diff options
Diffstat (limited to '11294-0.txt')
| -rw-r--r-- | 11294-0.txt | 1808 |
1 files changed, 1808 insertions, 0 deletions
diff --git a/11294-0.txt b/11294-0.txt new file mode 100644 index 0000000..e3d463b --- /dev/null +++ b/11294-0.txt @@ -0,0 +1,1808 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 11294 *** + +JUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA + +Kirj. + +EINO LEINO + + +1919. + + + +SISÄLLYS: + +Invocatio +Ursus Finlandicus +Confessio cordis +Arte & Marte +Ultima Thule +Luna mendax +Carmen rusticum +Ad Manes +Nil nisi Mors +Chorus mysticus +Vox intima +Carmen boreale +De profundis +Consolatio +Rime + Serenata + Ballata + Barcarola + Notturno + Rondo + Capriccio + Canzone + Sonetto + Pastorale + Alba + Letra + Catena +Angelus + + + + +INVOCATIO. + +Taas karjuu Kaos ikivanha. Kauhu +titaanit valtaa, yltyy alku-yö, +syvyydet kuohuu, korkeudess' on pauhu, +Prometheun taas maksaa kotka syö, +maanpiirin saartaa luomismyrskyn sauhu; +nyt pient' on ihminen ja ihmistyö, +mut sentään sydämissä kansain, maiden +kuin ennen kukkii ahot autuaiden. + +Kuin muinen siellä kuolottuuden kaipuu +käy rinnan kanssa hetken hurmion, +ja valtakunnat nousee, toiset vaipuu, +mut taide seisoo, voittaa Tartaron, +se taide, joka taivaan tulkiks taipuu +ja valtain korkeampain viesti on, +mi suulla suurempien, haastain, uutta +luo joka hetki hetken ikuisuutta. + +Kas, kirkkahat kuin aikain aamunkoissa +totuuden pylväät pyhät heijastau, +ja tuoreina kuin Tauriin ruusut, noissa +ikuiset kauneus-innot seijastau, +kuin muinen, taiteen esikartanoissa +jalouden juhlaan kansat kaunistau: +miss' ihmissilmä lempeydestä kastuu, +Iphigeneia alttarille astuu. + +Ja niinkuin ennen aikaan Atreun lasten, +Oresteen huuto tunkee taivaisiin, +lyö raivottaret Spartan valtiasten +kuin muinen ihmisheimon herkimpiin, +soi laulut kirottuin, ei autuasten, +kuin päätään puistais Tantalos taas niin, +ett' yöstä kuiluin kuuluu ääni kumma +kuin ihmisyyden syiden tunto tumma. + +Ja niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa +raakuuden valta, vaikka voimaton, +kun hälle heleämmät henget haastaa, +soi kielet kaunihimman kantelon, +hän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa, +hän tulee ylvään itsetuntohon: +barbaari pelkää, koska järkkyy Kaos, +ei Agamemnon eikä Menelaos. + +Siks soios soitto armahampain aikain, +uponnut kello ihmis-unelmain, +sydänten syvyyksistä ilmi kaikain +ihanteet hengen, runon ruhtinain; +ei sinis kuollut mahti taiteen taikain, +ei kunto maasta kuolemattomain, +kuin kautta taivaan vauhtiansa virmaa +Phoibos Apollon tuliorhit kirmaa. + +Helise lyyra, helkä harppu parhaan, +mit ihmisheimo tietää päällä maan, +min tutki, tuomitsi tai iski harhaan, +se täällä toisin vaaoin tuomitaan; +opasta kaikki siihen onnen tarhaan, +miss' ihmiskuntaan kukin kuulutaan, +ja missä vaalii mieli miehen, naisen +vapautta kauneuden kansalaisen. + + + +URSUS FINLANDICUS. + +Miks katsot tähtiä vain öisen taivaan? +Pian aamu koittaa, tähdet kalpenee. +Oot astunut nyt Suomen karhun laivaan-- +miks, Catharina, rintas huokaisee? +Kadutko, että vaivuit iloon, vaivaan +sa miehen, jota murhe murtelee, +mut joka hymyy, laulut liedot laulain, +kun on hän orja onnen, lemmen paulain. + +Tuo luuttu tänne, hovipoika! Malja +myös käteen, että virsi viriää! +Kuin sinkoo kipinöitä sepon palja, +niin neron välkkehiä neste tää. +Kaikk' karkeloimaan! Soikoon nauru, nalja! +Meill' eessä viittoo elon määränpää, +ja tuolla tietkööt porvaritkin Turun: +nyt saapuu riemun saatto eikä surun. + +--»Hääretkeltään nyt palaa herttuamme, +tuo rakas, hyvä, vaikka vallaton. +Me hälle hurraamme ja huiskutamme-- +Jagellon neiti hällä myötä on. +Me huiskutamme ja me kuiskutamme +hyveitä kuuluisia morsion: +hän kuink' on kaunis ja hän kuink' on soma +ja sentään alhainen, kuin meidän oma.» + +Miks, Catharina, minuun katsot? Etkö +ihastu säveliini iloisiin, +vai niiden ennustusta epäiletkö? +Äl' epäile! Se kaikk' on käypä niin. +Minulle suutut? Suotta! Sydämetkö +jo synkenneet, vaikk' äsken lemmittiin? +Oh, mahdotonta!--Kuinka? Maljan riistät +mun kädestäin ja multa riemun kiistät! + +Siis ota luuttukin! Kah, miks et ota? +Ne kaksi kuuluneet on yhtehen +niin kauan kuin on soinut lemmen sota +tai riita käynyt ritar-kalpojen, +niit' ilman tyhjä ois maailma, jota +en kärsi, siedä, niinkuin siedä en... +Ei, ei! En suutukaan, vaan kiitän Sua, +kun muistutit Sa mullan lasta mua. + +Tuon tempun mulle jos ois tehnyt toinen-- +ei, sit' ei tohtinut ois kukaan muu! +Sen täytyi olla nainen nuori, moinen +kuin Sinä, sielussa min heijastuu +kaikk' kaunis, hellä, herkkä, haaveiloinen, +pyhäinen, kukkiva kuin pihlapuu, +mut sentään kiinteä kuin kirkas rauta, +jonk' eessä eivät leikinlyönnit auta. + +Ah, Catharina, Suomen karhu olen, +kuin on tää laiva, joka meitä vie, +oon korven mies, ma polut korven polen, +ja ryskäin siitä silloin aukee tie; +mut tieltäin kalliin näin jos rintasolen +ma löydän, lahja Laupiaan se lie, +sen hiljaa painan sydämellein silloin +ja itken, rukoellen aamuin, illoin: + +»Madonna suuri! Ällös minuun suutu, +vaikk' olet valtiatar taivahan, +ma vaikk' en koskaan tästä muuksi muutu, +jään lapseks aina toisen maailman: +Sun juures eivät tähän maahan juutu, +mun eivät juuret maihin Jumalan, +joist' olet tullut tänne, tähti ylpein, +mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.» + +Sinulle tahdon toisen laulun laulaa, +enemmän ehkä mieles mukaisen, +en kiittää lemmen pyhän pyyteen paulaa, +en jumaluutta maisten muotojen, +en silmäripsiäs, en joutsenkaulaa, +en öistä kauneutta katsehen, +vaan tahdon luutuin, lauluin tuoda julki, +min sydän kauan sisimpäänsä sulki. + + + +CONFESSIO CORDIS. + +Et tiedä, laiva, mitä kallehinta +nyt kannat, eikä tiedä tähti-yö, +yön tuuli ei, ei meren aavan pinta, +ei aallot, jotka laivan laitaan lyö, +sen tietää yksin tämä ihmisrinta, +ijäinen jota itku lemmen syö, +ja jok' on kärsinyt niin paljon, että +ei armastaan voi nähdä kyynelettä. + +Ah, Catharina, yössä tässä tahdon +Sinulle seikat kaikki selvittää: +lien vaikka kaltainen ma merten vahdon, +Sua lemmin niinkuin maata vehreää, +tai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon, +jok' ajaa vellamoista vierivää, +min milloin olkapää tai jalka vilkkuu, +taas yllä aallon yhdeksännen ilkkuu. + +Sinussa, Catharina kaunotukka, +ajelen utuisinta unelmaa, +min tunsi koskaan trubaduuri rukka: +ei suotu tähtiä mun rakastaa, +vain itkeä, kuin itkee rannan kukka +kesäisen iltapilven purppuraa, +tai niinkuin huokaa metsä honkapuinen, +kun hopeoi sen kuudan toukokuinen. + +Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen +yörastas yksin laulaa kullalleen, +niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen, +ma haaveen haikeutta sydämeen, +Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen, +ei mulla taikaa Ahdin kanteleen; +heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee, +mun ympäri yön tuulet yksin tuulee. + +Sa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle-- +Ah, Catharina, mit' on kokonaan, +kun jäävät aattees salaisimmat Sulle, +miel'alas, joit' en arvaa milloinkaan, +kaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle +tuo ikituskaa pelkäll' olollaan, +syvyydet sielus, joit' en kestä, siedä, +yöpuoles tumma, jost' et itse tiedä! + +Olemme vieraat toisillemme, vennot, +niin että usein Sua pelkään, oi, +kun kuulen äänes, tunnen sormes hennot, +nään armautes, min Aphrodite loi, +tai silmäis syvän taivaan tähtilennot, +nuo ukonvaajat, jotka vasamoi +minulle rangaistusta uhkaavinta +tai elon arpaa, jonk' on kuolo hinta. + +Ah, Catharina, vastakohdat liemme, +Sua ymmärtämään sentään pyrkinen, +niin vaatii yhtynehet valtatiemme, +mut vahvemmin tää tuska sydämen: +jos jatkuu näin, me hautahamme viemme +tuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen, +ett' oudon kanssa oli meillä olo, +meilt' että särkyi siihen sydän polo. + +Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu +alemma, että Sinuun yltäisin, +Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu, +Sa Pohjantähti, maan mamatalin! +Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu, +et tunne koskaan ihmistuntehin, +ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen-- +et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen. + +Ah, Catharina, katso taivaanrantaa, +maa siellä siintää, päivä koittaa uus, +_mun_ maani, minne laiva meitä kantaa, +Sun maasi myös ja meidän vastaisuus; +se meille murheen vaiko onnen antaa, +vain tietää Hän ja taivaan avaruus, +min eessä nyt ma alla aamuntähden +Sun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden. + +Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa, +sen puut ja lähteet loitsulauluin soi, +sen heimon hengen onkaloista kaikaa +ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi +kovuutta kohtalon; myös itse aikaa, +ne varmaan suuri sielun vaiva loi: +siell' on mun murheen, laulun, hengen maani, +mi utuisinta vastaa unelmaani! + +Sanani äskeiset siis anteeks anna +kuin ois et koskaan niitä kuullutkaan, +taas suurna seiso taivaan morsianna +kuin herttuattarena hengen maan, +min Sulle suon, min otsalehti kanna +päin pystyin, niinkuin kruunut kannetaan, +mut muistain, että on se kruunu murheen, +tuo valtamerkki sielun vahvan, urheen. + + + +ARTE & MARTE. + +Sun arvoises jos Turun linna oisi, +se kuultais kultaa nyt ja purppuraa, +sen päällä Päivätärten soitto soisi, +sun juhlis kauneuttas kaikki maa, +kuin jumaluutta, jonka juureen toisi +mit' ijäisintään koskaan aavistaa +tää korpi kolkko ja sen kansa karu, +min kannel kyynelöi ja huokaa taru. + +Ja arvoises jos oisi Suomen herrat, +he valtakuntas rajat laajentais, +he kantais kansan verot kymmenkerrat +ja ritariston rivit taajentais, +näin asejoukot, idän, lännen verrat, +he herttuansa johtoon asettais, +ja Sinun väreissäsi välkähtäen +he voittais Venäjän kuin Ruotsin väen. + +Ja jos ma itse oisin arvoisesi, +ma Sulle toiset laulut laulaisin, +niin siniset kuin kukat silkkiesi, +niin punaiset kuin päärlys puuntavin, +niin tähti-täydet kuin yö huntujesi, +niin raudan-raskaat kuin on raskahin +Sun huokaukses kotimaasi puoleen, +min kaipuu Sun ja mun jo saattaa huoleen. + +Ei ole arvoisesi täällä kukaan, +en minä eikä Suomen herratkaan, +tää maa on tehty toisten mittain mukaan, +me erämaita täällä hallitaan, +eik' koskaan täällä ole hallittukaan, +me ollaan ensi ruhtinaita maan, +meit' ennen sudet, karhut vallanpäällä +vain peninkulmin kuninkoitsi täällä. + +Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden, +me perustamme, mitä perii muut, +ja vaikk' on verho eessä vastaisuuden, +nää mulle virkkaneet on viikot, kuut: +me ihmistämme korven ihanuuden, +me teemme puistikoiksi korven puut, +myös pian täällä huojuu pyökit, tammet, +on taidelammikkoina metsälammet. + +Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme, +miss' urhot jalot taittaa peitsiään +vuoks impiensä ihanain, ja tuomme +näin muiden maiden tavat maahan jään, +myös trubaduureille me suojan suomme, +jotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään +voi taivutella siroin taiderunoin, +näin sankartöille seppeleitä punoin. + +Mut suotta solmia on voiton vöitä, +kun miestä ei, ken niillä vyötettäis, +tääll' ensin tehtävä on sankartöitä, +jos mieli, että harput heläjäis, +siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä, +ikuisin mistä meille maine jäis, +ens iskun Moskovako ansaitseisi, +vai Tukholmaanko meri meidät veisi. + +Ah, Catharina, runon, kalvan impi, +Sa määrää, kunne meidät kuljetat, +kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi: +haemme haaveet, joita halajat. +Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi, +ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat, +vain maailman jos jalkais juureen toisin, +ma ehkä arvoisesi olla voisin. + + + +ULTIMA THULE. + +Mun mihin maahan olet vienyt, julma, +min kansan keskeen synkän, karkean? +Sen aina kiiluu karsas silmäkulma, +kun riemuin metsälle ma ratsastan. +Ma nään, on outo sille onnen huima, +se tuntee tuskan, kaunan katkeran +ja vihan, roudan saakka sielunjuuriin-- +ei lempeä, mi lietsoo töihin suuriin. + +Ihailla itseään he ehkä taitaa, +ei muuta: heill' on sydämessä jää. +He päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa, +ett' ei vois jalous heitä lämmittää. +Kas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa, +itara heill' on into, sydän, pää. +He kuolis auringossa! Riemuns' ainoo +on riemu vahingon, mi toista vainoo. + +Tää kerikansa! Yhtä outo sille +on ilo, onni, kuin on ihmisyys, +tuo kuolematon, jonka kuoleville +soi Taivaan Rakkauden äärettyys. +Mitä he tahtoo? Miks he elää? Mille? +Jäämeren tuuli heiltä tunteet hyys. +Ken koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää, +ja siksi ikuista, kun on se--tyhmää! + +Nää raakalaiset! Joudun raivoon, joskaan +niin pitäis ei Jagellon tyttären, +mut kun ma aattelen, he ettei koskaan +tajua tulta hengen korkeuden, +ma säälin, että tähän roisto-roskaan +sun täytyi valtiaaksi vaivaisten, +jotk' eivät tiedä ees, ken olet sinä, +keit' oomme me ja kuka olen minä! + +Tää Turjan heimo! Niin ei varmaa mikään, +kuin ettei koskaan kuuna päivänään +se täällä nää, vaikk' eläis ijäst' ikään +vertaista näiden kahden kruunupään, +ja vaikka ei se iki eläisikään, +siks elää se, ett' tulee näkemään, +kuin käy sen heimon, joka herttuansa +vain tarun lukee aikakirjoistansa. + +Nää pohjanperäläiset! Jos he tietäis, +mink' armon teemme heitä halliten, +he eivät halpuuttansa enää sietäis, +vaan hankkisivat valta-istuimen, +me jolle lauluin, harpuin, huiluin vietäis, +min vartioisi miekka vapauden, +ja nähtäis, kuinka kesken jäätä, lunta +on pohjolassa uusi valtakunta. + +Juhana, tiedän moista miettiväsi, +mun siitä salli sua varoittaa. +Sa muista: täytyy olla pää ja käsi, +jos tavoitella tahtoo valtikkaa; +pää oomme me, ja uskot mielelläsi, +ett' on sun kätes suuri Suomenmaa, +siks aiot kapinaan sa kansan nostaa +ja siten vehkeet Eerik-veljes kostaa. + +Ah, Juhana! He sua rakastavat, +niin luulet, luotat, että pety et, +mut heillä rakastaa on toiset tavat +kuin meillä: sutten, jotk' on nälkäiset. +Jos voitat, laativat he juhlalavat, +jos et, niin mestauslavat, kirvehet, +ja sun he kieltää veljes tuiman tullen, +suo purppuraksi punapaidan sullen. + +Ei, Juhana! Ei meille jäänyt muuta +kuin lemmen laaja valtakunta tää. +Jos kuulla tahdot linnun-laulupuuta, +kuin mua kutsut, jätä tuumat nää! +Siks syleilkäämme, antakaamme suuta, +ja ohi olkoon tämä myrskysää: +ma koen kolkkoutta maasi kestää, +jos lupaat haavehesi hullut estää. + + + +LUNA MENDAX. + +Kuu kylmä autiolla taivahalla! +Ah, nainen lempimäni, noinko liet? +Kun paistat, silmistäsi paistaa halla, +valaiset sentään elon aavan tiet, +joit' astun, mietin mieliä ankealla; +et anna onnea, mut pelon viet, +ja korpikuuset polun kahtapuolta +ne kummeksii, kun kuljen ilman huolta. + +Sa saavuit kutsumatta: nousit kuni +lait luonnon nousee eteen uhmaajan, +et tullut niinkuin kauan-kaivattuni, +vaan niinkuin tulee tieto Jumalan, +et niinkuin kaunis haave, armas uni, +vaan niinkuin varmuus tutkimattoman, +kuin selviö, jot' epäile ei kukaan, +vain kaikki järjestyy sen järjen mukaan. + +Et mitään vaatinut, vaan paljon annoit, +siks oon Sun suhtees aina velkainen, +et suonut kaikkeas, vaan kaiken kannoit, +mi liioin painoi mieltä murheisen, +et suulla vannonut, ja sentään vannoit +ain olla ylin ystäväin; ma en +lähetä voi, en loitota: mun täytyy +siks vartoa kuin selvä selvittäytyy. + +Ja sentään on kuin palais syksynpuistot, +puutarhat kummat tuoksuis tulvanaan, +ja vieris virrat oudot, virransuistot, +kaupungit nostais kaukotornejaan, +kun syttyy sydämessäin jälleen muistot +nuo armaat kaksin-olon autuaan, +ja on mun kera nainen musta, muudan, +mi paista ei kuin syksyn kylmä kuudan. + +Ei, hän on armas, nuori, hellä, uhkee, +kuin punapilvi lämmin leimuaa, +hän sulkee silmänsä, ja ruusut puhkee, +ne aukaisee, ja pilvet aukeaa, +hän rakastaa kuin luonto toinen, muhkee, +kuin taivas etelän, kuin aamun maa, +ja päänsä päällä rakkautensa rusko +on niinkuin elämän ja onnen usko. + +Kuu kylmä autiolla taivahalla! +En tiedä, ehkä nähnyt unta lien, +vain yksin vaeltanut maailmalla, +kuin käyn nyt kujaa tämän korpitien +ma haaveksien miellä hallaisalla; +mut sentään hautahain tuon tunnon vien: +ei ollut olentos kuin syksyn kuudan, +vaan olit kuin tuo musta kukka muudan. + + + +CARMEN RUSTICUM. + +Ma kuljin kerran erämaassa, kuulin +sen korpihonkain kieltä korkeaa, +ne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin +tään kansan virttä vavahduttavaa, +tuon ensin ääniksi vain metsän luulin, +mut kuulin sitten: kaikui kaikki maa, +sen kivet, kannot, viidat virttä samaa, +tään kansan kieltä, kansain unohtamaa. + +Tuo sävel sydämeeni tunki tumma, +kuin ois se ollut sieltä kotoisin, +tuo multa mielen kiehtoi laulu kumma, +kuin käynyt oisin kuoroon kappelin, +soi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa, +ma outoon hiljaisuuteen himmenin, +ja hartahasti niinkuin lasna liitin +ma kädet ynnä Kaikkivaltaa kiitin. + +Ma kuulin niinkuin kehtolaulun armaan +ajoilta, joita aavista ma en, +ma elin niinkuin esikauden harmaan +inehmo kanssa luonnon ihmeiden, +mun vaistoni lie olleet poissa varmaan, +ma elin maailmoissa muistojen +etäisten, kummallisten, lapsellisten, +kuin sinipiikain silkkihapsellisten. + +Ja kas, ne astui kaikkialta esiin +ilmasta, puista maan tään haltiat, +ne nousi aalloille, ne vaipui vesiin, +kiveltä kivelle ne kiikkuivat, +ne kutsui kauas kaunihimpiin kesiin, +kun kypsyi toiset toivot, unelmat, +kun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta +uneksi täällä onnellisten unta. + +Ne lauloi: »Mik' on meidän herttualla? +Hän erämaita yksin ratsastaa. +Hän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla +tuul' ulvoo, huokaa synkkä metsä, maa. +Yön, myrskyn halki, rakeen rankan alla, +hän samoo eikä rinnan rauhaa saa. +Hän Liivin linnojaanko miettii, vaiko +jo hänet raivottaret saaliiks saiko? + +Ei, naista nuorta miettii hän, +mi taivu ei miehen tahtoon, joskin miehelään, +mi mielellään ei sulhon syliin vaivu, +on niinkuin kukka alla hangen, jään, +ei liikaa uneksi, ei haavein haivu, +vaan oman pitää pystyn, korskan pään, +ja siten hengen viepi herttualta, +tuo linnan valtiatar neitivalta. + +Ei tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi +kuin on hän itse: nyt hän havahtui. +Jos mieltä murheisen tuo lohduttaisi, +mit' tässä maassa kerran tapahtui, +joelta Tuonen tarun toisen saisi +hän kuulla, missä kumma joutsen ui, +ja kunne kerran keskeen virran jäisen +upotti lempi liedon Lemminkäisen. + +Hän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa, +tää vannoi, ettei kiitäis kisoihin, +mut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa, +tää että hylkäis taistot hyvätkin, +ja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa, +ja miekkaan paloi mieli sankarin; +kalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa +kuin kuudan hiipi pitkin pellon viljaa. + +Hän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori, +hän murti suuta, mustaa haventaan, +hän miekan vyötti, sotatielle suori +ja tuli vihdoin tummaan Tuonelaan; +ois siellä vieläi, ellei äiti-muori +ois hoivaellut hänen haavojaan; +tuost' uros uljastui, mies miestyi sorja, +mut ollut enää ei hän naisen orja.» + +Mun mielein tenhos tarun taika kuuma, +ma vannoin maahan, kansaan kuuluvain, +jonk' oli oksapuilla moinen huuma, +ahoilla leikki lemmen haltiain; +siit' asti ollut mun on mielituuma +Turusta tehdä linna valtiain, +min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli +ja hovimiel' ois Suomen honkain mieli. + + + +AD MANES. + +Kun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu, +maan muodot taipuu tahtoon Jumalan, +kun moni armas haave maaksi maatuu, +tie verta tiukkuu uuden maailman, +kun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu +edessä kauhun aina kasvavan, +niin kaunis kulkea kuin kuutamolla +on silloin kuollehien kalmistolla. + +Ne nukkuu hiljaa, miehet mielen, voiman, +ja vaimot, kotiliettä vaalineet, +urohot aatran, hengen aateloiman, +tai taiston jäyhän miekkaa mitelleet, +työn jättiläiset, tuollapuolen soiman +ja kiitoksen, on turhat kyyneleet: +kuin menee merten taakse iltatähti, +kointähtenä taas noustakseen, he lähti. + +On heitä mennyt monen monta tuonne +ylintä ystävää ja tuttavaa, +min muistuu mieleen joka kasvonjuonne, +min piirteet tuntee kaikki kansa, maa, +niin monta, jonka kunto, kirkas luonne +viel' elonpäiviämme kirkastaa, +myös niitä, jotka kuolo vaati varhain, +mut joista riemu nyt on tähtitarhain. + +Nuo taatot harmaat, jotka hauta nieli, +nuo maammot armaat, tulleet Tuonelaan, +jos kuulis, että kumpuin näiden mieli +ois kerran noussut kukkaan, kunniaan, +ett' elpyin, viljeltynä viidan kieli +sois Lapinmaasta saakka Laatokkaan, +he tuntis, itkein tuvat tulvillensa, +jo katkeavan kuolon-kahlettensa. + +Mit' on tää? Taikaa vaiko unta? Säen +taivaasta sinkoo keskeen kuolon yön, +ma kuoron kuulen, valon oudon näen, +mi tulee tuoltapuolen tähtivyön, +se nousee, laji laaja nurmen-väen, +se saapuu, sankar-suku tyynen työn, +ja niinkuin Manan koski paasipaltain +se virttä veisaa korkeampain valtain: + +»Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti +tään kansan parhaimpien sydämiin, +kuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti, +kuin totuus, joka juuttui jumaliin, +kuin elämä, min vaatimusta toisti +he vielä kuolinvuoteellansa niin, +se että säilyy sydämissä nuorten, +kuin hehkuu uhriliekit helkavuorten! + +Eik' enää sammu koskaan Suomenmaasta +se tuli, tulkoon mikä tuulispää, +kuin kuohukoonkin pohjamutain saasta, +kuin heilukootkin hetken huiput nää; +on paikka, miss' ei päivän kielet haasta, +pyhäkkö, kunne soi ei myrskyn sää, +tuo templi muiston, kerran toivon kehto, +ja voiton, maineen, laulun laaker'-lehto.» + +Ja minä, laulut lehtoin toisten taitain, +tuon tunnen niinkuin oma kutsuis maa, +soi helke hillebardein, rautapaitain, +ritarit rientää, liput leimuaa, +ne yli ryntää elon, kuolon aitain, +ne pois kuin rautamyrsky ratsastaa, +ne nousee, mennen merta, maata pitkin, +Tavastit, Kurjet, Hornit, Flemingitkin. + +Ah, Catharina! Enää en ma kestä, +lupauksen rikon, jonka Sulle tein. +Mua ällös epää, enää ällös estä! +Riveihin syöksyn Suomen ritarein, +lyö liekki outo Suomen sydämestä, +se valtaa, tenhoo, syttää sydämein, +käyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun! +Nyt arpa lyödään Eerikin ja minun. + + + +NIL NISI MORS. + +Yö on niin pitkä, kolkko vangin koppi, +mun hyvät henget kaikk' on hyljänneet. +Siis tuta täytyikö mun tääkin soppi, +nää nähdä kammon jylhät jyrkänteet, +ett' oppisin, mit' orjanmieli oppi, +ett' tunnon tuskan kuumat kyyneleet +mun kastais katuvaisen poskipäitä, +jok' äsken vielä vietin omien häitä? + +Ei koskaan, koskaan! Surustain ma suurrun +kuin tarun jätti, jonk' ol' äiti Maa. +Jos murheen multaan lyöty lien, ma juurrun +sen helmaan, juon sen voimaa voittoisaa. +Tään alle ankaran jos kuorman kuurrun, +ansaitse armoa en korkeaa, +ma että synnyin kruunupääksi, että +en elää voi ma elon y1peydettä. + +Isomman itseään he kammitsoivat, +siks keltään, koskaan pyydä anteeks en! +He viedä vallan merkit multa voivat, +mut henkeni on herttuallinen; +he minut paikkaan tähän pahaan toivat, +ma pidän aarteheni ainoon sen, +min perin taatoltani uljahalta, +min mulle antoi Taivaan kaikkivalta. + +Ma pystypäänä käydä tahdon kautta +eloni tarun, kuoloon kruunatun. +Jo tiedän, mua vainotaan sen tautta-- +ah, Eerik, Eerik, hyvin tunnen sun! +Mua valmis vartoo vainajain jo lautta, +mut vaikka Kharon kohta korjaa mun +ajaen airoin alhon tumman tiehen, +minusta saa hän purren kokkamiehen. + +Ja nainen nuori, vierelläin mi makaa, +myös viime matkallani vierelläin +on seisova kuin Pallaan patsas vakaa +Manankin mahteja näin viehättäin, +sen muotonsa tuo marmor-tyyni takaa +ja poven päiväkummut kukkapäin; +ma niitä suutelen ja hiljaa kuulen, +hän kuinka herää humistessa huulen: + +»Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä, +meill' yks on tuska lemmen, yksi tie, +me käymme yhdess' yön ja päivän teitä +mik' eessä elon armolahja lie, +se suokoon kukkia tai kyyneleitä, +meit' autuaita sama arpa vie +ain autuudesta autuuteen, kuin kantaa +hääpurtta yö päin punapilven rantaa. + +Ja tiedätkö, on pilvein tuolla puolla +mun valtakuntani, on onnen maa, +miss' osataan myös armaan eestä kuolla, +ei yksin huoata ja armastaa, +sun suuteloihis kuolla tahdon tuolla, +jos tääll' en heidän vainoltaan ma saa, +tai tahdot ennemmin, sua että lemmin +vain sydämessäin vielä ijäisemmin. + +Ne houkat! Niinkuin Fatum itse kulkee +yl' ihmisriemun, ihmistuskankin, +niin kulkee Lemmen kaikkivalta, sulkee +syliinsä kaikki suonin sykkivin, +ja mulle haastamaan he tulla julkee, +sun että heljän, hyvän hylkäisin, +min luona myrskyisen on olla lauha, +min luona rauhattoman mull' on rauha.» + +Jagellon tytär, suljen suudelmiini +sulosi, sikskuin koittaa päivän koi! +Ma Sinuun miellyin, Sinuun kierryin kiini, +en Sua ilman elää, kuolla voi. +Punainen huuliltasi purskuu viini, +ma kuulen, maasi satakielet soi, +ja suurta suudellen Jagellon lasta +ma olen vapaa joka vankilasta. + + + +CHORUS MYSTICUS. + +On tuskan tuttu jalo Vaasan suku, +tuo suuri hyveissään kuin paheissaan, +myös laaja Sforzain rikosten on luku, +Jagellot julmat maissa mainitaan, +Jumalan armost' teill' on päällä puku, +min hurmevirrat vihki purppuraan, +siis kuulkaa, kaunokaista lasta kaksi, +se kuink' on huuhdottava valkeaksi. + +Vain rakastakaa toisiannel Lempi +on lahja teille taivaan ylimmän, +myös suotu teille hekkuman on hempi +ja hellyys, tähkä onnen täyttyvän, +maa että oisi teille etäisempi, +lähempi taivas, kussa kutsuu Hän +luo milloin luotujaan kuin myrsky, milloin +kuin lounatuulen kuiske kuudan-illoin. + +Vain rakastakaa toisianne! Vihan +tuo lempi tullessaan, se tuntekaa! +Syvyydet nähkää sydämen ja lihan, +maat, joita aatos yksin aavistaa, +jumalten kaltaisia olkaa ihan, +mit' teille onni suo, se ottakaa! +Näin hetken hurmioita kunnioittaen +te käytte eespäin ijäisyyttä voittain. + +Te älkää luulko: ijäisyys on täällä +tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on. +Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä +on lehden lento, niin on inehmon, +mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä +tai orhill' onnetarten tuokion: +hän paikan tietää, mistä tielle lähti, +ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti. + +Kuin lempi muinen tarumailla Hellaan +Helena Parista, niin lempikää! +Hävitti kaupungin he kauneudellaan, +mut raunioille rakkaus, laulu jää. +Akhilleus, Briseis maita mainehellaan, +Aeneas, Dido lemmell' itkettää; +ihana sortui Ilion, mut nousten +sen yöstä soi taas suihke sotajousten. + +Tai kirja kun Paolon nuoren pauloi +Francescan kaunokutrin kahleisiin, +Beatricen sulho suuri siitä lauloi, +sen kaiku että kantoi jumaliin: +hän itse kultaa kuolotonta kauloi, +ihaili lemmen ijäisyyttä niin, +ett' astui kautta kuolon kauhun, vimman +hän Tulitaivoon auvon korkeimman. + +Tai taikamaljaa kun Isolde-impi +ja Tristan koito oli maistaneet, +upotti heidät unten viepä rimpi, +erotti heidät maat ja väljät veet; +eik' kannel kaikunut lie kaunihimpi +kuin kerran kaikui kansan kanteleet, +min kesken nous kuin kukkaköynnös-pylväät +Ginevran, Lancelotin laulut ylväät. + +Ja monta muuta, jotka hauta nieli, +joit' ilman maa tää toki tyhjä ois, +ei taipuis taivahisin ihmismieli, +ei kaunehintaan kansat ihannois, +tääll' yksin haastais rahvaan raaka kieli, +vain patarummut, sotatorvet sois, +ei koskaan lyyrat lempeyden, ei sulon, +vain ähky-äänet työn ja toimeentulon. + +Siks rakastakaa toisianne! Suorin +tie on se taivohon, ei tasaisin. +Mut vaikka pilviin piirtyis vastavuorin, +se käykää, nouskaa liekin leimuvin +jumalten tupiin, tulkaa tänne nuorin +jäsenin, ruumiin, sieluin, unelmin +kointähti-korkein, syvyys-täysin sylin, +teiss' että aukeis alhaisin ja ylin. + + + +VOX INTIMA. + +Ma tulen niinkuin erämaasta tuuli, +mut saavun kera keitaan tuoksujen; +kun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli, +mut päättyessä päivän melskeisen, +ma ijäinen, min kuolleheks jo luuli +inehmon heimo, hiivin vaieten +kuin varjo korven taikka kuusten kuiske, +kun luona liikkuu keijun hunnun huiske. + +Mua älkää karkoittako! Kerron teille +ma itsestänne ihanimmasta. +En mitään pyydä. Tehköön kerjureille, +mit' aikoo mulle lahjaa antava. +Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille +povenne maininkien pohjassa, +jotk' Eedeninsä katoomista itkee, +kun kalma heiltä kukat heljät kitkee. + +Ne leikki siellä sievin päivänperhoin, +ne kirmas yli niittuin kirjavain. +Yön hunnut yksin heidät huoli verhoin, +Koi-Luojan rusko heidät riisui vain. +Suristen lailla kimalaisten kerhoin +he tanhus aattein, tuntein autuain; +Maa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä +ja Taivas taatto korkea ja syvä. + +Se oli heidän koko maailmansa, +ei ollut heille tuttu piiri muu. +He siihen uskoo, pyrkii uudestansa, +he haaveissansa siihen sijoittuu, +ja jälleen taivas tarjoo armoansa, +maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu, +mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän +tai kautta särkyneiden unten särmän. + +Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain, +ma kuiskin kuolevaisten sydämiin, +kun vait on intohimot ihmisrukkain, +miel' altis ijäisyyden aatoksiin, +ja katso: laulu lasten kaunotukkain +se seestyy, lautuu, sädehtii jo niin, +heill' että haaveissaan on yllä kaaret +kuin taivon korkean tai höyhensaaret. + +Ah, kuinka kultaisena tuolla paistoi +elämän onni joka oksapuin, +mut onneton, ken niiden heelmää maistoi, +hän riutui, riutui rinnan haaveiluin, +hän näkymättömiä vain nyt vaistoi, +hän kuuli helkkeet harppuin salattuin: +laill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti, +mut toinen kuin Narkissos nuori loisti. + +Tapahtui: iski tulta ilmanrannat, +maa tummui, peittyi pilvein pimeyteen, +vihisi virrat, liikkui linnat, sannat, +vapisi vahvuus päällä maan ja veen, +puut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat, +maailma syöksyi yöhön ikuiseen, +kuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla +pyhinkin lapsenhuudoll' haikealla. + +Ja niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi, +kuin kannelkielet, jotka katkeaa! +Min Luoja loihti heille onnelaksi, +se meni, niinkuin menee taivas, maa; +he juoksi, joutui aina kauemmaksi, +huus turhaan toisiaan ja jumalaa; +lie heidät niellyt peto korven, taikka +all' ilman oudon heill' on hautapaikka. + +Mut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee +he vieläi viidakoissa kulkevan +tai ihmis-intohimon tuulet tuulee +kuin hehku aron, päivän polttaman, +niin yhä huutaa he, ett' outo luulee +heit' ääniks omantunnon tuskaisan, +mi vaatii vastausta, kunne heiltä +katosi Eeden elon lyhyen teiltä. + +He ovat jälleen hyvää lasta kaksi, +jotk' ovat onnelansa löytäneet, +kaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi, +etäälle elon tuskat, kyyneleet, +käy heille maa ja taivas kirkkahaksi, +vihertyy viita, hopeoituu veet, +he näkee unta, kuinka leikki kerran +he ahoill' autuailla lemmen Herran. + +Mut taru lisää: heistä toinen toisen +jos pettää, kumpikin he heräjää, +voi toinen anteeks suoda angervoisen +tuon toisen syyn, mi syynsä selittää, +elämä vieläi heille aurinkoisen +voi illan antaa, mutta murhe jää, +kuin katsois toistaan kautta kuolon härmän +he taikka särkyneiden unten särmän. + + + +CARMEN BOREALE. + +Jagellon lapsi, jälleen luuttus lainaa +iloksi illan yhä tummuvan. +Sun päähäs tahdoin Suomen kruunun painaa, +mut painoin tuskan orjantappuran. +Lien mennyt mies, jo hautaan valmis vaihaa, +vain tiedän, että Sua rakastan, +Sun kauttas vaan, kun sulat suudelmiini, +ma vielä riipun elämästä kiini. + +Näin siis on käynyt, rakas lapsirukka! +Takana vangin rautaristikkoin +nyt nääntyy kristikunnan kaunein kukka +vain vuoksi sulhon polon suuteloin, +tuon lemmen, nuoren niinkuin poskes nukka, +tään hurman, jonka huuliltas ma join; +kuin puron poikki puiden latvat taipuu, +niin meidät liitti rakkaus ja kaipuu. + +On talvi tullut, koht' on jäässä meri, +yö saartaa, sammuu toivo viimeinen, +mun talttuu tahtoni, mun viihtyy veri, +jää jäljelle vain nöyryys sydämen, +ja sentään mull' on luonto, mieli eri +kuin ihmisillä maan tään hallaisen: +heill' lemmetön kuin Lapin laajin salo, +mun niinkuin korven päällä pohjanpalo. + +Jos kerran katto siirtyis, päivä koittais, +Sun puhtaan kauneutes se purppurois, +ja Juhana jos veljen julman voittais, +me mentäis täältä kaukomaille pois, +Sun maahas, missä satakielet soittais +tai missä Böhmin viidat vihannois, +ain tuonnemmaksi, Alppein tuolle puolen, +taa veljesvainon sekä huomen-huolen. + +Siell' alla puiden toisten, toisen taivaan +Sua kaikesta ma kiittää tahtoisin, +kun suostuit kerran Suomen karhun laivaan, +eloni aavan astuit myrskyihin, +mun vangitunkin murheeseen ja vaivaan, +Sa ihmisistä armain, ihanin, +min silmiss' on kuin siinto tähtein toisten, +tai terhen aamun rantain aurinkoisten. + +Ma uskon tähtiin, tähtitarhain valtaan +ylitse kansakuntain, yksilöin, +se meitä seuraa ääreen kuolonkaltaan, +se meille puhuu sielun keski-öin, +kipuja vielä Kiirasvuoren paltaan +se verhoo Taivas-armon auervöin +ja Toivon, jok' on ikuisuutta itse, +siks parhain paistaa ihmissydämitse. + +Jagellon lapsi, jalo lilja, käyös +siis kanssain kärsimyksen kirkkauteen, +kuin tähti yön mun tielläin ylennäyös, +mut vieös viitaan iankaikkiseen; +mink' yöhön eksyn, yöstä välkähtäyös, +mink' etsin päivää, päily sydämeen, +ma että erottaisin hyvän, pahan, +en paatuis veljeäni vihaamahan. + + + +DE PROFUNDIS. + +Rakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle +kuin kukka auringolle aamunmaan. +Mitä ma olen pahaa tehnyt, kelle, +mua näin ett' ylenmäärin kiusataan? +Jumala, armos anna vaivaiselle, +suo minun mennä tummaan Tuonelaan! +En enää elämää ma kestä. Rauhaan +ma tahdon Manatarten maahan lauhaan. + +Miss' olenkin, ma olen tiellä muiden, +siks salli päättää minun päivät nää, +suo soutaa rantaan Tuonen raitapuiden, +päin käydä tupaa pientä, himmeää, +ja vierren viikkoin, vierren vuotten, kuiden, +katua kauhistavaa elämää, +johon ma synnyin, itse syytä vailla, +vaan josta vastuu mull' on muiden lailla. + +En kestä enää tässä vankilassa! +ma tunnen, että täällä turmellun, +tai ammoin turmelluin jo maailmassa, +mut siellä kohtaloin ol' yksin mun: +kaks meitä tääll' on ilmass' saastaisassa, +mi myrkyttää myös, Catharina, Sun, +Sun poskes kelmenee, Sun sulos haihtuu, +Sun sydänkesäs sydänsyksyyn vaihtuu. + +Oh, usein yössä rukoellut yksin +ma oon, ett' täällä yksin oisinkin, +et kärsimyksiäni kärsimyksin +lisäisi, kahden kurjan tuntemin! +On onni hyvä jakaa ystävyksin, +mut murhe yksin kantaa kaunoisin; +kun tummut, tummuu tuska sydämeni, +kun valkenet, ei palaa valkeuteni. + +Ma kiittämätön? Tuota tuskaa puuttuis! +Sit' ilman kyllin suur' on kurjuutein. +Mua koeta ymmärtää, Sa ettet suuttuis: +Sun suruas vain säälii sydämein. +Sa uskot, toivot, että kaikki muuttuis ... +ei muutu mikään. Tänne ijäksein +ma jään, sen näen, holvein näiden huomaan, +tään tuskan maljaa sakkaan saakka juomaan. + +Ah, Catharina, lähde kaukomaille, +unohda minut, miehes onneton! +Sun suurta sieluas jos jäänkin vaille, +jää mulle riemu riemuin muistelon. +Isäisi maille matkaa autuaille, +jumalten lapsi, juurta auringon, +ja siks äl' itseäsi kiinnä minuun, +ma että, kurja, kerran kiinnyin Sinuun. + +Mitä ma lausuin, Catharina? Poisko, +Sa, ainoo aarteheni päällä maan? +Nää holvit järkeni jo vieneet oisko, +kun haastan, mit' en mieti milloinkaan? +Sinäkö pois? Tuo vastaukses voisko +unohtua, tuo sana valtiaan, +mi meitä seuraa ilon, tuskan teitä: +»Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä.» + +Mua ethän kuule, Catharina?--Poistu! +Ei, jää!--Pois, pois!--En Sua kestää voi. +Sa seesty, kirkastu, Sa auringoistu, +mun, pimeän, jo sielukellot soi. +Kun niitä kuulen, tiedän: koskaan toistu +ei taru onnen, jonka lempes loi... +Jää, armas, jää! Mua ethän kurjaa kuule, +tosiksi hourehia houkon luule! + + + +CONSOLATIO. + +Juhana! Juhana! Miks kiusaat mua +ja itseäsi sanoin kirpein noin? +Noin ruoskii raivottaret rangaistua, +noin iskee nuolet ihmiskohtaloin. +Sa tiedät, että rakastan ma sua, +sun tähtes kaikki kestää, kantaa voin, +mut jos sa horjut, epätoivoon lankeet, +on mullai eessä päivät pitkät, ankeet. + +Sua usko en ma kiittämättömäksi, +mua sentään murheutat sanoillas, +kun hulluus, äsken huuliltas mi läksi, +vain muistuttaa sun omaa murhettas, +kun soisin sorjemmin sun kärsiväksi, +jalommin jaksavaksi vaivassas, +mut sentään, kuinka jaksat, kärsinetkin, +oot mulle kallis elon kaiken retkin. + +Lien ollut liian kylmä rakkaudessa, +ma vaikka rakkauteeni raukean, +mull' oli tunto lemmen leimutessa, +ett' ovat lainaa lahjat Salliman; +siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa +kuin kuihtuessa näit mun kulkevan, +mun uskoit patsahaks, mi tuskin eli; +sen sydän vaikka tulta sykähteli. + +Havaitsin usein: pitänyt et siitä-- +äl' epää--ei, sun hyvin ymmärrän, +näät rakkaudessa liikakaan ei riitä: +ken paljon saa, jo vaatii enemmän. +Ei Eros kerran annetusta kiitä, +vaan toivotusta iloitsee jo hän +kuin laps, mi kysyy joka loppiaissa, +taas eikö pian olla joulun maissa. + +Oon ollut sentään hyvä seura sulle +ja uskollinen sielun sisimpään, +myös olet ollut mies sa muhkein mulle, +et pieni koskaan: kannoit korskan pään! +Jos sallimus siis sulle, sorretulle, +toi turmion, sit' yhdess' itketään, +ja vaikka tuska monet tunteet turtaa, +se saa ei meitä masentaa, ei murtaa. + +Luo monet seikat lohdutusta meille: +kuin kurjat oommekin, on jumala, +on Taivas, miss' on armo kyyneleille, +ja pyhimysten sääli palava, +säteileväinen elon eksyneille; +ja Juhana, on meillä muistoja, +on menneisyyden kuvakirja, jota +ei meiltä mikään onnenvaihe ota. + +Kas, tässä kirja! Kesken armon aikaa +ma siihen aatokseni siirtelin, +nuo lentäväiset, koska lemmen taikaa +ma taivaankanteen saakka piirtelin, +säkeistä näistä ehkä kaukaa kaikaa, +syvintä silloin mitä mietinkin, +kun elo seijastui kuin tähtiseule +ja kuulsi maailma kuin kultaneule. + +Se ota, joskus sitä illoin lue, +kun paistaa kammioomme kalvas kuu, +sa sillä mieltäs turtuvaista tue, +kun öisin aavehin se ahdistuu, +parempiin sointuihin sen puutteet pue, +salasta keksi, mit' ei virka suu, +ja muista tuo: on rakastettu sua +kuin ketään maailmassa--paitsi mua. + +Sa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi +tai kolme lehteä, ne tyhjät on. +Tää mulle kävis kahta kalliimmaksi, +jos niihin tuhlaisit sa tuokion. +On tuska luotu meille lunnahaksi +runouden, taiteen, taivaan auringon, +ja kun ei täällä leikareita muita, +me leikkikäämme lemmen haaveiluita. + + + + +RIME. + + +SERENATA. + +Armaani nukkuu! Ah, en herättää +ma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan. +Nyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan +hän kulkee kummun tietä himmeää. + Hän minne päätyy? Miss' on määränpää? + +Hän vierii valkamahan haavelaivan, +mi lähtee kohti merta myrskyisää, +mut vaikka muistoistani kuinka kaivan, +en muista, minne päätyy pursi tää. + Ylintä muistelen vain ystävää. + +Armaani nukkuu! Ah, en herättää +voi henkeäsi, siksi eessäs emmin: +se itsestänsä herää iloisemmin; +vain yölle virteni voin virittää. + Mun yksin tähdet täysin ymmärtää. + +Siis, kivi kallis, lippaaseesi jää! +Kun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin, +Sun kirjokantes aukee kiirehemmin +kuin ikkunaasi lentää laulu tää. + Sun hohtos silloin päivän pimittää. + + + +BALLATA. + +En onnekses ma tullut elämääsi, +en olotilaa tuskatonta tuomaan, +ma tulin sulle surut suuret luomaan, +mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi. + +Nään sinut selvään kaikin virheinesi, +mut lempimästä laata +en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan. +Rakastan, raukka, kaikin erheinesi +sua enkä muuta saata-- +ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan! +Ma tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan, +ihanin ihmisistä oot sa, armain, +tien viitta mulle, vahti suuntain varmain, +vereni vaikka velloo tuulispääsi. + +Visersi mulle pääskyt räystähältä: +»Te käytte tuhoon, turmaan, +jos liitytte te toinen toisihinne.» +»Voi olla», vastasin, »saan kuulla häitä, +hän kunne kulkee, hurmaan +vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne. +Siis virka, rakas, suuri sulho, minne +sa menet, että menisin sen mukaan +kuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan. +Ma valmis olen. Milloin vietät hääsi?» + +Ja puiston vanhan puut ne varoitteli: +»Äl' ole, neiti nuori, +niin valmis lempeen, rakkauteen niin raju! +Se rakkaus vain elon halki eli, +min kauan kattoi kuori, +min kukkimista vaali valpas taju. +Jos taivut helposti, jos niinkuin paju +kädessä kierryt miehen miekallisen, +hän unhottaa sun arvos antamisen, +siks liekkis peitä alle järjen jääsi!» + +Ma vastaan huokasin: »Ah, tiedän hyvin, +ujompi olla pitäis, +uneksivampi suurten sulhoin eessä, +mut rakkaus on olemuksein syvin; +sen ihanuus ett' itäis, +ma sitä hellin, hoidan silmät veessä. +Mut tunnen naurussa kuin kyyneleessä: +salata liekkiäin en voi, se hiiluu +mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu, +silmistä sinkoo, etsii kipinääsi.» + + + +BARCAROLA. + +Kas, kuinka kuudan virran veessä häilyy, +jää jälkehemme vana hopeinen, +niin muistossain tuo ilta muudan säilyy, +kun kuulin lyönnit rintas rakkauden, +Sua uskon, armas mies, +sua rakastan kenties, +mut niinkuin syvyydestä tähdet päilyy +tai siimes suree rannan raitojen. + +Sa mulle virkoit vienoin äänin silloin: +»Ah, Catharina, olen onneton, +mua lemmit, luulen, mutta virka, milloin +voin kotiin viedä moisen morsion!» +Sua uskon, armas mies, +sua rakastan kenties, +mut niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin, +tai kielet helää kaukokantelon. + +Ja vielä virkoit: »Täältä tahdoin noutaa +ma sielulleni rauhan rakkahan, +tuo toivo turha oli, mennä joutaa, +juon surun maljan saakka sakkahan.» +Sua uskon, armas mies, +sua rakastan kenties, +mut niinkuin säde ilmain merta soutaa +tai tuli syttyy kodin takkahan. + +Ja vielä lausuit: »Rakas lapsirukka, +on mullai mielessäni kuolottuus, +mut vain sun kauttas, kristikunnan kukka, +ma Luojaa kuuntelen, kun haastaa suus,» +Sua uskon, armas mies, +sua rakastan kenties, +mut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka +tai tuntureilta tulee aamu uus. + +Syleile, suutele mua, armas miesi, +min otsall' onnen kruunu kimmeltää! +Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi, +sua seuraa, sulle sykkää sydän tää. +Sua uskon, unten mies, +sua rakastan kenties, +mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi +tai perho kiitää kohti kynttilää. + +Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa, +sun silmistäsi liekki outo lyö, +mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa, +sydäntäin kaipuu, sulo tuska syö. +Sua uskon, unten mies, +sua rakastan kenties, +mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa +tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö. + + + +NOTTURNO. + +Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä +maan huolit huntuus iankaikkiseen, +näin maata suo maailman sydämellä +sa lapses, unelmiinsa uupuneen, +kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä +ja laineell' liikkuvalla linna veen, +myös piha pitkä ilman pilvyellä +tai talo nousta taivaan autereen; +tyyssija heillä tyyni on,--mut kellä +on rauha riutuvalla rakkauteen? + +Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä +on niinkuin kaiku kaukokanteleen, +kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä +kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen! +Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä, +en muuten kestä uuteen keväimeen, +suo sydänlämpöäs mun lähennellä, +mun tuta riemu rinnan syttyneen, +kun kaikki sammuu, katoaa,--mut kellä +on helkatulta arkeen ainaiseen? + + + +RONDO. + +Oli itkun ilta, +maan tanhuvilta +yön kuudan-silta +pois kutsui vain; +sen muistan iki +kuin tuskaniki, +kun kuiskit liki: +»Sua lemmin ain!» + +Oli haave-hetki, +oli aave-retki, +soi kulkusetki +kuin kuolleiden: +»Sua lemmin aina, +ah, Luojan laina, +nyt taakat paina +ei taivaisten!» + +Oli onnen hyrsky, +oli tuskan tyrsky, +oli tunteen myrsky +ja järjen jää, +mua kutsui hääni, +mun murtui jääni, +mun sortui ääni +ja pyörtyi pää. + +Oli kuusten kuiske +kuin huntuin huiske, +kävi tuulten tuiske +kuin viuhka yön, +yli maiden, soiden +me mentiin noiden, +pois karkeloiden +taa tähtivyön. + +Oli laulu loitto, +soi sfäärein soitto +kuin aamunkoitto +maill' autuuden +lie kirkkahilla, +yökasteisilla, +tai kuolevilla +hymy viimeinen. + +Oli kukkain suku +kuin Floran puku, +oli karjain luku +kuin Artemiin, +nous kumpuin pinnat +kuin Cereen rinnat +tai taikalinnat +lie Eleusiin. + +Oli hetket huvat +kuin tuulten tuvat, +kävi mielikuvat +kuin vyöryt veen, +kaikk' kahleet laukes, +maan kammot raukes, +rajat yöhön aukes +ja rakkauteen. + +Oli huokaus huolen, +ma luulin, kuolen, +jään tuollepuolen +ma Tuonen vuon, +mut sentään palaan: +niin luokses halaan, +jos sen ma salaan +tai julki tuon! + + + +CAPRICCIO. + +Yön pitkän vaikka viihdyin vierelläs, +en ollut, onneton, sun mielessäs, +sa muita tuumit, mietit mietteitäs, +et mua, suuri, tuhma sulhokulta! +Kai muistit muinaisia? Lempeäs +tät' uskotonta taikka uutta tulta, +min kipinät jo kiehtoo sydäntäs, +näin riistäin kaksin-olon onnen multa? +Vain varmaa on: et ikipäivinäs +saa rauhaa rakkauteni haaveilulta! + +Ken on hän? Tiedän muita lempinees +mua ennen, enkä tiedä empinees, +jos etees sattui silmä, otsa sees, +punainen poski, maire marjahuuli. +Äl' epää! Uskoton, et myönnä ees? +Sun lujaks ehkä luonteheksi luuli +naisraukka, joka luotti rakkautees, +niin huimaan, haihtuvaan kuin pohjatuuli! +Kah, kerro! Kenen myönnät pettänees? +Jo sydän tää sun salaisuutes kuuli. + +Mua petät! Mutta jos sa myönnät sen, +niin, kautta rakkautemme Irattoisen, +sinusta tekee henkipattoisen +jokainen leikamoiva lemmenhovi: +soi sulle ään' ei sulokuiskehen, +ei armas aukee salpa, sala-ovi, +käyt mierolaisna maassa miekkoisten, +sun kiroo joka kauniin naisen povi, +näin kesken parhaiden oot pannainen, +ja muiden kanssa ei sun elää sovi. + + + +CANZONE. + +Soi, laulu, kerro maasta Gruusian, +min miehet uljaat on ja naiset norjat, +mut kaikki Sukkamielen suuren orjat +ja ylpeät kuin tähdet taivahan. + --»Ah, armas, liian kauan sun + jäi silmäs päivänlaskuhun, + ei noussut päivään nousevaan!» + Näin Gruusiassa lauletaan. + +Soi, laulu, kerro ruhtinattaresta, +min silmät lemmen, leikin tulta lyö, +mut joka synkkenee kuin synkin yö, +kun kuulee kuiskittavan vertaisesta. + --»Ah, armas, liian kauan sun + jäi silmäs päivänlaskuhun, + ei kohti käynyt korkeaan!» + Näin Gruusiassa lauletaan. + +Myös oli ruhtinas, mut runon vain, +hän kuumin verin vallatarta lempi, +mut kerran erhettyi, ei tuhoisempi +lie ollut lemmen erhe näillä main. + --»Ah, armas, liian kauan sun + jäi silmäs päivänlaskuhun, + siksi kuljit, koito, kuolemaan!» + Näin Gruusiassa lauletaan. + +Istuivat illan suussa kukkulalla, +katsoivat kaksin päivää painuvaa, +mi päärly-päärmehellä, purppuralla +punaili tarun, taiston Gruusiaa. + --»Ah, armas, liian kauan sun + jäi silmäs päivänlaskuhun, + sa luontoako lemmit vaan?» + Näin Gruusiassa lauletaan. + +Puristuu nyrkkiin käsi hieno, hento, +rypistyy otsa, silmä tulta lyö, +välähtää tikari kuin tähdenlento, +ja runon ruhtinaan jo saartaa yö. + --»Ah, armas, liian kauan sun + jäi silmäs päivänlaskuhun, + siks hyvin jouti sammumaan!» + Näin Gruusiassa lauletaan. + + + +SONETTO. + +Ehk' enemmän sua kiehtois lempi tää, +jos oisi mulla naljat naisten muiden, +jos lämmetessäs jäähtyisin kuin jää, +jos huikennellen säänä huhtikuiden +ma voisin viihtää, kiihtää, kimmeltää-- +ma vieron tapaa tuota virnasuiden; +ma otan syleilys kuin lämmin sää +ja aurinkos kuin kukat heelmäpuiden. + +Ma hyvää sulle tahdon ainoastaan, +sua varten kaikki kukat, heelmät kannan, +en vartoa voi sinun antaa ees: +vaan niinkuin takaa kesän taivaanrannan +käy aamu iltaa puolitiehen vastaan, +niin punastun--ja syöksyn sydämees. + + + +PASTORALE. + +Heleä painui päivä laskulleen, +sen säteet säilyi, +sen kullat niinkuin keltahunnut häilyi, +ne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen, +myös metsän, maan ja veen +ja niitun kukkineen +ja puistolammen, joka tyynnä päilyi. + +Sen partahalla paimentyttönen +tuo keltatukka, +tuo kautokenkä, punapaula-sukka, +ritarin eessä seisoi vaieten, +mi vaati vastauksen +runoista rakkauden, +jotk' oli juuri huoannut hän rukka. + +Veen kaivoon kesän kauneus heijastui +niin helakasti +kuin aikois elää elon syksyyn asti; +maailma toinen siellä seijastui: +kuin täällä, ulpu ui, +puun-oksat ojentui, +aurinko paistoi iki-armahasti. + +Niin erhettyikin keltasirkku tuo, +lens lehtipuusta +päin kuvapäivyttä, päin kuvakuusta, +yritti unten ystävänsä luo, +erotti totuus nuo, +ei toisillensa suo, +siks soi nyt laulu keltasirkun suusta: + +»On pakko pantu, säätty lause lain, +ken tahtoo kuulla: +pyhällä pysy lemmen laulupuulla +ja tyynnä tyydy onneen unelmain; +näät kylmän kylvyn vain +saa keltasirkku ain, +jos tosiks alkaa haaveitansa luulla.» + +Ritari kuuli mielin murheisin +ja virkkoi julki: +»Tuo laulu multa ovet onnen sulki.» +Mut kun hän kääntyi puoleen kumppanin, +hän yksin olikin, +pois hitain askelin +jo puistontietä paimentyttö kulki. + + + +ALBA. + +Herätkää! Hehkuu koitto auringon! +Päin linnaa rientää ratsu puolison. +Herätkää hurmastanne! +Pois houreet houkkion! +Tuon viestin turmastanne: +hän asestettu on! +Hän teidät surmaa, nauttii surmastanne. +Herätkää hulluudesta haaveilon +tai kohta käytte hurmekuolohon! + +--»Jos lemmen tään me eitämme, +niin parhaimpamme peitämme, +elomme helmen heitämme-- +päin pystyin käymme teitämme! +Ei, suloineen ja suukkoineen +tää lempi kuuluu korkeuteen, +koinhetkeen toiseen, kolmanteen, +ehk' aamuun iankaikkiseen!» + +Ei hullutusta moista kuullakaan! +On turmionne turma kansan, maan. +Voi, herjaa, häpeäänne, +jos vaimo valtiaan-- +sep' oisi kauhun käänne!-- +näin täällä tavataan. +Pian kalman karkeloihin häipyis häänne. +Oh, onnettuutta, näin jos parhaat maan +vain aattelevat omaa onneaan! + +»Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat, +me oomme yhtä autuaat! +Sen viestin täältä viedä saat: +näin lempii lemmen ruhtinaat. +Ja ratsumiesi, muista sie: +ei aina auvoon lempi vie; +se meille kuolon polku lie, +mut milloinkaan ei harhatie!» + + + +LETRA. + +Tahtoisin kiittää Sua kerran niin, +tuo kiitos että tunkis sydämiin, +sieluihin ihmisien ijäisiin, +ne tehden toisillensa hellemmiksi; +Sua siitä kiittää tahtois sydän tää, +kun sitä suuri päivä lämmittää, +kun murtunut sen murehelt' on jää, +sen liikkeet käyneet inhimillisiksi. + +Ja siitä Sua kiittää tahtoisin, +kun kohtasin ma naisen, toverin, +mi minuun katsoi silmin syyttävin, +mut sentään anteeks-antavaisin, lempein. +En muista enää, mitä tunsinkaan, +vain että itkin kauan katkeraan +ma kukkeutta, kuihtumusta maan, +jonk' olet itse olomuoto hempein. + +Ah, virpi vieno, tähkä tähden muun, +kuin tohdit, kumma, tänne vierailuun +Sa alle ankeen, polon päivän, kuun, +miss' ei Sua ymmärrä, ei kuule kukaan? +Yks ehkä ymmärtäjäs ollut ois, +mut hänen täytyy kohta mennä pois, +hän ehkä vieläi ymmärtää Sun vois, +ellei hän oisi mennyt muiden mukaan. + +Hän tuhlas kaunehensa kalleimman, +min hälle antoi armo taivahan, +tuon itseytensä lahjan ihanan, +mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle; +siks hänet nyt on Herra hyljännyt, +siks on hän maailmassa orpo nyt, +siks häntä vaivaa päivät päätetyt, +ja ilta varhainen jo vaipuu hälle. + +Sua sentään siitä kiittää tahtoisin, +kun sai hän nähdä hyvän enkelin, +mi häntä katsoi silmin tähtisin +täält' ennen eroomista hautaan mustaan; +ja kaikki kaunis, johon uskoi hän +viel' ensi koittehessa elämän, +tuon silloin saarsi kaiken-kieltäjän +ja vaati hänen varmaa rangaistustaan. + +Ja tapahtukoon, mikä oikein on! +Sain silloin kuolemani tuomion, +kun näin, ett' yks on lapsi auringon, +min kaltainen ma olla oisin voinut. +Ma menen sinne, kuhun kuulunen, +alhaalle, yöhön yksinäisehen, +mut unhota ees mailla Tuonen en, +ett' ääni Taivaan korvahain on soinut. + +Ah, armas laps, on kuolla vaikeaa, +näin nähdä eessään Luojan ryytimaa, +sen kukkaa kaunehinta rakastaa +ja sentään mennä pois kuin merten tuuli; +mut mua jos Sa joskus muistanet, +mun varmaan erheitäni muista et, +vain harppuniekan orvot haavehet: +ken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli. + +Anelen anteeks ajallistani; +et rakastanut rajallistani, +mi niin Sua usein syvään loukkasi: +rakastit rajattuutta hengen polon. +Koht' ollaan rajattomat kumpikin: +ma uppoon mielipuolen unihin, +Sa kohoot Taivas-lemmen lentimin +kotihin kaiken lemmen läsnäolon. + +Mut yöni kuiluistakin kiitän Sun, +kun saatoit miehen, tuskaan tuomitun, +saleihin seeste-korkeoihin, kun +näin sydänpäärlyt, jotka peittää syvyys: +on suurta olla suuri valtias, +enempi hengen, runon ruhtinas, +mut suurempi kuin suurin kuningas +on kruunun kilvoitellut ihmishyvyys. + + + +CATENA. + +Kuin rautakahle meidät yhteen liittää, +ei syy, vaan yksinäisyys sydämen, +mi koskaan, koskaan +ei katkee, joskaan +Sua, onnen haave, omaks saisi en, +sais koskaan kanssas kauneutt' en niittää +tääll' elon kumpuin tuhatkukkaisten. + +Sua unten tähdistä siis suo mun kiittää; +on meillä kahle toinen, kultainen, +mi koskaan, koskaan +ei katkee, joskaan +en Sua löytäis joukost' ihmisten: +on meillä mielikuvat, jotka riittää, +kun tulee tunto kaiken-tyhjyyden. + + + +ANGELUS. + +Soi, kello, kutsu kokoon kaikki kansa, +jo yöhyt saapuu, ilta hämärtyy. +Jokainen, joll' on huoli sielustansa, +min rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy, +nyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa +sen tulen, mit' ei turra halla, hyy, +mi ihmislasten sydämissä palaa, +kun herkintänsä haave heidän halaa. + +Ma olen tehnyt paljon, paljon pahaa, +vähemmän tieten, tietämättäni +enemmän, siksi sydäntäin mun sahaa +kuin ruumiskirstun seppä sahaisi; +oon itse herkkä, olen muille vahaa, +tuon tiedän: monen monta sortuvi +vain kohtalonsa kovuuteen tai siksi, +heit' ettei täällä tietty ihmisiksi. + +Jumala taivaan! Meille armos lainaa, +sit' ilman emme pääse eteenpäin, +me orjat oomme, meitä kahle painaa +halujen, jotka mielen myrskysäin +heräävät haudoistansa niinkuin vainaa +hetkellä Herran, torvein-jylinäin, +eik' auta meitä usko, voima vaja, +jos synny silloin meiss' ei Vapahtaja. + +Ei hurskautehen tietä muuta meillä +kuin nöyryys, tieto voiman puuttuvan, +ja hartaus, mi elon harhateillä +voi ohjaella lailla oppahan. +Ei tunnon rauhaa tehdä temppeleillä, +ei mahtitöillä maisen kunnian, +se vaatii poikkeemahan valtatieltä, +se kysyy elon erämaista mieltä. + +Ah, Catharina! Tähän saakka tiemme +on Luojan luokse rinnan kulkeneet, +täst' eteenpäinkin ystävät me liemme, +meill' yhteiset on kaihot, kyyneleet +ja haaveet, jotka myötä hautaan viemme; +meit' erottaa vain sielun syvänteet, +Sun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan, +mun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan. + +Soi, kello! Jospa jalkais juureen voisin +tään tuoda sydämeni syyllisen, +Sun eessäs jospa vähä lapsi oisin +kuin aikaan armaan ensi rakkauden! +Jumalan äiti! Katso aurinkoisin +minua silmin, miestä murehen, +ma etten vaipuis tähän vankilaani, +en hukkais kultaisinta kudelmaani! + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 11294 *** |