initial commit of ebook 11294HEADmain

1 files changed, 1808 insertions, 0 deletions

diff --git a/11294-0.txt b/11294-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..e3d463b
--- /dev/null
+++ b/11294-0.txt
@@ -0,0 +1,1808 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 11294 ***
+
+JUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA
+
+Kirj.
+
+EINO LEINO
+
+
+1919.
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+Invocatio
+Ursus Finlandicus
+Confessio cordis
+Arte & Marte
+Ultima Thule
+Luna mendax
+Carmen rusticum
+Ad Manes
+Nil nisi Mors
+Chorus mysticus
+Vox intima
+Carmen boreale
+De profundis
+Consolatio
+Rime
+  Serenata
+  Ballata
+  Barcarola
+  Notturno
+  Rondo
+  Capriccio
+  Canzone
+  Sonetto
+  Pastorale
+  Alba
+  Letra
+  Catena
+Angelus
+
+
+
+
+INVOCATIO.
+
+Taas karjuu Kaos ikivanha. Kauhu
+titaanit valtaa, yltyy alku-yö,
+syvyydet kuohuu, korkeudess' on pauhu,
+Prometheun taas maksaa kotka syö,
+maanpiirin saartaa luomismyrskyn sauhu;
+nyt pient' on ihminen ja ihmistyö,
+mut sentään sydämissä kansain, maiden
+kuin ennen kukkii ahot autuaiden.
+
+Kuin muinen siellä kuolottuuden kaipuu
+käy rinnan kanssa hetken hurmion,
+ja valtakunnat nousee, toiset vaipuu,
+mut taide seisoo, voittaa Tartaron,
+se taide, joka taivaan tulkiks taipuu
+ja valtain korkeampain viesti on,
+mi suulla suurempien, haastain, uutta
+luo joka hetki hetken ikuisuutta.
+
+Kas, kirkkahat kuin aikain aamunkoissa
+totuuden pylväät pyhät heijastau,
+ja tuoreina kuin Tauriin ruusut, noissa
+ikuiset kauneus-innot seijastau,
+kuin muinen, taiteen esikartanoissa
+jalouden juhlaan kansat kaunistau:
+miss' ihmissilmä lempeydestä kastuu,
+Iphigeneia alttarille astuu.
+
+Ja niinkuin ennen aikaan Atreun lasten,
+Oresteen huuto tunkee taivaisiin,
+lyö raivottaret Spartan valtiasten
+kuin muinen ihmisheimon herkimpiin,
+soi laulut kirottuin, ei autuasten,
+kuin päätään puistais Tantalos taas niin,
+ett' yöstä kuiluin kuuluu ääni kumma
+kuin ihmisyyden syiden tunto tumma.
+
+Ja niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa
+raakuuden valta, vaikka voimaton,
+kun hälle heleämmät henget haastaa,
+soi kielet kaunihimman kantelon,
+hän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa,
+hän tulee ylvään itsetuntohon:
+barbaari pelkää, koska järkkyy Kaos,
+ei Agamemnon eikä Menelaos.
+
+Siks soios soitto armahampain aikain,
+uponnut kello ihmis-unelmain,
+sydänten syvyyksistä ilmi kaikain
+ihanteet hengen, runon ruhtinain;
+ei sinis kuollut mahti taiteen taikain,
+ei kunto maasta kuolemattomain,
+kuin kautta taivaan vauhtiansa virmaa
+Phoibos Apollon tuliorhit kirmaa.
+
+Helise lyyra, helkä harppu parhaan,
+mit ihmisheimo tietää päällä maan,
+min tutki, tuomitsi tai iski harhaan,
+se täällä toisin vaaoin tuomitaan;
+opasta kaikki siihen onnen tarhaan,
+miss' ihmiskuntaan kukin kuulutaan,
+ja missä vaalii mieli miehen, naisen
+vapautta kauneuden kansalaisen.
+
+
+
+URSUS FINLANDICUS.
+
+Miks katsot tähtiä vain öisen taivaan?
+Pian aamu koittaa, tähdet kalpenee.
+Oot astunut nyt Suomen karhun laivaan--
+miks, Catharina, rintas huokaisee?
+Kadutko, että vaivuit iloon, vaivaan
+sa miehen, jota murhe murtelee,
+mut joka hymyy, laulut liedot laulain,
+kun on hän orja onnen, lemmen paulain.
+
+Tuo luuttu tänne, hovipoika! Malja
+myös käteen, että virsi viriää!
+Kuin sinkoo kipinöitä sepon palja,
+niin neron välkkehiä neste tää.
+Kaikk' karkeloimaan! Soikoon nauru, nalja!
+Meill' eessä viittoo elon määränpää,
+ja tuolla tietkööt porvaritkin Turun:
+nyt saapuu riemun saatto eikä surun.
+
+--»Hääretkeltään nyt palaa herttuamme,
+tuo rakas, hyvä, vaikka vallaton.
+Me hälle hurraamme ja huiskutamme--
+Jagellon neiti hällä myötä on.
+Me huiskutamme ja me kuiskutamme
+hyveitä kuuluisia morsion:
+hän kuink' on kaunis ja hän kuink' on soma
+ja sentään alhainen, kuin meidän oma.»
+
+Miks, Catharina, minuun katsot? Etkö
+ihastu säveliini iloisiin,
+vai niiden ennustusta epäiletkö?
+Äl' epäile! Se kaikk' on käypä niin.
+Minulle suutut? Suotta! Sydämetkö
+jo synkenneet, vaikk' äsken lemmittiin?
+Oh, mahdotonta!--Kuinka? Maljan riistät
+mun kädestäin ja multa riemun kiistät!
+
+Siis ota luuttukin! Kah, miks et ota?
+Ne kaksi kuuluneet on yhtehen
+niin kauan kuin on soinut lemmen sota
+tai riita käynyt ritar-kalpojen,
+niit' ilman tyhjä ois maailma, jota
+en kärsi, siedä, niinkuin siedä en...
+Ei, ei! En suutukaan, vaan kiitän Sua,
+kun muistutit Sa mullan lasta mua.
+
+Tuon tempun mulle jos ois tehnyt toinen--
+ei, sit' ei tohtinut ois kukaan muu!
+Sen täytyi olla nainen nuori, moinen
+kuin Sinä, sielussa min heijastuu
+kaikk' kaunis, hellä, herkkä, haaveiloinen,
+pyhäinen, kukkiva kuin pihlapuu,
+mut sentään kiinteä kuin kirkas rauta,
+jonk' eessä eivät leikinlyönnit auta.
+
+Ah, Catharina, Suomen karhu olen,
+kuin on tää laiva, joka meitä vie,
+oon korven mies, ma polut korven polen,
+ja ryskäin siitä silloin aukee tie;
+mut tieltäin kalliin näin jos rintasolen
+ma löydän, lahja Laupiaan se lie,
+sen hiljaa painan sydämellein silloin
+ja itken, rukoellen aamuin, illoin:
+
+»Madonna suuri! Ällös minuun suutu,
+vaikk' olet valtiatar taivahan,
+ma vaikk' en koskaan tästä muuksi muutu,
+jään lapseks aina toisen maailman:
+Sun juures eivät tähän maahan juutu,
+mun eivät juuret maihin Jumalan,
+joist' olet tullut tänne, tähti ylpein,
+mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.»
+
+Sinulle tahdon toisen laulun laulaa,
+enemmän ehkä mieles mukaisen,
+en kiittää lemmen pyhän pyyteen paulaa,
+en jumaluutta maisten muotojen,
+en silmäripsiäs, en joutsenkaulaa,
+en öistä kauneutta katsehen,
+vaan tahdon luutuin, lauluin tuoda julki,
+min sydän kauan sisimpäänsä sulki.
+
+
+
+CONFESSIO CORDIS.
+
+Et tiedä, laiva, mitä kallehinta
+nyt kannat, eikä tiedä tähti-yö,
+yön tuuli ei, ei meren aavan pinta,
+ei aallot, jotka laivan laitaan lyö,
+sen tietää yksin tämä ihmisrinta,
+ijäinen jota itku lemmen syö,
+ja jok' on kärsinyt niin paljon, että
+ei armastaan voi nähdä kyynelettä.
+
+Ah, Catharina, yössä tässä tahdon
+Sinulle seikat kaikki selvittää:
+lien vaikka kaltainen ma merten vahdon,
+Sua lemmin niinkuin maata vehreää,
+tai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon,
+jok' ajaa vellamoista vierivää,
+min milloin olkapää tai jalka vilkkuu,
+taas yllä aallon yhdeksännen ilkkuu.
+
+Sinussa, Catharina kaunotukka,
+ajelen utuisinta unelmaa,
+min tunsi koskaan trubaduuri rukka:
+ei suotu tähtiä mun rakastaa,
+vain itkeä, kuin itkee rannan kukka
+kesäisen iltapilven purppuraa,
+tai niinkuin huokaa metsä honkapuinen,
+kun hopeoi sen kuudan toukokuinen.
+
+Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen
+yörastas yksin laulaa kullalleen,
+niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen,
+ma haaveen haikeutta sydämeen,
+Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen,
+ei mulla taikaa Ahdin kanteleen;
+heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee,
+mun ympäri yön tuulet yksin tuulee.
+
+Sa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle--
+Ah, Catharina, mit' on kokonaan,
+kun jäävät aattees salaisimmat Sulle,
+miel'alas, joit' en arvaa milloinkaan,
+kaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle
+tuo ikituskaa pelkäll' olollaan,
+syvyydet sielus, joit' en kestä, siedä,
+yöpuoles tumma, jost' et itse tiedä!
+
+Olemme vieraat toisillemme, vennot,
+niin että usein Sua pelkään, oi,
+kun kuulen äänes, tunnen sormes hennot,
+nään armautes, min Aphrodite loi,
+tai silmäis syvän taivaan tähtilennot,
+nuo ukonvaajat, jotka vasamoi
+minulle rangaistusta uhkaavinta
+tai elon arpaa, jonk' on kuolo hinta.
+
+Ah, Catharina, vastakohdat liemme,
+Sua ymmärtämään sentään pyrkinen,
+niin vaatii yhtynehet valtatiemme,
+mut vahvemmin tää tuska sydämen:
+jos jatkuu näin, me hautahamme viemme
+tuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen,
+ett' oudon kanssa oli meillä olo,
+meilt' että särkyi siihen sydän polo.
+
+Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu
+alemma, että Sinuun yltäisin,
+Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu,
+Sa Pohjantähti, maan mamatalin!
+Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu,
+et tunne koskaan ihmistuntehin,
+ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen--
+et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.
+
+Ah, Catharina, katso taivaanrantaa,
+maa siellä siintää, päivä koittaa uus,
+_mun_ maani, minne laiva meitä kantaa,
+Sun maasi myös ja meidän vastaisuus;
+se meille murheen vaiko onnen antaa,
+vain tietää Hän ja taivaan avaruus,
+min eessä nyt ma alla aamuntähden
+Sun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden.
+
+Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa,
+sen puut ja lähteet loitsulauluin soi,
+sen heimon hengen onkaloista kaikaa
+ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi
+kovuutta kohtalon; myös itse aikaa,
+ne varmaan suuri sielun vaiva loi:
+siell' on mun murheen, laulun, hengen maani,
+mi utuisinta vastaa unelmaani!
+
+Sanani äskeiset siis anteeks anna
+kuin ois et koskaan niitä kuullutkaan,
+taas suurna seiso taivaan morsianna
+kuin herttuattarena hengen maan,
+min Sulle suon, min otsalehti kanna
+päin pystyin, niinkuin kruunut kannetaan,
+mut muistain, että on se kruunu murheen,
+tuo valtamerkki sielun vahvan, urheen.
+
+
+
+ARTE & MARTE.
+
+Sun arvoises jos Turun linna oisi,
+se kuultais kultaa nyt ja purppuraa,
+sen päällä Päivätärten soitto soisi,
+sun juhlis kauneuttas kaikki maa,
+kuin jumaluutta, jonka juureen toisi
+mit' ijäisintään koskaan aavistaa
+tää korpi kolkko ja sen kansa karu,
+min kannel kyynelöi ja huokaa taru.
+
+Ja arvoises jos oisi Suomen herrat,
+he valtakuntas rajat laajentais,
+he kantais kansan verot kymmenkerrat
+ja ritariston rivit taajentais,
+näin asejoukot, idän, lännen verrat,
+he herttuansa johtoon asettais,
+ja Sinun väreissäsi välkähtäen
+he voittais Venäjän kuin Ruotsin väen.
+
+Ja jos ma itse oisin arvoisesi,
+ma Sulle toiset laulut laulaisin,
+niin siniset kuin kukat silkkiesi,
+niin punaiset kuin päärlys puuntavin,
+niin tähti-täydet kuin yö huntujesi,
+niin raudan-raskaat kuin on raskahin
+Sun huokaukses kotimaasi puoleen,
+min kaipuu Sun ja mun jo saattaa huoleen.
+
+Ei ole arvoisesi täällä kukaan,
+en minä eikä Suomen herratkaan,
+tää maa on tehty toisten mittain mukaan,
+me erämaita täällä hallitaan,
+eik' koskaan täällä ole hallittukaan,
+me ollaan ensi ruhtinaita maan,
+meit' ennen sudet, karhut vallanpäällä
+vain peninkulmin kuninkoitsi täällä.
+
+Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden,
+me perustamme, mitä perii muut,
+ja vaikk' on verho eessä vastaisuuden,
+nää mulle virkkaneet on viikot, kuut:
+me ihmistämme korven ihanuuden,
+me teemme puistikoiksi korven puut,
+myös pian täällä huojuu pyökit, tammet,
+on taidelammikkoina metsälammet.
+
+Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme,
+miss' urhot jalot taittaa peitsiään
+vuoks impiensä ihanain, ja tuomme
+näin muiden maiden tavat maahan jään,
+myös trubaduureille me suojan suomme,
+jotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään
+voi taivutella siroin taiderunoin,
+näin sankartöille seppeleitä punoin.
+
+Mut suotta solmia on voiton vöitä,
+kun miestä ei, ken niillä vyötettäis,
+tääll' ensin tehtävä on sankartöitä,
+jos mieli, että harput heläjäis,
+siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä,
+ikuisin mistä meille maine jäis,
+ens iskun Moskovako ansaitseisi,
+vai Tukholmaanko meri meidät veisi.
+
+Ah, Catharina, runon, kalvan impi,
+Sa määrää, kunne meidät kuljetat,
+kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi:
+haemme haaveet, joita halajat.
+Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi,
+ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat,
+vain maailman jos jalkais juureen toisin,
+ma ehkä arvoisesi olla voisin.
+
+
+
+ULTIMA THULE.
+
+Mun mihin maahan olet vienyt, julma,
+min kansan keskeen synkän, karkean?
+Sen aina kiiluu karsas silmäkulma,
+kun riemuin metsälle ma ratsastan.
+Ma nään, on outo sille onnen huima,
+se tuntee tuskan, kaunan katkeran
+ja vihan, roudan saakka sielunjuuriin--
+ei lempeä, mi lietsoo töihin suuriin.
+
+Ihailla itseään he ehkä taitaa,
+ei muuta: heill' on sydämessä jää.
+He päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa,
+ett' ei vois jalous heitä lämmittää.
+Kas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa,
+itara heill' on into, sydän, pää.
+He kuolis auringossa! Riemuns' ainoo
+on riemu vahingon, mi toista vainoo.
+
+Tää kerikansa! Yhtä outo sille
+on ilo, onni, kuin on ihmisyys,
+tuo kuolematon, jonka kuoleville
+soi Taivaan Rakkauden äärettyys.
+Mitä he tahtoo? Miks he elää? Mille?
+Jäämeren tuuli heiltä tunteet hyys.
+Ken koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää,
+ja siksi ikuista, kun on se--tyhmää!
+
+Nää raakalaiset! Joudun raivoon, joskaan
+niin pitäis ei Jagellon tyttären,
+mut kun ma aattelen, he ettei koskaan
+tajua tulta hengen korkeuden,
+ma säälin, että tähän roisto-roskaan
+sun täytyi valtiaaksi vaivaisten,
+jotk' eivät tiedä ees, ken olet sinä,
+keit' oomme me ja kuka olen minä!
+
+Tää Turjan heimo! Niin ei varmaa mikään,
+kuin ettei koskaan kuuna päivänään
+se täällä nää, vaikk' eläis ijäst' ikään
+vertaista näiden kahden kruunupään,
+ja vaikka ei se iki eläisikään,
+siks elää se, ett' tulee näkemään,
+kuin käy sen heimon, joka herttuansa
+vain tarun lukee aikakirjoistansa.
+
+Nää pohjanperäläiset! Jos he tietäis,
+mink' armon teemme heitä halliten,
+he eivät halpuuttansa enää sietäis,
+vaan hankkisivat valta-istuimen,
+me jolle lauluin, harpuin, huiluin vietäis,
+min vartioisi miekka vapauden,
+ja nähtäis, kuinka kesken jäätä, lunta
+on pohjolassa uusi valtakunta.
+
+Juhana, tiedän moista miettiväsi,
+mun siitä salli sua varoittaa.
+Sa muista: täytyy olla pää ja käsi,
+jos tavoitella tahtoo valtikkaa;
+pää oomme me, ja uskot mielelläsi,
+ett' on sun kätes suuri Suomenmaa,
+siks aiot kapinaan sa kansan nostaa
+ja siten vehkeet Eerik-veljes kostaa.
+
+Ah, Juhana! He sua rakastavat,
+niin luulet, luotat, että pety et,
+mut heillä rakastaa on toiset tavat
+kuin meillä: sutten, jotk' on nälkäiset.
+Jos voitat, laativat he juhlalavat,
+jos et, niin mestauslavat, kirvehet,
+ja sun he kieltää veljes tuiman tullen,
+suo purppuraksi punapaidan sullen.
+
+Ei, Juhana! Ei meille jäänyt muuta
+kuin lemmen laaja valtakunta tää.
+Jos kuulla tahdot linnun-laulupuuta,
+kuin mua kutsut, jätä tuumat nää!
+Siks syleilkäämme, antakaamme suuta,
+ja ohi olkoon tämä myrskysää:
+ma koen kolkkoutta maasi kestää,
+jos lupaat haavehesi hullut estää.
+
+
+
+LUNA MENDAX.
+
+Kuu kylmä autiolla taivahalla!
+Ah, nainen lempimäni, noinko liet?
+Kun paistat, silmistäsi paistaa halla,
+valaiset sentään elon aavan tiet,
+joit' astun, mietin mieliä ankealla;
+et anna onnea, mut pelon viet,
+ja korpikuuset polun kahtapuolta
+ne kummeksii, kun kuljen ilman huolta.
+
+Sa saavuit kutsumatta: nousit kuni
+lait luonnon nousee eteen uhmaajan,
+et tullut niinkuin kauan-kaivattuni,
+vaan niinkuin tulee tieto Jumalan,
+et niinkuin kaunis haave, armas uni,
+vaan niinkuin varmuus tutkimattoman,
+kuin selviö, jot' epäile ei kukaan,
+vain kaikki järjestyy sen järjen mukaan.
+
+Et mitään vaatinut, vaan paljon annoit,
+siks oon Sun suhtees aina velkainen,
+et suonut kaikkeas, vaan kaiken kannoit,
+mi liioin painoi mieltä murheisen,
+et suulla vannonut, ja sentään vannoit
+ain olla ylin ystäväin; ma en
+lähetä voi, en loitota: mun täytyy
+siks vartoa kuin selvä selvittäytyy.
+
+Ja sentään on kuin palais syksynpuistot,
+puutarhat kummat tuoksuis tulvanaan,
+ja vieris virrat oudot, virransuistot,
+kaupungit nostais kaukotornejaan,
+kun syttyy sydämessäin jälleen muistot
+nuo armaat kaksin-olon autuaan,
+ja on mun kera nainen musta, muudan,
+mi paista ei kuin syksyn kylmä kuudan.
+
+Ei, hän on armas, nuori, hellä, uhkee,
+kuin punapilvi lämmin leimuaa,
+hän sulkee silmänsä, ja ruusut puhkee,
+ne aukaisee, ja pilvet aukeaa,
+hän rakastaa kuin luonto toinen, muhkee,
+kuin taivas etelän, kuin aamun maa,
+ja päänsä päällä rakkautensa rusko
+on niinkuin elämän ja onnen usko.
+
+Kuu kylmä autiolla taivahalla!
+En tiedä, ehkä nähnyt unta lien,
+vain yksin vaeltanut maailmalla,
+kuin käyn nyt kujaa tämän korpitien
+ma haaveksien miellä hallaisalla;
+mut sentään hautahain tuon tunnon vien:
+ei ollut olentos kuin syksyn kuudan,
+vaan olit kuin tuo musta kukka muudan.
+
+
+
+CARMEN RUSTICUM.
+
+Ma kuljin kerran erämaassa, kuulin
+sen korpihonkain kieltä korkeaa,
+ne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin
+tään kansan virttä vavahduttavaa,
+tuon ensin ääniksi vain metsän luulin,
+mut kuulin sitten: kaikui kaikki maa,
+sen kivet, kannot, viidat virttä samaa,
+tään kansan kieltä, kansain unohtamaa.
+
+Tuo sävel sydämeeni tunki tumma,
+kuin ois se ollut sieltä kotoisin,
+tuo multa mielen kiehtoi laulu kumma,
+kuin käynyt oisin kuoroon kappelin,
+soi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa,
+ma outoon hiljaisuuteen himmenin,
+ja hartahasti niinkuin lasna liitin
+ma kädet ynnä Kaikkivaltaa kiitin.
+
+Ma kuulin niinkuin kehtolaulun armaan
+ajoilta, joita aavista ma en,
+ma elin niinkuin esikauden harmaan
+inehmo kanssa luonnon ihmeiden,
+mun vaistoni lie olleet poissa varmaan,
+ma elin maailmoissa muistojen
+etäisten, kummallisten, lapsellisten,
+kuin sinipiikain silkkihapsellisten.
+
+Ja kas, ne astui kaikkialta esiin
+ilmasta, puista maan tään haltiat,
+ne nousi aalloille, ne vaipui vesiin,
+kiveltä kivelle ne kiikkuivat,
+ne kutsui kauas kaunihimpiin kesiin,
+kun kypsyi toiset toivot, unelmat,
+kun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta
+uneksi täällä onnellisten unta.
+
+Ne lauloi: »Mik' on meidän herttualla?
+Hän erämaita yksin ratsastaa.
+Hän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla
+tuul' ulvoo, huokaa synkkä metsä, maa.
+Yön, myrskyn halki, rakeen rankan alla,
+hän samoo eikä rinnan rauhaa saa.
+Hän Liivin linnojaanko miettii, vaiko
+jo hänet raivottaret saaliiks saiko?
+
+Ei, naista nuorta miettii hän,
+mi taivu ei miehen tahtoon, joskin miehelään,
+mi mielellään ei sulhon syliin vaivu,
+on niinkuin kukka alla hangen, jään,
+ei liikaa uneksi, ei haavein haivu,
+vaan oman pitää pystyn, korskan pään,
+ja siten hengen viepi herttualta,
+tuo linnan valtiatar neitivalta.
+
+Ei tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi
+kuin on hän itse: nyt hän havahtui.
+Jos mieltä murheisen tuo lohduttaisi,
+mit' tässä maassa kerran tapahtui,
+joelta Tuonen tarun toisen saisi
+hän kuulla, missä kumma joutsen ui,
+ja kunne kerran keskeen virran jäisen
+upotti lempi liedon Lemminkäisen.
+
+Hän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa,
+tää vannoi, ettei kiitäis kisoihin,
+mut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa,
+tää että hylkäis taistot hyvätkin,
+ja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa,
+ja miekkaan paloi mieli sankarin;
+kalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa
+kuin kuudan hiipi pitkin pellon viljaa.
+
+Hän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori,
+hän murti suuta, mustaa haventaan,
+hän miekan vyötti, sotatielle suori
+ja tuli vihdoin tummaan Tuonelaan;
+ois siellä vieläi, ellei äiti-muori
+ois hoivaellut hänen haavojaan;
+tuost' uros uljastui, mies miestyi sorja,
+mut ollut enää ei hän naisen orja.»
+
+Mun mielein tenhos tarun taika kuuma,
+ma vannoin maahan, kansaan kuuluvain,
+jonk' oli oksapuilla moinen huuma,
+ahoilla leikki lemmen haltiain;
+siit' asti ollut mun on mielituuma
+Turusta tehdä linna valtiain,
+min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli
+ja hovimiel' ois Suomen honkain mieli.
+
+
+
+AD MANES.
+
+Kun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu,
+maan muodot taipuu tahtoon Jumalan,
+kun moni armas haave maaksi maatuu,
+tie verta tiukkuu uuden maailman,
+kun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu
+edessä kauhun aina kasvavan,
+niin kaunis kulkea kuin kuutamolla
+on silloin kuollehien kalmistolla.
+
+Ne nukkuu hiljaa, miehet mielen, voiman,
+ja vaimot, kotiliettä vaalineet,
+urohot aatran, hengen aateloiman,
+tai taiston jäyhän miekkaa mitelleet,
+työn jättiläiset, tuollapuolen soiman
+ja kiitoksen, on turhat kyyneleet:
+kuin menee merten taakse iltatähti,
+kointähtenä taas noustakseen, he lähti.
+
+On heitä mennyt monen monta tuonne
+ylintä ystävää ja tuttavaa,
+min muistuu mieleen joka kasvonjuonne,
+min piirteet tuntee kaikki kansa, maa,
+niin monta, jonka kunto, kirkas luonne
+viel' elonpäiviämme kirkastaa,
+myös niitä, jotka kuolo vaati varhain,
+mut joista riemu nyt on tähtitarhain.
+
+Nuo taatot harmaat, jotka hauta nieli,
+nuo maammot armaat, tulleet Tuonelaan,
+jos kuulis, että kumpuin näiden mieli
+ois kerran noussut kukkaan, kunniaan,
+ett' elpyin, viljeltynä viidan kieli
+sois Lapinmaasta saakka Laatokkaan,
+he tuntis, itkein tuvat tulvillensa,
+jo katkeavan kuolon-kahlettensa.
+
+Mit' on tää? Taikaa vaiko unta? Säen
+taivaasta sinkoo keskeen kuolon yön,
+ma kuoron kuulen, valon oudon näen,
+mi tulee tuoltapuolen tähtivyön,
+se nousee, laji laaja nurmen-väen,
+se saapuu, sankar-suku tyynen työn,
+ja niinkuin Manan koski paasipaltain
+se virttä veisaa korkeampain valtain:
+
+»Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti
+tään kansan parhaimpien sydämiin,
+kuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti,
+kuin totuus, joka juuttui jumaliin,
+kuin elämä, min vaatimusta toisti
+he vielä kuolinvuoteellansa niin,
+se että säilyy sydämissä nuorten,
+kuin hehkuu uhriliekit helkavuorten!
+
+Eik' enää sammu koskaan Suomenmaasta
+se tuli, tulkoon mikä tuulispää,
+kuin kuohukoonkin pohjamutain saasta,
+kuin heilukootkin hetken huiput nää;
+on paikka, miss' ei päivän kielet haasta,
+pyhäkkö, kunne soi ei myrskyn sää,
+tuo templi muiston, kerran toivon kehto,
+ja voiton, maineen, laulun laaker'-lehto.»
+
+Ja minä, laulut lehtoin toisten taitain,
+tuon tunnen niinkuin oma kutsuis maa,
+soi helke hillebardein, rautapaitain,
+ritarit rientää, liput leimuaa,
+ne yli ryntää elon, kuolon aitain,
+ne pois kuin rautamyrsky ratsastaa,
+ne nousee, mennen merta, maata pitkin,
+Tavastit, Kurjet, Hornit, Flemingitkin.
+
+Ah, Catharina! Enää en ma kestä,
+lupauksen rikon, jonka Sulle tein.
+Mua ällös epää, enää ällös estä!
+Riveihin syöksyn Suomen ritarein,
+lyö liekki outo Suomen sydämestä,
+se valtaa, tenhoo, syttää sydämein,
+käyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun!
+Nyt arpa lyödään Eerikin ja minun.
+
+
+
+NIL NISI MORS.
+
+Yö on niin pitkä, kolkko vangin koppi,
+mun hyvät henget kaikk' on hyljänneet.
+Siis tuta täytyikö mun tääkin soppi,
+nää nähdä kammon jylhät jyrkänteet,
+ett' oppisin, mit' orjanmieli oppi,
+ett' tunnon tuskan kuumat kyyneleet
+mun kastais katuvaisen poskipäitä,
+jok' äsken vielä vietin omien häitä?
+
+Ei koskaan, koskaan! Surustain ma suurrun
+kuin tarun jätti, jonk' ol' äiti Maa.
+Jos murheen multaan lyöty lien, ma juurrun
+sen helmaan, juon sen voimaa voittoisaa.
+Tään alle ankaran jos kuorman kuurrun,
+ansaitse armoa en korkeaa,
+ma että synnyin kruunupääksi, että
+en elää voi ma elon y1peydettä.
+
+Isomman itseään he kammitsoivat,
+siks keltään, koskaan pyydä anteeks en!
+He viedä vallan merkit multa voivat,
+mut henkeni on herttuallinen;
+he minut paikkaan tähän pahaan toivat,
+ma pidän aarteheni ainoon sen,
+min perin taatoltani uljahalta,
+min mulle antoi Taivaan kaikkivalta.
+
+Ma pystypäänä käydä tahdon kautta
+eloni tarun, kuoloon kruunatun.
+Jo tiedän, mua vainotaan sen tautta--
+ah, Eerik, Eerik, hyvin tunnen sun!
+Mua valmis vartoo vainajain jo lautta,
+mut vaikka Kharon kohta korjaa mun
+ajaen airoin alhon tumman tiehen,
+minusta saa hän purren kokkamiehen.
+
+Ja nainen nuori, vierelläin mi makaa,
+myös viime matkallani vierelläin
+on seisova kuin Pallaan patsas vakaa
+Manankin mahteja näin viehättäin,
+sen muotonsa tuo marmor-tyyni takaa
+ja poven päiväkummut kukkapäin;
+ma niitä suutelen ja hiljaa kuulen,
+hän kuinka herää humistessa huulen:
+
+»Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä,
+meill' yks on tuska lemmen, yksi tie,
+me käymme yhdess' yön ja päivän teitä
+mik' eessä elon armolahja lie,
+se suokoon kukkia tai kyyneleitä,
+meit' autuaita sama arpa vie
+ain autuudesta autuuteen, kuin kantaa
+hääpurtta yö päin punapilven rantaa.
+
+Ja tiedätkö, on pilvein tuolla puolla
+mun valtakuntani, on onnen maa,
+miss' osataan myös armaan eestä kuolla,
+ei yksin huoata ja armastaa,
+sun suuteloihis kuolla tahdon tuolla,
+jos tääll' en heidän vainoltaan ma saa,
+tai tahdot ennemmin, sua että lemmin
+vain sydämessäin vielä ijäisemmin.
+
+Ne houkat! Niinkuin Fatum itse kulkee
+yl' ihmisriemun, ihmistuskankin,
+niin kulkee Lemmen kaikkivalta, sulkee
+syliinsä kaikki suonin sykkivin,
+ja mulle haastamaan he tulla julkee,
+sun että heljän, hyvän hylkäisin,
+min luona myrskyisen on olla lauha,
+min luona rauhattoman mull' on rauha.»
+
+Jagellon tytär, suljen suudelmiini
+sulosi, sikskuin koittaa päivän koi!
+Ma Sinuun miellyin, Sinuun kierryin kiini,
+en Sua ilman elää, kuolla voi.
+Punainen huuliltasi purskuu viini,
+ma kuulen, maasi satakielet soi,
+ja suurta suudellen Jagellon lasta
+ma olen vapaa joka vankilasta.
+
+
+
+CHORUS MYSTICUS.
+
+On tuskan tuttu jalo Vaasan suku,
+tuo suuri hyveissään kuin paheissaan,
+myös laaja Sforzain rikosten on luku,
+Jagellot julmat maissa mainitaan,
+Jumalan armost' teill' on päällä puku,
+min hurmevirrat vihki purppuraan,
+siis kuulkaa, kaunokaista lasta kaksi,
+se kuink' on huuhdottava valkeaksi.
+
+Vain rakastakaa toisiannel Lempi
+on lahja teille taivaan ylimmän,
+myös suotu teille hekkuman on hempi
+ja hellyys, tähkä onnen täyttyvän,
+maa että oisi teille etäisempi,
+lähempi taivas, kussa kutsuu Hän
+luo milloin luotujaan kuin myrsky, milloin
+kuin lounatuulen kuiske kuudan-illoin.
+
+Vain rakastakaa toisianne! Vihan
+tuo lempi tullessaan, se tuntekaa!
+Syvyydet nähkää sydämen ja lihan,
+maat, joita aatos yksin aavistaa,
+jumalten kaltaisia olkaa ihan,
+mit' teille onni suo, se ottakaa!
+Näin hetken hurmioita kunnioittaen
+te käytte eespäin ijäisyyttä voittain.
+
+Te älkää luulko: ijäisyys on täällä
+tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.
+Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä
+on lehden lento, niin on inehmon,
+mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä
+tai orhill' onnetarten tuokion:
+hän paikan tietää, mistä tielle lähti,
+ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.
+
+Kuin lempi muinen tarumailla Hellaan
+Helena Parista, niin lempikää!
+Hävitti kaupungin he kauneudellaan,
+mut raunioille rakkaus, laulu jää.
+Akhilleus, Briseis maita mainehellaan,
+Aeneas, Dido lemmell' itkettää;
+ihana sortui Ilion, mut nousten
+sen yöstä soi taas suihke sotajousten.
+
+Tai kirja kun Paolon nuoren pauloi
+Francescan kaunokutrin kahleisiin,
+Beatricen sulho suuri siitä lauloi,
+sen kaiku että kantoi jumaliin:
+hän itse kultaa kuolotonta kauloi,
+ihaili lemmen ijäisyyttä niin,
+ett' astui kautta kuolon kauhun, vimman
+hän Tulitaivoon auvon korkeimman.
+
+Tai taikamaljaa kun Isolde-impi
+ja Tristan koito oli maistaneet,
+upotti heidät unten viepä rimpi,
+erotti heidät maat ja väljät veet;
+eik' kannel kaikunut lie kaunihimpi
+kuin kerran kaikui kansan kanteleet,
+min kesken nous kuin kukkaköynnös-pylväät
+Ginevran, Lancelotin laulut ylväät.
+
+Ja monta muuta, jotka hauta nieli,
+joit' ilman maa tää toki tyhjä ois,
+ei taipuis taivahisin ihmismieli,
+ei kaunehintaan kansat ihannois,
+tääll' yksin haastais rahvaan raaka kieli,
+vain patarummut, sotatorvet sois,
+ei koskaan lyyrat lempeyden, ei sulon,
+vain ähky-äänet työn ja toimeentulon.
+
+Siks rakastakaa toisianne! Suorin
+tie on se taivohon, ei tasaisin.
+Mut vaikka pilviin piirtyis vastavuorin,
+se käykää, nouskaa liekin leimuvin
+jumalten tupiin, tulkaa tänne nuorin
+jäsenin, ruumiin, sieluin, unelmin
+kointähti-korkein, syvyys-täysin sylin,
+teiss' että aukeis alhaisin ja ylin.
+
+
+
+VOX INTIMA.
+
+Ma tulen niinkuin erämaasta tuuli,
+mut saavun kera keitaan tuoksujen;
+kun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli,
+mut päättyessä päivän melskeisen,
+ma ijäinen, min kuolleheks jo luuli
+inehmon heimo, hiivin vaieten
+kuin varjo korven taikka kuusten kuiske,
+kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.
+
+Mua älkää karkoittako! Kerron teille
+ma itsestänne ihanimmasta.
+En mitään pyydä. Tehköön kerjureille,
+mit' aikoo mulle lahjaa antava.
+Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille
+povenne maininkien pohjassa,
+jotk' Eedeninsä katoomista itkee,
+kun kalma heiltä kukat heljät kitkee.
+
+Ne leikki siellä sievin päivänperhoin,
+ne kirmas yli niittuin kirjavain.
+Yön hunnut yksin heidät huoli verhoin,
+Koi-Luojan rusko heidät riisui vain.
+Suristen lailla kimalaisten kerhoin
+he tanhus aattein, tuntein autuain;
+Maa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä
+ja Taivas taatto korkea ja syvä.
+
+Se oli heidän koko maailmansa,
+ei ollut heille tuttu piiri muu.
+He siihen uskoo, pyrkii uudestansa,
+he haaveissansa siihen sijoittuu,
+ja jälleen taivas tarjoo armoansa,
+maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu,
+mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän
+tai kautta särkyneiden unten särmän.
+
+Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain,
+ma kuiskin kuolevaisten sydämiin,
+kun vait on intohimot ihmisrukkain,
+miel' altis ijäisyyden aatoksiin,
+ja katso: laulu lasten kaunotukkain
+se seestyy, lautuu, sädehtii jo niin,
+heill' että haaveissaan on yllä kaaret
+kuin taivon korkean tai höyhensaaret.
+
+Ah, kuinka kultaisena tuolla paistoi
+elämän onni joka oksapuin,
+mut onneton, ken niiden heelmää maistoi,
+hän riutui, riutui rinnan haaveiluin,
+hän näkymättömiä vain nyt vaistoi,
+hän kuuli helkkeet harppuin salattuin:
+laill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti,
+mut toinen kuin Narkissos nuori loisti.
+
+Tapahtui: iski tulta ilmanrannat,
+maa tummui, peittyi pilvein pimeyteen,
+vihisi virrat, liikkui linnat, sannat,
+vapisi vahvuus päällä maan ja veen,
+puut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat,
+maailma syöksyi yöhön ikuiseen,
+kuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla
+pyhinkin lapsenhuudoll' haikealla.
+
+Ja niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi,
+kuin kannelkielet, jotka katkeaa!
+Min Luoja loihti heille onnelaksi,
+se meni, niinkuin menee taivas, maa;
+he juoksi, joutui aina kauemmaksi,
+huus turhaan toisiaan ja jumalaa;
+lie heidät niellyt peto korven, taikka
+all' ilman oudon heill' on hautapaikka.
+
+Mut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee
+he vieläi viidakoissa kulkevan
+tai ihmis-intohimon tuulet tuulee
+kuin hehku aron, päivän polttaman,
+niin yhä huutaa he, ett' outo luulee
+heit' ääniks omantunnon tuskaisan,
+mi vaatii vastausta, kunne heiltä
+katosi Eeden elon lyhyen teiltä.
+
+He ovat jälleen hyvää lasta kaksi,
+jotk' ovat onnelansa löytäneet,
+kaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi,
+etäälle elon tuskat, kyyneleet,
+käy heille maa ja taivas kirkkahaksi,
+vihertyy viita, hopeoituu veet,
+he näkee unta, kuinka leikki kerran
+he ahoill' autuailla lemmen Herran.
+
+Mut taru lisää: heistä toinen toisen
+jos pettää, kumpikin he heräjää,
+voi toinen anteeks suoda angervoisen
+tuon toisen syyn, mi syynsä selittää,
+elämä vieläi heille aurinkoisen
+voi illan antaa, mutta murhe jää,
+kuin katsois toistaan kautta kuolon härmän
+he taikka särkyneiden unten särmän.
+
+
+
+CARMEN BOREALE.
+
+Jagellon lapsi, jälleen luuttus lainaa
+iloksi illan yhä tummuvan.
+Sun päähäs tahdoin Suomen kruunun painaa,
+mut painoin tuskan orjantappuran.
+Lien mennyt mies, jo hautaan valmis vaihaa,
+vain tiedän, että Sua rakastan,
+Sun kauttas vaan, kun sulat suudelmiini,
+ma vielä riipun elämästä kiini.
+
+Näin siis on käynyt, rakas lapsirukka!
+Takana vangin rautaristikkoin
+nyt nääntyy kristikunnan kaunein kukka
+vain vuoksi sulhon polon suuteloin,
+tuon lemmen, nuoren niinkuin poskes nukka,
+tään hurman, jonka huuliltas ma join;
+kuin puron poikki puiden latvat taipuu,
+niin meidät liitti rakkaus ja kaipuu.
+
+On talvi tullut, koht' on jäässä meri,
+yö saartaa, sammuu toivo viimeinen,
+mun talttuu tahtoni, mun viihtyy veri,
+jää jäljelle vain nöyryys sydämen,
+ja sentään mull' on luonto, mieli eri
+kuin ihmisillä maan tään hallaisen:
+heill' lemmetön kuin Lapin laajin salo,
+mun niinkuin korven päällä pohjanpalo.
+
+Jos kerran katto siirtyis, päivä koittais,
+Sun puhtaan kauneutes se purppurois,
+ja Juhana jos veljen julman voittais,
+me mentäis täältä kaukomaille pois,
+Sun maahas, missä satakielet soittais
+tai missä Böhmin viidat vihannois,
+ain tuonnemmaksi, Alppein tuolle puolen,
+taa veljesvainon sekä huomen-huolen.
+
+Siell' alla puiden toisten, toisen taivaan
+Sua kaikesta ma kiittää tahtoisin,
+kun suostuit kerran Suomen karhun laivaan,
+eloni aavan astuit myrskyihin,
+mun vangitunkin murheeseen ja vaivaan,
+Sa ihmisistä armain, ihanin,
+min silmiss' on kuin siinto tähtein toisten,
+tai terhen aamun rantain aurinkoisten.
+
+Ma uskon tähtiin, tähtitarhain valtaan
+ylitse kansakuntain, yksilöin,
+se meitä seuraa ääreen kuolonkaltaan,
+se meille puhuu sielun keski-öin,
+kipuja vielä Kiirasvuoren paltaan
+se verhoo Taivas-armon auervöin
+ja Toivon, jok' on ikuisuutta itse,
+siks parhain paistaa ihmissydämitse.
+
+Jagellon lapsi, jalo lilja, käyös
+siis kanssain kärsimyksen kirkkauteen,
+kuin tähti yön mun tielläin ylennäyös,
+mut vieös viitaan iankaikkiseen;
+mink' yöhön eksyn, yöstä välkähtäyös,
+mink' etsin päivää, päily sydämeen,
+ma että erottaisin hyvän, pahan,
+en paatuis veljeäni vihaamahan.
+
+
+
+DE PROFUNDIS.
+
+Rakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle
+kuin kukka auringolle aamunmaan.
+Mitä ma olen pahaa tehnyt, kelle,
+mua näin ett' ylenmäärin kiusataan?
+Jumala, armos anna vaivaiselle,
+suo minun mennä tummaan Tuonelaan!
+En enää elämää ma kestä. Rauhaan
+ma tahdon Manatarten maahan lauhaan.
+
+Miss' olenkin, ma olen tiellä muiden,
+siks salli päättää minun päivät nää,
+suo soutaa rantaan Tuonen raitapuiden,
+päin käydä tupaa pientä, himmeää,
+ja vierren viikkoin, vierren vuotten, kuiden,
+katua kauhistavaa elämää,
+johon ma synnyin, itse syytä vailla,
+vaan josta vastuu mull' on muiden lailla.
+
+En kestä enää tässä vankilassa!
+ma tunnen, että täällä turmellun,
+tai ammoin turmelluin jo maailmassa,
+mut siellä kohtaloin ol' yksin mun:
+kaks meitä tääll' on ilmass' saastaisassa,
+mi myrkyttää myös, Catharina, Sun,
+Sun poskes kelmenee, Sun sulos haihtuu,
+Sun sydänkesäs sydänsyksyyn vaihtuu.
+
+Oh, usein yössä rukoellut yksin
+ma oon, ett' täällä yksin oisinkin,
+et kärsimyksiäni kärsimyksin
+lisäisi, kahden kurjan tuntemin!
+On onni hyvä jakaa ystävyksin,
+mut murhe yksin kantaa kaunoisin;
+kun tummut, tummuu tuska sydämeni,
+kun valkenet, ei palaa valkeuteni.
+
+Ma kiittämätön? Tuota tuskaa puuttuis!
+Sit' ilman kyllin suur' on kurjuutein.
+Mua koeta ymmärtää, Sa ettet suuttuis:
+Sun suruas vain säälii sydämein.
+Sa uskot, toivot, että kaikki muuttuis ...
+ei muutu mikään. Tänne ijäksein
+ma jään, sen näen, holvein näiden huomaan,
+tään tuskan maljaa sakkaan saakka juomaan.
+
+Ah, Catharina, lähde kaukomaille,
+unohda minut, miehes onneton!
+Sun suurta sieluas jos jäänkin vaille,
+jää mulle riemu riemuin muistelon.
+Isäisi maille matkaa autuaille,
+jumalten lapsi, juurta auringon,
+ja siks äl' itseäsi kiinnä minuun,
+ma että, kurja, kerran kiinnyin Sinuun.
+
+Mitä ma lausuin, Catharina? Poisko,
+Sa, ainoo aarteheni päällä maan?
+Nää holvit järkeni jo vieneet oisko,
+kun haastan, mit' en mieti milloinkaan?
+Sinäkö pois? Tuo vastaukses voisko
+unohtua, tuo sana valtiaan,
+mi meitä seuraa ilon, tuskan teitä:
+»Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä.»
+
+Mua ethän kuule, Catharina?--Poistu!
+Ei, jää!--Pois, pois!--En Sua kestää voi.
+Sa seesty, kirkastu, Sa auringoistu,
+mun, pimeän, jo sielukellot soi.
+Kun niitä kuulen, tiedän: koskaan toistu
+ei taru onnen, jonka lempes loi...
+Jää, armas, jää! Mua ethän kurjaa kuule,
+tosiksi hourehia houkon luule!
+
+
+
+CONSOLATIO.
+
+Juhana! Juhana! Miks kiusaat mua
+ja itseäsi sanoin kirpein noin?
+Noin ruoskii raivottaret rangaistua,
+noin iskee nuolet ihmiskohtaloin.
+Sa tiedät, että rakastan ma sua,
+sun tähtes kaikki kestää, kantaa voin,
+mut jos sa horjut, epätoivoon lankeet,
+on mullai eessä päivät pitkät, ankeet.
+
+Sua usko en ma kiittämättömäksi,
+mua sentään murheutat sanoillas,
+kun hulluus, äsken huuliltas mi läksi,
+vain muistuttaa sun omaa murhettas,
+kun soisin sorjemmin sun kärsiväksi,
+jalommin jaksavaksi vaivassas,
+mut sentään, kuinka jaksat, kärsinetkin,
+oot mulle kallis elon kaiken retkin.
+
+Lien ollut liian kylmä rakkaudessa,
+ma vaikka rakkauteeni raukean,
+mull' oli tunto lemmen leimutessa,
+ett' ovat lainaa lahjat Salliman;
+siks yhtä tyynnä onnen kukkiessa
+kuin kuihtuessa näit mun kulkevan,
+mun uskoit patsahaks, mi tuskin eli;
+sen sydän vaikka tulta sykähteli.
+
+Havaitsin usein: pitänyt et siitä--
+äl' epää--ei, sun hyvin ymmärrän,
+näät rakkaudessa liikakaan ei riitä:
+ken paljon saa, jo vaatii enemmän.
+Ei Eros kerran annetusta kiitä,
+vaan toivotusta iloitsee jo hän
+kuin laps, mi kysyy joka loppiaissa,
+taas eikö pian olla joulun maissa.
+
+Oon ollut sentään hyvä seura sulle
+ja uskollinen sielun sisimpään,
+myös olet ollut mies sa muhkein mulle,
+et pieni koskaan: kannoit korskan pään!
+Jos sallimus siis sulle, sorretulle,
+toi turmion, sit' yhdess' itketään,
+ja vaikka tuska monet tunteet turtaa,
+se saa ei meitä masentaa, ei murtaa.
+
+Luo monet seikat lohdutusta meille:
+kuin kurjat oommekin, on jumala,
+on Taivas, miss' on armo kyyneleille,
+ja pyhimysten sääli palava,
+säteileväinen elon eksyneille;
+ja Juhana, on meillä muistoja,
+on menneisyyden kuvakirja, jota
+ei meiltä mikään onnenvaihe ota.
+
+Kas, tässä kirja! Kesken armon aikaa
+ma siihen aatokseni siirtelin,
+nuo lentäväiset, koska lemmen taikaa
+ma taivaankanteen saakka piirtelin,
+säkeistä näistä ehkä kaukaa kaikaa,
+syvintä silloin mitä mietinkin,
+kun elo seijastui kuin tähtiseule
+ja kuulsi maailma kuin kultaneule.
+
+Se ota, joskus sitä illoin lue,
+kun paistaa kammioomme kalvas kuu,
+sa sillä mieltäs turtuvaista tue,
+kun öisin aavehin se ahdistuu,
+parempiin sointuihin sen puutteet pue,
+salasta keksi, mit' ei virka suu,
+ja muista tuo: on rakastettu sua
+kuin ketään maailmassa--paitsi mua.
+
+Sa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi
+tai kolme lehteä, ne tyhjät on.
+Tää mulle kävis kahta kalliimmaksi,
+jos niihin tuhlaisit sa tuokion.
+On tuska luotu meille lunnahaksi
+runouden, taiteen, taivaan auringon,
+ja kun ei täällä leikareita muita,
+me leikkikäämme lemmen haaveiluita.
+
+
+
+
+RIME.
+
+
+SERENATA.
+
+Armaani nukkuu! Ah, en herättää
+ma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan.
+Nyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan
+hän kulkee kummun tietä himmeää.
+  Hän minne päätyy? Miss' on määränpää?
+
+Hän vierii valkamahan haavelaivan,
+mi lähtee kohti merta myrskyisää,
+mut vaikka muistoistani kuinka kaivan,
+en muista, minne päätyy pursi tää.
+  Ylintä muistelen vain ystävää.
+
+Armaani nukkuu! Ah, en herättää
+voi henkeäsi, siksi eessäs emmin:
+se itsestänsä herää iloisemmin;
+vain yölle virteni voin virittää.
+  Mun yksin tähdet täysin ymmärtää.
+
+Siis, kivi kallis, lippaaseesi jää!
+Kun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin,
+Sun kirjokantes aukee kiirehemmin
+kuin ikkunaasi lentää laulu tää.
+  Sun hohtos silloin päivän pimittää.
+
+
+
+BALLATA.
+
+En onnekses ma tullut elämääsi,
+en olotilaa tuskatonta tuomaan,
+ma tulin sulle surut suuret luomaan,
+mun tuntos tuomariksi Luoja sääsi.
+
+Nään sinut selvään kaikin virheinesi,
+mut lempimästä laata
+en sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan.
+Rakastan, raukka, kaikin erheinesi
+sua enkä muuta saata--
+ma onneton, mink' osan kurjan sainkaan!
+Ma tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan,
+ihanin ihmisistä oot sa, armain,
+tien viitta mulle, vahti suuntain varmain,
+vereni vaikka velloo tuulispääsi.
+
+Visersi mulle pääskyt räystähältä:
+»Te käytte tuhoon, turmaan,
+jos liitytte te toinen toisihinne.»
+»Voi olla», vastasin, »saan kuulla häitä,
+hän kunne kulkee, hurmaan
+vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne.
+Siis virka, rakas, suuri sulho, minne
+sa menet, että menisin sen mukaan
+kuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan.
+Ma valmis olen. Milloin vietät hääsi?»
+
+Ja puiston vanhan puut ne varoitteli:
+Ȁl' ole, neiti nuori,
+niin valmis lempeen, rakkauteen niin raju!
+Se rakkaus vain elon halki eli,
+min kauan kattoi kuori,
+min kukkimista vaali valpas taju.
+Jos taivut helposti, jos niinkuin paju
+kädessä kierryt miehen miekallisen,
+hän unhottaa sun arvos antamisen,
+siks liekkis peitä alle järjen jääsi!»
+
+Ma vastaan huokasin: »Ah, tiedän hyvin,
+ujompi olla pitäis,
+uneksivampi suurten sulhoin eessä,
+mut rakkaus on olemuksein syvin;
+sen ihanuus ett' itäis,
+ma sitä hellin, hoidan silmät veessä.
+Mut tunnen naurussa kuin kyyneleessä:
+salata liekkiäin en voi, se hiiluu
+mun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu,
+silmistä sinkoo, etsii kipinääsi.»
+
+
+
+BARCAROLA.
+
+Kas, kuinka kuudan virran veessä häilyy,
+jää jälkehemme vana hopeinen,
+niin muistossain tuo ilta muudan säilyy,
+kun kuulin lyönnit rintas rakkauden,
+Sua uskon, armas mies,
+sua rakastan kenties,
+mut niinkuin syvyydestä tähdet päilyy
+tai siimes suree rannan raitojen.
+
+Sa mulle virkoit vienoin äänin silloin:
+»Ah, Catharina, olen onneton,
+mua lemmit, luulen, mutta virka, milloin
+voin kotiin viedä moisen morsion!»
+Sua uskon, armas mies,
+sua rakastan kenties,
+mut niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin,
+tai kielet helää kaukokantelon.
+
+Ja vielä virkoit: »Täältä tahdoin noutaa
+ma sielulleni rauhan rakkahan,
+tuo toivo turha oli, mennä joutaa,
+juon surun maljan saakka sakkahan.»
+Sua uskon, armas mies,
+sua rakastan kenties,
+mut niinkuin säde ilmain merta soutaa
+tai tuli syttyy kodin takkahan.
+
+Ja vielä lausuit: »Rakas lapsirukka,
+on mullai mielessäni kuolottuus,
+mut vain sun kauttas, kristikunnan kukka,
+ma Luojaa kuuntelen, kun haastaa suus,»
+Sua uskon, armas mies,
+sua rakastan kenties,
+mut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka
+tai tuntureilta tulee aamu uus.
+
+Syleile, suutele mua, armas miesi,
+min otsall' onnen kruunu kimmeltää!
+Mihinkä mennet, kunne käynee tiesi,
+sua seuraa, sulle sykkää sydän tää.
+Sua uskon, unten mies,
+sua rakastan kenties,
+mut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi
+tai perho kiitää kohti kynttilää.
+
+Mun surmaa suutelos, ma tahdon palaa,
+sun silmistäsi liekki outo lyö,
+mun sieluin, ruumiini sua yksin halaa,
+sydäntäin kaipuu, sulo tuska syö.
+Sua uskon, unten mies,
+sua rakastan kenties,
+mut niinkuin kuudan lempii kultakalaa
+tai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.
+
+
+
+NOTTURNO.
+
+Ah yöhyt hellä, joka lempeydellä
+maan huolit huntuus iankaikkiseen,
+näin maata suo maailman sydämellä
+sa lapses, unelmiinsa uupuneen,
+kuin sallit, ett' on tupa tähtösellä
+ja laineell' liikkuvalla linna veen,
+myös piha pitkä ilman pilvyellä
+tai talo nousta taivaan autereen;
+tyyssija heillä tyyni on,--mut kellä
+on rauha riutuvalla rakkauteen?
+
+Ah, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä
+on niinkuin kaiku kaukokanteleen,
+kuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä
+kuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen!
+Syyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä,
+en muuten kestä uuteen keväimeen,
+suo sydänlämpöäs mun lähennellä,
+mun tuta riemu rinnan syttyneen,
+kun kaikki sammuu, katoaa,--mut kellä
+on helkatulta arkeen ainaiseen?
+
+
+
+RONDO.
+
+Oli itkun ilta,
+maan tanhuvilta
+yön kuudan-silta
+pois kutsui vain;
+sen muistan iki
+kuin tuskaniki,
+kun kuiskit liki:
+»Sua lemmin ain!»
+
+Oli haave-hetki,
+oli aave-retki,
+soi kulkusetki
+kuin kuolleiden:
+»Sua lemmin aina,
+ah, Luojan laina,
+nyt taakat paina
+ei taivaisten!»
+
+Oli onnen hyrsky,
+oli tuskan tyrsky,
+oli tunteen myrsky
+ja järjen jää,
+mua kutsui hääni,
+mun murtui jääni,
+mun sortui ääni
+ja pyörtyi pää.
+
+Oli kuusten kuiske
+kuin huntuin huiske,
+kävi tuulten tuiske
+kuin viuhka yön,
+yli maiden, soiden
+me mentiin noiden,
+pois karkeloiden
+taa tähtivyön.
+
+Oli laulu loitto,
+soi sfäärein soitto
+kuin aamunkoitto
+maill' autuuden
+lie kirkkahilla,
+yökasteisilla,
+tai kuolevilla
+hymy viimeinen.
+
+Oli kukkain suku
+kuin Floran puku,
+oli karjain luku
+kuin Artemiin,
+nous kumpuin pinnat
+kuin Cereen rinnat
+tai taikalinnat
+lie Eleusiin.
+
+Oli hetket huvat
+kuin tuulten tuvat,
+kävi mielikuvat
+kuin vyöryt veen,
+kaikk' kahleet laukes,
+maan kammot raukes,
+rajat yöhön aukes
+ja rakkauteen.
+
+Oli huokaus huolen,
+ma luulin, kuolen,
+jään tuollepuolen
+ma Tuonen vuon,
+mut sentään palaan:
+niin luokses halaan,
+jos sen ma salaan
+tai julki tuon!
+
+
+
+CAPRICCIO.
+
+Yön pitkän vaikka viihdyin vierelläs,
+en ollut, onneton, sun mielessäs,
+sa muita tuumit, mietit mietteitäs,
+et mua, suuri, tuhma sulhokulta!
+Kai muistit muinaisia? Lempeäs
+tät' uskotonta taikka uutta tulta,
+min kipinät jo kiehtoo sydäntäs,
+näin riistäin kaksin-olon onnen multa?
+Vain varmaa on: et ikipäivinäs
+saa rauhaa rakkauteni haaveilulta!
+
+Ken on hän? Tiedän muita lempinees
+mua ennen, enkä tiedä empinees,
+jos etees sattui silmä, otsa sees,
+punainen poski, maire marjahuuli.
+Äl' epää! Uskoton, et myönnä ees?
+Sun lujaks ehkä luonteheksi luuli
+naisraukka, joka luotti rakkautees,
+niin huimaan, haihtuvaan kuin pohjatuuli!
+Kah, kerro! Kenen myönnät pettänees?
+Jo sydän tää sun salaisuutes kuuli.
+
+Mua petät! Mutta jos sa myönnät sen,
+niin, kautta rakkautemme Irattoisen,
+sinusta tekee henkipattoisen
+jokainen leikamoiva lemmenhovi:
+soi sulle ään' ei sulokuiskehen,
+ei armas aukee salpa, sala-ovi,
+käyt mierolaisna maassa miekkoisten,
+sun kiroo joka kauniin naisen povi,
+näin kesken parhaiden oot pannainen,
+ja muiden kanssa ei sun elää sovi.
+
+
+
+CANZONE.
+
+Soi, laulu, kerro maasta Gruusian,
+min miehet uljaat on ja naiset norjat,
+mut kaikki Sukkamielen suuren orjat
+ja ylpeät kuin tähdet taivahan.
+  --»Ah, armas, liian kauan sun
+  jäi silmäs päivänlaskuhun,
+  ei noussut päivään nousevaan!»
+  Näin Gruusiassa lauletaan.
+
+Soi, laulu, kerro ruhtinattaresta,
+min silmät lemmen, leikin tulta lyö,
+mut joka synkkenee kuin synkin yö,
+kun kuulee kuiskittavan vertaisesta.
+  --»Ah, armas, liian kauan sun
+  jäi silmäs päivänlaskuhun,
+  ei kohti käynyt korkeaan!»
+  Näin Gruusiassa lauletaan.
+
+Myös oli ruhtinas, mut runon vain,
+hän kuumin verin vallatarta lempi,
+mut kerran erhettyi, ei tuhoisempi
+lie ollut lemmen erhe näillä main.
+  --»Ah, armas, liian kauan sun
+  jäi silmäs päivänlaskuhun,
+  siksi kuljit, koito, kuolemaan!»
+  Näin Gruusiassa lauletaan.
+
+Istuivat illan suussa kukkulalla,
+katsoivat kaksin päivää painuvaa,
+mi päärly-päärmehellä, purppuralla
+punaili tarun, taiston Gruusiaa.
+  --»Ah, armas, liian kauan sun
+  jäi silmäs päivänlaskuhun,
+  sa luontoako lemmit vaan?»
+  Näin Gruusiassa lauletaan.
+
+Puristuu nyrkkiin käsi hieno, hento,
+rypistyy otsa, silmä tulta lyö,
+välähtää tikari kuin tähdenlento,
+ja runon ruhtinaan jo saartaa yö.
+  --»Ah, armas, liian kauan sun
+  jäi silmäs päivänlaskuhun,
+  siks hyvin jouti sammumaan!»
+  Näin Gruusiassa lauletaan.
+
+
+
+SONETTO.
+
+Ehk' enemmän sua kiehtois lempi tää,
+jos oisi mulla naljat naisten muiden,
+jos lämmetessäs jäähtyisin kuin jää,
+jos huikennellen säänä huhtikuiden
+ma voisin viihtää, kiihtää, kimmeltää--
+ma vieron tapaa tuota virnasuiden;
+ma otan syleilys kuin lämmin sää
+ja aurinkos kuin kukat heelmäpuiden.
+
+Ma hyvää sulle tahdon ainoastaan,
+sua varten kaikki kukat, heelmät kannan,
+en vartoa voi sinun antaa ees:
+vaan niinkuin takaa kesän taivaanrannan
+käy aamu iltaa puolitiehen vastaan,
+niin punastun--ja syöksyn sydämees.
+
+
+
+PASTORALE.
+
+Heleä painui päivä laskulleen,
+sen säteet säilyi,
+sen kullat niinkuin keltahunnut häilyi,
+ne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen,
+myös metsän, maan ja veen
+ja niitun kukkineen
+ja puistolammen, joka tyynnä päilyi.
+
+Sen partahalla paimentyttönen
+tuo keltatukka,
+tuo kautokenkä, punapaula-sukka,
+ritarin eessä seisoi vaieten,
+mi vaati vastauksen
+runoista rakkauden,
+jotk' oli juuri huoannut hän rukka.
+
+Veen kaivoon kesän kauneus heijastui
+niin helakasti
+kuin aikois elää elon syksyyn asti;
+maailma toinen siellä seijastui:
+kuin täällä, ulpu ui,
+puun-oksat ojentui,
+aurinko paistoi iki-armahasti.
+
+Niin erhettyikin keltasirkku tuo,
+lens lehtipuusta
+päin kuvapäivyttä, päin kuvakuusta,
+yritti unten ystävänsä luo,
+erotti totuus nuo,
+ei toisillensa suo,
+siks soi nyt laulu keltasirkun suusta:
+
+»On pakko pantu, säätty lause lain,
+ken tahtoo kuulla:
+pyhällä pysy lemmen laulupuulla
+ja tyynnä tyydy onneen unelmain;
+näät kylmän kylvyn vain
+saa keltasirkku ain,
+jos tosiks alkaa haaveitansa luulla.»
+
+Ritari kuuli mielin murheisin
+ja virkkoi julki:
+»Tuo laulu multa ovet onnen sulki.»
+Mut kun hän kääntyi puoleen kumppanin,
+hän yksin olikin,
+pois hitain askelin
+jo puistontietä paimentyttö kulki.
+
+
+
+ALBA.
+
+Herätkää! Hehkuu koitto auringon!
+Päin linnaa rientää ratsu puolison.
+Herätkää hurmastanne!
+Pois houreet houkkion!
+Tuon viestin turmastanne:
+hän asestettu on!
+Hän teidät surmaa, nauttii surmastanne.
+Herätkää hulluudesta haaveilon
+tai kohta käytte hurmekuolohon!
+
+--»Jos lemmen tään me eitämme,
+niin parhaimpamme peitämme,
+elomme helmen heitämme--
+päin pystyin käymme teitämme!
+Ei, suloineen ja suukkoineen
+tää lempi kuuluu korkeuteen,
+koinhetkeen toiseen, kolmanteen,
+ehk' aamuun iankaikkiseen!»
+
+Ei hullutusta moista kuullakaan!
+On turmionne turma kansan, maan.
+Voi, herjaa, häpeäänne,
+jos vaimo valtiaan--
+sep' oisi kauhun käänne!--
+näin täällä tavataan.
+Pian kalman karkeloihin häipyis häänne.
+Oh, onnettuutta, näin jos parhaat maan
+vain aattelevat omaa onneaan!
+
+»Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat,
+me oomme yhtä autuaat!
+Sen viestin täältä viedä saat:
+näin lempii lemmen ruhtinaat.
+Ja ratsumiesi, muista sie:
+ei aina auvoon lempi vie;
+se meille kuolon polku lie,
+mut milloinkaan ei harhatie!»
+
+
+
+LETRA.
+
+Tahtoisin kiittää Sua kerran niin,
+tuo kiitos että tunkis sydämiin,
+sieluihin ihmisien ijäisiin,
+ne tehden toisillensa hellemmiksi;
+Sua siitä kiittää tahtois sydän tää,
+kun sitä suuri päivä lämmittää,
+kun murtunut sen murehelt' on jää,
+sen liikkeet käyneet inhimillisiksi.
+
+Ja siitä Sua kiittää tahtoisin,
+kun kohtasin ma naisen, toverin,
+mi minuun katsoi silmin syyttävin,
+mut sentään anteeks-antavaisin, lempein.
+En muista enää, mitä tunsinkaan,
+vain että itkin kauan katkeraan
+ma kukkeutta, kuihtumusta maan,
+jonk' olet itse olomuoto hempein.
+
+Ah, virpi vieno, tähkä tähden muun,
+kuin tohdit, kumma, tänne vierailuun
+Sa alle ankeen, polon päivän, kuun,
+miss' ei Sua ymmärrä, ei kuule kukaan?
+Yks ehkä ymmärtäjäs ollut ois,
+mut hänen täytyy kohta mennä pois,
+hän ehkä vieläi ymmärtää Sun vois,
+ellei hän oisi mennyt muiden mukaan.
+
+Hän tuhlas kaunehensa kalleimman,
+min hälle antoi armo taivahan,
+tuon itseytensä lahjan ihanan,
+mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle;
+siks hänet nyt on Herra hyljännyt,
+siks on hän maailmassa orpo nyt,
+siks häntä vaivaa päivät päätetyt,
+ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.
+
+Sua sentään siitä kiittää tahtoisin,
+kun sai hän nähdä hyvän enkelin,
+mi häntä katsoi silmin tähtisin
+täält' ennen eroomista hautaan mustaan;
+ja kaikki kaunis, johon uskoi hän
+viel' ensi koittehessa elämän,
+tuon silloin saarsi kaiken-kieltäjän
+ja vaati hänen varmaa rangaistustaan.
+
+Ja tapahtukoon, mikä oikein on!
+Sain silloin kuolemani tuomion,
+kun näin, ett' yks on lapsi auringon,
+min kaltainen ma olla oisin voinut.
+Ma menen sinne, kuhun kuulunen,
+alhaalle, yöhön yksinäisehen,
+mut unhota ees mailla Tuonen en,
+ett' ääni Taivaan korvahain on soinut.
+
+Ah, armas laps, on kuolla vaikeaa,
+näin nähdä eessään Luojan ryytimaa,
+sen kukkaa kaunehinta rakastaa
+ja sentään mennä pois kuin merten tuuli;
+mut mua jos Sa joskus muistanet,
+mun varmaan erheitäni muista et,
+vain harppuniekan orvot haavehet:
+ken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli.
+
+Anelen anteeks ajallistani;
+et rakastanut rajallistani,
+mi niin Sua usein syvään loukkasi:
+rakastit rajattuutta hengen polon.
+Koht' ollaan rajattomat kumpikin:
+ma uppoon mielipuolen unihin,
+Sa kohoot Taivas-lemmen lentimin
+kotihin kaiken lemmen läsnäolon.
+
+Mut yöni kuiluistakin kiitän Sun,
+kun saatoit miehen, tuskaan tuomitun,
+saleihin seeste-korkeoihin, kun
+näin sydänpäärlyt, jotka peittää syvyys:
+on suurta olla suuri valtias,
+enempi hengen, runon ruhtinas,
+mut suurempi kuin suurin kuningas
+on kruunun kilvoitellut ihmishyvyys.
+
+
+
+CATENA.
+
+Kuin rautakahle meidät yhteen liittää,
+ei syy, vaan yksinäisyys sydämen,
+mi koskaan, koskaan
+ei katkee, joskaan
+Sua, onnen haave, omaks saisi en,
+sais koskaan kanssas kauneutt' en niittää
+tääll' elon kumpuin tuhatkukkaisten.
+
+Sua unten tähdistä siis suo mun kiittää;
+on meillä kahle toinen, kultainen,
+mi koskaan, koskaan
+ei katkee, joskaan
+en Sua löytäis joukost' ihmisten:
+on meillä mielikuvat, jotka riittää,
+kun tulee tunto kaiken-tyhjyyden.
+
+
+
+ANGELUS.
+
+Soi, kello, kutsu kokoon kaikki kansa,
+jo yöhyt saapuu, ilta hämärtyy.
+Jokainen, joll' on huoli sielustansa,
+min rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy,
+nyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa
+sen tulen, mit' ei turra halla, hyy,
+mi ihmislasten sydämissä palaa,
+kun herkintänsä haave heidän halaa.
+
+Ma olen tehnyt paljon, paljon pahaa,
+vähemmän tieten, tietämättäni
+enemmän, siksi sydäntäin mun sahaa
+kuin ruumiskirstun seppä sahaisi;
+oon itse herkkä, olen muille vahaa,
+tuon tiedän: monen monta sortuvi
+vain kohtalonsa kovuuteen tai siksi,
+heit' ettei täällä tietty ihmisiksi.
+
+Jumala taivaan! Meille armos lainaa,
+sit' ilman emme pääse eteenpäin,
+me orjat oomme, meitä kahle painaa
+halujen, jotka mielen myrskysäin
+heräävät haudoistansa niinkuin vainaa
+hetkellä Herran, torvein-jylinäin,
+eik' auta meitä usko, voima vaja,
+jos synny silloin meiss' ei Vapahtaja.
+
+Ei hurskautehen tietä muuta meillä
+kuin nöyryys, tieto voiman puuttuvan,
+ja hartaus, mi elon harhateillä
+voi ohjaella lailla oppahan.
+Ei tunnon rauhaa tehdä temppeleillä,
+ei mahtitöillä maisen kunnian,
+se vaatii poikkeemahan valtatieltä,
+se kysyy elon erämaista mieltä.
+
+Ah, Catharina! Tähän saakka tiemme
+on Luojan luokse rinnan kulkeneet,
+täst' eteenpäinkin ystävät me liemme,
+meill' yhteiset on kaihot, kyyneleet
+ja haaveet, jotka myötä hautaan viemme;
+meit' erottaa vain sielun syvänteet,
+Sun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan,
+mun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan.
+
+Soi, kello! Jospa jalkais juureen voisin
+tään tuoda sydämeni syyllisen,
+Sun eessäs jospa vähä lapsi oisin
+kuin aikaan armaan ensi rakkauden!
+Jumalan äiti! Katso aurinkoisin
+minua silmin, miestä murehen,
+ma etten vaipuis tähän vankilaani,
+en hukkais kultaisinta kudelmaani!
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 11294 ***