae."

"Mutta syntihaen sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan."

"On. Suuri synti onkin, kauhea synti."

Elsaa rupesi pelottamaan, niin ettae haen siirtyi ulommaksi.

"Rukoiletko sinae ahkerasti?"

"Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidaenkin puolesta joka
ilta, ja kun olette kipeaempi, niin aamullakin."

"Mitae sinae olet rukoillut minulle?"

"Terveyttae, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiaenne, kun ette osaa
rukoilla... Voi, voi, ettekoe te koskaan ole rukoillut? Ettekoe
pienenaekaeaen?"

"Olen pienenae, silloin osasin. Nyt minae rukoilen vain sinun puolestasi."

"Mitae te rukoilette minulle?"

"Kaikkea hyvaeae."

"Miten?"

"Minae rukoilen: Elae johdata haentae kiusaukseen."

"... mutta paeaestae haenet pahasta. Sillae Sinun on valta, voima ja kunnia.
Amen",--jatkoi Elsa siirtyessaeaen taas nojaamaan Nikkilaeae vasten ja
sanoi: "Ettekoe te sitaekaeaen asti osaa loppuun? Minae rupean opettamaan
teitae..."

"Vai sanoi Montinin rouva, ettae riisiryynipuuro on syntiae", tuli
emaentaekin puhelemaan. "En minae olisi tiennyt sitae.--Ei se rouva mitaeaen
Helunasta puhunut?" kysyi emaentae uteliaana, suu naurussa ja silmaet
raepaettivaet.

"Eihaen se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesaellae milloin lie ollut",
selitti Nikkilae.

"Vai niin, minae luulin tavanneen nyt, avuilla kun kaevivaet. Kyllae kai
Heluna on jo poikinut, vai mitae luulet isae?"

"Vaehaettelen."

"Mitae?"

"Olkoon kun on tai ei, sama minulle on."

"Vaan eipaes ole rouva kaeynyt kymmentae markkaa hakemassa", hyvitteli
emaentae ja katseli Nikkilaeae ja Elsaa vuoroon hyvaentuulisena. Kun
kumpikaan ei puhunut mitaeaen, sanoi haen: "Eikoes me, isae ruveta jo
syoemaeaen?" ja laehti puuhaamaan illallista supisten, ettae se oli viisaasti
ohjattu, ettei saanut maitoa.

Nikkilae taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kaeaentyen pois toivotti hyvaeae
yoetae luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilaeae rukoilemaan.

"Rukoiletko sinae taenae iltanakin minun puolestani?"

"Rukoilen."

"Minae rukoilen sinun puolestasi..."

Saeaeli Elsan oli Nikkilaeae ja pelkokin, kun haen kotona ajatteli, ettei
Nikkilae osaa rukoilla, ei Isaemeitaeae. Haen selitti aeidillekin asian aivan
kuin sen vuoksi, ettae aeidiltae olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta
aeiti selitti, ettae Nikkilae osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut.

Itsekseen jaei leski miettimaeaen Nikkilaen kohtaa. Haen on raukka saanut
paljon kaersiae. Jumala vitsoo haentae, vaan haen ei ymmaerrae, napisee vastaan
ja on jaeykkae, kauhean jaeykkae ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi
tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiae, kun Haen vitsoi haentae. Mutta
kyllae taipuu vielae, Jumala naekyy valinneen haenet itselleen... Valaise,
Jumala, haenen mielensae pian ymmaertaemaeaen Sinun hyvyyttaesi, valaise meidaen
kaikkein...

Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisaeaen, koeyhaein joululamppu, se valaisi
pienen kamarin, niin ettae erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitae
toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska
katsella ulos, kirkkautta siellae.

Kuu tuolla ylhaeaellae oli niin vakavan naekoeinen, vaan taehdet vaelaehtelivaet
kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat
kiivaasti, ja vaeliin pisti pitkae saeie keskitaivaalle saakka. Elsasta
tuntui kuin olisi tuolla ylhaeaellae liikkunut hyviae henkiae, niinkuin
enkelit olisivat lennelleet taehtien luona leyhytellen revontulia
siivillaeaen ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja
puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Taeaellae ei
enkeleitae naekynyt, vaan varmaankin lentelivaet ne keskikaupungilla...
Miksikaehaen eivaet taeaellae?... Jos lentaeisi tuohon kadulle joku, tai tuonne
katolle... Miksikaehaen ei tullut?... Kyllae niitae oli siellae
keskikaupungilla... Minkaehaenlaista siellae oli?

Sitaepae haen sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta,
ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista
unta.

Missaeaen ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikae siellaekaeaen
muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitae haen joululta oli
odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellae kaikki olivat niin
iloisia ja niin kauniita. Haen kadehti niitae tyttoejae, jotka siellae
olivat.

Kun haenkin olisi paeaessyt ottotytoeksi sinne keskikaupungille. Joku joka
on kaikkein rikkain, ottaisi haenet... Jos haen menisi Bergbomin herran
luo ja pyytaeisi, ettae se ottaisi haenet ottotytoekseen... Kyllae se
ottaisikin, se oli niin hyvae, ettei kukaan. Se kerran nosti haenet yloes,
kun haen lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jaelkeen haen aina niiasi
sille ja se nyoekytti paeaetaeaen ja nauroi ystaevaellisesti. Haen olisi oikein
hyvae ja haenellae olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Haen
olisi hyvin sievaessae puvussa, niin sievaessae ettei yksikaeaen muu tyttoe:
haenellae olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanvaeriset sukat,
tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli paeaelaen... Aappo
tykkaeisi enin haenestae ja kaikki muutkin.

Miten haenkin voisi olla niin hyvae kuin Aappo, ettae paeaesisi
ottotytoeksi... Mutta Aappo tuntui niin hyvaeltae, ettei haen voi olla
niin... Haenen aeitinsae oli aina kertonut niin hyvaeae Aaposta ja itkenyt
muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli
niin paljon saanut kaersiae kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten
ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan
kerjaeilemaessae siskoilleen ruokaa. Valmis oli haen kuitenkin laehtemaeaen
matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut
mitaeaen mielitekoa, jota haen ei olisi jaettaenyt, kun oli ruokaa siskoille
saatava. Haen oli niin hellaesydaeminen. Miten iloinen haen oli tultuaan
jakaessaan osia. Elsankin aeiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, ettae
haenestae tulee vanhain paeivaein turva vanhemmilleen, ja ettae Jumala on
niin tahtonut palkita Aapon, kun haen on ollut hyvae lapsi... Ja nyt, kun
Elsa oli haenet naehnyt, niin ei haenen mielestaeaen ollut ketaeaen sellaista
kuin Aappo.

Maata pannessaan rukoili Elsa, ettae haenestae tulisi hyvae tyttoe, oikein
hyvae. Haen muisti kertomuksen siitae koeyhaestae tytoestae synkaessae metsaessae,
joka antoi kaikki muille, ja taehdet lensivaet aekkiae tytoen ympaerille ja
muuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin
haen oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Haen poimi
markat helmaansa ja paeaesi elinpaeivikseen rikkaaksi... Jos haenellekin
niin kaevisi...

Ikkunasta naekyi siihen vuoteelle taehtiae. Ne vilkkuivat ja vaelaehtelivaet
ja olivat kuin irti laehdoessae... Jos aamuksi putoilisivat kartanolle ...
ja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan... Aappo tulisi
huomenna kaeymaeaen kotonaan...

Silmaet pyrkivaet kiinni, vaan haen koetti pitaeae auki naehdaekseen noita
taehtiae, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli naekyi hyvin kirkas taehti,
se oli kuin katolle putoamassa... Jos se uppoaa lumeen katolla eikae
loeydy... Kun siirtyisi taennemmaeksi.

Mutta se taehti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriaeksi
ja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi,
sinisiksi ja viheriaeisiksi taehdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen
koivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis
rakennus. Siinae rakennuksessa oli satoja kynttiloeitae palamassa ja
seinillae suuret peilit. Siellae oli paljon herrasvaekeae. Haen oli myoes
siellae, vaan haen oli alasti, ettei ollut muuta kuin paeaessae se isaen
mereltae tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset taehdet ... uudet vaatteet
oli joku kaetkenyt haeneltae. Aeiti itki ja selitti herrasvaeelle, ettae Elsa
on syntiae tehnyt... Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli haenen luokseen ja
sanoi:

"Elsa on hyvae tyttoe."







End of the Project Gutenberg EBook of Vaaralla, by Teuvo Pakkala

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VAARALLA ***

***** This file should be named 11879.txt or 11879.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/1/8/7/11879/

Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's
eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII,
compressed (zipped), HTML and others.

Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over
the old filename and etext number.  The replaced older file is renamed.
VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving
new filenames and etext numbers.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000,
are filed in directories based on their release date.  If you want to
download any of these eBooks directly, rather than using the regular
search system you may utilize the following addresses and just
download by the etext year. For example:

     https://www.gutenberg.org/etext06

    (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99,
     98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90)

EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are
filed in a different way.  The year of a release date is no longer part
of the directory path.  The path is based on the etext number (which is
identical to the filename).  The path to the file is made up of single
digits corresponding to all but the last digit in the filename.  For
example an eBook of filename 10234 would be found at:

     https://www.gutenberg.org/1/0/2/3/10234

or filename 24689 would be found at:
     https://www.gutenberg.org/2/4/6/8/24689

An alternative method of locating eBooks:
     https://www.gutenberg.org/GUTINDEX.ALL