Initial commit of ebook 79289 filesHEADmain

4 files changed, 7681 insertions, 0 deletions

diff --git a/.gitattributes b/.gitattributes
new file mode 100644
index 0000000..9f57f44
--- /dev/null
+++ b/.gitattributes
@@ -0,0 +1,13 @@
+* text=auto
+*.txt text
+*.md text
+*.htm text
+*.html text
+*.png binary
+*.jpg binary
+*.svg text
+*.pdf binary
+*.bmp binary
+*.zip binary
+*.midi binary
+*.mp3 binary
diff --git a/79289-0.txt b/79289-0.txt
new file mode 100644
index 0000000..821da7c
--- /dev/null
+++ b/79289-0.txt
@@ -0,0 +1,7656 @@
+*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79289 ***
+language: Finnish
+
+
+
+
+SIRKUS JA PYHIMYS
+
+Romaani vanhaan tyyliin
+
+
+Kirj.
+
+JOEL LEHTONEN
+
+
+
+
+
+Helsingissä,
+Kustannusosakeyhtiö Otava,
+1927.
+
+
+
+
+SISÄLLYS:
+
+ Pelastus.
+ Vanhemman rakkaus.
+ Jumalallinen rakkaus.
+ Maallinen rakkaus.
+ Pelastuksen toivo.
+
+
+
+
+PELASTUS
+
+
+
+_In medias res: vallaton satu alkaa. Vähän kaikesta, mitä Angelika
+tekee, mitä hän rakastaa ja kuinka hän yht'äkkiä lennättää Tähdellä
+kaupunkiin tulipaloon._
+
+
+Aikainen syksy. Elokuun viimeiset päivät. Koivikossa, jonka keskeltä
+Pähkinämäen punainen talo paistaa, lentelevät keltaiset lehdet.
+
+Pähkinämäen tytär, nuori Angelika, seisoo puutarhansa veräjällä.
+Ihastelee hedelmäpuitaan. Hän on kyllä kaunis, — jätämme kumminkin
+jokaisen itsensä kuviteltavaksi tuon kauneuden laadun, koska kullakin
+on oma makunsa! Ainoastaan sen verran täytynee sanoa, että hän on
+kookas ja solakka, silmät siniset, niiden katse ihmeellisen avoin, nyt
+ihastusta sädehtivä. Tukka ei väriltään varsin kuin pellava, vaan
+paremminkin kuin tuores rukiinolki, hieman kihara.
+
+Angelika ihastelee:
+
+— Kesäomenapuissa punottavat jo hedelmät aivan kypsiltä.
+
+Entä sitten kirsikkapuut! Onko mitään makeampaa suuhun pistää kuin
+tummat, mehukkaat kirsikat?
+
+Kauniita ovat pihlajatkin, joissa tertut muuttuvat yhä iloisemman
+punaisiksi.
+
+Ja siinä Angelika ajattelee jälleen puutarhansa suurentamista.
+Pitäisipä tänne viimein hankkia, kun hän ensi talven kuluttua pääsee
+tyttökoulusta ja ikävänlaisesta elämästä kaupungissa, edes yksi
+pähkinäpuukin, kuten täällä tietysti on aikoinaan kasvanut, koska talon
+nimi on Pähkinämäki...
+
+Ajatukset häiriytyvät, sillä nyt juosta kahistaa jotain hänen luokseen,
+kiipeää ylös hänen esiliinaansa pitkin. Orava! Angelikan kesy orava,
+jonka Alvar-veikko, innokas metsämies, toi hänelle poikasena pesästä.
+Sitä nyt Pyynti, talon koira, ahdistaa, nuori ja vielä tottumaton
+täkäläisiin tapoihin. Orava työntäytyy tavalliseen olinpaikkaansa,
+Angelikan esiliinan taskuun. Sitä täytyy hyväillä, sille innokkaan
+hellästi puhella, ja samalla torua Pyyntiä, joka kuuntelee toinen korva
+pystyssä kuin rukkasenpeukalo.
+
+Ja sitten kajahtaa kartanolta toisten eläinten ääniä: karja kutsuu
+Angelikaa.
+
+Hetken kuluttua seisookin hän karjatarhan aidan vieressä kädet
+kyynärpäihin asti suuruksessa ja katselee onnellisena, kuinka lehmät
+nauttivat iltajuomaansa, jonka hän on niille jauhoilla ja suolalla
+seannut. Sitten jakelee hän niille vielä viimeiset iltaherkut, metsästä
+hakemansa mehuisat tatit. Mutta tämän jälkeen, kun palvelustyttöjen
+lypsämä maito kuohuu kiuluihin, — itse ei Angelika lypsä, eikä varmaan
+tahdokaan sitä koskaan tehdä, — ja kun toiset ammut ovat jo asettuneet
+makuulle tarhaan, joka on täytetty melkein puolen metrin paksuudelta
+puhtailla pehkuilla, joten ne lepäävät kuin hyvätkin herrasväet
+jousipatjoilla, — kuuluu Pähkinämäen rouvan, Angelikan äidin ääni,
+huutaen tytärtä avuksi järjestettäessä maitokamarissa separaattoria
+kuntoon. Maitokamari on toisessa päässä väentupaa, joka on maalattu
+punaiseksi sekin. Sinne nyt Angelika kohta! Ohimennen täytyy hänen
+kuitenkin ensin tepsutella sanomassa hyvääyötä possuille, jotka ovat
+vetäytyneet olkien sisään omaan pikku asumukseensa, mutta töhähtävät
+hänet huomatessaan valveille, tulevat kaikki neljä ulos aitaukseensa ja
+kellahtavat maahan kyljelleen kuin säkit, että hän hiukan pikku oksalla
+niitä kutittaisi. Julmaan kohtaloon tuomitut! Niiden lihaakaan ei
+Angelika voi sitten syödä — ennenkuin kevättalvella!
+
+Ja ennen kaikkea pitää vilkaista hiukan kanoja, joita asuu suuri parvi
+häkissä karjapihan nurkkauksessa. Kanat nukkuvat, mutta kukko kurahtaa
+kuitenkin tapansa mukaan tervehdyksensä ovenluukusta ja tirkistelee
+perheensä ruokkijaa punertavalla silmällään.
+
+Ja nyt menee Angelika, joka on koko päivän riennellyt edestakaisin
+moninaisissa askareissa, auttamaan yhtä uutteraa äitiään. Mielessä on
+hänellä kuitenkin jo valmiina aikomus vaihtaa kanoille vielä uutta ja
+puhdasta juomavettä; vanhin kana, tyhmyri, on varmaankin läikyttänyt
+entisen juoman vähiin. Sen hän toki muistaakin tehdä maitokamarista
+päästyään. Ja viimeisteltyään sitten palvelus- ja isäntäväen
+ruokapöytien kattamista juoksee hän lopuksi, ennen illalliskellon
+soittoa, — ateriain ajasta kuten muustakin on varsinkin Alvar,
+Pähkinämäen kahdesta lapsesta vanhempi, joka nyt lukee täällä
+tutkintojaan, kovin täsmällinen, — nopeasti vielä sanomaan hyvää yötä
+kaikkein parhaalle lemmikilleen: se on hevonen nimeltään Tähti. Nuori
+orhi. Vaaleanpunertava, melkein valkea. Tulinen ja voimakas, mutta
+hiukan vauhko — kaikille muille paitsi ei Angelikalle. Rantahakaan,
+jossa se viettää öitä, ei ole pitkälti. Murun sokeria se nyt
+saa Angelikalta ja palan kovaa leipää. Sill'aikaa hiljentää
+separaattori ylhäällä mäellä viimeisiä hyrrääviä kierrähdyksiään, niin
+että karjatarhasta erottaa jo pahnoilla märehtivien lehmäin
+kellonkalahduksia. Syöttäessään taputtelee Angelika otsalle vihaista
+Tähteä, joka pari kertaa tavoittaa näykkäistä vaalijaansakin... vaikka
+ei enää oikein tosissaan.
+
+Ja koko ajan on kesy orava nukkunut Angelikan taskussa.
+
+Mutta mitäs nyt?
+
+Kuuluu ikäänkuin kirkonkellojen kuminaa!
+
+Mitä kirkonkellot soittavat? Kaupungista, — eivät tämän kunnan kirkon
+kellot.
+
+Ja näin, melkein yöllä? Ja arkena!
+
+Kaupungissa riehuu luultavasti tulipalo.
+
+Kaupunkiin ei Pähkinämäeltä ole enempää kuin seitsemän kilometriä.
+
+Kuu ilmestyy yht'äkkiä kurkistamaan tuolta saaren takaa. Yht'äkkiä,
+vallan säikähdyttäen: sillä sekin kuumottaa suurena ja punaisena kuin
+tulipalo.
+
+Kuu kohoaa nopeasti ja pienenee. Se valaa järven yli hopeana säteilevän
+sillan, joka johtaa, kuinka vertaisi, suoraan taivaaseen... Kuin
+sielujen tie...
+
+Mutta tämä kellojen kumina!
+
+Angelika ei halua säikähdyttää vanhempiaan siitä kertomalla. Kartanolle
+riennettyään kiipeää hän suoraan yliskamariin, jossa Alvar asuu. Siellä
+istuu Alvar jo elokuisen lampun ääressä lainopillista kurssikirjaansa
+lukien.
+
+Luku ei kuitenkaan nyt oikein tahdo sujua. Elokuinen lamppu! Se näyttää
+hänestä, joka yleensä on niin reipas ja riehakas, ikäänkuin
+alakuloiselta! Hän itse on nimittäin alakuloinen: hänen on aivan pian
+lähdettävä Helsinkiin, luovuttava vapauksista, joita hän välisti
+kesälukujen lomassa on itselleen sallinut. Kesä kadonnut...
+
+No, olkoon menneeksi! Se on selvä! ajattelee Alvar.
+
+Tuossa hohtaa syksyinen mimosakimppu, jonka Angelika asetti tänään
+pöydälle hänen työlamppunsa viereen...
+
+"Tule katsomaan, Alvar", huudahti Angelika. "Kuuluu kuin kirkonkellot
+soisivat kaupungissa."
+
+He menivät ikkunaan.
+
+Sieltä näkyi loimotusta järven ja metsän ääriviivojen ylitse, kaupungin
+kohdalta.
+
+Välisti huomaa tulenkieliäkin välkähtelevän ilmaan kuumotuksen seasta.
+
+Angelika huudahtaa jälleen:
+
+"Tosiaan tulipalo. Jumala varjelkoon! Suuri tulipalo, koska
+kirkonkellotkin soittavat! Minkälaisessa hädässä siellä ihmiset
+ovatkaan!"
+
+He aukaisevat ikkunan, he kuulevat nyt heikosti myöskin palotorvien
+toitotusta. Kirkon harmaa torninkupu näkyy päivin tänne asti. Nyt se
+näkyy yölläkin: valkean tornin harmaa kupukatto punertaa joskus
+tulenhohteessa.
+
+Ja lyseo kukkulalla hulmahtaa välisti näkyviin veripunaisena...
+
+"Poloiset ihmiset!" hokee Angelika. "Minäpä ajan kaupunkiin! Siellä
+tarvittaisiin apua."
+
+Sisarukset juoksevat alas ilmoittamaan tulipalosta vanhemmilleen. Alvar
+kursailematta, Angelika koettaen tapahtumaa pienentää, mutta lausuen
+jyrkän päätöksensä ajaa kaupunkiin hätään.
+
+Työntääpä hän jo oravankin taskustaan häkkiin, jossa se tekee
+herättämisestä häkeltyneenä pyörällään muutaman hyrräyksen ja painuu
+sitten pesäänsä.
+
+Angelika uhkaa noutaa Tähden laitumelta.
+
+Turhaa oli Mikael Laurellin, Angelikan isän, pudistella päätänsä
+Angelikan aikomukselle:
+
+"Onhan se kyllä ehkä hyvinkin raskas onnettomuus, mutta — lähdetköhän
+sinä nyt kuitenkaan..."
+
+Turhaa Alvarin yhtyä häneen väittäen, että liika väki sellaisissa
+tilaisuuksissa tungeksii tiellä ja että kaupungissa on palokunta
+tällaista hätää varten. Turhaa Cecilia-rouvan valitella, — minkä
+tulipalon vaaraan joutuneiden onnettomuutta sääliessään ennätti, —
+että Tähti oli vielä vallan mahdoton sellaiseen hälinään: se
+säikähtäisi siellä pahemmin kuin koskaan ennen ja lennättäisi ajajansa
+ellei tuleen, niin ehkä laiturilta veteen. Rouva melkein siunaili
+kuvitellessaan Angelikan vaaraa, — jos hänen puhettaan voi sanoa
+siunailuksi: sillä perhe oli vanhaa sekä herran että rouvan puolelta ja
+siten tottunut pitämään liialliset tunteenpurkaukset, jopa hälisevän
+puhetavankin, josta kuitenkin Alvar teki poikkeuksen, melkeinpä
+sopivaisuuden loukkauksena. Turhaa!
+
+Kun he kaikki menivät yläkertaan ja katselivat tulipalon yltyvää
+loimotusta, niin Angelika kiihtyi ilmeisesti uskomaan, että hän olisi
+kaupungissa aivan välttämätön:
+
+"Ajatelkaa ihmisten hätää! Enkä joudu sinne muuten kuin Tähdellä,
+mitäpä työhevosista. Minä tunnen Tähden ja se minut. Minähän luotan
+siihen, ei se ole enää yhtään paha, kun puhuu sille kauniisti, onhan
+isä ja äiti sen jo nähneet. Ja se saa jäädä kaupungin syrjälle, jos se
+tuntuu pelkäävän. Alvar tulkoon mukaan, hän vartioi sitä, kun se on
+sidottu johonkin aitaan tai puuhun. Vai pelkäisikö nuori ylioppilas
+hevosta, joka on ollut villi? Minä tohtisin lähteä sillä vaikka ajamaan
+vesitynnyreitä tulipaloon."
+
+"So so, Angelika", vastasi Alvar. "Miesten asia on syöksyä päin tulta,
+mertä ja vertäkin, jos tarvitaan. Pystyttäneen aina siihen, mihin nuori
+tyttölapsikin."
+
+"Vertä! Hirveitä sanoja", valitti Cecilia-rouva.
+
+Huomautamme tässä ohimennen, että kertoelma liikkuu vuosissa, jotka
+olivat vähää ennen vapaussotaamme, siis ajoissa, jolloin nuorisossa
+alkoi herätä ajatuksia karkoittaa Venäjä maastamme asevoimin.
+
+Alvar jatkoi:
+
+"Yksin ei tyttölapsi, reipaskaan, sinne lähde. Täytyy olla sankari
+mukana! Pukeuduhan nyt, Angelika, palosotilaaksi, niin mies pistää
+Tähtesi aisoihin, kun ensin sukaisee ylleen huonot vaatteet, jotka
+eivät noesta turmellu. Tosinhan se pyrstötähti enää tuskin muuta kuin
+ehkä pyrstöään viuhtoo, — muutenhan sitä ei olisikaan voitu jättää
+melkein pelkästään sinun hoitoosi, mutta tulipalo on aina tulipalo."
+
+"Mutta minä kuskaan sitä. Minäpä sen kesytinkin!" jatkoi Angelika.
+"Tähti on minun!"
+
+Tuskin puolta tuntia, — Angelika vain siveli pari voileipää valmiista
+pöydästä, työnsi ne Alvarille, hyvästeli vielä nopsasti leppäkerttuja,
+joita hänellä oli niitäkin häkissä ruokasalissa, — sitten rattaille ja
+sisarukset kiidättivät kartanolta. Pyynti räyski mukaan pääsyä, se
+puikki Alvarin uhkaamana pihalle takaisin. Angelika ohjaksissa. Alvar
+hyppelee availemassa pari porttia. Siten kuun valaisemaa tietä
+läheiseen kylään, joka kyyröttää tiheänä rykelmänä pitkän hiekkaharjun
+rinteellä. Kylä ei vielä nukkunut: pihoilla ja raitilla seisoskeli
+miehiä ja eukkoja tähystelemässä tulipaloa! Nyt ohitse hedelmätarhain,
+joita on melkein jokaisessa talossa, ja Angelika pingoittaa ohjaksia,
+vauhti kiihtyy, kaula pystyssä samoaa vaalea hevonen. Se ei säiky,
+sillä Angelikan sanat kuuluvat koko ajan rauhoittavina sen virkkuihin
+korviin.
+
+Kun noustaan kummulle, jonka juurella Tuulensilmän saha näkyy, kaikuu
+kirkonkellojen valittava kumina yhä selvempänä ja loimotus metsän takaa
+paistaa yhä kamalammin.
+
+Cecilia-rouva Pähkinämäellä Alvarin huoneessa istahtaa tuolille,
+ikäänkuin jalat eivät jaksaisi hänen kevyttä painoaankaan kantaa, ja
+hän valittaa pelkäävänsä, että lapsille tapahtuu jokin onnettomuus. Hän
+ei saisi unta silmäänsä ennenkuin he tulisivat takaisin:
+
+"Enkä voi tuota loimotustakaan katsella, se tekee niin pahaa!"
+
+"Älä katsele", vastaa Mikael Laurell. "Parasta, että menemme täältä
+alas. Emmehän muutakaan voi. Mutta lapset ovat Luojan käsissä... Ehkäpä
+tässä on jokin tarkoitus... Huomasitko, miten Angelika vakuutti, että
+hän kenties joutuisi sinne todelliseksi avuksi. Eihän saa estää nuoria
+sydämiä hyvistä ja kauniista teoista."
+
+"Totta", myönsi rouva. "Mutta tulipalo! Tuskassa olen aina silloinkin,
+kun Angelika lähtee viemään apua tölleihin, joissa raivoaa tulirokko
+tai jokin muu vaarallinen tauti."
+
+Alhaalla he kaksi sitten juttelivat Angelikan hellyydestä köyhiä
+kohtaan... Ja siitä, ettei hänen sydämessään piillyt ylpeyden
+rahtuakaan... Kuinka hän lähestyi puhuttelemaan jotain muonamiestä,
+jonka saappaat, kun hän tulee vainiolta, ovat saviset tai haiskahtavat
+työn mukaan! Angelika kättelee iloisesti jokaista vaivojen kangistamaa
+kouraa. Pysähtyy pakinoimaan kylän eukko-parkojen kanssa, joiden
+vaatteet ovat yhtä ja pelkkää paikkatilkkua, jotavastoin talon
+tyttäretkin, kekastellen uusmuotisissa leningeissään kuin ylhäiset
+neidit, suvaitsevat nostaa moisille nenäänsä. Angelikalle ei muorien
+todellakaan tarvitse lyyhistää niin että tausta maata viistää. Niin,
+kotikutoisissa Angelika kulkee oikein ylpeydekseen, hänessä ei
+turhamaisuutta, ei kevytmielisyyttä. Silti on hänellä kyllä
+omapäisyyttä:
+
+"Saipa minut", sanoo Mikael Laurell, "tuohonkin, että polttaisin kaksi
+piipullista vähemmän päivässä. Hän tahtoo hyvää, ja pakottaa itsensä
+sitä tekemään. Ahkeruus... on hänelle kaikki kaikessa... Ompelee
+puolittain väkisten nappeja köyhäintalon heikkopäisten hoidokkienkin
+paitain kauluksiin ja saa heiltä, onnettomilta, välisti palkaksi kuulla
+pöyristäviä törkeyksiä. Mutta ole huoletta, Cecilia: mikään karkeus ei
+tartu lumpeenkukkaamme..."
+
+"Ei, sitä en pelkääkään", vastasi rouva. "Kunhan vain sairaita
+autellessa... taudit eivät tarttuisi häneen..."
+
+Mitä kaikkea tulipaloissa sattuu, ja miten Angelika pelasti pikku
+pojan.
+
+
+
+_Sillä välin Angelika ja Alvar joutuivat kaupunkiin._
+
+
+Ja nyt Angelika tuli keskelle hävitystä Myllymäelle, etukaupunkiin,
+jossa tulipalo raivosi. Eräällä pihalla törröttivät jo kahden
+rakennuksen savupiiput tuhkakeolla. Väkeä kuhisi, paloruiskujen
+tangoissa heiluivat miehet noen ja hien vallassa, palotorvet vonkuivat,
+kirkonkellot pauhasivat. Tuli riehui edelleen monissa taloissa.
+Sokeainkoulu oli vaarassa, sen katolla kiipeili palosotilaita
+vesisankoineen, sokeita talutettiin pakoon.
+
+Angelikan hevonen oli korskahtanut etukaupungin reunassa vastarintaan.
+Se oli sidottu poppeliin syrjäisen rakennuksen seinämälle ja Alvar jäi
+sitä vartioimaan.
+
+Niin, liekit loimusivat siellä, köyhälistön korttelissa. Ikkunoita
+räiskähti murskaksi, aukoista tuprahti tulta, savua ja pölyä.
+Säästyneiden talojen ruudut välkehtivät kaameaa, veripunaista valoa.
+Kuin manalan haamut häärivät onnettomat ja auttamaan tai katselemaan
+juosseet palavien rakennusten välissä. Palotornista vongahteli silloin
+tällöin hälyytyskone käheästi ja huikeasti kuin hirviö. Ja kirkosta, —
+sinne oli pari lyseolaisvintiötä tunkeutunut, kun urkuri, nuori
+säveltäjä, joka siellä eilisiltana oli harjoitellut uruilla, unohti
+lukitsematta sakariston oven, — kirkosta kumisi yhä suuren kellon
+läppäys.
+
+"Teemmehän kaupungille hyvän työn", väitti toinen pojista, "herätämme
+vartijan palotornissa. Viime kerralla hän nukkui: hänet täytyi mennä
+valveille töykkäisemään."
+
+Siis suuri kello moukui, pojat kiikkuivat vuorotellen köydessä.
+
+Eräällä portilla, jossa ei kuule mitään, niin rämisevät siellä vettä
+ajavien pyörät, hevoset korskuvat, ruiskut jyskyttävät ja miehet
+huutavat toisilleen lennättäen letkuista rätiseviä suihkuja vimmattuun
+tuleen, palokuntalaisten kirveet halkovat ovia ja palohaat kiskovat
+ryminällä alas punaisia kattotelineitä, — siellä näkee Angelika
+Laurell pienen eukon, joka istuu maassa keskellä tietä ja on kerännyt
+ympärilleen suunnattoman kasan vanhoja kenkiä. Angelika koettaa viedä
+eukkoa pois ihmisten jaloista. Mutta eukko lukee kenkiään, puuttuisiko
+vielä jokunen pari. Ja kuitenkin ovat ne kymmenet kengät vanhoja,
+rikkonaisia, tietysti parittomiakin. Muutamat katselijoista naurelevat
+eukolle ja hänen kengilleen. On siinä nauhakenkää ja saapasta, pieksua
+ja puolikenkää, töppöstä, tohvelia ja tallukasta, kaikki rikkonaisia ja
+irvisteleviä, pohjattomia, varrettomia, vailla anturoita ja korkoja.
+
+"Ei hän ole ihan köyhä", sanoo joku. "Hänen muu omaisuutensa palaa,
+vaatteet, huonekalut ja kaikki. Ja hän on pelastanut röykkiön kenkiä."
+
+Angelika ravistaa eukon tajuihinsa, vaatii tietää, missä hänen
+asuntonsa on, kiidättää hänet sinne. Se pää rakennusta, jossa eukko
+asuu, ei olekaan vielä tulessa. Ja niinpä hänen oikeat tavaransa
+tulevat Angelikan avulla pelastetuiksi.
+
+Mutta nyt: tuossa palavan talon ikkunan takana seisoo mies, jolle
+palosotilaat huutavat:
+
+"Tule klasista ulos, ovesta et pääse. Lyö klasi rikki!"
+
+"Pokat menevät pilalle", vastaa mies eikä tule ulos.
+
+Yleisö hätäilee, joku nauraa:
+
+"Tuossa toinen: koko mörskä palaa häneltä, ja hän säälii ikkunapokiaan
+niin että mieluummin itse palaisi."
+
+Angelika huudahtaa:
+
+"Kuinka te nauratte!"
+
+Ja odottamatta palokuntalaisia sieppaa hän pihalta tuolin ja lyö
+ikkunan rikki. Hän saa apua: yksi palosotilaista levittää ikkunaa ja
+vetää talon isännän pyörtyneenä ulos. Angelika ryhtyy valelemaan hänen
+harmaita kasvojaan vedellä.
+
+Sitten tulee hänelle uutta työtä. Eräät sällit kurkottelevat
+rikkonaisista ikkunoista sisälle ja pistelevät taskuihinsa vierasta
+tavaraa, tällaiseen suureen tulipaloon on vartioketju riittämätön.
+Angelika vaatii joutavat katselijat vartijoiksi ja toiset kokoamaan
+syrjään tavaroita, joita pikku pojat alkoivat huvikseen kuljetella
+sinne tänne ja survoa hauskasti ritiseviä lasiesineitä jalkoihinsakin.
+
+Toisen rakennuksen pihalla sai Angelika kuulla, miten tulipalon
+oletettiin syttyneen. Juoksusta huohottava ryhmä naisia oli sen verran
+rauhoittunut, että saattoi puhua ja tutkia onnettomuuden syitä:
+
+"Se oli toimittaja Ilolan poika", sanoi eräs. "Näin hänen juoksevan
+pihan poikki asuntoonsa, kuulin hänen huutavan: Antakaa märkää riepua,
+äiti! Kiireesti märkää riepua!"
+
+"Se kiipeileekin kaikkialla, tikapuilla, ullakoilla ja katoilla",
+jatkoi toinen.
+
+"Se juoksi silloin tuolta, jossa ensiksi syttyi", sanoi muudan pitkä
+mies paljasjaloin ja luuta olalla. "Selkään sille pitäisi antaa niin
+että nikertyisi."
+
+"Tyhjäntoimittaja on hänen isänsä. Oli lehden toimittajana. Joi, sai
+potkut. Ja rupesi sitten kirjailijaksi."
+
+"Ei maksa velkojaan. Juo minkä saa lainatuksi."
+
+"Ja kun saa lainatuksi, ajaa autolla."
+
+"Ja tänäänkin oli tapellut rouvansa kanssa. Kilvan huusivat toisilleen:
+Minä tapan sinut!"
+
+"Sellaisessa kasvaakin lapsia, jotka polttavat maailman. Se poika — se
+varmaan vehkeili tulitikuilla! Kuka se sanoi nähneensä hänet tulitikut
+kourassa?"
+
+"Mutta missä nuo onnettomat nyt ovat?" kysyi Angelika.
+
+Joku uskalsi:
+
+"Olkoot, — kunhan oikeat ihmiset pelastuvat!"
+
+Angelika oikaisi vartaloaan, hänen kasvonsa näyttivät kalpeilta, vaikka
+ympärillä kaikki paistoi punaiselta, — niin liikutettu hän oli.
+Solakkana, yllään tiukka, vanha, harmaa jakku, johon hän oli pukeutunut
+voidakseen huoletta liikkua tulipalossa, hän näytti komealta. Hän
+huusi:
+
+"Ihmiskullat, vastatkaa! Olkoon Ilola mikä hyvänsä, perhe, ja hänet
+itsensäkin, täytyy koettaa pelastaa. Missä he asuivat?"
+
+Hänelle selitettiin, viitottiin. Ja joku lähti juoksemaan edeltä
+näyttääkseen tietä.
+
+Se talo oli jonkinmoinen pieni vuokrakasarmi. Sekin rakennuksen osa,
+jossa Ilolat asuivat, loimusi tulessa. Palokuntalaisia ei täällä ollut.
+Tuli oli päässyt irti tallirakennuksista ja tuuli oli ajanut sen ensin
+toiselle suunnalle.
+
+Angelikan vaatimuksesta lyötiin ikkunat rikki, ja pari miestä tunkeutui
+hänen kanssaan ensimmäiseen huoneeseen. Se oli kamari, savua täynnä.
+Siellä ei ketään. Avattiin toinen ovi, liekit vastassa kuin seinä, —
+sinne ei mikään olisi päässyt, tuskin saatiin ovi jälleen kiinni.
+Huudeltiin Iloloita, heitä ei näkynyt missään.
+
+"Mutta lapsi! Se poika!" huudahti Angelika kamarissa epätoivoissaan.
+"Täytyy vielä etsiä! Eikö heillä ollut muita huoneita?"
+
+"Ei, ainoastaan nämä kaksi."
+
+Tässä ei ollut paljon tarkastettavaa: vain sänky, kirjoituspöytä, — ja
+pöydällä pullo ja sen vieressä maassa kumollaan kaksi tuolia.
+
+Mutta Angelika väänsi sänkyvaatteetkin nurin.
+
+Ja silloin hän löysi alemman patjan alta pikku pojan! Hän kaappasi
+lapsen syliinsä ja antoi hänet ikkunasta ulos. Aikoi mennä vielä
+uudestaan keittiöön, mutta onneksi hänet estettiin; samassa murtui
+väliovi yltyneen tulen paineesta ja näytti keittiön sisustan yhtenä
+tulipätsinä, josta kiilui kekäleitä ja tuprusi tikahduttaen keltaisen
+samea savu. Liekkien kärventämät miehet tempasivat nyt Angelikan ulos
+ja huusivat:
+
+"Neiti Laurell pelasti Ilolan pojan. Vanhemmat paloivat."
+
+"Niin", huokasi eräs kuiva matami, "ellei mies makaa jossakin
+kaupungilla pöhnässä".
+
+
+
+_Kaimo Ilola luulee olevansa nero. Niin luulevat enimmät ihmiset:
+suuret itsensä suuriksi neroiksi, pienet — ainakin hyvin
+vaatimattomiksi neroiksi, muutenhan ei voitaisi elää itseluottamuksen
+puutteesta. — Mitä henkevyyttä Kaimo Ilolan nerous vaatii elääkseen,
+mitä velvollisuuksia yhteiskunnalla on neroa kohtaan jotain häneltä
+saadakseen, ja miten Kaimo Ilola osaa vapauttaa itsensä. Mutta mitä
+lopultakin tämä kaikki jyrkkä ja itsetuntoinen nerous merkitsee?_
+
+
+Kumminkin paloi ainoastaan toinen vanhemmista, äiti.
+
+Äidin ruumiin jäännökset löydettiin sitten raunioista, mutta ei itsensä
+toimittaja Ilolan. Luultiin ensin hänenkin hajonneen tuhkaksi, vaikka
+luultiinpa hänestä yhtä ja toista muutakin.
+
+Todellisuudessa Kaimo Ilola olikin — paennut: siirtynyt kauas toiselle
+paikkakunnalle ja muuttanut nimensä!
+
+Ja hän pakeni juuri tänä tulipaloyönä.
+
+Vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen poikansa, seisoi hän erään
+tallirakennuksen solassa; talon vuokralaisina asui näet muun muassa
+kolme ajuria. Siellä hän piiloitteli miehiltä, jotka tulivat
+pelastamaan hevosiaan ja sikojaan.
+
+Hän oli vieläkin päissään, vaikka makasikin koko iltapuolen hutikkaansa
+metsässä. Mutta sen verran oli hän selvennyt, että kuuli kuinka ihmiset
+syytivät soimauksia hänelle itselleen ja hänen pojalleen.
+
+Tunnontuskat vaivasivat Kaimo Ilolaa kyllä, joskin ne olivat aivan omaa
+laatuaan. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ihmisten tuomiota. Ja oli yhä
+katkera vaimolleen ja elämälleen tämänaamuisesta.
+
+Ihmiset puhuivat täällä hänen rappeutumisestaan, juoppoudestaan,
+raakuudestaan. Hänen, entisen neron!
+
+Hänen, jonka vaimo, perhe oli pilannut.
+
+Hänen, joka muuten olisi voinut olla hyvin suuri, — kuten hän
+sittenkin tunsi olevansa! Suureksi hän olisi päässyt, jos vaimoa ei
+olisi ollut olemassa.
+
+Jospa ihmiset olisivat tietäneet, mitä vikoja tuolla naisella, joka
+kyllä hoiteli kodin ja keitti luusopan samoista luista viisi kertaa,
+joka paikkasi ja parsi kymmeneen kertaan samat vaatteet, — jospa he
+olisivat tietäneet, mikä hänen vaimonsa oli! Suurin vika se, ettei
+vaimo osannut — lentää! Todellakin, lentää: inspiroitua: hän ei
+ymmärtänyt kirjailijaa, joksi Ilola oli sanomalehdestä lähdettyään
+ruvennut.
+
+Lentämättömyydellä Ilola tarkoitti sitä, ettei vaimo käsittänyt, että
+Ilolan täytyi saada juoda. Niin sieluton, aatteeton hän oli! Ilolan
+täytyi saada joskus juoda, — ainakin kerta päivässä oikein tukeva
+ryyppy tai kymmenen viatonta, pienempää. Sielunsa siivekkyyden,
+inspiratsioninsa vuoksi. Muuten ei hän osannut suunnitella kirjojaan.
+
+Häneltä oli ilmestynyt kaksi romaania, joissa kuvattiin naisen
+aineellisuuden vuoksi traagilliseksi muuttunutta miestä ja mielikuvien
+ihannenaista, jollaiseen Ilola hankki malleja Seurahuoneen
+tarjoilijattarista tai kadultakin, tuoden heitä kotiinsa autolla
+jatkamaan juhlaa, niistä tuomisista syttyi kotona ainakin jälkeenpäin
+tora, kiista, viime aikoina ilmeinen tappelu. Niin tänäänkin, edellisen
+yön kapakkajuhlan jälkeen. Oikein ruumiillinen tappelu! Kaimo Ilola
+ajoi aamulla naisseurassa kotiin, riemuiten, tietämättä mitään maailman
+murheista. Päässä oli hänellä — uusi kohta uuteen romaaniin, ja hän
+tunsi itsensä aatteistaan haltioituneeksi. Silloin vaimo turmeli
+kaiken: tempoi hänet siivestä alas ilmasta, pilvistä, taivaasta. Ja
+häpäisi miehen, joka oli herra talossaan, karkoittamalla sieltä nuo
+herttaiset naiset, Kaimo Ilolan henkevän seuran. Naiset menivät. Ilola
+nakkeli ensin pöytäastiat pirstaleiksi permantoon, näyttäen, että
+hänellä oli demonisia talangeja. Ja sitten hän löi tuota sielutonta
+kotinautaa, joka valitti heidän varattomuuttaan, löi ja veti hiuksista
+pitkin lattiaa, niin että vaimo sai pahan sydänkohtauksen ja jäi
+puolihengettömänä sänkyyn, keittiöön, sillä siellä hän nukkui erillään
+poikansa kanssa, mies asui yksinään komeasti kamaria. Itse Ilola meni
+metsään, makasi siellä, ja joutui parhaiksi nähdäkseen kotinsa tulessa.
+
+Kyllä Ilola hieman kärsi tunnontuskia, mutta vielä enemmän, näin
+aamuisen tappelun jälkeen ja pää yhä juhlista kiihtyneenä, vihaa
+perhettään kohtaan. Hän ei kiiruhtanut pelastamaan... ei vaikka
+kaikkein pahinta olisi tullut! Siinäkö kirjailijan elämäntehtävä,
+kutsumus: olla perheolento? Ajatella naista ja lasta? Eikö hänen
+täytynyt luoda henkisesti, tuottaa hengenlapsia?
+
+Oikeastaan yhteiskunta voi tuntea itsensä ylpeäksi, kun kirjailija vain
+suvaitsi antaa lapselle elämän. Yhteiskunnan velvollisuus olisi sitten
+pitää puolestaan huoli, ettei lapsi, tuo neron lahja yhteiskunnalle,
+kärsisi nälkää eikä alastomuutta. Yhteiskunnan velvollisuus oli ottaa
+lapsi haltuunsa, elättää se...
+
+Tietysti Kaimo Ilola uskoi jo senkin suureksi lahjaksi maailmalle, että
+hänellä oli poika! Tietysti hänen kyömyinen, punertava nokkansa
+ansaitsi jatkumisen vastaisuudessa, puhumattakaan sitten hänen
+hengenlahjoistaan; varsinkin hänen matemaattisista kyvyistään, joissa
+hän oli aikomaan koulussa erikoistunut! Tietysti hänellekin oli lapsi
+välttämätön — hänen oman itsensä vuoksi! Mutta hänen mielestään olisi
+yhteiskunnan pitänyt hoitaa hänen poikaansa niinkuin leppälinnut
+käenpoikia.
+
+Yhteiskunta ei ilmestynyt hänelle hätään.
+
+Siispä hän antoi perheensä palaa: ihmiset täällä puhuivat ja Ilola itse
+uskoi, että ainakin vaimo, joka ei sydänkohtauksessaan päässyt pakoon,
+oli läkähtynyt tulipaloon.
+
+Mutta pahemmin Ilola pelkäsi ihmisten tuomiota, kuten ilmaistu. Mikä
+häpeä!
+
+Ja jos poika kenties olisikin pelastunut, niin — miten Ilola sen
+yksinään hoitaisi? Ilman vaimoa. Siitäpä vasta risti tulisi hänelle,
+onnettomalle! Marttyyri hän olisi. Siipirikko, joka ponnisteli pois
+aineesta, mutta pysyisi nyt aineellisesti sidottuna — poikaansa,
+pakotettuna kieltäytymään omasta kutsumuksestaan.
+
+Entä sitten se, että milloin hän vain näkisi pojan tummat silmät,
+muistaisi hän myöskin äidin, joka oli jäänyt vuoteeseen palamaan
+miehensä rusikoimana.
+
+"Ei, pakoon! Pois tuhon paikalta! Pois koko tästä kaupungista! Menen
+ehkä Amerikkaan, jätän koko maan... ellen pääse sanomalehtisensoriksi:
+sellaiset miehet ovat nykyiselle puolivenäläiselle senaatille
+tervetulleet! Muutan nimeni. Saan elää huomaamatonta, vaatimatonta
+elämää. Piileskelen omassa huoneessani niinkuin sensorien on tapana."
+
+Ilola livisti palopaikalta vähän ennen kuin Angelika pelasti hänen
+poikansa, Samin.
+
+
+
+_Sam leikki kaskenpolttoa ja poltti monta taloa_.
+
+
+Angelika seisoi monenmoisten särkyneiden ja eheinä säilyneiden
+esineiden keskellä ja piti Ilolan poikaa kädestä. Eräät kyselivät pojan
+ikää. Sam vastasi täyttäneensä kuusi vuotta:
+
+"Oikeana Maarianpäivänä, ei Marian nimipäivänä."
+
+Toiset säälittelivät hänen pöksyjään, joiden tausta riippui pitkinä
+riekaleina, ja arvelivat, että mahtoi tässä vika olla äidissäkin,
+lapsen asusta päättäen, vaikka myöskin isässä: maisterismiehen lapseksi
+ei tällaista luulisi; mutta kaipa nyt nainen saisi aina käsiinsä
+parsinneulan ja edes seililankaa ainoan pienokaisensa housut
+paikatakseen. — Eräät sanoivat:
+
+"Nyt isä hävennee silmät päästänsä, kun ei tule tänne."
+
+"Kai hän on palanut..."
+
+Eräs eukko sanoi säälitellen:
+
+"Onko lapsella ikävä, kun äitikin paloi?"
+
+Pojan silmät saivat hyvin oudon ilmeen.
+
+Mutta Angelika sanoi Samille:
+
+"Ihmiset puhuvat roskaa, ei Samin äidillä ole hätää. Kyllä hän ilmestyy
+pikku Saminsa luokse."
+
+Sitten hän kääntyi yleisön puoleen:
+
+"Mutta nyt, ihmiset, täytyisi ajatella, minne Sam pannaan yöksi, kuka
+hänet ottaa?"
+
+Joku esitti, että pojasta pitäisi ilmoittaa viranomaisille. Olihan
+tuolla poliiseja. Eräs sanoi:
+
+"Pitäisi viedä hänet köyhäintalolle. Mutta siitä tulee uusi juoksu
+tässä kiireessä."
+
+"Voithan ottaa hänet itse", sutkautti toinen. "Omaksesi."
+
+"Niin juuri", huudahti Angelika.
+
+"Minulla on jo tarpeeksi vaivaa omistani", vastasi ahdistettu.
+
+"Sinulla?" hymähti toinen pilkallisesti. "Sinulla on kolme, mutta minä
+elätän kuutta lasta, kaikki omiani."
+
+Puhuja oli mies.
+
+"Tässä on pariskunta, jolla ei ole yhtään lasta", esitti eräs
+vanhahtava naisen ääni. "Heidän sopisi ottaa hänet, jos hän jää
+orvoksi. Niin, se olisi suorastaan heidän velvollisuutensa, onhan
+heillä musta villakoirakin."
+
+Pariskunta joutui pahaan kiipeliin. Mies alkoi vetäytyä nopeasti
+pihalta pois, ja tulipalon punotuksessakin, joka teki kaiken
+punaiseksi, erotti, että rouva lehahti hyvin punaiseksi; hänen leukansa
+vapisi, kun hän kuiskasi miehelleen:
+
+"Ilkeä vanhapiika! Ei anna ihmisten olla rauhassa."
+
+Ja hän kivahti ääneen:
+
+"Ottakoon postineiti hänet itse. Hänellä itselläänkin on kissa."
+
+"Minulla on monta lasta, minulla", vastasi postineiti.
+
+"Oho-hoo!" naurettiin.
+
+"Niitä on", vahvisti neiti. "Ettekö tiedä, että minä käyn auttamassa
+lastenkodissa ja ompelen kaiken talvea lapsille, joiden vanhemmat ovat
+onnettomia omasta syystään tai kovasta kohtalostaan? Ottaisin
+hommatakseni tämänkin lastenkotiin, ellei, — niin, ehkäpä hänen
+isänsäkin ilmestyy vielä, mutta lieneekö kirjailijasta lastensa
+elättäjäksi... niin, ottaisin sen tehdäkseni, ellei minun mielestäni
+muillakin kerran olisi velvollisuuksia, ja kun tämä lapseton pari on
+kunnon ihmisiä, niin ajattelin..."
+
+Lapseton aviomies laski päänsä riipuksiin, pudisteli sitä, huokasi ja
+sanoi moraalisesti:
+
+"Niinhän se on. Velvollisuus vaatisi ihmisiä auttamaan. Mutta kun
+ainakin isä oli tai on rappeutunut, eikä toisestakaan vanhemmasta liene
+varmuutta... Ei tietäisi, mihin suruun joutuisi vieraiden ihmisten
+lapsi, jonka veressä saattaa piillä perinnöllisiä vikoja..."
+
+Sam värisi. Vilustako? Olihan syyspuolen yö, eikä tulipalo ole mikään
+takka. Sam ei puhunut mitään.
+
+"Onko sinulla vilu?" kysyi Angelika Laurell. Poika myönsi vapisevin
+huulin. Angelika riisui villajakkunsa ja kietoi hänet siihen. Kauan ei
+hän enää kuunnellut mitä ihmisjoukko, enimmäkseen pikkuväkeä, puheli
+pojasta, toiset peloissaan väistyen, toiset Iloloita kaikin puolin
+arvostellen, muutamat asettuen siveellisen vastuun painon alle
+päästäkseen ottamasta onnetonta turvaansa. Hypähtipä eräs ajurinvaimo
+Samin eteenkin, heristeli hänelle nyrkkiään ja muistutti taas, että
+poika oli tämän tulipalon sytyttänyt, mikäli tiedettiin. Silloin
+Angelika sanoi:
+
+"Meille tulee täällä kylmä, Sam! Me lähdemme täältä. Täällä on kaikilla
+niin kova touhu, kuten tulipalossa ainakin, ettei kukaan nyt jouda
+pitämään huolta meistä. Mutta meilläpä onkin oma paikka, minne menemme,
+kunnes isä tai äiti tulevat Samin luo. Siellä on meille lämmintä. Ja
+siellä on ruokaa, — onko sinulla nälkä? Me ajamme sinne! Oikein
+kauniilla, virkulla hevosella! Melkein valkea heppa, Sam! Kiidämme
+sinne kuin tuuli."
+
+Ja Angelika vei Samin paikalta pois. Alvar tuli jo läheisessä
+kadunkulmassa vastaan. Tähti oli rauhoittunut, mutta veli levoton
+siskostaan.
+
+Pian kiidettiin kolmisin kaupungista maalle, Pähkinämäen tytär
+ohjaksissa, Alvar hänen vieressään, Sam Alvarin polvella.
+
+Samin isästä ja äidistä ei hiiskuttu sanaakaan. Kunnes poikanen, joka
+oli kovin vaiti, yht'äkkiä parahti itkuun:
+
+"Äiti!"
+
+Silloin täytyi hänen ajatuksensa johtaa muualle. Alvar sen teki, alkaen
+kysellä, mitä Sam hommaili päivät pitkät, kenen kanssa hänen oli tapana
+leikkiä ja mitä leikkiä. Kysymys oli varomaton: eihän Alvar koskaan
+niin tarkoin sanojaan pohtinut! Alvar tunsi Samin vapisevan. Mutta Sam
+kertoi, tukahduttaen miehekkäästi itkunsa:
+
+"Minä menin polttamaan kaskea vossikka Vahteran heinäparvelle. Se on
+niin mukava mies, se Vahtera. Asuu meidän vieressä, ja pojat juoksevat
+aina hänen roskiensa perästä, kun hän ajaa kaupungista, ja sanovat:
+Siinäpä se on se kiltti vossikka sieltä Myllymäestä, ja hänpä se antaa
+meidän ookata ilmaiseksi. Usein hän ottaa meidät roskiinsa, mutta jos
+ei ota, niin pojat huutavat: Mätä vossikka, mätä vossikka Myllymäestä!
+Ja silloin hän lyö piiskalla niin että korvissa vinkuu, ja — kaikki
+käpälämäkeen. Ei hän minua lyö, me ollaan ystäviä. Hän antaa minun
+leikkiä missä tahdon. Mutta siellä heinäparvella..."
+
+Kuu paistoi suoraan vastaan. Alvar näki, että Samin kasvot vääntyivät
+hädästä.
+
+"En minä sitä aikonut", vakuutti Sam.
+
+"Yks mies, hän oli itäpuolelta Suomea, kertoi, että siellä poltetaan
+sellaista kuin kaskea... Ja vossikka Vahteran vinnillä oli heiniä ja
+putkia, ne olivat puita. Minä kaasin puita kirveellä, keppi se vain
+oli. Ja kun kaikki oli kaadettu, keräsin hyvin, hyvin pienen kasken,
+tein sen keskelle lattiaa, ei siinä ollut muita heiniä likellä. Ja
+sitten menin ja otin tulitikut, kun äiti nukkui kipeänä... isä oli
+lyönyt. Ja sitten... kaikki paloi. Minä juoksin äidin luo ja huusin:
+Antakaa märkää riepua; mutta äiti ei voinut antaa. Ja sitten näkyi
+ikkunasta, että Vahteran talli paloi."
+
+"Ja sinä menit piiloon sänkyyn patjain alle. Voi sinua pikku raukkaa",
+säälitteli Angelika.
+
+"Niin, kun pelkäsin", vastasi Sam. "Isä olisi lyönyt. Hän lyö minua...
+Etenkin, jos en osaa murtolukuja."
+
+"Murtolukuja", ihmetteli Alvar. "Sinä, naapero!"
+
+"Kyllä minä ne osaan, mutta en oikein jakolaskua", väitti Sam.
+
+"Ohoh, kunhan osaisit kertomataulunkin", epäili Alvar. "Koetellaanko?"
+
+He koettelivat. Se meni todellakin pikku Samilta virheettömästi.
+
+Angelika ja Alvar huudahtivat yht'aikaa keskenään:
+
+"Mutta kuinka hänelle näin aikaisin on opetettu murtolukuja?" Ja sitten
+Samille: "Osaatko sinä sitten jo laskea kokonaisluvuilla!"
+
+Sam muuttui vähäksi aikaa mykäksi: hänen mieleensä johtui, että kun hän
+pari kertaa oli jutellut ihmisille, kuinka isä opetti hänelle
+laskentoa, ja sattui heille sanomaan, että isän silmät näyttivät
+silloin veristäviltä ja hän saattoi lyödä kovasti aivan aavistamatta,
+kuten hän paiskeli kilttiä äitiäkin ja riepotteli tukasta pitkin
+permantoa, — kun hän niin kertoi, huomasi hän, että kuulijat utelivat
+lisää ja — nauroivat säälivästi. Samissa oli herännyt epäilys, että
+siinä naurussa oli jotain hävettävää tai ilkeää. Niiden parin kerran
+jälkeen ei hän jutellut kotiasioistaan kenellekään mitään muuten kuin
+erehdyksessä. Se erehdys sattui nytkin, mutta siihenpä tunnustukset
+keskeytyivätkin! Sam vastasi ainoastaan, että isä oli opettanut hänelle
+murtolaskut.
+
+Alvar koetteli nyt Samia pienillä murtoluvuilla, ja huomasi, ettei
+poika valehdellut.
+
+"Sinä olet minun miehiäni", sanoi Alvar silloin. "Taidat osata jo
+kirjoittaakin? Ainakin numeroita? Puhumattakaan lukemisesta?"
+
+Sam naurahti:
+
+"Melkein kaikkihan osaavat lukea. Ja äiti kertoo minulle satuja. Lainaa
+kirjastosta kirjoja. Sellaisia, joita meillä ei ole."
+
+"Satukirjoja, muita tietysti on?" kysyi Angelika.
+
+"Ei ole mitään. Äiti lainaa, hän aikoo panna minut kouluunkin", vastasi
+Sam. "Mutta mitähän äiti nyt sanoo, kun minä hävisin ja lähdin tänne
+ajelemaan?"
+
+Taas jouduttiin kovin surullisiin asioihin. Angelika ja Alvar
+viettelivät niistä Samin pois: he yllyttivät hänet kertomaan satuja.
+Sam alkoi kertoa Punahilkasta ja sudesta, mutta tuskinpa sisarukset
+enää tunsivat sitä samaksi kuin olivat sen lapsina kuulleet, niin
+paljon siinä oli lisäyksiä, sivuvaiheita ja yhdistelmiä varmaankin
+toisista saduista. Ja sitä innostusta! Samin ääni oli aivan kesken
+katketa, hengitys salpautui vähän väliä niin, että hänen täytyi sitä
+oikein rintansa pohjasta vetäistä, ja silloin hän rykäisi pari kolme
+kertaa nopeasti ja riensi sitten taas edelleen mielikuvituksen huimaa
+ilmatietä, silmissä kiiluva innostus ja elehtien pienillä, siroilla
+käsillään, ojentaen nyt oikeansa, nyt taas vasempansa näyttääkseen
+jotain uljasta liikettä: metsämiehen, tuon reippaan sankarin, joka
+ampui julman suden. Hän oli nähnyt ampumistakin: ryssiä kaupungissa
+ampumakentällä. Ja hän alkoi matkia ryssien puhetta ja loilottelevaa
+laulua. Mutta sitten kiinnitti maaseutu hänen huomiotaan:
+
+"Mikä tuo tuolla puussa on? Tuulenpesä? Mikä se on? Asuuko tuuli siinä
+pesässään? Onko tuulella poikasia? Ei kai tuuli haudo munia, linnut
+hautovat. Semmoisessako pesässä Puhurin poika on syntynyt? Ja mitä
+tuolla on? Kuhilaita? Nehän ovat kuin telttoja, niiden alla voisi asua.
+Minä olen rakentanut oikeita taloja: leikkitaloja, oikeista tiilistä,
+leikkitiilistä. Kävin Vahteran poikien kanssa tiili-tehtaalla ja
+näin kuinka tiiliä poltetaan, ja nyt osaan polttaa. Puristan
+tulitikkulaatikkoon savea ja hiekkaa sekaisin, ja kun niitä oikein
+paistaa uunissa, jonka tein kalliolle, niin ne tulevat vähän yhtä
+koviksi kuin oikeat tiilet. Olen rakentanut oikean kirkon, mutta se on
+kallionkolossa, sillä pojat rikkoisivat sen muuten, parempi se on
+eheänä, ja siinä on seurakunta, joka veisaa, ja pappi, joka saarnaa..."
+
+"Pappi? Mikä pappi siellä olisi?" ihmetteli Angelika.
+
+"Pörriäinen pappina. Äiti sanoo, että on parempi sanoa pörriäinen eikä
+se, joka kiiltää kuin pappi eikä ole nappi ja on musta kuin pappi,
+vaikkei ole pappi. Ajuri Vahtera opetti minulle sellaisen arvoituksen.
+Ja Vahteraskan Tomi repi kerran napit äitinsä uudesta saketista, kun
+pelasi niillä nappikuoppaa. Mutta seurakunta ei tahdo pysyä kirkossa,
+se lentää pois ikkunoista, täytyy tuketa ikkunat. Se on ikävystynyt
+saarnaan, se pihisee hiljaa: Sit, sit, sit... Ja lentäessään se soittaa
+kuin urut."
+
+Sitten Sam matki kaupungin vanhan kirkkoherran saarnatapaa ja ääntä
+niin elävästi, että Angelikan täytyi väkistenkin nauraa. Sam vetäisi
+taas vähän henkeään. Ja nyt hän jatkoi kuuta killistellen:
+
+"Kuu olisi välisti hyvä istua: se on kuin keinutuoli. Sellainen oli
+meillä, mutta ulosottomies vei sen. Tai ripustaa kuun sarveen hattunsa.
+Entä tuo tuolla, jonka luota lensi variksia kuin kärpäsiä pullon
+suulta?"
+
+"Se on heinäauma", vastasi Angelika ja selitti, mikä auma on.
+
+Niin meni matka nopeasti, ja Pyyntikoiran räiskyvä haukunta kajahti jo
+Pähkinämäen portilta.
+
+"Tässä tulee mies, jonka suuhun proviantti taitaisi kelvata", sanoi
+Alvar kohta keittiössä vanhemmilleen, jotka riensivät vastaan. "Hänen
+suu-raukkansa, se on tehnyt kovasti matkalla työtä: hänen kielensä
+hyrrää kuin moottori. Ja sitäpaitsi on hän tänään raivannut roiman
+kasken."
+
+"Hyst", keskeytti Angelika.
+
+Ruokasalissa odotti pöytä sellaisena kuin sisarusten lähtiessäkin.
+Palaakaan ei vanha pari ollut tällä välin maistanut, niin he olivat
+lapsiaan odotelleet. Nyt meni Cecilia-rouva valkeassa yöröijyssään
+hössötellen kantamaan hellalta lämmitettyjä ruokia pöytään. Ja Angelika
+talutti rääsyisen pikku vieraansa muiden joukkoon syömään.
+
+
+
+_Miten ihmiset utelivat Samin kohtaloa ja olivat huolissaan siitä;
+aivan turhaan, sillä järkkymätön sattuma oli jo kaiken päättänyt. Miten
+vouti ja Angelika eri lavoilla kasvattivat Tähteä, mutta Kottu Hulaus,
+Henriikanpoika, lähti iloisena ja lauleskellen Pähkinämäeltä._
+
+
+Seuraavana päivänä kävi Pähkinämäellä paljonkin kylän väkeä. Kävi
+vähäisiä, kävi pari rouvaakin, ja illalla itse ruustinna. Kaikki
+hankkimassa uutisia tuosta kauheasta tulipalosta, tänne tuodusta
+pojasta, jonka kerrottiin pahanilkisesti tuikanneen tulen rakennuksiin,
+ja hänen vastaisesta kohtalostaan. Vieläpä siitäkin, miten Laurellin
+sisarukset olivat selvinneet tulipalossa sellaisella hevosella kuin
+Tähti, joka viime aikoihin asti oli ollut niin pahankurien.
+
+Samia ei vieraille näytetty. Kohta kun ensimmäinen heistä kyseli syytä
+tulipaloon, vei Angelika suojattinsa erilleen toiseen kamariin, pistäen
+siellä hänen käteensä erään entisen satukirjansa, jossa oli paitsi
+kauniita värillisiä kuvia oikein runsaasti luettavaakin: osasihan tuo
+pikku veitikka nimittäin jo lukea, sen oli Angelika todellakin nähnyt,
+— jos nyt vain olisi lukemaan pystynyt, niin hän ikävöi ja itkeskeli
+haikeasti äitiään.
+
+Muut Laurellit myönsivät Angelikan hellänvarovaiset toimenpiteet
+oikeiksi, vaikka tosin juuri Cecilia-rouva itse lienee päästänyt
+palvelijain korviin jotain sellaista, josta juttu sitten kulkeutui
+kylälle ja keräsi taloon tuollaisen vierasparven. Nytpä rouva katui,
+mitä lapsesta oli puhunut, ja peitteli parhaimpansa mukaan tarinaa
+Samin tuhotyöstä tai oletti sitä ainakin liioitelluksi:
+
+"Se voi olla perätöntä. Ja sellaisesta voi raukalle aikuisena koitua
+surua, ehkä haittaakin. Mihinkäkö poika nyt joutuu? Kaipa hänen isänsä
+tulee hänet täältä ottamaan, jos on pelastunut... Muutahan ei vielä
+voida päättää."
+
+"Mutta se nyt ei ole mikään ihme, että me ajoimme Tähdellä tulipaloon",
+keskeytti Angelika siirtäen pakinan toisaalle. "Uskon, että Tähti menee
+tottelevasti ja siivosti vaikkapa tuleen — jos siihen luottaa ja sitä
+kohtelee hyvin."
+
+Se oli kaikista ihme ja kumma, sillä vielä kesän alussa oli Pähkinämäen
+ori sellainen, että rikkoi säikyksissään reet ja rattaat, ja palvelijat
+kertoivat sen vielä siihen aikaan pureskelleenkin.
+
+Tähden oli Mikael Laurell hankkinut täsmälleen vuoden vanhana
+syntymäpäivälahjaksi Angelikalle. Hyvinpä sopikin: hepo oli syntynyt
+samana päivänä kuin Angelika. Ja niinpä silloin leivottiin Tähdellekin
+Angelikan syntymäpäiväksi iso ruisleipärinkeli ja varsan päähän pantiin
+näsiänoksasta kiedottu, vaaleanpunainen kukkaseppele, jonka itse
+Cecilia-rouva solmi miehensä kehoituksesta tuokio ennen kuin Angelikan
+tuleva hepo talutettiin hänen luokseen. Angelika sai sen nimikokseen,
+melkeinpä omakseen.
+
+Se olikin hyvä hevosen alku. Itse Mikael Laurell, tottunut
+maanviljelijä, oli sen valinnut.
+
+Ja sitten hän opetti sen vetämään rekeä ja rattaitakin.
+
+Mutta kuinkas ollakaan! Kului aikaa, niin sälkö alkoi säikkyä autoja
+maantiellä, junaa kaupungissa, jokaista pitkää ja tuuheaa katajaakin
+tien varressa. Siitä tuli kiusaa ja pelkoa.
+
+Aiottiin jo myydä se.
+
+Herra Mikael Laurell ei ollut juuri ajanut sillä sen jälkeen kuin oli
+sen opettanut. Hän piti vanhasta ruunastaan Hiposta, ja Tähdellä
+ajaminen, jos hän sen välisti otti, tuntui hänestä melkein
+uskottomuudelta Hippoa kohtaan, joka oli palvellut Pähkinämäellä miltei
+koko sen ajan kuin Mikael Laurell yksinään omisti talon, kuusitoista
+vuotta. Lieneekö ollut niinkin, ettei hän halunnut pöyhkeillä komealla
+oriilla, hän, joka rakasti hiljaista kulkua ja rauhaa, hän, jo
+ikääntyvä rauhan mies.
+
+Tähti oli siis alkanut säikkyä. Ja sitten se kerran puraisi rintaan
+karjakko Riikkaa, joka pahaa aavistamatta kulki sen editse. Julman
+haavan! Siitä nyt varsinkin Cecilia-rouvalle kauhistus, puhumattakaan
+monista lääkärimatkoista ja lääkkeistä, joita vamma tarvitsi.
+
+Pian kertoivat toiset palvelustytöt Tähden tulleen niin ilkeäksi ja
+ovelaksi, että kun sille tarjosi leipää aidan takaa, — sille oli paras
+nykyään sitä tarjota hyvin varovasti, — otti se palasia ja söi, mutta
+nähdessään leivän lähestyvän loppumistaan, se vilkuili tarkoin, milloin
+se loppui, ja saatuaan viimeisen murun se tavoitti iskeä antajaan
+hirmuiset, pitkät hampaansa. Ainoastaan Angelikaa ei se ollut vielä
+koskaan yrittänyt purra.
+
+Vihdoinkin, viime talvena Angelika, ollessaan kotona joululomalla,
+pääsi selville, mitä Tähdelle oli tapahtunut, miten se oli turmeltu!
+Hän seisoi eräänä päivänä keittiön ikkunan ääressä odottaen tanhualle
+Tähteä ja edellisenä keväänä taloon pestattua voutia, sillä aiottiin
+lähteä vieraisille Tuulensilmän sahalle, Vennolammin herrasväen luo.
+Keittiössä istui palvelusväki parhaillaan päivällisellä. Siinä Riikka,
+joka haukkasi oikeasta kädestään leipää ja perunaa ja vasemmasta
+kokonaista silliä, jota hän piti täydellä kouralla kiinni. Se oli
+Riikan sillinsyöntitapa. Suolavesi valui rasvaisesta sillistä sormien
+välitse ranteelle, joka ei ollut aivan puhdas, — mutta sitä puhtaampia
+lehmät, joita Riikka hoiti Pähkinämäellä jo kahdeksatta vuotta.
+Riikasta hiukan erillään istui kaksi palvelustyttöä, renkipoika Kottu
+Hulaus ja lisäksi Lullin pappa: vanha torppari, oikea isännän uskottu
+ja ystävä. Satoi lunta, yhä sakeammin. Ilma tuprusi ikäänkuin
+peltokanan höyheniä täynnä... Ja Angelika ihasteli talven raikasta,
+reipasta ihanuutta.
+
+Silloin törmäsi Tähti pihaan. Ja vouti. Mutta kuinka he tulivat? Kuski
+ei vierailureen pukilla leveänä istuen, vaan riippuen ohjaksissa ja
+viistäen pitkin maata. Tähti laukkasi vauhkona melkein irrallaan, —
+mutta eihän: maassa laahautuva vouti ei hellittänyt ohjaksista. Tuskin
+kuului nyt edes hänen rumia, kauheita kirouksiansakaan, — vain silloin
+tällöin voihkaus, ja koko ajan karkea, vihainen:
+
+"Ptruu! Ptruu!"
+
+Tähti kiisi ympäri pihaa kuin sotahevonen. Kamalaa sitä menoa oli
+nähdä. Niin ohitse portaista, mies möhkäleenä ohjaksissa reen takana
+milloin kasvoillaan tai kupeellaan, milloin selällään. Hän oli joko
+sekaantunut ohjaksiin tai ei niitä tosiaan hellittänyt käsistään, hän
+oli niin itsepäinen. Kinos ryöppysi ilmaan kuin tuisku. Nyt, toisella
+pihan kierroksella, välkkyvä reki kaatui, se rämähti rikki tikapuihin.
+
+"Ptruu! Ptruu!"
+
+Onneksi Tähti pysähtyi pakostakin vasten puutarhan korkeata säleaitaa,
+huohottaen ja vaahdossa. Vouti nousi maasta, juoksi etsimään jotakin
+reestä: ruoskaa! Ruoskakin näytti pudonneen. Angelika riensi ulos
+hevosta puolustamaan. Vouti kimposi vastaan. Angelika nouti
+peräkamarista isänsä. Ja sitten palvelusväki sai katsella keittiön
+ikkunasta, kuinka herra tyttärensä kanssa hillitsi vimmastunutta
+voutia, Angelika palasi viimein keittiöön. Silloin sanoi pappa Lulli:
+
+"Eipä voi enää olla puhumatta... Mahtaisipa vouti saada elukalla kyydin
+vaikkapa säleaidan ylitse, jos pistelisi sitä seipäällä, jonka päähän
+on asetettu neula."
+
+Renkipoika Kottu, pari vuotta nuorempi Angelikaa, punakka ja
+sinisilmäinen, veti päätänsä hartiain väliin ikäänkuin iskua torjuen
+virkkoi:
+
+"Myrsky, sanoi ukko, kun pani kahvipannun piiloon!"
+
+Mutta Kustaa Lulli jatkoi suuttuneena:
+
+"Älä puhu siinä! Synti se on kuitenkin eläintä kohtaan. Vallan synti."
+
+"Tuo Kottupa se Tähteä neulakepillä pisteli", jatkoi Riikka.
+
+"Kenraalin komennuksesta", puolustautui Kottu.
+
+Angelika tiukkasi nyt selvyyttä. Ja silloin tuli vähäpuheisten, tässä
+asiassa liiankin vähäpuheisten, alustalaisten suusta ilmi koko Tähden
+asia. Etenkin Kustaa Lullin suusta, jonka valkea ja pitkä parta nyt
+aivan tutisi:
+
+"Ikävä kannella, mutta täytyy..."
+
+Vouti oli kerran edellisenä kesänä, kun Tähti ei ruvennut hyppäämään
+liian korkeaksi jätetystä rantahaan veräjästä, kehoittanut Kottua
+pistämään sitä neulalla.
+
+Ja sitten talvella oli vouti riuhtonut harjaantumatonta oritta aina
+pahasti suitsista ja antanut sille ruoskaa. Salaa oli hän sitä tehnyt,
+herran ollessa paikalta poissa, milloin puunajossa tai suohaudalla
+Hipolla, milloin kaupungissa samalla vanhalla uskotullaan.
+
+Tähti oli alkanut siitämöisin pelätä ja säikkyä. Sen huomatessaan oli
+vouti ajolle lähtiessään kiinnittänyt Tähden päitsiin tavallisten
+silmäläppien lisäksi tuohesta jatkon, ettei se muka näkisi korkeita
+katajia eikä ajajan ruoskaa. Ja ruoskan siimaan oli vouti solminnut
+pienen rautamutterin. Ja kiinnittänyt reen sepään paksun rautalangan,
+niin ettei Tähti potkiessaan rikkoisi rekeä. Tähti potki kuitenkin,
+arvaahan sen. Silloin vouti köytti hevosen häntään vanhan
+kanuunankuulan, jonka löysi renkituvan ullakolta.
+
+Nyt Kustaa Lulli kaiken viimeinkin kertoi.
+
+Angelika sai kyynelet silmiinsä, kun ajatteli, että hänen oli täytynyt
+olla tällaista tehtäessä poissa kotoaan, koulussa. Cecilia-rouvakin oli
+tullut keittiöön, ja hän oli vähällä pyörtyä tätä kuullessaan. Mutta
+tuskin herra joutui voudin kanssa sisään ja osalle asiasta, niin hän
+päätti heti antaa palkanjäännöksen sekä voudille että renkipojalle.
+Vouti lähtikin kohta Pähkinämäeltä, uhitellen ja vimmoissaan; mutta
+nuori Kottu pyysi anteeksi: hän oli pistänyt hevosta neulalla vain sen
+yhden ainoan kerran, ja siitäkin oli aikaa.
+
+Hän olisikin saanut jäädä, mutta eipä jäänyt. Hänkin lähti.
+
+Ei hän kuitenkaan lähtenyt vihaisena ja uhitellen, vaan iloisena
+ja reippaasti. Hän kiitti kaikesta herrasväkeään ja etenkin
+Angelika-neitiä. Ja niin hän katosi kauniiseen, huurteesta
+kiiltelevään koivikkoon ja lauloi:
+
+    "Kun aseman kello soi kolme kertaa,
+    Niin marmorijuna lähti..."
+
+"Minne se poika sitten täältä meni?" kysyivät vieraat.
+
+"Minne lienee", vastasi rouva Laurell. "Ei hän sanonut, nauroi vain,
+että kyllä hänestä vielä kerran kuuluu. Ei hänellä ole kotiakaan. Eikä
+vanhempia. Ei edes äitiä: sanoi, että isänsä oli ollut niin
+hajamielinen, ettei ollut muistanut hommata hänelle edes sukunimeä,
+Sentähden hän oli vain Kottu Henriikanpoika. Toisen kerran laski
+leikkiä: Isä kuoli, äiti naitiin ja — minä jäin leskeksi —. Luulen,
+että hänestä tosiaan vielä kerran jotain kuuluu. Kun vain kuuluisi
+hyvää."
+
+"Minulle hän kertoi tahtovansa johonkin kauppapuotiin", tiesi Angelika.
+"Vaihtoikin täällä kylällä aina miesten kanssa kelloja, niin että
+oikein harmitti. Mutta uskon, että hänestä kerran tulee oikein hyvä."
+
+"Kuten Tähdenkin uskollasi paransit", huomautti Mikael Laurell.
+
+"Niin, Tähtihän oli hyvä", vastasi Angelika. "Ja siitä tuli taas hyvä,
+kun kohteli sitä oikein, kun esimerkiksi maantiellä näytti aina sille,
+ettei ollut mitään syytä pelätä katajia, tai meni itse sen eteen ja
+taputteli sitä kaulalle, kun auto tuli. Sillä tavalla se rauhoittui
+entiselleen, Ei se ole enää kahteen kuukauteen ketään yrittänytkään
+purra. Mutta mamma ei vain nousisi enää sen rattaille, vaikka saisi
+satatuhatta markkaa."
+
+
+
+_Samin isää odotetaan. — Mitä Sam askartelee, ja kuinka hän on
+pikainen vihastumaan. — Sam joutuu Oravanpesään._
+
+
+Sitten Angelika lähti kaupunkiin kouluun, joskaan hän ei nyt paremmin
+kuin ennenkään tietänyt, mitä se oikein hyödyttäisi: pystyisikö sen
+antama oppi häneen... Sillä hän piti itseään varsin typeränä; tunsi
+olevansa luotu vain maalle, jonka uutta kevättä hän jo alkoi toivoa.
+Kevättä, jolloin rentukat taas katselisivat niittyjen lampareista niin
+iloa säteilevin silmin, että kävi sääliksi noukkia niitä maljakkoihin.
+Kevättä, jolloin Pähkinämäen rantahaka upeilisi taas tuomenkukkia
+tulvillaan, vaikka tosin — neljässä päivässä lakastuvia ja sitten
+kauheain toukkienkin kiusaamia. Kevättä, jolloin hämäläinen kylä
+paistaa aivan valkeanaan omena-, päärynä- ja kirsikkapuun kukkia...
+Valkeana ja punertavana kuten keidas erämaassa, niinkuin Tuulensilmän
+sahan poika, pian ylioppilaaksi joutuva Venti vertailee. Myöskin
+Angelikan parhaassa puussa tuhansia, tuhansia kukkia: kelpaapa
+siitä ylpeillä. Ja näytellä kävelijöille koko kylää! Sen suuria
+puutarhoja. Ja pieniäkin... kesällä loistaa jokaisen töllin pihalla
+keisarinkruunuja, akleijoja, georgiinejakin, monet niistä itsensä
+Angelikan sinne viemiä ja levittämiä. Ja järven saarissa kieloja, niin
+puhtaita, — mutta melkein liian huumaavia.
+
+Nyt oli taas kielojen ja muiden kukkien aika mennyt. Mutta se tulisi
+takaisin! Kesä terveine, iloisine maalaistouhuineen! Ensi kesänä ajaisi
+Angelika jo itse nimikkohevosellaan heiniä vajaan. Ja viljankorjuu...
+Angelika kulkisi jälleen kahvipannua kantaen kestitsemässä muonamiehiä,
+talon rouvan istuessa sukankudin kädessä ja hymyillen jollakin
+rauniolla...
+
+Ja ensi syksynä saisi Angelika ainaiseksi jäädä tänne.
+
+Ihmiset höpisevät sellaisesta kuin naimisiin menosta. Niin että
+Angelika itsekseenkin sitä ajatellessaan punastuu. Siitä nyt jo! Ei,
+kunhan saisi olla täällä, maalaiskodin työssä ja iloissa, eläinten ja
+monien kelpo ihmisten parissa.
+
+Angelika siis lähti kouluun.
+
+Ja jäi samoin kuin hänen vanhempansakin odottamaan, milloin Samin isä
+tulisi noutamaan lastansa tai — voisiko hän enää tullakaan.
+
+Ja heti seuraavana lauantaina Angelika jo kippasi sunnuntaiksi maalle,
+jalkaisin. Olihan kyllä puhuttu, että hänen olisi tarpeetonta tullakaan
+näin ensimmäisen viikon jälkeen, ja oli päätetty, ettei lähetettäisi
+hevosta vastaan. Ja luvattu antaa tietoja, jos Samin asiasta kuuluisi
+jotain erikoista.
+
+Pojan isästä ei kuulunut mitään. Tietoja ei siis Pähkinämäeltä ollut
+lähettää.
+
+Ja nyt Angelika tuli kotiin. Ennen kaikkea Samin tähden hän sinne
+tahtoi, ja hän moitti itseään siitä, että melkein toivoi, ettei Ilola
+olisi Pähkinämäellä käynytkään. Ainakaan ei kaupungissa hänestä
+tiedetty sen enempää, Hautajaiset oli pidetty äidille, joka löytyi
+raunioista. Arveltiin isänkin palaneen.
+
+Nämä Angelikan tuomat tiedot oli Pähkinämäen herrasväki jo sieltä
+täältä saanut. Mutta talon palvelusväelle ja vieraillekin oli sanottu,
+ettei heidän pitäisi hiiskahtaa Samille hänen äitinsä hautaamisesta
+eikä koko tulipalostakaan mitään.
+
+Kun Angelika, joka ei pelännyt pimeää, ilmestyi odottamatta, savivelliä
+kuohuvat tiet käveltyään, — sillä olihan satanut monta päivää, —
+yht'äkkiä kotiin, nukkui Sam jo keittiössä, jonne hänelle oli tuotu
+pukkisänky.
+
+"Miten Sam voi?" kysyi Angelika heti.
+
+Ei ollut Samista ilmoitettavaa muuta kuin että hän oli alkanut jo
+sanoa: "Meillä!" Niin selitti Cecilia-rouva, päivitellen pulmaa, joka
+yhä oli hänen mielessään, nimittäin mitä nyt tehdä pojalle, joka oli
+menettänyt molemmat vanhempansa:
+
+"Hän sanoo: Meillä! Ensin ikävöi kuin tuo Pyynti, kun isä toi sen
+penikkana tänne, Angelika."
+
+Lämpiävän leivinuunin ääressä kenkiään riisuessaan ja itseään
+kuivatellessaan jatkoi Angelika äitinsä puhetta:
+
+"Niin, Pyynti! Hirveän ikävä sillä silloin oli, sinulla,
+Pyynti-raiskalla. Monta päivää istuit ensin oven luona nurkassa,
+jörönä ukkona. Et voinut syödä, et oikein juodakaan. Tahdoit vain
+vikisten ulos, livistääksesi takaisin kotimaille, Rovaniemelle. Ja
+muistatko, Alvar, ulkonakin se ketjuissa pompahteli ilmaan kuin
+jostakin esteestä yli hypätäkseen. Eihän se ollut tottunut kahleisiin.
+Ja sisällä — taasen nurkkaan, huokasi raskaasti, kyyrötti maassa, ja
+välisti ulvoi. Ei poloinen nukkunutkaan, tai jos nukahti, niin heräsi
+yht'äkkiä kuin kauniista unista ja alkoi uuden olinpaikan huomatessaan
+ulvoa. Muistatko, äiti, miten säikähdit ensimmäisenä yönä sen kamalaa
+ääntä? Sehän ikäänkuin nauroi, — melkein kuuli sanoja. Se piehtaroi
+tuskasta, koti-ikävästä. Ja sittenhän se rauhoittui..."
+
+"Kolmessa päivässä koira koteutuu", vakuutti rouva Laurell vanhalla
+kansan sananparrella.
+
+"Ja nyt on Sam koteutunut, niinhän?" iloitsi Angelika. "Muistatko,
+miten kalpeana hän ensin pyysi äidin luo. Mikään ei auttanut: eivät
+namuset, hevoset, Pyynti, orava, linnut. Pyysi ja vaati rajusti;
+ymmärtäähän sen."
+
+"Aikoi hän täältä vielä tiistainakin karata. Lähti juoksemaan
+kaupunkiin päin. Riikka otti portin ulkopuolelta kiinni. Mutta vekara,
+minkäpäs teki: iski nyrkillään Riikkaa ja rimpuili raivoten. Hän taitaa
+olla onnettoman tuitukko."
+
+"No sen nyt ehkä ymmärtää", puolusti Angelika. "Mutta nyt hän jo sanoo:
+Meidän."
+
+"Niin sanoo. Ja juoksentelee kuin kotonaan. Keksii leikkejä.
+Autteleekin näppärästi pikku askareissa, joita hänelle on annettu, että
+hän unohtaisi. Niin, kyllähän koira koteutuu. Mutta ihmisessä, joskin
+lapsessa, sellainen unohtaminen tuntuu oudolta..."
+
+Angelika ei kuunnellut. Hän kyseli:
+
+"Sam siis auttelee mielellään askareissa? On näppärä ja vilkas?"
+
+"Se on totta", vastasi rouva. "Kun kahvilastut loppuvat keittiöstä:
+Sam, juoksepas! Ja hän juoksee ja tuo kuin lennossa. Itsestäänkin hän
+on valmis... Kulkee perästäni metsään, seuraisi mielellään kintereillä;
+näkee risuja, kerää ne syliinsä kotiin hellaa varten. Todellista pikku
+apua: milloin ryömittävä aitan alle etsimään kananpesää, — vips: poika
+menee kuin sisilisko. Milloin tuotava porkkanoita, ei hän raasta
+punajuuria porkkanain asemesta, kun van neuvoo. Milloin kahvia
+jauhettava: jo istuu permannolla ja mylly hurisee. — Ja hän on
+nähtävästi hyväpäinen: sanoin jotain hänen kohtalostaan ruotsiksi
+Mikaelille, ja hän rupesi kohta matkimaan lausetta, vaikk'ei sitä
+ymmärtänytkään, niin etten enää siitä uskaltanut puhua."
+
+"Niin, Samhan osaa jo murtolukujakin", huudahti Angelika.
+
+"Nonsensia", väitti Alvar. "Olen nyt koetellut Samia siinä suhteessa.
+No, alkeita hän kyllä osaa, mutta jatko on hataraa. Hänelle on ajettu
+kaikki päähän pänttäämällä ja peloitellen. Mutta kehittämällä hänestä
+kyllä voisi tulla vaikka matemaatikko."
+
+"So, so, Alvar", huomautti Mikael Laurell, "suvaitsepas olla vähemmän
+miehekäs ja muistaa, että hän on lapsi. — Mutta, Angelika, mihinkähän
+tällä nyt oikein pyrkinemme?"
+
+"Mihinkä? Isä sen kyllä tietää", vastasi Angelika. "Ja äiti myöskin.
+Ilolalle on varmaan käynyt onnettomasti."
+
+Keskustelu, joka oli kulkenut hiljaisella äänellä, — paitsi Alvarin,
+joka tietysti melkein huusi, — muuttui vaikenemiseksi. Cecilia-rouva
+huokasi ja vilkaisi alakuloisesti mieheensä. Mikael Laurell pudisti
+päätänsä ja huokasi hänkin, ja ikäänkuin kaihtoi Angelikan sinisiä
+silmiä. Niissä silmissä ei nyt näkynyt hymyä, vaan pelkkää vakavuutta.
+
+Ja sitten Mikael Laurell supisi jotain vastuusta ja perinnöllisyydestä:
+
+"Vaikea tehtävä..."
+
+"Niin ne kaikki siellä tulipalossakin sanoivat", virkkoi Angelika
+päätänsä nyökäyttäen.
+
+Mikael Laurell katsoi puolisoaan silmiin:
+
+"Oikeassa on Angelika: autettava olisi seurauksia ajattelematta...
+Mennäänpäs nyt tuonne oikein istuen asiaa pohtimaan."
+
+Siirryttiin ruokasaliin. Sielläkin oltiin kauan vaiti. Viimein
+Mikael-herra virkkoi:
+
+"Mitäpä kirjassasi, Cecilia, sanotaan?"
+
+Cecilia-rouvan ei tarvinnut ottaa kirjaansa. Ulkoa, ikäänkuin
+itsekseen, luki hän siinä keinutuolissaan erään värssyn Markuksen
+evankeliumia, ja hänen silmänsä saivat merkillisen lempeän, hymyilevän
+loisteen.
+
+Se luku oli 9:s ja värssy 37:s.
+
+Angelika sanoi:
+
+"Varmaan onneton Ilola on palanut. Köyhäintaloonko siis? Olenhan kyllä
+käynyt siellä, ja hyvä on toki niinkin, että meillä on edes sellainen.
+Saavathan lapset siellä toki oikeat vaatteet, joskin kaikki samaa
+ruskeaa kangasta, ja edes puukengät. Enkä suinkaan puhu näistä
+vaatteista ja kengistä siksi, että niissä olisi vikaa, eivät ne
+rikkaillekaan olisi häpeäksi, ei: minun mielestäni heidänkin pitäisi
+antaa välisti lastensa kulkea sellaisissa, näyttääkseen, ettei se ole
+mikään häpeä. Mutta kuitenkin: Sam puukengissä! Ja minähän Samin
+löysinkin."
+
+Jälleen hiljaisuus.
+
+Sitten huomautti Mikael Laurell, että hän ja äiti olivat jo melkoisen
+iäkkäitä. Niin oli käynyt, että hän itse oli viettänyt, ei auta
+kieltää, — huikentelevan nuoruuden; ja siksi oli Cecilia saanut
+odottaa liian kauan...
+
+Cecilia-rouva moitti näitä sanoja. Mutta Mikael Laurell keskeytti
+hänet, jatkaen vain:
+
+"Ja ajattelen äitiä. Sitä, että hänellä on niin paljon puuhaa talossa,
+kun sinun, Angelika, tietysti täytyy pysyä siellä koulussa ja Alvarkin
+pian menee yliopistoon. Oikea, harras kasvatus ei ole leikin asia...
+Varsinkin... niin, jos sittenkin olisi tuota — perinnöllistä. — Ja
+ajattelen, että mitäs sitten, jos Samin isä kuitenkin yht'äkkiä
+ilmestyy ja vaatii hänet pois? Taitaisit antaa, Angelika? Isän
+kuolemasta ei olla aivan varmoja. Silloin sinä, Angelika ja luultavasti
+Cecilia ja minäkin olisimme häneen jo tottuneet."
+
+Kyllä Mikael Laurell tosin arveli löytyvän keinon siihenkin, että Samin
+isä mahdollisesti ilmestyisi ja silloin jatkaisi yhä huonoa elämäänsä.
+Ellei isä olisi tosiaan muuttanut tapojaan, voitaisiin lapsi ottaa
+hänen käsistään vaikkapa viranomaisten avulla.
+
+Ja sitten, — kun olisi odotettu tarpeeksi kauan, — sopisi Pähkinämäen
+omistajien ajatella asiaa.
+
+"Mutta mitäs arvelisit, Angelika", esitti Mikael Laurell, "jos
+sijoittaisimme hänet ainakin siksi aikaa, kunnes sinä pääset koulusta
+oikein kotiin, jonnekin hyvään paikkaan? Odottaessamme isää
+katselisimme, mihin hän kelpaisi luonteeltaan ja lahjoiltaankin, siis
+miten saisimme hänestä oikein onnellisen. Eiköhän Lullin pari vaalisi
+Samia ensi kesään asti. Heiltähän ovat lapset kuolleet, kaikki neljä:
+suru, jota tuskin hennoisi sanoa koettelemukseksi. Ja he ovat
+todellakin oikeita helmiä Hämeen kruunussa: hiljaisia, mutta ahkeria ja
+auttavaisia; hiljaisia, mutta leikillinen hymy huulilla, milloin ei
+lähimmäisen murhe tuo kyyneltä silmään. Oravanpesä on kyllin lähellä,
+joten Lullien ei tarvitsisi vaalia orpoa ilman apua, puhumattakaan
+siitä, että tietysti koettaisin antaa heille korvausta."
+
+"Ja sitten kesällä tulee Sam tänne!" huudahti Angelika. "Minäpä lähden
+itse huomenna puhumaan Lulleille."
+
+Mikael Laurell huomautti vieläkin:
+
+"Niin, jos isää ei ilmesty tai jos hän on auttamaton rappioitunut..."
+
+Seuraavana aamuna keppasi Angelika Oravanpesään, Pähkinämäen kolmesta
+torpasta lähimpään, joka oli kalliokunnaalla keskellä ihania, tasaisia
+vainioita, pienen, melkein aina tyynen järven rannalla. Tyynen: niin
+korkeat, pitkinä kiertävät harjut ympäröivät sitä hiljaista laaksoa.
+
+Tölli oli vanhuuttaan tummanpunainen, Sitä ympäröi kiviaita, jonka
+porttiaukon kahden puolen seisoi kaksi pilarikatajaa, läpinäkymättömän
+tiheitä, rungoiltaan kuusi tuumaa paksuja: oikea puuastiantekijäin
+himonäky, — mutta siinäpä ne vain olivat saaneet kasvaa varmaankin
+satoja vuosia.
+
+Töllissä oli pieni kuisti. Kuistilla penkit niin kapeat, että Kustaa
+Lulli ja hänen vaimonsa istuivat niillä kesäiltoina lepohetkillään kuin
+kanat orrella.
+
+Hedelmätarha peitti koko pienen pihan kuin suunnaton sateenvarjo. Ja
+omena- ja kirsikkapuiden juureen oli Angelika tuonut kukkasia, joita
+nyt Lullin muori tarkoin vaali. Georgiinit kukkivat yhä vielä.
+
+Angelika tapasi kelpo Lullit kotona, ukin kantamassa keittiöön
+kellanpaistavia tervaleppiä, jotka hän oli pilkkonut ja latonut pieneen
+ja sievään pinoon navetan ja ylen pienen saunan seinustalle: siinä
+olivat halot kuin mitkäkin leluset. Emäntä jälleen kuului puhelevan
+navetassa kahdelle lehmälleen, jotka näkyivät ovesta pyöreinä ja
+välkkyvinä kuin hylkeet, possulleen, joka oli niin lihava, että sai
+tuskin enää karsinan kaukaloaukosta ulos kärsänsä, ja lampaalleen, joka
+oli kuusi vuotta vanha, kun pariskunta ei hennonut sitä teurastaa: niin
+säälittävää oli heistä tappaa oma lammas-raukka!
+
+Neidin nähdessään otti ukki arvokkaasti hatun päästänsä ja kätteli
+vierasta. Ja nyt mentiin ensin mamman luo navetan puolelle, jossa
+neidillä oli ihastelemista etenkin kananpojissa, niin ne olivat hänen
+mielestään viime näkemältä kasvaneet, aivan kummallisesti kasvaneet ja
+tulleet pitkäkoipisiksi. Sitten kierreltiin pikimmältään, matkalla
+tupaan, katselemassa perunat, porkkanat, punajuuret, sipulit, eikä
+Angelika unohtanut papan tupakkamaatakaan, joka röysäsi puolen miehen
+korkuisena, tai hänen omenapuitaan, jotka olivat täynnä veden kielelle
+tuovia pompeleita. Sillä välin oli Lullin emäntä kuitenkin jo
+pujahtanut sisään, ja ennenkuin Angelika joutui estelemään, istui maija
+hellalla ja muori väänsi seinäkaapista esille hirveän pitkää ja leveää,
+kauniin kellertävää nisupalmikkoa ja työnsi neidin puoliväkisin
+kamariin, joka oli verhottu tapeteilla, ikkunoissa pitkät uutimet,
+seinällä suurennetut valokuvat torpan pariskunnasta ja piirongilla
+kaksi koiranmuotoista konjakkikarahvia.
+
+"Keinutooliin! Se on neidin paikka!" sanoi emäntä, ja sattui samassa
+käymään itse asiaan: "Ja Herra siunatkoon, kun neiti nyt on sellainen
+pikku äiti!"
+
+Muori alkoi puhua tuosta kauheasta tulipalosta ja pojasta, jonka
+Angelika oli pelastanut:
+
+"Teistä se vasta hyvä rouva tulee. Sitä päivää vallan odotan, kun minut
+kutsutaan neidin häihin."
+
+Angelikan valkea otsakin lehahti punaiseksi, Hän torui muoria, sotki
+asian, sanoi itseään vain höperöksi, josta ei paljoa mihinkään olisi,
+ja kiiruhti kertomaan, mitä varten oli tänne tullut. Mutta tuskin hän
+sitten ennätti pyyntönsä esittää, niin muori huudahti kimeällä
+vanhannaisen äänellään:
+
+"Ymmärrän minä: ette voikaan poikaa pitää, — ja antaisitte nyt meille
+sen surun, että meidän pitää siitä erota, kun sen isä tulee ottamaan
+lapsensa pois."
+
+Muori helähti nauramaan, se oli häneltä leikkiä.
+
+"Totta maar!" tokaisi Kustaa Lulli ylimalkaan; se oli hänen
+sanantapansa.
+
+Ja nyt heltyi muori valittamaan, kuinka hän kaipasi kuolleita lapsiaan.
+Omituista: ne olivat kaikki kuolleet tautiin, vaikka he itse olivat
+niin terveitä. Muori-raiska lyyhistyi tuolille itkeskelemään:
+
+"Niin köyhiä me olemme, — vaikka on jaksettu pistää rahtunen
+kirstunpohjallekin. Ei lapsia, — mikä onnettomuus ihmisille."
+
+"Totta maar, mutta se on niinkuin määrätään", oikaisi Kustaa Lulli.
+
+Emäntä vakuutti, että hän kyllä oli mielestään hoitanut lapsiaan hyvin,
+ne olivat aina saaneet runsaasti ruokaa, kelpo vaatteet ja
+siisteyttä... Jumala oli vain ne nähnyt hyväksi kutsua luokseen. Mutta
+kuinkas se on: olikohan tämä leikkinyt tulitikuilla?
+
+"No, lapsihan se on, raiska", jatkoi muori samassa. "Olen kuullut: ei,
+neidin ei tarvitse pelätä, kuinkas minä nyt siitä menisin hänelle
+puhumaan! Eikä puhettakaan, jos sitä asiaa täytyisi todella ajatella,
+että me ottaisimme jotain ikäänkuin palkkaa. Herrasväkihän on tehnyt
+papalle ja minulle niin paljon hyvää, että jos me vain voitaisiin
+jossakin kohden auttaa, niin... Emme me rahaa tarvitse! Kyllä meillä on
+rahaa! Sitä me kaikkein vähimmän tarvitsemme!"
+
+Joka aamu saisi poika, kun tulisi tänne kevääseen asti, lämmintä maitoa
+jo vuoteeseen, niinkuin ennen muinoin muorin omat lapset. Vaatteita
+olisi ehkä vielä tallella, kun kirstuista hennoisi kaivella. Mutta
+opetus sitten: nuorenahan vitsa olisi väännettävä... vaikkei sitä
+silti tarvitseisi turhista rapsutella, eikä sydän antaisikaan myöten
+rapsutella. Mutta opetus:
+
+"Ukki ei näe enää oikein lukea, ja minun aikani pyrkii menemään
+eläinten kanssa."
+
+"Älkää surko", sanoi Angelika. "Sam osaa jo paljon enemmän kuin
+aapisen. Ja sitten kesällä minä kyllä opetan ressua: sillä emme me voi
+antaa Samia teille kuin kesään asti, muistakaa se."
+
+"Totta maar! Ainakin kesään asti", vahvisti Kustaa Lulli, ja toiset
+purskahtivat nauramaan.
+
+Keskipäivällä kepsutti Angelika takaisin kotiin esiliina täynnä
+kesäomenia, eikä nyt Mikael Laurellille jäänyt muuta huolta kuin
+houkutella torpanväkensä ottamaan orpopojasta edes pieni kuukausiraha:
+
+"Kesään asti", lopetti herra Laurell.
+
+"Totta maar!" vastasi Kustaa Lulli. "Minä tein Samille nyt jo oman
+sängynkin."
+
+
+
+_Miten lyseolainen ajaa vaunuilla ja autolla: kuinkas muuten, torpan
+pojan esikoinen! — Amor herää hänen sydämessään. — Ja mitä nyt
+Samista kuuluu._
+
+
+Angelika asui kaupungissa Kolinin, lyseon matematiikanlehtorin
+perheessä. Milloin ei itse hakannut läksyjä päähänsä, kuten hän sanoi,
+autteli hän talousaskareissa tai opetti Kolinin lapsia, joita oli iso
+liuta.
+
+Tänä syksynä ja talvena ei Kolinin lapsista edes vanhin, joka oli
+kuudennella luokalla ja luonteeltaan hieman raukkamainen, koskapa
+kanteli silloin tällöin tovereistaan isälleen, enää juuri ivaillut
+Angelikaa kuskiksi, eläintenkesyttäjäksi tai hevosten sukupuuksi, koska
+Angelika muka tunsi kaikkien hevosten nimet kaupungissakin, — eikä
+pilkannut laupeudensisareksi, joka kätteli kaikkia tuntemiaan köyhiä,
+ei liioin nauranut hänelle, kun hän sanoi: "Tooli", "plikka", "vesen"
+j.n.e. Tämä muutos johtui siitä, että yleensä myönnettiin Angelikan
+suorittaneen ylistettävän teon: kaikki kaupungissa tunsivat suuren
+tulipalon. Ja sitäpaitsi sanoi varsinkin lehtorin rouva, että Angelika
+alkoi jo tulla aikuiseksi.
+
+Niin eleli ja ahkeroi Angelika viikot, mutta meni aina lauantaisin
+kotiin, joko Pähkinämäen hevosilla, jotka lähetettiin vastaan, tai
+usein kävellenkin. Sillä Mikael Laurellin periaatteena oli antaa tuon
+kävelyn tapahtua: hän tahtoi kasvattaa lapsistaan sekä vaatimattomia
+että rohkeita.
+
+Mutta Venti Vennolampi, Tuulensilmän sahan poika, vanhin
+sisaruksistaan, hänet tuotiin joka aamu kouluun komealla
+palkintohevosella tai vielä komeammalla autolla ja noudettiin sieltä
+kotiin samoin.
+
+Venti oli hoikka ja pitkä, mutta niin siro, että näytti pienemmältä
+kuin Angelika. Hänen kasvonsa hohtivat vaaleahipiäisinä; huulet
+punaiset, silmät siniset, mutta ikäänkuin hieman vetiset.
+
+Hän puhui hiljaisella äänellä. Hymyili melkein aina. Oli kohtelias
+kaikille.
+
+Kauan oli koulupoika ihaillut Pähkinämäen tyttöä, mutta ei ollut nähnyt
+Angelikaa muualla kuin kaduilla koulusta tultaessa.
+
+— Angelika, oli Venti ajatellut, — kuinka hän on ihmeellinen.
+
+Kerrottiinhan Angelikan rohkeudesta. Kerrottiin, että hän oli
+kesyttänyt vallan hirveän hevosenkin! Kuinka hän oli voinut? Kuinka hän
+oli saattanut!
+
+Angelika! Hänen silmistään säteili aina omituinen, puhdas loiste, niin
+että Venti tunsi itsensä vähäiseksi, halvaksi.
+
+Mitä hän, Venti, voi sille, että hän oli ainoastaan tällainen?
+
+Miksi eräät toverit ivasivat hänen vaatteitaan, hänen kalvosimiaan ja
+niiden hopeisia nappeja? Hänen kravattineulaansa, jossa oli oikea
+jalokivi:
+
+"Se on vain pieni ametisti, äidin lahja", selitti Venti.
+
+Ja nuo kalvosimien napit, nekin olivat toki äidin valitsemat, joskin
+isä kehui monessa paikassa, että hänen pojallaan oli jalokivet ja
+hopeiset napit ja kaikkea sen sellaista.
+
+Ja miksi ei Ventillä olisi niitä saanut olla? Nehän olivat kauniit.
+Venti rakasti kaikkea kaunista koko sydämestään.
+
+Minkä Venti sille mahtoi, että hänen isänsä oli sahan ja suurien
+maatilojen omistaja? Hän itse olisi mielellään ollut köyhä. Rikkaan
+isänsä tähden köyhä.
+
+Ventiä sanoivat toverit pilkkanimellä komesrootiksi siitä syystä,
+että hänen isänsä pyrki kauppaneuvokseksi. Tunkeutui kaikkien
+mahtavien ja vaikutusvaltaisten tuttavuuteen, suorastaan työntäytyi
+sisälle ovista: pormestarin, eräiden harvojen seudulla asuvien
+ruotsinkielisten tilanomistajain, itse kuvernöörin ja venäläissyntyisen
+poliisimestarinkin. Kutsui heitä kotiinsa, johon oli teettänyt kaikki
+komeudet, englantilaiset kamiinit ja parkettilattiat, hän, nopeasti
+rikastunut talonpojan poika, joka solkkasi melkoisesti ruotsia, halusi
+mielellään solkata venäjää ja esiintyi suomenmielisenä kaikkialla
+paitsi ei ruotsikkojen seurassa.
+
+Pahimmin loukkasi Ventiä, että hän huomasi syytettävän isää siitäkin,
+että hän oli muka ottanut Ventin äidin, joka oli hyvää ruotsalaista
+sukua, vain hankkiakseen itselleen ulkonaista menestystä.
+
+Siksikö äiti oli niin sulkeutunut? Ei seurustellut paljon missään.
+Lueskeli vain kotona monia kirjojaan: hänellä oli aikamoinen kirjasto.
+
+No niin. Venti ei ollut käynyt Kolineilla pitkään aikaan, vaikka hänen
+isänsä ja lehtori olivat ystäviä. Pahansuovat kertoivat lehtorin
+onkineen tuon tuostakin sahanomistajan nimen vekseleihinsäkin. Tämä jo
+loukkasi Ventiä. Mutta vielä pahempana käynnin esteenä oli se, että
+eräs kaikkein myrkkykielisin Ventin tovereista väitti hänen isänsä muka
+vuosi sitten syksyllä kantaneen matematiikanlehtorille ison siankinkun,
+jotta Venti selviäisi algebranehdoistaan. Venti, joka saattoi olla
+kiivaskin, huusi jyrkän vastalauseensa, ja kyynelet herahtivat hänen
+poskilleen. Hän sanoi kyllä olevansa algebrassa heikko eikä todellakaan
+ymmärtävänsä, mitä hän sinuksilla ja kosinuksilla tekisi; hän ei
+välittäisi elämässään mistään, mikä vivahtaisi laskelmiin; mutta hän
+tiesi tosiaan osanneensa ehtonsa, lukeneensa otsansa hiessä niitä. Ja
+eikö Kolin haukkunut Ventiä aasiksi yhtä karkeasti kuin muitakin? Mutta
+sisällisesti ei Venti sittenkään ollut varma, etteikö isä ehkä ollut
+yrittänyt Kolinia lahjoa.
+
+Ja kumminkin teki hänen mielensä Kolinille.
+
+Viimein ei hän malttanut olla sinne lähtemättä, kun sattui hyvä
+tilaisuus: lehtorin vanhin poika piti näet syntymäpäiviään, kekkerit,
+jotka hänen isänsä mielellään salli, sillä poika oli hänestä
+jonkinmoinen matemaattinen äly, selväjärkinen, asiansa reaalisesti
+hoitava: sen näki jo siitäkin, että hän ymmärsi lukea erikoisen
+ahkerasti venäjänkieltä, jota siihen aikaan ruvettiin maassa yhä
+enemmän vaatimaan.
+
+Eikä lehtori Kolin suinkaan ollut ahdasmielinen! Sitä ei voi sanoa: kun
+Vennolampien iso liuta, nimittäin lapset Venti, Kauppo Sulho, Ahti
+Aake, Hjördis ja Turo, jopa nuorinkin, Ilta Anja, — itse ukko ei
+joutanut tulemaan, — saapuivat autolla ja reellä pauhaten lehtorin
+taloon, istui siellä poikain huoneessa koululaisvieraita pelaamassa
+korttia. Tosin vain marjapussia.
+
+"Se riittää kyllä teille", oli lehtori sanonut, "vaikka mies, joka ei
+tunne kortinsilmiä, ei ansaitse housuja".
+
+Osasihan Venti korttia, tokipa toki! Pelattiinhan Tuulensilmässä
+korttia. Välisti rahastakin: isä sellaista vierailleen ehdotti, —
+mutta sunnuntaina ei hän antanut pelata aamupäivin, koska hän silloin
+piti koko palveluskunnalleen saarnan, epistola- ja evankeliumitekstin
+mukaan, sepittäen tekstin ympärille omia sukkeluutta tapailevia
+selityksiään.
+
+Mutta nyt ei Venti pelata voinut. Ei edes marjapussia.
+
+Sillä seurassa istui Angelika, ja Venti oli tullut tänne Angelikan
+tähden. Syksyllä oli hänen ihailunsa Angelikaa kohtaan kiihtynyt
+rajattomasti. Miksi? Juuri tuon ihmeellisen, reippaan teon vuoksi,
+jonka koko kaupunki tiesi: että Angelika oli pelastanut riehuvasta
+tulipalosta orvon, onnettoman pojan!
+
+Kuinka Angelika saattoi! Kuinka hän voi sellaista tehdä!
+
+Siinä pöydässä istui Angelika hieman avuttomana: hän teki pelissä
+virheitä, ja hänelle naurettiin, mutta ei suinkaan ilkeästi.
+
+Venti, joka oli seuroihin tottunein koko joukossa, näytti nyt melkein
+tolvanalta. Hän ei muistanut tervehtiäkään talonväkeä tai uusia
+vieraita, hän katsoi suu auki, ei kuullut mitä ihmiset puhuivat...
+koska hän kuuli vain Angelikan äänen.
+
+Venti näki nyt hänen kasvonsakin, jotka lehahtivat toisten
+leikkisanoista punaisiksi: hän ei todellakaan osannut pelata, sillä
+eihän Pähkinämäellä välitetty korteista, äiti oli vähän pahoillaan
+siitäkin, että Alvar, ja oikeastaan hän yksinään, oli opetellut kortit:
+rouva varoitteli poikaansa pelaamisen seuraamuksista.
+
+Ventin sydämessä, sielussa, koko olemuksessa vavahti, järkytti ja
+liikutti niin omituisesti: tuossa hän oli, Angelika, joka oli niin
+hyvä, ystävällinen köyhille ja orvoille! Ja niin peloittavan reipas...
+
+Venti huomasi sitten suuren, epäkohteliaan noloutensa. Hän asettui
+toiseen marjapussiryhmään, mutta pelasi kauan aikaa kasvot häpeästä
+punaisina.
+
+Onneksi sattui silloin pikku tapaus, joka käänsi kekkeriväen huomion
+hänestä pois. Tultiin ilmoittamaan, että Pähkinämäen herrasväki oli
+lähettänyt tänne pienen lahjan päivän sankarille, että pihalla odotteli
+pari Pähkinämäen henkilöä ja se kuuluisa hevonen Tähti!
+
+Pian seisoi Angelika kuutamoisella pihalla alkavan talven pakkasessa
+Tähden vieressä, joka käänsi heti kaulansa häneen päin, tahtoi hyväillä
+emäntäänsä. Koululaislauman ympäröimänä tervehti Angelika sitten
+vuoroin Oravanpesän muoria ja ukkia, jotka olivat tuoneet lehtorin
+pojalle rouva Laurellin leipoman kakun, ja kyseli innokkaasti uutisia:
+nyt vanhemmistaan, nyt oravasta, nyt Samista, Pyynnistä, kilvan
+kaikista. Lullin muori oli hänkin tahtonut pitkästä aikaa nähdä
+kaupunkia, hän ei antanut ukin lähteä yksin:
+
+"Eihän tiedä, miten pappa täällä nuorempaa naisväkeä katselisi, sen nyt
+ymmärtää..."
+
+Ei, muori veti itsekin jalkaansa lämpöiset tallukkaat ja työntäytyi
+mukaan.
+
+Mentiin sisään, Lullit vietiin keittiön puolelle.
+
+Mutta ruokasalin ovelta kuuli Venti Vennolampi sitten, mitä Angelika
+jutteli keittiössä Lullien ja lehtorin väen kanssa.
+
+Angelika tiedusteli jälleen uutisia hoidokistaan Samista.
+
+"En minä taida Samia enää neidille antaakaan", sanoi Lullin muori. "No,
+näyttää siltä kuin neiti olisi oikein pelästynyt? Mutta totta on, että
+minun taitaa tulla vaikeaksi hänestä luopua."
+
+Ja Lullit kertoivat Samista. Varsinkin muori se kertoi. Ukki sanoi
+enimmäkseen vain:
+
+"Totta maar."
+
+Sam osasi kyllä lukea, se oli ihmeellistä.
+
+Joka sunnuntai luki hän heille virsikirjasta asiaan kuuluvat kohdat. Ja
+kun Lullin muori otti arkusta esille suuren, vanhan kuvaraamattunsa,
+niin siihenkös nyt poika tarttui, ei kuvia katsellakseen, vaan
+"tuteeratakseen". Muorin täytyi riistää häneltä raamattu pois, sillä
+aikuisten asioitahan se sellainen on. Neidin pitäisi nyt hommata
+pojalle kirjoja, kun hän tahtoo aina jotain tehdä eikä näin talvella
+ole paljon ulkonakaan puuhaa. — Mutta se nyt muoria arvelutti, oliko
+oikein, että Sam laski leikkiä kirjoista: nimittäin aapisesta, ainoasta
+varsinaisesta lasten kirjasta, mitä muorilla oli hänelle antaa,
+vanhasta aapisesta, jonka hän oli löytänyt omien lastensa peruista. Kun
+oli luettava:
+
+    "Koira haukkuu kartanolla,
+    vierahia tulee.
+    Varas vaikka varvastaisi,
+     kyllä koira kuulee..."
+
+niin Sam luki, tekeytyen sen näköiseksi kuin pappa:
+
+    "Koira haukkuu kartanolla,
+    vierahia tulee,
+    pankaapas, Lullin mummi,
+     se kahvipannu tulelle!"
+
+Tällekös nyt Kolinin keittiössä naurettiin.
+
+"Vai niin hän matkii teitä, pappa?" nauroi Angelika. "Mistä hän sen on
+oppinut?"
+
+"Totta maar!" sanoi Kustaa Lulli. "Sam on meillä käyneiltä sälleillä
+sellaista kuullut."
+
+"Älähän", kivahti Lullin muori, "ei ole oikein, että annat hänen matkia
+itseäsi".
+
+"Totta maar", toisti pappa. "Sam on sivelevinään partaansa, keikistelee
+päätänsä niinkuin minä ja myhäilee niinkuin minä, ja puhuu minun
+äänelläni."
+
+"Mutta minä väliin pölkään, miksi hän niin matkii", huomautti Lullin
+muori. "Se on vallan kuin pappa, kun se ottaa sellaisen naaman. Mutta
+se matkii rovastiakin. Mehän on viety hänet kirkkoon mukaan."
+
+"Totta maar se matkii", sanoi Kustaa Lulli. "Ja matkii pukkia kanssa.
+Oli hypittää mamman hengiltä, kun alkoi kerran mäkättää pihalla. Mamma
+näet luuli, että pukki oli päässyt kylästä kalvamaan omenapuitamme,
+juoksi pihalle, ja siellä mäkätti Sam. On semmoinen vertaus, että kun
+pukki putoaa kaivoon, niin se siellä huutaa ja mäkättää: Miä-heet! Ja
+Sam se nyt mäkätti: Miä-heet! Hä-tään!"
+
+"Sinä vain naurat", torui muori. "Miksi se lapsi niin matkii? Matkii
+lehmät, lampaat, kaikki. Siellä tulivat rusakkojänikset syömään taas
+omenapuita, niin Sam katselee klasista polvillaan tuolilla, ennenkuin
+muistaa lähteä ajamaan niitä pois. Ja kääntää naamansa jänikseksi,
+lerputtaa käsillään niinkuin jäniksen kurvilla, — on vallan kuin
+ristiturpa-jänis."
+
+"Hm, hm", murahteli lehtori Kolin mustia kulmakarvojaan liikutellen.
+"Jonkinlaisia lahjoja hänellä lienee. Näyttelijän kenties? Mutta
+mahtaisikohan poika pystyä muuksi kuin näyttelijäksi? Eikö hänessä ole
+mitään oikeampaa, reaalisempaa? Kuinka on luonteen laita?"
+
+"Luonteen? Luonnetta ei siltä puutu", vastasi Kustaa Lulli. "Se
+kiipeilee puissa ja katoilla, se ei pelkää mitään."
+
+"Ei rehtori sitä tarkoita, vaan mielenlaatua", oikaisi muori. "Ja
+siitäpä minulla onkin pahin huoli. Se on aina kyllä valmis kaikkiin
+askareisiin. Kerran varsin koetin, miten pitkälle sitä auliutta
+riittää: pyysin vielä johonkin pikku askareeseen, vaikka hän oli jo
+kaiken päivää saanut vallan liikaa juosta. Pyysin kesken omaa tointaan,
+vuoli autopiiliä, jonka sanoi kaupungissa nähneensä. Mitäpäs hän?
+Kepsahtaa heti pystyyn ja sanoo: Kyllä minä! Ja lähtee viemään kanoille
+yöruokaa, pimeässä. Mutta välisti se on niin kiivas! Ukki kun on
+antanut hänelle luvan luoda katolta lunta..."
+
+"Niin, eipähän meillä putoaisi korkealta, vain luudalta lattialle",
+naurahti ukki. "Eikä hän putoakaan, sellainen villikissa kiipeämään."
+
+"Minä näin sen", jatkoi muori. "Pappa ei ollut kotona, vaan talossa
+töissä. Minä tiukkasin Samia katolta alas. Hän ei totellut, naassi.
+Kippasin töppösistä kiinni. Hän huutaa vain: Minä en putoa ja vaija
+lupasi; — hänkin kutsuu meidän pappaa vaijaksi kuin omaa ainakin. —
+No, minä vedin Samin alas. Silloin hän, kun ei muuta voinut, koska minä
+olen sentään väkevämpi, ryhtyy lyömään, ja viimein, — koettaa purra
+minua ranteeseen! Kun ei muuta jaksa! No, ei sellainen maailmassa
+sovellu. Siitä antaa maailma takaisin, ja minunkin täytyi antaa
+puremisesta vitsaa. Minä rapsutinkin. Mutta hän: ei valittanut, ei
+ääntä, ei itkunpirahdusta! Puri vain hampaansa yhteen ja sanoi: Minä
+pysyn katolla, vaija lupasi. Ja hänen silmänsä olivat sellaiset
+kauheat, että minun oikein teki pahaa! Viimein itse itkin, enkä voinut
+muuta kuin pyytää anteeksi Samilta, että löin."
+
+"Totta maar, Sam oli saanut luvan", naurahti Kustaa Lulli.
+
+"Mutta miksi hän on niin kauhean tuitukko?" kysyi muori.
+
+"Otella luonnotonta ylivoimaa vastaan, sama kuin iskisimme päämme
+kiviseinään", sanoi lehtori Kolin. "Ja sinä, Angelika, väitit kerran,
+että hänellä olisi hyvä matemaatikon pää!"
+
+Angelika väitti nytkin: erikoisesti se Samilla olikin:
+
+"Ajatelkaa, murtolukuja muistilaskuina jo kuusivuotiaana!"
+
+Ja nyt alkoi Angelika, Lullin pariskunnan säestämänä, luetella
+uudestaan kaikki Samin avut ja kyvyt, kooten tarkoituksensa siihen
+vaatimukseen, että Sam olisi, kun se aika tulisi, — hommattava
+lyseoon, ja se aika voisi Angelikan mielestä tulla tavallista
+aikaisemmin! Pohjaopetuksen saisi Sam ehkä kotonakin, jollakin
+tavoin... Lehtorin pitäisi vain innostaa asiaan Angelikan vanhempia.
+
+"No niin", arveli lehtori Kolin, "joskaan minua eivät nuo muut temput,
+matkimiset ja sen sellaiset erikoisesti vakuuta... ja joskin luonne,
+— no niin, saammehan nähdä, siihen nyt on aikaa... Mutta jos hän
+todellakin osaa jo murtolukuja, ja se minulle todetaan, niin hommaan
+hänet vapaaoppilaaksi. Siitä asiasta pidän minä opettajakollegiossa
+huolen!"
+
+Ruokasalin ovella seisoi siis Venti Vennolampikin eräiden toisten
+koulupoikain joukossa, ja hän ajatteli jälleen:
+
+— Angelika, kuinka hän on hyvä! Kuinka hän on näppärä: niin taitavasti
+hän osasi suositella tuikean lehtorin auttamaan suojattiaan! Hän jo
+ajattelee orponsa vastaisuuttakin! Ja kuinka Angelika on kaunis: hänen
+silmänsä aivan häikäisevät... niin ne ovat hyvät.
+
+Venti poistui näistä kekkereistä omituisen yht'äkkiä. Keksi jonkin
+verukkeen. Mutta kun hän ja Angelika sattuivat hänen lähtiessään
+joutumaan eteisessä kahden kesken, ei Venti voinut olla huudahtamatta:
+
+"Kuinka sinä olet hyvä, Angelika! Kuinka sinä pidät huolta tuosta pikku
+onnettomasta, jonka pelastit. Pelastit ihmisen! Sano, miten sinä voit
+sellainen olla? Mistä olet sen oppinut?"
+
+Sitten Venti pujahti kiireesti ulos ovesta.
+
+Angelika ei tästä mitään ymmärtänyt, tuli vain iloiseksi huomatessaan,
+että Venti oli niin hyväsydäminen. Ja niin hieno asultaan hän oli, ja
+säntillinen tavoiltaan, se tiedettiin.
+
+
+
+_Mistä kirjallisuudesta Venti pitää. — Pyhän Fransiskuksen ihailija
+kylmillä pohjolan mailla._
+
+
+Venti ei noloa käytöstään Kolinin pojan kekkereissä hävennyt. Eikä
+Angelikalle ilmaisemaansa ihastusta: hän tunsi, että hänen sydämessään
+asui nyt jotain, mitä ei tarvinnut hävetä, runsas vastine siitä
+noloudesta.
+
+Silti ei hän taas pitkään aikaan enää uskaltanut pyrkiä Angelikan
+lähistölle: sellaisessa tilaisuudessa ei hän kykenisi käyttäytymään
+oikein.
+
+Kipeää kuitenkin teki, ettei hän voinut Angelikan luo mennä. Ettei
+hänestä ollut enää ihmisseuroihin: hän ei nimittäin nykyään tahtonut
+enää käydä missään.
+
+Ja lomahetkiensä ratoksi hän alkoi silloin lueskella äitinsä kirjoja.
+Runoutta, ulkomaisiakin runoilijoita, sillä olihan Venti vahva
+kielissä; ainoastaan runoilijat nyt pystyivät hänen mielentilaansa
+tulkitsemaan.
+
+Mutta miksi Heine niin usein turmeli hellät, puhtaat säkeistönsä
+sellaisilla lopuilla, joiden ajatustakaan Venti ei ymmärtänyt? Yhtä
+kummalliselta ja pilkkaavalta tuntui Fröding. Toista oli Schiller:
+ihanteellinen, korkea, puhdas. Entä sitten Goethe: hieno, herkkä,
+unelmoiva! — Vielä tuskallisemmin kuin venäläiset, — jotka olivat
+niin synkkiä ja kieroja, hehän näkivät elämässä aina likaa, — vaikutti
+Ventiin ranskalaisten kylmä, tarkasteleva järki...
+
+Lukiessaan alkoi Venti itsekin siinä vähän kirjoitella.
+
+Mutta isä, joka kerran löysi esikoisensa pöytälaatikosta hänen
+suorasanaisia runojaan ja oli muuten vihoissaan hänen huonontuneista
+kuukausinumeroistaan, sanoi silloin päivällispöydässä monien vieraiden
+kuullen:
+
+"Kuules, Venti, menisit myymään kirjoituksiasi torilla, markkinoilla."
+Sitten jatkoi hän kuin jotain erinomaista keksien: "Ah, mutta tässäkin
+olisi ehkä idea! Markkinoilla! Kirjoittaisit jotain hauskaa,
+repäisevää! Sillä ehdolla saisit kirjoitella."
+
+Venti loukkautui pahoin siitä, että isä meni kaivelemaan hänen
+vihkojaan, joiden sisällys oli niin arkaa, ettei hän ollut näyttänyt
+sitä edes äidilleen. Ja nyt ne isän mielestä piti kai muuttaa
+jonkinlaisiksi markkinaviisuiksi.
+
+Isä, joka oli yht'äkkiä tehnyt tämän uuden keksintönsä, kehoitti Ventiä
+esiintymään runoelmillaan konventissa. Venti ei kehoituksesta
+välittänyt.
+
+Eikö maailma ollut muuta kuin markkinaräminää? Kuin jokin suunnaton
+kukkaro, tai jättiläissäkki, johon kerättiin luita pelloilta: isähän
+kehui työläisilleen, — ei muille — aloittaneensa loistavan
+afääriuransa kokoamalla pikku poikana luita luujauhotehtaaseen.
+
+Ja Venti alkoi yhä kipeämmin tuntea kaipuuta pois kodista.
+
+Sattuipa nyt niin, että hän juuri sen kevään lopulla löysi äitinsä
+kirjoista Assisin Pyhän Fransiskuksen elämäkerran. Tanskaa, — tekijää
+ei Venti aluksi painanut mieleensä.
+
+Mitä mielikuvia se toi hänen sieluunsa... keskiajasta ja autereisista
+etelän maista!
+
+Ja kuinka se kiihdytti hänen ikäväänsä päästä vapaaksi — rikkauden
+tahroista! Siitä tuli hänen mielikirjansa.
+
+Ja aina sitä lukiessaan hän ajatteli salaa Angelikaa...
+
+Kirjan loppu kuvaili, kuinka Pyhä Klaara, Fransiskuksen ystävätär,
+makasi kuolinvuoteellaan. Ihmeelliset harpunsävelet alkoivat helistä
+ilmassa. Ovi aukesi itsestään, ja sisään leijui parvi neitosia
+valkeissa vaatteissa. Ja yksi heistä, jolla oli päässä kultainen
+kruunu, säteili niin että koko luostarikammio tuli valoisaksi. Hän
+kosketti kuolevaan... Valkeain vaatteittensa liepeissä kantoi hän, pyhä
+Jumalanäiti, Klaaran sielun ikuiseen autuuteen...
+
+Venti alkoi pysähtyä kuten Angelika vastaan tulevien halpojen ja
+köyhien puheille, ja antoi heille välisti rahaakin: olihan hänellä
+sitä!
+
+
+
+_Sattuma vie Ventin Pähkinämäelle, Angelikan kanssa puhutaan
+kaalimadoista, vaaraimista, Angelikan uudesta kukosta, kirjallisuudesta
+ja kauneimmasta, mitä Venti uneksii. Syreenimaja, ja mitä Alvar
+heinäpellolla tällaisesta ajattelee. — Vanha asia: Samin tuittu- ja
+itsepäisyys, ja miksi hän ei syö rosollia._
+
+
+Sam, joka oli kesän alusta siirretty Oravanpesästä Laurellien kotiin
+Pähkinämäelle, lähetettiin kerran tilaamaan Tuulensilmän sahalta
+lautoja, kun Angelika tahtoi laajentaa siipikarjatarhaansa: olihan talo
+pieni, ja rahaa aina tarvittiin. Sam pystyi erinomaisesti tähän pikku
+tehtävään, — johan nyt toki: isompiinkin. Hän selitti, ettei
+Pähkinämäeltä tulisi hevosta, — Tähtikin oli kiireellisissä töissä, —
+joten lautakuorma pyydettiin saada sahan hevosilla. Mutta sahaltakin
+sattuivat kaikki ajomiehet olemaan poissa. Kaikki muut paitsi pieni
+renkipoika, jota Ahti Aake oli kuitenkin jousipyssyllä ampunut
+takalistoon niin että hän sairasteli. Venti kuuli tämän tilauksen,
+ja koetti nyt seurata uusia nöyriä oppejaan, joita oli lukenut
+Fransiskus-kirjasta: hän lähti, isältään salaa, viemään kuormaa
+Pähkinämäelle; renkipoika auttoi vain hänelle hevosen valjaisiin.
+Perillä riensi Alvar purkamaan kuormaa, ja Angelika vei Ventin
+ruokasaliin, jossa hieno ajomies sai kahvit. Siinä tilaisuudessa lausui
+Sam muuten hauskan lastenlorun, jonka Alvar oli hänelle äskettäin
+opettanut, lausui reippaasti ja selvästi, seisoen kuin sotamies, ja
+sitten lähti Angelika näyttämään vieraalle hedelmäpuunsa,
+mansikkapenkkinsä, uuden komean kukkonsa j.n.e.
+
+Ventiä pyydettiin käymään talossa vastakin. Ja hän tuli pian.
+Tekosyyksi keksi hän nyt sen, että tahtoi opettaa näppärälle Samille
+ruotsia. Alvar nauroi hänelle, että ruotsi tuskin olisi ylen kauan
+tässä maassa tarpeellista, enempää kuin ryssäkään. Cecilia-rouva
+ihmetteli Alvarin väitettä, ja Mikael Laurell pudisti sille päätänsä:
+se nyt tuntui taas vain Alvarin ja nykyaikaisen nuorison kummallisilta
+tuulentuvilta ja vaaralliseltakin uhittelulta, — samoin kuin se, että
+Alvar nosti juhlapäivinä sinivalkoisen Suomen lipun Pähkinämäen
+katolle, melkeinpä houkutellen taloon santarmeja kiusantekoon! — No,
+Ventin kielenopetus jätettiin. Mutta Pähkinämäellä hän alkoi sitten
+uutterasti käydä. Alvar ei joutanut hänen kanssaan seurustelemaan,
+hänellä oli ainaiset lukunsa ja muutakin työtä. Angelika ei suostunut
+pitkää aikaa istumaan salissa, ja niinpä hän nyt kierteli jälleen
+näyttämässä Ventille mansikkamaitaan, joista Venti sai suuhunsa
+herkullisia marjoja, hernepenkkejään, joissa Angelikalla ja hänen
+apulaisellaan Samilla riitti aina sitomista, tai kaalisarkojaan, joita
+Samin huolena oli erikoisesti tarkastaa: Angelika oli luvannut pojalle
+kymmenen penniä jokaisesta sadasta kaalimadosta, ja Samin tulot
+alkoivat paisua suorastaan mahtaviksi, — mutta sittenkin perhoset
+levittivät uutta tuhoa. Taikka koottiin kaikin kolmin vaaraimia, joita
+kasvoi kylän vierellä maantien varsilla kilometrejä pitkät pensastot.
+Enimmäkseen Venti näissä töissä ainoastaan jutteli: kuinkas muuten,
+olihan Venti talossa vieras!
+
+Tähteäkin Venti uskalsi kosketella, kun Angelika ja Sam sitä
+harjasivat!
+
+Mutta jonkin viikon kuluttua istuivat Angelika ja Venti jo, kun
+kesäinen illan rusko kimmelteli varjoihin vaipuvan puutarhan läpi,
+syreenimajassa ison kuistin edustalla. Angelika ompeli, muiden töitten
+loputtua, ja Venti kertoi hänelle kirjallisuudesta tai Pyhästä
+Fransiskuksesta. Niin, Fransiskuksesta, rikkaan kauppiaan, Bernardonen
+pojasta, joka syntyi tallissa kuin Kristus-lapsi. Nuorukaisesta, joka
+tuhlasi isänsä omaisuutta mielettömyyksiin, ympärillään ritaristoa ja
+trubaduureja, — tiesihän Angelika, mitä trubaduuri oli, — jotka
+lauloivat ihanasta maailmasta... Kummallisesta nuorukaisesta: hän lähti
+kiertelemään jonglöörinä, — sen sanan Venti selitti Angelikalle, —
+pitkin kauniin Italian teitä... Kunnes hän yht'äkkiä muuttui: tuli
+uskonnolliseksi. Olihan eräs toivioretkeläinen kerran vakuuttanut, että
+pojasta tulisi Jumalan mies. Ja, omituista: sitten Fransiskus rupesi
+kerjäläiseksi! Antautui elämään ihmisten almuilla, anellen kirkon
+portailla. Ruokiinsakin hän riputti Veli Tuhkaa, kuten hän nimitti,
+etteivät ne maistuisi liian hyville.
+
+Venti aprikoi, saattaisiko tavalliselta ihmiseltä niin suurta
+kieltäytymistä vaatia. Angelika ei tietänyt, mitä siihen sanoa...
+
+Ja sitten Pyhä Fransiskus, joka nimitti itseään Jumalan pikku köyhäksi,
+kävi auttamassa köyhiä ja vaalimassa sairaita... Suuteli nöyrästi —
+spitaalistenkin käsiä...
+
+Pilkkaa ja pahaa kohtelua hän sai kärsiä. Katupojatkin juoksivat
+kivittäen hänen kintereillään, kun hän avopäin ja paljasjaloin
+kuljeksi, ja huusivat kilpaa: "Hullu, hullu."
+
+Ja isä teki hänet perinnöttömäksi.
+
+"Mitä hän siitä? Sitä hän tahtoikin", arveli Venti Vennolampi.
+
+Fransiskukselle tuli oppilaita, hän perusti veljeskunnan,
+paljasjalkaisten ja paljaspäisten, almuilla elävien. Se veljeskunta
+opasti ihmisiä ihanteeseen: hyvyyden uskontoon. — Ja sisarkuntakin
+perustettiin. Keskellä palmusunnuntain jumalanpalvelusta alkoi
+ylimysnainen Klaara kirkossa, öljypuunoksien huiskiessa ja kuoron
+laulaessa hoosiannaa, yht'äkkiä itkeä, pakeni kotoaan, — kieltäytyi
+menemästä avioliittoon ja perusti toisten samanhenkisten naisten kanssa
+oman luostarinsa, jossa noudatettiin Pyhän Fransiskuksen oppeja.
+
+Angelikasta tämä kyllä oli niin kaunista. Kaunista pyhimyksen puhe
+Sisar Peipposesta, Sisar Leivosesta; kaunista kuvaus koko Italiasta,
+jossa valmut jo huhtikuulla paistavat niin punaisina öljypuiden
+varjossa... Mutta hänestä tuntui kuitenkin kuin nuo — munkit ja nunnat
+olisivat jotain vihanneet. Vihasivatko he maailmaa?
+
+Venti selitti lempeästi, ettei Pyhä Fransiskus suinkaan vihannut
+maailmaa: hän ei vihannut mitään eikä ketään.
+
+Hän tunnusti ohimennen, että hän itsekin oli ensin melkein vihannut
+Fransiskuksen isää. Mutta sehän oli väärin: Fransiskus ei suinkaan
+vihannut isäänsä. Ei ketään, joka eli toisin kuin hän itse. Hänen
+ohjeensa oli antaa jokaisen kulkea rauhassa omia teitään:
+
+"Millainen hölmö todellakin olin. Oikea Veli Aasi, kuten Fransiskus
+itseään kutsui!"
+
+Angelika aprikoi ja päätteli lopulta, että ihaninta pyhimyksessä oli
+kuitenkin se, että hän autteli ihmisiä. Ja samassa hän kysyi Ventiltä,
+haluaisiko hän tulla mukaan erääseen tölliin, jossa kitui sairas?
+Angelika menisi vielä tuota poloista katsomaan.
+
+Venti olikin valmis, ja niin he lähtivät.
+
+Sellaista sattui monta kertaa sinä kesänä.
+
+Mutta mitäpä Alvar tästä seurustelusta arveli? Kesken lukujaankin Alvar
+ryntäsi heinäpellolle, sillä oli jo tullut heinäaika, avuksi
+kiireeseen. Hän ajoi itse vaikeimmat sarat, hän komensi ja nauroi.
+Mutta Ventille, joka istui vaarainrauniolla ja laususkeli Pyhän
+Fransiskuksen Aurinkolaulua, hän huusi:
+
+"Hei vieras, aurinko on aurinko, mutta me maan poikia, ja jos aurinko
+peittää naamansa ukkospilveen ja heinät pilven itkusta kastuvat, niin
+ei elämästä tule mitään. Pikku Samkin teiskuu ja polkee ladossa, hän ei
+itke, jos muurahaiset kutittelevat hikeä valuvaa niskaa. _Tantum homo
+habet de scientia quantum operatur!_ Se oli sinulta oikea sana, veli
+fransiskaani!"
+
+Angelika ei tietänyt, mikä oikeus Alvarilla oli karkailla näin
+oudosti Ventin kimppuun: olihan Venti vieras ja niin kohtelias ja
+hyväsydäminen! — Mutta palvelusväelle Angelika vasta oikein suuttui,
+kun he alkoivat vihjailla hänen ja Ventin väleihin. Millaista roskaa,
+jotakin muka tärkeää! Ja suuttui etenkin Lullin muorille, joka taas
+kehui Angelikaa hyväksi — äidinaluksi. Muori nolostui kovin ja käänsi
+puheen toisaalle, hän ryhtyi kehumaan Samia, joka tosiaan uurasti
+ladossa:
+
+"Nythän se vasta kauniisiin tapoihin oppii. Kyllähän sen meilläkin
+täytyi lukea aamurukouksensa, mutta en hennonut ajaa sitä aamulla
+vuoteesta hiukan itseään venyttelemästä. Täällä ylös heti herättyään!
+Ja kuinka se on siisti! Jos tahra tarttuu vaatteisiin, kohta valittaa,
+kunnes se hangataan pois, — mutta ei sitä meillä älytty käskeä itse
+hankaamaan tahroja pois, niinkuin neiti vaatii. Emmekä me arvanneet,
+että lapselle kahvi olisi niin pahaa! Ja, Herran terttu, miten hän nyt
+tervehtii vieraita, lyö kantojaan yhteen niin että naksuu kuin pässin
+sorkat. Ja syö herrasväen kanssa samassa pöydässä..."
+
+"Ja istuu suorana kuin tikku", ylpeili Angelika, muistaen, miten hän
+siinä suhteessa oli Samia opettanut, kumartuen alussa vähän väliä
+kuiskaamaan hänen korvaansa, pojan vieressä pöydässä istuessaan: "Sam,
+älä makaa."
+
+"Ja miten hänen täytyy tehdä työtä pienten voimiensa mukaan", kehuskeli
+muori Angelikaa.
+
+Niin juteltiin Samista. Angelika kiitteli hänen tekevän kaikkea
+mielellään. Sam ei saanut hävetä mitään työtä. Hänen piti kattaa
+Angelikan mukana pöytää, kiilloittaa veitsiä ja kenkiä, auttaa
+lakanoita vedettäessä, viedä kultaa rabarbereille, jauhaa kahvia,
+polttaa kanoille luita, kitkeä puutarhan käytäviä, — sekös
+Samista ilkeää: nykkiä pieniä ruohoja, istuen määrätuntinsa
+auringonpaisteessa... Usein hän karkasikin metsään tai rantaan. Mutta
+seuraavana päivänä hänen täytyi korvata se laiminlyöntinsä. Ja sitten
+tulivat palkinnot ja ilot. Pääsi viemään renkien kanssa hevosia hakaan:
+
+"Ajatelkaas, hän ratsastaa jo Tähdellä! Ja Alvar opettaa hänelle jo
+oikeaa sammakkouintia. Tavallisen uinnin hän oppi itsestään. Ja Alvar
+sanoo opettavansa hänet ampumaankin, kun muutamia vuosia kuluu."
+
+Mutta tärkeämpää kuin kaikki tämä oli Angelikalle Samin valmistaminen
+— lyseota varten, johon hän aikoi toimittaa pojan niin pian kuin
+mahdollista. Angelikalle innokasta touhua! Kyllähän Sam lukea osasi,
+puhumattakaan laskennosta, siitä liian aikaisin aletusta hulluttelusta,
+jonka heikkouden Alvar oli todistanut. Mutta miten hän luki! Hotki
+kirjoja, kaikki, mitkä käsiinsä sai, mutta väärin vaikeimmat sanat tai
+hyppäsi niiden ylitse. Kirjoitti numeroita nurin, tai ei pysynyt
+kirjoittaessa rivillä. Koko opetus oli alettava alusta, tavaamisesta
+asti, hitaasti, järjestyksessä. Angelikan selitettävä jokainen pojalle
+outo sana ja — sen johto: siitä tytölle vaivaa enemmän kuin hänellä
+oli itsellään tyttökoulussa ollut; nyt täytyi hänen illalla tutkia
+omia entisiä koulukirjojaan, ottaa oikea selko asiasta, tarkempi
+kuin koulussa. Ja sittenkin tuli hänen pakko joskus turvautua
+kaikkimuistiseen Alvariin. Aamulla melkein ensi töiksi kuulusteltava
+Samin läksyt ja annettava uudet seuraavaksi päiväksi. Sitten Sam
+leikkimään:
+
+"Keksinnöistä ei hänellä silloin puutetta."
+
+Tähän keskustelu katkesi, Angelikan ja muorin täytyi ryhtyä jälleen
+heinää korjaamaan. Mutta Angelika jatkoi yhä ajatuksiaan, miten saisi
+Samille kaiken mahdollisen opin, hänelle kaikki selitetyksi. Kyselihän
+Sam häneltä yhtä mittaa jos jotakin merkillistä:
+
+"Neiti, mikä on mandariini?" — Ota selvä mandariinien kaikista
+lajeista! — "Mikä on auranluotti? Miksi ei sanota olumpialaiset?
+Minkälaista on kreikankieli? Angelika-neiti, kirjoittakaapas tähän
+kreikkaa! Minkä näköinen on kampela? Missä on taivaasta pudonnut kiviä?
+Lullin mummi sanoi, että Jumala pudottaa ukkosella kiviä päähän. Miksi
+kukko niin kurittaa tuota yhtä kanaa? Kumpaiset ovat parempia,
+arabialaiset vai orloffilaiset hevoset?"
+
+Usein luki Angelika kirjoja myöhään yöhön, Samin tähden, lainaten niitä
+sieltä ja täältä, etenkin Ventiltä hän niitä sai.
+
+Kaikkein omituisinta oli kuitenkin Samin tuittu- ja itsepäisyys.
+
+Pari päivää sitten ei Sam esimerkiksi suostunut syömään rosollia.
+
+Hänen ei tarvinnut ottaa etikkaa muulloin kuin vieraiden mukana,
+nimeksi: kauniin seuratavan vuoksi.
+
+Ja nyt kävi niin, että ruuaksi tehtiin rosollia, jossa oli etikkaa.
+Vieraita ei Pähkinämäellä silloin ollut. Ja Sam kieltäytyi syömästä.
+
+Hän sai poistua pöydästä.
+
+Hyvä: hän meni metsään. Pysyi siellä iltaan asti ilman ruokaa. Eikä
+huolinut rosollia sittenkään. Ei, Sam kiipesi nälkäisenä nukkumaan
+yliskamariin, jossa hän asui Alvarin kanssa.
+
+Aamulla viimein pälkähti Angelikan päähän kysellä Samilta selitystä. Se
+tuli: Sam oli nähnyt keittäjättären kaatavan rosolliin etikkaa, ja
+Samille oli luvattu, ettei hänen tarvitsisi syödä etikkaa muulloin kuin
+vieraiden seurassa.
+
+"Miksi et sitä ennen sanonut", kysyi Angelika.
+
+"Se oli luvattu!" vastasi Sam vieläkin vihaisena, eikä mitään muuta.
+
+Liian omituista Angelikan täysin ymmärtää...
+
+Nyt Angelikan ajatukset katkesivat, sillä heinäväen joukosta kuului
+naurunremakkaa, ja kun Angelika katseli sinne päin, näki hän Samin
+seisovan kuormalla. Sam matki Venti Vennolampia. Puhui aivan kuin
+Venti:
+
+"Oi, minä olen Veli Tuhka! Minä olen Veli Aasi."
+
+"Hyvä!" huusi Alvar. "Mistä sinä olet saanut tuollaisen naaman, joka
+venyy kuin kumi?"
+
+"Veli Lampaalta. Veli Särjeltä", vastasi Sam.
+
+Angelikalle tulivat melkein kyynelet silmiin Ventin vuoksi. Mutta Venti
+naureskeli mukana:
+
+"Minulta sinä sen naaman sait, tunnusta pois, Sam. Sinä olet kyllä
+oikeassa, Sam."
+
+No niin: täten Angelika pelasti orvon ja nimettömän pojan onnelliseen
+elämään.
+
+
+
+
+
+
+VANHEMMAN RAKKAUS
+
+
+
+_Yhdeksän vuotta myöhemmin: aika hyppäys, mutta vilkaisevathan eräät
+lukijat kuitenkin ensin, miten kirjan lopussa käy, tahtoen vauhdikasta,
+hötäkkämäistä. — Samin nuoruudesta ei vielä, mutta kyllä, mitä
+Angelikan uskollisuus vaati, oravasta, koirasia, Tähdestä j.n.e. Kuinka
+Philemon ja Baukis nykyäänkin yhdessä kuolevat: loistakoon heidän
+muistonsa temppeli paljon kauemmin kuin poloinen tarinamme! Alvarin
+todellisuusihanteista ja Ventin — ihanteenkaipuusta. Ja viimein
+kaikkein parhaasta: kosinnasta._
+
+
+Yhdeksän vuotta oli kulunut: alamme nyt vuodesta 1917.
+
+Paljon oli tällä välin tapahtunut suuria asioita.
+
+Ohoi, emme nyt puhukaan Angelikan oravasta, jonka Pyynti-koira tappoi.
+Pyynti oli tullut vihaiseksi ja kavalaksi. Se heilutteli portilla
+vieraille häntäänsä, näytti hampaitaan ikäänkuin naureskellen, mutta
+jos kätensä ojensi sitä silitelläkseen, niin se kiukkuisesti puraisi.
+
+Angelikan leppäkertut oli kylältä ruokasaliin tunkeutunut julkea kissa
+päässyt syömään.
+
+Pähkinämäellä oli taas uusi, nuorempi hevonen kuin Tähti.
+
+Mutta nämä nyt ovat pikku asioita. Sillä Kustaa Lullikin on kuollut.
+
+Ja hänen vaimonsa melkein yht'aikaa.
+
+Väsähtipä viimein ukki, tyytyväinen, rauhallinen ja älykäs, joka ei
+eläessään ollut sairastanut; ei ollut välittänyt pahoistakaan
+haavoista, joita osui joskus kirveestä hänen jalkoihinsa tai käsiinsä:
+miltei väkisten täytyi muorin, Angelikan tai Pähkinämäen herran kiskoa
+hänet tuollaisen tapaturman tullen työpaikalta pois.
+
+Suloisesti, levollisesti nukahti hän kuolemaan, niinkuin oikein
+työstä uupunut uneen. Eräänä syyskuun päivänä, kun järvi lepäsi
+tummansinisenä, omenat punersivat ja päärynät kellersivät, tuli ukki
+kotiin talosta, niittämästä kauraa. Tuli yhä verevänä ja hymyillen,
+siveli tyytyväisenä partaansa, joka oli lumivalkea ja kuin patriarkan.
+Katseli pihamaalla perunoita, jotka muori sillä välin oli töllin
+vierestä saviselta saralta kaivanut. Sanoi siinä:
+
+"No, näkyypä sinulle koituvan perunoita ensi talveksi... Ja on sinulla
+muutakin: kiliseviä kirstun pohjalla. Nyt olen huoleton."
+
+Olihan pappa muulloinkin, — vaikkapa harvoin, — hiljaa naurahdellut,
+että kuolemaan päin tässä tie pian kääntyy, sehän on jokaisen edessä.
+Ja tullut yhä anteliaammaksi ihmisille yleensä ja erittäinkin
+tarvitseville. Mutta kun muori nyt närkästyi ja vastasi:
+
+"Miksi minulle? Kuka tietää, kumpi meistä ensin keikkoaa! Sehän on
+Luojan kädessä... Mutta toivoisin, että viimeinen olisin minä: kukapa
+sinua sitten hoitaisi, jos yksin, riepu, jäisit? Olethan jo niin
+hajamielinenkin, että unohdat koko päiväksi aterioimisen. Söitkö eväitä
+kartanossa? Annapas, kun katson reppuasi. Eikös jäänytkin pannukakku
+syömättä! Oletko sairas?"
+
+Silloin ukki nauraa hörähti, ettei hän suinkaan sairas ollut; kelpaisi
+vaikka tanssiaisiin. Mukavan väsyneeksi hän itsensä tunsi. Sanoi
+menevänsä tässä vähän loikomaan, kun ei työtäkään erikoisesti ollut.
+
+Ja kun muori asetti hänet hellästi sänkyyn, peitteli ja kietoi, ja meni
+sitten tunnin kuluttua kamariin herättelemään pappaa saunaan ja
+illalliselle, oli hän kuollut, — nukahtanut hiljaa, kivuttomasti,
+posket punottavina kuin nukkuvalla lapsella.
+
+Niin kuoli terve mies, jolle taivas antoi viisaan mielen, iloisen
+luonteen ja joka itse hankki itselleen puhtaan omantunnon.
+
+Mutta Oravanpesän mummi ei elänyt kahtakaan kuukautta ukin kuolemasta.
+Hän ei itkenyt kuin hyvin salaa, itsekseen vain. Kepotti vähän väliä
+kirkkomaalle ja vei vihreitä havunoksia haudalle vanhan, harmaan
+kivikirkon vierelle. Hän kutistui koukkuun ja laihtui. Ei jaksanut tai
+muistanut, tuo ennen niin virkku ja teräväkielinen vanhus, tehdä
+mitään, ei edes rakkaita lehmiään ja kanojaan vaalia.
+
+Ja tuli hänen vuoronsa. Ennenkuin Laurellit ehtivät siirtää hänet.
+Oravanpesästä talon piharakennukseen jonkinlaiselle eläkkeelle, jonka
+he vakuuttivat uskolliselle palvelijalleen antavansa.
+
+"Philemon ja Baukis", sanoi Mikael Laurell. Hän itsekin oli näinä
+vuosina kovasti vanhentunut, ja Kustaa-ukon kuolema tuntui vanhentaneen
+yht'äkkiä lisää, niinkuin se tapaus olisi vienyt häneltä monta vuotta.
+Hän itki kuin lapsi saattaessaan torppariaan hautaan, jonka oli
+erikoisesti Lullin papalle valinnut ja istuttanut siihen tammen. Nyt
+hän lisäsi tammen viereen lehmuksen. Kirjoitti pienen maininnan toiseen
+kaupungin lehdistä näistä vaatimattomista vainajista ja heidän
+erikoisen korkealle arvioitavista hyveistään.
+
+Mikael Laurell tunsi oman iltansakin joutuisasti lähestyvän. Hän oli
+elänyt Lullien kanssa yhdessä niin kauan, että he olivat olleet kuin
+tovereita.
+
+Rouva Laurell kiihtyi itkuun puolisonsa surusta, — kunnes, miestään
+paljon käytännöllisempänä, vaikkei hänkään liioin käytännöllinen,
+tointui houkuttelemaan hänet surusta pois yhä edelleen elettävän
+elämän näyillä. Olihan muistettava Alvar ja hänen varsin lukuisa
+lapsiparvensa, — sillä Alvar oli aikaa sitten naimisissa. Muistettava
+Angelika, joka asusti yhä kotona, ja Sam, — hänkin keskenkasvuinen
+vielä. Oli talo, ja paljon muuta!
+
+Ja sitten jatkoi Mikael Laurell tyynesti kulkuaan kuin vanha hevonen
+vetää kuormaansa, — ikäänkuin entinen Hippo, joka sekin oli tietysti
+kuollut: tai Alvar se sille antoi kunniallisen armolaukauksen. Vetää
+kuormaansa tietäen, että perille aina joudutaan, ilman surua,
+ponnistelematta juuri, antaen asiain kehittyä enimmäkseen omaa
+menoaan.
+
+Alvar, — joka on muuttanut nimensä Laurelaksi: se muutos oli osa sitä
+hänen vakaumustaan, se että Suomi tarvitsi pian kaikki voimansa
+aseellisessa taistelussa, voimansa, jota kaksikansaisuus ja
+kaksikielisyys, mikä ulottui nimiinkin, — ja nimetkin olivat hänestä
+ylen tärkeitä kansallisuudelle, — hajoittivat; ja olivathan
+Laurellitkin alkuisin selviä Laureloita, suomalaisia; — niin,
+Alvar asuu perheineen toisessa kaupungissa, palvelee eräässä
+asianajotoimistossa.
+
+Mikael Laurell on siis asettunut hiljaiseen tahtiin.
+
+Mutta sitä enemmän on huolta Cecilia-rouvalla, nyt enemmän kuin
+koskaan.
+
+Vuosi 1917! Pieni talo ei kannata sitäkään kuin ennen. Palvelus- ja
+työväen palkat ovat kauhistavasti kohonneet. Maailmansodan ajat, jotka
+eivät ole loppuneet vieläkään, tuottavat tuhansia taloudellisia
+vaikeuksia, joita ei ennen aavistettu; puhumatta hermojännityksestä
+niin suuresta, että Mikael-herra ja Angelika monesti kätkevät rouvalta
+sanomalehdet, — kunnes hän ne sittenkin kaivaa jostakin esille, tutkii
+niitä yöllä silmälasit nenällä ja voi sitten pahoin koko seuraavan
+päivän. Mistä synneistä maailmaa näin julmasti rangaistaan? —
+Alvarista ei tosin koidu muuta huolta, sillä hän on yhä mahdottoman
+terve, ja samoin Alvarin rouva Helma, — kuin se, että poliisit ja
+santarmit pitävät poikaa ilkeästi silmällä siellä maaseutukaupungissa,
+jossa hän asuu. Siperiallakin ovat uhkailleet... elleivät vielä
+pahemmalla! Miehensä salaavista selityksistä ja Angelikan melkein
+ylpeilevistä rauhoitteluista huolimatta on rouva päässyt sen verran
+selville, että Alvar askartelee nykyjään jossakin paljon entisiä
+vaarallisemmassa... Tarkoituksenako tosiaan tehdä kapina? Nousta
+Venäjää vastaan... irroittaa Suomi omaksi valtakunnaksi.
+
+Ja nyt juuri puhutaan, että nuoriso pian aikoisi tehdä noista
+tuumistaan totta... Kerrotaan yhä selvemmin jostakin jääkäriliikkeestä,
+jonka rajuimpia värvääjiä tuomari Alvar Laurela olisi.
+
+Vihjailipa Alvar kerran, että hän itsekin lähtisi Saksaan rintamalle
+Venäjää vastaan, ellei hänellä olisi neljä lasta.
+
+Pitäisikö rouva Laurellin uhrata isänmaalle ehkä ainoa poikansakin?
+Muun kaiken olisi hän valmis tarpeen tullen antamaan.
+
+Joskus se huoli haihtuu ja sijaan tulee pienimpiä, esimerkiksi huoli
+Alvarin lapsista, Toinen pojista oli viime talvena sairastanut
+hinkuyskää, — kuinka nyt lienee? Toinen tytöistä ei ollut täällä
+käydessään syönyt tarpeeksi kananmunia; ja hän on loukannut, niin
+kerrotaan kirjeessä, äskettäin kelkkamäessä nenänsä; jäisiköhän siihen
+vahingollinen arpi ainaiseksi?
+
+Huoli myöskin Angelikasta.
+
+Angelikasta, joka ei ollut vieläkään naimisissa.
+
+Ei vieläkään...
+
+Sellaisesta ihmisestä kuin Cecilia Laurell, siitä porvaripiiristä,
+johon hän kuului, ja sellaisista suvuista kuin Mikael Laurellin ja
+etenkin hänen omansa, jonka vereen ikivanhat tavat olivat aivan
+syöpyneet, tuntuu avioliitto ja sen onni joltain erikoisen tärkeältä:
+Cecilia-rouvasta melkein onnettomuudelta, ellei suorastaan
+luonnottomalta, jos ei nainen saa sitä onnea.
+
+Tulisiko sitä onnea Angelikalle vai ei? Rouva Laurell ei hennonut sitä
+enää tyttäreltään tiedustella. Sitä vähemmin Mikael-herra. Ja Alvar oli
+jo aikoja kyllästynyt siihen ahdisteluun!
+
+Venti Vennolammista oli Angelikan tulevana paljon puhuttu. Ja puhuttiin
+vähän vieläkin, — joskin oli jo kokonaista kahdeksan vuotta siitä kuin
+Alvar uhkasi sisartaan syreenimajassa istumisesta:
+
+"Istutte jo toista kesää! Tuleeko siitä mitään? Mistäkö? Oletko niin
+lapsellinen? Minä olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta, pian pääsen
+tuomariksi, ja sitten! Suku kunniaan... Hm, puhuuko hän edelleen
+sellaista, että Pyhä Fransiskus kielsi tappamasta tiikeriä, jos se
+ihmisen kimppuun karkaa?"
+
+Silloin Angelika vihastui: ei hän mitään sellaista ajatellut!
+
+Hän torjui Alvarin ahdistelut naurettavina. Ja niin tekivät isä ja
+äitikin silloin.
+
+Ja sitä jatkui: Venti kävi edelleen talossa, hän vei talvisin Angelikan
+koululaisten rekiretkille, — Angelika tanssikin silloin, etenkin hänen
+kanssaan.
+
+Mutta kun Venti tuli ylioppilaaksi ja meni talveksi Helsinkiin, vastasi
+Angelika nuorille herroille, jotka tulivat kaupungista pyytämään
+Pähkinämäen tytärtä rekiretkille, — ja sellaisia oli paljonkin, —
+ettei hän joutanut lähtemään. Tai ei oikein — viitsinytkään. Tai että
+hän tanssi niin kömpelösti.
+
+Venti luki ensin lääkäriksi. Ja sitten jotain sellaista, jota
+Cecilia-rouva, joka oli saanut ainoastaan kotiopetusta, ei ymmärtänyt,
+nimittäin estetiikkaa. Eikä sitä paljoa ymmärtänyt myöskään Angelika,
+mutta jotain arvokasta ja suuritöistä se hänestä oli ja menisi hyvin
+opettajatoimen ohella, johon Venti nyt aikoi. Näihin kului yhteensä
+viisi vuotta; muuten ei Ventissä ollut, mikäli Laurellien vanha pari
+tiesi, mitään vikaa: he uskoivat hänet siveäksi, ja kohtelias hän oli,
+hyväsydäminen, avulias ja melkein yhtä iloinen kuin poikanakin. Mutta
+tuo alanvaihto, se näytti arveluttavalta. Alvar halveksi sellaista.
+Vain Angelika, mikäli hän ollenkaan otti Ventistä puheeksi, uskoi, että
+Venti lopulta kyllä selviäisi.
+
+Mutta nyt, kaksi vuotta sitten, oli Venti taas vaihtanut alaa: mennyt
+Pohjois-Ruotsiin erääseen puutarhaopistoon. Niin väitti hänen isänsä, —
+äiti olikin jo monta vuotta sitten kuollut, — sellainen ovela vilkutus
+silmässään, että ihmiset sittenkin uskoivat Ventinkin lähteneen vain
+Saksaan suomalaisten kapinallisten joukkoon! Mutta paremmin kuin näistä
+kauppaneuvos Vennolammin salaperäisistä kerskailuista tiesivät
+Laurellit, että Venti tosiaan lueskeli Ruotsissa puutarhaopistossa,
+asian siitä, että Venti kirjoitteli sieltä Angelikalle. Ensin isä ja
+äiti luulivat, että myöskin Angelika kirjoittaisi.
+
+Tietämättä, mihin Venti lopullisesti oikein aikoi, tulisiko hänen
+aikeistaan mitään ja huolisiko hän Angelikasta, ei Cecilia-rouva
+lopulta malttanut, vaan uteli kerran Angelikalta, mitä noissa kirjeissä
+oli. Ja oliko Venti — ikäänkuin kosinut.
+
+Angelika punastui, yhä kuin nuorena tyttönä ennen, ja kielsi:
+
+"Nytkö taas sitä! Mitä mamma tarkoittaa? Kai ihmiset muutenkin saavat
+kirjoittaa toisilleen... Mutta kuinka minä uskaltaisinkaan Ventille,
+minä... niin yksinkertainen."
+
+"Tyttökoulun käynyt", huomautti äiti hieman loukkautuen. "Ja lieneekö
+se Venti sitten semmoinen nero", lisäsi hän hiljaa. "Mihin hän nyt
+siellä suuressa puutarhaopistossa pyrkii?"
+
+Tähän osasi Angelika vastata ainoastaan, että Venti oli nyt löytänyt
+oikean uransa, hän rakasti niin kovasti luontoa. Venti aikoi perustaa
+oikein suuren puutarhalaitoksen. Olihan hänellä rahaa:
+
+"Varmaan se onnistuu. Onhan Venti niin lahjakas, sitä ei mamma voi
+kieltää."
+
+Sitten ei Angelikaa enää kuulusteltu. Vanhukset luottivat jossakin
+määrin Angelikan ilmeiseen luottamukseen. Alvar ei kotona käydessään
+asiaan puuttunut, kuten sanottu. Hän välitti nykyään perheensä lisäksi
+ainoastaan politiikasta.
+
+Myöskin Angelika luotti. Mihin?
+
+Venti ei kirjeissään viittaillut mitään... sinne päin. Kertoi vain
+huoliaan. Ne eivät oikeastaan olleet aivan pahimpia, sillä hän oli
+varakas; ne koskivat vain mietiskelyn ongelmia, kaikkiin asioihin hän
+takertui, ja kärsi sanomattomasti pahoista huomioistaan. Niin ikävää!
+Mutta sen sijaan toi aina ilon lukea, miten Venti iloitsi luonnosta!
+
+Kyllä hänelle kävisi hyvin, kun hän saisi suuren suunnitelmansa
+onnistumaan.
+
+Sitten...
+
+Mitä sitten?
+
+Angelikan sydän, — itse hän ei sen väitteitä tunnustanut omiksi
+mietteikseen, hänestä olisi tuntunut alhaiselta yhdistää moiset
+ikäänkuin aineelliset ja itsekkäätkin ajatukset Ventiin, niin
+ihanteelliseen Ventiin, — vähitellen oli Angelikan sydän,
+kamppailtuaan kauan tämän väitöksen kuuluville pääsemistä vastaan,
+myöntänyt salassa, että ehkäpä tuollainenkin kummallinen, — ja
+töykeältä tuntuva, jos sitä tohti tarkemmin ajatella, — kuin äitiys
+olisi naisen oikea elämäntehtävä. Sitä se olisi varmasti.
+
+Ja siitä Angelika sitten lopulta iloitsi.
+
+Mutta hänen sydäntään olisi loukannut se ajatuskin, että hän, oman
+itsensä vuoksi, olisi sallinut nyt enää kenenkään muun kuin Ventin, —
+vaikka niitä tosin kyllä oli, — tarjota kohteliaisuuksia: hän melkein
+vihastui äidilleenkin, kun oli kerran käsittävinään hänen viittaavan
+siihen, ettei nuoren tytön sopinut niin jyrkästi — ikäänkuin ylpeästi
+— kieltäytyä rekiretkistä, joita hänelle eräät koulunopettajat ja
+muutkin tarjosivat ja jotka hän — yhä jyrkemmin torjui. Sellainen
+olisi ollut — uskottomuutta Ventiä kohtaan, joskaan Venti ei ollut
+mitään esittänyt eikä luvannut.
+
+Ja tänä vuonna, Venti sittenkin esitti! Lyhyt kirje. Kosinta kuin
+kosinta!
+
+Siihen Angelika vastasi: rohkaisi itsensä kirjoittamaan. Mutta piti
+kirjeen salaisuutenaan. Hän oli myöntynyt. Ja hän iloitsi, loisti. Hän
+oikein lauleskeli Pähkinämäellä askaroidessaan.
+
+Ja nyt hän kyllä lähti taas rekiretkille ja tanssikin siellä.
+
+
+
+_Nyt Samista, lukijain mieliksi tehdystä täydellisestä nuorukaisesta,
+sankarista, nerosta, — jos nero lopulta niin paljoa merkitsee! Ikäviä
+koulumuistelmapapatuksia: "Muistatko sitä hauskaa ja sitä kauhean
+ikävää läksyä?" j.n.e., jollaisia kuitenkin vanhat, tietysti toisistaan
+vieraantuneet luokkatoverit juttelevat muun puheenaiheen tai tärkeämmän
+elämäninnostuksen puutteessa._
+
+
+Kuka aavisti, että Sam, jolle Angelika oli parempi kuin moni äiti,
+tuhoaisi häneltä kaiken mitä hän uneksi niin syvästi, ettei uskaltanut
+untansa edes itselleen tunnustaa!
+
+Aina siitä asti kuin Sam ensimmäisillä lukusijoilla sai täydet ristit
+lukkarilta, joka nolasi hänellä mälliposkisia vaarejakin: "Katsokaas
+tätä poikasta, hän ei sekaannu Atanasiuksen uskontunnustuksessa", — ja
+siitä asti kuin Angelika toi hänet Tähdellä ensi kerran joululomalle
+lyseosta ja vei äitinsä luo, joka oli tilapäisesti vuoteenomana,
+ainaisesta taloushyörinästään vilustuneena, ja huudahti oppilaastaan
+ylpeästi: "Primus, tietysti!" — ja sitten rouva Laurell painoi hieman
+hämmästyneenä, ilon kyynelet silmissään Samin rintaansa vasten, —
+siitä asti luottivat Laurellit täydellisesti Samiin. Ja syyllä:
+uskokaamme se!
+
+"Jumala sinua siunatkoon, jatka näin, Sam", kehoitteli rouva Laurell
+silloin, kauniisti hymyillen.
+
+Ja se täytyy myöntää, ettei Sam sitä hymyä ja sitä hellää äidillistä
+syleilyä ikinä unohtanut, joskin hänen elämänsä sitten meni aivan
+harhaan. Hän lupasi: sanattomasti, ei asiaa ajatellen; sillä hän oli
+vielä vain lapsi! Mutta hän piti ajatuksettoman valansa, etenkin
+lukuihin nähden: niitähän se nyt ennen muuta koski. Piti, — jos se ei
+hänelle käynyt liioin vaikeaksikaan. Rouvan kalpeat, pienen kuumeen
+riuduttamat kasvot, hänen silmiensä kummastunut ja säteilevä ilo, niin,
+tuon kunnioitettavan naisen lumivalkean yöröijyn hihatkin, jotka
+ojentuivat hänen puoleensa aivan välittömästi, kuin olisi rouva nyt
+ensi kertaa tunnustanut hänet tavallaan itselleen läheiseksi, — kaikki
+saivat Samin heltymään, vannomaan, ilman erikoisia ajatuksia, —
+saksaksi, jota hän oli alkanut omin päin lukea ja jolla keksinnöllään
+hän erikoisesti ylpeili, _uskollisuuden, hartauden ja rehellisyyden_
+kansan kielellä:
+
+"_Ich werde gelobt worden sein_."
+
+Mikä hullunkurisen liikuttava vala! Mutta antakaamme asiain puhua. Ei
+tänä vuonna, jossa tapauksemme liikkuvat, vaan edellisen lopulla,
+joulukuussa ja eräänä lauantai-iltana, istuivat lyseon rehtori ja
+voimistelunopettaja lehtori Kolinin luona, kaikki kolme juuri
+opettajakokouksesta tulleina, maistellen suoraan sanoen korpikuusen
+kyynelistä tehtyjä tuutinkeja. Viinastako? Kotikeittoisesta? Niin
+juuri, — koska konjakki, jos sitä enää saikaan, oli nyt mahdottoman
+kallista:
+
+"Yksi parhaillaan pauhaavan sodan seurauksia", sanoi lehtori Kolin.
+Mutta rehtori vastasi:
+
+"Parempi olla mahtaakin maistella näitä omia korpikuusen kyyneliä, tätä
+oman isänmaan tuotetta kuin tuhlailla köyhän kansamme varoja
+ulkomaalaisille, heidän konjakkiinsa ja armanjakkiinsa. Ja mitä itse
+pääasiaan, maistelemiseen, kuuluu, niin suvaitsihan meidän jumalallinen
+Esikuvammekin iloitseville rahtusen viinaa Kaanaan häissä, tosin
+silloista palestiinalaista viiniä, joskin taidolla ja tahdilla
+nautittavaksi."
+
+Rehtori Kilian Kiiliä toimi lyseossa uskonnon opettajana.
+
+Puhuttiin politiikkaa, levottomasta mielialasta, jota suuren venäläisen
+sotaväen majoitus maahan tuotti, lisääntyvästä, varsinkin rehtorin
+mieltä ärsyttävästä kuohunnasta tehtaissamme, kasvavasta elintarpeiden
+puutteesta, voimistelunopettaja toiveista, että Suomi riuhtautuisi
+itsenäiseksi: rehtorille ilo, lehtorille närkästys.
+
+"Huis, hais", viuhkaisi lehtori Kolin kädellään, "lasten loruja."
+
+Mielialaan pyrki samaa masennusta kuin vallitsi ulkonakin, jossa
+piilipuiden alastomat oksat hämärässä talven valossa värähtelivät
+kylmässä tuulessa. Sitten siirsi lehtori Kolin, Sam Ilolan erikoinen
+suosija, — sillä Sam osasi mainiosti matematiikkaa ja asui muuten
+Kolinin luona tarpeellisena kotiopettajana, — puheen siihen, että
+rehtori tahtoi äsken kokouksessa Sam Ilolan käytösnumeron
+alennettavaksi.
+
+Samilla on siis kuitenkin vikoja! Huono käytös!
+
+Malttakaa hiukan! Antaa ukkelien jutella. Siihen on heillä hyvä
+tilaisuus: asianomainen Sam on lähtenyt pyhäksi kotiin maalle, ja Ilta
+Anja Vennolampi, joka niinikään asuu lehtorin, isänsä ystävän luona,
+mennyt kaupungille lehtorskan ja hänen nuorimpain lastensa kanssa, ja
+palvelijat, ainoat kuulijat talossa, pysyvät keittiössä.
+
+Rehtori Kiiliä tahtoi siis Samille käytöksen alennusta.
+
+Hän vastasi nyt Kolinille:
+
+"Itsepä kiivailit samaa viime keväänä. Jopa viitosta."
+
+"Niin, minä pidin sitä suurena kurittomuutena. Minun täytyi puolustaa
+venäjänkielenkolleegan, oman kolleegamme arvoa. Ja pidän edelleen
+moista, että luokka, Sam mukana, antoi silloin minun pojalleni, joka
+aikoo venäjänkielen opettajaksi, noudattaen tietysti vanhimpani
+esimerkkiä, joka on jo siinä virassa, ruumiillista kuria, — pidän sitä
+ilkeänä tekona. Saattaahan siinäkin hyödyttää isänmaatansa;
+tarvitaanhan meillä keisarikunnan kieltä osaavia suomalaisia. Mitä
+peliä se oli? Tulee kouluun venäjänkielen tarkastaja, oikein
+hallituksen erikoisesti lähettämä, ja luokka päättää, ettei venäjää
+juuri silloin osata, — Sam ensimmäisenä: hän ei muka osaisi venäjää!
+Minun poikani vastasi korrektisti, ja sitten toverit haukkuivat Kainoa
+tulevaksi tsinovnikaksi — ja rökittivät niin että hän itki."
+
+"Mutta luut eivät taitaneet ruhjoutua", pisti rehtori Kiiliä, kääntäen
+juhlallisesti ylöspäin kasvojaan ja kohottaen vatsaansa, joka pullotti
+huonosti istuvan takin liepeistä kuin hyvän ruissäkin kylki.
+
+"Mutta nyt... minun täytyy Samia puolustaa", jatkoi lehtori Kolin. "Se
+oli silloin... hän tuottaa minulle, ja sitä mukaa teillekin, kerran
+varmasti suurta kunniaa. Hänestä tulee tosiaan etevä matemaatikko."
+
+"Niin sanovat kaikki hänestä omiin aineisiinsa nähden", vastasi
+rehtori. "Sam, Sam Ilola! Tiettävästi hän osaa melkiän selkiästi
+laskea, montako nisunjyväistä mahtuu aikamoiseen elolaariin, joka on
+peninkulmaa leveä, toisen pitkä ja samaten peninkulmaa korkea. Enkä
+epäile, etteikö hän pystyisi toisen asteen yhtälöllä ratkaisemaan
+laivankapteenin ikää, kun ilmaiset hänelle, kuinka pitkä haahden masto
+ja leveä sen peräpeili olla mahtavat. Ja kemistinä hän näyttää helposti
+tovereilleen vesilasista oikean Ilomantsin leimauksen... Mutta..."
+
+"Niin, hän harrastaa yhä enemmän kemiaa", mainitsi Kolin vilkkaasti.
+"Tekee kokeita omin päin. Kotonaankin siellä maalla. Se on varsin
+läheistä matematiikalle, joka on koetuskivi: sillä tutkitaan, riittääkö
+ihmisellä reaaliasioihin sovellettavaa järkeä. Täällä poikien kamarissa
+on hänellä hyllyllinen retortteja, jauheita, nesteitä ja preparaatteja.
+Jo ennenkuin kemiaa alettiin lukea, hankki hän itselleen rahaa
+kokeisiinsa piirtämällä toisille pojille verenkiertotauluja, — hän on
+tarkka piirtäjä, — ja nyt hän on lisännyt työvälineitään suomentamalla
+sanomalehtiin kertomuksia ranskan ja englannin kielestä, roskaa tosin,
+lurituksia, ymmärrätte, ja laatinut sanomalehteen salanimellä kaksi
+artikkeliakin: ymmärrättehän, kovin lapsellisia tietysti vielä,
+isänmaallisia haavekuvia ja kiivailuja! Rahantajuntaa tässä kaikessa
+kuitenkin kuultaa: siis matemaatikko."
+
+"Verenkiertotaulut olivat aivan oikeat", sanoi voimistelunopettaja,
+pieni, punakka ja reipas. "Yhtä tarkat kuin irvikuvatkin, joita hän
+meistä piirtää. Miellyttävätkö teitä, kolleegat, peilikuvanne? Taisit
+olla, Kolin, oikeaan osattu pukinpartoinesi?"
+
+Kolin luimautti tuuheita kulmakarvojaan, joihin näinä vuosina oli
+ilmestynyt harmaata, mutta nauroi sitten. Ja Kiiliä arveli:
+
+"No, onhan meillä kaikilla omat inhimilliset heikkoutemme. Minulla tuo
+maha, jota hän ei jätä rauhaan... Minusta se hänen lahjakkuutensa puoli
+tuntuukin vähemmänarvoiselta. Hänestä tulisi pappikin, tai
+uskonnonopettaja. Kuka tietää, vaikka hän vielä tuomiorovastina
+saarnaisi, tai piispanristi kiiluisi hänen rinnallaan. Päänsä
+huonoudesta ei hänen ainakaan tarvitse Jumalaa vastaan nurkua. Minua
+harmitti, se minun täytyy tunnustaa, tuo hänen röyhkeänlainen
+piirtelynsä, vaikkei hän tunnilla sitä tehnytkään; se täytyy tunnustaa,
+ettei hän käytä, tietääksemme, siihen luvatonta aikaa. Niinpä minä
+koetin hieman kiusoitellakin miestä kirkkohistorian kertauksessa
+silloin toissa keväänä. Olin harmikseni nähnyt, ettei hän lukenut
+ainettani kotona, vaan jätti kirjat kouluun."
+
+"Hänen ei tarvitse kotona lukea, hän on matemaatikko", intti lehtori
+Kolin.
+
+"No niin, valmistin koirankepposta jo edeltä: annoin hänen mököttää
+pari kuukautta kyselemättä, salaisella aikomuksella pistää hänet
+kerrankin pussiin, polkeakseni rikki hänen itsevarmuutensa käärmeen
+pään. Kertauksessa nitistelin junkkaria melkein koko tunnin. Mutta hän
+— osasi. En tarkoita siinä suhteessa junkkari, että hänellä olisi
+mitään harhakujeita, mutta siksi, ettei hän hiukan tuuleta kirjojaan
+kotimatkalla. No, hän lasketteli heti alussa neljä sivua ulkoa.
+Gnostisismista. Ja tuosta vanhasta demiurgoksesta. Hyppäsin yht'äkkiä
+toisiin asioihin ja taas toisiin. Hän tiesi Amerikan uskonlahkoista,
+siitä surkeudesta ja anarkiasta, enemmänkin, hm, kuin en aina minäkään.
+Mustalaissilmänsä säteilivät sitä iloisemmin ja valppaammin, mitä
+selvemmin hän huomasi minun itseään kiristävän. Kysyin lopulta, kun en
+muuta keksinyt, jo mielessäni heltyen, mikä sitten luostari olisi
+latinan, kreikan, saksan, englannin, ranskan, ja — ryssänkielillä. Ja
+tietysti — hän nekin osasi. Sain — pitkän nenän. Sanoin, että jos
+Ilola tulisi kotiini vielä vähän tutkittavakseni, niin antaisin hänelle
+täyden kymmösen. Mutta hän oli pöyhkeäkin: vastasi tyytyvänsä
+vähempäänkin. Täysi kymmönen täytyi hänelle antaa, — vaikka olin
+suuttunut siitä möhömahaisesta kuvastakin."
+
+"En minä pilakuvista suutu", kehui voimistelunopettaja. "Piirretäänhän
+niitä kaikista suurmiehistäkin, ja urheilijoista niitä vasta
+piirretäänkin; ne ovat hauskoja, repäiseviä."
+
+Rehtori jatkoi, ettei hänkään enää nyt siitä vanhasta asiasta, mutta
+se, että hän kokouksessa esitti Samille käytöksen alennusta, johtui
+siitä, että hän ilmeisesti valehteli:
+
+"Huusihan koko luokka ranskankielen kolleegan ulos, ja hän väitti
+yksinään huutaneensa."
+
+Lehtori Kolin ja voimistelunopettaja riensivät puolustamaan Samia.
+Viimeksimainittu, joka oli nopsasti seannut itselleen kolmannen
+tuutingin, innosteli:
+
+"Muista, rehtori, että tässä ei tapahtunut oikeastaan rikos eikä
+ilkivaltaisuus, joka todistaisi halpamaista luonnetta. Tämä on
+miehuullinen rikos! He, minusta ei sekään ollut aivan tavatonta, että
+neljäs luokka silloin pystytti tuoliin laulunopettajan mahtavaa
+manttaalia varten pienen neulan. Laululla me emme paljon selviä, kun
+tulee kysymykseen saada maamme vapaaksi. Emme laulusilla. Emme
+yleensäkään nuorukaisilla, joiden pää on kaljuuntunut ylitsevuotavista
+neronleimauksista. Reippaita poikia me tarvitsemme, sellaisia, joita
+muinainen Hellas saa kiittää maineestaan ja sivistyksestään, sillä
+olisiko edes Kreikan jumalallista, tervettä kuvanveistotaidetta, ellei
+kreikkalaisilla ollut urheilua, josta taide sai mallinsa? Ja Sam on
+paras voimistelijani, niin, minun paras reippailijani. Tuota noin, minä
+puolustan poikaa! Hän ei ole raastanut lehteä juhlasalin virsikirjasta,
+tapaus, josta veli Kolin eräänä vuonna aamurukousvuorollaan joutui
+auttamattomaan pulaan. Jos hän olisi tehnyt niin pahaa, suuttuisin
+minäkin, sillä pyhien asiain kunnioittaminen on tietysti
+sotilaallinenkin avu, mutta..."
+
+"Kuinka ne junkkarit vielä olisivat uskaltaneetkaan", huudahti rehtori.
+"Sisuni nousee, kun muistelen tuota tapausta! Oliko heissä p—le vai
+piruko heitä riivasi? Saivat kai tarpeekseen silloin, — mutta eihän
+Sam ollut sillä luokalla."
+
+Voimistelunopettaja jatkoi:
+
+"Kunnianmiehen rikos: ottaa yksinään vastuulleen koko luokan
+huutaminen. Kuin spartalainen, joka kantoi varastamaansa kettua
+povellaan ja antoi sen halkaista vatsansa ennenkuin ilmaisi tekonsa.
+Sen myöntäisin hävyttömäksi, että tiputellaan tulitikkurasiallinen
+kirppuja opettajattaren kaulaan, mutta tämä: henkistä voimaa, jollaista
+juuri urheilijan alulla saattaa olla. Ajattele, että poika, jota
+fransmanni ravisteli niskasta, on sairaalloinen. Kehno raukka
+lapsuudesta asti, saanut vapautuksen voimistelustakin, se kelmeä,
+säälittävä. Taiteelliset lahjat hänellä kyllä on, hän maalailee
+maisemia, mutta taiteellisuushan voi kukoistaa jopa henkisen
+saastaisuudenkin parissa, mainitakseni vain yhtenä esimerkillisenä
+persoonallisuutena jotkut näyttelijättäremme: millaista raukkamaista
+elämää he viettävät! — No niin tuo raihnas poika ei osannut, ranskan
+tunnilla muuten, luetella enää niin sulavasti ja hyvässä järjestyksessä
+kuin alemmilla luokilla ollessaan: Jangtsekiang, Sikiang, Mekong,
+Menam, Ihravati ja Bramaputra, vaan asetti putran tuon ihravadin
+edelle. Krapulassaan, — sillä hän maistelee liikaa, joskin myönnän,
+ettei puhtaasti henkisyyden edustajalle alkoholi ole niin vaarallista
+kuin fyysillisen kunnon edustajalle, mikä jälleen todistaa
+viimeksimainitun etevyyttä henkisen kunnon rinnalla, — ainaisessa
+krapulassaan kolleegamme sekautui kuulustelemaan kielitunnilla toista
+ainettaan! Ja kun kääperö ei muistanut enää vastata oikein, riepotteli
+hän raukkaa niin, että tämä taas sairastui. Ja siksipä nyt luokka
+päätti kiljua veljemme ulos, kun hän ensi kerralla ilmestyisi
+yläkoridooriin. Niin he tekivät, herrasmiesten luokka, seitsemäs."
+
+"Tosiaan kiekuivat kuin sata pirua", kiivastui rehtori.
+
+"Me opettajat ryntäsimme kapinaan. — Kuka huutaa? annoit sinä,
+rehtori, pasuunasi kajahtaa. Pojat pelästyivät kaikki — paitsi Sam.
+Hän pystyyn: — Minä huusin! — Sinäkö yksinäsi? — Vaikka niin, jos
+tarvitaan."
+
+Rehtori jatkoi:
+
+"Hän uskalsi matkia minun virsiänikin:
+
+    "'Sorttuu ja raadollist' auttakaa,
+    Jota vihataan siellä ja täällä!'"
+
+"Ja hän kertoi", jatkoi voimistelunopettaja, "miten sairasta oppilasta
+oli kohdeltu, ja siksi hän oli huutanut."
+
+"Kahdenkymmenen pojan voimalla ja väellä", myönsi rehtori.
+
+"Aina tosin liiankin uhkapäinen", huomautti Kolin. "Sellainen hän oli
+jo pienenä. Kun rakensi alaluokilla poikieni kanssa tänne pihalle
+lumilinnan ja isot hyökkäsivät kimppuun, puolusti hän sitä viimein
+yksin: silmät, korvat lunta täynnä, otsa jääpalloista muhkuissa...
+hautautuu muuriensa alle, huutaa: En antaudu, teette _vääryyttä_,
+rikotte meidän linnamme. Verikin valui poskesta. Ja silloin isot pojat
+leppyivät ja tunnustivat: Sinä olet urhoollinen, Sam!"
+
+"Niin hän teki nytkin toisten puolesta", jatkoi voimistelunopettaja.
+"Ja silloin koko luokka peruuttaa: Me kaikkihan huusimme!"
+
+Rehtori arveli:
+
+"Niin, kyllä hän oli oikeassa, kun sanoi vetoavansa koululakiin, ellei
+toveri saisi hyvitystä... Mutta..."
+
+"Ja nyt sinä, Kiiliä, tahdot hänelle käytöksen alennuksen, vaikka sinun
+oli pakko antaa kolleegallemme varoitus! Ja sinäkö sen sanoit? Sinäkö
+sen tekisit Samille... sinä hänelle, joka tietää niin tarkalleen,
+milloin Abraham syntyi, sinä ja sinä vuonna hänen poikansa Iisakki ja
+sitten Jaakoppi ja sitten..."
+
+"Älä rienaa, on asioita, joissa en leikkiä kärsi", puhahti rehtori.
+
+"Ja milloin professori Lutherus antautui paavilaisten erhetyksiä
+vastaansanomaan; puhumattakaan niistä, joita ei taito tiedä, tieto
+ymmärrä: kuinka kaksi yhtyi yhdeksi ja muodosti ymmärryksen ylitse
+kolme persoonaa..."
+
+"Älä rienaa", kiehahti rehtori. "Vai pitääkö minun sinullekin huutaa?"
+
+Kolin koetti rauhoittaa. Nuori voimistelunopettaja kiivaili:
+
+"Minä puolustan sitä reipasta poikaa! Paitsi että hän kolmannella
+luokalla on jo kirjoittanut sellaisia aineita, että mainittiin niiden
+läpäisevän vaikka ylioppilaskirjoituksissa; paitsi että hän tietää
+Napoleonin sellaiseksi mestariksi, joka uskalsi sotaretkillä pyyhkiä
+nuuskaa säämiskähousuihinsa; paitsi että hän miehekkäästi tohti lyödä
+nyrkkinsä pulpettiin, kun venäjän maisteri vakuutteli, että meidän on
+tunnettava itsemme keisarikunnan lapsiksi; paitsi että hän osaa
+solkenaan tuollaista: sostsistshaijushajasja shenstshina, tai osaa
+lausua Bordeaux x:llä, tai latinat: orum, jorum, liirum, laarum, —
+paitsi kaikkia tätä hän on terve nuorukainen, sitä kulttuuria,
+jota me tarvitsemme, hän hyppää, kiipeää tankoihin, köysiin,
+loikkaa, notkistaa polviaan, oikaisee ne jälleen. Kas näin.
+Muistatteko, me notkistimme hänen kanssaan minun luonani yhtenä iltana
+kolmetuhattaviisisataaseitsemänkymmentäkaksi kertaa polviamme, ja kaksi
+päivää sen jälkeen täytyi minun itseni hyppiä kouluportaita ylös, niin
+olivat polveni tottuneet siihen treenaukseen, mutta Sam käveli
+rauhallisesti kuin ennenkin. Hänen erikoisalansa on pyramiidi, jo ensi
+luokalla hän kiipesi kuin orava pyramiidin huipuksi, mutta nyt hän
+kantaa kolmea, neljää olkapäillään. Hän ui, juoksee, heittää painia,
+työntää kuulaa, lyö palloa, nakkelee kiekkoa, kuulaa, väkivasaraa,
+nuijaa, sinkauttaa niin että pallo litteänä lentää näkymättömiin.
+Viimeisessä kilpajuoksussa, jonka yläluokilla järjestin, olisi hänen
+aikansa tullut vieläkin paremmaksi, ellei olisi käynyt vastatuuli,
+mutta senttimetrin voitto Suomen mestarista sekin jo oli. Ja hänen
+potkupalloilustaan voin mainita; että vaikka aurinko paistoi
+häiritsevästi suoraan silmiin, oli hän vähällä tasoittaa pelin, joskin
+vastapuoli, johon minä kuuluin, valitsi laitavastaisen auringon, mikä
+teko Samin miehekkäälle luonteelle olisi sopinut. Ja kukapa tietää,
+mitä olisi tullutkin, sillä minun joukkoni löi ja haavoittui ja
+seuraavat kaksi kuolivat. Ja se on varma, että Samista koituu kerran
+mies, joka, kun sota loppuu, ja se loppuu viimein meidän eduksemme,
+tuottaa maallemme kunniaa, mies, jota kerran palvellaan kuten hän
+ansaitsee, sillä ihmissielussa piilee lopultakin pohjalla kaipuu nähdä
+sankaruutensa lihassa ja veressä, senhän ymmärrätte. Nykyinen sota-aika
+on korostanut ja painostanut juuri tällaisen tähdellisyyttä, ja olen
+varma, että hänessä olisi ainesta, joka puolestamme lentäisi arenalle,
+tekisi meitä maailmalla tunnetuiksi, sillä sellaiset nerot kuin
+Sibelius ja Sam Ilola Amerikassa, Australiassa..."
+
+Lehtori Kolin innostui:
+
+"Ja kuitenkin hänellä on järkeä myöskin kyntää peltoa, vääntää kiviä,
+metsästää ja kalastaa, joka on parasta ja hyödyllisintä urheilua, ja
+Sam tekee myöskin sitä."
+
+Lehtori Kolin oli nimittäin elintarvepulaa aavistaen hankkinut
+itselleen kauppaneuvos Vennolammin avulla maatilan, ja sitä
+maalaiskulttuuriaan hän nyt puolusti.
+
+Voimistelunopettaja:
+
+"No niin, mutta — eihän kaikilla ole tilaisuutta saada
+kivenvääntämistä. Entä sitten maamme maine, juuri olympialaiset! Niistä
+on reklaamia maallemme, ja hädän tullen, vastaiseen vapaussotaamme tämä
+tuskin ehtii, — saamme ulkomaalta sitten kannatusta, rahaa, lainoja.
+Aseita, miehiä."
+
+"Luota sinä sellaisiin sympatioihin!" epäili Kolin. "Muuta me silloin
+tarvitaan, eikä se aika muuten tulekaan. Suuri Napoleonkin sanoi, että
+sotaan tarvitaan ensimmäiseksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi
+rahaa. Ja sitä saadaan oikeastaan parhaiten kyntämällä, raivaamalla,
+metsänhoidolla. Mutta — olkoon menneeksi, myönnän mielelläni, että Sam
+ehkä urheilijana, loistohevosena voi kerran olla reklaami maallemme. Ja
+kelpo reklaamintekijänä ja varmaan tulevana dollarien sieppaajana en
+antaisikaan nyt Samiin koskea: en siitäkään syystä. Hänellä on järkeä
+päässä, hän on matemaattinen kyky."
+
+"Niin, mutta koko seitsemäs luokka oli hävytön minullekin, kun koetin
+erottaa pahimmat mielenosoittajat yleisjoukosta", sanoi rehtori. "Ei
+sellainen käy laatuun, oppilasten täytyy olla kuuliaisia. Jouduin
+todellakin asemaan, josta voitaisiin vanhan virsikirjan värssyllä
+sanoa:
+
+    "'Sonnit suuret mun ympäröi,
+    Mullit lihavat mun puskevat.'"
+
+Viimein Kolin esitti, että hän tarvitsisi Samia lastensa
+kotiopettajanakin, ja senkään vuoksi ei hän tahtonut poikaa ärsyttää.
+
+"No, jos nyt tässä sittenkin päätettäisiin, että asia painetaan
+villaisella", lopetti rehtori Kiiliä. "Sitäpaitsi on Laurellin vanha
+pari raihnaita: he tulisivat ehkä kovin pahoilleen Sam Ilolan
+menettelystä, jota eivät ehkä ymmärtäisi."
+
+Ja niinpä kävi, että Sam sai jouluksi täyden käytösnumeron ja hänen
+luokkatovereilleen tuli syy taas hurrata tapansa mukaan:
+
+"Eläköön Sam Ilola, gentlemanni!"
+
+Sam oli komea poika. Tukka tumma, kiharainen. Silmät, jotka välkehtivät
+iloa, paitsi milloin hän vihastui, ja silloin ne säkenöivät kuin
+murhaava teräs, suuret; korvat pienet, kasvot säännölliset, "tukka
+sillä tavoin kammattu, että ohimoilla olevat hiukset olivat taaksepäin
+kääntyneet", kuten realistisissa ja psykologisissa romaaneissa
+sanotaan; posket kauniit: kaikki kaunista.
+
+Ja omituiset kasvot: sillä hän saattoi muuttaa niiden muotoa toiseksi
+miten vain halusi, esimerkiksi konventinjuhlissa näytellessään.
+
+Muuten hän oli hyvin terve poika, vailla aikaiskypsyyttä: hän ei ollut
+tähän asti vielä kertaakaan oikeastaan katsahtanut tyttöihin.
+
+Kotioloissakin oltiin häneen tyytyväisiä. Tulipa pellolta raivata jokin
+itsepäinen kivi, joka oli tehnyt niittokoneelle haittaa koko Laurellien
+suvulle, — ja siitä oli kauan, talohan oli kulkenut suvussa satoja
+vuosia; tulipa renkien kyntää kuivana keväänä hirveän raskas savinen
+sarka, joka kumisi kuin kallio, ja jos he valittivat, — tänä vuonna
+oli muuten toinen rengeistä lähtenyt poiskin, sillä hänen vaatimansa
+palkka kävi Mikael Laurellin poloiselle kukkarolle mahdottomaksi, —
+niin, Sam tuli toki kotiin joko sunnuntailomalle tai muuten vain
+arki-iltana käymään. Olipa haettava lääkäri Mikael-herralle, joka oli
+tullut kivulloiseksi; otettava yht'äkkiä tömähtäneet vieraat vastaan,
+kun vanha rouva hääräili vielä kädet suolavedessä tai Angelika
+ravisteli kanakamarissa esiliinastaan pölyjä; pitipä korjata vanha
+seinäkello, maalata, takoa kyläsepän apuna pajassa jotain, keksiä
+verkoille uusi väri; olipa hevonen sairastunut: Sam tutki kaikki asiat,
+kirjoista tai ihmisiltä, joiden kanssa hän jutteli uutta oppiakseen.
+Talven hiljaisina, alakuloisina lauantai-iltoina hän luki ääneen jotain
+vanhanaikaisen lempeää kirjaa naisille, jotka tekivät käsitöitään
+pöydän ääressä, ja herralle, joka loikoi nahkasohvalla lisääntyvistä
+huolistakin väsyneenä. Ei siis aivan ihmeellistä, että Mikael Laurell
+kaksi vuotta sitten oli antanut Samille joululahjaksi oman kellonsa,
+vanhan, kauniin hopeakellon. Ja välisti puhuttiin siihenkin suuntaan,
+että Sam voisi ylioppilaaksi päästyään jäädä hoitamaan Pähkinämäkeä.
+Enimmäkseen Sam kutenkin halusi juristiksi: kunnioittamansa Alvar
+Laurelan malliin vain!
+
+Ah, jospa me muut olisimme nuorina olleet sellaisia kuin tämä mainio
+Sam! Kuinka sydämessämme nyt tuntuisi lohdulliselta!
+
+Mutta, myöntäkäämme: näkyivätpä hänessä vanhat salaiset heikkoudetkin:
+kiivaus, ylpeys ja niskurinpuuskat! Vielä kolme vuotta sitten oli tämä
+ihannoitu kieltäytynyt tulemasta Laurellien kanssa samaan valokuvaan,
+kun Mikael-herra tuotti kaupungista kuvaajan perhettä ikuistamaan.
+Myöskin Alvar perheineen oli silloin Pähkinämäellä. Varustauduttiin
+ryhmään, mutta — Sam väistyi koivikkoon, sieltä yhä syvemmälle
+yksinäiseen metsään. Huudellaan. Etsitään. Miestä ei tule. Ja täytyi
+otattaa valokuva, jossa ei Samia ollut. Angelika loukkautui niin, ettei
+Samia edes torunut, mutta Alvar uhkasi:
+
+"Selkääsi ansaitset!"
+
+"Koetapas antaa!" vastasi Sam ja valkeni, ja Alvar näki hänet niin
+vihastuneeksi, että uskoi hänen turvautuvan, jos heikommaksi jäisi,
+vaikka johonkin aseeseen, ja jätti hänet halveksien rauhaan.
+
+"Kummallista tuo uhma", ihmettelivät Laurellit keskenään surren.
+
+Ah, jospa edes Angelika olisi aavistanut, että silloinen uusi renki
+puoli tuntia aikaisemmin puhui Samille jotain — hänen suvustaan.
+Renttu-isästä! Äidistä, joka — mikä lienee hänkin ollut, äidistä,
+josta Samille ei ollut koskaan kerrottu mitään. Nyt renki kertoi, ja
+parjasi. Ja vielä tulipalosta, murhapoltosta, jonka Sam kuului pienenä
+kaupungissa sytyttäneen. Oli polttanut äitinsä.
+
+Tämä toi Samille sellaisen raskaan, synkän tunteen, ettei hän muka
+kuulunutkaan Laurelleihin, hyväntekijöihinsä!
+
+Hän oli jotain muuta...
+
+Kirottu, joka oli pienenä polttanut kokonaisen kaupunginosan ja — ehkä
+oman äitinsä.
+
+Sam alkoi surukseen tuntea synkän erikoisuutensa, jossa hänen —
+täytyisi pysyä. Häpeäksi olisi hän nyt tullut valokuvaan toisten
+joukkoon!
+
+
+
+_Ohimennen: miten kauppaneuvos Vennolampi kellahti nurin, ihailijainsa
+kummaksi ja harvojen suureksi suruksi._
+
+
+Ennen tämän vuoden maaliskuuta, joka kävi ansaitsemattoman
+kohtalokkaaksi Laurellien perheelle, niin, helmikuussa, jolloin
+Pietarista alkoi kuulua kaameita huhuja vallankumouksesta, sattui se
+suurien asiain rinnalla pienehkö kumma, että ukko Vennolampi romahti
+nurin. Hän, jota ihailtiin, — ja epäiltiin. Joka imarteli kaikkia
+puolueita, työntyi joka paikkaan, liehasi kaikkialla, rehenteli ja
+hölysi. Hän, joka osti metsiä, fonoloita, lautoja, vuotia, lankkuja
+ynnä kupariromua ja vanhoja säkkejä Venäjän armeijaa varten. Hän,
+joka vei koivut kirkkomailtakin, — sattui tosiaan, että pari
+maalaiskuntaa niitä möi. Hän, joka osasi antaa pojilleen, joista
+yksikään ainoa paitsi Venti ei tullut edes ylioppilaaksi, jonkinmoiset
+johtajan-tittelit ja hankkia heille virastoja kumartelemalla paikatkin.
+Hän, joka keskellä sotaa osasi lähettää sotilasviranomaisilta
+mairimillaan passeilla lapsensa Ruotsiin, Ventin puutarhaopistoon ja
+nuorimmat Tukholmaan oikein hienoa käytöstä oppimaan, hyväkin
+suomenmielinen. Hän: kupperiskeikka yht'äkkiä. Täydellinen!
+
+Kuka sitä uskoi mahtavasta ukko Vennolammista!
+
+Nyt puhuttiin, nyt tiedettiin, nyt parjattiin! Ukko oli muka vuosi
+sitten tehnyt arpanopillaan tavattoman uhkaheiton: ostanut, sodan
+pikaiseen loppumiseen uskoen, aivan ennenkuulumattoman tukkivaraston ja
+sahauttanut sen, aikoen kaupata ulkomaille.
+
+Sota ei loppunutkaan. Yhäti se pauhaa.
+
+Valtavat lauta-, lankku- ja muut varastot jäivät seisomaan, sintymään.
+Velkojat ahdistamaan. Ja siinä se olikin loppu:
+
+"Kaikki tietävät, kuinka tuhannenmoisesti Vennolampi vehkeili
+selvitäkseen. Touhusi ja kerskui, piti kemuja, kiemurteli kuin onkimato
+koukussa. Lateli suuria tulevaisuuden unelmiaan, pyyteli nimiä, mutta
+kukapa ystävä nyt enää olisi antanut? Pyyteli kasvot maireina, nuo
+kasvot, jotka ovat tosiaan yhdistelmä kettua ja porsasta. Niin, ihmiset
+eivät ole armeliaita sillekään, jota ovat äsken hänen menestyksensä
+vuoksi kehuneet erikoiseksi tutukseen. Väittävät Vennolammin
+pelastuneen vain armosta vankilasta, sellaisia rötöksiä hän kaikessa
+hiljaisuudessa on tehnyt. Kiittäköön onneaan, kun pääsee konkurssilla!"
+
+Siinä meni saha, siinä monen miljoonan tilat, laivat, autot, fonolat ja
+päristimet, vaunuhevoset, siinä vuoroin saarnojen lukeminen, vuoroin
+markkinoilla käynti: koko reklaamihoito. Lapset hommattiin Tukholmasta
+pois, rouva-vainajan omaisten luo maaseudulle:
+
+"Raukat, kovillepa heidän vielä kerran ottaa opetella jotain muutakin
+kuin tanssia ja hienoja vieraita kieliä!"
+
+Anja jäi yhä lehtori Kolinin luo, niin uskollinen on Kolin sittenkin
+entistä ystäväänsä ja auttajaansa kohtaan, — vaikka teeskenteleekin
+pohjaavansa elämänsä kylmiin reaaliasioihin!
+
+Venti voi jatkaa opiskelunsa loppuun osuudella, jonka äiti-vainaja
+määräsi hänelle myötäjäisistään. Paljon se ei ole, mutta se riittänee
+kyllä. Kurssi päättyy ensi kesänä, ja sitä ennen ei Venti voi tulla
+lohduttamaan edes isäänsä, joka on nyt onnettomuuden syvimpään kuiluun
+syösty: hänelle jättivät pesänselvittäjät ainoastaan pienen myllyn
+sahalla. Armosta.
+
+Siellä hän nyt jauhattaa, kauppaneuvos, omassa myllyssään ikäänkuin
+renkinä, hoitelee kiviä, kantaa jauhosäkkejä.
+
+Ja — itkee vähän väliä.
+
+
+
+_Tuho lähestyy Samia. Kaikki muuttuu. Niin, niin, elämä on liian rikas
+salliakseen mitään iskusanoja, kaikkein pyhimpiäkään kuten esimerkiksi:
+isä, äiti! Sillä nekin saattavat välisti olla pelkkiä iskusanoja._
+
+
+Eräänä iltana maaliskuun alussa hankkiutui Sam juuri lähtöön maalle.
+Oli arki, mutta lyseolla lomaa oikeinpa kaksi päivää, sillä
+sanomalehdet kertoivat peittelemättä mellakoista, jotka raivosivat
+Pietarissa; siellä ammuttiin kaduilla, siellä syöstiin muka santarmeja
+katoilta alas pistimien kärkiin. Pakolaisia Venäjältä ryöppysi kuin
+tulipalon vaarasta, kirjava lauma venäläisiä, kaikkia kansallisuuksia,
+— ken aikoi tätä tietä ulkomaille, ken hakea meiltä suojaa;
+keskeytyipä monen matka tähänkin kaupunkiin, joka oli pakotien
+varrella. Tuossa kauppasi harmaa vanhus, jalassa kenraalin kirjavat,
+leveärantuiset kaatiot, paria hopealusikkaa ja lyijykyniä, tuossa
+kenraalitar jalokiviä tai — vanhaa pataa; tuossa puiston penkillä
+istui ylhäinen parooni, toivottomuudesta tylsä, joka oli pelastanut
+kaikestaan muutaman kirjan ja — rikkonaisen lampunkuvun. Kuin
+tulipalossa akka arvottomat kenkärajat. Kirjatko arvottomia? No niin,
+niin...! Mutta siinä vain hänen kaikki omistuksensa ja matkatavaransa
+näkyivät sanomalehteen käärittyinä. — Jo huhuttiin julmuuksista
+Helsingissäkin upseereita kohtaan, sotamiehet halkoivat heidän päitään
+sapeleilla, polttivat heitä tulisella höyryllä, kaivoivat
+piilopaikoistaan. Täälläkin sotaväki lähti kasarmeistaan ja liikehti
+rauhattomana ja vallattomana. Mitä lienevät aikoneetkaan, nuo
+vastenmieliset harmaamekot. Punakaartikin oli perustettu... Suomi vaati
+vapauttaan, niin porvarillinen kuin punainenkin, kumpikin omaansa.
+
+Rehtori Kiiliä, — muut opettajat, etenkin Kolin, pysyivät toistaiseksi
+varovaisina, — antautui koko sielullaan ajan pauhuun. Siinä määrin,
+että melkein yllytti pienessä kiivaassa puheessa opettajia ja
+yläluokkain oppilaita yhtymään kansanjoukkoihin silloin kun venäläisten
+kätyreitä vaadittaisiin voimalla ja väellä tilille: laputtamaan
+viroistaan ja maasta pois. Sitten olikin kansankokous erottanut
+poliisimestarin, riisunut santarmit aseista, vetänyt leijonalipun
+Raatihuoneen katolle. Sam oli kulkenut mukana, innostunut, hyökännyt
+ensimmäisten joukossa santarmilta sapelia ottamaan. Kun lehtori Kolin
+sulki omat lapsensa ikäänkuin kotiarestiin, kirjoitti Sam heidän
+läsnäollessaan jonkinlaisen sotaisen vapaudenhymnin, jonka vei toiseen
+kaupungin lehdistä; Samia oli mahdoton pitää vankina. Sensori ei
+vieläkään tahtonut jättää hänen kirjoitustaan mustalla ristillä
+merkitsemättä; silloin hän sai toimitussihteeriltä ja lyseolaiselta
+pienen könistyksen.
+
+Nyt kaikki hiljeni toistaiseksi. Odotettiin, mitä sotamiehet ja
+punakaarti puuhailivat... ne näyttivät hautovan yhteisiä aikeita.
+
+Sam ajatteli, että Pähkinämäellä oltiin levottomia, siellä ei tiedetty
+viimeisiä uutisia. Ja hän hankkiutui siis sinne.
+
+Hän sammutti juuri sähkön Kolinin eteisestä astuakseen kirjareppuineen,
+jossa ei ollut kirjoja, vaan sanomalehtiä ja vähän eväitä, ulos illan
+hämärään ja lumiselle kadulle, josta tässä touhussa oli unohdettu
+kinoksetkin korjata pois, kun palvelijatar tuli ulkoa vastaan ja
+ilmoitti, että joku vieras seisoi portaiden edessä tahtoen päästä Samin
+puheille.
+
+Tulija oli pitkä ja tummaverinen mies, muuta ei enää erottanut. Sam
+sytytti jälleen sähkön ja näki hänet selvemmin.
+
+Ensi vaikutus oli inhottava.
+
+Se täytti Samin — salaperäisellä tuskalla. Melkein surulla, joka
+paisui sietämättömäksi: hän ei ehtinyt ajatella, mistä syystä.
+
+Mies oli senmoisten näköinen, joita syyllä kutsutaan — roikaleiksi.
+Poskissa, jotka olivat kuopille painuneet ja kelmeät, versoi karkea
+parransänki, moneen vuorokauteen ei se valkean- ja harmaankirjava parta
+ollut kokenut partaveistä, tai jos lienee, sitten tylsää kuin huono
+keittiöveitsi. Silmien alla riippuivat punaiset ja siniset pussit.
+
+Ne silmät — veristivät.
+
+Sam ikäänkuin muisti jotain, eikä kuitenkaan muistanut.
+
+Mies seisoi hontelona ohut päällystakki yllä, jalassa matalat kengät,
+joiden pohjat näyttivät ratkeilleen. Hän seisoi... hymyili
+omituisesti.
+
+Vihdoin hän ojensi kätensä, joka oli inhottavan veltto, pehmeä,
+ikäänkuin tahmea, ja sanoi:
+
+"Poika, etkö tunne?"
+
+Ei, Sam ei tuntenut. Hän kysyi herran asiaa.
+
+"Sitä minulla on liian paljon näin porstuassa jutellaksemme", vastasi
+mies röyhkeästi. "Viehän saliin."
+
+"Viehän?" toisti Sam. "Ketä saan kunnian puhutella?"
+
+"So, so so", vastasi mies äskeistäkin röyhkeämmin. "Totta kai me on
+oltu ennenkin sinut. Ainakin sinä minulle. Näytähän nyt minulle ovi."
+
+Sam tahtoi ottaa vieraalta päällystakin ja asettaa sen naulakkoon. Mies
+torjui, ei antanut.
+
+Ja sitten hän tallusteli kursailematta saliin.
+
+Siinä, vieraan mennessä ohitse, Sam huomasi, että hänestä tuulahti
+vastenmielinen löyhkä, kuin pinttyneen lian, — ilma olikin kostea,
+räystäät tippuivat päivällä, ja rentun päällystakki märkä, — ja vielä
+lisäksi jokin muu merkillinen haju. Se muu selvisi hyvin pian: mies
+meni lähimmän pöydän luo, veti höllällä riippuvan vaatetuksensa
+taskusta pullon, joka holskui puolillaan jotain viheriää nestettä:
+pontikkaa, näinä aikoina poltettua kotiviinaa. Hän löi pullon pöytään
+mahtavalla eleellä, mutta varoen ettei se särkyisi, ja kehuskeli:
+
+"Tässä on minun työvehkeeni, poika."
+
+Sam estelemään, ettei likainen pullo jättäisi merkkiä Kolinin
+mahonkipöytään, löysi tyhjän teevadin ja asetti sen pullon alle. Mutta
+nyt istahti pitkä rötkö märkine palttoineen, jonka reunat kukkivat
+repaleina, Kolinin vaalealla irtopäällyksellä verhottuun nojatuoliin.
+
+Sam esittämään, että kentiespä vieras antaisi sittenkin riisua
+päällystakkinsa.
+
+"Älä, älä", torjui pontikan tuulahduksien levittäjä. "Ole sinä hiljaa",
+naurahti hän sitten. "Onko lehtori kotona? Katsos, minulla ei ole
+takkia eikä liivejä."
+
+Syntyi hiljaisuus.
+
+Ja taas mies kehaisi:
+
+"Katsohan, tällainen mies minä olen."
+
+Mies-sanan lausui hän pöyhkeästi. Ja avasi päällystakkinsa ja näytti
+Samille likaisen paidan, jossa ei ollut ainoaakaan nappia, ja paljaan,
+hyvin haivenisen rinnan:
+
+"Tällainen renttu minä olen. No, kai sinä tunnet minut?"
+
+Ei, Sam ei kuolemakseen tuntenut. Eikä mies, joka kulautti siinä
+samassa pullostaan niinkuin rintatautinen vie lasiputkensa suulleen,
+ennenkuin jaksaa puhua, — siltä tuntui Samista, — näyttänyt
+välittävän jouduttaa tutustumista. Hän jatkoi ikäänkuin tunnettuja
+asioita:
+
+"Niin, tässä sitä nyt viimein kohdataan. Sittenkin! Mutta, etpäs ole
+vielä minun pituiseni. Tulepas mittasille. Etkö tule? Toisen näköinen
+minä olin sinun iälläsi... arvaa sen, kaunis mies! On minulla vielä
+voimaakin! Koettelisit vain käsivarsiani, joita kyllä aikoinasi olet
+kokenut, niin näkisit, kumpi meistä on vahvempi. Kyllä minä pystyisin
+vaikka kivenhakkaajaksi! Mutta älähän hätäile! Nappula sinä olet vielä.
+Et tunne elämää. Osaatko jo edes ryypätä? Minä sinun iälläsi osasin.
+Niin, minä sitä olen ryypännyt, kuten sanottu. Puteljuksen kanssa
+menettänyt monta paikkaa. Hyviäkin. Oluttehtailija Blöcker Loviisasta,
+tunnetko sinä hänet?"
+
+Kuinkapa Sam olisi hänet tuntenut!
+
+"Asetti minut panimoonsa disponentiksi. Oltiin juotu yhdessä pari
+viikkoa. Siellä olisi kelvannut elää. Minä ryyppäsin, menetin paikkani.
+Olin sitten taas sanomalehtimiehenä, juopotellen, siellä ja täällä.
+Kerran panttikonttorissakin Helsingissä, virkailijana... Tuttuhan se
+paikka! Mutta kun menin sinne takaisin, — läksin näet maalle ja
+viivyin poissa kolme viikkoa, — niin sanottiin, ettei virkaa enää
+ollutkaan. Nyt tulen Vaasasta, palvelin siellä korkeassa virassa:
+sensorina. Sanomalehtisensorina. Hihii... _Alii aliter vivunt!_
+Potkivat pois, antoivat selkäänkin, tiedäthän: tämä kirottu
+vallankumous. Hyvä, etteivät hengiltä nitistäneet. Hirteen tästä olisi
+parasta mennä! Mutta vielä minä...! Tiedätkö sinä, mitä on kirjailla,
+poika? Minä olen nähnyt vähän eri tavalla elämää. Älähän rehentele!"
+
+Kirjailija! Sam alkoi jotain aavistaa. Tietysti ihmiset olivat
+maininneet, milloin harvoin olivat Samin isästä puhuneet, — ja
+viimeisestäkin oli jo monet vuodet, niin oli Ilola unohdettu, — että
+hän oli ollut kirjailija.
+
+Välisti Sam kaipasi, etenkin näinä lähestyvän nuoruutensa aikoina,
+öisin yksinään valvoessaan, isäänsä, ja vielä enemmän äitiään, monin
+verroin enemmän. Isä tuntui vastenmieliseltä, ja hän toivoi, että siinä
+vivahteessa, joka oli ilmennyt ihmisten puhuessa hänen isästään, —
+Samin mieleen painuivat merkillisesti heidän puheensa, — olisi ollut
+jotain liioiteltua, että miestä, ihmistä olisi ymmärretty, nähty jotain
+hyvääkin tuossa hänet kieltämättä hylänneessä miehessä, joka oli
+kohdellut hänen äiti-vainajaansakin niin pahoin!
+
+Ja tässä se kaivattu ja puolustettu nyt oli! Tuossa se istui —
+pontikalle ja lialle tuoksuen, tunteettomana, julkeana, rehentelevänä.
+
+Samin silmissä säkenöi ja pimeni!
+
+Hänen sielunsa ympäröi yht'äkkiä yhä enemmän synkkä varjo: todellinen
+entisyyden varjo.
+
+Se karkasi kimppuun kuin hirviö.
+
+Mies ilmaisikin sitten eräillä pikku tapauksilla, jotka nousivat
+yht'äkkiä Samin mieleen hänen lapsuudestaan, että hän oli Samin isä.
+
+Tuollainen isä! Tuossa tilassa! Itsensä rappiolle renttuillut! Sensori!
+
+Vieras esitteli itsensä:
+
+"Kuule, onko sinulla liikoja vaatteita? Minähän olen isäsi. Anna
+minulle!"
+
+"Teille? Mutta... Siihen minulla ei ole edes lupaa! Ne ovat
+kasvattajaini lahja. Ja olette kookkaampi minua, kuten väitittekin.
+Pukuni olisi teille — liian pieni!"
+
+"Mutta minähän olen isäsi, — häpeäisit. Mene nyt etsimään. Jotain.
+Kyllä ne kelpaavat, vaikka ovat ahtaatkin."
+
+Sam häpesi todellakin, mutta omalla tavallaan:
+
+— Mitäs, jos Kolinit näkisivät tuon rentun täällä. Rentun, minun
+isäni!
+
+Tuska raateli Samia niin, että hän meni sekaannuksissaan poikien
+kamariin, keksi Kolinin pojille jonkin verukkeen, otti sieltä pari
+kirjaa ja samalla paremman takkinsa ja vei saliin.
+
+Mies riisui kursailematta palttoonsa:
+
+"Liivit myöskin."
+
+Sam nouti liivit.
+
+"Housut myöskin", komensi mies.
+
+Silloin Sam asettui vastarintaan: eihän täällä salissa toki käynyt
+riisuutuminen.
+
+"So, so, älä opeta!" ivasi mies. "Muna kanan opettajaksi. Tuo housut!
+Luuletko, etten minä osaa hienosti käyttäytyä. Jutellaanhan nyt —
+asioista. Minä tulin tänne — sinua katsomaan, poikani. Niin, niin...
+Minä olen muuten nämä vuodet käyttänyt nimeä Kormano. Mutta nyt täytyy
+nimen taas muuttua Ilolaksi, muuten pistelisivät sillä sensorilla minua
+kaiken ikäni. Niin, poikani, minä tulin katsomaan sinua."
+
+Hänen äänensä tekeytyi hyvin helläksi ja maireaksi.
+
+"Asun tuolla Myllymäessä. Erään saunoittajan luona. Hän on tosin vanha
+akka, toinen silmä poskelle valahtanut... Eikä ole edes rahaa
+maksaakseni hänelle ruuasta. Mutta, kuten sanottu, puhellaan nyt
+sinusta, poikani!"
+
+Hän oli kuullut Samin lahjoista, suorastaan ihmelapsen maineesta.
+Seitsemännellä luokalla, eikä vielä kuudentoista ikäinen! Totta kai hän
+poikansa syntymäpäivän muistaa. Hän oli ajatellut Samin kohtaloa.
+
+Ja hän oli Samista ylpeä:
+
+"Minä olen sinusta ylpeä, poikani! Minun poikani! Arvaahan sen: minun,
+joka olin ainakin etevä matemaatikko, kunnes ne lahjat menivät tähän —
+tähän."
+
+Ja Kormano kulautti pullostaan.
+
+Sam oli vaiti, — kunnes yht'äkkiä virkkoi:
+
+"Silti ette kertaakaan kirjoittanut minulle. Ette käynyt minua
+katsomassa", eikä hän enempää jaksanutkaan.
+
+"Häh?" kysyi Kormano ja sotki pois asian: "Ja nyt koitti minulle
+sittenkin onni. Tuli pelastus pojassani, pojassani. Kohdakkoin
+ylioppilas. Saat virkoja, — korkeita virkoja, se sinun täytyy. Ja sinä
+minut elätät!"
+
+"Elätän", huudahti Sam. "Te ette ole kertaakaan edes kirjoittanut
+minulle", toisti hän. "Ja olette ollut sensorina! Tiedättekö, mikä
+alhaisuuden kuilu? Tuhria musteella, kahlita vapaata sanaa..."
+
+"No, no, älähän kukkoile! Et sinä elämästä mitään tiedä!... Minä menen
+ehkä juoppoparantolaan. Ja sitten voisin ruveta vaikka rengiksi. Erään
+entisen luokkatoverini taloon pääsisin..."
+
+"Se tehkää, ja heti! Niin sitten nähdään", kehoitti Sam.
+
+"So soh", tuli kohta äkäisesti. "Älähän neuvo. Suoraan sanoen: muutama
+vuosi, niin olet virassa, elätät minut — joka tapauksessa."
+
+Imarteleva, isän ylpeyttä teeskentelevä sävy muuttui taas kokonaan.
+Miehen silmät säkenöivät tummina ja hän astui uhaten Samia kohti:
+
+"Elätät — pakosta! Ei minun tarvitse juoppoparantolaan, jos en tahdo.
+Ja rengiksi minä — ohoh. Sinä juuri hankit minulle kamarin, kaluston,
+ruuan, — ai ai: minä pidän makeista ruuista! Ja hieman taskurahoja
+isällesi!"
+
+"Entäpä jos en suostu tuollaiselle pyytäjälle", uhkasi Sam.
+
+"Et suostu? Sinä et nähtävästi aio juristiksi? Kuulin, että aikoisit.
+Siinä tapauksessa sinä jo tietäisit, että puolellani on laki,
+selvä laki! Määrää työkyvyttömän vanhemman täysikäisen lapsensa
+elätettäväksi. Olet ainoa lapseni. Minä olen kurjuuden kuilussa! Olen
+siis: jaksan kyllä odottaa, minulla on sitkeyttä. Ja sitten elän
+hyväpalkkaisen virkamiehen isänä, sinun. Ja me elämme niin rattoisasti,
+ettet arvaakaan!"
+
+Siinä Sam kuuli vanhemman rakkauden suloisen soinnun! Jumala varjelkoon
+muita ihmisiä sellaisesta!
+
+Turhaan nuorukainen vetosi siveelliseen oikeuteen. Hän oli, kuten
+olemme monesti huomanneet, tavattoman arka oikeasta ja väärästä. Isä
+kömpi pystyyn, jälleen täysin juovuksissa, ja uhkasi:
+
+"Kunnioita isääsi ja äitiäsi: tunnetko sen käskyn? Ja selvä laki: sinä
+elätät minut! Mutta kai sinulla on alkajaisiksi antaa vähän rahaa?
+Sinähän ansaitset jo sanomalehtikirjoituksilla. Minun täytyy maksaa
+sille akalle."
+
+Samille tuli kiire kaivella taskujaan, keskellä suruaan ja hirvittävää
+häpeäänsä: saattaisivathan Kolinit lopulta tulla saliin! Omaa rahaa ei
+hänellä nyt ollut; mutta kyllä muutama markka kasvattiäidin uutteralla,
+kauniilla elämällä koottuja pikku säästöjä.
+
+— Jos Kolinit tulevat!
+
+Jos he tulisivat, ennenkuin Sam saisi ulos tuon hirviön, joka suvaitsi
+rehennellä olevansa hänen isänsä ja sitten heti uhata kiristyksellä,
+mikä tuskan syvyys! Sam työnsi Kormanolle kaikki rahansa.
+
+Kaimo Kormano katsoi pulloaan: se oli tyhjä. Katsoi kauniisti kokoon
+taitettuja markanseteleitä, jotka siihen aikaan olivat käytännössä,
+irvisti ja sanoi:
+
+"Nyt saan — viinaa. Minä poistun toistaiseksi."
+
+Hän meni jo eteiseen, mutta siellä hän pysähtyi ja kerjäsi uudestaan:
+
+"Mutta minun pitäisi saada ruokaakin. Ensi hätään. Etkö voisi hankkia
+minulle pari voileipää?"
+
+Onneksi oli Samilla selkärepussa voileipiä, ne pikku eväät, jotka
+ystävällinen lehtorinrouva tyrkytti hänelle kotimatkalle. Ne hän nyt
+kaivoi esille. Isä sieppasi voileivät ja alkoi haukata. Sitten hän
+poistui sanoen:
+
+"Minä jään asumaan tähän kaupunkiin. Kohta tavataan."
+
+Sam odotti tuokion. Syöksyi sitten ulos ja alkoi samota Pähkinämäelle.
+
+Siellä kummasteltiin, mikä ihme hänelle oli tullut. Hän oli niin hurjan
+näköinen. Ei syönyt parasta herkkuaan, puolukkaleipiä, joita Angelika
+oli hänelle paistanut. Ei vastannut mihinkään. Ei kertonut paljon
+mitään uutisia; oli ärtyisä, epäkohtelias, julkeakin, — taas
+harvinaisella pikku hirviön tuulellaan!
+
+Älkäämme ihmetelkö, että kuulaskin pää tällaisesta sekaantuu ja sydän
+myrkyttyy! Samin pää oli liian täynnä tätä yhtä ja ainoaa asiaa.
+
+Tämä oli hänelle suuri onnettomuus, entisyyden ja tulevaisuuden
+yht'aikaa.
+
+Isä, joka mairii! Isä, joka ylpeilee pojastaan ansiottomasti jos
+kukaan: sillä hän oli isä, joka jätti lapsensa ja vaimonsa tulipaloon,
+oman onnensa nojaan kuolemaan, — livistäen itse pakoon: niinhän
+ihmiset olivat vihjailleet.
+
+Isä, joka muuttuu ansiottomasta pöyhkeilijästä imartelijaksi ja sitten
+uhkaajaksi!
+
+Jälleen ja taas: millä _oikeudella_ Kaimo Kormano ylpeili hänestä?
+Sellaiseen ei ollut oikeutta muilla kuin Laurelleilla, jotka olivat
+Samin vaalineet ja hänen tähtensä jotain uhranneet.
+
+Kuinka typerä ihminen ylpeydessään! Sam häpesi sitä typeryyttä, että
+isä niin ansiottomasti saattoi ajatella näin. Ja kummasteli sitä
+julmuutta, ettei hän ylpeilyn asemesta edes — pyytänyt kaikkea
+mennyttä lapseltaan anteeksi!
+
+Isä ei itkenyt, ei katunut, hän, joka ei ollut välittänyt näinä pitkinä
+vuosina Samista kerrassaan mitään. Ei käsittänyt, kuinka ihmisen olisi
+täytynyt hänen asemassaan nöyrtyä.
+
+Ei, hän vaati: julisti vanhemmankunnioituksen käskyä! Ja — hennoi
+vedota lakiin.
+
+Kauheaa oli Samin nyt enää mennä kaupunkiin. Mutta hänen täytyi. Hän
+meni.
+
+Ehkäpä isä ensi kerralla olisi toisenlainen...
+
+Mitä vielä: kohta Kolineilla Sam kuuli, että isä oli käynyt siellä taas
+etsimässä poikaansa. Kolin itse tästä Samille kertoi. Kaimo Ilola, joka
+kummallisesti sittenkin oli ilmestynyt elävien joukkoon, oli ollut
+juovuksissa ja kerskunut saavansa Samista itselleen elättäjän. Kolin
+lohdutteli Samia:
+
+"Älä ole milläsikään, kyllähän mies jotenkin pysytetään aisoissaan."
+
+Sam nauroi, näytti ylen iloista miiniä:
+
+"Mitäpä tämä minua liikuttaa?"
+
+Hän oli ylpeä, ja hän osasi näytellä.
+
+Kolin oli kyllä kieltänyt perheensä hiiskumasta asiasta mitään. Mutta
+siihen ei se silti pysähtynyt. Kaupungillakin tiedettiin jo Samin
+katkera salaisuus! Renttu oli sitä itse levitellyt.
+
+Ihme keskellä maailman melskeitäkin, että palaneeksi luultu toimittaja
+Ilola tuli entiseen kotikaupunkiinsa takaisin!
+
+Ja vanha tulipalojuttu joutui jälleen ihmisten suuhun.
+
+Kaimo Ilola kuului siellä ja täällä esitelleen itsensä tuona aikoinaan
+huomattavana matemaatikkona, jonka poika Sam oli, ja hän oli yrittänyt
+lainata rahaa Samin laskuun. Oli rehjustellut juovuksissa. Kertonut
+ihmisille sauna-akastaan, toissilmäisestä ystävättärestään.
+
+Ja rehennellyt pakottavansa lain voimalla poikansa elättämään häntä:
+
+"Kestän kyllä nämä muutamat vuodet herra Putelin ja saunaämmien
+parissa."
+
+Siellä ja siellä hän kuului nurisseen:
+
+"Poika on laiska: ei viitsinyt edes lukea useampien luokkien ylitse!
+Nyt olisi virassa..."
+
+Sam oli nimittäin lukenut kolmannen luokan ylitse, ja niin hän kai
+olisi tehnyt toisenkin kerran, ellei Mikael Laurell olisi hillinnyt
+tyttärensä liikaa intoa ja luottamusta Samiin.
+
+Toisaalla taas:
+
+"Sam tahtoi minua juoppoparantolaan. Kyllä kai. Minä olen sitkeä ja
+voimakas mies, kestän näinkin!"
+
+Tovereiltakin, — muilta paitsi Kolinin lapsilta, — Samin täytyi
+kuulla isästään.
+
+Sam kaivoi Kolinin kirjastosta salaa käsiinsä lakiteoksen ja tutki,
+oliko todellakin muka niin luonnoton laki, että lapsen, jonka vanhempi
+oli hylännyt, jolle vanhempi ei ollut elämässään tehnyt mitään hyvää,
+— ainoa perintö, minkä Kaimo Kormano Samille jätti, olivat nämä synkät
+muistot, — oliko totta, että lapsen täytyi vielä alistua moisen
+vanhemman orjaksi? Totta se oli! Sam ei ensin uskonut silmiään.
+Haavoitettuna kunniantuntonsa syvimpään hän luki moneen kertaan.
+Valitettavasti asia on niin.
+
+"Silloin täytyy lain muuttua!" kimmahti Sam itsekseen. "En kärsi
+vääryyttä. Vuodatan oikeuden puolesta vereni! Epäsiveellinen laki."
+
+Nyt hänelle valkeni asia, jota hän ei ollut vielä ihan varmasti
+päättänyt, nimittäin mille elämänuralle hän antautuisi. Kaikkihan oli
+tuntunut hänestä yhtä helpolta. Nyt:
+
+"Pitää todellakin ruveta juristiksi, niinkuin Alvar Laurell!"
+
+Sam muisti lukeneensa jostakin tällaisen jutun: Kiinassa, jossa
+vanhemmat kuitenkin olivat suorastaan lastensa hengen itsevaltiaita
+omistajia, ei pojalla, jolle vanhemmat eivät olleet opettaneet mitään
+ammattia, muka ollut mitään velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan. Sam
+ajatteli:
+
+— Odotetaanpas! Juristiksi! Ja pääsen kerran eduskuntaan, ja tämä
+lakimme muutetaan! En voi kärsiä — vääryyttä! Mielelläni auttaisin
+isää, jos hän katuisi. Jos olisi ilmaissut edes kiitollisuutensa
+Laurelleille. Auttaisin kohta... ottaisin jo nyt jotain rahatyötä,
+samoin kesällä, ja hommaisin hänet hoitoon. Mutta tällainen isä! Miten
+köyhäksi ja onnettomaksi tulin, minä orpo ja köyhä, kun — sain
+itselleni isän! Enkö minnekään hänestä pääse? Enkö voi lyödä itsestäni
+irti tuota vierasta, joka vaatii oikeuksia minuun ja ylpeilee —
+kärsimyksilläni, niinkuin hän olisi niillä ansioitunut?
+
+Yht'äkkiä pälkähti Samin päähän ajatus, joka oli hänenikäiselleen
+ja -luontoiselleen pojalle sairaalloisen aikaiskypsä, hänelle, joka ei
+ollut vielä edes vilkaissut naisiin:
+
+— Vanhemman ansio? Riittääkö se muka ansioksi, että tekee maailmaan
+lapsen? Tylsinkin pystyy siihen... koirakin! Pöyhkeillä moisella: olla
+lapsen vanhempi!
+
+Sitten jatkui sielussa salainen hävitys. Muistot, surulliset muistot,
+tulipalo, säkenöivät silmät: isän, joka löi, kun poika ei, niin
+pienenä, osannut hänen ylhäistä tiedettään! Ja löi äitiä... antoi
+hänen palaa, poltti hänet!
+
+Muistot nousivat kuin kummitus kaukaa entisyydestä.
+
+Moinenhan teki aivan sekapäiseksi: "Enkö koskaan pääse tuosta
+julkeasta, joka vetää minua näin syvyyteen, — julmiin muistoihin?
+Vetää hukkumaan kuin kiviriippa lasta, jonka sen äiti tahtoo tappaa!
+Tuosta vieraasta, joka on minussa kiinni kuin kasvannainen ruumiissa.
+Kuin paise, kuin loiskasvi, joka imee varjossa elävän puun mehua!
+Pahahenki — isäni. Kummitus, haudan aave! Täytyykö minun koko elämäni
+ajatella tätä, vetää jaloissani näitä muiston kahleita, jollaiset
+taotaan vain pahimmille kuritushuonevangeille, — isääni! Nähdä hänet
+luonani, lähelläni, kaiken sen jälkeen, mitä hän minulle on tehnyt!
+Tätä — tuonentoukkaa: isääni?"
+
+
+
+_Miten nykyaikanakin joku Oidipus tai Orestes voi syntyä, —
+terveellinen lääkekö, vai myrkkyä huonoilla vaistoilla varustetuille
+sydämille? Tiedämme ainoastaan, että tuskat ovat tosia, että emme voi
+nuorukaiselta rajatonta ymmärrystä vaatia ja — että lääkkeihin
+sisältyy usein myrkkyä._
+
+
+Samin käytös muuttui kokonaan yhden viikon päivinä. Poika, joka ei
+ollut kertaakaan koko lyseoaikanaan jäänyt pois tunneilta, — ei
+kertaakaan, niin uskomattomalta kuin se kuuluneekin, sillä hän oli
+ruumiillisesti mallikelpoisen terve ja kykeni lisäksi pakottamaan
+itsensä kuriin sellaisissa pikku vaivoissa kuin päänsärky tai
+vilustuminen, — Sam karkasi nyt koulusta. Vetelehtimään, kuten outo
+olisi väittänyt. Mieluimmin maalle, Pähkinämäen metsiin... jollakin
+verukkeella. Päästäkseen kohtaamasta kaupungissa inhottavaa isäänsä ja
+kuulemasta juttuja hänestä. Siitä piti Kaimo Kormano hyvän huolen, että
+ihmisillä riitti hänestä puhumista. Hän renttusi ajurien ja suutarien
+kanssa kuin toveriensa, ja — kehui siellä, miten hyvät päivät hänelle
+tulisivat Samin luona! Eräs suutari, joka tunnettiin niin syvään
+rappioon joutuneeksi, että tarvitsi joka aamu kahvin asemesta
+maitolasin spriitä ennenkuin sai järkensä hiukan liikkumaan, suvaitsi
+kerran ilmestyä kadulla tahmaisena Samin eteen ja vaatia häneltä rahaa,
+jonka oli Samin isälle lainannut. Samilla ei ollut mitään; eikä hän nyt
+tahtonut omistaa mitään.
+
+Sam pakeni Pähkinämäelle, jossa ei kuitenkaan kertonut isästään: hän
+häpesi omaa vanhempaansa.
+
+Suutari pititteli Samin isän sanoneen, että Sam oli tylsä luonne: sitä
+todisti sekin, että hän oli jo lapsena vähällä polttaa koko kaupungin.
+
+Nuorukainen vuodatti itsekseen kyyneliä: kuinka tylysti isä taas
+halvensi, häpäisi!
+
+Mutta sitten hän kauhistui jotain pahaa perintöä, jonka luuli sieluunsa
+syöpyneen: kaupunginpolttaja, murhapolttaja! Kummako se, kun hänellä
+oli tuollainen luonnoton isä.
+
+Pähkinämäkeläiset eivät näinä päivinä käyneet kaupungissa, niin
+kauhuissaan sekä herra että rouva olivat ajan tapahtumista; he
+pelkäsivät, että kaupungissa sattuisi jotain hirveää. Angelikan täytyi
+pysyä kotona vanhempiensa vuoksi.
+
+Samin sydäntä viilsi kipu, kun Angelika ja rouva Laurell pääsivät
+jotenkin perille, että Sam oli hävittänyt paremman pukunsa, minne
+lieneekään: sitä ei hän selitellyt, — valehdella hän ei voinut, ja
+kertoa isästä olisi hänelle ollut liian häpäisevää. Siis hän puri vain
+hampaansa yhteen, ja kärsi. Hän vapisi tunnonvaivaa ja kärsimystä, kun
+kelpo Cecilia-rouva mainitsi, että hänen puettamisensa kävi
+vaalijoilleen ehkä kalliimmaksi kuin hän näytti aavistavankaan.
+
+Sam ajatteli:
+
+"Ah, jos pääsisin — pois kaikesta! Miten minun muuten kerran käy
+oikeain ihmisten joukossa? Olen tuollaisen isän poika."
+
+Hän ei aavistanut, että isän veri se hänessä taas toisti oman halunsa:
+Pakoon!
+
+Kummallista: hän muisti nyt aivan tarkoin sen lapsuutensa tulipalon!
+Muisti synkän yön, hirvittävät, hävittävät liekit, ja hän oli syyllinen
+siihen kaikkeen.
+
+Ja hän tunsi, että hänen täytyi jollakin tavoin jatkaa samaa latua!
+Tulen tietä! Se oli — perinnöllisyys; entisyyden koura oli tarttunut
+häneen.
+
+Hän ei mennyt heti kouluun takaisin; vastasi kieltävästi, kun kysyttiin
+oliko koululla sitten taas loma: ei selitellyt, ei väittänyt olevansa
+sairas.
+
+Samoin oli hän kaupungissakin jäänyt yhä peittelemättä pois koulusta ja
+lähtenyt kävelemään. Lehtori Kolin ei aavistanut tarpeeksi asiaa:
+olihan muutakin ajateltavaa, vallankumouskuume yltyi, rahvas liikehti
+yhä pahemmin. Lehtorin rouva ilmaisi miehelleen epäilevänsä, että Sam,
+kumma kyllä, vetelehti. Lehtori myönsi sen, mutta sanoi antaneensa
+asian vielä mennä näiden levottomien aikojen laskuun:
+
+"Lurjustelkoon kerrankin. Sam on ollut mallikelpoinen, ja hän on
+murrosiässä, oikut nuorukaisessa ovat silloin tavallisia ja sitä
+rajumpia, kuta parempaa ainesta poika. Katsellaanhan. Hänen luokkansa
+johtaja ei ole muistanut minulta asiaa kysellä. Olkoon. Pannaan hänet
+ajan tullen ahtaalle."
+
+Osan viikkoa Sam vietti maalla, osan kierteli kaupungin ympäristössä.
+
+Pähkinämäellä ei aavistettu asiaa senkään vertaa kuin Kolin.
+
+Sam pelkäsi, että isä tulisi Pähkinämäellekin. Mutta eipäs tullut: ei
+kai jaksanut kävellä!
+
+Sam oli valmis usuttamaan ärtyisän Pyynnin hänen kimppuunsa, jos hän
+olisi ilmestynyt portille.
+
+Milloin Sam Pähkinämäellä tuli sisälle, oli hän muka lukevinaan jotain:
+otti esille talon vanhaa kirjallisuutta.
+
+Ja katso, kun hän avasi eräänkin teoksen, kiintyivät hänen silmänsä
+heti erikoisesti seuraaviin riveihin:
+
+"Vanhemman rakkaus, se on suuruuden ja jumalallisuuden sinetti, jonka
+itse taivas painaa meihin." Jatkui: "Äidin rakkaus, ehtymätön lähde,
+rakkaus, joka kantaa kaikki koettelemukset, julmimmatkin; se on
+liikuttava vertauskuva Jumalan rakkaudesta maailmaa kohtaan. Isän
+rakkaus", j.n.e.
+
+Sam hieroo silmiään. Tuntuu kuin hän hourailisi, vaikka vain lukee:
+
+— Mitä tässä lukee? Mitä — satua? Fraaseja? Onko mahdollista, että
+ihmiset tarkoittavat tosissaan moista?
+
+Kirjassa jatkettiin:
+
+"Voiko olla niin luonnotonta lasta, ettei kunnioittaisi isäänsä ja
+äitiään?"
+
+Koulupoika kirkaisi:
+
+"Mahdotonta! Tosiaanko ihmiset ovat näin typeriä? Kummittelevatko
+kirjaimet edessäni? Hän ei yrittänyt tulla minua katsomaan koko elämäni
+aikana, vaan nyt vasta. Ja nyt hän häpäisee minua julkisesti sanoilla
+ja käytöksellään."
+
+Tuokion hän mietti. Sitten hän huusi yht'äkkiä:
+
+"Ei, ei ole vanhemman rakkautta! Vai — olenko minä yksinäni maailmassa
+niin onneton, että minut tuomittiin näin kauheaan poikkeusasemaan!"
+
+Jälleen hän mietti. Ja nyt kehittyi julminta:
+
+"Varmaan oli äitinikin samanlainen kuin tuo Kormano: kuinka hän muutoin
+olisi saattanut antautua tekemisiin moisen olennon kanssa kuin isäni?
+Jos äitini eläisi, — vainoaisi hänkin minua!"
+
+Inho isää kohtaan kasvoi niin, että teki äidinkin epäiltäväksi! Tosin
+ilmestyi lapsuuden hämärästä pieniä muistokuvia, jotka näyttivät äidin
+hellänä: pieni kuvakirja, jonka äiti hänelle antoi, erikoisia
+makupaloja, äidin opetukset, mikäli hän sellaista enää jaksoi
+muistaa... Mutta isä pyyhki lopulta aina äidinkin hellyyden pois.
+
+Sam huudahti:
+
+"Valhetta! Ei ole äidin rakkautta."
+
+Seuraavana päivänä hän meni kyläpajaan. Valitsi sopesta rautojen
+joukosta kappaleen terästä. Työnsi sen ahjoon. Otti pihdit ja vasaran.
+Alkoi takoa. Ei kuullut mitä mestari ja kisällit puhuivat. Takoi,
+takoi. Ase siitä syntyi: pitkä tikari.
+
+Mestari kehui nuorta taituria enemmän kuin koskaan.
+
+
+
+_Oidipus on valmis. Ja Oidipus saattaa sekautua niin, että hänestä
+vastoin syvintä sydäntään tulee Orestes: Sam iskee tuhonsa Angelikaan,
+joka oli ollut hänelle kuin äiti._
+
+
+Sam puuhailee nyt Pähkinämäellä ison kuistin eteisessä, jota hän
+talvella käyttää kemiallisena laboratoriona: ulko-ovi on suljettu
+kiinni, sitä ei talvella tarvita; ja joskus vain päivitellään kauheita
+kaasuja, joita tunkeutuu saliin oven raoista:
+
+"Tulevan kemian professorin keitoksista", sanoo Angelika.
+
+Sam hioo kuistilla tikariaan ja keittää jotain liuosta.
+
+Samin koko käytös oli viime päivinä ollut sellaista, että Angelika
+loukkautui syvästi. Tänäänkään ei Sam ollut lähtenyt kouluun. Angelika
+tahtoi hänet sinne hätyyttää ja meni pojan luo.
+
+Ensiksi näki hän siellä tuon pitkän, kaksiteräisen tikarin, lyötynä
+pöytään pystyyn. Niin, tuohon pieneen, uskolliseen petäjäpöytään, jonka
+ääressä Sam aikoinaan opetteli uudestaan aakkosiaan, mutta joka nykyään
+oli hänen lukupöydäkseen liian ahdas.
+
+"Hyi, tuollainen ase!" huudahti Angelika. "Mistä olet sen saanut?
+Tikari! Mitä sillä teet?"
+
+Sam vetäisi tikarin pöydästä:
+
+"Kukapa tietää!" vastasi hän epämääräisesti. "Ehkäpä teen sen, mitä —
+tikarilla tehdään!"
+
+"Anna se pois!" jatkoi Angelika. "Se on niin julman näköinen!"
+
+Angelikan sanat olivat kuin ainakin käsky.
+
+Säälivästi hymähtäen Sam taipui, pisti tikarin seinähyllylle tislaimien
+ja purkkien joukkoon.
+
+Angelika ryhtyi nyt järjestämään Samin pöytää ja hyllyä: Sam oli
+hulttioinut hyvän järjestyksenkin! Ja silloin huomasi Angelika tikarin
+varressa, joka oli valettu lyijystä, omituisen kirjoituksen. Se oli
+kreikkaa. Mitä nuo oudot koukerot merkitsivät? Sam vastasi:
+
+"Se sana merkitsee: Oidipus."
+
+"Mikä on Oidipus? En oikein muista."
+
+Sam kertoi heti Angelikalle synkän tarinan Oidipuksesta, —
+isänmurhaajasta. Sitten toisen Oresteesta, joka tappoi äitinsä. Ja
+vielä Kullervosta. Ja useita muita sellaisia julmia tarinoita, — onhan
+niitä historiassa tapahtunut.
+
+"Kuinka ruma mielikuvitus, Sam! Miten se liikkuu nyt tuollaisissa
+asioissa?"
+
+"Niin liikkuu", vastasi Sam. "Aseissa, joilla isän tai äidin sydän
+puhkaistaan — kuin verivihollisen!"
+
+Ja Sam jatkoi lyhyin, puuskuttavin lausein moisia kertomuksia.
+Lisähenkilöiksi tulivat Borgiat. Sitten Karamazovin pojat. Sanoi
+parhaillaan valmistavansa myrkkyä, — sekoitus selkeni tuolla
+tislaimessa. Myrkkyä, joka puhdistaisi — käyttäjänsä. Joka antaisi
+sille, ken siitä nauttisi, ansaitun palkan:
+
+"Ei hitaasti ja varmasti niinkuin kuuluisa Napolin vesi, jolla paavit
+karistivat viholliset kimpustaan sitä pisaran sormukseensa kätkien:
+korussa oli hieno, tuskin tuntuva kärki, joka pisti tervehdittävää
+sormeen. Kätelty viihtyi hyvin kuukauden, puoli vuotta. Ja — kuoli
+kuitenkin! Sam ei pitänyt sellaisesta, ei, reilu selvitys tulkoon: heti
+tappava myrkky!"
+
+"Kuinka sinä puhut!" huudahti Angelika. "Minä vienkin vehkeesi pois. Ja
+sinun täytyy mennä huomenna kouluun!"
+
+Angelika aikoi ottaa hyllyltä tikarin. Sam kavahti portailta, joiden
+askelmalla hän keitteli, tikarinsa suojaksi.
+
+Angelika oli siinä iässä, toki niin paljon Samia vanhempi, että tiesi
+voivansa tottelematonta ja mieletöntä nuorukaista käskeä. Ja hänellä
+oli luonne antaa tarpeen tullen käskylleen voimaa, hänellä, joka oli
+yksinpä hillittömän Tähdenkin, ilmeisen hirviön, kiltiksi kesyttänyt.
+Sam puuhasi nyt jotain hyvin vaarallista... jotain outoa, mutta
+tosiaan vaarallista!
+
+Tuossa välkkyi se kaksiteräinen tikari, jonka varteen Sam oli
+kaivertanut julman sanansa.
+
+"Tikari on minun! Se ei ole aiottu teille", sanoi Sam. "Siitä en
+milloinkaan voi luopua!"
+
+Kiellon kuultuaan oikaisi Angelika vartalonsa täyteen pituuteensa ja
+tavoitti tyynesti tikaria. Sam katsoi häneen silmänräpäyksen. Huudahti
+uudestaan:
+
+"Minä vannon: se ei ole sinua varten."
+
+"Ketä sitten?" hymähti Angelika. "Se hävitetään."
+
+Ja hän otti tikarin.
+
+Sam kavahti pystyyn, tarttui Angelikaa ranteeseen. Vielä hän vannoi:
+
+"Sitä ei saa ottaa! Kun minä sanon, minä lupaan, että se ei ole sinua
+varten!"
+
+Angelika ei hellittänyt. Syntyi ottelu, lyhyt ja sitkeä. Kumpaiselle
+nyt tikari, joka säkenöi ylhäällä ilmassa? Tytön kasvot kalpenivat
+kivusta, — Sam käänsi hänen rannettaan toisella kädellään, — mutta
+Angelika ei hellittänyt. Kiihtymys kasvoi, sanaakaan ei vaihdettu,
+hengitys kävi huohottaen Angelikan povesta.
+
+Nyt, tällä tuokiolla, Sam vihasi Angelikaa, kuin _vääryyttä_!
+
+Oli tullut se kohtalokas hetki hämärässä eteisessä. Ulkona
+liihoittelivat lumihiutaleet hiljalleen puutarhassa.
+
+Yht'äkkiä Angelika kirkaisi, hellitti tikarin ja peitti kasvojaan.
+
+Kamppailussa törmäsi Sam hyllyynsä. Siitä romisi esineitä alas.
+
+Jotain tulena polttavaa kaatui Angelikan kasvoille.
+
+"Rikkihappoa! Jumala armahtakoon minua!" huudahti Sam.
+
+Neste oli polttanut Angelikan kasvot.
+
+Sam, kun ensimmäinen kotiapu oli annettu, ratsain kaupunkiin noutamaan
+lääkäriä. Ja tohtori tuli autolla Pähkinämäelle.
+
+Mitäpä siitä enää! Tapahtunut kuin tapahtunut.
+
+Sam:
+
+— Minun pitäisi katua, en täysin voi: olen liian kirottu, sellaisesta
+juuresta vesonut, isän ja ehkä äidin vihasta lastansa kohtaan! Sukuni
+puun alla asui kuin sadun myrkyllinen konna, joka myrkytti minut. Ja
+tässä tulos: myrkytetty hedelmä, poika, joka polttaa hyväntekijänsä,
+ihminen, jolla ei ole mitään jumalallista tunnetta, kiitollisuutta,
+ihminen, joka on uskaltanut raadella hyväntekijöitään.
+
+Mitä auttoi, että Sam tuolla lääkärinmatkalla nouti Anja Vennolammin
+Kolineilta Angelikaa hoitamaan, ilmoittaen samalla, että hän itse nyt
+jäisi Pähkinämäelle pitkäksi aikaa; mitä auttoi, että hän vapisten
+kuunteli, tulisiko lääkärin suusta vapauttava sana: sitä ei tullut,
+tohtori sanoi Samille kahden kesken, soimaten, että haavat olivat
+kolmannen luokan, siis pahimpia. Angelikan kasvot olisivat kai
+tuhoutuneet koko iäksi...
+
+Angelikan hohtavan valkea hipiä, hänen kukkeat poskensa, — tuhotut,
+turmellut!
+
+Ja sen oli Sam, Angelikan pelastettu ja kasvatti, tehnyt.
+
+Cecilia-rouva säikähti niin, että jaksoi tuskin mitään, ja herra
+Laurell joutui vuoteenomaksi.
+
+Senkin Sam Ilola sai aikaan.
+
+Eikö hän ansainnut pitää itseään maailman viheliäisimpänä olentona?
+
+Angelika ei sanonut hänelle kuitenkaan mitään muuta kuin valitti:
+
+"Oi Sam, Sam!"
+
+Mitä auttoi, että koulupoika valvoi neljä yötä ja päivää Angelikan
+vuoteen ääressä, silloinkin, kun Anja tahtoi vuorostaan valvoa ja olisi
+lähettänyt hänet pois. Vain Angelikan janoa hän saattoi sammuttaa. Eikä
+puhua mitään.
+
+Sam ei nukkunut näinä öinä: viereisestä kamarista aivan tunkeutui
+lääkkeiden äitelä lemu, etikkasekoitusten, oliiviöljyn, sinkkikukan, —
+kuin kammottava syyte... kuin kalman haju. Siellä makasi Angelika
+kovissa tuskissa, mutta vaiti, kasvot ja rinta kääreissä. Kasvot
+palorakoissa, turmeltuina.
+
+Kun siteitä muutetaan, nähdään, että toinen puoli Angelikan kasvoja on
+suuri ikuinen arpi, julma, ruma. Iho jää kuin tylsällä aseella
+raadelluksi, kokoon kurotuksi.
+
+Kuinka Sam julkenisi — edes pyytää anteeksi tällaista!
+
+Myöskään Angelika ei vieläkään puhu. Hän näyttää niin oudolta. Niin
+väsyneeltä. Hänen silmänsä kuultavat kääreistä, siniset, viattomat,
+ennen niin kirkkaat. Ne ovat nyt totiset, ikäänkuin katsoisivat
+jostakin toisesta maailmasta.
+
+Sam tuomitsi itsensä:
+
+— Myrkky, joka piilee suonissani, ryöpsähtää tulena jalojen ihmisten
+kasvoille ja tuhoaa heidän elämänsä...
+
+Lopulta ei Sam tätä kestänyt:
+
+— Voin tehdä täällä ehkä vielä enemmän pahaa! Mutta minne pakenen?
+Minne pakenen vanhempaani! Taivaan vallat, antakaa minulle rauhaa! Kuin
+Oresteellekin, joka surmasi — äitinsä. Nostakaa minut maasta, jossa
+kaikkein pyhinkin on valhe...
+
+Niin vereltään kehnoksi kuin Sam itsensä tunsikin, joten hän halusi
+paeta tästä kaikesta pois, jonnekin, unohdukseen, edes rahdun
+onnellisempaan ilmaan, ei hänen karkaamisensa kuitenkaan johtunut
+yksinomaan hänestä itsestään. Sen sääti kai kohtalo, ja kummallista,
+Angelikaa välineenä käyttäen: itse Angelika se vaati, kun alkoi hieman
+toipua, Samia lähtemään vihdoinkin takaisin kouluun.
+
+Kouluun muka! Kohtalolla oli Samille kovempi koulu.
+
+
+
+_Sirkus "Hatsina", ja miten oikein elokuvain vauhdilla rakastutaan,
+lukijoille toivottavasti ilo, koska heitä, poloisia, joiden päät
+muutenkin ovat työn rasittamat, säästetään liikaa ajattelemasta. Kuinka
+miss Minnie Bell ilmestyy Samille suurimpana unohduksena ja näyttää
+hänelle kunnian ja Indian maat. Kuinka klovni Billy hukkaa sormensa,
+etsii sitä, hirtetään ja pelastuu._
+
+
+Sam kuunteli kaupungissa ennen kouluun menoaan lehtori Kolinin
+vihastuneet soimaukset siitä, mitä Pähkinämäellä oli tapahtunut,
+kertoi, että Angelika voi kyllä jo vähän paremmin, mutta ei enää
+milloinkaan pääsisi ennalleen, ja pyysi, että Anjalle, joka jäi
+Angelikaa hoitamaan, olisi hankittava loma. Sitten hän meni lehtorin
+kanssa yhdessä kouluun. Mutta jo aamurukoukseen marssittaessa kertoi
+eräs kaikki rumat asiat tietoonsa nuuskiva luokkatoveri, työntäen
+suuhunsa namusia, Samille ilkeän juoruilevasti, että Kaimo Ilola oli
+julkaissut täällä lehdessä, — ei siinä, jonka toimitussihteeri oli
+Samin ystävä, vaan vanhoillisessa, — jonkinmoisen runon nimeltä "Ille
+faciet", jossa hän kehuskeli nerouttaan, ryyppäämistään ja sitä, että
+Sam jatkaisi isänsä nerouden keskeytynyttä työtä. Sitäpaitsi oli Ilola
+viime yönä rentustellessaan töhrinyt erään valokuvaajan ulkoportaat.
+
+Sam erkani rivistä, hän riensi kaupungille.
+
+Hän ei aikonut enää koskaan kouluun palata.
+
+Sam haparoi povitaskuaan: siellä oli tuo kaksiteräinen tikari!
+
+Hän etsi kaduilta, toreilta, rantalaitureilta kirjailija Ilolaa.
+Myllymäestäkin. Ei löytänyt.
+
+Minnekään sisälle ei Sam kuitenkaan mennyt. Kuinka hän olisi sietänyt
+sellaista näkyä: tuota kauhistavaa olentoa.
+
+Kirjailija Ilola sai kiittää onneaan, että hän makaili vanhan ja
+julkean ämmänsä kamarissa. Ja pelkuruuttaan: vallankumousmelskeissä,
+jotka hetkeksi hiljentyivät sittenkuin keisarikin pantiin viralta,
+havaittiin jälleen viriämisen oireita. Nyt erikoisen suomalaisia.
+Kaiket päivät huhuttiin uusista lakoista, joita oli tehtaissa syttynyt.
+Punakaarti hoiti miliisien, erotettujen poliisien seuraajain kanssa
+järjestystä miten hoiti ja sen peloittava lauma kasvoi yhä suuremmaksi.
+Juteltiin siitä kauheita: että kaikki porvarit aiottaisiin tappaa,
+yhdeksänvuotisiin lapsiin asti; ainoastaan siemen noista kelvottomista
+siis säästettäisiin.
+
+Punakaartilaisia kierteli irrallisinakin kaupungilla, usein sotamiesten
+seurassa, jopa varustettuina kivääreillä, jotka he olivat saaneet
+kasarmeista.
+
+Ja juuri tänä aamuna levisi huhu, että punaiset ja ryssät aikoisivat
+ruveta ryöstämään rikkaita, ja niinpä tukkivat monet kauppiaat ovensa
+ja ikkunansa laudoilla.
+
+Sam näki nytkin sotaväkeä ja punakaartilaisia kuhisevan pitkin katuja.
+Mutta heitä hän ei ajatellut. Toiset ajattelivat: porvaristo, joka
+odotti jännityksessä, kauhussa ja vihassa. Rehtori Kiiliänkin täytyi
+odottaa ja pitää koulunsa käynnissä. Mutta kuinka valmis hän olikaan,
+oikein omassa lihavassa persoonassaan, viemään taisteluun omat
+joukkonsa, asestetut porvarit, joita hän kaikella hengenmiehen
+kiivaudella salaa harjoitteli! Mitä nuo ryssät, nuo likaisenväriset
+sinellilepakot, hankitsivat, keskenään kiivaasti outoa kieltänsä
+solkaten? Mitä varten he olivat kuhahtaneet kasarmeistaan?
+
+Pelättiin siis pahaa.
+
+Ja tällaisenako päivänä kirjailija Ilola olisi lähtenyt ulos? Hän oli
+pelkuri; hän uikutti:
+
+"Mitä vielä tuleekaan? Kunhan henki edes säilyisi!"
+
+Niin ollen Sam sai tuskaansa vain yksinäisyyden viihdytystä metsissä,
+louhikkojen lumessa.
+
+Tuli ilta. Täytyi lähteä takaisin kaupunkiin.
+
+Päästyään rautaisen kaarisillan yli poikkesi hän, häpeissään ja ihmisiä
+vältellen, Raatihuoneenkadulta vasemmalle. Joutui rantatorille, jonka
+edustalla viimekesäiset kaislat seisoivat vielä jäässä ja heilahtelivat
+alakuloisesti koleassa tuulessa.
+
+Silloin hän kuuli kitarain tahdikasta helinää ja rumpujen kuminaa tältä
+tavallisesti autiolta torilta.
+
+Mitä tänne oli ilmestynyt?
+
+Sam menee lähemmäksi. Kaksi telttaa, joista toinen suunnattoman iso ja
+korkea, on rakennettu torille. Köysillä paaluihin kiinnitetyt seinät ja
+katot värisevät ja lainehtivat tuulen nykiminä. Telttain edessä palaa
+kaksi valtavaa kaarilamppua, jotka heittävät kirjavaa valoa loitolle
+kadunkulmiin.
+
+Ja telttojen luona hääräilee väkeä oudoissa puvuissa.
+
+Sam pysähtyy tarkastelemaan ilmoitusplakaattia, johon on
+punaisella ja vihreällä kuvattu kukonheltalla varustettu narri,
+kiinalainen jättiläinen, joka kantaa Napoleonia kämmenellään,
+voimistelijapyramiidi, nainen, joka lennättää valkealla ratsullaan
+poikki hulmuavan lipun, leijonia, norsuja. Kirjoitukset venäjää:
+"Sirkus Hatsina. Arabialaiset antipodiennit. Professori Van Hooren ja
+hänen jättiläiskissansa Moor, Brutus, Astrakan... Klovni Billy Fulljack
+kahlemestarina. Köydellä kävelevä norsu. Taiteilijatar miss Minnie
+Bell. Maailman pienin lilliputti señor Muñeco..."
+
+Ison teltan ovesta kulkee jonkinlaisia sirkusrenkejä roimahousuissa ja
+lyhyet lammasnahkaturkit yllä. Sinne keräytyy muutamia maalaisiakin
+töllistelemään. Liuta pikkupoikia tirkistelee sisälle seinäin alitse.
+
+Samin mieli on katkera, synkkä, särkynyt. Se himoitsee palavasti
+unohdukseen, vapautukseen... seikkailuun.
+
+Nyt ryntää teltoille sotamiehiä ja punakaartilaisia kivääreineen
+päivineen. Ison teltan ovella soitetaan kelloa, näytäntö kai alkaa.
+
+Oikeita katselijoita, porvareita, ei näy juuri ketään. Puhumatta
+eräistä lyseolaisista, joilta Sam tahtoisi pujahtaa häpeäänsä piiloon:
+lyseohan tietysti tunsi taas viimeiset uutiset hänen isästään.
+
+Ei siis porvareita, kaipa he pelkäsivät pistinmiesten liikehtimisiä.
+Enimmäkseen vain väkeä, joka ei Samia tuntisi.
+
+Sam kierteli torin pimentopaikoissa. Mieli veti sirkukseen.
+
+Hänellä ei kylläkään ollut rahaa...
+
+Mutta hän ei aikonut enää kotiinsa, lehtori Kolinille. Eikä edes
+Pähkinämäelle! Ei täällä enää minnekään!
+
+Mutta — mihin hän sitten aikoi?
+
+Kuinka kurjaksi ja alentavaksi hän tunsi elämänsä! Ehdolla millä
+tahansa hänen täytyi vapautua.
+
+Hän meni erään punakaartilaisen luo ja tarjosi hänelle taskukelloaan,
+mistä hinnasta vain, sirkuspiletin hinnasta.
+
+Mikael Laurellin antama muisto- ja palkintokello! Yks'kaikki: kun on
+kerran kirottu, niin...!
+
+Sälli tarkasteli esinettä, arvosteli sitä sadatellen, mutta antoi siitä
+muutamia pieniä likaisia markanseteleitä.
+
+Sam pääsee ensimmäiseen telttaan.
+
+Ovella myy kalpea, rokonarpinen mies vaiti ja synkkänä pääsylippuja.
+Toinen, valkealla pipolakilla varustettu, hoilaa ja solkkaa monilla
+kielillä, kutsuu yleisöä, näyttelee käsivarsiensa ohutta paksuutta ja
+väittää olevansa kahleiden aukaisija: ei sidettä, solmua eikä ketjua,
+joka hänet pitäisi! Sam painaa päänsä kumaraan, etsii yksinäistä
+paikkaa, jossa tutut koulupojat eivät toveriaan huomaisi, ja löytää
+sellaisen pimeässä telttojen välisessä käytävässä, plyyssillä
+verhottujen penkkirivien juuressa. Käytävästä ja toisesta teltasta
+tunkeutuu vastenmielistä hajua, ikäänkuin mullan, raa'an lihan ja
+hajuvesien, ja kuuluu sirkusväen hälisevää juttelua, johon on sotkettu
+kaiken maailman kieliä. Kuuluivat väittelevän, mitä hyödyttää ollenkaan
+esiintyä näin naurettavan pienelle yleisölle, vieläpä soldateskille.
+Käytävässä on irtonainen penkki, Sam koettelee sitä ja saakin jäädä
+siihen rauhassa; vartija, joka seisoo toisen teltan ovella nahkoitetut
+housut jalassa, ei katsokaan häneen, niin on vaipunut, nähtävästi,
+synkkiin mietteisiin. Ohjelman suoritus alkaa kumminkin. Fanfaari
+rämähtää käytävän päältä torvista, rummuista ja kimeistä pilleistä.
+Johtajana sama kelmeä mies, joka möi lippuja teltan ovella. Niin,
+kiihoittavana, villinä viheltäen kimpoaa kumea kaiku, räikeä pärinä
+takaisin teltan korkeasta katosta, jossa kirjavia lippuja ja teräkseltä
+välkkyviä trapetseja riippuu; soitto kiitää ja kiertelee kiihoittavina
+vihellyksinä ympäri seiniä. Kirkuvana, hoilaavana parvena ryntäävät
+arabialaiset ryöpyten aivan Samin ohitse kentälle valkeissa, punaisella
+saumatuissa mekoissaan, he kierivät pyörinä arenalla, lentävät pystyyn,
+syöksyvät nurin niskoin, rakentavat yht'äkkiä ihmispilarin, jonka
+huippuna seisoo pieni ruskea poika, pää kihara kuin lampaanvilla, ja
+Samin jäsenissä nytkähtelee joka liikkeellä kuin kiihko yhtyä leikkiin:
+Sam on urheilija! Toisilleen omituisella kielellään käheitä komennuksia
+hoihkaisten he muodostivat pyramiidin, se hajoaa, he hypähtävät alas
+kuin suihkulähteen vesi ilmasta putoaa ja särkyy, — ja taas kimmaltaa
+uusissa kaarissa: niin he kieppuvat nyt maassa, johon on ripoteltu
+vähän hiekkaa, renkaina, pyörinä, hoihkivat lyhyitä komennuksiaan,
+vilistävät nopeasti ympäri:
+
+"_Abdolhareth, Ahmed, Mohammed! Ia Allah, ia rahman_!"
+
+Soittimet räikkyvät, sotamiehet nauravat, huudahtelevat ihastuksesta:
+se yleisö on ainakin innostunutta. Punakaartilaiset istuvat vaiti.
+Heidän päällikkönsä seisoo lähellä Samia, melkein tuossa vieressä,
+punainen hiihtomyssy päässä, keikistellen rintaansa kädet
+housuntaskuissa. Raakana, pöyhkeänä. Lentosuukkoja heitellen
+arabialaiset katoavat. Astuu sisään laiha professori hyvin ryppyisessä
+frakissa. Hänen edeltään marssii rivissä seitsemän tavattoman isoa
+kissaa, ja sirkusrengit lennättävät arenalle telineitä, jonkinlaisia
+kevyitä tikapuita ja korkeita tuoleja.
+
+"_Vooruit_!" komentaa professori, kissat hyppelevät tuolijonon poikki,
+soluttautuvat selkänojain aukoista, kiipeilevät kattoa kohti tikapuita,
+asettuvat jokainen määrätylle kapulalleen.
+
+"_Aa koshki, Astrakan, Brutus, Spartakus, voi harashoo_!" nauravat
+ihastelevat venäläiset.
+
+"Jalopeurat tänne!" huutaa joku punakaartilainen.
+
+Professori kohottaa käsivarsiaan: hihoista pyrähtää lentoon pikku
+lintuja, ne istuvat hänen olkapäillään, kädellään, asettuvat hänen
+päälaelleen, nokkivat hänen korviaan. Taskusta vilistää esille liuta
+valkeita pieniä hiiriä. Ja kun hän viittaa, lentävät linnut
+barrieerille, piiskuttavat siinä, räpyttelevät siipiään. Mutta hiirensä
+hän sijoittaa pikku lintujen viereen; jos joku hiiri pyrkii omille
+teilleen, niin hän viheltää, ja hiiri pysyy paikallaan.
+
+"_Vooruit, Brutus, Astrakan, Moor, Djeh_!" huutaa professori, ja kissat
+marssivat hitaasti rivissä kaiteen ohi, jolla linnut ja hiiret istuvat.
+Kissat kiipeävät kaiteelle, ne harppaavat varovasti lintujen ja hiirten
+yli. Ja linnut hypähtävät istumaan kissojen selkään.
+
+Venäläiset läiskyttävät hurmiossa käsiään. Suomalaiset ovat vaiti.
+Ainoastaan punaisten päällikkö, joka kellistelee selkäänsä Samia
+lähellä, sanoo:
+
+"On näitä nähty!"
+
+Tulee klovni, se, joka hyppeli käsivarsiaan näytellen teltan ovella.
+Hän puhuu enimmäkseen venäjää. Kukaan ei ymmärrä mitään — paitsi
+sotamiehet, Sam ja koulupojat. Hän puhuu, hoilaa, kikattaa, ja ahmii
+ahkerasti pullosta, jonka vetää usein, aivan liian usein, esille
+suunnattomien housujensa taskuista.
+
+"Älä pölötä!" huutaa joku punakaartilainen. "Eikö se ole tuo, joka
+katkoo kahleita?"
+
+Klovni Billy ei varmaankaan ymmärrä suomea. Hän jatkaa juttuaan.
+Hänelle on tapahtunut hyvin pahaa. Hän väittää hukanneensa jotain hyvin
+tärkeää. Hän näyttää oikeaa kättänsä, siitä on etusormi taivutettu
+kämmentä vasten. Sen sormensa on Billy hukannut. Hän lukee sormiaan,
+lukee yksitellen jokaisen: yksi sormi on kadonnut! Summaksi tulee aina
+yhdeksän. Billy pusertaa päätänsä epätoivossa, kokonaisen tukun hiuksia
+hän heittää arenan multaan. Hän syyttää bolsevikkeja: ne ovat hänen
+sormensa takavarikoineet. Vaikka se ei ollutkaan rikas, ei mikään
+kultarilli: se oli vain tavallinen etusormi, köyhä, pieni, laiha sormi,
+mutta hyvä, kiltti sormi, kynän apulainen, kynäteline, ilmansuuntien
+viitta, korvan raaputtaja! Se oli viisas ja rohkea sormi. — Sitä ei
+löydy. Billy vaipuu alakuloisuuteen. Hän puhuu: muistelee, mitä kaikkea
+hän sillä ystävällään oli tehnyt. Nyt se on ainaiseksi mennyt! Sitä
+menetystä ajatellen hän joutuu haikeaksi. Hän väittää kalpenevansa
+valkeaksi kuin lumi. Kuin liitu! Ja hän koettaa jälleen sitä etsiä; hän
+vapisee, tutisee kiihkosta, hän palaa hermostunutta intoa, etsii
+sormeaan taskuistaan, päästään, liiveistään, sukistaan, joka paikasta.
+Koko mies tutisee surusta. Hän on niin murtunut, menettänyt kaikkein
+kauneimpansa, rakkaan, ihanan pienen sormensa! Billy itkee todellisia
+kyyneliä.
+
+Rokonarpinen tulee auttamaan Billyä, Hän todistaa, että kaikki kymmenen
+sormea ovatkin tallella: ottaa Billyn kädet kouraansa, löytää toisen
+kämmenen sisältä kadonneen sormen.
+
+Sitä Billyn riemua! Sormi on löytynyt! Klovnin kasvot kirkastuvat, hän
+kiittää taivasta, hän hypähtelee ilosta, heittää kuperkeikkoja, ryyppää
+ilosta. Hän on onnellinen kuin joululahjan saanut lapsi. Myöntää
+olleensa tyhmä, kun ei osannut laskea sormiaan.
+
+Mutta miksi hän oli niin yksinkertainen? Hän kertoo sen: selittää,
+ettei hän oikeastaan ollutkaan Billy. Ei, hän on vaihdokas, ruma, tyhmä
+poika, sillä hän oli alkujaan ollut pieni kaunis tyttö:
+
+"_Brocking french? Moa, je ne suis pas Billy. J'ai été une fois une
+petite jolie demoiselle_!"
+
+Sam kyllä ymmärtää. Mutta sotamiehet eivät ymmärrä, koska eivät naura,
+ja siksi Billy kääntää puheensa venäjäksi, selittää kaiken venäjäksi.
+
+"Oho, valehtelet, kanalja", nauravat sotamiehet.
+
+Billykö valehtelisi? Hän kysyy, voivatko sotilaat tuntea sen asian
+paremmin kuin hän itse:
+
+"Te ette olleet siinä paikassa, jossa minä synnyin, mutta minä olin, ja
+siis minä sen tiedän. _My word_: Minä olin syntyisin pieni, hyvin
+kaunis tyttö. Mutta sitten ammani vei minut ulos pienillä kärryillä
+kävelemään. Ja sitten hän istui puistoon penkille. Ja sitten tuli
+sotamies, ja ammani alkoi tarinoida hänen kanssaan. Heillä oli niin
+hauskaa. Mutta sitten tuli siihen hyvin paha noita ja hän otti minut,
+joka olin kaunis pikku tyttö, kärryistä pois ja pani sijaan ruman pikku
+pojan ja se olin minä. Siitä saakka minä olen ollut ruma ja hyvin tyhmä
+poika..."
+
+"Älä pölötä!" huutavat punakaartilaiset.
+
+"Mitä tolkkua tässä on?" jatkavat toiset. "Katkaise kahleita, kun
+lupasit. Ja missä on se nuoraa pitkin kävelevä elehvantti? Entä missä
+jalopeurat?"
+
+"P—leen komeljanttarit! Missä jalopeurat ja elehvantti?"
+
+Syntyy levottomuutta, sirkuslaiset kerääntyvät välikäytävään, — monta
+ei heitä näy olevan, ja yksi heistä, tirehtööri varmaan, sadattelee
+venäjäksi niin että vaahtopisarat räiskyvät suupielistä:
+
+"Katalaa! Olisinpa aavistanut, että täälläkin nuo vallankumoukselliset!
+Tämän kylän ohi olisin mennyt. Hahhahaa... tällainen yleisö! Pahempia
+kuin sotamiehet! Lyijyä heille pitäisi. Ja tähän täytyy nyt alistua, —
+kunnes pääsemme täältä pois: _bjednost nje parik_!"
+
+Sällien ilkivalta yltyy. Julkea päällikkö astuu uhkaavasti tirehtöörin
+eteen.
+
+"_Tenki! Tenki! Tavai tenki_!" ärhennetään ja tahdotaan maksuja
+takaisin.
+
+"Rahat tänne, tai näytä jalopeurasi ja elehvantti!"
+
+Tirehtööri pyytää venäläisen sotamiehen tulkikseen. Sitten hän
+ähkäisee:
+
+"Elefantti! Leijonat! Plakaatti, valitettavasti, ei puhunut aivan
+totta; sitä ei voitu painattaa uudestaan, ei ollut kirottua rahaa.
+_Bjednost nje parik!_ Mutta elefantti on kuollut matkalla ja
+leijonat kuolivat tänään täällä. Ja hevoset joutuivat matkalla
+takavarikoiduiksi! Siihen meni Regent ja Moskva, siihen Waverley.
+Kirottua!"
+
+"Ei siinä kenkkuilu auta! Tänne jalopeurat ja elehvantti. Tämä on
+humpuukia!" huutavat punakaartilaiset. "Onhan kuitenkin tuo säkkihousu.
+Pannaanpas hänet rautoihin, niin nähdään, pääseekö hän niistä irti."
+
+Billy olisikin valmis kahleita päästämään. Hän huutaa, pyytää köysiä ja
+ketjuja. Tirehtööri työntää hänet kuitenkin pois, niin, lyö Billyä:
+
+"Suoria tiehesi, juopporatti. Miss Bell, koettakaa nyt te lumota näitä
+huligaaneja!"
+
+Billy onkin kypsä, hän on todella liiaksi keikistellyt pulloaan. Hänet
+viedään pois, ja nyt kannetaan arenalle korkeat telineet, jotka ovat
+kuin valtava ruuvi tai kiertoportaat, joissa ei kuitenkaan näy
+askelmia, vaan ainoastaan sileä viettävä taso. Ja nyt liihoittaa Samin
+ohitse arenalle miss Minnie Bell.
+
+Hän on kaunis. Jokainen kuvitelkoon ihanintaan: niin kaunis hän on!
+
+Miss Minnie liihoittaa arenalle. Tuokion, kuin salaman leimahtaessa,
+näkee Sam hänen kasvonsa. Kasvot, ei muuta: ja Samin silmät
+häikäistyivät, sokenivat.
+
+Olemme maininneet, ettei Sam ollut tätä ennen kertaakaan rakastunut,
+niin oli kohtalo määrännyt.
+
+Nyt hän olisi tahtonut vaipua maahan, arenan multaan ihanuuden nöyrässä
+palveluksessa.
+
+Hän näki Minnien ihmeellisen, jumalaisen puhtauden sädekehän
+ympäröimänä, täällä karkealla, tahraisella arenalla. Näki hänen
+hypähtävän noiden kierreportaiden juuressa isolle kullatulle pallolle,
+ja sitten liitävän pallolla ylös kierrettä myöten, huimaa vauhtia
+korkeuteen. Kuin voitonjumalatar, kuin roomalainen Victoria. Kuinka hän
+kohosi! Oliko hänellä — jalkojakaan, joilla hän pyöritti kultaista
+palloa? Ei, Sam Ilola näki vain hänen kasvonsa, kun ne jokaisen
+kierroksen jälkeen kääntyivät häneen päin. Mikä ylhäinen hohde niissä
+kasvoissa! Antakaamme fantasialle valta: ne kasvot ja kiharat, jotka
+väreilivät liihoittajan ympärillä, hopeiset hileetkö, jotka hänen
+kauniilla, uljaalla povellaan värisivät, nuo kiharatko saivat aikaan,
+että hän Samin silmissä sai voitonjumalattaren siivet, joilla hän lensi
+ja yleni — aivan pilviin?
+
+Nuorukaisen kohtalonlankoja kehrättiin juuri nyt. Minnie Bell ei ollut
+hänelle ainoastaan jumalatar Victoria, hän oli Fortuna, Onnetar, joka
+kuvataan pyörivällä rattaalla liikkuvana, — kohtalotar.
+
+Tuokio niin. Ja nyt Minnie Bell tulee kuulalla leijuen takaisin alas,
+lähemmäksi nuorukaista. Minnie Bell... jollakin tavoin niin omituinen,
+että Samin täytyy painaa kädellään sydäntään. Minnie joutuu hänen
+viereensä, aikoo mennä takaisin sisätelttaan. Sam syöksyy askelen
+häneen päin, sokeutuu, tuntee polviensa vapisevan, ja hänen päätänsä
+pyörryttää ihana onnen ja samalla onnettomuuden tunne: tämä on Minnie
+Bell, joka merkitsee hänelle elämää, kuolemaa!
+
+Samassa silmänräpäyksessä päättää koulupoika kirjoittaa hänelle
+kirjeen. Osan kirjettä saksaa, toisen ranskaa, kolmannen englantia tai
+venäjää. Samaa asiaa, jonkin kielen niistä jumaloitu ymmärtää.
+
+Minnie aikoo poistua Samin ohitse. Sam tuntee yht'äkkiä jäävänsä syvään
+suruun... kuin hän olisi ikävöintiin hylätty.
+
+Minnie aikoo poistua, venäläisten taputtaessa villisti käsiään; mutta
+silloin tuo punakaartilaisten päällikkö, joka kellistelee vatsaansa
+itserakkaana ja pöyhkeänä, asettuu tytön tielle välikäytävän aukolle.
+Hän tempaa taiteilijatarta kädestä, kiskaisee hänet puoleensa, sanoo:
+
+"Tämä alkaa jo kelvata!"
+
+Ja Sam kuulee hänen kuiskaavan Minnielle eräitä hyvin raakoja sanoja.
+
+Samin koko sielu nousee kapinaan. Taiteilijatar sinkauttaa jätkään
+ylenkatseensa, mutta — silti hän hymyilee. Lyödä ei hänen kuitenkaan
+tarvitse, sillä samassa seisoo Sam hänen vieressään, hänen edessään ja
+suuntaa iskun suoraan punakaartilaisen naamaan. Nyrkillään vain.
+Arimpaan paikkaan: _knock out_.
+
+Kuinka hän uskaltaa koskea Minnie Belliin! Sam voisi hänet surmata!
+
+Mies kaatuu. Mutta hän kimpoaa ylös ja huutaa komppaniansa karkaamaan
+sirkuslaisten kimppuun:
+
+"Kloppi ja Kukko, otetaan tyttö pois!"
+
+Syntyy rytäkkä, punakaartilaiset, ryssät ja talonpojat ryntäävät
+sekaisin välikäytävää kohti, johon sirkuslaiset kerääntyvät
+puolustukseen: tuossa kelmeä tirehtööri, tuossa rokonarpinen piiskalla
+varustettuna, siinä sirkusrengit, siinä Sam. Sällit uhkaavat:
+
+"Huijareita! Petkuttavat! Otetaan ryssiltä kassa pois!"
+
+Sam on tarttunut punaisten päällikköä ranteeseen. Se puristus ei ole
+heikko, mutta Sam tuntee, että hänen pian käy kuitenkin vaikeaksi
+kiristää julkean miehen ranteesta niin, ettei mies saisi esille
+taskuasettaan. Silloin Sam turvautuu toiseen keinoon: hän vetoaa
+venäläisiin. Venäläisiinkin! Niin, neiti Bellin ja sirkuksen puolesta.
+Ensin hän sättii suomalaisia:
+
+"Te tahdotte ryöstää näiltä raukoilta rahat. Etkö häpeä, sinä naisten
+hätyyttäjä! Odotapas! Ehkäpä nuo ryssät eivät vaadi norsua ja leijonia,
+jotka ovat kuolleet nälkään. Ja odotapas: sotamiehet lienevät toki
+tottuneemmat käyttämään aseita kuin sinä ja jätkäsi. Tahdotko ilmeistä
+sotaa, mies."
+
+Ja sitten Sam puhuu sotamiehille, vetoaa heidän ritarillisuuteensa,
+sotilaskunniaansa, rotuunsa. Sirkuslaiset yhtyvät Samin selityksiin.
+Sotamiehet innostuvat, ja tuossa tuokiossa he asettuvat punaisia
+tovereitaan vastaan. Joku heistä kirkaisee, laukaisee kiväärinsä
+kattoon.
+
+Punaisten päällikkö, jonka Sam on päästänyt irti, ei enää yritä
+väkivaltaa. Kasvot pilkallisina, mutta vihasta veripunaisina hän
+komentaa miehensä sirkuksesta pois, laskettaen vielä joukon
+ruokottomuuksia ja uhkauksia. Sotamiehet nauravat ja hurraavat
+voitonriemuissaan.
+
+Siitä pulasta onnettomat sirkuslaiset ovat siis pelastuneet.
+
+Mutta samassa juoksee takimmaisesta teltasta eukko, pyylevä ja
+melkoisen likainen, huutaen venäjää muistuttavalla kielellä:
+
+"Billy on hirtetty! Hän riippuu trapetsissa!"
+
+Syöksytään toiseen telttaan, miss Minnie ensimmäisenä. Siellä
+riippuukin klovni köydessä, joka on solmittu ylös trapetsiin ja jonka
+toinen pää roikkuu maassa. Billyn kasvot ovat jo aivan siniset. Kolme,
+neljä vankkaa talonpoikaa seisoo sivummalla ja katselee naureskellen
+klovnia:
+
+"Jokohan nyt osaisit avata surmansilmukan!"
+
+Ennenkuin eräs pikku arabialainen ehti köyteen, raivasi Sam tiensä
+tungoksen läpi. Kuin arabialainen, joka kiipeää taatelipalmuun ottamaan
+hedelmiä, niin, nopeammin, vilisti Sam käsiensä varassa köyttä myöten
+klovniin käsiksi, sivallus tikarilla, ja Billy Fulljack hurahtaa alas
+miss Minnie Bellin vastaanottavaan syliin.
+
+Sirkuslaiset hurraavat Samille kaikilla sotkuisilla kielillään:
+
+"_There's a good boy! Inshallah! Ah, durakii_!"
+
+Billy makaa pyörryksissä maassa. Onnetonta ravistellaan, hierotaan.
+
+Ja suomalaiset talonpojat väistyvät naureskellen sirkuksesta tiehensä.
+
+Siinä Billy tointuu, muuttuu vähitellen mustanpuhuvasta kalpeaksi. Ja
+lopulta hän herää:
+
+"_Pardon, pardon, meine Kameraden_!" uikuttaa hän. "We are brothers.
+Wer giebt mir Whisky? Jaa propil moi um, pardon!"
+
+Hän selittää itse hirttäneensä itsensä. Musikat olivat tunkeutuneet
+sinne, vaatineet Billyä näyttämään, miten hän kahleista pääsisi, ja hän
+oli näyttänyt. Silloin olivat he väittäneet, ettei hän pääsisi
+köydestä, jos he itse panisivat köyden hänen kaulaansa. Ja Billy päätti
+riskeerata... vaikka sitten henki menisi. Hän antoi ripustaa itsensä
+heidän solmuunsa, antoi heidän itsensä hirttää! Oh, se oli kamalaa,
+Billy oli kuolla.
+
+Sirkuslaiset ovat vihaisia klovnille, rokonarpinen oikein lyö Billyä
+vihoissaan, hakkaa ja itkee:
+
+"_Durak_. Olit tappaa itsesi. Voi mieletön!"
+
+"_Have a drink, Ruggieri_", vikisee Billy. Ja hän saa ryypyn, ja ollaan
+sekä vihaisia Billylle että ihastuneita hänen pelastumisestaan.
+
+Samilla on ansionsa pelastamisessa niinkuin koko illan tapahtumissakin.
+Tirehtööri tulee ravistamaan Samin kättä, arabialaiset taputtelevat
+Samia hartioille, kehuvat nähtävästi hänen kiipeämistaitoaan... kuka
+heidän kielensä ymmärsi: se on melkeinpä hebreaa! Rokonarpinen
+esittelee hänelle itsensä:
+
+"Ruggieri Corvi Romanes."
+
+Ja koko seurue vaalii nyt Samia kanssaan ilonpitoon, kekkereille, jotka
+järjestetään heti takimmaiseen telttaan, seurueen asumukseen. Ruokien
+laita on kyllä niin ja näin, sitä valittelee seurueen emäntä, tuo ruma
+eukko, Jadviga nimeltään. Mutta juomia riittää: ainakin Billy tuntuu
+pitäneen huolen, että keisarillisen sirkuksen pullolaatikot Pietarista
+tulivat mukaan. Niistä nyt aloitetaan, niillä lopetetaankin.
+Kilistetään koulupojan kanssa, joka sirkuslaisista on täydellinen
+taiteilija! Välillä jaetaan leipä ja ongitaan tarkoin makkarankappaleet
+yhteisestä padasta, jonka Jadviga lennätti kiehumaan teltan kulmaukseen
+lämmityskamiinalle. Hotkitaan kilpaa professorin isojen kissain kanssa.
+
+Vähän ennen puoliyötä nousee tunnelma iloisimmilleen. Ja silloin pitää
+kääpiö Muñeco, neljäkymmentä senttimetriä pitkä herrasmies, joka asuu
+lämpöisillä täytteillä vuoratussa laatikossa, — sillä kääpiöitä
+vaalitaan sirkuksessa kuin kultamunia tekeviä kanoja, kauniin puheen
+Samille, ylistäen Samin käsivarsia, joita jo muut ovat ihastelleet niin
+että Sam itse innostui näyttämään lisää voimaansa ja notkeuttaan,
+heitti trapetsissa jättiläistä, hyppäsi korkeutta, nakkasi ilmavoltteja
+ja asettui arabialaisille pyramiidin kannattajaksi... ja sitten kaikin
+voimisteltiin, reippailtiin innostuksen ja monen pullon voimalla, joten
+emme ihmettele, että kirjava seurue täysin hyväksyy señor Muñecon
+ylistyspuheen Samille. Ainoastaan rokonarpinen, domptööri, pysyy
+syrjässä: hän istuu häkin luona, jossa kuolleet leijonat makaavat, ja
+itkee; välisti hän oikein ulvahtaa surusta. Kaikkein rakkaimmat, mitä
+hän maailmassa omistaa, ovat kuolleet.
+
+Tirehtööri kävelee välillä mietteissään kiivaasti edestakaisin. Sanoo
+pohtivansa keinoa, kuinka pelastaa sirkuksensa pois tästä maasta,
+kuinka saada edes sen verran rahaa...
+
+Mutta herra Muñeco, seisoen hännystakissa ja arvokas kunniamerkki
+rinnassa pöydäksi käännetyllä tavaralaatikolla, ylistää vielä enemmän
+Samin kielitaitoa kuin hänen urheilumestaruuttaan. Ja siinä Sam, joka
+on nyt ensi kertaa elämässään joutunut Dionysos-jumalan suloisen ja
+hassun valtikan alaiseksi, kiihtyy itsekin tästä taidostaan. Kesken
+puhetta tahtoo hän välttämättä parleeraamaan kaikenlaisia kieliä.
+
+"_Parlez-vous l'anglais, señor Rafael Filibert de Valentino
+d'Antaguolla Muñeco_?"
+
+"_Very well_!"
+
+"_Omituista. Señor Muñeco, sprechen Sie deutsch_?"
+
+"_Sehr gut_." Mutta hän ei ollut saanut puhua sitä moneen vuoteen,
+se on ollut sodan aikana Venäjällä kiellettyä, "_gaspadin Ilola,
+gavarite-li vy pa ruski_?"
+
+"_Nemnoshko! Usted habla español_?"
+
+"_Si, si, si, sono español_."
+
+"_Optimo! Io hablo myi male, magno hoc dico cum dolore! Faciam ut
+potero!_ — Paljonko painatte, señor Rafael d'Antaguolla Muñeco?"
+
+"Kymmenen kiloa."
+
+"Onko mahdollista! Ja mitä te syötte?"
+
+"Tavallisesti kaksi osteria ja kananpojan rinnan", vastasi herra
+Muñeco. Mutta nyt oli kurjuus edessä, vallankumous riistänyt
+kananpaistit: "_Que desahogo! Todos los bienes y ricezas abandonades.
+Ay, señor Sam, que pena ver morirse de hambre a los hijos y a las
+mujeres_."
+
+"Oletteko siis naimisissa, herra Muñeco?"
+
+"_De nada_." Mutta hän oli aikonut mennä naimisiin.
+
+"Kummallista. Eikä sittenkään: tehän olette mahdottomasti ansaitseva
+mies. Kuuluisa. Kaiken maailman kiertänyt. Kuinka vanha olette?"
+
+"Kaksikymmentä vuotta!"
+
+"Kaksikymmentä vuotta, ja nyt jo niin kuuluisa!"
+
+Señor Muñeco vastasi arvokkaasti:
+
+"No, älkää surko! Eiväthän kaikki ihmiset voi olla kääpiöitä! _Legen
+Sie rüstig Hand ans Werk, Sam Ilola. Sie sind ein Künstler_!"
+
+Ja Muñeco esitti, että Samin olisi ruvettava sirkuslaiseksi; juoden
+omasta pienestä, erään suuriruhtinattaren lahjoittamasta pikarista,
+vahvisti Muñeco yhä enemmän sitä käsitystään, että Sam kuului
+erikoisesti heidän piiriinsä, rotuunsa. Paitsi että hän oli notkea
+kuin italialainen, sitkeä kuin saksalainen, kylmäverinen kuin
+englantilainen, oli hänellä nimenomaan se taiteilijain kulttuuriavu,
+että hän omisti hämmästyttävän helposti kaikki kielet. Nyt hän oli jo
+oppinut arabialaisten kanssa: _Es-selam-aleikum!_ Nyt hän jo tiesi,
+mikä on _sharab_, jota tässä kilvalla juotiin, mikä _Dar-esselam_, mikä
+_dzhehennam_. Niin, siksipä arabialaiset ylistelivät Samia, sanoivat,
+että hän oli toinen _Lokman_, että hän oli _Alkahim_. Kohotettiin
+Profeetan malja:
+
+"_Salla Allahu aleihi va sallam_."
+
+Pidettiin selviönä, että Sam liittyisi seurueeseen, auttaisi sitä
+jälleen maineeseen. Esiteltiin Samin velvollisuutena, että hän
+antautuisi jalolle sirkusalalle. Ja taas juotiin monta maljaa...
+ainoastaan miss Bell pudisti tarjouksille päätänsä, yksinään
+kohtuullinen tässä melkoisen rappeutuneessa seurassa. Kääpiö näytti
+voimistelutaitoaan; hän teki kiepin miss Minnien kyynärvarressa
+riippuen, — Samille kateuden aihe, Samille, joka kadehti hopeisia
+paljettejakin, jotka Minnien povella välkkyivät. Ja nyt Sam jälleen
+opetteli arabiaa. Arabialaiset tahtoivat antaa neiti Minnien hänelle:
+
+"_La rabbaniet fil-islami, islami ei tunne munkkilaisuutta. Ota hänet,
+oi gylistan, oi mihr_!"
+
+Billy ryyppäsi, teki hullunkurisia hyppyjä, soitti banjoa jalallaan,
+lauloi, lasketteli sutkauksia:
+
+"_I Pokkers Skind og Been, spoglati dai bolchevichi, aber tanzamos!
+Ballamos! Mihi est importante in taberna mori. Jadvigushka, staaraja
+duura, ai tashakly mardsha_!"
+
+Hälinä, ilo ja hoilaus sirkusteltassa syrjäisessä suomalaisessa
+kaupungissa. Ja siinä, yön kiitäessä nopeasti, loi miss Minnie, jonka
+läheisyyttä Sam oli äsken kääpiöltä kadehtinut, Samiin, tuohon komeaan
+poikaan, joka oli rohkeasti rientänyt hänen avukseen jätkän
+ahdistaessa, katseen, joka vangitsi, lumosi. Ikäänkuin magneetti veti
+Samia, kun miss Minnie pujahti toiseen telttaan. Muu seurue jatkoi
+remuamistaan, — ainoastaan tirehtööri Frenklow käveli yhä kiivaammin
+edestakaisin perimmäisessä teltassa, ja dreseeraaja suri eläimiään.
+Mutta nämä kaksi, Sam ja Minnie Bell, molemmat nuoria, istuivat nyt
+etumaisessa teltassa radan kaiteella. Ja kuinka kävi? Minnie Bell oli
+kysellyt, kuka Sam oikeastaan oli. Sam heräsi kysymyksestä
+todellisuuteen, ja silloin hän, joka tunsi itsensä niin orvoksi ja
+kurjaksi, ettei ainoakaan ihminen voinut maailmassa sellainen olla,
+heittäytyi yht'äkkiä miss Minnien jalkoihin, hyväili arasti hänen
+kauniita polviaan, jotka veikeilivät leveänä viuhkana kahisevan hamosen
+laskoksista, toisesta teltasta kuultavassa himmeässä valossa. Sam
+tunnusti Minnielle kaikki surunsa, kertoi koko elämänsä vaiheet: että
+hän oli jo pienenä polttanut täällä melkeinpä kokonaisen kaupunginosan,
+että hän oli siis syntymästään kirottu, että hänellä oli harvinainen
+isä, jota hän vihasi kuolemankatkerasti, halveksi kuin kaikkein
+alhaisinta olentoa; isä, jolta hän ei pääsisi minnekään pakoon! Isän
+tähden hän oli johtunut sellaiseen rikokseen, että oli polttanut,
+oikeana pyromaanina, kasvattajasiskonsa kasvot. Isä, tuo vieras olento,
+vei häneltä moraalisen voiman niin, ettei hän kykenisi enää tulemaan
+edes ylioppilaaksi. Ei, hän rappeutuisi tähän alennustilaan ja
+vääryyteen, johon oli kiedottu.
+
+Kuinka helpolta Samin nyt tuntui tästä kaikesta kertoa! Ja ihmiselle,
+joka oli viisi tuntia sitten hänelle aivan vieras! Koskaan ei hän olisi
+saattanut avata sydäntään näin Cecilia-rouvalle tai Angelikalle: hän
+kunnioitti heitä, mutta — toisella tavalla kuin miss Belliä! Minnie
+oli hänelle jotain muuta. Hän oli Samille — nainen! Kaiken muutti
+rakkaus.
+
+Minnie alkoi kuunnella hyvin vakavana. Vaiti hän silitteli Samin
+tukkaa. Vaiti hän hymyili hämärässä, jota jo keväinen aamu antoi. Ja
+välisti hän kuiskasi rohkaisten:
+
+"Kerro edelleen. Kerro!"
+
+Hän oli aina "_ready and willing to help her friends_".
+
+Sam kertoi yhä. Toisessa teltassa olivat eräät äänet jo lakanneet
+melskaamasta.
+
+Lopuksi Minnie kavahti pystyyn ja huudahti päättävästi:
+
+"_Well_. Sinä lähdet kanssamme! Sinä et saa jäädä tänne! Sinä et ole
+luotu kuolemaan. Sinussa on voimaa, sinun kohtalosi — opastaa sinut,
+kunniaan."
+
+"_Ktora godsina, panie_?" tuli Jadviga kysymään. He eivät kuulleet.
+"_Pozno, pozno_", mutisi Jadviga ja sanoi tahtovansa nukkumaan. Mutta
+nuori Minnie kuvasi Samille kultaiset sillat, jotka Barnumin perijät,
+— profeetan nimikö koraanista puuttuisi, impressarioiden impressarion!
+— rakentaa taiteilijoille Atlantin yli. Englantiin ja Amerikkaan pyrki
+nyt tämä seurue täältä, — surkeat rippeet eräistä hienoista
+keisarillisista teattereista. Hän kuvasi kunniaa, jonka hänen rotunsa,
+nuo kaikista roduista kerätyt vapaat kiertelijät, nuo muuttolintujen
+veljet ja siskot, joille koko maailma on isänmaa, nauttivat suuressa
+maailmassa, oikeissa maissa. He, jotka välttyvät muiden kansojen
+nälältä, rutolta, sodalta, lyöden kaikki sellaiset leikiksi, paeten
+niitä niinkuin nyt. Hän kertoi Circus Buschista, Circus Herzogista,
+Covent-gardenista, Chicagosta... Riensi noutamaan toisesta teltasta
+sanomalehtiä, jotka olivat, kuten hän sanoi, heille koti, "home":
+muuta ei heillä ollut, he kaikki olivat tavallaan orpoja kuin Sam.
+Koti: niiden palstoillahan he asuivat, niistä tiedettiin heidän
+engagementtinsa, heidän menestyksensä, onnettomuudet, joihin he
+sortuivat, heidän häänsä, heidän kuolemansa. Nämä lehdet olivat jo
+vanhoja, niitä ei saatu Venäjälle vuosiin, mutta Minnie säilytti yhä
+näitä numeroita, ja jok'ainoa New York Mirror oli hänelle kuin suuri
+aarre. Samia ällistytti tämä kummastuttavain uutuuksien maailma! Hän ei
+ensin näyttänyt täysin uskovan moisten taiteilijain suuruuteen, mutta
+siitä Minnie puolestaan kummastui ja suuttui. Hän selitti, että se oli
+Samissa typeryyttä, joka johtui siitä, että hän tunsi asian
+skandaalimaisen pintapuolisesti: hän oli pienistä, vähäisen maan
+oloista... hän oli nähnyt ainoastaan markkinasirkuksia! Ja Minnie
+nauroi makeasti. Tiesikö Sam, mikä oli _la grande banque_? Ja mikä oli
+hippodromi? Tavallinen sirkusko? Suunnaton ero: sirkus tehtiin aina
+kolmetoista metriä leveäksi, mutta hippodromi, jossa pantomiimejä
+esitetään, ei ollut mittojen orja. Tiesikö Sam, kuinka ekvilibristit
+jakautuivat? Luuliko hän miss Belliä jonglööriksi? Miten herttaista!
+Hänkö, nainen, jonglööri! Täytyi nauraa Samin tietämättömyyttä. Sam
+oletti kai, että kaikki sirkuslaiset ovat tuollaisia kurjia narreja
+kuin Billy, — tosin lahjakas mies ja aikoinaan hyvin kuuluisa, mutta
+sitten rappeutunut, — tai ehkä epäsikiöitä, joilla on silmä
+olkapäässä? Tai jättiläisnaisia! Että he muka asuisivat aina
+tällaisessa hirveässä teltassa, jossa Minniekin tunsi suorastaan
+jäätyvänsä!
+
+"Ethän ajatelle, ettei meillä olisi sivistystä? Joku sellainen kuin
+Pierre Loti, tunnetko hänet, pitää kunniana kuulua meidän joukkoomme.
+Merkillisen ahtaat olot täällä, kun ei sitä tiedetä! Ei, taiteilija
+meidän alallamme on aivan yhtä suuri kuin esimerkiksi herra Renan
+omallaan, — tunnethan tuon ranskalaisen tiedemiehen, — taiteemme
+vaikutus ihmisten kasvatukseen on yhtä tärkeää kuin hänen tieteelliset
+teoksensa. Ah, nytpä ryhdyn minä sinua opettamaan!"
+
+Minnie vei Samin asuintelttaan ja näytti siellä hänelle toisen ja vielä
+rakkaamman aarteen kuin äskeiset sirkuslehtien vanhat numerot. Se aarre
+oli niin painava, ettei sitä voitu sieltä siirtää: suunnaton laatikko
+täynnä kirjoja. Jalokivistään Minnie oli luopunut mieluummin kuin
+näistä kirjoistaan. Kirjoja sirkustaiteesta, monta sataa sivua laajoja,
+loistavia, hienoja tutkimuksia hippodromista, ratsutaiteilijoista,
+gymnasiarkeista, — joihin Sam muuten kuului, — heidän työnsä
+ankaruudesta ja vakavuudesta, heidän elämästään julkisuudessa ja
+kotona, amatööreistä, ulkomaalaisista kotisirkuksista, kaikesta.
+
+Ja Samin mielen täyttivät unohduksen kuvat, vapautuksen ja ilon kultana
+säteilevät kuvat. Sen sai aikaan Minnie Bell, rakastuminen.
+
+
+
+_Kääpiö Muñecon kuolema. Minnien ja Samin pako, — toimintaa, keveyttä,
+iloisuutta, ei mitään raskasta, jota meillä on muka liikaa: Mein
+Liebchen, was willst du noch mehr?_
+
+
+Aamulla heräsi Sam, jolle Jadviga varusti etumaiseen telttaan oikean
+mustalaisvuoteen, ylen paksun ja untuvaisen, ja Minnie levitti
+nukkuneen suojaksi hienon turkkinsa, — siihen, että toisesta teltasta
+kuului hälinää ja kiistaa. Tirehtööri Frenklow siellä pahimmin ärjyi;
+hän vaati jalopeuroja nyljettäviksi:
+
+"Se on hyvä _trik_. Nerokas kuten kaikki keksintöni! Se on bluffi, joka
+vetää yleisöä. Se toteutetaan."
+
+Ruggieri raivosi vastaan: hänen ystävänsäkö nyljettäisiin! Sulttaani ja
+Munita! Hän tahtoi haudata eläimet kunniallisesti... nahkoineen.
+
+Frenklow nauroi pilkallisesti dresöörin lapsellisuudelle. Eilinen
+näytäntö ei ollut tuottanut kerrassaan mitään, mutta Frenklow
+vannoi lyövänsä läpi täälläkin, pääsevänsä pois tästä kirotusta
+barbaarimaasta. Hän esitti suunnitelmansa: kuolleiden jalopeurain
+nahkojen sisään pantaisiin ihmiset näyttelemään!
+
+"_Teper on propil svoi um_!" huusi Billy juuri kuin Sam meni toiseen
+telttaan. "_Kali-mera, maestro Ilola_!" toivotti hän Samille hyvää
+huomenta; oli jo varustanut itselleen ensimmäisen tuiman aamuryyppynsä.
+
+Nousi aika melu. Tirehtööri piti päänsä:
+
+"Jos täällä tyhmässä maassa olisi niitä, jotka huomaisivat eron
+jalopeuran ja niiden kesyttäjän karjunnassa, niin noista älykkäistä on
+keksintöni hauska _trik_. Se tuo todellakin väkeä sirkukseen."
+
+Etenkin Minnie, joka touhuten ja kiharoitaan järjestäen riensi verhon
+takaa keskelle kiistaa ja jota vastaan Sam astui kädet levällään ja
+tervehti, äskeistä Billyn juhlallista kieltä jatkaen:
+
+"_Ei men tis theos essi, Artemidi se ego ge, Dios kure megaloio_..."
+
+Minnie loi Samiin onnellisen veitikankatseen, mutta sekautui kohta
+kiistaan ja piti tirehtöörin temppua mauttomana.
+
+Mutta kuitenkin siihen lopulla taivuttiin.
+
+Pahempi kiista syntyi Frenklowin toisesta trikistä: koska jalopeurat
+olivat kuolleet ja yleisö kaipasi nimenomaan petoja, täytyisi pikku
+herra Muñecon esiintyä domptöörinä: professorin jättiläiskissat
+maalattaisiin tiikereiksi ja lintukotilas työntyisi niiden häkkiin
+piiska kädessä.
+
+Naurettiin, pilkattiin. Professori väitti, että kääpiön sulkeminen
+hänen eläintensä pariin merkitsisi raukalle varmaa kuolemaa. Hänen
+kissansa olivat ärtyisiä. Suuria ja oikullisia. Ne eivät olleet
+milloinkaan saaneet ruoskaa, ne oli opetettu älyllisillä keinoilla. Ne
+eivät muuten totelleet ketään muita kuin omaa isäntäänsä:
+
+"Señor Muñecolle varma kuolema! Tuollainen pieni raukka lyömään minun
+eläimiäni ruoskalla!"
+
+Miss Minnie kannatti professoria, sitten Jadviga, ja lopulta kaikki
+muut. Frenklow alkoi raivostua. Kun Sam, joka oli tätä syrjästä
+kuunnellut, joutui teltan taustaan, näki hän, että kääpiö itki ja
+vapisi kauhusta valkeana... Arabialaiset taasen eivät nyt tahtoneet
+kuolleitten eläinten nahkoihin: he olivat taiteilijoita, sellainen sai
+jäädä renkien työksi. Mutta rengitkään, nuo kolme musikkaa, eivät
+tahtoneet: he väittivät olevansa vapaita tovereita. Ruggieri vaati yhä,
+että Sulttaani ja Munita oli haudattava kauniilla juhlamenoilla.
+
+Uhkasi yleinen kapina. Siitä teki Frenklow repäisevästi lopun. Hän veti
+housuntaskustaan revolverin, ja näytti tosiaan siltä, kuin hän olisi
+kyennyt ampumaan pään puhki jokaiselta vastustajalta, — hän oli
+hirveän häikäilemätön, itsevaltainen, itserakas ja suuttuessaan aivan
+sappitautisen kelmeäksi muuttuva herra:
+
+"Minä olen pelastanut teidät Pietarista, kerännyt sieltä ja täältä
+joukkueeksi, joka alkaa merkitä jotain, te... kerjäläiset! Ainoastaan
+minä pystyn johtamaan teidät tämän maan läpi, hankkimaan meille rahaa.
+Ken ei tottele, korjatkoon luunsa, vaikka jäisin yksinäni!"
+
+Vain Minnie Bell huusi ja kirkui siveellistä suuttumusta. Hän ei
+ainakaan alistuisi osalliseksi tähän tapaukseen: jos siitä tulisi
+murha, eroaisi hän seurueesta. Hän oli tosiaan saanut tarpeekseen herra
+Frenklowista, niin hirvittävän raaka oli tuo mies, jonka kynsiin
+artistit olivat joutuneet.
+
+"_May God damn his soul_!" sanoi Minnie Samille ja kertoi kuuluvalla
+äänellä, että Frenklow oli noussut roskasirkuksesta ja tyrannisoi nyt
+tällä tavoin hienoa väkeä.
+
+Toteltiin kuitenkin.
+
+Sitten tirehtööri lähestyi Samia. Hän kehuskeli ylimalkaisesti,
+mairien, karkeasti Samin lahjakkuutta ja vaati, että hänen piti nyt
+järjestää sirkukselle oikein repäisevä reklaami. Aihetta riitti kyllä,
+etenkin nämä pikku tiikerit ja heidän maailman pienin kesyttäjänsä. Sam
+kirjoittaisi lehdet täyteen sirkuksesta, — oli kai täällä edes
+sanomalehtiä? Sam vastasi, että täällä riideltiin kaikesta, joten
+jokainen puolue julkaisi omaa lehtiräpälettään. Mutta siinä tapauksessa
+täytyisi näytös lykätä seuraavaan päivään, sillä tämän päivän lehdet
+olivat jo ilmestyneet. Pohdittiin asiaa, ja tirehtööri suostui.
+
+Professorin kanssa Frenklow sopi, uuden kinastelun jälkeen, että
+kääpiö saisi ottaa ruoskan mukaansa häkkiin, mutta varokoon sillä
+koskettamasta eläimiin, ja että professori seisoisi koko ajan aivan
+häkin vieressä.
+
+Sirkuksen saattaminen voittoon tuli Samille kunnianasiaksi: siinäkin
+hän sai tilaisuuden palvella Minnie Belliä! Niin, mihinkäpä hän ei nyt
+alentunut, kysymyshän oli myöskin Minniestä! Hän lupasi hankkia
+seurueelle miehiäkin noitten kuolleitten leijonain nahkoihin, kun
+kerran narrillinen tirehtööri sellaista vaati. Ja sitten hän ryhtyi
+kirjoittamaan reklaamia. Päätä särki, se on tietty: nuorukaisen
+ensimmäinen hummaus. Hän ei välittänyt siitä, hän ei antanut sen
+vaikuttaa työhönsä, hänen oli kunnostauduttava, tehtävä loistavasti
+velvollisuutensa. Ja kävikö se todellakaan vaikeaksi? Säteilihän
+kirjoituksessa, jonka hän pian antaisi ystävänsä, sanomalehden
+sihteerin painatettavaksi, säteilihän siinä keskellä ja ylinnä Minnie
+Bell! Ja tarjoutuihan kaupungille harvinainen tilaisuus nähdä kerrankin
+jotain todella erikoista. Sirkus! Tämä ei ollutkaan tavallinen
+markkinakoju. Nämä eivät olleet mitään joutavia ilveilijöitä, vaan
+joukossa oli entisiä keisarillisia hovitaiteilijoita! Niitä, jotka
+olivat aikoinaan sokaisseet sekä ruhtinaita että tasavaltain
+presidenttejä. Ainakin oli professori Van Hooren maailmankuulu, Billy
+Fulljack oli sitä ollut, ja Minnie Bellin maine syttyisi vielä
+suuremmaksi kuin se nyt jo oli. — Yleisen johdatuksen jälkeen Sam
+esitteli ohjelmanumerot kunkin erikseen, ja loppu päättyi kuvaukseen
+tiikereistä, joita kääpiö, niin ja niin pitkä, hypitteli.
+
+Sitten Samin oli lähdettävä kaupungille. Mutta lehtori Kolinia,
+tovereitaan tai ehkä Pähkinämäen väkeä hän ei millään hinnalla tahtonut
+nähdä: tunnonvaiva eli sittenkin. Isäänsäkään ei hän enää etsinyt: hän
+oli löytänyt unohduksensa, Minnien. Hän saattaisi nyt selvitä
+vähemmälläkin kuin tikarilla, ja oli onnellinen, ettei ollut tuota
+kurjaa miestä kohdannut. Mutta kuinka nyt menetellä? Billy oli
+maistellut niin, että makasi taas melkein tiedottomana. Sam sovitti
+päähänsä Billyn myssyn, Minnie haki hänelle muita kirjavia pukimia, ja
+ehdotti, että hän kätkisi kasvonsakin dominoon. Sam ei suostunut.
+Hän pyysi ihovärejä, hän maalasi itse kasvonsa. Tästä uudesta
+neronnäytteestä, kun Sam muutti itsensä klovniksi, tuli koko seurueelle
+uusi riemu.
+
+Nyt käveli meidän Sam Jadvigan kanssa ensin kultasepänliikkeeseen,
+jossa vaihdettiin viimeisiä sormuksia rahaan, ja sitten hän opasti
+Jadvigaa hankkimaan ruokaa. Hän oli nyt niin kirjava ja ruudukas, että
+kaikki ihmiset, mitä vastaan sattui, pysähtyivät ihmettelemään. Siinä
+pisti Samin päähän:
+
+"Jos joku minut tuntee, — sitä parempi ehkä sirkukselle! Sirkus saa
+lisää reklaamia."
+
+Toimitussihteeri ei Samia tuntenut, ja kun Sam ilmaisi itsensä, tuli
+siitä hämmästys ja riemu: tuo pieni, isopäinen, rillinenäinen mies,
+jolla oli pörrötukka, piikkiviikset ja aina pitkät sakset kädessä, piti
+sydämellisesti tästä komeasta, terävästä, huimasta nuorukaisesta. Hän
+kyseli, kuinka Sam oli tuohon hurjaan asuun joutunut. Sam vastasi ehkä
+liittyvänsä täällä vierailevaan sirkukseen, mutta sitä ei sopisi
+ilmaista muuta kuin oletuksena, vaikka kyllä oli edullista se jossakin
+määrin ilmaista.
+
+Toimittaja lupasi painattaa Samin kirjoituksen seuraavaan lehteen:
+
+"Mutta se vie tilaa puolen sivua, — paikan kokonaiselta
+vallankumoukselta! Mutta minä järjestän asian. Kuitenkaan en aivan
+parhaalle paikalle, pääartikkeliksi. Se sotisi tapojen pyhää lakia
+vastaan, joskin politiikka — on melkeinpä sirkusta! Ei, vasta toiselle
+sivulle. Ja minä maksan siitä. Ei kymmenen penniä sentiltä, vaan
+viisikymmentä, vaikkapa oma litteä kukkaroni menisi, sillä tämä on
+hauska seikkailu. Puhunpa siitä sillä tavoin kuin toivotte tutuille ja
+tuntemattomille."
+
+Miehiä jalopeuran nahkoihin kyllä löytyi: kaikkialla lakot ja
+työnsulut, kierteleviä patterijätkiä ja sällejä runsaasti:
+
+— Valmiita elukoita, nauroi Sam itsekseen.
+
+Seuraavaan aamuun lisäsivät toimitussihteerin jutut uusia ihmeitä
+ennestään kummallisiin kertomuksiin Samista:
+
+"Sam Ilola karannut. — Älä ihmettä, minne ja milloin? — Mennyt
+sirkuslaisten joukkoon. Milloinka? Aikoo heittäytyä komeljantiksi. Onko
+hän varastanut? Onko hän tullut hulluksi? Oli aikonut polttaa
+Pähkinämäen kartanon. Mikä sirkus? Ampumatelttako? Karuselliko? Eikä,
+kun keisarillinen sirkus. — Sieltä oli kuulunut kaiken yötä hoilausta.
+Ja Sam oli tapellut punakaartilaisten kanssa, joku venakko oli
+vietellyt hänet siihen. Kuka tämän aavisti! Aavistihan sen kuitenkin
+Samista! — Siellä kuuluu mies pieni kuin sormi komentavan ja
+piiskaavan tiikereitä. Ei, ne tiikeritkin ovat kääpiöitä, mutta
+jalopeurat ovat isoja."
+
+Lehtori Kolin hyökkäsi viikset pörhössä jo päivällä sirkukseen. Sam
+piti varansa: itse tirehtööri Frenklowina antautui hän nyt puheisiin
+lehtorin kanssa, joka osasi, keisarin ystävänä, vähän venäjää, ja
+kuljetti lehtorin tarkastamassa teltat täydellisesti. Eihän siellä
+mitään koulupoikaa ollut! Kolin oli kuitenkin kuullut Samin varmasti
+touhunneen sirkuslaisten mukana, turvautui silloin vihaamaansa
+miliisiinkin ja antoi sen tarkastaa sirkuksen. Sam piilotettiin
+taitavasti, turha tutkimus; uteliaisuus yhä kasvoi.
+
+Tuli seuraavan päivän ilta, ja kun tirehtööri professorin kanssa sai
+parhaiksi kissat keltaisiksi ja viiruisiksi, täyttyi jättiläisteltta
+tungokseen asti. Punaistenpelkokaan ei ollut voinut tulijoita estää.
+Tirehtöörin julmat kasvot säteilivät voiton iloa, ja hän alkoi taas
+tovereilleen kehua näillä uusilla trikeillään, jotka vetivät.
+
+Sam näki sirkuksessa lehtori Kolinin, rehtorin, voimistelunopettajan,
+eräitä muitakin opettajia. Ja paljon tovereita.
+
+Hän ei pelännyt muuta kuin että Pähkinämäeltä joku ilmestyisi tänne.
+Mutta sieltä ei näkynyt ketään, siellä ei kai vielä tiedetty
+tapahtumasta.
+
+Alkoi ohjelma. Arabialaiset esiintyivät, voimistelunopettaja ärjyi yhtä
+mittaa: "Hyvä, hyvä!" Miss Minnie oli jumalallinen, kohosi kuin
+hengetär korkeuteen, laskeutui takaisin lentosuukkoja heitellen,
+hilliten palloa jaloin, jotka liikkuivat huimaa tahtia kuin
+mandoliininsoittajan paletti. Sitten hän nousi teräslangalle ja esitti
+siellä tanssin; lepäsi langalla kuin Diana sirppikuun kaarella, hypähti
+alas kuin siipien kannattamana. Professori hyppyytti kolmea eläintään
+telineillä, ja hiiret kiipeilivät kissojen selkään: naisten ihmetys ja
+ihastus oli suuri.
+
+Mutta Billy oli kypsä, se hän oli ollut kaiken päivää.
+
+Siispä esitti Sam nyt hänen osansa.
+
+Vieläpä paremmin kuin Billy: sen huomasi ainakin venäläisistä, jotka
+raivosivat ilosta. Loppukohtauksessa ei hän kuitenkaan malttanut olla
+puhumatta muutaman sanan suomea, ja silloin kohahti huuto:
+
+"Se on sittenkin Sam!"
+
+Mutta samassa himmennettiin valot ja leijonat tuotiin häkissä telttaan.
+Orkesteri pauhasi. Rokonarpinen astui häkkiin, ja komenteli siellä
+ruoska kädessä jalkeille kahta petoa, jotka murisivat, ärjähtelivät ja
+köntivät kummallisesti. Yleisö tungeksi kaiteen viereen. Ja silloin
+kuuli eräs etumaisella penkillä istuva toisen jalopeuran kiroavan ja
+kysyvän toiselta, suomeksi:
+
+"P—kele, paljonko hän sinulle tästä maksaa?"
+
+Rynnättiin kaiteen yli. Ken suuttui, hänen kiukkunsa tukahtui yleiseen
+nauruun... tirehtöörin _trik_ oli voittanut!
+
+Seurasi tuo toinen trik, kääpiön ja hänen tiikeriensä vuoro. Kääpiö
+lähti näyttelemään itseään kulkien pitkin barrieeria, yleisö kosketteli
+hänen vartaloaan, käsivarsiaan, ihmetteli hänen hienouttaan ja
+älykkäitä vastauksiaan. Vain punakaartilaispäällikkö murisi, että on
+niitä maailmassa nähty kääpiöitä, joilla oli ollut isompi pää kuin
+tällä. Nyt tyhjennettiin arena yleisöstä, joka oli siihen tungeskellut,
+ja pikku Muñeco työnnettiin tiikerien kanssa yhteen. Professori seisoi
+häkin vieressä valmiina. Kääpiö, joka vapisi kauheasti, oli varustettu
+läiskypiiskalla. Hän komensi omituisia eläimiä hyppäämään renkaan
+läpi... Hän ei lyönyt niitä.
+
+Mutta hän sattui kompastumaan. Ja samassa ponnahti isoin kissa
+yht'äkkiä hänen kimppuunsa. Kuin pikku linnun. Se kaatoi hänet alleen.
+Luut ratisivat, kun peto puri. Toisetkin eläimet syöksyivät sähisten
+päin. Professori huusi, komensi eläimiään ja avasi niin pian kuin
+ennätti häkin oven. Ensimmäinen kissa leikkii kääpiöllä kuin hiirellä.
+Ja nyt se iskee hampaansa hänen kurkkuunsa. Pikku raukan silmät
+pullottavat valkeina päässä ja kasvot ovat väännyksissä kauhusta. Veri
+virtaa hänen kurkustaan. Yleisö syöksyy taas arenalle. Joku nainen
+itkee, huutaa: "Antaa purra, antaa purra!" Hän on kalpea tuo nainen,
+joka aavistamattaan himoitsee vertä. Toiset tuijottavat, tungeksivat,
+he polkevat toisiaan varpaille päästäkseen lähemmäksi näkemään. Yksi
+kissoista viiltää kääpiön puvun auki vyötäröihin asti. Nähdään, kuinka
+toinen repäisee häneltä silmän. Se kaikki tapahtuu muutamassa
+sekunnissa. Luut ratisevat kissojen hampaissa.
+
+Silloin puhkeaa teltassa suuttumuksen myrsky. Penkkejä kaatuu, kun
+kaikki ryntäävät, jotkut silmittömästi sirkuslaisten kimppuun. Lehtori
+Kolin ja rehtori vaativat ensimmäisinä:
+
+"Miliisi, ettekö ymmärrä! Tässähän on tapahtunut murha!"
+
+"Sirkuksissa kidutetaan lapsia, näin siellä rääkätään!" huutaa yleisö.
+
+"Nyt nähdään, lähteekö siltä tyttölapselta kissan sisu", sanoo eilinen
+punakaartilaispäällikkö ja kutsuu tovereitaan.
+
+Yleisessä sekamelskassa etsii miss Minnie Bell Samin käsiinsä:
+
+"Niin surullisesti kävi kuin pelkäsimme. Frenklow on raakalainen!" —
+Minnie vetää Samin mukaansa takimmaiseen telttaan. "Minun täytyy vain
+pelastaa itseni — sinun tähtesi. Paetkaamme!"
+
+Ja sill'aikaa kuin miliisi ja yleisö punakaartilaisten kanssa
+vangitsevat sirkuslaisia, juoksevat Minnie Bell ja Sam torille. He
+löytävät auton.
+
+"Joutuin, Sam", sanoo Minnie. "Minulla on vieläkin hiukan jalokiviä.
+Tärkeintä, että pääsimme Frenklowin hommista. Ja Dublinissa on minulla
+koti ja äiti, jota en ole nähnyt suunnattoman pitkään aikaan..."
+
+Ja kiidettäessä rautaista siltaa pois kaupungista, ensin määränä jokin
+kaukainen asema, jolla he voisivat turvallisesti nousta junaan, heittää
+sirkustyttö vielä Samin lakin sillalta jäälle. Sillan vieressähän
+ammottaa keväisiä avannoita: voitaisiin luulla, että Sam on hukkunut.
+
+"Kasvattajiesi vuoksi", sanoo Minnie. "Mutta sinun on parempi näin,
+sinua odottaa tulevaisuus, ja sitten..."
+
+Niin katosi Sam Ilola synnyinkaupungistaan, katosi Suomesta, karkasi.
+
+
+
+
+
+
+JUMALALLINEN RAKKAUS
+
+
+
+_Anteeksi, hyvät naiset ja herrat, että hyppelimme klovneina, narreina,
+— kuin joutavat ja liian koreat mustalaiset, jotka ovat kaikista
+kunnon taloista vastenmielisiä; että esiinnyimme näin merkillisesti
+naamioituina: ehkäpä onnettomuutemme oli niin suuri, että häpesimme
+näyttää kasvojamme paljaina, ja vakavuus, oi, se saa meidät sittenkin
+aina ikävään ansaansa; lisäksi: kukin huvittelee omalla tavallaan,
+kuten teilläkin näkee syrjästä katsoen lapselliset huvituksenne,
+teillä, joita joka päivä, joka hetki vaanii vaara, kalpea katkeruus,
+pyyteet, onnen ja omaisuuden menetys, ja, no niin, kaikesta
+alakuloisin: kuolema. — Miksi Angelika tahtoo myydä Tähden, ja kuinka
+onni polkaisi entistä renki Kottua._
+
+
+Samin kohtalosta ei kuulunut sen jälkeen mitään varmaa. Ei tiedetty,
+oliko hän karannut sirkuslaisten kanssa vai hukkunut.
+
+Itse Kolin toi nämä häilyvät uutiset Pähkinämäelle, esittäen ne niin
+varovasti kuin saattoi, sillä Angelika ja Mikael Laurell olivat vielä
+sairaina ja Cecilia-rouvakin jo äskeisestä hirveästä kotitapahtumasta
+lähellä vuoteenomaa.
+
+Ankarasti lehtori tuomitsi Samin menettelyn:
+
+"En olisi hänestä tätä uskonut! Että hän sinulle, Angelika, teki näin!
+Ja lähteä sitten ilveilijäin kanssa renttuamaan. Niin, — ellei hän ole
+hukkunut."
+
+Samin lakkihan oli löydetty avannon reunalta.
+
+Tiedettiin, että hän oli touhunnut jotain sirkuslaisten kanssa, heidän
+reklaamikseen.
+
+Eräät väittivät tunteneensa hänet siinäkin sirkusnäytännössä, jossa
+kääpiö julmasti raadeltiin ja surmattiin. Ja kaksi iltaa sitä ennen oli
+hän muka sirkusteltassa riitautunut punakaartilaisten kanssa.
+
+Ehkäpä ne olivat tappaneet hänet, työntäneet avantoon? Tai nuo
+sirkuslaisetko, kaiken maailman kiertäjät?
+
+Sirkusseurue oli vangittu kääpiön murhasta. Vangittu, — ja päästetty
+pian vapaaksi:
+
+"Arvaahan sen, ei ole enää kunnon järjestysvaltaa, vaan nuo miliisit,
+jotka roikkelehtivat kaduilla paperossi suupielessä joutilaina, niin,
+oikeastaan ihmisten vastuksina."
+
+Vain rahat kääpiön hautaamiseksi oli villityiltä vaadittu, ehkä
+lahjuksina. Englantiin ja Amerikkaan he kuuluivat pyrkineen.
+
+Ja onneton uhri, pikku herra Muñeco, kuopattiin sitten venäläiselle
+kirkkomaalle.
+
+Mutta nyt uusi mysteeri: ennen ilveilijäin vangitsemista väitti joku
+nähneensä Samin ajaneen kaupungista autolla yhden sirkusnaisen kanssa!
+
+Oliko poika hukkunut, vai kuinka?
+
+Naarauksia oli toimitettu:
+
+"Mutta mitäpä miliisin etsinnöistä? Saisivatko he jotakin aikaan,
+vaikka saatavaa olisikin?"
+
+Sam pysyisi jään alla, — jos oli siellä.
+
+"Eräät kaupungissa luulevat", jatkoi Kolin, "että tässä kaikessa piilee
+takana aivan toista. Sam on muka lähtenyt liepottelemaan Saksaan
+niinkuin sangen monet muutkin pojat. Repimään muka maatamme irti
+Venäjästä... mitä mielettömyyttä, kumma, jos se toteutuisi. No, ei
+tässä tiedä, miten lopulta käy... Ehkäpä näemme Samin sittenkin
+palaavan tänne upseerina!"
+
+Tähän viimeiseen toivoon Angelika tarttui sydämellisellä ilolla ja
+melkeinpä uskolla.
+
+"Mutta ajatella", sanoi sitten Angelika, "että hän makaisi tuolla
+järven pohjassa eikä kukaan edes kunnolleen etsisi hänen ruumistaan!
+Täytyy vieläkin yrittää!"
+
+Anja, joka asui nyt Pähkinämäellä Angelikaa hoitamassa ja muuten
+kaikessa auttamassa, uskoi hänkin Samin paenneen Saksaan. Kerran
+hänestä sieltä saataisiin kuulla! Cecilia-rouva oli hyvin masentunut
+surusta ja suuttumuksesta. Mikael Laurell ei ymmärtänyt mitä
+ajatella... perinnöllisyydellä saattoi tässä sittenkin olla surullinen
+vaikutuksensa... ellei Sam liene hukkunut.
+
+Mutta nyt se järvestä etsiminen! Siitä puhuttiin, kun lehtori Kolin
+lähti takaisin kaupunkiin. Pähkinämäen herralla ei ollut rahaakaan,
+jolla olisi kenties saanut miliisin uudestaan puuhaan: näiden viikkojen
+mullistukset veivät tarkoin viimeisetkin pennit.
+
+"Siinä tapauksessa minä keksin vielä keinon", sanoi Angelika.
+"Odottakaahan. Onhan Sam saatava kauniisti hautaan, jos hän on
+hukkunut. Sen nyt tiedän, rakas isä, ettei sinulla ole liikoja.
+Alvarkin on pyytänyt sinulta rahaa, häneltä kun menee aika
+isänmaallisiin hommiin..."
+
+"Niin", huokasi Cecilia-rouva. "Mihin tämä kaikki hänet viimein
+vieneekään."
+
+"Jos vaikka viekin, niin vie ainakin kunnialla!" huudahti Angelika.
+"Mutta rahat, odottakaahan. Ei, isä, kuinka sinulta pyytäisin! Ethän
+ole niitä miehiä, jotka osaavat nylkeä ihmisiä näillä meikäläisillä
+maatalojen tuotteilla sitä mukaa kuin kaikki muu kallistuu. Tämän sanon
+ylpeydekseni. Mutta nyt keksin jotain, josta saamme rahtusen... jos
+hyvin käy. Kenties Alvarin lapsukaisillekin, — ettei heidän tarvitse
+kärsiä puutetta. — Ja tähän toiseen, surulliseen tarkoitukseen!
+Minullahan on Tähti. Se on minun omani, tai melkein omani, isähän antoi
+sen minulle nimikoksi."
+
+Mikael Laurell naurahti. Angelika sanoi:
+
+"Niin, tarkoitatte, että Tähdellähän on liiaksi ikää. Mutta nyt ovat
+hevosten hinnat julmasti kohonneet. Ja ajatelkaa, kuinka surullista,
+jos Sam siellä syvyydessä... Jokin ääni ikäänkuin vaatii minua:
+Sinullahan on Tähti. Tähti-parka. Uskollinen palvelija. Mutta..."
+
+Angelika mietti mielessään:
+
+— Myydä Tähti. Rakas, vanha Tähti. Luovuttaa se johonkin outoon
+paikkaan.
+
+"Hanki sille jokin hyvä koti", sanoi silloin se ääni. "Lähdepäs —
+Tuulensilmän sahalle. Siellä on nyt omistajana — Kottu Hulaus. Hänestä
+ja hänen pääsystään yht'äkkiä sahan herraksi kerrotaan paljon
+arveluttavaa, mutta silloin kun hän palveli renkipoikana Pähkinämäellä,
+olit huomaavinasi hänessä jotain hyvääkin."
+
+Seuraavana aamuna tahtoi Angelika lähteä ajelulle: sanoi kaipaavansa
+vähän ulkoilmaa.
+
+Siihen eivät isä ja äiti mitenkään suostuneet, olihan Angelika vielä
+liian sairas.
+
+"Ohjakset pysyvät kyllä jo käsissäni", vastasi Angelika. "Menen
+Tähdellä... Tuulensilmän sahalle."
+
+Nyt hänen aikeensa aavistettiin, ja hän tunnustikin sen: hän aikoi
+tarjota Tähteä Kotulle.
+
+"Tuolleko väkijuomien trokaamisella rikastuneelle lurjukselle, kuten
+kerrotaan", paheksui Mikael Laurell.
+
+"Kummalliseksi on muuttunut maailma, kun tällaiset menestymiset ovat
+mahdollisia", ihmetteli Cecilia-rouva.
+
+Mutta totuus oli kuitenkin se, että Tähti oli vanhanlainen: huolisiko
+siitä kukaan; — että Angelikan aavistus osui usein oikeaan; ettei
+rahaa ollut ja että Angelikan tarkoitus oli kaunis.
+
+Angelikaa ei silti itseään päästetty sahalle, mutta sen sijaan sai Anja
+lähteä sinne Tähdellä ja viedä sinne kirjeen. Ja samalla hän saisi ajaa
+katsomassa isä raukkaansakin, niin hän itse ehdotti.
+
+Niin meneteltiin.
+
+Ja ennenkuin Anja joutui takaisin sahalta, ilmestyikin Tuulensilmän
+nykyinen omistaja sitten Pähkinämäelle.
+
+Niin, ihme oli tapahtunut: entinen renki Kottu oli tullut Tuulensilmän
+omistajaksi.
+
+Vennolampien seuraajaksi!
+
+Saha oli näinä aikoina keikkunut ylen nopeasti monissa käsissä. Sitä
+oli vaihdettu kuin silloiset lukemattomat huijarit maatiloja tai
+hevosia. Sellaista sattui paljon noina keinottelujen kulta-aikoina,
+sodan lopun vuosina.
+
+Entinen Kottu, renkipoika! Tyhjätasku — ja nyt sahanomistaja.
+
+Mistä hän yht'äkkiä ilmestyikään seudulle takaisin, sitä tuskin kukaan
+tiesi. Koko olennosta ei oltu kuultu pitkiin, pitkiin aikoihin.
+Pähkinämäellä olivat kaikki melkeinpä täysin hänet unohtaneet.
+
+Mistä hän oli saanut niin paljon rahaa?
+
+Kuten sanottu: juoruttiin hänen päässeen alkuun väkijuomilla. Ja sitten
+hän oli jatkanut jos jollakin vähän rehellisemmällä. Kuka sen tiesi?
+Hän kuului itse niin kertoneen.
+
+Ja sahan omistaja hän nyt on.
+
+Kottu ajoi siis Pähkinämäelle:
+
+"Hyvää päivää, hyvää päivää! Hei kukkua, sanoi kuopiolainen, tässä me
+nyt olemme", alkoi hän laskea leikkiä kohta herrasväkeä tervehdittyään.
+"Sahanomistaja, ei puukkosahan, vaan moniraamisen sahan. Niin, niin,
+Kakkisella on kaikki värkit, yksi verkko, ei venettä. No, ronkelia on
+selitellä, miten pösöt ovat ja elävät, hehe. Riittää se, kun tiedätte,
+että rahalla saa ja hevosella pääsee, ja muuta ei minulla olekaan kuin
+— rahaa: ei ole muijaakaan. Mutta poikamiehenä on kevyt elää. Älkää
+pelätkö, neiti, ei Kottu teitä kosi: te olette hänelle aina Pähkinämäen
+neiti, vaikka hän nyt, höhöm, ei olekaan enää Kottu Henriikanpoika,
+vaan... no niin... Kotliip Hulaus vaan."
+
+Kottu eli Gottlieb, verevä ja hartevaksi mieheksi kasvanut, löyhki
+kyllä väkeviltä, mutta sitäkin hän pyyteli anteeksi:
+
+"Katsokaas, helpot päivät: ei työtä, ei ruokaa, sanotaan sananlaskussa.
+Miehet eivät tee työtä, ellen maksa lisää palkkaa, enkä minä maksa
+ennenkuin tappelu nousee ja he minut käsirysyssä voittavat! Siksi nyt
+herroill' on hotellit ja herroill' on putelit! Mutta kun minä
+alustalaiseni voitan, — taitaa tulla oikein painettihyökkäys, silloin
+rupean selväksi mieheksi. Vissisti: selvä kuin puteli, anteeksi. Niks
+naks, säntilliseksi kuin Pähkinämäen paras seinäkello. Raitis, fiini
+mies! Tuleva kauppaneuvos, minäkin, öhöm, ja — kunnallisneuvos, öhöm!
+Sitten vasta tehdään töitä! Sellaista se on, kun ei enää myödä
+lipottain eikä tynnyrittäin, vaan vaununlastittain ja tanterteissa:
+halkoja, lautoja, piiruja, parruja, tukkeja, sonneja, pukkeja. Ollaan
+kentlemanneja: hyvät vaatteet, niin mies menee, vaikka takalisto
+vilisee. No niin, isäntäväkeni, mitä teille kuuluu?"
+
+Kestittiinhän kuitenkin sellaista huikaletta minkä talo saattoi!
+
+Sattui puhe Samiinkin, ja Kottu Hulaus koetti lohdutella:
+
+"No niin, odotetaanhan. Ehkäpä hän on mennyt Saksaan. Miksipä ei —
+meneehän sitä mies sotaankin korean naisen mukana. Toiset tulevat
+sieltä takaisin... herra Vennolampi odottaa sieltä esikoistaan",
+sattui Kottu hulauttamaan.
+
+"Niin, sen Ventin pitäisi tänä keväänä valmistua", sanoi Cecilia-rouva,
+mutta keskeytti.
+
+Se osa Angelikan kasvoja, joka näkyi kääreistä, lensi punaiseksi. Hän
+ei voinut virkkaa siitä asiasta ainoaakaan sanaa. Myöskin Kottu tuli
+noloksi ja siirsi hoputen jutut nykyisiin tapauksiin, lakkoihin,
+varkauksiin, villittyihin rosvoihin. Ja entisiin aikoihin: niissä
+riitti paljon muistelemista!
+
+Ja niinpä kävi lopulta, että kun Kottu Hulaus poislähtiessään pääsi
+rekensä luona kahden kesken Angelikan kanssa, työnsi hän Angelikan
+kouraan hyvin nopeasti muutamia isoja setelejä:
+
+"Se preivi! Konkarin hinta! Aarteena velka hyvän miehen lakkarissa!
+Mutta en osta, vaikka annan velaksi! Tarjoan vöörskottina, jos
+tahdotte, Pähkinämäen neidille..."
+
+Angelika hämmästyi:
+
+"Kuinka voin teitä kiittää! Mutta asialla oli niin kiire..."
+
+"No niin, no niin. Mutta minäkö ottaisin Tähden? Pistelisinhän sitä
+neulalla, muistatteko. Ei, ei sentään, henkslemanni ei enää pistele
+neulalla ajokastaan. Komeus nousee, sanoi merimies, kun kolmen vuoden
+päästä silmänsä pesi. Ja teititteleekö Pähkinämäen neiti, öhöm,
+kunnallisneuvosta? Kyllä minä Tähden noudan sitten kun tarvitsen; nyt
+olisivat liiat hevoset minulle vastuksina."
+
+Ja sitten Kottu ajoi komeasti mustallaan pois.
+
+Angelika oli saanut, tavallaan Tähtensä pantaten, rahaa Samin
+etsimiseen, Alvarille, ja riittipä siitä vielä Anjallekin, joka suri
+isänsä kohtaloa. Ukko Vennolampi ei huolinut keneltäkään vieraalta
+apua, hän kärsi yksin myllytuuttinsa ääressä ja ikävöi etenkin Ventiä.
+Muiden lasten tulosta hänen luokseen ei toivoa: nuorimmille eivät
+omaiset kai antaneet rahaa, ja vanhemmat, jotka olisivat ehkä voineet,
+tuskin hänelle kirjoittivatkaan!
+
+
+
+_Kaimo Ilola on katkera ihmisille ja kohtalolleen ja aikoo tehdä
+jotain: parantaa elämänsä. — Kuinka Sam oli Angelikan tuhonnut._
+
+
+Kolin järjesti Samin etsimisen.
+
+Tuloksetta.
+
+Siihen ei Angelika tyytynyt. Hän riistäytyi vanhempiensa luota ja meni
+itse kaupunkiin tekemään vielä jotain Samin, ehkä olemattoman, hyväksi.
+
+Kun hän aikoi juuri astua sanomalehtitoimistoon jättääkseen sinne
+ilmoituksen, jossa tiedusteltiin Samia, näki hän lähestyvän pitkän,
+renttumaisen miehen, joka sitten esitteli itsensä kirjailija Ilolaksi.
+Neidin kasvojen kääreistäkin Ilola arvasi, että siinä oli ihminen,
+jonka Sam oli polttanut.
+
+Hän valitti, ääni katkeruudesta karkeana, minkä vahingon pojan
+katoaminen hänelle tuotti. Ja hän — alkoi syyttää Laurelleja siitä,
+että Sam oli sellainen... Siitä, että hän oli karannut sirkuslaisten
+roikassa, — jos oli karannut.
+
+"Sillä", väitti hän, "Sam oli älykäs poika. Hän oli perinyt minulta
+kieltämättömiä lahjoja!"
+
+Sam oli muka Pähkinämäellä jollakin tavoin turmeltu!
+
+Samia, niin, nuorta neroa, ei oltu siellä nähtävästi yhtään ymmärretty.
+
+Kenties oli hänen annettu siellä lukea roskaromaanejakin, jotka
+pilasivat hänen mielikuvituksensa.
+
+Näin oli tuhottu Ilolan rakkaimmat toiveet! Hukattu koko hänen
+elämänsä!
+
+Angelika kummastui: tämä tuntui sittenkin aikamoisen julkealta. Ja hän
+— häpesi häpeämättömän puolesta. Suri kuitenkin niin, ettei kyennyt
+edes vastaamaan mitään.
+
+Mutta siinä samassa hän alkoi ajatella, että jospa Ilola sittenkin oli
+oikeassa! Ehkäpä Samia ei oltukaan ymmärretty... Ei osattu vaalia niin
+arkaluontoisesti kuin lasta täytyy.
+
+Liian vaikeita olivat sielulliset pulmat Angelikan ratkaistavaksi.
+Kyynelet silmissä hän kuunteli Ilolan soimauksia:
+
+"Aloin täällä jo parantua, päästä oikeaan elämään, — sillä tunnustan,
+että olenhan minäkin erehtynyt maailmassa. Nousin, kun ajattelin
+poikani tulevaisuutta! Nyt on kaikki mennyttä..."
+
+"Niin mutta... Minne te jouduitte siitä tulipalosta, jossa vaimonne
+kuoli ja poikanne oli kuolla?" valkeni Angelikalle yht'äkkiä kysyä.
+
+"Minne? Ja miksi?" änkytti Ilola. "Köyhyys... Ja en ehtinyt pelastaa
+enää, — ja sitten minä lopultakin ajattelin, että Sam saisi paremman
+hoidon yhteiskunnan tai muiden ihmisten varassa kuin minun. Ja niin
+jäin yksin, minun täytyi luopua pojasta... Siitä surusta rupesin
+juomaan, todellakin juomaan. Ennen en ollut sitä oikein surusta tehnyt.
+Ja parasta olisi nyt juoda itsensä kuoliaaksi... tai — lähteä
+Amerikkaan, jonne Sam on saattanut livistää. Sitäkin täällä kerrotaan."
+
+Totisesti: Ilola menisi Amerikkaan! Aloittaisi siellä aivan uuden
+elämän! Vaikka jollakin farmilla. Renkinä. Hän oli luonnonihminen. Hän
+syyttikin vanhempiaan siitä, että ne olivat panneet hänet kouluun:
+hänestä olisi tullut onnellisempi maalaisena!
+
+Mutta Ilola ei saanut mistään matkarahaa Amerikkaan.
+
+Ja pitkän juttelun jälkeen kävi niin, että Angelika avasi kukkaronsa ja
+antoi hänelle rahat: olihan Ilola niin onneton ja kuitenkin Samin isä.
+
+Kun Angelika sitten pari viikkoa myöhemmin, — jolloin hän oli
+täydellisesti parantunut, mutta toinen puoli kasvoja verestävä, iho
+rypyille kiristynyt ja punainen, Angelika, ennen niin kaunis nainen, —
+kun hän kävi vieläkin kerran kaupungissa tiedustamassa, olisiko Sam
+edes vastannut mitään ilmoitukseen, näki hän kirjailija Ilolan
+hoippuvan edessään katukäytävällä juovuksissa. Angelika suuttui ja
+seurasi vetelystä. Ilola teki verukkeita: väitti odottaneensa, että Sam
+sittenkin ilmestyisi takaisin, — eihän Samin kohtalosta ollut mitään
+varmaa:
+
+"Ja katsokaas... kun minä en saanut passia."
+
+"Pääsee sinne nyt ilmankin, jos oikein tahtoo", vastasi Angelika.
+"Sinne on mennyt tuhansia suomalaisia... minulle tuttujakin. Ja mennyt
+ehkä oma poikannekin."
+
+"Ai, ai", huokasi Ilola ankaraan kiipeliin joutuen. "Siellä
+vartioidaan... isketään armotta... Se on kauheaa. Ja Amerikka:
+täytyykö minun kuolla sinne!"
+
+Lopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei ollut passia hommannutkaan, vaan
+rahat oli tullut juoduksi. Mutta nyi hän uikutti lähtevänsä. Vieläkin
+antoi Angelika hänelle rahaa, viimeisiä säästöjään.
+
+Eikä kirjailija Ilolaa sen jälkeen olekaan nähty.
+
+
+
+_Entisen rikkaan sahanomistajan kuolema. — Alamme nähdä, minkä tuhon
+Sam Angelikalle oikein tuotti._
+
+
+Kevät kului. Eräänä varhaisena aamuna sen lopulla tapasivat eräät kylän
+talolliset, kun menivät Tuulensilmän myllylle viemään jauhattamista,
+viimeisiä, mitä heillä enää oli, kauppaneuvos Vennolammin kuolleena
+myllytuuttinsa ääressä jauhoisella ja tahraisella lattialla. Kädessään
+piti kuollut vielä postikorttia, joka oli äskettäin tullut Ventiltä.
+
+Niin loppui ukko Vennolampi kurjuuden kuilussa, — melkein kaikkien
+unohtamana.
+
+Pähkinämäen herrasväki Anjan ja Kolinien kanssa sähköttivät Ventille
+Ruotsiin, ja järjestivät hautajaiset.
+
+Venti ehtikin ajoissa perille hautajaisiin.
+
+Angelika ei lähtenyt kirkolle silloin. Tosin oli isä maininnut
+suorastaan velvollisuudeksi saattaa vanha naapuri hänen viimeiseen
+lepoonsa, etenkin, kun saattajia voisi karttua ehkä kovin vähän, kukapa
+tiesi... Vennolampihan oli ollut viimeiset ajat niin köyhä ja kurja:
+
+    "Kun olut tuopistani puuttuu,
+    Niin kaikki minuun silloin suuttuu."
+
+Angelikaa eivät vanhemmat kuitenkaan hautajaisiin vaatineet. Hän vain
+taittoi puutarhansa kaikki ensimmäiset kevätkukat ja antoi
+vanhemmilleen laskettaviksi vainajan arkulle.
+
+Ventin piti vielä matkustaa takaisin Ruotsiin, jossa päättäisi
+opintonsa. Nyt tulisi hän toki käymään Pähkinämäellä.
+
+Angelika odotti. Ja hänen vanhempansa odottivat.
+
+Heti kun saattoi kynää käyttää, oli Angelika kirjoittanut Ventille
+tapaturmasta, kasvojensa palamisesta. Ventiltä oli tullut kohta
+vastaus, pitkä ja liikutettu, hellästi lohdutteleva, filosofisen
+elämänkatselun ohjailema. Cecilia-rouvan pyynnöstä Angelika näytti sen
+vanhemmilleen. Äiti lohduttautuikin vähän, mutta Mikael Laurell sanoi
+kahden kesken puolisolleen:
+
+"Venti, hän resoneeraa... niinhän se kävi."
+
+Jo silloin kun Angelikan kasvot paloivat, Cecilia-rouva suri
+miehelleen:
+
+"Angelika-raukka. Kun ei häneltä vain... sekin onni olisi mennyttä."
+
+"Jumala älköön sitä suoko", vastasi Mikael Laurell. "Mutta, jos niinkin
+käy, olkaamme lohdullisia... ehkäpä Hän on sittenkin määrännyt näin
+valmistaakseen Angelikaa johonkin! Niinkin jää ihmiselle tehtävää
+maailmassa, ehkä kaikkein kauneinta, — jos hän on sitä lajia kuin
+Angelika."
+
+Muuta he eivät asiasta puhuneet.
+
+Joku kyläneukko vain virkkoi kerran Angelikan kuullen:
+
+"Mitähän Venti-herra nyt tästä arvelee?"
+
+Välisti näytti Angelika vanhemmista, jotka tytärtään salaa
+tarkastelivat, töittensä lomassa jäävän katsomaan toimettomana
+eteensä... Katselemaan suurin, ikäänkuin kummastunein silmin...
+
+Mutta nyt tulisi Venti Vennolampi Pähkinämäelle.
+
+Hän toisi pähkinäpuun taimenkin, josta oli niin kauan puhuttu, niin hän
+kirjoitti.
+
+Angelika meni kyllä vastaan, mutta ainoastaan kuistille saakka. Siinä
+hän seisoi vanhempiensa välissä. Piteli kiinni Pyyntiä. Seisoi kasvot
+alas luotuina.
+
+Tervehdittiin. Venti leikki Pyynnin kanssa, joka tunsi hänet. Sitten
+mentiin saliin.
+
+Siellä hän näytti hätkähtävän, kun Angelika viimein totisena ja tyynenä
+kohotti kasvonsa. Venti oli alttiin kohtelias, iloinenkin, — sikäli
+kuin suinkin hänen perhesuruunsa soveltui. Tiedusteli hartaasti kaikki
+kuulumiset seudulta... Mutta ei puhunut Samin karkaamisesta, ei
+koskettanut siihen, että Sam oli polttanut Angelikan kasvot. Lyhyesti
+kertoi myöskin Laurellien herrasväki Samista. Venti sanoi:
+
+"Niin, Angelika kirjoitti siitä. Kummallista on elämä..."
+
+Sitten puheenaiheet loppuivat. Venti punastui pahoin. Ja hänen
+silmissään näkyi kyyneliä.
+
+Ja sitten, sitten täytyi hänen valittaa, että hänen piti näin pian
+poistua: hänellä oli nyt kaikenmoisia raha-asioita järjestettävänä:
+
+"Ehkäpä lehtori Kolin, jota isä kyllä kuului aikoinaan tukeneen, nytkin
+hieman auttelee. Ajatelkaas, Anjan hän on luvannut pitää edelleen kuin
+omana lapsenaan."
+
+Äidin perintöä oli Ventillä vielä senverran, että hän saisi kurssinsa
+kyllä päätetyksi. Sittemmin hän aikoi jotain... kyllä hän siitä sitten
+kirjoittaisi.
+
+"Mutta se pähkinäpuu! Minä toin sen! Mennään se istuttamaan!"
+
+Se istutettiin Angelikan kanssa yhdessä. Venti touhuten, huokaillen; ja
+sitten hänen täytyi, täytyi lähteä.
+
+Hän kirjoittaisi!
+
+Meni kevät, tuli kesä. Ja Venti kirjoitti Ruotsista Angelikalle.
+
+Siitä asiasta ei hän kirjoittanut mitään. Ei, hän aikoikin nyt etelään:
+perustaa sinne oikean puutarhan, josta ehkä lähettäisi ruusuja Suomeen.
+
+Tästä kirjeestä seuraavaan kului kauan, ja heinäkuussa Venti kirjoitti
+muuttavansa Italiaan — iäksi.
+
+Niin, menevänsä luostariin! Siten toteutui se, mihin jo hänen
+nuoruutensa unelmat olivat viitanneet. Sen hän vielä jaksoi, sillä nyt
+hän oli aivan köyhä, — kuin muinoin Assisin Pyhä Fransiskus.
+
+Kirje oli omituinen, epämääräinen. Ikäänkuin jotain välttelevä. Siinä
+Venti valitti hämärästi katkeria tunnonvaivoja. Hän soimasi
+syntisyyttään. Hän tuhlasi ylistyksiä Angelikalle. Puhui pettymyksestä
+oman itsensä ja maailman suhteen:
+
+"Tällainenko ihminen on? Katumisen ja ikuisen rangaistuksen hän
+ansaitsee..."
+
+Pois hän kaipasi elämästä. Hän, joka viimeksi oli luullut viihtyvänsä
+ruusujen parissa, oli nähnyt, että ruusujenkin hoito, — sekin oli
+raakaa. Kukkasten tähden on revittävä, raadeltava rikkaruoho. Tai
+annettava kukan tukehtua: ainainen taistelu. Jokainen elollinen tuhosi
+toista... repi, raateli. Niin, oikeastaan verenvuodatusta oli kaikki.
+Hän ei enää jaksanut sitä nähdä; mieluimmin hän kuolisi...
+
+Olossa, johon aine ei ulottunut, hän tyytyisi siihen, mihin hänet oli
+luotu... katselisi ikuisuuteen: ainoastaan siellä oli rauha:
+
+"Jää hyvästi, Angelika!"
+
+Sen Angelika nyt ainakin aavisti, mitä Samin teko oli hänelle
+merkinnyt.
+
+Ventistäkö olisi voinut olla jotain toivoa? Kyllä: Angelika uskoi
+Ventiin! Venti oli ollut hänelle sittenkin ihanne, niin viaton Angelika
+oli. Ja nyt: ei kumma, että Venti hänet jätti!
+
+
+
+_"Olenko minä syönyt palani yksinäni, ettei orpo myös ole sitä
+syönyt? Olenko asettanut kullan turvakseni ja sanonut: Sinä olet
+minun uskallukseni?" — Toimintanerojen Turakaisen ja Purlakan
+linjaalirattaat ja papurikot. Onnettomuudet näyttävät ajavan Samin
+teon kintereillä._
+
+
+Anja, jolle Venti myöskin oli kirjoittanut ainaiset jäähyväiset, ei
+uskonut veljensä menneen luostariin: se oli hänestä ilmeinen
+mahdottomuus. Se olisi ollut — alhaistakin. Millä tavoin alhaista,
+sitä ei hän Angelikalle selittänyt. Mutta miksi ei Venti ollut
+maininnut edes sen luostarin nimeä? Ei, vakavissaan Anja uskoi, että
+Ventikin oli — lähtenyt Saksaan. Niinkuin toinenkin hänen mielestään,
+Sam.
+
+Angelika antoi hänen pitää Ventistä tuon kauniin uskonsa... vaikka
+itse melkein jo uskoi Ventin sanoihin.
+
+Välisti tuntui Angelikasta, kuin jokin surullisempikin olisi alkanut
+kalvaa hänen sydäntään. Mutta kauan ei hän tosiaan silloin joutanut
+sellaista ajattelemaan: oli tavattomasti työtä kotona, ja muita
+merkillisiä asioita! Vallankumouksen mainingit vierivät yhä
+rannoillemme. Sen myrsky nosti kuohuun pienen järvemme pinnan. Mistä
+tämä kohina ja pärske, mistä nämä kiihtyneet aallot? Torpparit
+tahtoivat, että maa, johon he työnsä uhrasivat, kasvaisi kaikkensa
+heille itselleen; työläiset vaativat jopa osuutta tehtaitten johtoon!
+Nytpä porvaristo varustautui taisteluun. Tehtaat seisoivat. Pellot
+kyntäjittä. Irtolaisia lisää lopetetuista patteritöistä. Sällit
+kiertelivät pitkin maata nälissään ja himoiten mellastaa ja surmata...
+Koko sen kesän touhusi Alvar Laurell suojeluskuntien järjestäjänä.
+Melskeitä, pikku otteluita, murhia, tulipaloja! Näytti kuin yksinään
+gulashit olisivat touhunneet työssä, keräten varsinkin muonaa, sillä
+mistäpä sitä tuli, kun työtä ei tehty? Koirat tappelevat katkerimmin
+pienestä luusta. Pähkinämäki antoi kaiken osuutensa korteilla jaettuun
+yhteisleipään, — hieman harvinaisuus! Antoipa niinkin, että itse sai
+ostaa leipää gulasheilta, — ja sepä maksoi, Eikä uutta sallittu
+kasvattaa: maatyöläiset, jotka vaativat lisää palkkaa, omaa maata tai
+— rosvoamista, estivät. Niin ja näin tulivat Pähkinämäellä kevättyöt
+tehdyiksi, silloinkin erikoisilla itse isännän ja Angelikan
+ponnistuksilla. Olisipa nyt tarvittu Samia! Ja muisteltiinpa nyt Kustaa
+Lullia, tuota vanhankansan uskollista ystävää.
+
+Angelika touhusi kuin hyväkin renki. Alvar pistäytyi kotona, auttoi
+heinänteossa ja katosi sitten taas. Hänen perheelleenkin täytyi
+kiristää kotoa tukea. Ja kuitenkin oli Mikael Laurell juuri tänä kesänä
+luovuttanut ainoat kaksi torppaansa, toinen niistä Oravanpesä,
+korvauksetta niiden asukkaille: kun hän heidän vaatimustaan tarkemmin
+ajatteli, tuntui se hänestä melkoisen oikeutetulta. Mutta tästä väheni
+talon arvo, vaikeudet suurenivat moninkertaisiksi. Ei torppareita
+päivätyöhön! Eikä irtolaissälleillä tehnyt mitään! Aivan sietämätöntä
+elämä rahvaan keskellä, joka näytti yht'äkkiä muuttaneen ikivanhat
+kunnialliset tapansa, niin paljon ilkiöitä sen joukossa kuhisi.
+Keskellä ihaninta heinäkiirettä tekivät palvelijattaretkin lakon,
+kulkien sällien kanssa punaiset nauhat ryntämyksillä ainaisiin
+tansseihinsa. Cecilia-rouva, joka oli jo ennestään järkyttynyt yhä
+julmemmista uutisista ja Angelikan onnettomuudesta, pelkäsi venäläisten
+tai punakaartilaisten tunkeutuvan taloon rosvoamaan. Mutta vielä
+epätoivoisempi hän oli Alvarista, joka saattoi joutua suojeluskuntain
+perustajana surmattavaksi. Väsynyt oli rouva Laurell talonpitoon,
+väsyneempi hänen miehensä.
+
+Ajoipa silloin, kun ruis alkoi karista leikkaajien puutteessa
+vainioiden kovaksi paahtuneeseen saveen, Pähkinämäelle kaksi mahtavaa
+herraa. Kahdella suunnattoman komealla papurikolla, kaksilla
+välkkyvillä rattailla. He pysähdyttivät Mikael Laurellin ja Angelikan
+kohdalle, jotka leikkasivat itse viljaansa pieni renkipoika apunaan,
+sekin tanssihimoisten sällien uhkaama. Toinen herra kysyi, eikö
+täälläpäin olisi maatiloja myydä.
+
+"Maatiloja myyrä", toisti heistä hienomman näköinen.
+
+He esittivät itsensä. Toinen oli Purlakka. Toinen Turakainen,
+Konnevedeltä sanoi olevansa. Molemmat he huurusivat väkeville. Purlakan
+posket olivat kyllä ajellut, mutta Turakaisen leukapielissä sänki.
+
+He laskeutuivat maahankin, sitoivat kaksi orittaan aitaan kiinni.
+
+Turakainen kehui, että he olivat rikkaita maanviljelijöitä,
+maatilanomistajia. Purlakka jatkoi leikillä, että he olivat
+maanilveilijöitä. Turakainen tiesi, että heillä oli rahaa: hänellä oli
+metsää siellä ja täällä, saha siellä ja siellä: "Saahan näitä sahoja!"
+Mitä hänellä oli huviloita Karjalan kannaksella: "Saahan näitä
+huviloita."
+
+Purlakka toisti, että hänellä oli talo armainen, koti kultainen, jossa
+kasvoi sielläkin metsää: "Seiväspuitakin." Että hänellä oli
+halkokauppoja siellä ja täällä. Ja huviloita oli Karjalan kannas
+täynnä, ne eivät maksaneet montakaan kopeekkaa.
+
+"Mutta tähän taloon me olemme innostuneet tämän erikoisen rauhallisen
+maiseman vuoksi", sanoi Turakainen. "Kyllä meillä on maatiloja, taloja,
+huviloita, mutta kun kerran voi mukavasti elää, niin joutaisi olla
+tämäkin maiseman vuoksi."
+
+Ja hän löi poveensa, jossa sanoi satojentuhansien pullottavan. "Jos
+ette usko, vetäisenkö pellolle?"
+
+Purlakka naputti myöskin poveensa, sangen hienolla takilla verhottuun,
+joka pullotti ainoastaan yhdeltä kohtaa, kuin puteli, ja toisti:
+
+"Maiseman vuoksi, nii-ni! Henkslemanneja! Me olemme pruureja
+keskenämme. Teemme itsellemme tänne kaksi majaa, elämme yhdessä kuin
+vanhat veljekset. Kaiken ikämme."
+
+Mikael Laurell torjui hymyillen nuo suunpieksäjät.
+
+Mutta Turakainen tuli seuraavanakin päivänä, Purlakka kintereillä
+kepsutellen. Ja he saivat Pähkinämäen omistajan kiertelemään kanssaan
+vainioita ja metsiä. Mentiinpä kartanollekin. Turakainen kaiveli
+kalosseihin työnnetyillä pieksuillaan ojien reunat, peltojen mullat,
+tutki, maisteli multaa, puhui vitamiineista, tunnusteli tähkät, söi
+jyviä raakoina, juoksi, luki petäjät, vannoi, että niitä oli niin ja
+niin paljon eikä enempää; hypisteli seinät, löysi lahonnutta, tömisteli
+lattiat, ounaili rotanreikiä.
+
+Purlakka puhui vähän, mutta vihelteli ja pörhistyi iloiseksi, kun
+toveri vaati vahvistamaan sanojansa. He tarjosivat Pähkinämäestä
+viisikolmatta tuhatta.
+
+Ei tullut näistä kaupoista.
+
+Viikon kuluttua he ajoivat takaisin paluumatkalta jostakin.
+
+"Johtaja Purlakka on sittenkin niin ihastunut tähän näköalaan, että
+vaatii minuakin tänne, vaikka minä en välittäisi", sanoi Turakainen ja
+koetti kiehtoa vanhaa herraa konjakkipullolla, jonka veti esiin
+taskustaan. Purlakka heitti häneen hieman kyllästyneen ja varoittavan
+silmäyksen ja innostui nostamaan hinnan viiteenneljättä tuhanteen.
+
+Se oli jo rahaa vanhoille ja vaatimattomille Pähkinämäen ihmisille!
+
+Vieläkään ei kauppoja tehty. Vaikea oli sittenkin rouvan luopua
+Pähkinämäestä. Angelika ei salannut kyyneliään.
+
+Ja väsynyt Mikael Laurell tahtoi ilmoittaa tarjouksesta ensin
+Alvarille, joka oli juristi ja kannatti ylimalkaan vanhempiensa iän
+vuoksi myyntiä.
+
+Mahtavat ponsarit sanoivat jäävänsä kylän kievariin odottamaan
+juristiherran myöntymistä, sillä heillä oli täällä päin muitakin
+asioita. Mutta ylihuomenna he tulivatkin ilmoittamaan, että heidän
+sittenkin täytyy lähteä kotipuoleensa, mutta jos kaupat heti
+tehtäisiin, kohoaisi hinta vieläkin viidellä tuhannella. Mutta
+herrasväki saisi asua, jos haluaisi, ikänsä loppuun päärakennuksessa!
+Johtaja Purlakka tahtoi maatilan nimenomaan maiseman vuoksi, hän oli
+siksi rikas herra, mutta tyytyisi asumaan vaikkapa tuossa pienessä
+punaisessa piharakennuksessa milloin täällä kävisi.
+
+"Herrasväki saisi asua täällä ilmaiseksi. Ihan kuin kotonanne ainakin.
+_Naturligtvis_!" jalosteli Turakainen.
+
+"Ja minäkö toivoisin, että milloinkaan täältä lähtisitte?" sanoi
+sileäleuka Purlakka. "Pois se meistä, lustihan maailmassa on elää."
+
+Ja niin he puhuivat nuo kaksi, niin he kuvailivat tilojen hintain
+alenemista, Pähkinämäen todellakin vaatimattomia puolia, yleistä
+levottomuutta; niin Turakainen ennusti synkästi vannoskellen, että
+villitty rahvas mahdollisesti jakaisi keskenään itse päätilatkin,
+ryöstäisi ne itselleen ilmaiseksi; niin Purlakka vihoitteli, että
+roistot anastaisivat kenties vanhat hopeat ja polttaisivat koko roskan.
+Niin he keskenään olivat huolissaan, voisivatko vieläkin hintaa
+korottaa, kunnes voivatkin karttamerkeillä, jotka lupasivat ostajina
+maksaa, väittäen asetuksen siinä suhteessa muuttuneen; niin he olivat
+väsymättömiä, rauhallisia, rattoisia, sukkeluuksiakin kertoivat;
+sellainen käsirahain paljous pistettiin pöydälle, että Mikael Laurell,
+joka pelkäsi ajan merkkejä, lopulta ennen kuin huomasikaan piirsi
+nimensä kauppakirjaan, jonka johtaja Purlakka sirosti ja kovin
+kiirehtimättä laati. Todistajiksi palvelijoita.
+
+Alvarin luonnos kauppakirjaksi ei ennättänyt Pähkinämäelle ajoissa.
+
+Kahden viikon kuluttua muuttivat molemmat ostajat taloon. Ponsarien
+muuttoa: irtaimena matkalaukut, pari rautasänkyä ja ne papurikot!
+
+Ja he tahtoivat nyt päärakennukseen.
+
+Entä se sopimus, että herrasväki saisi asua päärakennuksessa
+kuolemaansa asti?
+
+"Mikä sopimus", örähti Turakainen.
+
+"Katsokaas, se on ollut ehkä humalajuttua. Ikävä juttu, mutta kuka
+sellaista on voinut selvin päin ajatella", tiuskahteli Purlakka
+hermostuneena.
+
+Sitä juttua ei ollut kauppakirjassa, eikä suupuheelle todistajia.
+
+Poloisten Laurellien ei tarvinnut kuitenkaan aivan heti muuttaa:
+ostajat tyytyivät toistaiseksi piharakennukseen.
+
+Minne Laurellit sitten päänsä kallistivat?
+
+Gottlieb Hulaus, jonka luo Angelika lähti puhumaan tästä asumusasiasta,
+vihelsi:
+
+"Neljäkymmentäviisi tuhatta, — sellaisesta metsästä ja hyvin
+hoidetusta tilasta! Mikä se toinen oli nimeltään? Sama mies, joka kävi
+pyrkimässä sahalleni disponentiksi. Työnsi minulle oikein laatikon
+paperosseja. Ei minulla ollut paikkaa, — saha seisoo. — No,
+antakeekin sitten se tupakkalootani pois, sanoi päällysmies silloin. —
+Kyllä, kyllähän se on hirmuisen paljon rahaa, hyvä neiti! Mutta
+pennosten arvo alenee joka päivä... No niin. Lapset itkee, mies panee
+tupakaksi, eikä kissaa pitkillä puheilla konttiin saada: tahdotteko
+paikan, neiti? Minä tarvitsen konttoristia, eihän Henriikanpoika osaa
+oikein variksenvarpaitakaan piirtää. Ja täytyy osata, kun aikoo
+kunnallisneuvokseksi. Huono kirjanpito: linnaa. Menkääpä kurssille
+kaupunkiin. Täällä on rakennus, tosin pieni, mutta eri rakennus
+konttoristille ja hänen vanhemmilleen... Arvelen vain, saako
+tuollaisilta ostajilta edes sen vähän, mihin ovat sitoutuneet."
+
+Ja niin kävi: lokakuussa Laurellit jättivät rakkaan, vaivalla vaalitun
+Pähkinämäkensä.
+
+Sinne jäi kaikki!
+
+Sinne jäi Ventin istuttama pähkinäpuuparkakin!
+
+He muuttivat Tuulensilmän sahalle. Angelika oli opiskellut kirjanpidon
+Anjan kanssa, joka aikoi pankkiin.
+
+
+
+_Yksinäisyys. Mitä sitten Samin teko merkitsi Angelikalle?_
+
+
+Turakaiselta ja Purlakalta ei saatu syksyllä ensimmäistäkään
+varsinaista maksuerää. Alvar ryhtyi kesken kiireitään asiaan; tuli
+selville, ettei ostajilla ollut maatiloja muuta kuin Pähkinämäki, ei
+huviloita, ei lankkuja, lautoja, piiruja, parruja, halkoja; ei karjaa
+muuta kuin nuo kaksi papurikkohevosta, ei huonekaluja kuin sängyt ja
+kantele, jota johtaja Purlakka haavemielin soitteli Pähkinämäen
+tyhjässä salissa, milloin oleskeli siellä.
+
+Kottu Hulaus pudisteli päätänsä:
+
+"Pieniä on räkkäät juhlakaloiksi."
+
+Sitten livistivät ostajat tiehensä Alvarin kynsistä. Kaupungin
+parhaassa hotellissa oli Purlakka viimeksi nähty. Otapa heistä nyt.
+selvä... se veisi aikaa paljon.
+
+Ja sitäpaitsi oli johtaja Purlakka, joka näytteli Pähkinämäen iloista
+isäntää, ennättänyt jo myydä ja kaataakin talon metsää.
+
+Siitä seurasi käräjöinti, jota jatkuisi vuosia.
+
+Vanhalle, kovin väsyneelle Mikael-herralle tuli tästä sellainen isku,
+että hän sai arveluttavan sydänkohtauksen. Aivan lamaan se löi hänen
+puolisonsakin.
+
+Angelika piti vielä päänsä pystyssä. Erityisesti vanhempiensa iloksi
+hän järjesti uuden kauniin kodin Tuulensilmän lautatapulien keskelle,
+jäännöksistä, jotka oli säilytetty Pähkinämäen tavarain huutokaupassa.
+Paljon riitti vielä niissä karsimista, pohtimista, uusintaa, huoneiden
+mittaamista, maalaamista. Ja sitten loistivat vanhat huonekalut
+kolmessa uudessa huoneessa kauniin valkeina, kukallisille seinille
+ripustettujen värikuvien kehykset kiilsivät uutta kotoista kultausta,
+ovien rivat välkkyivät, kukkaset telineillään kilpailivat upeudessa.
+
+Näissä se syksy meni.
+
+Ja yhä synkkenevissä huhuissa. Puolueet alkoivat käydä keskenään
+ilmeistä sotaa, kansallinen typeryys otteli eduista, jotka pian
+sittenkin täytyi jakaa tasan. Angelika ahkeroi kaupungissa naisten
+seurassa, jotka ryhtyivät salaa neulomaan pukimia ja reppuja
+vapaussotilaille.
+
+Siihen seuraan hän vielä kelpasi!
+
+Rekiretkille, joita tehtiin pari senkin talven alkaessa, ei enää
+kutsuttu — palanutta...
+
+Usein Angelika jatkoi Anja Vennolammin kanssa tuota ompelua kotonakin,
+välisti kokonaiset yöt. Suurella ilolla, sillä tämähän tehtiin pojille,
+jotka puolustivat isänmaata!
+
+Alvarin perheellekin tarvittiin rahaa enemmän kuin Angelikan palkka
+riitti. Angelika hankki lisää työtä, puhtaaksikirjoitusta.
+
+Sitten vapaussota: Alvar kaatui melkein sodan alussa!
+
+Mikael-herrasta tuli lopullisesti mies, jonka kädet, koko ruumis
+vapisi, joka ei pystynyt mitään tekemään, ajattelemaan. Silmät, milloin
+eivät itkeneet, hehkuivat vihaa, — niin muuttui koko hänen lempeä
+olemuksensa.
+
+Vain muutama päivä ja tuli jälleen sydänkohtaus ja halvaus: Mikael
+Laurell joutui saatettavaksi poikansa kanssa yhteiseen hautaan,
+kotikylän vanhan kivikirkon kalmistoon.
+
+Tuokioksi sulkeutui Angelika omaan kamariinsa itkemään. Mutta sitten
+hän ajatteli:
+
+— Minullahan on äiti tuolla toisessa huoneessa! Äiti, joka kaipaa
+lohdutusta. Alvarin perhe tarvitsee apua paljon entistä enemmän. Ja
+ihmisellä on muutenkin niin paljon, paljon velvollisuuksia tällaisena
+aikana.
+
+Meni talvi, meni verinen kevät. Ei ennättänyt vielä muuta ajatella!
+Äiti riutui nopeasti, istui enimmäkseen sanattomana, itkeskeli hiljaa
+vainajiaan. Puhui omituisen usein, — vaikkei oikeastaan aivan
+järkevästi mitään, — niin usein — Oravanpesän vanhuksista: kuinka he
+olivat yhdessä muuttaneet parempiin asuinsijoihin. Uutisia sodasta ei
+hän osannut tiedustella. Oli avuton kuin pieni lapsi, — katsoi vain
+Angelikaan niinkuin turvaa aneleva, kun tytär lähti kaupunkiin viemään
+neulomuksia tai kuulemaan, voittivatko isänmaan pojat yhä.
+
+Tuulensilmän saha seisoi. Isäntä touhusi kylässä intendentuurissa.
+Siltä taholta Angelikalle siis jäi kyllin vapautta. Mutta milloin
+äidiltä ja muilta velvollisuuksilta lepohetkiä Angelikalle riitti,
+menivät ne siihen, että hän juoksi katsomaan hätään joutuneita köyhiä
+lähimmäisiä, edes lähitölleihin. Siellä tiesi hän leivän olevan
+vähissä. Hän piti itseään kireämmällä ja vei sinne pienen myttysen.
+Jonkin mäkituvan mies tai poika olivat lähteneet punaisten puolelle
+rintamalle. "Niittäkööt mitä ovat kylväneet!" sanottiin yleensä.
+Angelika, ensin päästä pyörällä, vastasi kuitenkin, että eiväthän
+lapset liene rikollisia, ja täytyihän opettaa noita yksinkertaisia,
+milloin he kuohuivat kostonhimoa, ymmärtämään isänmaan asiaa.
+
+Hänen luokseen sahallekin alkoi tulla avunpyytäjiä. Nälkä oli kauhea.
+Kummallista: tiesihän Angelika paljonkin sellaisia, jotka olisivat
+voineet vielä hyvin antaa, mutta he olivat kovia kuin kivi! Angelika
+kielsi itseltään lisää. Kalpea eukko tuli arasti kysymään, olisiko
+kulta-neidillä edes hiukan perunoita. Juuri pari päivää ennen toi Kottu
+Angelikalle kokonaista kaksi säkkiä; toisen sisällössä oli seassa
+hieman paleltuneita, ja nämä aikoi Angelika nyt lahjoittaa köyhälle.
+Mutta yht'äkkiä hän sai kyynelet silmiinsä:
+
+"Hyi, Angelika", huudahti hän ja antoi paremman säkin eukolle.
+
+Velvollisuuksia: unohdusta. Kulki hirveitä tarinoita kidutusmurhista,
+joita punaiset olivat tehneet, teloituksista, joissa heitä ja
+venäläisiä ammuttiin satoja yht'aikaa, vangeista, joita kaupunkiin
+tuotiin piikkilanka-aitauksiin ja joskus yöllä tuhottiin: aamulla
+kuiski se tai se porvari nähneensä kadulla pitkän veriviirun, sotilaat
+olivat ottaneet vankeja junasta, vieneet sillalle ja heittäneet ruumiit
+salmeen. Niin, siihen johon Sam oli hukkunut... Angelika ei tietänyt
+mitä tehdä. Eivätkö kuitenkin nuo punaiset ansainneet rangaistustaan?
+Naisetkin olivat niin irstaita, että astuivat alastomina raivottarina
+tuomariensa eteen, niin kerrankin kuvailtiin, — eikö ollut oikein,
+että koko sellainen joukko, viitisenkymmentä, ammuttiin heti? Ja
+eivätkö valkeat puolustaneet isänmaata, järjestystä, kaikkia hyveitä?
+Ja kuuluiko tämä naisiin? Angelikan tuskin olisi pälkähtänyt päähän
+tunkeutua sinne, missä miehet laativat kuolemantuomioita; lähin
+sellainen paikka oli omassa kylässä. Mutta sittenkin kävi niin, että
+hän kerran pyysi Gottliebiä, joka näissä asioissa oli hyvin
+kursailematon ja kova, toki vielä uudestaan pohtimaan erään
+tuhottavaksi aiotun kohtaloa, onnettoman, joka ainakin katui, ja siten
+Angelika pelastikin hänen henkensä.
+
+Mutta siinä ei hän varmaan voinut tehdä mitään pahaa, että lähti omista
+varoistaan säästettyjä pikku myttyjä vieden piikkiaitauksien taakse,
+joiden sisällä vangit lojuivat tai hoippuivat luurankoina: Angelikan
+mieleen johtuivat kuvat, joita hän oli nähnyt Indian nälänhädästä ja
+rutosta. Isänmaa riemuitsi voittojaan... Angelika ajatteli, että jonkun
+syyllisistä pitäisi saada vähän iloa edes ennen kuolemaansa. Mutta
+kuinka kävi? Muudan upseeri ajoi Angelikan jo toisena päivänä jyrkästi
+aituuksilta pois:
+
+"Tämä ei ole naisille sopivaa näkemistä."
+
+Angelika vastasi:
+
+"Jos noiden kurjien täytyy tämä sittenkin kestää, niin täytyy minun
+kestää ainakin sitä katsella."
+
+Välisti hän pääsi vankeja lähestymään. Sai antaa heille tuomisensa, —
+he tappelivat niistä kuin nälällä kiusatut eläimet. Mutta sitten taas
+tuli hänen osakseen muuta. Sotamies ajoi pois:
+
+"Senkin nilkiposki, kurttunaama!"
+
+Ja viimein karkoittivat vartijat hänet lopullisesti, käskystä.
+
+Samana kesänä nukahti sitten lempeä Cecilia-rouva hiljaa ikuiseen
+uneen.
+
+Ja rauha tuli maahan. Suomi kuohui uutta elinvoimaa, uusien tehtävien
+herättämää elämää.
+
+Angelika jäi edelleen sahalle.
+
+Nyt kulki kaikki ulkonaisesti säntillistä, rauhallista latua. Alvarin
+perheen toimeentulo oli jo järjestetty, Angelika sai, paljon osaltaan
+puuhattuaan, leskelle viran. — Päivät menevät konttorissa. Siellä
+lisääntyy työ yhtä mittaa; Gottlieb Hulaus korottelee väelleen hieman
+palkkaa, vaikkapa hiukan ohimotukkaansa raapaisten.
+
+Angelikan pikku koti on kunnossa. Kaikki puhdasta, valkeaa, välkkyvää.
+
+Rahaakin on vähän pankissa, asianajaja, jonka herra Gottlieb hommasi
+Angelikalle Alvarin seuraajaksi, sai viimeinkin Pähkinämäen ostajat
+täyttämään sitoumuksensa. Sen he tekivät siten, että möivät
+Pähkinämäen. Nyt on siellä uudet omistajat, jopa jo toisetkin, jotka
+maksoivat edellisille suunnattoman summan.
+
+Niin, eihän niitä rahoja kovin paljon ole. Angelika on antanut Alvarin
+lapsille ja kaikenmoiseen muuhun...
+
+Elämä kulkee säntillistä, rauhallista latuaan.
+
+Mutta odottakaamme vielä muutamia vuosia!
+
+Miksi Angelikaa enää kutsutaan niin harvoin vieraisille, — ei etenkään
+kaupunkiin? Ja miksi siellä enimmät karttavat hänen seuraansa? Se alkoi
+sinä kesänä kuin hänen kasvonsa paloivat.
+
+Köyhätkin joskus surkuttelevat, että hänelle kävi niin pahoin...
+Syyttävät Samia...
+
+Angelika ei tiedä mitään, ei tunnusta mitään: hän on viime vuosina
+tukahduttanut jotain ääntä, joka hänen sielussaan tahtoo valittaa.
+
+Mutta miksi hän, vähitellen, hyvin salaa, alkaa niin kipeästi odottaa
+jouluaikaa, jolloin hän kutsuu luoksensa Alvarin perheen ja saakin
+velivainajansa lapset vieraikseen, — ainakin osan. Äitineen tai ilman.
+Vanhin, se reipas poika, osaa matkustaa junassa jo yksinkin. Niinkuin
+oikea mies hän varjelee pienempiä, kun niitä lähetetään mukaan.
+Silloinpa vasta Angelika permannot puhdistaa, kukat pesee, tarkoin
+matot tomuttaa! Somistaa pöydät kaikenmoisilla lapsellisilla pikku
+koristeilla. Silloin hän tuntee hetkeksi — jostakin vapautuvansa: se
+on niin ihmeellinen helpotus...
+
+Joulukuusi säteilee, ja Angelika säteilee. Lapsia hemmotellaan.
+Kuukaudet on Angelika valmistanut heille lahjoja. Ostanut niitä
+säästöillään. — Angelika on olevinaan järkevä: joululomalla hän heitä
+opettaa ja luettaa, leikin ohella; mutta täyttää lopulta aina heidän
+kaikki oikkunsa! Antaa toki niiden mellastaa! Piehtaroida! Sehän on
+tervettä leikkiä. Angelika vie niitä kävelemään. Ja ajelemaan vanhalla
+Tähdellä, jolle muuten jo niin monet nauravat... Metusalemille...
+
+Alkavat kai nauraa sen omistajallekin.
+
+Joulu on Angelikalle lyhyt aika, jolloin pyhä riemu tukahduttaa
+salaisen tuskan.
+
+Sitten lapset lähtevät, ja Angelika estää kyynelensä melkein
+miehekkäästi. Hän tuntee, että koti tulee jälleen niin hiljaiseksi,
+autioksi, kuolleeksi...
+
+Niin täytyy olla — aina.
+
+Ja Angelika huomaa, yhä enemmän, että hänen sydäntään alkaa ahdistaa —
+tämä koti! Anteeksiantamatonta! Onhan hänellä hyvä! Ja mitä hänellä
+sitten on, jos ei tämä koti? Jumala, joka on hänelle suonut kodin,
+armahtakoon, antakoon anteeksi!
+
+Ja kuitenkin alkaa Angelika unohtaa verenpisaransa ja puhtaat liljansa
+kastelematta! Entä puutarha: hänellä on sellainen asuntonsa
+seinävierellä keskellä yhä laajenevia taapeleita. Vain pari pikku
+sarkaa. Eräänä keväänä muistaa hän, ettei ole talvella sitä
+ajatellutkaan. Häpeän voimalla menee hän nyt sinne ja kitkee,
+puhdistaa kukkapenkit oikein perin pohjin. Edellisenä syksynä jäi sekin
+tekemättä... hän jätti Pähkinämäeltäkin tuomansa kukat talveksi ja
+kevääksi nurmeen.
+
+Onnellisen Pähkinämäen kukat! Ettei hän edes herää öisin enää kyynelet
+silmissä, kuten joku vuosi sitten, jolloin hän näki niin usein unta
+lapsuutensa laaksosta ja sen suloisesta kylästä, sen omenapuista,
+syreeneistä... Kuinka omituisen ihanasti se laakso silloin kangasteli,
+täynnä ihmeellistä valoa ja yliluonnollista kukkain tuoksua! Nyt ei
+enää edes niitä — unia.
+
+Mihin hän joutuu?
+
+Tähti piti lopettaa: kuin rajapyykki Angelikan elämässä sekin! Tähti
+oli saanut toiseen silmäänsä kaihin... Itse Angelika saattoi sen kevään
+vihantaan koivikkoon, hyväili sitä, syötti sokerilla, peitti siltä
+silmät, kunnes Gottlieb Hulauksen suuri sotapistooli antoi taitavasti
+armokuulan.
+
+Tähti, sen mukana menivät viimeiset Pähkinämäen ajat. Yksinäisyys
+ammottaa edessä.
+
+Kerran iltapuolella, kun Angelika levähtää hiukan sohvalla päivällisen
+jälkeen, — hän moittii itseään tulevansa laiskemmaksi, — herää hän
+omituiseen, kolkkoon tuskaan. Kolkkoon, hirveään tuskaan:
+
+— Ainako näin, sittenkin? Kuolemaan asti.
+
+— Ei sisällystä elämälle...
+
+Mitä tämä on?
+
+Hän huomaa, että on jättänyt tomut kodissaan monta päivää pyyhkimättä.
+Ei ole sitä — viitsinyt!
+
+Ja hän huomaa, että hän laiminlyö nykyään pukeutumistaankin. On kuin
+jokin homssa!
+
+Mikä häpeä...
+
+Yht'äkkiä hänelle selkenee:
+
+"Ei lapsia." Siinä totuus, joka puhuu, vaikkei hän itse puhu sellaista
+itselleen. Ne, joilla on niitä, ovat tietysti onnellisia... Oikeita
+ihmisiä.
+
+Ei silti, että hän koskaan olisi ajatellut Ventiä sillä tavoin... Se
+olisi ollut alhaista... Kauheaa.
+
+Jokainen ajatus ei ollut vielä ajatuskaan, niin heti hän sen torjui.
+Ajatuksen jokainen kosketuskin sellaiseen oli kauhea, julma, raakaa
+aineellisuutta, jolta hän tahtoi varjella muinoisen ystävänsä kuvan.
+
+Tulisiko Venti muka takaisin?
+
+Eihän Angelika ollut sitä uskonutkaan!
+
+Mutta nyt Angelika, — jonka sydämestä vähitellen on kulunut pois
+kaikki loukkaantumus siitä, että nuoruudenystävä hänet sittenkin jätti,
+kun kova kohtalo hänet tapasi, — tuntee kuitenkin ja sitä kipeämmin,
+minkä vahingon, minkä tuhon se hylkääminen oli hänelle tehnyt.
+
+Ja mistä se johtui, alkoi: Sam!
+
+Hän tunnustaa kaipaavansa lapsia.
+
+Hän on koko elämästä syrjäytetty. Kuin siitä pois ajettu.
+
+Minne? Ikuinen tyhjyys!
+
+Mitä varten hän teki niin työtä?
+
+Miksi hän kaunistaisi kotiaan?
+
+Kenelle kaikki sellainen jäisi?
+
+Ja tämän sai aikaan Samin oikku, jota hän ei vieläkään käsitä.
+
+Angelika turvautuu onnettomien lohduttajaan, uskontoon, joka tosin aina
+on ollut hänen ojennusnuoransa, mutta ennen oikeastaan — vain
+ojennusnuora.
+
+
+
+_Kuinka rakkaus, jos se on ihmissydämeen annettu, etsii tavallisten
+uomain sulkeutuessa uuden väylän, entisiä avaramman: pääsee
+jumalalliseen rakkauteen. — Todellisen munkin täytyy olla
+maailmalta kuollut. — Sitten sisuamme taas kutittaa tehdä ilkeyttä
+herrasteleville tolvanoille: kunnia oikealle herrasväelle!_
+
+
+Mutta Gottlieb Hulaus on aikaa sitten mennyt naimisiin. "Rakkaus tuli
+kuin rikka silmään", sanoi hän.
+
+Helsingistä, jossa hän käy vähän väliä liikeasioissa, toi hän
+morsiamensa. Toiset sanoivat, että teppana oli hepsakka, kädestä käteen
+kierrellyt. No niin, mutta Gottlieb-herra rakastui ja sekaantui ja
+päätti:
+
+"Ennen kesä kengättä kuin joulu ämmättä!"
+
+Ennen vihkimistä morsian vaati ponsariaan muuttamaan sukunimensä:
+
+"Hulaus ei nyt enää sovi", sanoi hän, "mehän olemme parempaa väkeä. Se
+on kuin spriin holaus isommasta kanisterista pulloon, ja mehän olemme
+nyt liikemiehiä ja intelligenssiä."
+
+Morsian olisi kaikkein mieluimmin tahtonut ruotsalaisen nimen ja
+esitti, että Tuulensilmän sahan nimi ruotsinnettaisiin heidän
+nimekseen. Hän osasi ruotsia:
+
+"Sehän on maamme toisella kielellä Vindöga. Otetaan se."
+
+Gottlieb Henriikanpoika suomalaisena ei kumminkaan siihen suostunut.
+
+Ja kun eräät selittivät morsiamelle, mitä _vindöga_ merkitsi, ei hän
+enää hiiskunut tästä nimestä kenellekään mitään.
+
+Mutta kun sitten joku morsiamen ystäviä, kaupunkiin tullut uusi
+latinankielen opettaja, ehdotti nimeä Mentula, selittäen sen johtuvan
+sanasta "mentha", minttu, — koska tuleva nuorikko tuoksui suloisesti
+kuin minttu kotoisen saunan nurkalla, niin hyväksyttiin suuresti
+oppineen tohtorin nimiesitys.
+
+Siis Hulauksesta tuli Gottlieb Mentula.
+
+Sitten pidettiin sahalla ylenpalttiset häät; niihin ei rouvan
+sukulaisia kutsuttu, sillä he olivat köyhiä, vaan sen sijaan
+kaupungista kymmenkertaisesti sivistyneistöä: puolueen johtomiehiä,
+kauppiaita, tukkiherroja, maalarimestareita.
+
+Ja sitten Mentulat tekivät häämatkansa ulkomaille. Pikamatkan, osan
+lentokoneella: herra Mentulalla ei ollut paljon aikaa liikkeestään.
+Lennettiin junissa läpi Saksan, ja autolla ja lentokoneella poikki
+Sveitsin ja halki Italian, jonka viineistä Gottlieb ei pitänyt, sillä
+kyllä Suomessakin sellaisia saa viinimarjoista, ja oikeastaan parempia,
+kun sekoittaa joukkoon väkiviinaa: Gottlieb ei puhunut enää pirrusta,
+vaan sanoi: "prii", sillä hän ei osannut vielä sanoa: "sprii".
+Herrasseuroissa sitten, joissa hän, meikäläisiin viineihin erehtyen,
+innostui vetämään joitakin uusaikaisia kupletteja kuin rukin rullalta
+lankaa, körrittäen niitä yhtä mittaa kymmenet värssyt, hän kertoi
+joskus tuolta kolmen viikon matkalta ihmeitä, joiden näki seuraa
+hauskuttavan, nimittäin Napolin hullunkurisista porsasmaisuuksista, —
+tällaisia asioita ei Angelika onneksi hänestä tietänyt. Angelikalle hän
+sen sijaan ihmetteli Italian metsättömyyttä, kun taas rouva oli
+ihastunut Italiaan, sillä siellä ihastuivat herrat hänen vaaleaan
+tukkaansa, joskin Parisin muotimakasiinit hänestä olivat korkeampaa
+kulttuuria, samoin kuin hänen miehestään taide Berlinissä järjestetty
+paremmin, koska siellä näki paljon uusia marmoripatsaitakin kaduilla,
+tarvitsematta haeskella niitä museoista.
+
+"Niin, kyllähän Rodinin värit ovat kauniit. Sellaista taidetta
+valitettavasti ei Suomessa synny", sanoi rouva.
+
+Kotussa huomasi jo muutosta. Mutta silti oli hänellä vielä toki sen
+verran entistä iloisuuttaan, että uskoi Angelikalle purskahtaneensa
+Roomassa Pyhän Pietarin torilla nauruun:
+
+"Kottu Hulaus — Roomassa!"
+
+Ja aivan kahden kesken kertoi hän Angelikalle, että jonkin luostarin
+puutarhassa Napolissa oli muudan munkki kulkenut heidän perästään...
+Kottu oli kääntynyt puhumaan hänelle suomea. Munkki oli pudistanut
+päätänsä... ei ollut ymmärtänyt. Mutta sitten hän tuli takaisin ja
+pisti Kotun käteen kuvasen, jonka Kottu nyt toi huvin vuoksi, parin
+muun muistoesineen mukana, Angelikalle.
+
+Kuvassa oli pohja kultaa. Se esitti polvistunutta enkeliä.
+
+Munkille oli kyllä kelvannut roponen, jonka turisti hänelle antoi.
+
+Kuvassa oli vielä tekstiäkin. Ei muuta kuin nämä sanat: "Matt. 16:26."
+
+Sitten Kottu siirtyi puhumaan luostareista yleensä.
+
+Hän ihmetteli ja nauroi, että todella löytyi ihmisiä, jotka tyytyvät
+luostariin. Hän oli käynyt Valamossa, ja vaikka Napolissa ei
+löyhkänytkään aivan yhtä paksusti kuin siellä, niin kumminkin...
+
+"No, kukin elää omalla tavallaan."
+
+Ja liikemies lähti afääreihinsä.
+
+Olisiko tuo munkki ollut Venti?
+
+Angelika katsoi raamatusta, kalleimmasta perinnöstä, minkä oli
+vanhemmiltaan saanut, kultaiseen korttiin merkityn värssyn.
+
+Se värssy ei löytynyt aivan heti. Sen sijaan sattui hän lukemaan
+toisen, johon silmä ensin osui:
+
+"Joka henkensä hukuttaa minun tähteni, hän vapahtaa sen. Sillä mitä
+auttaa ihmistä, jos hän voittaisi kaiken maailman ja saisi sielullensa
+vahingon."
+
+Kun hän sitten katsoi kuvaan merkittyä kohtaa, oli se sama kuin näissä
+värssyissä.
+
+Tarkoittiko Venti jotain, — jos se oli Venti?
+
+Auttaako Angelikaa?
+
+Varsinkin siitä asti koetti Angelika olla hukuttamatta henkeään. Omassa
+pienessä piirissään. Mikäli heikkona, vähäpätöisenä ihmisenä voi.
+
+Paitsi että hän auttoi omista varoistaan ja salaa onnettomia, halusi
+hän ensinnäkin kehittää kaikkein lähimmäisintänsä: ystäväänsä
+sahanomistajaa todelliseen sivistykseen. Angelika tunsi tietävänsä
+siinä suhteessa varmasti enemmän kuin joku maanteitä kiertänyt, koditon
+poika. Hän ilmaisi silloin tällöin Kotulle, mikä ei sovi tai sopii,
+mikä on niin ja näin, mikä sivistynyttä ja mikä kunnotonta, pudisti
+päätänsä hänen herrasteluhalulleen. Niin rouvankin pöyhkeydelle ja
+ylelliselle elämälle. Saattoihan rouva tehdä Angelikalle, — milloin
+oli niin armollinen, että suvaitsi puhutella konttoristia, — sellaisia
+tapojen tuntemattomuutta ilmaisevia, hullunkurisia kysymyksiä kuin:
+
+"Miten on, neiti Laurell, pitääkö minun sanoa miehestäni: herra
+Mentula, vaiko ainoastaan paljas Mentula?"
+
+Rouvan ei kelvannut käydä samassa saunassa, jossa rengit kävivät,
+vaikka Kottu viisaana miehenä olikin jo ravistellut sahalta melkein
+kaikki juopot ja rentut pois ja alistunut maksamaan kelvolliset hieman
+kalliimmin. Tietysti täytyi rouvan aina puhua ruotsiakin, jota hän ei
+osannut. Ja mitä roskaa hän luki: sellaista, jota hän sanoi
+rakkaudeksi, eläen sen mukaan: pettäen miestään ja pitäen petosta
+säätyynsä kuuluvana hienona asiana.
+
+Konttorineiti muuttui mielipiteiltään yhä tiukemmaksi, samalla kuin
+täytti tehtävänsä mallikelpoisen täsmällisesti.
+
+Mutta yhä, yhäti Angelika mietti raamatunlauseita, jotka Ventin kortti
+sai hänet raamatusta etsimään.
+
+Ventikö se oli?
+
+— Hukuttaa henkensä minun tähteni?
+
+Kuinka oli Venti sitten henkensä vapahtanut... jos hän oli Venti?
+
+Oliko tämä sittenkään oikeaa? Kätkeytyä luostariin. Paeta elämää, jossa
+riitti niin paljon työtä — ihmisten hyväksi... kuten sydän vaati.
+
+Ei silti, että ihminen lunastaisi sielunsa vielä tällä. Olisi synti,
+jos hän tekisi hyvää — pelkästään pelastaakseen sielunsa. Mutta
+kuitenkin Angelika tunsi, että hyvät työt lähimmäisiä kohtaan olivat
+alin askelma portailla, jotka veivät hengen vapahdukseen.
+
+Eikö tuo pyhimyskin, josta Venti nuorukaisena niin kauniisti kertoi,
+ollut ennen kaikkea — tehnyt hyvää ihmisille? Jopa siinä määrin, että
+pesi spitaalisten jalat?
+
+Venti oli ollut Angelikalle paljon: nyt hän tiesi kyllä olleensa
+rakastunut, mutta vain olleensa. Ei ollut enää: se rakkaus — oli
+muuttunut toiseksi: juuri se oli johtanut Angelikan tähän uuteen,
+pyhään, johon hän nyt koetti pyrkiä. Se rakkaus, — tai oikeammin
+Ventin muinoiset kertomukset — Pyhästä Fransiskuksesta!
+
+Ja tästä uudesta, josta hän iloitsi, tunsi hän nyt Ventille, —
+menneelle, melkein vieraalle, — itsensä kiitolliseksi.
+
+Sitten eivät Angelikalle enää riittäneet köyhät töllit tai vanhan
+ystävän, Kotun, auttaminen. Kohta sota-ajan jälkeen oli kaupunkiin
+perustettu suuri lastenkoti, sinne kelpasi todellakin apu, ja — siellä
+oli lapsia! Niille olivat ompelukset tervetulleet, Angelikan suuressa
+yksinäisyydessä tekemät lahjat! Rouvasväen Ompeluseuraan ei Angelikaa
+kutsuttu kuin muodon vuoksi, minkä hän ymmärsi eikä siis mennyt. Hän
+oli liian vanhanaikainen, ja kömpelö, — ja ruma! Anja Vennolampi oli
+yksinään pysynyt hänen ystävänään. — Angelika kävi siis lastenkodissa.
+Ja sitten hän meni sokeainkotiin, luki siellä sunnuntaisin ääneen
+kertomuksia, ja hankki koneen, jolla painoi sokeainkirjoja.
+Sairaanhoitajan toimi olisi hänestä ollut kaikkein jalointa...
+
+Näin eli Angelikassa sittenkin rakkaus: jumalallinen rakkaus.
+
+
+
+
+
+
+MAALLINEN RAKKAUS
+
+
+
+_Jälleen yhdeksän vuotta myöhemmin. Erään jouluaaton alku, ja kuinka
+kirja, jota Angelika kunnioittaa, saattoi hänet yhä suurempaan
+yksinäisyyteen._
+
+
+Tänä vuonna, — yhdeksän vuotta siitä kuin Venti ja Sam lähtivät, —
+asuu Angelika kaupungissa eräässä vähäpätöisessä rakennuksessa
+Myllymäen kupeessa.
+
+On asunut puolen vuotta.
+
+Tuulensilmän rouva melkeinpä ajoi hänet sahalta pois.
+
+Suuttumus, jos nyt Angelikan puolelta voidaan puhua suuttumisesta, niin
+tyynesti, vaikka lujasti hän lausuu mielipiteitänsä, ja lausuu
+ainoastaan milloin kysytään, — sai alkunsa oikeastaan siitä, kauan
+sitten, että leikkotukka rouva keikaili kerran konttorissa lähtevänsä
+kaupunkiin:
+
+"Galvaniseerauttamaan tukkaani."
+
+Angelika naurahti. Rouva kysyi, miten sitten olisi sanottava, ja
+Angelika neuvoi.
+
+Mutta siitä lähtien purkautui Hymmy-rouvan salakauna Angelikaa kohtaan
+ilmi ainaisina sättimisinä Kotulle ja muillekin:
+
+"Meidän konttoristimme näyttää vähän väsyneeltä."
+
+Tai:
+
+"Hän on niin ikävä. Jaksaneeko hän kauan hoitaa velvollisuuksiaan?"
+
+Taikka:
+
+"Meidänlaisemme liike ei hänen tähtensä herätä tarpeeksi arvonantoa,
+hän on niin ruma."
+
+Ja lopulta:
+
+"Minun kodistani on tullut kaikenmoisen kansan käymäpaikka."
+
+Ja kaikkein pahin:
+
+"Hän on kiihoittajakin: pitää retkujen puolta."
+
+Viimeinen väite, jota rouva levitteli sipatellen lauhkeasti ja
+suloisesti kuin näyttelijätär, joka ei osaa s:ää, johtui siitä, että
+Angelika kerran onnettomuudekseen erehtyi ilmaisemaan rouvalle, kun
+näki hänen jälleen lukevan jotain ala-arvoista rakkausromaania,
+syventyneensä hartaasti erääseen kirjaan. Lisäksi tuli siihen toinenkin
+syy, jonka pian selvitämme.
+
+Kirja oli kuvaus eräästä tunnetusta ylevästä naisestamme, joka uhrasi
+koko elämänsä ihmisistä kaikkein kurjimpain hyväksi, vankien. Kävi
+vankiloissa, melkein eleli siellä. Ainoana aseenansa, jonka
+rikollisille tarjosi, evankeliumi, jumalallinen rakkaus, ihmisrakkaus.
+Hän sai siivoiksi ihmisiksi, — omituinen ihme, jota tuskin jaksaa
+uskoa, — rikollisista niitäkin, joilta näki järjenvalon melkein pois
+otetuksi, niin, jopa murhamiehiä. Hän meni pelkäämättä, vahtimestarin
+ja vartijain varoituksille hymyillen, selleihin, rikoksen ja häpeän
+synkimpiin kuiluihin. Tuossa mies lavallaan, niiniseppele päässä,
+tehden niinitöitä; kavahtaa pystyyn, raivostuu heti, kun näkeekin
+kirjasen, jonka lohduttaja koettaa hänen käteensä pistää. "Minä en
+teidän Jeesukseenne usko, miksi te kiusaatte minua!" Hän tarttuu kaksin
+käsin päähänsä ja huutaa: "Hulluksi raivosta tulen, kun sitä ajattelen.
+Niinet eivät kestä, sitokaa pääni lujemmin, se halkeaa vihasta."
+
+Tuo ihmeellinen rauhoittaa hänet. Kirkastaa hänen onnettoman päänsä. Ja
+on vastakin hänen yksinäisyytensä lohduttaja, — luo hänet alttiiksi
+ihmisrakkaudelle.
+
+Tuossa sellissä, jossa vain rautojen kalina ilmaisee kurjan, niin pimeä
+se on synkkänä talvipäivänä, siinä asui kymmeniä vuosia hirviö, josta
+väitettiin, että hänen tuntonsa oli kova kuin kivi. Aivan taanoin hän
+surmasi vartijansa; siksi oli hän nyt käsiraudoissa, jalkaraudoissa,
+vyöraudoissa. Auttaja istuu lavan reunalle, tuoliakaan ei koppiin voida
+antaa. "Ikäviä asioita puhutte", sanoo murhaaja, "mitä te saatte tästä
+palkkaa?" — "En mitään — kuin suuren ilon". Auttaja puhuu edelleen.
+Mies viittaa yht'äkkiä seinään: "Arvatkaapas, miten tuo iso kolo
+syntyi? Heitin kirveellä vartijaa... sain silloin nikkaroida täällä.
+Voimallinen isku, se olisi voinut halkaista pään kaulaan asti, mutta
+terä irtaantui." Mies nauroi kamalasti: "Kuinka te uskallatte tänne
+tulla? Minähän olen tappanut viisi ihmistä!"
+
+Neiti uskalsi. Olihan hänellä suojelijansa, — ja hän tahtoi
+onnettomalle pelkkää hyvää. Ja lopulta mies: "Luulin, ettei maan päällä
+eikä taivaassa olisi ainoaakaan, joka välittäisi minusta!" Hän itki.
+Eikä hän ollut enää niin hillitön, eikä niin onneton kuin ennen.
+
+Tässä mies kertoo naiselle, kuinka murha syntyy, kuinka se tehdään,
+kertoo mielipuolisesta tuskasta, himoista, järjettömistä vaistoista.
+Lohduttaja ei saarnaa, hän puhuu vertauskuvin kaaoksesta, jossa autius,
+pimeys vallitsevat, kunnes kuuluvat sanat: Tulkoon valkeus! — Ja se
+tulee: lohduttaja saa sekavasta, raivoavasta ihmisestä kirkkaan ja
+tyynen. — Tuossa toinen vääntelehtii tuskissaan permannolla. Ei
+häiritä hänen sielunsa hätää: lohduttaja on vaiti, hän on jo puhunut.
+Ja sitten onneton nousee ja pyytää, että neiti jäisi hänen koppiinsa
+iltaan asti niin etteivät vartijat huomaisi hänen — itkeneen! Joku
+tahtoo nähdä, mitä kristitty tekee, kun pelkää: karkaa kuin aave naisen
+eteen töhrittyään kasvoihinsa hiilellä mustan ristin. Lohduttaja
+hymyilee ja — puhuu. Onneton valittaa sairastavansa jotain julmaa
+tautia, joka tekee hänet aivan hulluksi, ellei hän saa mitä haluaa.
+
+— Onko siis rikollisuus sairautta? ajattelee Angelika.
+
+— Ja kuinka on mahdollista rakastaa niin rikollisia?
+
+Se on kyllä Angelikalle liian voimakasta: sitä ei hän jaksaisi.
+
+Mutta silti hän myöntää, että ovathan sellaiset surkeatkin toki
+kuolemattomia sieluja, ja ken voi tehdä heistä osankin jälleen
+ihmisiksi, ansaitsee ihailun.
+
+Tästä kirjasta sattui Angelika nyt pyhästi haltioituen kertomaan
+hienolle rouvalle.
+
+Ja rouva sitten ihmettelee, — joillakin omilla kekkereillään, joissa
+juteltiin kaksimielisyyksiä ja nieltiin viinejä, — minkälaista
+lukemista neiti Laurell rakastaa:
+
+"Mikä tykkää mistäkin. Menisi kai hänkin maistamaan vankien likaisista
+tuopeista kaljaa tai syömään aamiaisekseen leipää, jota murhamiehet
+tarjoavat vieraalleen verisin käsin. Erinomaisen hienoa!"
+
+Ja kuitenkin Angelika oli maininnut, että se leipäkin, josta
+Hymmy-rouva nyt puhui, oli kirjan sankarinaiselle tarjottu raamatun
+kannella: "Etteivät nämä kädet teidän ruokaanne koskettaisi!" selitti
+rikollinen.
+
+Angelikaa kirja liikutti syvästi. Eikö tällainen elämäntyö todellakin
+pystynyt tuottamaan ihmiselle, joka siihen oli antautunut, sitä iloa
+jota hän vakuutti siitä saavansa?
+
+Ja — eikö Angelika itsekin ollut — kuin pieni Jumalan vanki, joka oli
+suljettu elämästä...?
+
+Jos Angelika jo ennenkin otti mielellään luokseen vähäisiä ihmisiä ja
+kulki heitä auttamassa, niin nyt tämä kirja kiihdytti hänen intoaan.
+Sietäkäämme kuulla Hymmy-rouvan selostuksia näistä asioista:
+
+"Nuo kaikenmoisissa likaisissa mörskissä juoksemiset! Siitä en sanoisi
+mitään, että hän käy pyhäkoulussa opettamassa tai sokeain ja
+sotamiesten kodissa! Niin, hän kun on polttanut poskensa... Mutta liika
+innostuskin tällaisissa... Ja mielestäni hän saattaa käydä minun
+kodilleni vaaralliseksi: kaikenlaista väkeä työntyy yhä meidän
+pihoillemme, hänen puheilleen, minun kotiini! Aikooko hän nyt ryhtyä
+keräämään tuttavikseen varkaita ja roistoja? Miksi hän muuten lukisi
+sellaisia kirjoja? Oi niitä rakkaita kavaljeereja! Ei, kyllä minun
+mieheni on oikeastaan hänelle liian hyvä."
+
+Taikka:
+
+"Gottlieb, rakkaani, me, joilla on varaa, emme enää voi suvaita mitä
+tahansa palvelusväessämme. Kun kerran olet erottanut rengitkin, jotka
+olivat tovereitasi, mutta eivät ymmärtäneet asiaa sen enemmän, vaan
+sinuttelivat sinua, niin varoisit ajoissa tätäkin. Hän on hullu, jakaa
+omaisuutensa kaikenlaisille, — kuten hänellä olisi hyvätkin aarteet
+heille antaa. Tietysti pitäisit hänet, jos hänestä liikkeelle olisi
+aivan välttämätön etu, niinkuin niistä rengeistä, jotka kaupoissa
+erikoisesti pitävät liikkeen puolta. Mitä asiaa tuolla likaisen
+mäkitupalaisen pojalla, joka varasti ja joutui linnaan, hänelle oli?
+Kuului käyneen hänen puheillaan ennenkuin tunnusti."
+
+Totuus oli se, että Angelika oli vaatinut poikaa tunnustamaan. Ja
+sellaiseksi alkoi jo Angelikan maine vähäisten joukossa kasvaa, että
+ristiriitoihin eksyneet tulivat kysymään häneltä neuvoa.
+
+Niin, Angelikan maine alkoi vähäisten keskuudessa omituisesti kasvaa.
+Sanottiin, ettei hän pelännyt kerrassaan mitään ja että hän oli valmis
+auttamaan kaikkia. Eikö pelännyt kerrassaan ketään? Kyllähän Angelika
+muutamana pimeänä syysyönä kulki kerran sateessa kymmenet kilometrit
+jonkun halvan tuttavansa luota halki metsäisen taipaleen, jossa juuri
+silloin kerrottiin parin pahantekijän liikkuvan, — ja siitä puhuivat
+ihmiset kummastuksella! Totta oli, että hän oli asunut sahalla aivan
+yksinään tapuleiden keskellä eikä sanonut pelkäävänsä:
+
+"Mitä minä pelkäisin, enhän minä ole kenellekään tehnyt pahaa!"
+
+Totta sekin, että hän kävi usein kaupungissa Myllymäen laitamilla,
+jossa asui heittiöintä väkeä.
+
+Mutta nyt levisi uskomattomia, aiheettomiakin tarinoita hänen
+pelottomuudestaan.
+
+Levisi sellaisiakin juttuja, että hänen luonaan sahalla kävi —
+murhamiehiä. Tällaisten parhain levittäjä oli Hymmy-rouva.
+
+Angelikaa paheksuttiin — syyttä.
+
+Mutta ihailtiin myöskin syystä, ja todistettiin ihailu vakavaksi. Kun
+hän äskenkin pistäytyi Myllymäessä viedäkseen pikku tuomisia eräälle
+siivolle eukolle, joutui hän pimeällä kujalla keskelle juopuneiden
+parvea, jotka heiluivat puukot kourassa. Silloin hajosi rykelmä hänen
+edessään, ja eräs miehistä huudahti:
+
+"Laurellin neiti, hänen edessään minä sivallan lakin päästäni!"
+
+Ja kerran eräs vetelehtijä, joka ryypiskeli toisten kanssa hautausmaan
+rinteellä, kumosi hänen ohitse kävellessään pullonsa alassuin ja huusi:
+
+"Tämä on neiti Laurellin malja."
+
+Hymmy-rouva vaati siis, että Angelika, joka oli tullut liian
+huomatuksi, poistettaisiin sahalta.
+
+Ensin ei Gottlieb siihen suostunut: jokin salaperäinen kunnioitus
+Angelikaa kohtaan hallitsi hänessä vielä... Eihän Angelika käyttänyt
+yksityisharrastuksiinsa muuta kuin omat, joutilaat aikansa.
+
+Mutta liikemies muuttui nykyään nopeasti joka suhteessa. Hyvin
+epäedullisella tavalla, — hän tuli kuivaksi, pöyhkeäksi, julmaksi.
+Sikäli kuin hänen sukkansa koreiksi ja silkkisiksi, sikäli katkera halu
+pienentää palkkoja. Kuta enemmän hän himoitsi arvokkaaseen
+yhteiskunnalliseen asemaan, sitä enemmän hän arasteli entistä
+mainettaan... kuin peläten olleensa narrillinen.
+
+Lopulta hän vaimonsa puheista hermostui, ja taipui.
+
+Angelika huomasi hänen kylmenemisensä, ja yhä lisääntyvän ahneutensa ja
+herrasteluhalunsa. Yhä vastenmielisemmältä tuntui Angelikasta koko
+talo.
+
+Ja viimein hän itse pyysi sahanomistajalta saada lähteä.
+
+Liikemies ei kysynyt syytä. Hän koetti laskea leikkiä:
+
+"Niin niin, tuota noin... Enhän tässä nyt minä, mutta sananparsi sanoo:
+On niin kylmän kolea, kun ei ole kaksia helmiä kaulassa, virkkoi
+entinen tyttö, — ja minun rouvani on nyt sellainen, hänellä on omat...
+Niin, niin, ettehän taida täällä viihtyä, ja kun ette viihdy, niin..."
+
+Hän ei kysynyt myöskään, minne Angelika menisi. Pyytäen kuitenkin
+Angelikaa kääntymään hänen puoleensa, jos ehkä tarvitsisi, antoi hän
+Angelikan mennä.
+
+Siksi viettää Angelika nyt joulua kaupungissa.
+
+
+
+_Kolkko vieras, joka sanoo tulleensa m.m. Valamon luostarista_.
+
+
+Angelikalla on kamari ja eteinen erään leskinaisen rakennuksen toisessa
+päässä, — enempään ei ole varaakaan enää, hän on niin alttiisti
+jakanut kaikkensa, antaminen on hänen suurin ilonsa.
+
+Jouluilta alkaa hämärtyä.
+
+Angelika lepää sohvalla aika tavalla sairaana: hän on ponnistellut
+tänään liikaa, käynyt ensin lastenkodissa vieden lahjoja, joita on
+valmistanut tai kaupunkilaisilta kerännyt, joukossa lelujakin; sitten
+sokeainkoulussa ja sotilaskodissa. Ja taivaltanut lopulta kaupungin
+ulkopuolellekin ilahduttamaan eräitä suojattejaan tölleissä. Hän on
+vilustunut, jalka niin kipeä, että tuskin pääsee kävelemään. Satoihan
+lunta kaiken päivää, tasaisesti, yhtä mittaa. Joulureet saivat sysätä
+sitä tieltään kuin vastavirtaan hinatut proomut kuohua, — kunnes
+lapiomiesten parvi ennätti aukaista katujen paisuviin kinoksiin
+tunnelimaisia solia. Mutta maalla ovat vieläkin tiet tukossa, pelloilla
+pistävät seipäät ainoastaan latvapuolensa lumesta esille, ja metsissä
+kumartuvat kuusten oksat hipomaan hankea. Kujilla tuolla näkyy
+aitapylväillä ja katulyhdyillä kauniit valkeat tonttumyssyt päässä, ja
+puolta metriä paksut lumipatjat kuormaavat kattoja.
+
+Polvia myöten lumessa kahlaten Angelika kastui ja vilustui. Anja
+Vennolampi, yhä uskollinen ystävä, joka muuten edelleen asuu Kolinilla,
+vaikka hänellä on hyvä paikka pankissa: hän sanoo, ettei tahdo jättää
+lehtoria, joka elää nykyään pienenlaisella eläkkeellä, — Anja tapasi
+Angelikan, kun muutama tunti sitten tuli kutsumaan ystävätärtään
+joulunviettoon lehtorin perheeseen, kalmankalpeana kivusta. Ja
+Angelikan vastaväitteistä huolimatta hän toi tänne lääkärin, joka,
+vanha, valkopäinen mies, torui lempeästi hiljaista kärsivää, mutta
+sanoi kuitenkin:
+
+"Vähän hullu te olette, neiti, mutta juuri tuollaisia maailma
+tarvitsee."
+
+Lääkkeet ovat toki nyt turruttaneet tuskan.
+
+Ilta hämärtyy... kulkuset jossakin kilisevät. Puut kujien varsilla
+ovat kuin pumpuliin kiedotut. Sataa yhä lunta, pehmeästi, hiljaisesti.
+
+Ja kun ilmanranta päivän laskiessa äsken hiukan kiilui, niin välkkyivät
+koivut hopeakiteillä koristettuina...
+
+Uunissa palaa jouluvalkea, jonka Anja sytytti, ennenkuin hänen täytyi
+lähteä lehtorin perheeseen auttelemaan jouluvalmistuksissa. Mutta hän
+lupasi tulla takaisin — oikeastaan varsinaiseen joulunviettoon
+ystävättärensä luo.
+
+Angelika katselee sohvaltaan, — se on ainoa Pähkinämäeltä säilynyt
+vähänkin mukavampi huonekalu, — hopeahileisiä koivuja, lunta, joka
+karisee oksilta, kun pieni tuuli silloin tällöin hengähtää, kuin
+pudistettaisiin jauhoista säkkiä. Katselee ikkunaan kiinnitettyä
+talitinttien ruokailulautaa, jonka eräs sokea on hänelle lahjaksi
+valmistanut ja jossa nyt keltarintaiset linnut kopisevat jäistä talia
+nokkien. Ja uusia lintujaan! Kahta vihreävarpusta, jotka nukkuvat
+tuolla pöydällä häkissään.
+
+Tuli uunissa humisee rattoisasti.
+
+Lähimmän naapurin pihalla, jonne muuten on sievoinen matka, ei enää
+sielläkään liikuta. Sielläkin aletaan viettää joulua...
+
+Angelikalla on myöskin pieni joulukuusi, erään töllin emännän tuoma.
+Anja oli sen pukemista viimeistellyt.
+
+Anja, pienikokoinen, mutta reipas, aina veitikan hymy huulilla, —
+hänellä oli kyllä ollut kosijoita... Mutta joku oli hänestä liian
+rahantunteva, toinen häikäilemätön, tai itserakas, tai sydämetön. Ei
+hän sellaisista, rukkasia hän jakoi.
+
+Mutta minkälainen kuulto silmissä hän yhäkin antautui kertomaan —
+Samista. Ne muistelmat olivat loppumattomia.
+
+Ajatukset siirtyvät muualle, katse vie ne noihin lahjoihin.
+
+Ihmeekseen huomaa Angelika, juuri tänä jouluna, että hän on sittenkin
+ollut maailmassa tarpeellinen. Sitä todistavat nuo lahjat, joita
+hänelle nyt on lähetetty, — vielä enemmän kuin edellisinä vuosina...
+Tuossa välkkyy pöydällä kuusen vieressä sokeain valmistama uusi
+ompelukori. Siinä nöpöttävät lastenkodista tulleet somat, siniset
+paperikukkaset, lasten omien pikku käsien työtä! Siinä liikkiö ja
+kakku, jotka eräät hyväntekeväisyysrouvat olivat lähettäneet hänelle.
+Ja tuossa kaikkein hauskin lahja, jo äsken mainittu: sahanomistajan,
+entisen iloisen Kotun, nyt katkeran ja totisen miehen, Helsingistä
+tuoma lintuhäkki, jossa ne kaksi vihreävarpusta nukkuvat. "Ikäänkuin
+muistoja Pähkinämäen leppäkertuista", sanoi Gottlieb, kun aamulla ne
+toi.
+
+Koskaan ei hän ollut saanut yksinäisyytensä aikana näin paljon. Hänen
+hyvä tahtonsa oli palkittu monelta puolen ihmeellisellä hyvyydellä.
+Harvat ihmiset hänestä sittenkin ovat pahoja, — jos sitä ovatkaan.
+
+Oltiinko hänelle — kiitollisia? Mistä kummasta? Sitä todistivat monet
+vilpittömät silmät, joiden vakuuttavat katseet, hän oli tänään
+retkillään kohdannut; sitä monien sekä arvoon päässeiden että halpojen
+kädenpuristukset. Entä tuon lääkärin sanat!
+
+Angelika tunsi itsensä sittenkin niin onnelliseksi... Ventin ansiota...
+Ja Saminkin.
+
+Ainoa hänen surunsa vain se, että hän oli tullut aivan köyhäksi: ei
+voinut vastata ihmisten hämmästyttävään hyvyyteen yhtä anteliain käsin
+kuin he.
+
+Niin, hän on kiitollinen onnestaan Ventille, joka kuitenkin, juuri hän,
+Assisin-kertomuksillaan herätti hänessä, — elämän keväässä Pähkinämäen
+syreenimajassa, — tämän ihanteen kaipuun, jota hän oli sitten
+koettanut toteuttaa.
+
+Ja kuitenkin on Venti nyt kauan ollut hänen sydämelleen täysin vieras.
+Kiitetty vieras.
+
+Samin teosta tämä kaikki ulkonaisesti aiheutui. Mutta yksi vaivaa:
+Angelika ei jaksa käsittää, mistä se teko johtui; hän on loppuajat
+syyttänyt siitä aina vain itseään, kun on Anjan kanssa Samista puhunut;
+hän ei muka osannut Samia kasvattaa... Anja on väitellyt vastaan, ja
+samalla puolustanut Samia: hänen menettelyssään oli varmaan jokin
+salainen, käsittämätön aiheuttajansa, joka on ymmärrettävä.
+
+Käsittämätön — ymmärrettävä? Mikä?
+
+Jospa Angelika olisi saanut edes tuon selityksen, miksi Samin oli
+pakko, miksi hänellä oli syy olla niin omituinen silloin. Ei hän
+kantanut Samille kaunaa... ehkä hukkuneelle. Mutta hän ikävöi tietää
+Samin silloisesta muutoksesta — oman vikansa ja syynsä!
+
+Ei kaunaa hänelle. Eikä Ventille muuta kuin kiitollisuutta!
+
+Angelikan eteisen oveen kolkutettiin.
+
+Juuri tänä jouluiltana oli Angelika toteuttanut ajatuksen, joka
+johtui hänelle mieleen jo edellisinä jouluina: jättää ovensa auki,
+niin että joku yksinäinen ja onneton, jolla ei sattuisi olemaan
+joulunviettopaikkaa, vaan joka haki ehkä ovea rapeloiden seuraa tai
+pientä avustustakin, pääsisi ilman muuta sisään. Nyt tuo jalka
+oikeastaan toteutti sen ajatuksen, Angelika ei Anjan lähtiessä helposti
+päässyt ovea sulkemaan.
+
+Angelika nousi sohvaltaan pöydän varaan sytyttääkseen lampun ja
+huudahti:
+
+"Tulkaa vain, ovi on auki."
+
+Kummallisen näköinen mies seisoi kamarin ovella. Silmiä ei näkynyt:
+musta naamio kasvoilla. Lakki vedetty syvään otsalle, mutta tukassa oli
+valkeaa: lumihiutaleitako vai vanhuutta? Vieraan kädet vapisivat vilua:
+hänellä oli yllään ainoastaan lyhyt lakki, tosin varsin siisti.
+
+Tuokion hän seisoi sanattomana. Tähysteli ympärilleen tuskin päätänsä
+kääntäen. Nyt hän katsoi Angelikaan: miksi hän ikäänkuin horjahti ja
+vetäytyi takaperin? Miksi hänen suupielensä alkoivat vapista ikäänkuin
+nyyhkytyksistä, ja hän tavoitti kädellään rintaansa.
+
+"No, mutta vetäkää ovi kiinni, tännehän tulee niin kylmää", sanoi
+Angelika. "Kuka vieras on?"
+
+Tulija meni eteiseen, kuului pudistavan jaloistaan lunta, joista jo
+näkyikin sulavia läikkiä kamarin lattialla. Palasi sisään. Ei ottanut
+edes lakkia päästään. Kulki Angelikaa kohti. Tarkasteli hetkisen, ja
+meni ja käänsi oven lukkoon.
+
+Hän lähestyi taas Angelikaa. Seisahtui hetkeksi. Tuijotti häneen. Ja
+alkoi kävellä edestakaisin. Joka kerta Angelikan kohdalle tullessaan
+hän kiersi päätänsä Angelikaa kohti ja nyökkäsi omituisesti hymyillen.
+
+— Joku mielisairas, ajatteli Angelika.
+
+"No", kysyi hän jälleen, "miksi te panitte oven lukkoon?"
+
+"Eihän... neidillä täällä vain ole ketään, joka minut näkisi?" Mies
+katseli ympärilleen, kysyi kiivaasti: "Miksi uutimet ikkunoissa eivät
+ole alhaalla?"
+
+Angelika meni ja laski uutimet:
+
+"Kas niin. Te näytte pelkäävän jotain vaaraa. No, puhukaapa nyt, kuka
+te olette?"
+
+"Ettekö te tosiaan pelkää, neiti? Ettekö pelkää? Ja kuka olen? Minä!"
+Hän levitti epätoivoisesti ja rajusti käsivarsiaan. "Minä! Sanokaa
+minua vaikka — Pilveksi. Pilvihän ei tiedä, mistä se tulee ja minne
+menee. Ei, järkeni ei jaksa sitä käsittää. Tulen hulluksi epätoivosta:
+näen kaiken maailman julmina irvikuvina; näen sen — paholaisina!
+Ettekö todellakaan pelkää? Minä, minähän olen tehnyt murhan!"
+
+Mies harppasi taas edestakaisin, pöydän luota sängyn jalkopäähän, jota
+ei monta askelta ollut, mutisi epäselviä sanoja... silmät kiiluivat
+naamion aukoista:
+
+"Minä olen oikea hullujen hullu! Ja nyt olen tullut tänne: kuulin, että
+täällä olisi ihminen, joka ei pelkäisi mitään — hyvyytensä vuoksi."
+
+"Miksi sitten pelkäisin", vastasi Angelika. "Olkaa mikä tahansa, ja jos
+olette joutunut siihen kuin vakuutatte, niin uskon, että jokaisesta
+ihmisestä sittenkin löytyy jotain hyvää, kun häneen luottaa."
+
+"Mutta ajatelkaa, minä olen tehnyt murhan! Tappo se ei ollut, vaan
+murha: täydellä aikomuksella tehty. Minä surmasin hänet kuin koiran.
+Kuka tietää, vaikka pistäisin aseen rintaanne? Ovi on lukossa, ette
+pääse minnekään käsistäni. Haa, kun muistan sitä tapausta, raivoaa
+minussa yhä seitsemän hornanhenkeä! Te ette siis pelkää murhamiestä?"
+
+Angelika vastasi:
+
+"Pilvi-parka! Tulkaa, istukaa tänne. Ehkä teillä on nälkäkin. Katsokaa,
+tuossa meillä on joulupöytä. Ja sitten..."
+
+"Ei, neiti-kulta, ensin tahdon kertoa. Minä olen kuullut niin paljon
+teistä. Mutta älkää vain tarjotko minulle raamattua. Sanokaamme, että
+olen rationalisti, siis kaikkein onnettominta lajia ihmisiä: minua ei
+edes katumus voi lohduttaa. Tai — ehkäpä olen katolilainen, koska olen
+äsken tullut luostarista..."
+
+Angelika hätkähti ja tarkasteli miestä.
+
+Hän tarkasteli, ja alkoi hymyillä. Hän vastasi, ettei tietänyt, mitä
+rationalismi on, mutta mitään ei hän ollut aikonut lukea vieraalle,
+vaan sytyttää kynttilät kuusessa:
+
+"Joulu on jokaiselle joulu. Puhutte kovin julmia, mutta vakuutan, että
+tällaisena iltana en antaisi teitä ilmi, vaikka olisitte sellaista
+tehnyt... Säteilköön joulukuusi sieluunne lepoa."
+
+"Miten tunnen rauhoittuvani täällä", huudahti mies. "Päästäni kirpoaa
+kuin ilkeä rautavanne: se tuskan tuoma hulluus, joka aivojani
+kiristää... En todellakaan olisi uskonut sitä, mitä kaikkialla,
+vähäisen väen keskuudessa, kerrotaan: että neiti Laurell ei pelkää edes
+murhaajia. Kuinka minäkin ihailen teitä: uljuus on kauneinta mitä
+tiedän. Ja te luotatte ihmisiin, niinkö? Siinäpä selitys. Te ette usko
+— minusta kyllin pahaa. No niin, minun täytyy siis kertoa teille siitä
+tapauksesta, selittää se, luottamuksenne sen ansaitsee. Avata teille
+sydämeni pimeä syvyys. Ei, älkää kutsuko joulupöytään: minulla ei ole
+nälkä, minulla on nälkä valoa, vapautusta. Teidän joulukynttiläinne
+tuikkeessa kuulkaa katkera tarina, kuinka Pilvi murhasi naisen, jota
+oli niin kauan rakastanut. Kuulkaa tarina maallisesta rakkaudesta."
+
+
+
+_Vieras selvästikin puijaa, kun väittää varastaneensa kalleuksia
+luostarikirkon alttarilta ja pyrkivänsä jonnekin esivaltaa pakoon. —
+Mihin kaikkeen rakkaus saattaa kannustaa. Lopulta joudumme probleemaan:
+kuinka rajatonta uhrautuvaisuutta rakkaudelta voimme vaatia. Mutta
+vaatiiko se, joka rakastaa, mitään?_
+
+
+Kynttilät tuikkivat Angelikan joulukuusessa. Hän oli jo peittänyt
+lintuhäkin liinalla, niin ettei pienten visertäjäin lepo häiriytyisi.
+Vieras istui roihuavan takan ääressä, johon Angelika oli pyytänyt hänet
+asettumaan, ja Angelika virkkoi:
+
+"Oh, miksi te kummittelette? Ottaisitte tuon vehkeen kasvoiltanne pois.
+Sanoisitte, kuka olette!"
+
+"En millään ehdolla nyt", vastasi mies. "Minähän olen kauheampi kuin
+luulettekaan: ehkä sittenkin karkoitatte minut, kun kuulette, että tein
+todella rikoksen. Ja sitäpaitsi: voisitte nähdä sellaista, jota mies
+häpeää näyttää: kyynelet. Antakaa minun olla näin."
+
+Hän istui kumarassa, pusersi kädellään otsaansa ja alkoi kertoa.
+
+Kuten mainittiin, oli hän tullut tänne vankilasta:
+
+"Sain hankituksi puukon, iskin sen muurin rakoihin. _Panimaite_,
+kiipesin: vapaa! Katsokaas, minä olen mies, jota eivät mitkään muurit,
+vallihaudat estä, eivät kahleet, eivätkä rautasalvat."
+
+Viipuriin oli hän joutunut Valamosta: munkit antoivat hänet suomalaisen
+esivallan käsiin varkaudesta, oli hän raastanut kirkosta jalokiviä
+pyhimyskuvasta.
+
+Mutta luostariin hän oli tullut Venäjältä:
+
+"Menin sinne ennen vallankumousta... kauan, kauan sitten!"
+
+Venäjällä hän teki sen murhan. Ja joutui — Siperiaan, tietysti:
+
+"Kuinka olikaan sen vankilan nimi? Lshivoje se oli, niin se se juuri
+oli! Oh, mikä paikka... siellä Siperian äärettömillä jäillä. Mikä
+synkkä rikollisten kaupunki! Rikollisia — kuin susia... Joukossa
+varsin viattomia karitsoita, valtiollisia vankeja. Suomalaisiakin
+melkoinen liuta. Ah, Lshivoje mjesto! Nälkää ja likaa."
+
+Sieltä oli hän karannut, puolitoista vuotta sitten:
+
+"Katsokaas, koti-ikävä! Tuskallinen, haikea koti-ikävä, jota ei mikään
+lopulta voita. Ikävä näkemään — ennen kaikkea kotijärveäni. Kyllähän
+siellä oli jokia, ymmärrätte. Mutta kuinka minä vihasin noita jokia,
+suunnattomia jokia! Kirkasta, leikkivää järveä silmäni kaipasi, janosi.
+Ikävästä kasvoi voittamaton. Eräänä lauantai-iltana, kun oli teuhattu
+venäläisten ja suomalaisten kanssa mielityössä: kerskuttu kapakassa
+sankariteoilla toinen toistaan kauheammilla, sadateltu tuskasta ja
+tapeltu kuin sudet, menin tulvalammikon rannalle... oli satanut, se
+oli kesäkuun alussa, ja laakso lainehti vettä. Lainehti kuin järvi.
+Minä katselin lumottuna, noiduttuna, sokeana ihastuksesta. Järvi!
+Istuin kauan koivun juurella, josta putoili lauhasti vesipisaroita
+sateen jälkeen, tipahteli kuin kyyneliä. Ja silloin päätin karata,
+tahdoin edes kuolemaan järven rantamille, kotiin. Minä pakenin. Niin,
+iskin kuoliaaksi vartijan. Ja sitten vehkeillen — Suomeen asti. Vaarat
+ja vaivat kestäen. No niin; mutta jouduin luostarissa kiinni. Ja —
+pakenin uudestaan: ymmärrättehän, että olen paha rikollinen! Tiedätte
+sen, kun kuulette, miten syyttömästi, näennäisesti, uhrini surmasin.
+Pakenin siis... Viipurissa vankilasta: pelkäsin, että minut
+toimitettaisiin takaisin Venäjälle..."
+
+Muudan nuori vanki oli muka Viipurissa neuvonut hänet Angelikan luo.
+
+Angelika aikoi kysyä, pitikö sitten Venäjän hallitus murhamiehiä oikein
+vankilassa? Eivätkö he päinvastoin hallinneet siellä? Mutta mies jatkoi
+nopeammin:
+
+"Minä ajoin tänne jäniksenä junissa, pommilla, kuten sanotaan.
+Laskeusin vähän väliä alas asemille, kävelin pitkiä taipaleita... olen
+maannut metsissä, hangissa. Ja kun kuulette tarinani, olen taas valmis
+lähtöön. Tekin saatte karkoittaa minut pois, jos tahdotte..."
+
+Tuokion hiljaisuus.
+
+"Nimeni on Walton. Taiteilijanimi... nähkääs! Jegor Walton. Syntyisin
+suomalainen, kuten kuulitte. Vallaton olinkin... No, siitäkö, että
+koulussa, — kävin jonkin vuoden lyseota, mutta pähkäpäinen ja laiska
+kun olin, en päässyt kovinkaan pitkälle: sitä paremmin kunnostauduin
+reippailussa, voimistelussa ja metsästyshommissa; — siitäkö, että
+osasin koulussa matkia lintujen ääniä, lienee johtunut, että jouduin
+elämänalalle, joka sitten kävi minulle kauheaksi. Ja siitäkö vain
+johtui, että yhdyin ihmiseen, joka oli tuon alan oikea ihanne ja minun
+tuhoni. — Minä olen sirkustaiteilija!"
+
+Angelika huudahti, hän kavahti pystyyn, hänen kasvonsa hehkuivat:
+
+"Sirkustaiteilija! Ettehän ole nähnyt..."
+
+Vieras jatkoi hyvin nopeasti:
+
+"Niin, minä karkasin äitini luota, — isä ei elänyt enää, —
+sirkukseen. Kai se ala on teistä hyvin halveksittava? Niin se on
+minustakin — nyt. Ja kuitenkin on ero sirkuksella ja toisella —
+ulkonaisesti. Te ajattelette kai sirkusta tuollaisena paikattuna
+räsytelttana, jossa nähdään matkoilla kidutettuja petoeläimiä ja joissa
+löyhkää pilaantuneelle lihalle; joissa rappeutuneet narrit heittävät
+voltteja tai saa ihailla kuuluisain — murhamiesten vahakuvia; joissa
+kuhisee toisilleen kateellisia, maalattuja, ahnaita naisia tai pelataan
+yhtä mittaa korttia, puukko lyötynä keskelle telttapöytää: siinä laki!
+Erehdytte, neitiseni! Ettekö ole kuullut Moskovan Taidesirkuksesta,
+jossa minä olin? Suuria herroja. Kultaa tulvimalla. Mainetta enemmän
+kuin kuninkailla. Taisteluarena, jolla lyödään arpaa hengestä ja
+elämästä."
+
+"Kuulkaa, ettekö ole kuullut eräästä Sam Ilolasta? Täällä ajatellaan,
+että hän olisi antautunut... samalle uralle kuin tekin, mennyt
+Amerikkaan, kauan, kauan sitten", kysyi Angelika.
+
+"Sam Ilola?" aprikoi mies. "Ei, en todellakaan muista sellaista nimeä.
+En — vaikka kuinka päästäni kaivaisin. Meitähän on niin paljon...
+Meissä on lukemattomia pikku herrasia, ja suvaitkaa tietää, että minä
+olen suursirkusten miehiä. Lisäksi, _panimaite_, minä en ole käynyt
+Amerikassa, joskin tehnyt työtä koko Europassa, Pietarin ja Hampurin
+sirkuksissa, Lontoon Nationalissa ja Covent-Garden-teatterissa; olen
+asunut Parisin siltojen alukset, — se oli köyhyyden aikaa, — samoin
+kierrellyt Espanjan, — jossa on niin kylmää ja ikävää, — näytellyt
+Saksassa heinäladoissa ja Rothschildien salongeissa, Belgiassa
+seikkaillut akrobaattien joukossa, samoillut Italiassa, — jossa ei
+tunneta posetiivia, — pujahtanut Afrikkaan, jossa ihmistä paleltaa
+öisin ja hän tallaa päivällä omaa varjoaan. Ollut kaikkialla, kunnes
+onneni tai onnettomuuteni tapasi minut Moskovassa. Mutta sirkuksen
+kultamaahan, Amerikkaan en joutunut; katsokaas, en päässyt sinne, kun
+sota puhkesi: mikä suunnaton vahinko! Ilola? Ainakaan hän ei mikään
+huomattavuus ole. No niin, sallikaa minun kertoa. Sanoin jo, että
+harrastelin pikku poikana paljon enemmän lintujen ääniä kuin niiden
+latinalaisia nimiä. Ja kun jäin neljännelle luokalle, karkasin, pääsin
+Helsingin hippodromiin: mikä naurettava nimi, eihän se ole mikään
+hippodromi. No niin, minä osasin matkia lintuja..."
+
+Vieras pisti sormen suuhunsa ja päästi sellaisen vihellyksen, niin
+helisevän viserryksen, että vihreävarpusef alkoivat laulaa pimeässä
+häkissään kuin päivä olisi yht'äkkiä koittanut. Angelika aivan taputti
+käsiään.
+
+"Osasin minä matkia kanaakin, jota varas vie yöpuulta, porsas-parkaa,
+joka kirkuu kiinni joutuessaan, ja tappelevaa koiralaumaa: olihan sitä
+siinä — taidetta aluksi! — Ja sieltä jouduin Pietariin. Pietarista
+Harkoviin. Ja kultaiseen pääkaupunkiin, Moskovaan. Ja Moskovassa
+kohtasin naisen, jonka sitten surmasin.
+
+"Hänen nimensä oli Tamara. Satutteko tuntemaan sen nimisen venäläisen
+balladin? En muista, onko se Lermontovin runoilema vaiko kansanlaulu
+vai molempia. Runoelma demonista. Ehkä sekoitan, kun muistelen, että
+siinä kuvattu nainen Tamara oli demoni, mutta _nitshevoo_: demoni voi
+olla myöskin mies, vaikka vannon, että _tästä_ Tamarasta tuli minulle
+demoni. Niin, ainakin oli hänellä yksi demoninen ominaisuus, joka
+koitui — hänen kuolemakseen!
+
+"Sirkusnainen. Ekvilibristi. Neiti ei kai tiedä, mitä se on? No, tämä
+onkin vähän vaikeaa teille, ja meidän termejämme; sellainen on
+jonglöörien, antipodiennien, — jaloillaan työtä tekevien, — ja muiden
+sellaisten vastakohta: ilmataiteilijatar! Nuoralla ja rekillä
+tanssijatar. Selvisikö teille erotus? Mutta se ei olekaan kovin tärkeää
+— oikeassa maailmassa. Totta on, että hän harrasti muitakin aloja, hän
+oli kovin rikas sielu... Ei haittaa: menkäämme pääasiaan!
+
+"Kuinka minä rakastin tuota naista! Minä rakastuin heti.
+
+"Ja hän rakasti minua. Mutta lopultakin: millä kauhealla tavalla!
+
+"Minä olin silloin niin nuori. Minä luulin ihmisen voivan todella
+rakastaa toista.
+
+"Rakastin hänen tyttöskasvojaan, jotka säteilivät puhtautta ja
+hurskautta. Niin, puhtautta: tietäkää, ettei hän ollut mikään
+kiertelevien pikkusirkusten nainen, ei sirkusköyhälistön lapsi,
+jollaisia impressaariot ja tirehtöörit ostavat ja dreseeraavat kuin
+eläimiä. Ei: kuuluisaa ja rikasta taiteilijasukua, vuosisadat
+ekvilibristeinä loistanutta; huomattava jo silloin kun hänet kohtasin.
+Hänen isävainajansa, joka itse oli hänet kasvattanut, painatti
+nimikorttiinsa oikeutetusti: Ex-artisti, Italian siviiliritariston
+jäsen. Katsokaas, sirkusmaailmakin jakautuu ylimystöön ja köyhälistöön,
+ja niillä on keskenään suuri ero! Hän oli siis saanut hyvän
+kasvatuksen, patriarkallisen kasvatuksen; hän ompeli itse pukunsa ja
+modelleerasi hattunsa, niinä vähinä hetkinä mitä sirkus ei häneltä
+vienyt. Ja hän luki runoutta, hän lauloi, hän soitti useita
+instrumentteja taidolla. Ja hurskas! Joka kerta, kun hän langalle tai
+trapetsiin lähtiessään heitti numerossa yltään manttelinsa, meni hän
+äitinsä luo, joka aina kulki impressaariona hänen mukanaan, kietoi
+kädet äidin kaulaan ja suuteli vanhusta: jätti hänelle jäähyväiset. Ja
+kun hän sitten häilyi korkealla kuin leijaava lintu ja lähetti
+yleisölle suuteloita, etsi hän katseillaan ensimmäiseksi äitiä, joka
+istui useimmiten, — kuinka elävästi sen vielä muistan, —
+orkesteripaikkain toisella rivillä. Ja selvittyään ihastuksesta
+hurjistuneen yleisön heittämästä kukkasvirrasta hän vei näistä
+laakereistaan aina ensin kimpun Jumalanäidin alttarille kirkkoon.
+
+"Hän sanoi rakastavansa minua. Ja minä olin siitä vakuutettu: niin hän
+torjui kaiken brutaalin, joka uhkasi hänen olemustaan hetki hetkeltä
+tuolla onnettomalla uralla; torjui yhdellä ainoalla hymyllä; vain
+harvoin täytyi hänen vihastuakin.
+
+"Me rakastimme toisiamme. Minä hänen sielullista neitseellisyyttään ja
+hänen hurskauttaan! Yhtä puhtaasti hänen ketteriä jalkojaan, jotka
+pakottivat pallon kantamaan hänet liukurataa ylös hippodromin kattoon,
+hänen kättänsä, jossa piili rautainen voima, kun se ajoi ruoskalla
+ratsun mielettömään hyppyyn esteitten tai tulirovion yli. Rakastin kuin
+jumalatarta, kun hän tanssi ratsun satulassa espanjattarena mantilja
+hartioilla, tehden kyyhkynsiipiä tai vetäen mukanaan kokonaisen parven
+ilmassa liehuvia kyyhkysiä; ne laskeutuivat hänen käsivarsilleen,
+kaulalleen, huulilleen kuin kyyhkyt muinoin Gnidon lehdossa oppivat
+nauttimaan hunajaa papittarien huulilta: niin oli Tamarakin
+dreseerannut nuo linnut, antaen niille jyviä olkapäiltään tai vaippansa
+poimuista. Mutta enemmän kuin jumalatar oli hän minulle levätessään
+ylhäällä friisin rajassa välkkyvällä teräslangalla ja syöksyessään
+sieltä alas suin päin kuin haukka: siihen tarvittiin mieletöntä
+rohkeutta!
+
+"Minä olin nuori... iloinen: ah, kuinka vallaton!... Olin vain
+joutunut sirkukseen... En tavoitellut siellä mitään, en pyrkinyt
+mihinkään...
+
+"Eikä minussa vielä ollut herännyt — inho tuota alaani kohtaan, jota
+nyt vihaan.
+
+"Kuinka hän säteili rakkautta!
+
+"Kun tahdoin hänet vaimokseni, vastasi hän:
+
+"'Nouse korkeammalle! Ethän linnuista osaa vielä muuta kuin niiden
+kielen... Lennä! Sitten, sitten vasta yritä huulilleni, niinkuin
+kyyhkyset, jotka ympärilläni kiitävät. Nouse gymnasiarkiksi.' Mitäkö
+tämä on? No, se on merkitykseltään hiukan monimutkainen sana, kovin
+rikassisältöinen selittää. Mutta helpommin ymmärrätte, kun sanon, että
+minusta, joka olin innokkaasti jo lapsena voimistellut, kehittyi — no
+niin, minusta kehittyi gymnasiarkki: _vot_, jonglööri, joka tanssitti
+ympärillään kymmeniä palloja, lautasia, veitsiä, mitä tahansa, nakkeli
+päänsä päällä palavia soihtuja, — ah, tuli on niin hauska lelu, —
+heittelin tuollaisia puolenkilon painoisia kirveitä päin — Tamaraa,
+joka oli nyt työtoverini ja seisoi hirveäin aseitteni edessä
+luottavana, varmana siitä, etteivät ne vahingoittaisi hiuskarvaa hänen
+päästänsä.
+
+"Niin, minä — nousin! Hän oli niin ihmeellinen innostaja, rohkaisija.
+
+"Intohimoni kuitenkin kiihtyi — maailman tavalliseksi hulluudeksi. Hän
+oli niin kaunis, todellakin puhdas. Tunsin kuolevani, ellen saisi
+omakseni ihmistä, jonka puolesta olin valmis antamaan henkeni. Minä
+sanoin sen hänelle; olin juuri silloin suorittanut arenalla trikin,
+joka sai hippodromin pauhaamaan kuin ukkonen. Sanoin sen Tamaralle
+hänen numerossaan. Hän oli hyvin kalpea. Vastasi:
+
+"'Niin, minä tiedän, että kerran olen sinun! Mutta kai aavistat, mitä
+se merkitsee? Tunnet toki pyhän tarinan Simsonista ja Delilasta?
+Sirkuslaisena sinun pitäisi tietää, miksi jättiläinen kadotti voimansa
+ja mikä nasiiritukka on? Se sopii — minuunkin. Lienethän kuullut tämän
+tärkeän ohjelauselman: nuorallatanssijalta rakkaus tuhoaa
+painopisteen.'
+
+"Niin, kyllähän minä olin sen kuullut, mutta en ollut sitä sen enempää
+ajatellut. Kummalliselta tuntuva sananparsi. Ja silti on miehistenkin
+akrobaattien, myöskin niiden, jotka tekevät työtä maassa, ensimmäinen
+sääntö ja laki, että heidän täytyy elää ankaraa elämää, olla enemmän
+kuin kohtuullisia, rajattoman puhtaita tavoissaan, muuten ei
+ruumis-raukka tottele: se jäykistyy. Tiedättekö, neiti, mokomaa, että
+rakkauskirjeet, joita sirkukseenkin tulee niinkuin oopperatenoreille,
+nakataan siellä usein avaamattomina uuniin? Ja tämä ohje koskee vielä
+enemmän naisia kuin miehiä. Tamara, — hänen täytyi olla tosi
+vestaalitar. Hän sanoi:
+
+"'Sinä aavistat nyt, mistä silloin luopuisin, ja tulen kerran
+luopumaan: taiteesta! Aavistat, miten ylpeä minun unelmani sinusta on:
+unelma miesten miehestä... Mutta nyt olet vasta akrobaatti, joka
+liikkuu maassa. Nouse yhäti. Nouse ekvilibristiksi! Ole Olympon jumala
+akrobaattien joukossa!'
+
+"Minä nousin yhä, sellainen on rakkauden lumo. En etsinyt mukavuutta,
+huvia koskaan! Tein työtä. Ensin pallolla. Sitten nuoralla. Sitten
+hermonherkällä trapetsilla. Vihdoin teräslangalla kuin Tamara itse.
+Riemuiten sen kaiken tein. Vaaroissa varmana kuin unissakulkija!
+Tarjoutuihan silmilleni tähtäyspiste, joka veti puoleensa pettämättä:
+Tamara! Hänen ajattelemisensa hoiti käsissäni tasapainotangon. Se
+vahvisti jalkateräni, se antoi lantioilleni väkevän voiman. Voin
+ylpeillä, että opin huikean nopeasti käynnin eteen, taakse, hypyn
+ratsain, vaarallisen voltin eteen ja taakse, kuolemansyöksyn alas.
+Niin, en oikeastaan valehtele, kun väitän, että olen hurmannut
+ruhtinaita, kuten aikoinaan nuorallatanssija Saqui Napoleonia, joka
+huudahti hänestä, tähystellen sirkuksen kattoon:
+
+"'Ah _minun_ hurjapääni!'"
+
+
+
+_Vieras plagioi yhä, mutta arvatkaapas, viisaat, ketä? — Onneton, joka
+raahaa ruumisarkkua mukanaan: varsin romanttista, mutta sittenkin
+totta. — Vihreä kateus, musta viha, verinen vaino, siinä sirkusta._
+
+
+"Sillä välin heräsi minussa siis kuitenkin — inho — sirkusta kohtaan.
+Inho, joka kasvoi kauhuksi.
+
+"Voisin verrata itseäni erääseen ihmisraukkaan, johon tutustuin
+Parisissa. Hän kuljetti puolen ikänsä mukanaan, niin uskomattomalta
+kuin tämä kuuluukin, omaa ruumisarkkuaan. Hän oli käärmeihminen...
+kaikenlaisia temppuilijoita maailmassa löytyykin. Ettäkö hän olisi
+ollut käärme, eihän toki! Hänen nimensä oli muuten Walter,
+englantilainen, varsin hauska, sopuisa, sinisilmäinen mies. Muuten
+pelihimolle koko sielunsa myönyt. No niin, moisen ihmisen luut ovat
+kuin kumia. Hän oli niin notkea, että taivutti päänsä taakse
+polvitaipeisiin. Pyöri arenalle ison pallon sisässä. Pallo kulkee
+itsestään, nousee keinulautaa, laskeutuu sitä alas, kiertelee siellä
+täällä kuin elävä olento. Se aukeaa, ja hymyilevä Walter hypähtää ulos
+ja — venyttäytyy suunnattoman pitkäksi. Ja kääntyy sitten keskelle
+rataa kiepulle makaamaan kuin käärme päiväpaisteessa.
+
+"Isä oli säätänyt hänet käärmeihmiseksi samana aamuna kuin hän syntyi,
+aivan niinkuin pikku lapsista tehdään soittotaitureita. Ja itse hän
+vannoi kunnianhimosta, että hänestä tulisi aikansa suurin luuton!
+Hänellä ei ollut kerrassaan mitään muuta himoa, paitsi nyt tuo
+pelaaminen. Ja hänestä tuli: hän oli aikoinaan hyvin kuuluisa.
+
+"Mutta puserretut keuhkot saivat keuhkotaudin. Hän ei juonut, sillä se
+ei sovellu mestareille; hän vain pelasi, kaiket yöt; menetti aina heti
+gaashinsa. Ja tapahtuipa nyt, että hän kerran jälleen menetti
+suunnattomat rahat ja himoitsi yhä peliin. Silloin ilmoitti hän
+lehdessämme, — niin, Englannissa ilmestyy sellaisia lehtiä, —
+myyvänsä luurankonsa. Hovikirurgi osti hänet. Myyty sitoutui
+kuljettamaan kaikkialla mukanaan ruumisarkkua, jonka kanteen merkittiin
+ostajan nimi ja osoite ja sisälle naulattiin ohje, miten Walter, kun
+hän taittaisi niskansa tai kun hän viimein sortuisi keuhkotautiin, piti
+balsamoida, ruiskuttaa hänen suoniinsa sinkkisulfaattia, työntää hänet
+arkkuun ja lähettää Lontooseen.
+
+"Minä ihmettelin sitä lojaalisuutta. — 'Gentlemanin sana', nyökäytti
+Walter päätänsä. Kuten sanottu, näin sen arkun hänen hotellissaan
+Parisissa.
+
+"No niin, mutta minun arkkuni, minun, Waltonin, ei ollut tyhjä: siinä
+painoi elämänurani, johon olin kai liian heikko. Siinä painoi kuin...
+jokin inhottava ruumis: elää niin löysällä pohjalla — sirkuslaisena!
+
+"Ensinhän olin sitä leikkinyt. Tamara avasi silmäni. Näytti minulle,
+miten siellä oltiin kunnianhimon tuskien raatelemia, levottomia,
+julmia! Luulen, että pieni, vähäpätöinen elämä ei houkuttele sellaisin
+viettelyksin kuin sirkus, joka sekoittaa päämme, tukahduttaa sydämemme,
+surmaa meissä ihmisen. Tamara sanoi, se tapahtui Harkovissa:
+
+"'Muuttakaamme tästä paikasta parempaan! Katso tätä tirehtööriämme! Nyt
+hän matkii suuren Barnumin pieniä heikkouksia, tämä Frenklow.
+Muistathan, että Barnum kerran tilasi jostakin konservatoriosta
+neekerin, joka oli saanut loistavat paperit viulunsoittajana. Kun
+yleisö ei välittänyt viulunsoitosta, käänsi Barnum reklaamiplakaatit
+ylösalaisin: neekeri soitti nyt päälaellaan. Ja amerikkalaiset tapellen
+teatteriin! Kas niin, meidän Frenklow otti nyt tänne kääpiötytön, jonka
+vanhemmat möivät meille — apinanosiin. Tämä hirviö kiusaa lasta
+apinaksi. Keitättää hänellä kahvit aamuisin, makaa itse sohvalla ja
+läiskii koirapiiskalla raukkaa, joka riippuu jaloistaan, — itkee ja
+riippuu. Mahtava herra saa kahvit, apina ei puoleen päivään kuin
+pelkkää vettä. Frenklow: hänen suunsa vaahtoaa kullan janoa, hän
+kiristää kultaa humbuugista, kurjien verestä, häpäisee sirkusta, jonka
+tarkoitus on olla kulttuurin pionieeri! Sirkusta, ylevintä taidetta,
+jonka määrä on näyttää ihmisille helleeninen kauneus, terveys, notkeus,
+voima ja äly!'
+
+"Niin kiihtyi Tamara vihaan. — Ja sellaisia tirehtöörejä oli aivan
+liian paljon. Ja heidän sekaansa me alennuimme! Me kaikki! Meidän
+täytyi — ainakin tinkiä: niin veitsijonglöörit kuin kuoleman uhalla
+alas syvyyteen syöksyjät, miekannielijät, luonnottomien painojen
+nostajat, siten me kaikki, menettäen päivämme, yömme mielettömään,
+menettäen ihmisen oman, kultaisen elämän.
+
+"Miksi?
+
+"Siinäpä huomio: meitä kidutti puutteen lisäksi mieletön kunnianhimo!
+Tamarakin, — ja juuri hän, — puhui taiteensa suuruudesta.
+
+"Kuinka tyhjältä tämä minusta nyt tuntuu!
+
+"Ja kuinka syvästi me, jotka onnistuimme, halveksimme torisirkuslaisia!
+Olenhan puhunut, että siellä jakaudutaan eri kansanluokkiin.
+
+"Ja — meidänkin, parhaiden, syvin himomme oli lopulta kulta. Siitäpä
+johtui myrkynvihreä kateus, musta viha, verenpunainen vaino, jotka
+raivosivat tuossa pienilukuisessa, mutta suuressa heimossamme,
+hengestään ponnistelevassa, useimmin kauhealla tavoin kuolevassa.
+Moskovan Taidesirkuksen katossa paistoi suunnaton auringon kuva. Se oli
+tehty — rahan näköiseksi! Kulta! Ja sen saaminen! Mihin hirmuisiin
+tekoihin se johti! — Billy-parka, klovni, sai kilpailijakseen
+fakiirin, joka teki työtä koneillaan: pysyi puolen tuntia veden alle
+umpeen naulatussa arkussa upotettuna. Billy tuli katkeraksi, joi
+itsensä kuoliaaksi... Entä painija, joka oli haastanut yleisön
+kilpasille ja jolle ilmestyi vastustajaksi joku entinen sotamies!
+Painija uhkasi jäädä tappiolle, — yleisö ihastui sotamieheensä.
+Silloin painija teki leikistä, ah, totta kai leikkiä, — toden:
+silmät pyörivät hänellä julmina päässä, hän tarttui leikkitoveria
+kaulaan, ja raksis, selkäranka väännetty poikki. Kuuluisa
+taiteilija iäkseen vankeuteen! — Viha paisutti rikoksen
+trapetsitaiteilijattaren sydämessä, joka kadehti sisartaan Ljubaa.
+Ljuba oli kuolemanvoltinheittäjä, toinen hänen vastaanottajansa. Ljuba
+leijaa ilmassa kuin pääsky sisaren käsien suuntaamana; vain yksi
+vastaanottajan lantioiden liike, sekunninosan viivytys, niin Ljuba
+lentäisi murskaksi maahan. Ja kadehtiva heittääkin sisarensa surmaan.
+Ljuba pelastuu kuitenkin: saa kiinni verkosta. Yleisö huomaa
+vastaanottajan petoksen. Silloin hän, joka on joutunut ilmi, syöksyy
+häpäisevien huutojen pauhatessa alas barrieeriin, murskaa päänsä, jää
+siihen kuolleena.
+
+"Kateus, viha, vaino. Minä tunsin niiden syttyvän itseeni..."
+
+
+
+_Omituinen allegoria, jonka vieras latelee: Luciferien kapina ja
+taivaasta karkoittaminen. Tamaran "petos"._
+
+
+"Olenko huonompi kuin muut? Minä myönnän, että olen: minä olen heikko,
+alhainen. Oli kai niitä, jotka ymmärsivät sirkuksen korkeasti.
+
+"Ainakin sen ymmärsi Tamara: hän piti sitä korkeana.
+
+"Mutta minä tunsin siis kateuden, vihan ja julmuuden, jotka risteilivät
+sirkuksessa kuin ihmisraukat olisivat joutuneet hyönteisinä julman
+lukin seittiin, syttyvän itsessäni. Tunsin sydämeni kiedotuksi pahaan,
+imetyksi kuiviin, sieluni myrkytetyksi...
+
+"Rakkaus Tamaraan lohdutti alussa minua vielä. Silti jo kyllä
+myrkytetty: odotin petosta kaikkialta paitsi en Tamaralta. Äh, ihmekö
+se: neljä kertaa jyrsittiin trapetsini köydet salaa puolittain poikki;
+kerran syöksyin kaksikymmentä metriä korkealta alas ja luut törröttivät
+paljaina ranteistani, mutta henki herja säilyi...
+
+"Ja kuitenkin tahdoin lavalle! Minun _täytyi_ lavalle, käsi
+katkenneenakin! Rutiskoot irtonaiset luut kääreessä: kääre tiukalle
+kuin rautarengas: musiikki pauhaa, ratsut hirnuvat tanssimaan polkkaa,
+soturi himoitsee taisteluun, musiikki pauhaa, ah, ah, se on sellaista,
+jota ei voi kuvata! Fanfaari kutsuu: paras miehinen ystäväni, jonka
+työnä oli yleensä lyödä nyrkillään nauloja paksun tammilankun läpi,
+mutta nyt hypätä kymmenkertaisen pistin- ja sapeliaidan yli, käskee
+minua ruoskimaan itseään piiskalla, muuten hän ei uskalla arenalle,
+jossa hän voi seivästyä pistimiin. Niin hän kuitenkin himoitsi
+kidutukseensa, ja niin minäkin, mieletön. Mutta minulla oli armaana
+ruoskana Tamara. Hänen tähtensä valmistuin helvetinhyppyyni!
+
+"Ah, rakkautta! Olin polvillani rukoillut tuota naista. Kalpeana kuin
+kuollut oli hän tehnyt vihdoin päätöksensä: hän luopuisi taiteestaan,
+koska ei sitten enää voisi rankaisematta luottaa jäseniinsä. Äitiys
+ruhjoo jäsenet, hävittää taiteen. Täytyy myöntää, että hän uhrasi
+paljon minulle: ihanan teräslankansa, tanssinsa korkealla kuin kuun
+säteellä! — Vain yksi ainoa ihme piti minun vielä tehdä. Keksiä jotain
+verratonta, jokin ennen kuulumaton _trik_. — Ei mitään uutta auringon
+alla, sanoi Salomo tuhansia vuosia sitten: siinä suhteessa me kaikki
+olemme syntyneet aivan liian myöhään. Mutta minä keksin kuitenkin, tai
+kehitin entistä, unohdettua: tein helvetinhyppyni.
+
+"Keisarin sirkus oli silloin jo Kansan taidesirkus. Sinne järjestettiin
+nyt punainen apoteoosi: se kuului kehystääni. Hurjan komea pantomiimi,
+Luciferin kapina.
+
+"Jegor Osipinpoika Walton oli Lucifer!
+
+"Suunnattomia tähtiä, jotka kiersivät radoillaan, syöksyi ylhäällä
+sähisten edestakaisin. Auringolta, jotka suihkuttivat kuin tulivuoret.
+Pilviä, joista salamat sinkoilivat. Niitä lennätteli Jumala, jota
+vastaan oli taisteltava, koska hän oli muka ennakkoluulo, petos,
+ooppiumia kansalle. Lapsellisesti ja narrillisesti karikeerattu Jumala
+lennätteli vasamoitaan minuun, tulen henkeen. Ja minä syöksyisin
+huimaavasta korkeudesta alas maahan. Palavana liekkinä arenalle...
+
+"Kansan jännitys, ihmenäyille ahnaiden ryysyisten raukkain, oli
+pingoitettu kireimmilleen. Herättämällä siinä julmuuttakin:
+ilmoittamalla, että neste, jolla vaatteeni valeltiin, oli bentsiiniä.
+Salama oli tulisuihku, joka minuun suunnattiin. Kaikki valmistukset
+tehty. Kuolemansyöksyni ainoastaan näkemättä.
+
+"Sähkölieska sytytti minut silmänräpäyksessä. Tämä oli minun raivoisa
+keksintöni, uutuuteni.
+
+"Korkeuden jyristessä niin että penkit tärisivät ja salamain singotessa
+sirkukseen, josta kaikki valot oli sammutettu, joten se jäi pilkkoisen
+pimeäksi, syöksyin loimuavana tulisoihtuna korkeudesta pari metriä
+leveään kaivoon, jota kansa oli saanut tarkastella ja mitata. Leijailin
+pari silmänräpäystä vaakasuorassa, ja sitten suinpäin syvyyteen kuin
+kalalokki, joka iskee saaliiseensa. Yhdellä sormen harhaliikkeellä
+tasapaino vikaan, ja olisin murskannut pääni kaivoaukon reunoihin.
+
+"Ja se mieliteko minulla oikeastaan jo olikin: inho alhaista
+ihmisyyttäni kohtaan oli noussut minulle kurkkuun saakka. Tunsin
+milloin tahansa hulluuden päähäni iskevän. Todellakin: ruumisarkku,
+jota minä raahasin mukanani, kävi liian raskaaksi! Nyt en nähnyt muuta
+pelastusta kuin tuon kuilun, joka ammotti pyörein kidoin syvällä
+allani.
+
+"Miksi en sitä tehnyt? Olisin pelastunut katkerimmalta pettymykseltä,
+mitä ihminen voi kuvitella: pelastunut rakkauden harhakuvalta, Tamaran
+petokselta."
+
+
+
+_Oliko hän tosiaan surmannut Tamaran? Mikä oli petos? Ikuisuuden
+toivo!_
+
+
+"Ajatelkaa nyt tarkoin, neiti Angelika, mitä seuraa.
+
+"Tai paremminkin: tuntekaa juuri sitä, mitä sydämenne puhuu, niin
+huomaatte, eikö minulla ollut syytä pettymykseen, suruun ja
+epätoivoiseen tuskaan. Ja silloin ymmärrätte, miksi minä hairahduin
+murhaan.
+
+"Syöksyni onnistui. Tulessa lensin ilman halki, olen todellinen
+pyromaani, sukua demoneille minäkin! Ja nousin kuilusta sittenkin
+elävänä! Sirkus, joka pysyi hetken äänettömänä kuin hauta, alkaa
+huutaa, jyristä, se pauhaa kuin myrskyinen meri, — paitsi niitä, jotka
+ovat pyörtyneet julmuutensa hekumasta. Asiaan ei kuulu kuvata
+pantomiimin jatkoa, punaisten paholaisten taistelua, — oikeain
+paholaisten: bolshevikkien, jotka polttivat — paperikirkkoja, roistot
+ajoivat pappeja liekeissä palamaan, kaatoivat valtaistuimia, —
+jakoivat katselijoille kultaa: paperista leikattuja rahoja, jossa oli
+kirjoitus: Koko maailman köyhälistö, yhtykää! — Minä ajoin Tamaran
+luo... tullakseni tosiaan syöstyksi seitsemännestä taivaasta
+kadotukseen.
+
+"Tamara ei ottanut pantomiimiin osaa: hän jäi kotiin, jännityksessä
+siitä, että tämä koituisi minulle kuoleman leikiksi. Siellä hän rukoili
+puolestani: tapasin hänet pyhän Neitsyen kuvan edessä vavistuksessa ja
+ylpeän onnellisena.
+
+"Hän nousi minua vastaan, säteili, loisti: 'Tiesin, että sinä sen
+tekisit! Nyt olen sinulle valmis. Minä jumaloin sinua!'
+
+"Niin kauan odotetun onnen täyttymys! Häämme, aivan niin, oikein
+iloiset häät, pidettäisiin kohta!
+
+"Mutta mielessäni olin minä juuri sinä iltana päättänyt luopua
+sirkuksesta. Ansaita leipäni, vaikka vähäisenkin, jollakin muulla
+alalla.
+
+"Tamaran äiti, nyt jo ryppyinen ja vanha, sattui puhellessamme
+sanomaan:
+
+"'Niin, Tamara antaa sinulle kalliin uhrin. Hän luopuu kaikestaan.
+Kohtele rakastani kuin silmäterääsi, sillä hän jumaloi sinua niin, että
+on alkanut kirjoittaa sinusta muistelmia, nyt kun hän jättää
+kaikkensa.'
+
+"Minä puhkesin nauruun: 'Muistelmia — minustako? Sirkuslaisesta!'
+
+"'Niin, sinähän, Jegor Osipovitsh, olet nyt suuri mies.'
+
+"Minä nauroin. Mutta — kuitenkin sattui tämä minuun paljon pahemmin
+kuin äskeinen liekki, joka sytytti minut näytännössä tuleen.
+
+"Tamara tunnusti vilpittömästi käyttäneensä siihen kaikki viimeiset
+yönsä taiteilijattarena:
+
+"'Yöt, jotka ovat olleet minulle pyhiä onnen odotuksesta. Olen
+kirjoittanut sinusta tarkoin kaiken siitä asti kuin tutustuimme...
+Sinun elämäkertasi...'
+
+"Hah-hah-hah, elämäkerran. Neiti Angelika, kai nyt nauratte? Ettekö
+sitä tee? Mutta varmaan toki kummastelette: elämäkerta —
+sirkusvehkeilijöistä! Moinen tietysti tuntuu merkilliseltä teidän
+pienessä, onnellisessa maailmassanne. Mutta, — jospa tietäisitte,
+kuinka paljon sellaista muualla tehdään! Siellä pidetään tärkeänä —
+kaikkea. Espanjassa olen nähnyt kokonaiset kirjastot, joita on
+kirjoitettu härkätaisteluista ja toreadoreista ja pikadoreista.
+Kymmeniä, mitä sanonkaan, satoja niteitä, noiden kansallisten
+sankarien yleisinhimillisestä merkityksestä miehenryhdin esikuvina,
+heidän syntymästään, suvustaan, oppivuosistaan, maineestaan, ja
+rikkauksistaan: ovathan he siellä erinomaisia herroja, ensimmäiset
+kuninkaan ja arkkipiispojen jälkeen. Ja Englannissa kirjoitetaan yhtä
+paljon jockeyratsastajista, Amerikassa, terveen elämäntaistelun
+kultaisessa maassa, nyrkkeilijöistä, ja luulenpa, että meilläkin alkaa
+ilmestyä hartaita kuvauksia urheilumestareistamme. Aivan siihen
+suuntaan kuin Tamara nyt suunnitteli minusta.
+
+"Yhä minä nauroin. Makeasti. Sanoin: 'Tamara, sinä olet vimmattu hupsu,
+tyttöseni. Työnnä jalot muistelmasi takan liekkiin!'
+
+"Hän olikin vakavissaan: hän protesteerasi.
+
+"Aloin tutkia hänen tarkoituksensa syitä. Tutkia lopultakin hänen
+sielunsa omituista laatua. Sain lukeakin tuota työntapaista, joka oli
+alulla. Ihmettelin hänen muistinlahjojaan, joiden luulin ensin johtuvan
+rakkaudesta, niin täsmälleen oli merkitty muistiin jokainen
+monivuotisen rakkautemme pikku yksityiskohta! Koko entinen
+liittolaisuutemme!
+
+"Maailmalle, siis jokaiselleko hän aikoi nämä antaa? Kuinka se oli
+mahdollista! Hän myöntyi viimein siihen, että se tapahtuisi vasta
+kuolemamme jälkeen; mutta sittenkin: koko maailmalle, — sirkuksista
+suurimmalle!
+
+"Mitä nämä kuuluivat tuolle — sirkukselle? Ja sirkusharrastelijoille,
+joita tunsin pohjaltani väheksyväni, sillä olivatko he tarpeellisimpia
+ihmisiä, elivätkö he kyllin hienotunteisesti omaa yksilöllistä
+elämäänsä? Minä koettelin selittää Tamaralle yksilön koskemattomuuden,
+persoonallisuuden arvoa, oman ihmisemme säilyttämisen pyhyyttä...
+
+"Hän — ei käsittänyt!
+
+"Sen verran, niin vähän, ymmärsimme toisiamme!
+
+"Minä muutuin vakavaksi. Vaadin, — kuten teidän sydämenne, Angelika,
+ymmärtää, — nuo turhat paperit hävitettäviksi.
+
+"Hän kimposi vastaan: hän oli alallaan taiteilijatar aidointa lajia!
+
+"Neiti Laurell. Onnellisten häittemme päivä oli jo päätetty.
+Ahkeruudella oli Tamara varustanut ihanan pikku kodin. Mutta minä jätin
+kaiken tuonnemmaksi: kunnes hän olisi — uhrannut tulelle vähäarvoisen
+jumalointinsa minua kohtaan. Sanoin hänelle: 'Ethän vain yritä
+väkivaltaa vastoin sen ihmisen tahtoa, jota sanot rakastavasi? Älä
+yritä, sillä tiedä, että tämä omaisuus on minun! Tämä rakkaus on
+myöskin minun. Se olisi loukkaus rakkaudellemme! Pahempaa et olisi
+voinut keksiä. Minä en tahdo olla painijan kuva, joka pullistelee
+kaikkien nähden lihaksiaan, en hevonen, joka oppii jalanvaihdon ja jää
+siihen taitoonsa sen pitemmälle edistymättä, taikka taiteilija, joka
+istuu leuka kourassa, nyrkki suussa valokuvissa, en sirkuskarhu tai
+kiusattu jalopeura, joka sekin aikansa tanssii dreseeraajan riemuksi,
+mutta — yht'äkkiä antaa häväistyksestä verisen koston. Varo itseäsi!'
+Minä tunnustin palavasti hänelle inhoni tätä uraa kohtaan, joka oli
+hänestä niin tärkeä, niin jumalallinen, ja minusta yhtä joutava kuin
+hän sitä ihaillessaan demoninen. Tärkeäkö tämä pieni piiri,
+kokonaiselämään nähden niin surkean pieni ja heikko, joka metelöi
+arvostaan, kilpaili, seikkaili, kalvoi toisiaan. Niin heikko olen että
+en saata nähdä sitä paljon muuna. Kuinka kaukana ylhäisestä rauhasta.
+Piiri, joka ei ole — tehnyt mitään todella kovaa, ei ohjannut auraa,
+ei, sanokaamme, kutonut, ommellut... kuten Tamara aikoi. Tärkeä muka
+tämä, sirkus!
+
+"Hänestä se _oli_ edelleen tärkeä! Hän sanoi tahtovansa näyttää
+maailmalle, millaisilla ponnistuksilla, sielun tuskilla, — ruumiin
+kärsimyksistä puhumattakaan, — millaisella ankaralla siveydellä, millä
+luonteella noustaan sirkustaiteilijaksi. Ja — sitten täytyi minunkin
+vielä muka nousta: niin hän alkoi kuvailla. Tulileikistäni
+johduttaisiin yhä mahtavampaan. Nyt oli uhmattava vastakkaista
+elementtiä, vettä. Hän sanoi:
+
+"'Kuulen jo sen kosken pauhun, jonka nimenä on Veden-ukkonen, Niagara.
+Mehän pääsemme kerran pois täältä, kun tämä Babylonian-vankeutemme
+loppuu. Putouksien putouksen jättiläiskidasta kaikuu kutsu ukkosena, ja
+näen sinut jo sellaisena kuin Blondin, joka tanssi siellä nuoralla,
+sytytteli siinä raketteja, käveli Niagaran yli puujaloilla...'
+
+"'Ja säkki päässä', jatkoin minä. — 'Amerika ulvoi ihastustaan... kas
+vain, mikä sankarityö!'
+
+"Tamara ei kuunnellut, hän jatkoi: 'Ehkäpä hänkin johtui siihen —
+rakkaudesta. Ehkäpä nainen loi hänet: antoi hänelle oman ikuisuutensa
+luopuen itse siitä.'
+
+"Aloin aavistaa kauheinta, jotain Tamaralle itselleen epäselvää...
+Sanoin hänelle: 'Etkö vieläkään ymmärrä, Tamara? Tahdot näyttää meidän
+yhteiset surumme, ilomme, ponnistuksemme — vieraille! Niin, vieraille:
+sellaisen tavoittelijat kuuluvat siihen ihmislajiin, joka ei minusta
+ole kaunis. Tahdot vetää esiin — meidän rakkautemme! Paljastaa ja
+häväistä sen näyttämällä sitä kuin näyttäisit meidät häävuoteessamme!
+Kuinka jaksat olla niin halpa, niin banaali! Sinä, Tamara! Voisin
+nauraa järkeäsi, jota aikoinani pidin niin kirkkaana ja joka nyt
+kumminkin asettaa valtapaikalle kaikkein pinnallisimman, tomun ilmassa,
+asettaa sen oikean yläpuolelle, jonka nimi on ihmisen hiljainen,
+yksilöllinen oman aateluutensa tunto. Voisin sitä nauraa; antaa sille
+anteeksi, ellen pelkäisi, että sydämesikin taitaa olla tässä mukana.
+Mikä on villinnyt sen, sokaissut, tahrannut, tuon sydämesi, joka on
+minua niin usein lohduttanut? Mikä saastutti sen niin, että se myy
+itsensä ja rakastamansa sille, mikä minusta tuntuu niin vähäpätöiseltä!
+Jos se olisi joku muu etkä sinä! Vieras ei kykene myymään: paraskin
+tutkija valehtelee, ei voi tietää mitään. Mutta sinä, sieluni! Minä
+häpeäisin kerskailla sinulla, ikuistella itseäni sinulla, Tamara.
+Yhteiset asiamme ovat minusta niin pyhät, että tuhoaisin ne ihmisiltä.
+Jos sinä vaatisit, että kuoltuasi kaikki näkyvät muistot sinusta on
+hävitettävä, niin velvollisuuteni olisi se tehdä: jäisihän sieluuni
+kuva sinusta. Mutta sinä — etsit ikuisuuttasi! Kuinka on mahdollista,
+että nyt muutut silmissäni — näin rumaksi, Tamara? Oletko — sittenkin
+persoonaton, laumaihminen? Kaipaat täten — ikuisuutta?'
+
+"Hän olisi ollut valmis antamaan puolestani henkensä. Mutta ei omaa
+ikuisuuttaan!
+
+"Hän oli uskonnollinen. Mutta millä tavalla? Hän kaipasi ikuisuutta —
+tässä maailmassa.
+
+"Hänellä ei riittänyt sydäntä jättää aatetta ikuistaa itsensä.
+
+"Eikä hänen ajatuksensa jaksanut kirkastua: nähteni hän poltti muutamia
+kirjansa lehtiä ja — keskeytti. Hän alkoi teeskennelläkin: sanoi
+kerran hävittäneensä jo kaikki, mutta tuhkasta näin, ettei siinä kaikki
+ollut, ja hänen kätköistään löysin yhäti uutta... Niin oli rakkautemme
+loppunut, että minä — vakoilin Tamaraa! Viimein hän tunnusti
+epätoivoissaan:
+
+"'Sanoit jotain sellaista, että tämä menettelyni on ikuisuuteni! Sitä
+se minulle on: jokaisessa muistossa elän kuoltuani sinun ohellasi,
+minä, joka olen ollut sinua luomassa, joka luovun täten koko elämästäni
+antaakseni sen sinulle! Loistaakseni — kerran kuitenkin sinussa.'
+
+"Siinä se siis oli!
+
+"Hän tahtoi ikuisuutta: ei minua.
+
+"Sellaista on maallinen rakkaus.
+
+"Tämän sanottuaan hän oli jo minulta — kuollut.
+
+"Hän oli kuollut! Ja vaikka yhä rukoilin, että hän luopuisi
+tuhoamisestaan, viekastelin, anelin, niin tunsin, ettei hän jaksaisi:
+siis hän oli kuollut. Eikä hän kieltänyt, että aikoi pitää päänsä.
+
+"Yht'äkkiä näin Tamaran, jota olin niin monta vuotta palvellut, jonka
+kanssa olimme muka tunteneet toisemme sydänjuuria myöten, näin, että
+hän oli viholliseni. Veriviholliseni! Sillä hän polki sitä, mikä
+minussa, kurjassa narrissa, kuitenkin on hieman pyhää, rahtusen hienoa.
+Hän oli loiskasvi, hänkin, — piti oikeutenaan häpäistä kauneimpaani!
+
+"_Well_, päätin hänet surmata.
+
+"Sanoin sen hänelle. Sanoin, että hän oli minulta jo kuollut, —
+puolittain kuollut. Ei se nainen, jota olin kaivannut ja jota kauniilta
+sielulta vaadin. Sanoin, että hän myrkytti minua ia surmasi
+banaalisuudellaan itsensä. Että hän riisti minulta uskon ainoaan
+ihmiseen, jota olin kunnioittanut, niin alttiiksi olin nähnyt hänen
+sydämensä tähän asti.
+
+"Hän ei taipunut: hän kaipasi ikuisuutta. Uskonnollinen Tamara.
+
+"Minä aioin surmata Tamaran hänen kotiinsa. Se olisi ollut liian vähän:
+hän aikoi häpäistä minut sirkukselle. Minulle tuli oikeus tehdä samoin
+hänelle, jossa en enää nähnyt sielua, vaan ainoastaan — ahnaan pedon.
+Syyttäköön itseänsä, jos rakkauteni muuttui vihaksi, ei: kylmemmäksi
+vihaa, kauhuksi, kalmaksi, — niin eloton on tunteeni vielä
+kuolluttakin kohtaan! Päätin siis lopettaa hänet sirkuksessa.
+
+"Esitin yhä edelleen helvetinhyppyäni, mutta aina ennen tätä
+loppukohtausta me näyttelimme Tamaran kanssa yhdessä saltomortaleja.
+Aioin tehdä harhaotteen ja antaa hänen murskautua radan kaiteeseen.
+Liian kunniakas kuolema sille, joka ei voi säilyttää sydämien
+pyhyyksiä, pyhittä kahden ihmisen rakkautta!
+
+"Ei, toisin menettelin. Kerran, kun yhteisnumeromme loppui, se oli
+perjantai-ilta, — painoin keskellä näytäntöä, yleisön kirkuessa
+riemua, sillä se luuli, että tämä oli julmaa leikkiä, tikarin hänen
+rintaansa. Hiljaa. Hitaasti, yleisön nähden. Hänen yleisönsä. Olihan
+tuo nainen minulta jo kuollut: tahdoin vain estää teon, johon hänellä
+ei ollut oikeutta. Niin murhasin. Enkä sitä kadu. Jos jotakin kadun,
+niin elämää, jonka hylkäsin — sirkuksen tähden! Sirkuksen, jossa
+menetin kauneimman uskoni, jossa naisen rakkauskin oli minulle
+muuttunut — illuusioksi.
+
+"Kaikkiko siis pelkkää — näköharhaa? Kaikkiko siis — pelkkää
+itsekkyyttä?"
+
+
+
+
+
+
+PELASTUKSEN TOIVO
+
+
+
+_Naamioitu jatkaa vertauskuvaansa maallisen rakkauden katoavuudesta ja
+ihmisten vieraudesta toisilleen. Miksi hän oli naamioitu. — Ja loppu:
+kuinka Angelikan ja Ilta Anjan kanssa ajettiin joulunviettoon
+Pähkinämäelle — uudella Tähdellä._
+
+
+Angelika huudahti kyynelet silmissä, — ulkona kilahtivat muuten
+samassa kulkuset, helinä paisui, kuului kuin olisi tällä myöhäisellä
+hetkellä ajettu hevosella talon edustalle, — Angelika huudahti, että
+tuo nainen oli menetellyt väärin, rumasti: sellaista ei hän voinut
+käsittää, pitihän sydämen asiain tosiaan jäädä pyhästi kahden ihmisen
+keskinäisiksi...! Hän nousi ylös ja riensi vieraan luo, silitti hänen
+kättänsä, joka riippui vapisten tuolin selustalta, silitti hänen
+päätänsä. Ja hän jatkoi siveellisesti paheksuen, että oli aarteita,
+joita ei sopinut ikäänkuin markkinatorille viedä. Eikö siis ihmisellä
+saisi olla kaikkein ominta kammiotaan, johon uteliaat eivät ole
+oikeutettuja tulemaan? Elämänala, josta vieras kertoi, oli tosin
+Angelikalle outo, — hän väitti itseään kovin yksinkertaiseksi,
+tietämättömäksi naisraukaksi; mutta ainakin hän luuli aavistavansa
+jotain: hän arvasi, miltä maistuisi esimerkiksi kauppaneuvos
+Mentulasta, jos hänen perheasiansa, pyhät ehkä onnettomuudesta,
+väännettäisiin esille, ikäänkuin kaupattaisiin, Angelikasta tuntui
+samalta, olisiko sellainen julkisuus, sellainen kauppa kiitos vai
+moite: kauppaa se oli; enemmänkin: uteliaisuutta. Sama se, toimiko
+kauppaajana vieras tai — usein oma lapsikin: sellaisia oli hän lukenut
+sanomalehdistä taiteilijoista! Mitä me näillä tiedoilla teimme?
+Angelikalle riitti se, että hän kuuli jonkin sävellyksen, näki jonkin
+näytelmän, — etenkin saduista hän piti, — luki jonkin runon: ne
+olivat oikeaa, tärkeämpää kuin tiedot:
+
+"Kuvittelen, että sirkuksessakin lienee samanlaista", lopetti Angelika.
+
+"Ah, kuinka tuntuu suloiselta kuulla tätä vanhanaikaista, sydämellistä,
+kaunista puhetta!" huudahti vieras ja iloitsi. — "Mutta nyt toinen
+asia: mitä ajattelette rikoksestani? Olenhan — murhaaja! Ehkä olen
+murhannut muitakin... Vaikka tuhannesti kyyneliä vuodattaen kertoisin
+syyt, jotka minut pahoihin tekoihini johtivat, kuvailisin kohtaloa,
+mihin loppuiäkseni erehdysteni tähden jouduin, valittaisin, että olen
+menettänyt uskoni sellaiseenkin kuin rakastettu nainen ihmiselle on,
+niin lohduttaako se minua? Enkö ikävöi — ihmistä? Niin, kuinka nyt
+teette murhaajalle?" kysyi hän tiukasti. "Minun lienee paras väistyä
+tästä valoisasta huoneesta... Kuolla luonnon helmassa, ainoan ystävän,
+mitä enää saattanen kaivata, ja se on sanaton, sydämetön, eloton, tuo
+luonto."
+
+"Ei, ei", huudahti Angelika, "tiedän, että olet kärsinyt jotain hyvin
+pahaa, — ja tehnyt pahoin. Luuletko, etten tuntenut sinua, vaikken
+aivan heti? Vaikka sinun on niin vaikea katua, että väität, ettet kadu;
+vaikka ehkä oletkin tehnyt tuon rikoksen, — niin parannus on oleva
+pätevä todistus katumisesta sittenkin. Toivo! Nouse! Tämä on niin sinun
+tapaistasi! Ota pois tuo lappu kasvoiltasi! Miksi sitä pidät?"
+
+"En vielä, ennenkuin sanot, Angelika, voisitko tosiaan antaa anteeksi
+sellaiselle olennolle, joka on tehnyt näin pahaa?"
+
+"Se olisi velvollisuuteni: annettiinhan sillekin, joka ristinpuussa
+kärsi, anteeksi, kun hän — toivoi uuteen elämään. Jos olet tehnyt
+teon, josta puhut, niin korjaa se. Sanoit, ettet jaksa tuota
+merkillistä uraasi kestää. Mutta ethän ole vanha! Minne sinut nyt
+sijoittaisinkaan? Kerroit kaivanneesi pois tuolta vieraista maista...
+missä lienetkään ollut... mitä lienetkään nähnyt ja tehnyt. Tahtovasi
+yksinäisyyteen, rauhaan. Odotapas, olen huomannut, että minulla
+sittenkin on paljon ystäviä. Joukossa oikein rikkaita. Kuulepas, tuo
+Mentula, — se entinen Kottu Hulaus, on nyt vallan mahtavaksi paisunut.
+Hänellä on maatilojakin taivas tiesi kuinka monta. Ehkä nyt
+tahtoisit..."
+
+"Juuri vapauteen tahtoisin", keskeytti toinen. "Pois elämästä, jota en
+kestä. Pois erämaahan, rauhaan, — jos vain sydän, joka on niin
+pettynyt, murhaan saakka, voisi koskaan löytää leponsa. Löytäisikö se,
+minun sydämeni, minun, joka saa kaikessa pettymyksen, minun, joka olen
+kai kirottu ja jonka täytyy tuhoutua, minun, jota oma isä kauhisti
+niin, että jouduin pakenemaan elämästä temppuilijain päättömille
+teille? Minä, tulella leikkijä, joka jo lapsena poltin taloja ja
+poltin, — oi Angelika, mitä olenkaan sinulle tehnyt!"
+
+Angelika koetti nauraa:
+
+"Älä viitsi siitä. Enkö sanonut, että olen lopultakin niin ihmeen
+onnellinen? Ja nyt otat naamiosi pois, sinä veitikka... jo pienenä
+sinä aina halusit näytellä. Ensin en todellakaan sinua tuntenut. Äänesi
+petti sinut kuitenkin. Kun antauduit omaasi juttelemaan, muistin sen
+entisen soinnun."
+
+"Niin, olen kauankin kierrellyt tämän talon ympärillä. Minä en
+uskaltanut tulla sisään: minä pelkäsin, että minut karkoitettaisiin
+täältäkin pois. Ymmärräthän, Angelika, tuo muinainen kauhea tekoni.
+Häpesin näyttää huonoja kasvojani, ja kyyneliäni, joista kaikkein
+katkerimpiin olen itse syypää. Mutta ihailen kaikkea rohkeaa, ja nyt
+olin kuullut täällä, että sinä et pelännyt mitään, että sinun luonasi
+kävi rikollisiakin. Tahdoin nähdä, oliko pelottomuutesi todellakin niin
+suuri."
+
+"Oi, mitä ihmiset juttelevat!" huudahti Angelika. "Sinä olet
+ensimmäinen vieras sitä laatua..."
+
+"Murhaaja!"
+
+"Niin, jos olet."
+
+"Ja kuitenkin otat minut vastaan?"
+
+"Kuten sanoin: sinä aloitat uuden elämän!"
+
+Eteiseen tuli joku.
+
+"Varmaankin Anja", sanoi Angelika ja meni vastaan.
+
+Anja se olikin; hän kummasteli eteisessä:
+
+"Sinullapa on komeita vieraita. Uskallankohan tullakaan sisään?
+Minkälaiset hevoset, toisen reessä lakeija kuskin rinnalla."
+
+"Mitä ihmettä?" kysyi Angelika ja raotti kamarin ovea, niin että lampun
+ja kynttiläin valovirta lankesi pimeyteen portaitten eteen.
+
+"Menehän sisään, Anja, siellä on eräs, ei ehkä suurellinen, mutta
+kenties sittenkin sinulle tervetullut. Onneton ihminen, joka on tehnyt
+jotain — hyvin raskasta."
+
+Ilta Anja meni kamariin, mutta Angelika portaille. Portaiden edessä
+odotti kaksi hevosta, etumainen valkea, takimmainen musta ja kookas.
+Etumaisen reen pukilla istui kaksi miestä, toinen hilliten hevosta,
+joka keikutteli yhtä mittaa soreaa kaulaansa ja kaaputteli lunta.
+Angelika kysyi, keitä he olivat, ketä he tässä odottivat?
+
+"Pähkinämäen herraa", vastasi toinen. "Eikö hän jo tule? Pyysi
+noutamaan tunnin kuluttua."
+
+"Pähkinämäen herraa? Ja — minne noutamaan?"
+
+"Pähkinämäelle", vastasi mies.
+
+Angelika riensi hoputen sisään.
+
+Siellä seisoi Sam Ilola, pitkänä, hieman kumarassa... solakkana,
+tummana. Kirkkaissa silmissään vakava ilme.
+
+Ilta Anja istui takan luona tuolilla päällystamineissaan. — Kun hän
+loi ylös katseensa, niin se säteili.
+
+"Kas niin, nyt on tuo kummallinen naamio otettu pois", sanoi Angelika.
+"Tunnetko hänet vielä, Anja? Sam, tunnetko Anjan... hän ei ole täällä
+koskaan lakannut sinusta puhumasta?"
+
+Nyt vasta Angelika tervehti Samia: sulki hänet syliinsä kuin omana
+veljenään.
+
+Sam sanoi:
+
+"Angelika, mutta jos vielä kerran vakuutan, että olen tehnyt sen
+hirveän rikoksen, josta puhuin, niin kuinka voit siihen suhtautua?"
+
+"Rikoksen? Sinäkö, Sam", huudahti Anja Vennolampi. "Ethän puhu totta",
+epäsi hän jyrkästi.
+
+"Kuka tietää", huokasi Sam. "Mitä sanot nyt, Angelika?"
+
+Angelika nyökytti säälien päätänsä:
+
+"Mitä sanoisin? Jos on niin, täytyy sinun kärsiä ulkonainen
+rangaistuksesi. Mutta kun ajattelet, että olet hairahtunut julmassa
+elämässä, että et ole muuta voinut tehdä, niin — sinä vapaudut
+katkerimmastakin! Sinä puhdistut! Sinusta tulee sittenkin kirkas ja
+onnellinen."
+
+"Mikä ihana, ihmeellinen usko, viaton luottamus!" huudahti Sam. "Täällä
+minua ei poljettaisi missään tapauksessa. Kuule siis, Angelika:
+murhannut en toki ole ketään! Jumalan kiitos, — vaikka se oli hyvin
+lähellä, vaarallisen lähellä! Kerron sitten myöhemmin arkisemmin koko
+asian, — kun uskallukseni kasvaa. Vertauskuva on kärsivälle itselleen
+helpompi kuin alaston totuus. No niin, arvasit kai, Angelika, etten
+tule suinkaan mistään Siperian tundroilta. En ole käynytkään siellä.
+Minäkö, Sam Walton! Minäkö rosvoaisin jalokiviä venäläisten
+alttareilta! Jalokiviä ja kultaa?" toisti hän säälivästi naurahtaen?
+"Mitä ne ovat? Mitä niillä tekisin? Kas tällaista!"
+
+Hän sivalsi ympäriltään esineen, joka oli kuin vyö, avasi sen toisen
+pään ja ravisti pöydälle virran kultarahoja:
+
+"Kas tässä noita leluja. Ne olisivat sinun, Angelika. Ja tässä lisää."
+
+Sam päästi uumiltaan toisen pitkän nahkavyön, jollaisissa Amerikan
+siirtolaiset säilyttävät aarteitaan, ja lisäsi sen raskaalla sisällöllä
+pöydän kultaista kekoa. Ja tyhjäksi vielä kolmas vyö: rahoja putoili ja
+pomppaili permannollekin:
+
+"Dollareita, Amerikan pikku jumalia. Ota, Angelika! Niitä ei suinkaan
+tarvitse kursailla. Minä, onneton, vakuutan, että ne eivät ole edes
+ainoitani: tahdoin vain tuoda teille näytteen ilman arvoa. Puhtaana
+kultana, mikäli kulta on puhdasta, — en tahraisina seteleinä, en
+halpana paperina. Kultaa kultaiselle, kuten Hamlet, jonka tuskien lähde
+on niin syvä, että siitä riittää kaikkien meidän kärsimysten tulkiksi,
+sanoi: Suloisia suloiselle. Sille, joka hiljaisuudessa jakaa, antaa,
+pyytämättä itselleen mitään..."
+
+Silmiään peittäen Sam jatkoi:
+
+"Angelika, minun, joka olen tehnyt parhaalle ystävälleni, aivan kuin
+äidilleni, niin pahan teon, minun ei pitäisi häpäistä sinua tarjoamalla
+sinulle kultaa. Silläkö muka kaikki korjattu! Minä, joka olen
+kohottanut käteni ja aseen sinun rintaasi kohti! Tuossa se ase, —
+sama, jolla olin surmata vielä sen, jota nimitin Tamaraksi: teko
+synnyttää toisen! Niin, minun tulisi hävetä, pyytää edes anteeksi tuota
+tapausta, joka ei lähde mielestäni milloinkaan."
+
+Sam itki. Hän oli ojentanut tikarin, jossa näkyi tuo lyijyinen pää
+kirjoituksineen, Angelikalle kuin antautumisen merkiksi. Kamarissa oli
+hiiskumattoman hiljaista; sallittiin toki surevan surra rauhassa.
+Sitten Angelika jälleen:
+
+"Älä nyt enää siitä, Sam. No, rauhoitu jo! Minähän olen nyt niin
+onnellinen, kuten sanoin. Ja onnellisin olen sinusta! Onko tämä totta!
+Tuollainen valtava paljous — kultaa! Että sinä tämän minulle! Miten se
+olisi mahdollista! Minkä suuren ihmislauman sillä voisi ilahduttaa!
+Miten paljon surua poistaa! Minä en usko silmiäni. Tämä on kuin
+houretta. Onko sinulle maailmassa todellakin käynyt näin tavattoman
+hyvin? Kerro nyt, kerro! Ala jo kertoa. Pähkinämäki... mitä nuo miehet
+tuolla puhuivat?"
+
+"_Well_", sanoi Sam. "Miehetkö, joilla on se valkea hevonen? Sen
+hevosen nimi on Tähti. Ja sen omistaja olisi, jos haluaisi, Angelika
+Laurell. Tähti, — vielä valkeampi kuin Pähkinämäen Tähti! Rakastat kai
+Pähkinämäkeä, Angelika? Minulle se on rakas, se on minulle mennyt onnen
+haave lapsuuteni, ah, liian hemmotellun, ajalta. Nyt saat Pähkinämäen,
+Angelika, jos tahdot. Minä ostin sen juuri tänään. Oi, sehän on vain
+pisara meressä kaiken sen rinnalla, mitä Laurellien herrasväeltä olen
+saanut. _All right_, sittenkin näyttää dollareista lähtevän jotain
+hyvää. Raha ei löyhkää, sanoi Rooman keisari aikoinaan, — mutta
+minusta se aina on löyhkännyt, sirkuslaisesta, kunnes joutuvat
+sellaiselle, joka niitä uhraa! Jotain hyvää pelastui toki kaikesta
+kärsimyksestä ja — inhosta sirkusta kohtaan. Sillä sirkuslainen minä
+vain olen. En tosin tiedä Venäjästä mitään, mutta sen sijaan
+saattaisivat Lontoo ja sen Covent-Garden ja Saint-James-Hall ja
+Kansallissirkus ja Liverpool ja Dublin ja Connecticutin Bridgeport ja
+Barnumin teltta, johon mahtuu viisitoistatuhatta ihmistä, — no niin,
+näistä kaikista sitten pitkinä hiljaisina talvi-iltoina kertoisin
+mielelläni, ja juuri Pähkinämäellä, jos halutaan; — niin, ne
+saattaisivat tietää merkillisiä asioita minustakin. Sielläpä satoi
+telttain katosta narrille kultaa, — humbuugin alttarillahan sitä
+kimaltaa, eikä pyhimysten. Dollareita lopulta, — joskaan se ei aivan
+heti käynyt: mitkä vaellukset, — muistanpa olleeni tukkimiehenäkin
+Winnipegin erämaissa, jossa Susi-serkku luihuili ja iso setä Karhu sai
+kirvestä otsaansa, paimenena aroilla kurjalla parin dollarin
+päiväpalkalla, niin, monenmoisessa. Ja nyt kertyi tuota arvotonta,
+jolla kuitenkin saattaa tehdä mieleisiään asioita. Erehdysteni pantti!"
+
+"Tulenhan aivan höperöksi", huudahti Angelika. "Sinä ostanut
+Pähkinämäen! Ja sinä itse... Ja Tähti... Ja Pähkinämäki..."
+
+"Pähkinämäki, tiet niin tutut minulle ajoilta, jolloin koulusta kävelin
+sinne ja keväisin seppelöin pääni variksenvarvuilla! Mennään sinne
+heti! Tulin oikeastaan pyytämään sinne jouluaaton viettoon. Täälläkin
+kyllä pöytä upeilee makeutta täynnä. Mutta ajattelehan, Angelika,
+Pähkinämäki! Sehän on sinun kotisi, Angelika. Ja — minun...
+onnellisin paikkani maailmassa. Hepo odottaa, reki on lämmin,
+pehmustettu yhdenhengen huvireki. Osaatko vielä kuskata, Angelika?
+Vauhti varmasti hyvä, Tähti lauhkea ja menee kuin tähdenlento! Koti
+siellä osapuilleen sisustettukin! Kaikki valkeaa ja kultaista. Etkö
+halua perustaa sinne esimerkiksi koulua? Sairaalaa, lastenkotia, mitä
+vain rakastat? Minä mielelläni ottaisin siellä itselleni vaikkapa sen
+punaisen piharakennuksen. Olisin lähelläsi. Amerikka unohtuisi kuin
+paha uni, hoitaisin vainioiden sarkoja, apilasulapoita, metsiä. Joskin
+opintojen päättäminen ei taitaisi olla aivan madottomuus, niin ainakaan
+tuomaria ei minusta enää tule."
+
+Ja nyi kuvaili Sam, kuinka hän aikoinaan oli tuominnut niin ankarasti
+isäänsä, että oli paennut maasta.
+
+Nyt oli isä kuollut. Sam oi tavannut hänet Amerikassa kauan sitten.
+Ryysyissä ja kuolemantauti rinnassa oli hän laahustanut poikansa luo:
+ei enää vaatimuksin, vaan siunaten siitä, että Sam teki edes hänen
+kuolinpäivänsä helpoksi.
+
+"Enkö olisi antanut anteeksi vihdoinkin, minä — ylpeä", sanoi Sam.
+"Ylpeä. Lopultakin ylpeydestä kova, hirveä! Siksi minun täytyi kärsiä,
+pakosta, — multaan nöyrtyäkseni: nähdä itseni niin kolkossa, suuressa
+mystillisessä onnettomuudessa, että se voi tehdä ihmisen sekapäiseksi,
+julmaksi, inhottavaksi. Enkö olisi viimein oppinut ymmärtämään —
+heikkoutta? Sillä enkö itse ole tehnyt paljon pahaa? Enkö halunnut
+kuolemalla kostaa esimerkiksi tuolle Tamaralle, — josta hänestäkin
+aikoinaan päässen kertomaan, hänelle, joka kuitenkin rakasti minua,
+mutta rakasti — kenties liikaa. No niin, mutta Pähkinämäelle nyt!
+Sielläkin odottaa joulukuusi. Jospa voisin sytyttää kuuseni niin
+täyteen kynttilöitä kuin palaa pyhimysten alttareilla Lourdes'issa,
+toivioretkeläisten pyhätössä. _Yes_, katsokaas, minä uskon hiukan
+pyhimyksiin. Olenko muka muuttanut uskontoa Amerikassa? Ei, näen
+edessäni jotain, mikä ei ole hallusinaatio, vaan silkkaa tekojen
+todistamaa totta. Omituinen vilpitön sydämensäteily...! Siitä lähtee
+valo, jota ei taida selittää, vaan on koeteltava... Mutta rekeen,
+Angelika. Ja Anja, etkö sinäkin haluaisi ystävättäresi kanssa
+Pähkinämäelle? Siinä tapauksessa lähtisit minun hevosellani. Kuten
+sanottu, Angelikan reki on niin pieni."
+
+
+
+
+*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 79289 ***
diff --git a/LICENSE.txt b/LICENSE.txt
new file mode 100644
index 0000000..6c72794
--- /dev/null
+++ b/LICENSE.txt
@@ -0,0 +1,11 @@
+This book, including all associated images, markup, improvements,
+metadata, and any other content or labor, has been confirmed to be
+in the PUBLIC DOMAIN IN THE UNITED STATES.
+
+Procedures for determining public domain status are described in
+the "Copyright How-To" at https://www.gutenberg.org.
+
+No investigation has been made concerning possible copyrights in
+jurisdictions other than the United States. Anyone seeking to utilize
+this eBook outside of the United States should confirm copyright
+status under the laws that apply to them.
diff --git a/README.md b/README.md
new file mode 100644
index 0000000..08a4bc6
--- /dev/null
+++ b/README.md
@@ -0,0 +1 @@
+[Project Gutenberg](https://www.gutenberg.org) public repository for eBook [#79289](https://www.gutenberg.org/ebooks/79289)