diff options
| -rw-r--r-- | .gitattributes | 13 | ||||
| -rw-r--r-- | 79302-0.txt | 3988 | ||||
| -rw-r--r-- | LICENSE.txt | 11 | ||||
| -rw-r--r-- | README.md | 1 |
4 files changed, 4013 insertions, 0 deletions
diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes new file mode 100644 index 0000000..9f57f44 --- /dev/null +++ b/.gitattributes @@ -0,0 +1,13 @@ +* text=auto +*.txt text +*.md text +*.htm text +*.html text +*.png binary +*.jpg binary +*.svg text +*.pdf binary +*.bmp binary +*.zip binary +*.midi binary +*.mp3 binary diff --git a/79302-0.txt b/79302-0.txt new file mode 100644 index 0000000..e371f60 --- /dev/null +++ b/79302-0.txt @@ -0,0 +1,3988 @@ +*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79302 *** +language: Finnish + + + + +VARJOJEN LINNAN PRINSSIT + +Kirj. + +Laura Soinne + + + + + +Helsingissä, +Kustannusosakeyhtiö Kirja, +1918. + + + + +SISÄLLYS: + +Varjojen linnan prinssit +Tarina valkoisesta ruususta +Hukkasaaren salaisuus +Linnea + + + + + +VARJOJEN LINNAN PRINSSIT + + +I. + +Kaukana, kaukana Pohjolassa kasvoi synkkä, salaperäisen näköinen metsä. +Puut olivat kasvaneet siellä niin lähekkäin, että näytti melkein +mahdottomalta tunkeutua sinne. Koskaan ei ollut ihmiskäsi kaatanut +siellä puuta eikä kukaan ollut astunut sinne jalallaan. Tuon tuostakin +siellä hirmumyrskyt ja raesateet raivosivat. Kerrottiinpa vielä, +että kesäisin kokoontui metsän yläpuolelle mustia pilviä, ja silloin +satoi siellä niin äärettömästi, että muodostui suuria puroja, jotka +virtasivat joka suunnalle. — Vielä ihmeellisempää oli kuitenkin, että +sinne ilmestyi sateenkaari ainoastaan kerran 13 vuodessa. Silloin +taukosivat siellä hirmumyrskyt ja sateet. Metsä näytti leppoisalta +ja lintujen sirkutusta kuului joka oksalta. Mutta tällaista kesti +ainoastaan yhden vuorokauden. Sen jälkeen pakenivat taas kaikki linnut +ja hirmumyrskyt saivat sijansa. + +Aivan tämän metsän reunassa asui köyhä leski nuoren poikansa kanssa. +He asuivat aivan erillään muista ihmisistä. Leena oli jo useita vuosia +ollut leskenä. Hän kehräsi ahkerasti ihmisille villoja ansaiten siten +niukan ravinnon itselleen sekä pienelle Olli-pojalleen. + +Ei aivan kaukana Leenan mökistä oli kuninkaan palatsi. Siellä oli +kaikkialla vain kultaa ja hohtokiveä. Mutta kuningas istui päivät +pääksytysten mustalla valtaistuimella ja kuningatar kulki kaikkialla +surupuvussa, jossa oli pitkä, pikimusta laahustin. Koska linnassa +näytti asuvan ainainen murhe, kutsuivat ihmiset sitä "Varjojen +linnaksi". + +Leena-muori ja Olli olisivat eläneet mökissään hyvin onnellisina, ellei +Leena-muoria olisi painanut jokin erikoinen suru. Olli ei tietänyt +siitä mitään, vaan oli aina iloinen ja tyytyväinen. Hänellä oli pieni +puusotamies "Pallu", jonka hän oli löytänyt tuvan takaa jo kauan aikaa +sitten. Sillä hän leikki aamusta iltaan tuvan seinustalla olevassa +hiekkakuopassa. Olli rakasti äärettömästi Palluaan, kun sillä oli niin +elävän näköiset silmät. Joskus hän oli ollut huomaavinaan, että Pallu +pyörittelikin silmiään. Silloin Ollin oli tapana sanoa: "Pallu, pikku +Pallu, älä muljottele noin pahasti Ollia!" + +Toisinaan Olli oli kuitenkin huomannut, että äiti oli surullinen ja +että hän itkikin oikein katkerasti. Mutta Olli ei uskaltanut kysyä +syytä siihen, koetti vain kaikin tavoin olla äidilleen mieliksi. + +Eräänä päivänä, kun äiti tapansa mukaan kehräsi villoja, Olli istui +rukin ääressä koettaen asettaa Pallulle uutta kättä pajunoksasta. Käsi +oli näet katkennut eilen hiekkakuopassa. Hetkisen kuluttua Olli kysyi +äidiltään, oliko tämä koskaan nähnyt oikein elävää sotamiestä, joka +olisi istunut hevosen selässä, ja kuinka komealta se mahtoikaan näyttää! + +— En sotamiestä, mutta "Varjojen linnan" prinssien olen nähnyt komeilla +ratsuillaan eräänä varhaisena aamuhetkenä ratsastavan tästä ohi tuonne +metsään. + +— Mutta miksi kutsutaan tuota komeaa linnaa, jossa joka paikka hohtaa +hopeasta ja kullasta, "Varjojen linnaksi"? Miksi sitä ei kutsuta +ennemmin "Auringon linnaksi" tai joksikin muuksi? + +— Se on pitkä ja surullinen tarina. Tahdotko, lapseni, että kerron sen +kokonaan sinulle? + +— Kerro, äiti, kerro! + +Äiti kertoi: + +— Tämä metsä, jonka reunassa me asumme, on vaarallisempi kuin +luuletkaan, Olli. Sinne on hukkunut monta ihmistä enää koskaan +palaamatta. Mutta siitä huolimatta ovat monet lähteneet metsään +päästäkseen selville sen lumoista. Samoin olivat myös nämä kaksi +"Varjojen linnan" prinssiä eräänä päivänä päättäneet lähteä ottamaan +selvää tämän synkän metsän lumoista hinnalla millä tahansa. Kuningatar +oli tästä kovin pahoillaan ja pyysi itkien, etteivät he menisi +sinne, sillä varmasti heitä kohtaisi siellä sama onnettomuus kuin +edellisiäkin. — Sinne jäisivät iäksi päiväksi. Mutta prinssit olivat +järkähtämättömiä eivätkä luopuneet aikeestaan. Sen sijaan he lupasivat +kuningattarelle jättää matkansa vähän tuonnemmaksi. + +Seuraava aamu oli kirkas, ja prinssien päähän pälkähti lähteä heti. +Kuningattaren vielä nukkuessa he antoivat valjastaa ratsunsa ja niin +he karauttivat matkalle. Samana aamuna, jolloin he ratsastivat tästä +ohitse, tapahtui minulle suuri onnettomuus. En ole sitä kertonut +sinulle, mutta saat sen tietää, kunhan tulet vanhemmaksi. Kohta taitaa +siitä olla jo 13 vuotta. + +Prinsseille kävi kuitenkin huonosti. Toinen heistä palasi mykkänä +ja toinen jäi sille tielleen. Kuningas ja kuningatar olivat tästä +äärettömästi murheissaan. He lupasivat suuren palkinnon sille, joka +antaisi pienimmänkin tiedon kadonneesta prinssistä. Yksi ja toinen +koetti onneaan, mutta turhaan. Prinssistä ei näkynyt jälkeäkään. +Sitten kuningas kutsutti valtakunnan kuuluisimmat lääkärit luokseen +pyytäen heitä antamaan toiselle prinssille puhekyvyn takaisin. Mutta +kun ei yksikään voinut täyttää kuninkaan pyyntöä, hän panetti heidät +kaikki rautaiseen torniin niin pitkäksi aikaa, kunnes prinssi saisi +puhekykynsä takaisin. Tämän kauhean tapahtuman jälkeen verhoutui +linnassa kaikki mustaan surupukuun, minkä tähden ihmiset alkoivat +kutsua sitä "Varjojen linnaksi". + +Tässä oli tämä surullinen tarina. Isäsi kuolema ja tämä päivä ovat +olleet raskaimpia koko elämässäni. — Saman päivän iltana minä näin tuon +suuren männyn tuolla metsän reunassa kaatuvan hirveällä ryskeellä ja +suuren jättiläisen haamun seisovan sen vieressä. + +Äidin kertoessa Olli oli koko ajan tarkkaavana kuunnellut ja +huomaamattaan pudottanut Pallun lattialle. Nyt, kun äiti oli lopettanut +kertomuksensa, Olli aikoi ottaa sen ylös jatkaakseen käden paikoilleen +panemista, mutta — Olli kirkaisi pelosta — hänen Pallunsa oli tullut +hulluksi! Voi, kuinka se pyöritteli kamalasti silmiään! Näki selvästi, +että se ymmärsi kaiken, mitä äiti oli kertonut. Olli otti Pallun +syliinsä ja katseli sen silmiä ja — mitä ihmettä — ihanhan sillä oli +kuin ihmisen silmät! Kauan Pallu ei kuitenkaan pyöritellyt silmiään. Se +oli taas vain tavallinen puusotamies. + +Vähän aikaa tämän jälkeen äiti taas jatkoi: + +— Kukaan ei tiedä, minkä tähden prinsseille kävi niin. Olen joskus +kuullut kerrottavan, että he saivat sen palkaksi petoksesta ja +valheesta, kun he olivat karanneet. Täällä metsässä voi näet saavuttaa +joko suuren onnen tahi suuren onnettomuuden. Onnen, jos aina pysyy +totuudessa, mutta onnettomuuden, jos on epärehellinen. Kuule siis, +lapseni, jos haluat onnea maailmassa, niin älä koskaan poikkea +totuudesta! Muista aina äitisi sanoneen niin. — Muuta en sitten tiedä, +kuin että prinssit ovat vielä pelastettavissa, mutta kukaan ei ole +saanut selville, kuinka se oikein voisi tapahtua. + +Olli mietti kauan aikaa, kuinka prinssit olivat voineet pettää äitiään +ja lähteä salaa. Minä en ainakaan karkaisi, en vaikka saisin lentävän +hevosen tai vadillisen rusinasoppaa! + + +II. + +Muutamia päiviä tämän jälkeen äidin täytyi lähteä viemään kehräämiään +lankoja kylään. Ollin hän käski pysyä kotona puusotamiehen kanssa, +ettei olisi tapahtunut mitään pahaa sillä aikaa, kun hän viipyi +kylässä. Olli lupasikin. + +Olli leikki Pallun kanssa ja asetti sen seisomaan tuolinjalkaa vasten +komentaen samalla tapansa mukaan: "Mars eteenpäin!" Olli aikoi juuri +liikuttaa Pallun jalkoja vuorotellen kädellään ja sanoa: "Oikea vasen, +oikea vasen!" Mutta ennen kuin hän ehti edes koskemaankaan Palluun, se +lähti itse liikkeelle ilman apua ovelle päin. Olli melkein kirkaisi +ilosta, että Pallu näin pian oppi kävelemään. Hän kiirehti ovelle +ottamaan sitä kiinni, mutta se ei ollut enää yhtään Pallun näköinen. +Hän näki edessään pienen, pikkaraisen miehen, jolla oli jokin tikarin +näköinen esine vyössään. Samalla mies kohotti kätensä ja viittasi +haluavansa ulos. Olli aukaisi oven ja mies meni ulos. Olli seurasi. +Hän tahtoi nähdä, jokohan Pallu nyt kokonaan karkaa, vaikka hän oli +ruokkinut sitä niin hyvin, että siitä tuli oikea pieni mies. Olli +koetti kysyäkin siltä, saamatta kuitenkaan vastausta. Sillä mies oli +mykkä. + +Vähän ajan kuluttua he saapuivat suuren kaatuneen männyn luo. Olli +näki käytävän johtavan kauas metsän sisään. Siellä oli pilkkoisen +pimeää. Ollia ihan kauhistutti. Hän ei vain uskaltaisi mennä sinne +yksin, ei vaikka! Käytävä oli vielä niin ahdaskin, ettei siinä mahtuisi +kulkemaan muuten kuin nelinkontin. Pallu meni käytävään. Olli pysähtyi +ja aikoi kääntyä takaisin, mutta silloin Pallu kääntyi ja viittasi +häntä seuraamaan. Olli lähtikin, mutta hänen täytyi koko ajan ryömiä, +kun Pallu sen sijaan sai kävellä suorana. He olivat kulkeneet jo kauan +aikaa pilkkoisen pimeässä, eikä tiestä tahtonut tulla loppua. Olli +oli jo aivan väsyksissä. Hän aikoi kääntyä takaisin, mutta huomasi +kauhukseen, että se oli ihan mahdotonta, sillä sitä mukaa kuin he +menivät eteenpäin, tie sulkeutui heidän jälkeensä. — Silloin Olli vasta +muisti, että äiti oli kieltänyt häntä lähtemästä minnekään, ja nyt hän +oli kuitenkin lähtenyt. Hän alkoi itkeä. Itki niin katkerasti, että +silmät olivat sulaa! Lopulta hän vaipui väsyneenä maahan. + +Silloin kosketti joku Ollia ja hän nousi seisomaan. Hän huomasi, että +käytävä oli laajentunut ja ettei enää ollut niin pimeä. Pallu seisoi +hänen edessään. + +— Älä itke enää, vaan koetapas reipastua uudelleen, sanoi Pallu. — +Kuuntele nyt tarkkaan, mitä puhun. En ole mikään puusotamies, vaan +oikea ihminen. Minä olen se kadonnut prinssi, josta äitisi kerran +kertoi sinulle. Nyt kohta auringon noustessa tulee kuluneeksi 13 +vuotta siitä, jolloin tulin loihdituksi tällaiseksi puusotamieheksi. +Ainoastaan silmäni jäivät ennalleen. Kohta nousee aurinko enkä silloin +voi enää puhua. Mene siis ja pelasta minut. Saat minulta sitten, +mitä vain tahdot. Mene aina vain eteenpäin tätä tietä. Kun tulet +tienristeykseen, niin siinä on viitta, joka osoittaa, mitä tietä on +kuljettava. Varo itseäsi. Kulje oikeata tietä omantuntosi johdattamana. +Älä koeta tehdä itseäsi paremmaksi kuin olet, sillä se voi tehdä kaikki +tyhjäksi ja sinä tulet itse loihdituksi. Kun sitten tulet suuren, +aukean kukkaniityn laidalle, niin sen vasemmalla puolella, erään kannon +päällä, kasvaa pieni mätäs sammalia. Ota sammalet käteesi, niin löydät +pienen aukon. Pistä kätesi aukosta sisään ja ota sieltä pieni soikea +kotelo. Kotelosta löydät pienen neulan. Pidä se sitten aina kädessäsi +siltä varalta, että sattuisit tulemaan loihdituksi. Jos joudut +lumoihin, pistä itseäsi neulalla, niin lumous menettää tehonsa. Koeta +saada käsiisi velhokuninkaan taikasauva. Velhokuningas säilyttää sitä +aina luolassaan. Tänä yönä kokoontuvat kaikki velhokuninkaan alamaiset +kuninkaansa ympärille erääseen maanalaiseen kallioluolaan. Siellä he +neuvottelevat 13 vuoden töistä. Jos hyvin pidät varasi, voit anastaa +taikasauvan. Se on 13 sisäkkäisen sauvan sisässä. Se on hyvin pieni +ja sen päässä on pieni terävä piikki. Jos joudut vaaraan sen jälkeen, +kun olet saanut sauvan käsiisi, niin paina sen piikkiä oikealla +etusormellasi. Silloin tupruaa sen toisesta päästä sakeata sumua, jonka +turvissa voit hiipiä pois. Tästä sumusta tulevat velhokuningas ja +kaikki hänen alamaisensa sokeiksi. Palaa sitten takaisin samaa tietä. +Velholuolan ovi sulkeutuu sinun jälkeesi itsestään ikuisiksi ajoiksi +ja kaikki olemme vapaat. Sen jälkeen puuttuu vain, että vapautat +meidät lumouksesta. Pelastusaikaa kestää ainoastaan yhden vuorokauden. +Voi, unohdin sanoa, että siellä on rivissä 13 samanlaista sauvaa +sekaannuksen vuoksi, ja oikea niistä on... + +Aurinko nousi. Pallun kieli kangistui eikä hän voinut puhua enää +halaistua sanaa. Hän ei ehtinyt sanoa, mikä niistä sauvoista oli +oikea ja mitkä olivat sen tuntomerkit. Hän viittoili vain kädellään +hätäisesti ja Olli ymmärsi, että oli ryhdyttävä työhön. + +Tuli aivan valoisaa. Olli lähti kulkemaan eteenpäin. Hän pysähtyi +ihastuneena tarkastamaan metsää. Linnunlaulua kuului läheisistä puista. +Ihania kukkia oli joka paikassa ja ilman täytti suloinen tuoksu. Ollia +ihmetytti, että metsä, joka ulkoapäin näytti niin kolkolta ja synkältä, +todellisuudessa olikin näin ihana. Hän unohti kaikki surunsa ja hänen +oli taas hyvä olla. + +Ei kestänyt kauan, ennen kuin Olli saapui tienristeykseen. Siinä oli +viitta ja hän lähestyi sitä lukemaan. Vasemmanpuoleisessa osoittajassa +oli kirjoitus: "Hyville" ja oikeanpuoleisessa: "Pahoille". — Vasempaa +tietä olisi Olli hyvin mielellään mennyt, se näytti niin kauniilta. +Puiden oksissa riippui helyjä ja kultaa. Pahojen tie taas oli +kammottavan näköinen. Se oli synkkä ja pimeä, ja metsässä tuijotti +suuria kiiluvia silmiä! Huh! Ollia ihan peloitti. Pallu oli sanonut, +että täytyy tehdä, niinkuin omatunto sanoo. Hänen omatuntonsa ei +koskaan sanoisi, että hän on hyvä. Ei, ei, hän oli viimeksikin juuri +tehnyt vastoin äidin tahtoa, ja monta muuta kertaa. Olli huomasi, että +aurinko jo oli korkealla ja että aikaa oli käytettävä säästäväisesti. +Hän lähti siis astumaan synkkää tietä. + +Pelosta vavisten Olli kulki eteenpäin. Silloin tällöin pujahti +sisilisko tien yli. Toisinaan taas longerteli käärme aivan hänen +jalkojensa juuressa. Mutta mennä täytyi, kääntyä hän ei voinut. Mitä +kauemmaksi hän kulki, sitä pimeämmäksi tuli tie, sillä metsä tuli niin +tiheäksi, ettei auringon valo päässyt pilkahtamaankaan tielle. Mutta +Olli riensi vain eteenpäin. Vähän väliä hän kompastui suuriin kiviin +ja kantoihin. Hän kiirehti kulkuaan, mutta tie ei näyttänyt loppuvan. +Lopulta, ties kuinka pitkän ajan kuluttua, hän näki kaukaa valopilkun. +Se näytti ensin pieneltä tähdeltä, mutta vähitellen se suureni. Pitkän +tovin kuluttua pääsi Olli vihdoin ulos metsästä. + +Ihana kukkavainio aukeni Ollin eteen. Siellä oli niin valoisaa, että +aivan silmiä huikaisi. Kukkien keskellä istui ympyrässä ihania neitosia +kädet täynnä kukkia ja kukkaseppelet päässä. He näyttivät olevan +vilkkaassa keskustelussa. Olli ei mennyt heidän näkyviinsä, vaan hiipi +syrjään. Hän muisti, että hänen oli nyt etsittävä kanto vasemmalta +puolelta tietä. Hän löysikin sen pian, ja kuten Pallu oli sanonut, hän +löysi sieltä myös pienen neulan. Sitten hän läheni neitoja. + +Yksi heistä lauloi kauniilla, sointuvalla äänellä: + + Kaks' oli kerran satuprinssiä, + niin kaunista kuin urhot unten mailla. + Kuin taivaansini loisti silmänsä, + ja kutrit kuulsi kultapilven lailla. + En enää heitä milloinkaan ma nää, + siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää! + + Ei uljuudessa ollut vertaistaan, + sai olla miestä vastassaan kuin seinää. + Kun prinssit mittelivät miekkojaan, + niin kaatui heitä niinkuin kuloheinää. + En enää heitä milloinkaan ma nää, + siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää! + + Kun kevätpäivä ensi pälvet loi, + ja karhun vihellykset ilmaa viilsi, + niin tiheiköissä metsätorvet soi, + ja prinssein kypärät kuin päivä kiilsi. + En enää heitä milloinkaan ma nää, + siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää! + + He Velhovuoren luokse harhaili + ja joutui verkkoon Vuorenvelhon viekkaan. + Kuin loihdittuina ratsut raivosi + ja prinssit satulasta sortui hiekkaan. + En enää heitä milloinkaan ma nää, + siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää! + + Sai Vuorenvelho heidät valtaansa + ja kehnon taian heille keksi moisen: + Hän mykäks' kielen kytki toiselta + ja puiseks' sotamieheks' taikoi toisen. + En enää heitä milloinkaan ma nää, + siis kanssain, siskot, surkaa, itkekää! + +— Sellainen on heidän tarinansa, sanoi eräs pieni, mustakiharainen +tyttö surullisena. — Jos edes sitten joku heidät pelastaisi, mutta +se on ihan mahdotonta. Kukaan ihminen ei tiedä taikaa, ettei tästä +eteenpäin mennessä saa kertaakaan katsoa taaksensa. + +— Oikeastaanhan me voisimme varoittaa ihmisiä, jatkoi toinen, — mutta +kun meidän heidät nähdessämme heti täytyy tulla mykiksi. Tämä on +kauheaa! Me emme ikipäivinä voi tulla pelastetuiksi! + +Huomattuaan kuulleensa tarpeeksi Olli hiipi hiljaa pois piilopaikastaan +jatkaakseen matkaansa. Mutta neidot huomasivat hänet, juoksivat +luo ja vaipuivat polvilleen hänen ympärilleen. Olli näki äskeisen +mustakiharaisen tyttösen aivan edessään ojentelevan sanattomana käsiään +häntä kohden. Kyynelet valuivat tytön silmistä. Ollia melkein itketti, +sillä kaikki tytöt olivat tulleet mykiksi. He osoittivat käsillään +aurinkoa, joka oli jo laskemassa. Sitten he nousivat seisomaan ja +viittasivat hätäisinä Ollille, että hänen täytyi pian jatkaa matkaansa. + +Olli kulki edelleen. Hän saapui pienen järven rannalle. Tie näkyi +jatkuvan yli järvenkin, mutta millä hän pääsisi toiselle puolelle? +Äkkiä ilmestyi vanha, ruma ukko hänen eteensä. Ukko aukaisi +hampaattoman suunsa ja sanoi: + +— Mitä etsit, mies? Sinähän kuljet suoraan velholinnaan päin. Haluatko +yli järven? + +— Haluan, vastasi Olli. + +— Vai niin, no sitten kai sinä haluat anastaa taikasauvan? + +— Niin haluankin. Onko tästä vielä pitkä matka linnaan? + +— Ei matka ole enää pitkä, mutta se on sitä vaarallisempi. — Koska +puhuit noin suoraan asiasi, tahdon sanoa sinulle, että velholuolaan +pääsee ainoastaan keskiyöllä, jolloin kaikki ovat sieltä poissa. +Jos järven tuolla puolen jatkaessasi matkaa pelastut velholinnan +vartijasta, niin kulje aina vain eteenpäin, kunnes tulet erään +punaisen ladon luo. Sen vieressä kasvaa vanha tammi. Ota siitä oksa ja +vuole nopeasti itsellesi nuoli ja heitä sillä sateenkaarta. Silloin +muodostuvat punaisen ladon seinälle kirjaimet, joiden avulla ovi +velholuolaan aukeaa. Enempää en sano. + +Sitten astuivat molemmat pieneen venheeseen, ja ukon pitäessä perää +venhe solui itsekseen eteenpäin. Keskellä järveä nousi ankara myrsky +ja vene keikkui laineilla kuin pieni herneenpalko. Tuli pilkkopimeä ja +Olli kuuli siipien suhinaa takanaan. Mutta hän muisti, että taakseen ei +saanut katsoa ja ummisti silmänsä siksi, kunnes venhe törmäsi rantaan. +Sitten hän hyppäsi veneestä ja kiiruhti eteenpäin. + +Tie kulki mutkaisena ylös korkeaa rinnettä, synkän kuusikon halki. Olli +luuli jo olevansa ihan pilvissä. Mutta äkkiä loppui tie. Rautainen ovi +oli vastassa. + +Olli ei tiennyt, mitä tehdä, sillä ovi oli lukossa ja takaisin +kääntyminen oli mahdotonta, koska hän ei saanut katsoa taakseen. +Seisoessaan siinä mietteissään rautaoven edessä kuuli hän äkkiä +jymisevän äänen: — Velholinnaanko sinua haluttaa, poikalurjus? Sinne +sinä pääsetkin pian toisten joukkoon! Tässä on ovi! — Raskas rautaovi +kohosi ylös ja musta pimeä käytävä aukeni Ollin eteen. Hän astui +kynnykselle. Mutta — hän ei nähnytkään mitään luolaa eikä käytävää. +Sen sijaan hän näki pohjattoman mustan kuilun! Kuinka hän voisi sinne +heittäytyä? Se olisi hänelle varma kuolema. Samassa sanoi ääni: — Astu +eteenpäin nopeasti! Se on vain velholinnan ensimmäinen käytävä. Ovi +suljetaan heti. — Olli tunsi selässään voimakkaan tuulenpuuskan, joka +oli vähällä heittää hänet ammottavaan kuiluun, ja kääntyi kauhusta +kirkaisten takaisin. Mutta silloin hän oli tehnyt varomattomasti. +Maailma musteni Ollin silmissä. Hän putosi huimaavasta korkeudesta alas +kuilun pohjaan ja suuri kivi putosi hänen päälleen! + + * * * * * + +Sillä aikaa kun kaikki tämä tapahtui, oli kuninkaan linnassa sattunut +merkillinen tapaus. + +Eräänä yönä oli prinssi nähnyt ihmeellisen unen. Pieni puusotamies oli +tullut hänen luokseen ja sanonut: — Tänä aamuna tulee kuluneeksi 13 +vuotta siitä, jolloin sinä tulit lumotuksi. Nyt juuri ennen auringon +nousua on kielesi vapaa ja sinä voit puhua. Kiiruhda siis ja puhu +pelastuksesi tähden! + +Äkkiä prinssi hypähti vuoteesta. Tosiaankin, hän osasi puhua! Hän alkoi +huutaa täyttä kurkkua palvelijoita luokseen. He saapuivat suuresti +ihmetellen, että prinssi oli oppinut puhumaan. Prinssi kutsui luokseen +hovimestarinsa sekä erään palvelijan. Sitten hän selitti heille +tarkasti, mitä heidän oli tehtävä. Hän tahtoi, että molempien tuli +kiiruhtaa metsään kaatuneen petäjän luona olevaa polkua myöten. Kun +he tulevat tienhaaraan, täytyy toisen mennä toista, ja toisen toista +tietä. Jos ei toinen tie vie perille, vie ainakin toinen, ajatteli +prinssi. Ennen seuraavan päivän koittoa heidän täytyi olla takaisin, +mukanaan taikasauva. Viimeiseksi prinssi sanoi vielä: — Muistakaa pysyä +totuudessa! Ja niin lähtivät hovimestari ja palvelija matkaan. + +Sitten kiiruhti prinssi puhumaan myös kuninkaalle ja kuningattarelle. +Mutta juuri kun hän oli saapunut heidän huoneeseensa ja oli ehtinyt +lausua muutaman sanan, nousi aurinko. Prinssi tuli taas mykäksi ja +riensi synkkänä omaan huoneeseensa. Kuningas ja kuningatar säikähtivät +kovasti. He luulivat, että prinssi oli vaikeasti sairastunut. + +Sillä aikaa olivat ylpeä hovimestari ja hovipalvelija saapuneet metsään +kaatuneen petäjän luo. He lähtivät ryömimään pilkkoisen pimeää polkua +ja saapuivat lopuksi vihoissaan tienristeykseen. Mutta kumpiko heistä +kulkisi pimeää tietä? Ei kumpikaan! Molemmat olivat mielestään liiankin +hyviä kulkemaan edes parempaa tietä! Syntyi ilmi tappelu. Hovimestari, +joka oli hyvin vahva, voitti palvelijan ja työnsi hänet pimeälle +polulle, itse jatkaen matkaansa parempaa tietä pitkin. Ahnas kun oli, +hän kokosi pitkin matkaa taskunsa täyteen kultaa ja jalokiviä. Hän +ajatteli jo mielessään, kuinka hänet sitten otetaan kuninkaan linnassa +vastaan prinssin pelastajana. Tie näytti niin valoisalta ja kauniilta. +Sitä kulki ihan huvikseen. Aivan tietämättään hovimestari kulki yhä +eteenpäin, kunnes tuli erään kuilun reunalle, jonka pohjalla näkyi +lähde. Hän hätkähti ja kääntyi takaisin, mutta takana oli samanlainen. +Sitten hän aikoi mennä sivulle — mutta sielläkin oli samanlainen. +Hän ei voinut kulkea eteen eikä taakse. Maata oli ainoastaan pieni +kaista jalkojen alla. Hän huomasi, että se väheni ja väheni. Lopulta +oli maata ainoastaan niin vähän, että hänen täytyi seisoa yhdellä +jalalla. Siinä hän hoippui ja hoippui saamatta mistään tukea, mihin +olisi voinut tarttua. — Viime hädässä saapui metsästä mies. Hän nauroi +pilkallisesti nähdessään hovimestarin hoippuvan yhdellä jalallaan. +Silloin hovimestari julmistui: — Mies, auta minua heti paikalla, taikka +henkesi on vaarassa! Mutta mies vain nauroi ja ilkkui. Hän ei näyttänyt +välittävän mitään hovimestarin sanoista. — Saadaanpas nähdä, kenen +henki tässä vaarassa on! Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olet sinä +tavallinen puupölkky, ellet hyppää alas kuiluun! — Silloin hovimestari +turvautui viimeiseen keinoonsa ja otti tikarinsa heittäen sillä miestä. +Mies seisoi hievahtamatta. Pyörähti sitten kerran kantapäällään. Maasta +nousi heti pieni pullo. Mies otti sen käteensä ja ruiskutti siitä vettä +hovimestarin päälle sanoen samalla: — Puupölkyksi ja tikari rintaan! — +Samalla hovimestari muuttui pölkyksi, johon oli lyöty tikari kiinni. — +Tikari oli sama, jolla hän oli heittänyt miestä. + +Hovipalvelijalle ei käynyt yhtään sen paremmin. Hän ei viitsinyt kulkea +loppuun asti, vaan nukahti tien viereen erään suuren männyn juurelle. + + +III. + +Olli oli maannut kauan tainnoksissa luolan pohjalla. Mutta vähitellen +hän tunsi virkoavansa. Hän koetti nousta, mutta ei tahtonut voida +jäsentä liikuttaa. Suuri kivi oli vielä hänen päällään. Kauan +ponnisteltuaan Olli pääsi kuitenkin pois kiven alta ja huomasi itsensä +aivan vahingoittumattomaksi. Silloin hän vasta muisti neulan, joka +hänellä oli kädessään. Juuri silloin, kun kivi oli pudonnut hänen +päällensä, painui neula kämmeneen, ja se hänet pelasti. + +Olli nousi seisaalleen ja koetti päästä selville, missä oikeastaan oli. +Lopulta hän muisti koko seikkailunsa. Hänhän oli vasta puolitiessä. +Mutta millä päästä pois luolasta, sillä joka puolella oli jyrkät +seinät? Mahdotonta oli kiivetä ylös kaljuja seiniä. Olli hapuili joka +seinän erikseen ja tarkasti, löytyisikö niissä mitään pelastuskeinoa. +Viimeisestä seinästä hän löysi pienen renkaan. Hän mietti, mitä sille +olisi tehtävä. Hän painoi sitä ja pyöritti, mutta ei se vaikuttanut sen +enempää. Olli mietti ja koetti uudestaan. Sattumalta hän veti rengasta, +ja seinästä tuli esiin pitkä tanko, jonka päässä rengas oli. Lattia +alkoi kohota hiljalleen ja kohosi kuilun suulle asti, jossa ovi oli. +Olli aivan riemastui. Mutta kun lattia oli kohonnut oven kohdalle, se +alkoi heti vaipua alas. Olli mietti, millä hän saisi sen pysähtymään +ylös ja millä aukaisisi raskaan rautaoven. Lattia oli alhaalla. Hän +veti uudestaan renkaasta ja lattia alkoi jälleen kohota. Tällä kertaa +Olli huomasi ylhäällä samanlaisen renkaan kuin alhaallakin oli. Hän +vetäisi siitä: lattia pysähtyi silmänräpäyksessä ja ovi lensi auki. +Olli hyppäsi ketterästi ulos. + +Nyt Olli oli vapaa, mutta mihin päin kääntyä? Hän huomasi olevansa +aivan eri paikassa kuin tullessaan. Oli jo hämärä, sillä aurinko oli +laskenut. Olli muisti, että hänen täytyi keskiyön aikana anastaa sauva. +Hänellä oli jo kiire, sillä hän ei tiennyt, kuinka kauan hän oli +maannut kuilun pohjalla. + +Olli kiiruhti siis eteenpäin ja saapui punaisen ladon luo. Nähtyään +sen luona suuren tammen hän otti vyöltään puukon ja veisti nuolen. +Hän heitti nuolen taivaan kaarta kohti, joka oli jo haihtumassa. +Taivaankaaren eri värit hajosivat ja jokaisesta väristä muodostui ladon +seinälle kirjain. Olli luki, mitä seinälle ilmestyi. Siinä oli: + + "PLO ATUI". + +Hän luki sen moneen kertaan, että vain sen muistaisi. + +Sitten Olli taas jatkoi matkaansa. Katajapensaiden varjossa hän näki +pienen kallion, jossa oli ovi. Siinäköhän se velholuola sitten olikin? +Olli painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli. Mitään ei kuulunut. +Kaikkialla oli aivan hiljaista. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Silloin hän +kuuli aivan läheltään kumean äänen, joka lausui: + + Nyt tunnussana lausu, mies, + ja oikeahan satu! + Ken väärän sanan lausui vain, + sen tähän loppui latu! + +Olli ei nähnyt ketään. Häntä peloitti. Jos hän ei muistaisikaan oikeata +sanaa? Hän ajatteli kauan ollakseen aivan varma, että sanat olivat +oikeat ja lausui sitten: "Plo atui!" Silloin kuului vuoresta jyminää ja +paksu kiviovi lensi auki. + +Olli astui sisään. Hän tuli huoneeseen, jonka katossa oli pieniä, +himmeitä lamppuja. Olli lukitsi oven jälkeensä, ettei kukaan pääsisi +häntä häiritsemään. Ja siltä varalta, että velhot sattuisivat tulemaan +hänen jäljessään, hän veti oven eteen vielä muutaman rautaisen puomin. +Sitten hän alkoi tutkia luolan sisustaa. + +Huone oli melkein pimeä. Seinillä näytti riippuvan vanhoja eläinten +nahkoja. Liukkaalla lattialla luikerteli käärmeitä ja hyppeli +sammakoita. + +Olli siirtyi seuraavaan huoneeseen. Se ei ollut niin pimeä kuin +edellinen, mutta vaikea oli sielläkin tarkastaa esineitä. Tässä +huoneessa oli kolmetoista ovea eri suuntiin. Keskellä huonetta oli +pitkänomainen 13-jalkainen pöytä. Sen ympärillä oli tuoleja. Olli meni +lähemmäksi. Pöydällä oli kuivuneita käärmeennahkoja. Pöydän päässä +oli suuri 13-jalkainen tuoli. Se oli päällystetty kultakankaalla ja +sen edessä pöydällä oli kultainen vati. Olli arvasi, että se oli +velhokuninkaan oma ruokailupaikka. Pöydällä oli vielä ruoanjätteitäkin +— nyljettyä käärmeenpaistia ja sisiliskonverikastiketta. + +Ollia puistatti. Mutta viivytellä ei saanut. Eteenpäin oli riennettävä. +Mutta mihin huoneeseen hän nyt menisi? Hän päätti aloittaa huoneesta, +joka oli velhokuninkaan tuolin takana ja aukaisi oven. Peloittava näky +kohtasi häntä. Seinät olivat täynnä viiden jalan pituisia teräviä +piikkejä. Vihertävän lampun valossa hän näki, että lattiassakin oli +piikkejä, vaikka ne eivät olleetkaan niin pitkiä eivätkä niin tiheässä +kuin seinissä. Mahdottomalta näytti astua huoneeseen piikkeihin +takertumatta. Perällä oli vain yksi ovi. + +Olli ei mennyt sisään, painoi vain oven kiinni ja koetti päästä muihin +huoneisiin. Hän koetti aukaista ovea toisensa jälkeen, mutta kun ei +yksikään niistä auennut, hän meni takaisin piikkihuoneen ovelle. — +Totta kai sen kautta pääsee, koska ei muista pääse, hän ajatteli. +Varoiksi hän piti toisen jalkansa oven raossa ja toisella astui +piikkien väliin. Silloin alkoivat huoneen seinät lähetä toisiaan. Olli +vetäisi jalkansa takaisin ja astui toiseen paikkaan. Kävi samoin. +Silloin hän haparoi jalallaan edestakaisin ja jalka sattui koskettamaan +erästä piikkiä. Se heilahti hiukan. Hän astui piikin päälle ja piikki +meni kokoon pehmeäksi kuin ruoho. Seinät etenivät entiselleen. Muutkin +lattialla olevat piikit olivat samanlaisia — kaikki painuivat pehmeästi +kokoon. Piikiltä piikille astuen Olli saapui ovelle — mutta siinä +ei ollut lukkoa. Ei mitään, mistä olisi avannut. Suutuksissaan hän +potkaisi ovea. Oven alapuoli myötäsi ja yläpuoli kolautti Ollia otsaan. +Hän siirtyi sivulle ja asetti oven vaakasuoraan asentoon. — Ahaa, +tämä onkin tällainen ovi! No, ei hätää! — Hän paneutui oven päälle +vatsalleen, ovi paukahti kiinni ja Olli luisui jotakin sileätä pitkin +alas kädet ojona, kunnes töksähti johonkin. Hänen edessään aukeni +pienoinen luukku, joka johti kirkkaasti valaistuun huoneeseen. + +Olli kömpi ulos aukosta ja astui huoneeseen. Se oli paljon kauniimpi +kuin muut huoneet ennen tätä. Katossa riippui pitkiä helminauhoja, +korallisia ja hohtokivisiä. Huonetta valaisi 13 kirkasta, punertavaa +lamppua, joiden jokaisen alla oli komea vuode. Ne olivat tavattoman +viettelevän näköisiä. Peitteissä kimalteli helmiä ja jalokiviä. Ollin +teki mieli heittäytyä lepäämään edes pieneksi hetkeksi. Sitten hän +olisi taas reipas. Häntä alkoi omituisesti väsyttää. Silmiä painoi +niin, etteivät ne millään tahtoneet pysyä auki. Hän meni erään +vuoteen luo ja kosketti sitä kädellään. Se oli vasta pehmeä! Hän ei +ollut koskaan nukkunut noin pehmeässä vuoteessa! Mutta äkkiä Olli +hätkähti. Voisikohan tässäkin piillä jokin petos? Hän otti nurkasta +pienen simpukkakaapin ja kantoi sen vuoteeseen. Tuskin hän oli ehtinyt +sen tehdä, kun sängyn pohja vaipui alas, sitten se äkkiä ponnahti +ylös ja simpukkakaappi lensi erään aukon kautta katon läpi. Olli +oli huomaavinaan, että se lensi samaan huoneeseen, josta hän juuri +oli tullut. Hän kuuli selvästi ryskeen ylhäältä. Simpukkakaappi oli +musertunut piikkihuoneessa. + +Huomattuaan, että velholuolassa yhä oli vaaroja tarjona, Olli päätti +olla hyvin varovainen. + +Hän aukaisi oven seuraavaan huoneeseen. Sepä vasta oli ihana +huone! Olli ihan ällistyi. Huone oli hyvin suuri ja se oli täynnä +mitä erilaisimpia hedelmäpuita. Keskellä huonetta oli suuri +suihkukaivo. Kaivon keskellä seisoi kaunis, valkeasta marmorista +veistetty vedenneito, joka toisella kädellään kannatti punertavaa +kristallimaljaa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pikari. +Kristallimaljasta virtasi kirkas lähdevesi pikariin. Ollia janotti. +Hän ei muistanut, milloin hän oli viimeksi syönyt tai juonut. Kun +hän katseli kirkasta lähdevettä, rupesi häntä janottamaan niin, että +kieli oli kuivaa kitalakeen. Hän katseli ympärilleen. Joka paikassa +kasvoi kypsiä omenia, appelsiinejä, rypäleitä ja muita mehukkaita +hedelmiä. Mutta Olli muisti edellisen huoneen pehmeät vuoteet ja +simpukkakaapin kohtalon ja ajatteli: — Parempi katsoa kuin katua. — Hän +meni suihkukaivon luo ja tarttui pikariin, jossa oli kirkasta, kylmää +lähdevettä. + +Vahingossa läikähti pikarista vesipisara vasemmalle kädelle. Käsi +vaipui alas hervotonna. Olli oivalsi vaaran. Jos hän olisi juonut +pisarankin, hän olisi heti tullut tunnottomaksi. Säikähtyneenä hän +paiskasikin pikarin lattiaan, niin että sirpaleet sinkoilivat. Lumous +menetti heti tehonsa. Vasen käsi tuli ennalleen eikä Ollia janottanut +enää. Hän muisti tehtävänsä ja kiirehti edelleen. + +Nyt Ollilla ei ollut enää mitään esteitä. Vapaasti hän pääsi huoneesta +huoneeseen. Ne tulivat yhä komeammiksi. Olli ei ollut koskaan ennen +nähnyt sellaista komeutta. Kaikkialla kimalteli kultaa ja hohtokiviä, +ja jokaisessa huoneessa oli aina jotakin erikoista. + +Eräästä huoneesta Olli tuli suureen, pihantapaiseen paikkaan. Keskellä +pihaa kasvoi suuria kultapuita. Sivuilla kasvoi hopeisia. Kaikissa +puissa oli suuria helmipalloja kukkasina. Puiden latvoissa oli mitä +erivärisimpiä lintuja, mutta ne eivät ollenkaan liikkuneet eivätkä +viserrelleet. + +Olli käveli pihan yli ja aukaisi lopultakin viimeisen, kolmannentoista +huoneen oven. Astuttuaan kynnyksen yli hän hätkähti, sillä huone +oli täynnä ihmisiä. Oli vähän hämärä, niin ettei Olli voinut nähdä +oikein selvästi. Hän oli kumminkin huomaavinaan, että henkilöitä oli +13. Kaikki seisoivat liikkumattomina ja katselivat Ollia. Hän astui +askeleen eteenpäin. Silloin astuivat huoneessa olijatkin askeleen Ollia +kohti. Samassa tuli valoisaa ja Olli huomasi olevansa 13-särmäisessä +huoneessa, jonka seinät olivat peililasia. Jokaisella seinällä oli +jykevä, korkea kaappi ja jokaisen kaapin vieressä seinällä oli toinen +toisensa yläpuolella riviin asetettuina 13 sauvaa. Kaapit ja sauvarivit +olivat kaikki niin selviä, ettei Olli tiennyt, millä seinällä olivat +oikeat sauvat. Hän haparoi joka seinämältä ja löysikin pian oikean. + +Kiireesti alkoi Olli purkaa ensimmäistä sauvaa, sitten toista, +kolmatta, neljättä ja viidettä, mikään ei niistä ollut oikea. + +Jostakin kaukaa kuului kolinaa. Olli meni ovelle paremmin kuullakseen. +Aivan oikein — jostakin ylhäältä kuului selvästi kolinaa. Hän painoi +oven kiinni ja lukitsi sen vahvasti. Sitten hän ryhtyi jatkamaan +sauvojen purkamista. + +Kun sauvat olivat toinen toistaan ylempänä ja sauvojen välimatka +suurenemistaan suureni, kävi sauvojen alas ottaminen yhä vaikeammaksi. +Kuudennen sauvan Olli sai vielä kurottamalla, mutta seitsemänteen hän +ei enää ylettynyt. Silloin hän kapusi ketterästi kaapille ja jatkoi +työtään. Hän oli purkanut jo kahdeksannen, yhdeksännen, kymmenennen +ja yhdennentoista. Silloin kuului hirveä jymähdys ja koko luola +vapisi. Kauheaa huutoa ja kirkunaa kuului ulkoa ja se tuntui lähenevän +lähenemistään. Kahdestoista sauva oli purettu. Viimeinen oli enää +jäljellä. Olli kurotti sitä ottamaan, mutta — ei ylettänyt enää, vaikka +olisi kuinka kurottanut. Hätääntyneenä hän katseli ympärilleen. Ei +mitään esinettä näkynyt, jonka avulla olisi voinut ylettyä sauvaan. +Olli koetti loikkaamalla saada sitä alas, vaan ei, siellä se pysyi +paikallaan liikahtamatta. Hän mietti hetken, hyppäsi sitten alas +kaapilta ja etsi lattialta erään sisimmäisenä olleen, kaikkein ohuimman +sauvan, sitten seuraavan vähän paksumman, ja sovitti sauvojen päät +sisäkkäin, niin että sauva piteni melkein toisen verran. Näin hän +aikoi jatkaa sauvan niin pitkäksi, että voisi sillä sohaista alas +seinältä ylimmän sauvan. Mutta työ oli tavattoman vaikea, sillä sauvoja +ei tahtonut mitenkään saada sopimaan toisiinsa. Olli sai kuitenkin +rakennetuksi niin pitkän sauvan, että toivoi sillä saavansa seinältä +viimeisen sauvan alas. + +Olli kapusi jälleen kaapille ja kurotti sauvallaan. Se ei ulottunut, +puuttui ainoastaan muutama tuuma. Ei auttanut muu kuin tähdätä ja +loikata. Olli hypähti ja sohaisi sauvallaan. Viimeinen sauva putosi +seinästä lattialle. + +Samassa tuli ihan pimeä. Olli hyppäsi kaapilta alas, että tömähti ja +alkoi haparoida sauvaa. + +Sillä aikaa olivat velhot päässeet ensimmäisestä ovesta sisään. Nyt +he luulivat pääsevänsä esteettä kulkemaan eteenpäin. Mutta niin ei +kuitenkaan käynyt. Suorin tie oli tukossa. Piikkihuoneen seinät olivat +vielä vastakkain ja simpukkakaappi oli säpäleinä välissä. Velhojen +täytyi kiertää toisten huoneitten kautta päästäkseen sauvahuoneeseen. +Velhokuningas kiirehti, minkä ennätti. Hän tiesi, että hänen sauvansa +oli vaarassa. Kaikki velhot olivat raivoissaan, huusivat ja ulisivat. +He olivat päässeet jo sauvahuoneen oven taakse. Mutta Olli oli lukinnut +oven tarkasti monilla varokeinoilla. Velhot tyrkkivät ovea, minkä +jaksoivat ja karjuivat kauheasti. Velhokuningas kirkui ja komensi. Hän +pelkäsi auringon nousevan. Silloin heillä ei olisi enää yhtään voimaa +ja he muuttuisivat harmaiksi kiviksi. Yhä kovemmin he ryskyttivät ovea, +mutta se ei auennut. Silloin he heittivät yhden pienistä velhoista oven +yläosaa vasten. Ovi narahti ja aukesi raolleen. + +Yhä Olli haparoitsi sauvaa pilkkoisen pimeässä. Vaikea oli löytää +oikeaa, sillä hänen edessään oli suuri kasa sauvoja. Kylmä hiki nousi +hänen otsalleen, kun hän huomasi oven olevan jo raollaan. Yksi ryntäys +vielä ja Olli olisi ollut hukassa. Hän seisoi keskellä sauvaläjää. +Silloin kuului hirmuinen rysäys. Ovi lensi auki ja velhot syöksyivät +kirkuen huoneeseen. + +Olli koetti paeta, mutta hänen jalkansa takertuivat sauvoihin ja +hän kaatui kumoon. Mutta pimeässä takertuivat velhotkin sauvoihin, +kompastelivat ja kaatuilivat. Seinäpeilit hämmensivät heidät niin, +etteivät he voineet heti saada selville, missä Olli oli. Olli alkoi +haparoida käsillään ovelle päin pujahtaakseen karkuun ilman sauvaa, +sillä sitä hänen oli nyt mahdoton löytää. Haparoidessaan seinänviertä +hänen kätensä sattui johonkin esineeseen. Se oli sauva. Ollin mielestä +se tuntui raskaammalta kuin edelliset. Hän nousi kiireesti seisaalleen +ja alkoi purkaa sauvaa pujahtaen samalla ovesta ulos. Velhot +huomasivat sen ja ryntäsivät perässä. Mutta ainoastaan kolme heistä, +niiden joukossa velhokuningas, osasi ovesta ulos. Muut löivät päänsä +seinäpeileihin ja jäivät noloina tuijottamaan eteensä. + +Kuin henkensä edestä Olli juoksi sauva kädessä samoja huoneita +takaisin, joista oli tullutkin. Hän tuli jo piikkihuoneen viereiseen +huoneeseen. Velhot kintereillään hän juoksi ympäri huonetta ja purki +sisäkkäisiä sauvoja. Vihdoin sattui hänen käteensä sauva, jonka +toisessa päässä oli pienoinen piikki. Hän painoi piikkiä oikealla +etusormellaan ja heti tuprutti sauva sankeata sumua. Hän oli vihdoinkin +löytänyt velhokuninkaan taikasauvan. + +Sumun tähden Olli ei nähnyt yhtään eteensä. Mutta se haihtui pian ja +hän näki velhojen kiemurtelevan lattialla ja hierovan silmiään. He +olivat tulleet kaikki sokeiksi. Olli hiipi varpaisillaan velhojen ohi +ja päästyään pienoiselle luukulle, joka johti piikkihuoneen ovelle, +pujahti ketterästi luukusta sisään ja sulki sen jälkeensä. + + +IV. + +Kun Olli astui ulos velholuolasta, nousi aurinko jo punaisena ja +kirkkaana. Kumealla jymähdyksellä paukahti raskas kiviovi kiinni. +Suuria kivijärkäleitä lensi ilmaan ja luolan keskikohta suitsusi tulta. +Lopuksi se sortui kokoon ja Olli näki edessään vain suuren, harmaan +kiviröykkiön. + +Nyt vasta alkoi Ollin varsinainen pelastustyö. Vaikein oli voitettu ja +loppu oli nyt aivan helppoa. Hän astui iloisena taikasauva kädessään +samaa tietä kuin oli tullutkin. Se ei ollut enää samanlainen kuin +tullessa. Tie kulki ihanan metsän halki. Lintujen sirkutusta kuului +joka taholta. + +Jonkin matkaa kuljettuaan Olli tapasi eräässä tienmutkassa joukon +kalpeita neitoja. He olivat vapautuneet linnasta samana aamuna. +Mutta he olivat vielä mykkiä. Olli vapautti taikasauvallaan kaikki +lumouksesta, jonka jälkeen neidot iloisina tanssien hajaantuivat +metsään eri suuntiin, kukin kotiin mennäkseen. + +Vihdoin Olli saapui siihen paikkaan, missä oli ollut järvi. Sitä ei +ollut enää. Sen sijalla oli vain pieni, viheriäinen lampi, jossa +uiskenteli sammakonpoikia. Lampea kiertäessään Olli kohtasi saman ruman +ukon, joka oli vienyt hänet järven yli. Mies veti hampaattoman suunsa +leveään nauruun ja sanoi: — Kas vain poikaa! En olisi uskonut, että +palaat takaisin! Olet pysynyt totuudessa, koska saavutit taikasauvan. +Mutta ole varuillasi, sillä voit vielä kadottaa sen. Lähde nyt +pelastamaan niitä, jotka ovat joutuneet velhokuninkaan lumoihin. Tästä +saat luettelon, että tiedät, montako pelastettavia on ja missä he ovat. +— Olli otti luettelon. Pallun hän tiesi itsekin, neidot hän oli jo +vapauttanut. Parhaansa mukaan hän koettaisi pelastaa muutkin. Hän jätti +ukolle hyvästit ja lähti edelleen. + +Kulkiessaan hän tuli erään suuren männyn luo. Luettelon mukaan piti +männyn kuoren alta löytyä pieni toukka. Olli löysikin toukan. Mutta nyt +hän ei tiennyt, kuinka se olisi pelastettava. Hän katsoi luetteloaan. +Tämän paikan kohdalle oli merkittynä jotakin, mutta Olli ei ymmärtänyt +sitä. Siinä oli näin: Hän näki siinä suoran viivan pystyssä, kolme +kaarta sen päällä ja pisteen vieressä. Olli mietti ja mietti. Viiva +tarkoitti luultavasti sauvaa ja piste neulaa, mutta mitä nuo kolme +kaarta merkitsivät? Olli otti sauvan vasempaan käteensä ja neulan +oikeaan käteensä ja koetti tehdä niillä kaikenlaisia temppuja, mutta +tuloksetta. Lopulta iski hänen mieleensä, että kaaret merkitsisivät +sauvan liikettä. Siis samalla, kun hän liikuttaa sauvaa kolme kertaa +vasemmalta oikealle, hän pistää neulalla yhden kerran toukkaa. +Olli tekikin niin. Äkkiä ilmestyi hänen eteensä "Varjojen linnan" +palvelija. Se ei ehtinyt sanoa muuta kuin: — Hyvää huomenta! Olen +viipynyt liiaksi! Ja samassa palvelija alkoi juosta kotiin sellaisella +kiireellä, että Olli jäi ällistyneenä katselemaan hänen jälkeensä. + +Mutta nyt oli etsittävä vielä hovimestari. Hän ei ollut tässä samassa +paikassa. Luettelon mukaan piti hovimestarin löytyä seuraavasta +tienhaarasta hiukan vasemmalle. Siellä oli tien vieressä puupölkky, +johon oli isketty tikari kiinni. Kauan ei kestänytkään, kun Olli löysi +senkin. Hän uudisti toukalle tekemänsä tempun: pisti neulalla pölkkyä +ja samalla liikutti taikasauvaa kolmesti kaaressa pölkyn yläpuolella. +Hovimestari ilmestyi hänen eteensä. Olli tunsi hänet siitä, että +hovimestari kerran oli potkaissut hänet ulos "Varjojen linnan" +portista, kun hän oli ollut lankoja viemässä äitinsä mukana. Mutta +hän ei ollut sitä muistavinaan, vaan kumarsi hovimestarille nöyrästi +ja kohteliaasti. Hovimestari raapi niskaansa tuumien, missä hän oli +ja mitä oli tapahtunut. Pian hän muisti kaikki — ja silloinkos hän +vasta suuttui! Kuka oli uskaltanut hänelle tehdä sellaista! Hän kysyi +Ollilta, missä tämä oli käynyt. Olli selitti kaikki tarkasti. + +— No, onko tuo nyt se taikasauva? + +— On, vastasi Olli. Aion pelastaa vielä Varjojen linnan prinssitkin. + +— Vai aiot! Etpäs! sanoi hovimestari. — Se olen minä, joka ne pelastan! +Samassa hän tyrkkäsi Ollin kumoon ja ryösti häneltä sauvan. Sitten +hän ilkkui vielä mennessään: — Katsos, minä se olen, joka prinssit +pelastan, etkä sinä, mokoma köyhä tallukka! — Hovimestari katosi +metsään ja Olli jäi makaamaan nurmelle purskahtaen itkemään. + +Hovimestari harppasi kiireesti linnaan päin ylpeänä kuin riikinkukko. +Hoviväki tuli häntä vastaan. Mutta hovimestari ei ollut heitä +huomaavinaankaan, vaan riensi suoraa päätä kuninkaan ja kuningattaren +luo ja lausui seuraavasti: Huomenna puolen päivän aikaan on tänne +kutsuttava kaikki kuninkaalliset vieraat. Prinssi on asetettava +kaikkien keskelle ja kaikkien nähden annan minä hänelle puhekyvyn +takaisin. Olen sen tekevä, koska kerran olen niin luvannut, enkä tahdo +syödä sanaani! + +"Varjojen linnassa" valmistettiin seuraavaksi päiväksi suuret +päivälliset. Kuninkaallisia vieraita saapui saapumistaan. Ylinnä +kaikkia oli ylpeä hovimestari. Hän oli nyt kaikkien suosikki. + +Päivällisen jälkeen kokoontuivat kaikki suureen kuninkaalliseen +saliin. Prinssin paikka oli kukitettu ylt'ympäri. Vähän ajan kuluttua +hovimestari astui esiin kullalla kirjaillussa puvussa, sauva kädessä. +Kaikkien huomio kääntyi häneen, ja uteliaina seurasivat kaikkien +katseet uljaan hovimestarin pienimpiäkin liikkeitä. Nyt hän seisoi +prinssin edessä valmiina vapauttamaan prinssin kielen. + + * * * * * + +Olli oli nukahtanut itkuunsa. Hän oli väsynyt ja nukkui kauan. Hän +heräsi siihen, että oli unissaan satuttanut kätensä johonkin. Palluhan +se siinä vain hänen vierellään makasi. Olli hypähti heti ylös ja otti +vanhan rakkaan Pallun syliinsä. Hän kertoi kaikki Pallulle, kuinka hän +oli hankkinut taikasauvan, mutta kuinka hän oli sen taas menettänyt, +kun ilkeä hovimestari oli sen väkisin häneltä riistänyt ja lähtenyt +karkuun. Pallu näytti niin surulliselta ja osaaottavaiselta, että +Ollin täytyi oikein silittää sen päätä. Sitten Olli otti vanhan ukon +antaman luettelon ja tarkasti sitä. Hänellä olisi ollut enää kaksi +pelastettavaa, molemmat prinssit. Olli huomasi, että samat merkit +olivat näidenkin vieressä. Yht'äkkiä hän ilostui! Hovimestarilla ei +ollut neulaa. Taikasauva yksinään ei siis merkitsisi mitään. Kiireesti +hän kaappasi Pallun syliinsä ja lähti juoksemaan. + +Päivä oli jo jokseenkin puolessa, kun Olli saapui linnaan. Porttivahti +ei aikonut päästää häntä sisään. Olli rukoili hartaasti sanoen, että +hänellä oli hyvin tärkeää asiaa itse kuninkaalle. Koska nyt oli suuri +juhlapäivä, oli porttivahti tavallista paremmalla tuulella ja laski +Ollin sisään. Mutta monet vaikeudet kohtasivat häntä vielä, ennen kuin +hän pääsi kuninkaan luo. Joka paikassa häntä tyrkittiin, kun hän oli +niin köyhän näköinen. Hän pääsi kumminkin lopulta siihen saliin, jossa +kaikki kuninkaalliset vieraat olivat. He näkyivät katselevan kaikki +uteliaina jonnekin, mutta Olli ei nähnyt, mitä he oikein katselivat, +kun hän oli niin pieni. Hän alkoi pujotella ihmisjoukon läpi +nähdäkseen. Hovimestari se siellä seisoi prinssin edessä taikasauva +koholla. + +Olli kuuli selvästi hovimestarin sanat: — Olen hankkinut sauvan, jonka +avulla olet saava puhekykysi takaisin. — Samalla hovimestari kosketti +sauvalla prinssin olkapäätä. Ihmiset ympärillä kurottivat päitään ja +tuuppivat toisiaan paremmin nähdäkseen. Olli puusotamiehineen oli +vähällä kaatua ja jäädä toisten jalkoihin. Suurella mielenkiinnolla +hän seurasi hovimestarin jokaista ilmettä, kun hän tiesi, ettei se +tehoisi. Prinssi kumarsi syvään, aukaisi suunsa ja koetti puhua, mutta +ei voinut. Hovimestari muuttui tuhkanharmaaksi ja koetti uudestaan. +Ei auttanut. Sitten hovimestari teki ristinmerkin prinssin edessä, +löi sauvalla kolme kertaa prinssiä päälaelle, asetti hänet polvilleen +eteensä, kiersi kolmesti prinssin ympäri myötäpäivään ja pisti sauvalla +suuhun. Prinssi nousi seisomaan ja koetti jälleen puhua, mutta ei +voinut. Hovimestari ei enää ymmärtänyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli +jo tehnyt kaikki, mikä hänen luulonsa mukaan olisi voinut auttaa, jos +sauva olisi ollut oikea. Vihoissaan hän heitti sauvan kädestään ja +huusi: — Mikään ei auta! Prinssi on pysyvä ikänsä mykkänä! — Kuningatar +pyörtyi heti. Syntyi suuri hälinä. Hovimestari otettiin kiinni ja +teljettiin rautaiseen torniin. Vieraat juoksivat sinne tänne. Kuninkaan +ääni kuului ylinnä. Hän tahtoi sauvaa itselleen. Eräs palvelija vei +sen hänelle. Kuningas huusi niin, että kuului yli salin: — Onko täällä +ketään, joka luulee voivansa pelastaa prinssin? Sille olen antava, +mitä hän vain tahtoo. Silloin kuului ääniä joukosta, ja monta kättä +ojentautui yht'aikaa ottamaan sauvaa. — Minä tahdon! Ja minä! Eipäs, +minä osaan varmasti! — Sellaisia huutoja kuului ja muutamat alkoivat +jo tapellakin. Kuningas jo suuttui. — Vuorotellen! hän huusi. Toinen +toisensa perään menivät vieraat ja tekivät kaikki temppunsa ja +kaarroksensa, mutta mikään ei auttanut. + +Olli odotti kärsivällisesti vuoroaan ja lopulta se tulikin. Hänen piti +juuri astua esiin, kun joku tarttui hänen takinliepeeseensä ja sanoi: +— Pois kerjäläiset jaloista! ja samassa hänet nakattiin ihmisjoukon +taakse. + +Jo olivat kaikki koettaneet pelastaa prinssiä, mutta yhtä huonolla +menestyksellä. — Vieläkö on ketään, joka tahtoo koettaa? huusi +kuningas. — Ei! kuului vastaus. Olli työntyi uudestaan etunenään. +— Minä tahtoisin vielä koettaa, hän sanoi nöyrästi. — Siinähän on +itsepäinen penikka! sanoi äskeinen mies, joka oli heittänyt Ollin +jonosta pois, — kyllä jo saamme uskoa ilman tuota kerjäläistäkin, +ettei tässä enää mikään auta. Mutta Olli astui kuninkaan eteen ja +toisti pyyntönsä. — Ei käy laatuun enää vaivata kuningatarta, sanoi +kuningas kieltäen. Silloin Olli astui kuningattaren eteen ja kumarsi +nöyrästi: — Saanko minäkin koettaa? Luulen voivani pelastaa molemmat +prinssit. — Kuningatar tuli hyvilleen nöyrästä pyynnöstä ja sanoi: — +Missä luulet, poikaseni, toisen prinssin olevan? — Tässä! sanoi Olli ja +otti hiukan hämillään kainalostaan puusotamiehensä. Koko joukko Ollin +ympärillä räjähti nauramaan. — Viekää pois tuo lurjus, joka uskaltaa +häväistä kuninkaallista prinssiä! huusi joku. Kuningatar punastui +harmista. — Että sinä kehtaatkin, pojanvekara, uskotella minulle, +ylhäiselle kuningattarelle, että tuollainen puupökkelö olisi prinssini! +— Samassa kuningatar sieppasi puusotamiehen ja nakkasi sen uuniin. +Silmänräpäyksessä Olli juoksi uunin luo ja pelasti puusotamiehen +liekeistä. Sitten hän palasi kuningattaren luo, asettui polvilleen +hänen eteensä ja sanoi: — Sallikaa minun pitää tämä ja koettaa pelastaa +prinssi! Muutamat palvelijat aikoivat tarttua Olliin ja viedä hänet +rautatorniin, kuten hovimestarinkin, koska hän oli niin itsepäinen. +Mutta kuningas esti sen kädenliikkeellä ja pyysi kuningatarta taipumaan +Ollin pyyntöön. Kuningatar suostuikin, mutta sillä ehdolla, että Olli +teljettäisiin torniin, ellei hän onnistuisi. + +Prinssi haettiin taas esille. Mutta nähdessään Ollin hän kääntyi +takaisin ovesta ja ainoastaan monilla pyynnöillä kuningas sai hänet +tulemaan saliin. + +Olli sai sauvan käteensä ja meni prinssin luo. Hän etsi taskustaan +neulan ja alkoi tehtävänsä. Ivaillen katselivat kaikki vieraat ja +toiset matkivat hänen liikkeitään. Olli teki sauvalla samat liikkeet +kuin ennenkin ja pisti neulalla prinssiä. — Ai! huusi prinssi +ja samassa hän osasi puhua. Kuningas ja kuningatar huudahtivat +riemastuksesta ja sulkivat prinssin syliinsä. Kenenkään huomaamatta +Olli teki puusotamiehellekin saman tempun ja silmänräpäyksessä seisoi +hänen edessään toinen prinssi. Ilosta suunniltaan riensivät kuningas +ja kuningatar nuorempaa prinssiään tervehtimään. Kuningatar oli +vähällä pyörtyä suunnattomassa ilossaan. Kauan oli siitä kulunut, +kun hän oli nähnyt nuoremman prinssin. Kuningatar käänteli prinssiä +edes ja takaisin oikein nähdäkseen, oliko hän yhtään muuttunut. Äkkiä +kuningatar kalpeni. Hän havaitsi, että prinssiltä oli oikea korva +poissa. Kuningatar kysyi, mistä se johtui. Ei prinssi vain tiennyt +sitä sanoa. Silloin Olli pujahti heidän eteensä ja sanoi: — En ehtinyt +tarpeeksi pian pelastaa puusotamiestä uunista, jonne kuningatar sen +vihoissaan heitti. Siitä johtuu, että korva paloi pois. — Ellei olisi +ollut näin suuri riemujuhla, olisi Ollin käynyt huonosti. Sillä kukaan +ei koskaan saanut sanoa, että kuningatar erehtyi tai oli väärässä. +Tällä kertaa kuningatar rypisti vain hiukan kulmiaan, mutta ilo voitti +hänen vihansa ja hän hymyili. Prinssit ottivat Ollin keskelleen ja +lennättivät hänet muassaan toisiin huoneisiin. Siellä Olli saisi sanoa +toivomuksensa, jotka kuningas täyttäisi. Vieraat kiiruhtivat perässä. +Mutta kuningas antoi käskyn, että kaikkien asiaankuulumattomien täytyy +siivosti odottaa. Kaikki saavat kyllä aikanaan kuulla päätöksistä. + +Ollille kerrottiin kaikki, mitä tätä ennen oli tapahtunut, kuinka +hovimestari nyt istuu rautaisessa tornissa kärsimässä tekojaan. +Kuningas kysyi, tahtoisiko Olli muutkin vihamiehensä saman kohtalon +alaisiksi. Sitä hän ei tahtonut. Päinvastoin hän vaati, että kaikki +vangit oli heti päästettävä vapaiksi. Niin tehtiinkin. Hovimestari +pääsi taas vapaalle jalalle, ja lääkärit, jotka olivat istuneet +pimeässä jo kolmetoista vuotta, pääsivät taas päivänvaloon. + +Kun vieraat sitten saivat kuulla Ollin toivomuksista, he tulivat +kaikki hänen luokseen, kiittivät häntä kilvan ja osoittivat kaikkea +kunnioitusta. Ainoa, joka ei sitä tehnyt, oli hovimestari. Hän oli +hirveän kateellinen Ollia kohtaan. Par'aikaa hän tuumi keinoa, millä +päästä Ollin edelle. Silloin hän äkkiä muisti, että hän oli poiminut +metsästä kultapalloja ja muita kalleuksia. + +Hovimestari työnsi kaikki syrjään, astui ylpeänä kuninkaan eteen ja +sanoi: + +— Kunnia tästä on tuleva minulle, sillä minä olen hankkinut sauvan. +Tämä poika on ainoastaan varastanut minulta taidon. Maatessani vähän +aikaa metsässä tämä poika on monien velhojen avulla varastanut taitoni. +Minä voin sen selvästi todistaa, mutta tämä poika todistakoon, jos voi. + +— En voi todistaa muutoin kuin että se, joka omistaa sauvan, voi yksin +pelastaa loihditut, sanoi Olli. + +— No niin, mutta minäpä näytän, että olen ollut itse sauvan hankkimassa +ja sieltä saanut kultapalloja. — Hovimestari veti käden taskustaan +ja sanoi: — Tämä kultapallo on siitä todisteena! — Mutta samassa hän +pudotti huudahtaen esineen kädestään. Se ei ollutkaan kultapallo, vaan +tavallinen, harmaa kivimöhkäle! Hänen ainoa ja viimeinen keinonsa oli +mennyt myttyyn. + +Hovimestari pyysi anteeksi kuninkaalta sanoen, että tänään kaikki +oli loihdittua. Mutta kuningas oli vihastunut. Hän ei halunnut +pitää hovissaan tuollaista narria! Ja heti paikalla kuningas erotti +hovimestarin virastaan. + +Äkkiä kääntyi kaikkien huomio ovelle. Sieltä näytti tulevan joku, koska +väkijoukko hajaantui valmistaen tietä. Heti ilmestyikin sieltä pieni, +mustakiharainen tyttö — Olli tunsi hänet samaksi, jonka oli nähnyt +metsässä kukkavainiolla. Ensimmäiseksi tyttö riensi Ollin luo ja kietoi +kätensä hänen kaulaansa sanoen: — Tässä on Olli, joka on vapauttanut +minut sekä monet muut velhojen vallasta! Kuulkaa kaikki, jotka täällä +olette — Olli se hankki sauvan suurella vaivalla ja vapautti meidät! +Sitten hän kuiskasi Ollille: — Olen odottanut sinua jo kauan kotona, +mutta en malttanut enää, vaan minun täytyi rientää tänne. Tule, +menkäämme kotiin, äiti odottaa meitä! + +Kuningas ei päästänyt heitä kuitenkaan heti lähtemään. Hän katsoi +tuikeasti hovimestariin, joka näytti lyyhistyvän riepuna kokoon. Nyt ei +auttanut enää mikään. Hovimestari meni Ollin eteen ja pyysi häneltäkin +nöyrästi anteeksi sanoen, että hän oli tehnyt kaikki kunnianhimossaan, +luullen, että Olli oli helposti petettävissä. Olli antoikin mielellään +kaikki anteeksi ja pyysi kuninkaalta, että hovimestari saisi jäädä +vielä paikalleen. Kuningas, joka ei kieltänyt Ollilta mitään, +suostuikin tähän. + +Kuningas pyysi Ollia saapumaan seuraavana päivänä takaisin saamaan +palkkiotaan. Olli lupasikin tulla. Kiittäen nöyrästi lähtivät Olli ja +pikku tyttö juoksemaan kiireimmän kautta kotiin. + +Jo veräjällä tuli äiti iloisena heitä vastaan. — Olli, tunsitko +sisartasi? kysyi äiti. — Hän on se, jota olet minun nähnyt alituisesti +surevan. Mutta nyt meillä ei ole enää suruja! Sitten he kolme riensivät +käsikkäin pieneen tupaan, jossa äidin valmistama maukas ateria +vastaleivottuine leipineen heitä odotti. + +Olli sai suuren palkinnon. Kuningas lupasi pitää huolen koko perheestä +niin kauan kuin vain yksikin heistä eläisi. Ja milloin Olli vain tekisi +pienimmänkin pyynnön, täytettäisiin se heti paikalla. — Ollilla oli +nyt itsellään oma hevonen. Äiti sai lehmän ja Maiju sai monta suurta +ja pientä nukkea sekä vielä pienen lampaankin, jota hän erityisesti +rakasti. Ja sitä paitsi heillä oli nyt aina riittävästi rusinasoppaa ja +muita Ollin herkkuja. + +Tästä lähtien muuttui "Varjojen linna" "Auringon linnaksi". Missään +ei kuningattaren tahdon mukaan saanut näkyä mustaa väriä. Kaikkialla +loisti vain kultaa ja kaikkia iloisia värejä. Tuon tuostakin vietettiin +linnassa suuria juhlia, eikä milloinkaan unohdettu kutsua niihin Ollia +siskonsa ja äitinsä kanssa. + +Metsä, jonka reunassa Ollin koti oli, oli sekin muuttunut kokonaan. Nyt +paistoi sinne aurinko täydeltä terältään kirkkaan siniseltä taivaalta. +Kuului lintujen sirkutusta ja käen kukuntaa. Harakkakin uskalsi jo +istahtaa männyn oksalle ja nauraa sydämensä pohjasta taas pitkästä +aikaa. + + + + +TARINA VALKOISESTA RUUSUSTA + + +I. + +Komean Ridat-linnan suuressa puutarhassa kasvoi ihana valkoinen +ruusupensas. + +Se kasvoi erään linnan sivurakennuksen punaista seinustaa vasten. Näin +ihanaa ruusupensasta ei ollut missään muualla koko siinä suuressa +valtakunnassa. Kaukaa ja läheltä matkusti ihmisiä ihailemaan sitä. +Kukat olivat siinä suuria ja tiheäteräisiä ja nuput painoivat päänsä +kainoina alas. + +Ruusupensas kukki koko kesän alusta loppuun asti. + +Ridat-linnan omisti vanha, rikas ritari. Hänellä oli poika, joka +alituisesti kierteli valtakuntaa keräten itselleen mainetta ja kunniaa, +sillä kukaan ei osannut ratsastaa niin hyvin ja taitavasti kuin hän. +Sitä paitsi nuorukainen oli harvinaisen kaunis. Usein hän ratsasti +omalla sysimustalla ratsullaan ympäri linnan puutarhaa ajaen sellaista +hurjaa vauhtia, etteivät suuret pensaat, jotka sattuivat hänen eteensä, +häntä vähääkään haitanneet. + +Punaisessa sivurakennuksessa asui linnan porttivahti vaimoineen. Heillä +oli ainoastaan yksi tytär. Tämä oli vielä aivan nuori. Heleena oli +hänen nimensä. Hän hoiti ja kasteli ruusupensasta, sillä se oli hänen +omansa. + +Tällä ruusupensaalla oli oma, erityinen tarinansa. + + * * * * * + +Eräänä syysiltana oli hirveä myrskyilma. Satoi rakeita ja vettä +vuorotellen. Myrskytuuli puhalsi suoraan synkästä hongikosta, joka +ympäröi linnaa mustan muurin tavoin. Se raivosi hirveällä voimalla +linnan pihalla, nostattaen ilmaan kaikki maassa makaavat kellastuneet +lehdet ja lennättäen niitä suurina pyörteinä sinne tänne. + +Oli pilkkoisen pimeä. Vanha vaimoraukka hapuili avojaloin ja ohuissa +ryysyissä vaivalloisesti eteenpäin. Hän saapui linnan ovelle ja pyrki +sisään. Nuorukainen tuli avaamaan, mutta nähdessään vanhan vaimon hän +kiukustui ja pamautti oven kiinni tiuskaisten: — Ei meillä ole tilaa +kaikenlaisille kulkijoille! Yksin, jäsenet kylmästä kangistuneina vanha +vaimoraukka seisoi pimeässä kuunnellen, kuinka tuuli ulvoi hongikossa. + +Vaimo suuntasi kulkunsa porttivahdin asunnolle ja kolkutti. +Porttivahdin emäntä kuuli kolkutuksen ja meni avaamaan. Vanha vaimo +uudisti silloin pyyntönsä pyrkien sisään, mutta porttivahdin vaimo, +joka oli tyly ja ilkeä ihminen, ei ollut kuulevinaankaan, vaan sulki +oven. Silloin vanha vaimoraukka lysähti portaille istumaan, keskelle +rajuilmaa. + +Nyt hän ei enää jaksaisi eteenpäin. Siinä täytyisi hänen istua, kunnes +kuolisi kylmästä. Äkkiä vaimo veti povestaan valkoisen ruusun, ikään +kuin varmistuakseen siitä, että se vielä oli tallella. Tallella se oli, +ja yhtä ihanana kuin olisi se juuri pensaasta taitettu! Kiireesti hän +pani sen takaisin poveensa, ettei kylmä olisi siihen koskenut ja tuuli +sen lehtiä rapisuttanut. + +Samassa aukeni ovi ja vanhus näki nuoren, kauniin tytön ovella. Se oli +Heleena. Lempeästi Heleena tarttui vanhuksen käteen ja käski hänet +sisään. + +— Olen saanut äitini jo suostumaan tähän, sanoi tyttö ja ohjasi +vanhuksen sisälle lämpöiseen tupaan. + +Seuraavana aamuna varhain vaimo pyysi, että joku tulisi häntä +saattamaan seuraavaan tienhaaraan, joka johti kylään, sillä hän oli +aivan vieras täällä eikä tuntenut tietä. Mutta se oli porttivahdin +vaimon mielestä jo liikaa. — Eikö yösija riittänyt? Pitääkö häntä vielä +lisäksi saatellakin? hän ajatteli kiukkuisena. Heleenasta oli hirveää, +että äiti oli niin tyly. Hän nosti kauniit, rukoilevat silmänsä +äitiin ja pyysi päästä vanhusta saattamaan. Äiti, joka ei koskaan +voinut vastustaa hempeämielistä Heleenaa, suostui tähän, vaikkakin +vastahakoisesti. + +Heleenan tukiessa vanhusta he kulkivat yhdessä pitkät taipalet synkän +hongikon halki. Heleena ei ollut itsekään oikein varma tiestä ja oli +monta kertaa vähällä kulkea harhaan. + +Kun he saapuivat tienristeykseen, osoitti Heleena vanhukselle tien +kylään ja kysyi, tarvitsisiko vanhus vielä hänen apuaan. Tämä kiitti +ja sanoi, että hän osasi jo yksinkin jatkaa matkaansa. Heleena tarttui +vanhuksen käteen aikoen sanoa hyvästi, mutta vanhus ei päästänytkään +häntä vielä, vaan sanoi: + +— Sinä kiltti, pikku tyttönen, minä tahdon palkita sinun +ystävällisyytesi. Sitten hän otti povestaan valkoisen ruusun ja jatkoi: +— Ota tämä onnea tuottava ruusu ja istuta se johonkin lempipaikkaasi, +hoida ja vaali sitä niin, että siitä kasvaa pensas. Mutta varo, ettei +yksikään mies sinun tietesi saa taittaa siitä ruusua eikä nuppua, sillä +silloin pensas kuolee, sinun onnesi särkyy ja ruusun taittajaa kohtaa +tuho. + +Jos pensas saa kasvaa rauhassa ja sinä olet saavuttanut onnesi, kuihtuu +pensas ja siihen jää ainoastaan yksi ruusu ja nuppu. Anna tämä ruusu ja +nuppu salaisuuksineen kuolemasi lähetessä sille ihmiselle, jota eniten +rakastat, jotta hänkin saavuttaisi onnensa. + +— Mutta jos varovaisuudestasi huolimatta joku kuitenkin taittaisi +ruusun, niin minä autan sinua. Saavu silloin aamulla aikaisin, +ennen auringon nousua Mörkövaaran kallion uloimmalle kielekkeelle +ja ota mukaasi pajusta tehty ohkainen vapa. Huiskuta sitä ilmassa +edestakaisin, niin että syntyy vinkunaa. Silloin olen heti apunasi. + +Vanhus ojensi Heleenalle valkoisen ruusun ja siinä olevan nupun. +Heleena otti sen onnellisena vastaan ja kiitti. Samassa vanhus oli +kadonnut. Heleena katseli ihmetellen ympärilleen, mutta ketään ei +näkynyt. Kaikkialla oli hiljaista — ei edes metsä humissut. Varovasti +pitäen valkoista ruusua kädessään hän kiiruhti kotiin päin. + +Kotiin päästyään Heleena istutti heti ruusunsa maahan lempipaikkaansa, +tuvan seinustalle. Hän hoiti ja kasteli sitä ahkerasti, ja muutamien +aikojen kuluttua siitä tuli mitä ihanin ruusupensas, joka oli täynnä +suuria, valkoisia ruusuja. + + * * * * * + +On kulunut jo useita vuosia. Ruusupensas versoi ja tuli vuosi vuodelta +yhä ihanammaksi. Kenellekään Heleena ei ollut uskonut salaisuuttaan, +sillä silloin hän olisi voinut kadottaa ihanan ruusunsa. + +Mutta eräänä päivänä sattui merkillinen tapaus. + +Linnan nuori herra ratsasti tapansa mukaan rajua vauhtia ympäri +puutarhaa. Heleenan juuri kastellessa ruusuaan nuorukainen ajoi +mustalla orhillaan hänen eteensä kuin tuulispää. Heleena säikähti +kovasti. Ratsu pyrki väkisin sotkemaan hänen ruusupensaansa. Heleena +koetti suojella sitä, mutta oli vähällä itse jäädä hevosen jalkoihin. +Silloin nuorukainen hyppäsi alas ratsunsa selästä. Mustat, hiestä +kosteat kiharat valuivat hänen otsalleen. Ruusupensaan nähtyään hän +ihastui, sillä hän ei ollut ennen tarkastanut sitä näin läheltä. +Ihastuksissaan nuorukainen aikoi taittaa siitä ruusun, mutta Heleena +esti sen ja huudahti: — Et saa koskea ruusupensaaseeni! — No, jos en +minä saa koskea siihen, niin taita siitä sitten itse ruusu ja anna se +minulle! — Tyttö kielsi senkin sanoen, ettei hän tahtonut taittaa siitä +ainoatakaan ruusua, sillä pensas ei olisi enää sama kuin ennen. Mutta +nuorukainen ei tyytynyt selityksiin. Itsepintaisena hän osoitti ruusua, +joka tuskin oli vielä nupustaan puhjennut ja joka oli aivan piilossa +ruusupensaan sisässä. — Anna minulle edes tuo nuppu tuolta! — Ei, ei. +Pensaastani en anna taittaa nuppuakaan! huudahti tyttö. + +Silloin kohosi puna nuorukaisen kasvoille. Hän suuttui hirmuisesti ja +riuhtaisi vimmoissaan ihanimman ruusun, joka oli pensaassa ylinnä, +hyppäsi ketterästi kuin kissa ratsunsa selkään ja katosi pois. + +Heleena kauhistui. Liikkumattomana hän jäi katselemaan nuorukaisen +jälkeen eikä lausunut sanaakaan. Sinne katosi nuorukainen vieden +mukanaan valkoisen ruusun ja samalla hänen onnensa. Heleena peitti +kasvot käsiinsä ja meni katkerasti itkien sisään. + +Seuraavana aamuna ruusupensas oli kuollut. Siinä oli ainoastaan yksi +ruusu ja nuppu, joka painoi päänsä surullisena alaspäin. + +Juuri samana päivänä oli linnassa melua ja hämminkiä. Nuori herra +oli kadonnut tietymättömiin ja vanha ritari oli siitä äärettömästi +huolissaan. Hän kuulutti kaikkialla koko valtakunnassa, voisiko kukaan +antaa jotakin tietoa hänen pojastaan. Heleena meni heti ritarin luo ja +kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloinkos ritari suuttui! +Heleenan tuli vanhempineen muuttaa heti paikalla pois hänen linnastaan! +Heleena koetti kyllä kaikin tavoin selittää asiaa ja rukoili +rukoilemalla, ettei hänen vanhempainsa tarvitsisi muuttaa, kun he +olivat jo niin vanhoja. Mutta mikään ei saanut ritarin vakavaa päätöstä +horjumaan, koska Heleena, hänen käskyvaltansa alainen, oli kieltänyt, +ettei hänen poikansa saisi ottaa ruusua omasta puutarhastaan! Sitä +ritari ei voinut sallia. + +Heleena vanhempineen sai muuttaa pois komeasta Ridat-linnasta. Se oli +ensimmäinen suuri onnettomuus ruusun katoamisen jälkeen. Heleena ei +ollut koskaan ennen ollut niin onneton kuin nyt. + + +II. + +Muutamia viikkoja oli jo kulunut ilman minkäänlaisia muutoksia. + +Eräänä iltana vieraan pirtin loukossa istuessaan tuli Heleenan mieleen, +mitä vanha vaimoraukka oli hänelle sanonut muutamia vuosia takaperin +antaessaan ruusun. Hän muisti tarkalleen vaimon sanat: — Saavu ennen +auringon nousua Mörkövaaran uloimmalle kielekkeelle. — Ehkä vanhus +vielä elää ja voi auttaa häntä. Jännittyneenä Heleena odotti seuraavaa +aamua. Hän ei malttanut nukkua yhtään, vaan jo melkein keskiyöllä nousi +vuoteeltaan hiljaa, vanhempiensa tietämättä, ja lähti taivaltamaan +Mörkövaaralle päin. + +Ulkona oli sumuista ja kosteaa. Kaikkialla oli aivan hiljaista ja yön +hämäryys lepäsi seutujen yllä. Heleena saapui kapealle polulle, joka +vei Mörkövaaralle ja lähti kulkemaan sitä myöten yhä pimenevään ja +sakenevaan metsään. Tuntui kaamealta kulkea näin ypö yksin keskellä +yötä. Pieninkin risahdus sai hänet kauhusta hätkähtämään. Heleena lähti +juoksemaan. Mitä kauemmaksi hän juoksi, sitä tiheämmäksi tuli metsä. +Lopulta metsä oli niin tiheää, ettei taivasta näkynyt juuri ollenkaan +puiden latvojen lomitse. + +Pitkän aikaa kuljettuaan Heleena saapui jyrkän ja huimaavan korkean +vuoren juurelle. Hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Se oli äärettömän +vaikeata, sillä kallio oli kovin jyrkkä eikä Heleena tahtonut saada +mistään kiinni. Monta kertaa petti jalansija ja hän oli syöksyä +alas, mutta lopulta hän pääsi kuitenkin Mörkövaaran laelle. Tuntui +uhkarohkealta astua uloimmalle kielekkeelle, sillä se oli kovin kapea +ja pitkä. Mutta täytyi uskaltaa ruusun tähden. + +Ensin Heleena istuutui kuitenkin vähäksi aikaa lepäämään, kunnes tulisi +aamupuoli. — — — + +Yht'äkkiä Heleena oli seisaallaan ja hereillä. Hän säikähti kovasti +luullen nukkuneensa liian kauan, sillä päivä oli jo valkenemassa. Hän +oli ollut niin väsynyt, että oli nukahtanut, vaikka oli ajatellut vain +hiukan levähtää. Nyt oli toimittava nopeasti. Muutaman hetken perästä +nousisi aurinko, koska sumu oli jo hälvenemässä ja päivä yhä valkeni. +Mutta hän olikin unohtanut pajukepin! Siis kiireesti alas sellaista +etsimään! Siitä koitui uusi vaiva, mutta eihän haittaa, jos hän vain +ehtisi ennen auringon nousua. + +Kauan ei kestänytkään, ennen kuin Heleena oli jälleen Mörkövaaran +laella. Rivakasti hän astui kielekkeelle ja heilutti pajukeppiään niin +että vinkui. Silloin Heleena näki suuria mustia lepakoita lentelevän +ympärillään. Ne asettuivat kielekkeen päähän istumaan. — Pian niiden +joukkoon ilmestyi vanha vaimoraukka, joka oli antanut Heleenalle +ruusun. Heleena kirkaisi ilosta. Vanhus asetti käden suulleen viitaten +Heleenaa vaikenemaan, mutta kirkas auringonsäde sattui Heleenaa +silmiin. — Liian myöhään! vaikeroivat lepakot, ja näky oli kadonnut. + +Yksin seisoi Heleena kallionkielekkeellä, kuten kaikki olisi ollut vain +harhanäkyä. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja Heleenan oli pakko mennä +takaisin kotiin ja palata uudelleen seuraavana aamuna. + +Seuraavalla kerralla Heleena oli varovaisempi. Hän ei ummistanut +hetkeksikään silmiään koko yönä. Heti kun aamu valkeni, hän meni +kallionkielekkeelle ja alkoi vinguttaa pajukepillään ilmassa. Samassa +yölepakot alkoivat taas lennellä hänen ympärillään ja istuutuivat +kielekkeen päähän. Vanha vaimo ilmestyi siihen kuten edelliselläkin +kerralla, se vain erona, että hän nyt oli vihaisen ja ankaran näköinen. +Vanhus astui aivan Heleenan eteen. — Sinä varomaton tyttö, saatoit +eilen henkeni vaaraan! Mutta unohtakaamme se nyt ja ryhtykäämme asiaan! + +Vanhus kysyi, mitä varten Heleena oli tullut hänen luokseen. — Olen +kadottanut ruusun ja haluaisin saada sen takaisin. — Vanhus näytti +tuumivaiselta ja sanoi sitten: — Tahdotko välttämättömästi saada sen +takaisin? — Kyllä tahtoisin, vastasi Heleena. — Oletko valmis kärsimään +ruusun tähden? kysyi vanhus taas. — Olen, vastasi tyttö. — No, +koettakaamme sitten. + +Vanhus vihelsi kimeästi. Yölepakot asettuivat kaikki riviin kielekkeen +reunalle isommasta pienempään. Vanhus kutsui yhden lepakoista luokseen, +käänsi sen korvat nurinpäin ja käski sen istua hiljaa. Sitten hän +meni Heleenan luo, käänsi pienellä puikolla hänen silmänsä nurin ja +pisti korviin pienet teräsrenkaat. Heleena voihkaisi tuskasta. — Älä +säikähdä, lapseni! Sinun täytyy kestää vielä paljon enemmän. Minä vain +autoin sinua vähäisen, ettet näkisi kaikkea ja kuulisi kaikkea, mitä +ympärilläsi tapahtuu. — Istupas nyt sitten tuon lepakon selkään, niin +pääsemme matkaan! — Heleenaa kummastutti vanhuksen käsky, sillä eihän +pieni lepakko jaksaisi häntä kantaa. — Istu, istu! kiirehti vanhus, — +meillä ei ole aikaa hukattavaksi. + +Heleena totteli. Lepakko suureni äkkiä, jopa siitä tuli paljon suurempi +kuin Heleena itse. — Hei, eteenpäin, Jim! mutta varovasti, ettet pudota +tyttöstä! komensi vanhus istuutuen samalla itsekin lepakon selkään, +ja niin he lähtivät matkaan. Vanhusta ja Heleenaa kantavat lepakot +lensivät edellä ja pikkulepakot jäljessä. — — — + +Kaukaa usman takaa kiilsi komea palatsi. Lepakot hiljensivät +vauhtiaan. — Jim, läntiselle ristikkoportille! komensi vanhus. +Lepakko kääntyi hiukan vasemmalle alkaen samalla laskeutua. He olivat +jo aivan lähellä linnaa. Linnan ympärillä oli puutarha, johon johti +kaksi porttia. Läntinen portti oli musta, idänpuoleinen valkea. +Kummankin portin edestä vei kaunis puistotie itse linnaan, jossa oli +samoin kaksi ovea, lännen puolella musta ja idän puolella valkoinen. +Linnan kummankin oven yläpuolella kohosivat suippopäiset tornit kohti +korkeutta. + +Lepakot lensivät läntisen ristikkoportin eteen ja vanhus ja Heleena +laskeutuivat maahan. Lepakot pienenivät taas entiselleen. — +Järjestyksessä riippumaan ullakkoni orteen, että olette tarvittaessa +heti saapuvilla! Heti paikalla, Jim! komensi vanhus ja astui mustasta +portista puutarhaan. + +Portin pieleen oli kirjoitettu jotakin valkoisilla kirjaimilla. Heleena +luki: + + Ken astuu Portista Murheen + tähän tuskien synkkään tarhaan + ja kestää loppuhun asti, + hän Onnen on löytävä parhaan. — + Vaan ken jos Portista astuu + eikä kestä loppuhun saakka, + sen tuhatta suuremmaksi + vain kasvaa tuskainsa taakka! + +Vanhus huomasi Heleenan pelon ja sanoi: — Älä pelkää, tyttöseni, vaikka +tämä portti onkin musta! Ei se merkitse kuolemaa, vaan kärsimystä. +Joka astuu tästä portista sisälle puutarhaan ja Sumupalatsiin, saa +kärsiä paljon. Mutta joka kärsii valittamatta ja rohkeasti, pääsee +valkoisen portin kautta ulos. — Kalpeana Heleena vetäytyi taaksepäin. — +Tyttöseni, nyt on myöhäistä peräytyä! Seuraa siis minua rohkeasti! + +Heleena seurasi arkana vanhusta. He kulkivat pitkin tietä, jonka +kummallakin puolella kasvoi mustia orvokkeja ja suuria, tummia +havupuita, jotka varjostivat tien hämäräksi. Tie päättyi ja he +saapuivat suurten, mustien pylväiden eteen. Pylväiden takana oli mustat +portaat, jotka johtivat korkealle, pyöreäholviselle ovelle. Ovikin +oli musta. — Astu sisään, lapseni! sanoi vanhus ja osoitti porttia. +Heleena katsoi hämmästyneenä vanhukseen — portaathan olivat pelkkää +sumua, eihän niille voinut astua! — Astu, tottele! käski vanhus hiukan +ankarammin. Heleena totteli, ja ihmeekseen hän astui sumuportaita +niinkuin oikeitakin portaita. + +Kesti nousta, ennen kuin he olivat päässeet portaitten yläpäähän. Siellä +vanhus osoitti ovea ja käski Heleenan astua sisään. — Tämä on kamarisi. +Vietä aikasi, miten tahdot, mutta saavu heti, kun huudan, sinua. Tästä +lähtien tulee sinun heti totella, kun käsken, sillä tottelemattomuuden +värekin kasvoilla voi saattaa perikatoon. + +Huone, johon Heleena tuli, oli kokonaan läpinäkyvä. Katto, seinät +ja lattia olivat ikään kuin hienoimmasta lasista. Kamarin kussakin +nurkassa katon rajassa roikkui lepakko. Huoneessa oli jäätävän kylmä ja +siellä kierteli kummallisia tuulia. Alhaalla näkyivät mustat orvokit +ja tummat havupuut. Siellä oli merkillisen tyyntä — puiden oksat eivät +ollenkaan liikkuneet. Huoneessa sen sijaan alkoi tuulla yhä kovemmin. +Ilmavirta kiersi kummallisesti Heleenan ympärillä tuntuen aluksi +selvimpänä jaloissa. Sitten se kohosi hiljaa ylöspäin pyörien yhä, ja +sitä mukaa kuin ilmavirta kohosi, katosivat Heleenan jalat näkyvistä. +Hän koetti käsillään jalkojaan. Ne olivat jäljellä kuten ennenkin, +vaikka niitä ei voinut nähdä. Ilmapyörre kohosi yhä, kunnes Heleena +tunsi olevansa kokonaan sen sisässä. + +Silloin kuului ulkoa vanhuksen käskevä ääni. Heti Heleena meni ovelle. +— Hyvä on, että olet jo valmiina! Nyt lähetän sinut matkaan. Olet +näkymätön ja Jim voi vaaratta kuljettaa sinut tarkastuspiireihini. — +Sitten vanhus ohjasi Heleenan ullakkokamariin, komensi yhden lepakoista +alas, asetti sen eräälle ulosjohtavalle luukulle ja käski Heleenan +istuutua sen selkään. Heleena istuikin ja heti suureni lepakko. — Nyt +te lennätte etsintäretkelle! Katselkaa tarkasti ympärillenne ja etsikää +huolellisesti valkoista ruusua! Siis eteenpäin, Jim! Ensimmäiseen +tarkastuspiiriini! Toimikaa nopeasti, sillä matkanne saa kestää +ainoastaan yhden päivän! Ole varovainen, Jim, ettet pudota tyttöstä! + +Vanhus kosketti lepakkoa, joka heti lähti lentoon ullakkoikkunasta. + + +III. + +Kauan he lensivät huimaavan korkealla. Heleenan oli vaikea hengittää, +sillä he olivat paljon yläpuolella pilvien. Kaukaa heidän edessään +häämötti jotakin tummaa. Lähemmäksi tultuaan Heleena huomasi sen +suureksi, mustaksi ukkospilveksi. Se oli hirmuisen sankka ja salamat +singahtelivat siellä ristiin rastiin. Heleenaa alkoi peloittaa, +kun lepakko lensi suoraan sinnepäin. Sillä ei näyttänyt olevan +aikomustakaan kääntyä sivulle. Heleena osoitti silloin mustaa pilveä ja +pyysi lepakkoa kääntymään sivulle. — Suoraan eteenpäin on käsky mennä! +Joka vaaraa välttää, se vaaraan menee! vastasi lepakko. Suuri salama +leimahti ja kuului hirveä jyräys. — Kestä, kestä, huusi lepakko, — pian +olemme perillä! — Heleena ummisti silmänsä ja puristi kätensä lujemmin +lepakkoon. Taas leimahti ja jyrähti! Heleena ja lepakko hävisivät +mustaan pilveen. + +Hetken kärsimysten ja kauhistusten jälkeen he saapuivat perille. +— Missä me olemme? kysyi Heleena. — Ilmojenhaltija Ryppynenän +valtakunnassa. Hän on hyvin ilkeä mies. Saamme olla varuillamme, +ettei hän saa meitä kiinni. — Ehkä löydämme täältä valkoisen ruususi. +Tarkasta hyvin joka paikkaa, mutta älä poikkea tieltä. Jos löydät +ruusun, puhalla silloin tähän pilliin kaksi kertaa, jos taas joudut +vaaraan niin yhden kerran. — Samalla lepakko ojensi Heleenalle pillin, +lentäen omalle suunnalleen etsimään ruusua. + +Heleena lähti kulkemaan kapeata polkua toiseen suuntaan. Kaikki hänen +ympärillään oli valkoista. Kukat, puut ja eläimet — kaikki olivat +valkoisia. Heleena kulki tarkastaen joka paikkaa, mutta missään +ei näkynyt valkoista ruusua. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja +ihastuksen huuto pääsi hänen huuliltaan. Kaukana hänen edessään kasvoi +valkoinen ruusupensas jonkin valkean sivurakennuksen seinustalla. +Heleena lähti juoksemaan oikaisten suoraan yli vainioitten. Pahaa +aavistamatta Heleena riensi eteenpäin. Hän ei ollenkaan huomannut +hämähäkinverkkoa, jonka suuri valkoinen hämähäkki oli kutonut kahden +koivun väliin. Hämähäkinseitit tarttuivat hänen kasvoihinsa, mutta +Heleena pyyhkäisi ne kädellään pois ja riensi ruusupensasta kohti. + +Heti kun hämähäkin verkko oli rikkoutunut, älysi Ryppynenä, että joku +oli tunkeutunut hänen valtakuntansa rajojen sisäpuolelle. Tyytyväisenä +hän hiveli takkuista partaansa ja myhäili itsekseen: — Onpa syöttini +erinomainen! Taas saan yhden kuin tyhjää! + +Heleena kumartui tarkastamaan pensasta. Silloin hän vasta huomasi, +etteivät ruusut olleetkaan valkoisia, vaan hiukan kellertäviä. Etäältä +katsottuina kukat olivat näyttäneet aivan valkoisilta. Pettyneenä +Heleena kääntyi takaisin. + +Kauhukseen hän näki edessään inhottavan olennon. — Erehdys, tyttöseni! +irvisti Ryppynenä. — Tunnen sinut, vaikka oletkin näkymätön! Minun +viholliseni, Sumupalatsin valtiatar, on tehnyt sinut näkymättömäksi, +mutta saan minä sinut sittenkin kiinni! — Ryppynenä alkoi hapuilla +ympärilleen. Onneksi Heleena muisti pillinsä ja puhalsi siihen heikosti +yhden kerran. Heti ilmestyi noidan selän taakse lepakko. Heleena juoksi +ketterästi noidan ohitse ja istuutui lepakon selkään. Lepakko levitti +siipensä ja kohosi ilmaan. + +Huomattuaan Heleenan paon Ryppynenä juoksi kiukkuisena asuntonsa +ullakkokamariin ja manasi esiin vihaisimman myrskyn, mitä koskaan oli +ollut. + +Heti alkoivat tuulet puhaltaa lentäjiä vastaan, niin että he eivät +tahtoneet mitenkään päästä eteenpäin. Rakeet roiskuivat vasten Heleenan +kasvoja, salamat singahtelivat ja vihurituulet puhalsivat ja ulvoivat +kauheasti. Heleena luuli jo joutuneensa tulimereen. Lepakko alkoi +vaikeroida. Sen siivet eivät tahtoneet enää kannattaa eikä matka +lyhentynyt juuri ollenkaan. Toivoa piti yllä enää se, ettei Ryppynenän +ilmapiiriä kestäisi kauan, ja ulkopuolelle omaa piiriään se ei voinut +valtaansa ulottaa. + +Äkkiä tuli aivan tyyni. Vihdoinkin he olivat saapuneet Ryppynenän +valtakunnan ulkopuolelle. Kauan oli matka kestänyt, sillä myrsky oli +heitä kovin hidastanut. Heidän täytyi jo kiirehtiä, sillä päivä alkoi +kohta kulua loppuun. + +Ajoissa he kuitenkin saapuivat Sumupalatsille. Mutta molemmat, sekä +lepakko että Heleena, olivat jo niin väsyksissä, että jaksoivat töin +tuskin liikkua päästyään ullakkoikkunasta sisään. Jim-parka oli jo +aivan sairas. Nöyränä se meni kuitenkin roikkumaan omalle paikalleen +ullakkokamarin orrelle. + +Kotvasen kuluttua saapui vanhuskin ullakkokamariin. — Olipa kerrassaan +hyvä, että saavuitte aikanaan takaisin, hän mumisi hiljaa. — Jim, +löysittekö mitään? hän kysyi sitten. Lepakko lensi alas orreltansa +ja vastasi: — Emme mitään, vaikka kuinka etsimme! Moneen vaaraankin +jouduimme. Kaksi vältimme kuitenkin hyvin, mutta kolmas oli saattaa +meidät perikatoon. — Mitkä vaarat saitte kestää? kysyi vanhus taas. — +Ensiksi mennessämme sattui ukkospilvi eteemme, se oli polttaa meidät. +Sitten oli Ryppynenällä viritettynä ansa, joka ilmoitti meidän olevan +siellä. Viime hetkessä pääsimme sieltä kuitenkin pelastumaan. Kolmas ja +vaikein, johon olimme hukkua, sattui tulomatkalla. Huomattuaan meidän +paenneen, Ryppynenä manasi myrskyilman meidän jälkeemme. Lentäminen oli +raskasta ja tavattoman hitaasti pääsimme eteenpäin. — No, hyvä näinkin, +virkkoi vanhus. — Mene nyt, Jim lepakkoni, lepäämään orrellesi! Ja +sinä, tyttöseni, tule pois mukaani! + +He menivät alakertaan ja vanhus johdatti Heleenan eräästä ovesta +sisään. — Jätän sinut nyt tänne vähäksi aikaa, hän sanoi ja sulki oven. + +Heleena huomasi olevansa tällä kertaa tilavassa, kauniissa huoneessa. +Huonekaluja ei näkynyt kuin muutamia harvoja. Keskellä huonetta oli +kolmikulmaisella puukorokkeella suuri nojatuoli. Se oli päällystetty +tummanvihreällä sametilla. Monimutkaisine koristuksineen se näytti +upealta kuin kuninkaallinen valtaistuin. Kummallakin puolella sitä +paloivat lamput, jotka tummanvihreine varjostimineen antoivat huoneelle +miellyttävän, rauhallisen hohteen. — Heleena, joka oli matkasta lopen +väsynyt, meni tuolin luo ja istuutui. Suloiselta tuntui lepo näin +komeassa tuolissa, jonka pehmeyteen hän melkein kokonaan vaipui. — — — + +Ulkoa kuului vanhuksen ääni. Heleena heräsi ja juoksi ääntä kohti. +Ovi aukeni ja vanhus tarttui hänen käteensä. — Ole rohkea, lapseni! +sanoi vanhus, — nyt sinä olet levännyt, mutta nyt sinulta kysytään +kestävyyttä! Muista, että lannistuminen on häviön merkki. Ainoastaan +kestävästi kärsien löydät ruusun ja saavutat onnesi. + +Reippaasti Heleena puristi vanhuksen kättä ja sanoi päättävästi: — +Tässä on käteni, tahdon olla rohkea ja kärsiä pelkäämättä. + + +IV. + +Aamuaurinko nousi suurena ja punaisena. Huimaavan korkealla avaruudessa +purjehti pienen pieni musta pilkku. + +Siellä lensivät Heleena ja lepakko uudelle etsinnälleen. + +Tällä kertaa ilma oli aivan tyyni. Meren kohdalla alkoi vasta tuulla. +Selälle tultua lepakko teki äkkinäisen kulman alaspäin kiitäen suoraan +mereen. + +Heleena kuuli selvästi, kuinka meri kohisi heidän allaan, mutta ei +vähääkään pelännyt. Tästä lähin hän ei pelkäisi enää mitään. Hän ei +pakenisi mitään kärsimyksiä, kunhan vain löytäisi ruusun! + +Parissa silmänräpäyksessä olivat Heleena ja Jim pudonneet mereen, ja +suuri harmaa hyökyaalto peitti heidät alleen. + +Heleena tunsi, kuinka viileä merivesi huuhteli hänen kasvojaan. Meri +kohisi ja valitteli myrskytuulen kourissa. Lepakko äänteli hiljaa. +Yhden kerran se vielä voihkaisi ja sen jälkeen Heleena ei kuullut enää +mitään. Hän tunsi vaipuvansa hitaasti alaspäin. Henkeä ahdisti. Vihdoin +hän tunsi allansa pohjan. + +Heleena lähti haparoimaan eteenpäin tunnustellen käsillään ympärilleen. +Hänen kätensä sattuivat johonkin kylmään, limaiseen... kuului sihinää +ja sakeaa mutaa ryöppysi hänen kasvoilleen, niin että henki kokonaan +salpaantui. Hän haparoitsi uudelleen ja tapasi taas jotakin, mutta kävi +samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Lopulta hän ei koskenut +enää mihinkään, puristi vain kätensä nyrkkiin ja istui hiljaa. Vähän +ajan kuluttua kysyi matala ääni: + +— Pelkäätkö, yläilmojen asukas? — En! vastasi tyttö. Samassa tarttui +suuri limainen käsi hänen käteensä ja Heleena kuuli saman matalan äänen +sanovan: + +— Seuraa! — Hän nousi heti ja seurasi olentoa, vaikka tuntui ilkeältä +pitää kiinni sen liejuisesta kädestä. + +Jonkin ajan perästä olento päästi Heleenan käden, ja hän kuuli suuren +muurioven paukahtavan takanaan kiinni. Samalla hetkellä hän huomasi +seisovansa vihertävän hämärässä huoneessa. Ympärillään hän ei nähnyt +ketään. + +Ylhäällä kuului suhinaa ja lepakko ilmestyi Heleenan eteen. — Olemme +päässeet perille, sanoi lepakko. — Nuo olennot tuolla meren pohjalla +näkivät, että sinä et pelännyt mitään, mitä ympärilläsi tapahtui ja +päästivät sinut tänne. Minä olen tullut tänne toista tietä heidän +huomaamattaan. Nyt lähden etsimään ruusua. Odota tässä, kunnes palaan. +Jos näet jotakin peloittavaa, niin älä näytä säikähdystäsi äläkä huuda. +Ainoastaan täten onnistumme. Minä tulen kohta! — Samalla kuului pieni +suhahdus ja lepakko oli kadonnut. + +Aika kului kulumistaan. Huoneessa oli aivan hiljaista. Tuli yhä +hämärämpää. Hiljaisuus alkoi kammoksuttaa Heleenaa. Lepakko oli +luvannut palata pian, mutta mitään ei kuulunut. Olikohan tapahtunut +jokin onnettomuus? Heleena istuutui pieneen nurkkaukseen odottelemaan +ja torkahti sinne. + +Äkkiä kuului kimeä kirkaisu. Heleena hypähti pystyyn. Huone oli tullut +pimeäksi eikä hän nähnyt ketään. Sama sydäntä vihlova kirkaisu kuului +uudelleen ja sen jälkeen seurasi karkeaa naurun pärinää. Heleena ei +käsittänyt mitään. + +Samassa aukeni ovi vastakkaiselta puolelta ja sisään astui soihtujen +valossa kolme rumaa olentoa. Heleena tarkasti niitä ja huomasi, että +niillä oli hirveän suuret ja tylpät nenät. Kaljut päät vasemmalle +kallellaan ne linkuttivat hitaasti eteenpäin. Ensimmäinen heistä oli +lihavin ja lyhin ja raahasi perässään jotakin. Toiset, jotka seurasivat +jäljessä, olivat hiukan isompia ja kantoivat käsissään soihtuja. +— Heleena kalpeni ja ummisti silmänsä. Ensimmäisellä oli oikeassa +kädessään valkoinen ruusu. Heleena kuuli olennon puhuvan matalalla +äänellä: — Jättäkäämme hänet tähän, hän on elävä enää vain muutaman +hetken. — Minä olen voittanut, se jatkoi sitten ja kohotti ruusun +silmiensä tasalle oikein sitä tarkastellakseen. + +Kuului suhinaa ja Heleena näki lepakon lentävän huoneessa edestakaisin. +Hiljaa, kenenkään huomaamatta, se lensi ensimmäisen olennon luo, +sieppasi siltä äkkiä valkoisen ruusun ja hävisi hämäryyteen. Olennot +tulivat raivoihinsa. Ne ottivat huoneen nurkasta pitkiä ruokovapoja +ja alkoivat niillä ahdistaa lepakkoa. Kuului hiljainen vingahdus, ja +jotakin putosi Heleenan jalkojen juureen. — Se oli Jim-parka. — Ota, +ota! se sanoi hiljaa, — piilota... älä anna... olen kuolemaisillani! — +Heleena otti lepakolta pienen valkoisen ruusun, piilotti sen poveensa +ja otti lepakon syliinsä. Se pieni raukka oli saanut rintaansa haavan +ja vapisi tuskasta. Heleenaa alkoi itkettää. — Jim, Jim, kuoletko sinä? +kuiskasi Heleena. — Kuolen! vastasi lepakko ja jatkoi katkonaisesti: — +Vasemmalla... ovi... tässä pilli... puhalla... yl... häällä... + +Samalla se liikahti hiukan ja jäi sitten hiljaa makaamaan. Heleena +huomasi, että Jim oli kuollut, ja alkoi itkeä hiljaa. + +Olennot hosuivat yhä vavoillaan. He eivät olleet huomanneet, että +lepakkoon oli sattunut. Pian he kuitenkin väsyivät ja asettivat +ruokovavat nurkkaan, poistuen kiukkuisina huoneesta. + +Heleena nousi ja meni katsomaan maassa makaavaa. Siinä oli Ridat-linnan +nuorukainen! Silmät kiinni hän makasi siinä, kasvot naarmuissa ja +verisinä. Heleena otti nuorukaisen pään käsiensä väliin ja puhdisti +kasvot hiljaa ja hellävaroen esiliinallaan. + +Nuorukaisen silmät aukenivat ja hän katsoi kummastuneena Heleenaan. — +Rauhoitu, sanoi Heleena, — me lähdemme pois kotiin! — Nuorukainen näkyi +käsittävän tämän ja koetti nousta, mutta voimat pettivät ja hän vaipui +takaisin lattialle. Heleena meni tarkastamaan huonetta. Ympärillä oli +kosteat kallioseinät, eikä missään voinut erottaa ovea hämäryyden +takia. Hän haparoitsi kädellään joka seinää ja löysi vasemmalta +puolelta oven, kuten lepakko oli sanonut. Heleena kiiruhti takaisin +nuorukaisen luo ja ponnistaen viimeisetkin voimansa kantoi hänet ovelle. + +Vielä kerran Heleena meni lepakon luo. Siinä makasi urhoollinen +Jim-raukka kuolleena, samassa asennossa, johon hän oli sen jättänyt. +Heleena otti sen syliinsä, silitti sitä hiljaa ja kuiskasi: — Hyvästi, +Jim, me emme koskaan enää tapaa toisiamme! Sinä annoit elämäsi kahden +ihmisen onneksi! Sitten hän laski lepakon takaisin lattialle, ja +kirkkaat kyynelet valuivat hänen poskilleen. + +Heleena kiiruhti ovelle, aukaisi sen ja astui ulos kantaen sylissään +nuorukaista. + +Heidän eteensä avautui nyt suuri, vedenalainen maailma. Oli melkein +pimeää, eivätkä he erottaneet edessään muuta kuin pitkän, kapean tien. +Yhdessä he lähtivät taivaltamaan tietä myöten. Se kiemurteli kapeana +vuoren rinnettä. Vaivalloista oli kulku, sillä nuorukainen oli vielä +niin heikko, että hän Heleenan tukemanakin jaksoi kulkea vain vähän +matkaa kerrallaan. Onnettomuudeksi he kadottivat pimeässä vielä tienkin +näkyvistään, ja kun ei muuta neuvoa ollut, he istahtivat kallion +juurelle lepäämään. + +Ympärillä oli hiljaista ja pimeää. Missään ei näkynyt, ei kuulunut +mitään. Ainoastaan jossakin kaukana liikkui jokin harmaa, epämääräinen +olento äänettömänä eteenpäin häviten jälleen. + +Heidän siinä istuessaan alkoi kaukaa näkyä punertavaa valoa. Se läheni +lähenemistään tullen samalla voimakkaammaksi. Ihmetellen Heleena ja +nuorukainen katselivat valoa eivätkä ymmärtäneet, mitä se oikein oli. +Mutta kun valo vielä läheni, he näkivät suuren kalan, jonka päälaella +oli lyhty. Lyhty levitti valoa ympärilleen niin, että molemmat kulkijat +saattoivat selvästi erottaa tien. Kala pysähtyi ja katseli vuorotellen +nuorukaista ja Heleenaa, kääntyi sitten pois ja liukui hiljalleen tietä +ylöspäin. Heleena ja nuorukainen näkivät parhaaksi seurata kalaa, +joka valaisi tietä. He kulkivat nyt suoraan vuoren rinnettä ylöspäin. +Mitä korkeammalle he nousivat, sitä valoisammaksi tuli tie. Kun tuli +kylliksi valoisaa, hävisi kala ja samalla loppui tiekin. + +He olivat tulleet meren pinnalle. Mutta minne päin mennä? He olivat +pienellä kalliolla, ja ympärillä lainehti rannaton meri. Silloin +Heleena muisti pillin, jonka lepakko oli hänelle antanut. Hän puhalsi +siihen, ja heti alkoi ilmassa näkyä lepakoita, jotka lentelivät +kalliota kohti. Ne laskeutuivat kivelle ja Heleena ja nuorukainen +asettuivat lepakoiden selkään. Nämä levittivät siipensä ja kohosivat +ilmaan kantamuksineen. + + +V. + +Oli jo ilta. Aurinko oli laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet +punersivat merta ja taivaanrantaa. Nuorukaista peloitti, sillä he +lensivät vinhaa vauhtia, ja hän oli sellaiseen kyytiin tuiki tottumaton. + +Ei kestänyt kauan, ennen kuin Heleenan tarkka silmä näki kaukaa +Sumupalatsin häämöttävän. Tornit kimmelsivät auringon ruskossa ja linna +suureni suurenemistaan heidän sitä lähetessään. + +He saapuivat perille. Lepakot laskeutuivat maahan ja jättivät +nuorukaisen ja Heleenan seisomaan lumivalkoisen portin eteen. +Kummallakin puolella porttia oli yhtä valkoiset marmorimuurit, +jotka ympäröivät palatsia. Muurin yli kaareutui suuria, reheviä +ruusupensaita. Niiden oksat olivat täpötäynnä valkoisia ruusuja, niin +että ne kukkien ylenmääräisestä painosta vaipuivat alas valkoiselle +marmorimuurille vielä enemmän ruusuja puhjetakseen. + +Heleena ja nuorukainen olivat ihastuksissaan. Koettaessaan avata +porttia he huomasivat siinä kirjoituksen: + + Ken taipui taakkansa alle + ja kärsien kuormaansa kantoi + ja Onnensa saavuttaakseen + kaikk' uhrasi, kaikkensa antoi, + hän kautta Valkean Portin + saa käydä sisälle tarhaan + ja sieltä myötänsä viedä + nyt Onnen kaikista parhaan. + +Heleena ja nuorukainen katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuksissaan. + +Samassa avautui portti ja vanha vaimo astui heidän eteensä tarkastaen +heitä kumpaakin: — Vai niin, tekö siinä? En uskonut teidän vielä +palaavan. — Astukaa nyt sitten sisään, lapsukaiseni! — Samalla +hän hymyili Heleenalle, mutta nuorukaista hän katsoi kylmästi ja +läpitunkevasti, ikään kuin muistuttaen hänelle jotakin. Nuorukainen +kalpeni ja jäi katsomaan vanhusta silmiin. Sitten hän purskahti äkkiä +itkemään ja sanoi: — Olin kerran tyly ja kova sinua kohtaan, kun +ajoin sinut linnani ovelta myrskyn selkään. Anna minulle anteeksi! +— Vanhuksen piirteet pehmenivät ja hän sanoi: — Hyvä on, että sinä +tunnet minut. Ja vielä parempi, että muistat tylyn käytöksesi vanhaa +vaimoraukkaa kohtaan ja pyydät anteeksi. Mielelläni minä unohdan +kaikki ja annan anteeksi, sillä sinä olet saanut jo kylliksi kärsiä +ajattelemattomuutesi tähden. + +Nuorukainen tarttui nöyränä ja kiittäen vanhuksen käteen, ja vanhus +johdatti hänet Sumupalatsiin. — He kulkivat pitkin kaunista tietä, +jonka kummallakin puolella kasvoi valkoisia ruusupensaita, täynnä +puhkeamaisillaan olevia nuppuja. Linnan valkoisten marmoriportaitten +kummallakin puolen kasvoi vaaleansinisiä orvokkeja ja valkoisia +lehdokkeja. + +He astuivat Sumupalatsin suureen saliin, joka oli niin upea ja täynnä +kultaa ja kalleuksia, että Heleena ja nuorukainen jäivät sanattomina +seisomaan ja ihmettelemään. Vanhus pyysi Heleenaa kertomaan matkasta. +Sen tämä tekikin ja kertoi alusta alkaen. Kertoessaan Jimin kuolemasta +täyttyivät vanhuksen silmät kyynelillä ja hän sanoi: — Pikku Jim, sinä +täytit uskollisesti tehtäväsi etkä kuitenkaan saanut ansaitsemaasi +palkkaa! + +Heleena otti povestaan valkoisen ruusun, joka oli yhtä puhdas +ja vahingoittumaton kuin olisi se äsken poimittu, ja ojensi sen +vanhukselle. Hän otti sen iloisena vastaan ja sanoi: — Heleena, sinä +olet antanut kaikkesi alttiiksi onnesi tähden ja siksi sinä sen +saavutat. — Palatkaa nyt kotiin, sillä teitä odotetaan! + +Heleena ja nuorukainen lähtivät nyt Sumupalatsista vanhuksen +saattamina. He kulkivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin. +Aamuauringon sarastus näkyi jo taivaan rannalla, ruusut puhkesivat +nupustaan ja ihana tuoksu täytti ilman. + +Kun he olivat tulleet valkoiselle portille, sanoi vanhus heille hyvästi +toivottaen runsasta onnea, ja niin istuutuivat nuorukainen ja Heleena +vielä kerran lepakoiden selkään. Lepakot kohosivat ilmaan ja lähtivät +lentämään yli avaruuksien. + +Puolenpäivän aikana he vihdoinkin saapuivat Ridat-linnalle. Jätettyään +Heleenan ja nuorukaisen pienen sivurakennuksen edustalle lepakot +lähtivät jälleen lentoon kadoten pian näkyvistä. + +Porttivahdin pieni, punainen tupa näytti ihan kuolleelta. +Ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei nuppuakaan. Heleena +katseli surullisena pensasta. Nuorukainen kysyi ihmeissään, miksi +ruusupensas ei kukkinut, vaikka se ennen oli ollut täynnä ruusuja. +Heleena kertoi alusta alkaen, miksi hän ei ollut antanut ruusua ja +miksi he saivat muuttaa pois. Silloin nuorukainen kiivastui omaa ja +isänsä tyhmyyttä ja huudahti: — Noille kunnon ihmisille korvataan vielä +kaikki heidän kärsimänsä paha kaksinkertaisesti! — Hän otti Heleenaa +kädestä, puristi sitä hellästi ja sanoi: — Kiitos, Heleena ja hyvästi! +Huomenna tapaamme isäni linnassa. Ota vanhempasi mukaan! He erosivat. + +Suuri ilo syntyi Ridat-linnassa, kun nuori ritari palasi. Vanhan isän +riemulla ei ollut rajojakaan! + +Yhtä suuri ilo oli myös Heleenan vanhemmilla, kun saivat takaisin oman +tyttärensä, ainoan, jota he rakastivat maailmassa. — Samana päivänä +tuli kutsu linnan ritarilta, että Heleena vanhempineen heti muuttaisi +takaisin entiseen asuntoonsa. Tätä kutsua he riemulla noudattivatkin. + +Seuraavana päivänä oli Ridat-linnassa suuret pidot. Vanha ritari, +jonka ankaruus ja ylpeys näytti nyt kokonaan muuttuneen hellyydeksi +ja lempeydeksi, otti itse vastaan Heleenan vanhempineen parhaimpina +ystävinään. Linnan suuressa salissa he istuivat kaikki yhdessä +pitopöydän ääressä, johon kannettiin mitä erilaisimpia ruokalajeja niin +paljon, ettei Heleena koskaan ollut sellaista nähnyt. + +Pöydässä pyysi vanha ritari poikaansa kertomaan alusta asti kaikki +seikkailunsa. Hän suostuikin mielellään isänsä pyyntöön ja kertoi: + +— Riuhtaistuani raivoissani Heleenan ruusupensaasta ihanimman ruusun +ponnahdin ratsuni selkään ja kannustin siinä silmänräpäyksessä täyttä +karkua eteenpäin, ilman mitään päämäärää. Kiinnitin ruusun rintaani +ratsuni yhä kiihdyttäessä vauhtiaan. Vähän aikaa annoin sen vapaasti +juosta, mutta kun huomasin, että vauhti yhä kiihtyi, koetin hillitä +sitä kaikin voimin, sillä meno alkoi tulla aivan huimaavaksi. Mutta +ratsuni ei totellut. Mitä enemmän kiristin ohjaksista, sitä hurjemmaksi +vauhti kiihtyi. Jouduin aivan epätoivoon, sillä olin pudota ratsun +selästä. Metsät, vuoret, niityt ja järvet vilahtelivat ohitseni +kirjavina kuvina ehtimättäni edes erottaa niitä selvästi toisistaan. +Maisemat muuttuivat vieraiksi ja yhä vimmatummin lensi orhini. Äkkiä +oli edessä meri. Luulin, että ratsu nyt pysähtyisi, mutta ei — yhä +kiihtyi vauhti ja se laukkasi suoraan mereen! Koetin heittäytyä +satulasta, mutta huomasinkin, että se oli mahdotonta. Tultiin syvään +veteen ja vähän ajan kuluttua vajosin ratsuineni syvyyteen. Kauhusta +menetin tajuntani enkä tiedä, mitä sitten tapahtui... + +Jännittyneinä kuuntelivat ympärillä olevat nuorukaisen kertomusta. He +eivät tahtoneet voida uskoa, että hän oli ilmielävänä tuossa heidän +keskellään. + +— Ja sitten... kuinka sitten kävi? kysyi ritari. + +— Kun sitten heräsin, en tiennyt, missä olin. Ensimmäinen +näky avattuani silmäni oli hirmuinen! Ympärilläni oli suuria, +jättiläismäisiä eläimiä. Ne olivat hiukan kalan muotoisia ja +pitkäpyrstöisiä. Kidat olivat ammollaan, ja sieltä pistäytyi esiin +teräviä myrkkyhampaita. Silmät olivat nyrkin kokoiset ja roikkuivat +ulos päästä kuin säkit. Otsassa oli kaikilla kaksi sarvea. Pedot +makasivat liikkumattomina, ainoastaan säkkisilmät pyörivät sinne tänne. +Sitten ilmestyi eteeni kolme inhottavaa olentoa, jotka saivat minut +kauhusta jähmettymään. Ne lähestyivät linkuttamalla ja päät kallellaan. +Ensimmäinen huomasi ruusuni, hyökkäsi kimppuuni ja riisti sen minulta. +Sitten se pyöri ja hyppeli ihastuksissaan, ulisten ja vinkuen +inhottavasti. Olento näytti tuntevan valkoisen ruusun salaisuuden, +josta minulla ei silloin vielä ollut aavistustakaan. Se tuli uudelleen +eteeni ja kysyi: — Pelkäätkö, yläilmojen asukas? — Minä olin kokonaan +kauhun vallassa enkä kyennyt edes vastaamaan. Olento kysyi uudelleen. +En taaskaan vastannut. Silloin se suuttui, linkutti edessäni olevan +pedon luo ja kiskaisi sitä säkkisilmästä, jolloin minä sain silmilleni +sakeata mutaa, niin että olin tukehtua. + +Heleena oli koko ajan istunut hiljaa ja kuunnellut tarkkaavana, mutta +nuorukaisen kertoessa pedoista häntä alkoi värisyttää — hän ymmärsi +olleensa samassa paikassa. Mutta samalla Heleena tunsi itsensä +onnelliseksi, että kaikki oli jo ohi. + +Nuorukainen jatkoi: + +— Ihminen pelkää! huusi olento samalla ja irvisti hyvillään. Kaikki +olennot kävivät minuun käsiksi ja raastoivat minut pimeään tyrmään. +Sitten ne poistuivat ja minä jäin pimeyteen yksinäni. En ole vieläkään +selvillä, montako yötä ja päivää siellä makasin, mutta ikuisuudelta +se tuntui. — Toisinaan olennot tulivat luokseni ja raahasivat minut +suurempaan huoneeseen ja utelivat yhtä ja toista ruususta. Mutta kun en +tiennyt muuta kuin että olin ottanut sen väkisin toisen pensaasta, ne +hakkasivat minua ruokosauvoilla niin, että menetin tajuntani. + +— Tajuihini tultuani seisoi Heleena edessäni. Luulin näkeväni +harhakuvan, jonka kadottua joutuisin taas olentojen ruoskittavaksi. +Kaikki oli kuitenkin totta, ja Heleena toimi nopeasti meidän molempien +pelastukseksi. Nyt olemme tässä molemmat. Ja minun pelastukseni on +yksinomaan Heleenan ansiota. + +Samalla nuorukainen katsoi Heleenaan, joka koko kertomuksen ajan oli +innokkaasti seurannut jokaista nuorukaisen sanaa ja ilmettä. Heleena +painoi päänsä kainona alas, niinkuin puhkeamassa oleva valkoinen ruusun +nuppu. + +Juhlaa oli vietetty iltaan asti. Molemminpuolisten kiittelyjen ja +hyvästelyjen jälkeen Heleena lähti vanhempineen kotiinsa. He olivat +taas onnellisempia kuin pitkään aikaan. + + * * * * * + +Tänään tuntui aurinko paistavan kirkkaammin ja lämpöisemmin kuin +koskaan ennen. Taivas oli heleän sininen ja ilma ihmeellisen tyyni. +Heleena seisoi taas ruusupensaansa vieressä, joka oli kuin ihmeen +kautta puhjennut täyteen kukoistukseensa, ja kasteli sitä tapansa +mukaan. Nuorukainen ratsasti puutarhassa mustalla orhillaan kuten +ennenkin. Hän ohjasi Heleenan luo ja hyppäsi alas satulasta. +Kiitollisena ja onnellisena nuorukainen otti Heleenaa kädestä ja pyysi +häntä vaimokseen. Heleena katsoi nuorukaista onnesta säteilevin silmin +ja mitään puhumatta taittoi pensaastaan ihanimman, juuri puhjenneen +valkoisen ruusun, ja kiinnitti sen vastauksen asemesta nuorukaisen +rintaan. + +Seuraavana aamuna ruusupensas oli kuollut. Siinä oli ainoastaan yksi +ruusu ja nuppu, joka painoi päänsä somasti alaspäin. + +Heleena oli saavuttanut suurimman onnensa. + + + + +HUKKASAAREN SALAISUUS + + +I. + +Keskellä aavaa valtamerta oli muinoin korkea, mereen äkkijyrkkä +kalliosaari. Se oli niin jyrkkärantainen, että sinne pääsy näytti +melkein mahdottomalta. Siellä ei kasvanut ainoatakaan kasvia. Koko +saari oli vain paljas, suuri kallio. + +Usein olivat merimiehet koettaneet päästä tutkimaan tätä kolkkoa +saarta, mutta se oli aina äkkiä kadonnut heidän ollessaan enää vain +muutaman sylen päässä siitä. Samalla he olivat usein nähneet taivaalla +pyrstötähden, mutta sekin oli aina heti kadonnut. + +Merimiehet kertoivat, että saarella lenteli aina kummallisia, +sysimustia lintuja ristiin rastiin. Ne eivät olleet ollenkaan +tavallisten lintujen näköisiä. Niillä oli pitkät roikkuvat jalat ja +suuret korvat. Sellaisia lintuja merimiehet eivät olleet nähneet +missään muualla. + +Toisinaan heidän purjehtiessaan saari oli taas selvästi näkyvissä. — +Jos saari näkyi, se oli onnen merkki, eikä silloin tarvinnut pelätä +haaksirikkoa. Mutta jos se katosi, oli odotettavissa hirmumyrsky, +haaksirikko tai jokin muu suuri onnettomuus. + +Tämän suuren valtameren rannalla oli pieni kaupunki. Kaupungiksi sitä +tuskin olisi voinut sanoa, sillä siinä ei ollut upeita rakennuksia eikä +palatseja, vaan ainoastaan huonoja, rappeutuneita hökkeleitä. Katujen +sijasta oli kapeita, likaisia kujia. + +Erään tällaisen likaisen syrjäkujan varrella, aivan kaupungin laidassa, +asui mies ja vaimo. He olivat jo aivan vanhoja ihmisiä. Heillä oli +nuori kasvattipoika, josta ei kukaan tietänyt, kenen se oli ja mistä he +olivat sen saaneet. + +Yleisesti kerrottiin, että nämä vanhat ihmiset olivat ilkeitä ja +osasivat noitua. Kerrottiin, että he olivat noituneet pois vaikeita +tauteja vaatien palkakseen kymmenen pisaraa muutaman päivän vanhan +lapsen verta. Se oli jo hirveätä! — Ihmiset kertoivat vielä, että noita +olisi käyttänyt kasvattipoikaansa jollakin tavoin hyödykseen. Tätä ei +nähty juuri koskaan ulkona, paitsi silloin, kun hän sattui olemaan +noidan asioilla. Poika oli kaunis, mutta tavattoman kalpea ja laiha. +Tuskin hän näytti elävältäkään. + +Myöhään eräänä iltana poika istui pimeässä komerossaan. Aurinko oli jo +aikoja sitten laskenut. Hän odotti, että kello olisi tullut 12. Noita +oli käskenyt hänen, tornin kellon lyödessä kahtatoista, paljastamaan +oikean käsivartensa, puhkaisemaan valtimon ja laskemaan siitä kymmenen +veripisaraa pieneen pikariin. Tämä ei peloittanut poikaa, sillä hän oli +siihen tottunut. Entinen haava ei ollut vielä ehtinyt parantua umpeen, +ennen kuin se jo täytyi puhkaista uudelleen. + +Palda — niin poikaa nimitettiin — mietti keinoa, millä päästä +pakenemaan noidan luota. Ulos hän ei voinut mennä, sillä noita oli +pitänyt huolen ovien lukitsemisesta. Vielä oli vähän aikaa, ennen +kuin kello löisi kaksitoista. Hän ehti siis vielä tutkimaan ovet. Ne +olivat kiinni. Hän tuli sen huoneen ovelle, jossa noita par'aikaa +oleskeli. Sieltä kuului hillittyä puhelua. Palda painoi korvansa +lähelle ovenrakoa ja kuunteli. Noita siellä puhui akkansa kanssa. — +Ei kelpaa, ei... liian vanha... täyttää pian viisitoista vuotta... +Silloin hän ei enää kelpaa meille... täytyy tukkia hänen suunsa... +viedä Hukkaluolaan... siellä saa olla, kunnes kuolee... en voi laskea +muuanne. — Palda kauhistui. Hän oli kuullut tarpeeksi. Nyt ei hukata +silmänräpäystäkään! Viimeinen keino oli lähteä karkuun vaikka mistä! +Muutamia minuutteja oli enää jäljellä. Palda ryntäsi ikkunan luo, +aukaisi sen hiljaa, vapisevin käsin, peläten tulevansa yllätetyksi, +hyppäsi alas ja lähti kiireesti juoksemaan kaupunkiin. + +Oli yö. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja ikkunoista oli tulet +sammutettu. Sykkivin sydämin Palda juoksi pimeässä eteenpäin, minkä +ennätti, ilman määrättyä suuntaa. Hän kuuli tornikellon lyövän +kaksitoista kumeaa lyöntiä. Tämä puistatti Paldaa. Jokainen kellon +kumahdus oli kuin ruoskan isku hänen selkäänsä ja hän joudutti yhä +vimmatummin juoksuaan. Kohta noita oli saapuva noutamaan hänen +vertansa. Hui, kuinka ukko julmistuu, lähtee ajamaan häntä takaa ja +varmaan saavuttaakin hänet. Melkein tajuttomana pelosta poika joudutti +yhä juoksuansa. Hän oli kuulevinaan jo askeleitakin jäljessään! +Eteenpäin, eteenpäin! — Mutta minne päästä piiloon? Noidalta ei kukaan +voinut piiloutua! + +Palda oli saapunut jo kaupungin toiseen laitaan asti. Meren ranta tuli +näkyviin. Kaukaa rannalta tuikki pieni tuli. Se virkisti Paldan mieltä. +Vihdoinkin hän tapasi jonkun ihmisen, jonka suojaan pääsisi! + +Rannalla oli suuri kaksimastoinen laiva, joka oli juuri lähdössä +merelle. Palda hyppäsi siihen viime hetkessä ja kaatui väsymyksestä +pyörtyneenä laivan kannelle. + + * * * * * + +Noita oli mennyt Paldan huoneeseen täsmälleen kellon lyötyä. Mutta +huoneessa ei ollut ketään. Hirmuiseksi muuttui silloin noidan muoto! +Hän puristi kätensä niin lujasti nyrkkiin, että inhottavan pitkät +kotkankynnet tunkeutuivat lihaan. Vihasta kirkuen ja ulvoen hän +kiiruhti noitakammioonsa ja asettui noitakaappinsa eteen tarkastamaan, +missä karkuri oli. Hän näki, että Palda juoksi keskellä pimeää +kaupunkia. — Ahaa, hän ajatteli, — saanpa sinut kiinni! — Samalla hän +väänsi erästä viisaria suuntakellossa. — Juoksepas nyt sitten vaikka +suoraan laivaan! Sitten kyllä itse huolehdin, mihin sinut saatan. +Suoraan Hukkaluolaan! + +Sitten noita otti kaapista suuren lasisen tähden, vei sen toiseen +huoneeseen, istui sen selkään akkansa kanssa ja lausui pari sanaa, +jolloin tähti kohosi katon läpi taivaalle. Siellä se leimahti +kirkkaaksi pyrstötähdeksi ja lähti kiitämään merelle päin Hukkasaarta +kohti. + + * * * * * + +Pitkän ajan kuluttua Palda heräsi laivan keinumiseen. Hän katseli +unisena ihmetellen ympärilleen. Hän ei voinut käsittää, minne oli +joutunut. Monta nuorta miestä seisoi hänen ympärillään katsellen häntä +tutkivasti. Palda kysyi miehiltä, missä hän oli. He selittivät hänelle +tarkoin, kuinka hän oli juossut keskellä yötä laivan kannelle ja +pyörtynyt siihen. Laivamiehet olivat sitten nostaneet hänet ja vieneet +nukkumaan pieneen hyttiin. Ensin he olivat jättäneet hänet yksin, mutta +olivat sitten kuulleet hytistä kauheaa huutoa ja rientäneet katsomaan. +Palda oli riuhtonut hirveästi ja huutanut katkonaisia sanoja. — Annan +pisaran verta! Ei vielä!... myöhäistä... voi! — Sitten hän oli levännyt +hetkisen hiljaa, mutta vähän ajan kuluttua ponnahtanut äkkiä pystyyn +ja huutanut: — Auttakaa, auttakaa! — Sitten Palda oli vaipunut jälleen +voihkaisten vuoteelleen. Hiukan aikaa siinä maattuaan hän oli avannut +silmänsä ja herännyt. + +Palda muisti nyt, että hän oli nähnyt hirveää unta. Hän oli yhä +istuvinaan pienessä huoneessaan noidan luona, odottaen kellon lyöntiä. +Äkkiä hän oli päättänyt karata. Mutta hän ei ollut ehtinyt kuin ikkunan +luo, kun tornikello löi kaksitoista. Samassa noita oli hyökännyt sisään +noutamaan vaadittuja veripisaroita. Nähdessään Paldan yrittävän paeta, +noita oli kauheasti raivostunut. Silmät vihasta ulos pullistuneina ja +kasvot viheriäisinä se oli huutanut ja mylvinyt hirmuisesti: — Poika, +miksi et tehnyt sitä, mitä sinulta vaadin! Vaadin sinulta sydänyöllä +vuodatettuja veripisaroita etkä antanut niitä! Nyt olet ansainnut +kuoleman! — Samalla noita oli levittänyt hirveät kämmenensä ja +hyökännyt Paldan kimppuun kähisten: — Missä ovat kymmenen veripisaraa? +Vastaa! + +Tähän Palda oli herännyt. Hänen sydämensä sykki vieläkin rajusti +äskeisen hirveän unen vuoksi. Hän näki vieläkin noidan pullistuneet +silmät elävinä edessään. + +Aamulla nousi aurinko punaisena keränä näköpiirin takaa. Palda istui +hytin ikkunan ääressä nojautuen hiukan eteenpäin. Nyt hän oli keskellä +valtamerta vapaana ja onnellisena! Tänne hän oli aina toivonut. Nyt +hänen toivonsa oli toteutunut. — Palda ei aavistanut, että noita oli +hänet tänne johtanut saadakseen hänet uudestaan käsiinsä. + +Päivällä Palda meni merimiesten luo ja kertoi heille, kuka hän oli +ja mistä oli tullut. Lopuksi hän pyysi saada jäädä kokonaan laivan +palvelukseen. Merimiehet kuuntelivat tarkkaavasti Paldan kertomusta. +Sitten he katsoivat ihmeissään toisiinsa eivätkä puhuneet mitään. +Tämä oli siis sen ilkeäksi tunnetun noidan kasvattipoika. Merimiehet +näyttivät oikein karttavan Paldaa, sillä epävarmahan tuollainen mies +aina on. Mutta kun hän pyytämällä pyysi saada jäädä, he lupasivat +lopulta, Palda kun ei näyttänyt pahankuriselta, vaan oli päinvastoin +rehellisen ja nöyrän näköinen. + +Monta päivää oli kulunut. Palda istui taas eräänä iltana pienessä +hytissään. Hän katseli, kuinka aurinko hiljaa laski ja meri peittyi +harmaisiin utuverhoihin. Silloin Palda huomasi, että pieni musta +lintu seurasi laivan jäljessä. Ihmeellistä, ettei hän ollut sitä +ennen huomannut! Se ei ollut kertaakaan levähtänyt laivan mastossa, +sillä silloin hän olisi sen huomannut. Palda meni ulos kutsumaan +sitä, sillä eiköhän pikkuista linturaukkaa jo väsyttänyt. Hän seisoi +kannella houkutellen lintua laivaan. — Annapa olla! — lintu lähestyi +lähestymistään, se näytti kesyltä. Se laskeutui melkein Paldan pään +tasalle. Kohta hän ylettyisi siihen käsillään. Palda kalpeni ja +kirkaisi! Hän oli pyörtyä. Lintu pakeni äkkiä. Palda istuutui kannella +olevalle penkille. Hyi, oliko hän sairas, vai kummittelivatko ne +hirveät silmät yhä hänen edessään? Ne olivat niin kostonhaluiset, tuon +linnun silmät, ja aivan samanlaiset kuin hän oli unissaan nähnyt. Oliko +se harhanäky vai mikä? Palda oli ihan kalpea säikähdyksestä. + +Merimiehet olivat kuulleet Paldan huudon ja riensivät kannelle. +Palda selitti, että hän oli vain hiukan säikähtänyt erästä lintua, +ei muuta. — Lintua säikähtänyt! ihmettelivät miehet. — Olemme kohta +sillä paikalla, jossa saamme nähdä suurempiakin ihmeitä. — Palda ei +ymmärtänyt heidän puhettaan ja pyysi miehiä selittämään, mitä he noilla +ihmeillä tarkoittivat. Miehet istuutuivat piiriin ja vanhin heistä +alkoi kertoa: — Huomenillalla olemme valtameren keskellä. Siellä +on saari, jonka ohi me purjehdimme. — Sitten hän kertoi saaresta +kaikenlaisia ihmeellisiä asioita, kuinka siellä lentelee kummallisia +lintuja, kuinka saari toisinaan katoaa ja kuinka sen läheisyydessä +tapahtuvat useimmat haaksirikot. Palda kuunteli tarkkaavasti, mutta ei +tahtonut kuitenkaan uskoa merimiesten kertomuksia. + +Seuraavana iltana Palda istui laivan kannella ja katseli merelle. Oli +jokseenkin tyyni. Mietteissään Palda seurasi, kuinka kuu vuorotellen +sukelsi pilviin ja pulpahti taas esiin muutaman hetken kuluttua. Näytti +siltä kuin pilvi ja kuu olisivat olleet kilpasilla toistensa kanssa. +Kuu koetti kurkistaa joka pilvenrakosesta, vaikkapa edes toisella +silmällään, ikään kuin kiusoitellakseen pilveä. Pilvi taas näytti +tahtovan kaikin mokomin sulkea kuulta näköalan merelle ja koetti +hattaroillaan peittää sen leveätä naamaa. + +Tätä kilpaleikkiä Palda seurasi kauan aikaa, ja huomaamatta laiva +saapui aivan Hukkasaaren kohdalle. Nyt oli hyvä tilaisuus tarkoin +katsella tätä ihmeellistä saarta, sillä koskaan merimiehet eivät +olleet päässeet sitä näin lähelle. Saari oli Paldan mielestä hyvin +synkän näköinen. Ei siellä näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Ja mikä +oli vieläkin ihmeellisempää — yksikään kirkas valonsäde ei päässyt +tunkeutumaan saarelle, sillä saaren ja taivaan välillä oli suuri musta +varjo, joka esti valon tunkeutumasta lävitse. + +Kotvasen kuluttua laiva kääntyi saaren toiselle sivustalle. Ilma oli +melkein tyyni ja laiva eteni hiljaista vauhtia. Mutta hiljaa! Mitä +sieltä kuuluikaan? Palda nousi seisomaan ja kurottautui eteenpäin +tarkemmin kuullakseen. Hän kuuli saaresta kirkkaan, sointuisan äänen +laulavan jotakin surullista säveltä. Hän erotti muutamia säkeitä: + + Ei päivä tänne paista, + Ei kuulu linnun ääni... + +Sitten sanat muuttuivat epäselviksi ja lopuksi Palda erotti vielä +muutaman sanan: + + Oi, pelastuksen päivä, + Sa etkö koskaan koita? + +Koskaan Palda ei ollut kuullut niin ihanaa laulua! Se hiljeni +vähitellen ja taukosi lopulta kokonaan. Sankka sumu laskeutui saaren +eteen ja saari oli kadonnut. + +Palda pinnisti katsettaan paremmin nähdäkseen, eikö saarta tosiaankaan +enää ollut. Ei, sitä ei ollut! Palda katsahti samalla taivaalle. Se oli +kokonaan tasaisen synkkä. + +Palda kiiruhti hyttiin ilmoittamaan merimiehille näkemäänsä. + +Miehet tulivat kaikki kannelle. Tosiaan — saari oli kadonnut! Miehet +kalpenivat pelosta. He tiesivät, että se merkitsi varmaa perikatoa. + + +II. + +Miehet palasivat takaisin hyttiin. Heidän mielestään myrsky ei +kuitenkaan voisi puhjeta tänä yönä, sillä ilma oli hyvin tyyni. Taivas +näytti tosin hiukan liian synkältä. Se teki miehet rauhattomiksi +ja epäröiviksi. Joku outo aavistus valtasi heidän mielensä. Palda +etenkin oli rauhaton, sillä hänen päässään pyörivät kaikki tapahtumat, +aivan alusta asti. Jos pieninkin risahdus kuului, hän hypähti heti +pamppailevin sydämin vuoteesta. Hän ei saanut unta silmiinsä. Hän +odotti vain jännittyneenä — ei hän itsekään tiennyt mitä — ja häntä +peloitti kauheasti. + +Oli keskiyö. Palda ei ollut kertaakaan vielä ummistanut silmiään. +Silloin kuului ylhäältä kapteenin komentohuuto: — Kaikki kannelle! — +Nyt se siis tapahtuu! ajatteli Palda peloissaan, ja kiiruhti muiden +mukana kannelle. Kapteeni seisoi siellä kalpeana ja osoitti pohjoista +kohti. Merimiehet kauhistuivat ja vetäytyivät askelen taaksepäin. Voi +laupias taivas! hirmumyrsky oli tulossa! Pohjoisessa oli taivas musta +ja meri raivosi ja ärjyi julmasti! Vihurinpuuskat kiitivät etelää kohti +ja myrsky valloitti yhä suurempaa alaa. + +— Nyt ei yksikään pelastu, ellei heti paikalla ryhdytä tarmokkaisiin +varokeinoihin! Pumput käyntiin! Kukin mies asettukoon paikalleen ja +tehköön tehtävänsä viimeiseen asti! Muistakaa, mitä olen sanonut! — +Ellei joku tottele heti kun käsken, minä ammun hänet paikalla! Valmiina! + +Kapteeni komensi varmalla, melkein vihaisella äänellä ja antoi kullekin +määrätyn tehtävän. Pelokkaina miehet asettuivat paikoilleen. Kukin +ajatteli vain omaa henkeään, ja ainoastaan pakolla, ampumisen uhalla, +he tottelivat kapteenin käskyjä. + +— Palda toiseksi pumppuamaan! Joko olet valmiina, poika? Varo itseäsi, +ellet tee hyvin tehtävääsi! + +— Valmiina olen ja teen minkä voin! vastasi Palda, joka oli jo saanut +rohkeutensa takaisin. + +Suuria ukkospilviä vyöryi taivaalle ja ne sakenivat yhä. — Ellemme saa +apua, olemme pian kaikki kuoleman omia! huusi kapteeni jo toivottomana. +Hätälippu nostettiin mastoon ja merkkilaukauksia ammuttiin. Mutta +mitään vastamerkkejä ei näkynyt synkästä yöstä. Yht'äkkiä alkoi sataa +rankasti, kylmä pohjatuuli vinkui mastoissa yhä vihaisemmin ja aallot +myllersivät vaahtoharjaisina. + +Meri ja taivas näyttivät ikään kuin kilpailevan, kumpi uhkaavammalta +näyttäisi ja suuremman myrskyn nostaisi. Taivas synkistyi, salamat +singahtelivat ja koko avaruus jylisi, kaiku kieri pitkin taivaan +kaarevaa kantta ja häipyi meren raivoisaan pauhuun. Joka kerta, kun +salama leimahti, se valaisi laivan kannen ja merimiesten kalpeat +kasvot, joista kuvastui kauhu ja kuoleman pelko. Jokaisen jyrähdyksen +jälkeen meri pauhasi hetkisen yksinään, mutta sitten satoi taivas +sankan kuuron rakeita ja jäitä, jotka ropisivat laivan kannelle +ponnahtaen takaisin korkealle ilmaan. Rakeitten pauhu ja roiskuminen +oli niin tavatonta, ettei kapteenin komennushuutoja tahtonut kaiken sen +keskeltä parhaimmallakaan tahdolla erottaa. + +Kaikki merimiesten ponnistukset näyttivät olevan turhia. Laiva keikkui +aalloilla kuin lastu. Se kohosi tummien, vaahtopäisten aaltovuorien +harjalle vaipuen samassa hetkessä jälleen niin syvälle niiden +helmaan, että aallonharjat olivat mastonhuippujen tasalla. Taas se +kohosi harjalle ja laskeutui jälleen syvyyteen. Vesi virtasi kohisten +laivan kannella. Miehet pumppusivat minkä ennättivät, mutta yhä uutta +vettä syöksyi sisään. Palda oli toimessa koko ajan melkein epätoivon +vimmalla. Hän tahtoi ponnistaa kaikki voimansa, jotta voitaisiin +pelastua. Ei hetkeäkään hukkaan, ei silmänräpäystäkään! Laiva +heittelehti sinne tänne. Kaikki ohjaus oli turhaa. Laiva ei totellut +enää peräsintä, vaan ajautui pois oikeasta suunnasta. Myrsky painoi +sitä yhä enemmän tuulen alle. Miehet alkoivat väsyä. Kapteeni huomasi, +että ainoa, joka vielä rohkeasti ja innolla toimi, oli Palda. Hänen +tarmonsa näytti vain kasvavan sitä mukaa kuin myrsky yltyi. Hän huuteli +miehille jo komentosanojakin. + +Tuli suuri hyökyaalto ja pyyhkäisi yli laivan kannen jatkaen matkaansa +meren ulapalle. Yksi miehistä oli poissa. Aalto oli pyyhkäissyt hänet +mennessään. Kapteeni katsoi kauhuissaan. Muutamat miehet ryhtyivät +heti pelastuskeinoihin. Pelastusrengas heitettiin mereen, mutta siitä +ei ollut apua, sillä pimeässä oli mahdotonta erottaa hukkuvaa meren +kuohujen keskeltä. Silloin tällöin salamain leimahtaessa miehet näkivät +vilahdukselta toverinsa, joka turhaan ponnisteli aaltojen raivoa +vastaan. Aallot olivat vieneet hänet jo kauas laivasta ja kun taas +välähti salama, miehet näkivät vain rannattoman, villinä kuohuvan meren. + +Kauhea räjähdys kuului! Salama oli iskenyt etumastoon ja kaatanut sen +silmänräpäyksessä. Paksut tervaköydet olivat katkenneet kuin hiukset +ja purjeet paiskautuneet riekaleina laivan kantta vasten. Maston +taittuessa oli raakapuu iskenyt Paldaa päähän. Hän makasi tajuttomana +laivan kannella. Miehet kantoivat hänet suojaan pieneen hyttiin. + +Kapteeni huomasi kauhukseen, että viimeinen hetki oli käsissä. Toinen +masto ei enää yksinään jaksanut kestää myrskyn raivoa. Se taipui +tuulen kourissa kuin ohut vapa. Tervaköydet katkesivat ja masto kaatui +romahtaen. Perämies jäi sen alle ja menetti silmänräpäyksessä henkensä. +Loppu oli käsissä, mastot maassa ja purjeet riekaleina siellä täällä. + +Myrskyämistä jatkui yhä ja kaikki irralliset esineet laivan kannella +vierivät sinne tänne, kunnes uusi aalto löi yli kannen ja vei niistä +osan mukanaan. Pirstoutuneita tavaroita ja lasinsirpaleita oli +ylt'ympärinsä. + +Silloin ilmestyi tummia lintuja laivan ympärille. Yksi niistä asettui +kokkaan istumaan. — Linturaukat tulevat nekin suojaan, tuumi kapteeni, +— vaikka ei meistä suojaa ole, itsekin juuri hukumme. + +Silloin he kuulivat äänen kokasta: + +— Yksi on liikaa, yksi on liikaa! + +Kaikki merimiehet katselivat ihmeissään toisiinsa. + +— Yksi on liikaa! kuului uudelleen. — Yhden on erottava joukosta, sillä +yksi on liikaa! + +— Kuka meistä on liikaa? kysyi kapteeni. + +— Tulkaa lähemmäksi, katsokaa minuun, kyllä se itsensä ilmaisee, joka +on liikaa! sanoi lintu. + +Kaikki astuivat lähemmäksi. + +— No, kuka meistä on liikaa? kysyi kapteeni. — Meistä ei ole yksikään +liikaa, sillä meitä on juuri niin paljon kuin pitääkin. + +— Te ette ole kaikki tässä, vastasi lintu, — yksi on poissa ja yksi on +sittenkin liikaa! + +— Palda! huudahti kapteeni tuskin kuuluvasti, — voi sitä onnetonta +poikaparkaa! + +Palda haettiin kannelle. Merimiehet taluttivat hänet linnun eteen, +sillä Palda oli vielä heikko ja lopen väsynyt. Tuskin hän oli ehtinyt +linnun eteen ja katsahtanut siihen, kun hänen kasvonsa kalpenivat ja +parkaisten hän kaatui merimiesten käsivarsille. + +— Siinä on se yksi, joka on liikaa lastissa! kirkui lintu. — Katsokaa, +kuinka sen omaatuntoa kaivertaa! Ei ole muuta neuvoa kuin liika lasti +heti pois laivasta, jos tahdotte pelastua! Liika on aina liikaa! +Toimeen heti, ennen kuin uppoatte! Mereen tuo lurjus! + +— Paldako mereen! huusi kapteeni kauhuissaan, — tuo kunnon poika, joka +on urhoollisin ja parhain joukossamme! Ei, ei, se on erehdys, suuri +erehdys! + +— Erehdys se ei ole! Tehkää pian, mitä käsken ja heittäkää poika +mereen, sillä ettekö näe, kuinka pohjoisesta vyöryy myrsky tänne päin? +Te olette silloin kuoleman omia kaikki! huusi lintu. + +Kapteeni oli tuskissaan ja painoi käden otsalleen huokaillen raskaasti. +Täytyikö hänen komentaa miehiä heittämään tuo pieni, urhoollinen +poika meren kuohuihin? Hän katsoi Paldaan, joka seisoi kalpeana erään +merimiehen tukemana. + +— Pian, pian! kirkui lintu. + +Miehet kävivät käsiksi Paldaan. + +— Seis! Paldaa ei heitetä mereen! kielsi kapteeni. Hän on urhoollisesti +täyttänyt tehtävänsä! + +— Sitten saatte hukkua kaikki. — Ettekö näe, mitä pohjoisesta tulee? +Toimikaa nopeasti, jos aiotte pelastua! sanoi lintu ivallisesti. + +Miehet katsoivat pohjoista kohti. + +— Jäitä! + +— Niin, vieläkö haluttaa vitkastella? + +— Palda mereen! huusivat merimiehet ja tarttuivat kapteenin +vastustuksista huolimatta kalpeaan poikaan ja heittivät hänet laidan +yli kuohuihin. + +Lintu pyrähti lentoon rääkkyen pilkallisesti: + +— Syyttömän miehen heititte mereen! Nyt saatte mennä itse perässä! + +Salama välähti! Sen valossa merimiehet näkivät kauhukseen, kuinka +suuret, harmaat jääkappaleet ryntäsivät aaltojen mukana heitä kohti. +Tuskin merimiehet olivat ehtineet saada pelastusrenkaat käsiinsä, +kun jääkappaleet paiskautuivat laivaa vasten. Räiskyi, kolahteli ja +ritisi... vene murskautui pieniksi kappaleiksi, ja miehistö vaipui +aaltoihin. + +Lintu oli heidät pettänyt. — — — + +Kun tuuli oli tyyntynyt ja meri laannut pauhaamasta, ajelehti siellä +täällä sen rauhallisella pinnalla lankunkappaleita ja airoja, toiset +niistä katkenneita. + + +III. + +Pitkän ajan kuluttua Palda tuli tuntoihinsa. Hän oli tavattoman +kankea. Hän ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä — ei edes aukaista +silmiäänkään sen vertaa, että olisi saattanut nähdä, missä oli. Hän +makasi hiljaa ja liikkumatta. + +Mutta pian Palda muisti kaiken. — Ahaa, hän ajatteli, — minä makaan +meren pohjassa ja olen kuollut. Tällaistako se kuolema onkin? Minunhan +on hyvä olla. Minä kuulen ja tunnen. — Kuinka se voi olla mahdollista +kuolleelle? — Ehkä hekin kuulevat ja tuntevat. + +Mietteissään Palda ei huomannut, kuinka hän alkoi kohota hitaasti +ylöspäin. Vähitellen hän alkoi kuulla veden hiljaista loiskinaa. — Nyt +olen meren pinnalla, hän ajatteli. Veden loiskina taukosi ja Paldan +silmät aukenivat. Mitä ihmettä? Taivas kaareutui korkealla hänen +yläpuolellaan! Se oli harmaa ja pilvinen. Paldan mielestä tuntui olevan +aamuyö. Mutta missä hän oikeastaan nyt oli? Sivuilleen hän ei voinut +katsoa — sen verran kuin hän saattoi nähdä, oli sielläkin taivasta. +Kaikkialla vain taivasta... taivasta! Olisiko ehkä taivasta hänen +allansakin? Hänen kaikkea tätä tuumiessaan alkoi väsymys painaa häntä. +Hänen silmänsä painuivat kiinni ja hän vaipui levolliseen uneen. + +Oli aivan pimeä. Pitkä, valkoiseen vaippaan pukeutunut mies läheni +jostakin kaukaa. Hän pysähtyi Paldan eteen, kumartui hänen ylitseen +ja siveli kädellään hänen kasvojaan sanoen: — Voimistu, poikani! — +Paldasta tuntui kuin olisi virkistävää lähdevettä vuodatettu hänen +kuumeiselle otsalleen. Samalla Palda tunsi, kuinka elämä alkoi virrata +hänen suonissaan. Hän sai uusia voimia ja kavahti nopeasti seisaalleen. + +Valkoinen mies jatkoi: + +— Tunnen sinut, Palda. Olet kuninkaan poika Sarban valtakunnasta, joka +on tämän meren rannalla. Älä pelästy, poikaseni, et ole tietänyt tätä +aikaisemmin. Olen seurannut tarkasti sinun surullista elämääsi. Minulla +ei ole nyt aikaa kertoa sinun tarinaasi, mutta kuule tarkasti, mitä +puhun. — Tällä saarella asustaa ilkeä Musta noita palvelijoittensa +parissa. Minä tahdon pelastaa sinut heidän käsistään. Katsohan nyt +ensiksi, missä olet. Tämä on se sama korkea saari, jonka ennen +haaksirikkoa näit vaipuvan mereen. Kun merimiehet heittivät sinut +laivasta, upposit sinä ja olet nyt noussut saaren mukana meren +pohjasta. Musta noita saapuu vasta aamun koitteessa noutamaan sinua. +Hän ei tiedä, että minä olen käynyt sinun luonasi. Minä voin tehdä +sen ainoastaan unessa. Kuule tarkasti, mitä sanon, sillä kohta sinä +et enää voi uneksia enkä minä voi tulla luoksesi. Kun Musta noita +näet ottaa saaliinsa, hän anastaa ensimmäiseksi sen sielun. Silloin +tuo onneton ei voi enää koskaan uneksia enkä minä voi saapua hänen +luokseen. Täällä on paljon saman kohtalon alaisia kuin sinäkin. He +ovat ensin joutuneet merellä haaksirikkoon ja sitten ilkeä Musta noita +on korjannut ne. Voi, kuinka onnettomia ovat tämän saaren asukkaat +noiden kallioiden keskellä! Heidän ruumiinsa kulkevat tajuttomina ilman +sielua. Vain joskus he pääsevät ulos, mutta silloin heidän täytyy +muuttua linnuiksi, sellaisiksi, jotka eivät koskaan jaksa lentää +tämän meren yli. Siten he eivät voi karata — ja jos voisivatkin, he +pysyisivät aina lintuina, sillä he eivät voi muuttua ihmisiksi muualla +kuin Hukkaluolan sisällä. Minulla on vielä vähän aikaa neuvoa sinulle, +miten pääset pelastumaan. — Mustalla noidalla on harmaa, kivinen arkku, +jonne kaikki sielut kytketään. Siinä on sellainen lukko, jota ei voi +saada auki kuin yhdellä avaimella. Tätä avainta ei voi löytää muuten +kuin lasisen tähden avulla, joka on eräässä luolassa tällä saarella. +Mutta sitä ei saa lentoon, ennen kuin osaa sanoa sille kolme määrättyä +sanaa. Nämä sanat ovat salaisia eikä niitä tiedä kukaan muu kuin noidan +akka, joka asuu eräässä pienessä kylässä tämän meren takana. Häneltä +saa taikasanat, jos menee sydänyöllä, akan maatessa, ja pistää hänen +otsaansa tikarilla, joka on hänen tyynynsä alla. Sitten kun on saanut +taikasanat selville, tarvitsee vain mainita ne, ja tähti lähtee heti +lentoon, suoraan sinne, missä avain on. Seuraa nyt minua, niin näytän +sinulle paikan, jonka kautta pääset ulos Hukkaluolasta. + +Samalla leimahti pieni tuli heidän eteensä ja alkoi liukua tasaisesti +eteenpäin. Valkoinen mies seurasi tulta ja Palda kulki perässä. Lopulta +tuli pysähtyi ja leimahti kuin salama muuttuen samalla punaiseksi. +Sitten se katosi ja tuli aivan pimeä. Valkoinen mies pysähtyi. + +— Tässä on se paikka, pane tarkoin merkille. Kolme askelta jyrkänteen +reunasta — aivan tällä kohdalla Hukkavuoren sisällä — on pieni luola. +Luolassa on kaappi ja kaapissa lasinen tähti. Siirrä kaappi hiljaa pois +ja aukaise luukku, niin pääset ulos. Istu sitten tähden selkään ja +lausu taikasanat, niin se lähtee lentoon. Tehtävä on äärettömän vaikea. +Ole hyvin varovainen, ettei Musta noita huomaa mitään toimistasi, sillä +silloin joudut hukkaan. No niin, nyt on aika jo lähteä, sillä aamun +koitto on pian käsissä. + +Valkoinen mies viittasi kädellään ja katosi. + +Palda heräsi ja aukaisi silmänsä. — Minäkö kuninkaan poika? hän kertasi +hiljaa itsekseen. Mutta mitä? Alhaalta kuului vienoa, surullista +laulua. Palda tunsi äänen. Se oli sama, jonka hän oli kuullut saaresta +laivassa ollessaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta sävel kuului sen +sijaan selvästi. — Miksikähän tyttö lauloi aina noin surullisia +lauluja? Tosiaan! — Nyt hän muisti, mitä unta hän oli nähnyt! Valkoinen +mies oli sanonut, että Hukkasaarella oli muitakin samanlaisia kuin hän. +Olikohan tuo tyttönenkin yksi noita onnettomia? Tyttö raukka! + +Palda nousi istualleen. Hän muisteli untansa. Ei millään ehdolla hän +saanut sitä unohtaa! Hän muisteli unensa alusta loppuun ja painoi +tärkeät kohdat tarkoin mieleensä. Palda katseli ympärilleen. Hän +huomasi olevansa Hukkasaaren korkeimmalla huipulla. Meri oli kokonaan +harmaan sumuvaipan peitossa, sillä aurinko ei ollut vielä noussut. + +Alhaalta kallion sisältä alkoi kuulua kolinaa ja kaksi Mustan noidan +palvelijaa ilmestyi Paldan eteen. — Olemme hiukan myöhästyneet, se on +harmillista! hän kuuli niiden puhuvan. — No, samapa se, pitäkäämme +häntä ankarammin ja tarkemmin silmällä kuin muita! Samassa noidan +palvelijat ottivat Paldan ja kantoivat hänet eräästä suuresta aukosta +sisään, aivan lähellä sitä paikkaa, josta Palda oli nähnyt unta. + +Palda oli nyt joutunut Mustan noidan huostaan. Hänet kannettiin +erääseen pimeään luolaan. Hän ei nähnyt mitään, tunsi vain, kuinka +kylmää huokui luolan seinistä ja kuinka hänen ympärillään häärättiin. +Hänen vähän aikaa siinä oltuaan alkoi näkyä valoa. Eräs mies astui +sisään pitäen kädessään heikosti valaisevaa vahakynttilää. Kauhusta +Palda tuli aivan tunnottomaksi. Ne olivat tutut kasvot. Se oli hänen +kauhea kasvatti-isänsä! Palvelijat osoittivat noidalle Paldaa. Hän +makasi liikkumatta ja sulki noidan lähestyessä silmänsä. — Siis +lopultakin ohjasi se viisari oikeaan! kähisi noita. Palda aukaisi taas +silmänsä. Noidan pöllönsilmät pullistuivat ulos, kääntyivät sitten +vastakkain, kasvot tulivat sinipunerviksi, eikä hän voinut kiukuissaan +puhua sanaakaan. Sen sijaan noita puristi suuren karvaisen kämmenensä +nyrkkiin, pui sitä Paldan edessä ja kähisi: — Kostan, kostan! Sinä olet +nyt vihdoinkin kynsissäni! Sydämesi on pysähtynyt ikipäiviksi eikä +sinulla ole enää muuta jäljellä kuin sielusi. Mutta senkin otan minä ja +kytken kiviarkkuuni, sillä karkaamisesi maksaa juuri sen! — Musta noita +osoitti ovelle päin ja kaikki palvelijat astuivat verkalleen Paldan +ympärille. Sitten he raastoivat hänet suurelle, koverolle kivipöydälle. +Noita asettui itse Paldan viereen. Palda näki hänen mustalla rinnallaan +välkkyvän verisen kolmion. Noita kumartui Paldan puoleen, painoi +sormellaan hänen silmänsä umpeen ja pisti tikarilla pienen haavan +hänen otsaansa. Sitten noita otti tikarin kärjellä pienen punaisen +veripisaran ja hyydytti sen verikolmioonsa. Samalla Palda tunsi, ikään +kuin jotakin olisi siirtynyt pois hänestä. Hänen silmänsä aukenivat +jälleen ja hän näki olentojen poistuvan erään halkeaman kautta, josta +tunkeutui luolaan pieni valojuova. He kantoivat käsissään jotakin, joka +muistutti pientä, pitkänomaista kiviarkkua. + +Palda nousi istualleen ja katseli ympärilleen. Hän ponnahti rivakasti +ylös kivipöydältä ja riensi rakoa kohden, mutta silloin tarttui joku +häneen takaapäin. Se oli eräs Mustan noidan palvelijoista, joka oli +jäänyt häntä vartioimaan. Se pudisti päätään merkiksi, ettei aukolle +saanut mennä. — Minun täytyy päästä sinne! Mitä he kantoivat? kysyi +Palda jyrkästi ja riuhtaisi itsensä irti juosten aukolle. Äkkiä hän +tunsi vasemmassa käsivarressaan kipua. Vartija oli kuumalla raudalla +piirtänyt hänen käsivarteensa syvän merkin. Paldan täytyi kääntyä +takaisin. Vartija viittasi kädellään vihaisena ja osoitti luolan +toisessa päässä olevaa aukkoa, josta noita oli tullut. — No, menenpä +sitten, ajatteli Palda, — mutta kyllä minä vielä tuollakin käyn! + +Palda riensi aukosta ulos. Hän tuli ihmeelliseen paikkaan. Taivas oli +poissa, kukat olivat poissa! Ei tähtiä, ei aurinkoa eikä kuuta ollut +täällä, ja ulkona hän kuitenkin oli. Taivaan asemesta täällä oli +harmaa, jäinen katto. Kukkien ja puiden asemesta oli pitkiä, jäisiä +tankoja. Huh! kuinka kaikki täällä oli kylmän näköistä! Niin pitkälle +kuin silmä kantoi oli yhtämittaista jäämaailmaa! Palda otti käteensä +erään jääputken ja koetti sulattaa sitä, mutta se ei sulanut — ei +edes tuntunut kylmältä! Varmaa oli kuitenkin, ettei se ollut lasia +eikä kristallia. Jäätä se oli aivan varmasti. Yht'äkkiä hän painoi +kätensä sydämelleen! Ensi kertaa hän huomasi, ettei se sykkinyt! Mikä +hirmuinen todellisuus! Sydän ei sykkinyt, veri oli kylmää ja hän oli +siis kuollut! Hänen kädessään ei ollut pikkuistakaan lämpöä — siksi +ei jääkään sulanut! Hän katsahti ympärilleen. Siellä täällä, kaukana +ja lähellä kulki ihmisiä verkalleen edestakaisin. He kulkivat päät +riipuksissa, alakuloisina ja ilman päämäärää. Heillä oli tummat viitat +yllään. + +Samasta oviaukosta, josta Palda juuri oli tullut, tuli musta vartija +kantaen käsivarrellaan tummaa viittaa. Hän tuli Paldan luo, asetti +viitan hänen ylleen ja veti hänen vasempaan käsivarteensa punaisen +ristin. Merkillistä oli Paldan mielestä, että ainoastaan hänellä oli +punainen merkki. + +Vähän ajan kuluttua Palda lähti tarkastamaan lähemmin ympäristöään. Hän +piti tarkoin silmällä vastaantulijoita. He olivat aivan kuin kuolleita. +Heidän silmänsä tuijottivat jonnekin kauas katsahtamatta lainkaan +sivuille päin. Silmistä näki selvästi, että he kulkivat tajuttomina, +tietämättä mitään ympäristöstään. + +Palda tuli erään suuren jättiläisjääpuun luo. Sen juurella oli pieni +tumma olento kyyristyneenä. Palda vetäytyi äkkiä askelen taaksepäin +ja huudahti hiljaa hämmästyksestä. Tuolla tummalla olennolla oli +samanlainen risti käsivarressa kuin hänelläkin! Huudahduksen +kuultuaan olento hypähti ylös. Silloin Palda huomasi, että tämä oli +pieni tyttönen. Näki selvästi, että tyttö oli itkenyt. Kyyneleitä +oli vielä hänen poskillaan ja hän nyyhki hiljaa. Tyttö kohotti +tummat, kyyneleiset silmänsä Paldaan, mutta huomattuaan ristin hänen +käsivarressaan hän voihkaisi ja lyyhistyi uudelleen maahan alkaen +itkeä katkerasti. Palda tuli aivan neuvottomaksi. Hän otti tyttöä +käsivarresta, nosti hänet ylös ja alkoi lohduttaa häntä. + +— Miksi itket? kysyi Palda. + +— Itken omaa onnettomuuttani, ja nyt nähdessäni, että sinullakin on +samanlainen risti, itken myös sinun onnettomuuttasi! Tiedän, että olet +juuri tänne tuotu etkä tiedä, missä olet. Olemme niin onnettomia! + +Samalla tukahdutti uusi nyyhkytys hänen äänensä eikä hän voinut enää +jatkaa puhettaan. + +— No, rauhoitupas nyt, pikku tyttönen, ja kerro minulle, kuinka +onnettomia olemme, niin minä kerron sitten sinulle, kuinka onnellisiksi +tulemme! sanoi Palda. + +Tyttö nosti silmänsä Paldaan ja hymyili. + +— Kiitos, hän sanoi, sinä olet hyvä poika. Minä tahdon heti olla sinun +hyvä ystäväsi. Istukaamme tuohon, niin kerron sinulle kaikki alusta +alkaen. + +Sitten he istuutuivat ja tyttö alkoi kertoa: + +— Tottahan tiedät, että olemme molemmat kuolleet pois maailmasta. Sinne +emme voi enää koskaan palata. Olen ollut täällä jo kauan, kauan! Minä +en tiedä ajan pituutta, mutta sen vain tiedän, että kauan olen täällä +ollut! — Jouduin kerran haaksirikkoon isäni kanssa. Molemmat me silloin +hukuimme. Minä jouduin heti tänne ja isääni en ole sen koommin nähnyt. +Voi, pikku äitiraukkaani! Muistan, että hän oli suloinen olento. On +tainnut jo kuolla suruun meidän tähtemme! Minä olin silloin aivan +pieni, olen siitä asti viettänyt tätä yksitoikkoista elämää. Täällä on +useita mustia olentoja, joiden päänä on ilkeä Musta noita. Nämä olennot +vartioivat ankarasti ja tarkasti minua. — Oletko nähnyt verikolmiota +Mustan noidan sysimustalla rinnalla? Mitä enemmän hän saa ihmisiä +tänne vangikseen, sitä enemmän suurenee ja kimaltelee kolmio! jokaisen +ihmisen elämän hän ottaa pienenä, lämpimänä veripisarana ja hyydyttää +sen kolmioonsa. Minua ihan kauhistuttaa koko tämä kuollut maailma +ja nämä kuolleet olennot! Sielua meillä ei ole, sillä noita anastaa +sen ensimmäiseksi. Niin kauan kuin emme voi saada sitä takaisin, +täytyy meidän olla täällä. Tämä paikka, jossa olemme, ei ole mikään +saari, vaan suuri vedenalainen maailma. Ainoastaan pieni osa tästä on +vedenpinnan yläpuolella, mutta sekin voi kadota, jos noita on nähnyt +hyväksi anastaa lisää onnettomia vankeja. Täällä ei ole päivää eikä +yötä. Kukaan ei kasva eikä vanhene. Minulla on niin ikävä, kun en +koskaan voi nukkua enkä nähdä unta kesästä, linnuista ja kukkasista! + +Enempää tyttö ei voinut kertoa, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän +puhkesi itkemään. + +Palda kauhistui ajatellessaan, kuinka hirmuista elämää tuo pieni, +viaton olento oli saanut viettää! Mutta lannistua hän ei millään +hinnalla tahtonut! Rohkeutta, rohkeutta vaadittiin. Palda lupasi +tytölle, että hän koettaa kaikin voimin pelastaa hänet tästä kauheasta +paikasta. + +Tyttö tuli äärettömän hyvilleen. Hän kehoitti Paldaa olemaan hyvin +varovainen, sillä jos hänen yrityksensä tulisi ilmi, Musta noita voisi +panna täytäntöön viimeisen rangaistuksensa. — Nämä punaiset ristit ovat +merkkinä jostakin tottelemattomuudesta. Minullakin on sellainen merkki, +kun kerran aioin väkisin mennä saarelle ihmisenä toisten kaikkien +muuttuessa linnuiksi. Jos saa kolme tällaista merkkiä, joutuu erään +kiviluolan sisään, jossa on ainainen yö. Mutta minun tietääkseni siellä +ei ole ketään. + +Sitten Palda erosi tytöstä, joka alkoi hyräillä hiljaa. + + +IV. + +Pitkä aika oli kulunut. Palda ei ollut saanut aikaan mitään. Ei +ollut pienintäkään toivoa päästä Hukkaluolasta ulos, sillä kaikkia +vartioitiin tarkasti. + +Eräänä päivänä Musta noita lähetti ilmoituksen, että koska oli jo +kulunut pitkä aika siitä, kun vangit olivat olleet viimeksi ulkona, +he saisivat tänään mennä saarelle. Kaikkien täytyi peräkkäin mennä +kallioisen huoneen läpi, jonka toisesta päästä pääsi saarelle. Tämä +huone oli täynnä myrkkyä, jota hengitettyään jokaisen täytyi heti +muuttua roikkuvajalkaiseksi, suurikorvaiseksi linnuksi. Paldaa harmitti +tämä muuttuminen äärettömästi, sillä silloin hän oli aivan kykenemätön +toimimaan. Mutta mennä täytyi, ja niin Paldakin muuttui linnuksi. + +Kaikki liitelivät nyt saaren yläpuolella sinne tänne. Siivet olivat +hyvin heikot ja kannattivat ainoastaan pikkuisen aikaa. Palda tuumi +yhä, millä hän pääsisi meren toiselle puolelle. Mitään muuta keinoa ei +ollut kuin lentäminen, mutta siitäkään ei olisi apua, kun siivet olivat +niin kovin heikot. Palda liiteli sinne tänne ja koetti yhä pidentää +lentomatkoja. Lopulta hän jaksoi jo lentää yli saaren ja teki samalla +vielä pienen kierroksen merellekin. Hän erkani muista ja lensi saaren +toiseen kolkkaan. Siellä hän sitten laskeutui istumaan erääseen pieneen +sopukkaan. Pitkän aikaa hän istui siellä ja mietti keinoja. Silloin +alkoi kaukaa mereltä näkyä pieni vaalea täplä. Palda arvasi, että +sieltä lähestyi laiva. Jännittyneenä hän odotti laivan lähestymistä. +Mutta samassa kuului saarelta Mustan noidan huuto: — Takaisin, linnut, +laiva lähestyy! Saari katoaa! — Palda joutui nyt onnettomaan pulaan. +Täytyisikö hänen palata takaisin? Ei, takaisin hän ei mene, hän pysyy +saarella viimeiseen asti! Rauhattomina alkoivat linnut lennellä edes +takaisin. Lopuksi ne näkyivät vastahakoisina lentävän sisään, samasta +aukosta, josta olivat tulleetkin. + +Palda vain ei liikahtanut paikaltaan. Laiva näkyi jo selvästi, +mutta se läheni kovin hiljaista vauhtia. Saari alkoi vajota mereen +vähitellen. Palda lensi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi aina sen mukaan +kuin saari vajosi. Sankkaa sumua alkoi laskeutua saaren ympärille. +Palda joutui hätään. Aukko, josta linnut menivät sisään, vaipui veden +alle. Ratkaisu oli tapahtunut! Palda ei voinut enää astua sisään. +Hänen täytyi nyt joko lentää laivaan tai kuolla siihen paikkaan. — +Laiva oli tullut yhä lähemmäksi, sinne ei ollut enää pitkä matka, +mutta hänen siipensä tuskin kannattaisivat sinne asti. Saari vajosi +yhä ja sumu sakeni. Kun viimeinenkin jalansija vaipui mereen, Palda +pyrähti lentämään sumun läpi sinne päin, missä muisti laivan olevan. +Hetken kuluttua sumu loppui ja Palda lensi selvällä merellä. Mutta voi! +Siipiä alkoi väsyttää ja laiva oli vielä jonkin matkan päässä! Hän +ponnisti ja ponnisti, niin että jokainen siiven nousu ja lasku tuotti +hänelle suurta tuskaa. Vielä, vielä oli matkaa! Palda alkoi vaipua, +sillä voimat olivat lopussa. Siivet olivat jo niin kankeat, etteivät +ne tahtoneet enää lainkaan liikkua. Mutta Palda ponnisti viimeisetkin +voimansa. Muutama siivenisku vielä. Lopen väsyneenä Palda putosi laivan +kannelle. + +Yksi ainoa merimies seisoi kannella ja tähysteli merelle. Hän huomasi, +että jotakin putosi laivan kannelle. — Mistä tipahti tämä merkillinen +lintu keskellä aavaa valtamerta — ja näin heikot siivetkin vielä? hän +tuumi ihmeissään. Nokan juuressa oli pieni haava, josta vuoti verta. +Palda oli satuttanut sen pudotessaan. Säälien alkoi merimies hyväillä +lintua ja toi sille ruokaa, mutta lintu ei maistanut muruakaan. +Toisetkin merimiehet tulivat katsomaan merkillistä lintua. He nauroivat +ja vetivät säälimättömästi sen pitkistä korvista ja jaloista. Ellei +hyvä merimies olisi ehtinyt apuun, olisi lintuparka ihan kuollut +miesten raakaan leikkiin. Hän otti linnun heidän käsistään, asetti sen +pieneen häkkiin ja sulki oven. Palda oli joutunut taas vangiksi. + +Koko seuraavan yön Palda istui häkissä ja katseli merelle. Hän oli +ehtinyt tulla taas voimiinsa ja oli valmis mihin ponnistuksiin tahansa +päästäkseen vapaaksi. + +Aamulla aikaisin merimies tuli häkin luo, aukaisi oven ja laski linnun +vähäksi aikaa ulos syömään siemeniä. Mutta tuskin lintu oli päässyt +häkistä, kun se pyrähti lentoon merimiesten jäädessä tavoittelemaan +sitä. Erään suuren purjeen taakse Palda lensi piiloon ja odotti +kärsivällisenä maan lähestymistä. Illalla he saapuisivat maihin, jos +tuuli olisi suotuisa. + +Tuuli olikin koko päivän myötäinen, ja he pääsivät perille hyvissä +ajoin. Laiva laskettiin satamaan ja väki astui maihin. Palda ei vain +liikahtanut paikaltaan. Hyvin myöhään, kun kaikkialla oli jo aivan +pimeää, hän vasta uskalsi lähteä laivasta. Mutta minne päin hän +suuntaisi lentonsa? Ensin hän lenteli edestakaisin kylän yläpuolella +ja huomasi, että tulet oli sammutettu. Mutta kun Palda muisti, että +noita-akka valvoi aina myöhään, hän arvasi, että aivan tällä kohtaa se +ei asunut. Palda lähti lentämään kylän laitaan. Sieltä näkyi tuikkivan +pieni tuli. Palda lensi tulta kohti. Siinä oli tosiaan pieni, risainen +hökkeli. Palda lensi ikkunalle ja kurkisti sisään. Noita-akka siellä +hääräili ahkerasti. Palda alkoi nyt etsiä paikkaa, mistä päästä +sisälle. — Katon rajassa oli pieni ikkuna, josta oli mennyt ruutu +rikki. Hän lensi siitä sisään ja jäi odottamaan, kunnes noita-akka +menisi levolle. + +Kauan aikaa Palda istui ja odotteli. Loppujen lopuksi akka sammutti +tulen ja lakkasi hääräämästä. Vähän aikaa vielä odotettuaan Palda alkoi +lennellä vinnillä edestakaisin etsien portaita. Äkkiä kuului ankara +kolahdus! Palda oli lennellessään pudottanut akan katossa riippuvan +noitakontin. Alhaalta alkoi kuulua liikettä ja mutinaa. Akka oli +herännyt romahdukseen ja puhui kiukustuneena itsekseen. Sitten kuului +askeleita. Akka kömpi ylös ullakonportaita. Kauhuissaan Palda aikoi +lentää takaisin aukosta, mutta pimeässä ei löytänyt sitä. Hän lensi +kaukaisimpaan nurkkaan ja piiloutui sinne. Akka astui ylös ullakolle. +Käsillään haparoiden hän läheni Paldaa. Akka sai käsiinsä pudonneen +noitakonttinsa ja huusi kiukkuisena: — Kuka on aikonut varastaa +konttini? — Palda kyyristyi nurkkaan peläten, että akka löytäisi +hänet. Mutta akka asetti kontin takaisin naulaan ja lähti sitten taas +huoneeseensa. + +Pitkän aikaa Palda istui paikallaan liikkumatta. Oli jo melkein +sydänyö ja kaikkialla oli jälleen hiljaista. Palda alkoi laskeutua +varovasti alas portaita. Hän oli jo päässyt ovelle. Akka oli unohtanut +sen raolleen. Palda meni huoneeseen. Tikarin saaminen tyynyn alta +oli tavattoman vaikeaa, mutta se onnistui kuitenkin lopuksi. Palda +hypähti sängyn reunalle pitäen nokassaan tikaria. Samassa akka aukaisi +silmänsä! Palda säikähti, mutta säilytti kuitenkin malttinsa ja pisti +tikarilla akkaa otsaan. Akan silmät painuivat jälleen umpeen ja syvään +huokaisten hän vaipui uneen. Siinä makasi nyt noita hiljaa Paldan +odotellessa sanoja. Mitään ei vain kuulunut. Samassa kuului kylältä +tornikellon kumahduksia, se löi 12. Silloin alkoi noidan ruumis +liikahdella. Kädet menivät ristiin ja peukalot alkoivat kiivaasti +pyöriä toistensa ympäri, ensin myötä- sitten vastapäivään. Vähän ajan +kuluttua peukalot pysähtyivät ja akka alkoi puhua joitakin epäselviä +sanoja. Äkkiä noita korotti äänensä ja huusi kuin huuhkaja: + +— Tut amo palda... tut amo...! + +Palda hätkähti. Se kai oli jokin sekava pyyntö eikä noitalause, sillä +noita lausui hänen nimensä. Siinä täytyi olla kolme sanaa, eikä kaksi. +Palda painoi tikarinsa kärkeä lujemmin noidan otsaan. Silloin akka +alkoi uudelleen huutaa: + +— Tut... a... amo... pal... da...! + +Siis taas sama! Noidan sanat loppuivat siihen ja akka jäi makaamaan +liikkumattomana. Kolmannen kerran Palda koetti kysyä, mutta vastausta +ei enää tullut. Sen sijaan herahti otsasta pieni veripisara. Palda +hellitti otteensa, pudotti tikarin nokastaan ja kiiruhti pois. + +Samassa alkoi vuoteesta kuulua kahinaa. Noita siellä taas itsekseen +mutisi. Kuuli selvästi, että hän oli äärettömän kiukkuinen. + +Nopeasti Palda kiipesi ullakolle. Pilkkopimeässä hän ei voinut löytää +ikkunaa, josta oli tullut. Alhaalta alkoi näkyä valoa. Noita-akka +sieltä tuli lyhty kädessä! Palda piiloutui nurkkaan. Noita seisoi +ullakon toisella puolella ja katsoi terävästi ympärilleen. Lyhdyn +valossa Palda huomasi, että se ikkuna, josta hän oli tullut, oli aivan +noidan vieressä ja — tukittuna. + +Huomattuaan Paldan noita-akka syöksyi raivoissaan hänen kimppuunsa. +Syntyi hirveä takaa-ajo. Ympäri ullakon he juoksivat peräkkäin, noita +lyhty kädessä. + +Yht'äkkiä kuului ankara rysähdys ja tuli pilkkoisen pimeää. Noita-akka +oli kompastunut juostessaan ja rikkonut lyhdyn. Palda ei antanut mennä +silmänräpäystäkään hukkaan. Muistettuaan, millä kohdalla ikkuna oli hän +kiiruhti sinne ja kiskaisi rievun pois. Ikkunasta virtasi sisään heikko +valonsäde. Akka kompuroi nurkassa ja sadatteli: — Senkin lurjus, kun +sai sittenkin varastetuksi ne sanat! — Mutta Palda hypähti ikkunalle, +levitti rikkonaiset siipensä ja lensi takaisin meren rannalle. + +Koko aamuyön Palda istui satamassa ja odotti laivan lähtöä. Siellä +oli monta alusta, mutta missään ei näkynyt liikettä. — Aivan toisessa +päässä satamaa oli pieni laiva, josta kuului ääniä. Sitä luultavasti +varustettiin matkalle. Palda lensi sinne. Kenenkään huomaamatta hän +pääsi laivaan ja piiloutui matkatavaroiden taakse. Laiva lähtikin +matkalle ja Palda oli onnellinen tietäessään, että vaikein tehtävä oli +nyt suoritettu. Yksin istuessaan hän mietti sanoja, jotka noita-akka +oli lausunut. Sanojahan piti olla kolme eikä kaksi. Mutta noita-akka +oli lausunut vain kaksi sanaa: — Tut amo, ja lopuksi hänen nimensä, +sillä akka luultavasti tunsi hänet. + +Koko päivän oli ollut hyvä tuuli ja laiva kulki kovaa vauhtia. +Illan suussa tuli kaksi merimiestä kantta pitkin juuri sen laatikon +kohdalle, jonka takana Palda istui piilossa. Paldaa peloitti, että +miehet sattuisivat huomaamaan hänet. Mutta ei — toinen heistä istuutui +laatikolle ja toinen nojasi kaidetta vastaan. + +— Oletko koskaan kuullut Hukkasaaren tarinaa? kysyi toinen miehistä. + +— Olen — senhän kaikki merimiehet tietävät, vastasi toinen. + +— Niin, mutta Hukkasaari on nyt kokonaan kadonnut. Monta laivaa on +purjehtinut siitä ohi ja se on aina ollut poissa. + +— Luultavasti se on vajonnut mereen — niin ainakin kerrotaan. + +— Vajonnut se onkin. Olen kuullut kerrottavan, että jos Hukkasaarelta +katoaa joku vanki, niin se pysyy meren alla, kunnes se olento on +kokonaan kuollut ja vaaraton. Nyt on luultavasti tapahtunut niin, sillä +saari on ollut vajonneena kauan aikaa. + +Siihen lopettivat miehet keskustelunsa ja menivät pois. + +Hiljaa ja hiiskumatta Palda oli ollut piilopaikassaan. Siis oli kaikki +ollut turhaa! Saari oli kadonnut! Mahdotonta on siis päästä sinne. +Oliko hänen nyt seurattava laivaa yli meren ja sitten lopulta kuoltava +tällaisena kauheana linnunpelättimenä? Pitikö hänen sittenkin jättää +kaikki vankiraukat Hukkasaaren luolaan? Vähän ajan kuluttua saapuisivat +he siihen paikkaan, jossa saaren piti sijaita. Jännityksellä Palda +odotti hetkeä, jolloin saari siintäisi kaukaa mereltä. Ei kestänytkään +kauan, ennen kuin taivaan rannalta tuli näkyviin pieni musta pilkku. +Se läheni ja selveni. Todellakin — saari oli siellä samanlaisena +kuin ennenkin! Miehet olivat puhuneet turhia. Paldan mieli tuli taas +iloiseksi ja hän alkoi jo räpytellä siivillään, sillä saari läheni ja +hänen oli kohta lähdettävä lentoon. + +Yks' kaks' Palda pyrähti lentoon ja lähti suoraan saarta kohti. +Merimiesten silmät suurenivat pyöreiksi nähdessään tuollaisen +merkillisen linnun lähtevän laivastaan. Ja vielä enemmän he +ihmettelivät nähdessään saaren taas pitkästä aikaa. Kauan he eivät +kuitenkaan sitä nähneet, sillä sumua alkoi laskeutua saaren ja laivan +välille. + +Palda lensi yhä eteenpäin. Sumu sakeni niin, että saari enää vain vähän +häämötti. Palda kiiruhti lentoaan. Jäljellä oli enää vain muutaman +siiven iskun matka. Enempää hän ei olisi jaksanutkaan, sillä siivet +olivat väsyneet ja rikkonaiset. Mutta äkkiä — saari katosi! Palda +pysähdytti lentonsa ja räpytteli siivillään yhdessä kohtaa. Minne mennä +keskellä aavaa valtamerta, jossa ei näkynyt peukalon levyistä kuivaa +paikkaa, jolle olisi voinut laskeutua? Siinä hän räpytteli niin kauan +kuin siivet kannattivat. Viimein voimat loppuivat ja Palda putosi +mereen. + + +V. + +Palda aukaisi silmänsä. Mustia lintuja lensi hänen ympärillään sinne +tänne, ristiin rastiin. Ne näyttivät hyvin tutuilta ja — aivan oikein — +ne olivat samanlaisia kuin hänkin, roikkuvajalkaisia ja suurikorvaisia. +Mitä ihmettä oli tapahtunut? Palda ei päässyt käsitykseen. Äkkiä hän +muisti, kuinka hän oli pudonnut mereen. Hän oli luullut hukkuvansa. +Mutta juuri hänen pudotessaan oli pieniä laivahylyn kappaleita sattunut +ajelehtimaan hänen kohdallaan ja hän oli pudonnut suoraan eräälle +niistä. Musta noita oli Hukkasaarella seurannut koko ajan Paldan matkaa +suuntakellostaan. Nähtyään viisarista, että Palda läheni saarta, hän +laski sen viime hetkessä veden alle. Silloin hän huomasi, kuinka Palda +vähän aikaa räpyteltyään putosi suoraan mereen. Sen pitemmälle noita +ei enää viitsinyt seurata. Hän luuli, että Palda oli hukkunut mereen +ja tullut vaarattomaksi. Sitten hän antoi saaren jälleen kohota esiin, +laskipa vangitkin ulos raittiiseen ilmaan kuten ennenkin. + +Nyt Palda oli siis lopultakin pelastunut, ja vielä onnellisesti. +Tuntemattomana hän pääsi sisään Hukkaluolaan. Käytyään myrkkyhuoneen +läpi hän muuttui taas ihmiseksi ja kiiruhti jäävaltakuntaan. Kukaan ei +huomannut häntä. Ainoastaan pikku tyttö tunsi hänet ja ilostui niin, +että hänen kirkkaat, kylmät kyynelensä vierivät poskille. Palda tunsi +itsensä ylen onnelliseksi tietäessään, että hän joskus voisi pelastaa +tuon suloisen ja hänelle niin rakkaan olennon. + +Pikku tyttö kutsui hänet heidän yhteisen, suuren jääpuunsa alle ja +kertoi Paldalle: + +— Tänään on Musta noita palvelijoineen kokouksessa. He luulevat sinua +kuolleeksi, ja koska he nyt luulevat olevansa rauhassa sinulta, +he päättävät tänä yönä, milloin seuraava saalis otetaan. Heti yön +tultua he menevät kokoushuoneeseen ja viipyvät siellä sydänyön ajan. +Se huone sijaitsee aivan tämän saaren pohjukassa. Sen ovella seisoo +aina kymmenen vartijaa, eikä sinne pääse kukaan muu kuin Musta noita +palvelijoineen. Siellä he rauhassa päättävät, mitä tahtovat, eikä +kukaan voi heitä kuunnella. + +Palda tuli äärettömän hyvilleen. Taas sattui hänelle hyvä tilaisuus! +Mitään puhumatta hän asettui piiloon odottamaan noidan lähtöä. Myöhään +illalla hän näki, kuinka noita palvelijoineen lähti pois ja katosi +Hukkasaaren alimpaan sopukkaan. Ollen varma, ettei kukaan enää häntä +nähnyt, Palda lähti etsimään huonetta, jossa lasitähti oli. Se ei ollut +kovin vaikeaa, sillä hän oli nähnyt kerran Mustan noidan menevän sinne. + +Huoneessa ei ollut muita esineitä kuin suuri, vanhanaikainen kaappi, +joka oli asetettu huoneen perälle seinää vasten. Repimällä hän sai +ovet auki ja alkoi hapuilla hyllyjä. Toiselta hyllyltä hän löysi +kellon, joka osoitti karkulaisten olinpaikan. Hän tarkasti sitä. Hän +näki kellosta itsensä aivan samassa paikassa, jossa hän juuri oli. +Palda sinkautti kellon seinään, ettei noita enää saisi selville hänen +olinpaikkaansa. Sitten hän hapuili kiireesti hyllyjä löytääkseen +tähden. Se oli heti kolmannella hyllyllä. Hän otti sen ulos kaapista +ja alkoi etsiä paikkaa, mistä päästä ulos. Hän muisti, että kaapin +takana pitäisi olla aukko. Vaikea oli siirtää kaappia, sillä se oli +kovin raskas ja oli seisonut siinä jo vuosikausia liikuttamatta. Kovien +ponnistusten jälkeen se kumminkin siirtyi sen verran, että Palda sai +työnnetyksi tähden raosta ulos. Sitten hän tunkeutui itse perässä. + +Hän oli nyt ulkona, vapaudessa, muutaman askelen päässä jyrkänteen +reunasta. Palda istui lasitähden selkään ja lausui taikasanat: + +— Tut amo...! + +Mutta Paldan suureksi kauhuksi lasitähti pysyi lasitähtenä eikä +liikahtanutkaan paikaltaan. Hän lausui sanat uudelleen, vielä +mahdikkaampana, mutta tulos oli sama. + +Palda nousi pois lasitähden selästä ja tutki sitä joka puolelta. +Hän tuumi ja tuumi. Valkoinen mies oli sanonut hänelle, että sanoja +täytyi olla kolme, mutta noita oli lausunut vain kaksi sanaa ja päälle +päätteeksi hänen nimensä. Hän asettui uudelleen lasitähden selkään ja +koetti lausua samalla tavalla kuin noita-akkakin: + +— Tut amo — ja hän lisäsi vielä — palda! + +Silloinkos alkoi hänen ympärillään surista ja rätistä! Kaiken värisiä +tulia risteili hänen silmissään! Tähti alkoi hehkua, kohosi ilmaan, ja +sille leimahti pitkä, tulinen pyrstö! Ennen kuin Palda ehti selvitä +hämmästyksestään, hän lensi jo pyrstötähden selässä halki ilmojen +kiitäen. + +Kovaa vauhtia Palda lensi eteenpäin. Tähti kohosi kohoamistaan yhä +korkeammalle. Maa oli jo syvällä hänen allansa. Se oli kuin pieni +paikkatilkku. Siellä oli tummempia ja vaaleampia paikkoja, maita ja +meriä. Palda tunsi huimausta päässään. Hän ei uskaltanut enää katsoa +alas. Mitä ylemmäksi hän kohosi, sitä kylmemmäksi ilma muuttui. Siellä +kulki kylmiä viimoja ja Palda alkoi palella. Hän piti lujasti kiinni +tähdestä, mutta kädet alkoivat kohmettua kovassa ilmanvedossa. Huih! +Mitä, jos hän ei jaksaisikaan pitää kiinni, vaan liukuisi tähden +selästä ja putoaisi! Mutta Palda muisti Hukkasaaren vankeja ja ponnisti +voimiaan pysyäkseen tähden selässä. Vähitellen tähti alkoi laskeutua +alemmaksi ja ilma lämpeni taas. Tultuaan meren kohdalle tähti alkoi +lentää hurjaa vauhtia suoraan eteenpäin. + +Kaukana taivaanrannalla häämötti pilvenkorkuinen vuori. Lähemmäksi +tultuaan Palda huomasi, että vuori laskeutui mereen äkkijyrkkänä kuin +seinä. Tähti lensi suoraan vuoren seinämää kohti! Voi onnetonta! +Tähdellähän ei ollut silmiä, eikä se siis voinut nähdä, mitä edessä +oli! Se lensi yhä samaa vauhtia, vaikka vuori oli jo aivan lähellä! +Palda tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin ruumistaan. Nyt oli siis +hänen viime hetkensä tullut! Oi, oliko tämäkin vain yksi Mustan noidan +verkko, johon hänen piti joutua! Muutama silmänräpäys enää ja hän +murskautuisi kalliota vasten! Palda sulki silmänsä. + +Mitä ihmettä oli tapahtunut? Missä hän oikeastaan oli? Hänen +ympärillään oli pilkkoisen pimeää. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin +lasitähden, joka hehkui hänen vieressään. Tähden hehku himmeni +vähitellen, ja pian se oli kokonaan sammunut. Palda ei ymmärtänyt +mitään. Hän muisti viimeksi lentäneensä suoraan päin korkeata +vuorta. Mutta — jos hän olikin lentänyt vuoren seinästä sisään? Hän +hymähti hassua ajatustansa. Mitä! Kaukana syttyi sininen liekki, +joka valaisi himmeästi ympärilleen. Palda huomasi olevansa suuressa +kallioluolassa. Samassa hän ymmärsi kaikki! — Juuri viime hetkessä, +kun hän oli ummistanut silmänsä luullen murskautuvansa kallioon, +seinämästä oli lentänyt auki kaksi jättiläiskokoista kiviovea, ja +hän oli tähtineen pudonnut luolan lattialle ja mennyt tainnoksiin. +Ovet olivat sulkeutuneet, ja kun Palda jälleen heräsi, hehkui tähti +jo sammumaisillaan. — Palda lähti menemään sinistä liekkiä kohti. +Tultuaan lähelle hän näki pöydällä pienen tuikkulampun. Sen vieressä +oli suuri valkoinen pääkallo. Paldaa peloitti. Pääkallo pyöri joka +suuntaan ikään kuin etsien jotakin. Sen punaiset silmät katsoivat +läpitunkevasti Paldaan. Sitten kallo aukaisi suunsa selko selälleen, +niin että leukaluut lonksahtivat. Hampaita pääkallolla ei ollut, vaan +sen sijaan pieniä ja suuria avaimia. Siinä oli siis sekin avain, +jota Palda oli tullut etsimään. Hän kumartui tarkastamaan niitä. — +Jokaisessa oli pienin kirjaimin kirjoitettu, mikä avain oli. Palda +luki: "Tulihuoneeseen". "Höyhenkammioon". "Helmikaappiin". Luettuaan +"Hukkaluolan elämänkirstuun" hän sieppasi äkkiä avaimen käteensä. +Enempää Palda ei viitsinyt avaimia tarkastella. Hän oli saanut, mitä +oli tullut hakemaan ja pani avaimen taskuunsa. Oli jo aika lähteä. Hän +meni lasitähden luo ja istuutui sen selkään. Sininen liekki nurkassa +sammui. + +— Tut amo palda! + +Suuret kiviovet avautuivat selko selälleen, ja tähti lensi ulos. Taas +kohosi Palda korkealle ilmaan ja lensi eteenpäin hirveää vauhtia. Maa +häämötti hänen allansa harmaana pilkkuna ja hävisi lopulta kokonaan. + +Kotvasen kuluttua tähti hiljensi taas vauhtia, kuten tullessakin, ja +laskeutui alemmaksi. Hukkasaaren jylhät kalliot alkoivat häämöttää yön +hämäryydessä. + +Kun Palda saapui saarelle, oli keskiyön aika jo ohi. Harmaalla +taivaanrannalla alkoi jo näkyä nousevan päivän ruskoa. + + * * * * * + +Hukkaluolaan tultuaan Palda juoksi kiireesti kaikkien huoneiden läpi +päästäkseen jääpalatsiin. Siellä oli kaikki entisellään. Tummat +varjot kulkivat tajuttomina edestakaisin. Kenestäkään välittämättä +Palda kiiruhti suuren jääpuun alle. Siellä istui hänen pikku tyttönsä +kyyryssä, toivottoman näköisenä. Nähtyään Paldan hänen silmänsä +kirkastuivat. + +— Sinä siis palasit! huudahti tyttö. — Pelkäsin niin kovasti, ettet +enää ehtisi takaisin, sillä muutaman hetken kuluttua palaavat noidat +kokouksesta! + +— Olemme pelastetut! Minulla on avain! Kiiruhtakaamme, että ehdimme! +Olemme sitten niin kovin onnellisia! Tule! huusi Palda yhteen +hengenvetoon vetäen tyttöä kädestä mukanaan. + +Kun muut vangit näkivät Paldan ja tytön poistuvan jääpalatsista, +he lähtivät seuraamaan heitä. Eivät he ymmärtäneet, mikä oli +tarkoituksena, seurasivat vain tajuttomina. + +Kun he saapuivat siihen huoneeseen, jossa harmaa kiviarkku oli, Palda +otti avaimen taskustaan ja työnsi sen lukkoon. Voimakkaasti hän väänsi +avainta oikealle ja arkun kansi ponnahti auki! Sielut vapautuivat +kivisestä vankilastaan ja kaikki vangit tulivat jälleen eläviksi. +Sydämet sykkivät jälleen ja veri virtasi lämpimänä suonissa. Samoin oli +käynyt Paldalle itselleenkin. + +Palda neuvoi nyt pelastettuja menemään yksitellen kapean halkeaman +kautta saarelle. Itse hän jäi odottamaan, kunnes kaikki olivat ehtineet +pois luolasta, ja astui sitten viimeisenä ulos. + +Kuinka ihanalta maailma nyt näyttikään! Taivas oli hohtavan sininen ja +ilma kuultavan kirkas! + +Vapautetut vangit seisoivat Hukkasaaren huipulla nauttien kaikesta +ihanuudesta ja hengittäen täysin rinnoin raitista ilmaa pitkän +vankeuden jälkeen. + +Sitten he laskeutuivat hitaasti äkkijyrkkää rinnepolkua alas rantaan. + +Erään lahdekkeen mutkassa oli suuri laivasto. Vilkasta liikettä ja +ihmisvilinää näkyi laivoilla. Kiire näytti olevan jokaisella. Missä +vedettiin purjeita ylös, missä kannettiin tavaroita, ja missä taas +komenteli kapteeni ja jakeli merimiehille käskyjään. Ankkureita +nostettiin, ja alus toisensa jälkeen alkoi hiljaa liukua merelle päin. +Joka puolella näkyi vain laivoja ja purjeita. + +Eräs suuri laiva erottautui kaikista muista. Sillä oli kuninkaallinen +vaakuna kyljessä ja kultainen leijonankuva kokassa. + +Vapautetut kiiruhtivat kulkuaan joutuakseen katsomaan, mistä oli tuo +suuri laiva ja tuo suuri laivasto. Palda puristi ihastuksissaan pikku +tyttönsä kättä — he kaksi kulkivat edellä muiden seuratessa. Suuren +laivan kyljessä oli nimi "Sarba". + +— Kuninkaan laiva! huudahtivat kaikki, ja Palda kuiskasi tytölleen: — +Isäni laiva! Minä olen Sarban kuninkaan poika! + +Tyttö veti kätensä hiljaa Paldan kädestä, painoi päänsä surullisena +alas ja hiipi kenenkään huomaamatta syrjään. + +— Voi, nyt minä menetin hänet! hän nyyhki hiljaa, — hän on kuninkaan +poika ja minä — kalastajan tyttö! + +Palda oli heti huomannut tyttönsä hämmästyksen, kiiruhti perässä ja +kuuli hänen viime sanansa. + +— Niin, minä olen kuninkaan poika ja tulen kerran kuninkaaksi, ja sinä, +pikkuinen kalastajatyttöni, kuningattareksi. Mutta katso nyt minuun +kirkkailla silmilläsi kuten ennenkin äläkä sure enää, sanoi Palda, +sitten tarttuen uudelleen tytön valkoiseen, hentoon käteen. + +Tyttö nosti silmänsä ja hymyili kyynelten läpi. + +He saapuivat laivalle. Hienosti pukeutunut hoviherra astui sieltä +vastaan ja kumarsi syvään Paldalle. Palda talutti kädestä tyttöään, +joka seurasi säikähtyneenä ja vastahakoisena, ja jätti hänet kuninkaan +kammion oven eteen, kunnes palasi. + +Kuningas astui Paldaa vastaan kädet ojossa sulkien ainoan poikansa +syliinsä, eikä liikutuksesta voinut sanoa sanaakaan. Palda oli +onnellinen. Kuinka ihanalta tuntuikaan nyt, kaikkien huolien ja +kärsimysten jälkeen, vaipua oman isänsä syleilyyn! + +— Rakas, rakas poikani, sanoi kuningas, ilkeän noidan lumous on nyt +vihdoinkin voimaton! Olipa ihanaa, että sain ainoan perilliseni +takaisin! — Kymmenen vuotta sitten joutui minun kuninkaallinen +kalastajani tämän saaren kohdalla haaksirikkoon ja hukkui pienen +tyttönsä kanssa. Saatuamme tiedon onnettomuudesta lähdimme heti koko +laivaston kanssa etsimään kalastajan laivaa, mutta emme löytäneet +siitä jälkeäkään. Hukkasaaren noita, josta emme tienneet silloin +vielä mitään, nostatti hirveän myrskyn ja me jouduimme haaksirikkoon. +Sinä olit silloin viisivuotias. Mutta nyt on nostettava ankkuri ja +lähdettävä purjehtimaan kotiin päin! Olemmekin olleet matkalla jo +kymmenen vuotta! + +Silloin Palda muisti pikku tyttönsä ja meni hakemaan hänet kuninkaan +eteen. Kuningas hämmästyi suuresti ja huudahti: + +— Siinähän on Rosalda, minun kunnollisen kalastajani tytär! — Kuningas +oli aina pitänyt Rosaldasta ja hänen nöyrästä esiintymisestään. + +Kuninkaallinen laiva lähti purjehtimaan Sarban valtakuntaa kohti. Oli +varhainen aamu, ja aurinko nousi kaukaa meren takaa. Rosalda ja Palda +seisoivat kannella ja katselivat merelle. Melkein itkusilmin tyttö +kuiskasi: + +— Voi, jos tämä onkin vain unta, ja me heräämme taas Hukkaluolan +jäämaailmassa! Tämä on liian ihanaa ollakseen todellista! + +— Ihanaa tämä on, mutta silti ihan totta! Eihän Hukkavuoressa koskaan +uneksita! Pyyhi nyt kyynelesi ja hymyile kuten ennenkin, sitten on +meillä taas hyvä olla! lohdutti Palda. + +— Se on totta! Eihän Hukkavuoressa uneksita! huudahti Rosalda ja pyyhki +kyynelensä. Hän otti Paldaa kädestä ja jäi yhdessä hänen kanssaan +katselemaan auringon ihmeellistä nousua. + +Kaukaa häämötti komea kaupunki. Korkeat tornit kimmelsivät auringossa. +Lumous oli haihtunut. Risainen kylä oli muuttunut entiseksi komeaksi +Sarban kaupungiksi. + +Suuri ilo ja riemu syntyi Sarban valtakunnassa kuninkaan ja +kruununperillisen palaamisen johdosta. Kaikkien rakennusten katoille +nostettiin liput, ja tulojuhlaa vietettiin kokonaista kymmenen päivää. + +Rosalda saapui kotiinsa. Hän luuli tapaavansa siellä ainoastaan vanhan +äitinsä — tai ehkä ei enää häntäkään. Mutta mitä ihmettä! — Äiti ja isä +istuivat molemmat pirtissä, kun hän avasi oven. + +— Isä täällä — ja äiti! huudahti Rosalda. — Voi, kuinka te olette +vanhentuneet! + +— Niin, lapseni, suuri suru vanhentaa! — Isäsi hukkui kymmenen vuotta +sitten. Hän tuli tänään kotiin sen suuren laivaston mukana kuten +sinäkin. Taivas on antanut molemmat aarteeni takaisin! + +Iloinen oli se hetki, jolloin nuo kolme saivat taas nauttia yhdessäolon +onnesta. + + * * * * * + +Viimeisenä "kymmenen päivän" juhlana oli kaksinkertaiset pidot. Silloin +vietettiin kuninkaan pojan ja kalastajatytön häitä. Onnellisia olivat +nuo kaksi, mutta heidän onnensa kautta olivat kaikki muutkin tulleet +onnellisiksi. — Suuria ja arvokkaita olivat häälahjat. Joka puolelta +niitä saapui, toinen toistaan ihanampia. Eräs pieni lahja kiinnitti +erityisesti morsiusparin huomiota. Se oli pieni punainen, välkkyvistä +rubiineista valmistettu risti, johon oli taidokkaasti kaiverrettu sanat: + +Muistoksi pienelle morsiamelle ja hänen pelastajalleen Hukkaluolan +vapautetuilta vangeilta. + +Rosalda piti ristiä pienessä kätösessään ja katseli sitä kauan. +Kyynelet tulivat hänen silmiinsä, kun hän muisteli noita hirveitä +aikoja. + +Palda otti rubiiniristin käteensä ja kysyi, miksi Rosalda itki juuri +tänään. + +— Itken ainoastaan ilosta tietäessäni, kuinka onnellinen nyt olen ja +kuinka onneton olen kerran ollut! + +— Rosalda, tämän ristin pidämme kalleimpana muistonamme, sillä tässä on +yhteisen onnemme salaisuus! Pyyhi kyynelesi, Rosalda, ja laula minulle +nyt tuo surullinen laulu, jonka kerran kuulin sinun laulavan ollessasi +Hukkasaaren vankina. + +Rosalda kohotti ihanat silmänsä Paldaan ja lauloi hänelle vienolla, +hiljaisella äänellä surullisen Hukkasaaren laulun: + + Oon kerran ennen ollut + ma tyttö kalastajan. + Niin selvään vielä muistan + sen onnellisen ajan. + + Niin hyvä oli isä, + niin hellä äiti-kulta! + Ne kauan sitten vienyt + on kova onni multa. + + Sen myrsky-yön ma muistan, + kun aallot isän peitti, + ja Hukkasaaren rantaan + mun onnettoman heitti. + + Ei päivä tänne paista, + ei kuulu linnun ääni. + Vain holvikatto jäinen + nyt kaartuu yli pääni! + + Ei kukaan täällä elä, + ei ykskään sydän sykkää. + On kaikki sielutonta + ja kuollutta ja mykkää. + + Oon vanki Hukkasaaren, + mua vahtii Musta noita! + Oi, pelastuksen päivä, + sa etkö koskaan koita? + + Vaan kuitenkin ma toivon + ja tyynnä hiljaa vuotan... + Sun, Sankarini, kerran + ma tulevaksi luotan! + + + + +LINNEA + + +I. + +Keskellä raivaamattoman metsän pimentoa oli ihana kukkasniitty. +Ikivanhat, naavaiset kuuset ja parrakkaat männyt ympäröivät sitä joka +puolelta. Näiden väliin oli sinne tänne eksynyt muutama kitukasvuinen +lehtipuukin. Keskellä niittyä oli sammaltunut kivi, joka oli ollut +siinä jo yhtä kauan kuin ympärillä olevat puutkin. + +Eräänä ihanana, tyynenä kesäiltana istui yksinäinen satakieli pienen +vaivaiskoivun oksalla tämän kukkasniityn laidassa. Se katseli +ihastuksissaan ympärilleen. Näin rauhaisaa ja tyyntä paikkaa se rakasti +ja omisti tämän paikan itselleen. Pikku sydän täynnä iloa se puhkesi +raikkaasti livertelemään. Iloisesti sirkutellen se alkoi rakentaa +pesäänsä erään vanhan kannon päähän ja kantoi ahkerana suussaan +aineksia tiheistä pensaikoista ja korsia pienen metsälammen rannalta, +kukkasniityn läheisyydestä. + +Saatuaan pesänsä valmiiksi satakieli istui entiselle oksalleen ja +kaiutti esiin suloisimmat sävelensä. + +Tuli ilta, ja aurinko punoitti jo taivaanrannalla, mutta yhä satakieli +liverteli. Sen riemu oli mittaamaton ja laulu loppumaton. + +Tumman metsän hämäryydestä alkoi lähestyä vaaleita olentoja. Ne olivat +keveitä kuin kesäillan henkäys ja kulkivat eteenpäin kuulumattomin +askelin. — Ihmisiä! sanoi satakieli itsekseen, ja kesken katkesi +riemuinen liverrys. + +Tulijat lähenivät. Heidän ohuet harsovaippansa hulmusivat. +Kiharaiset hiukset valuivat hartioille ja valkoiset kukkakiehkurat +koristivat heidän otsiaan. Toinen toisensa kädestä kiinni pitäen he +astuivat kevyesti eteenpäin pitkänä rivinä. Sitten he hajaantuivat +ilonhuudahduksin ympäri kukkaskenttää poimien kukkasia minkä +ennättivät, päivänkakkaroita, sinikelloja ja punaisia neilikoita. He +laittoivat niistä toiset kiehkurat ja kiinnittivät ne vyötäröilleen. + +Satakieli katseli tulijoita ihmeissään ja tuumi: — Jos nuo eivät ole +ihmisiä, ymmärtävät he liverrystäni. Pahat ihmiset eivät sitä ymmärrä. +Tahdon laulaa heille ja kysyä, keitä he ovat. — Samassa kuului oksalta +raikasta laulua ja olennot kuulivat sen heti. + +— Katsokaa satakieltä! kuului joukosta. — Se tahtoisi laulaa meille, +mutta ei tunne meitä. Sirkuta, sirkuta, satakieli! Laula meille laulusi +ja liverrä meille elämäsi tarina! Me rakastamme sinua — me olemme +keijukaisia! + +— Niin kuulkaa sitten, satakieli liverteli. — Minun tarinani on lyhyt +ja surullinen. Te ette tunne ihmisiä — tuskin olette niitä koskaan +nähneetkään. He ovat olleet pahoja minulle, hyvin pahoja. Joka kerta, +kun näen ihmisen, mykistyy kieleni enkä voi laulaa enää, sillä minä +olen katkeroitunut heitä kohtaan. + +Oli kaunis, varhainen kesäaamu. Olin silloin vielä hyvin pieni poikanen +emoni pesässä. Meitä oli monta yhtä pientä ja ahkerasti kantoi emo +nokassaan meille ruokaa. Me kurottelimme pieniä päitämme emon tuomisia +tavoitellaksemme. Kun emo taas katosi etsimään uutta, sirkuttelimme ja +laulelimme me sillä aikaa parhaan taitomme mukaan. Tämä oli suloista +elämää. Päivä päivän perään kului riemuissa ja lauleloissa. + +Eräänä aamuna sanoi emo: — Huomenna saavat poikaseni alkaa +lentoharjoituksensa. — Se oli meistä ihaninta, mitä voi toivoa! — +Huomenna vasta! Miksi ei jo tänään? huudahdimme. — Ei, ei, huomenna +vasta, ei ennen! vastasi emo. No, me tyydyimme siihen. Emo viserteli +pari kertaa, käännähti ja pyrähti lentoon uutta ruokaa etsimään. Me +kurottelimme iloisina päitämme pesän laidan yli ja seurasimme emomme +taitavaa liitelyä. + +Mutta ilomme ei ollut pitkäaikainen. Eräs poika tuli esiin puiden takaa +ja näytti tarkastelevan emoa. Minä huomasin, ettei hänen katseensa +ollut suopea. Poika kohotti pitkän keppinsä ja osoitti sillä emoa. +Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, mutta pikku sydämeni +supistui kokonaan kauhusta, sillä arvasin, että hyvää se ei merkinnyt +äitiparallemme. Emo sirkutti oksalla iloisena, se ei huomannut poikaa +eikä hänen ilkeää tarkoitustaan. Samassa kuului kova paukahdus. Emo ei +viserrellyt enää, se putosi oksalta ja piipitti tuskissaan. Me vedimme +päämme kauhuissamme takaisin. Laulua ei enää kuulunut, emon ääni oli +vaiennut ja me istuimme pesässä hiljaa, syvän kaipauksen vallassa. + +Keijukaiset kuuntelivat tarkkaavaisina. — Tuollaisiako ovat ihmiset? +he huusivat kauhuissaan. — Oi, kuka voi vahingoittaa pikkuista +satakieliemoa? Hui, niillähän ei ole sydäntä enempää kuin peikoilla +täällä vuorissa. Niinkö ilkeitä ovat ihmiset? — Sinulla onkin sitten +suuri suru kannettavanasi, pikku satakieli! sanoivat keijukaiset +surullisina. + +Satakieli istui puussa kaihoisan näköisenä ja viserteli muistojensa +valtaamana surullisimmat sävelensä. + +— Minulla on ollut suuri suru. Emoani en sen jälkeen ole nähnyt. +Arvasimme, että sille oli tapahtunut jotakin hyvin ikävää. Me odotimme +pesässä emon tuloa ja kuuntelimme tarkkaavina, kuuluisiko mistään sen +sirkutusta. Mutta ei — emoa ei kuulunut eikä näkynyt, ja yhä suurempi +suru vallitsi pienessä pesässämme. Silloin minä tein uhkarohkean +päätöksen. Päätin lentää pois pesästä ja lähteä etsimään emoa, ja +itselleni ruokaa, sillä nälkä tuntui vatsassa. Toiset sisarukset +katsoivat minuun ihmeissään, kun hyppäsin pesän reunalle ja räpyttelin +heikkoja siipiäni. Hellitin jalkani ja räpyttelin siipiäni, kuten olin +emonkin nähnyt tekevän. Pysyinkin ihmeekseni ilmassa vähän aikaa, mutta +sitten pudota tupsahdin maahan. Siinä sitten hyppelin ja lentelin pikku +matkoja. Tuntui ihanalta olla niin vapaana, kun oli koko ajan saanut +istua pesässä, ahtaudessa muiden keskellä. Nyt hyppelin sitä enemmän, +lauloin ja visertelin. Suruni alkoi jo unohtua ja toivoin vain, että +olisin saanut jotakin syödäkseni. + +Mutta pitkäaikainen ei ollut silloinkaan iloni. Äkkiä ilmestyi eteeni +puiden takaa sama poika, jonka olin nähnyt pesästäni. Odotin, mitä +minulle tapahtuisi. Poika ei kuitenkaan tehnyt samalla tavoin kuin +edellisellä kerralla, vaan ojensi kätensä ja tuli lähemmäksi. Minä +pakenin ja piipitin peloissani. Poika seurasi minua ja pääsi yhä +lähemmäksi. Minä hyppelin pensaikkoon, mutta poika tuli yhä jäljessäni +tahtoen ottaa minut kiinni. Minä en jaksanut paeta tarpeeksi nopeasti, +kun olin vasta ensi kertaa ulkona, ja pojan suuri käsi oli jo ihan +pääni yläpuolella. Lyyhistyin kauhuissani maahan ja vapisin pelosta. +Tunsin, kuinka käsi laskeutui painavana päälleni ja tarttui minuun. +Sitten poika katseli minua tarkasti ja hyväili minua kädellään. Voi, +kuinka sen hyväileminen oli kauheata! Raskaalla kädellään se painoi +hentoista ruumistani ja silitteli minua. Olin tukehtua siihen paikkaan. +Ihminen ei ymmärtänyt, että sen hyväily oli minulle kuritusta. Kärsin +kauheasti ja kaduin kovasti, että olin lähtenyt pesästä pois. Lopuksi +poika pani minut pilkkopimeään taskuunsa ja vei kotiinsa. Sen koommin +en ole nähnyt sisaruksiani enkä tiedä, kuinka niille kävi. Mutta +uskon varmasti, ettei niiden elämä voinut olla sen surullisempi kuin +minunkaan. + +Sitten — oi, sitten seurasi pitkä, ikävä aika. Poika vei minut kotiinsa +ja pani minut häkkiin. Olin vankina, en päässyt lentämään enkä +hyppimään muuta kuin parilla orrella, jotka oli asetettu häkkiin. En +laulanut koskaan enkä viserrellyt. Surin vain menetettyä vapauttani, +jota en koskaan enää saisi takaisin. Itkin surusta. Ihmiset tulivat +usein luokseni ja ihailivat minua. He heittivät muutaman murun minulle, +ikään kuin armosta. Minä en syönyt. Olisin tahtonut lentää kauas, +ettei minun olisi tarvinnut nähdä noita kauheita ihmisiä eikä niiden +armopaloilla elää! Oi, kuinka lyhytnäköisiä ovat ihmiset! He ihailivat +vankia eivätkä ajatelleet, kuinka paljon heidän ihailemansa vankiraukka +kärsi! + +Keijukaisten silmiin oli tullut kyyneleitä. — Vankina — oi, kuinka +kauheita ihmiset mahtavatkaan olla! he sanoivat. — Minä en koskaan +tahtoisi olla ihminen! huudahti yksi heistä. + +Taas satakieli lauloi pari surullista säveltä ja jatkoi: + +— Elin yhä edelleen vankina päivästä päivään ja viikosta viikkoon. +Asustin edelleen korkean huoneen ikkunalla vankikopissani, joka oli +niin pieni, että tuskin sain siipiäni levälleen. Epätoivoissani +ryntäsin usein häkkini seiniä vastaan, mutta voimani olivat niin +heikot, etteivät sen ristikot edes taipuneet. Usein ponnistelin niin +kauan, että väsyneenä ja epätoivoisena vaivuin häkin lattialle. Kerran +siinä maatessani ja miettiessäni sattui lintu lentämään ikkunan ohi. +— Tuo onnellinen, tuumin silloin, kuinka ihanaa mahtaakaan sinulla +olla, kun saat olla vapaana luonnon helmassa! Mutta minä, joka olen +luotu lentämään enkä vankina olemaan, en ole koskaan saanut lentää, +enkä koskaan olla vapaana! Ihminen on minun vapauteni ottanut, ja hänen +tähtensä täytyy minun koko elämäni olla vankina! Piipitin taas yksinäni +ja itkin suruissani. + +Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin muutos. Oli tullut niin ihmeellisen +kirkkaat päivät. Se hiukan virkisti minua ja silloin päästin ilmoille +iloisen sirkutukseni. Ihmiset tulivat luokseni ja ihailivat taas +minua. Minä vaikenin heti muistaessani kohtaloni enkä laulanut enää +yhtään. Silloin ihmiset ottivat häkkini ja kantoivat sen minun +suureksi ihmeekseni ulos ihanaan valoon ja auringonpaisteeseen. Se +oli ensimmäinen muutos yksitoikkoisessa elämässäni koko vankinaoloni +aikana. Minä en kuitenkaan laulanut enkä riemuinnut, minä olin yhä +edelleen vanki. + +Suruni kasvoi päivä päivältä nähdessäni toisten lintujen lentävän +ohitseni ja silloin minä aina hyppäsin orrelleni ja räpyttelin +siipiäni. Kun ihminen silloin tuli lähelleni, minä piipitin: — +Vapauttakaa minut, vapauttakaa! Antakaa minun lentää niinkuin +muittenkin lintujen! Antakaa vapauteni takaisin! Mutta ihminen ei +ymmärtänyt minua. Hän tuli lähemmäksi, luuli minua iloiseksi ja sanoi: +— Voi, kuinka kauniisti se piipittää! Se mursi sydämeni viimeisenkin +toivon. Mahdotonta oli minun enää koskaan saada lentää. Asetuin +istumaan orrelleni ja hiljaa katkeroituneena katselin toisten lentoa. + +Silloin tuli pieni tyttö häkkini eteen. Se katseli minua +ihastuksissaan. Minä piipitin sille, mutta ei hänkään minua ymmärtänyt. +Tyttö alkoi tutkia vankikoppiani, käänteli ja katseli sitä joka +puolelta. Minä seurasin hänen puuhiansa ja odotin, aukaisisiko hän +oven. Aivan oikein! Tyttö aukaisi oven ja koetti saada minua käsiinsä. +Minä koetin pakoilla pienessä häkissäni, mutta se oli mahdotonta. +Minä tunsin käden ympärilläni ja minut vedettiin ulos kopista. Tyttö +puristi minua ja minä piipitin pelosta. Odotin hetkeä, jolloin olisin +voinut pyrähtää lentoon. Mutta kauhukseni näin, että iso ihminen +lähestyi tyttöä. Hän huomasi minut tytön kädessä ja huudahti: — Oi, nyt +sinä lasket sen karkuun! Sitä ei olisi saanut ottaa häkistä! — Tyttö +säikähti ja aukaisi kätensä ja minä pyrähdin lentoon. + +Olin vapaa! Lensin korkeutta kohden ja silloin visertelin niin +raikkaasti kuin vain osasin. Lensin ylös pilvien luo, liitelin +siellä edestakaisin, laskeuduin alas metsän rajalle, taas kohosin +ylös ja livertelin! Minä en halunnut istua enkä levätä, — ei — se +muistutti vankilaa. Lensin vuoroin ylhäällä ja alhaalla edestakaisin +ja visertelin kaiken aikaa. Ensi kertaa nautin sydämestäni vapauden +ihanuutta. En koskaan enää palannut takaisin. En tahtonut nähdä +vankilaa, se kammoksutti minua. Nyt olen ollut vapaana siitä asti, ja +tähän loppuu elämäni surullinen tarina. + +Samalla kuului oksalta kirkasta sirkutusta ja livertelyä. + +Nyt keijukaiset olivat kuulleet satakielen surullisen tarinan. He +olivat kaikki hiljaa ja surullisia. Kaikki kukatkin olivat painaneet +nuppunsa alas — ne ymmärtävät linnunkieltä ja surivat nekin. + +Mutta aurinko oli sillä välin laskenut ja keijukaisten täytyi palata +takaisin, sillä keijukaiskuningatar ei sallinut heidän olla kovin +kauan poissa. Ensiksi he kuitenkin asettuivat vaivaiskoivun ympärille, +ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat tanssia piiriä siroin liikkein. +Ohuet harsovaipat hulmusivat ilmassa ja kiharat hiukset aaltoilivat +vienossa iltatuulessa. Jalka tuskin kosketti maata ja vartaloiden +liikkeet kilpailivat notkeudessa ilmassa leijuvien huntujen kanssa. +Satakieli katseli ihastuksissaan tanssia. — Nuo keijukaiset ovat +suloisia olentoja! Ne ovat varmaankin linnuille sukua ja siksi kevyitä +kuin auringonsäde! + +Vähän ajan kuluttua piiri hajosi ja keijukaiset alkoivat lähteä kotiin +päin, kulkien samassa tahdissa. He ottivat vyöltään kukkakiehkurat, +heiluttivat niitä satakielelle ja huusivat: — Hyvästi, hyvästi, +satakieli! Tule huomenillalla taas! Istu tuolla samalla oksalla! Me +tahdomme kuulla sinun viserrystäsi! Tule, tule! + +Keijukaiset katosivat vähitellen metsän pimeyteen. Kukkaskiehkurat +liehuivat vielä. + +Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Yksinäinen keijukainen +tuli esiin metsän pimennosta ja astui satakielen eteen. Kuinka +ihana tuo keiju oli! Vaalea, kihara tukka, taivaansiniset, lempeät +silmät ja taivaansininen hulmuava harsopuku! Valkoiset kukat hänen +otsakiehkurassaan olivat kuihtuneet, mutta vyötäröllä olivat kukat +vielä virkeitä. + +Satakieli katseli kummastuneena keijuun ja liversi arvoituksellisen, +lyhyen liverryksen. Keiju kohotti vaaleat, hentoiset käsivartensa ylös +satakieleen päin ja sanoi pelokkaalla äänellä: + +— Minä olen Linnea, keijukainen. Satakieli, ystäväni, älä katso minua +noin kummeksuen! Olin äsken tanssimassa tämän koivun ympärillä, mutta +kuultuani sinun tarinasi en tahtonutkaan enää mennä kotiin. Jättäydyin +viimeiseksi ja menin piiloon. Älä anna minua ilmi, sillä olen tehnyt +kovin väärin, ja he rankaisevat minua! Oi, auta minua ja neuvo minulle +tie ihmisten luo! Tahtoisin oppia tuntemaan heitä. + +— Ihmisten luo, kaunis keijukainen? Mikä on tuon merkillisen tuuman +päähäsi pistänyt? Älä mene sinne, sillä siellä et saa olla niin vapaana +kuin täällä! sirkutteli satakieli. + +— Vaikka niinkin, mutta auta minua kuitenkin pääsemään sinne! Minä +en tahdokaan olla enää näin vapaana, minua ikävystyttää olla täällä! +huudahti Linnea. + +Satakieli sulki toisen silmänsä ja asetti pienoisen päänsä kallelleen. +Näin tekee satakieli aina, kun sillä on tuumittavana oikein tärkeä asia. + +— Niin, kuten tahdot, se sanoi sitten. — Minä varoitan kuitenkin +sinua vielä. Sinä olet kaunis keijukainen, ja ihmiset tahtovat sinut +naimisiin. Silloin et saa olla vapaana etkä koskaan enää voi palata +tänne. + +— Naimisiin! huudahti Linnea. — Mitä se mahtaa merkitä? — Mutta sitten +hän huudahti äkkiä rukoilevasti: — Lähdetään, lähdetään pian! Meillä +ei ole enää pitkää aikaa. He huomasivat, että olen poissa ja tulevat +etsimään. Pian, pian! Lennä edellä, minä seuraan sinua! Minne päin +nyt ensin on käännyttävä? Auta minua nyt tällä kertaa, sillä minun +on mahdoton palata takaisin! — Linnea-rukka oli hätääntynyt ja kovin +peloissaan. + +Satakieli pyrähti oksalta lentoon. Linnea seurasi sitä ja juoksi +keveästi yli kivien ja kantojen. Metsä oli suuri ja matka pitkä. +Koskaan ei keijukainen ollut kulkenut näin kauas kukkasniityltä. +Viimein Linneaa alkoi väsyttää ja hän pyysi satakieltä levähtämään. + +Keijukainen asettui pehmeälle sammalelle lepäämään. Satakieli istuutui +puun oksalle Linnean yläpuolelle. Keijukainen oli matkasta väsynyt ja +nukahti pian, kiharainen pää tummaa mätästä vasten. + +Satakieli katseli surullisena kaunista keijukaista ja tuumi: — Kenties +ihmiset asettavat keijukaisenkin samanlaiseen suurempaan häkkiin, +jollaisessa minä olen ollut ja ihailevat siinä sitten. Ei, se olisi +liian surullinen kohtalo tuolle pienelle Linnealle! + +Siinä satakieli istui ja tuumi tuumimistaan. Aika kului ja aamu alkoi +jo olla käsissä, mutta yhä nukkui Linnea. — Miksi ei Linnea jo herää? +tuumi satakieli. — Aika olisi jo taas jatkaa matkaa, että ehtisi +perille ennemmin. — Satakieli alkoi aikansa kuluksi visertää ja hyppeli +oksalta oksalle sirkutellen auringon nousulle. + +Aurinko nousi ja aamu valkeni, mutta vielä nukkui keijukainen. Silloin +satakieli asettui keijukaisen eteen ja liverteli niin kovaäänisesti +kuin vain taisi. Kuullessaan satakielen raikkaan liverryksen +keijukainen heräsi heti ja avasi ihanat silmänsä. Hän hämmästyi +huomatessaan, että oli nukkunut niin kauan ja katsahti satakieleen +ikään kuin anteeksi pyytäen. + +Yht'äkkiä satakieli pyrähti lentoon ja katosi metsään. Keijukainen +kuuli sen piipittävän valittaen. + +Säikähtyneenä keijukainen hypähti ylös ja koetti seurata satakieltä, +mutta ei löytänyt sitä enää. + +Samassa kuului rapinaa ja keijukainen näki koiran tulevan esiin +metsiköstä ja heti sen jälkeen nuoren miehen. Miehellä oli jokin +pistävä esine olallaan. Keijukainen säpsähti ja piiloutui pensaan taa. +Sieltä hän seurasi katseellaan tulijoita. Nyt hän ymmärsi, mikä oli +syynä satakielen äkkinäiseen katoamiseen. Pikku satakieli oli tuntenut +ihmisen. + +Mies läheni yhä ja katseli tarkkaavasti ympärilleen. Koira juoksenteli +puiden ympärillä vähän väliä katkonaisesti haukahdellen. Keijukainen +kyyristyi yhä enemmän, ettei mies olisi häntä huomannut. Mutta mitä +hän näkikään? Koira pyöri erään puun ympärillä ja haukkui vimmatusti. +Voi, nyt mies kohotti pitkän esineen ylös ja osoitti sillä jonnekin. +Sieltä kuului linnun ääntä. Pyssy pamahti ja keijukainen näki mustan +linnun putoavan puusta. Koira hyökkäsi heti sen kimppuun ja kantoi sen +suussaan isännälleen. Linnea huudahti säikähdyksestä ja kaatui kalpeana +sammalille. + +Metsästäjä kuuli huudahduksen ja kiiruhti katsomaan. Hänen +hämmästyksensä oli suuri, nähdessään ihanan keijukaisen makaavan +tummalla mättäällä. Mitä oli tapahtunut? Mistä oli tuo kaunis olento +joutunut tänne? Metsästäjä oli aivan ymmällä eikä tiennyt, mitä olisi +pitänyt tehdä. Hän kumartui katsomaan. Keijukainen oli kai pyörtynyt, +koska silmät olivat sulkeutuneet ja rinta aaltoili hiljaa. + +Metsästäjä otti keijukaisen syliinsä. Se lepäsi hervottomana hänen +vankoilla käsivarsillaan. He saapuivat lähteelle. Metsästäjä laski +kauniin keijukaisen maahan ja kaatoi virkistävää lähdevettä hänen +lumivalkoiselle otsalleen. Ihastuneena metsästäjä huomasi, että +keijukainen alkoi tointua. Se aukaisi ihanat, taivaansiniset silmänsä +ja katseli kummastuneena ympärilleen. Huomattuaan metsästäjän +keijukainen jäi säikähtyneenä tuijottamaan häneen. + +— Rauhoitu, sanoi metsästäjä, — en tee sinulle mitään pahaa. Minä +varjelen sinua ja autan sinua pääsemään kotiisi jälleen. + +Keijukainen kummastui yhä enemmän. Hän ei ymmärtänyt ihmisen puhetta +eikä päässyt selville metsästäjän tarkoituksesta. Samassa hän muisti, +että se oli juuri tuo sama mies, joka oli äsken ampunut linnun. +Keijukaisen katse synkistyi, hän peitti kasvot käsillään ja nyyhki +hiljaa: — Satakieli, satakieli, eikö sinua enää ole? Olenko minä nyt +jäänyt ihan yksin ilman ainoatakaan ystävää! Tule ja laula minulle +vielä edes yksi ainoa kerta! — Mutta satakieltä ei näkynyt, ei +kuulunut. Se ei tullut visertelemään Linnealle. + +Metsästäjä ei ymmärtänyt, mikä tuo ihmeen ihana olento oli, joka ei +käsittänyt puhetta, vaan katseli häntä ikään kuin ei olisi koskaan +ennen ihmistä nähnyt. Hän kysyi keijukaiselta, missä tämän koti oli. +Keijukainen pudisti päätään, sillä hän ei ymmärtänyt mitään. Metsästäjä +ihmetteli. + +— Eikö ole kotia? No, mistä sinä sitten olet tullut? + +Taas keijukainen pudisti päätään. + +— No, mutta minne sinä sitten menet? hän kysyi uudelleen. + +Keijukainen pudisti päätään, niin että vaaleat kiharat heilahtelivat ja +katsoi kummeksuen metsästäjään. + +Nyt metsästäjä ei enää voinut jatkaa kyselyjään. Hän katseli vain +ihmeissään keijukaista, jolla oli vielä kuihtunut kukkakiehkura päässä +ja toinen vyötäröllä. Mistä tuo olento on tänne joutunut? Ei suinkaan +hän ole taivaasta pudonnut? Vaikka siltä hän tosiaan näyttää, sillä +noin kaunista olentoa ei voisi maan päältä löytyä. + +He nousivat kumpikin ylös. Metsästäjä otti keijukaista kädestä ja pyysi +häntä seuraamaan kotiaan, sillä mihinkään muuallekaan hän ei voinut +keijukaista jättää. + +Keijukainen seurasi hyvin vastahakoisesti, sillä hän ei ymmärtänyt +metsästäjän tarkoitusta. He kulkivat nyt ihmisten luo, ja keijukaista +alkoi peloittaa. + +Aurinko nousi yhä korkeammalle ja oli jo tullut päivä. + + +II. + +Pitkänä rivinä liitelivät keijukaiset eteenpäin kuningattarensa luo. He +kulkivat niin hiljaa, niin kevyin askelin, että pienen perhosen siipien +suhina kuului. + +He saapuivat suureen lehtimajaan, jonka keskellä heidän +keijukaiskuningattarensa istui. Hän nuhteli jo hiukan keijukaisten +viipymistä, mutta lauhtui helposti, kun keijut purkivat kiehkuransa +ja heittelivät kukkaset hänen ympärilleen sanoen: — Satakieli +kertoi meille surullisen tarinansa ja me kuuntelimme sitä, rakas +kuningattaremme. Vasta sitten, kun olimme sen kuulleet, tanssimme +kukkastanssimme ja palasimme kotiin. Älä ole meille vihainen! + +— No, hyvä, sanoi kuningatar, — istukaa sitten paikoillenne ja ottakaa +kitaranne esiin. Nyt on aurinko jo laskenut ja teidän on aika soittaa +iltasävelet. Mutta mitä ihmettä — yksi paikka on tyhjänä! Mitä on +tapahtunut? Linnea on poissa! huudahti kuningatar. + +— Linnea on poissa! Linnea! Mitä on Linnealle tapahtunut? — Keijukaiset +olivat hämillään ja säikähdyksissään. He keskustelivat kiihtyneinä +ja tuon tuostakin kuului joukosta ihmettelyn huudahduksia. Koskaan +ei ollut tällaista tapahtunut. Aina olivat kaikki saapuneet yhdessä +kotiin. Tämä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin keijukaiset joutuivat +suremaan jotakin sisartaan, ja alakuloisina he istahtivat takaisin +paikoilleen. Yksi joukosta oli poissa. Linnea oli poissa! + +Tuli yö. Hiljainen suru vallitsi lehtimajassa. Kukaan ei puhunut, ei +soittanut. + +— Soittakaa, sanoi kuningatar hiljaa, — soittakaa surusävel Linnealle. + +Hiljaa, tyyninä kaikuivat kaihoisat surusävelet öisessä lehdossa. + +Kauan ne soivat väreillen, siksi kunnes viimeinenkin lintu nukahti +lauluunsa ja viimeinen kukka sulki teränsä uneen. Silloin hiljenivät +kitaran sävelet ja niiden heläjävät kielet lakkasivat soimasta. + +Kaste laski ja yöperhonen yksin liiteli. Suru ja hiljaisuus vallitsi +öisessä lehdossa. + + * * * * * + +Seuraava päivä kului ja aurinko oli jo laskemaisillaan. Taas liiteli +kukkasniittyä kohden rivi keijukaisia. Tänään heillä oli tummat, +merenvihreät harsopuvut yllään ja mustat apilankukkakiehkurat päässä. +Tällainen oli keijukaisten surupuku. Tänään he tanssivat alakuloisina +ja hiljaisina. Eivät liehuneet kukkakiehkurat, eivät kaikuneet +ilonhuudahdukset. + +— Satakieli, satakieli! Missä olet, pikku lintu? he huusivat. — Oi, +missä on meidän satakielemme, sehän lupasi tänä iltana tulla meille +laulamaan! + +Mutta satakieli ei istunutkaan tänään puussa. Se oli kadonnut kuten +Linneakin. Aurinko laski ja yö saapui, mutta satakieli ei saapunut. Sen +visertelyä keijukaiset eivät saaneet tänä iltana kuulla. + +Tällä kertaa keijukaisten tanssi oli lyhyt. He palasivat kotiinsa +vielä surullisempina kuin olivat tulleet. Mustat apilankukkakiehkurat +kuihtuivat pian heidän päässään, ja kuningattaren luo päästyään tuli +keijukaisten silmiin kyyneleitä. He eivät vieläkään olleet löytäneet +Linneaa. Linnea ei enää palannut, ja satakieli oli kadonnut. + +Taas he ottivat kitarat ja soittivat surusävelet Linnealle ja +satakielelle. Heiltä oli kadonnut yht'aikaa kaksi ystävää. + +Monta iltaa kului samalla tavalla eikä kumpikaan palannut. Linnea oli +yhä poissa ja satakieli oli poissa. Joka ilta keijukaiset soittivat +surusävelet kummallekin ystävälleen. + + * * * * * + +Eräänä iltana satakieli istui taas pitkästä aikaa vaivaiskoivun +oksalla. Kukkaskentällä ei ollut ketään. Siellä vallitsi hiljaisuus, +jota häiritsi ainoastaan suurten hyttysparvien hyrinä, kun ne tanssivat +iltatanssiaan mailleen laskevan auringon viimeisillä säteillä. Ne +hyrisivät ja lauloivat, minkä ennättivät. Keijukaiset eivät olleet +vielä tulleet, mutta satakieli odotti heitä hartaasti. Ei kestänytkään +kovin kauan, ennen kuin pitkä keijukaisrivi tuli näkyviin metsän +hämäryydestä. Satakieli ihastui. Mutta voi, kuinka he nyt olivat +muuttuneet! Missä olivat taivaansiniset harsovaipat ja missä valkeat +kukkakiehkurat? Miksi he liitelivät noin tummissa verhoissa, kulmillaan +mustat kukkakiehkurat ja — noin surullisina? Satakielen ilo katosi +samassa hetkessä kuin se oli syntynytkin. Mitä, — oliko Linnea yhä +vielä poissa, eikö tuo pieni keijukainen ollut palannut takaisin? +Sitäkö nuo keijut nyt surivat? Erilaisia ajatuksia ja kysymyksiä nousi +satakielen mieleen ja hän tuumi niin paljon kuin pikku pää vain kesti. + +Keijukaiset olivat tulleet kaikki kukkaskentälle. He eivät poimineet +kukkia eivätkä näyttäneet huomaavan satakieltä, joka istui hiljaa +vaivaiskoivun oksalla. Silloin paisui pikku satakielen rinta ja hän +kaiutti esiin suloisimmat sävelensä ja jäi katsomaan, minkä vaikutuksen +se oli keijukaisiin tehnyt. + +Keijukaiset hämmästyivät ja juoksivat satakielen luo. + +— Oi, pikku satakielemme, missä sinä olet näin kauan viipynyt? Miksi +et ole tullut tänne, ja missä on Linnea? Oi, sano, missä on sisaremme +Linnea? Meillä ei ole koskaan enää oleva iloa, ellei Linnea palaa +takaisin! Vastaa, rakas satakieli, kerro meille kaikki, mitä tiedät! + +Satakieli kuunteli kummastuneena sanatulvaa, jolla keijukaiset ottivat +hänet vastaan. + +— No, kyllä minä kerron teille, mutta paljon enempää minä en tiedä +kuin tekään. Samana iltana, jolloin minä täällä viimeksi olin, tuli +Linnea teidän lähdettyänne luokseni. Hän pyysi, että minä veisin hänet +ihmisten luo. Minä en olisi tahtonut sitä kuitenkaan tehdä ja pyysin +häntä peruuttamaan aikomuksensa ja ajattelemaan tarkoin, mitä hän +pyytää. Mutta Linnea pysyi päätöksessään ja rukoili minua mukaansa, +sillä hän ei uskaltanut enää palata takaisin teidän luoksenne. Lopulta +suostuinkin ja johdatin Linnean tämän metsän halki. Mutta suureksi +kauhukseni ilmestyi aamupuolella eteeni tuo sama poika, joka minut +kerran vangitsi. Silloin en voinut muuta tehdä kuin lähteä pakoon. +Siihen jäi Linnea mättäälle ja sen jälkeen en enää ole häntä nähnyt. +Palasin takaisin jonkin ajan kuluttua, mutta Linnea oli poissa. Nyt +tiedätte, mitä minäkin tiedän. Onpa surullista, ettei Linnea olekaan +palannut takaisin, minä ihan niin luulin, sanoi satakieli. + +Keijukaiset eivät puhuneet mitään. Minne Linnea oli joutunut? Ehkä +istuu tuo pieni raukka vuorenpeikon luolassa tai ehkä on noita-akka +loihtinut hänet sammakoksi, joka ei pelastu, ennen kuin on kymmenen +vuotta noitaa palvellut. Hui, kuinka kauhea silloin olisi Linnea-paran +kohtalo! tuumivat keijukaiset. + +Keijukaiset sanoivat nyt satakielelle: — Sinä voit yksin auttaa meitä. +Lupaa meille, että sen teet! Me pidämme sinusta ja sinä meistä, etkä +sinä voi kieltäytyä täyttämästä meidän pientä pyyntöämme: Auta meitä +löytämään rakas sisaremme! Me emme itse voi tehdä sen hyväksi mitään! +Lupaa, lupaa! Keijukaiset pyysivät hartaasti ja kohottivat toivottomina +käsiään satakieltä kohti. + +Nähdessään heidän surunsa satakieli nyökkäsi myöntymyksen merkiksi ja +sirkutteli: — Lupaan, lupaan! Tahdon etsiä Linneaa ja saattaa hänet +takaisin kotiin! + +Keijukaiset tulivat iloisiksi ja kiittivät satakieltä sydämensä +pohjasta: — Kiitos, kiitos sinulle, satakieli! Tule huomenillalla +ilmoittamaan, oletko nähnyt Linneaa? Me olemme taas täällä ja odotamme +sinua! Muista tulla, älä unohda! + +He asettuivat sammalkiven ympärille piiriin ja aloittivat +iltatanssinsa. Kevyt oli keijukaisilla jalan nousu ja lasku! +Merenvihreät hunnut hulmusivat, mutta tummuutensa takia niitä metsän +synkkää taustaa vastaan tuskin erottikaan. Tanssin jälkeen katkesi +piiri taas ja rivi hävisi vähitellen metsään, kevyesti, kuulumattomin +askelin. Satakieli näki jonkun vielä viimeiseksi viittovan hänelle +kädellään hyvästiksi. + +Satakieli istui vielä puussa ja viserteli, kunnes aurinko oli mennyt +mailleen. Sitten se lennähti pois ja hävisi metsään. + + +III. + +Linnea istui surullisena ikkunan ääressä juuri samaan aikaan, jolloin +keijukaiset tanssivat kukkasniityllä. Hän oli nyt ihmisten luona. + +Metsästäjä oli tuonut keijukaisen kotiinsa, suureen linnaan. Siellä +ihastuivat kaikki häneen ja ottivat hänet iloisina vastaan. Mutta +keijukainen ei voinut yhtyä heidän iloonsa, hän oli surullinen ja +kyynelet pyrkivät kostuttamaan hänen taivaansinisiä silmiään. Tämä +kummastutti kaikkia. He kyselivät, mikä oli syynä keijukaisen suruun, +mutta keijukainen ei ymmärtänyt heitä, hän pudisti päätään. + +Keijukainen puettiin nyt ihmisten pukuun. Kevyen harsovaipan sijaan +sai hän paksuja vaatteita, sukat ja kengät pantiin hänen jalkaansa ja +kukkakiehkura otettiin pois päästä. Sitten keijukainen vietiin omaan +huoneeseensa. Hui, kuinka se näytti synkältä! Pieni, korkeaseinäinen +komero, johon valo ja auringonsäde pääsi ainoastaan yhdestä ikkunasta! +Tällaiseen keijukainen ei ollut tottunut. Hänen huoneessaan oli ollut +lehväiset seinät ja sininen taivas oli ollut sen kattona. Kukkaset +kasvoivat maassa ja linnut lauloivat puiden oksilla. + +Nyt oli kaikki muuttunut. Paksut vaatteet vangitsivat hänet, ja kengät +kiristivät hänen hentoisia jalkojaan. Voi, kuinka keijukaisen oli +vaikea olla! Hän tuli yhä surullisemmaksi. Ihmiset tarjosivat hänelle +ruokaa, mutta keijukainen ei voinut syödä sitä, — sillä hän ei ollut +koskaan syönyt muuta kuin marjoja ja hunajaa. Ihmiset eivät ymmärtäneet +häntä. He ihmettelivät, ettei hän tahtonut syödä eikä pukeutua eikä +vastannut heidän kysymyksiinsä. Keijukaista ei mikään voinut lohduttaa. + +Illalla jäätyään yksin huoneeseensa Linnea istui surullisena ikkunaansa +nojaten ja katseli kauan metsään päin. Aurinko laski ja punersi puiden +latvoja. Kaukana, kaukana olivat hänen ajatuksensa. Siellä tanssivat +keijukaiset kukkasniityllä ja hän oli poissa eikä koskaan enää saisi +tanssia ja nauttia ilosta ja vapaudesta. + +— Missä on satakieli, voi, missä on ainoa ystäväni? Nyt minä en pääse +enää koskaan keijujen luokse! — Kyynelet tulivat Linnean silmiin. Hän +aukaisi hiljaa ikkunan ja antoi viileän kesätuulen hyväillä kasvojaan. +Siinä hän istui. Iltarusko hävisi taivaalta ja yhä pimeni ilta. +Kaukaa metsän takaa kuului hiljaisia kitaran säveliä. Linnea kuunteli +tarkkaavaisena. Siellä soittivat siskokset, siellä kaukana kukkasniityn +läheisyydessä. Sinne Linnea ei enää koskaan pääsisi takaisin. + +Yö tuli ja linnut lakkasivat laulamasta. Mutta yhä kaikuivat kitaran +surulliset sävelet kaukaa metsän takaa. + + * * * * * + +Useita päiviä oli kulunut. + +Taas Linnea istui yksin ikkunan ääressä auringon laskiessa. Surulliset +olivat hänen lempeät silmänsä, ja kalpeus oli levinnyt kasvoille. +Linnean elämässä ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Hän oli vankina +ihmisten luona, ja päivä päivältä kävi hänelle yhä raskaammaksi +olla siellä. Mitä enemmän ihmiset koettivat häntä lohduttaa, sitä +surullisemmaksi hän tuli. — — — Kerran tuli nuori metsästäjä hänen +luokseen ja vei hänet ulos puutarhaan. Siellä kirkastuivat Linnean +silmät taas, ja nähdessään nokkosperhosen liitelevän, hän lähti +juoksemaan jäljessä ja tavoitteli sitä. Kuinka kevyesti hän hyppeli +ja kuinka notkeasti hänen vartalonsa taipui! Nuorukainen hämmästyi +nähdessään keijukaisen ilakoivan perhosen kanssa. Koskaan ennen hän ei +ollut nähnyt niin notkeaa olentoa. Hän ihastui Linneaan ja lähti hänen +kanssaan ottamaan kiinni perhosta. Kauan ei kestänytkään, kun se jo oli +hänen käsissään. Nuorukainen oli kuitenkin ollut liian kovakourainen +ja pieni perhonen litistyi hänen käsissään. Linnea seisoi nuorukaisen +edessä, jonka avatussa kädessä kuollut perhonen oli. Kyynelet tulvivat +hänen silmiinsä ja hän nyyhki: — Armoton ihminen. Paha on ihminen. +Hennolta perhoselta se taittoi siivet ja lyhyen elämänilon katkaisi. +Minä tahdon täältä pois pian! — Nuorukainen huomasi keijukaisen surun. +— Oi, kuinka herkkä hän on, hän tuumi itsekseen, — kun itkee perhosen +kuoloa! — Sitten menivät molemmat sisään, eikä keijukaisen surua kukaan +voinut lievittää. — — — Nyt Linnea istui ikkunansa ääressä ja katseli +auringon laskua kuten niin monena iltana ennen. — Nyt minä lähden pois! +Minun täytyy päästä vapaaksi! En jaksa olla kauempaa ihmisten luona! He +ovat julmia! Eikö kukaan minua auta? — Linnea oli aivan epätoivoissaan +ja nyyhki hiljaa. Silloin alkoivat kuulua taas nuo kauniit kitaran +sävelet. Ne kaikuivat yli metsän surullisina ja kaihoavina. Linnea +purskahti itkuun. + +Eräänä aamuna tuli nuori metsästäjä Linnean huoneeseen kantaen +kädessään pientä häkkiä ja asettaen sen ikkunalle. — Kas tässä, pikku +tyttö, saat seuraa. Nyt ei ainakaan iloa puutu, kun tuon sinulle +tämmöisen pienen oravan! — Linnea kalpeni. Tuossahan on juuri sellainen +vankila, josta satakieli oli puhunut! Noin pieni ja noin ruma! Pieni, +ruskea orava kiipesi siellä ympäri seiniä ja hyppäsi taas notkeasti +alas. Kauhea vankila tuo! Oravaraukka ei voinut hypätä kuin yhden +kerran, kun oli jo seinä vastassa! Metsästäjän mentyä Linnea meni aivan +häkin eteen ja kuiskasi oravalle: + +— Tunnetko minut, metsän keijukaisen? Minä en ole ihminen, olen +ystäväsi! Kerro minulle, kuinka olet tänne joutunut? Etkö tahtoisi +takaisin kotiisi? + +Orava katsoi keijukaista pyöreillä silmillään ja ilostui suunnattomasti. + +— Vieläkö kysyt, tahtoisinko kotiin! Oi, niin kovin mielelläni! Minulla +on oma pesä ja monta poikasta. Nyt ne pikku raukat kuolevat nälkään! +Minun sydämeni on haljeta surusta enkä kuitenkaan pääse pois, en +koskaan! Olen joutunut ihmisen vangiksi. Hän heitti minua kivellä, kun +olin juuri pesääni menossa. Kivi sattui jalkaani ja minä putosin alas. +Pikku poikaraukkani kuolevat nälkään ja minä suruun! — Orava päästeli +pieniä äännähdyksiä, se itki. + +— Älä itke, pikku oravani. Illalla, kun nuo kauheat ihmiset paneutuvat +nukkumaan, päästän sinut tästä ikkunasta vapaaksi. Sitten saat taas +mennä poikiesi luo. Odota siksi rauhassa! lohdutteli Linnea. + +Orava tuli kovin iloiseksi. Se otti kävyn etukäpäliensä väliin ja +alkoi jyrsiä sitä. — Päivä kului nopeasti heidän pakistessaan. +Metsästäjä kävi monta kertaa katsomassa ja huomasi, että keijukainen +oli tullut paljon iloisemmaksi. — Arvasinhan, että se auttaa, hän sanoi +poistuessaan itsekseen. + +Illalla Linnea aukaisi kopin oven ja päästi oravan ulos. Se hyppäsi +ikkunalaudalle ja sanoi: — Kiitos, kaunis metsänkeiju! Kunhan marjat +kypsyvät, näytän minä sinulle parhaat paikat! Hyvästi, muistan sinua +aina! — Samalla orava hypähti notkeasti alas ja lähti juoksemaan pitkin +vihreää nurmikkoa metsään päin. + +Seuraavana päivänä Linnea oli taas yhtä surullinen kuin ennenkin. +Metsästäjä tuli hänen luokseen ja huomasi oravan olevan poissa. — No, +mutta missä orava on? hän kysyi. Linnea pudisti päätään surullisena. — +Se on kai päässyt karkuun, tuumi metsästäjä, — mutta kyllä minä vielä +toisen pyydystän, sillä tyttö on saatava iloiseksi jälleen. — Sitten +hän meni taas pois vieden häkin mennessään. + +Linnea puikahti ulos, ensi kertaa ihan yksinään. Siellä oli sentään +paljon hauskempaa kuin pimeässä huoneessa! Mutta mitä hälinää tuolta +tieltä kuului? Mitä siellä huudettiin ja meluttiin? Linnea meni +hyvin varovasti lähemmäksi, nähdäkseen, mitä siellä tehtiin. Hän jäi +seisomaan erään suuren pensaan taa. Vanha hevoskaakki siellä veti +raskasta halkokuormaa. Kuinka pieni ja laiha se raukka oli — ja noin +suuri kuorma! Se koetti vetää raskasta taakkaansa mäkeä ylös, mutta +ei jaksanut. Silloin vingahti ruoska ilmassa ja ajaja huusi ja ärjyi +hevoselle tempoen ohjaksista. Hevonen vapisi tuskasta ja väsymyksestä +koettaen viimeisillä voimillaan saada ylen painavaa kuormaansa mäkeä +ylös, mutta turhaan. Taas pamahti ruoska hevosen laihaan selkään, +taas nykäisi hevonen ja koetti ponnistaa viimeisillä voimillaan +eteenpäin. Linnea seisoi kauhusta jäykkänä paikallaan. Hän painoi kädet +kasvoilleen ja kirkaisi. Minne hän vain meni, hän näki joka paikassa +ihmisten raakuutta! — — Oi, noita julmia ihmisiä! hän huusi tuskissaan +ja vaipui tiedottomana pensaan juurelle. + +Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hevonen kuormineen jo poissa. + +Linnea tahtoi nähdä vielä hevosta. Hän tiesi, missä talli oli ja +meni sinne. Hyväksi onneksi ei siellä sattunut olemaan ketään, niin +että Linnea sai olla rauhassa hevosten kanssa. Siellä oli niitä +useita. Linnea kävi hyväilemässä jokaista. Ne ymmärsivät kaikki hänen +puhettaan. Tultuaan äskeisen vanhan hevosen luo Linnea otti sitä +kaulasta kiinni, hyväili sitä hiljaa ja itki. Hevosellakin oli suuret +kyynelkarpalot silmissä. + +— Voi, kuinka ihmiset ovat sinulle pahoja, kuinka ne lyövät sinua! +kuiskasi Linnea sille. — Minulla on niin ikävä, kun sinä kärsit! +Kärsitkö sinä paljon? + +— Paljon, paljon minä saan kärsiä! Olen jo vanha ja voimaton. Kauan +olen palvellut ihmisiä uskollisesti saamatta palkakseni juuri muuta +kuin lyöntejä ja kirouksia. Minä en kelpaa enää mihinkään, sen +tähden he vedättävät minulla noita raskaita halkokuormia. Ne ovat +niin raskaita minulle, liian raskaita! Kuinka ihmiset eivät tule +sitä ajatelleeksi, että minä olen jo heikko ja sairas! Jaksan tuskin +enää tallissa seistä. Mutta äänettömänä on minun kaikki kärsittävä, +kunnes kuolen. — Samalla vierähti vanhan hevosen silmistä kaksi suurta +kyynelkarpaloa. Se itki ihmisten julmuutta. Oi, kuinka raskas oli tuon +vanhan, uskollisen hevosen elämä! Linnea piti sitä yhä kaulasta ja +hyväili ja lohdutti sitä. + +Kauan Linnea ei kuitenkaan uskaltanut tallissa olla. Hän kävi sanomassa +hyvästi jokaiselle hevoselle ja lupasi taas käydä niitä katsomassa. +Hevoset nyökyttivät hänelle vastaukseksi, ja Linnea palasi huoneeseensa +takaisin. + +Mutta mitä ihmettä! Häkki oli uudelleen tuotu hänen pöydälleen, ja +siellä kyyrötti pieni lintu yhdessä nurkassa. Taas uusi vanki, tällä +kertaa pikku lintu! huudahti Linnea. Hän kiiruhti häkin luo ja katseli +lintua. — Satakieli! hän huudahti hämmästyneenä. — Satakieli, pikku +satakieli, taas sinä olit joutua ihmisten vangiksi! Mutta minä päästän +sinut uudelleen karkuun! Oi, kuinka minun on ollut ikävä sinua, niin +ikävä! Lupaa minulle, ettet lähde yksinäsi, ota minut mukaasi! Minä +olen niin onneton, niin onneton ihmisten luona! + +Satakieli, joka oli surullisena kyyröttänyt vankilansa nurkassa, +heräsi ikään kuin unesta kuullessaan Linnean puhuvan. Sillä ei ollut +aavistustakaan, että se oli joutunut Linnean huoneeseen. — Nyt olen +minäkin taas onnellinen nähdessäni sinut! Jouduin vangiksi, kun tulin +sinua täältä etsimään, sillä lupasin siskoillesi saattaa sinut jälleen +kotiin. Minä luulin aikomusteni raukeavan tyhjään, mutta onnellinen +sattuma toikin minut sinun luoksesi. Illalla lasket sinä minut kopista, +ja sitten pakenemme yhdessä täältä. Voi, sitten on meillä taas hauskaa! +— Satakieli hyppäsi orrelle ja sirkutti sydämensä pohjasta, aivan kuin +se olisi istunut vaivaiskoivun oksalla kukkaskentän laidassa. + +Samassa astui nuorukainen sisään. Hän hämmästyi suuresti nähdessään +Linnean iloisena ja satakielen sirkuttelevan sydämensä pohjasta. — Nyt +hän on taas iloinen, ei suinkaan hän nyt enää päästä lintua karkuun, +niinkuin päästi oravan, tuumi metsästäjä itsekseen poistuessaan +huoneesta. + +Kun linnassa oli hiljaista ja kaikki olivat nukkuneet, päästi Linnea +satakielen vapaaksi. Se hyppäsi heti ikkunalle ja siitä puuhun. — Tule +pian, tule pian! se sirkutteli. + +— Odota, odota, minä tulen heti! huudahti Linnea. Hän riisui nopeasti +paksut vaatteet päältään ja kengät jalastaan ja heitti ylleen ohuen, +taivaansinisen harsovaippansa. Sitten hän astui ikkunalle ja hypähti +kevyesti alas huudahtaen: — No, nyt olen valmis seuraamaan sinua! Olen +niin onnellinen, että taas olen vapaana ja pääsen kotiin! — Linnea +lähti seuraamaan satakieltä, ja molemmat jättivät linnan. + +Metsän reunaan saavuttuaan Linnea katsahti vielä kerran taakseen ja +näki linnan hämäriin verhoutuneena. Sitten katosivat molemmat metsään. + +Seuraavana aamuna huomattiin, että Linnea ja satakieli olivat poissa. +Vaatteet oli jätetty tuolille, mutta harsovaippaa ei näkynyt missään. +— Ihmeellinen olento oli tuo hentoinen tyttö, tuumivat ihmiset. — Aina +surullinen ja yksin. Hän ei voinut olla mikään muu kuin hempeämielinen +hengetär. + + +IV. + +Pitkä oli matka metsän halki. Linnean täytyi taas levähtää, ja +satakieli istuutui hänen viereensä. — Heti kun tahdot minut hereille, +viserrä korvaani! sanoi keijukainen satakielelle. — Sen teenkin! sanoi +satakieli ja ummisti sekin pienet silmänsä hetkeksi. + +Tuli jo päivä ja yhä nukkuivat Linnea ja satakieli. Kukat heidän +ympärillään oli aurinko jo herättänyt. Ne kuiskivat keskenään ja +ihmettelivät, keitä nuo kaksi ystävää mahtoivat olla. Oravakin hyppäsi +esiin pesästään ja kiipesi puunrunkoa pitkin nukkuvien viereen. Se +katseli toisella silmällään niitä ja ihmetteli. Se oli ihastuksissaan +tuntiessaan jälleen Linnean, vapauttajansa. Katseltuaan vähän aikaa +orava meni rauhallisena matkaansa etsimään ruokaa poikasilleen. + +Linnea ja satakieli heräsivät virkistävästä unestaan. He katsoivat +toisiinsa, ja Linneaa nauratti nähdessään satakielen uniset silmät. Ne +olivat vasta vähäsen rakosellaan. — Hyvää huomenta, satakieli! sanoi +Linnea iloisena, — heräsimmekö kesken uniamme? Haukottele nyt näin, +niinkuin minäkin — vai etkö sinä osaakaan? — Linnea oli erinomaisen +virkeällä tuulella. Satakieli raotteli pieniä silmiään, pöyhisteli +höyheniään ja päästi pari raikasta liverrystä. Sitten se alkoi hypellä +oksalta oksalle ja pian raikui sen laulu jo ympäri metsää. — Nyt +jatkamme matkaa! sanoi satakieli ja hyppeli viserrellen edellä. Linnea +nousi ylös ja seurasi satakieltä kevyesti juosten. + + * * * * * + +Kukkaskentällä oli hiljaista ja pimeää. Vaalea olento istui +sammaltuneella kivellä kyyristyneenä ja nyyhkytti hiljaa. Se oli +Linnea. Satakieli istui vaivaiskoivun oksalla. He olivat juuri +saapuneet ja olivat väsyksissä pitkästä matkasta. Linneaa peloitti +kovasti. Hän katui tuhmuuttaan ja itsepäisyyttään, kun oli tahtonut +mennä ihmisten luo. Nyt hän oli saattanut sisarilleen niin paljon +surua, ja kuinka hyviä he sentään olivat hänelle olleet! Voi, +kuningatar on suuttunut minulle ja rankaisee minua. Hän koetti pidättää +nyyhkytystänsä, ettei satakieli olisi kuullut. Satakieli kuuli sen +kuitenkin ja lauloi: + +— Älä sure, Linnea! Nyt olemme perillä ja kaikki on unohdettu. Eivät he +sinua rankaise. Ole nyt taas vain iloinen, ettet itkullasi tee heitäkin +surullisiksi. + +Satakieli hyppeli ja sirkutti. + +Samassa ilmestyi metsästä rivi tummaharsoisia keijukaisia. He +hyppelivät yhtä kevyesti kuin ennenkin. Jo kaukaa he olivat kuulleet +satakielen iloisen sirkutuksen. — Se on tavannut Linnean, oi, +kiiruhtakaamme, he huusivat, — muuten se ei voisi noin iloisesti +sirkutella! + +Heti kukkasniitylle päästyään keijukaiset huudahtivat hämmästyksestä, +ja rivi hajosi. He olivat nähneet olennon istuvan kivellä. Se ei voinut +olla kukaan muu kuin Linnea. Hän oli siis palannut eikä ollutkaan +joutunut vuorenpeikon tai noita-akan kynsiin! Iloisia huudahduksia +kuului, ja jokainen riensi Linnean luo. — Sisaremme on palannut! Oi, +Linnea, kuinka kauan sinä viivyit! — Linnea nosti päänsä ja katsoi +heihin surullisesti. Voi, keijukaisilla oli surupuvut yllään ja mustat +apilankukkakiehkurat silkinhienoilla hiuksillaan! Surivatko he häntä, +vaikka hän oli heidät jättänyt? — Antakaa minulle anteeksi! huudahti +Linnea ja vaipui kivelle itkien. — Linnea, älä ole noin surullinen! +Meillä ei ole sinulle mitään anteeksiannettavaa, me olemme iloisia, +että sinä palasit takaisin. Nyt tanssimaan ja uusia kukkakiehkuroita +solmimaan! — Keijut ottivat Linneaa kädestä ja tanssittivat häntä +ympäri kukkaskenttää. Linnean täytyi väkisinkin nauraa ja suru haihtui +pian kokonaan. Sitten he poimivat kukkia, ja pian valmistuivat +uudet valkoapilakiehkurat. Mustat kiehkurat heitettiin pois ja +valkoiset asetettiin sijaan. Linnea peitettiin kokonaan kukilla, ja +onnesta säteilivät kaikkien kasvot! Satakieli lauloi ja keijukaiset +tanssivat. Tänään oli juhlapäivä, ja keijukaiset tanssivat kauneimman +perhostanssin, minkä osasivat. + +Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja keijukaiset lähtivät hyppien +kuningattarensa luo. Yön hämärästä erottuivat vielä valkeat +kukkakiehkurat. Ne loistivat kuin lumitähdet mustan metsän keskessä. + +Kauan satakieli istui vielä sinä iltana puun oksalla laulaen ja +viserrellen. Viimein se lensi pesälleen ja istahti sen sisälle. Voi, +kuinka suloiselta tuntui istua siinä! Satakieli lauloi vielä pari +kaunista säveltä ja nukahti. + +Tänä iltana vallitsi rauha ja ilo lehtimajassa. Keijukaisilla oli +taas taivaansiniset harsovaipat yllään ja he istuivat kaikki hiljaa +kuningattarensa ympärillä. Linnea kertoi heille käynnistään ihmisten +luona. Kaikki kuuntelivat tarkkaavasti. Kun Linnea oli lopettanut, +nousi kuningatar seisomaan ja sanoi: — Pienet keijukaiseni, nyt olette +kuulleet, millaista on ihmisten luona. Kuitenkaan älkää tuomitko heitä +liian ankarasti. Linnea sattui näkemään vain ihmisten pahoja puolia, +mutta kyllä ihmiset voivat olla hyviäkin. Ajattelemattomuudessaan he +tekevät usein pahemmin kuin tarkoittavatkaan. Uskokaamme heistä hyvää, +niin he tulevat hyviksi, ja älkäämme olko katkeria heitä kohtaan! Nyt +ottakaa kitaranne ja soittakaa pois kaikki katkeruus ja paha mieli! + +Keijukaiset alkoivat soittaa. Tänä ehtoona helkkyi soitto iloisemmin +ja kirkkaammin kuin ennen. Sävelet kohosivat korkeuteen ja kaikuivat +tyyninä öisessä lehdossa. + +Mutta Linnean kitara oli vaipunut alas ja hän istui surullisena. +Hänellähän olisi pitänyt olla hauskaa, kun hän oli päässyt takaisin +kotiin! Miksi sittenkin kaipaus täytti hänen mielensä? Niin — +Linnea tiesi kyllä syyn suruunsa — nuorukainen oli ollut hänelle +hyvä ja Linnea piti hänestä, ja nyt hän ei enää koskaan saisi nähdä +nuorukaista. Toiset keijukaiset huomasivat Linnean surun ja koettivat +lohduttaa häntä. — Älä sure, Linnea, kaikki tulee vielä hyväksi +jälleen. Tule, me tahdomme keinuttaa sinut nukkumaan! — Hämähäkki oli +kutonut verkkokeinun keijukaiselle kahden valkorunkoisen koivun väliin. +Siihen Linnea asetettiin nukkumaan. + +Aurinko oli jo laskenut. Metsän reunassa ruskotti taivaanranta. Kaste +laski ja sen kirkkaat vesihelmet kimaltelivat verkkokeinun reunoissa. +Yksi keijukaisista tuuditti ja toiset soittivat kitaroillaan ja +lauloivat Linnealle kehtolaulun: + + Nuku, nuku, keijunen, + pehmeä sulla on kehto! + Kuule, kuinka humisten + sulle laulavi lehto! + + Kastehelmet ne kimmeltää + ruskossa riutuvan illan. + Hämärän neitoset kutovat + unten saarihin sillan. + + Nuku, nuku, keijunen, + koko metsä jo nukkuu. + Unten saarissa sinulta + kaikki huolesi hukkuu... + +Kitaran äänet hiljenivät ja niiden tuudittavat sävelet lakkasivat +soimasta. + +Oli yö ja koko lehto uinui... + + + + +*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79302 *** diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt new file mode 100644 index 0000000..6c72794 --- /dev/null +++ b/LICENSE.txt @@ -0,0 +1,11 @@ +This book, including all associated images, markup, improvements, +metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be +in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES. + +Procedures for determining public domain status are described in +the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org. + +No investigation has been made concerning possible copyrights in +jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize +this eBook outside of the United States should confirm copyright +status under the laws that apply to them. diff --git a/README.md b/README.md new file mode 100644 index 0000000..59edf8c --- /dev/null +++ b/README.md @@ -0,0 +1 @@ +[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79302](https://www.gutenberg.org/ebooks/79302) |